Front matter (continued 3)

Talopahasen ilkein naapuri oli kuitenkin kallio, joka maata motkotti aivan sen oikeassa päässä kiinni. Se valoi öljyä tuleen, tai tässä tapauksessa vettä veteen. Se kokosi kaikki laelleen putoavat vedet ja syöksi ne rinteeltään mökkiparan niskaan, ikäänkuin se olisi ollut mikähän liikkeelle pantava myllynratas.

Vasen sivuseinä paraikaa vajoili. Kattokin olisi suistunut, ellei kallio vihdoinkin olisi armahtanut ja tuota häilyvää olkapäällään kannattanut. Sitten alkoi suurin osa etuseinää vajota. Se kumartui väsyneesti eteenpäin, ikäänkuin kurkistaen kulman takaa apua. Sitten se vaipui hiljaisen nöyryyden esikuvana pää polvia vasten.

Talo muistutti nyt suihkukaivoa, jonka yhdessä kulmassa vanha heisipuu seisoi velttona kuin läpeensä kastunut sateenvarjo, lyöden tuollaisesta ilkiteosta kauhuissaan oksat päänsä yli yhteen.

Walleriina-rouva teki melkein saman tempun, kun saunaemäntä toi Gringeliin uutisen Heleijan talopahasen kohtalosta. Hän löi molemmat kätensä polviaan vasten.

"Siitä nyt näkee kuinka oikeassa olimme", arveli hän. "Onhan ennenkin satanut, mutta tämä sade on kuin taivaan näkyväinen rangaistus. Ja koko Luckenbachin täytyy olla samassa kadotuksessa. Se, joka helatuorstaina on kuusikymmentä täyttänyt, tietää mitä puhuu. Tässä istun ja sanon: onko tämä olevinaan sade? Ei, se on vedenpaisumus erään syntisen tähden."

"Niin", sopersi mestari Schnödler, "Heleija on kuin jättiläisten tyttäret. — Mutta minulla on teille jotain puhuttavaa!"

"Ja Herra on taas tälläkin kertaa erään viattoman pelastanut", jatkoi Walleriina-rouva. "Anna-Maija tuolla on kuin toinen Noak."

Anna-Maija, joka puhdisti oven luona lamppuja, niiasi syvään. Hänen suunsa meni hymyyn, mutta sydämessään hän huokaili mökin kohtalon tähden.

"On se omituista", sanoi seppä lievästi nikottaen. "Näyttää siltä että kaikki vanhan testamentin tapaukset uudistuvat vielä kerran tässä hyvässä Luckenbachissa. Ensin oli parati'sista karkotus, nyt on vedenpaisumus, näkemättä on enää Baabelin torni ja Israelin lasten lähtö Egyptistä."

"Se on ollut!" sanoi Walleriina-rouva. "Mutta nyt se vasta on lopullisesti täytetty. Faarao, joka on paaduttanut sydämensä, makaa nyt Punaisessa meressä. Taivas on puhunut."

Seppä ja toisetkin vieraat menivät. Mestari Schnödler ryntäsi Walleriina-rouvan luo, kuiskatakseen jotain hänen korvaansa.

"Tuota koskevaa!" sanoi hän osottaen Eevaa, joka juuri astui huoneeseen.

"Eevaseni!" huusi Walleriina-rouva. "No, miten hänen laitansa nyt on?" kysyi Eeva tullen heidän luokseen.

"Se se vasta mies on", naurahti mestari Schnödler. "On oikein nautinto nähdä sellaista miestä kuumeessa! Soisin että tekin, rouva, kerran saisitte sellaisen kuumeen. Te vasta elämää pitäisitte. Eikä sillä vielä niskaa taiteta. Älkää olko millännekään, Walleriina-rouva. Kyllä me teistä selvän saisimme. Silloin kun tuo poika hourailee, niin hän ei puhu muusta kuin Heleijasta. 'En pääse hänestä irti', huutaa hän, 'Tuolla hän on, ja tuolla, ja tuolla'. Ja hän osottaa milloin rintaansa, milloin päätänsä. Noiduttu mies — mutta kyllä me hänestä selvän otamme. Mutta kun taas on selvällä päällä, silloin aina kysyy: 'Mummo, joko olette selvittänyt asian Walleriina-rouvan kanssa?' Niin ihastunut hän on tähän neitoseen."

Gringelin Eeva näytti olevan toista mieltä. Mutta: "Kunhan ensin hänet saan", sanoi hän itsekseen, "kyllä tuon toisen pian mielestä poistan."

Mestari Schnödler oli itsekseen samaa mieltä kuin Eeva, vaikkei tahtonut sitä ilmaista joko kohteliaisuudesta tai muista syistä.

Walleriina-rouvan mieleen vain ei juolahtanut, että Fritz saattaisi olla kiintynyt kuningas Faaraoon. "Entäs hänen mummonsa?" kysyi Eeva. "Hän ei millään ehdolla tahdo että minä asian järjestäisin. On siinä muijaa! Mutta kyllä hänestä selvän saan. Jos pitäisi antautua puheisiin jonkun tyttöletukan kanssa, silloin voisin muka minäkin sen tehdä. Mutta sellaisen luo, kuin Walleriina-rouva, pitää hänen itse tulla. Ja kuka tietää milloin se tapahtuu. Minä en saa muka asiasta hiiskua sanaakaan. Fritz on muka niin kummallinen. Jos ihmiset rupeisivat puhumaan että hän kosii Gringelin Eevaa, silloin hän voisi muka aivan uhalla vielä ottaa Heleijan."

"Hm", ajatteli Gringelin Eeva. 'Tytöntynkä' arvasi aivan oikein, ettei Holderin mummo olisi hänestä huolinut. Hän ajatteli: "Kunhan vain asiasta tulee valmis, kyllä sitten eukon pehmitän".

"Luulisipa Fritzin itsensä jo kyllin vanhaksi", sanoi hän, "voidakseen lähettää kenen itse tahtoo. Vanhus ei voi minua oikein sietää. Olkoon minun puolestani. Naittakoon vaan hänet tuolle raakalaiselle ja kääriköön hänet vaikka pumpuleihin aina hävyttömiä kasvojaan myöten. Mutta jos joku sellaisia saa aikaan, ei hän ainakaan minulta saa suurta puhemiespalkkaa."

Mestari Schnödler käsitti hyvin että tämä merkitsi: "Voisit saada minulta hyvän puhemiespalkan."

Hän katsoi tyttöön veitikkamaisesti.

Mutta Walleriina-rouva heilautti myssyään:

"Holderin mummo on aivan oikeassa. Tuollaista asiamiestä ei lähetetä Gringelin emännän luo tällaisessa asiassa. Holderin mummo tietää miten on käännyttävä suurten rouvien puoleen. Tässä istun ja sanon: Gringel ei kaupittele kellekkään!"

Tytöntynkä tarttui pulloon, jonka kylkeen oli kirjotettu "Espanjan palsamia", ja kaasi mestari Schnödlerin pyytämättä hänelle kaksi lasia peräkkäin. Äitinsä selän takana hän teki kieltävän liikkeen maksun suhteen ja sanoi: "Mestarin ei tarvitse enää turhaan asiasta huolehtia. Minä olen samaa mieltä kuin äitinikin."

Mestari Schnödler ymmärsi yskän. Hän nyökäytti nauraen päätään Eevalle ja sanoi Walleriina-rouvaa osottaen: "Helkkarin ylväs tuo Walleriina-rouva! Mutta kyllä me hänestä selvän saamme."

Mestari meni ja Walleriina-rouva kääntyi Anna-Maijan puoleen, joka juuri pukeutui siniseen vaippaansa mennäkseen ulos.

"Eikö niin, Anna-Maija?" sanoi hän. "Ellemme me suuret rouvat olisi suuttuneet, niin olisi nyt kenties koko Luckenbach hukkunut kuningas Faaraon kanssa. Ja jos olisimme käyttäytyneet vielä toisin, niin kenties koko sadetta ei olisi tullutkaan. Vai mitä te siitä arvelette, Anna-Maija?"

"Oi!" sanoi Anna-Maija. "Aivan niinkuin te arvelette, Walleriina-rouva. En minä ainakaan tee itseäni syypääksi minkäänlaisiin arveluihin. Walleriina-rouva kyllä tietää ettei ole mitään arvelemista sen lisäksi, mitä hän itse arvelee. Joka on niin rikas kuin Walleriina-rouva ja helatuorstaina kuusikymmentä täyttänyt!"

"Anna-Maija on jotakuinkin järkevä ihminen hänen oloihinsa katsottuna", arveli Walleriina-rouva tuosta nöyryyteensä hukkuvasta. "Sentähden onkin Herra häntä niin näkyväisesti kädellään korottanut. Tästä esimerkistä voitte nähdä ettei Jumala ole vain umpimähkään maailmaa luonut, vaan että hänellä on silloin ollut joku ajatus luodessaan toiset rikkaiksi ja toiset köyhiksi."

Ulkoa kuului tuulen suhinaa. Se oli itätuuli, joka nyt nousi kapinaan sateen jatkuvaa valtaa vastaan.

"Siinäpä se!" sanoi Walleriina-rouva taivaan sinisilmän ensi kerran jälleen pilkistäessä harmaiden sadepilvien takaa. "Onhan se päivän selvää. Tuuli on oikein odottamalla odottanut siksi, kunnes rangaistus on päättynyt. Ja kun ei sen ole tarvinnut odottaa siihen saakka, kunnes talo olisi kokonaan hävinnyt, niin näemme ettei taivas ole halunnut kokonaan tuhota kuningas Faaraota, vaan on ainoastaan tahtonut häntä nöyryyttää ja sen kautta johdattaa hänet oikealle tielle. Ja kun Jumalalla on jotain sen tapaista tekeillä, silloin pitää ihmisten rientää hänelle avuksi. Mitä minuun tulee, niin tässä istun ja sanon: mitä voin kuningas Faaraon käännyttämiseksi tehdä, sen teen rehellisesti ja uskollisesti."

Näin riemuitsi Walleriina-rouva, päättäen kohtalon avuksi jälleen ruveta Heleijan asioista huolehtimaan.

Vanha Anna-Maija sensijaan kyyhkyslakassaan — sillä sellaisena oli hänen nykyinen asuntonsa aikaisemmin ollut — oli tosin ylpeä taivaan välittömästä armosta, mutta salassa hän kuitenkin itki vanhan talon kohtaloa ja kuningas Faaraon kovuutta ja tunnottomuutta.

Vanhus ei voinut oikein tottua enemmän uuteen suosioon kuin kyyhkyslakkaansakaan, hänen kun täytyi niistä molemmista nauttia aivan yksin. Rankkasateessakin hän hiipi vanhaan siniseen viittaansa käärittynä hämärissä pelokkain askelin entisen tyyssijansa ympäri. Siellä hän kulki ja kiusasi vanhaa harmaata päätään kuvittelemalla mitenkä kaikki olisi voinut olla toisin, jos Heleija vain olisi seurannut hänen neuvojaan. Ja joka kerta kun hän muisteli heidän viimeistä eroaan ja jäähyväisleivosta, nyyhkytti hän uudelleen ajatellen: "Olisipa tyttö edes sanonut että hän toivoisi minun jäävän! Eikä hän ole minun mielikseni niiannut ainoatakaan kertaa."

Kuinka sydämestään iloitsivatkaan nyt kaupunkilaiset itätuulesta. Niin miellyttävältä ei olisi tuntunut suloisin länsituulikaan kuin nyt tämän kuivan veitikan karkea olemus.

Sillä karkeutta ja ankaruutta itätuulelta vaadittiin ajaakseen tiehensä tuon raskaan pilvijoukon. Vihaisesti puuskahdellen se lennätti ne takaisin kotimaansa, läntisen meren helmaan. Jälelle jäi vain valkoisina pumpulihiuteina liiteleviä siekaleita. Ja niitäkin jo aurinko ruusuisin sormin kehräili pitkiksi hienoiksi langoiksi.

Kaiken harmaan jälkeen heräsi nyt entinen väriloisto eloon. Kuin tulipunaiset hämähäkit vihreällä paperilla häärivät vihannalla niityllä punaiset hameet, ja tummat takit ja housut kuin mustat kuoriaiset niiden välissä. Ken vain kykeni viikatetta tai haravaa heiluttelemaan, riensi riemuin hikikylpyyn. Pikku kaupunkiin ei jäänyt ainoatakaan tervettä käsivarsiparia.

Ja kuitenkin yhdet, kenties terveimmät, jotka ennen muita kuuluivat vapaaseen ilmaan.

Eipä siltä että niiden haltija olisi ilmanpuutetta kärsinyt. Heleija olisi ulos- ja sisäänkäydessään voinut päästä ovea avaamatta, sillä oven viereen seinään oli syntynyt miehenkorkuinen aukko. Mutta hän sulki oven huolellisemmin kuin milloinkaan ennen, vaikkei mennytkään pitemmälle kuin puutarhaansa. Ja hän kulki nyt vielä kepeämmin askelin ja pystypäisempänä kuin konsanaan, aina väliin virittäen iloisen laulunpätkän. Hän teki ihmisille kiusaa. Niinpä hän istui päivät pitkät, kun ei kukaan häntä työhön pyytänyt, kaikkien nähtävänä tupansa pöydän ääressä. Mutta hän ei näyttänyt ketään huomaavan, ja seinään syntyneestä aukosta hän ei ollut tietävinään.

Tuo oli kaupungin kaikille pilkkakirveille todellinen juhlanäky. Jokainen koetti välttämättä päästä tuota kummaa näkemään, kuiskatakseen jollekin naapurille tai tuttavalle huomautuksiaan juuri niin ääneen, että ne paraiksi ylettivät Heleijan korvaan. Mutta tytöllä oli aina jokaiseen pilkkasanaan raitis nauru ja näppärä sutkaus vastaukseksi.

Öisin oli asianlaita toisin. Kun kaikki äänet olivat sammuneet ja hänen ylpeytensä lauennut jännityksestään, silloin hänen uupunutta mieltään painoi raskaana nykyisyyden ja uhkaavan tulevaisuuden taakka. Mutta silloin tuli Fritzistä hänen onnekseen hänen yksinäisten hetkiensä eroamaton seurakumppani — päivä päivältä yhä suuremmassa määrässä.

Kun Heleija eräänä aamuna heräsi, eikä päivän noustessa sen säteet heijastaneetkaan hänen pieneen peiliinsä, silloin hänen lannistettu mielensä jälleen virisi uuteen eloon. Nopeasti hyppäsi hän vuoteestaan. Tosiaankin: koko taivas oli kauttaaltaan harmaiden pilvien peitossa. Pääskyset lensivät tavallista nopeammin ja niin matalalla, että ne miltei koskettivat puron pintaa. "Nyt heidän on pakosta tuleminen", nauroi hän itsekseen, "tuon runsaan heinänsadon tähden, joka makaa vielä levällään ulkona. Tällaisen aamun seuralaisena on tavallisesti sade ennen iltaa. Nyt minua tullaan taas työhön hakemaan. Ja kun kerran pääsen asiaan käsiksi, niin tiedän kyllä että kelpaan vastakin, kun he taas näkevät mitä voin aikaansaada."

Niin nopeaan hän ei ollut milloinkaan pukeutunut eikä peseytynyt. Hän otti ylleen keveimmän hameensa, voidakseen oikein reippaasti liikkua. Pian kuuluikin koputus, kerran, sitten uudestaan ja yhä uudestaan, mutta koputtaja ei ollut työhön kutsuja, vaan vanha heisipuu. Huonoa leikintekoa niin arvossapidetyn ystävän puolelta! Heleija miltei uskoi, että rouvat olivat tuon vanhan puunkin hänestä vierottaneet. Ja mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä ylemmä pääskyset kohosivat, kunnes vuorenhuippujen ympärillä näkyi pitempiaikaista poutaa ennustava punerva auer.

Heleijan ajatukset eivät kohonneet pääskysten kera — ei puuttunut paljon etteivät hänen silmänsä pisaroineet.

Silloin kuului ulkona ruohikossa hitaasti lähenevät ontuvat askeleet.

Silmänräpäyksessä oli Heleijan ylpeys jälleen herännyt. Hän istui suorana tuolillaan, laulaen iloista laulua.

Askeleet pysähtyivät aivan etuseinässä olevan aukon eteen. Heleija ei ollut huomaavinaankaan paikalleenseisahtuneen raskasta hengitystä. Se kuului hänestä kuin Walleriina-rouvan hengitykseltä. Veri syöksähti tytön poskille aina silmiin saakka, mutta hän lauloi yhä reippaammin lauluaan.

Ulkoa kuului nyt kevyt yskähdys, jossa värähti hämmästys ja loukkaantumus. Vihdoin kuului Reickerin ravintolan emännän suuttunut ääni: "Mutta oletko aivan hupsu, tyttö? Mitä narripeliä tämä on?"

Ärsyytynyttä tyttöä harmitti rouvan äänensävy. "Hän on myöskin noita suurellisia tai ainakin tahtoo niitä olla", ajatteli hän itsekseen. Sitten hän huusi kovalla äänellä, vaikka rouva Dotin olisi aukon kautta kuullut pienimmänkin kuiskeen: "Onko siellä ketään oven takana?"

Tämä ilveily harmitti jälleen ravintolan emäntää, joka tosiaankin tahtoi käydä suuresta rouvasta. "Minun kanssani et kujeile", sanoi hän. "Siihen et pysty."

Siitä huolimatta meni Heleija ensin ikkunan luo, aukaisten sen sangen juhlallisesti. "Vai te se olettekin, rouva Dotin? Mutta miksette käy taloon? Minä en mielelläni pidä ikkunoita auki, kun Liisu saa paraikaa hampaita. Ja kun ikkuna on sulettu, niin ei oikein kuule mitä ulkona puhutaan."

Reickerin emäntä pudisti päätään ajatellen: "Miten lie tuonkin järjen laita? En olisi uskonut, että tämä talonjuttu olisi häneen niin koskenut." Hän aikoi tulla huoneeseen aukon kautta, mutta kun kuuli Heleijan avaavan ovea, niin ajatteli: "Jos hänen laitansa todella on vähän niin ja noin, niin täytyy tehdä hänen mielikseen. Tuollaiset ihmiset voivat suutuksissaan vaikka mitä tehdä."

Ovi avautui ja emäntämme astui ehdottomasti askeleen taaksepäin, kun hän näki Heleijan seisovan niin lähellä itseään. Hänen mieleensä johtui sinä silmänräpäyksenä kaikellaisia juttuja hulluista. Mutta tarkemmin Heleijaa katseltuaan, huomaamatta mitään mielenhäiriön oireita, vielä vähemmin raivokohtauksen tapaista, liikkasi hän tytön jälessä tupaan.

"Hyvää päivää", sanoi hän sitten —"vaikka kasvoistasi päättäen sinulla toivottamattakin on hyvinvointia kyllältä."

"Oi", vastasi Heleija hilpeästi, "hyvää ei koskaan saa liiaksi. Taisittepa minua vähän säikähtää?"

"Ja sinä luulet olevasi ainoa, joka et pelkää", naurahti ravintolan emäntä keventynein mielin, sillä hän näki kohta että Heleija oli entisensä. Silmäillessään tupaa harmitti häntä kuitenkin, että Heleija vielä sellaisten tapausten ja tekojen jälkeen saattoi olla entisellään. Sentähden hän jatkoi: "Nyt saat jättää kaikki metkusi sikseen! Olen tullut tänne pulmakseni kanssasi vakaan sanan. Mutta saatan lähteä sitä sanomattakin."

Rouva Dotin istuutui uuninpenkille ja asetti eteensä pöydälle mukanaan tuomansa nyytin. Heleija toi ikkunan luota tuolinsa, asettuen vierastaan vastapäätä.

Tämä ensi työkseen veti kaulahuivinsa poimuista silmälasinsa esille. Sitten hän silitti esiliinaansa, kumartui Heleijaan päin, pani lasit nenälleen ja alotti: "Tyttö, tyttö, mitä olet tehnytkään! Menet työntämään Holderin Fritzin veteen, koskei hän tahdo sinua kosia, ja kun nuo suuret rouvat sinua teostasi nuhtelevat, olet niin tuhma, että ajat heidät talostasi!"

"Koskei hän tahtonut minua kosia?" huusi Heleija suuttuneena. Emäntä otti lasit nenältään, niinkuin tapansa oli aina milloin ei itse puhunut. Mutta Heleija jatkoi: "Tuon ovat muut teille uskotelleet, vaikka teidän pitäisi tietää millaisia teidän suuret rouvanne ovat. Ja heidän pitäisi ensin ajatella omaa syytään, miten kauvan he minun korvaani toitottelivat että Fritz väijyy, tehdäkseen minulle jotain pahaa, kunnes minäkin sen uskoin."

"Olkoon niinkin", vastasi ravintolan emäntä, asettaen jälleen lasit paikoilleen, "sillä asiaan ei lopullisesti vaikuta lainkaan mitenkä se on ollut. Koko juttu on tämä: sinä olet köyhä tyttö ja he ovat isosia naisia. Vaikka he itse olisivat työntäneet Fritzin puroon, niin se ei siihen vaikuta, sillä köyhän tytön ei sovi kohdella suuria rouvia niinkuin sinä olet tehnyt. Olen aina ajatellut, että sinun luonteisellesi pakostakin kerran käy hullusti. Köyhyys ja ylpeys ovat huonoja aviokumppaneita. Ylpeydelläsi olet suututtanut kaikki ihmiset ja kuka tietää miten vielä voi käydä, ellet ajoissa käänny. Mene siis vielä tänä päivänä noiden isoisten naisten luo ja pyydä heiltä anteeksi rikoksesi. Walleriina-rouva on itse hyvyys, kun ei häntä vain ehdointahdoin ärsytetä, niinkuin nyt on tapahtunut. Sitäpaitsi…"

Heleijan poskilla vuorottelivat rouva Dotinin puheen aikana alituiseen valkoiset ja punaiset pilkut. "Sitähän minäkin, että teillä on vielä lisättävänä joku 'sitäpaitsi' tai kaksikin. Se on kaikki sitä samaa, ja joka kerran suun täydeltä puhuu, se voi puhua enemmänkin. Sanon vaan että minun korvaani ei pysähdy kymmeneskään osa teidän puheestanne."

Emäntä asetti jälleen lasit paikoilleen, sanoen rauhallisesti: "Se on sinun asiasi. Tee miten tahdot, kuuntele tai et. Mutta minä puhun, koska se on minun velvollisuuteni. Tuo Liisun asia olisi aivan oikea ja kauniskin, ellet olisi köyhä tyttö, jolla on tarpeeksi huolehtimista itsestäsikin. Ja luuletko sinä tekeväsi hyvää sisarellesi vapauttaessasi hänet vitsauksesta, jonka hän itse on itselleen hankkinut, nostaessasi hänen hartioiltaan surun, joka voisi hänet saattaa järkiinsä paremmin kuin sinun puheesi, joista välittämättä hän voi jatkaa yhtä kevytmielisesti kuin on alottanutkin."

Heleija oli tietämättään kiertänyt käsivartensa Liisun ympärille, joka seisoi juuri hänen edessään. Kun rouva Dotin otti lasit nenältään, ikäänkuin ollakseen näkemättä mitä tyttö tuohon ehkä vastaisi, lausui tämä tavallista hiljemmällä äänellä: "En puhu mielelläni siitä asiasta." Ja nostaessaan lapsen syliinsä hän jatkoi, puhuen enemmän tälle kuin emännälle: "Jokaisen täytyy tuntea ympäristönsä ja tietää pahentaako vai parantaako hän asiansa. Niin, Liisuseni, me emme pyydä anteeksi, silloin kun muitten pitäisi pyytää meiltä, eikä meitä erota toisistamme muu kuin haudankaivaja. Niin se on, ja sillä hyvä! — Ettepä ole minulle sanonut, rouva Dotin, mitä se nisu-ukko toimittaa, jonka teille Grunden markkinoilta toin? Jos se olisi ollut elävä, niin se olisi syönyt teidät, sensijaan että te syötte hänet. Ja teidän oluestanne olisi hänen nenänsä jo aivan punainen."

"Niin", sanoi emäntä ja pisti lasinsa jälleen kaulahuivin poimuihin, "opeta karhua tanssimaan, pian se jälleen ryömii nelin! Ja vaikkapa joskus kuulisin että olet kerrankin tullut järkiisi, niin pian sinulla on jälleen vanhat temppusi. Niin suuri ja väkevä kuin oletkin, olet kuitenkin pelkkä lapsi. Olen sinulle sanonut: tee miten tahdot, mutta älä myöskään luule saavasi minulta turvaa, ellet neuvojani seuraa. Eipä siltä, etten sinun tähtesi uskaltaisi rikkoa välejäni noiden suurten rouvien kanssa. Mutta ei pidä myöskään sanottaman, että Reickerin emäntä on hänen uppiniskaisuuttaan tukenut. Nyt tahdon minäkin kerran sanoa: niin se on, ja sillä hyvä! Jumalan haltuun!"

"Silloinhan se joltain kuuluu, kun te sen sanotte", naurahti Heleija. Hän näki emännän hetken epäröivän pitikö hänen poistua aukon vai oven kautta. Mutta ihminen mieluummin poistuu samaa tietä kuin on tullutkin.

Heleija ei ollut ensinkään sillä mielellä, kuin hän uskotteli emännälle olevansa. Hän jäi seisomaan talon edustalle, katsellen vanhuksen jälkeen. Emäntä Dotin oli ainoa, jolta hän saattoi odottaa osanottoa ja apua hädässään — hän oli vähällä huutaa vanhuksen jälleen takaisin. Mutta emäntä olisi pysynyt sanassaan, eikä Heleija puolestaan saattanut pyytää anteeksi, vaikka olisi tahtonutkin.

Illalla heinätyöstä palaavien ohikulkijain pilapuheet vahvistivat häntä yhä pysymään entisessä uppiniskaisuudessaan.

Jos edelliset yöt olivat olleet ikäviä, niin eivät seuraavat suinkaan olleet iloisempia.

Hätä uhkasi entistä ankarammin. Hän oli ärtynyt ja katkera ihmisille, jotka niin väärin käyttäytyivät häntä kohtaan. Ja kuitenkaan hän ei ollut milloinkaan painavammin tuntenut kuinka kipeästi hän heitä tarvitsi.

"Mitäpä minusta!" sanoi hän huolestuneena, istuen vuoteessaan. "Mitäpä minusta! Jos olisin yksin, niin he eivät voisi minua pakottaa mihinkään niin kauvan kun niityllä kasvaa juuria ja purossa on vettä. Mutta Liisun tähden, jota tähän saakka olen ruokkinut vuohenmaidolla ja teellä! Jos olisin voinut edes pitää vuoheni! Mutta anteeksi en pyydä missään tapauksessa. Tahdon vielä tarjoutua työhön. En ymmärrä kuinka minä, jota kaikki ennen ovat kilvan pyytäneet, nyt voin sanoa ihmisille: antakaa minulle työtä! Mutta tahdon kuitenkin vielä tarjoutua Liisun tähden. Niin teen kun teenkin huomenna. Mutta nyt tahdon nukkua. Olkaa vaiti ajatukset, sen sanon teille viimeisen kerran — ja sillä hyvä!"

Tämän jälkeen Heleija kääntyi päättävästi kyljelleen, antaakseen sanoilleen parempaa pontta. Mutta unipa ei saapunutkaan. Hän haki vaistomaisesti ajatuksilleen uutta kiinnityskohtaa. Katseensa sattui lapsen pieneen kätöseen, joka täydessä kuunvalossa lepäsi peitteellä hänen vieressään. Samassa johtui hänen mieleensä mitenkä hänen sisarensa lapsina olivat vaivanneet päätänsä tutkiakseen kädenselässä olevista suonista tulevien miestensä nimien alkukirjaimia. Hän itse oli silloin tehnyt heistä pilaa ja sisaret olivat arvelleet, että kun Heleijan kädenselässä ei ollut mitään kirjaimia huomattavissa, niin hän ei milloinkaan miestä saisikaan. Nyt, kun hänen täytyi ponnistella äskeisiä ajatuksiaan vastaan, teki hänen mieli tutkia kättään. Ja niin miltei itseään häveten kun hän tuon tekikin, hän kuitenkin luuli selvästi voivansa lukea kädestään kaksi toisiinsa kiertynyttä kirjainta. Hän tunsi punastuvansa yhä enemmän eikä ilennyt enää käteensä katsoa. Sillä niin reipas ja rohkea kun hän olikin ihmisten edessä, yhtä ujo oli hän itselleen.

Ja kun nyt Liisu, äkkiä heräten, näki hoitajansa niin iloisena ja rupesi omalla tavallaan hänen kanssaan sopertelemaan, silloin pelkäsi Heleija hänen viisaita silmiään. Oli aivan kuin lapsi olisi tahtonut mainita tuon nimen, vaikka hän tiesi ettei tyttönen voinut lausua ainoatakaan sanaa.

"Älä ole tyhmä, Liisu!" sanoi hän nopeaan. "Eihän se ole tottakaan. Kuu katselee ikkunasta sisään, nähdäkseen oletko sinä hyvä lapsi, ja kertoo sitten pikku veljilleen taivaassa että sinä nukut kiltisti. Katsoppas, kun se on jo tuolla Gringelin kohdalla. Siellä se ensin nauttii jotain virvoketta ja sitten se paneutuu maata."

Lapsi oli uudelleen nukahtanut.

Heleijasta tuntui nyt aivankuin hänen olisi pitänyt pyytää itseltään anteeksi, että hänen kädessään oli F ja H kirjaimet. Sillä sitä hän ei tullut ajatelleeksi, että suonihaarautumista saattoi lukea mitä vain itse halusi.

"Tyhmyyksiä", sanoi hän kädelleen. "Minä en tarvitse miestä. En häntä enkä ketään muutakaan. Mutta veli — se olisi vallan eri asia. Olisihan hauskaa kun olisi joku, jolle voisi uskoa kaikki. Ja veljenä Holderin Fritz kyllä olisi minunkin mielestäni hyvä. Jos hän olisi minun veljeni, kuinka pitäisinkään huolta hänen tavaroistaan! Olisin koko päivän häntä auttamassa. Iltasin siivoisin ja puhdistaisin työhuoneen. Sitten hänen pitäisi saada siisti kaulahuivi, sillä tuota hänen kauluslaitostaan en voi kärsiä, ja nuo pitkät tupsut leikkaan hänen piipustaan jo ensi päivänä. Polttakoon vain tupakkaa minun puolestani; se nyt näyttää kuin miehelle kuuluvan. Ja ilman liiviä kuin mikäkin hampuusi! On kurjaa kun noin kaunisvartaloinen ihminen ei pidä parempaa huolta itsestään. Hän on kauniin poika, minkä milloinkaan olen nähnyt. Mutta nuo pitkät villit hiukset eivät häntä ensinkään kaunista, vain likaavat takinkauluksen. En myöskään kieltäisi häneltä oluthaarikkaa silloin tällöin, mutta rahat tietysti pitäisi olla minulla".

Näin hän ajatteli. Mutta pian häipyivät sanat ja kohta ajatuksetkin. Hänen silmänsä sulkeutuvat. Hän tuskin enää kykenee käsittämään mitä kaksi talon ohi kulkevaa keskenään puhelevat.

Toinen sanoo: "Nyt hän entistä paremmin tarvitsee reipasta vaimoa, sormi kun on pilalla."

Heleija ajattelee uneen vaipumaisillaan: "He tarkottavat Fritziä."

"Ja Eeva kai on äitinsä tapainen", sanoo toinen. "Siinä vasta muoria on!"

"Eeva" — ajattelee Heleija vielä, eikä sitten enää muuta. Hän on jo nukahtanut.

Miten kauvan hän tällä kertaa nukkuukin. Herätessä on jo täysi päivä.

Hän kuulee tuvassaan puhuttavan. Ovatko nuo tuhmat rouvat taasen siellä? Mutta hänellä ei ole aikaa ihmetellä, hän kuulee tamppimyllyn Reetan sanovan: "Heleijan täytyy tulla aivan paikalla Ulrikin-niitylle työhön!" Hän pukeutuu kiireesti, ja sillaikaa Walleriina-rouva vastaa jotain Reetalle. "Nyt Walleriina-rouva lyö polviinsa", ajattelee Heleija itsekseen. "Nyt se alkaa. Aivan oikein!"

"Sillä niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja sanon: kyllä Heleija tulee aivan paikalla!"

Hän on jo ulkona ja ihmettelee miksi hän kulettaa kärryjä mukanaan. Eihän hän niitä siellä tarvitse. Hän on jo myöskin joutunut kauvas Ulrikin-niityn ohi. Hän on Ulrikin-metsässä ja kulkee jälleen kotiinpäin. Hän kuulee vielä takanaan talonpoikaisvaimon äänen. Havuneulaset tuoksuvat niin väkeviltä. Silloin astuu yhtäkkiä Fritz esiin puun takaa — mutta ei enää Ulrikin-metsässä, vaan hänen omassa puutarhassaan.

Fritz tarttuu hänen käteensä.

"Päästä minut irti!" sanoo Heleija. "Tahdon pitää käteni vapaana."

Hän katsoo Fritzin kasvoihin. Ne ovat kalpeat, mutta niin hyvännäköiset, että oikein sydämeen koskee.

"Eikö niin?" sanoo hän Fritzille. "Sinä olet tahtonut minut omaksesi? Et ole tilannut itsellesi mitään kirvestä? Olen aina ajatellut että sinä minut ottaisit, saadaksesi talosi hyvään kuntoon."

"Niin", sanoo Fritz ja katsoo häneen, "se on kyllä pahasti! Mutta kun mummo on kerran lukinnut laatikkonsa, niin ei sulhaspaitakangasta voida enää panna pois. Sitä ei nyt enää voi muuttaa."

Sen käsittää Heleijakin. "Koska niin on", sanoo hän surullisesti, "niin se on tosiaankin liian myöhäistä. Mutta älä niin narrimaisesti pidä minua kädestä!"

"Koskeeko? Niin, olenhan minä väkevä. Olen Hurja-Fritz."

"Yhtäkaikki. Ja vaikka olisit kymmenesti väkevämpi, niin en sinua pelkää. Mutta älä katso minuun noin, en voi sitä kestää. Oi Fritz, mitä sinä Gringelin Eevalla! Hänestä ei ole sinulle. Kukaan muu ei sinulle sovi kuin minä. Kunpa en olisi sinua puroon sysännyt; nyt sinä ehkä luulet etten sinusta huoli. Sinä ajattelet että Eevalla on rahaa, mutta Gringelissä on paljo lapsiakin. Ja sinun työkalusi! Ne Eeva heittää nurkasta toiseen, niinkuin hänen tapansa on. Ja kaikkialla on likaa ja siivottomuutta. Mutta päästä nyt irti, en anna noin tarttua olkapäihini. Päästä — oi Jumala, en ymmärrä mikä minun on! En ole vielä milloinkaan tämmöistä tuntenut. Tällaista on varmaankin taivaassa — ellei samalla niin ahdistaisi!"

"Mikä sitten?"

"En tiedä."

"Jospa tuo Liisu olisikin sinun lapsesi, tai jos sinulla olisi toinen lapsi, joka olisi sinun omasi!"

"Mutta tuoltahan tulee heisipuu ihan taloni eteen. Ja miksi vanha Schramm on punaiseen kirkkotakkiinsa puettu? Ja hän kulettaa käsivarresta Walleriina-rouvaa. Eihän semmoistakaan ole milloinkaan ennen tapahtunut, että vanha rouva on morsiusneitona, tyttärensä häissä. Oi, älä ota häntä, Fritz! Älä ota Gringelin Eevaa! Ja päästä minut irti, muuten minun täytyy puristaa sinut kuoliaaksi — etkä sinä sitten enää voi ottaa Gringelin Eevaa."

"Purista, purista minut kuoliaaksi!" sanoo Fritz, kiertää käsivartensa hänen ympärilleen ja painaa huulensa hänen huuliaan vasten.

"Päästä minut irti!" huutaa Heleija suuttuneena ja kuumat veret syöksyvät hänen kasvoihinsa. Hän työntää Fritzin rajusti luotaan, niin että tämä viskautuu kauvas, niinkuin silloin Ulrikin-sillan luona. Hän itse kaatuu, lyöden päänsä puuta vasten.

Kuinka kylmä tuo puu onkaan. Niinkuin se ei olisikaan puu, vaan kalkkiseinä. Hän kiertää hapuillen kätensä sen ympärille, sillä äkkiä on tullut yö, vain pieni nelikulmainen pilvi tuolla vastapäätä on jonkun verran valoisampi, muuten koko seutu on pimeä ja puutarha samoin.

Se on todellakin seinä, jota vastaan nojautuneena hän istuu. Maa hänen allaan on pehmeä kuin vuode. Vieressään hän kuulee hiljaista hengitystä. Hän tuntee olevansa paitasillaan. Häpeän puna polttaa hänen kasvojaan yhä tulisemmin. Fritz on häntä suudellut! Ja kuinka hän on itse puhunut Fritzin kanssa! Eihän hän ole voinut puhua sillä tavalla! Eihän hän ole saattanut antaa miehen itseään suudella! Mutta hänhän tuntee vielä pinnistystä rinnassaan siitä, että hän niin lujasti puristi Fritziä itseään vasten. Hän tuntee vielä huulillaan Fritzin huulten lämpimän kosketuksen ja sydämessään ennen aavistamattoman tunteen.

Ja kuitenkin kevyt hengitys hänen vieressään on Liisun. Nelikulmainen valoisampi ala on hänen kamarinikkunansa. Hän istuu vuoteessaan. Onkohan kaikki ollutkin vain unta?

Kuinka hyvältä tuntuisi, jos niin olisi! Silloin ei sekään pitäisi paikkaansa, että Fritz kosii Gringelin Eevaa. Sillä sitä ajatusta hän ei voinut sietää. Mutta silloinhan sekin, että hän rakastaa häntä, Heleijaa, olisi myöskin unennäköä, ja se häntä suretti.

Jos hän nukkuisi uudelleen, niin hän ehkä näkisi edelleen unta samasta asiasta. Kuka tietää mitä hän vielä unissaan tekisi! Hänen kasvojaan vieläkin polttaa, ajatellessaan mitä jo on tehnyt. Mitähän Fritz hänestä ajattelee? Mitä nuo naiset nyt sanovatkaan!

Hän oikein itkee suuttumuksesta itseään kohtaan, ettei hän voi vapautua noista tunteista eikä edes tahtoisikaan vapautua, ei mistään hinnasta!

"En välitä Fritzistä rahtuakaan!" sanoo hän ääneen. "Menköön Gringelin Eevan kanssa naimisiin. En välitä hänestä! En välitä kenestäkään! Niin se on, ja sillä hyvä!" Mutta hän ei pääse itsestään selville. Hän yhä sekottaa toisiinsa unen ja todellisuuden.

Hän menee avonaisen ikkunan luo vilvottelemaan.

"Jospa menisin uimaan!" sanoi hän itsekseen.

Hän tietää ettei Liisu herää ennen aamua. Hän pukeutuu. Muistellessaan tunteitaan Fritzin sanoessa: "Jos sinulla olisi toinen lapsi, joka olisi omasi", koskee hänen sydämeensä pikku Liisun puolesta kuin hän olisi todella tahtonut luopua tyttösestä. Hän pyytää sydämessään nukkuvalta anteeksi. Sitten hän rientää uimaan.

Mutta seisoessaan lymypaikassaan, jossa niin usein ennenkin on öiseen aikaan uinut, hän ei voi pakottaa itseään edes kaulahuiviaan riisumaan. Muulloin hän oli vapaasti kuin lapsi heittäytynyt viileään virtaan. Mutta nyt — hän tietää ettei kukaan häntä näe, ja kuitenkaan hän ei voi. Hän häpeää puita, taivasta, vettä, yötä ja itseäänkin.

Onko hän sitten tehnyt jotain pahaa?

Kun hänen mieleensä johtuu Gringelin Eeva, niin sydämensä on tuskasta pakahtua. Tässä hän nyt seisoo. Syvyys houkuttelee häntä tuhansin äänin sellaisenaan heittäytymään sen viileään syliin. Hiljainen tuulenpuuska häntä pelottaa, hän pakenee kotiinsa kuin arka kauris.

Ensimäinen uniko hänet niin muutti? Muulloin hän ei pelännyt ketään. Eikä hän nytkään pelkää muiden voimaa, hän pelkää omaa heikkouttaan. Ja sitä hän ei tuntenut vielä tunti aikaisemmin.

Nousevan aamun ensimäinen puna heijastuu hänen pieneen rikkonaiseen peiliinsä. Hän katselee lasta. Se oli kuitenkin herännyt hänen poissa ollessaan. Se oli istuutunut vuoteeseen ja itkenyt. Sitten se oli nukahtanut istualleen, ruumis etukumarassa. Hän polvistuu vuoteen viereen ja kiertää hiljaa käsivartensa tytön ympäri.

"Usko minua, Liisu", sanoo hän nukkuvalle, "sinusta en luovu elämässäni. En tarvitse muita lapsia kuin sinut. Eikä minusta tule sittenkään huono ihminen. Mitään sellaista kuin äsken en varmaankaan tee tajuissani, sen voit uskoa Liisuseni, ja äitivainajani taivaassa on minua auttava, etten tee niin enää unissanikaan."

22.

Holderin Fritzin luonnostaan vahva terveys oli sillaikaa voittanut sairauden. Hän sai jälleen liikkua vapaasti ulkona.

"Onpa sentään kummallista", sanoi hän istuutuen puutarhansa tuolille, "että sairaanaolostakin on jotain oppimista! Terveenä tuskin huomaamme aurinkoa ja taivasta, puita ja ruohoa ja kaikkea muuta mitä ympärillämme on. Mutta kun olemme viikon pari sairaina, niin aivan uusi, eloisa, hyörivä ja häärivä maailma avautuu silmiemme eteen. On kuin noiduttua, että nyt huomaan erikseen jokaisen maassa makaavan kiven, jokaisen siipiään puhdistavan hyttysen ja jokaisen ruohonkorren. Siitä vasta näen, miten tuhmaa entinen hurjisteluni on ollut. Vaikken kykenisi yhtään jäsentä liikuttamaan, niin kykenen kuitenkin olemaan kunnon mies."

Samassa seisoi isoäiti hänen edessään. Vanhus itki.

"Mitä te itkette, mummo?" kysyi Fritz.

Vanhus nyyhkytti: "Oi hyvä Jumala! Että nyt taasen istut tuossa ja olet terveenä — sehän minua itkettää."

"Olette tuhma, mummo", sanoi Fritz. — "Joko olette järjestänyt tuon asian — tiedättehän kenenkä kanssa?"

"Odotahan nyt, kunnes jälleen vahvistut ja voit itsekin siellä käydä."

"Eikö muuta puutu?" kysyi Fritz. "He siis tietävät senkin, että olen vaaninut Eevaa, saadakseni puhua kahdenkesken hänen kanssaan?"

"Tietysti, poikaseni, tietysti", vastasi vanhus. "On se kuitenkin omituista tämä ihmiselämä. Kuulehan, Fritz, etkö kerran ihmetellyt, kun sinun työpajasi oli perinpohjin siivottu?"

"Tarkotatte: tuohon vanhaan aikaan?" Niin nimitti Fritz muutoksensa edellistä aikaa.

"Sitä juuri", vastasi isoäiti.

Fritzin mieleen juolahti nyt asia. "Niin, siivosittehan te kerran salaa työpajani, kun pelkäsitte minun raivostuvan, jos saisin siitä tiedon. Ja minä raivostuin silloin, en ollut löytää työkalujani."

"Kyllä kai", arveli vanhus, "kun olit tottunut niitä etsimään ympäri nurkkia lastujen alta."

"Niin", sanoi Fritz, "se oli viimeisten Grunden markkinain jälkeisenä aamuna, jolloin minä — te tiedätte kyllä jo mitä, enhän mielelläni ajattele tuota entistä aikaa. Olin silloin raivoissani, kun minun täytyi hakea kalujani oikeilta paikoiltaan. Vajan ovikin oli sulettu."

"Arvaappa kerran, Fritz, kuka sen teki! Minä se en ollut".

Fritz mietti hetkisen ja sanoi sitten suuttuneena itsekseen: "Pitääkö minun aina ensiksi ajatella häntä? Johtuupa mieleeni että hän olisi voinut sen tehdä. Vaikka onhan se mahdotonta."

"Voinhan sen sinulle sanoa, Fritz. Heleija sen teki."

"Siis kuitenkin?" Fritzin kalpeille kasvoille nousi tumma puna. Hän tunsi sen ja huudahti suuttuneena: "Walleriinan Eevastahan teidän piti puhua!"

Niin hän huusi, ja kuitenkin hän olisi mielellään tahtonut tietää oliko vanhuksen puheessa perää. Mutta eikö hänellä sidotussa kädessään ollut lahjomaton vastatodistaja? Heikkouteensa suuttuneena hän jatkoi: "Ellei kaikki ole kunnossa siksi, kun alan jälleen ulkona käydä, niin menen Amerikkaan."

Vanhus pelästyi. Hän alkoi jo pelätä ettei voisikaan toteuttaa aiettaan.

"Mitä siitä enää puhutkaan, Fritz poikaseni?" puheli hän kuin ilman aikojaan. "Asia on jo päätetty. Walleriina-rouva on lyönyt polviinsa ja sanonut: Tässä istun ja sanon: sellaisen pariskunnan, kuin minun tytöntynkäni ja rouva Holderin pojanpojan, on itse taivas yhdistänyt. Tulkoon mestari Holder vain itse puheilleni! Hän on ollut hyvillä mielin siitä, että sade on miltei maahan kukistanut Heleijan talon. Kaupungin rouvat niin kauvan pelottelivat Heleijaa — voinhan sen sinulle nyt jo sanoa, Fritz — että sinä muka väijyit kirveellä Heleijaa tehdäksesi hänelle vaikka mitä, kunnes tyttö suuttui, ja mitä sitten tapahtui, sen tiedät. Ja kun Heleija huomasi ettei se ollutkaan totta, silloin hän suuttui vielä kerran ja ajoi kaikki nuo naiset talostaan. Nyt he iloitsevat että tytön on käynyt huonosti."

Oli uskallettua isoäidin jo nyt mainita Fritzille Heleijan teko ja siten antaa hänen huomata, että asian oikea laita tunnettiin kaikista hänen salaamisyrityksistään huolimatta. Vanhus tiesi sen vallan hyvin. Hän oli aikonut odottaa siksi kunnes Fritz, rauhallisemmaksi tultuaan, voisi iloita siitä että hänen vakuutuksensa neuvotteluista Walleriina-rouvan kanssa olivat pelkkiä verukkeita. Mutta Fritzin yhä uudistuvat kiivaat vaatimukset liiton vahvistamisesta eivät enää myöntäneet asian lykkäystä.

On tarpeetonta mainita millaisella jännityksellä isoäidin silmät seurasivat pojanpoikansa kasvonilmettä mainitessaan tuon arveluttavan kohdan. Kuinka hänkin kalpeni nähdessään Fritzin vielä entisestään kalpenevan ja huuliaan purevan.

Mummo ei tiennyt että suuttumus, jonka hän näki nousevan Fritzin kasvoille, johtui juuri siitä ajatuksesta, miten suuren ilon tieto hänen erehdyksestään Heleijan mielenlaadun suhteen olisikaan tuottanut, ellei tuo tieto nyt olisi tullut liian myöhään. Se oli suuttumusta itseensä, että hänen mieleensä oli johtunut tuo onneton Eeva-juttu, josta hänen nyt täytyi pitää kiinni, vaikka häveten huomasi olleensa siinä hyvin yksinkertainen. Mutta hänen täytyi ihmisten tähden pysyä päätöksessään, ja tuntiessaan tuon pakon kamalan painon, hän huudahti suuttuneena: "Ne teidän ihmisenne! Mitä he tietävät? He sanovat että minä muka väijyin Heleijaa, voidakseen sitten sen johdosta minua moittia ja pilkata."

"Ei niin", koetti vanhus hyvitellä. "Sinä luulet että he ovat muka paheksuneet sitä, että sinä olit Heleijaan mieltynyt. Mutta niin ei asia ole. Siitä he ovat sinua päin vastoin kiittäneet. Mutta se ei ole ollut heidän mielestään oikein, että alotit asiasi niin eriskummallisella tavalla. Joka tahtoo ihmisiltä jotain salata, hän vasta oikein heidän uteliaisuuttaan herättää. Ja jos joku koettaa jotain salata, niin he luulevat että on ollutkin salattavaa, sillä hyvää ei kenenkään tarvitse salata. Sinä olet niin paljo ajatellut muita ihmisiä ja käyttäytynyt niin salaperäisesti, että olet pelästyttänyt itse Heleijan ja sitten ihmisten tähden sanonut liikkuneesikin Gringelin Eevan vuoksi. Ihmiset ovat arvelleet että ei pitäisi heistä niin paljo välittää."

Isoäidin huomio kääntyi jälleen potilaan hyvinvointiin. Hän oli itselleen suuttunut siitä, että oli tämän aikaansaanut. Olihan saunaisäntä painanut hänen mieleensä, että piti tarkasti välttää kaikkea mielenliikutusta ja suuttumusta. Hän meni toimittamaan pojanpojalleen virvottavaa juomaa.

Fritzille oli isoäidin poistuminen mieleen. Hänen oli vaikea olla enää suuttunut eikä hän voinut sietää ajatusta, että isoäiti näkisi hänet surullisena taikka huomaisi hänen ajattelevan Heleijaa.

"Se on muka ollut tyhmää, että olen niin paljon ajatellut muita ihmisiä", sanoi hän itsekseen. "Ja ketkä niin ovat arvelleet? Ihmiset! Ihmiset sanovat ettei pidä niin paljon välittää ihmisistä. Taivaan nimessä! Tuosta voisi joutua aivan pyörälle! Ja hulluinta siinä on, että he ovat oikeassa. Se on siis narri, joka välittää ihmisistä. Ja se on vielä suurempi narri, joka tekee jotain heidän kiusakseen, kuin se joka koettaa olla heidän mielikseen. Ja minä muka olen tullut toiseksi, paremmaksi mieheksi ja syvälliseksi ajattelijaksi. Hurjistelua, nulikka, tuota sinun vanhaa hurjisteluasi! Sinä muka olet ollut jotain, kun olet käyttäytynyt oikein naurettavasti. Taivaan nimessä! Jos voisin edes tehdä sen tekemättömäksi, mutta tässä minun täytyy olla tyhmyyteeni kytkettynä kuin lapsi pahaantekoonsa." "Jospa asia olisikin niin, kuin vähän arvelen! Mutta sekin saattaa olla vain ajatusteni kuumehoureita. Mummo ei ole milloinkaan oikein selvästi tahtonut sanoa, onko hän todellakin suorinut Eevan asian valmiiksi, ja on aina puhunut Heleijasta aivankuin ohimennen. Ei olisi ensinkään mahdotonta, että hän on vain sanonut käyneensä Walleriina-rouvan luona. Enkä tiedä kuinka iloinen olisin, jos asia olisi niinpäin. Mutta minun on mahdotonta sanoa siitä mummolle mitään. Hurjistelemaan en enää rupea, olkoon miten hyvänsä. Mitä kerran sanoo, siinä on pysyttävä, vaikka sydän kahtia halkeisi. Jos saisin Heleijan omakseni, niin olisin jo huomenna terve. Jospa vain tietäisin mitä hän on ajatellut ihmisten sanoessa, että olen tahtonut häntä kosia. Jos tietäisin, onko hän tekoaan katunut? Oikeinkohan itkenytkin? Tekisin vaikka mitä saadakseni asiasta selkoa. Tuolta tulee mestari Schnödler. Jospa voisin häneltä urkkia! Mutta hän on liian viisas. Kylläpä olisi hullua, jos minun täytyisi ottaa tuo Eeva, en voisi sen jälkeen enää koskaan tulla oikein terveeksi, sen tiedän. Enkä tahtoisikaan tulla terveeksi."

Mestari Schnödler huomasi, mitä Fritzin teki mieli tietää.

Ja kun Walleriinan Eevallekin oli eduksi, että puhemies vastasi samaan nuottiin kuin mummo oli häntä kehottanut, niin hän esitti asian Eevan kanssa jo aivan valmiiksi sovituksi ja kaupungillakin tunnetuksi. Ihmiset olivat muka jo kauvan aavistaneet että näin kävisi. Niitä muutamia puheita, että Fritzin kosiminen oikeastaan olisi tarkottanut Heleijaa, ei uskottu, koska Holderin Fritz ei ollut niitä miehiä, jotka huojuvat sinne tänne.

Fritzissä saivat saunaisännän puheet aikaan sellaisen mielenliikutuksen, että hän antoi jälleen kantaa itsensä vuoteeseensa.

Saunaisäntäkin käytti hyväkseen tätä asian tilaa. Hän saattoi vanhuksen hyvinsovitetuilla rauhotuspuheillaan pian mitä suurimpaan tuskaan.

Ikäänkuin ohimennen hän sanoi, että Fritz näytti luulevan mummonsa koettaneen vain uskotella täyttäneensä hänen toivomuksensa. Sen oli saunaisäntä huomannut, vaikkei hän sentään tahtonut väittää, että se arveluttava käänne, joka jälleen näytti uhkaavan paranevaa potilasta, johtuisi suorastaan siitä. Mummon piti vain tarkasti välttää kaikkea keskustelua tuosta asiasta.

"Mitä siihen tulee, että tuo riivattu mies sanoo ylihuomenna lähtevänsä Amerikkaan, niin siitä me pian selvän otamme. Niinkuin hän muka kaiken lisäksi vielä kaipaisi merikipua! Minäpä tiedustan onko tuo Walleriina-rouvan asia jo selvä, ja ellei ole, niin minä sen selvitän. Älkää olko millännekään, rouva Holder, merellä kuoleminen ei ole läheskään samaa kuin pudota katolta ja taittaa niskansa."

"Aivan oikein, mestari", alotti vanhus. Mutta mestari saattoi hyvin arvata, että vanhus tahtoi sekaantua asiaan ja ehkäistä hänen puhemiestoimensa. Siksi hän sanoi itsellään olevan kovin kiireen, puhui miltei kuoleman kynsissä olevan tahdon pyhyydestä ja riensi pois ennenkun vanhus oli ennättänyt saada sanaakaan suustaan.

Siinä nyt oli tuo hyvä Holderin mummo. Saunaisäntä meni luultavasti suoraa päätä Gringeliin.

Kun eukko astui sisään, tapasi hän Fritzin jälleen kalpeana ja heikkona vuoteellaan ja kuuli hänen heikolla äänellä hourailevan jostakin "kuumekoirasta".

"Oi Jumala!" ajatteli hän, "saunaisäntä oli sittenkin oikeassa, Fritz hourailee jälleen. Jos hänen todellakin täytyy kuolla, niin en voi unohtaa etten täyttänytkään hänen viimeistä toivomustaan Walleriinan Eevan suhteen. Ja vielä lisäksi olisin hänen kuolemaansa syypää."

"Kas tässä, Fritz", sanoi hän, asettaen valmistamansa juoman vapisevin käsin hänen viereensä.

Fritz yhä hiljalleen toivoi, että isoäiti oli häntä vain uskotellut. "Schnödlerkin on voinut puhua noin vanhuksen neuvomana", ajatteli hän itsekseen. Tosin saunaisännän yksityispuheet eivät näyttäneet pitävän yhtä hänen otaksumiensa kanssa, mutta pääasiallisesti ne soveltuivat hänen toivomuksiinsa. Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää: "Uskon näin ainoastaan sentähden, että toivoisin asian niin olevan."

"Mummo!" sanoi hän. "Te ette olekkaan suorittanut tuota asiaa valmiiksi. Te olette kuin kuumehoureen koira…"

Vanhus löi ajatuksissaan kätensä yhteen. "Mutta Fritz…"

"Kuin ihmiset, tarkotin. Te olette kuin kaikki ihmiset. Te ette sitä tahdo. Tahtoisitte minulle väkisin toisen."

Suuttunut ääni, jolla hän nuo sanat lausui, kaikui niin heikkona, että se tärisytti vanhuksen mieltä enemmän kuin itse puheen sisällys. Hän kuuli hengessään siinä jo kuolinkellojen sointua.

"Mutta, Fritz poikaseni, kuinka voit noin ajatella?" sanoi hän itkien. Hän näki jo mestari Schrammin, hautausmenojen toimittajan, seisovan mustaan viittaansa puettuna oven edessä. Ja hän päätti ensi tilassa perinpohjaisesti korvata, mitä oli Eevan asiassa laiminlyönyt.

"Onhan se jo sovittu, Fritz, ja mitä vielä puuttuu, se on yhdellä ainoalla sanalla tehty. Menen myöskin pastorin luo. Älä nyt vaan suutu, silloin tulet taas huonommaksi."

Fritz näki vanhuksen ottavan viittansa. Hän alkoi todella pelätä, että hän nyt vasta pakottikin mummonsa tekemään sen, minkä hän niin sydämestään toivoi tekemättömäksi. Siitä huolimatta hän ei tahtonut sisintään paljastaa.

"Ellei se ole vielä tehty", jatkoi hän, "niin antakaa sen olla, mummo. Kuuletteko?"

Mummo ei uskonut vanhoja korviaan. Hän kääntyi, saadakseen silmillään lisävahvistusta.

Mutta mummon tarkkaava katse osotti Fritzille, että hän oli vähällä ilmaista sisimpänsä.

"Voin sen suorittaa jo itsekin. Luuletteko minua pieneksi lapseksi, jolle uskotellaan mitä tahansa. Ei teidän tarvitse minun puolestani tehdä semmoista, mikä ei ole teille mieluista."

Tuo lempeys koski aina mummon sydänjuuriin.

"Kuulkaas mummo! Jos en itse kykenekkään, niin kyllä aina löydän jonkun, joka sen tekee."

"Saunaisäntä!" ajatteli vanhus mustasukkaisen tuskallisesti. "Ehkä sentään ennätän ennen häntä. Matkalla Gringeliin on jos kuinka paljo kapakoita."

"Teiltä en tahdo nyt mitään. Teidän ei pidä nyt mitään tehdä. Kuuletteko? Muuten suututatte minut vielä enemmän!"

"Mitä puhutkaan, Fritz poikaseni! Onhan asia jo seposen selvä. Sinä tulet vielä sairaaksi tarpeettomasta puhumisesta. Jospa mieluummin voisit hiukan nukkua!"

Mummo istuutui tuolille ja näytti syventyvän neuleeseensä. Hän tahtoi odottaa sairaan nukkumista.

Isoäidin viimeiset puheet olivat taas miltei eksyttäneet Fritzin. Hän ymmärsi ettei hän tällä tavoin voisi koskaan päästä asiansa perille. Ja huomatessaan ettei hän, uhmansa ja ylpeytensä kanssa hiljaa taistellen, rohjennut näyttää kasvojaan viisaalle isoäidille, kääntyi hän toiselle kyljelleen.

"Mummo! Tahdon sanoa teille jotakin, mutta — jos tietäisin — no, älkää nyt viitsikö."

Hänen poskilleen nousi häpeän puna, kun ei isoäiti heti rientänyt hänen avukseen. Silloin hänen mieleensä johtui että ehkä vanhus sillaikaa, kun hän itse oli ajatuksiinsa vaipuneena, olikin poistunut huoneesta. Fritz kääntyi ympäri. Vanhus oli tiessään. Viittakaan ei ollut enää paikoillaan. Pelästyneenä sairas nousi istualleen. "Nyt vasta hän on Walleriina-rouvan luo mennytkin!" johtui hänen mieleensä. "Nyt tuli Heleija-toiveista loppu!" Nyt vasta hän oikein tunsi, kuinka koko hänen onnensa riippui tuosta tytöstä. "Ja täytyykö minun nyt naida Walleriinan Eeva? Mummo, mummo! Olettehan vielä siellä! Kuulkaa!"

Mutta mummo ei kuullut. Hän oli todellakin matkalla Walleriina-rouvan luo.

Juostessaan vajanoven eteen, lupasi Fritz pyhästi tästä hetkestä heittää tällaisen verukkeilla elämisen; olkoon se kuinka viekottelevaa tahansa.

Vanhus ei ollut enää vajankaan ulkopuolella.

Hyville päätöksille ominaista on, että ne tavallisesti tehdään liian myöhään.

23.

"Usko minua, Liisu", sanoi Heleija vuoteen ääreen polvistuneena ja kiertäen vasemman käsivartensa, nukkuneen lapsen ympäri. "Sinusta en luovu elämässäni. En tarvitse muita lapsia kuin sinut. Eikä minusta tule sittenkään huonoa ihmistä. Mitään sellaista kuin äsken tapahtui, en varmaankaan tee tajuissani, sen voit uskoa Liisuseni, ja äitivainajani taivaassa on minua auttava, etten tee niin enää unissakaan."

Hän tunsi tämän päätöksensä pyhän vakavuuden, ja se antoi hänelle uusia voimia. Muutenkaan eivät yölliset unikuvat voineet kestää valoisan aamun raitista katsetta. Hänelle selveni yhä varmemmaksi, että valvova Heleija ei ollut mitenkään vastuunalainen siitä, mitä tuo uneksiva oli tehnyt tai saattoi tehdä. Vain osa siitä jäi jäljelle: todellisuus, joka oli unen pohjana.

Tähän yöhön saakka oli tuon terveen, voimakkaan tytön sielu sukupuolisessa suhteessa ollut täydelleen lapsen kannalla. Kun hänestä aluksi tuntui vastenmieliseltä nähdä Fritzin hurjistelua, niin se johtui hänen luonnollisesta hyväntahtoisuudestaan. Sittemmin vahtitupanaisten loppumattomat varotukset ja neuvot totuttivat hänet alati Fritziä ajattelemaan. Pelko, myötätuntoisuus, tuska ja itsensäsyyttelemiset olivat kiihdyttäneet noita ajatuksia sydämelliseksi osanotoksi ja syventäneet hänen sielunelämäänsä, joka kuitenkin jäi yhä sukupuolettomaksi, kunnes mustasukkaisuus vihdoinkin herätti hänessä naisen eloon. Unikuvat olivat vain olleet kukan verholehtiä, jotka hedelmöittämisen jälkeen huoletta voivat varista.

Pian oli hänen ainoa ajatuksensa: "Kunhan vain tuo Eevan asia olisi pelkkää unennäköä! Muuten on kaikki hyvin."

Lapsen aamiaismaito vei Heleijan viimeiset rovot. Se ei häneen koskenut. Nuo syvät, vuolaat tunteet paisuttivat hänen sydäntään ääriään myöten, jättämättä suruille sijaa. Kurjuus ei kammottanut — hän pukeutui tietämättään kuin juhlapäivää varten. Siinäkin näyttäytyi hänen sisäinen muutoksensa.

Seisoessaan pienen peilinsä edessä, jota hänen täytyi kääntää miten milloinkin koko vartalonsa nähdäkseen, selvisi hänelle ensi kerran eläessään kuinka kaunis hän oikeastaan oli. Tuohon täyteläiseen mutta samalla kuitenkin solakkaan vartaloon verraten on Eeva vain kuin varjo. Eikä hänellä ole sellaiset hiuksetkaan, niin kirkasväriset ja paksut, aina lähes polviin saakka ulottuvat. Vain epäselvä tunne siitä ettei kuitenkaan kaikki surut ole hälvenneet, saa hänen huutamaan Liisulle: "Kyllä tästä vielä hyvää tulee, Liisuseni, tulee varmaan!"

Jo oli aika lähteäkin, jos mieli täksi päiväksi työhön tarjoutua.

Hän ottaa Liisun käsivarrelleen, sillä yksin hän ei voi lasta taloon jättää. Jos tämä nyt tapahtuisi Fritzin tähden — kuinka helpolta tuntuisikaan tuo yöllinen itsensä tarjoominen! Fritzin tähden hän voisi pyytää noilta suurilta rouvilta vaikka polvillaan anteeksi, ja murtuneen ylpeyden tuskat vain lisäisivät tuota toiseen sulautumisen suloisuutta. Kuinka kaikki onkaan eilisestä muuttunut! Hän painaa lasta rintaansa ja tuntee olevansa sille jotain velkaa, sillä Fritz on hänelle nyt rakkaampi kuin tuo pieni olento.

Pian hän on kaupungissa. Luonnollista on, ettei hän lähde minkään vahtitupanaisen luokse. Tuossa on talo, jonka yläosa on vihreäksi, alaosa siniseksi maalattu. Molempien kerrosten omistajat ovat keskenään vihoissa ja ilmottavat keskinäiset välinsä tuolla tavoin ohikulkeville. Alakerroksessa asuvalla on paljo peltoja ja niittyjä. Talon edessä on puolakärryt, mies paraikaa voitelee niiden pyöriä. Hänen vaimonsa seisoo ikkunassa ja puhuu hänen kanssaan.

"Hyvää huomenta!" sanoo Heleija tavalliseen tapaansa. Mies vastaa puoliääneen, aivankuin toivoisi ettei kukaan sitä kuulisi. Rouva katsoo syrjään.

"Kuljin äsken maittenne sivu. Siellä näkyy olevan vielä paljo heinää korjaamatta. Teidän kai täytyy ottaa lisäväkeä?"

Hän ei saa vastausta, ei mitään rohkaisevaa: "Niin, jospa tekin voisitte tulla?" Heleijan sydän paisuu. Katsahdus Liisuun saa hänet talttumaan. "Minä voisin teitä auttaa tämän aamupäivän", jatkaa hän.

"Tuolta tulee luullakseni Walleriina-rouvan renki", sanoo rouva miehelleen. "Laita itsesi pian sisään!"

Heleija näkee hyvin, että nuo ihmiset pelkäävät Walleriina-rouvaa. Jottei kuluttaisi suotta aikaansa, rientää hän edelleen sanoen mennessään: "Vaikka eihän tuo minulle sentään oikein soveltuisikaan. Teidän täytyy tulla toimeen omin voimin."

Mies, joka oli jo ennättänyt ovelle, näkee hänen menevän ja tulee jälleen ulos työtään jatkamaan.

"Mutta siinä ei auta mikään!" sanoo Heleija. "Sinun täytyy saada maitoa ja leipää, Liisu-rukka. Ja jos vain tuo Eevan asia ei ole unta pahempaa, niin otan mielelläni vastaan enemmänkin tätä lajia."

Tuolta tulee Puutarha-Kasperi. Hän kiistelee, Heleijaa huomaamatta, vaimonsa kanssa, joka seuraa häntä tyttärineen — kaikilla on harava olalla. "Se on sinun syysi! Jos olisit aikoinasi hommannut, niin meillä olisi nyt väkeä. Mutta sinulle ei asia johdu mieleenkään, ennenkun se jo pitäisi olla valmiina."

"Nytpä sattui!" ajattelee Heleija.

"Hyvää heinäpäivää!" sanoo hän ääneensä ja jatkaa ikäänkuin leikkiä laskien: "Näen että haluaisitte Heleijan niityllenne, vaikkette arvaa pyytää, kun tiedätte että olen aina viikkokausia edeltäkäsin tilattu."

Puutarha-Kasperi säikähtää, änkyttäen nolona: "Niin, monesti kyllä — omituinen sää, luulisin — ellei — niin, kuitenkin — on melkein liiaksikin varattu…"

Veri syöksähtää Heleijan kasvoihin. "Luulenpa melkein että luulette minun tarjoutuvan", sanoo hän nauraen.

"Niinkö todellakin", sanoo Kasperi keventynein mielin. Hän aikoo vielä vaihtaa jonkun leikkipuheen tytön kanssa, kun hänen vaimonsa tahallaan, ikäänkuin epähuomiosta, töytää häntä haravalla päähän. Kasperi oli mies, joka ymmärsi yskän. Hän nieli sanottavansa ja jatkoi vaieten matkaansa.

Mutta yksi tyttäristä kääntyi mennessään: "Jokohan tiedät sen asian, Heleija? Sunnuntaina viikon päästä ovat Holderin Fritzin ja Gringelin Eevan häät."

Heleijan polvet vavahtavat. Se ei siis ollutkaan unta! Tuskansa ahdistamana hän kuulee tyttöjen tirskuvan. Hän kokoo kaikki voimansa ja sanoo nauraen: "Tänäänkö te sen vasta kuulitte? Minä olin jo ennättänyt sen miltei unohtaa!"

Nuori vaimo, joka tulee häntä vastaan, sanoo toiselle: "Onpa se Heleija itsensä somistanut! Hän varmaan luulee, että häät ovat jo tänään."

Heleija puristaa tietämättään lasta pakottavaa rintaansa vasten niin, että se miltei alkaa itkeä. "Eevan häihin toki pukeudun hiukan paremmin", sanoo hän nauraen olkansa yli tuolle nuorelle naiselle. Sitten hän kääntyy käsivarrellaan istuvan lapsen puoleen: "Hyi, Liisu, emme me itke! Sitä iloa emme ihmisille suo. Naurahan, Liisuseni, naura! Mekö päästäisimme tämän Gringelin Eevan korviin? Mekö sallisimme noitten mahtavien rouvain riemuun ratketa? Mitä Fritz minulle kuuluu? Tuollainen tuhma uni pitää unohtaa. En huoli ainakaan hänestä! En huoli kenestäkään! Niin se on, ja sillä hyvä!"

Mutta hän sanoo sen aivan kuin kone. Hän katselee hämmästyneenä ympärilleen: missä hän oikein on? Kun ei vain tekisi mitään tyhmyyksiä! Todellakin, olenhan työhön tarjoutumassa. "Tule, Liisu — mutta liian hyvännahkaisia ei olla!"

Siitä tulikin omituinen tarjoutuminen, jommoista tuskin oli ennen Luckenbachissa nähty. Mutta tarjooja esiintyi ylpeänä ja ylimielisenä, vaikka jokaisen hänen naurunsa takana väreili vaivoin pidätetty itku, ja hilpeys pukeutui vain siksi niin hurjaan muotoon, ettei tuo toinen mieliala pääsisi voitolle.

Harvat tunnustivat rehellisesti olevansa kynsin hampain sidotut orpanuus-, sukulaisuus- y.m. suhteiden kautta. Iva, joka muualla peittelemättä tuli hänen osakseen, oli omiansa vain yhä enemmän hänen oikullista mielentilaansa kiihottamaan. Näytti siltä kuin hän ei olisi ensinkään työstä välittänyt, vaan päinvastoin iloinnut, kun ei sitä saanut.

Ulkonaisesti näin ylimielisenä reutoen ja sisällisesti tuskan ja surun kanssa kamppaillen sattui hän kotimatkallaan tapaamaan mestari Schrammin, joka oli ollut hänen äitinsä holhoojana ja sittemmin hänenkin. Mestari katsoi häneen päätään pudistaen. Kun Heleija hänet vihdoin saavutti ja kun vanhus ei huomannut läheisyydessä mitään todistajia, sanoi hän: "Olen oikeastaan niinsanoakseni matkalla sinun luoksesi."

Heleija ei ollut huomaavinaan, että mestari näytti itsekin miltei ihmettelevän aikeensa rohkeutta. "Silloinhan meillä on sama tie", sanoi hän astuen ohitse edelle.

Mestari asetti askeleensa niin, ettei kukaan ohikulkija huomaisi hänen Heleijaa seuraavan. Eikä hän muuten olisi kyennyt tyttöä seuraamaankaan tinkimättä käytöksensä arvokkuudesta — niin nopeaan tyttö kulki hänen edellään.

Vihdoin hän saavutti tytön hänen talonsa luona.

Sisääntultua asetti Heleija lapsen, joka ei milloinkaan ollut hänestä tuntunut niin raskaalta, lattialle, antaen sille leikkikaluiksi pari pelikorttia — ainoat jäännökset vahtituvan loistoajoilta.

Mestarikin tätä ihmetteli. "Olet käynyt työtä etsimässä", sanoi hän. "En ollut kotona, kun kävit meillä. Työtä minulla ei tosin olisi ollutkaan — sillä…"

"Ymmärrän hyvin", riensi Heleija avuksi. "Teillä on väkeä liiaksikin. Minä tulinkin vaan, kun satuin juuri ohi kulkemaan."

"No eipä nyt juuri väen paljoudenkaan tähden. Ja vaikka minulla olisikin väkeä kyllin, niin olisihan sieltä aina jotain ruuanpuolta joutanut. Mutta sinun täytyy sitä noutaa vasta illalla, ihmisten tähden."

Tämä tarjous loukkasi Heleijaa enemmän kuin kaikki päiväiset ivapuheet. Hänen poskillaan väikehtivät taas valkeat pilkut, kun hän nauraen vastasi: "Syömäänkö sinne tulisin?"

Mestari näytti tällä kertaa pudistavan päätään muistakin syistä kuin ihmettelystä. "Olisiko siinä sittenkin perää", sanoi hän puoleksi paheksuen, puoleksi surkutellen, "kun ihmiset sanovat sinulla olevan ruokaa työtä tekemättäkin? Ja että haet työtä vain näön vuoksi? Ja minä näen ettei sinulla ole vaatteidenkaan puute. Sinä et ole minun mieleeni, mutta ettei isä- ja äitivainajasi kääntyisi haudassaan tähtesi, koetan minäkin sinua varottaa."

Heleija ponnisti kaikki voimansa itsensä hillitäkseen. Rauhottuakseen hän kysyi mestarilta:

"Kyllä kai jo huomaatte, mistä tuollaiset puheet ovat kotoisin? Mitä te nurkassa seisotte? Tuossa on tuoli ja uuninpenkki."

Mutta mestari likistäytyi vielä kiinteämmin seinää vasten.

"Arvelen jo siinä olevan kyllin että olen tänne tullut, enkä halua päälle päätteeksi näyttäytyä ihmisille ilmareikien kautta. Ja noista aukoista ne sanovat, että sade varmaan teki sinulle hyvän palveluksen, sillä nyt eivät naapurit kuule ovien avautumista ja sulkeutumista, kun öisin ehkä otat vieraita vastaan. En tahdo väittää ihmisten olevan oikeassakaan. Mutta naimattoman, itsekseen asuvan naisihmisen ei pitäisi yleensä antaa asioiden kehittyä niin pitkälle, että tuollaisia arveluita saattaa syntyä. Sinä et minun ajatukseni mukaan voi tehdä mitään viisaampaa, kuin katsoa miten pikimmin saat hunnun päähäsi. Minä puolestani en tahtoisi uskoa sinusta mitään pahaa, ja sentähden olisi mieleeni, jos suostuisit leipurille vaimoksi. Hän on jo kauvan aikaa antanut minun huomata, että hän haluaisi sinut naida, niin hyvänä taikka huonona kuin olet. Mutta lapsesta sinun täytyy ensin luopua."

Heleija hypähti raivostuneena ylös tuoliltaan. "Hänkö?" sanoi hän halveksien. "Joka ei välitä omasta lapsestaan? Te ette tahdo uskoa minusta mitään pahaa, ja kuitenkin arvelette että ottaisin tuollaisen."

Mestari Schramm ravisti päätänsä. "Hänen suhteensa ei syntyisi arveluita itse Walleriina-rouvassakaan", sanoi hän. "Leipurilla on kahdeksan lehmää, ja hän voi tuskin leipoa niin paljon kuin saa myydyksi."

"Minkätähden ette itse mene naimisiin noitten lehmien kanssa, koska olette niihin niin ihastunut?" sanoi tyttö. "Minä en välitä lehmistä enkä härjistä. Voin tulla yksinkin toimeen. Ja sitten ne teidän ihmisenne! Voisinko tehdä mitään heille mieluisempaa kuin ruveta huonoksi."

"Olkoon miten hyvänsä", sanoi mestari, muuttuen äkkiä hyvin viralliseksi. "Mutta muista puhumatta sinun ei tarvitse luulla että oikeuskaan puolestaan kärsii sellaista pahennusta, miksikä talosi nyt on koko kaupungille, se on: ellei asiat muutu, niin meidän kai täytyy lähettää luoksesi oikeuden palvelija."

Heleija aivan jäykistyi suuttumuksesta. "Koettakoon vain tulla tänne", sanoi hän, "kyllä näytän! Talo on minun. Kukaan ei auta minua sen hoidossa. Mitä kenellekään kuuluu, vaikka puhkaisen seinät kokonaan enkä jätä paikoilleen muuta kuin katon. Haluaisin sanoa teille, että voitte huolehtia itsestänne ja jättää muut rauhaan."

"Sinä puhut kuin nainen ainakin", vastasi mestari, ihmetellen itsekin omaa ylemmyyttään. "Puhut kuin nainen. Luuletko sinä että poliisi muka tulee omin päinsä? Hänet lähettää esivalta, ja esivalta on siihen oikeutettu, sillä me emme voi oikeuden puolesta kärsiä mitään vallattomuuksia. No, olen sanonut mitä minun on holhoojanasi sanoa pitänyt. Tee nyt miten tahdot, mutta älä tästä lähtien syytä minua."

Samalla kiinnitti mestari liivinnapit esiliinansa alla, näyttäen ihmettelevän niiden monilukuisuutta. Sitten hän läksi.

Heleijalla ei ollut aikaa miettiä sitä eikä tätä — lapsi vaati ruokaa. Muulloin hän oli vastaukseksi häntä nauraen suudellut: "Oikein, Liisu! Sinustakin tulee kerran Heleija, joka ei jätä ihmisiä vastausta vaille!" Tällä kertaa hän, ensin turhaan haettuaan kaikki paikat, mihin vielä joku kreutzeri saattoi olla kätkeytyneenä, tempasi päättävästi lapsen syliinsä ja juoksi ulos edes ovia sulkematta.

Hänen ei ollut pitkä matka leipurin komeaan taloon. Pääkäytävän sivussa oleva puoti oli aivankuin piiritetty. Siellä kahdet käsivarret kurottivat milloin leipiä puodinikkunasta ulos, milloin rahoja sisään. Toiset olivat ala-ikäisen oppipojan, toiset yli-ikäisen palvelustytön.

Mutta Heleija ei huomannut tuosta kaikesta mitään. Hän riensi ohitse tupaan sellaisella kiireellä, että hyvin näki hänen kiirehtivän jonkun päätöksen toimeenpanoon, ennenkun saattaisi sitä katua.

Paksu leipurimestari istui tuvassa tyytyväisenä aamiaisensa ääressä. Koko hänen olentonsa loisti ylenmääräistä tyytyväisyyttä. Valkoinen takki ympäröi hyvinvoipaa ruumista, kalju hikinen pää, jauhot, jotka häntä puuterina ympäröivät, valkeat kotikengät, kaikki todisti yltäkylläisyyttä.

Ensin hän näytti ihmettelevän Heleijan tuloa, mutta ihmettely sulautui tyytyväisyyden hymyksi. Hän nyökäytti päätään puoleksi omille mielijohteilleen: "hm, joko tuo villivarsa lopultakin kesyttyy?" — osaksi itse Heleijalle.

Hänen pelkkä katseensa sai Heleijan punastumaan häpeästä ja suuttumuksesta.

"Ei teidän tarvitse noin päätänne nöykäyttää!" sanoi tyttö puolittain ylenkatseellisesti, puolittain kiukustuneena. "Lapsi tahtoo ruokaa, muuta ei." Hän tarttui esillä olevaan leipään, ja jo liikkeestä näkyi että vastenmielisyys miestä kohtaan siirtyi hänen tavaroihinsakin.

"Niinkö?" huudahti leipurimestari. "Jos Heleija jää luokseni, niin on lapsella oleva kyllin ruokaa ja sinulla samaten. Minun puolestani olkoon sekin täällä." Heleija kääntyi ovensuuhun päin. Lapsi tuntui saastutetulta, kun moinen mies sitä edes mainitsi.

"Lapsi on minun, eikä teidän tarvitse siitä vatkuttaa!" sanoi hän.

Leipurimestari sulautui leveään nauruun. "Sittenpä en käsitä", vastasi hän, "miksi minun pitäisi antaa sille syötävää, jos se ei kerran minulle kuulu."

Heleija seisoi hetken hämmästyneenä. Lausunnon totuus koski häneen niin vakavasti, että hänen piti panna leipä jälleen pöydälle. Sitten hän sanoi niin välinpitämättömällä äänellä kuin ei olisi asiasta millänsäkään: "Luulisitteko sen olevan varkautta? Mutta teidän leipäänne hän ei syö. Eikä hän sitä haluakkaan."

Leipuri nauroi hänen mennessään, ojentautuen mukavaan asentoon. "Kyllä hätä neuvoo. Ellei kananpoikanen ole vielä kypsä, niin tottapa pian kypsyy."

Mutta Heleija lauloi ja ilakoi lapsen kanssa koko kotimatkan, kunnes olivat kahden pienessä kamarissa.

Silloin vasta hänen silmistään puhkesi rajusateen tapainen itku. Onko tuollainen ihminen oikeutettu edes ajatuksissaan loukkaamaan ja halventamaan kunniallista tyttöä!

Mutta siellä ulkona oli jo pari kertaa koputettu ovelle ja naurettu.

Konemaisesti Heleija painoi nenäliinan kasvoilleen, kun kamarin ovi hänen takanaan äkkiä avautui. Oliko hänen huono maineensa jo antanut jollekin elostelijalle lähestymisen aihetta?

Kaikki tuon kookkaan solakan vartalon lihakset jännittyivät hänen äkkiä kääntyessään. Hän seisoi valkoisena ja jäykkänä kuin marmoripatsas.

"Hyvää päivää taloon!" kuului kevytmielinen ääni.

Ovensuuhun ilmestyi naisolento, pienempi Heleijaa, ja samalla niin hänen kaltaisensa ja hänestä eroava, kuin kaksi samalla käsialalla kirjotettua eri sanaa. Miten kylmät, suletut ja lapsekkaan puhtaat ovatkaan Heleijan kasvonpiirteet ja liikkeet, miten huolettoman keveät ja houkutushaluiset toisen kasvot ja olento! Heleijassa on kaikki jännitettyä, toisessa velttoa. Samannäköiset silmät näyttävät toisella tuskin silmäteriä, toisella koko valkuaisen; toisella nauraessa näkyvät tuskin valkoiset hampaansa, toisella sen lisäksi punaiset ikenetkin.

Heleija tunsi tulokkaan omaksi sisarekseen ja astui vakavan torjuvasti häntä vastaan. "Sinun ei pitänyt viiteen vuoteen tulla tähän taloon", sanoi hän. "Mitä varten tulet jo nyt, kun tuskin toinen on alkamassa? Pidä myöskin mielessäsi, että minä en kärsi tuota kevytmielistä naurua. Lähettääkö herrasväkesi sinut luokseni, ja mitä oikein tahdot?"

"Pitäisikö sitten aina vain lähetettynä tulla?" vastasi sisar, tunkeutuen joustavasti kamarin ovesta sisään. "Herrasväkeä ei minulla myöskään ole."

"Ovatko he ajaneet sinut palveluksesta?" kysyi Heleija totisena.

Sisar astuu ensin tietämättään askeleen taaksepäin Heleijan katseen tieltä, mutta sitten hän vastaa uhmaten, koska tietää uhman häntä kaunistavan: "Itse olen mennyt tieheni. Ihmiset luulevat että tanssiminen on syntiä, mutta minä tahdon nauttia niin kauvan kun olen nuori. Ja samoin tekevät muutkin, vaikka ovat niin pyhiä olevinaan." — Punaiset ikenet nauravat imarrellen. "Älähän nyt enää huoli murjotella. Miten on lapsen laita? Onko se terve?"

Heleija esti sisarelta pääsyn lapsen luo. Näytti siltä kuin olisi rehevä köynnöskasvi pyrkinyt pujahtamaan marmoripylvään sivu.

"Ehkä, jos olisit tullut kunnolliseksi", sanoi Heleija. "Mutta sellaisena et häneen koske, sanon minä!"

"Hm, niinkuin muka itse olisit mikään pyhimys!" naurahti sisar. "Olin kerran niin typerä että olisin tahtonut tulla toisellaiseksi minäkin, koska luulin sinutkin semmoiseksi. Mutta ei sinun tarvitse minua katsella niin ylhäisen ylpeästi. Huonoistakaan ei se kuitenkaan ole kaikkein huonoin, joka ei tahdo esiintyä ihmisten edessä parempana kuin on. Mutta on niitä, jotka pyrkivät niin esiintymään, vaikka ihmiset tietävätkin toista."

"Mitä ihmiset tietävät?" kysyi Heleija astuen askeleen lähemmäs sisartaan.

Tämä peräytyi, sanoen koko joukon äskeistä sävyisemmin: "Kysy heiltä itseltään. Mutta luulisi toki sinun tietävän sen paremmin kuin ihmisten."

"Nyt lähdet paikalla!" sanoi Heleija käskevästi. "Tässä talossa ei ole milloinkaan ollut kelvottomilla sijaa."

Sisar jatkoi yhä nolompana: "Saattaapa olla, että on kerran ollut sellaisellakin sija."

"On ollut kerran ja on yhä vieläkin — sentähden lähdet täältä tiehesi! Ei se ole aina huono, jota ihmiset huonoksi huutavat."

Sisar aikoi vastata samalla äänellä. Häntä harmitti että alakynnessä oleva vielä tahtoi esiintyä siveystuomarina. Sitäpaitsi hän oli vanhempi. Mutta hän sai enää vaivoin sanotuksi: "Ja sinä muka et ole sellainen!"

"Sanon vielä kerran", jatkoi Heleija, "että äitivainajan ei ole tarvinnut koskaan minua ja minun tekojani hävetä. Siksipä nauran kaikille ihmisten puhelle."

Sisar koetti koota kaiken uhmansa tunkeutuakseen väkisin lapsen luo. Hän tahtoi sitä suudella. Tyttönen huusi ja kurotti käsivarsiaan Heleijaa kohti, joka otti hänet syliinsä ja pyyhkäsi vaistomaisesti kädellään sisaren koskettamia kohtia.

"Ja minä sanon", uhkaili Heleija, "että lapsesta pitää tulla kunnollinen. Nyt mene tiehesi, äläkä palaja ennenkun olet jälleen tullut kunnialliseksi, niin että lapsikin suostuu sinuun ja sinä voit siihen koskea. Kun minä olen ottanut sen hoitaakseni, jotta siitä tulisi hyvä ihminen, ja raadan sen tähden yötä päivää, niin sanovat ihmiset että se on minun lapseni. Sinun pitäisi voida todistaa että minä en ole sellainen kuin ihmiset sanovat, mutta sinun mielestäsi olisi hauskaa, jos kaikki olisivat niinkuin sinä, ettei sinunkaan tarvitsisi ajatella parannusta. Ja nyt — tunnet minut siksi hyvin, että tiedät että sinun on paikalla meneminen. Jos tulet takaisin kelpo ihmisenä, tahdon olla sisaresi ja tämä olkoon lapsesi. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Sisar yritti vielä kerran pyrhistäytyä ylpeäksi, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hän seisoi hetkisen neuvottomana, voimatta kestää Heleijan katsetta. Sitten hän heitti viimeisen silmäyksen lapseen ja teki lähtöä. Lieneekö mieleensä johtunut muisto onnellisemmista ajoista — kyynel vierähti hänen silmäänsä ja hän ojensi tarjoten Heleijalle kätensä. Mutta tämä ei antanut omaansa, vaan sanoi ainoastaan: "Jos jälleen tulet kunnialliseksi, niin voit palata."

Sisar yritti nauramaan, mutta ei kyennyt. Hetkisen päästä hän oli hävinnyt viidakkoon.

Heleija sulki kamarinsa oven, antautuen täysin tunteittensa valtaan. Hänen ylpeytensä oli nyt perin pohjin kukistettu ja hän tunnusti itselleen: "Yksinäinen nainen on maailman kurjin olento! Vaikka hänen käsivartensa olisivat kuinka vahvat, niin se ei voi häntä suojella panettelua vastaan. Heikoinkin mies on hänen rinnallansa väkevä. Mies voi lyödä nyrkkiä pöytään ja vaatia tilille sen, joka häntä kohtaan käyttäytyy huonosti. Ja kuitenkaan ei hänen kunniaansa voi kukaan loukata niin syvästi ja pysyväisesti kuin naisen, jopa loukata pelkällä katseella tai ajatuksella!"

Mihinkä hänen nyt tulisi ryhtyä? Kerjätäkö työtä? Sitä hän ei voi. Mieluummin kuolla! Talo, hänen viimeinen turvansa, on luhistumaisillaan. Ja mitä on lapsesta tuleva? Voiko hän sitä edelleen hoitaa ja kasvattaa kunnon ihmiseksi? Jos hän kuolisi, mitä silloin tulee tuosta pienokaisesta, jota ei kukaan rakasta? "Lopultakin olisi parasta, kun sekä sinä että lapsi jättäisitte maailman, jossa teistä välttämättä tahdotaan tehdä huonoja ihmisiä."

Yhä houkuttelevammin kohisee ulkona puro, niin pontevasti kuin vanha heisipuu pyrkiikin sen ääntä vaimentamaan. Yhä houkuttelevammalta kuvastuu hänen mielessään se piilokas paikka, jossa hän vielä viimeksi tänä aamuna oli uinut. Koko päivän on hän ajatuksissaan kuullut sen kohinan, ikäänkuin se olisi huutanut häntä luokseen. Miksi? Nyt se hänelle selveni. Ja Fritziin — joka kenties paraikaa Gringelin Eevan kanssa häntä pilkkailee — täytyy tuon tapauksen kovasti koskea. Hänen täytyy ajatella Heleijaa joka kerta, kun hän on vannepajuja hakemassa; jokainen vanne hänen höyläpenkillään on häntä muistuttava paikasta, missä kauneimmat pajut kasvavat ja missä … hänen päätänsä huimaa. Hän tempaa Liisun lattialta syliinsä, tehden raivokkaan päätöksen. Pienokainen käsivarrellaan hän kääntyy ovea kohti. Silloin lapsi huomaa kasvatusäitinsä ja tahtoo leikkiä hänen kanssaan, se lyö riemuiten pienet kätösensä yhteen. Hän laskee lapsen jälleen lattialle, vaipuen polvilleen lattiaan, suudellen ja yhä itkien, kunnes hän on sydämestään itkenyt kaiken sen, mikä sitä on painostanut.

Kuinka värisikään vanha heisipuu ilon ja surun vaikutuksesta Heleijan huudahtaessa: "Onhan toki maailmaa Luckenbachia ulompanakin, missä ei enää noita tuhmia rouvia kumarreta! Miksipä minua sanotaankaan Heleijaksi? Miksipä olenkaan saanut Jumalalta vahvat käsivarret ja hilpeän mielen, ellen käyttääkseni niitä Liisun ja omaksi hyväkseni!"

Hän nostaa lapsen jälleen syliinsä, jokeltaen kilpaa sen kanssa: "Kylläpä me olemme olleet typeriä, pikku Liisu! Markkinoilla käydessäni on tuo rikas Metzger niin usein kysynyt taloni hintaa. Tulehan, niin mennään paikalla hänen luokseen!"

Kun hän lapsi käsivarrella astui ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen aukon kautta — sillä nyt hän enää välittää vähät siitä, mitä luckenbachilaiset ajattelevat — tavottelee Liisu keltaista perhosta. Se pakenee heisipuuta vastapäätä olevaan puutarhaan ja istuutuu punakukkaiselle pavunvarrelle suuren karviaispensaan viereen. Heleijan silmät kiintyvät pensaaseen.

"Olisivat edes karviaismarjat kypsiä! Sinun on nälkä, Liisu rukka, ja onpa minunkin. Nyt vasta sen huomaan. Vanha Anna-Maija oli oikeassa sanoessaan, että kun ihmisen taas tulee nälkä, silloin paholainen saa livistää tiehensä! — Mutta sieltä tulee toinen sijalle — no eihän toki se ole — kyllä, hän se on sittenkin! Holderin Fritz se on — todellakin — Holderin Fritz — pajukosta. Miten erinäköinen! Takin alla valkoinen liivi — kaulassa oikea kaulahuivi. Mitähän hän tahtoo?"

Heleija oli lapsellisuudessaan miltei säikähtänyt. Turhaa! Mitäpä tuo häneltä? Pyrki vain lyhyintä tietä morsiamensa luo Gringeliin.

Mutta hän on säikähtynyt, niin mieletöntä kun se onkin.

Jospa Fritz edes näkisi, että Heleija häntä säikähti! Ei ei, siitä hänen ei pidä tietoa saaman, eikä myöskään hänen sydämensä tilasta! Siitä ei saa kukaan tietää. Sillä se vasta makupala olisi ihmisille, Gringelin Eevalle, Walleriina-rouvalle, kaikille suurille rouville ja — Fritzille itselleenkin!

Heleija laski lapsen maahan karviaismarjapensaan ääreen. Itse hän turhaan etsii pakopaikkaa, ettei Fritz häntä huomaisi. Tämä jo lähestyy. Heleija kumartuu jonkun matkan päähän aidasta, selkä tielle päin, katsellen persiljan keskellä kasvavaa auringonkukkaa. Hän saattaa tuskin hengittää, katselee vain keltaista kukkaa edessään sellaisella tuskalla kuin jos sen lehtien lukumäärästä riippuisi elämä ja kuolema. Muistaessaan untansa, kasvaa hänen tuskansa. Tässähän he seisoivat unissa Fritzin kanssa. Oli juuri näin valoisa ja lämmin, ja pensaissa ja taimissa suhisi yhtä iloisesti.

Fritz on sillä välin ennättänyt aidan luo.

"Katsohan, Liisu, mitä olen sinulle tuonut!" hän sanoo.

Hän kohottaa ilmaan vehnäleivän, niin kullankellervän ja kiiltävän, että nälkäinen lapsi heti pudottaa tavottamansa kypsymättömät karviaismarjat, jotka oli juuri suuhunsa pistämäisillään. Hän lähestyy aitaa, kurottautuen leipää kohti. Fritz antaa hänelle vehnäsen, eikä lapsi pelkää "hurjaa" Fritziä vähääkään.

Mahdotonta onkaan häntä enää sanoa Hurjaksi-Fritziksi. Hän on aivan toinen mies. Ei jälkeäkään yövalvonnasta, silmien sameudesta, kasvojen tummasta punasta eikä entisestä kerskailevasta, kiistanhaluisesta käytöksestä. Kasvoilla lepää tyyni, miettivä piirre, pitkät hiukset ovat leikatut, ääni ei ole enää niin käheä eikä luonnottoman kirkuva. Hän on entistä hoikempi. Kaikki on lempeämpää ja sävyisempää ja kuitenkin miehekkäämpää. Nyt vasta hän on se Fritz, joksi Jumala oli hänet alkuaan luonut.

Nälkäinen Liisu pureksii rivakasti vehnästään. Fritz puhelee ensin hänen kanssaan ja astuu sitten aidan viereen, sanoen hiljaa: "Heleija!"

"Tuohan on sama ääni kuin unissa!" ajattelee Heleija ahdistetuin mielin. "Ja hän on noin ystävällinen Liisua kohtaan, jota muut tavallisesti…"

"Heleija", sanoo Fritz uudelleen.

Mutta tyttö antaa hänen huutaa vielä kahdesti, ennenkun on edes huomaavinaan. Ei hän myöskään lähesty aitaa, tuskin kääntää silmänsäkään häntä kohti.

"Kuka tietää, tapaanko sinut enää toiste yksin", hän jatkaa. "Tahtoisin kysyä sinulta jotain."

Yhdellä silmäyksellä Heleija huomaa Fritzissä tapahtuneen muutoksen.

"Minulta?" hän sanoo mahdollisimman välinpitämättömästi ja hämmästyneesti.

"Niin, sinulta", Fritz vastaa.

"Kysy! Mutta pian, minulla ei ole aikaa."

"Sinähän olet kerran siivonnut minun huoneeni…"

"Siivonnut? Kuka? Minäkö? Sinun huoneesi?"

"Niin, sinä. Ja minun huoneeni. Minun työpajani tuolla Grunden tien varrella."

"Ajattelehan toki hiukan!" nauraa Heleija. "Eikö minulla olisi muuta tekemistä kuin siivota jokaisen hampuusin huonetta."

Fritz "hampuusista" huolimatta silminnähtävästi ilostuu.

"Ellet punastuisi, uskoisin sinua", sanoo hän nopeasti. "Mutta sinä punastut yhä enemmän."

"Hän on iloissaan", ajattelee Heleija, "jos vastaan myöntävästi. Mutta minkätähden? Mitä hän sillä tarkottaa?" Ääneen hän sanoo: "Luonnollisesti, koska minua hävettää, kun puhut tuollaisia tuhmuuksia. Ja kun olen ollut kumarruksissa. Saunanisäntä sanoo aina, että minun pitäisi iskettää suonta. Jos minusta pilaa tahdot tehdä, niin mene omasi luo!"

Fritz sanoo niin vakavasti kuin suinkin voi: "En tee pilaa. Ajattelen että juuri sinun pitäisi olla omani." Kun hän jatkaa puhettaan, sekaantuu totisuuteen rahtunen veitikkamaisuutta: "Olen ajatellut että ehkei minun tarvitsekkaan sitä sanoa yöllä, vaan päivällä."

Heleija ei leikillisen sävyn vuoksi huomannut totisuutta.

"En ole tehnyt sinulle mitään", sanoo hän ärtyisästi, "enkä siedä puheitasi. Ja nyt mene tiehesi! En ole vielä milloinkaan ollut asioissa nuorten miesten kanssa, vielä vähemmin kihlaantuneen, kaikkein vähin sinun kanssasi. Luulin sinun sen tietävän. Minulla on muuta tekemistä. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Fritz vaikeni hetkisen. Sitten hän jälleen alotti: "Kuulehan, Heleija!" Mutta kun tyttö itsepintaisesti vaikeni, tekeytyen ikäänkuin olisi luullut hänen jo menneeksi, jatkoi hän: "No niin, älä ole milläsikään. Tahdoin vain tietää ajatuksesi. Sehän oli vain kysymys — ja onhan lupa kysyä, vaikkei syödä!" — Kuitenkin hän vielä odotti hetkisen. Nähdessään ettei Heleija mitään vastannut, hän meni tiehensä.

Heleija kumartuu sillä välin uudestaan auringonkukkaan päin ja repii armottomasti persiljantaimia. Mutta itsekseen hän ihmettelee: "Ajattelen että juuri sinun pitäisi olla omani — mitä hän sillä tarkottaa?"

Heisipuu nyökäyttää päätänsä: "Älä laske häntä menemään!" Pavunvarsissa kuiskuttelee tuuli: "Sinut hän tahtoo, sinut eikä ketään muuta, mutta kun hän luulee ettet hänestä huoli, täytyy hänen mennä Gringeliin pelkästä ylpeydestä ja harmista." Ja kuitenkin Heleija tietää että silloin hän menettää koko elämänsä toivon. Mutta Fritziä hän ei voi pidättää, ei pienimmälläkään kädenliikkeellä, ei katseen pilkahduksella. Vaikka Fritz uudestaan seisoisi hänen edessään ja vielä kerran kysyisi, niin hän ei sittenkään voisi sisintään paljastaa. Yhä loitommas loittonee kaikki, yhä sisempään sopukkaan pakenee hänen sielunsa.

Linnantiellä, sillä kohdalla, missä vanhan Diktuksen on tapana kuuluttaa tunnit, Fritz vielä pysähtyy. Aikooko hän takaisin? Ei, käyminen rasittaa, hän on vielä sairas. Nyt hän taas jatkaa. Eikö kukaan huuda häntä takaisin? Ja kuitenkin Heleija hämmästyksekseen kuulee huudettavan: "Fritz!" — Lapsi on huutanut, lapsi, joka ei vielä osaa puhua.

Fritz sen kuulee. Hän pysähtyy jälleen, kääntyy ympäri.

Kuka on opettanut lapselle Fritzin nimen? Heleija itse tietämättään, puhuessaan sille Fritzistä. Tuon Fritz nyt arvaa.

Taasen hän seisoo aidan luona. Oikean sidotun käsivartensa hän nojaa lehtien ja kukkien peittämää aitaa vasten.

"Kutsuit minua takaisin", sanoo hän väsyneemmin kuin äsken. "Enhän oikeastaan uskonutkaan, että olisit voinut antaa minun mennä."

"Minäkö?" vastaa Heleija, kääntäen poispäin polttavat kasvonsa. "Mikä mieleesi juolahtaakaan! En ole sinua edes ajatellut."

"Sitten se oli Liisu."

"Liisuko?" Heleija naurahti.

Fritz kutsuu lapsen luokseen ja nostaa sen vaivaloisesti vasemmalle käsivarrelleen.

Heleija kiiruhtaa luo ja tukkii kädellään lapsen suuta. "Älä ole niin yksinkertainen", sanoo hän nopeaan Fritzille. "Lapsi ei voi puhua sanaakaan."

"Ei muuta kuin Fritz?" sanoo puhuteltu vielä äskeistä kalpeampana. Mutta äänessä on jälleen veitikkamainen sävy. "Sepä ihmeellistä."

"Ei ensinkään ihmeellistä!" vastaa tyttö vielä nopeammin. "Naapurin kissan nimi on Fritz."

"Tuoko tuolla?" Fritz kysyy ja kutsuu sitä: "Fritz, Fritz, tule! Sillä on varmaan toinen nimi", jatkaa hän, "taikka se on nimensä unohtanut. Unohtaminen näkyy olevan hyvin tavallista täällä."

Heleija on aivan ymmällä, tulipunainen, häpeästä pakahtumaisillaan. "Kissa", hän sanoo, "kuulee ainoastaan omaa väkeä, eikä jokaista narria."

Fritziä näyttää hänen tilansa huvittavan. Vaikka hän yhä kalpenee ja puhuu yhä hiljemmin, niin hän kuitenkin käy yhä hilpeämmäksi.

"Minkätähden tukit Liisun suuta?" hän kysyy. "Lapsi tahtoo vielä sanoa minulle jotain."

"Se ei ole totta, mitä hän tahtoo sanoa!" kiirehtii Heleija. Yhä kasvavassa hämmennyksessään hän uskoo lapsen kykenevän ei ainoastaan puhumaan, vaan vieläpä hänen sisimpänsä paljastamaan. Ja nyt hän itse lisäksi, lapsen suuta tukkiessaan, näyttää Fritzille kätensä selkäpuolen. Hänen on pakostakin näkeminen siinä olevat siniset suonikirjaimet ja samassa ymmärtäminen mitä Heleija on sen johdosta ajatellut. Hän tahtoo riistää lapsen pois. Silloin sävähtää veri Fritzin loukkaantuneessa sormessa. Hän käy entistä kalpeammaksi. Hän liikahtaa. Heleija luulee hänen kaatuvan ja tukee häntä kannattamalla lasta. Hänen sydäntään paisuttaa pohjia myöten rakkaus ja myötätunto, mutta ajatus että joku näkisi, saattaa hänen ulkonaisesti säilyttämään mielenmalttinsa.

Onneksi on aita heidän välillään, muuten hän vaipuisi maahan. Toisella käsivarrellaan hän tukee Fritziä ja lasta, toista hän nojaa aitaa vasten. Aivan niin, poski posken vieressä, he olivat unissakin. Heleija tuntee miten Fritzin silmät katsovat häneen juuri samalla ilmeellä. Sama tuskanilo yhtaikaa paisuttaa ja puristaa hänen sydäntään.

"Jospa saisin istua", sanoo Fritz. "Tämä menee kohta ohi. Sormi ei merkitse mitään. Sinun ei tarvitse siitä itseäsi syyttää. Saunaisäntä sanoo että se on pian aivan terve, niin että voin tehdä työtä kuin ennenkin."

Heleijan pitäisi tästä iloita, mutta hän ei voi. Fritz käy hänelle vieraammaksi. Syyllisyyden tunto oli side, joka hänet oli Fritziin sitonut. Nyt se höltyi. Tämän tunteen ja hetken vakavuuden painostamana hän sanoo kiivaasti: "Mene morsiamesi luo!"

"Morsiameni?" sanoo Fritz. "Se on tyhjää puhetta." "Gringelin Eevan luo!" huudahtaa Heleija ikäänkuin suutahtaen, estyäkseen itkuun purskahtamasta.

"Eevanko?" sanoo Fritz. "Niin, tuo kuumekoira, tarkotan ihmiset, oli miltei saattaa minut siihen. Kun luulin että sinä suutuksissasi työnsit minut puroon —"

"Ja sinä pyrit kuitenkin hänen luokseen", sanoo tyttö, hengittäen raskaasti niinkuin silloin unissaan.

"Sinun luoksesi minä pyrin!" sanoo Fritz. "Tahdoin tietää miten sen siivoomisen laita oli."

"Taaskin se!"

"Ja vielä jotain muutakin." — Heleija pelkäsi että Fritz kuulisi hänen sydämensä sykinnän. — "Minkätähden sinä minut puroon työnsit?"

"Kun luulin sinun tekevän minulle pahaa"

"Minunko?"

"Olithan minua väijynyt", sanoi tyttö uudelleen punastuen. "Ja ihmiset —"

"Tosin väijynyt, vaan en —"

"Sanoivat että olit suuttunut", sanoi hän nopeasti, vapautuakseen siitä tosiasiasta että hän kuitenkin oli pelännyt.

"Niin, tosin alussa", vastasi Fritz. "Puheesi jälkeen tuolla Grunden tiellä olisin voinut tehdä sinulle vaikka mitä. Ja vielä koko seuraavan päivän olin suuttumuksesta pakahtua."

"Totta minä silloin puhuin."

"Juuri sentähden", vastasi Fritz. "Sinä olit aivan oikeassa kaikessa, siinäkin kun sanoit että jos sinut naisin, silloin — voisi — ehkä minustakin vielä tulla mies. Vaan … nytpä jälleen tartuin kiinni. Häpeä, että häpesin väärässä paikassa. Niin minä aioin kysyä sinulta, Heleija, huolisitko minusta. Mutta tahdoin tuota kuumekoiraa peläten toimia salassa ja juoksin öisin kirves kainalossa, kunnes rupesit minua pelkäämään."

"Pelkäämään?" nauroi Heleija. "Sinuako?"

"Niin, sinä olet nyt samassa tilassa kuin minä silloin", vastasi Fritz. "Et ole vielä päässyt kuumekoirastasi. Sinua vielä hävettää se, että häpeät."

"Olet tehnyt tarpeeksi tyhmyyksiä hävetäksesi", sanoi Heleija. "Minä en ole tehnyt mitään sellaista, jota minun pitäisi hävetä."

"Olkoon kernaasti niin minun puolestani", vastasi Fritz. "En pyri muita mestaroimaan, kun on kyllin korjaamista itsessänikin. Niin, se oli kaikki tyhmää mitä silloin tein ja silloin, kun jo luulin olevani viisas, tein kaikkein suurimman tyhmyyden. Mutta kaikki on ollut onneksi, mitä olen sinun kauttasi saanut. Sekin että minut lykkäsit puroon. On hyvä joskus vetäytyä yksinäisyyteen, mutta ei meidän ole tarvis pystyttää mitään aitaa itsemme ja maailman väliin, niinkuin minä tein. Enkä tosiaankaan tiedä, miten jälleen olisin maailman yhteyteen joutunut, ellet sinä olisi minua siihen sysännyt väkisin. Sen jälkeen olen ollut sairas, vaan en tuon tyhmän sormen tai purossavirumisen vuoksi, vaan kun luulin ettet sinä minusta huolisi. Ja ellen olisi sairastunut, olisin nyt valtameren tuolla puolen ja ajattelisin yhä että sinä olisit minulle vihoissasi. Mutta ethän sinä nyt tiedä mitä tarkotan, eikä se ole nyt juuri tarpeellistakaan. Mutta kun sinä olet minulle siivonnut, niin mennään vielä tänään asia ainaiseksi vahvistamaan. Vaan ellet minusta huoli, niin jään nuoreksi mieheksi, sillä kenestään muusta en huoli, vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi."

Jälleen kätki Heleija hellyytensä vihaan. "Siivonnut en ole", sanoi hän, "kuka lienee ollutkaan! Ja sinä luulet ehkä että kun minulla on talo, niin on muutakin. Ja tuo Liisu sitten…"

"Hänet otan paikalla mukaani", sanoi Fritz riemuiten.

"Ja kun ihmiset ovat minulle suuttuneet, niin suuttuvat tästä lähtien sinullekin."

"Mitä minä heistä! Ne ovat kuumehoureita."

Tuollaista sydäntä oli Heleija ikävöinyt. Hänen sielunsa taivas kirkastui. Mutta hän sanoi suuttuneesti: "Olkoon menneeksi, jos sen luulet olevan onneksi, mutta minä en tahdo tunkeilla. Totta on, että mieleni oli paha kuullessani Gringelin Eevasta, sillä olisin sinulle suonut hyvän vaimon. Mutta että minä itse — se ei mieleenikään juolahtanut. Jos kuitenkin niin käy, niin olkoon menneeksi — ellei, niin yhdentekevää. Ei sinun tarvitse luulla että välttämättömästi tarvitsen miestä. Tulen toimeen ilmankin."

Fritzillä oli omat ajatuksensa noiden Heleijan sanojen suhteen. Mutta ääneen hän sanoi: "Niin, voit alottaa luonani milloin vain tahdot. En voi sormeni tähden vielä paljon olla heinän teossa ja muori on kovasti huolissaan miten hän, vanha ihminen, tulee toimeen taloustoimissa ja ruuanlaitossa. Hän on aina pitänyt sinusta ja alun pitäin ajatellut että sinä tulisit vaimokseni. Ei kukaan niin ilostu kuin muori, jos tulet. Liisun otan heti kanssani."

"Luulet ehkä", nauroi Heleija, "että olen sinua odottanut ja ettei minulla muuta tehtävää olekkaan kuin tulla heti, kun kutsutaan!"

"Aivan niinkuin itse tahdot", sanoi Fritz mennessään. "Et voi kuumehoureittesi tähden kuitenkaan tulla mukaan heti. Mutta Liisu on nyt minun, hän on käsirahana, sitä sinä ainakaan et jätä lunastamatta."

Heleija seisoi yhä aidan luona. "Tulen jälestä", sanoi hän. "Mutta sen saat tietää, etten suvaitse millaista kohtelua hyvänsä enkä kärsi että minua neuvotaan, silloin kun itse näen mitä on tehtävä. Mene nyt — niin se on, ja sillä hyvä."

Merkillistä! Kun Fritz tienkäänteessä katosi näkyvistä, niin ei paljoa puuttunut ettei Heleija rientänyt hänen jälkeensä, ottaakseen häneltä käsirahan pois ja purkaakseen kaupan. Aivankuin hänen kaulaansa olisi pantu rautavanne. Kaikki se, mitä hän vielä hiljattain niin palavasti ikävöi ja sitten niin onnellisena vastaanotti, painoi nyt hänen sydäntään.

Vieras talo, johon hänen nyt piti lähteä, tuntui vankilalta. Hän ei enää tiennyt, rakastiko hän Fritziä vai ei. Hän ei enää saisi tehdä oman mielensä mukaan, hänen piti tehdä mitä joku mies tahtoi. Ja ajatellessaan, että Fritz oli juuri tuo mies, hän tunsi vain vastenmielisyyttä häntä kohtaan.

Ja kuitenkin hän lopulta pelkäsi vähemmän tuota uutta oloa, kuin siihen siirtymistä. Hän oli kuin lapset, jotka mielellään luopuisivat itsepintaisuudestaan, mutta suutuksissaan siitä etteivät voi niin tehdä, tulevat vieläkin itsepintaisemmiksi.

Niin vaikealta ei mikään matka ollut Heleijasta ennen tuntunut. Hän keksi sata veruketta viivytelläkseen tiellä. Ja vielä oven edessä hän oli vähällä kääntyä takaisin.

"Mutta olkoot ne tuolla sisässä mitä tahansa, minä olen minä ja nyt minä menen. Niin se on, ja sillä hyvä."

Kisällit ja oppipoika olivat jo syöneet ja menneet tiehensä. Liisu vielä söi, mutta muori ja Fritz odottivat Heleijaa. Vihdoin hän tuli. Mutta merkillistä oli, että häneltä näytti nyt puuttuvan rohkeutta esiintyä niinkuin tavallisesti. Huolimatta muorin ja Fritzin ystävällisestä vastaanotosta, huolimatta taloon jo täydellisesti perehtyneen Liisun riemusta, hänestä vain tuntui kuin häneltä olisi jäänyt tuonne ulos ainakin toinen käsivarsi tai jalka.

Hän ei vapautunut siitä ajatuksesta, että kaikki luulevat hänen tänne tuppautuvan, vaikkeivät sitä käytöksellään osottaneetkaan. Fritz tuntui hänestä oudossa ympäristössä yhä vieraammalta. Eikä hän voinut edes Liisun kanssa olla niin kuin ulkona tai ennen kotona.

Muori toi nyt ruuan pöytään ja koetti kaikkea hyväntahtoisuuttaan ja ystävällisyyttään saadakseen hänet syömään. Mutta Heleijan oli mahdoton nauttia mitään. Hän sanoi jo kotona syöneensä. Oikean syyn hän jätti mainitsematta… Se ei ollut mikään muu kuin tunto siitä, ettei hän täällä vielä ollut ansainnut mitään syötävää. Sentähden häntä vanhuksen ystävällisyyskin kiusasi.

Kun muori jälleen ryhtyi töihinsä ja Heleija häntä autteli, tuli hän paremmalle mielelle.

Mitä kaikkea täällä olikaan keittiössä! Ollappa hänen pikku mökissään kaikki nämä kivivadit, tina- ja läkkiastiat edes hetkisen hänen ominaan. Mutta täällä — tuntui niinkuin ne olisivat tahtoneet hänet omistaa eikä hän heitä. Lisäksi vanhus oli hiukan hidas, tuumien ja miettien joka käden käänteessä. Kun Heleija näin ollen ei voinut hyöriä yhtä reippaasti ja repäisevästi kuin mihin oli tottunut, niin tuntui kuin hänen olisi pitänyt, ollakseen änkyttävälle mieliksi, itsekin änkyttää.

Niinkuin hän olisi ollut häkistään vapauteen päässyt lintu, kun hän illalla palasi mökkiinsä. Tämän yön hän vielä nukkuisi Liisun kanssa täällä, huomisesta alkaen Holderin muorin luona.

Kun hän jälleen näki vanhan heisipuun varjossa uinailevan talonsa, huusi hän riemuiten käsivarrella istuvalle lapselle: "Nyt, Liisu, olemme jälleen kotona! Ja jotta elämä olisi oikein ihanaa, pitäisi minun voida kulettaa mökkini kärryilläni minne tahansa. Veisin sen aina sinne, missä olisi oikein vapaata ja hauskaa, milloin metsään, milloin niitylle. Ja kun emme enää jossakin paikassa viihtyisi, niin hei vaan, mökki kärryille ja tiehemme! Fritz saisi olla luonamme ja muorikin, se olisi vielä hauskempaa. Mutta minun pitäisi saada tehdä mitä itse tahdon ja lähteä talosta koska haluan."

"Sinä olet lapsellinen, Liisu", sanoi hän viedessään puoleksi nukkuneen lapsen vuoteeseen, tarkottaen tuolla puheella oikeastaan itseään. "Eihän olla vielä niin pitkällä, pääsemmehän sieltä vieläkin milloin vain haluamme."

Seuraavana päivänä kaikki jo sujui helpommin. Fritz oli keskustellut muorin kanssa ja tämä sanoi Heleijan tullessa: "Jos tietäisin sinun tulevan askareissa yksin toimeen, niin se olisi minulle kovin mieluista. Sinulla on nuori pää ja nuoret kädet. Mutta rasitukseksi asti en sinulle askaretta soisi."

"Älkää nyt, muori!" Heleija iloisena huudahti. "Mutta teidän pitää aina katsoa että toimitan asiat teidän mielenne mukaan, ja aina sanoa minulle suoraan."

Nyt alkoi toinen komento kuin eilen. Ja mitä enemmän Heleija huomasi muorin ihailevan hänen voimiaan ja näppäryyttään ja siitä iloitsevan, sitä paremmin häneltä työ sujui. Eikä hän huolehtinut ainoastaan kotoisesta taloudesta, vaan saipa vielä aikaa ollakseen pitkät hetket niityllä heinänkorjuussa, ja siellä hän paraiten viihtyikin. Hän kuvitteli Fritziä veljekseen ja muoria äidikseen. Tämä taas otti lapsen hoitoonsa.

Näin sujuivat asiat päivä päivältä yhä paremmin, kunnes Fritz pyysi Heleijan määräämään, milloin he viettäisivät häitään. Tyttö oli tahallaan koettanut poistaa tuon ajatuksen mielestään. Hän käsitti kyllä, että ihmisten tähden siitäkin täytyi tulla tosi. Sovittiin siis, että häät vietetään kahdeksan päivän päästä.

Mutta siitä alkaen heräsivät Heleijan kaikki vanhat epäilykset. Hänen ahkeruutensa miltei yltyi, mutta siitä huolimatta hän piti jokaista viatonta sanaa moitteena. Silloin hän aina lohduttautui, ajattelemalla että hänellä vielä oli turva omassa talossaan. Kuitenkin hän ajatuksissaan moitti Fritziä siitä, että tämä niin vähän pyrki hänen läheisyyteensä. Fritz oli ahkerasti ulkosalla ja Heleijasta näytti, kuin hän ei olisi halunnutkaan olla Heleijan seurassa. Hän oli vielä huomaavinaan että häneltä jotain salattiin; milloin hän huomasi sen sällien, milloin oppipojan viittauksista, joiden piti jäädä häneltä huomaamatta. Niinkuin häntä olisi petetty ja myöty.

Sitten häntä loukkasi, ettei Fritz pyytänyt häneltä mitään palvelusta. Hän oli toisinaan vähällä tuoda pyytämättä jotain, piipun, päällystakin tai muuta sentapaista. Mutta jos Fritz kuitenkin joskus pyysi häneltä jotain, erikoisesti sanojaan sovittelematta, punastui Heleija koko kasvoiltaan siitä, että tämä jo tahtoi esiintyä hänen käskijänään, ja hän purki kauppansa Fritzin kanssa miltei joka päivä, uhaten paeta takaisin omaan mökkiinsä. Sitten hän jälleen katui ja suuttuneena itseensä sanoi Fritzille: "Olette oikeassa, minä en sovi tällaiseen taloon, en voi olla teidän mieliksenne." Siihen Fritz vastasi: "Ei ole mieleemme juolahtanutkaan, ettet tänne sopisi. Sen tiedät itse varsin hyvin. Mutta sinä käyttäydyt kuin pelkäisit taivaan päähäsi romahtavan. Se ei ole muuta kuin noita kuumehoureitatasi. Sinä itse teet kaikki nuo syytökset itseäsi kohtaan, vaan emme me. Minä en sinua pakota mihinkään enkä pyydä sinulta milloinkaan muuta kuin mitä mielelläsi teet."

Heleija tunsi silloin että Fritz oli oikeassa. Hän tunsi hänen rakkautensa ilmenevän kärsivällisyytenä, mutta se vain kiihotti hänen suuttumustaan itseensä ja samalla hänen ärtyisyyttänsä.

24.

Syntyipä hyvässä Luckenbachissa aika hälinä, kun saatiin tietää että Holderin Fritz aikoi ottaa Heleijan vaimokseen. Kysyttiin ja ihmeteltiin ja taasen kysyttiin ja ihmeteltiin. Samoinkuin ennen Heleijaa, kiusattiin nyt Fritziä ja Holderin muoria hyvillä neuvoilla, varotuksilla ja ennustuksilla.

"Sinä voisit kosia jokaista Luckenbachin tyttöä", sanoi joku Fritzille. "Ja täällä on rikkaitakin tyttöjä yllin kyllin. Walleriina-rouvakin on miltei myöntänyt, että jos tulisit heille, et kieltävää vastausta saisi. Eevalla on sekä rahaa että tavaraa. Mikset sitten yhtä hyvin tuota kultalintua ottaisi?"

Silloin Fritz sanoi vain: "Niin, rikkaus on kyllä huomattava seikka ja Walleriina-rouva on mahtava rouva." Siihen tapaan jatkui keskustelu, kunnes toisella ei lopulta ollut enää mitään sanomista.

Holderin muorilla oli toinen tapa läpäistä tällaiset keskustelut.

Hän oli aina ollut jonkun verran kuuro. Jos joku sanoi hänelle: "Tuollaisen köyhän tytönkö teidän Fritz nyt ottaa?" niin vanhus vastasi esimerkiksi: "Ettenkö ota? Kyllä, kyllä minä olen lääkkeitä ottanut ja lääkärissä käynyt, mutta ei se vain näy auttavan."

"Te ymmärsitte minua väärin", sanoi silloin varottaja kovemmalla äänellä: "Tarkotan tuota Heleijaa."

"Niin juuri", nyökäytti muori päätään, "helisee ja kumisee, niinkuin aina kelloja soitettaisiin."

Silloin jatkoi toinen huutaen, käsiä ja jalkoja huitoen: "Ette vieläkään minua ymmärtänyt, tarkotan tuota Fritzin naimahuumetta."

Muori nyökäyttele päätään: "Huonompaa, paljon huonompaa toisinaan! Oikein ihmettelen kuinka, tänään kuulen näinkin hyvin."

"Onpa tuokin kuulemista", arveli toinen heittäen yrityksensä sikseen.

Ihmisten puheet eivät olisi muorin mieltä muuttaneet. Sitä enemmän siihen vaikutti Heleijan kummallinen käytös.

"Ajattelehan, Fritz, tarkoin mitä teet", hän toisinaan sanoi pojanpojalleen. "Olen aina toivonut Heleijaa sinulle ja luullut hänen sinulle sopivan. Mutta niinkuin nyt näyttää, alkaa asia minua pelottaa. Ja se näkyy tulevan yhä hullummaksi, mitä enemmän häät lähenevät — mitä sitten niiden jälkeen!"

"Älkää te muori olko millännekään", vastasi Fritz. "Tekisi minunkin toisinaan mieleni tarttua asiaan, mutta se vain pahentaisi eikä parantaisi. Katsokaahan, tuo kaikki on sitä vanhaa Heleijaa, joka vielä hänessä taistelee viimeistä taisteluaan. Sellainen vanha Fritz, tai olkoon minun puolestani vaikka vanha Aatami, on jokaisessa ihmisessä, ja se on kuoletettava. Ja tiedän kokemuksesta että vanha Fritz minussa elämöi kauheasti, nähdessään että hänen lähdöstään tulisi tosi. Olkaa te, mummo, vain niinkuin tähänkin saakka."

Mutta Fritziä itseäänkin kohtasivat kiusaukset — kiusaukset entisten toveriensa puolelta.

Se seikka, että hän oli antanut tytön työntää itsensä puroon, oli avannut nuorukaisten silmät huomaamaan, että he olivatkin erehtyneet hänen luulotellun voimansa suhteen. Kukaan ei ollut koskaan todenteolla häntä koettanutkaan vastustaa, koska sitä oli luultu joka tapauksessa turhaksi. Mutta nyt oli nainen hänet pistänyt puroon kuin huvikseen vain. Siinä tuo pelätty ja ihailtu voima!

Nuo puheet tietysti joutuivat Fritzinkin korviin. Ja ne koskivat häneen yhä kipeämmin, mitä enemmän hän tunsi terveytensä palaavan. Oli hetkiä, jolloin hän katui lupaustaan ettei enää milloinkaan ravintolassa ryhtyisi käsikähmään. Ja eräänä päivänä hän joutui suorastaan koetukseen.

Hän käväsi nyt ensi kerran Grunden markkinain jälkeen julkisessa huvitilaisuudessa. Heleija oli mukana, ja kaunista oli nähdä nuo kaksi kookasta, kukoistavaa vartaloa siistittynä ja juhlavaatteissa rinnakkain kulkevan ampumaradalle. Jo kaukaa soitto kaikui heitä vastaan.

Heleijan rinnassa riehui omituinen taistelu. Sen seikan että hän sai olla kauneimman pojan pyöritettävänä tansseissa, olisi luullut tytön mieltä hyvittävän. Mutta ihmistenhän täytyy sanoa: "Katsokaa, tuolla tulee se, joka on pilkannut miehiä ja niitä tyttöjä, jotka ovat miehelään menneet. Ja nyt hän menee itse. Se on siis ollut pelkkää kateutta." Vaistomaisesti hän kulki koko ajan Fritzistä niin loitolla kuin suinkin ja käyttäytyi yleensä niinkuin hän ei olisi hänen seuraansa kuulunutkaan.

Tanssisalin viereisessä ravintolahuoneessa oli enää vain yksi pöytä vapaana. Fritz istuutui sen ääreen, käskien tuoda jotain juotavaa. Heleija istuutui pöydän toiseen päähän. Hän ei juonut tippaakaan eikä ollut Fritzistä tietävinäänkään.

Muitten pöytien ääressä juotiin sitä enemmän. Joka suunnalta alkoi kuulua äänekkäitä pilapuheita. Suurisuisin kaikista oli Liebin Aatami. Jokaista sutkausta seurasi ensin puoleksi hillitty nauru, mutta kun Fritz pysyi rauhallisena, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, niin kaikui yhä äänekkäämpiä naurunremahduksia.

"Olisipa hauskaa tietää miltä Zehnt-purossa makaaminen tuntuu!" nauroi Liebin Aatami.

"Minä puolestani luulisin siellä olevan hyvinkin pehmeätä!" sanoi toinen toisesta pöydästä.

"Ja vilpoista", lisäsi joku nurkassa istuja. "Kukapa sentään viitsisi antaa itseään siellä virutella!" nauroi taas Liebin Aatami.

Fritz nousi istualtaan. Kun tuo kookas, uhkea vartalo suoristui, tuntui nuorukaisista ikäänkuin vanha pelko olisi jälleen palannut. He pidättelivät hetkisen jännitettyinä henkeään. Heleijan ruskeat silmät taas kerran loistivat ilosta ja ylpeydestä. Mutta ulkona oli juuri alkanut uusi tanssi. Fritz oli vain noussut viedäkseen Heleijan vähän pyörähtelemään. Pilkkakirveet hengittivät jälleen keveämmin, mutta Heleijan poskilla vuorottelivat valkoiset ja tummat täplät. Ja morsiusparin ulosastuessa kaikui jälleen heidän takanaan ilkkanauru.

Oven luona tyttö riistäytyi irti Fritzin käsivarresta, sanoen hiljaa mutta kiivaasti: "Minä menen kotiin. Voit jäädä, jos tahdot. Sinä kai mielelläsi kuuntelet tuommoisia puheita."

Aivankuin näkymätön käsi olisi ravistanut Holderin Fritziä. Sitten hän, painaen kädellään rintaansa ikäänkuin estääkseen liian rajun äänen sieltä tunkeutumasta, kuiskasi: "Sinäkin vielä yllytät, vaikka sinun pitäisi pikemmin auttaa minua itseäni hillitsemään."

Heleija nauroi puolittain kiukuissaan, puolittain ylenkatseellisesti: "Etpä ole apua tarvitsevan näköinen. Olethan tiedämmä Vahva-Fritz, ja kykenet kai itse itsesi hillitsemään. Mutta nyt minä menen — minua ei pidätä kukaan, ja sillä hyvä."

Fritz puristi molemmin käsin rintaansa. "Tämä on koetus", puheli hän itsekseen. "Ja ellet voi pysyä aisoissa, on koko mielenmuutoksesi pelkkää nulikkamaisuutta. Mutta sinun on pysyminen alallasi, vaikka itse paholainen Heleijaa riivaisi. Hänen pitää nähdä, ja kaikkien muiden samoin, ettei hurjuus ole miehuutta". Sitten hän kääntyi Heleijan puoleen niin rauhallisena, että tyttöä harmitti: "Jos tahdot mennä, niin maksan ja menemme sitten yhdessä."

"Voin yksinkin mennä, en pelkää!" vastasi Heleija.

"Sinun on tarpeetonta ivailla", sanoi Fritz. "Olen tuon salin tyhjentänyt ainakin kaksikymmentä kertaa, ja sinä itse olet minua siitä moittinut. Mutta kun sinä nyt moitit minua siitä, etten tällä kertaa tee samoin, niin voin sinulle vakuuttaa, etten ole milloinkaan ennen ollut niin voimakas kuin juuri tällä hetkellä."

Ulkona Fritz tapasi ampumaradan isännän. "Sanokaa pojille siellä sisällä, että saapuvat huomenillalla minun puutarhaani. Silloin on vihkipäiväni aatto, ja te voitte sinne lähettää pari ankkuria olutta."

Isäntä meni ravintolaan ja Fritz ja Heleija saattoivat vielä pyssynkantaman päässä kuulla nuorukaisten riemuhuudot kutsun johdosta. Pojat tietysti tulkitsivat asian siten, että Fritz jälleen tahtoi pyrkiä heidän seuraansa.

Mutta Heleija oli ylpeämpi ja katkerampi kuin milloinkaan ennen. Ja kun hän kohteli Fritziä kuin pientä lasta, tahtoen häntä auttaa ojien yli tai kysyen oliko hän loukannut itsensä, tai eikö Heleija saisi häntä hillitä ettei hän tekisi mitään pahaa kivelle, johon sattui kenkänsä kolauttamaan, niin pitipä Fritzin oikein tarttua kaulukseensa pitääkseen kuohuntansa aisoissa.

Muori-rukka ei sinä päivänä ymmärtänyt entisenkään vertaa mikä Heleijaa oikein vaivasi.

25.

Yö kului, vihkiäisaatto valkeni. Heleija oli koko päivän yhtä kierolla tuulella kuin edellisenä iltanakin. Itsekseen hän tuumi, että hän voisi vielä sinä päivänä paeta omaan mökkiinsä. Ja seuraavana aamuna jo ennen auringon nousua hän lähtisi Liisun kanssa.

Kutsutut nuorukaiset saapuivat kaikin ja hämmästyivät nähdessään vieraina myöskin seudun vanhemmat taistelupukarit, jotka aikaisemmin olivat Fritzin kanssa kilpailleet ruumiin voimista. Fritz ja hänen kisällinsä olivat maahan lyödyistä paaluista ja niiden päälle asetetuista laudoista muodostaneet tilapäisiä istuimia ja pöytiä. Olipa hupaista istua varjoisessa puutarhassa oluthaarikoiden ääressä.

Ei aikaakaan, niin alkoi sinkoilla kiihotussana toisensa perään. Fritz saattoi tuskin pitää loitolla kaikkia niitä, jotka häntä haastoivat leikillä kanssaan painimaan. Turhaan hän heille saneli uuden uskontunnustuksensa: se joka on vahva, kiittäköön Jumalaa ja käyttäköön voimiaan työhön. Vaatijat kävivät vain yhä tunkeilevimmiksi. Heleija oli pahimmillaan. Silloin Fritz teki ehdotuksen että odotettaisiin ainakin poislähtöön saakka. Ja siihen lopulta, vaikka vastahakoisesti, suostuttiin.

Mutta juuri, kun innokkaimmin pakistiin ja juotiin, ilmestyi vieraiden keskelle Fritzin vanhin sälli puettuna Heleijan vanhoihin vaatteisiin, jotka hän jotenkuten oli onnistunut itselleen sieppaamaan. Hän sanoi kotimatkalla Zainhammerista kärrynsä tarttuneen pehmeään liejuun puron luona ja kysyi eikö kukaan läsnäolijoista kykenisi niitä irrottamaan.

Kaikki nousivat paikoiltaan iloisina noin oivallisesta voimankoetuksesta. Ainoastaan Fritz näytti tyytymättömältä pitojen häiriytymisestä. Hän kehotti vieraitaan jäämään ja heittämään tuon ilveilyn sikseen. Mutta hänen kehotuksensa eivät tepsineet ja puoleksi vastahakoisesti hän lopulta seurasi heitä itsekin purolle. Siellä oli todellakin raskaasti kuormitetut työntökärryt pehmeään maahan vajonneina.

Jokainen olisi tahtonut ensimäisenä voimiaan koetella. Ja kun ei muuten sovittu, niin ratkaistiin arvalla kunkin vuoro. Fritz yksin jättäytyi leikistä eroon.

Nyt alkoi aivan samallainen näytelmä kuin Grunden markkina-iltana Reickerin ravintolan luona. Nähtiin oikea mallivalikoima voimakkaita liikkeitä ja pontevia asennoita. Yhtä voitollisesti hymyillen kuin moni riensi koetukseen, yhtä suuttuneena ja sadatellen hän siitä luopui, etsien lohdutusta muiden samantapaisesta kohtalosta.

Näky ei varmaankaan Fritziä huvittanut. Hän meni jälleen pitopaikalle.

Jo olivat kaikki vieraat menestyksettä koetelleet voimiaan ja kaikki he olivat yksimielisiä siitä, että kärryjä riivasi salaiset noitatemput. Niitä ei saisi liikkeelle yksikään elävä sielu, olipa hän miten vahva tahansa. "Kenties", nauroi Heleija, joka oli riemuiten katsellut noita turhia ponnistuksia, "ovat kärryt siten noidutut, ettei niitä saa liikkeelle muu kuin joku nainen." Kaikki kehottivat häntä koettamaan, saadakseen vielä kerran nauraa jonkun tappiolle.

Heleija meni tanssien kärrynaisojen väliin. Hän muisteli miten viimein oli vienyt voiton räätälistä, kankurista ja sepästä. Mutta kärryt olivatkin raskaammat kuin hänen silloisensa. Ja vaikka hän onnistui vähän paremmin kuin toiset, niin että sai ne jonkun verran liikahtamaan, ei hän kuitenkaan voinut niitä paikoiltaan työntää.

Sillä välin Liebin Aatami ja muutamat muut toivat Fritzin jälleen paikalle.

"Siinä toinen kuin toinenkin", huusi Liebin Aatami. "Olemme kaikin joutuneet naurun alaisiksi ja, sinä, Fritz, saat tehdä seuraa."

"Niin", huusi toinen, "ettet enää tämän jälkeen voisi prameilla, että olisit sen kyllä tehnyt, jos vain olisit tahtonut."

Turhaan Fritz vastusteli. "Mitähän hyötyä siitäkin olisi? Jos saan nuo kärryt liikkeelle tai en, niin en sen vuoksi ole rahtuakaan parempi tai huonompi kuin olen, ettekä te muutkaan!"

"Olisitpahan vaan!" sanoi Liebin Aatami. "Silloin sanottaisiin että kaikki muut olivat nulikoita, paitsi Holderin Fritz yksin mies."

Toinen arveli: "Nyt alan uskoa, että Fritz on itse pannut toimeen tämän pelin, saattaakseen meidät naurun alaisiksi."

"Koetanko?" kysyi Fritz Heleijalta, joka seisoi hänen vieressään.

"Et!" vastasi tämä suuttuneesti.

"Eihän siitä sen pahempaa kuin että joudun naurun alaiseksi", sanoi Fritz. "Ja siitä ei voi kukaan minua moittia, koska kaikki ovat samassa kadotuksessa."

"Mutta minä en voi sitä kärsiä!" vastasi Heleija vielä suuttuneempana. "Sinulle he eivät saa nauraa."

"Hän on sen itse pannut toimeen!" huutavat kaikki yhtaikaa. "Mutta hänen täytyy itsekin koettaa, muuten hän ei ole rehellinen mies."

"Niinkö luulette?" sanoi Fritz. "Laskehan minut, Heleija — ehkä he eivät naurakkaan!"

Samassa Fritz oli jo aisojen välissä.

Suut, jotka jo olivat auenneet naurunrähähdykseen jäivät ihmetellen selkoselälleen, kun kärryt todellakin kohosivat. Ja kun Fritz lisäksi työnsi ne rinnettä ylös aina puutarhan aitauksen sisälle, niin suut yhä enemmän ammottivat tai puhkesivat hämmästyksen huudahduksiin.

Fritziä näytti heidän hämmästyksensä liikuttavan yhtä vähän kuin hän oli heidän nauruaan pelännyt. Ylös tultuaan hän heitti kärryt sikseen sanoen: "Olen tehnyt mielenne mukaan, älkää päästäkö olutta väljähtämään."

Kaikki istuutuivat harmista, häpeästä ja ihmettelystä vaieten. Painikilpailusta ei sinä iltana enää kuulunut sanaakaan. Sitä äänekkäämmin kaikuivat entiset ylistykset Vahvan-Fritzin kunniaksi.

Mutta Fritziä se ei huvittanut rahtuakaan. "Heittäkää nuo tuhmuudet", sanoi hän.

Mutta morsian istui vaieten ja valkoiset ja tummat pilkut vaihtelivat hänen poskillaan.

Kun kaikki olivat lähteneet ja Fritz tahtoi hänet kanssaan kotiin, riistäytyi tyttö irti. "Nytkö jo alotat?" sano hän pidättäen vaivoin kiukunitkua. "Mutta minä en olekkaan samallainen kuin äitini, enkä tyydy mihin hyvänsä. Nyt noudan Liisun ja ensi yön nukun omassa talossani — tee sinä mitä tahdot. Niin se on, ja sillä hyvä."

"Omassa talossasi et voi nukkua", sanoi Fritz hämmästyneenä. "Ja Liisukin on jo levolla. Ethän voi häntä unesta herättää. Minä en sinua pidätä, mutta sinä tiedät itsekin että minuun koskee, jos menet. Sen vuoksi voisit vielä tämän yön nukkua muorin luona. Ja jos haluat, niin voisimmekin vaikka kävellä taloasi katsomaan, koska olen joka tapauksessa aikonut viedä sinut sinne huomisaamuna ennen vihkimistä."

Tyttö ei vastannut mitään, mutta alkoi heti astua edellä taloaan kohti. Hän ikävöi sitä, koskei ollut edes nähnyt sitä neljääntoista päivään. Fritz, jonka mielessä toivo alkoi uudelleen elpyä, seurasi vaieten.

Oli muuan noita penseitä kesäöitä, jolloin luulisi voivan kuulla ruohon kasvavan. Helteen painamat heinänkorret nostavat yökasteen virkistäminä jälleen päitään. Yön pehmeään viittaan kääriytyneinä kiiruhtavat elävät olennot maatamyöten tai hiljaa ilman halki lentäen. Yöperhoset rientävät kömpelön kohteliaasti kukkien luo, sirkat lävistävät terävällä sirinällään yön mustat korvat. Ruohikossa astelee kissa, ravistaen joka askeleella ylhäisesti kastetta korkeallenostetusta käpälästään.

Kaikesta tuosta ei meidän eteenpäin rientävä parimme huomaa mitään. Vihdoin he saapuvat pajukkoon, ja siihen Heleija äkkiä seisahtuu. Tuolta, missä hän tiesi talonsa seisovan, loisti yön hämärässä jotain helakkaa. Eihän se voinut olla hänen vanha harmaa talonsa. Mutta mikä se muutenkaan olisi?

Mutta Fritz hymyilee niinkuin se, joka tietää toista hämmästyttävän salaisuuden. Hän kiiruhtaa Heleijan edelle, voidakseen tytön kasvoista lukea mitä hänen mielessään liikkuu.

Olihan se hänen talonsa! Eikä sittenkään. Ulkopiirteet olivat samat, mutta ei mitään, mikä olisi osottanut sen viime sateen aikaisia surullisia vaurioita. Se ei enää riippunut runneltuna kallion kupeessa, vaan seisoi upeasti suoraharjaisena. Mitä lähemmäs Heleija tuli, sitä enemmän uutta hän huomasi. Kadonnut ei ollut ainoastaan seinään syntynyt aukko, vaan koko tuo vanha seinä. Sen sijalla näkyi punaisenhohtava tiiliseinä ja kaiken kukkurana kevyt tiilikatto.

Tyttö seisoi hetkisen kuin kivettyneenä. Sitten hänen silmistään puhkesi kyynelvirta. Hän väänteli käsiään ja huusi uudestaan ja yhä uudestaan: "Oi minun vanha, hyvä taloni! Oi minun vanha, hyvä taloni!"

Ensin Fritz arveli itsekseen: "Nyt hyvästi sinä vanha Heleija! Nyt sinun on pakostakin lähteminen!" Mutta kun tyttö ei laannut vaikeroimasta, silloin hänkin tuli pahoille mielin ja miltei katui tekoaan.

"Mutta, Heleija", sanoi hän viihdyttäen. "Onhan tuo yhä vielä sinun vanha talosi, vaikka sillä onkin uusi takki. Sisästä se on aivan sellainen kuin se on ollutkin. Ja vanha heisipuu ei ole kadottanut ainoatakaan oksaa. Olen sitä itse varjellut kuin omaa veljeäni. Eikä sieltä ole hävinnyt leppälinnun pesäkään."

"Ei", sanoi tyttö, "minun taloni se ei enää ole! Tuo ei minulle kuulu. Olin ajatellut että kun kävisi hullusti, niin palaisin vanhaan talooni, ja nyt ei minulla sitä enää olekkaan. Nyt ei minulla enää ole mitään. Nyt voin lähteä maailmallekin."

Fritzin kädet jo lähenivät takin kaulusta, kun hän vastasi: "En tosiaankaan tullut ajatelleeksi että käsittäisit asian tuolta kannalta. Eikä se ole oikein, sillä tiedät hyvin että olen sen tehnyt rakkaudesta."

"Aivan niin", sanoi Heleija, "että voisit oikein minua kiusata, kun ei minulla enää ole mihin mennä! Sentähden sen olet tehnyt."

Fritz puheli itsekseen: "Tuo on se vanha Heleija, mutta ole sinä mies!" Ja hän jatkoi tyttöön kääntyen: "Sen toki ymmärrät, ettei talo olisi sille kannalle voinut jäädä. Ensi sade olisi sen kokonaan luhistanut."

"Ymmärrän", sanoi Heleija yhä suuttuneemmin, "että häpesit talon köyhyyttä ja kurjuutta. Sinun piti näyttää että olet rikas. Minä yksin en ole tuntenut köyhyyttäni; mutta sinun piti vielä ottaa taloni, että oikein tuntisin sinun olevan rikkaan ja minun köyhän."

Fritzin oli vaikea itseään pidättää. Hän sanoi itsekseen: "Jään lähtiessä on aina ryskettä, sitten kaikki tyyntyy. — Usko minua, Heleija! Jos olisin taloasi hävennyt, niin olisin antanut sen luhistua paikkaansa."

"Sano sinä", huusi Heleija yhä suuttuneemmin, "mitä tahdot, kyllä minä näen että tahdot minusta päästä. Mutta minä en ole niitä, jotka odottavat kunnes sanotaan nyt voi mennä. Ja minä menenkin, kun jo olet talonikin ottanut. Mikähän sinä luulet olevasi? En tarvitse ketään, en ainakaan sinua. Tee mitä tahdot, minä teen niinkuin minä tahdon. Niin se on, ja sillä hyvä."

Fritz oli jälleen puristanut nyrkkejä rintaansa vasten. Hän näki nyt että tuo vanha Heleija halveksi kaikkia lempeitä keinoja. "Käyköön miten hyvänsä, ei auta. Nyt ei ole kysymys kuumehoureista, vaan miehenkunniasta, ja se on pystyssä pidettävä." Näin hän tuumi itsekseen, ja alotti:

"Minäkö luulen olevani jotain? Entäs sinä, mitähän sinä luulet olevasi? Sanonpa sen sinulle. Sinä olet typerä tytönletukka, joka et itsekkään tiedä, mitä tahdot. Köyhyys ei ole häpeäksi, kun ei itse ole siihen syypää, mutta se ei myöskään ole mikään ylpeilemisen aihe, niinkuin sinä näyt käsittävän. Sinä näyt arvelevan, että itse ylpeys on hyve, ja sitten sinä ylpeilet siitä että olet ylpeä. Vai ylpeiletkö siitä, että olet voimakas ja työkykyinen? Vaikka olisit kuinka voimakas, niin hevonen on kuitenkin kuusi kertaa sinua voimakkaampi, ja voi olla kuusi kertaa sinua ylpeämpi. Ihminen tunnetaan siitä, että hänellä on järki, mutta sinulla ei ole järkeä paljoa enemmän kuin hevosellakaan, muuten et olisi niin ylpeä. Järki käskee meidän pyrkimään tullaksemme siksi, kuin meidän pitäisi. Mutta siinä ei ole järkeä rahtuakaan, että joku pyrkii vasten virtaa ja kuvittelee olevansa yksin viisas ja koko muun maailman vähämielisen, ja on sitä ylpeämpi kun ei virta käänny hänen mukaansa.

"Sinä luulet tekeväsi hyödyllistä työtä, kun muokkaat ja puhdistat perunamaata, mutta itseäsi et muokkaa ensinkään, vaikka rikkaruohoihin tukehtuisit. Sinä soimaat peltoa rikkaruohojen tähden, mutta oman luontosi pellossa kasvavista rikkaruohoista sinä ylpeilet. Sinä halveksit miehiä ja naineita naisia, mutta jospa oikein ymmärtäisit mitä merkitsee miehenä ja vaimona oleminen! Silloin et halveksisi, vaan pyrkisit tulemaan hyväksi vaimoksi. Olen tähän saakka kärsinyt sinun kuumehoureitasi, koska olen luullut että itse niistä luopuisit. Mutta nyt näen että ne yhä sikiävät, mitä kärsivällisempi olen. Sinun pitää voida minua kunnioittaa. Ja minä tahdon sinua kunnioittaa, sillä en sinua rakastaisikaan, jos en välittäisi siitä minkälainen olet. Minä en pakota sinua liittymään minuun, mutta minä en myöskään kerjää sinua itselleni. Talo tuossa on sinun, voit jälleen mennä sinne, voit tehdä mitä tahdot. En ole tahtonut mieltäsi pahottaa enkä tahdo vastakaan, mutta jos menen naimisiin, niin tahdon myöskin olla miehen sijalla. Nyt tiedät ajatukseni tästä asiasta, ja myöskin sinusta. Voit päättää mielesi mukaan. Niin se on, ja sillä hyvä."

Fritz pelkäsi että Heleija katkaisisi hänen puheensa ja lopullisesti särkisi heidän välinsä. Hän tunsi rakastavansa tyttöä niin paljon, kuin mies voi naista rakastaa. Hän tunsi sen sitä selvemmin, mitä varmemmin hän luuli nyt puheellaan lausuvansa kuolemantuomion heidän yhteenliittymiselleen. Sitä enemmän hän hämmästyi, kun Heleija vaikeni puheen loputtuakin. Eikä hän voinut nähdä hänen kasvojaankaan, kun kuu oli peittynyt pilviin. Hän kuunteli hänen hengitystään, mutta tyttö ei hengittänyt tavallista kiihkeämmin. Odottiko hän ehkä että Fritz häntä kuitenkin vielä rukoilisi? Silloin tyttö oli erehtynyt. Fritz tiesi osottaneensa niin suurta kärsivällisyyttä kuin hänen mielestään oli miehen arvolle sopivaa. Ja tämän nuhdesaarnan hän oli velkaa sekä itselleen että tytölle. Sentähden hän myöskin vaikeni.

Heleija kääntyi lopulta hitaasti ja Fritz seurasi häntä. Koko kotimatkalla ei kumpanenkaan puhunut sanaakaan. Muori oli vielä ylhäällä, odottaen Heleijan kotiintuloa. Fritz sanoi hyvää yötä ja meni ylpeänä ja kuitenkin sydän ahdistusta täynnä työpajaansa.

Mutta ulkona kohosi yhä uusia kasteen virkistämiä heinänkorsia, siilit rummuttivat, yöperhoset liihottelivat, sirkat lauloivat, hamsterit riitelivät, kissat yhä ravistivat kastetta käpälistään. Jokainen huolehti itsestään. Pieni talokin hohti huolettomana. Vain heisipuu näytti aavistavan mitä tänä yönä aaltoili kahdessa rakastavassa ihmissydämessä. Siksi se kuin onnea toivotellen suhisi tavallista vienommin.

26.

Seuraavana aamuna oli koko Holderin talo jo aikaisin jalkeilla. Olihan nyt isännän vihkipäivä. Hän itse saapui jo auringon noustessa työhuoneestaan.

Morsianta vain ei näkynyt. Vihkiminen piti toimitettaman aikaisin. Mutta Holderin muori tapasi Heleijan vielä nukkumasta, kun hän korjasi tuolilta tytön eilisen puvun, pannakseen sijalle morsiusvaatteet. Liisullekin oli toimitettu juhlapuku. Pienokainen nukkui vielä vuoteessaan.

Fritz saattoi tuskin hillitä levottomuuttaan, kun neljännestunti kului toisensa perään eikä Heleijaa näkynyt. Muori huomasi hänen tilansa ja meni katsomaan. Mutta hän tuli säikähtyneenä takaisin, löi käsiään yhteen sanoen: "Oi sitä häpeää, sitä häpeää!"

Fritz ei kysynyt mitään. Hän käsitti ettei muori ollut tyttöä löytänyt.

"Ehkä hän on mennyt kaivolle", sanoi hän.

"Tätä minä olen pelännyt kaiken aikaa", jatkoi muori päivittelyään, "kun hän on tullut niin kummalliseksi. Koko yön kuulin hänen itsekseen nauravan. Voi että näin piti tapahtua pojanpojalleni!"

Fritz miltei suuttui: "Kyllä hän on siellä jossain", vakuutti hän, "kukapa tietää vaikka olisi kaappiin piilottautunut. Älkääkä siitä nyt melua pitäkö! Se olisi vain monelle mieleen. Eikä se kuitenkaan ole totta! Jatkakaa rauhassa askareitanne, muori! Vielä on neljännes tuntia aikaa, ja siihen mennessä Heleija on täällä."

Niin kävikin.

Mutta salpa oli kauvan koholla, ennenkun ovi avautui, ja ovi seisoi kauvan avoinna, ennenkun kukaan astui sisään. Ja Heleija, sillä hän se oli, olisi vielä jäänyt kynnykselle seisomaan, ellei muori olisi häntä tuonut sisään.

Fritzin oli sanomattoman vaikea peittää sisällistä riemuaan. Hän ojensi Heleijalle vaijeten kätensä, tuntien miten tytön käsi hänen kädessään vapisi.

Muori ei ymmärtänyt mitenkä hän oli kyennyt yksin pukeutumaan.

Heleija vastasi että vanha Anna-Maija oli käynyt häntä katsomassa ja silloin häntä auttanut.

"Missä hän on?" kysyi Fritz. "Onko hän ulkona? Tuokaa hänet toki sisään, muori!"

"Hän kävi silloin, kun olin kaivolla", vastasi morsian arasti, "sitten hän taas meni kotiinsa."

"Ja sinä sanot", tokasi Fritz, joka tajusi Heleijan ajatukset, "että me häpeämme sinua, kun sinä häpeätkin meitä."

Niin vähäarvoisena kuin Fritz pitikin omia vihkiäisiään, sitä suurempaa huomiota se herätti muissa. Kadunkulmat, joiden ohi morsiuspari kulki, vilisivät mustanaan väkeä. Kirkko oli niin täynnä kuin juhlapäivien jumalanpalveluksessa. Kun eivät varotukset olleet auttaneet, ryhdyttiin nyt ennustelemaan nuorelle pariskunnalle onnettomuutta sellaiset määrät, että siitä olisi ollut kymmenellekin jakaa.

Vaikenemme niiden suhteen ja vakuutamme vain, ettei luultavasti milloinkaan oltu kauniimpaa paria Luckenbachin kirkossa vihitty.

Morsian katsahti usein sulhaseen ja huulensa jo avautuivat ikäänkuin jotain sanoakseen. Mutta lopultakin hän kuitenkin vaikeni ja Fritzin kysyessä: "Mitä aioit sanoa, Heleija?" hän loi katseensa muuanne ja vastasi hiljaa: "Odotahan — ei vielä."

Kun he toimituksen päätyttyä astuivat kirkosta ulos, piristeli kevyt pilvenhattara kuin ohuen hunnun läpi hienoja pisaroita, sirotellen morsiamen seppeleelle "kultaa", kuten kansa sanoo.

Nyt Heleija kuiskasi: "En tiedä soveltuuko se ja suostuisitko sinä siihen, mutta minä niin mielelläni kulkisin vanhan taloni ohi sinun luoksesi."

"Miksi sanot minun luokseni?" kysyi Fritz, suunnaten matkan Heleijan taloa kohti. "Vaan voithan sanoa: sinun luoksesi taikka myöskin meidän luoksemme. Kunhan vain joka kerta ajattelet että tahdot minun luokseni, kun tulet kylästä kotiimme, niin olen tyytyväinen."

Onnellinen päähänpisto saattoi Fritzin valitsemaan pienen kiertotien. Näin vähitellen eksyivät parjaajat heidän jäljiltään ja he saapuivat yksikseen kenenkään huomaamatta pienen talon kohdalle.

Tuskinpa on nähty kauniimpaa aamupäivää. Taivaalla ei ole ainokaista pilvenhattaraa ja vanhalla heisipuulla on lievän sadekuuron jälkeen kimalteleva hääpuku. Sen oksilla välkkyy tuhannet timantit, puu itse hymähtelee niin sydämellisesti ja sen siipien alla lepäävä talo hohtaa kuin itse morsian. Eikä puutu soittoakaan. Pieni laululintunen visertää oksalla onnellisen rakkauden ikuista säveltä ja kaksi autuasta sydäntä sykähtelee riemuiten. Sillä puutarhassa linnantien tuollapuolen morsian kallistaa hiljaa päänsä sulhasen rintaa vasten ja sanoo: "Täytyyhän minun se kuitenkin sinulle sanoa, Fritz, niin mielelläni kuin toivoisinkin, että sen sanomatta tietäisit."

"Ja vaikka tietäisinkin, niin kuulen sen niin halusta uudestaan vaikka tuhannesti", vastaa Fritz silmillään. Heleija tahtoo jatkaa, mutta katsoo ensin vielä kerran arasti ympärilleen, olisiko ketään lähistöllä, ja hänen silmänsä välttävät Fritzin katsetta.

"Minä olin typerä tyttö ja olen tullut yhä typerämmäksi, sensijaan että olisin viisastunut — ja eilen olin kaikkein typerin. Sellainen olen ollut aina siitä asti, kun viimeksi täällä seisoimme. Mutta katso, eihän se olekkaan mikään pikku asia, kun kaikki yhtäkkiä muuttuu toiseksi eikä enää saa olla oma herransa — varsinkin kun on köyhä tyttö, jolla ei ole mitään."