SISÄLLYS: (continued 2)

Kello kolmen tienoilla puolen päivän jälkeen alkoivat vihollisen kanuunat jo kantaa meidän touvilaitoksiimme asti. Me reivasimme silloin osan purjeitamme, käännyimme sivuttain Alcestea kohti ja jatkoimme lakkaamatonta tulta, johon englantilaiset pontevasti vastasivat. Noin tunnin taistelun jälkeen tahtoi kapteenimme, joka ei tehnyt mitään ennakolta miettimättä, koettaa ryntäystä. Vaan meillä oli jo kosolta kuolleita ja haavoitettuja ja jäljelle jäänyt miehistö oli jo laimistunut; sen lisäksi olivat touvilaitoksemme kärsineet suuria vahingoita ja mastotkin olivat pahasti vioittuneet. Samassa kuin me levitimme jälleen purjeemme lähestyäksemme englantilaista, kaatui pilalle ammuttu suurmastomme hirmuisella melulla maahan. Alceste käytti tästä onnettomuudesta syntynyttä hämminkiä heti hyväksensä. Se liukui laivamme peräpuolelle ja lähetti siitä puolen pistoolin kantaman päästä täyssivuisen linjalaukauksen, joka lävisti fregatti parkamme perästä keulaan saakka, meillä kun vielä ei tällä taholla ollut muuta kuin kaksi pientä tykkiä vastaukseksi. Olin silloin aivan lähellä Roger'ta, joka juuri hakkautti poikki niitä sivutouveja, jotka vielä pitivät kaatunutta mastoa hiukan koholla. Tunsin jonkun tarttuvan kovasti käsivarteeni, käännyn ympäri ja näen hänen, Roger'n, makaavan vallan verissään kannella. Hän oli saanut kartushilaukauksen vatsaansa.

Kapteeni juoksi hänen luoksensa:

— Mitäs nyt on tehtävä, luutnantti? huudahti hän.

— Pitää naulata lippu tuohon maston tynkään ja upottaa laiva kaikkine päivineen.

Kapteeni jätti hänet heti, sillä neuvo ei häntä ensinkään miellyttänyt.

— No, sanoi Roger minulle, muistappas nyt lupauksesi.

— Ei se ole mitään, kyllä sinä voit siitä parantua.

— Heitä minut mereen, huusi hän hirmuisesti kiroten ja takkini liepeeseen tarttuen. Näethän, etten voi kuolemaa välttää; heitä minut nyt mereen, sillä minä en tahdo nähdä lippumme anastamista.

Kaksi matruusia lähestyi häntä aikomuksessa kantaa hänet alas ruumaan.

— Tykkinne luo, te lurjukset, huusi Roger heille jylisevästi; ampukaa kartusheilla ja tähdätkää kannelle. Ja jos sinä nyt syöt sanasi, niin minä kiroan sinut maailman kurjimmaksi pelkuriksi ja petturiksi!

Hänen haavansa oli varmasti kuolettava. Näin kapteenin kutsuvan erästä kadettia luoksensa ja käskevän häntä noutamaan lippuamme.

— Anna minulle vielä kerran kätesi, ystävä, sanoin minä Roger'lle.

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lippumme…

— Kapteeni hoi, valaskala tuulen alla! keskeytti eräs kadetti juosten luoksemme.

— Valaskala? huudahti kapteeni ilosta loistaen ja kertomuksensa sikseen jättäen. Vene pian vesille! … ruuhi mereen!… Kaikki veneet vesille! — Harppuunat, nuorat tänne! j.n.e., j.n.e.

Enkä minä saanut tietää, miten luutnantti Roger parka päivänsä päätti.

1830.

Etruskilainen vaasi.

Auguste Saint-Clair ei ollut ensinkään suosittu n.k. seuraelämässä pääasiallisesti siitä syystä, ettei hän koettanutkaan miellyttää muita ihmisiä kuin niitä, jotka häntä itseänsä miellyttivät. Näiden seuraa hän oikein haki, vaan pakeni muita. Muuten oli hän hajamielinen ja kärsimätön. Italialaisesta teaatterista eräänä iltana lähdettäessä kysyi markiisitar A—— häneltä, mitä hän piti neiti Sontagin laulusta. "Kyllä, rouva markiisitar", vastasi Saint-Clair suloisesti hymyillen ja vallan muita asioita ajatellen. Tätä naurettavaa vastausta ei voinut pitää ujoudesta lähteneenä, sillä hän puhui muuten ylimyksille, kuuluisille suuruuksille, jopa muodissa oleville vallasnaisillekin samalla luontevuudella kuin olisi hän keskustellut jonkun vertaisensa kanssa. — Markiisitar päätteli, että Saint-Clair oli hirviö, täynnä hävyttömyyttä ja typeryyttä.

Rouva B—— kutsui hänet eräänä maanantaina päivällisille. Hän keskusteli sinä iltana usein Saint-Clairin kanssa, joka sieltä lähtiessään selitti, ettei hän ikinä ollut tavannut rakastettavampaa naista. Rouva B—— kokoili kuukauden kuluessa henkevyyttä muiden luona ja anniskeli varastonsa yhden illan kuluessa kotonansa. Saint-Clair tapasi hänet saman viikon torstaina uudelleen. Sillä kertaa rouva B—— jo häntä hieman ikävystytti. Seuraavan tapaamisen jälkeen päätti hän jo, ettei ikinä enää ilmestyisi hänen salonkiinsa. Rouva B—— julisti maailmalle, että Saint-Clair on kaikkia seuratapoja puuttuva nuori mies ilman kasvatusta.

Syntymältään oli hän helläsydämminen ja rakkautta kaipaava; vaan siinä ijässä, jolloin kovin helposti otetaan koko elämän halki kestäviä vaikutuksia, oli hänen liiaksi herkkä tunteellisuutensa joutunut kumppanien ivailun alaiseksi. Hän oli ylpeä, itsestään pitävä, arvostaen ihmisten mielipidettä kuin lapset. Siitä lähtein koetti hän peitellä muilta kaikkea semmoista, mitä hän piti häpeällisenä heikkoutena. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa, vaikka tämä voitto kävikin hänelle kalliiksi. Hän voi piiloittaa toisilta kaikki liian tunteellisen sielunsa liikutukset, vaan sulkiessaan ne itseensä teki hän ne vain sata kertaa vaikeammiksi kantaa. Ihmisten kesken pidettiin häntä tunteettomana ja välinpitämättömänä ja yksinäisyydessä syntyi hänen levottomassa mielikuvituksessaan kärsimyksiä, jotka olivat sitä raskaampia kun hän ei koskaan tahtonut niitä muille uskoa.

Tavata oikeaa ystävää, on todellakin vaikea!

Vaikea! Onko se edes mahdollistakaan? Onko koskaan löytynyt kahta henkilöä, joilla ei olisi ainoatakaan salaisuutta toisilleen? — Saint-Clair ei luottanut paljo ystävyyteenkään ja sen ihmiset kyllä huomasivat. Seuraelämän nuoret miehet pitivät häntä kylmänä ja sulkeutuneena. Ei hän koskaan udellut heidän salaisuuksiaan; mutta kaikki omat ajatuksensa samoin kuin enimmät tekonsakin hän myöskin salasi heiltä. Ranskalainen puhuu mielellään itsestään; tahtomattaan tuli Saint-Clair usein muiden uskotuksi. Hänen ystävänsä, — sillä nimellähän tavallisesti kutsumme henkilöitä, joita pari kertaa viikossa tapaamme — valittivat hänen epäluottamustansa heidän suhteensa; ja useimmiten loukkautuvatkin sellaiset, jotka utelematta uskovat meille salaisuuksiaan, ellemme vuorostamme kerro omiamme heille. Otaksutaan, että tällaisessa lavertelevaisuudessa pitää molempain mennä yhtä pitkälle.

— Hän on aina haarniskoittu kiireestä kantapäähän saakka, sanoi kerrankin tuo pulska ratsumestari Alfons de Thémines; en minä ikinä voisi luottaa siihen pirulliseen mieheen.

— Luulenpa hänen olevan hieman jesuiitan kaltaisen, lisäsi siihen Jules Lambert; eräs henkilö vakuutti kunniasanallaan nähneensä hänen pari kertaa tulevan Saint-Sulpicen kirkosta. Eihän kukaan tiedä, mitä hän miettii. Minä puolestani en koskaan tunne itseäni varmaksi hänen seurassaan.

Sitten he erosivat, Alfons tapasi Saint-Clairin kävelemässä Itaalian bulevardilla alla päin ja muista välittämättä. Hän pysähtyi juttelemaan tuon erakon kanssa, tarttui hänen käsivarteensa ja ennen kuin he olivat saapuneet de la Paix'n kadulle oli hän jo kertonut Sait-Clairille koko rakkaussuhteensa rva Y:hyn, jonka mies oli niin mustasukkainen ja raaka.

Samana iltana menetti Jules Lambert pelissä kaikki rahansa. Siitä huolimatta hän yltyi tanssimaan. Hyörinässä sattui hän tyrkkäämään erästä miestä, joka niinikään oli rahansa menettänyt ja sen johdosta tullut huonolle tuulelle. Vaihdettiin muutamia kiivaita sanoja ja kaksintaistelu oli seurauksena. Jules pyysi Saint-Clairiä todistajaksensa ja lainasi tältä samassa tilaisuudessa rahaa, jonka hän on tähän saakka unohtanut maksaa.

Saint-Clair oli kuitenkin mies, jonka kanssa tuli hyvin toimeen. Hänen vikansa eivät vahingoittaneet muita kuin häntä itseään. Hän oli kohtelias, usein miellyttäväkin, ja harvoin ikävä. Matkustanut oli hän paljo ja lukenut paljo eikä hän koskaan puhunut matkoistaan tai luvuistaan, ellei häntä siihen kehotettu. Muuten oli hän kooltaan pitkä ja vartaloltaan siro; kasvot olivat jalot ja älykkäät, melkein aina liian vakavat; vaan hänen hymyilynsä se oli leveää ja täynnä suloa.

Unohdin erään tärkeän piirteen. Saint-Clair oli aina tarkkaavainen naisten suhteen ja etsi enemmän heidän keskustelujaan kuin miesten. Rakastiko hän? Sitä juuri oli vaikea sanoa. Mutta jos tuo kylmä olento voi tuntea mitään rakkautta, niin oli — se tiedettiin — kaunis kreivitär Mathilde de Coursy ensimmäisenä hänen sydämmessään. Tämän nuoren lesken luona nähtiin hänet sangen usein. Ja seuraavat seikat viittasivat siihen, että heidän välillään oli joku hellempi suhde: ensistäänkin Saint-Clairin melkein juhlallinen kohteliaisuus kreivitärtä kohtaan ja päinvastoin; sitten ei hän koskaan maininnut kreivittären nimeä seurassa, tai, jos hänen suorastaan täytyi se tehdä, tapahtui se aina ilman pienintäkään ylistystä; edelleen muistettiin Saint-Clairin ennen tutustumistansa kreivittäreen rakastaneen intohimoisesti soitantoa ja tämän taas sitä ennen yhtä lämpimästi maalaustaidetta. Mutta heti ensi näkemän jälkeen olivat heidän harrastuksensa vaihtuneet. Ja kun kreivitär viime vuonna oli matkustanut kylpemään, matkusti Saint-Clair hänen jälkeensä viikkoa myöhemmin.

Kertojan velvollisuus pakottaa minua ilmaisemaan, että kun muutamana heinäkuun yönä erään maatalon puutarhaportti avautui hiukan ennen auringonnousua, astui sieltä ulos mies varovasti kuin varas, joka pelkää kiinni joutuvansa. Maatalo kuului rouva de Coursylle ja sieltä tulija oli Saint-Clair. Turkiksiin kääriytynyt nainen seurasi häntä portille saakka ja kurkistui kotvaksi aikaa katsomaan häntä, joka poistui puiston muuria myöten menevää polkua. Saint-Clair pysähtyi, silmäsi tutkivasti ympärilleen ja viittasi naista poistumaan. Valoisassa kesäyössä voi hän erottaa nuo kalpeat kasvot, jotka liikahtamatta pysyivät paikoillaan. Mies palasi jälkiänsä myöten takaisin, lähestyi naista ja syleili häntä hellästi. Hän aikoi taivuttaa portilla seisojaa menemään jo sisälle, vaan hänellä näkyi olevan vielä sata seikkaa juteltavana. Heidän keskustelunsa oli kestänyt noin kymmenen minuuttia, kun jostakin kuului erään työhönsä menevän talonpojan ääni. Suutelo otettiin ja annettiin, portti sulkeusi ja yhdellä harppauksella oli Saint-Clair jo polun päässä.

Hän kulki nähtävästi tuttua tietä. Milloin hän melkein hypähteli ilosta ja kävi juoksujalassa rapsien pensaita kepillänsä; milloin hän taas seisahtui ja asteli verkalleen katsellen taivasta, jonka itäinen ranta jo alkoi purppuraisena punoittaa. Lyhyesti, katsoja olisi luullut häntä hulluksi, joka iloitsi vapauteen pääsystään. Puolen tuntia astuttuaan saapui hän pienen, erillään olevan talon portille. Talon oli hän vuokrannut koko kesäkaudeksi. Hänellä oli oma avain ja hän pääsi sisälle; siellä heittäysi hän suurelle sohvalle, jolle unohtui ajattelemaan ja uneksimaan, silmät yhtäänne tuijottavina ja suu suloisessa hymyssä. Hänen mielikuvituksessaan väikkyi pelkkiä autuaallisia ajatuksia.

"Voi, kuinka onnellinen minä olen, hoki hän myötäänsä itsekseen. Vihdoinkin olen löytänyt sydämmen, joka ymmärtää minun sydämmeni!… — Niin, minä olen löytänyt ihanteeni… Minulla on samalla kertaa ystävä ja lemmitty… Mikä luonne! … mikä intohimoinen sielu!… Ei, hän ei ole rakastanut ketään ennen minua…" Ja kun turhamaisuus aina sekautuu tämän maailman asioihin, mietti hän kohta: "Se on Pariisin ihanin nainen". Mielikuvituksessaan kuvaili hän yht'aikaa kaikki lemmittynsä viehkeät puolet. - "Kaikkien joukosta on hän valinnut minut. Seuraelämän hienoimmat miehet kuuluivat hänen ihailijoihinsa. Tuo kaunis ja uljas husaarieversti; joka ei ole niin kovin tyhmäkään; — tuo nuori kirjailija, joka maalaa niin sieviä akvarelleja ja näyttelee niin hyvin pikkunäytelmissä; — ja venäläinen Lovelace, joka on nähnyt Balkanin ja palvellut Diebitshin johdolla; mutta varsinkin Camille T——, joka epäilemättä on vilkasälyinen ja jolla on niin hyvä käytöstapa ja sellainen kaunis sapelin arpi otsassa … hän on heidät kaikki hyljännyt. Vaan minut!…" Ja silloin seurasi taas loppulaulu: "Voi, kuinka onnellinen minä olen!" Hänen täytyi nousta ja avata akkuna voidakseen hengittää; sitten astuskeli hän edes takaisin ja kääntelihe sohvallaan.

Onnellinen rakastaja on melkein yhtä ikävä kuin onnettomasti rakastunut. Eräs ystävistäni, joka usein oli toisessa tai toisessa näistä kahdesta asemasta, ei voinut muulla tavoin saada kuulijaa kuin tarjoamalla minulle mainion aamiaisen, jonka kestäessä hän sai puhua rakkaussuhteistaan; mutta kahvin jälkeen piti hänen ehdottomasti vaihtaa keskusteluainetta.

Vaan koska minä en voi tarjota aamiaista kaikille lukijoilleni, säästän minä heiltä selonteon Saint-Clairin lemmenmietteistä. Eikä muuten kukaan jaksa aina pilvien tasalla leijailla. Saint-Clair oli väsynyt, hän haukotteli, ojenteli käsiään ja huomasi ulkona jo olevan suuren päivän; täytyi kuin täytyikin ajatella hieman nukkumistakin. Herätessään katsahti hän kelloansa ja huomasi tuskin ehtivänsä pukeutua ennättääksensä Pariisiin, minne hän oli kutsuttu aamiaispäivällisille useiden tuttavien nuorten miesten seurassa…

* * * * *

Oli juuri avattu uusi samppanjapullo, annan lukijan itsensä arvata monesko järjestyksessä. Tähän riittää hänelle tietää, että oli jouduttu siihen tilaan — mikä muuten nuorten miesten aamiaisissa piankin syntyy — jolloin kaikki tahtovat puhua yht'aikaa ja jolloin hyväpäiset alkavat pelottaa huonompipäisiä.

— Haluaisinpa, sanoi Alfons de Thémines, joka ei koskaan päästänyt ohitsensa tilaisuutta saada puhua Englannista, haluaisinpa, että meillä täällä Pariisissa olisi sama tapa kuin Lontoossa, missä kunkin on esitettävä malja lemmitylleen. Sillä tavoin saisimme varmasti tietää, kenen vuoksi ystävämme Saint-Clair huokailee.

Puhuessaan täytteli hän omansa ja naapureittensa lasit.

Hiukan hämillään valmistausi Saint-Clair vastaamaan; vaan Jules Lambert ehti häntä ennen:

— Minä pidän paljo tästä tavasta, sanoi hän, ja omasta puolestani siihen suostun. Kaikkien Pariisin ompelijattarien malja! — huusi hän lasiansa kohottaen — paitse kolmekymmenvuotisten, silmäpuolten ja ontuvaisten y.m.s.

— Hurraa! hurraa! huusivat nuoret Englannin ihailijat.

Saint-Clair nousi ylös lasi kädessä.

— Hyvät herrat, sanoi hän, minä en suinkaan ole niin laajasydämminen kuin ystävämme Jules, vaan minä olen sittenkin uskollinen. Ja tämä uskollisuus on sitä suurempiarvoinen, kun minä jo aikoja sitten olen ollut erotettuna ajatusteni morsiamesta. Olenpa kuitenkin varma siitä, että hyväksytte vaalini, ellette jo olekin kilpailijoitani. Judit Pastan malja, hyvät herrat! Jospa saisimme pian jälleen ihailla Euroopan ensimmäistä tragedianäyttelijätärtä!

Thémines tahtoi arvostella tätä maljaa; vaan hyvähuudot keskeyttivät hänet. Tämän iskun torjuttuaan luuli Saint-Clair saavansa rauhan loppupäiväksi.

Keskustelu kääntyi ensin teaattereihin. Näytelmäin sensuroimisesta päästiin sitten siirtymään politiikkaan. Loordi Wellingtonista englantilaisiin hevosiin ja näistä taas helposti ymmärrettävää tietä naisiin; nuorista miehistä ovat näet kaunis hevonen ensi sijassa ja ihana lemmitty toisessa kaksi hartaimmin haluttua omaisuutta.

Ja sitten keskusteltiin keinoista näiden molempain saavuttamiseksi. Hevosia saa ostamalla ja naisia voi myöskin ostaa; vaan näistä emme huoli puhua. Tyhjennettyään vaatimattomasti vähäiset kokemuksensa tällä arkaluontoisella alalla arveli Saint-Clair, että ensimmäinen ehto naisen valloittamiseksi oli muista erottautuminen vallan erinkaltaiseksi. Mutta löytyikö mitään yleistä kaavaa tälle erinkaltaisuudelle? Hän puolestaan ei sitä luullut.

— Teidän mielipiteenne mukaan, jatkoi Jules, olisi siis ontuvaisella ja kyttyräselkäisellä paremmat edut naisten miellyttämiseksi kuin suoraselkäisellä ja kasvultaan muidenlaisella?

— Te menette sangen pitkälle, vastasi Saint-Clair, mutta jos niin vaaditaan, otan puolustaakseni kaikkia johtopäätöksiä, joihin ehdotukseni voi antaa aihetta. Jos minä esim. olisin kyttyräselkäinen, niin en minä siltä itseäni lopettaisi, vaan haluaisin tehdä valloituksia minäkin. Ensistäänkin kääntyisin ainoastaan kahtalaisten naisten puoleen, nimittäin joko tositunteellisten taikka sellaisten, — ja heidän lukunsa on suuri — jotka tahtovat käydä omituisista, eccentric, kuten englantilainen sanoo. Edellisille kuvaisin minä asemani hirmuisuutta, luonnon kovuutta minun suhteeni. Koettaisin herättää heissä sääliä kohtaloani kohtaan ja saattaisin heidät aavistamaan, että voin rakastaa intohimoisesti. Tappaisin kaksintaistelussa jonkun kilpakosijoistani ja myrkyttäisin itseni heikolla laudanum-annoksella. Muutamien kuukausien kuluttua eivät he enää huomaisi kyttyrääni ja siiloin minä vain odottelisin tunteellisuuden ensimmäistä puuskausta. Mitä taas sellaisiin naisiin tulee, jotka tahtovat käydä omituisista, niin käy heidän valloituksensa aivan helposti. Saakaa heidät vain uskomaan sitä varmaksi ja pitäväksi säännöksi, ettei kyttyräselkäisellä voi olla menestystä; he tahtovat heti osottaa, ettei tuo yleinen sääntö pidä paikkaansa.

— Kas, mikä don Juan! huudahti Jules.

— Katkaiskaamme jalkamme, hyvät herrat, lausui eversti Beaujeu, koska me, onnettomasti kyllä, emme ole saaneet kyttyrää syntymälahjaksemme.

— Minä olen vallan samaa mieltä kuin Saint-Clair, virkkoi Hector Roquantin, joka oli ainoastaan kolme ja puoli jalkaa pitkä; joka päivä nähdään kauneimpien ja enimmän liehakoitujen naisten antautuvan miehille, joista te, pulskat pojat, ette aavista mitään…

— Hector, nouskaapas, minä pyydän, ja soittakaa meille viiniä, sanoi Thémines mitä luonnollisimmalla tavalla.

Kääpiö nousi heti ja jokainen muisteli hymyillen satua ketusta, jolta oli häntä leikattu.

— Minä puolestani, sanoi Thémines jatkaen keskustelua, näen joka päivä uusia todistuksia siitä, että tavallinen ulkomuoto — ja samalla heitti hän tyytyväisen silmäyksen vastapäätä olevaan peiliin — sekä aistikas pukeutuminen ovat juuri se erinkaltaisuus, joka parhaiten noita sydämmettömiä viehättää; — ja nenäänsä puhaltamalla lennätti hän pois erään takin rinnustalle pudonneen pikkusen leivän murusen.

— Vielä mitä! huudahti kääpiö, kauniilla muodolla ja Staubin tekemällä puvulla valloittaa naisia, joita pidetään viikon päivät ja jotka jo toisessa näkemässä tuntuvat ikäviltä. Muuta siihen vaaditaan, jos tahtoo todenteolla tulla rakastetuksi. Siihen pitää…

— Kuulkaahan, keskeytti Thémines, tahdotteko sopivaisen esimerkin? Te tunsitte kaikki Massignyn ja tiedätte, mikä hän oli miehekseen. Tavoiltaan kuin mikähän englantilainen groom ja puheessa tyhmä kuin aasi… Vaan hän oli kaunis kuin Adonis ja sitoi kaulaliinansa kuin Brummel. Sanalla sanoen, hän oli ikävin ihminen, minkä ikinä olen tuntenut.

— Hän oli tappaa minutkin ikävään, sanoi eversti Beaujeu. Ajatelkaahan, kun minun kerran täytyi matkustaa kaksi sataa virstaa hänen kanssansa.

— Tiedättekö, puuttui Saint-Clairkin puheeseen, hänen olevan syypään yhteisen tuttavamme Richard Thornton raukan kuolemaan?

— Mutta ettekös tiedä, että ryövärit murhasivat hänet Fondin luona? kysyi Jules.

— Oikein; vaan Massigny oli ainakin välillisenä syynä rikokseen, kuten heti saatte kuulla. Useita matkustavaisia, joiden joukossa Thornton, oli päättänyt ryövärien vuoksi matkustaa yhdessä joukossa Napoliin. Massigny pyysi hänkin päästä karavaanin turviin. Heti sen kuultuaan jäi Thornton seurasta pois, luullakseni kauhistuksissaan siitä, että hänen olisi täytynyt viettää muutamia päiviä Massignyn kanssa yhdessä. Hän lähti yksin matkalle ja lopun te tunnette.

— Thornton oli oikeassa, sanoi Thémines, ja kahdesta kuolemasta valitsi hän helpomman. Jokainen olisi hänen sijassaan tehnyt samoin.

— Te myönnätte siis, jatkoi hän pienen väliajan jälkeen, että Massigny oli ikävin ihminen maailmassa?

— Myönnetään! huudettiin kuin yhdestä suusta.

— Älkäämme saattako ketään epätoivoon, sanoi Jules, antakaamme poikkeussija hra N:lle, varsinkin kun hän pääsee puhumaan politiikasta.

— Te myöntänette kai heti, jatkoi Thémines, että rouva de Coursy, jos kukaan, on älykäs nainen.

Seurasi lyhyt äänettömyys. Saint-Clair loi silmänsä maahan ja kuvitteli että kaikki tarkastivat vain häntä.

— Kukapa sitä kieltänee? sanoi hän vihdoin kumartuen lautasensa yli ja näennäisesti suurella uteliaisuudella porsliinille maalattuja kukkasia tutkiskellen.

— Minun mielestäni, lausui Jules äänekkäämmin, minun mielestäni on Pariisissa ainoastaan kolme tosimiellyttävää naista ja niistä on hän yksi.

— Tunsin hänen miehensä, sanoi eversti. Hän näytteli minulle usein erinomaisia kirjeitä vaimoltaan.

— Auguste, keskeytti Hector Roquantin, esittäkääpä minut kreivittärelle. Kerrotaan teidän olevan hänen luonaan poudan ja sateen aikana.

— Sitten loppusyksyllä, mutisi Saint-Clair, kun hän saapuu takaisin Pariisiin… Minä … minä en luule hänen välittävän vieraista siellä maalla.

— Tokko aiotte kuunnella minua! huusi Thémines.

— Te ette nähneet kreivitärtä kolme vuotta takaperin, sillä te olitte silloin Saksassa, Saint-Clair, jatkoi Alfons de Thémines toivottomalla tyyneydellä. — Ette voi ajatellakaan, minkälainen hän silloin oli: ihana, raitis kuin ruusunen, sangen pirteä ja iloinen kuin perhonen. No, ja tiedättekös, kuka hänen lukuisista ihailijoistaan sai parhaimmat suosionosotukset osalleen? Massigny! Maailman tyhmin ja yksinkertaisin mies pani älykkäimmän naisen pään pyörälle. Luuletteko jonkun kyttyräselkäisen kykenevän sellaista tekemään? Joutavia, uskokaa minua, kaunis ulkomuoto, hyvä räätäli ja kylläksi rohkeutta, siinä kaikki.

Saint-Clair oli joutunut julmaan asemaan. Hän aikoi tehdä kertojan suorastaan valehtelijaksi; vaan hän pelkäsi saattavansa kreivittären maineen vaaraan ja hillitsi itsensä. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin hänen puolustuksekseen, vaan hänen kielensä oli kuin kangistunut. Huulet värähtelivät suuttumuksesta ja turhaan etsi hän jotain syrjäsyytä riidan aiheeksi.

— Mitä! huudahti Jules hämmästyneen näköisenä, onko rouva de Coursy antautunut Massignylle! Frailty, thy name is woman!

— Niin, naisen mainehan on niin vähäarvoinen asia, sanoi Saint-Clair kuivasti ja halveksivasti, tietysti saa sen tahrata lokaan ja likaan, kunhan voi olla hieman sukkela … ja…

Puhuessaan muisti hän kauhistuksella nähneensä satoja kertoja kreivittären luona Pariisissa erään etruskilaisen kukkaisvaasin uuninreunustalla. Hän tiesi, että Massigny oli lahjoittanut sen Italiasta palattuaan ja — mikä raskauttava asianhaara — tämä vaasi oli kuljetettu Pariisista tuonne maallekin. Ja kun Matilde irroitti rintakukkaisensa, asetti hän ne joka ilta tuohon etruskilaiseen vaasin.

Sanat kuivivat hänen huulilleen; hän näki enää vain yhden esineen ja ajatteli ainoastaan yhtä asiaa: etruskilaista vaasia!

Kaunis todistus! sanonee kai arvostelija: epäillä lemmittyänsä sen vertaisen asian vuoksi!

Olettekos te koskaan ollut rakastunut, herra arvostelija?

Thémines oli liian hyvällä tuulella loukkaantuaksensa siitä äänenpainosta, millä Saint-Clair oli hänelle puhunut. Hän vastasi huolettoman ja hyväsydämmisen näköisenä:

— Enhän minä tee muuta kuin toistan mitä yleisesti kerrottiin. Asiaa pidettiin varmana siihen aikaan, kun te olitte Saksassa. Muuten minä tunnen rouva de Coursyta sangen vähän enkä ole kahdeksaantoista kuukauteen käynyt häntä tervehtimässäkään. Mahdollisesti on juttu vain erehdystä ja Massignyn valheita. Tullaksemme äskeiseen asiaamme, ja jos mainitsemani esimerkki olisikin väärä, niin olen minä siltä oikeassa. Te tiedätte kaikki, että Ranskan älykkäin nainen, jonka teokset…

Samassa aukesi ovi ja sisään astui Teodor Neville. Hän palasi Egyptistä.

— Teodor! niin pian takaisin! Ja kysymyksiä sateli häntä vastaan.

— Toitkos mukanasi oikean turkkilaisen puvun? kysyi Thémines. Ja araapialaisen hevosen ja egyptiläisen groomin?

— Mimmoinen mies se pasha on? uteli Jules. Ja milloin julistaupi hän itsenäiseksi? Oletko nähnyt lyötävän päätä poikki yhdellä sapelin iskulla?

— Entäpä almeet? Ovatko Kairon naiset kauniita? tiedusti Roquantin.

— Näittekös kenraali L:iä? kysyi eversti Beaujeu. Mitenkä hän on järjestänyt pashan sotaväen? — Ja antoiko eversti C—— teille erään sapelin minua varten?

— Niin, ja pyramiidit? ja Niilin putoukset? ja Memnonin muistopatsas? ja Ibrahim pasha? y.m.s.

Kaikki puhuivat yht'aikaa; Saint-Clair ajatteli vain etruskilaista vaasia.

Teodor oli istuutunut jalat ristissä — hän oli tottunut siihen Egyptissä eikä ollut vielä päässyt tästä tottumuksestaan täällä Ranskassa — odotteli, kunnes kysymykset olivat lopussa ja puhui sitten kylläksi nopeasti, ettei niin helposti voitaisi keskeyttää, kuten seuraa:

— Niin pyramiidit! ne ovat, kunniani kautta, vain regular humbug. Ne eivät ole niin korkeita kuin luullaan. Strasburgin Münster on ainoastaan neljä metriä matalampi. Muinaismuistot ihan tunkevat silmistäni esille. En huoli niistä puhua. Pelkkä hieroglyyfin näky jo saisi minut pyörryksiin. On niin paljo matkailijoita, joita sellaiset huvittavat! Minä puolestani tutkin tuon Aleksandrian ja Kairon kaduilla tungeskelevan omituisen kansajoukon ulkomuotoja ja tapoja, turkkilaisten, beduiinien, koptien, fellahien ja mogrebiinien. Tein kiireessä muutamia muistoonpanoja maatessani sairashuoneessa. Mikä ilkeä laitos tuo heidän sairashuoneensa! Toivon, ettette usko tautien tarttuvan! Minä se vain polttelin levollisesti piippuani kolmen sadan ruttoa sairastavan potilaan keskellä. Siellä te, eversti, näkisitte kauniin ratsuväen, joka istuu hyvin hevosen selässä. Näytän teille joskus sieltä tuomiani mainioita sota-aseita. Minulla on eräs djerid, joka on kuulunut kuuluisalle Murad beylle. Teille, eversti, on minulla muudan jutaghan ja Augustolle khandjar. Saatte myöskin nähdä metshlani, burnusini ja haikkini. Ja naisia olisin niinikään voinut tuoda, jos vain olisin tahtonut. Ibrahim pasha lähetti niitä niin paljo Kreikasta, että niitä sai melkein ilmaiseksi… Vaan äitini tähden… Pashan kanssa keskustelin paljokin. Se on hiivatin älykäs ja ennakkoluuloista vapaa mies. Ette voi uskoa, kuinka hyvin hän tuntee meidän asioitamme. Hän on, kunniani kautta, perillä ministeristömme pienimmistäkin salaisuuksista. Minä ammentelin hänen puheistaan mitä tärkeimpiä tietoja Ranskan puolueasioista… Tällä haavaa on hän hyvin huvitettu tilastotieteestä. Hän tilaa kaikki sanomalehtemme. Ja voitteko ajatella, hän on hurja bonapartelainen! Ei hän muusta puhukaan kuin Napoleonista, Voi mikä suuri mies se Bounabardo! sanoi hän minulle. Bounabardoksi kutsuvat he Bonapartea.

— Giourdina, c'est à dire Jourdain, mutisi aivan hiljaa Thémines.

— Ensiksi, jatkoi Teodor, oli Muhamed Ali sangen varovainen minun suhteeni. Kaikki turkkilaiset ovat, kuten tunnettu, tuiki epäluuloisia. Hän piti minua, lempo vieköön, vakoilijana tai jesuiittana. Jesuiittoja hän näet kammoaa. Vaan muutamien näkemien perästä huomasi hän minun olevan ennakkoluulottoman matkustelijan, joka halusi tutustua Itämaiden tapoihin, katsantokantoihin ja politiikkaan. Silloin astui hän kuorestaan ja puhui minulle avosydämmisesti. Viime kerralla, se oli kolmas audienssi, jonka hän suvaitsi minulle myöntää, uskalsin minä sanoa hänelle: "Minä en ymmärrä, miks'ei Sinun Ylhäisyytesi julista itseänsä vapaaksi Portista?" Hyvä Jumala, sanoi hän, eihän minulta tahtoa puutu, vaan pelkäänpä, etteivät vapaamieliset lehdet, jotka sinun maassasi hallitsevat kaikki, kannata minua, jos kerran olen julistautunut Egyptistä vapaaksi. Pasha on pulska, valkeapartainen ukko eikä naura koskaan. Hän lahjoitti minulle mainioita sokurileivoksia; mutta enimmän kaikista hänelle antamistani lahjoista piti hän Charlet'n maalaamasta keisarillisen kaartin pukukokoelmasta.

— Onkohan pasha romanttiko? kysyi Thémines.

— Hän ei välitä paljo kirjallisuudesta; vaan te tiedätte, että araapialainen kirjallisuus on läpeensä romantillinen. Eräs heidän runoilijoistaan nimeltä Melek Ayatalnefond-Ebn-Esraf, julkaisi äskettäin kokoelman "Mietelmiä", joiden rinnalla Lamartinen mietelmät tuntuvat klassilliselta proosalta. Saapuessani Kairoon otin araapian kielen opettajan, jonka avulla ryhdyin lukemaan Koraania. Vaikka en monta tuntia ottanutkaan, opin sentään tarpeeksi oivaltaakseni profeetan kirjoitustavan verrattomat ihanuudet ja käsittääkseni, kuinka huonoja kaikki meidän käännöksemme ovat. Kuulkaas, tahdotteko nähdä araapialaista kirjoitusta? Tuo kultakirjaimilla kirjoitettu sana merkitsee Allah s.o. Jumala.

Näin sanoen näytti hän kovin ryvettynyttä kirjettä, jonka hän veti esiin lemuavasta silkkikukkarostaan.

— Kuinkas kauvan sinä olit Egyptissä? kysyi Thémines.

— Kuusi viikkoa.

Ja matkustelija jatkoi selityksiään setripuusta alkaen ysopiin saakka. Saint-Clair pujahti tiehensä melkein heti hänen tultuaan ja ajoi maatalollensa vievää tietä myöten. Kiihkoisaa laukkaa ratsastaessaan ei hän voinut seurata oikein tarkasti ajatustensa kulkua. Vaan epämääräisesti tunsi hän, että hänen onnensa tässä maailmassa oli ijäksi hävitetty eikä hän voinut kiukkuilla siitä muille kuin eräälle vainajalle ja tuolle etruskilaiselle vaasille.

Perille päästyään heittäysi hän samalle sohvalle, millä hän edellisenä iltana oli niin kauvan ja niin suurella nautinnolla rakkauttansa analyseerannut. Enimmän oli häntä hurmannut se rakkaaksi käynyt ajatus, ettei hänen lemmittynsä ollut muiden naisten kaltainen, ettei hän ikinä ollut rakastanut eikä koskaan tulisi rakastamaan muita kuin häntä. Nyt oli tämä kaunis unelma häipynyt surullisen ja julman todellisuuden tieltä. "Minulla on kaunis lemmitty eikä muuta mitään. Hän on älykäs: senpä vuoksi on se vielä suurempi rikos, että hän on voinut rakastaa Massignya!… Totta on kyllä, että hän rakastaa nyt minua … koko sielullaan … niinkuin hän voi rakastaa. Samalla lailla kuin Massignyakin! … Hän on suostunut minun hyväilyihini, oikkuihini ja epäkohteliaisuuksiini. Vaan minä olen pettynyt. Meidän molempien sydänten välillä ei ole myötätuutoisuutta. Hänelle on yhdentekevää, olipa se Massigny tai minä. Poika on pulska, hän rakastaa minua kauneuteni vuoksi. Minä taas huvitan häntä joskus. No niin, rakastakaamme siis Saint-Clairiä on hän itselleen sanonut, koska tuo toinen on kuollut! Ja jos Saint-Clair kuolee tai käy ikäväksi, niin saammehan nähdä, mitä sitten teemme".

Luulenpa vakavasti pirun istuvan näkymättömänä kuuntelemassa onnetonta, joka tällä tavoin itseänsä kiduttaa. Näkyhän on ihmisvihaajalle huvittava ja kun uhri alkaa tuntea haavansa olevan ummistumassa, on piru heti siinä niitä auki repostelemassa.

Saint-Clair luuli kuulevansa jonkun kuiskuttavan hänen korvaansa:

Kunnia mainio olla on Toisen jälkeläisenä…

Hän hyppäsi istualleen ja silmäsi hurjistuneena ympärilleen. Voi, kuinka hän olisi ollut onnellinen, jos olisi tavannut jonkun huoneessa! Epäilemättä olisi hän sen heti lopettanut.

Kello Iöi kahdeksan. Puoli yhdeksän odotti kreivitär häntä. — Jos hän jäisi pois yhtymisestä? "Todellakin, mitä hupia oli hänelle tavata Massignyn lemmittyä?" Hän heittäysi jälleen sohvalleen ja ummisti silmänsä. "Tahdon nukkua", arveli hän. Puoli minuuttia pysyi hän liikahtamatta, hyppäsi sitten seisoalleen ja juoksi katsomaan, kuinka pitkälle aika oli kulunut. "Kunpa se jo olisi puoli yhdeksän! mietti hän. Silloin olisi liian myöhäistä lähteä enää koko matkalle". Sydämmessään ei hän kuitenkaan tuntenut tarpeeksi voimaa voidaksensa pysyä kotona; hän halusi jotakin tekosyytä. Hän olisi mielellään ollut hyvin kipeä. Hän käyskeli kammarissansa, istuutui, otti jonkun kirjan, vaan ei voinut tavuakaan lukea. Sitten meni hän piaanon ääreen, vaan ei jaksanut sitä edes avatakaan. Vihelteli, katseli pilviä ja tahtoi lukea akkunansa edessä olevat poppelipuut. Vihdoin kääntyi hän katsomaan kelloa ja huomasi, ettei hän ollut saanut vielä kolmeakaan minuuttia kulumaan. "Minä en voi olla häntä rakastamatta", huusi hän hammasta purren ja jalkaa polkien, "hän hallitsee minua ja minä olen hänen orjansa niinkuin Massigny on ollut ennen minua! No, tottele siis, kurja mies, koska sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta murtaaksesi kahleet, joita vihaat!"

Lakkiinsa tarttuen läksi hän suin päin ulos.

Kun joku intohimo meitä ahdistaa, tunnemme tavallisesti jonkunlaista itserakasta lohdutusta voidessamme katsella heikkouttamme ylpeytemme kukkulalta. "Minä olen tosin heikko, sanomme me, vaan jos minä oikein tahtoisin!"

Verkkasin askelin kulki hän polkua, joka vei puiston portille, ja jo kaukaa näki hän valkean olennon, joka kuvastui puiden tummempaa taustaa vastaan. Kädellään heilutti siellä nainen nenäliinaa ikäänkuin merkiksi. Saint-Clairin sydän löi ankarasti ja hänen polvensa vapisivat; hän ei jaksanut puhua ja hän oli käynyt niin araksi, että hän pelkäsi kreivittären näkevän jo kasvoista hänen olevan huonolla tuulella.

Hän tarttui ojennettuun kätöseen, suuteli lemmittyänsä otsalle, tämä kun hetikohta heittäysi hänen syliinsä, ja sitten seurasi hän kreivitärtä asuntoon mykkänä ja tuskin jaksaen pidättää huokauksia, jotka näyttivät tahtovan hänen rintansa halkaista. Yksi ainoa kynttilä valaisi kreivittären budoaaria. Molemmat istuutuivat. Saint-Clair tarkasti ystävättärensä tukkakiehkuraa; yksi ainoa ruusu vain suortuvissa. Edellisenä iltana oli Auguste tuonut hänelle kauniin englantilaisen piirroksen "Portlandin herttuatar, Leslyn jälkeen piirretty" (herttuatar laittoi samalla tapaa hiuksensa) eikä ollut antaessaan sanonut muuta kuin nämä sanat: "Minua miellyttää enemmän tämä yksinkertainen ruusu kuin teidän mutkalliset hiuskiehkuranne". Hän ei myöskään pitänyt jalokivistä, vaan ajatteli kuin entinen loordi, joka kömpelösti lausui: "Koristetuista naisista ja loimella peitetyistä hevosista ei pirukaan ota selvää". Leikitellessään viime yönä kreivittären kaulassa riippuvalla helmivyöllä (puhuessaan piti hänellä näet aina olla jotakin hypisteltävänä) oli hän sanonut: "Jalokivet eivät kelpaa muuhun kuin vikoja peittämään. Te olette liian ihana, Matilde, sellaisia tarvitaksenne". Tänä iltana oli kreivitär, joka piti muistissaan hänen joutavimmatkin sanansa, jättänyt pois kaikki sormuksensa, helmivyönsä, korva- ja rannerenkaansa. — Naisen puvussa huomasi hän ennen kaikkea jalkineet ja hänellä niinkuin useilla muillakin oli tässä suhteessa oma makunsa. Oli satanut vahvasti auringon laskun edellä. Ruohikko oli vielä vallan märkä; kreivitär oli kuitenkin tullut kostean nurmikon poikki silkkisukissa ja satiinikengissä… Jos hän vielä sairastuu?

— Hän rakastaa minua, mietti Saint-Clair itsekseen.

Ja hän huokasi omalle hulluudelleen, katseli Matildea vasten tahtoansa hymyillen ja häilyi huonon tuulensa ja sen nautinnon välillä, minkä tunnemme nähdessämme ihanan naisen koettavan miellyttää meitä kaikilla noilla pikku turhuuksilla, joille rakastavaiset antavat niin suuren arvon.

Kreivittären loistavat kasvot taas ilmaisivat rakkautta ja leikillistä ilkeyttä, joka teki hänet vain sitä suloisemmaksi. Hän otti jotakin eräästä vernissatusta jaapanilaisesta lippaasta ja ojentaen pienen nyrkiksi puristetun kätösensä, jossa hän piti jotakin esinettä piiloitettuna, sanoi hän:

— Toissa iltana särin minä teidän kellonne. Tässä se nyt on korjattuna.

Hän antoi kellon Augustelle ja katseli häntä samalla hellästi ja veitikkamaisesti purren alahuultaan ikäänkuin estääksensä itseään nauramasta. Voi, elävä Jumala, kuinka hänen hampaansa olivat kauniit ja kuinka ne loistivat valkeina huulten punertavien ruusujen rinnalla! (Mies, joka kylmästi ottaa vastaan ihanan naisen veikeilyjä, on aina tyhmän näköinen).

Saint-Clair kiitti häntä, otti kellon käteensä ja yritti pistää sen taskuunsa.

— Katsokaahan toki ensin, jatkoi kreivitär, aukaiskaa se ja katsokaa onko se hyvin korjattu. Te kun olette niin taitava ja olette polyteknikossakin opiskellut, voitte kai kyllä nähdä sen.

— Oh! en minä paljo sellaista ymmärrä! sanoi Saint-Clair.

Hajamielisesti avasi hän kellonkuoren. Kuinka suuri oli hänen hämmästyksensä nähdessään, että rouva de Coursyn pienoiskuva oli maalattu kuoren pohjaan. Vieläkö hän voi nurista? Hänen otsansa kirkastuikin eikä hän enää Massignya ajatellut; hän ei muistanut muuta kuin että hän seisoi hurmaavan naisen vieressä ja että tämä nainen häntä jumaloi.

* * * * *

Leivonen, tuo aamukoin airut, alkoi juuri liverrellä ja pitkät, vaaleat valonkielekkeet juovittelivat hattaroita itäisellä taivaan rannalla. Siihen aikaan vuorokaudesta sanoi Romeo hyvästi Julialle ja se on se klassillinen hetki, jolloin kaikkien rakastavien pitää erota.

Saint-Clair seisoi erään uunin edessä puistonavain kädessä ja tuijotteli tuimasti etruskilaiseen vaasiin, josta jo on ollut puhe. Sielunsa pohjassa oli hänellä vieläkin jonkunlaista kaunaa sitä kohtaan. Kuitenkin oli hän hyvällä tuulella ja se luonnollinen ajatus, että Thémines valehteli, alkoi syntyä hänen aivoissansa. Sillä aikaa kuin kreivitär, joka tahtoi saattaa häntä puiston portille asti, kääri shaalia päänsä ympärille, naputteli hän hiljalleen avaimellansa tuota vihattua vaasia koventaen vähitellen lyöntiänsä, niin että täytyi luulla hänen pian aikovan rikkoa sen pirstaleiksi.

— Olkaa Jumalan tähden varovampi, tehän rikotte minun kauniin etruskilaisen vaasini, huudahti Matilde.

Ja hän tempasi Augustolta avaimen pois.

Saint-Clair oli peräti tyytymätön, vaan malttoi sentään mielensä. Hän käänsi selkänsä koko uunille, ettei houkutus kävisi liian suureksi, ja avasi kellonsa kuoren katsellakseen äsken saamaansa kuvaa.

— Kuka tämän maalasi? kysyi hän.

— Herra R… Niin, Massignyhan se esittikin hänet minulle. (Roomasta palattuaan oli Massigny huomannut itsessään erityisen taipumuksen kaunotaiteihin ja ruvennut kaikkien nuorten taiteilijain suojelijaksi). Mielestäni on tämä kuva todellakin minun näköiseni, vaikka se onkin hiukan kaunisteltu.

Saint-Clairin teki mieli viskata koko kello seinää vasten, niin että sen korjaaminen olisi käynyt sangen vaikeaksi.

Hän hillitsi sentään itsensä ja pisti sen taskuunsa; huomatessaan sitten, että oli jo suuri päivä, suoriusi hän ulos huoneesta, pyysi, ettei Matilde saattaisi häntä, kiiruhti pitkin askelin puiston läpi ja oli tuokiossa jo nummella yksinään.

— Massigny! Massigny! huusi hän pidätetyllä raivolla, ainako sinä siis kierrät eteeni!… Epäilemättä on tuo maalaaja valmistanut toisen kuvan Massignya varten!… Mikä tomppeli olen minä ollutkin! Että olen ensinkään voinut luulla hänen rakastavan minua samalla rakkaudella kuin minä häntä! … ja ainoastaan sen nojalla, että hän on somistanut hiuksensa vain yhdellä ruusulla eikä ole kantanut jalokiviä! … hänellähän on niitä lipas täynnä… Massigny, joka ei huomannut muuta kuin naisten puvut, piti paljo tuollaisista koristuksista!… Niin, kyllä hänellä on hyvä sydän, täytyy se myöntää. Hän tietää mukautua rakastajain mieliaistin mukaan. Saakeli! näkisinpä mieluummin, että hän olisi kevytmielinen ja rahalla ostettavissa. Ainakin voisin minä silloin uskoa, että hän rakastaa minua, koskapa hän on lemmittyni enkä minä hänelle mitään maksa.

Pian ilmestyi toinen vielä musertavampi seikka hänen harkittavaksensa. Muutamien viikkojen kuluttua päättyi kreivittären suruaika. Saint-Clairin oli aikomus naida hänet hetikohta kuin hänen leskivuotensa oli umpeen kulunut. Hän oli sen luvannut. Luvannut? Ei… Eihän hän ollut siitä koskaan puhunut. Vaan niin oli ollut hänen aikomuksensa ja kreivitär oli sen ymmärtänyt. Augustelle oli se sama kuin lupaus. Edellisenä iltana olisi hän antanut valtaistuimen jouduttaakseen hetkeä, jolloin hän voi julkisesti tunnustaa rakkautensa; nyt hän vapisi jo siitä pelkästä ajatuksesta, että hän yhdistäisi kohtalonsa Massignyn lemmityn kanssa.

— Ja kuitenkin, minun pitää se tehdä! sanoi hän ja niin tuleekin tapahtumaan. Tuo naisrukka on epäilemättä luullut minun tuntevan hänen entiset seikkailunsa. Sanovathan he asian olleen julkisen. Eikä hän silloin vielä tuntenut minua… Hän ei voi käsittää minua. Hän luulee minun rakastavan häntä niinkuin Massigny.

Sitten jatkoi hän jonkunlaisella ylpeydellä:

— Kolme kuukautta olen hänen kauttansa ollut onnellisin mies maailmassa. Niiden vuoksi kannattaa kyllä uhrata elämänsäkin.

Hän ei nukkunut, vaan ratsasteli metsikössä koko aamupäivän. Eräällä Verrières'n puistotiellä näki hän miehen pulskan englantilaisen ratsun seljässä ja kuuli tämän jo kaukaa huutavan nimeänsä ja puhuttelevan häntä. Se oli Alfons de Thémines. Sellaisessa mielentilassa kuin Saint-Clair oli, on yksinäisyys erityisesti rakas: Thémines'n tapaaminen kiihottikin hänen pahan tuulensa kerrassaan tukahduttavaksi kiukuksi. Thémines ei sitä huomannut tai nautti se ilkiö siitä, että oli hänelle vastukseksi. Hän puheli, nauroi, laski leikkiä ollenkaan huomaamatta, ettei hän saanut mitään vastausta. Nähdessään erään kapean haaratien, käännytti Saint-Clair ratsunsa heti sinne toivoen, ettei tuo kiusaaja häntä sinne seuraisi. Vaan tässä hän pettyi; kiusaaja ei niinkään hevillä luovu saaliistaan. Thémines kääntyi hänkin heti sinne ja kiirehti hevostansa päästäksensä Saint-Clairin rinnalle ja voidaksensa mukavammin jatkaa puhettaan.

Sanoin jo, että puistotie oli kapea. Vaivoin voivat nuo kaksi ratsua kulkea rinnakkain; eikä ollut siis kumma, jos Thémines, vaikka olikin hyvä ratsastaja, hipaisi Saint-Clairiä jalkaan siinä rinnalla ratsastaessaan. Tämä taas, jonka kiukku jo oli äyräilleen noussut, ei jaksanut kauvempaa hillitä itseään, vaan nousi jalustimilleen ja löi vinhasti piiskallaan Thémines'n hevosta vasten turpaa.

— Mikä lempo sinua riivaa, Auguste? huusi Thémines. Miksi lyöt sinä hevostani?

— Miksikäs sinä seuraat minua? vastasi Saint-Clair hirveällä äänellä.

— Oletko sinä suunniltasi, Saint-Clair? Unohdatko sinä, kenelle puhut?

— Tiedän kyllä puhuvani tomppelille.

— Saint-Clair! … te olette hullu, luulen minä… Kuulkaas, ellette huomenna anna minulle hyvitystä, on teidän tehtävä minulle tili hävyttömyydestänne.

— Huomiseksi siis, herraseni.

Thémines pysähdytti hevosensa; Saint-Clair joudutti omaansa ja katosi pian metsikköön.

Nyt tunsi hän itsensä tyynemmäksi. Hän oli kyllin heikko uskoaksensa aavistuksia. Hän arveli kaatuvansa huomenna kaksintaistelussa ja silloin olisi koko hänen pulmansa parhaiten ratkaistu. Siis vielä yksi päivä jäljellä; huomenna ei ollut enää mitään levottomuuksia eikä häiriöitä. Kotiin tultuaan lähetti hän palvelijansa viemään kirjettä eversti Beaujeulle, kirjoitteli muutamia kirjeitä, söi päivällistä hyvällä ruokahalulla ja oli täsmälleen kello puoli yhdeksän aikana puiston pikku portin luona.

* * * * *

— Mikäs teitä tänään vaivaa, Auguste? kysyi kreivitär. Te olette niin omituisen iloinen ettekä te kuitenkaan kaikilla noilla pilapuheillanne saa minua nauramaan. Eilen olitte te niin surumielinen ja minä iloinen! Tänään ovat roolit vaihdetut. — Päätäni kivistää niin armottomasti.

— Myönnän kyllä, kaunis ystävättäreni, olleeni eilen aika ikävystyttävä. Vaan tänään olen ollut ulkoilmassa, minulla on ollut liikettä ja minä voin niin mainion hyvin.

— Minä taas nousin myöhään ylös, nukuin näet niin pitkään tänä aamuna ja näin niin väsyttäviä unia.

— Vai niin! vai unia? Uskotteko te unia?

— Mitä hullutuksia!

— Minäpä uskon; lyön vetoa, että näitte unessa jonkun surullisen tapauksen olevan tulossa.

— Minä en, Jumala paratkoon, muista uniani. Kuitenkin muistelen … nähneeni Massignyn; huomaatte siis etteivät ne olleet mitenkään huvittavia.

— Massignyn! päinvastoin luulin teidän mielellännekin taas tahtovan nähdä häntä?

— Massigny raukka!

— Massigny raukkako?

— Auguste, sanokaas mikä teidän on tänä iltana, minä pyydän. Teidän hymyilyssänne on jotakin pirullista. Te näytätte siltä kuin laskisitte leikkiä itsennekin kanssa.

— Kas, kas kuinka te kohtelette minua yhtä huonosti kuin teidän ystävättärenne, nuo vanhat leskirouvat.

— Niin, Auguste, te olette tänään sen näköinen kuin tavallisesti olette ihmisten kanssa, joista ette pidä.

— Te häijy! Kas niin, antakaa nyt minulle kätenne.

Hän suuteli lemmittyänsä kädelle ivallisesti hymyillen ja sitten katselivat he toisiansa minuutin aikaa. Saint-Clair loi ensiksi silmänsä maahan ja huudahti:

— Kuinka vaikea tässä maailmassa on elää joutumatta häijyksi! Ei saisi koskaan puhua muusta kuin ilmasta ja metsästyksestä taikka keskustella teidän vanhojen ystävättärienne kanssa heidän hyväntekeväisyyskomiteansa kulunkiarvioista.

Hän otti erään paperilipun pöydältä.

— Kas tässä pesijättänne viimeiset muistoonpanot, Keskustellaanpas siitä, enkelini, niin ette voine sanoa minua häijyksi.

— Te hämmästytätte minua todellakin, Auguste…

— Tämä oikokirjoitus muistuttaa minua eräästä kirjeestä, jonka tänä aamuna löysin säilöistäni. Täytyy näet sanoakseni, että olen tänään järjestellyt papereitani, sillä, tietäkääs, minullakin on järjestysintoni silloin tällöin. No niin, löysin rakkauden kirjeen, jonka sain eräältä ompelijattarelta ollessani häneen rakastunut kuusitoistavuotiaana. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa sanat aina mitä mutkallisimmin. Kirjoitustapa on oikokirjoituksen veroinen. Ja kun minä siihen aikaan olin hieman yksinkertainen, pidin minä sellaista lemmittyä itselleni arvottomana, joka ei osannut kirjoittaa niin kuin madame Sévigné. Jätin hänet yht'äkkiä. Lukiessani tänään uudestaan hänen kirjeensä huomasin, että tuo ompelijatar nähtävästi oli todenteolla minuun rakastunut.

— Hyvä! siis nainen, jota te ylläpiditte?…

— Sangen pulskasti: viisikymmentä frangia kuussa. Vaan holhojani ei antanut minulle kovin suurta eläkettä, sillä — sanoi hän — nuori mies, jolla on paljo rahaa, vahingoittaa itseänsä ja muita.

— Ja mihin on tuo nainen joutunut?…

— En tiedä?… Luultavasti on hän kuollut jossakin sairashuoneessa.

— Auguste … jos se olisi totta, niin ette te voisi olla noin huoleton.

— No, jos totuuden sanon, meni hän naimisiin erään kunniallisen miehen kanssa; ja kun pääsin lailliseen ikään, annoin minä hänelle pienet myötäjäiset.

— Kuinka hyvä te olette!… Vaan miksikä tahdotte te näyttäytyä häijynä?

— Oh, minä olen sangen hyvä… Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että tuo nainen minua todellakin rakasti… Vaan silloin en vielä voinut erottaa todellista tunnetta naurettavan muodon alta.

— Teidän olisi pitänyt tuoda minulle tuo kirje. En minä olisi ollut mustasukkainen… Me naiset olemme hienompitunteisia kuin te ja me näemme heti kirjeen kirjoitustavasta, onko kirjoittaja hyvässä uskossa tai teeskenteleekö hän rakkautta, jota hän ei tunne.

— Ja kuinka usein te kuitenkin joudutte tyhmänsekaisten ja yksinkertaisten käsiin!

Näin sanoessaan silmäili hän etruskilaista vaasia ja hänen silmissään sekä äänessään oli jotakin synkkää, jota Matilde ei kumminkaan huomannut.

— No niin, niin! te miehet, te tahdotte kaikki olla don Juania. Te kuvittelette pettävänne muita, vaikka teillä vastassanne onkin dona Juana, joka on vielä teitäkin ovelampi.

— Minä käsitän, että te naiset hyvällä ymmärryksellänne vainuatte tyhmeliinin jo virstan päästä. Enkä minä epäilekään, että meidän ystävämme Massigny, joka oli sekä tyhmä että ikävä, kuoli koskemattomana ja marttiirana…

— Massigny? Vaan eihän hän ollut niin kovin typerä; ja löytyyhän niitä tyhmiä naisiakin. Minunpa pitää kertoa teille eräs juttu Massignysta… Mutta enköhän liene sitä jo kertonutkin teille vai miten?

— Ette koskaan, vastasi Saint-Clair vapisevalla äänellä.

— Palattuaan Itaaliasta rakastui Massigny minuun. Mieheni tunsi hänet; hän esitti minulle Massignyn älykkäänä ja aistikkaana miehenä. He olivatkin kuin luodut toisillensa. Massigny kävi alussa ahkerasti meillä; hän lahjoitteli minulle muka omatekemiänsä akvarelleja, jotka hän sentään oli ostanut Schrothilta ja puhui minulle musiikista ynnä maalaustaiteesta, ihan huvittavalla kaikkitietäväisyydellä. Eräänä päivänä lähetti hän minulle uskomattoman kirjeen. Muun muassa sanoi hän minua Pariisin kunniallisimmaksi naiseksi; sen vuoksi juuri halusi hän rakastajakseni. Minä näytin kirjeen serkulleni Julialle. Me olimme molemmat hupsuja silloin ja päätimme tehdä hänelle kepposet. Eräänä iltana oli meillä muutamia vieraita, m.m. Massigny. "Minäpä luen teille erään rakkauden tunnustuksen, jonka tänä aamuna sain", virkkoi Julia minulle. Hän ottaakin kirjeen ja lukee sen kaikkien täyttä kurkkua nauraessa. Massigny raukka!…

Saint-Clair lankesi polvilleen riemusta huudahtaen. Tarttuen kreivittären käteen kostutti hän sitä suuteloilla ja kyynelillänsä. Matilde oli mitä suurimmasti hämmästynyt ja luuli ensin hänen voivan pahoin. Saint-Clair ei voinut sanoa muuta kuin: "antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi!" Vihdoin nousi hän ylös. Hän loisti ilosta. Tällä hetkellä oli hän onnellisempi kuin sinä päivänä, jolloin Matilde hänelle ensi kerran kuiskasi: "Minä rakastan teitä".

— Minä olen hulluin hullu ja syytetyistä syyllisin, huudahti hän; kaksi päivää olen sinua epäillyt … enkä ole koettanut saada sinulta selitystä…

— Sinä epäilit minua!… Ja mistä?

— Voi, minä olen kurja raukka!… Kerrottiin sinun rakastaneen Massignya ja…

— Massignya! — ja kreivitär purskahti nauramaan, vaan kävi pian taas totiseksi: Auguste, sanoi hän, oletteko te todellakin niin hassu, että epäilette tuollaista, ja niin ulkokullattu, että peitätte sitä minulta!

Ja kyynel kierteli hänen silmissään.

— Minä rukoilen, anna minulle anteeksi.

— Kuinka en minä antaisi anteeksi, rakas ystäväni?… Vaan salli minun ensin vannoa…

— Ei, minä uskon sinua, minä uskon sinua, elä sano siitä mitään enää…

— Vaan mistä taivaan nimessä olet sinä tullut epäilemään tuollaista mahdottomuutta?

— Ei mistään, ei mistään, ainoastaan minun kirotut aivoni … ja … näetkös tuota etruskilaista vaasia, minä tiesin sen olevan Massignylta…

Kreivitär pani hämmästyneenä kätensä ristiin; sitten huudahti hän kohti kurkkua nauraen:

— Minun etruskilainen vaasini! tuo etruskilainen vaasini!

Saint-Clairin täytyi itsensäkin nauraa ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskiansa myöten. Hän painoi Matildea rintaansa vasten ja sanoi:

— Minä en hellitä sinua ennen kuin olet antanut anteeksi minulle.

— Annanhan minä sinulle hupsulle anteeksi, sanoi tämä häntä hellästi syleillen; — kas nyt näen sinun ensi kerran itkevän, ja minä kun jo luulin, ettet sinä osaakaan itkeä.

Irrottautuen sitten Auguston syleilystä tarttui hän etruskilaiseen vaasiin ja löi sen lattiaan tuhansiksi murusiksi. (Se oli harvinainen ja tavaton esine. Siihen oli kolmella värillä maalattu Lapithen taistelu Kentauria vastaan).

Saint-Clair oli muutamia tuntia maailman häpeisin ja onnellisin mies.

* * * * *

— Kuulkaas, sanoi Roquantin eversti Beaujeulle, jonka hän eräänä iltana tapasi Tortonin kahvilassa, onkos se uutinen todenperäinen?

— Liiankin tosi, ystäväni, vastasi eversti surullisesti.

— Kertokaapa minulle, kuinka se kävi.

— Oh, sangen hyvin. Saint-Clair sanoi aluksi minulle olevansa väärässä, vaan tahtovansa mieluummin kestää Thémines'n sotainnon kuin pyytää häneltä anteeksi. Minä en voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä. Thémines halusi, että ratkaistaisiin arvanheitolla, kuka ensiksi laukaisee. Saint-Clair taas vaati Thémines'ä ensimmäiseksi. Thémines laukasi: näin Saint-Clairin pyörähtävän kerran ympäriinsä ja sitten kaatuvan kuolleena maahan. Olen huomannut useiden luodin lävistämäin sotilasten pyörähtävän samalla omituisella tavalla, joka aina tietää kuolemaa.

— Sepä on kovin merkillistä, sanoi Roquantin. Ja mitäs teki Thémines?

— Oh! mitä sellaisessa tapauksessa on tehtävä. Hän heitti pistoolinsa maahan katuvaisen näköisenä. Ja heitti sen vielä niin lujasti, että hana särkyi. Se oli englantilainen Manton-pistooli enkä tiedä tokko hän Pariisista löytäneekään aseseppää, joka voisi sen korjata.

* * * * *

Kreivitär ei kolmeen vuoteen ottanut ketään vastaan; kesät ja talvet asui hän maatalossaan tuskin liikahtaen huoneestaan ja käyttäen palvelijanaan erästä mulattinaista, joka tunsi hänen suhteensa Saint-Clairiin ja jonka kanssa hän ei vaihtanut kahta sanaa päivässä. Kolmen vuoden kuluttua, palasi hänen serkkunsa Julia pitkältä ulkomaan matkalta; hän mursi oven auki ja tapasi Matilde raukan niin kalpeana ja laihana, että hän luuli näkevänsä vain ruumiin tuosta naisesta, joka viime näkemässä oli ollut niin ihana ja eloa täynnä. Suurella vaivalla sai Julia hänet pois yksinäisyydestä ja toi hänet mukanansa Hyères'een. Kolme tai neljä kuukautta kuihtui kreivitär siellä ja kuoli sitten rintatautiin, johon syynä olivat perheelliset huolet, kuten tohtori M…, hänen hoitajansa, lausui.

1830.

Arsène Guillot.

I.

Viimeinen messu Pyhän Rochin kirkossa oli päättynyt ja kirkonvartija kuljeskeli autioita kappeleita lukitsemassa. Hän aikoi juuri vetää telkimen erään tuollaisen ylimyksellisen kappeliosaston eteen, joihin muutamat jumaliset vuokraavat itselleen oikeuden saadakseen siellä muista uskovaisista erillään rukoilla Jumalaansa, kun hän äkkiä huomasi siellä vielä olevan erään nähtävästi hartausmietelmiinsä vaipuneen naisen, pää tuolin selkää vastaan nojallaan. "Se on rouva de Piennes", arveli hän itsekseen, pysähtyen kappelin ovelle. Kirkonvartija tunsi hänet vallan hyvin. Siihen aikaan annettiin nuoren, rikkaan ja kauniin vallasnaisen, joka kustansi ehtoollisleivät, lahjoitti alttariliinat ja jakeli runsaita almuja rippi-pappinsa kautta, annettiin hänen uskonnollisuudellensa jotakin arvoa, varsinkin kun hänen puolisonsa ei ollut mikään ylhäinen virkamies, kun hän itse ei millään tavoin ollut tekemisissä kruununprinsessan kanssa ja kun hänellä tästä jumalisuudesta ei ollut muuta voitettavaa kuin sielullensa autuus. Sellaisia oli rouva de Piennes. Kirkonvartija olisi jo sangen mielellään mennyt päivälliselle, sillä hänen kaltaisensa syövät päivällistä kello yhden paikoilla, vaan hän ei uskaltanut häiritä Pyhän Rochin seurakunnassa niin korkeasti kunnioitettua henkilöä. Hän asteli siis poispäin kolistellen linttaan poljettuja saappaitansa ja toivoen, että kappeli ehtisi tyhjentyä sillä aikaa kuin hän tekee kierroksen kirkon ympäri.

Hän oli jo kuorin toisella puolen, kun kirkkoon astui nuori nainen vetäytyen muutamaan ovensuupylvästöön, mistä hän uteliaasti silmäili ympärilleen. Alttaripöytä, kappeli synninpäästöä varten ja vihkivesiastia näyttivät kaikki olevan hänelle yhtä outoja esineitä kuin lienevät teille, lukijani, jonkun Kairon moskeean pyhät holvit ja kirjoitukset. Hän oli noin viisikolmatta vuotias, vaan täytyipä tarkastella häntä suurella huolella, ettei olisi häntä vanhemmaksi arvioinut. Tosin olivat hänen mustat silmänsä sangen kirkkaat, mutta syvälle painuneet ja ympärillä sinertävät kehät; hänen kalpean vaalea hipiänsä ja värittömät huulensa ilmaisivat kärsimyksiä, mutta katseen rohkeus ja iloisuus olivat suorana vastakohtana tuolle kivulloiselle ulkonäölle. Puvussa olisitte, lukijattareni, huomanneet omituisesti sekoittunutta huolettomuutta ja valikoimista. Ja tuo tekokukilla koristeltu punainen päähine olisi paremmin sopinut jossakin iltamassa käytettäväksi. Pitkän kashmir-shaalin alta, jonka vallasnaisen kokenut silmä olisi huomannut olleen jo muidenkin hartioilla, näkyi markan karttuunista tehty, jo hiukan kulunut röijy. Ja ainoastaan mieshenkilö olisi ihaillut hänen pientä jalkaansa noissa jokapäiväisissä sukissa ja satiinikengissä, joiden korkoja katukivitys näytti jo aika pahoin kohdelleen. Te muistatte, lukijattareni, ettei asfalttia silloin vielä oltu keksitty.

Tämä nainen, jonka yhteiskunnallisen aseman te jo lienette aavistaneet, lähestyi sitä kappelia, missä rouva de Piennes yhä viipyi. Katseltuaan häntä jonkun aikaa levottomasti ja hämillänsä, astui hän rouva de Piennes'ä kohti nähdessään tämän nousevan ylös ja tekevän lähtöä.

— Voisittekohan te sanoa minulle, kenen puoleen minun on käännyttävä saadakseni vahakynttilän? kysyi hän vienolla äänellä ja arasti hymyillen.

Tytön puhetapa soi rouva de Piennes'n korvissa niin oudolta, ettei hän ensin ymmärtänyt, mistä kysymys oli.

— Niin, minä tahtoisin poltattaa vahakynttilän Pyhän Rochin kunniaksi, vaan en tiedä kenelle rahat ovat annettavat.

Rouva de Piennes'n uskonnollinen kanta oli siksi valistunut, ettei hän tällaisia kansantapoja noudattanut. Mutta hän kunnioitti niitä sentään, sillä kaikessa jumaloimisessa on jotakin liikuttavaa, ilmestyköönpä se sitten vaikka vähän karkeammallakin tavalla. Ollen vakuutettuna siitä, että tässä oli kysymys jostakin vainajalle annetusta lupauksesta tai senkaltaisesta ja liian hyväsydämminen tehdäksensä nuoren naisen puvusta johtopäätöksiä, jotka ehkä eivät teitä peljättäne, hyvät lukijattareni, näytti rouva de Piennes häntä juuri lähestyvän kirkonvartijan luo. Tuntematon kiitteli häntä ja kiiruhti vartijaa puhuttelemaan, joka näytti oivaltavankin asian jo puolesta sanasta. Sillä välin kuin rouva de Piennes kääntyi ottamaan messukirjaansa ja asetteli harsoansa, näki hän nuoren naisen vetävän taskustaan pienen kukkaron, ottavan sieltä pikku rahojen joukosta ainoan viisimarkkaisen ja antavan sen pitkillä, supattelevilla suoritusmenoilla kirkon vartijalle, joka hymyillen kuunteli puhuttelijaa.

Molemmat naiset lähtivät kirkosta yhtä aikaa, vaan tuo nuori nainen riensi sangen nopeasti ja katosi pian rouva de Piennes'n näkyvistä, vaikka he menivätkin samaan suuntaan. Sen kadun kulmassa, jonka varrella hän asui, kohtasi rouva de Piennes hänet uudelleen. Käytetyn kashmir-shaalinsa alle koetti tuntematon peittää läheisessä puodissa ostamaansa neljän naulan leipää. Huomatessaan rouva de Piennes loi hän silmänsä alas, hymyili ja kiiruhti kulkuansa! Tuo hymyily merkitsi: "Niin, minä olen köyhä. Naurakaa minulle! Tiedän kyllä minäkin, ettei kashmir-shaalissa ja punaisessa kapotissa muuten leivänostolla juosta". Rouva de Piennes'ltä ei suinkaan jäänyt huomaamatta tuo häveliäisyyden, alistuvaisuuden ja hyväntuulen ilme tytön kasvoilla.

Jonkunlaisella surumielisyydellä ajatteli hän nuoren tytön mahdollista asemaa. "Hänen hartautensa on suurempiarvoinen kuin minun, arveli hän itsekseen. Epäilemättä on hänelle tuo viisimarkkanen paljo suurempi uhraus kuin minulle se, mitä yltäkylläisyydestäni köyhille jakelen, tarvitsematta siltä missään suhteessa luopua mukavuudestani". Sitten johtui hänen mieleensä lesken viimeinen ropo, joka oli Jumalalle mieluisampi kuin rikkaiden runsaat almut.

"Minä en uhraa tarpeeksi hyväntekeväisyyteen enkä tee, mitä voisin tehdä".

Ajatuksissaan näin itseänsä ruoskien tavalla, jota hän ei suinkaan ansainnut, saapui rouva de Piennes kotiinsa. Vahakynttilä, neljän naulan leipä ja varsinkin tuon ainoan viisimarkkasen uhraus olivat painuneet niin syvästi hänen muistoonsa, että tuo nuori nainen oli hänestä oikean jumalisuuden esikuva.

Sittemmin tapasi kreivitär hänet sangen usein kirkon ohitse menevällä kadulla, vaan kirkossa ei häntä sen koommin koskaan näkynyt. Aina kun tuntematon sivuutti rouva de Piennes'n, loi hän silmänsä maahan ja hymyili vienosti. Tuo nöyrä hymyily miellytti rouva de Piennes'ä. Hän olisi mielellään halunnut tilaisuutta saada auttaa tuota tyttöraukkaa, joka ensin oli kiinnittänyt hänen huomionsa ja joka nyt säälitti häntä; sillä hän oli huomannut, että tuo punainen kapotti alkoi vaalistua ja että kashmir-shaali oli kadonnut. Epäilemättä oli se joutunut johonkin vanhojen vaatteiden kauppaan. Pyhä Roch ei nähtävästi ollut sadankertaisesti maksanut takaisin sitä summaa, joka hänelle tuonottain oli uhrattu.

Eräänä päivänä näki rouva de Piennes Pyhän Rochin kirkkoon kannettavan ruumisarkkua, jota seurasi mies jotenkin huonossa asussa ja ilman suruharsoa hattunsa ympärillä.

Se oli kai joku talonmies. Kuukauteen ei hän ollut tavannut tuonoista nuorta naista ja rouva de Piennes'lle juolahti äkkiä mieleen, että ehkäpä tässä juuri häntä haudattiin. Se olikin hyvin mahdollista, sillä hän oli ollut niin kalpea ja laiha, kun hän viime kerran tuli rouva de Piennes'ä vastaan. Hän kysäsi kirkon vartijalta, joka vuorostaan tiedusteli asiaa ruumisarkkua seuraavalta mieheltä. Tämä sanoi olevansa talonmiehenä eräässä Louis-le-Grand kadun varrella olevassa kartanossa ja kertoi, että eräs heidän hyyryläisistään, rouva Guillot, jolla ei ollut sukulaisia eikä ystäviä muuta kuin yksi tytär, oli äsken kuollut ja että hän, talonmies pelkästä hyvyydestä oli tullut saattamaan henkilöä, joka ei ollut hänen omaisiansa eikä mitään. Rouva de Piennes kuvaili heti, että hänen tuntemattomansa oli kuollut kurjuudessa jättäen jälkeensä pienen avuttoman tyttösen; hän päätti kohta lähettää erään sielunpaimenen, jota hän tavallisesti käytti apunansa laupeudenteissä, ottamaan selkoa asiasta.

Toisena päivänä sen jälkeen estivät eräät poikki kadun kulkevat kuormakärryt hetkiseksi hänen vaunujansa, juuri kun hän ajoi ulos portistaan. Hajamielisesti kuomin akkunasta katsahtaessaan huomasi hän tuon vainajaksi luulemansa tytön nojautuneena nurkassa olevaa kivipylvästä vastaan. Rouva de Piennes tunsi hänet kohta, vaikka hän köyhässä murhepuvussaan, ilman hansikkaita ja hattua näyttikin vielä kalpeammalta ja laihemmalta kuin koskaan ennen. Tavallinen hymyily oli poissa, muoto oli synkkä ja katse hurja noissa mustissa silmissä, jotka hän käänsi ohimeneviä vaunuja kohti tuntematta kuitenkaan näkymättömänä olevaa rouva de Piennes'ä. Hänen olentonsa ei ilmaissut surua, vaan päättäväistä hurjuutta. Sillä välin olivat kuormakärryt väistyneet ja rouva de Piennes'n vaunut poistuivat hyvää vauhtia; vaan tuon nuoren naisen kasvot epätoivoisine ilmeineen seurasivat rouva de Piennes'ä tuntikausittain.

Palatessaan kotiinsa näki hän kadulla asuntonsa luona suuren väkijoukon. Kaikki talonmiehet seisoivat porttiensa edessä kertoen naapureille jotakin jota nämä näyttivät vilkkaalla osanotolla kuuntelevan. Joukko patousi varsinkin erään hänen asuntonsa vieressä olevan rakennuksen eteen. Kaikki katselivat he muutamaa kolmannen kerroksen akkunaa kohti ja kussakin pienessä ryhmässä näkyi joku kädellään osottelevan yleisölle samaista ikkunaa; sitten hurahtivat kaikki kädet taas yht'äkkiä maahan päin ja kaikkien silmät seurasivat tuota liikettä. Jotakin tavatonta oli tässä juuri tapahtunut.

Mennessään odotushuoneensa läpi tapasi rouva de Piennes palvelijansa vallan säikähdyksissä ja kukin heistä koetti pyrkiä hänen eteensä saadakseen ensimmäisenä kertoa hänelle kaupunginosan suuren uutisen. Ja ennen kuin hän ehti kysyäkään, huudahti kamarityttö jo, että "voi, voi, jos rouva tietäisi, mitä!…" Avaten sanomattomalla nopeudella oven rouvalle pujahti hän emäntineen jo "kaikkein pyhimpään", tarkoitan pukuhuoneeseen, jonne muulta väeltä oli pääsy kielletty.

— Voi, voi, rouva, puheli neitsy Josefiina ottaessaan shaalia rouvansa yltä, oikein ovat vereni sotkeuksissa! En iki päivinä ole niin hirveätä nähnyt, niin, enhän sitä nytkään itse nähnyt, vaikka heti jälkeen juoksinkin paikalle… Mutta, kumminkin…

— Mitä sitten on tapahtunut? Sanokaa pian, Josefiina.

— No, niin, rouva, eräs onneton nuori tyttö on tästä parin kolmen portin päässä heittäytynyt akkunasta kadulle tuskin pari minuuttia sitten; jos rouva olisi tullut minuuttiakaan ennen, niin olisitte itsekin kuullut kupsauksen.

— Voi, hyvä Jumala! Ja kuoliko onneton?…

— Se oli hirveää, rouva. Ei Baptistekaan, joka on ollut sodassakin, sano ikinä semmoista nähneensä. Kolmannesta kerroksesta, ajatelkaahan, rouva!

— Kuoliko hän paikalle?

— Voi, voi, rouva, hänhän eli vielä ja puhuikin. "Lopettakaa minut!" huusi hän. Vaan hänen luunsa olivat vallan murskana. Rouva voi kyllä ajatella, minkälainen putous se oli.

— Mutta onkos … onkos tuolle onnettomalle annettu apua?… Onko lähetetty noutamaan lääkäriä ja pappia?…

— Pappia! … tietäähän rouva itse paremmin kuin minä, että… Vaan jos min' öisin pappi, niin… Kun kerran joutuu niin onnettomaksi, että tahtoo lopettaa itsensä!… Ei se muuten näytä häävi olleen … näkeehän sen… Se oli palvellut Oopperassa, kertoivat minulle tuolla ulkona… Kaikille semmoisille käy lopulta huonosti… Oli juossut akkunaan, sitonut hameensa punaisella nauhalla ja … kopsis!

— Varmaan se surupukuinen tyttöraukka! huudahti rouva de Piennes itsekseen.

— Aivan oikein, rouva, äiti kuuluu siltä kolme, neljä päivää sitten kuolleen. Siitä sillä olikin poloiselta järki mennyt… Lie sen lisäksi vielä henttu hyljännyt … niin silloin oli pysty edessä!… Rahaa ei ollut, eikähän se tuommoinen osaa työtä tehdä… Hurjapäälle on huima hyppäys helpompi…

Neitsyt Josefiina puheli vielä jonkun aikaa samaan tapaan saamatta mitään vastausta rouvaltaan. Tämä näytti vaipuneen surullisiin mietteihin kuulemansa kertomuksen johdosta. Sitten hän äkkiä kysäsi kamarineitsyeltänsä:

— Tiedetäänkö onko tuolla onnettomalla tyttösellä, mitä hän nykyisessä tilassaan tarvitsee? … sänkyvaatteita? … matrasseja?… Hankkikaa siitä paikalla tieto.

— Minä menen itse rouvan asialle, jos rouva tahtoo, huudahti kamarineitsyt iloiten siitä, että hän kerran saa nähdä läheltä naisen, joka on aikonut murhata itsensä; vaan tarkemmin mietittyään lisäsi hän sentään: "Mutta en tiedä kuitenkaan liekö minulla voimia nähdä semmoista, joka on hypännyt kolmannesta kerroksesta!… Kun Baptiste isketti suonta, tulin minä pahoinvoivaksi. Se kävi jo minulle yli voimain."

— No lähettäkää sitten Baptiste, sanoi rouva de Piennes, mutta toimittakaa minulle vain pian tieto tuon onnettoman tilasta.

Onneksi tuli tohtori K——, hänen kotilääkärinsä juuri samassa. Hän saapui vanhan tavan mukaan joka tiistaina italialaisen Oopperan näytäntöpäivänä rouva de Piennes'n luo päivällisille.

— Menkää pian, tohtori, huusi hän tulijalle vastaan ennen kuin tämä oli ehtinyt riisua päällystakkinsa yltään ja laskea keppinsä kädestään; — Baptiste vie teidät parin askeleen päässä olevaan taloon, missä eräs nuori tyttöraukka juuri on heittäynyt alas akkunasta eikä ole vielä mitään lääkäriapua saanut.

— Akkunasta? toisti lääkäri. Jos se oli korkealla, niin minulla ei luultavasti ole mitään tehtävää.

Tohtori olisi mieluummin syönyt päivällistä kuin ryhtynyt leikkauksiin; vaan kun rouva de Piennes niin pyysi ja lupasi odottaa häntä päivällisen kanssa, myöntyi hän seuraamaan Baptistea.

Muutamien minuuttien kuluttua palasi Baptiste yksin takaisin pyytäen sänkyvaatteita, tyynyjä y.m. Samalla kertoi hän, mitä tohtori oli sanonut:

— Ei se kuulu olevan vaarallista. Kuului se siitä kostuvan, jollei kuole johonkin … en muista oikein mihin se tohtori luuli hänen voivan kuolla, vaan os'silla se päättyi.

— Teetanos! huudahti rouva de Piennes.

— Juuri siihen, rouva; mutta oli se muuten Jumalan onni, että rouvan tohtori sattui tulemaan, sillä siellä oli jo se sairaita vailla oleva ilkeä lääkäri, joka oli hoitavinaan pikku Berthelota tuhkurin aikana … ja tyttöraukkahan kuoli hänen kolmasti talossa käytyä.

Tunnin kuluttua palasi tohtorikin takaisin puuteripölyisenä ja kaunis batistinen rinnanedus epäjärjestyksessä.

— Nuo itsemurhan yrittelijät ovat onnen helmalapsia, sanoi hän. Tuonottain tuotiin minun sairaalaani nainen, joka oli ampunut pistoolilla suuhunsa. Huono tapa muuten!… Kaksi hammasta häneltä meni ja rei'än sai hän vasempaan poskeensa… Hiukan rumemmaksi hän siis tuli, mutta siinä kaikki. Tämä taas hyppää alas kolmannesta kerroksesta. Jos tavallinen kunniallinen miesparka vahingossa horjahtaisi alas ensimmäisestäkään, niin olisi hänellä pääkallo murskana. Vaan tältä katkesi jalka … ja tärähdyksestä pari kylkiluuta, muuta ei mitään. Siinä oli juuri alla sadekatto kuin varta vasten tärähdystä heikentämässä. Tämä on jo kolmas samanlainen tapaus, minkä Pariisiin palattuani olen nähnyt… Hän putosi jaloilleen. Pohjeluun ja sääriluun voi kyllä saada liitetyksi… Mutta pahempi on, että "gratin de turbot" on luultavasti ehtinyt tällä välin kuivaa… Pelkäänpä paistillekin käyneen samaten ja ehkä jää meiltä vielä Othellon ensi näytöskin näkemättä.

— Ja kertoiko tuo onneton, mikä hänet sai…

— Äh! minä en ikinä viitsi kuunnella heidän kertomuksiansa. Kysyn heiltä: söittekö ennen kuin hyppäsitte y.m.s., sillä se vaikuttaa hoitoon… Hiisi vie, jos kerran aikoo tappaa itsensä, niin on siihen aina joku epämieluinen asia syynä. Rakastaja hylkää teidät, talonomistaja ajaa teidät ulos … ja niin hyppäätte te akkunasta tehdäksenne hänelle pahat kepposet. Vaan tuskin ollaan ilmassa, kun jo kadutaan tekoansa.

— Niin, toivottavasti kai hän katuu, tuo lapsiparka?

— Tietysti, tietysti. Itki ja purpatti, että korvani lumpeen menivät… Baptiste on, rouvaseni, mainio kirurgin apulainen; hän teki tehtävänsä paremmin kuin eräs pieni tohtorin alku, joka seisoskeli siellä päätänsä raapien tietämättä, mistä alkaa… Omituisinta asiassa on se, että jos tytön yritys olisi onnistunut, niin olisi hän siten pelastunut kuolemasta keuhkotautiin; sillä hän on keuhkotautinen, siitä voin kirjat antaa. En häntä tosin tutkinut, mutta kasvot eivät minua koskaan petä. Pitää vielä sellaista kiirettä, vaikka varma kuolema jo on ovella!

— Käyttehän te häntä katsomassa huomenna, tohtori?

— Pitänee kai käydä, jos niin tahdotte. Vakuutin jo muuten hänelle, että te aiotte auttaa häntä… Vaikka yksinkertaisinta olisi lähettää hänet sairashuoneeseen… Sieltä saisi ilmaiseksi tarviskapineet luunmurroksen liittämiseksi… Vaan kun tyttö vain kuuli mainittavan sairashuonetta, huusi hän, että "ennen tappakaa paikalla;" ja kaikki kummiämmät perässä. Mutta kun ei ole niin puupenniä…

— Minä pidän kyllä huolen tarpeellisista pikku kulungeista, herra tohtori… Kuulkaas, tuo sairashuone kammottaa minuakin vastoin tahtoani samoin kuin noita kummiämmiäkin. Ja jos ruvettaisiin puuhaamaan häntä sairaalaan siinä tilassa kuin hän nyt on, niin sitenhän hänet murhattaisiin.

— Ennakkoluuloja, pelkkiä vallasnaisten ennakkoluuloja! Paremmin kuin sairashuoneessa ei voi olla missään. Jos minä joskus sairastuisin, niin sinne minä kannattaisin itseni kaikilla mokomin. Sairashuoneesta astuisin sitten Charonin purteen ja lahjoittaisin maalliset jäännökseni oppilailleni … noin kolmen-, neljänkymmenen vuoden päästä vasta, tietysti. Miettikää vakavasti, hyvä rouva, tuota asiaa: en tiedä tokko tuo suosikkinne oikein ansaitsee huolenpitoanne. Hän näyttää minusta kovin oopperatytön näköiseltä… Täytyy ollakin tanssijattaren jalat tehdäkseen sellaisen hypyn niin onnellisesti…

— Mutta minä näin hänet kirkossa … ja kuulkaas, tohtori, tehän tunnette heikkouteni: minä perustan kokonaisen historian pelkkään kasvojen ilmeeseen, yhteen ainoaan katseeseen!… Naurakaa vain, jos tahdotte, herra tohtori, vaan minä en usein pety. Tuo tyttöraukka oli äskettäin rukoilemassa sairaan äitinsä puolesta. Äiti kuoli kuitenkin… Silloin menetti hän järkensä… Epätoivo ja kurjuus kypsyttivät hänessä tuon hirmuisen päätöksen.

— Olkoon menneeksi! Niin, hänen päälaellaan on tosiaankin liiallista intoilua todistava kasvannainen. Se mitä sanotte kuulostaa siis sangen todennäköiseltä. Tästä johtuukin mieleeni, että hänen riippusänkynsä yläpuolella on pyökkipuun lehvä. Ja eikös se todista hurskautta, vai kuinka?

— Riippusänkynsäkö? Voi, hyvä Jumala, tuota tyttöraukkaa!… Vaan te hymyilette taas tuota ilkeää hymyänne, jonka minä niin hyvin tunnen, tohtori. En minä puhu hänen hurskaudestaan enkä epähurskaudestaan. Vaan minua pakottaa etupäässä se seikka pitämään huolta tuosta tyttösestä, että minä olen hänen suhteensa tehnyt itseni syypääksi…

— Syypääksi?… Sepä vielä puuttui. Tietysti olisi teidän pitänyt toimittaa matrassit kadulle, että…

— Niin, syypääksi. Minä huomasin hänen tilansa ja minun olisi pitänyt auttaa häntä. Mutta kun apotti Dubignon parka oli vuoteen omana ja…

— No, kylläpä te sitten saatte usein syytellä itseänne, hyvä rouva, ellette katso tekevänne tarpeeksi antaessanne tapanne mukaan kaikille kerjäläisille. Teidän pitäisi vielä aavistaa, missä häveliäitä tarvitsevaisia löytyy, jotka eivät tule pyytämään. Mutta ei puhuta enempää katkenneista kylkiluista, rouva hyvä, tai sallikaa minun sanoa vielä pari sanaa. Jos te kerran suvaitsette ottaa korkeaan suojelukseenne uuden potilaani, niin toimittakaa sitten hänelle parempi sänky ja huomenna sairaanhoitajatar — tänään on siellä vielä tarpeeksi kummiämmiä. Sitä paitse lihalientä, lääkintäteetä y.m.s. Eikä haittaisi, jos lähettäisitte hänen luoksensa apottienne joukosta jonkun hyvälukuisen pastorin, joka läksyttäisi häntä hieman ja korjaisi hänen moraaliansa samoin kuin minä jo olen korjannut hänen jalkaansa. Tyttörukka on hermostunut … tähän voi ehkä liittyä odottamattomia lisäseikkoja… Niin te … kunniani kautta, juuri te olisitte … paras sielun opastaja; vaan teillä on parempia läksytettäviä… Olen puhunut. — Kas, kello on jo puoli yhdeksän! Menkää nyt Herran nimessä pukeutumaan Oopperaa varten. Baptiste voi sillä välin tuoda minulle kahvia ja Journal des Débats lehden. Olen ollut juoksulla koko aamupäivän, niin ett'en vielä ole ehtinyt ottaa selkoa maailman menostakaan.

Muutamia päiviä kului ja potilas oli hiukan parempi. Tohtori valitti vain, ettei siveellinen ärtymys ottanut vähentyäkseen hänessä.

— Teidän pastoreihinne ei ole paljo luottamista, sanoi hän rouva de Piennes'lle. — Ellei teidän olisi kovin vastenmielistä nähdä omin silmin ihmiselämän kurjuutta, ja tiedänhän teillä olevan tarpeeksi rohkeutta, niin voisitte tyynnyttää tuon lapsiraukan kiihkoista mieltä paremmin kuin mikään Pyhän Rochin pastori ja, mikä vieläkin hyödyllisempää, paremmin kuin mikään lääkeannos.

Rouva de Piennes ei muuta halunnutkaan ja ehdotti, että lähdettäisiin heti yhdessä sairaan luo.

Kolmella rottinkituolilla ja pienellä pöydällä kalustetussa suojassa lepäsi tämä rouva de Piennes'n lähettämällä hyvällä vuoteella. Hienot lakanat, paksut matrassit ja joukko muhkeita tyynyjä todisti hellää huolenpitoa, kenen puolelta, ei liene vaikea arvata. Hirmuisen kalpeana lepäsi siinä tyttönen, hehkuvin silmin ja toinen käsivarsi sängyn laidalla; ja tuo hihasta esiinpistävä sinertävän kuihtunut osa käsivartta oli tarpeeksi osottamaan, minkälaisessa tilassa hänen koko muu ruumiinsa oli. Nähdessään rouva de Piennes'n kohotti hän päätänsä ja hymyili vienon surullisesti.

— Tiesin kyllä, että teitä on minun kaikesta tästä huolenpidosta kiittäminen, hyvä rouva. Minulle mainittiin teidän nimenne ja olin heti varma siitä, että se oli sama vallasnainen, jonka tapasin lähellä Pyhän Rochin kirkkoa.

Muistelen sanoneeni jo, että rouva de Piennes luuli voivansa tuomita ihmisiä yhdestä kasvojen ilmeestä. Häntä ilahdutti tavata suosikissaan samanlainen ominaisuus ja tämä uusi havainto vain lisäsi hänen kiintymystänsä tyttöön.

— Teidän on täällä jotenkin paha olla, lapsirukka, sanoi hän silmäillen huoneen kurjanlaista kalustoa. — Miks'eivät he ole toimittaneet teille uutimia?… Sanokaa vain Baptistelle, että hän toimittaa, mitä vähäistä tarvitsette täällä.

— Te olette kovin hyvä, rouva… Mitäpä minulta puuttuisi? Ei mitään… Hiukan paremmin tai huonommin on minulle jo yhdentekevää.

Ja kääntäen pois päänsä alkoi hän itkeä nyyhkyttää.

— Teillä taitaa olla kovat tuskat, lapsukaiseni? kysäsi rouva de Piennes istahtaen sairaan vuoteen viereen.

— Ei juuri… Korvissani vain aina kuulen saman huminan kuin pudotessani … ja sitten tuon rasahduksen, kun putosin katuun.

— Te olitte mieletön silloin, rakas ystäväni; mutta kaduttehan te nyt tekoanne, vai kuinka?

— Kadun … mutta kun joutuu oikein onnettomaksi, niin kadottaa järkensäkin.

— Valitan, etten ole ennen saanut tietää tilastanne. Vaan ei pidä sentään koskaan antautua epätoivon valtaan.

— Te, voitte kyllä niin sanoa, hyvä rouva, puuttui puheeseen tohtori, joka kirjoitti reseptiä pienen pöydän ääressä. — Te ette tiedä miltä se tuntuu, kun menettää pulskan ja siroviiksisen nuoren miehen. Mutta eihän, hiisi vie, hänenkään jälkeensä tarvitse juuri akkunan kautta hypätä.

— Hyi teitä, tohtori, virkkoi rouva de Piennes, lapsi raukalla oli epäilemättä muut syyt tuohon…

— Voi! en tiedä itsekään, mitä lie ollut, huudahti sairas, sata syytä yhden sijasta. Ensistäänkin oli äitini kuolema jo kova isku minulle. Sen jälkeen tunsin itseni niin hyljätyksi … ei ainoatakaan todellista ystävää!… Sitten vielä eräs, josta pidin enemmän kuin kestään muusta maailmassa… Niin, rouva, unohtaa yksin minun nimenikin… Minun nimeni kun on Arsène Guillot, G, u, i ja kaksi l:ää, niin hän kirjoittaa sen y:llä.

— No, sanoinhan minä, että siinä oli joku uskoton pelissä! huusi tohtori. — Niin se on aina. Ääh, unohtakaa tekin hänet, kaunokaiseni. Huonomuistista miestä ei ansaitse muistella.

Tohtori katsoi kelloansa.

— Kello on jo neljä, sanoi hän nousten, minä olen jo myöhästynyt erään potilaan luota. Pyydän teiltä tuhannesti anteeksi, hyvä rouva, vaan nyt täytyy minun jättää teidät enkä ehdi edes saattamaan teitä kotiinne. — Hyvästi, lapsukaiseni, rauhoittukaa te vain, ei se vaarallista ole. Te voitte vielä tanssia tällä jalalla yhtä hyvin kuin toisellakin. — Ja te, hoitajatar, juoskaa tämän reseptin kanssa apteekkiin ja tehkää niinkuin eilenkin.

Lääkäri ja hoitajatar menivät. Rouva de Piennes jäi yksin sairaan luo hiukan kummissaan siitä, että tässä jutussa, jonka hän mielikuvituksessaan oli vallan toisin muodostellut, oli rakkauskin mukana.

— Hän petti siis teidät, onneton lapseni, lausui hän hetken äänettömyyden jälkeen.

— Minutko! ei, ei… Mitenkä minunlaista tyttöä petettäisiin?… Hän vain ei enää välittänyt minusta… Ja oikeassahan hän on: minä en ole enää sellainen, että kelpaisin hänelle. Mutta hyvä ja antelias on hän aina ollut. Kirjoitin hänelle, missä tilassa olin, ja kysyin huolisiko hän minusta… Vastauksessaan sanoi hän asioita, jotka niin kipeästi koskivat minuun… Ja kun minä tuonottain palasin kotiini, pudotin permantoon hänen antamansa peilin, joka oli Venetsiasta, niinkuin hän vakuutti. Se meni palasiksi… Kas, se oli viimeinen isku, arvelin minä. Se merkitsee, että kaikki on lopussa… Minulla ei ollut enää mitään muistoa häneltä. Jalokivet olin jo pantannut. Ja sitten ajattelin, että jos lopettaisin itseni, niin tuottaisi se hänelle surua, ja minä olisin kostanut… Akkuna oli auki … ja minä hyppäsin.

— Mutta teidän syynne ovat yhtä rivot kuin tekonne on rikollinen, te onneton ihminen!

— Niin lienevät, vaan mitäs tehdä? Kun kerran on onneton, niin ei mieti kauvan. Helppohan onnellisten ihmisten on sanoa, että pysykää järkevinä.

— Totta kyllä, kurjuus on huono päänalus. Mutta suurimpainkaan surujen aikana ei saa muutamia asioita unohtaa. Näin teidät joku aika sitten hartauden toimituksessa Pyhän Rochin kirkossa. Teillä on onneksi usko tallella. Uskonnon olisi toki pitänyt pidättää teitä, rakas lapsi, tuona epätoivon hetkenä. Jumalaltahan te olette elämänne saanut. Ei se ole teidän omanne… Mutta teen väärin moittiessani teitä enää, sillä nythän te kadutte ja kärsitte eikä Jumala voi olla teitä säälimättä.

Arsènen pää vaipui alas ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissänsä.

— Voi, hyvä rouva, huokasi hän, te luulette minua paremmaksi kuin olenkaan. Te luulette minua hurskaaksi … en minä sitä ole … ei minua ole siihen opetettu … ja jos te olette nähnyt minut kirkossa vahakynttilän ostossa … niin tapahtui se siksi, ettei enää muuta neuvoa ollut.

— No niin, lapseni, vaan se oli hyvä ajatus. Onnettomuudessa tulee meidän aina turvautua Jumalaan.

— Minulle vakuutettiin …, että jos minä ostan vahakynttilän poltettavaksi Pyhän Rochin kunniaksi … mutta en minä sentään voi sitä sanoa teille, hyvä rouva. Teidänlaisenne vallasnaiset eivät voi käsittää, mitä ihminen tulee tehneeksi, kun ei ole enää penniäkään taskussa.

— Rohkeutta on meidän etupäässä Jumalalta anominen.

— En kumminkaan tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen teidän edessänne, hyvä rouva, ja sehän olisikin kuin varkautta, jos ottaisin vastaan hyväntekeväisyyttänne ilman että edes tunnette minua… Minä olen kurja tyttönen … vaan tässä maailmassa elää kukin miten parhaiten taitaa… Lopuksi menin siis kirkkoon, koska äitivainajani oli sanonut, että jos sytyttää vahakynttilän Pyhälle Rochille, niin saa aina viikon kuluessa kiinni miehen elääksensä hänen kanssaan… Mutta minä olen käynyt niin rumaksi, minä olen kuin mikäkin muumio … minusta ei enää kukaan huolinut. Ei ollut siis muuta kuin kuolema edessä. Ja nythän tuo on jo puoleksi tullutkin!

Kaiken tämän sanoi sairas hyvin nopeasti, nyyhkyttäen välillä ja sellaisella hurjalla äänellä, että se peljästytti rouva de Piennes'ä vielä enemmän kuin kauhistutti. Tahtomattansa lykkäsi hän tuolinsa loitommaksi sairaan vuoteesta. Ehkä olisi hän poistunut huoneestakin, ellei ihmisyyden tunne, joka sentään oli suurempi kuin hänen vastenmielisyytensä tätä kadotettua naista kohtaan, olisi kieltänyt häntä jättämästä sairasta yksikseen hetkellä, jolloin tämä oli pahimman epätoivonsa vallassa. Seurasi hetken äänettömyys. Maahan katsellen mutisi rouva de Piennes sitten heikosti:

— Äitinnekö, te onneton tyttö, mitä uskallattekin sanoa?

— Voi, äitini oli kuin kaikki muutkin äidit … kaikki meikäläisten äidit… Hän oli elättänyt omaa äitiänsä … ja minä elätin häntä… Onneksi ei minulla ole lasta. — Minä näen kyllä, että te pelkäätte minua … vaan mitäs minä voin?… Te olette saanut hyvän kasvatuksen eikä teillä ole kärsimyksiä. Rikkaan on helppo olla kunniallinen. Olisin minäkin pysynyt kunniallisena, jos olisi ollut varoja siihen. Rakastajia on minulla ollut montakin … vaan minä olen aina rakastanut vain yhtä ainoaa. Mutta hän jätti minut. Jos olisin ollut rikas, olisimme menneet naimisiin ja lapsistamme olisi tullut kunniallisia ihmisiä… Te kuulette, rouva, että minä puhun teille vallan suorasti, vaikka kyllä näen, mitä te ajattelette minusta… ja te olettekin oikeassa… Mutta te olette ainoa kunniallinen nainen, jonka kanssa elämässäni olen puhunut, ja te näytätte niin, niin hyvältä … että arvelin äsken itsekseni: hän säälii minua, vaikka tuntisikin minut oikein. Minä kuolen pian enkä pyydäkään teiltä kuin yhtä asiaa … nimittäin että kuoltuani luetatte minulle yhden messun samassa kirkossa, jossa teidät ensi kerran näin. Yksi ainoa rukous, ei muuta, ja minä olen teille koko sydämmestäni kiitollinen…

— Ei, te ette saa kuolla, huudahti rouva de Piennes hyvin liikutettuna. Jumala on armahtava teitä poloista. Te kadutte irstasta elämäänne ja hän antaa teille anteeksi. Jos rukoukseni voivat tehdä jotakin autuutenne hyväksi, niin olkaa varma niistä. Teidän kasvattajanne ovat rikollisempia kuin te itse. Rohkaiskaa vain itsenne elkääkä menettäkö toivoa. Koettakaa varsinkin tyyntyä, lapsukaiseni. Ruumiinne on parannusta vailla; sairas on sielunnekin, vaan kyllä minä sen parantumisesta otan vastatakseni.

Puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja hieroi sormiensa ympäri paperirahaa.

— Kuulkaas, sanoi hän, jos te ehkä tarvitsette johonkin… Ja hän pisti rahan sairaan päänaluksen alle.

— Ei, hyvä rouva! huudahti Arsène äkäisesti paperirahan luotaan lykäten, en minä tahdo teiltä mitään muuta kuin mitä jo lupasitte. Jääkää hyvästi, emme me näe enää toisiamme. Toimittakaa minut sairashuoneeseen, että saan päättää päiväni olematta kenellekään haitaksi. Ei minusta koskaan tule kelvollista ihmistä. Minä olen tyytyväinen, kun tiedän, että vallasnainen on rukoillut puolestani. Jääkää hyvästi!

Ja kääntyen niin paljo kuin hän siteiltään suinkin voi peitti hän kasvonsa tyynyynsä päästäkseen näkemästä enempää.

— Kuulkaa, Arsène, sanoi rouva de Piennes vakavalla äänellä. Minulla on tuumia teidän suhteenne. Tahdon tehdä teistä kunniallisen naisen. Onnistumisesta on katumuksenne parhaana takeena. Minä käyn usein teitä katsomassa ja pidän huolta teistä. Kerran kiitätte te vielä minua kunnioituksesta itseänne kohtaan.

Ja hän tarttui sairaan käteen puristaen sitä hieman.

— Te olette koskenut minuun, huudahti tyttö raukka, te olette puristanut kättäni!

Ja ennen kuin rouva de Piennes ehti vetää pois kätensä, oli hän tarttunut siihen ja kostuttanut sen suudelmilla ja kyynelillä.

— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, rakas lapsi, puheli rouva de Piennes. Elkää puhuko minulle enää mitään. Minä tiedän nyt kaikki ja minä tunnen teidät jo paremmin kuin te itse. Minä olen nyt teidän sielunne, teidän hurjan sielunne lääkäri. Teidän on totteleminen minua aivan kuin tohtoria ainakin, pyydän minä. Minä lähetän teille erään tuttavani pastorin, jota teidän on kuunteleminen. Sitten valitsen minä luettavaksenne hyviä kirjoja. Joskus puhelemme me yhdessä ja kun te paranette, niin keskustelemme teidän tulevaisuudestanne.

Hoitajatar palasi samassa apteekista pullon kanssa. Arsène itki edelleen. Rouva de Piennes puristi vielä kerran hänen kättänsä, laski paperirahan pienelle pöydälle ja poistui tuntien ehkä vielä suurempaa myötätuntoisuutta katuvaista potilastaan kohtaan nyt kuin ennen tuota outoa tunnustusta.

Mikä vetää meitä aina rakastamaan kevytmielisiä ihmisiä? Tuhlaajapojasta alkaen nykyaikoihin asti pidämme ihmisistä sitä enemmän, mitä vähemmän he sitä ansaitsevat. Turhamaisuutta! pelkkää turhamaisuutta, koko tuo tunne! Voitetun vaikeuden tuottamaa nautintoa! Tuhlaajapojan isä voitti paholaisen ja riisti häneltä saaliinsa. Rouva de Piennes oli ylpeä siitä, että oli pelastanut ilotytön synnin polulta ja kaunopuheliaisuudellaan repinyt alas ne aitaukset, joilla kaksikymmenvuotiset viettelykset olivat tämän hyljätyn sieluraukan piirittäneet. Ja ehkäpä tuli voitonylpeyden ja hyvänteon nautinnon lisäksi vielä — uskaltanenko sitä sanoakaan? — jonkunlainen uteliaisuus tutustua kerran tuollaiseen naiseen, uteliaisuus, joka ilmestyy monessakin kunniallisessa naisessa. Olen huomannut useiden oudosti tarkastelevan esim. laulajatarta, tämän astuessa salonkiin. Miehet eivät häntä enimmän tarkasta, vaan naiset. Miten voi olla persialainen? Kuinka usein tekevätkin he itselleen tuon kysymyksen! Rouva de Piennes'kin puolestaan mietti paljo neiti Arsène Guillot'a ja päätti pelastaa hänet. Aluksi lähetti hän tämän luo papin, joka kehotti sairasta katumaan. Katumus ei ollutkaan vaikeaa Arsèneraukalle, jolla muutamia onnellisia hetkiä lukuunottamatta, oli elämässään ollut pelkkiä kärsimyksiä. Sanokaa onnettomalle, että hän on itse syypää kohtaloonsa, ja hän on oleva vallan samaa mieltä; ja jos te samalla lohduttelette häntä, niin siunaa hän teitä ja lupaa kaikkea hyvää — tulevaisuudessa. Eräs kreikkalainen sanoo jossakin, tai oikeammin Amyot panee hänen suuhunsa sanat:

Se hetki, mi vapahan kahleihin lyö, Vie puolet syntymähyveestään.

Jokapäiväisellä proosakielellä voi sen supistaa seuraavaksi mietelmäksi: onnettomuus tekee meidät lempeiksi ja taipuvaisiksi kuin karitsat.

Pastori kertoi rouva de Piennes'lle, että neiti Guillot oli sangen vähätietoinen uskon asioissa, vaan sydämmeltään oli hän hyvä, jonka vuoksi hänestä oli hyviä toiveita. Arsène kuunteli häntä todellakin tarkkaavaisuudella ja kunnioituksella. Hän luki ja luetti itselleen kaikki määrätyt kirjat totellen yhtä tarkkaan rouva de Piennes'ä kuin lääkärin määräyksiä. Mutta lopullisesti voitti Arsène Guillot pastorin sydämmen ja antoi suojelijattarensa mielestä parhaimmat takeet siveellisestä parannuksestaan sillä tavalla, millä hän oli saamansa rahasumman käyttänyt. Hän oli pyytänyt juhlallista messua luettavaksi Pyhän Rochin kirkossa äiti vainajansa Paméla Guillot'n muistoksi. Eikä liene koskaan vainajan sieluparka ollutkaan suuremmassa kirkon rukousten tarpeessa kuin hänen.

II.

Kun rouva de Piennes eräänä aamuna parhaillaan pukeusi, tuli piikatyttö naputtamaan pyhitetyn huoneen ovelle ja antoi neitsyt Josefiinalle käyntikortin, jonka muudan nuori herra juuri oli hänelle jättänyt.

— Max Pariisissa! huudahti rouva de Piennes silmättyään korttia; rientäkää, neiti, sanomaan hra de Sallignylle, että hän odottaa minua salongissa.

Hetkinen sen jälkeen kuului salista naurua ja pidätettyjä huudahduksia, ja neiti Josefiina palasi sangen punoittavana ja päähine toisella korvallisella.

— Mitä nyt, neiti? kysyi rouva de Piennes.

— Ei mitään, rouva, hra de Salligny vain sanoi minun lihoneen.

Neiti Josefiinan lihavuus voi todellakin ihmetyttää hra de Sallignya, joka oli ollut matkoilla yli kaksi vuotta. Ennen oli hän ollut neiti Josefiinan suosikkia ja hänen emäntänsä kavaljeereja. Ollen rouva de Piennes'n hyvän ystävän veljenpoika kävi hän usein talossa tätinsä kanssa. Muuten ei häntä nähty missään muussa vakavassa perheessä. Max de Sallignyä pidettiin yleensä jotenkin suurena hulivilinä, pelaajana, riitelijänä ja elostelijana, mutta siitä huolimatta kehuttiin häntä mitä hyväluontoisimmaksi pojaksi. Hän saattoi usein tätinsä, rouva Aubréen vallan epätoivoon, mutta tämä häntä kuitenkin jumaloi. Monta monituista kertaa oli hän koettanut vieroittaa Max'ia tuosta kevytmielisestä elämästä, mutta huonot tavat veivät aina voiton hänen hyvistä neuvoistaan. Max oli rouva de Piennes'ä pari vuotta vanhempi, he olivat lapsuuden tuttavia ja hän näytti katselevan ystävätärtään sangen hellin silmin, ennenkuin tämä naimisiin meni.

— Rakas, pikku tyttöseni, sanoi usein rouva Aubrée, jos te vain tahtoisitte, niin te kyllä taltuttaisitte tuon nuorukaisen, siitä olen varma.

Rouva de Piennes — silloin kantoi hän nimeä Elise de Guiseard — olisi ehkä uskaltanut koettaa voimiansa, sillä Max oli niin iloinen, niin hullunkurinen ja hauska kotoisissa oloissa ja niin väsymätän tanssiaisissa, että hänestä ehdottomasti olisi tullut hyvä aviomies; vaan Elisen vanhemmat olivat pitkänäköisempiä. Rouva Aubrée ei itsekään ottanut liikoja vastatakseen veljenpojastaan; tuli näet tiedoksi, että hänellä oli velkoja ja rakastajatar; sen lisäksi tuli vielä kaksintaistelu, johon eräs Gymnase-teaatterin näyttelijätär oli vähemmän viattoman aiheen antanut. Avioliitto, jota rouva Aubrée ei koskaan ollut uskaltanut vakavasti toivoakaan, selitettiin tämän jälkeen mahdottomaksi. Silloin ilmestyi taloon hra de Piennes, vakava ja siveellinen gentlemanni, joka sitä paitse oli rikas ja hyvästä perheestä. Hänestä ei ole juuri muuta sanomista kuin että häntä pidettiin kohteliaana miehenä, joka hän myöskin oli. Paljoa ei hän puhunut, mutta kun hän suunsa avasi, teki hän sen sanoakseen jonkun suuren ja kumoamattoman totuuden. Epäilyttävissä kysymyksissä pysyi hän "de Conrart'in tavalla viisaasti vaiti". Vaikka hän tulollaan ei juuri lisännytkään hauskuutta missään seurassa, niin ei hän missään ollut sopimatonkaan. Rouvansa vuoksi pidettiin hänestä kaikkialla jotenkin paljo, vaan jos hän taas oleskeli maatiloillaan, kuten hän tavallisesti oli yhdeksän kuukautta vuodessa samoin kuin silloinkin, kun kertomukseni tapahtumat alkavat, niin ei hänen poissaoloansa kukaan huomannut. Eikä hänen oma vaimonsakaan sitä juuri enemmän huomannut.

Lopetettuaan pukeutumisensa muutamissa minuuteissa tuli rouva de Piennes huoneestaan hiukan liikutettuna, sillä Max de Sallignyn läsnäolo muistutti hänelle rakkaimman ystävättärensä kuolemasta. Tämä muisto esiytyi hänessä luullakseni yksinvaltiaana eikä hän sen vuoksi tehnyt niitä naurettavia johtopäätöksiäkään, joita joku vähemmän vakava ihminen ehkä olisi vetänyt neiti Josefiinan epäjärjestykseen joutuneesta päähineestä. Tullessaan salongin ovelle hämmästyi hän hiukan kuullessaan jonkun kauniilla bassoäänellä ja itseänsä piaanolla säestäen iloisesti laulavan seuraavaa napolilaista barcarolea:

Addio, Teresa, Teresa, addio! Al mio ritorno, Ti sposerò.

Hän avasi oven ja keskeytti laulajan ojentaen hänelle kätensä:

— Kuinka hauskaa on taas nähdä teitä, hyvä Max parkani!

Max hypähti heti kohta ylös ja puristi hämmennyksissään ojennettua kättä voimatta virkkaa sanaakaan vastaukseksi.

— Olin kovin pahoillani, jatkoi rouva de Piennes, etten voinut tulla Roomaan, kun hyvä tätinne sairastui. Tiedän kyllä teidän pitäneen hänestä hyvää huolta ja kiitän teitä siitä viimeisestä muistosta, minkä häneltä lähetitte minulle.

Max, jonka muoto luonnostaan oli iloinen, melkeinpä nauravainen, kävi äkkiä surullisen näköiseksi.

— Hän puhui minulle paljo teistä viimeiseen hetkeensä saakka, sanoi hän. Näen teidän saaneen hänen sormuksensa ja luultavasti myöskin kirjan, jota hän vielä samana aamuna luki…

— Kyllä, Max, kiitoksia niistä, Lähettäessänne tuon surullisen lahjan mainitsitte lähtevänne Roomasta, vaan ette antanut osotettanne; en siis tiennyt mihin kirjoittaisin. Ystävätär parka, joka kuoli niin kaukana kotimaasta! Onneksi kiiruhditte te heti hänen luoksensa… Te olette parempi kuin miltä tahdotte näyttää, Max … kyllä minä teidät tunnen.

— Tätini sanoi minulle usein sairautensa aikana: "Kun minä olen poissa, ei sinulla ole enää muita tönijöitä kuin rouva de Piennes… (Hän ei voinut olla hymyilemättä). Koeta elää niin, ettei hänen tarvitse torua sinua kovin usein". Te huomaatte, hyvä rouva, kuinka huonosti aloitatte tehtävänne.

— Toivon saavani olla sitä tekemättä nyt. Sanotaan teidän tehneen parannuksen, vakiutuneen ja käyneen kaikin puolin järkeväksi.

— Ettekä tulekaan pettymään minun suhteeni, rouva de Piennes; lupasin tädilleni tulla hyväksi ihmiseksi ja…

— Olen vakuutettu, että pidätte sananne!

— Koetan ainakin. Matkoilla se on helpompaa kuin Pariisissa, mutta… Kuulkaas, hyvä rouva, olen ollut täällä ainoastaan muutamia tuntia ja kuitenkin olen jo saanut vastustaa houkutuksia. Tänne tullessani tapasin erään vanhan ystävän, joka kutsui minut syömään päivällistä useiden hulivilien seurassa … vaan minä kieltäysin.

— Siinä teitte oikein.

— Niin, mutta uskallankohan sanoa tehneeni sen toivossa, että te pyytäisitte minut päivälliselle.

— Mikä onnettomuus! Minä syön tänään kaupungilla. Mutta huomenna…

— En voi siinä tapauksessa enää vastata itsestäni. Te olette edesvastauksessa siitä päivällisseurasta, johon joudun.

— Kuulkaapas Max: hyvä alku on sangen tärkeä. Älkää menkö noille poikamiesten päivällisille. Minä syön rouva Darsenayn luona; tulkaa sinne illemmalla, niin puhellaan yhdessä.

— Kyllä, mutta rouva Darsenay on hiukan ikävä; hän tekee minulle tuhansia kysymyksiä. Teille en saa sanaakaan sanoa ja hänelle sanoisin kai sopimattomuuksia. Ja sitten on hänellä pitkä, luiseva tyttö, joka ehkä ei ole naimisissa vielä…

— Mutta hänhän on erinomainen tyttö … ja koska mainitsitte sopimattomuuksia, niin olette jo sanonut sellaisen puhuessanne tuolla tavoin hänestä.

— Olen väärässä, se on totta; mutta … kun olen saapunut juuri tänään Pariisiin, niin eiköhän se näyttäisi liian kiireelliseltä, jos…

— No, tehkää niinkuin tahdotte, mutta nähkääs, Max, tätinne ystävänä on minulla oikeus puhua suoraan: karttakaa entisiä tuttavuuksianne. Ajan on pitänyt kylmentää vallan luonnollisesti useita tuttavuuksia, jotka eivät olleetkaan teille mistään arvosta; elkää etsikö niitä enää: olen teistä varma, niin kauvan kuin pysytte heistä erillänne. Teidän ijällänne … meidän ijällämme pitää jo olla järkeviä. Vaan jättäkäämme toistaiseksi neuvot ja nuhteet, ja kertokaa te nyt minulle mitä olette puuhannut sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme toisemme. Tiedän teidän oleskelleen Saksassa, sitten ltaaliassa, muuta en mitään. Kaksi kertaa kirjoititte minulle, kuten muistanette, vaan sitten ei teistä ole kuulunut mitään. Kaksi kirjettä kahteen vuoteen! huomaatte itse, ettei minulla siis voi olla suuria tietoja teistä.

— Hyvä Jumala, minähän olen rikkonut, … mutta minä olen … se täytyy minun tunnustaa … niin kovin laiska!… Parikymmentä kertaa olen aloittanut kirjettä teille, vaan mitäpä voisin minä kertoa, joka teitä huvittaisi?… Minä en osaa kirjoittaa kirjeitä… Ja jos olisin kirjoittanut teille joka kerta kuin olen ajatellut teitä, niin eivät koko Itaalian paperikasat olisi siihen riittäneet.

— No, mutta mitäs te sitten olette toimittanut? miten olette kuluttanut aikanne! Kirjeiden kirjoittamisessa se siis ei ole kulunut.

— Toimittanut? … tiedättehän hyvin kyllä, etten minä, sen pahempi, toimita mitään. Olen matkustellut ja katsellut. Arvelin harjoittaa maalausta, vaan nähtyäni niin paljo kauniita tauluja paranin tästä onnettomasta intohimosta. Ja sitten oli tuo Nibby vähällä tehdä minusta oikean muinaistutkijan. Olen tehnyt kokonaisia tutkimuksia hänen kehoituksestaan. Löysinkin erään rikkonaisen piipun, enkä tiedä kuinka monta vanhaa astiaa… Napolissa taas otin laulutunteja, vaan enpä niistä paljoa hyötynyt… Olin…

— En juuri pidä teidän lauluharrastuksistanne, vaikka teillä onkin kaunis ääni ja vaikka te laulattekin hyvin. Mutta niiden kautta tulette te tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joilla muutenkin on teihin liikanainen vetovoima.

— Kyllä ymmärrän; mutta Napolissa oleskellessani ei ollut mitään vaaraa. Primadonna painoi sata viisikymmentä kiloa ja toisella donnalla oli suu kuin mikäkin uuninsuu ja nenä kuin Libanonin vuori. Ja näin on kaksi vuotta kulunut ilman että voin sanoa miten. En ole tehnyt mitään enkä oppinut mitään, vaan elänyt kaksi vuotta eteenpäin ikäänkuin huomaamattani.

— Haluaisin nähdä teitä jossakin työssä ja innostuvan todenteolla johonkin hyödylliseen toimeen. Työttömäksi teistä ei ole.

— Suoraan sanoen, hyvä rouva, olivatkin matkani juuri siinä suhteessa onnistuneita, etten ollut vallan tyhjäntoimittaja, vaikka en oikeastaan tehnytkään mitään. Kun näkee jotakin kaunista, niin ei tunne ikävää; ja ainoastaan ikävissäni olen minä valmis kaikenlaisiin tyhmyyksiin. Mutta nyt minä olenkin vakiutunut ja vieroittunut muutamista tuhlaavista tavoista, jotka ennen rahoja nielivät. Täti raukkani maksoi velkani, enkä niitä ole sen koommin tehnyt enkä aio tehdä. Poikamiehenä voin elää omistani, ja kun en tahdo näyttää varakkaammalta kuin mitä olen, niin en enää tee hullutuksia. Te hymyilette? Ettekö luota parannukseeni? Haluatteko näytteitä? No, kuulkaa eräästäkin kauniista piirteestä. Tänään tahtoi ystäväni Famin, joka pyysi minua päivällisille, myydä minulle hevosensa. Viisituhatta frangia hintana… Se on mainio hevonen! Ensi ajatukseni oli, että ostan, vaan sitten tuumin, etten olekaan kyllin rikas uhratakseni viisituhatta frangia ylellisyyteen, ja niinpä kieltäysin.

— Se on mainiota, Max; mutta tiedättekö, mitä teidän nyt on tekeminen, että aina edeskin päin jatkaisitte samalla tapaa? Teidän pitää mennä naimisiin.

— Ohhoh! vai minä naimisiin?… No miks'ei… Mutta kukapa minusta huolisi? Minä, jolla ei juuri ole oikeutta valikoida, minä muka haluaisin vaimon itselleni!… Eei, ei löydy ketään minulle sopivaista…

Rouva de Piennes punastui hieman, ja Max jatkoi puhettaan tuota huomaamatta:

— … ja joka ottaisi minut… Se olisikin melkein kyllin riittävä syy kieltoon minun puoleltani?

— Kuinka niin? Tehän hulluttelette!

— Sanoohan Othello jossakin — luullakseni siinä, kun hän puolustelee itseänsä epäillessään Desdemonaa: "Tuon naisen täytyy olla peräti omituisen ja taipumuksiltaan turmeltuneen, koskapa hän valitsi juuri minut, tällaisen mustan miehen!" Voinenhan minäkin vuorostani sanoa: Naisen, joka huolii minusta, täytyy olla ihmeellisen taipumuksiltaan?

— Te olette ollut kyllin suuri hulivili, Max, eikä teidän kannata tekeytyä huonommaksi kuin mitä olette. Karttakaa puhumasta tuolla lailla, sillä löytyy paljo ihmisiä, jotka uskovat, mitä sanotte itsestänne. Minä puolestani olen varma siitä, että jos jonakuna päivänä … jos te todellakin rakastaisitte jotakin naista ja kunnioittaisitte häntä … niin olisitte te hänestä…

Rouva de Piennes'n näytti olevan hiukan vaikea päättää lauseensa eikä Maxkaan, joka suurella uteliaisuudella tarkasti häntä, tahtonut auttaa häntä huonosti aloitetun lauseen lopettamisessa.

— Te tahdotte kai sanoi, virkkoi hän vihdoin, että jos minä oikein rakastuisin, niin voisin toivoa vastarakkautta, sillä siinä tapauksessa minä ehkä ansaitsisin sitä.

— Niin, silloin olisitte te vastarakkauden arvoinen.

— Jollei rakastetuksi tullakseen tarvittaisi muuta kuin että rakastaa, niin… Mutta se ei ole ihan totta, mitä nyt sanotte, hyvä rouva… Äh! näyttäkää minulle vain joku rohkea nainen, niin nain hänet heti. Ellei hän ole kovin ruma, niin en minä vielä niin vanha ole, etten leimahtaisi… Lopusta vastaatte te.

— Mistäs te nyt tulette? keskeytti rouva de Piennes vakavasti.

Max puhui matkoistaan sangon lyhyesti, vaan kuitenkin sillä tavoin, että huomasi hänen matkustelleen toisin kuin ne matkailijat, joista kreikkalaiset sanovat: Säkki päässä lähti, säkkipäänä palasi. Hänen lyhyet huomautuksensa osottivat oikeaa arvostelukykyä, joka ei ottanut mielipiteitään valmiina, ja itse teossa tiesi hän paljo enemmän kuin mitä hän muille näytti. Huomattuaan, että rouva de Piennes kääntyi katsomaan kelloa, nousi hän ylös ja lupasi lähtiessään, — tosin hieman hämillään — tulla illalla rouva Darsenayn luo.

Ei hän kuitenkaan tullut ja rouva de Piennes'ä se vähän suututti. Sen sijaan ilmestyi Max seuraavana aamuna hänen luoksensa pyytämään pois jäämistänsä anteeksi ja syytti matkaväsymystä, jonka vuoksi hänen muka oli täytynyt pysyä kotona. Mutta tämän sanoi hän maahan katsellen ja niin epävarmalla äänellä, ettei tarvinnut olla rouva de Piennes'n fysionomistikykyäkään huomatakseen hänen puheensa pelkäksi tekosyyksi. Kun Max oli vaivalla saanut lauseensa lopetetuksi, uhkaili rouva de Piennes vain sormellaan eikä vastannut mitään.

— Te ette usko minua? sanoi Max.

— En. Kaikeksi onneksi, ette te osaa vielä valheilla liikkua. Levähtääksenne matkan vaivoista ette suinkaan jäänyt Darsenayn luota pois. Te ette pysynyt kotonanne.

— No niin, vastasi Max väkinäisesti hymyillen, te olette oikeassa. Söin päivällistä noiden tyhjäntoimittajain kanssa Rocher-de-Cancalen luona ja sitten kävin Faminilla juomassa lasin teetä; enkä päässyt heistä sittenkään, vaan täytyi vielä pelata.

— Ja tietysti te tappasitte?

— Enpäs, vaan voitin.

— Sitä pahempi. Mieluummin olisin kuullut teidän tapanneen, varsinkin jos te sillä tavoin vierautuisitte tuosta yhtä tyhmästä kuin iljettävästä tavasta.

Rouva de Piennes kumartui käsityönsä yli ja työskenteli hiukan teeskennellyllä ahkeruudella.

— Oliko Darsenayn luona paljokin vieraita? kysyi Max arasti.

— Ei, sangen vähän.

— Eikä naitettavia neitosia?…

— Ei.

— Minä luotan kuitenkin teihin, rouva de Piennes. Muistattehan, mitä olette minulle luvannut!

— Onhan meillä aikaa miettiä asiaa.

Hänen äänessään oli jotakin kuivaa ja äreää, joka oli hänelle vallan vierasta. Hetkisen äänettömyyden jälkeen alkoi Max taas nöyrästi:

— Te olette tyytymätön minuun, eikö niin? Miksi ette toru minua oikein, niinkuin tätinikin antaaksenne sitten minulle anteeksi? Kuulkaas, tahdotteko, että lupaan olla pelaamatta koko ikäni?

— Kun antaa lupauksen, niin pitää myöskin jaksaa pitää se.

— Jos lupaan teille, hyvä rouva, niin pidän sen myöskin; silloin tunnen olevani kyllin luja ja rohkea.

— No niin, Max, minä hyväksyn tarjouksenne, sanoi hän ojentaen kätensä.

— Voitin eilen tuhat yksisataa frangia, jatkoi Max, tahdotteko ne köyhille jaettavaksi? Huonommin ansaitut rahat eivät tulisi koskaan paremmin käytetyksi kuin nämä siinä tapauksessa.

Rouva de Piennes epäröi hetkisen.

— No miks'ei? sanoi hän sitten ääneen. Siispähän muistatte tämänkin läksyn. Kirjoitan siis teidän nimellenne tuhat yksisataa frangia.

— Tätini oli tapana sanoa, että veloista pysyy parhaiten vapaana, kun aina maksaa käteisellä rahalla.

Puhellessaan veti hän taskustaan lompakkonsa ottaakseen sieltä setelit esille. Avatussa lompakossa luuli rouva de Piennes näkevänsä naisen muotokuvan. Max huomasi hänkin, että rouva de Piennes tarkasti häntä; hän punastui, kiiruhti sulkemaan lompakkonsa ja antamaan rahat.

— Tahtoisin mielelläni katsella tuota lompakkoa, jos sallitte, sanoi rouva de Piennes ilkamoivasti hymyillen.

Max oli aivan hämmennyksissä: hän soperteli muutamia käsittämättömiä sanoja ja koetti vetää rouva de Piennes'n huomiota muualle.

Tämä oli ensin ajatellut lompakossa olevan jonkun itaalialaisen kaunottaren kuvan; Maxin silminnähtävä hämmennys ja pienoiskuvan yleinen väritys — muuta ei hän ollut ehtinyt nähdä — herättivät hänessä kohta toisen epäluulon. Hän oli kerran antanut kuvansa rouva Aubréelle ja hän arvaili, että Max ainoana perijänä oli katsonut olevansa oikeutettu omistamaan itselleen senkin. Mutta se oli hänen mielestään tavatonta sopimattomuutta. Ei hän kuitenkaan siitä vielä mitään virkkanut; vaan kun herra de Salligny sitten aikoi lähteä, sanoi hän:

— Niin, teidän tädillänne oli eräs minun muotokuvani, jonka haluaisin mielelläni takaisin.

— En, en tiedä … mikä kuva? … minkälainen se oli? kyseli Max taas epävarmasti.

Tällä kertaa oli rouva de Piennes päättänyt olla huomaamatta, että hän valheilla liikkui.

— Etsikääpäs se, sanoi hän niin luonnollisesti kuin voi, niin tekisitte minulle hyvän palveluksen.

Muotokuvasta huolimatta oli hän sangen tyytyväinen Maxin edistymiseen ja päätti pelastaa tämän eksyneen lampaan.

Seuraavana päivänä oli Max jo löytänyt muotokuvan ja antoi sen takaisin jotenkin huolettoman näköisenä. Hän huomautti, ettei se ollutkaan juuri ensinkään näköinen ja että maalaaja oli tehnyt hänet niin jäykäksi ja ankaraksi, mikä ei ollut ensinkään luonnollista. Tästä lähtein lyhenivät hänen vieraskäyntinsä rouva de Piennes'n luona ja sitä paitsi oli hän käydessään nyrpeä, jota hän muuten ei koskaan ollut. Rouva de Piennes taas luuli tämän tulevan siitä vaikeudesta, jota hän alussa tunsi koettaessaan pitää lupauksiaan ja vastustella huonoja taipumuksiaan.

Noin pari viikkoa hra de Sallignyn ensimmäisen käynnin jälkeen, lähti rouva de Piennes tapansa mukaan katsomaan suojeluksensa alaista Arsène Guillot'a, jota hän tällä välin ei suinkaan ollut unohtanut, enemmän kuin toivoakseni lukijanikaan. Kyseltyään hiukan hänen terveydestään ja saamistansa määräyksistä, tarjousi hän, huomatessaan sairaan tavallista rasittuneemmaksi, lukemaan hänelle jotakin, ettei tämä puhumisella itseään vaivaisi. Tyttöraukka olisi epäilemättä mieluummin puhellut kuin kuunnellut ehdotettua lukemista, sillä kysymys oli tietysti sangen vakaisesta kirjasta eikä Arsène ollut ikinä lukenut muuta kuin kyökkipiikain romaaneja. Rouva de Piennes otti esille erään hartauskirjan, en huoli mainita sen nimeä, ensistäänkin sen vuoksi, etten tahdo tehdä vääryyttä tekijää kohtaan ja toiseksi siitä syystä, ettette luulisi minun tahtovan sen avulla vetää johtopäätöksiä kaikkia tuollaisia kirjoja vastaan. Kirja oli 19-vuotisen nuorukaisen kirjoittama ja aiottu erityisesti paatuneiden ilotyttösten ylösrakennukseksi. Arsène taas oli kovin väsynyt eikä ollut edellisenä yönä voinut silmäänsä ummistaa.

Senpä vuoksi tapahtuikin jo kolmannelle sivulle tultaessa se, mikä välttämättä olisi tapahtunut, olipa sitten kirjanen vakavaa laatua tai ei: neiti Guillot sulki silmänsä ja nukahti. Rouva de Piennes huomasi sen ja iloitsi lukunsa tyynnyttävästä vaikutuksesta. Hän hiljensi ensin ääntänsä, ettei äkkiä lakkaamalla herättäisi sairasta, sitten laski hän kirjan pöydälle ja nousi varovasti ylös poistuaksensa varpaillaan huoneesta; mutta hoitajattaren oli tapana laskeutua alas ovenvartijan vaimon luo silloin, kun rouva de Piennes saapui, sillä tämän käynnit muodostuivat aina jonkunlaisiksi ripityksiksi. Rouva de Piennes tahtoi odottaa siksi, kunnes hoitajatar palasi, ja koska hän oli kaikkea joutilaisuutta vihaava vallasnainen, etsi hän itselleen jotakin toimitusta niiksi hetkiksi, jotka hänen vielä piti viettää nukkuvan luona. Alkoovin takana olevassa pienessä suojassa oli pöytä ja sillä mustetta sekä paperia; hän istahtikin sen ääreen ja rupesi kirjettä kirjoittamaan. Etsiessään sitten pöytälaatikosta suulakkaa sulkeaksensa kirjekuoren, kuuli hän jonkun äkkiä astuvan viereiseen huoneeseen niin, että sairaskin heräsi.

— Laupias Jumala! mitä näen minä? huudahti Arsène niin liikutetulla äänellä, että rouva de Piennes'ä oikein vapisutti.

— No, no, sinusta olen kauniita juttuja kuullut! Mitä se nyt on olevinaan? Heittäytyä alas akkunasta kuin mikäkin tomppeli! Onko ikinä nähty sellaista hurjapäätä kuin tuo tyttö tuossa?

En tiedä kerronko ihan oikein hänen sanansa; se oli kuitenkin sisällys tuon tulijan puheessa, jonka rouva de Piennes äänestä heti tunsi Max de Sallignyksi. Seurasi sitten muutamia huudahduksia, tukahdutettuja ääniä Arsènen puolelta ja vihdoin kuuluva suutelo.

— Arsène raukka, kuului vihdoin Max sanovan, missä tilassa täytyy minun nähdäkin sinut! Tiedätkös, etten olisi ikinä löytänyt sinua, ellei Julie olisi sanonut osotettasi? Mutta onko koskaan mokomaa hullua nähty?

— Voi, Salligny, Salligny, kuinka minä nyt olen onnellinen! Ja kuinka minä nyt kadun tekoani! Sinä et pidä minua enää sirona … etkä välitä minusta enää?…

— Sinä tuhma tyttö, puhui Max, miksi et kirjoittanut minulle, että tarvitsit rahaa? Ja miksi et pyytänyt sitä majuuriltasi? Mihin hän sitten on joutunut tuo venäläinen? Vai matkustiko hän pois, tuo kosakkisi?

Kuullessaan Maxin äänen oli rouva de Piennes alussa hämmästynyt melkein yhtä paljo kuin Arsènekin. Hämmästys se pidätti häntä heti kohta näyttäytymästäkin; sitten mietti hän pitikö hänen astua esille vaiko ei, ja kun kuuntelee miettiessään, niin ei voi niin nopeasti päättääkään. Seuraus olikin se, että hän sai kuulla jo kertomani ylösrakentavaisen vuoropuhelun. Mutta silloin hän myöskin käsitti, että jos hän edelleen pysyi suojassaan, niin täytyi hänen kuulla vielä enemmänkin samaan suuntaan. Hän teki siis päätöksensä ja astui sairaan huoneeseen olennoltaan niin tyynenä ja ylevänä kuin siveelliset ihmiset useimmiten ovat ja voivat ainakin tarpeen vaatiessa olla.

— Max, sanoi hän, te rasitatte tuota tyttöraukkaa; jättäkää siis hänet. Tulkaa tunnin päästä luokseni puhelemaan.

Max oli lentänyt kalpeaksi kuin kuolema nähdessään rouva de Piennes'n täällä, missä hän ei ikinä voinut arvata tapaavansa häntä; hänen ensi ajatuksensa oli totella käskyä ja hän ottikin jo pari askelta ovelle päin.

— Lähdetkö sinä! … elä, elä mene! huudahti Arsène kohottautuen epätoivoisella ponnistuksella ylös sängyssään.

— Lapsukaiseni, virkkoi rouva de Piennes tarttuen hänen käteensä, olkaa nyt järkevä. Kuunnelkaa minua! Muistakaa myös mitä olette minulle luvannut.

Sitten heitti hän kylmän, vaan käskevän silmäyksen Maxiin, joka paikalla poistui. Arsène vaipui takaisin vuoteelleen; nähdessään Maxin menevän, oli hän pyörtynyt.

Rouva de Piennes ja hoitajatar, joka heti sen jälkeen palasi, auttoivat häntä niin hyvin kuin ainoastaan naiset voivat tällaisissa kohtauksissa auttaa. Vähitellen tulikin Arsène taas tajuunsa. Ensin antoi hän katseensa kiertää ympäri huonetta etsiäkseen henkilöä, jonka hän äsken muisteli nähneensä; sitten käänsi hän suuret, mustat silmänsä rouva de Piennes'ä kohtaan ja sanoi tutkivasti häneen katsoen:

— Onko hän teidän miehenne?

— Ei, vastasi rouva de Piennes punastuen hieman, mutta ilman että hellyys hänen äänessään ollenkaan muuttui; hra de Salligny on sukua minulle.

Hän luuli voivansa turvautua tähän pieneen hätävalheeseen selittääkseen siten, kuinka hänellä oli sellainen valta Maxin ylitse.

— Teitä hän siis rakastaa, virkkoi Arsène tuijottaen yhä häneen hehkuvilla silmillään.

— Hänkö?… Olipa kuin valon leimaus olisi välähtänyt rouva de Piennes'n otsalla. Hetkeksi lensivät hänen poskensa tulipunaisiksi ja sanat kuolivat hänen huulilleen. Pian sai hän kuitenkin entisen selkeän katsantonsa.

— Te erehdytte, lapsi raukka, lausui hän vakavasti. Hra de Salligny ymmärsi tekevänsä väärin verestäessään teille muistoja, jotka onneksi ovat olleet jo haihtumassa. Te olitte jo unohtanut…

— Unohtanut! … huudahti Arsène oikein liikuttavalla tuomitun hymyllä.

— Niin, Arsène, te olette jättänyt kaikki hullutukset noilta ajoilta, jotka eivät enää koskaan palaa. Ajatelkaa, että kaikki teidän onnettomuutenne ovat juuri tuon rikollisen rakkaussuhteen seurauksia. Ajatelkaa, että…

— Hänkö ei teitä muka rakasta! keskeytti Arsène kuuntelematta rouva de Piennes'ä, hän ei muka rakasta teitä ja ymmärtää kuitenkin yhden ainoan silmäyksen! Näinhän minä teidän katseenne ja hänen silmäyksensä. Minä en erehdy… Todellakin … minä olen oikeassa! Te olette kaunis, nuori, muhkea … minä taas kuihtunut, laiha… ja haudan partaalla…

Hän ei jaksanut lopettaa; niin voimakkaat ja sydäntä särkevät nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä, että hoitajatar huudahti lähtevänsä lääkäriä noutamaan; sillä, sanoi hän, tohtori pelkäsi enimmän juuri tuollaisia liikutuksia, jotka ennen pitkää tekevät lopun tyttöparasta.

Vähitellen muuttui tuo lujuus, jonka Arsène oli suuresta surustaan saanut, typeräksi herpoutumiseksi, jonka rouva de Piennes katsoi palautuvaksi tyyneydeksi. Hän jatkoi kehoituksiansa, vaan liikkumatonna pysyi Arsène, kuuntelematta ensinkään kaikkia noita kauniita ja hyviä syitä, joilla häntä koetettiin taivuttaa maallisesta rakkaudesta taivaallisen puoleen. Hänen silmänsä pysyivät kuivina ja hampaansa yhteen puristettuina. Sillä välin kuin suojelijatar puhui taivaasta ja tulevaisesta elämästä, ajatteli hän vain nykyistä. Maxin äkillinen tulo oli äkkiä herättänyt hänessä hullunkurisimpia illusiooneja, vaan rouva de Piennes oli haihduttanut ne vielä pikemmin. Muutaman minuutin onnellisen unelman jälkeen näki Arsène ainoastaan surullisen todellisuuden, joka hetkeksi oli jo unohtunut, vaan nyt tuntui sata kertaa hirmuisemmalta.

Lääkärit kertovat, että haaksirikkoiset nukahtaessaan keskellä kurnivaa nälkää näkevät unta ruokapöydistä ja hyvistä aterioista. Sitten heräävät he yhä masentuneempina toivoen, ett'eivät olisi nukkuneetkaan. Arsène kärsi jotakin samallaista kidutusta. Ennen vanhaan oli hän rakastanut Maxia niinkuin hän ylipäänsä voi rakastaa. Maxin kanssa olisi hän aina tahtonut mennä teaatteriin, tämän kanssa oli hänellä hauskin pienellä huvimatkalla maalle ja tästä puhui hän aina ystävättärilleen. Kun Max sitten matkusti pois, itki hän katkerasti; kuitenkin oli hän suostunut erään venäläisen kohteliaisuuksiin, jonka Max mielihyvällä oli hankkinut seuraajaksensa, tämä kun oli kohtelias mies, s.o. antelias.

Niinkauvan kuin Arsène voi elää hänenlaistensa tyttöjen hurjaa elämää, ei hänen rakkautensa ollut muuta kuin mieluisa muisto, joka välistä sai hänet huokailemaan. Hän muisteli sitä kuin muistelemme lapsuuden aikoja, joita emme kuitenkaan aio ruveta uusimaan. Mutta kun hän menetti rakastajansa, näki itsensä hyljätyksi ja tunsi kurjuutensa sekä häpeänsä koko taakan, niin jalostui vähitellen hänen rakkautensa Maxiin, sillä se oli kumminkin ainoa muisto, joka ei herättänyt katumusta tai omantunnon vaivoja. Se korotti häntä vielä omissakin silmissään ja mitä kurjemmaksi hän tunsi itsensä, sitä suuremmaksi kasvoi Max hänen mielikuvituksessaan. Minä olen ollut hänen lemmittynsä, hän on rakastanut minua, sanoi hän jonkunlaisella ylpeydellä niinä hetkinä, jolloin tuo iloinen elämä tuntui kovin vastenmieliseltä. Minturnen soilla kerrotaan Mariuksen rohkaisseen itseänsä hokemalla: minä olen voittanut kimbriläiset! Tämä rakastajatar — niin, nyt ei hän ollut enää sitäkään — voi vastustaa häpeän ja epätoivon tunteitaan ainoastaan yhdellä ainoalla muistolla: Max on rakastanut minua… Ja hän rakastaa minua vieläkin! Hetkisen oli hän voinut niin ajatella; vaan nyt oli häneltä riistetty muistotkin, hänen ainoa rikkautensa tässä maailmassa.

Sillä aikaa kuin Arsène makasi näissä surullisissa mietteissään, koetti rouva de Piennes kiihkoisesti todistaa hänelle, kuinka välttämätöntä hänelle oli luopua noista rikollisista erehdyksistä, kuten hän sanoi. Kovin kiivas ahdistaminen jättää asianomaisen melkein kylmäksi; ja niinkuin lääkäri haavaa käsitellessään käyttää tulta ja rautaa kuuntelematta potilaan tuskanhuutoja, niin jatkoi rouva de Piennes'kin tehtäväänsä säälimättömällä lujuudella. Hänen mielestään oli tuo aika, johon Arsène turvausi ikäänkuin itseänsä paetakseen, ainoastaan rikoksen ja häpeän aikaa, josta tämä juuri nyt oli puhdistumaisillaan. Hänen tuli kirota ja sydämmestään karkoittaa nuo muistot; ja tuo mies, jota Arsène piti turvanaan ja melkeinpä suojelushenkenään, ei saanut enää olla hänen silmissään muu kuin vaarallinen kanssarikollinen ja viettelijä, jota hänen piti paeta koko elämänsä ajan.

Sana viettelijä, jonka naurettavaisuutta tässä tapauksessa rouva de Piennes ei voinut käsittää, sai Arsènen melkein hymyilemään kyynelten läpi; vaan sitä ei hänen siveellinen suojelijansa huomannut. Tämä jatkoi vain säälimättä ylösrakennustaan ja lopetti parilla sanalla, jotka yhä lisäsivät tyttöraukan nyyhkytyksiä, nimittäin sanoilla: häntä ette te enää tule näkemään.

Lääkärin tulo ja sairaan täydellinen voimattomuus muistuttivat rouva de Piennes'lle, että hän oli tehnyt tarpeeksi. Hän puristi Arsènen kättä ja sanoi lähtiessään: rohkeutta vain, tyttöseni, Jumala ei ole teitä hylkäävä.

Yhden velvollisuuden oli hän nyt täyttänyt, vaan toinen vielä vaikeampi oli vielä jäljellä. Toinen rikollinen odotti häntä ja tämän sydän oli niinikään katumukselle avattava. Ja huolimatta uskostaan hurskaaseen tehtäväänsä, huolimatta siitä vaikutuksesta, joka hänellä kokemusten perustuksella oli Maxiin, samoin kuin siitä hyvästä ajatuksestakin, joka hänellä sydämmensä sisimmässä oli tästä hulivilistä, tunsi hän kuitenkin rinnassaan outoa ahdistusta ajatellessaan alkavaa ottelua. Ennen kuin tämä hirvittävä taistelu alkoi, tahtoi hän saada kaikki voimansa takaisin ja astui sen vuoksi kirkkoon rukoilemaan Jumalalta uutta intoa ajaakseen asiaansa.

Palatessaan kotiinsa kuuli hän hra de Sallignyn istuvan salongissa ja odottaneen häntä jo kotvan aikaa. Kalpeana, liikutettuna ja levottomana nousi hän tervehtimään. He istuutuivat. Max ei uskaltanut suutansa avata ja rouva de Piennes, joka varsinaisetta aiheetta tunsi itsensä liikutetuksi, pysyi niinikään kauvan äänetönnä katsellen vain salavihkaa uhriansa. Vihdoin hän alkoi.

— Max, sanoi hän, en tahdo nuhdella teitä…

Max kohotti ylpeästi päätänsä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja heti loi Max taas silmänsä maahan.

— Hyvä sydämmenne, jatkoi rouva de Piennes, sanoo teille tällä hetkellä enemmän kuin minä voin sanoa. Kaitselmus on tahtonut antaa teille opetuksen tällä tapauksella … ja minä toivon, olenpa vakuutettukin … ettei se vaikutuksetta jää.

— Hyvä rouva, keskeytti Max, minä tuskin tiedänkään, mitä on tapahtunut. Tuo onneton tyttö on heittäytynyt alas ikkunasta, kerrottiin minulle; vaan minä en ole niin turhamielinen … tahdoin sanoa: en liene niin kovaonninen … että minun täytyisi uskoa niiden suhteiden, joissa me ennen olemme olleet, saattaneen tyttöparan sellaiseen hulluun tekoon.

— Sanokaa paremminkin, Max, ettette te rikokseen antautuessanne aavistanut sen seurauksia. Silloin kun te houkuttelitte tuon nuoren tytön pois siveyden tieltä, ette te tullut ajatelleeksi hänen sen vuoksi vielä tekevän itsemurhan yrityksen.

— Mutta rouvaseni, huudahti Max joltisella kiivaudella, sallikaa minun huomauttaa, etten minä suinkaan ole vietellyt Arsène Guillot'a. Kun minä häneen tutustuin, oli hän jo valmiiksi vietelty. Hän on ollut lemmittyni, sitä en kiellä. Tunnustanpa senkin, että olen häntä rakastanut … niinkuin hänen kaltaistaan ylipäänsä voi rakastaa… Luulen hänenkin olleen minuun kiintynyt hiukan enemmän kuin muihin… Mutta jo aikoja sitten ovat kaikki suhteet meidän välillämme lakanneet ilman että hän olisi siitä suuresti valittanut. Kun viimeksi sain tietoja hänestä, lähetin hänelle rahaa; mutta hän ei osaa hoitaa rahoja… Häntä hävetti pyytää lisää, sillä hänellä on oma ylpeytensä hänelläkin… Kurjuus pakotti hänet vihdoin tuohon hirmuiseen tekoon… Olen ihan onneton… Mutta uudistan vielä kerran, hyvä rouva, ettei minulla kaiken tämän suhteen ole mitään, josta itseäni moittisin.

Rouva de Piennes rikkoi jonkun työpöydällä olevan pienen esineen ja jatkoi:

— Maailman silmissä olette te epäilemättä viaton ja ilman edesvastausta; mutta löytyy toinenkin moraali, Max, kuin maallinen ja sen sääntöjen mukaan haluaisin nähdä teidän ohjaavan elämätänne… Ehkä ette ole nyt siinä tilassa, että voisitte kuunnella minua. Jättäkäämme asia siis täksi kertaa. Tänään tahtoisin vain pyytää teiltä erään lupauksen, jota te epäilemättä ette tule kieltämään. Tuo onneton tyttö on taipuvainen katumukseen. Hän on kunnioittavasti kuunnellut erään arvossa pidetyn kirkonmiehen neuvoja, joka suostui käymään häntä katsomassa. Meillä on kaikilla toiveita hänestä. Teidän, teidän ei siis pidä enää käydä hänen luonansa, sillä hänen sydämmensä häilyy vieläkin hyvän ja pahan välillä eikä teillä, sen pahempi, ole halua ja tuskinpa lienee kykyäkään olla hänelle hyödyllisenä tässä parannuksessa. Jos näkisitte hänet jälleen, voisitte ehkä paljo vahingoittaa häntä… Sen tähden pyydän, että sanallanne lupaatte olla menemättä hänen luoksensa.

Max oli kerrassaan hämmästynyt.

— Te suostutte kai pyyntööni, Max? Jos tätinne eläisi, niin hän yhtyisi siihen kanssani. Kuvitelkaa, että hän sen tekeekin enkä minä.

— Hyvä Jumala, mitä pyydättekin minulta, rouvaseni! Mitä pahaa teen minä mielestänne tuolle tyttöraukalle? Vaatiihan päinvastoin velvollisuuteni, että minä … joka olen nähnyt hänet ilon päivinä, käyn häntä katsomassa sairauden, varsin vaarallisen sairauden aikana, jos saan luottaa siihen, mitä minulle on kerrottu?

— Epäilemättä … maailman moraalin mukaan, vaan ei minun. Mitä ankarampi tauti on, sitä vähemmän on teillä syytä mennä häntä tervehtimään.

— Mutta muistakaahan, hyvä rouva, hänen tilaansa … eihän hienoinkaan häveliäisyyden tunne voi loukkautua siitä, jos… Kuulkaas, rouva de Piennes, jos minulla olisi kituva koira ja jos tietäisin läsnäoloni tuottavan sille jotakin huojennusta, niin olisin mielestäni kovasydämminen ihminen antaessani hänen kuolla yksinään. Te, joka olette niin hyvä ja laupea, olette varmaankin samaa mielipidettä. Ajatelkaahan, hyvä rouva, olisinhan minä todellakin julma siinä tapauksessa?

— Juuri pyysin teiltä tätä hyvän tätinne ja meidän välisen ystävyytemme nimessä … nyt pyydän sitä tuon onnettoman tytönkin nimessä. Jos te häntä todellakin rakastatte…