Front matter (continued 2)

"Unissani, unissani, Heleija."

Heleijan poskille kohosivat valkeat pilkut. Vihdoin hän huudahti: "Tyhmyyksiä! En viitsi enää kuulla mitään noista asioista. Menkää ylös kamariinne. Kyllä jo on aikakin, huomenna täytyy olla varhain jalkeilla. Lähden liikkeelle jo auringon noustessa."

"Kylläpä sinä, kylläpä sinä, Heleija! Zainhammeriin vaan, vaikka rouvat ovat niin varottaneet ja vaikka sinun ehkä täytyy yöaikaan kulkea Ulrikin-metsän läpi. Siellä sinulle voi jotain tapahtua, mutta sitä et pelkää, vaan unta, joka ei ole mitään, sitä sinä pelkäät!"

"Pelosta ei ole puhettakaan. Mutta nyt te menette ylös ja nukutte hyvin — niin se on, ja sillä hyvä!"

"Hänelle ei nyt kerta kaikkiaan mahda mitään", jupisi Anna-Maija noustessaan portaita yliskamariin. Siellä hän sai vapaasti itkeä ja valittaa.

Nyt tiedämme miksei Heleija saanut unta. Häneen oli jälleen tarttunut tuo vanha pelkonsa unennäköjen suhteen. Mutta vaikka hän valvoikin, sai hän silti koko yön tapella murhaajia, rosvoja, aaveita ja unia vastaan. Eivätkä hänen voimansa aina riittäneetkään, hänen piti avuttomana uneksien alistua kaikkeen, ja vaikka oli pakenevinaankin, niin eipä päässyt paikaltaan liikahtamaan. Hän oli ensimäisen kerran eläessään mielestään sairas. Kylmä tuskanhiki, josta hän ei ennen mitään tiennyt, karmi ruumista. Kaikesta tästä tuli tuo voimakas tyttö niin heikoksi, että hän jo mietti jättää sikseen koko Zainhammerin matkan.

Kun nousevan auringon ensimäiset säteet heijastuivat seinällä riippuvaan pieneen rikkonaiseen peiliin, silloin hän ei enää malttanut pysyä vuoteessaan. Hänen ensi askeleensa noustua suuntautuivat säännöllisesti läheiselle purolle, jossa hän pesi kasvonsa, käsivartensa ja niskansa. Nyt hänelle ovea avatessaan johtui mieleen, että jospa Fritz väijyykin tuolla ulkona. Mutta silloin hän punastui häpeästä ja työnsi suuttuneena voimakkaasti oven auki.

Sisään tunkeutui raitis aamuilma, hyväillen häntä viileillä käsivarsillaan. Samassa häipyivät kaikki öiset haaveet ja hän oli jälleen entinen Heleija.

Raitistunut veri tykki jälleen rauhallisesti hänen raittiissa suonissaan. Ja kun hän tyhjine kärryineen kulki kostean ruohikon poikki tielle, silloin nuo ruskeat silmät taas hymyilivät kilpaa sinisen taivaan kanssa. Koko juttu hurjasta Holderista ja hänen väijymisestään tuntui tyhjältä, hullunkuriselta sadulta.

11.

Kävi niinkuin oli varottu. Aurinko oli jo alhaalla, kun Heleija kuormineen jätti Zainhammerin. Ja ennenkun hän saapui Ulrikin-metsään, alkoi jo hämärtää. Lisäksi kohosi taivaalle uhkaavia ukkospilviä.

Painostava kuumuus yhä kasvoi mikäli ilta läheni. Ulrikin-metsässä siihen vielä liittyi kuivien havujen tuoksu, mikä nousi tieltä kuumana höyrynä.

Ei ainoata raitista tuulahdusta!

Luonto tuntui makaavan kouristuksissaan, katsellen miten mustat pilvet jo ryhtyivät valmistuksiin haudatakseen sen elävältä, tuomitun voimatta pusertaa ainoata avunhuutoa esiin.

Heleijan taakka oli tänään koko joukon pienempi kuin Grunden markkinapäivänä, ja kuitenkin se tuntui kahta vertaa raskaammalta.

Kuinka ikävöimmekään tällaisessa tilassa nähdäksemme jonkun elävän olennon! On kuin kaipaisimme näkyvää todistusta, ettei maailma ole vielä kokonaan kuollut. Jo yksinkertainen "hyvääpäivää" tai "jumal'antakoon" hyväilee viileällä sormellaan nääntyvää sieluamme, terästäen askeltemme pontta.

Heleija oli kulkenut metsässä jo runsaan kolmeneljännestuntia näkemättä ainoata elävää sielua. Laskevaa päivää muistutti enää vain heikko sini punerva heijastus, joka väreili siellä täällä jollakin petäjänrungolla kuin menneisyyden henkäys. Sekin katosi ja yön hallituskausi alkoi. Tyttöä vastaan lehahti kuin pidätetty hengitys. Hänen takanaan kahisi salaperäisten askelten hiipaukset, ikäänkuin houkutellakseen häntä taakseen katsomaan. Nyt joku hiipii pensaikon läpi, tuolla, missä kaamea valo väikkyy kuin ilmestys yön kalpeilla poskilla, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä. Aivankuin raskas ruumis hiipisi pensaikon läpi. Valaistus lähenee, katoaa jälleen, ja hänen eteensä ilmestyy äkkiä suuri, kummallinen olento.

Mutta se ei olekkaan mikään hirmukuva eikä aave.

"Hyvää iltaa!" lausahtaa naisen ääni. Tervehtijä on kärryjä työntävä talonpoikaisnainen. Ja nyt huomaa Heleija että tuo, mikä ensin näytti valoilmiöltä ja sitten lähempänä hirmukuvalta, onkin muutamia suuria valkoisia kangaskääröjä, jotka kohoovat korkealle kärryjen reunan yli.

"Jumal'antakoon!" vastaa Heleija ja suoristaa vaistomaisesti vartaloaan.

Samana hetkenä ukkosilman kotkansiivet siirrähtävät levälleen taivaalla ja iloksemme huomaamme että kuu varmaankaan ei ole kaukana, vaikka ponnisteleekin vielä pilvien takana.

Oi, jospa se astuisi esiin — nyt on täysikuun aika.

Molemmat pysähtyvät vaistomaisesti ja laskevat kärrynsä maahan. Molemmat pyyhkivät hien otsaltaan ja talonpoikaisnainen sanoo: "Te se varmaan olettekin."

Heleija ihmettelee kenen hänen pitäisi olla.

"Tehän olette suuri ja vahva, ja jo kauvaa kuulin kolinasta että kuormassanne on rautaa. Te se olette! Teitä hän kysyi."

"Kysyi? Minua? Kuka?"

"Ette tullut, jumalan kiitos, vielä silloin vastaani. Ja vaikka olisitte tullutkin, niin enpä olisi sitä hänelle sanonut. En vainenkaan! Sillä näin kirveen välähdyksen. Hän oli sen pistänyt poveensa takin alle, mutta se oli siksi suuri että sen kuitenkin näin."

Heleija ei vieläkään oikein asiaa ymmärrä, mutta väristys käy hänen ruumiinsa läpi tuota toista ajatellessa. "Eipä siltä että pelkäisin", sanoo hän selittävästi itselleen, "mutta onhan kauheata että joku tekee tuollatavoin."

"Kerron niinkuin asia on", alotti nainen istuutuen kärryilleen kangaskääröjen keskelle. "Koko tunnin olen ajatellut vain sitä, että tahtoisin teitä tavata ja siitä puhua. Voin lyödä vetoa ettei hän ollut veljenne, niinkuin sanoi. 'Mutta minkätähden häntä kysytte?' sanoin minä. Silloin huomaan miten noloksi hän käy. 'Ulrikin-metsässä ei ole liian turvallista kulkea', sanoo hän. 'Niin', ajattelen minä, 'ei minustakaan'. Ja jos tulisin teitä vastaan, niin en saisi teille ilmottaa hänen teitä kysyneen. 'Niin', ajattelin minä, 'sitähän minäkin'. Ja kun tahdoin tietää kuka hän oli, ei hän ollut kuulevinaan. Juuri silloin tuli ihmisiä kaupungista päin. Minä koetin katsoa häntä kasvoihin, mutta samassa hän katosi. Mutta nuo tulijat sanoivat heti: 'Jospa Heleija tuon tietäisi!' Ja he sanoivat että minun pitäisi Jumalan tähden siitä teille kertoa, jos tulisin teitä vastaan. Ja koska arvelen teidät Heleijaksi, niin pyytäisin teitä mieluummin kääntymään takaisin kuin rientämään hänen kynsiinsä. Mutta minulla on vielä pitkälti matkaa. Jos tahdotte seurata, niin tulkaa kanssani."

Vaimo nousi ja lähti liikkeelle.

Varsin mahdollista, että Heleija olisi hänen neuvoaan seurannutkin, ellei vaimo olisi häntä tuntenut. Mutta eukko voisi vielä kertoa että Heleija oli pelännyt, oli mennyt pakoon! Ei, hän oli terve ja voimakas!

"Vaikka siellä olisi kaksi Holderin Fritziä!" huudahti Heleija metsälle. "En pelkää kahtakaan tuollaista. En neljänkään tähden kääntyisi. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Metsä ravisti ihmetellen vihreitä hapsiaan.

Tuskin kaksikymmentä askelta astuttuaan hän kuitenkin pysähtyi. Hän näki vaimonkin seisahtuneen, luultavasti koska tämä arveli Heleijan päättäneen toisin ja tulevan hänen kanssaan.

"Jos olisin sen tehnyt heti silloin", sanoi Heleija, "mutta juoksisinko nyt hänen jälessään kuin pieni lapsi äitinsä jälessä?" — Hän lähti taas liikkeelle, nainen teki samoin. Mutta äkkiä johtui hänen mieleensä että se paikka, johon hänen nyt piti poiketa, oli nimeltään Verilehto. Ensi kerran tuli hän ajatelleeksi tuon sanan merkitystä. Ja samoinkuin nimi, alkoi koko seutukin tuntua aivan toiselta, ventovieraalta ja kammottavalta.

"Tyhmyyksiä", virkkoi hän itsekseen suuttuneena. "Juurikuin pelkäisin." Ja hänessä heräsi palava halu mennä juuri Verilehdon kautta, vaikka Bühelin tie olisi ollut yhtä lyhyt ja tasaisempi kulkea.

Mutta vaikkei hän tahtonutkaan sitä tunnustaa, niin tuntui kuitenkin paljoa helpommalta, kun Verilehdon tienhaara jo oli hyvän matkan päässä hänen takanaan.

Vihdoin metsä loppui. Nyt hän ei enää ollut kaukana serkkunsa liinamaasta. Pilvikin siirtyi kuun edestä pois. Kun vielä vähän ohenisi tuo kolmikulmainen laikka, niin hän voisi puron leppien ja pajujen läpi nähdä Luckenbachin kirkontornin huipun. Ja puro, joka luikerteli lähellä tietä, olihan se Zehnt-puro, sama joka virtasi hänen asuntonsa editse, sama, jossa hän joka aamu peseytyi ja jossa oli uinut monena lämpimänä yönä.

Kuitenkin valtasi hänet uudelleen kauhu, kun aivan läheltä kuului hiljainen varotusääni.

"Menkää leveätä tietä myöten, Heleija, tamppimyllyn kautta", kuiskasi ääni. "Ja varokaa ettei hän näe teitä."

"Kuka hän? Ja missä? Ja kuka ei saa nähdä — ketä? Ja missä hän on?"

Tummasta pensaikosta kohoo hänen viereensä kalpeat kasvot. Varottaja on pieni, rampa tamppimyllyn Beeta. Hän työntää kainalosauvansa lujasti pehmeään maahan ja kohottautuu sen varassa terveellä jalallaan niin suoraksi kuin suinkin. Laihalla käsivarrellaan hän osottaa siihen kohtaan, missä Zehnt-puro juoksee maantien poikki.

"Tuolla Ulrikin-poiulla hän on seisonut jo jonkun aikaa väijymässä. Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa, muuten hän teidät huomaa!"

Kuun pikainen kurkistus ohuen pilven läpi valaisi nyt sekä polun että tumman varottajan. Seuraavana hetkenä on kaikki taas yhtä pimeää kuin äskenkin.

Heleijan sydämessä kohoo ristiriitaisten tunteiden aallokko, jonka temmellystä silloin tällöin valaisee kuumeentapaisten ajatusten salamat.

"Siis kuitenkin hän? Hän siis minua väijyy? Mitä olen hänelle tehnyt? Miksi juuri hän?"

Kaikki varotukset, unet ja ennustukset, kaikki viime yön hirmujutut kohoavat jättiläisvarjoina hänen eteensä. Hän näkee Walleriina-rouvan myssynheilahduksetkin. Siihen liittyvät talonpoikaisnaisen äskeiset puheet. Ja sisimmässä huutaa ääni: "Nainen ei kuitenkaan ole mikään mies!" Hän tietää seuraavana hetkenä häpeävänsä tuota ajatusta, mutta tuntee tällä kertaa olevansa sen vallassa. Hän jo katsahtaa tielle, minkä pikku Beeta on hänelle neuvonut. Mutta juuri kun jalatkin ovat sinne suuntautumassa, hän näkee räätälin tulevan samaa tietä. Silloin nousee häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän kuulee jo ajatuksissaan sepän ja kankurin pilapuheet pilkkanauruineen. Vaistomaisesti hän astuu juuri tuolle varotetulle tielle kuin ahdistajaansa päin. Ja kerran sille jouduttuaan, on kääntyminen mahdotonta. Se vasta antaisi pilkkapuheille virikettä.

Ja eikö olekkin parempi kuolla, jos niinkin olisi tarvis, kuin elää alituisessa pelossa ja itsensähalveksimisessa? Ja oliko sitten niin tietty asia, että Holderin Fritz oli häntä vahvempi? Ja vaikka olisikin! Ja kirveestään huolimatta. Jos Heleija lähestyisi häntä aivan lähellä puroa, leppien suojassa, niin Fritz ei voisi häntä nähdä eikä ennättäisi nostaa kirvestään.

Pehmeässä ruohikossa ei kuulu kärryjen ääni eikä rautakankien kilinä. Ja sitten kaikki voimansa ponnistaen, epätoivon karkaisemana, päin, kaikki siunaaman tuokiossa! Noin — —

Se hänelle kelpasi!

Ahdistaja makaa purossa ja Heleija on ehtinyt jo kauvas puron sillan yli, ennenkun hänen onnistuu pysäyttää kärrynsä ja itsensä.

12.

Meidän täytyy nyt heittää katsaus Hurjan-Fritzin elämään Grunden markkinain jälkeen, päästäksemme selville, onko hän ansainnut noin surullisen kohtalon ja onko hän sen ansainnut Heleijan käden kautta.

Seuraamme siis Fritziä ja hänen meluavia tovereitaan kaupungin ulkopuolella olevalta solatieltä "Joutsen" ravintolaan.

Meidän ei tarvitse kulkea kauvan, ennenkun kuulemme jo soiton säveliä ja niiden lomitse meluisia ääniä.

Liebin Aatami hyppäsi iloissaan miltei vaatteistaan. "Nyt ne ovat jo toistensa kimpussa! Hei Fritz! Tulemme paraaseen aikaan."

"Mutta mikä sinua tänään vaivaa?" keskeytti hän puheensa. "Luulenpa että olet hukannut sekä korvasi että ajatuksesi."

Fritz vaikeni, siten tietämättään vahvistaen toisen epäilyksen.

Tulemme kadunkulmaukseen. Vastapäätä olevan talon kaikista ikkunoista loistaa kirkkaat valot märälle kadulle. Se on "Joutsen".

Seurue pysähtyi porttikäytävään Joutsenen oven edessä.

"Emmekö menekkään suoraan tanssisaliin?" kysyi Liebin Aatami puoleksi ihmetellen, puoleksi ärtyneenä, kun Fritz avasi ravintolahuoneen oven. "No niin, sinä ehkä tahdot vielä ensin juoda jotakin", sanoi hän rauhottuneena.

Niin olikin.

Toverit virittivät vanhan juomalaulun: "Olutta, olutta, veikkoset!" Heidän aikomuksensa oli vain kuin ohimennen tyhjentää jokunen lasi, mutta taaskin sai Fritz heidät harmistumaan istuutumalla tuolille niin päättäväisenä, kuin ei enää ikinä aikoisi siitä nousta.

"Olutta, Kaisa!" huusi Holderin Fritz. "Mutta uusi kipposta yksin tein minua varten, etten tarvitse joka kerta uudestaan tilata."

"Mutta mikä sinua oikein vaivaa?" sanoi Liebin Aatami. "Et ole entisesi."

"Tyhmyyksiä!" vastasi Fritz ja alkoi tyhjentää olutkippoja aivan tavattomalla kiireellä.

"Hän on vielä Heleijaan suuttunut!" sanoi joku. "Kyllä hän sen tytölle vielä näyttää," arveli Liebin Aatami. "Mutta sitä minä en käsitä, että saatat kuulla tuollaista melua tuolta ylhäältä haluamatta joukkoon. Olethan toki aina ollut mies. Jo koulussa, sitten opissa ollessasi, ja nyt mestarina vasta oikein miesten mies!"

"Niin, etkö sinä käynyt koulua yhtaikaa sepän kanssa?" kysyi toinen. "Sitten oli Kasperin Antti toverisi. Sitten mylläri — —"

"Kaikista niistä on tullut täysiä fariseuksia!" nauroi Liebin Aatami. "Ja viimeinen toverisi ennen meitä, mylläri, hänkin on nyt kuin keritty lammas! Eikä hän kuitenkaan ole kuin viisi vuotta minua vanhempi. Ne kaikki pelkäävät ihmisten puheita. Sinä yksin olet pysynyt nuorena. Sinä se olet mies! Et välitä muista ihmisistä vähääkään. Mutta jouduta nyt, että päästään pian tanssisaliin. Se sinun pitää vielä tänäpäivänä puhdistaa, sen sinulle sanon. Jos vielä kauvan viivyttelet, niin menen yksin. Tahdon mennä katsomaan miten siellä on asiat."

Sanoi ja meni.

Sill'aikaa tekee Holderin Fritz jos jonkinlaisia yrityksiä kiihtyäkseen entiseen vimmaansa. Mutta se ei onnistu. Huima ja hurja hän kyllä on, mutta toisella tavalla kuin tahtoisi. Hän on raivostunut Heleijaan, ettei tämä tunne vähääkään kunnioitusta häntä kohtaan, ja se seikka, että hänen täytyy itsekin myöntää Heleijan olevan oikeassa, suututtaa häntä vielä enemmän. Selvää oli nyt, ettei hän voi koskaan saavuttaa oikeata kunnioitusta vain käsivartensa voimalla ja hurjuudellaan. Sentähden hän on raivostunut tuohon hurjuuteen, joka hänestä nyt näyttää tyhmäin poikanulikkain höpinältä.

Aina siitä asti kun hän oli jäänyt tuolle nulikkakannalle, toisen nuorukaisryhmän toisensa jälkeen astuessa hänen ohitseen miesten riveihin, oli hän tuntenut itsesyytöksiä ja sisällisiä kehotuksia. Mutta mitä välttämättömämmältä näkyi astua uudelle uralle sitä vaikeammalta se myöskin tuntui. Tuollaisen sisällisen kehotuksen johdosta hän oli tänään jättänyt Grunden markkinoille menemisen, vaikka toiselta puolen vanha tottumus jälleen oli hänet vienyt tovereinsa seuraan.

"Olisin tahtonut tulla toiseksi", sanoi hän itselleen, "ja olisin toiseksi tullutkin, mutta kun Heleija luulee että teen sen hänen käskynsä mukaan, niin se ei käykkään päinsä! Tahdon tulla vielä hurjemmaksi, päästäkseni noista ajatuksista irti."

Ja niin hän jälleen yrittää, mutta se ei enää onnistu. Vanha lumous on poissa. Uusi valo pakottaa hänet vastustamattomasti arvostelemaan asioita Heleijan kannalta.

Hän katsoo ympärilleen. "Jospa edes joku tulisi, joka saattaisi minut hurjalle tuulelle vastoin tahtoanikin!" ajattelee hän. Hän astuu omalle jalalleen, hän repii tukkaansa, hän juo yhä rajummin — tullen siitä yhä selvemmäksi.

Jo palasi Liebin Aatami riemuiten. "Nyt ne siellä tappelevat, eivätkä tiedä minkätähden! Sellaista lystiä ei ole ennen nähty."

Heti Liebin Aatamin kintereille tuiskahti puusepän sälli ravintolatupaan kuin kanuunasta ammuttuna. Omasta voimastaan hän ei mitenkään olisi niin nopeata vauhtia saavuttanut. Kohta tasapainonsa jälleen tavattuaan vilkaisi hän ympärilleen ja näytti pitävän tuvassa olijoita niinä auttavaisina sieluina, jotka olivat hänet tänne saattaneet.

"Tulkaa tänne vaan", huusi hän, "jos teillä on uskallusta, roistot!"

Liebin Aatami ja hänen toverinsa vetäytyivät Holderin Fritzin mahtavan rungon taakse ja Aatami huomautti Fritzille, ettei tämä voinut tuollaista taisteluunvaatimusta jättää huomioonottamatta.

Sillävälin oli tuota ensimäistä tulokasta seurannut muitakin.

Fritz kuuli taas korvissaan Heleijan pilkallisen usutuksen. Hän näki miten Lieben Aatami ja hänen toverinsa viittailivat keskenään. Hän oli sata kertaa ennenkin nähnyt heidän tekevän samoin, mutta nyt se häntä suututti.

"Koskekoon vain Holderin Fritziin, kuka uskaltaa", huusi silloin Liebin Aatami tämän selän takaa.

Aatami voitti tarkotuksensa, sillä sisääntulijat hyökkäsivät suoraan Fritzin kimppuun, joka yhä vielä istui ja tuijotti eteensä. Toverit jättivät istujan oman onnensa nojaan, etsien itselleen pääsyä ovesta ulos. Ensimäisenä sisääntyönnetty teki nyrkillään hyvin ymmärrettävän liikkeen Fritzin päätä kohti. Silloin tämä hyökkäsi pystyyn. Hetken ajan näytti ravintolatupa savimyllyltä. Loiskis, läiskisi Milloin kerä supistui, milloin laajeni, kunnes se lopulta hajaantui ja purkautui sirpaleina ovesta ulos. Koko läjästä ei ollut muuta jälellä kuin Holderin Fritz.

Tuimimmin oli hän ottelussa oikeastaan hyökännytkin toveriensa kimppuun. Ainakin oli koko hänen vihansa alussa kohdistunut heihin.

Taistelun tuoksinassa välähti vielä uusi suuttumuksen puuska.

Olisi vaikea sanoa kehenkä Fritz oikeastaan oli suuttunut. Hän oli julmistunut Heleijaan, tovereihin, puusepän sälleihin, koko kaupunkiin, itseensä ja vanhaan elämäänsä, joka häntä etosi, mutta myöskin siihen uuteen, jota hänen täytyisi nyt alottaa. Häntä hävetti sekä itseensä että koko maailmaan nähden jäädä entiselleen, mutta häntä hävetti itseensä ja maailmaan nähden tulla toiseksikin. Ja halu taistelun tuoksinassa edes hetkeksi vapautua noista mietteistä, veti hänet nyt tanssisaliin, joka juuri silloin oli muuttunut todelliseksi taistelutantereeksi.

Siellä oli raju, kirjava sekamelska sakean pölyn ja tupakansavun ympäröimänä. Siellä sääriä, käsivarsia, päitä ja vartaloita kaikissa mahdollisissa asennoissa. Mikään kuolevainen silmä ei voinut erottaa mitkä noista kuuluivat yhteen, mitkä ei. Hämmästyttävällä notkeudella tanssivat tuolinjalat tuolla välissä, olutkippoja lenteli kuin pelästyneitä lintuja. Kokonaiset hiustupot kiertyivät vieraiden sormien ympäri, kalloja koputetaan, nenänjuurien lujuutta tutkitaan. Soittajatkaan eivät voi vastustaa halua koetella koneillaan samoja temppuja, mitä näkevät alhaalla salissa tehtävän. Torvet ja pasuunat, klarinetit ja huilut heiluvat kilvan tuolinjalkojen kanssa.

Taistelevasta ihmisaallokosta kohosivat pöydät ja penkit kuin tulvivan vedenpaisumuksen viimeiset vuorenhuiput. Näille olivat paenneet jättiläisten tyttäret.

Mutta muista korkeampana kuin Noakin arkki halkaisi Hurjan-Fritzin pää ja hartiat aaltoja. Hänen edessään vaipuivat vedet, hänen takanaan näkyi kuiva maa. Puolen tunnin kuluttua hän seisoi uhkaavan yksinäisenä laajassa salissa, tuolinjalkojen ja rikkonaisten pöytien, murskattujen olutkippojen ja säpäleisten ikkunalasien keskellä. Viileä yöilma, joka tunkeutui rikotuista ikkunoista sisään, suorittaen pienen jälkinäytöksen tomupilvien kanssa, virkkoi hänelle: "me kaksi olemme voittaneet!"

Mutta vielä paljoa suurempi surkeus, autius ja sekasorto vallitsi Hurjan-Fritzin sielussa. Joutsenen isännän mahtoi olla melkoista helpompi laittaa jälleen tuolinsa eheiksi kuin Fritzin järjestää sekavat ajatuksensa.

Ovessa hän vielä heitti silmäyksen taakseen. Sali oli aivankuin kuva hänen entisestä elämästään. Ei muuta kuin ajan ja voimien tuhlauksen sirpaleita. Ja sen yllä etoava, rajaton kaikkeen kyllästyminen.

"Nulikka!" huudahti hän itselleen, lyöden nyrkillä rintaansa. "Hurjat päivät ovat nyt lopussa. Entiset ajat ovat olleet ja menneet."

13.

Kun Holderin Fritz heräsi, huomaten istuvansa työpajansa höyläpenkillä, löi kirkontornin kello yhdeksän lyöntiä.

Fritz katseli ympärilleen sällejään, joiden oikeastaan jo kolme tuntia sitten olisi pitänyt olla täydessä hommassa. Hän oli ypö yksin.

Vihdoin kurkisti oppipoika ovesta. Hän näytti paljon valvoneelta. Fritzin omaatuntoa ahdisti ensi kerran ajatus, mitenkä paljon poika oli kehnoutunut sen jälkeen, kun tuli hänen luokseen. Poika oli silloin intomielinen ja kukoistava, nyt hän näytti ärtyneeltä ja hänen kalpeilla kasvoillaan kuvastui hurjan yön jäljet.

Poika heittäytyi haukotellen ja itseään venytellen nurkkaan.

"Missä sällit?" huusi mestari hänelle. "Onko kello kuusi, koska nyt vasta tulet?"

Poika suoristautui ja sanoi, yhä peloissaan ihmetellen: "Herrajesta, joko mestari on jalkeilla?"

Fritz luki selvästi tuosta huudahduksesta: "Me elämme niinkuin mestari elää. Ei hänkään tavallisesti tule aikaisemmin."

Fritz ymmärsi nyt miksei mikään työ enää ottanut valmistuakseen. Sen hän olisi voinut jo ennemminkin käsittää. Työ oli tullut hänelle vastenmieliseksi. Ja kun se ei enää tuottanut hänelle iloa, niin se ei enää onnistunutkaan.

Kaiken kukkuraksi löysi hän vielä pöydältä paraimman ostajansa kirjeen, jossa tämä ilmotti, että ellei Fritz voisi saada parempaa työtä aikaan, niin hänen täytyisi käyttää toisia mestareita.

Ennen oli Holderin Fritz ylpeillyt siitä, että hän oli hurjin, mutta samalla taitavin mestari. Nyt hän huomasi olevansa korkeintaan hurjin, ja se häntä vielä enemmän suututti.

Sällit, joista jo tunnemme saalfeldiläisen, olivat yhtä hämmästyneet kuin oppipoika, kun he hitaasti ja haukotellen työpaikalleen vääntäytyen tapasivat siellä jo mestarin, vieläpä suuttuneen näköisenä.

Saalfeldiläinen luuli lepyttävänsä äkäisen miehen ylistelemällä tämän eilistä sankaritekoa. Siten oli hänen usein ennenkin onnistunut saada Fritz jälleen hyvälle tuulelle. Nyt kävi päinvastoin. Mestari pani toimeen ankaran tutkimuksen. Huomattiin, että suuri osa ennen ylen täydellisestä työkaluvarastosta oli kokonaan kadoksissa, toinen osa mitä surkeimmassa kunnossa. Saalfeldiläinen sai paikalla matkapassin, ja hanaulainen, joka tiesi itsensä syypääksi moneen vielä mahdollisesti ilmenevään asiaan, poistui vapaaehtoisesti.

Fritz oli taas saanut katsella kasvojaan kahdesta tarkasta peilistä. Pitkä pörröinen tukka, joka molemmilla sälleillä oli yhtä törhöllään kuin mestarillakin, tuntui nyt yhtä vastenmieliseltä kuin tuo elämäkin. Hän tarttui saksiin ja työnsi ne paksuihin kiharoihinsa.

Saman kohtalon alaiseksi joutuivat piipuntupsut ja pitkä kirsikkapuinen piipunvarsi. Ensinmainitut hävitettiin kokonaan, jälkimäinen lyhennettiin koko joukon vaatimattomammaksi.

Fritz oli nyt valmis ja istuutui työhön höyläpenkille, kun vanha mestari Schramm astui työhuoneeseen.

Tiedämme jo hänen varotuksensa ja sen seuraukset.

Muutoksen, jonka Fritz aikoi panna toimeen, piti ilmetä hänen omana vapaana päätöksenään eikä syrjäisten aikaansaamana.

Vanhan mestarin varotus siis vaikutti päin vastoin kuin mitä tämä oli tarkottanut.

Fritzin halu uhmailla yleistä mielipidettä vastaan oli vähällä saattaa hänet lankeemaan takaisin vanhaan elämäänsä, aina huomiota herättävään vastalauseeseen. Hänen teki mieli juosta vanhan mestarin jälkeen, astuakseen hänen silmäinsä edessä ensimäiseen kapakkaan. Mutta samalla hän muisti, että leikatut hiukset todistaisivat toista.

Oppipojan piti töineen siirtyä vajasta ulos. Itse hän lukitsi itsensä vajaan — takapihalle avatusta ovesta tuli valoa kylliksi. Ei kenenkään pitänyt häntä nähdä, ennenkun hänen tukkansa jälleen oli kasvanut entiseen pörröiseen komeuteensa.

Ulkona pysähtyi moni ohikulkeva hetkiseksi, udellakseen oppipojalta Fritzistä. Moni muukin tuli kysymään jo tilattua työtä tai tekemään uusia tilauksia. Kun Fritz kuuli hurjuuttaan kiitettävän ja ihailtavan, silloin hän iloitsi: "Heidän kiusakseenkin on kaikki muuttuva!" Mutta jos häntä moitittiin ja toivottiin hänen parantavan elämänsä, silloin oli hyvä että hän oli leikannut tukkansa.

Suuttuessaan ja ikävystyessään työhön, joka ei ottanut onnistuakseen, pirstoi hän toisinaan tynnyrinvanteita kuin hurja. Mutta silloin hän aina sanoi itselleen: "Hyi, nulikka! Tuo on taas sitä vanhaa, ja Heleijan ja muiden kiusaksi tulen kun tulenkin toiseksi!"

Päivällisruuan hän kannatti itselleen työpaikalle. Hän kielsi isoäitinsä, joka hänen talouttaan hoiti, tulemasta häntä katsomaan. Hän pelkäsi että muorin ilo hänen elämänmuutoksestaan tärvelisi häneltä kaiken halun sitä jatkaa.

Vähitellen alkoi työ häntä jälleen huvittaa. Hän huomasi ilokseen miten se sujui yhä paremmin ja nopeammin.

Illalla hän iloitsi valtavasta väsymyksestä, joka ennusti yöksi hyvää, virkistävää unta. Mutta hän ei mennytkään enää kotiin. Työpaja alkoi tulla hänelle niin rakkaaksi, ettei hän tahtonut siitä erota. Hän teki itselleen oljista vuoteen ja oppipoika sai hakea hänen tyynynsä ja peitteensä.

Ennenkun Fritz paneutui levolle, meni hän takaoven kautta pihanpuolen puutarhaan, nauttiakseen illan viileydestä.

Tuo kaikkia kirkastava tyytyväisyyden tunne, jota uuttera työntekijä aina tuntee, vaikutti että puutarhakin Fritzin mielestä tuntui kauniimmalta kuin milloinkaan ennen. Miten ilma täällä olikaan erilainen kuin hämärässä, tupakansavun täyttämässä olutkapakassa! Niin suloisesti eivät kukat olleet vielä milloinkaan tuoksuneet, niin pehmeään nurmikkoon eivät hänen jalkansa ennen koskettaneet, niin alttiisti ei ilma häntä virvottanut. Kaikki vain lisää hänen tyytyväisyyttään. Uhma Heleijaa ja muita ihmisiä kohtaan uinuu, hän on sen unohtanut, samoinkuin ihmisetkin.

Mutta onko hän myöskin unohtanut Heleijan? Ei! Sillä eikö se ole Heleija, joka syleillen ja syleilyjä saaden tuolla kävelee naulasepän kanssa? Se on varmasti seppä. Ja tuo tyttö on Heleija. — Luckenbachissa ei ole toista noin kookasta ja hoikkaa tyttöä. Aivan varmasti: hänen pieni päänsä, pitkä yläruumiinsa ja hoikat vyötäisensä, hänen punainen hameensa ja joustava käyntinsä, hänen ylpeä ryhtinsä ja paksu lettinsä, joka raskaana heilahtelee!

Veri syöksyy Fritzin sydämestä kasvoihin.

"Sellainen hän siis on!" nauroi hän hurjaa naurua. "Minä menen Joutseneen ja juon koko yön. Tänään saavat puusepän sällit tuntea kuka Hurja-Fritz on…" Mutta hän puhuu niin vain ensi suuttumuksessaan. Hurja elämä häntä etoaa taas yhtä paljon kuin äskenkin. Hän saavuttaa jälleen tasapainon, ihmetellen itseään. Onhan aivankuin olisin kiintymäisilläni Heleijaan oikein todella ja tavottelisin hänen suosiotaan. Se ei ole milloinkaan hänen mieleensä johtunut. Mutta että Heleija on tuollainen. Vaikka mitä häntä liikuttaa millainen tuo tyttö on? Niin, mutta silloin hänen ei pitäisi myöskään muita moittia.

Kun hän jälleen kääntyy, ovat molemmat kadonneet. Hänen täytyy nauraa itseään. Ei hän ole milloinkaan tytöistä välittänyt, ja vähin tästä. Mutta tuosta sydänalassaan kaivelevasta tunteesta hän ei pääse. Onhan se ihmeellistä! Hän ei itse tahdo olla Heleijan kanssa tekemisissä, mutta hän ei sitä toisellekaan soisi.

Nyt hän vasta huomaa millainen onni väsymys on. Sen avutta hän ei olisi saattanut nukkua niin aikaisin eikä niin rauhallisesti koko yötä kuin nyt.

Aamulla hän nousee auringon kera ja ryhtyy jälleen työhön.

Kuinka toisellainen onkaan tämä aamu kuin ne, mitkä hän viime vuosina on elänyt! Oikeastaan hän ei ole moneen vuoteen oikeata aamua nähnytkään. Hänestä tuntuu aivankuin uudelta keksinnöltä, että aurinko nousee niin aikaiseen ja että linnut laulavat.

Niin kuluu päivä päivän perään. Säännöllinen elämä ja kohtuullisuus, rauhaisa uni ja yhä kasvava työhalu luovat häneen reippautta ja iloa. Lepoaikoinaan hän löytää aivan toisenlaista ajanviettoa kuin entisten toverien seura. Häntä ei enää tyydytä tehdä joku työ niin tai näin vain sentähden, että hänen mestarinsa on niin tehnyt ja tämän mestari ennen häntä. Hän miettii uusia menettelytapoja. Toinen kohta onnistuu, toinen ei, mutta hänen mielensä on vireässä liikkeessä.

Tämäntapaiset tuumailut täyttivät ainakin osaksi sen tyhjyyden, mitä yksinäinen ihminen aina tuntee. Mutta vähitellen hän kuitenkin huomaa, että häneltä puuttuu jotakin, vaikkei hän itsekään ymmärrä mitä.

Eräänä päivänä hän kuulee kaksi vierasta ääntä vajansa ulkopuolella. He ihailevat hänen siellä seisovaa paria viimeistä tekelettään.

"Olenpa minäkin astian tekijä", sanoo toinen, "enkä luulisi olevani kaikkein huonoimpiakaan. Mutta mitään tuontapaista en ole vielä milloinkaan nähnyt. Hiis tietäköön miten tuo on tehty! Se on aivan uutta tekotapaa."

He tahtoivat puhua mestarin kanssa. Mutta oppipoika vastasi, niinkuin Fritz oli käskenyt, ettei mestarinsa ollut kotona eikä hän uskaltanut laskea ketään työhuoneeseen. He tarjosivat pojalle turhaan juomarahaa, jos hän laskisi heidät sisään. Ystäviä olivat, ei se voisi hänen mestariaan vahingoittaa.

"Uskonpa", sanoi toinen heidän poistuessaan, "uskonpa hyvinkin ettei hän tahdo päästää ketään työhuoneeseensa, kaikkein vähimmän astiantekijöitä. Siellä on varmaan paljon katseltavaa."

Kuinka toisellainen olikaan se tunne, mikä täytti Fritzin rinnan kuullessaan tuollaista puhetta, kuin kuullessaan toveriensa häntä ylistävän asioista, joita hänen olisi pitänyt hävetä.

Vähitellen hän oppi rauhallisesti kuulemaan luckenbachilaisten puheita — tosin heidän ulkopuolellaan ja omasta mielestään heidän yläpuolellaankin.

Kun Fritz lopetetun päivätyön jälkeen menee puutarhaansa, silloin hänessä herää jälleen tuo omituinen tuskan ja suuttumuksen sekainen tunne. Hän voisi tuota tunnetta karttaakin — höyläpenkkinsä ja se avara maailma, joka hänelle yksinäisyydessä avautuu, ovat hänelle kylliksi. Mutta hän menee tahallaan ulos. Hän tahtoisi etsiä syitä, tunteakseen vielä rajummin ja syvemmin. Mutta ensimäisestä iltakävelystään saakka hän ei ole enää tuota paria nähnyt.

Ajatus, että he voivat olla yhdessä sielläkin, missä hän e; heitä näe, koskee häneen paljoa kipeämmin kuin heidän näkemisensä. Nähdessään heidän rauhallisesti keskustelevan, hänen ei ainakaan tarvitsisi ajatella: nyt tuo mies häntä suutelee, nyt Heleija häntä hyväilee!

Tänään hän vihdoin sai heidät nähdä uudelleen ja entistä lähempää. He tulivat toisiaan takaa-ajaen sepän vajasta puutarhaan. Tyttö juoksee pakoon miltei aitaan saakka, siellä hän kiertää hoikkaa puunrunkoa ja kääntyy nopeaan Fritziin päin, joka seisoo suuren pensaan takana. Tyttö kiipee naapurin puutarhan aidan yli, seppä yhä hänen kintereillään. Hän juoksee yhä eteenpäin. Juuri kun hän aikoo yli aidan Fritzin puutarhaan, saa seppä hänet kiinni. He mittelevät voimiaan ja tyttö pääsee jälleen irti. "No, odotahan nyt Anni!" huutaa seppä pahastuneella äänellä. "Se on sinun syysi, että olen astunut tikun tai jotain sentapaista jalkaani, ja se koskee niin tuhannesti!"

Tyttö luulee tuota ensin sepän salajuoneksi, mutta kun mies vaipuu ruohikkoon, tulee hän lähemmäksi. Hän vaipuu polvilleen miehen eteen, sanoen sydämellisesti ja katuvalla äänellä: "Olenpa minä tyhmä!" — "Niin oletkin", nauraa seppä häntä syleillen, "tyhmä olet, muuten et olisi vangiksi narrautunut!"

Mutta pensaan takana nauraa Fritz vielä äänekkäämmin — niin äänekkäästi, että nuo kaksi pelästyvät ja juoksevat kiireesti tiehensä.

"Eihän se olekkaan hän, se ei olekkaan Heleija!" huudahtaa hän ainakin kuudesti, aina välillä nauraen. Hän nauraa sille, ettei se ollutkaan Heleija. — Muuta syytä hänellä ei ole. Hän menee takaisin vajaan ja alkaa työskennellä kuunvalossa, koskei tiedä mitä iloissaan tekisi. Mutta oven kautta ei tule valoa kylliksi. Hänen täytyy jälleen lopettaa. Hän jää höyläpenkille istumaan, käsiään polviin nojaten.

"Se on varmaankin hänen nuori vaimonsa", ajattelee hän itsekseen. Hän on jo aikoja sitten kuullut, että naulasepän pitäisi naida jostakin muualta. Mutta tuollaisista asioista ei Holderin Fritz tähän saakka ole mitään välittänyt — sentähden hän oli sen unohtanutkin. "Tosiaankin", ajatteli hän, "naulaseppä ei ole tyhmä. Kun hän on koko päivän takoa kalkutellut, niin hänellä on joku, jonka kanssa voi illalla puhella. Ajatteleminen on kuitenkin hyvin puolinaista, kun ei ole ketään, jolle siitä puhuisi. Nyt ymmärrän minkätähden vanhat toverini ovat väsyneet hurjisteluihin jouduttuaan naimisiin."

Nyt hän yhtäkkiä tietää, mitä häneltä puuttuu.

"Olisinpa minä sinun vaimosi, niin ehkä sinustakin vielä voisi jotain tulla!" Tuo lause soi vieläkin hänen korvissaan. "Niin, Heleija oli siinäkin oikeassa. Ja hyvää hän kai on tarkottanutkin kaikella, mitä puhui Grunden markkina-iltana. Hyvä vaan, että hän sen sanoi. Jos oikein ajattelen, niin olenkin koko ajan miettinyt hänen sanojaan. Enkä suinkaan olisi näin muuttunut ilman tuota kohtausta. Jospa voisin sen hänelle itselleenkin sanoa! Hän varmaan olisi siitä iloinen."

Seuraavana aamuna tuli hänen isoäitinsä työpajaan. Hän ei voinut enää kauemmin pidättäytyä Fritziä näkemästä. Jutut, joita Fritzistä kulki kaupungilla, olivat joutuneet hänenkin korviinsa. Hän tuli pahaa peläten ja oli onnellinen, kun ei tavannutkaan rakasta lapsenlastaan hiljaisen tylsyyden eikä rajujen himojenkaan vallassa. Häntä hämmästytti työhuoneessa vallitseva järjestys ja Fritzin ahkeruus — hän yksin valmisti päivän mittaan enemmän kuin ennen molempain sälliensä kanssa yhteisesti — mutta eniten hänen iloinen, terve ja tyytyväinen ulkonäkönsä.

Isoäiti pudisti päätään, kun Fritz kertoi hänelle yksikseen vetäytymisensä syyt. Mutta hän tunsi Fritzin liian hyvin ja oli liian viisas sanoakseen hänelle omaa ajatustaan. Kaikista Fritziä koskevista huhuista hän vaikeni, estääkseen häntä yhä enemmän ihmisiin ärsyytymästä.

"Tiedätkö, poikaseni, mitä nyt oikein toivoisin? Tuskinpa sitä voit arvata. Katsos, Fritz, sinulle olisi epäilemättä ollut parempi, jos isä- tai äitivainajasi olisi elänyt kauvemmin. Olit tuskin kahdentoista vanha, kun jäit mummorukkasi hoteisiin. Jospa sinulla olisi ollut edes siskoja. Heidän seurassaan olisit viihtynyt ja te olisitte keskenänne puhuneet monta hyvää sanaa. Mutta mitä voi nuori ihminen puhua vanhan mummon kanssa? Katsohan, minä olen aina ajatellut että kunhan Fritz kerran vapautuu poikahurjisteluistaan, niin hän kosii ja menee naimisiin. Sillä katso, vaikka mies onkin kuin vankka puu ja vaikka hänellä olisi kuinka tuuhealehtinen latva, niin oikein vankat juuret hän saa vasta naimisiin mentyään Jokainen lapsi on kuin uusi juuri, joka hänet kiinnittää maaperäänsä. On tässäkin kaupungissa yllinkyllin tyttöjä, jotka sinut ottaisivat. Walleriina-rouva on jo aikaa antanut minun huomata, että hänen Eevansa ei taitaisi sinulle juuri rukkasia antaa. Walleriina-rouva on arvokas nainen ja hänellä on paljon rahaa, niinkuin muutakin tavaraa, kannattaisi siis sitäkin asiaa ajatella. Minulla tosin on omat ajatukseni, vaikken tiedä sopivatko ne sinun tuumiisi. Katsos, minä olin vain köyhä tyttö, kun sinun vaari-vainajasi minut otti, eikä hän sitä katunut. En huoli siitä sen enempää puhua, mutta niin olen ajatellut, ettei sen tytön tarvitsisi olla pahan rikas, kun se vain sinulle muuten sopisi. Rouvan nimeä on helppo kantaa, mutta siinä ei ole vielä kaikki. Katsos, sinä et ole koskaan katsellut millään pahalla silmällä Heleijaa, ja jos minä puolestani ajattelisin pojanpojalleni vaimoa, niin se ei olisi siitä kaukana."

Fritz istui hajareisin höyläpenkillään. Hän suoristi jalkansa ja nauroi, jottei isoäiti huomaisi hänen itsensäkin samaa ajattelevan. Siinä oli ehkä samassa odottamattoman yhteensattumisen iloa.

"Jo olette päästänne pyörällä!" hän sitten sanoi. "Onpa teillä päähänpistoja mummo! Minä ja Heleija — on sekin ajatus."

"Tarkotat kai tuota hänen tavallista käytöstään", sanoi vanhus. "On kuitenkin aivan toinen asia sanooko tytölle: tahdotko mennä naimisiin? vai sanooko: tahdotko mennä minun kanssani naimisiin? Köyhän tytön korvissa edellinen kuuluu pelkältä ivalta. Mutta juuri niin ovat ihmiset usein hänelle sanoneet. Kysy sinä, Fritz, vaan häneltä: huolitko minusta? — varmaankaan et saa kieltävää vastausta."

Fritz laski jälleen jalkansa alas. "Olette tuhma, mummo", sanoi hän vielä kerran nauraen. "Te luulette niin, koska hän on köyhä. Mutta se, joka on ahkera, ei ole köyhä. Köyhiä ovat ainoastaan ne, jotka eivät tee työtä, vaan kurkistelevat ympärilleen lentäisivätkö kaikki hyvyydet itsestään heidän luokseen. Mutta sitä te ette ymmärrä. Jos joskus haluankin mennä naimisiin, niin siihen on vielä kyllin aikaa. Menkää nyt vaan kotiin, älkääkä sanoko kenellekään että olette täällä käynyt. Ja jos virkatte sanankaan minun muutoksestani, niin heittäyn jälleen hurjaksi."

Isoäiti meni, vanha rehellinen sydän kuohuvaa iloa täynnä.

Fritz tarttui veitseensä, mutta käsi aseineen vaipui hänen polvelleen. Sen sijaan leikkasivat hänen aivonsa erään päätöksen. Leikattava puuaines oli turkasen kovaa ja oksaista.

"Olisin minä vaimosi", näin hän yksinpuhelunsa alotti — "kunpa hän ei vain olisi sitä sanonut vihoissaan! Ja sitten: luulet että minä muka sinusta huolisin? Sinusta? Vaikka sinulla olisi ylläsi taalereilla päällystetty takki ja jokaisesta hiuskarvastasi riippuisi tukaatin raha, en sinusta sittenkään huolisi. Kerjäläinenkin olisi minulle rakkaampi, jos kerran jostakin pitäisin. Mutta minä en huoli kenestäkään! Senkin hän sanoi vihoissaan. Minähän hänet ensin suututin. Olisin tehnyt itse juuri samoin hänen sijassaan, ja tekisin vielä tänä päivänä, vaikken mielessäni niin ajattelisikaan. Kunpa vain tietäisin mitä hän silloin ajatteli! Entäs mitä mummo sanoi hänen käytöksestään? Tuollainen vanha tylsä mummonkäppyräkin pystyy sentään joskus jyvän löytämään. Tyttö tietysti tarkotti ettei hän huoli minusta sellaisena kuin silloin olin, enkä suinkaan itsekään häntä moiti siitä. Mutta jos hän tietäisi minkälainen minä nyt olen ja että nyt jo voisi sanoa: onpa tuo Holder etevä mies! Vaan jospa hän ei sittenkään huolisi, vaan ylpistelisi: Holderin Fritz on kuin myllärin rakki, hän tekee mitä minä tahdon, mutta rakkia minä en ota! Siitä tytöstä ei ole mitään takeita."

Hän katkaisi ajatuksissaan veitsellään vannepuun.

"Ohoh!" sanoi hän taas. "Hurjistelun aika on ohi." Hän tarttui lujin käsin paidankaulukseensa. "Tahdonpa olla sinun herrasi, nulikka!"

"Jospa totta tosiaan tietäisin mitä tuo tyttö oikein ajattelee", jatkoi hän taas yksinpuheluaan. "Mutta nuo kirotut ihmiset ovat siinäkin tiellä."

Hän unohti itse pystyttäneensä tuon väliseinän itsensä ja ihmisten väliin. Hän, samoinkuin kaikki itsekseen vetäytyvät, luulotteli että ihmiset asettuivat häntä vastaan, vaikka hän itse käänsi ihmisille selkänsä. Jos hän olisi jälleen astunut heidän keskuuteensa, julkisesti kosinut Heleijaa ja näyttänyt tahtovansa olla toinen mies, niin ihmiset olisivat häntä kiittäneet ja laittaneet ja — muutaman päivän päästä unohtaneet koko jutun jonkun muun takia. Mutta hän asetti oman asiansa etualalle ja luulotteli, että se oli kaikille muille samallainen sydämen- ja kunnianasia kuin hänelle itselleen.

"Mummoa en voi lähettää", ajatteli hän edelleen. "Hänen kuulonsa on hiukan huono ja minua hävettäisi uskoa tuollainen asia hänelle. En myöskään voi pyytää Heleijaa minua kohtaamaan. Vaan jospa odottelisin häntä jossakin? Hän tulee aina viimeisenä kotiin peltotöistä. Hän voi luulla, että tulen sattumalta häntä vastaan. Silloin on jo hämärä ja katsonpa tarkoin, ettei muita ole lähitienoilla. Otan tuon kirveen mukaani. Jos joku tulee vastaani, niin hän luulee minun menevän vannepajuja hakemaan. Kun vielä käännän nuttuni nurin, niin ei kukaan elävä sielu minua tunne. Ja jos kuitenkin huomaavat eikä Heleija minusta huoli, niin menen Amerikkaan."

Tiedämme kuinka huonosti hänen kävi. Kerran hän odotti turhaan, toisen kerran tytöllä oli kumppani ja kolmannella hänen täytyi jättää odottaminen sikseen, välttääkseen huomiota.

Mitä useammin hän sai turhaan juosta, sitä intohimoisemmin hän halusi puhua tytön kanssa. Hän harmistui samassa yhä enemmän ihmisiin, jotka tunkeutuivat hänen ja Heleijan väliin. Kaikkein vaikeimmalta tuntui, kun hän oli huomaavinaan, että tyttökin tahallaan häntä karttoi.

Hänen teki mieli jälleen heittäytyä hurjaksi Fritziksi — Heleijan, koko kaupungin ja oman itsensäkin kiusalla. Hän oli jo Joutsenen keilaradalla, kun hän taas saavutti tasapainonsa ja ymmärsi ettei se ollut oikea keino kostaa Heleijalle ja muille ihmisille. Ei, hänen piti pysyä kunnollisena heidän kiusallaankin ja Heleijan piti oppia häntä kunnioittamaan. Hän läksi kotiinsa päin.

"Niin, kunpa se riippuisikin minusta!" kuulee hän silloin Heleijan äänen puhuvan. Fritz huomaa tytön seisovan naulasepän puutarhassa, sepän ja hänen nuoren vaimonsa kanssa.

"Vähättelen!" sanoo hän uppiniskaisesti itsekseen. "Menen työpajaani." Niin hän todella tekikin, mutta merkillistä oli, että hän sinne mennäkseen teki mutkan naapurin puutarhan kautta, johtuen kirsikkapensaan taakse aivan lähelle puhujia, ja vielä merkillisempää, että hän jäi sinne seisomaan.

He puhelivat Heleijan huomisesta Zainhammerin matkasta.

Fritz voi nyt verrata keskenään Heleijaa ja sepän nuorta vaimoa, jota hän äsken piti edellisenä. Hän ei voi oikein ymmärtää kuinka tuo sekotus oli mahdollinen. Se, joka näkee tuon nuoren rouvan yksikseen, saattaa kyllä pitää häntä kauniinakin, mutta Heleijan rinnalla! Ei hän ole itsekään tiennyt kuinka kaunis Heleija on. Nyt vasta hän sen näkee.

Fritz koettaa mielessään kuvitella miltä tyttö näyttäisi, kun hän siistittynä pyhävaatteissaan kävelisi hänen rinnallaan.

"Olet sinäkin älyniekka!" huudahtaa hän itselleen. "Olisihan sinun pitänyt heti oivaltaa, että suurseppä on suuri kettu, joka vain tahtoi sinulta urkkia ja sinua Heleijaa vastaan usuttaa. Onpa hassua, että naulaseppä ja hänen emäntänsä nyt menevät Heleijan seurassa, muuten koettasin vielä tänä iltana onneani. Mutta huomenna — tyttöhän on Zainhammerissa iltaan saakka."

Seuraavan illan hämärissä hän on jo ajoissa liikkeellä.

Talonpoikaisvaimo, jota hän Ulrikin-metsään mennessään puhutteli, ei ole tyttöä nähnyt. Kaupunkiin ei hän siis vielä ole voinut ennättää.

"Ja vaikka hän menisikin Bühelin kautta, niin näen hänet kuitenkin. Tamppimyllyn tietä hän ei mene, se olisi liian suuri mutka. Odotanpa siis Ulrikin-sillalla siellä hänet varmasti tapaan."

Hän odottelee siellä pitkän aikaa.

Kaikki on hiljaista hänen ympärillään. Pajut suhisevat surumielisesti. Puro loiskii hiljalleen. Toisinaan kuu tirkistää pilvien lomitse, kuin nähdäkseen, onko Fritz yhä onnettomuuden sillalla.

"Tänään minun täytyy saada hänestä selvä", sanoo Fritz itsekseen. "Jos hän minusta huolii, niin välitän tästälähtien viis muista ihmisistä. Silloin he saavat kerrankin nähdä mihinkä astiantekijä pystyy… Sunnuntaisin käymme yhdessä kallioravintolassa tai tansseissa. Ihmisten täytyy tahtomattaankin meitä kunnioittaa. Ja kun me yhdessä tanssien liidämme salin poikki — vait! Eikö Ulrikin-metsästä kuulu jo hänen kärryjensä kolina? — No, niihin hänen ei sitten enää tarvitse kajota. Ei muuta kuin keittää ruokaa ja mitä muuten itse haluaa. Ja kun minä kuolen, niin hän voi muistella, että niin rakkaana kukaan muu ei olisi häntä pitänyt. Kun Heleijan saan, niin ei kuolemasta puhettakaan! Tosiaankin, kunpa hänet vain kerran saan!"

"No tuolta hän vihdoinkin tulee Kuinka kummalta se näyttää. Kaikki ympärillä on pimeää, vain Heleija ja hänen kärrynsä kuun heleässä valossa. Aivankuin hänestä itsestään virtaisi valoa. Nyt siellä on jälleen yhtä pimeää kuin muuallakin. Mutta nythän hänen pitäisi jo taas näkyä. Eikä kuulu enää kärryjenkään ratinaa. Tuo talonpoikaisnainen oli niin kummallinen. Olisiko hän sanonut Heleijalle? Vai näkiköhän tyttö minut äsken sillalla? Mutta silloin hänen on täytynyt kääntyä takaisin. Taikka minä olen vain kuvitellut hänet nähneeni. Ihmiset puhuvat aavistuksista. Enköhän minä häntä saakkaan? Silloin menen ylihuomenna Amerikkaan. Nyt kuuluu kuitenkin kuin kärryjen ratinaa tuolta leppien alta —"

Nyt se kuuluu jo sillalta. Fritz aikoo kääntyä ääntä kohti, mutta silloin voimakas sysäys hänet kaataa. Hän ei tunne enää maata jalkainsa alla. Silmänräpäyksen ajan hän näkee ylitseen kumartuneena Heleijan vaaleat kasvot, hurjina ja kalpeina, ruskeat silmät selällään, täyteläiset huulet yhteenpuristettuina — hän on aina yhtä kaunis. Samassa hän kuulee tytön kiihkeän raskaan hengittämisen.

Sitten vesi roiskahtaa hänen ympärillään. Se tarttuu hänen jäseniinsä kylmine kourineen. Maaten suorana vedessä hän tuntee jälleen vankemman pohjan allaan. Tuskallinen tunne hytkäyttää hänen oikeata kättään sormista sydämeen saakka. Sitten tuntuu kuin pari kovaa kolausta. Hänen korvissaan soi, hänen sydäntään painaa suuri vihreä käärme, hänen silmiään peittää tummanpunainen vaate. Hän tavottaa ilmaa, mutta saa suuhunsa kylmää kurluttavaa ainetta, jota hän ei enää jaksa uloshengittää. Punainen vaate muuttuu mustaksi, keltatäpläiseksi. Maa hänen päänsä alla vaipuu kuin pohjattomaan syvyyteen.

Vähää sen jälkeen ei makaavan kohdalla nouse veden pinnalle enää ainoatakaan kuplaa. Tuolla peilikirkkaalla pinnalla näkyy vain hiljaisen yön kuva.

14.

Sellaiselta, niin hitaasti ja samalla niin nopeaan kuluvalta ei Heleijasta ollut tuntunut vielä yksikään yö. Siihen verrattuna oli edellinen kaikkine unenkammoineen ja tuskanhikineen rauhallinen ja virkistävä. Silloin hänen ympärillään leijui vain epämääräisiä aavistuksia. Nyt oli jotain tapahtunut.

Se pakotti hänen yhä uudestaan ja uudestaan mielessään uudistamaan, mitä hän niin halusta olisi unohtanut. Säälimättömällä omantunnon tarkkuudella täytyi hänen se tehdä piirre piirteeltä. Ensin voiton vaikuttama hyvän tuntemus ja vaarasta pelastuminen, sitten rauhallisemman mielentilan palattua tuska ja pelko tekonsa seurauksista. Kuinka tuo pelko ajoi hänet takaisin sillalle katsomaan elikö Fritz vielä. Mutta miksei hän olisi pelastunut? Purohan oli kuumina päivinä tuiki matala ja sillä oli pehmeä liejupohja. Sitä Heleija ei voisi kestää, jos Fritz todella oli kuollut. Äkkiä kehittyi hänen entisistä vastakkaisista tunteistaan omituinen syvä osanotto. Tämä tunne puhui nyt Fritzin hyväksi paljoa vaikuttavammin kuin ennen kaikki vastaan. Niin, tuntuipa siltä kuin hän ei itse oikeastaan milloinkaan olisi uskonut, että Fritz häntä vainoisi. Fritz ei ollut hänelle tehnyt mitään pahaa. Ei, ilman pienintäkään aihetta oli Heleija syöksynyt hänen kimppuunsa. Heleijassa syntyi oikein itsemurhaajan halu selittää tekonsa aiheeksi mitä vähäpätöisimmät seikat, esiintyäkseen itse oikein kelvottomana.

Ennenkun tiesikään, oli hän jo leppien alla. Mutta jospa ihmiset näkisivät? Mitä siitä. Ja vaikka vangittaisiinkin? Eikö kuolemanrangaistus tänä hetkenä hänelle olisi hyväteko? "Oi minä tahtoisin", tuskitteli hän itsekseen, "että he tappaisivat minutkin!" Mutta kuitenkin hän pakenee. Kuitenkin hän peittää päänsä hameellaan, tehdäkseen itsensä tuntemattomaksi.

Niin, jospa hän saisikin rangaistuksensa heti! Mutta häntä kuletetaan rautoihin puettuna pitkin katuja, ihmisten väistyessä arastellen. Ja vankila! Hänen täytyy istua kiviseinien takana kuka tietää miten kauvan! Sitten hänen täytyy seisoa käräjätuvassa miesten katseltavana, kyseltävänä ja tutkittavana — eikä kuulu muuta kuin kynäin hiljainen ratina, jotka panevat hänen tekonsa muistiin. Ja ihmiset — niin ihmisethän tietävät että Fritz on häntä väijynyt, he voivat kaikki sen todistaa, he ovat sen nähneet.

Joka kerta, kun hän näin ajatuksissaan uudestaan ja yhä uudestaan elää tuon kauhean yön tapahtumat, toivoo hän päivän koittavan — päivän, jota hänen kuitenkin täytyy pelätä. Silloin ovat rouvat jälleen täällä. He varotuksillaan hänet pakottivat. Eikö itsensä puolustaminen ole luvallista? Eikö talonpoikaisvaimo ollut nähnyt kirveen välähtävän? Eikö hän ollut uhannut sepän kuullen? Ja kuitenkin: enhän ole oikeastaan milloinkaan uskonut, että hän tekisi minulle mitään pahaa! — Näin kulkevat yön tapaukset huimaavaa piiritanssia tytön kuumeisten silmäin edessä.

Toivottu ja pelätty päivä vihdoinkin koittaa — samallaisena kuin kaikki muutkin.

Heleija ei ymmärrä, että sen ensi säteet voivat langeta rikkonaiselle peilille juuri niinkuin ennenkin, kun hänen omassa sielussaan kaikki on niin synkkää. Mutta se nousee entisenään — ei edes pilviin verhottuna, vaan niin sinisenä ja kultaisena kuin konsanaan.

Ja kun joku koputtelee pienen talon ovea, niin ei se olekkaan oikeuden palvelija, vaan vanha heisipuu, joka iloisena keinuttelee oksiaan reippaassa aamutuulessa.

Heleija katselee tutkivasti jokaista vaatekappalettaan, eivätkö ne mitään tietäisi. Mutta turhaan. Puro, jossa hän peseytyy, kertoo yhä entisiä tarinoitaan eikä mitään viime yön tapahtumista.

Kun hän näkee kaiken muun kulkevan vanhaa uomaansa, niin hän alkaa lopulta miltei itseään epäillä. Olisiko ehkä kaikki vain sitä, mitä hän aina oli pelännyt, vain pettävää unta?

Mutta tuolla on vielä hänen kärrynsä rautakuormineen. Hän ei voinutkaan sitä jättää naulasepälle, kun kiertotietä kulkien tuli niin myöhään kotiin. Ja minkätähden hän olikaan tuon kierroksen tehnyt?

Kaikki oli siis kuitenkin todella tapahtunut.

Mutta miksei häntä vankeuteen noudettu? Oliko hänen onnistunut välttää kaikki epäluulot?

Tai ehkei Fritzin ollutkaan käynyt niin pahasti, kuin hän oli pelännyt? Joka tapauksessa hän tahtoo päästä epätietoisuudestaan.

"Jos minä sen olen tehnyt, niin vangitkoot minut", sanoo hän, "en minä muutenkaan tämän jälkeen enää jaksaisi elää. Jos minun kerran täytyy kuolla, niin en ainakaan tahdo pelosta kuolla. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Mutta tuo viimeinenkään lause ei sointunut oikein vanhaan tapaan.

Nyt hän kuulee vanhan Anna-Maijan tulevan portaita alas. Heleijan täytyy kiirehtiä, hän tuntee jo vanhuksen katseitten selkäänsä polttavan.

Vahva tyttö tuskin jaksaa kärrynaisoja nostaa. Tuntui kuin kuormaan olisi ladottu hänen viimeinen tekonsakin.

Kuinka hitaasti hän tällä kertaa liikkuikaan! Jokainen ohikulkeva voi nähdä hänen vapisevan. Näin Heleija ajattelee, kun hän kääntyy kulmasta Pajukujalle. Tuolla jo seisoo joku ikkunassa. Hän avaa ikkunan huutaen: "Hän se on!" Ei, hän käskee toisesta talosta tulevaa saunaisäntää kiirehtimään. Mutta minkätähden? Heleijaako kiinniottaakseen? "Te kai ajatte partaa kapakoitsijan tynnyreistä ja luoksenne tulevat saavat itse leikata partansa saksilla?" Näin pauhaa toinen ikkunassa ja saunaisäntä sopertaa hoiperrellen: "En tippaakaan, en tippaakaan ole maistanut!" — "Tuohan on sitä jokapäiväistä", sanoo Heleija jälleen vapaasti hengittäen.

Hän kulkee eteenpäin katuja ja kujia. Jokainen on omissa askareissaan; jos joku häntä puhutteleekin, niin se on tuota tavallista leikkipuhetta. Kukaan siis ei arvaa hänen tekoaan. Katupojat rientävät koulua kohti, kukaan ei juokse hänen jälessään ja osota: "Se on hän, hän sen on tehnyt!" Hänen kuormansa yhä kevenee, askeleensa tulevat yhä joustavammiksi.

"Luulin jo Heleijan jääneen yöksi Zainhammeriin", sanoo ovellaan seisova naulaseppä. "Sitäpä kelpaa lähettää kuolemaa uhmailemaan!"

Heleija ei oikein tiedä mitä vastata. "Luulen että saatte sitä odottaa vielä vuoden tai pari", sanoo hän. "Kärryni kai saan jättää tänne, etten tarvitse välillä käydä kotona. Kun illalla palaan serkkuni pellavamaalta, niin tulen ne noutamaan."

"Älkää vain jättäkö rikkaruohoja pystyyn ja nyhtäkö pellavia!" ilkamoi seppä, palataan jälleen sisään.

Heleija huutaa vielä hänen jälkeensä: "Katsokaa te vain, ettette luule nenäänne hehkuvaksi naulaksi!"

Sitten hän menee Ulrikin-porttia kohti. Hän elää yhtaikaa kahta elämää. Toisella entisessä ympäristössään entisenä Heleijana, toisella pahantekijänä, joka säpsähtää jokaista askelta, jokaista kahisevaa lehteä.

Nyt hän on sivuuttanut portin — tie, jota hän kulkee, on sama, jolla hän eilen tuon tekonsa teki. Hän on miltei kääntyä tieltä syrjään, mutta menee kuitenkin eteenpäin täyttä vauhtia kuin kohtaloaan syliksi.

"Oletpa sinäkin kerran viimeisenä, Heleija!" huutaa joku hänelle. "Siellä ovat hänen toverinsa jo matkalla serkun pellavamaalle." Heleija saavuttaa heidät ja he käyvät yhdessä eteenpäin. Tytöt puhuvat kaikennäköistä, tekevät toisilleen kiusaa ja nauravat. Holderin Fritzistä he nähtävästi eivät tiedä mitään.

Nyt he ovat lähellä Ulrikin-siltaa. Ihmisiä tulee yhä heidän jälkeensä ja heitä vastaan. Ohimennessä vaihdetaan leikillisiä tervehdyksiä — eikä yhä vieläkään kukaan ole muistellut Holderin Fritziä.

Heleija voisi jälleen uskoa unta nähneensä, mutta sillan oikealla puolella, missä puro muodostaa laveamman lampareen, on ruoikko polettu ihmisruumiin pituudelta ja sen kohdalla lätäkkö.

Kukaan ei katso sinnepäin, Heleija vain arasti ohimennen. Samassa hän kysyy: "Mutta mikä kumma savu se tuolla vasemmalla vuorten kohdalla on?"

"Savu? Missä? Näetpä sinä näkyjä aina väliin, Heleija!"

Heleijan on onnistunut kääntää kaikkien katseet sillalta poispäin. Mutta nyt hänellä ei ole rohkeutta käyttää hyväkseen onnistunutta keppostaan. Hän pelkää muiden katseiden seuraavan itseään, jos hän katsoisi lätäkköön päin.

Nyt he ovat jo sillan yli.

Heleija kantaa hattuaan sen pitkistä nauhoista, ja antaa sen pudota maahan. Hän menee kuin ajatuksissaan vielä eteenpäin, pari askelta jotta hän voi kääntyä ottaakseen sen jälleen ylös. Mutta syvään alasriippuvat lepät peittävät häneltä näköalan purolle.

"Kukahan minunkin hattuani kadehtii!" nauraa Heleija ja koettaa muistella mitä hän ennätti nähdä. Mutta niin selvästi hän ei nähnyt, että tietäisi varmasti oliko lätäkössä verta vai ei.

Tuota asiaa miettien hän on jo aikoja sitten puuhannut toveriensa kanssa työssä, vaikka kuvittelee yhä vielä tiellä kulkevansa. Silloin hänet herättää erään ohikulkevan ääni:

"Jokohan te sen tiedätte?"

Tytöt kohottautuvat ja katsovat kysyjään. Heleija, joka seisoo lähimpänä tietä, painaa käsillään sydäntään.

Kuinka kauvan kestääkään ennenkun puhuja jatkaa — Heleija on menehtyä.

"Holderin Fritzin", jatkaa ääni ja Heleija hytkähtää, "ovat viranomaiset löytäneet purosta Ulrikin-sillan luota."

Heleija jatkaa ajatuksissaan kertojan esitystä: "Ja Heleija on hänet…"

"Ei tiedetä", jatkaa taas kertoja, "onko hän sinne itse suistunut vai onko joku hänet heittänyt, mutta kuollut hän joka tapauksessa on."

Heleijan hengitys salpautuu.

"Tosiaankin, niin kuollut kuin mekin!" naurahtaa eräs toinen. "Oikea käsivarsi on halvautunut, muuta ei mitään. Hän on langennut terävään kiveen, katkoessaan pajunoksia. Olen itse hänet nähnyt."

"Raatihuoneellako?" kysyy ensimäinen puhuja.

"Oletko sinäkin juorujen uskoja! Kun vielä sanon, että hän on itse pudonnut puroon ja omin neuvoinsa sieltä noussut ja yksin kotiinsa kävellyt, niin sitten tiedätkin kaikki."

Enempää ei Heleija kuullut.

Toiset eivät ymmärtäneet mikä häntä vaivasi, kun hän äkkiä vaipui polvilleen ja tarttu molemmin käsivarsin pellavaan kuin tahtoisi sitä syleillä — yhtaikaa itkien ja nauraen.

"Mikä Heleijan tuli?" kysyi serkku pelästyneenä.

"Ei mikään", vastasi Heleija yhä nauraen ja itkien. "Ei mikään, serkku, ei mikään. Sisilisko — hyi kun pelästyin. Enkä ikänä enää tule tänne, ellette hävitä sisiliskoja pelloltanne. Ei, serkku, antakaa vain sisiliskojen olla rauhassa, pitäähän niidenkin saada maailmassa elää. Tämä maailma on sentään hauska maailma!" — — —

* * * * *

"Katsokaahan!" huudahti Puutarha-Kasperi perunamaastaan osottaen Heleijaa, joka kotimatkallaan kulki sieltä ohi. "Katsokaahan tuota ryhtiä! Hyppyaskeleita vaan, oikein tanssien."

Viereisellä vainiolla seisoi muuan poika. Hänen teki mieli viskata sutkaus.

"Heleija!" huusi hän. "Joko sinä häitäsi tanssit?"

"Niitä juuri!" sanoi Heleija. "Kyllä minä olen valmis, kun sinä puolestasi vaan joudut."

Toisella vainiolla naurettiin nenälleen saaneelle.

"Koskahan tuokin jää vastausta vaille?" huusi joku.

"Silloin kun sinäkin joskus sattuisit sellaisen löytämään", vastasi tyttö. "Mutta se ei satu seitsemään vuoteen!"

15.

Palaamme Holderin Fritzin luo, jonka jätimme Zehnt-puroon.

Veden kalvo sulkeutuu hänen ylitsensä. Niin odottamaton oli tytön hyökkäys, niin äkillinen tuo huumaava kipu ja mutaisen veden nieleminen, että hän tuskin tiesi mitä oli tapahtunut ja missä hän oli. Mutta kun hän juuri oli kadottamaisillaan viimeisetkin tietoisuuden jäljet, silloin hän vaistomaisella kädenliikkeellä kohottaa suunsa ja rintansa puron matalasta, liejupohjasta veden pinnalle, pysyen siinä asennossa, kunnes vesi valuu suun ja nenän kautta ulos. Tumma harso katoaa silmien edestä, vihreä käärme mataa rinnoilta pois. Hän huomaa, että tuo kiemurteleva jättiläiskäärme onkin vain ylen tuttu Zehnt-puro, ja hänen yläpuolellaan kuvastuva musta vaate Ulrikin-silta, jolla hän oli seisonut tuskin minuutti takaperin. Fritz koetti miettiä mitä hän vast'ikään oli tehnyt ja miten oli veteen joutunut, mutta ei muistanut alussa muuta kuin ohitsensa syöksyvät kalpeat tytönkasvot, hurjat ruskeat silmät ja kokoonpuristetut huulet. Hän tarttui molemmin käsin siltaan kohotakseen ylös, mutta tuska, joka tärisyttävänä väreili oikeasta kädestä sydämeen saakka, painoi hänet jälleen takaisin. Hänen täytyi hakea loivempi kohta, josta voi nousta niitylle ja sieltä jälleen tielle.

Hämärästi hän vihdoinkin muisti, mitä oli tapahtunut. Hän oli vaistomaisesti ojentanut kätensä noita äkkiä ilmestyviä kärryjä vastaan, mutta saanut kärryistä sysäyksen ja horjahtanut sillan reunalta veteen. Lukuunottamatta peukalonsa haavottumista oli kaatuminen suoriutunut onnellisesti. Mutta hänen ensimäinen, syvältä kuohuva tunteensa oli: "Jospa olisinkin jäänyt puroon!"

Hän ei oikein tiennyt oliko tuon painostavan tuskan pesä sydämessä, josta sen kouristukset ulottuivat käteen saakka, vaiko sormessa, sykkien siitä aina sydämen syvimpään sopukkaan. Ja sielunsa suuttumuksen ja tuskan ristiaallokossa kamppaillessa soi hänessä vain tuo yksi kysymys: mitä pahaa olen hänelle tehnyt? Hän tunsi jonkunlaisella tuskallisella mielihyvällä kuinka väärin tyttö oli käyttäytynyt häntä kohtaan, ja sensijaan että se olisi hänen rakkautensa kylmentänyt, sai se sen vain sitä lämpimämmin leimahtamaan.

Silloin hän kuuli äkkiä vahingoniloisen naurun. Kiukkuisena kääntyen näki Fritz edessään pikku räätälin. Tuo peto siis tapasi hänet täällä. Ja mitä tämä yksi tänään tiesi, sen tiesi huomenna koko pedon suku. Vanha viha nosti jälleen päätään.

"Saahan nyt jo nauraakin", virnisteli räätäli. "Näyttää ettei tuo" — hän heilautti kättään tiellepäin — "olekkaan sinua vahingoittanut. On se saakelin tyttö!"

"Kuka?" kysyi hurjana Fritz, joka ei ollut aavistanut että hänen puroon syöksymiselläänkin oli ollut todistaja.

"Luulin toki", vastasi räätäli vielä enemmän nauraen, "että sinä tiedät ketä tarkotan. Tuntuu kai se vieläkin jäsenissäsi, vai miten? No jukuliste, on se mahtanut olla sysäys, kun olet lentänyt noin kauvas sillasta! Älä koetakkaan — koko kaupunki tietää, että olet häntä jo viikkokauden väijynyt. Tytön piti kerrankin nähdä, että sinä olet häntä vahvempi. Mutta ei sinun tarvitse harmitella. Silloin Grunden markkinoilla kävi sepän ja kankurin samoin. Älä suutu, jos vieläkin nauran — on se mahtanut olla aika nykäsy! Sillä on käsivarret kuin pyökkipuunoksat; vaan en minäkään ole mikään piparikakku mieheksi" — hän kohotti olkapäällään lepäävää haravaa näyttääkseen oikein suurelta. "Mennään nyt molemmat hänen kimppuunsa, Fritz! Hänen täytyy oppia meitä miehiä kunnioittamaan."

"En tiedä", vastasi Fritz, "mitä 'häntä' sinä tarkotat. Olin pajuja kokoomassa ja kumarruin liian syvään. Kadotin tasapainoni ja syöksyin puroon. Saattaa olla niinkin, että joku on juuri silloin kulkenut sillan yli, mutta sitä en ymmärrä minkätähden se sinun mielestäsi pitäisi olla juuri hän!"

"Hm", sanoi räätäli, "sinä et tahdo että ihmiset sanoisivat, että tyttö on tyrkännyt vahvan Holderin Fritzin puroon. Mutta se ei minua liikuta, totuus ei pala tulessakaan!"

Fritz suuttui niin, että jälleen turvautui vanhaan hurjuuteensa. "Mutta minäpä sanon, että olen ollut pajuja hakemassa ja pudonnut veteen. Joka toisin puhuu, joutuu minun kanssani tekemisiin!"

"Niin", sanoi räätäli, "ehkä oli seppä sittenkin oikeassa kertoessaan, että sinä väijyit häntä vain kosiaksesi. Silloin on asia vielä hullunkurisempi. Kuulen jo kuinka miehet Gringelissä nauravat. Hahahhaa!"

Fritz karahti häpeästä tulipunaiseksi.

"Tosiaankin, niinkuin muita tyttöjä ei Luckenbachissa olisikaan kuin hän! Ja jos minä väijyisin vaikka Walleriinan Eevaa tai ketä muuta hyvänsä, niin mitäpä se liikuttaa enemmän räätäliä kuin suutariakaan."

"Vai niinpäin? Vai Eevaa sinä tähtäiletkin, ja Heleija kun on luullut sinun häntä tavottelevan."

"Pidä suusi kiinni Heleijasta!" huusi Fritz, suuttuneena että tuollainen räätäli nimitti tyttöä Heleijaksi, tai yleensä hänen nimeään ollenkaan mainitsi. "Sanon vielä kerran että se, joka levittää noita sinun valheitasi, saa nähdä mistä puusta lusikka…"

Fritz heilautti kättään antaakseen sanoilleen painoa, mutta silloin sormessa taas hytkäytti outo tuska.

"Hm", arveli räätäli, "onhan Eevasta ja sinusta ollut puhetta, ja niin köyhää tyttöä kuin Heleija — no, enhän minä sano enää koko tytöstä mitään, älä nyt noin kiivastu — sellaista ei tosiaankaan kannata ajatella. Totisesti, Eevalla on kirstut tavaraa täynnä. Sitä kai pelkäätkin, että Eeva saa asiasta vihiä ja sinä kadotat arvosi hänen silmissään. Ja pelko on hyvä talossa, sitä mieltä minäkin olen. Ei sinun tarvitse ajatella että minä pelkäisin sinua ja sentähden olisin vaiti. Mutta minä en puhu asioista, jotka eivät minua koske."

He olivat tulleet tienhaaraan ja erkanivat kumpikin taholleen.

Nyt vasta, yksin ollessaan, tunsi Fritz palelevansa. "Nyt saavat räätäli ja seppä taas vettä myllyynsä. Voisinpa harmista ruveta jälleen hurjistelemaan. Ajatteleminen on joutavaa ajantuhlausta, siksipä elukka on niin tyytyväinen, kun se ei ajattele. Menen suoraa päätä Joutseneen enkä lähde sieltä ennenkun olen tuon tytön unohtanut."

Mutta sitten hän pysähtyi äkkiä hammasta purren.

"Silloinhan ne vasta minulle nauraisivat ja sanoisivat: hän on tullut jälleen hurjaksi, koskei tyttö hänestä huolinut. Ja Heleija itse sanoo: hän on kuin myllärin rakki, sellaista täytyy potkaista, muuten ei noista elukoista pääse rauhaan. Tuhannen tuhatta! Toista tässä tulla pitää. Eevaa sinun pitää kosia, niin totta kuin olet Holderin Fritz — ei tuo nimi suotta mieleesi johtunut. Silloin ihmiset hoksaavat että olenkin väijynyt Eevaa enkä tuota toista. Ja Heleija…"

Fritz jäi jälleen seisomaan. Hänen mieleensä johtui että kun kerran Heleija ei ollut hänestä huolinut, niin tyttöä ei myöskään harmittaisi, vaikka hän Eevan ottaisikin. "Ja ellen teekkään sitä hänen kiusakseen, niin teen sen sinun omaksi kiusaksesi", sanoi hän jälleen itselleen. "Hurjaksi en enää heittäydy, mutta tahdon kuitenkin sinut opettaa, nulikka! Sinun pitää mennä Eevan kanssa naimisiin, kosket tahdo tuota toista unohtaa!"

Fritz oli tarttunut omaan kaulukseensa, niin innoissaan hän oli.

Tämähän oli kovin tepsivä keino kostaa itselleen rakkautensa Heleijaa kohtaan.

"Mummo", sanoi hän isoäidilleen, "olette hiljattain puhunut minulle Walleriinan Eevasta. Laittakaa se asia nyt kuntoon, ja sen täytyy joutua valmiiksi kahdeksassa päivässä. Olen jo kauvan ollut häneen mielistynyt — sen voitte hänelle sanoa — vaikken ole saanut häntä tavata."

Isoäiti ihmetteli nähdessään Fritzin taas kerran talossaan, jos kohta keskellä yötä. Kun hän huomasi hänen tilansa, märät ja mutaiset vaatteensa, hänen vilunpuistatuksensa ja näki veren vuotavan hänen haavotetusta sormestaan, joutui hän aivan pyörälle.

"Ei mitään!" sanoi Fritz. "Pajuja nakatessa putosin puroon."

Vanhus tahtoi pidättää hänet talossaan. Fritz voisi vielä saada kuoleman taudin.

"Se olisi minulle paraiksi", ajatteli Fritz. Hän päätti itsepintaisesti mennä sellaisena kuin oli työpajaansa. "Jos aijotte tehdä jotain hyväkseni mummo, niin tehkää se pian. Olen teille sanonut mitä on tehtävä. Muuten menen ylihuomenna Amerikkaan."

Ajatus että joku menisi Amerikkaan, oli isoäidistä aina tuntunut kuolemaa kamalammalta. Walleriinan Eeva ei hänestä näyttänyt olevan se vaimo, jonka hän olisi pojanpojalleen suonut. Hän kuitenkin lupasi laittaa asian mahdollisimman pian kuntoon, mutta ajatteli itsekseen: "Parasta on kiiruhtaa verkalleen, ihmisten ajatukset, jumalan kiitos, eivät ole yhtä horjumattomat kuin maa heidän jalkainsa alla."

Mummo ei voinut nukkua. Nyt vasta johtui hänen mieleensä kuinka kuumeisen näköinen Fritz oli ollut ja kuinka hän oli hoiperrellut — miten paljon verta hän jo olikaan mahtanut matkalla menettää. "Ei vaara venettä kaada", ajatteli hän itsekseen. Hän heitti sinisen viittansa vanhoille hartioilleen, kiiruhti Pajukujalle ja herätti saunaisännän. Tämän kanssa hän saapui otolliseen aikaan pojanpoikansa työpajaan.

16.

Seuraavana iltana istui seppä sangen hiljaisena Gringelissä. Hän oli vetäytynyt syrjään ja näytti välittävän sangen vähän siitä mitä puhuttiin. Puhe koski Holderin Fritziä, josta oltiin tietävinään, että hän oli sairas. Seppä arveli: "Niin, mahtaa hänelle siitä koitua ainakin nuhanpuuska." Sitten hän syventyi täydellisesti itseensä, vaipuen piippunsa katselemiseen. Hän sipristi sipristämistään silmiään, kunnes ne näyttivät olevan aivan vinossa, ja yhä useammin alkoi kuulua tuo nikottavan nyyhkyttävä ääni, jonka jo tunnemme.

Vihdoin hän nousi, maksoi vaieten ja riensi hiljaa ulos.

Yhtä hiljaa hän astui tupaansa. Ohimenevä katse osotti hänelle, että hänen vaimonsa istui nurkassa pikku Gottliebin kehdon ääressä.

Sepän jo ennestään ryppyiset ja käpristyneet kasvot venyivät nyt pituudelleenkin. Hän sormieli vavisten naulaan ripustamaansa takkia.

Emäntä katsoi häneen hetkisen. Uteliaisuus nostatteli häntä näkymättömin siivin. Gottlieb ei ollut milloinkaan niin hitaasti nukkunut kuin tänä iltana. Kun poikanen vihdoin nukahti, siirtyi hän juoksuaskelin sepän taakse: "Mitä tämä on, mitä sinä taas tiedät?"

"Oletko sinä siellä?" vastasi seppä vuoroonsa olkansa yli. Sitten hän lisäsi: "Onko sinulla tarpeeksi teetä yön varalle?"

"Mitä sinä teestä, seppä? Onko sulla jälleen konnankoukkuja mielessä? Oi, sinähän taas nikotatkin!"

Seppä ei vastannut mitään, vaan puheli kuin itsekseen: "Olen vain iloinen siitä, että olen iloinen." Sitten hän kääntyi emäntänsä puoleen: "Usko minua, kelpaa miehen elää, kun on tuollainen sinun tapaisesi viisas vaimo. Niin ei ole jokaisen laita. Kylläpä siitä tulee vielä kaunis juttu. Olen aina ihmetellyt mitä siellä vahtituvassa oikein syntyy. Voimmehan me kaksi makeasti nauraa. Mutta toista on noiden syyllisten! Niin, sinähän et vielä tiedäkkään? Heleija on työntänyt Fritzin sillalta puroon. Minä en tahtoisi olla niiden sijassa, jotka häntä niin kauvan ovat pelotelleet, että hän lopulta ryhtyi tuollaiseen tekoon."

"Vai on Heleija hänet työntänyt? Mutta vielähän Fritz elää, eikä hänen tilansa kuulu olevan niinkään huono. Kuulin sen hänen isoäidiltään."

"Niin", sanoi seppä, "se seikka että hän vielä elää, ei tosiaankaan ole heidän ansionsa. Ja oikeus ei katsokkaan tuohon, vaan siihen miten hullusti olisi voinut käydä. Niin laissa sanotaan. Heleija on joka tapauksessa tyrkännyt Fritzin puroon, hänet sinne hukuttaakseen, ja siihen ovat hänet saattaneet nuo hupsahtavat vahtituvan naiset. Ne ovat Heleijalle kertoneet, että Fritz olisi minulta tilannut kirveen, ja kaikellaisia muita tyhmyyksiä."

"Mutta olethan sinä sen itse sanonut", huudahti emäntä hurjasti. "Ja nyt nuo naisraukat saavat siitä kärsiä, sinä julma mies!"

Seppä oli käsittävinään vaimonsa puheen iloisuuden purkaukseksi. "Saatammehan me nauraa, me kaksi", sanoi hän. "Tosin minäkin olen jotain tuontapaista ajatellut, mutta ajatteleminen on toista kuin puhuminen. Eikä seppä ole sellainen aasi, että huutaisi tuollaisia vaarallisia asioita torilla ja kujilla. En ole sitä sanonut kellekkään muulle kuin sinulle, Leena, ja olen samalla kieltänyt sinua sitä muille kertomasta. Älä sano mitään, tiedänhän minä ettei sinun kieltäsi kutkuta muiden salaisuudet. Kun olen nähnyt miten toiset miehet ovat olleet tuskissaan, niin olen vasta huomannut mikä aarre sinä olet. Senpätähden toinkin sinulle kokonaisen paketin anisleipiä, koska sinä niitä niin halusta syöt. Tässä on sinulle myöskin kangasta. Olet jo kauvan sellaista toivonut. Katsohan! Järkevälle naiselle ei voi milloinkaan olla kyllin hyvä. Syöhän nyt Leena! Ne ovat leipurin parhaita. Sillä katsohan, vaikkei Heleija olisikaan siitä tullut noin rajuksi, niin nuo hupsahtavat vahtivaimot ovat kuitenkin sanoneet että Fritz väijyy hänen henkeään. Sen oikeus nyt haluaakin saada todistetuksi. Luultavasti naisten täytyy vannoa valansa sysimustan pöydän ääressä, jonka päällä on pääkallo, ja sen takana seisoo pappi, ja kadulla laulaa kanttori poikineen. Saakelin nikotus! Syöhän Leena! Luulenpa että siitä on melkein vuosi, kun olen tuonut sinulle namusia. Tule tänne, Leena, älä ujostele, eihän se ole naineelle naiselle tarpeellista. Kyllä tuo kangas tulee sinulle hyvin sopimaan! Kerrotaan vielä että oikeus siihen mennessä rakentaa uuden koppihuoneen, jossa noita viheliäisiä syntisiä pidetään piukalla. — Teetä sinulla siis on yöksi. Olen kauhean väsynyt. Mitä sinä tuollalailla lyöt kätesi yhteen pöydän alla? Luulenpa että olet oikein kalpea? Tunnet kai sääliä noita vahtinaisia kohtaan. Mutta minkätähden olivat niin typeriä!"

Nämä sanottuaan seppä hiipi kamariinsa. Mutta emäntä heittäytyi molemmin käsin pöytää vasten. Hän jo puolittain seisoi mustan pöydän takana, puolittain kitui uudessa kopissa.

"Onko sinulla myöskin öljyä huomiseksi?" kysyi seppä jo puoleksi riisuutuneena kamarista.

Emäntä ei sitä enää kuullut. Hän sovitti kellotaulunsa päähänsä, tempasi viitan hartioilleen ja katosi pimeään porstuaan.

17.

Heleijan ensimäinen ajatus kotimatkalle lähtiessään oli riemuisa: "Fritz elää! Hänen kuolemansa ei paina omaatuntoasi. Eikä sinua kuletella vankilaan katuja pitkin." Tämä riemuisa välkähdys, joka äkkiä hajotti pimeyden hänen ympäriltään, huikaisi aluksi kirkkaudellaan kaikki yksityiskohdat. Vasta kun hänen silmänsä oli siihen tottunut, tulivat nekin näkyviin.

"Fritz elää, mutta hänen käsivartensa on vialla, ja sen olet sinä tehnyt. Kuinka hän voi nyt enää tehdä työtä. Eikä hän ole kuitenkaan syyttänyt sinua, vaan on sanonut itse puroon pudonneensa." Hänen sydämestään aina vasemman käden sormenpäihin saakka kulkee tuskantunne, johon kuitenkin on sekaantunut jotain sanomattoman ihanaa. "Hän säästää sinua! Sehän toisin sanoen merkitsee: hän ei ole sinulle vihainen, hän ei ole sinua väijynyt pahaa tehdäkseen, ehkäpä päinvastoin?" Mutta tuo hätäinen "ehkä" katoaa. "Miltä kuuluisi tosiaankin", sanoi tyttö itsekseen, "jos sanottaisiin että nainen on voittanut vahvan Fritzin? Sille ivalle hän on liiaksi ylpeä. Enkä minäkään hänen sijassaan sitä tunnustaisi."

Voittamaton nuoruudenvoimansa kohotti taas hänen silmänsä ja ajatuksensa maasta. Ja kun hän eteenpäin katsoessaan näki talonsa ja mitenkä vanha heisipuu jälleen muhkeili kahvisavupilvien keskellä, silloin hymyily väreili hänen suunsa ympärillä ja siirtyi siitä täyteläisille poskille.

"Sielläkö ne nyt taasen ovat, nuo tuhmurit? Nyt kuitenkin on varotusten aika ohi ja kaikki muutkin tuhmuudet. Kuinka paljon he ovatkaan puhuneet siitä, mitä he minun tähteni ovat laiminlyöneet. Tosiaankin — heidän on vain tehnyt mielensä juoruta ja minun taloni on parahiksi syrjäinen sellaisiin kekkereihin. Annanpa tuon jatkua vielä muutamia päiviä. Mutta sitten siitä on tehtävä loppu. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Saatamme arvata, millaisella ilolla "vahtirouvat" ottivat Heleijan vastaan. Oli siinä hiukan ylpeyttäkin. Taivas oli pelastanut Heleijan, antaen pahanilkisen langeta omaan paulaansa. Sillä ei ollut epäilemistäkään, että Fritz oli tahtonut heittää Heleijan puroon. Mutta ajatella saattaa, olisiko taivas ilman rouvien yhdistyneitä toiveita, huokauksia ja rukouksia tullut tähän tulokseen. Ja rouvat taas saattoivat siitä havaita omien ansioittensa suuruuden taivaan kirjoissa. Kaikki yhteisesti kiittelivät oikeuden voittoa. Vain pieni ujo saunaemäntä näytti olevan toista mieltä. Mutta pelkuruudessaan ja nöyryydessään hän ei uskaltanut hiiskua sanaakaan, näytti vain mykin katsein pyytävän itsekultakin puhujalta armoa muutenkin kovaa kokeneelle.

Kankurin emäntä kehräsi molemmin käsin ylistyksen lankoja kaitselmukselle, joka vainottua viattomuutta suojelee.

"Niin se on", päätti hän puheensa, "kaitselmuksen sormi on työntänyt rosvon syrjään."

"On yhdentekevää", jatkoi puusepän emäntä innostuneena, "onko hänen nimensä Bonaparte tai Rinaldo Rinaldini tai Holderin Fritz, se on kaikki sitä samaa."

"Sillä jokainen", lisäsi muurarin emäntä, "menee vain niin pitkälle kuin pääsee, ja sitten tapahtuu aina jotain, jota ihmiset ja luontokappaleetkin ihmettelevät."

"Siksi kun aika on täytetty", sanoi kukkarontekijän emäntä. "Nyt se on ovella."

"Tästä lähtien", kehräsi kankurin emäntä, "on koko maailma sanova: se oli oikein! Niin piti tapahtua!"

Lieneekö saunaemännän rukoileva katse jotain vaikuttanut vai oliko hyvityksen tunne syntisen rangaistuksesta noussut siihen huippuun, josta sen välttämättömästi täytyi vaihtua myötätuntoisuudeksi, mutta äkkiä sanoi puusepän emäntä lempeällä äänellä: "Niin se on, mutta kyllä sentään säälittää. Onhan hänkin ihminen."

"Niin", arveli kankurin emäntä, joka ei tahtonut hänkään olla lempeydessä muita huonompi, "taivas rankaisee, mutta ihmisten tuule olla sääliväisiä."

"Varsinkin", sanoi muurarin emäntä, "kun joku on niin katuvainen kuin Holderin Fritz. Holderin mummo sanoo että hän on kuin karitsa."

Kankurin emännän tarkka silmä oli sillaikaa huomannut että pienen saunaemännän mieltä painoi joku tärkeä tiedonanto.

"Te, rouvaseni, varmaankin tiedätte miten Holderin Fritzin laita on?"

Saunaemäntä pelästyi ja punastui punastumistaan. Hänestä tuntui miltei uhkarohkealta tietää jotakin, mitä noin suuret rouvat eivät tietäneet.

"Se on varmaankin vaarallista", kehräsi kankurin emäntä. "Pikku rouva ei henno sitä kertoa."

"Joutavia!" nauroi Heleija karkottaakseen omaa pelkoaan. "Hän on kaatunut käsivartensa päälle eikä Holderin Fritzin tapainen mies toki semmoisesta kuole."

Puusepän emäntä tahtoi panna kirkon keskelle kylää. "Ei suinkaan sellaisesta", sanoi hän, "vaikkei kukaan voi sitä estääkään, jos kerran niin on sallittu. Onhan ihminen kuin ruoho, eikä ruohollakaan ole käsivarsia, ja senkin täytyy kuolla."

"Teidän miehennehän kutsuttiin sinne apuun?" kysyi kankurin emäntä.

"Niin", vastasi pieni rouvaraukka hypistellen viittaansa häpeissään siitä, että se oli vain hänen miehensä, joka oli kutsuttu. Sitten hän rohkaisi mielensä: "Mummo tuli lyhty kädessä yöllä ja vei mieheni Holderin työpajaan. Siellä makasi Fritz tajutonna. Mutta se ei ole —"

"Mitä sen sitten pitäisi olla?" pauhasi Heleija tuskissaan. "Onhan hän nuori mies."

"Tarkotan", jatkoi saunaemäntä tietämättä mihinkä oikein katsoisi, "ettei siitä ole mitään, mitä minä sanon … tarkotan että siellä on käynyt muitakin naisia, etten minä sitä kertonut sentähden, että luulin sen olevan mitään…"

"Mikä ei ole mitään?" katkaisi kankurin emäntä, lausuen ilmi yleisen jännityksen. "Holderin Fritzin sairausko?"

Olihan saunaemäntä heti ajatellutkin, että hän loukkaisi noita suurellisia rouvia. Hän huokasi vastauksen, joka lyhyydessään ja tuskallisessa itsensähalventamisessa oli hänen täydellinen vastakaikunsa: "Minä en ole mitään."

"Onko Holderin Fritz todellakin ollut tajutonna?"

Saunaemäntä nyökäytti päätään ja kohotti olkapäitään kuin anteeksipyytäen: "Niin, hän on ollut tajutonna yhä sen jälkeenkin. Minun mieheni on kyllä parastaan koettanut, mutta niin se vaan on."

Muurarin emäntä huudahti: "Niin, ja hän on sanonut: olen ollut hyvä kaikkia ihmisiä kohtaan, tahdon kuolla kristittynä."

"Se ei ole totta!" huusi Heleija suuttuneena.

"Se on ollut feeberiä, sanoi mieheni", jatkoi saunaemäntä. "Ja niin se vaan on yhä edelleen…"

Nyt ei muurarin emäntä enää voinut itseään pidättää. Ikäänkuin tuskanriemuisesti epäuskoista Heleijaa oikaistakseen hän uudisti kaameasti päätään nyökäyttäen: "Näin on Holderin Fritz sanonut: tahdon kuolla veeperiin! — Sen jälkeen hän vielä määräsi jotain, mitä ruumiin suhteen piti tehtämän."

Tuosta joutui kukkarontekijän emäntä aivan haltioihinsa.

"Siitä kai tulee suuret hautajaismenot?" sanoi hän nopeaan. "Milloin hänet sitten haudataan? Ensi viikolla minun täytyy mennä Tambichiin, olisipa hullua, jos ne sattuisi juuri silloin! Tahtoisin olla mukana niinkuin muutkin. Koulupojat laulavat ja vanha mestari Schramm kumartaa niin kauniisti ja kirkkoherra puhuu siitä, mitenkä kaikki hyvä tulee ylhäältä valkeuden isältä. Ja saattue lähtee niin mustana ja valkoisena, että se voi koskea sieluttoman koirankin sydämeen, saatikka sitten kri—isti—i—sisareen."

Nyt hän ei nyyhkyttänyt enää yksin, rouvat nyyhkyttivät kaikki, ja saunaemäntä, joka yhdellä sanalla olisi voinut tehdä lopun koko surkeudesta, unohti tuon sanan ja tempautui muiden valtavaan liikutukseen. Ja kun jonkun mielenliikutus alkoi tyyntyä, katsoivat he toisiinsa ja vahvistuivat yhteisyyden tunteen kautta yhä uuteen ja voimakkaampaan nyyhkimiseen.

Heleija yksin seisoi kuin marmoripatsas. Mitä enemmän rouvien jäsenet höltyivät, sitä enemmän hänen jäykistyivät.

Kankurin emäntä kohotti käsivartensa kuin lohduttaen: "Niin, kuolla meidän täytyy kaikkien."

"Mutta niin nuorena", nyyhkytti puusepän emäntä. "Tokko hän on vielä kolmeakolmattakaan? Ja jos nyt kaupunki jälleen palaa, niin ei tule kirkkokaan pelastetuksi. Ja jos syntyy vedenpaisumus, niin nahkurin vanha väki saa hukkua. Kun kerran ihminen on kuollut, on hänestä totuus sanottava."

Syntyi yleinen herpoomistila. Saunaemäntä saattoi jatkaa kertomustaan: "Kunnes minun mieheni kaatoi ämpärillisen kylmää vettä hänen päähänsä. Senjälkeen hän toipui."

Se oli rouville itselleen kuin ämpärillinen kylmää vettä pään yli. Käännös tuli liian odottamatta.

Mutta tuo tieto, joka sai muiden silmät kuivumaan, vaikutti Heleijaan päinvastoin. Tähän saakka hänen sielunsa oli ollut kuin kivettynyt. Nyt vasta hän saattoi tuntea kuoleman haikeuden ja tuntea syyllisyytensä, nyt kun hän jo varmasti tiesi Fritzin elävän.

Kukkarontekijän emäntä katsahti ylös puolittain pahastuneena, puolittain ihmetellen.

"Mitä?" sanoi hän. "Sittenhän ei Fritz olekkaan kuollut. Ja minä olen itkenyt turhan tähden."

"Ja vaikka hän ei olisikaan kuollut", nyyhkytti puusepän emäntä, joka ei niin helposti voinut vapautua entisestä mielentilastaan. "Se ei ole kenenkään syy."

"Oi", sanoi saunaemäntä hiljaa, "hän ei myöskään tahtonut Heleijalle mitään pahaa tehdä. Eikä hän ole enää pitkään aikaan hurjistellut. Holderin mummo on sanonut, että niin siisti kuin Fritz ei ole kukaan."

Siitä syntyi uusi hämmästys. Mutta kun siitä oli päästy, ihmeteltiin että ensinkään oli hämmästytty ja huomattiin ettei oikeastaan kukaan ollut luullut Fritzillä pahoja aikeita olleenkaan. Ja kun rouvat kerran olivat niin pitkälle päässeet, ei tarvittu kuin pieni askel siihen huomioon, että jokainen oli tuon ajatuksen lausunutkin.

"Mutta sellaisia ihmiset ovat!" sanoi puusepän emäntä. "Ja miksi? Koska ihmiset harvoin tekevät toisilleen hyvää. Mitä pahempaa he toisesta kuulevat, sitä paremmin uskovat."

"Niin, aivan niin", kehräsi kankurin emäntä molemmin käsin. "Hän on muka tilannut kirveen! Minä heti alun pitäin uskoin että hän tarvitsee sitä pajujen kaatamiseen. Tuo on aivan liian hullunkurista. Eihän kukaan enää uskaltaisi kirvestä tilata. Ja hän on itse sanonut pajuja hakatessaan puroon pudonneensa."

Muurarin emäntä oli kovasti harmistunut siitä vääryydestä, jonka alaiseksi Fritz oli joutunut.

"Hyvä Jumala!" huusi hän. "Sellaisia ihmisiä!"

"Se on suorastaan kauheata!" sanoi puusepän emäntä vielä suuttuneemmin. "Olen sanonut joka kerta, kun tuosta väijymisestä on hölytty: miksi hän väijyisi? Jos joku on koko päivän tehnyt työtä, milloin hän sitten pajuja etsii ellei yöllä? Silloin on vain sanottu: hän väijyy Heleijaa. Olisivathan voineet yhtä hyvin sanoa että Heleija väijyy Fritziä. Ja miksi? Koska hän aina on tehnyt työtä sellaisissa paikoissa, missä pajuja kasvaa."

"Niin", sanoi saunaemäntä tuskallisen ujona. "Hän on kyllä väijynyt Heleijaa, mutta vain häntä kosiakseen, koskei ole tahtonut sitä tehdä ihmisten nähden."

Tämä olisi jälleen ollut uusi hämmästyksen aihe. Mutta tänä iltana oli niin usein sattunut odottamattomuuksia, ettei sekään enää tehnyt täyttä vaikutusta.

Sensijaan nauroi kankurin emäntä ääneensä: "Sitähän olen koko ajan tarkottanut, vaikken ole tahtonut sitä sanoa."

"Samoin minä", yhtyi puusepän emäntä. "Jokainen kai muistaa miltä silloin näytin, kun kortit ensimäisen kerran asetettiin. Ja miksi? Koska ristikymppi ja ristiässä silloin olivat Heleijan vieressä."

"Aivan niin", jatkoi muurarin emäntä. "Ja kun puusepän rouva silloin katsoi niin merkikkäästi, niin minä taasen katsoin häneen ja sanoin: tämähän merkitsee häitä."

"Ja sen päälle minä nyökäytin päätäni ja nauroin kaksi kertaa", sanoi kukkarontekijän emäntä. "Eikö totta, kankurin emäntä ja te muut, ettekö vielä muista noita minun naurujani? Näin: hahhahhaa — hahhahhahhaa!"

Vaikka ei kukaan muuten olisi häntä uskonutkaan, niin jokainen oli vakuutettu ainakin itse niin tehneensä.

Saunaemäntä pääsi vihdoin kertomuksensa loppuun: Holderin Fritzin elämä ei ollut enää vaarassa. Ainoastaan haavottunut sormi voi jäädä jäykäksi.

Heleijalle oli tarpeen kaikki nuoruudenvoimansa, kestääkseen noitten voimakkaiden tunteiden alituista vaihtelua.

Ja kumma kyllä, hänen kävi samoin kuin rouvien. Hänestä tuntui ikäänkuin hän itsekin olisi sydämensä syvyydessä tiennyt mitä Fritz hänestä oikeastaan tahtoi. Sitä anteeksiantamattomampana ja mustempana esiintyi nyt tuo hurja teko. Ja nyt työnsivät rouvat, kieltäessään kaikki aikaisemmat varotuksensa ja ärsytyksensä, koko syyn hänen niskoilleen. Ja hän oli antanut tuollaisten ihmisten itseään viekotella — hän, joka oli niin ylpeä ymmärtäväisyydestään ja itsenäisyydestään!

Tarvittiin vain pieni pisara lisäksi, jotta hänen vihansa siirtyisi rouvien niskaan.

Samassa ovi avautui. Sisään astui mahtavasti Gringelin Walleriina-rouva ja hänen takanaan Pajukujan lukkosepän emäntä ja satulasepän emäntä. Tämä tapahtui niin omituisin liikkein ja niin paljonpuhuvan vaitiolon vallitessa, että läsnäolevat mykistyivät uteliaisuudesta ja ihmetyksestä.

"Oi hyvä Jumala!" huoahti vihdoin Walleriina-rouva.

Lukontekijän emäntä huokaili: "Todella, todellako?"

Satulasepän emäntä ähki: "Onko se mahdollista?"

Sitten oli taas kaikki hiljaista.

Niin omituisesti, voisi sanoa surumielisen alistuvasti ja kuitenkin samassa taivasta syyttävästi ei ollut vielä milloinkaan Walleriina-rouvan myssy levännyt hänen oikealla korvallaan.

"Ei pidä luulla", sanoi hän vihdoin enemmän tuvannurkkaa kuin ketään erityistä huoneessa olijaa puhutellen, "ei pidä luulla että on kaikki kokenut, vaikka onkin helatuorstaina täyttänyt kuusikymmentä. Holderin Fritz muka pudonnut veteen! Muka hakenut vannepajuja! Kaikkia vielä!"

Hän löi ensin molemmin käsin polviinsa, sitten hän jatkoi sellaisella äänellä kuin koko Gringel olisi maan alle vaipumaisillaan: "Niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja sanon: siinä on rikosjuttu! Holderin Fritz on veteen sysätty."

Lukuisia pelästyksen ja ihmetyksen huutoja sekä yhtä monta kysymystä oli nousemassa. Walleriina-rouva ne kaikki tukahutti jatkaessaan:

"Tuolista ja pöydästä näkee, mihin niitä on tarkotettu, vaan ei ihmisestä. Moni on päältä kuin sokerikakku, vaikka onkin ruumenia sisältä. Luulemme usein että kun jotakin sanotaan hurjaksi, niin hänen myös täytyy olla hurja, ja kun toinen on luonteeltaan iloinen ja avomielinen, niin ei hänessä muka mitään kieroa olekkaan. Kaikkea vielä! Ja jos joku tanssii kärryjensä jälessä kuin ennenmuinoin kuningas Daavid-vainaja liitonarkin edessä — mutta eihän ihmisen pidä puhua liikoja, kun on helatuorstaina kuusikymmentä täyttänyt."

Rouvien ei tarvinnut syyllistä nimeltä mainita. Kaikki katsoivat hämmästyneinä Heleijaan.

"Mutta", jatkoi Walleriina-rouva heilauttaen myssyn vasemmalle korvalleen, "mutta kaikki tulee sentään lopulta ilmi. Eikä tarvita muuta kuin että joku räätäli sattuu olemaan lähistöllä. Ja vaikkei asia tulisikaan oikeuden eteen, niin ei kenenkään tarvitse luulla että se sillensä jääpi. Sillä tuolla, tämän katon yläpuolella" — hän osotti ylöspäin, jossa juuri kuultiin heisipuun rapisevan olkikattoa vasten — "siellä ylhäällä on yksi, ja hänestä on yhdentekevää onko se kuningas tai keisari taikka vaan joutava naisihminen. Ja hän katsoo toisella silmällään Amerikkaan ja toisella Ulrikin-sillalle. Niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja sanon: niin se on!"

Nyt ei rouville jäänyt enää epäilyksen sijaa. He kuitenkin vakuuttivat mahdottomaksi uskoa että joku, jota he olivat pitäneet ihan itse hyvyytenä, olisi tehnyt noin kamalaa.

Walleriina-rouva löi polviinsa: "Kieltäköön syyllinen tekonsa miten tahansa, tässä istun ja sanon: niin se on!"

Mutta Heleija ponnahti kuin teräsjousi istuimeltaan, niin että rouvat astuivat askeleen syrjään.

"Kieltääkö?" sanoi hän tulistuneena, "ja kenen edessä? Teidänkö? Mitä te oikein luulette olevanne? Hyvä on, että siellä ylhäällä on yksi, kuten Walleriina-rouva sanoo — niinpä hän myöskin tietää kuka on oikea syyllinen, kutka ovat ärsyttäneet ja sitten perästäpäin syyttäneet."

"Ärsyttäneet?" huusi Walleriina-rouva ihmettelyä täynnä, toisten vaietessa noloina. "Tässä istun ja kysyn: kuka on ärsyttänyt?"

Silloin kuului ääni, jossa tuska ja viha olivat ihmeellisesti toisiinsa sekaantuneet. Kaikki katsoivat ovelle päin. Siellä näkyi sepän emäntä kammottavana pyrstötähtenä. Hänen kasvonsa hehkuivat sinisinä ja hänen takanaan puhisi pitkä hattunauha onnettomuutta ennustavana häntänä.

"Luuleeko tuo tuolla", huusi hän, "että hänen juttujaan uskotaan oikeudessa? Hänen, juuri hänen, täytyy vannoa vala ruumiin ja sielun puolesta. Ja häntä varten rakennetaan uusi kidutushuone. Minä sanon, että minua ei siellä piinata, ennen menen vaikka Zehnt-puroon. Minä en ole tehnyt muuta kuin mitä kaikki muutkin. Ja jos tuo tyttö saattaa asiat sille kannalle ja naiset siihen suostuvat…"

"Kunpa tietäisi mitä sepän emäntä oikein tuolla tarkottaa!" keskeytti hänet Walleriina-rouva. "Mutta olkoon mitä hyvänsä, täällä istun ja sanon: minä en suostu mihinkään!"

"Siinä tekin vielä ihmettelette!" vastasi sepän emäntä. "Valalle ruumiin ja sielun puolesta ja kidustushuoneeseen hän tahtoo meidät saattaa! Mutta koettakoonpa vain oikeudessa sanoa, että minä olisin häntä kehottanut!"

"Kehottanut?" huusivat kaikki yhtaikaa.

"Oikeudessako?" kysyi puusepän emäntä kalveten.

"Valalle ruumiin ja sielun puolesta?" huusi kauhistuen muurarin emäntä.

Kukkarontekijän emäntä löi kirkuen kätensä yhteen: "Kidutushuoneeseenko?"

"Ja tämänkö hyväksi", sanoi Walleriina-rouva juhlallisesti ja hitaasti myssyään heilauttaen, "tämänkö hyväksi olemme tehneet niinkuin olemme? Tulleet joka päivä ja omia töitämme laiminlyöneet."

"En ole teitä pyytänyt tulemaan!" vastasi Heleija.

"Totta", sanoi Walleriina-rouva lyöden tahtia polvilleen, "vapaaehtoisesti olemme tulleet emmekä palkan tähden. Tämä on nyt kiitoksemme ja kunniamme. En ole turhaan helatuorstaina kuuttakymmentä täyttänyt. Joka tuvassa on ovi, ja sen, joka poistuu, ei ole pakko palata."

Walleriina-rouva nousi seisoalleen, heilautti myssyn oikealle korvalleen ja astui ovea kohti. Monet muut liittyivät häneen. Mutta ovelle tultuaan katsoivat kaikki taakseen.

He odottivat ettei Heleija päästäisi heitä menemään. Kaikkien kasvoilta näkyi surumielisyys, että heidän nyt täytyi jättää ainaiseksi paikka, jossa niin mukavasti oltiin joka päivä tavattu, yhdessä juoruttu ja kahvia juotu.

Walleriina-rouva peitti nuo tunteet juhlalliseen totisuuteen sanoen: "Sepän rouva on liian levoton. Heleija kyllä varoo tekemästä tuollaisia tuhmuuksia. Ja jos hän siitä huolimatta kuitenkin tekee, niin tässä seison ja sanon: pesen viattomana käteni. Tässä olen seisonut ja kohottanut tämän käteni sanoen: Heleija! Fritz teitä väijyy, mutta ei teidän tarvitse siitä välittää."

"Totta totisesti", vakuutti lukkosepän emäntä, "niin juuri sanoi Walleriina-rouva. Ja minä lisäsin siihen: kun Walleriina-rouva puhuu, voitte uskoa, Heleija. Ja samassa tuuli vetäsi ikkunan auki. On aivankuin se olisi eilen tapahtunut."

"Ja senjälen", vakuutteli satulasepän emäntä, "rupesi kahvi kiehumaan ja minä ajattelin: aivankuin tuo kahvikin sen vahvistaisi."

"Enemmän kuin sata kertaa olen sanonut", huusi puusepän emäntä, "olkaa viisas, Heleija, sehän on hullutusta tuo teidän pelkonne."

Heleijasta rouvien käytös tuntui halveksittavalta. Hän ei aluksi tiennyt pitikö hänen suuttua vai nauraa. Mutta puhe pelosta ratkaisi asian.

"Minun pelkoni?" nauroi hän suuttuneena. "Minä en pelkää ketään. En ole pelännyt Holderin Fritziä, enkä pelkää teitäkään. Mutta te olette pelänneet ja tahtoneet herättää pelkoa minussakin. Ja nyt te taas pelkäätte että ehkä oikeuden edessä sanoisin teidän olevan syypäät minun tekooni. Tahdotte lykätä kaiken syyn minun niskoilleni, ja se on kurjaa. Mutta niin typerä en ole, että sanoisin seuranneeni vahtitupanaisten neuvoja. Siitä ei olisi mitään hyötyä, minulle vaan naurettaisiin."

Walleriina-rouva taltutti rouvien tunteet katseella, jota Anna-Maija ei voinut "sanoin kuvata".

"Jospa asia olisi sen arvoinen", alkoi hän, "että kannattaisi kahvikultaa sen tautta jäähdyttää! Minä sanon: yksi sana ei vielä ole mikään ukkosilma. Huomenna Heleija on jälleen järkevä. Arvelen että istumme vielä hetkisen. Ehkemme tapaakkaan aivan pian toisiamme."

"Istukaa", sanoi Heleija värin vaihdellessa hänen poskillaan, "istukaa milloin tahdotte ja missä haluatte, vaan ette minun tuvassani. Sanotte että Heleija on jo huomenna oleva järkevä, mutta Heleija on järkevä jo tänään. Te luulette voivanne minua soimata omassa talossani ja minun siitä hyvästä antavan teille vielä puut ja keittoastian kahvipuuhiinne. Luulette minua vielä typerämmäksi kuin olenkaan. Mutta sellaisten ihmisten kanssa en tahdo olla tekemisissä, jotka puhuvat tänään niin ja huomenna näin. Niin se on, ja sillä hyvä." Rouvat olivat jälleen oloutuneet eivätkä uskoneet Heleijan totta tarkottaneen. Silloin tyttö päättävin askelin lähestyi tulisijaa ja tarttui kahvipannuun.

Anna-Maija syöksähti takaapäin syleillen häntä pidättämään — turhaan. Muurarin, puusepän ja kukkarontekijän emännät heittäytyivät sankarillisesti väliin — turhaan. Walleriina-rouva kohotti varottaen kätensä taivasta kohti — turhaan. Voimakas tyttö sysäsi heidät vaivatta syrjään. Kahvipannu keikahti korkealle ja ruskea virta vuosi kenenkään estämättä tuleen.

Moniääninen pelästyksen, tuskan ja suuttumuksen huuto säesti sammuvien hiilien sihinää. Pieni liesi, joka vielä äsken lekotti seuraelämän rauhallisena uhripaikkana, törrötti mustana ja autiona kuin sammunut tulivuori.

Mutta sen yli kohosi Walleriina-rouva, hävitetyn uhripalveluksen ylipapitar, huoneenleveässä majesteettiydessään.

Näki että hän yhä vielä oli taipuvainen osottamaan armoa oikeuden sijasta, jos Heleija tulisi järkiinsä. Hän aikoi juuri heilauttaa myssynsä oikealle korvalleen, mutta säästikin tuon merkikkään tempun toistaiseksi, antaakseen mahdollisesti pian tapahtuvalle lähdölleen tarpeellista pontta.

Pukahdetun hiilivalkean manalle menneet henget olivat sillaikaa heränneet jälleen eloon, hehkuen kostonhimoisina ja loukkaantuneina.

Se vain kiihotti tytön uhkaa. "Haluan sulkea oven!" sanoi hän käskevällä äänellä.

Nyt ei enää mikään mahti maailmassa voinut pidättää Walleriina-rouvan myssyä vasemmalla korvalla. Hän löi molemmin käsin esiliinaansa ja sanoi: "Siis lopultakin! Menemme sinne, mistä olemme tulleetkin, jos tosin toisin sydämin. Tulimme harjottamaan kristillistä rakkautta, varottamaan ja jumalista elämää neuvomaan. Mutta se, jonka sielun korvat ovat lukossa, se lukitsee maallisetkin korvansa. Niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä seison ja sanon: Heleija on kerran näkevä mitä hän on tehnyt! Onko Holderin Fritz häntä väijynyt? Ei, vaan etsinyt vannepajuja. Mutta mistä muualta voi ihminen pajuja etsiä ellei sieltä, missä niitä kasvaa? Heleija on kai myöskin pajuja etsinyt, koska hän aina on työskennellyt pajujen kohdalla. Nyt kai ymmärretään miksi Heleija on aina nauranut, milloin on sanottu Fritzin häntä väijyvän."

Heleija riensi ovelle ja avasi sen selk'selälleen. Hoikkana ja kookkaana hän seisoi ovensuussa, näyttäen puukalikalla rouville mistä tie kulki. Huulet sulettuina, silmät leimuten kuin ukkospilvien yläpuolella kaareutuva sinitaivas hän näytti siltä enkeliltä, joka ajoi ensimäiset syntiset paratiisista.

Walleriina-rouva astui muutamia askeleita taaksepäin ja olisi kääntyessään varmaan kaatunut päistikkaa ovesta ulos, jos hän olisi voinut siitä kulkea muuten kuin kylittäin. Hän sulki siten itseltään ja muilta muutamaksi minuutiksi oven, niin että toiset, vaistomaisesti Heleijaa väistäessään, työntyivät takaisin tuvan peränurkkaan. Mutta vain hetkeksi. Sillä Walleriina-rouva oli huoneenleveydestään huolimatta reipas rouva ja tapasi jälleen pian entisen puheenlankansa.

"Nyt ymmärtää jokainen", sanoi hän, "kuka oikeastaan on toista väijynyt. Tietysti tyttö on nauranut, kun me viattomat lampaat olemme varotelleet häntä, joka itse on väijyjänä ollut."

"Niin," sanoi kankurin emäntä työntyen nopeasti ovesta ulos, "hän itse on keksinyt koko jutun, että Holderin Fritz muka häntä väijyy."

Muurarin emäntä oli sillävälin seurannut viimeisen puhujan esimerkkiä. Hänkin oli jo turvassa: "Mitään niin kauheeta ei ole vielä ikänä kuultu nuoren tytön tehneen!"

"Todella", sanoi satulasepän emäntä uloskiirehtimisestä hengästyneenä. "Annappa sanoa naimattomalle miehelle Grunden markkinoilta tullessaan, että jos tämä naisi hänet, niin hän ehkä vielä tekisi hänestä miehen!"

"Ja kun mies ei huoli", jatkoi lukkosepän emäntä ohimennessään, "niin ei muuta kuin työntää hänet kärryillä puroon."

"Ja miksi?" sanoi puusepän emäntä päästyään hänkin turvalliselle alueelle. "Koska me emme ole tahtoneet yhtyä hänen vainoomisiinsa."

"Oi", huokaili vapautunut saunaemäntä itsekseen, "mies on niin hyvä, että sanoo itse pudonneensa, kun tämä ilkimys työntää hänet sillalta alas."

Tuvassa vielä viipyvien tuska tietysti nousi puhe puheelta, joilla vapautuneet yhä ärsyttivät Heleijaa. Kun sepän emäntä oli vuorossa harpatakseen Heleijan ohi, tarttui lähinnä takana seisova häneen ja tähän taas seuraava. Sepän emännän voimat eivät kuitenkaan riittäneet hinatakseen koko tuota ketjua mukanaan. Hän kaatui ovessa ja toiset syöksyivät sekamelskassa hänen ylitsensä. Vaivoin he siitä selviytyivät, toistensa yli vierien ja ryömien.

Heleijan täytyi pakostakin nauraa. Kun viimeisetkin jo olivat lähteneet, heitti hän oven kiinni. Hän tunsi vihansa sulavan nauruun.

Ulkona olevat naiset eivät vielä menneet tiehensä. "Ei hänen tarvitse luullakkaan", sanoi puusepän emäntä, "että kukaan enää menisi tuonne, missä kahvikin maistuu aivan myrkytetyltä. Ja kuka tietää? Ja miksei? On ihmisiä, joista voi sitäkin uskoa?"

"Nyt pitää koko kaupungin saaman tietää, miten asia oikein on!" sanoi kankurin emäntä.

"Siellä ei ole muuta kuin likaa ja siivottomuutta!" huusi joku toinen.

"Ja jos hän menee niin pitkälle", kuului sepän emännän ääni jo pajujen luota, "niin oikeudessa hänelle kyllä näytetään että ne, jotka mustaavat toisten mainetta, joutuvat kidutushuoneeseen."

Linnavuoren keskinousulta kuului: "Tässä seison ja sanon, että sellaisia häitä kuin hän nyt menetti, ei ole vielä Luckenbachissa nähty."

"Ja nytpä tulee sekin ilmi", huusi vielä kauvempaa kukkarontekijän emäntä, "onko tuo lapsi hänen sisarensa vai hänen omansa!"

Aivan viimeiseksi kuului vielä kuin kaikuna Linnavuoren ylimmältä töyräältä: "Niin totta kuin isävainajani oli…"

Sitten ei kuulunut muuta kuin heisipuun kahinaa ja pajujen hiljaista suhinaa.

"Antaisin vaikka mitä", sanoi vanha Anna-Maija lamppua sytyttäen, "kun et tätä temppua olisi tehnyt. Kaupungin suurellisimmat rouvat olet nyt vihottanut."

"Kunpa minä olin oikeassa!"

Vanhus ravisti päätään. "Siitä olisi vielä puhumista", sanoi hän, "vaikken olekkaan helatuorstaina kuuttakymmentä täyttänyt."

Heleija katsoi taakseen, tutkiakseen käyttelikö vanhus Walleriina-rouvan puhetapaa pilkoillaan. Mutta kun tämä puhui täysin totisena, jopa hartaasti, avasi Heleija ikkunan päästäkseen enempää kuulemasta.

"Jos olisit heidän arvoisena, niin asia olisi aivan toinen", kehräsi vanhus kankurin emännän näkymättömällä rukilla. "Mutta köyhä kansa voi olla oikeassa vain köyhän kansan suhteen. Paremmat ihmiset ovat kuin Jumalan ilma. Se on otettava vastaan sellaisenaan, ja jos se on hyvä, niin iloitaan, kuitenkaan luulottelematta, että sen olisi pitänytkin sellainen olla. Ja miksi? Siksi että jos se on huono, täytyy aina ajatella että se voisi olla vieläkin huonompi, ja siihenkin täytyisi tyytyä."

Heleija kääntyi kiivaasti ikkunasta häneen päin. "Ja sentähden te arvelette että köyhien pitäisi olla heidän ilmaviirejään ja kääntyä aina sinne päin, mihin he puhaltavat! Mutta minä olen minä, enkä pelkää koko kaupunkia, vielä vähemmän teidän tyhmiä rouvianne. Menkäähän nyt jo omaan huoneeseenne älkääkä ärsyttäkö minua aivan villiksi!"

"Olisit mieluummin", sanoi Anna-Maija, "saanut olla neljä vuotta kirkossa käymättä!"

Hän asetti lampun, jonka oli jo ottanut käteensä, jälleen pöydälle.

Mutta Heleija sanoi kärsimättömästi: "Diktus on jo puhaltanut, kiiruhtakaa toki omaan huoneeseenne."

Vanhus otti jälleen lampun käteensä: "Tahtoisin — tahtoisin — mutta sinä — sinä et minun mielikseni edes niiannut. — Sinä olet — no menenhän minä. Tahtoisin — no hyvää yötä, Heleija — nuku hyvin!"

Anna-Maija kapusi portaita ylös. Heleija avasi tuvan oven mennäkseen purolle.

"Ja jos he minut vangitsevatkin", sanoi hän ulos mennessään, "käytökseni tähden Fritziä kohtaan, niin olen sen ansainnut kymmenesti. Ja se on tuhat kertaa parempi kuin että Fritz olisi kuollut, vaikkei yksikään elävä sielu tietäisi, että minä olen sen tehnyt."

Pajukossa puron reunalla hän kumartui, kahmasi vettä kourallansa ja pirskotti sitä palaviin kasvoihinsa.

Sitten hän syventyi ajattelemaan mitä Fritz nyt siellä kotonaan mahtoi tehdä ja ajatella. Mitä syvemmästi hän tunsi oman voimansa ja itsenäisyytensä, sitä syvemmäksi kasvoi hänen säälinsä Fritziä kohtaan. Hän, Heleija, saattoi nauraa koko maailmalle ja saattoi tehdä työtä. Mutta Fritz? Tyttö kuvaili mielessään miten Fritz turhaan ponnisteli pidelläkseen puukkoa tai kirvestä kädessään. Työ ei valmistu, nälkä ja huolet häntä vielä enemmän heikontavat. Heleija kyllä tiesi että Fritz oli pikemmin rikas kuin köyhä, mutta hän kuvaili asian mielessään sellaiseksi, kuin miksi se olisi muodostunut hänen omissa ahtaissa oloissaan.

Niin oli Fritzin laita ja kaikki oli hänen syynsä. Fritz oli tarkottanut hyvää, ja nyt hänen täytyy ajatella, että Heleija on vihoissaan häntä ahdistanut.

"Jospa edes voisin sanoa hänelle, etten ole tehnyt sitä tahallani. Jos hän tosiaankin olisi niin viisas, että vielä minua kosisi. Silloin minä korvaisin tuon menetetyn sormen ja hänestä voisi siitä huolimatta vielä tulla mies. Mutta kuka hänelle tuon tiedon saattaa? Jos teen sen itse, niin silloin vasta naiset saisivat puheenaihetta! Enkä edes tiedä tarvitseeko hän minua. Hän kai luulisi että minä tarvitsen häntä. En tarvitse ketään, voin tulla itsekin toimeen. Mutta kun voisin auttaa häntä hänen itsensä siitä mitään tietämättä."

Tuulenpuuska liikutti lepänlatvaa, muistuttaen häntä siitä että hän yhä vielä oli kyykkysillään puron rannalla.

Tuolla Leppäkujan luona — siellä oli Holderin Fritzin perunapelto. Heleija oli tänään ohikulkiessaan nähnyt että pelto oli niin rikkaruohon vallassa, että perunat olivat miltei tukehtumaisillaan.

Muutamilla harppauksilla hän saavutti talonsa. Heitettyään nopean silmäyksen lapseen, joka makasi makeinta untaan, hän otti naulasta kuokan ja riensi nopein askelin pellolle päin.

Hän veti hameen päänsä yli, ettei kukaan häntä tuntisi. Hän pelästyi, kun hänen takanaan kohisi. Hänen sydämensä sykki rajusti.

Tuossa oli jo pelto. Hän pysähtyi pientareen luo, tyynnyttääkseen kiihtynyttä mieltään.

Millaisessa kunnossa olikaan pelto? Fritz oli varmaan kokonaan unohtanut perunansa. Heleija ravisti uudelleen ja yhä uudelleen päätänsä. Kuinka kipeästi Fritz kaipasikaan kunnollista vaimoa!

Hänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä, että tuuli nyt juuri herkesi puhaltamasta. Hän oli luottanut siihen, että sen suhistessa ei hänen oloaan niin huomattaisi pellolla. Kostealla niityllä kurnuttelivat sammakot. Vesi solisi myllynkourussa ja Heleijan varovaiset kuokaniskut yhtyivät laakson öisiin säveliin. Silloin tällöin helähti kaupungin kirkontornin kellon lyönti — siihen vastasi kaukaisena kaikuna raatihuoneen kello ja vanhan Diktuksen vartijatorvi.

Vihdoin yhä kirkastuva kuunvalo vaati Heleijan lopettamaan salaisen työnsä.

Kuu kohosi — vaaleiden, sadetta ennustavien sumujen ympäröimänä — kuin paitasillaan vuoteeltaan Helmivuoren takaa.

18.

Isoäidin mieleenjohtuma mennä saunaisäntää herättämään oli onnellinen ajatus. Mutta helposti se ei ollut toteutettu.

Vanha mummo tosin pääsi pian jalkeilleen ja riensi kiireintä vauhtiaan Pajukujan vihreäikkunaiseen taloon. Mutta saunaisännän nostattaminen vuoteestaan, johon hänet tavallisesti oli saattanut pieni kohmelon tapainen, sekä sen seikan selvittäminen mitä varten hänen piti nousta, oli sitä vaikeampaa.

Vihdoin siitäkin selvittiin ja vanhus asteli edellä valaisten tietä mestari Schnödlerille. Mutta mestari lienee käsittänyt muorin varotukset: "tuolla on kuoppa — tuolla on kivi, mestari!" niinpäin, että mestarin piti kuoppaan langeta ja kiveen kompastua — ainakin hän suoritti nuo molemmat temput mitä suurimmalla omantunnontarkkuudella.

Asianlaita olikin niin kuin jo "vahtituvassa" kuulimme — he tapasivat Fritzin tajuttomana vuoteeltaan.

Vanhus oli aivan suunniltaan, mutta mestari Schnödler sanoi häntä rauhottaakseen, ylenkatseellisesti naurahtaen: "On sitä pahempiakin nähty, rouva Holder. Tämä ei ole läheskään katolta pudonneen ja niskansa taittaneen veroinen. Kyllä me hänestä selvän saamme, rouva Holder."

Voitonvarmuudessaan hän oli vähällä kaatua makaavan yli. Estääkseen mahdollisia epäilyksiä rouva Holderin puolelta, hän sanoi: "Se johtuu janosta, hyvä rouva. Ei tippaakaan! Ei tippaakaan koko päivänä."

Samassa hän tarttui Fritzin käsivarteen ja koetteli valtimoa. Se kuitenkin tuotti jonkinlaisia vaikeuksia, hän kun etsi valtimoa kyynäspään kohdalta.

Vanhuksen silmät seurasivat tuskallisesti mestari Schnödlerin suuta. Hän pelkäsi kuulevansa: "Ei hänestä enää tule kalua". Mutta mestari nyökäytti jälleen leikillisesti päätään sanoen: "Riivatun mies! Valtimokaan ei enää lyö, mutta kyllä me hänestä selvän saamme."

"Mutta mitä paikkaa te oikein koettelittekaan, mestari?"

Mestari huomasi erehdyksensä ja siirsi kätensä alemmaksi.

"Katsokaas, rouva", selitti hän vanhukselle, "sellainen mies kuin Fritz ei ole niinkuin muut raukat. Jokaisella räätälilläkin on valtimo ranteessa, mutta Fritzin tapaiselta mieheltä odotetaan enemmän."

Lähellä vuoteen pääpuolta oli ruukku. Saunaisäntä tarttui siihen käsiksi. Ensin hän kuitenkin sitä haisteli. "Onpa vahinko että tuollainen mies juo silkkaa vettä. Siihen hän on liian hyvä." Hän kaatoi ruukun sisällyksen Fritzin päähän. Sitten hän nyökäytti veitikkamaisesti päätään vanhukselle.

Fritz ilmasihe jo joitakuita elon merkkejä.

Saunaisäntä iski jälleen silmää vanhalle naiselle. "Mitäs sanoinkaan? Liikkuihan hän jo. Ja yhä parempaa tulee. Kyllä hänestä selvän saamme. Älkää olko millännekään, rouva Holder. Aivan eri juttu olisi, jos hän olisi niskansa taittanut."

Vanhus muisti loukkaantuneen sormen ja huomautti siitä. "Oi, mestari, kun ei Fritzin sormi vain olisi vahingoittunut!"

"Vahingoittunut?" vastasi mestari. "Silloin leikkaamme sen pois!"

Vanhus näki jo pojanpoikansa rampana ja nyyhkytti ääneen.

Mutta mestari nauroi häntä rauhottaakseen oikein hirtehisen naurua: "Mitäs sormi on? Onhan tuossa vielä luuta ja lihaa tarpeeksi, vaikka leikattaisiin kaikki kymmenen sormea ja vielä varpaat lisäksi. Se käy kuin voideltu, olenkohan vain ottanut veitsen mukaani? Katsokaahan, rouva — yks, kaks, noin! Älkää olko millännekään, rouva Holder!"

Vanhus pidätteli tuskissaan mestaria molemmin käsin. Hän näytti uskovan, että tämä todella saattaisi leikata Fritziltä sormen vain näyttääkseen hänelle kuinka helposti se oli tehty ja ettei hänen sitä tarvinnut surra.

"Mitä?" sanoi mestari. "Pääasia on rohkaista ihmisten mielet. Ja jos tuo tuolla makaakin kuoleman kielissä, niin ei teidän tarvitse sitä surra, sitä vartenhan minä olen olemassa. Mitä sitten kuolema on? Ja sellaiselle miehelle! Tuohan kuolee tuohon kauniisti vuoteelleen — aivan toinen asia olisi, jos hän olisi niskansa taittanut. Älkää olko millännekään, rouva Holder!"

"Oi, hyvä Jumala, hän kuolee!" huudahti vanhus.

"Mitä?" kysyi mestari. "Tuoko? Ei niitä maitakaan."

"Mutta olettehan sen itse sanonut, mestari Schnödler."

"Niin kyllä, esimerkin vuoksi", vastasi mestari, "näyttääkseni miten teitä rauhottaisin, jos niinkuin kuolemakin sattuisi. Mutta tuon kanssa ei ole mitään hätää. Korkeintaan aika hermokuume ja jäykkä sormi, muuta ei. Älkää olko millännekään, rouva Holder!"

Samassa hän kääri hihansa, niin että näkyviin tuli kaksi karvaisten karhunkäpäläin ja ihmiskäsien välimuotoa. Ensin hän niitä heristi, haki sitten sidetarpeensa ja tarttui Fritzin käsivarteen.

"Sormi jääpi jäykäksi, muuta ei", nauroi hän vanhukselle, ikäänkuin tekisi tuolla tiedonannolla suuren ilon. "Mutta eikö täällä ole mitään muuta kuin vettä? En ole tänään vielä saanut tippaakaan vettä väkevämpää."

"Pojanpoikani ei juo enää muuta kuin vettä", vastasi vanhus.

"Tuossapa nyt näette seuraukset! Jos hän olisi rauhallisesti istunut Gringelissä, niin hän ei olisi puroon pudonnutkaan."

Sairas hytkähti. Mestari Schnödler huolimattomalla sitomisellaan tahtoi osottaa Holderin mummolle, ettei ollut mitään syytä levottomuuteen.

"Enpä ole moista runkoa ennen käsitellyt, vaikka olen Dresdenissä opissa ollut! Tuollainen rintakehä, ja vyötäiset hoikat kuin tytöllä. Aivan kuin Heleijalla."

Heleijan nimi vaikutti sairaaseen voimakkaammin kuin kylmällä vedellä valeleminen. Hän kohottautui puoleksi istualleen ja sanoi heikolla äänellä: "Mitä se minua liikuttaa? Gringelin Eevaa minä olen tavotellut!"

Holderin mummo oli yhtenä ilon hykäyksenä nähdessään Fritzinsä jälleen tajuissaan. Hän hyväili häntä kuin pientä lasta.

"Tekö se olettekin, mummo? Joko olette asianne toimittanut?"

"Mutta Fritz-poikaseni", vastasi vanhus. "Sanoithan sen vasta tänä yönä. Mitä oikein ajatteletkaan? Enhän voi öiseen aikaan mennä ihmisten luo."

"Niinpä tehkää se huomenna!" sanoi Fritz.

Hän vaipui jälleen vuoteelleen.

"Niin, Fritz, tietysti aikaisin huomisaamuna", vakuutti vanhus. Sitten hän taasen katsoi levottomasti mestari Schnödleriin. Sairaan takaisin vaipuminen saattoi hänet uudestaan levottomaksi.

Mutta mestari viittasi hänet pois sairaan vuoteen äärestä.

"Väsyn seisomiseen", sanoi hän heidän tullessaan höyläpenkin luo. "En ole vielä tänään saanut vettä väkevämpää. Minulla on huomenna asiaa Gringeliin — voisin siis tuonkin asian samalla suorittaa."

Vanhus pelästyi: "Minkä asian?"

"Tuon Eevalle suoritettavan."

Vanhus ei ollut vieläkään häntä ymmärtävinään. Silloin mestari kertoi mitä hän vaitiolon lupausta vastaan oli kuullut eräältä toiselta, jonka nimeä hän ei uskaltanut mainita. Sillä hän tarkotti räätäliä.

Nyt vasta Holderin mummo sai kuulla koko tuon jutun pojanpoikansa seikkailuista. Kuinka hän oli Heleijaan rakastunut, kunnes lopulta itse selittää, että hän onkin tavotellut Gringelin Walleriinan Eevaa.

Tuo viimeinen käänne tuntui mummosta ihmeelliseltä, samoinkuin koko juttu. Holderin mummo ei ollut tuhma nainen. Taitavasti kyseltyään saunaisännältä mitä ei itse tiennyt, oivalsi hän pian tapausten sisällisen yhteyden. Parasta näytti hänestä olevan, että Fritz ensin sai rauhottua. Jos mummo tekisi hänen tahtonsa mukaan, niin hänen täytyisi sitä myöhemmin katua. Kunpa hänen vain onnistuisi pitää Fritziä siinä luulossa, että kaikki tapahtui hänen tahtonsa mukaan, kunnes hän oli tyyntynyt! Siihen mennessä kyllä kaikki järjestyisi hyvin.

Mutta mestari Schnödler välittäjäinnossaan voisi tuon kaiken pilata. Sentähden sanoikin viisas mummo vähän mietittyään: "Niinpä todellakin, mestari Schnödler, mitä tekin asiasta arvelette? Eipä silti, ettei Fritzini tietäisi mitä tekee. Mutta sellaisen rouvan kuin Walleriina-rouvan tyttöä ei sovi noin vaan toisen kautta tilata. Siksi täytyy minun itseni mennä. Ja pitäähän mestari muidenkin suhteen vielä asian salassa. Minun Fritzini on hyvin omituinen. Kun ihmiset luulevat että hän on tavotellut Heleijaa, silloin hän ihmisten kiusaksi tahtoo Walleriinan Eevaa. Jos taasen ihmiset sanovat hänen Eevaa tavottelevan, niin hän varmaan kääntyy taas Heleijan puoleen. Ja jos luulette Walleriina-rouvan asiaan suostuvan, niin hän ei suinkaan mestaria siitä kiitä, jos te asian turmelette. Ja jos Fritz mahdollisesti teiltä jotakin kysyy, niin sanokaa vain, että minä olen kyllä asian toimittanut. Mutta mitä te oikein Fritzistäni arvelette? Sitähän minun pitikin kysyä."

"Kuumeen hän saa ja aika hyvän", vastasi mestari. "Kun tauti tarttuu tuollaiseen mieheen, niin se ei olekkaan mikään räätälinkuume. Vaan älkää olko millännekään, rouva Holder. Huomenna tulen jälleen, kyllä me hänestä selvän saamme!"

Vanhus auttoi mestarin ulos. Hän katsoi huolestuneena hänen jälkeensä. Mestari huomasi tämän. Parinkymmenen askeleen päässä vajan ovesta häneen tarttui uudestaan rauhottamisinto. Hän kääntyi vaivaloisesti vakuuttaen: "Ei vettä väkevämpää, rouva Holder, ei vettä väkevämpää!"

19.

Kuun ennustus kävi toteen. Heleija ei ollut vielä nukkunutkaan, kun jo alkoi sade rapista. Herätessään hän kuuli vesipisarain kahisevan olkikatolla ja heisipuun lehdillä. Ja ennen sitä aikaa, jolloin hän tavallisesti meni päivätyöhönsä, valui kuin saavista kaataen.

Muuan pieni tyttö tuli peruuttamaan hänen siksi päiväksi sovitun ulkotyönsä.

"Huomenna varmaankin on jo parempi sää", arveli Heleija.

Tyttönen sanoi mennessään: "Heleijan ei tarvitse tulla ennenkun äiti jälleen kutsuu."

Heleija katsoi ihmetellen hänen jälkeensä. Sitten hän sanoi: "Ei haittaa. Ellei siellä, niin muualla. Työtä on yllinkyllin."

Anna-Maija oli sinä aamuna sangen totinen, kun hän laskeutui alas ottaakseen lapsen hoitoonsa.

Samaan aikaan antoi Walleriina-rouva noutaa tuolit ja kahvikupit. Tuo seikka koski hyväntahtoiseen vanhukseen aina sydän juuria myöten. Ylhäiset vieraskäynnit olivat hänen mielestään antaneet Heleijalle jonkinlaista ylevyyden arvoa ja loistoa, josta osa kirkastaen lankesi hänenkin päälleen. Hän tunsi samoin kuin vanhat uskolliset palvelijat, jotka herrasväkensä rappeutumisessa näkevät omankin kunniansa himmenevän. Heleija oli hänelle rakas. Se jo oli häntä surettanut, ettei Heleija ollut hänen hyväkseen suostunut edes yhteen ainoaan niiaukseen. Ja vaikkei hän kokonaan hyväksynytkään noiden suurellisten naisten käytöstä, niin hän ei kuitenkaan kunnioituksessaan heitä kohtaan ymmärtänyt kuinka köyhä voisi asettua uhmaavalle kannalle heidän suhteensa. Se, että Heleija oli sellaista yrittänyt, tuntui hänestä majesteetinrikokselta.

Kun Heleija tällä kertaa jäi kotiin, oli hänkin liikaa ja kömpi päätään pudistaen jälleen huoneeseensa.

Tyttö istuutui ompeluksineen etuseinän ikkunalle — takimainen oli heisipuun sisäänkurkistamista varten — eikä ajatuksiinsa vaipuneena edes huomannut vanhuksen lähtöä.

20.

Ei milloinkaan toinen päivä eroa niin toisesta kuin ne päivät, jotka seurasivat Heleijan viimeistä Zainhammerin matkaa. Tälläkin päivällä oli aivan oma luontonsa. Niinkuin tupanen olisi ensi kerran ollut tyhjä. Heisipuu näytti aivan kaljupäiseltä, sensijaan että se ennen oli tirkistellyt tuhatkiharaisena. Lapsi, joka leikki Heleijan lähistöllä, pysytteli tiedottomasti vielä sillä pienellä alalla, mikä sillä nyt viikkokausia oli ollut käytettävään ja väisteli yhä polvia, joita ei enää ollut. Niillä seuduin, missä Walleriina-rouva oli istunut, se yhä liikkui suuressa kaaressa. Jopa itse Heleija oli kulkiessaan väistävinään tuon mahtavan rouvan liehuvaa myssyä.

Muuten hän unohti kaiken muun Fritziä ajatellessaan.

Näillä ajatuksilla oli omituinen vaikutus häneen itseensä. Tieto syyllisyydestään ja mietiskelyt miten saattaisi sen, mitä ei enää voinut tekemättömäksi tehdä, ainakin osaksi sovittaa, herätti hänen sisäisen maailmansa, joka tähän saakka oli uinunut tuon reippaan tytön käyttäessä voimiaan uuvuttavaan ruumiilliseen työhön. Se ilmeni pian hänen ulkonäössäänkin. Katseensa syventyi — siinä kuvastui uuden elämän alku.

Aikaa oli Heleijalla kyllin, ja sitä näytti suotavan hänelle yhä enemmän tämän uuden olomuodon kehittämiseen.

Yön kuluessa taukosi sade joksikin aikaa. Mutta jo seuraavana aamuna se alotti uudelleen, laulaen päivästä päivään samaa yksitoikkoista säveltä.

Tunti kului tunnin jälkeen, päivä päivän, viikko viikon. Yksin sade pysyi alallaan ainaisessa yksitoikkoisuudessaan. Se, jolla ei ollut kelloa, ei enää pian tietänyt yön ja päivän erotusta.

Ensin ihmiset katsoivat ilmapuntaria joka tunti, sitten joka päivä, lopulta eivät viitsineet enää vilaistakaan. Tuntui siltä kuin ei voisi toisin ollakkaan. Ensin ikävöitiin jälleen nähdä vihreätä ja sinistä, lopulta unohdettiin, että enää muita värejä olikaan kuin harmaa. Harava ja kuokka olivat muuttuneet satumaisiksi muinaiskaluiksi.

Ihmiset joutuivat päästään pyörälle tästä uudesta maailmanjärjestyksestä, jossa vesi näytti anastavan ilman sijan.

Kunpa vatsankin sijalle olisi ilmestynyt joku uusi järjestys. Mutta sydänalan kohdalla muistutteli tuo entinen yhä olemassaolostaan. Nälkä oli se rengas, joka lujimmin liitti nykyisyyden menneisyyteen.

Ja jos tuollainen heinäsää herätti varakkaittenkin huolia, mitenkä sen täytyikään ahdistaa yksinäisen tytön sydäntä, joka tänään kulutti mitä eilen ansaitsi! Kun vieri päivä päivän perään kenenkään pyytämättä häntä työhönsä, enemmän pesuun ja siivoamiseen kuin muihinkaan sisä- ja taloustöihin, silloin hänen lopultakin olisi pitänyt ymmärtää mitä hän, Walleriina-rouvan sanojen mukaan, oli aikaansaanut. Mutta hän tahtoi mieluummin laskea sen olosuhteiden kuin omaksi syykseen. Tosiaankin, kuka nyt pesisi vaatteita, kun ei voinut niitä kuivattaa! Kukapa lattioita, kun jokainen toi kengissään sisään puolet Luckenbachin pelloista! Taitamattomuutensa ompelijana hän oli valmis tunnustamaan, mutta ompeleminen ei hänestä ollut mitään työtä. Hän ajatteli samoin kuin useimmat hänen säätyynsä kuuluvat. Kun heidän itsensä täytyy joskus kirjottaa kirje tai muu sentapainen, niin se tuntuu niin vaikealta ja kiusalliselta, että he joka kirjaimen sijasta mielellään hakkaisivat sylen halkoja. Mutta kun joku tekee sitä työnään aamusta iltaan, niin se ei muka ole mitään, pikemmin jonkunlaista laiskurin elämää.

"Eikä minua huvita tuollainen laiskurintyö!" jatkoi Heleija ajatuksiaan. "Mutta tullappa kerrankin taas kaunis sää!"

Hän tietää kuuluvansa kauniin ilman toveruuteen. Hän on Luckenbachin heinäniityillä yhtä asiaankuuluva ja välttämätön kuin aurinko ja kuivattava tuuli.

Tosiaankin! Siihen mennessä on syöty, mitä hän tähän saakka on pannut säästöön mahdollisen sairauden varalle. Ei itseään varten, vaan pikku Liisun, tytön varalle.

Anna-Maijaa sensijaan haetaan sitä ahkerammin töihin. Milloin hänet kutsuu Walleriina-rouva, milloin kankurin emäntä, milloin joku muu. Hän joutuu enää hyvin vähän olemaan kotonaan. Hän puhuu joka päivä yhä ylhäisemmin, aikaapa jo heilautella myssyään aivan Walleriina-rouvan tapaan.

Vain harvoin on hänellä enää aikaa ohimennessä pysähtyä alakertaan juttelemaan, ja silloin hän antaa hyväntahtoisesti tuon uuden loistonsa valaista Heleijan himmentynyttä olentoa. Hänellä ei ole rohkeutta tarjota mitään tytölle, vaikkapa haluakin olisi. Sillä hän tuntee Heleijan. Ja tämä ei näytä siltä kuin hän olisi minkään tarpeessa. Päinvastoin hän laskee pilaakin vanhuksesta. Hän näyttelee häntä kohtaan Walleriina-rouvan ja kankurin emännän osia ja tekee tuon niin taidokkaasti, että Anna-Maija toisinaan unohtaa happamanimelän naurunsa ja niiaa niin syvään, kuin Heleija olisi joku noita mahtavia rouvia.

Eräänä sadepäivänä tuli Anna-Maija hämäränaikana Heleijan luo hänen tupaansa. Tyttö huomasi kaikesta, että vanhuksella oli jotain sydämellään.

"Enhän minä ole noita teidän suurellisia rouvianne, niin ettei teidän tarvitse alottaa ilmoista, tahtoessanne minulle jotain sanoa", huomautti Heleija. "Asia on hyvin yksinkertainen, joko puhutte tai olette puhumatta. Niin se on, ja sillä hyvä! Tai ehkä säästätte sanottavanne siksi, kun olen sytyttänyt lampun."

"Älä vain minun tähteni lamppua sytytä, hyvä Heleija!" hätäili Anna-Maija, joka yhä etsi puheensa pasmalankaa.

"Enkä, vaan tuon Liisu-tytön tähden."

"Liisuhan istuu aivan rauhallisena, ja öljy tulee niin kalliiksi…"

"No, olkoon vielä vähän aikaa, mutta sitten…"

"Niin", sanoi Anna-Maija. —"Kerranhan se on tehtävä", ajatteli hän ja koetti nykäistä itseään suoraan asiaan.

"Jos voisit ottaa lapsen mukanasi työmaille", sanoi hän. "Onhan se jo kyllin suuri. Muutenhan minä tosiaankin asuisin teillä mieluummin kuin muualla."

"Tahdotte siis muuttaa?" kysyi Heleija.

"Niin", sanoi Anna-Maija. "Minun rintani ei enää kestä tuota heisipuun tuoksua."

"Tänä vuonna se on jo kukkinut", vastasi Heleija rauhallisesti. "Eikä se kuki enää kokonaiseen vuoteen."

"Ja sitten puro", jatkoi Anna-Maija nolona.

"Niin tosiaankin, puro!" säesti Heleija. "Se on todellakin kamalan märkä. Oletteko jo tänään aikonut muuttaa?"

Vanhus myönnytteli.

"Nytpä ymmärrän", sanoi Heleija, "miksi öljy on niin kallista ja minkätähden tulette luokseni hämärissä. Olette ajatellut että muuten näkisin päältänne, että ajattelette verukkeita. Jos olisitte tullut yöllä, niin se olisi ollut vielä parempi, sillä silloin en olisi kuullutkaan. Te olette minun puolestani oma herranne ja voitte antautua Walleriina-rouvan armoille milloin tahdotte. Minulla ei ole teille mitään sanottavaa eikä pahastumisen syytä. Ja mitä Liisuun tulee, niin sen asian täytyy kyllä selviytyä, niinkuin selviytyykin — ja sillä hyvä!"

Mutta Anna-Maijan mielestä ei kaikki vielä ollut hyvin. Hän olisi niin halusta kuullut, ettei Heleija voinut tulla hänettä toimeen. Sillä niin paljon kuin hän olikin Heleijasta vieraantunut, oli tyttö hänelle kuitenkin liian rakas. Hänhän menikin vain pelosta, että nuo mahtavat rouvat voisivat pitää syntinä, jos hän vielä jäisi asumaan Heleijan luo. Mutta ei ole niinkään helppoa jättää taloa, jossa on kauvan asunut, saamatta sitä tunnustusta, että häntä siellä edes hiukan kaivataan. Hän kehitteli auki suuren paperin, jossa oli pieni sokerileipä, ja antoi sen Liisulle.

"Kunpa et olisi tehnyt tuota noille suurellisille rouville!" lausahti hän vapisevin äänin vielä ovessa. "Ja kun olisit mielikseni edes kerran niiannut, mutta…"

Nyyhkytys katkasi puheen, hän vain viittoili käsillään.

Lukkoon painautuvan oven kalahdus osotti hänen menneen.

Ulkona sateessa hän vielä seisoi jonkun aikaa silmät vettä valuen.

Mutta Heleija itsekin oli sivuuttanut totuuden samana hetkenä, kun siitä vanhusta moitti. Sillä hänelle ei ollut ensinkään yhdentekevää, että Anna-Maija pyrki hänen luotaan pois.

Eipä silti että hän olisi vielä siitäkään, että tuo uskollinen vanhuskin hänet jätti, huomannut mitä hänestä ajateltiin koko kaupungissa.

Mutta Anna-Maija oli kokonaisen ihmisijän talossa asunut. Hän oli siellä asunut jo ennenkun Heleijan äiti vastanaituna nuorikkona sinne muutti. Yksi toisensa jälkeen oli Heleijan muistin aikana jättänyt talon. Ensin paareilla kannettuna isä, äiti ja nuoremmat sisarukset — vanhemman siskon oli hän itse karkottanut. Nyt, kun Anna-Maijakin läksi, vasta tyhjyys tuntuvaksi tuli. Niinkuin olisi äitiä kannettu toisen kerran ulos. Silloinkin oli näin satanut. Ja vanha heisipuu kahisi yhtä omituisesti kuin silloinkin. Aivankuin ihmiset kirkossa rukoiltuaan kohoavat syvään hengähtäen hiljaa istualleen.

Kaikki tuo johtui nyt hänen mieleensä. Ja hän olisi sen Anna-Maijalle sanonutkin. Mutta hän pelkäsi äänensä pettävän puhuessaan. Ja mieluummin kuin että olisi ruikuttaen ilmaissut tunteensa, hän jäi vaieten ikkunansa ääreen istumaan.

21.

Kohtalon näin Heleijaa ahdistaessa se otti yhtä ilmeisesti Anna-Maijan hoivaansa. Aivankuin olisi vanhus sen kehotuksesta päättänyt jättää Heleijan mökin. Sillä sopivampaan aikaan hän ei olisi voinut muuttaa harvoja kapistuksiaan uuteen asuntoonsa.

Tuon pienen talon ränstynyt olkikatto soi sille nykyistä loppumatonta sadetta vastaan yhä vaillinaisempaa suojaa. Vanhojen saviseinien halkeamat taas ottivat avosylin vastaan vihollisen, joka siitä kiitollisena suurenteli niitä parhaan taitonsa mukaan. Mikäli Heleija reikiä tukki, sikäli sade niitä jälleen repi. Heisipuu ei voinut muuta kuin neuvottomana heilutella yhä jäykkeneviä oksiaan. Aika ajoin se koputteli seinään, ikäänkuin yhä uudestaan tutkiakseen niiden lujuutta, ja aina koputettua se ravisti yhä surullisemmin päätään, rukoillen että sade vihdoinkin taukoisi. Mutta se ei saanut siltä muuta vastausta kuin alati ratisevan pilkkanaurun.