SISÄLLYS: (continued 3)

»Eikä niitä noussutkaan; mutta kyllä sen sijaan alkoi takomista kuulua. Huhuja ja juttuja, jotka riistivät Pummi paralta kunnon ja kunnian, levisi miehestä mieheen, varsinkin vaalin edellisellä viikolla. Mistä ne tulivat? — kysykää tuulelta, mistä se tulee. 'Kuuluu', 'sanotaan', — siinä kaikki, ja kuta laajemmalle nuo kuulumiset, nuo sanomiset leviävät, sitä varmempia ne ovat. Ja ne isonevat, kuten viertävää maata vyöryvä lumipallo.

»Onneksi kumminkin — jos tässä tätä sanaa käy käyttäminen — oli tällä kertaa kaksi vastakkaista suuntaa kulkevaa palloa vierimässä, ja jos toisen jälessä Pummi ei ollut mistään kotoisin, niin eipä se Maleeninkaan maine toisen vierusta kostunut. Jos ottaisin kertoakseni vain pienen osan siitä, mitä nämä vanhat korvani tuon viikon kuluessa kuulivat noista vaalipapeistamme, niin ei riittäisi siihen yksi ilta. Ihmettelin, ettei Linsteenistä sanaakaan puhuttu, vaikka ei siinä olisi pitänyt oleman mitään ihmettelemisen syytä: häntä, nähkää, ei vielä oltu 'pajassa' käytetty. Herrat ja lukkari ne vain nyt takoivat, edelliset enemmän julkisesti, lukkari ystävinensä kaikessa hiljaisuudessa.

»Mutta molempien puolueitten tietämättä takoi yksin ja niin salaisesti, ettei sitä kukaan osannut edes aavistaa, kolmas 'puolue', jos yhtä miestä voi puolueeksi sanoa — maisteri. Asianhaarat olivat tosin saaneet hänen ajamaan samaa lopputulosta kuin lukkari, mutta mitään yhteistoimintaa ei heidän välillään ollut. Maisterista oli aivan yhdentekevä, kumpi ohjaksissa istui: kamreeri vaiko lukkari; hänen oma itsensä, nähkää, oli kaikkea muuta tärkeämpi. Ja tuota omaa itseään katsoessaan ei hän kammonut mitään.

»Elinkeinonsa valinnassa erehtyy moni, mutta että kukaan saattaa erehtyä siihen määrään kuin armovuodensaarnaajamme, sitä on minun vaikea ymmärtää. Antamatta mitään arvoa uskonnolle ja sille sanalle, jota hänen tuli saarnata, oli hän suorittanut papintutkinnon, tehnyt papinvalan ja lähtenyt sieluja voittamaan sille Herralle, jonka oloa hän sydämessään kielsi. Hän oli kumminkin kasvanut kodissa, jossa Herraa palveltiin, ja kodin vaikutus se kaiketi oli hänet papin alalle ohjannut. Olisi varmaan paljo opittavaa hänenkin kehityksensä kulusta, mutta siitä en tiedä juuri mitään kertoa. En ollut kuullut hänen nimeänsäkään, ennenkuin hän tänne tuli, tuomiokapitulin määräys taskussansa. Täällä tutustuin häneen, mutta vasta vaalipäivän tapahtumat saattoivat minun näkyviini hänen sisällisen ihmisensä.

»Hän ei näyttänyt välittävän koko vaalista niin mitään. Hänestä kaiketi olikin yhdentekevä, kuka Tarkki-vainajan leivälle pääsi, kun se ei ollut hän itse. Mutta omaa etuaan hän sittenkään ei laimin lyönyt. Tarkin mamsellit eivät voineet kylliksensä ihmetellä omituista käytöstä, jota hän osoitti vaalipappeja kohtaan. Erinomaisen ystävällisesti otti hän heitä kaikkia vastaan, kun he saarnaamaan tulivat; mutta jos lähtiessään Pummi ja Linsteeni saivat syystäkin suuttua hänen epäkohteliaisuuteensa, hänen röyhkeyteensä ja ivaansa, niin sai sitävastoin Maleeni häneltä kunnianosotuksia ja imartelua, jotta ei määrääkään. Liina mamselli otti tuosta kaikesta ripittääkseen maisteria, mutta tämä vaan nauroi ja puolusti itseään sillä, että Pummi ja Linsteeni olivat saaneet juuri sen, mitä heidän työnsä ansainneet olivat. Liina mamselli ei tästä vastauksesta tullut tuota viisaammaksi, maisteri kun ei ottanut ilmoittaakseen, mitä töitä hän tarkoitti.

»Jälestäpäin se tuli ilmi. Pummi ja Linsteeni olivat kieltäytyneet menemästä maisterin puolesta takaukseen, johon taasen Maleeni kohta oli sanonut varsin mielellään rupeavansa, jos vaan hänen nimensä kelpaisi ja asianhaarat muuten sallisivat. 'Mutta — älkää ottako pahaksi, että tapani mukaan puhun suoraa kieltä' — oli pastori surullisella äänellä lisännyt — 'nyt on laita semmoinen, että minun on hankittava leipää vanhalle anopille, sairaalle vaimolle ja yhdeksälle pienokaiselle. Tulisihan virkaveljesten auttaa toisiaan, mutta … toista olisi, jos olisin varma siitä, etten ole tätä matkaani tänne turhaan tehnyt. Silloin…'

»Maisteri oli tähän aikaan kovassa rahapulassa. Sekin tuli jälestäpäin tiedoksi samalla kertaa kuin se, että hän erään toisen, jotenkin suuren velan uusimiseksi jo oli saanut Jokelan kamreerin, Salmelan kapteenin ja nimismiehen nimet, kun oli pyhästi vakuuttanut, ettei hänellä muita velkoja ollut. Että hän siinä valehteli, että hän juuri tuota vakuuttaessaan mietti, miten selviytyä eräästä toisesta, vielä suuremmasta velasta, se ei ollenkaan rasittanut hänen omaatuntoaan. Nyt oli hänellä sekin asia selvillä. Vaalipapit saisivat kunnian mennä takaukseen hänen uudesta lainastansa. Pummia oli maisteri siihen pyytänyt, kun illalla myöhään palasivat kamreerin tyköä — turhaan! Linsteeniä oli hän pyytänyt kirkossa — turhaan! Kummako, että hän heihin vihastui? Nyt oli Maleeni tarttumaisillaan koukkuun: siinä oli vain yksi mutta tiellä. Maisteri ymmärsi yskän, ja maanantai-aamuna, vähää ennen kuin Maleeni lähti, olivat vaalipappi ja armovuodensaarnaaja käyneet liittoon, joka toiselta puolen velvotti viimeksimainittua toimittamaan Maleenille seurakunnan äänet, toiselta puolen taasen Maleenia kirjoittamaan nimensä maisterin velkakirjaan — toiseksi takausmieheksi oli pastori V., vaalinpitäjä, lupautunut, vakuutti maisteri, joka oli aikonut häntä siksi pyytää.

»Kun tuota kauppaa ajattelen, muistuu aina mieleeni Juudas Iskariot», mumisi haudankaivaja ja keskeytti kertomuksensa sytyttääkseen kynttilän; sillä takkavalkea oli jo loppuun palanut.

Me siirryimme nyt pöydän luo, ja vanha haudankaivaja jatkoi:

»Olen ollut ehkä liian seikkaperäinen, koettaessani saada teidät käsittämään, millä kannalla asiat olivat seurakunnassamme, kun vaalipäivä tuli. Mutta ennenkuin menen sen tapauksia kertomaan, täytyy minun vielä palata tuohon äskeiseen lauantai-iltaan.

»Mainitsin jo, että herrat silloin olivat koolla kamreerin luona ja että kamreeri tulevan voittonsa tunnossa kääntyi vaalinpitäjään ja maisteriin, saadaksensa kuulla heidänkin olevan tuosta hänen voitostansa varmat. Mainitsin myös, mitä he sen johdosta vastasivat, sekä ettei maisterin katse oikein ollut sopusuhteessa hänen sanoihinsa.

»Mitä maisterilla oli mielessä, kun hän lupasi hankkia seurakunnan äänet Maleenille, sitä en osaa sanoa. Kentiesi luotti hän tuohon vanhaan sananparteen: 'nero keinon keksii.' Jos niin oli laita, niin kaiketi oli tuo 'keino' nyt keksitty, vaalipäivään kun enää oli vain muutamia tunteja.

»Kamreeri oli tuona lauantai-iltana erinomaisen iloisella tuulella, vaikka 'papin takia' ei nyt korttia hänen luonaan pelattukaan. Huomispäivän suuri voitto mielessänsä huvitteli hän 'veli pastorin suosiollisella luvalla', vieraitansa kaskuilla ja jutuilla, varsinkin pappijutuilla, joille sitte nauroi täyttä kurkkuansa. Tämä isännän iloisuus tarttui 'ystäviin.' Rommitoti teki myös tehtävänsä, saaden kielet yhä nopeampaan vauhtiin. Ja juttuja piisasi. Huomispäivän voittoon vähä väliä kumminkin palattiin. 'Peli sekin, ja oikein jännittävä', sanoi kamreeri. Mutta vaalin lopputulos näkyi käyvän yhä varmemmaksi, kuta useampia kulauksia 'voiton kunniaksi' otettiin. — 'Pileenikin oli kuin toinen ihminen', sanoi sittemmin tästä illanvietosta puhuessaan Salmelan kapteeni, sitten verkalleen lisäten: 'olisi kumminkin ollut suotavampi, ettei hän olisi toiseksi ihmiseksi ruvennut.' Kun, nähkää, kunnon nimismiehemme tavallinen määrä oli 'kaksi lasia ja palanen päälle', niin meni tuo palanen tänä iltana täydestä ja sitten vielä — 'palanen päälle.' Häntä oli viikon ankara työ ja alituinen matkalla-olo kovin rasittanut, mutta — 'mainiosti se kaikki onnistuikin', kerskaili nimismies, kun omaan itseensä tyytyväisenä oli muutamilla tuollaisilla 'palasilla' virkistänyt voimiansa. Kun sitten vielä uusi palanen oli kuohuttanut muulloin niin harvapuheisen miehen innostuksen korkeimmilleen, joutui hän kerrassaan haltioihinsa, teki alusta loppuun selkoa viikon toimista ja ilmaisi muun muassa äänellä, jonka oli määränä laskeutua hiljaiseksi kuiskaukseksi, mutta joka päinvastoin soi kuin torventoitotus, että hänellä oli laukussaan valtakirjoja, jotka voisivat tehdä Pummista 'vaikka sotaprovastin eli -kamreerin — kumman veljet tahtovat.' 'Ystävät', jotka eivät koskaan ennen olleet nähneet nimismiestä tuollaisessa tilassa, katselivat vuorotellen häntä ja toisiansa, kunnes vihdoin kamreeri, joka oli hyvillänsä siitä, että pastori oli vetäytynyt rouvasväen puolelle, veitikkamaisesti ja silmää tovereihin iskien huudahti: 'luulen, totta mar, että veli Pileen on saanut vähän per nonkkis', sitten vakavammin lisäten: 'sillä tuollaisista asioista ei julkisesti puhuta.' — No niin, ei ollut tässä väkijuoma ensi kerta näyttämässä, kenen asioita se ajaa. Oli herra tahi talonpoika, humalaansa on moni saanut katkerasti katua.

»Ja kyllä sitä sittemmin katuikin Pileen — 'tuota ainoata iltaa koko nimismiesajallani. Jollen olisi juuri silloin joutunut pölinään, ei olisi Linsteeni tullut näille mainkaan eikä veli kamreerista kerettiläistä. — Kuka olisi sitä uskonut!' — Tuota hän kerran valitti minullekin, mutta minusta tuntuu, että nimismiehen 'pölinä' oli ollut 'sallittu' — käyttääkseni rahvaan sananpartta tapauksista, joissa se näkee Jumalan sormen.

»Jälestäpäin ottivat kamreerin lauantai-illan vieraat muistaaksensa, että maisteri, joka tavallisesti aina ennen oli loistavin silmin nähnyt totitarjotinta tuotavan kamreerin kamariin, nyt ei heittänyt montakaan silmäystä noihin kolmeen suureen karahviiniin, joiden hopeisissa kilpilevyissä oli luettavana: 'Rhum' (rommia), 'Arrack' (aarakkia) ja 'Portvin.' Maisteri oli tänä iltana ihmeellisen vakava. Kahdesti sai kamreeri kehottaa häntä 'panna sulamaan', ennenkuin hän lähestyi totipöytää, jonka herkut eivät näyttäneet häntä maittavan. Hän kyllä otti osaa keskusteluihin, nauroi eli koetti nauraa kamreerin jutuille, ja tiesipä itsekin niihin lisätä muutamia hullunkurisia; mutta jos 'ystävät' olisivat olleet hiukankin tarkkasilmäisempiä, niin olisivat he huomanneet, että maisterin ajatukset liikkuivat muualla.

»Salmelan kapteeni oli ainoa, joka tänä iltana ei oikein tuntenut maisteria — kuten hän sittemmin vakuutti. Mutta hän oli ajatellut, ettei maisteri tahtonut esimiehensä läsnä-ollessa näyttää kotitapojaan. Kapteeni muisti myöskin jälestäpäin, että samaan aikaan kuin Pileenin innostus oli korkeimmillaan, maisteri yhtäkkiä oli lähtenyt ulos ja viipynyt sillä tiellään isomman aikaa. Ja kamreerin rouva muisti tavanneensa vähää ennen illallista etehisessä maisterin, joka oli seisonut päällysvaatteiden vieressä ikäänkuin hakien jotakin ja joutunut kovin hämilleen, kun rouva oli sanonut: 'ethän vielä aio lähteä? Illallinen on kohta valmis.' Yhden seikan muistivat kaikki — itsepä Pileenikin — sen, että päinvastoin tapaansa maisteri, joka aina oli viimeinen kemuista lähtemään, tänä iltana koetti saada seuraa eroamaan kohta illallisen jälkeen, ja että hän etehisessä auttoi turkit nimismiehen päälle, vieläpä vyötti ne hänen ympärilleen.

»Ei aavistanut kamreeri eikä kukaan hänen vieraistaan, kun he iloisella mielellä jäähyväisensä sanoivat, huomenna kirkossa yhtyäksensä, että illan tapaukset sittemmin tulisivat tarkan tutkinnon alaiseksi, ja kaikesta vähemmin saattoi Pileen ajatella, että hän, joka koko ikänsä oli koettanut punnita sanojansa ja siitä syystä tullut tunnetuksi harvapuheisuudestaan, ennen elämänsä iltaa tulisi syytetyksi — lörpötyksistä.

»Vaalipäivä koitti. Kylmä ja pilvinen se oli. Kävi läpitunkeva viima, tuollainen ilman hyinen henkäys, joka jäähdyttää pahemmin kuin ankarin pakkanen.

»Olin aikaisin liikkeellä tuona aamuna. Toimitin suntion virkaa, vanha Lassi-suntio kun makasi sairaana. Tehtäviini tänään kuului muun muassa avata kirkon ovet. Menin pappilaan avaimia noutamaan. Jollen olisi tiennyt, mikä päivä meillä nyt oli, olisivat jo väkijoukot, jotka kirkolle päin olivat matkalla, ilmaisseet, että jotakin tärkeätä oli tekeillä. Kirkkomäellä seisoi Jooselan lautamies, ympärillään muutamia akkoja, jotka tuntuivat olevan Pummin ihailioita. En joutanut kuuntelemaan heidän jupakkaansa. Pappilan salissa tapasin lukkarin ja seksmannit. Maisteri antoi minulle kirkon avaimet. Hän näytti minusta hyvin hermostuneelta. Tarkki-vainajan kamarista tuli samalla pastori V., ja häneen kääntyen sanoi maisteri: 'mitä arvelee setä, eiköhän olisi parempi, että tänään kirkossa käyttäisimme lyijykynää; pelkään, että muste jäätyy?' Pastorin vastausta en ehtinyt kuulla. Riensin avaamaan temppelin ovet.

»Kirkko oli muutamassa minuutissa täyteen ahdettu. Siinä oli vastakkaisia mielipiteitä, mutta piiloissansa ne nyt lepäsivät. Tavallista aikaisemmin alkoi jumalanpalvelus. Maisteri saarnasi, ja tällä kertaa oli hänen saarnassansa sisällystä. Sitä täytyi väkisinkin kuulla. Loppupuolella hän kosketteli päivän tärkeää toimitusta, ja sydämestä tuntuivat hänen sanansa lähtevän, kun hän vaaliin rukoili Herran ohjausta. Ruumistani karsii, kun nyt ajattelen, mistä mielestä ne todella lähtivät, nuo herttaiset sanat. Loppupuolella saarnaa tuli kamreeri kirkkoon; sakariston ovelle hän asettausi ja teki kumarruksen pastori V:lle, joka istui papin penkissä. Kohta jälestä tuli Salmelan kapteeni. Ihmettelin, ettei nimismiestä näkynyt. Samaa lienee kamreerikin ihmetellyt, sillä hänen ensimäiset sanansa kapteenille olivat: 'mihin on veli jättänyt Pileenin?'

»Jumalanpalveluksen päätyttyä kannoin sakaristosta alttarin edustalle pöydän, jolle sitten maisterin käskystä vein puhdasta paperia ja muutamia lyijykyniä. Johtui siinä mieleeni, mitä pappilan salissa olin kuullut maisterin ehdottavan. Näin nyt, että vaalinpitäjä oli ehdotukseen mukautunut.

»Sitten alkoi toimitus. Pastori V. alusti sen pontevalla puheella, jolla koetti saada seurakuntaa älyämään hetken tärkeyttä. Sen jälkeen neuvoi hän jokaista äänivaltaista asettamaan asiansa sen Herran eteen, joka tutkii sydämet, ja rukoilemaan Hänen ohjaustansa. Puheensa lopetti pastori sydämellisellä rukouksella.

»Kun sitten hänen kehoituksestaan kirkon kuudennusmiehet eli seksmannit olivat asettuneet kuoriin, johon heitä varten oli tuoleja tuotu, maisteri kaksine vaaliluetteloineen ottanut notariona paikkansa pöydän ääressä, seurakunta saanut tilaisuuden ilmoittaa, ettei se vaaliluetteloon nähden mitään muutoksia pyytänyt, ja syrjäisille tiedoksi annettu, että heidän tulisi poistua kirkosta — jota käskyä, sivumennen sanottuna, ei kukaan ottanut kuullakseen — ryhdyttiin itse vaaliin.

»Tähän saakka oli kirkossa vallinnut ihmeellinen hiljaisuus. Lukkari seisoi penkkinsä suussa likellä vaalinpitäjän pöytää ja loi silmänsä liittolaisiinsa, omituinen hymy huulillansa. Kamreeri ja kapteeni kulkivat edestakaisin sakaristossa keskustellen, ja silloin tällöin lausuen ihmetyksensä siitä, ettei nimismiestä näkynyt. Seisoin sakariston ovella ja kuulin kamreerin viimein ehdottavan, että Pileeniä pantaisiin hakemaan. 'Jotakin on tapahtunut, sillä muuten olisi hän jo aikaa ollut täällä' — kuulin hänen sanovan, samassa kun vaalinpitäjä kehoitti Rajakylän äänivaltaisten astumaan esiin.

»'Pileen! — missä on Pileeni?» huudahti kamreeri niin suurella äänellä, jotta itse pastori V——kin sen pöytäänsä kuuli. Jokelan kiivasluontoinen isäntä oli miltei haltioissaan. Rajakylän äänivaltaisetko alkaisivat, ja nimismies oli kerskaillut saaneensa valtakirjoja kaikilta Rajakylän isänniltä!

»'Rajakylä n:o 1. Leski Liisa Matintytär Tuohikoski' — luki vaalinpitäjä. Ei vastausta. — 'Liisa Matintytär Tuohikoski!' — Ei vastausta nytkään. — 'Ei näy olevan saapuvilla', sanoi Haaran seksmanni. 'Siis abs', sanoi pastori, ja vaaliluetteloihin merkittiin abs, joka kuuluu olevan lyhennetty muoto latinankielisestä abseus sanasta ja tietävän samaa kuin 'poissa-oleva.' — Rajakylä n:o 2 — n:o 3 — n:o 4 j.n.e. — abs, abs, abs. — Nopeaan se kävi. Kun vaaliluettelon ensi sivun äänestäjät olivat esiinhuudetut ja jokaisen nimelle tuo abs merkitty, sanoi pastori V. puoliääneen: 'Osanotto ei näytä olevan suuri.'

»En ole ennen enkä myöhemmin nähnyt kamreeria semmoisessa mielentilassa kuin nyt. Hän oli raivostunut, eikä hän saanut raivoansa purkaa. Hän ei ollut oppinut hillitsemään tunteitansa, ja hänen täytyi ne hillitä! Ajatelkaa kiivasluontoista tuollaisessa asemassa! Luulin että hän pudottaisi silmät päästään. Kun vaalinpitäjä ja notario käänsivät kumpikin luettelonsa lehden ja abs, abs, abs taasen yhteen jaksoon alkoi kuulua, ei kamreeri enää pysynyt alallaan. Hän ryntäsi vaalipöydän luo ja vaati että Rajakylä huudettaisiin viimeiseksi; hän tiesi, että kyläläiset olivat antaneet äänestyslippunsa nimismiehelle…

»Oli tuskallista nähdä herttaisen pastorin hämmästystä ja mielipahaa. 'Veli, veli!' sopersi hän. Viimein näytti hän muistavan tehtäväänsä ja asemaansa. Kun eivät hiljaisesti lausutut varoitukset mitään auttaneet, nousi hän ja sanoi vakavasti: 'Minä pyydän, ettei toimitusta häiritä. Äänestys tapahtuu siinä järjestyksessä kuin äänestäjät ovat hyväksyttyyn vaaliluetteloon otetut,' mutta tuskin olisi tämä muistutus mitään vaikuttanut, ellei pastorille olisi tullut avuksi kapteeni. Tämä tempasi kamreeria käsivarresta ja kuiskasi: 'veli, veli, älä tee kirkonpahennusta!'

»Satuin vilkaisemaan lukkaria. Olisitte nähneet häntä siinä! Hän oli kuin kirkastettu. Onneksi ei sattunut kamreeri luomaan silmiänsä häneen, sillä siinä tapauksessa tuskinpa vain Jokelan herra olisi voinut olla hänen kimppuunsa ryntäämättä. Nyt sitä vastoin sai kapteenin järkevä muistutus hänet hiukan malttamaan mieltään. Kun sitten molemmat herrat olivat vetäyneet takaisin sakaristoon — kamreeri varsin vastenmielisesti — saattoi pastori jatkaa keskeytettyä vaalitoimitusta.

»Tämä kaikki vaikutti vastustuksiin tottumattomaan Jokelan herraan tavalla, jota hän ei voinut kestää. Hän heittäysi istumaan sakariston penkille. Hän vapisi ja puuhki. Yhäti kuuli hän noita yksitoikkoisia abs, abs. Hän tunsi voimattomuutensa. Hän oli pakahtua vihasta. Täytyisikö hänen vielä päällepäätteeksi itse olla todistajana omaan häpeäänsä? Ei, se oli toki liikaa. 'Pummin äänet' — huudahti hän yhtäkkiä — 'Pummin äänet menevät h——tiin! Kirottu Pileeni! Pois, pois täältä!' Ja hän sieppasi lakkinsa pöydältä ja ryntäsi ulos kirkkopihalle. Kapteeni kiiruhti hänen jälkeensä ja saavutti hänen. Siinä he sitten seisoivat vähän aikaa keskustellen. En kuullut heidän sanojaan; näin vaan, että kamreeri huitoi käsillänsä. Varmaan oli hän saanut kylliksensä koko vaalista, sillä sen koommin hän ei enää tullut takaisin sakaristoon, johon kapteeni palasi suuttuneena, saatettuaan kirkkopihan veräjälle tuittupäistä ystäväänsä.

»Sillä välin oli vaali kirkossa mennyt menojaan. Koko suuresta Rajakylästä oli saapuvilla vain kaksi pikkutalon isäntää, ja nämä antoivat äänensä Maleenille.

»Toimitus oli tähän saakka ollut hyvin ikävää; nyt tuntui se alkavan käydä hauskemmaksi. Pastorin ei enään tarvinnut järjestään piirtää luetteloonsa noita ijankaikkisia absejansa. Heinämäkeläiset olivat miehissä saapuvilla, ja 'Pummi!' — 'Maleeni!' kuului vuorotellen. Tuli Kolkkalan kylä. Sieltäkin olivat miltei kaikki ääntövaltaiset läsnä, ja 'Pummi' jokaisen suussa. Viimalan kylää huudettiin. N:o 1. Haaran seksmanni. Hän antoi tietysti äänensä Maleenille, ja hänen esimerkkiään seurasivat kaikki Viimalaiset. Lampilaiset äänestivät niinikään Maleenia. Vihdoin ehdittiin kirkonkylään. Huudettiin n:o 1. Siihen vastasi lukkari antamalla äänensä Maleenille. Mutta n:o 2:desta alkain muuttui ääni kellossa. Pummi pääsi esille, ja Pummia huudettiin järjestään n:o 16:teen — Jokelaan asti. Nyt olisi ollut kamreerin vuoro. Kahdesti huusi pastori häntä ja kääntyi ihmetellen, kun vastausta ei kuulunut, sakaristoon päin. Lukkarin naama, joka oli alkanut vähin synkistyä, selkeni, kun ei Jokelan herraa näkynyt eikä kuulunut. 'Hän lähti tiehensä', ilmoitti kapteeni kylmästi sakariston ovelta. 'Siis abs', sanoi pastori. Ei aavistanut hän eikä aavistanut silloin kukaan, mikä suuren suuri merkitys kamreerin poissaololla tulisi olemaan. Kapteeni äänesti tietysti Pummia, ja Pummia huusivat Kirkonkylän jälellä olevat isännät lähinnä viimeiseen saakka. Viimeinen oli Jooselan lautamies. Hän tahtoi Maleenia, ja Maleenin puolelle kääntyi hänen jälkeensä koko Koskikylä. Kun Metsä- ja Ylikyläläisten vuoro tuli, sai pastori taasen piirtää absejansa, joitakuita isäntiä vain kun oli saapuvilla. Nämä äänestivät paraasta päästä — kumma kyllä — Linsteeniä.

»Oli jo jotenkin pimeä. Vaali oli alkanut kello 12. Viidettä käydessä se päättyi. Pastori ilmoitti, että tulos seuraavana päivänä julistettaisiin pappilassa kello 6 illalla. Ei ollut enää monta tätä ilmoitusta kuulemassa. Kirkko oli vaalin kestäessä vähitellen tyhjentynyt.

»Kumpi oli valittu — Pummi vaiko Maleeni — sitä ei vielä osannut kukaan sanoa. Maleenin nimeä oli kyllä useimmin kuultu kuin Pummin, mutta manttaaliluvullahan sananvalta oli, ja suurimmat tilalliset olivat äänestäneet Pummia. —

»Jos postinkulku nytkään ei ole maaseuduilla varsin nopea, niin vielä hitaampi oli se siihen aikaan. Maanantaisin saapui se emäkirkolle, ja lauvantaisin lähti Saaralan muori 'laukkua' sieltä noutamaan. Tavallisesti palasi hän pappilaan niin hyvään aikaan pyhäaamuina, että kuulutukset saapuivat kirkkoon ennen kirkonmenon alkua. Vaalipäivänä oli mummo kumminkin myöhästynyt, jumalanpalvelus kun oli alkanut tavallista aikaisemmin; mutta vanhan tavan mukaan — kuten ainakin tällaisissa tapauksissa — lähetti Tarkki-vainajan rouva laukun kirkkoon. Sinne tuli se vähän sen jälkeen kuin kamreeri oli sieltä lähtenyt. Laukussa oli kyllä kuulutuksia, joiden nyt täytyi tulevaksi pyhäksi jäädä; sitten oli siinä pari kirjettäkin, molemmat maisterille. Hajamielisesti tyhjensin laukun ja asetin sen sisällyksen sakariston pöydälle, seuratakseni vaalin menoa.

»Kun vaali vihdoin loppui, oli, kuten jo sanoin, jotenkin pimeä. Maisteri, kun sakaristoon tuli, huomasi kumminkin pöydällä makaavan postin ja sieppasi kiireesti kirjeensä. Päivän viimeinen hohde valaisi hänen kasvonsa, kun hän akkunan viereen asettuneena avasi ja luki ne. Mitä lienevätkin sisältäneet. Toista lukiessa hymyili hän; toinen taasen teki häneen aivan päinvastaisen vaikutuksen. Näin selvään, että hän kalpeni, että hikipisara kiilui hänen otsallansa, ja vihaisen ja säikähtyneen silmäyksen loi hän minuun, kun uskalsin kysyä: 'Saitteko ikäviä uutisia?' Kiireesti pisti hän kirjeet taskuunsa, kokosi levottomasti vaalipaperit ja antoi ne minulle, käskien minun ottaa ne mukaani pappilaan. Samassa kuulin lukkarin hiljaa kuiskaavan hänelle: 'Taisimmepa sittenkin päästä voitolle', johon maisteri vastasi pienellä päännyökkäyksellä.

»Saatuani kirkonovet suljetuiksi, lähdin avaimineni ja tärkeine papereineni pappilaan. Siellä oli herrasväki jo asettunut päivälliselle, ja pöytään käski hyväntahtoinen kuuro rouva minutkin. Ihmeekseni huomasin siinä, että maisteri, joka kirkossa ja sakaristossa oli näyttänyt niin synkältä, nyt oli hyvin iloinen. Hänellä oli kumminkin raskas työ edessään, kunkin vaalisaarnaajan äänet kun olivat yhteenlaskettavat. Oletteko nähneet vanhoja vaaliluettelojen summia? Siinä oli murtolukuja niin pitkiä, että päätä pyörrytti. Niiden laskemiseen vaadittiin taitoa.

»Pöydässä vielä istuessamme saapui äkkiarvaamatta kamreeri ja nimismies pappilaan, ja nyt saatiin tietää, miksi viimemainittu ei ollut vaalissa saapuvilla. Hän oli näetsen ollut 'ääniänsä hakemassa' — käyttääkseni hänen omia sanojaan. Iloisella mielellä ja tyytyväisenä itseensä oli hän kamreerin kemuista lähtenyt kotiinsa; yönsä oli hän nukkunut rauhassa, mutta aamulla tuntenut itsensä kovin sairaaksi. Arvaatte kyllä, mikä häntä vaivasi. Siinä täytyi Liina mamsellin ehtimiseen sitoa kylmiä kääreitä hänen päänsä ympäri. Mutta oliko nyt nimismiehellä aikaa sairastaa! Onneksi ei häntä tarvittu ennenkuin vasta jumalanpalveluksen jälkeen. Hän makasi sentähden likemmä puoleenpäivään asti kuunnellen äänettömänä Liisa sisaren ripityksiä ja irvistellen hänen lääkkeilleen. Vihdoin täytyi hänen nousta ja valmistautua lähdölle. Sitä ennen tahtoi hän kumminkin järjestää paperinsa, mutta — missä olivat ne, missä laukku…? Ei missään! Kauan sitä haettiin. Mitä eivät Liisa mamsellin kylmät kääreet, ripitykset ja lääkkeet olleet vaikuttaneet, sen vaikutti tuo ihmeellinen katoaminen. Vallesmanni muisti eilisillan tapaukset ja hänen katumuksensa purkautui huutoon: 'Fileen, Pileen! kuinka olet käyttäytynyt!' — samoihin sanoihin, jotka olivat olleet Liisa mamsellin ripityksen tekstinä. Hän tuli ajatelleeksi Jokelaa; niin, sinne olikin häneltä laukku jäänyt. Hevonen oli jo kauan ollut valjaissa. Nimismies heittäysi rekeen ja ajoi tavatonta vauhtia Jokelaan. Kamreeri oli jo ehtinyt lähteä. Nimismiehen tärkeästä laukusta ei Jokelassa tietänyt kukaan. Ällistyneenä ja ensikerran eläissään kokonaan neuvottomana vaipui nimismies kamreerin mukavaan keinutuoliin. Siinä valitteli hän säälivälle kamreerin rouvalle onnettomuuttaan. Laukku oli ollut hänellä mukana, kun hän eilen tuli Jokelaan — hän muisti sen nyt aivan selvään. Arvaa sen, millä mielellä nimismies oli. Aina väliin katsoi hän kelloaan. Aika kului, tärkeä aika, mutta kateessa yhä oli laukku papereinensa. Etehinen, kamreerin kamari ja muutkin huoneet tutkittiin, sillä — 'kuka sen niin varmaan tietää, missä laukku on', oli kamreerska tuuminut. Silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Kamreeri tuli tuimaa vauhtia ajaen pihalle, ja mukanaan tuo tärkeä kapine, nimismiehen tärkeä laukku — 'Pummin äänet.'

»Elävällä tavalla kertoi kamreeri kaiken tämän ja selitti sitten, miten laukku oli löytynyt. Hän oli vihoissaan lähtenyt kirkosta ja ajanut nimismiehen luo. Siellä oli hän saanut tietää syyn, niiksi Pileen ei ollut vaaliin saapunut, ja samalla, että nimismies oli lähtenyt laukkuaan hakemaan Jokelasta. Kamreeri jätti — viisaasti kyllä — kertomatta, miten hän noitten uutisten johdosta oli käyttäytynyt, sanoi vaan suoraa päätä lähteneensä ajamaan takaa Pileeniä. Silloin oli kumma tapahtunut. Kun hän jo kotiveräjää lähestyi ja kiukussaan mietti ankaraa läksyä Pileenille, oli hänen kyytipoikansa nähnyt jotakin hihnantapaista pistävän esiin lumesta tien vieressä, ja ennenkuin kamreeri oli ehtinyt ärjästä hänelle, oli poika näppärästi korjannut lumen peitosta — Pileenin laukun. 'Sanokaa nyt', lopetti kamreeri kertomuksensa — 'sanokaa nyt, ettei ihmeitä tapahdu ja että oikeus on kuollut!' Mitä Jokelan herra tuolla huudahduksellaan tarkoitti, en silloin ainakaan minä ymmärtänyt. Mutta kyllä sitä ihmeteltiin, miten nimismiehen laukku oli Jokelan veräjänsuuhun hankeen joutunut, ja kyllä sitä naurettiin kamreerin ja Pileenin vaalipäivän seikkailuille. Ne kumminkaan eivät vielä olleet tähän loppuneet.

»Kamreerissa oli, nähkää, kun hän sai käsiinsä nimismiehen tärkeän laukun, päässyt vireille ajatus, että koska vierasten miesten todistamat ja laillisessa muodossa kirjoitetut vaaliliput olivat olemassa, niin tehtäisiin Pummille mitä suurinta vääryyttä, jos ei noita ääniä otettaisi varteen. Jos olisi nimismies ollut vaalissa saapuvilla, niin olisivat äänet tietysti ilman muistutusta tulleet hyväksytyiksi; kadottaisivatko ne nyt voimansa, sentähden, että ikävä, selittämätön sattumus oli estänyt nimismiestä olemasta vaalissa läsnä? Ei; Pummille olivat ne ennen vaalia annetut, sentähden olivat Rajakyläläisten 'absien' sijalle heidän vaalilippunsa osottamat äänet merkittävät. Tuollaisella 'järkevällä' tuumalla aikoi kamreeri saada poistetuksi seuraukset nimismiehen poissaolosta vaalihetkenä. Jokelan herra oli vakuutettu tuumansa oikeudesta, vaikka hänen kyllä täytyikin Pileenin muistutuksen johdosta myöntää, 'ettei se taitanut olla aivan laillista; mutta' — väitti kamreeri — 'oikea se on, se sinun täytyy tunnustaa, ja kun laki vie ilmeiseen vääryyteen, niin on oikeassa pysyttävä.' — Tätä kysymystä olivat kamreeri ja nimismies jauhaneet matkalla pappilaan, ja miten oli, kun kamreeri puolisen jälkeen esitti tuumansa pastori V:lle, säesti häntä nimismies ehtimiseen huudoilla: 'veli on oikeassa, aivan niin!' Pastorista asia ei kumminkaan ollut aivan niin. 'Veli kamreeri kyllä oli yhdeltä puolen aivan oikeassa, mutta…' On sanottu, että kun joku oikein lämpimästi puhuu sydämensä sisimmästä vakaumuksesta, niin on tällaisella puheella ihmeellinen voima. Kamreeri puolusti tuumaansa tuollaisella vakaumuksella; hänestä tuli oikea kaunopuhuja. Jos Rajakyläläisten äänet hyljättäisiin, niin olisihan hyvin mahdollista, että seurakunta saisi sielunpaimenen, jota ei sen enemmistö ollut tahtonut ja joka siis vääryydellä olisi virkansa saanut. Eikö tuollainen tieto ainiaan kalvaisi veli pastorin omaatuntoa? Tuohon tapaan hän puhui, kunnon kamreeri, itse siinä kokonaan unohtaen oman omantuntonsa ja mitä se tiesi virkata tavasta, jolla nuo Rajakylän äänet olivat kootut. 'Veljen kädessä on nyt laki ja evankeliumi', sanoi Liina mamselli Jokelan herran huudahtaneen, kun tämä illalla pappilasta lähtiessään jätti hyväiset pastorille.

»Tästä kaikesta emme tietäneet mitään, kun maanantai-iltana kokoonnuimme pappilaan kuulemaan vaalin tuloksia. Ja utelijaita oltiin, sen saatte uskoa. Tupaan oli kerääntynyt väkeä niin paljon kuin siihen mahtui. Kauan saatiin odottaa. Vasta kello 8:tta käydessä huudettiin oven suusta: 'nyt ne tulevat!' Ja sijaa tehtiin suurella vaivalla pastorille sekä maisterille, kamreerille, kapteenille ja nimismiehelle, jotka tulivat hänen seurassaan. Lukkari, joka oli istunut pöydän päässä ja nyt siitä siirtyi, loi pikaisen silmäyksen maisteriin. Tämä huomasi sen ja nyykäytti päätään, omituinen ilkeä ilme kasvoissansa. Sitten otti pastori esiin vaaliluettelot, ja lausuttuaan muutamia sanoja puheen aluksi, ilmoitti hän, että eilisessä vaalissa pastori Pummi oli saanut ääniä 12-1/72 manttaalilta, pastori Maleen 8-6/6-4/7-7/7-2/7-9/8-1/8-8/5-1/6 Ja pastori Linsteen 67/72.

»Pöydällä paloi kaksi kynttilää pitkällä karrella; takassa leimusi kyllä valkea, mutta eihän sen valo päässyt leviämään. Tuvassa oli sentähden jotenkin pimeä, mutta kumminkin saatoin nähdä, miten pitkiksi maleenilaisten naamat venyivät. Toista sitä vastoin sanoivat kamreerin, kapteenin ja nimismiehen katseet. Kun Jokelan herra vilkasi lukkariin, joka siinä seisoi suu selällään, tiesi tuo silmäys: 'siinä näet, sen mokoma!'

»Kului ison aikaa, ennenkuin kukaan ehti hämmästyksestänsä tointua. Parahiksi sai pastori pyytäneeksi muutamia kirkon kuudennusmiehistä seuraamaan häntä vaaliluettelon allekirjoittamista varten päärakennukseen, kun kummastus puhkesi ilmi sanoihin, joista ei voinut eroittaa muuta kuin: 'miten se on mahdollista? Pummi kokonaista neljä manttaalia enemmän!' Haaran seksmannin oli ääni, mutta kyllä me siinä muutkin teimme saman kysymyksen. Neljä manttaalia! Emme, nähkää, tuosta Maleenin pitkästä murtoluvusta mitään ymmärtäneet. Ja tuota tulosta saadakseen olivat pastori ja maisteri laskien valvoneet suurimman osan yötä ja sitten istuneet koko päivän niin ahkerasti luettelojensa ääressä, että tuskin olivat ehtineet päivällistä syödä. Kamreerin lämmin puhe oli tosin tehnyt hyvänsävyiseen pastoriin syvän vaikutuksen, mutta hänen selvä ymmärryksensä tuomitsi sen aivan vääräksi, jotta Rajakyläläisten äänet kyllä olisivat lopulta saaneet jäädä arvoonsa — jollei maisteria olisi ollut. Tämä oli, näetsen, omia aikojaan ottanut laskeakseen, mimmoiseksi tulos tulisi, jos Rajakyläläisten äänet hyljättäisiin, ja huomannut, että siinä tapauksessa Maleen 1/3 osalla manttaalia voittaisi. Mutta Maleen ei saanut voittaa: sen oli maisteri nyt itsekseen päättänyt. Ainakin tahtoi hän tehdä parastansa sitä estääkseen. Mikä tähän keikaukseen oli syynä, sen olisi hänen eilen kirkossa saamansa kirje osannut selittää. Maisteri oli vielä kummakseen huomannut, että jos kamreeri olisi ollut äänestämässä, niin olisi Pummi voittanut, — tosin hyvin pienellä murtoluvulla, mutta voittanut sittenkin; eikä siinä tapauksessa olisi tarvittu Rajakyläläisten ääniin turvautua. Mutta niinkuin asiat nyt olivat, ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa täydestä nuo äänet. Sentähden otti maisteri asian uudelleen puheeksi, kun pastori aamulla istuutui työtä jatkamaan. Ja miten siinä keskusteltiin, tuumittiin ja aprikoitiin, niin sai kuin saikin maisteri vihdoin pastorin puolellensa, ja Rajakylän 'absien' sijalle pantiin talonomistajien äänet — Pummin hyväksi.

»Niin se päättyi vaalimme, ja Pummin me olisimme tänne papiksemme saaneet, jollei olisi ollut toisin sallittu. Jo ennenkuin pappilan tuvassa erosimme, kuulin lukkarin sanovan, ettei asia tähän jäisi, että valitus vaalista olisi tehtävä. Ja kun vielä samana iltana tuli selville, millä tavalla Pummi oli voittanut, niin ottivat Maleenin puoltajat kohta alusta aikain valmisteita tehdäkseen — uutta vaalia varten. Tuota en pannut kovinkaan kummaksi, mutta sitä enemmän ihmetyksen syytä antoi meille kaikille maisterin käytös. Hän, joka vaalipäivään asti oli ollut Maleenin innokkaimpia puoltajia, oli nyt äkkiarvaamatta kääntynyt Pummin hartaimmaksi ihailijaksi. Hänestä sai nyt lukkari pahimman vastustajan.

»Silloin se tapahtui valitusten kulkiessa tavallista tietään tuo ihmeellinen tapaus, joka syyti syrjään Pummin ja Maleenin ja toi esille kolmannen vaalipapin — Linsteenin.»

* * * * *

»Oli myrskyinen, sysimusta syysyö. Mäkelän kestikievaritalon vierashuoneessa kuleksi edestakaisin vanhanpuoleinen herra. Pöydällä paloi pahanpäiväinen talikynttilä, joka himmeästi valaisi yksinkertaista kamaria. Jo kellon seitsemättä käydessä oli vieras kievariin saapunut; tuota päätä oli hän aikonut jatkaa matkaansa, mutta rankkasade, joka samassa alkoi eikä näyttänyt aikovan niin aivan pian heretä, oli pakoittanut häntä yöpymään.

»Toinen olisi vieraan sijassa ehkä mennyt isäntäväen tupaan jutteluilla aikaa kuluttamaan. Vieras ei sitä tehnyt. Hän ei lähtenyt kamaristansa. Hän oli keitättänyt vettä, ottanut esiin eväslaukustansa rommipullon ja hakenut ajanviettoa totilasista. Sillä välin oli hän tehnyt, mitä hänenä toinenkin olisi tehnyt: selaillut päiväkirjaa ja sitten tarkastanut kievarin kirjastoa, joka sijaitsi pienessä nurkkakaapissa ja jossa oli, paitsi Raamattua ja virsikirjaa, Vegeliuksen postilla, Sionin virret, Huutavan ääni korvessa, Sana syntisille, Hunajan pisarat, Saatanan vimma kristityssä maailmassa, eräs Paavo Ruotsalaisen kirjoittama pieni lehtinen, pari hengellistä laulua, almanakka ja markonkitaksa. Ylönkatseellisesti oli vieras lopulta kääntänyt selkänsä noihin kirjoihin ja mumissut: 'Kelpaisi tuskin Pileenin Liisalle.'

»Arvaatte varmaan, että Mäkelän vieras on joku vanhoista tuttavistamme. Niin, tuossa sisämaan kaukaisessa, yksinäisessä kestikievaritalossa tapaamme nyt Jokelan kamreerin — mimmoisessa mielentilassa, sen kyllä käsitätte, kun sanon, että hän on matkalla Turkuun maisterin takia.

»Muistaakseni olen jo maininnut seurakunnan kauan ja melkeinpä yksimielisesti toivoneen pääsevänsä eroon maisterista; mutta toivomuksia etemmäksi ei asia varmaankaan olisi mennyt, ellei lauantai-iltojen vartonaisessa peliseurassa sama toivomus olisi päässyt vireille ja ellei tämän toivomuksen toteuttamiseksi olisi ruvettu tarmokkaasti toimimaan. Seura oli, nähkää, lopulta päässyt heittämään, kuten on tapana sanoa, silmäyksen maisterin kortteihin; se oli tavannut maisterin valheesta ja petoksesta. Joitakuita viikkoja edellämainitun vaalipäivän jälkeen olivat kamreeri, kapteeni ja nimismies samassa postissa saaneet virallisen ilmoituksen siitä, että laina, jonka maisteri heidän yhteisellä takuullaan oli saanut, oli maksettavaksi sanottu. Tuota kummastelivat ystävät suuresti, ensin kukin yksikseen, sitten kokoontuneina kaikki yhdessä.

»Lainahan oli vasta äskettäin annettu; mitä merkitsi tuo pikainen irtisanominen? 'Saadaanpa nähdä, että maisteri on meitä petkuttanut', arveli kapteeni; 'luottamukseni häneen on jo kauan horjunut.' — 'Maisteri on kovalle pantava', ehdotti Pileen. Ja kovalle maisteri pantiin. Kamreeri lähetti pappilaan sanan, ja nuori pappi saapui Jokelaan, aavistamatta muuta kuin että siellä oli jotakin hauskaa tarjolla. Kauheasti hämmästyi hän, kun sai tietää, mistä oli kysymys. Että laina oli irti sanottu, sen hän kyllä tiesi, hän oli siitä saanut ilmoituksen; mutta että sama ilmoitus olisi nyt jo takausmiehille lähetetty, ei hän ollut osannut aavistaa. Hän koetti kiemuroimalla päästä 'setien aivan aiheettomasta epäluulosta.' Hän oli kekseliäs ja olisi kentiesi onnistunut sokaisemaan kamreerin silmät, väittämällä että irtisanominenhan vain oli — muodon vuoksi, hänellä kun oli samaan kassaan maksettavana toinen ylivuotinen laina, joka kumminkin parin viikon kuluttua tulisi suoritetuksi.

»Mutta nimismiestä ei tämä selitys tyydyttänyt. Hänellä oli kysymyksiä, joihin todenmukaisilta näyttäviä vastauksia ei niinkään helposti tuulesta temmattu. Maisterin selitykset ja selvitykset kävivät yhä arveluttavammiksi, ja viimein, kun hän huomasi auttamattomasti takertuvansa kiinni nimismiehen virittämiin pauloihin, muutti hän äkkiarvaamatta menetystapaa ja teki tunnustuksen — edeltäpäin arvatenkin aprikoidun sitä tapausta varten, että tunnustusta tarvittaisiin. Hänellä oli, kertoi hän, samaan kassaan, josta hän setien takuulla oli saanut viime lainansa, maksettavana eräs ennen saamansa laina — se, josta hän jo oli puhunut. Sitä varten oli hän puuhannut uutta lainaa, jota hän ei ollut onnistunut saamaan, hänellä kun ei ollut päteviä takausmiehiä. Hän oli koettanut hankkia semmoisia, ja hänellä oli ollut niitä jo luvissakin, mutta viime tingassa olivat he peruuttaneet lupauksensa. Varsinkin oli maisteri suutuksissaan yhdelle näistä sanansasyöjistä — pastori Maleenille, tämä kun oli esiintynyt 'konnamaisena roistona.' — 'Ajatelkaa, arvoisat sedät', huudahti maisteri, kun näin pitkälle oli tunnustuksessaan ehtinyt, 'ajatelkaa, että tämä Maleeni samana päivänä, jona hän vaalisaarnansa piti, sanalla ja kädenlyönnillä lupasi ruveta takausmieheksi, jos minä ottaisin toimiakseni, että hän tulisi valituksi; ajatelkaa, että minä kaikessa hiljaisuudessa koetin tehdä parastani hänen eduksensa, vaikka tiesin teidän mielipiteenne — suokaa, rakkaat sedät, se minulle anteeksi, sillä minä olin silloin vielä vakuutettu hänen kunnollisuudestaan; ajatelkaa, että kahdeksan päivää ennen saan häneltä kirjeen, jossa hän pyytämällä pyytää minua tekemään mitä ikinä voin, hänen hyväksensä ja — edellyttäen tietysti että tuon teen — uudistaa takauslupauksensa: ajatelkaa sitten, että hän vaalipäivänä toimittaa käteeni kirjeen, jossa hän vapauttaa minut kaikista toimista hänen eduksensa ja sanoo alistuvansa kokonaan Kaikkivaltiaan tahtoon, hän kun ei voikaan täyttää lupaustansa takaukseen nähden, niin mielellään kuin hän tahtoisikin — kotirauhan pysyttämisen takia muka, rouva pastorska kun on sanonut: ei mitään takausta! Ja tämän kirjeen saan minä kirkossa juuri kun vaalitoimitus on loppunut! Te kyllä ymmärrätte hänen ilkeitä juoniansa. Hän ei ole syönyt sanaansa, kirjoittaa hän; hän on peruuttanut lupauksensa ennen vaalia. Jos minä olen nähnyt vaivaa hänen tähtensä, niin olen muka vain tehnyt, mitä kukin ihminen on velkapää tekemään lähimäisellensä, eikä hän ole muuta tarkoittanutkaan, ei ensinkään, että minä sanankuulioilleni häntä ylistäisin enemmän kuin hän ansaitsee, j.n.e. samaan tyyliin. Ja tämän kaiken ilmoittaa hän minulle — avaa silmäni näkemään paimeneksi puetun suden, — kun en enää voi tehdä tekemättömiksi toimiani, jotka yhdessä lukkarin toimien kanssa ovat antaa hänelle voiton! Mutta niin hullusti ei toki käynyt; minulla oli vielä huostassani valtti, ja se pelin ratkaisi. Minä houkuttelin pastori V:n ottamaan Rajakyläläisten valtakirjat Pummin hyväksi. Vaalin tuloksesta sitten kirjoitin Maleenille ja ilmoitin, kuinka lähellä voittoansa hän oli ollut, samalla mainiten, että olin hänen kirjeensä johdosta viime nipukassa pelastanut hänen — kotirauhansa. Hauska olisi tietää, kiittääkö hän vielä konnamaisia juoniansa.'

»Ällistyneinä olivat sedät kuunnelleet näitä odottamattomia 'tunnustuksia', jotka tietysti eivät tarkoittaneet muuta kuin kääntää heidän vihaansa jo ennen vihattua Maleenia kohtaan. Maleenihan oli syypää siihen, ettei maisteri ollut saanut sitä uutta lainaa, jolla vanha olisi tullut maksetuksi — jossa tapauksessa rahalaitoksen tuittupäinen johtokunta tietysti ei olisi sanonut irti sitä lainaa, jota sedät olivat taanneet. Asia oli maisterin mielestä päivän selvä, ja luullen nyt saaneensa kortit sekoitetuksi, vetosi hän setiensä sääliin, 'hänen tulevaisuutensa kun Maleenin kunnottoman käytöksen takia oli kerrassaan häviöön menemäisillään.'

»Näin pitkälle ehdittyään, asettausi maisteri setiensä edessä syyttömästi kärsivän osaa näytellen odottamaan lohdutuksen, kentiesi avuntarjouksenkin sanaa, kun Jokelan herra äkkiarvaamatta ryntäsi hänen luokseen, tarttui mitään sanomatta häntä niskasta kiinni, käänsi hänen kasvonsa ovelle päin ja antoi hänelle jalallansa sutkauksen, joka sai tuon viattoman nuoren miehen lentämään suin päin ulos kamarista etehiseen.

»Kamreeri oli kuohuksissa. Maisterin tavaton itsekkäisyys, petokset ja konnantyöt olivat saaneet hänet raivoon. Hän ei kuullut Pileenin järkevää muistutusta: 'maisteri sai passin; me saamme maksaa kulungit.' Mutta kun kapteeni ehdotti, että maisteri mitä pikemmin olisi toimitettava pois koko seurakunnasta, niin yhtyi kamreeri kiihkoisesti siihen.

»Ja vielä samana iltana kirjoitti hän asiasta hyvänsävyiselle arkkipiispalle yksityisen kirjeen. Se oli kumminkin laadittu siihen tapaan, että Pileen, kun jälestäpäin sai lukea konseptin, arveli kirjeen tuottavan kirjoittajallensa kanteen. Kiukussansa ei kamreeri, näet, ollut malttanut olla antamatta ankaria letkauksia piispalle ja tuomiokapitulille sen johdosta, että nämä suvaitsivat papinvirassa pitää semmoisia miehiä kuin maisteria ja Maleenia. Mitään kannetta ei kuitenkaan kuulunut, mutta ei myöskään mitään vastausta kirjeeseen, ja sitä piti kamreeri suurimpana loukkauksena. Ankarin kanne olisi ollut parempi kuin tällainen ylönkatse, joka — niin luuli hän — vielä lisäksi oli omiansa alentamaan hänen yhteiskunnallista arvoaan, kaikkien tietoon kun oli tullut, että ja mitä hän arkkipiispalle oli kirjoittanut. Mutta tälle kannalle asia ei saanut jäädä — vielä vähemmin nyt kuin ennen.

»Pari kuukautta turhaan odotettuaan, että tuomiokapituli johonkin toimeen ryhtyisi, päätti Jokelan herra itse käydä asiaan kiinni. Hän piti kokouksen, jossa hän ehdotti, että pyydettäisiin maisterin siirtämistä pois seurakunnasta. Ja kun tätä ehdotusta vastaan ei kohonnut ainoatakaan ääntä, asetti hän isäntien allekirjoitettavaksi laatimansa pyyntökirjan, jossa maisteri sai kuulla kunniansa ja jonka nimismies oli tarkastanut, jottei siihen pääsisi pujahtamaan mitään 'kanteenalaista.' Ja tämän pyyntökirjan lupasi kamreeri itse omassa persoonassaan viedä Turkuun, hänellä kun oli muka sinne hiukan muutakin asiaa — mitä, ei hän ilmoittanut, mutta minä tiedän, että hän oli itsessänsä kovin pahoillaan tuosta edellämainitusta kirjeestänsä, ja että hän luuli saavansa suusanallisilla selityksillä sen vaikutuksen lievennetyksi.

»Ja tällä matkalla on nyt kamreeri, kun hänet tapaamme Mäkelän kestikievarissa. On, kuten jo sanoin, sysimusta myrskyinen yö. Tuulen vinkunalta ja sateelta, joka pieksää kamarin pientä akkunaa, mutta parhaasta päästä kapinassa olevalta mieleltänsä kamreeri ei saa lepoa. On siinä sitten vielä jotakin muuta, joka häntä häiritsee. Hän kuulee silloin tällöin viereisestä huoneesta, joka sijaitsee hänen kamarinsa ja tuvan välillä, milloin liikutuksia ja huokauksia, milloin hiljaista puhetta — niin hiljaista, ettei hän sanoja eroita. Kolkkous, joka häntä ympäröitsee, on ikäänkuin takalistona hänen omalle mielentilalleen.

»Kumea ääni kuuluu. Tuvan seinäkello löi 12. Yö on siis vasta puolessa. Kamreeria ramasee. Hän heittää silmäyksen vuoteelle; hän nostaa sen peitteen. Kuinka likaista! Ja sitten huomaa hän siinä kuokkavieraita, jotka näyttävät levottomasti odottavan häntä. Tämä tekee kerrassaan lopun hänen kärsivällisyydestään. Hän on jo ryntäämäisillään ulos isäntäväen kimppuun, kun hän kuulee rattaiden kolinaa pihalta. Matkustajiako tulee? Sepä olisi hauskaa. Viereisessä huoneessa puhutaan korkeammalla äänellä. 'Vaari, hän tulee; hän tuli nyt juuri!' kuulee kamreeri lapsen äänen sanovan, ja sitten kuulee hän vastauksen: 'Jumalan kiitos!'

»Koko talonväki on liikkeellä. Kuljetaan etehisessä. Joku sanoo: 'Emme uskoneet teidän tässä ilmassa tulevan; odotimme teitä huomenna.' Vastasiko siihen tuo vastatullut, ei kamreeri saanut tietää. Äänet katosivat tupaan.

»Mitä tämä tiesi? Kamreerin uteliaisuus oli herännyt ja kääntänyt hänen ajatuksensa pois hänen omasta asemastaan. Hän ei tarvinnut montakaan minuuttia odottaa, ennenkuin sai vastauksen. Se tuli viereisestä huoneesta.

»'Olette kutsuttaneet minua luoksenne; miten on laitanne?' kuuli hän syvän äänen kysyvän. Hän asettausi tuon äsken niin suurella ylönkatseella kohdellun kirjakaapin viereen paremmin kuullakseen.

»'Huonosti, herra pastori', vastasi heikko ääni; 'kyllä nyt taitaa lähtö tulla!'

»'Ah, sairas ja pappi!' sanoi kamreeri itselleen ivallisesti hymyten. 'Jokin taikauskoinen narri, joka turvaa niin sanottuun sielunpaimeneen, saadaksensa passin suoraa päätä taivaaseen. Sitä todella ei maksa vaivaa kuulla.' Ja kamreeri vetäysi kirjakaapin tyköä, niisti kynttilää ja istuutui pöydän viereen.

»Mutta sinnekin kuuli hän, kuuli sanan, joka teki häneen omituisen, selittämättömän vaikutuksen.

»'Mihin?' kysyi tuo syvä ääni; 'mihin tulee lähtö?'

»Kamreeri heritti korviaan itse sitä tietämättä.

»Kului pitkä, äänetön minuutti. Kysyjä odotti kaiketi vastausta. Kun ei semmoista kuulunut, uudisti hän kysymyksensä.

»Kamreeri oli sillä välin noussut ja taaskin lähestynyt kirjakaappia. Mitä varten? Hän varmaan ei tullut sitä ajatelleeksi. Hän kuuli syvän huokauksen, hän kuuli sairaan sanovan sanoja, joista hän ei selvää saanut.

»Silloin rupesi pappi puhumaan. 'Olette lähdössä', sanoi hän, 'ettekä tiedä mihin. Eikö se ole järjetöntä? Matka, joka on edessänne, on kumminkin kaikista tähän saakka tehdyistä matkoistanne tärkein; siltä ei ole mitään palajamisen mahdollisuutta. Te pelkäätte kumminkin tätä lähtöä. Te kauhistutte sitä. Pelkonne on luonnollinen. Luonnollinen ihminen pelkää kuolemaa; hän ei näe siinä muuta kuin hävitystä. Kristitty ihminen ei sitä pelkää; hän näkee siinä oven, joka avaa hänelle taivaan. Hän tietää, mihin hän lähtee, kun kuolema sanoo: tule! Hän tietää sen silloinkin, kun pimeys ympäröi häntä, kun saatana koettaa kääntää hänen silmänsä pois Kristuksesta, syytää hänen eteensä hänen pahat tekonsa ja syntinsä ja huutaa: muistatko näitä? Hän tietää sen, sillä hän uskoo Herraansa. Tärkeätä on, rakas ystävä, että tässä valossa tutkitte sielunne tilaa. Uskotteko Kristukseen vai onko Hän teidän hengellenne vieras? Onko hän Vapahtaja, josta olette kuulleet puhuttavan, mutta jonka tuttavuutta ette ole tehneet? Menkää itseenne; asettakaa sydämenne, sielunne, eletty elämänne, koko ihmisenne taivaallisen isän eteen; kuulkaa: isän! Menkää, niinkuin lapsena menitte maallisen isänne luo; menkää täydellisellä luottamuksella! Tunnustakaa tälle taivaalliselle isällä kaikki syntinne vilpittömästi, koettamatta mitään salata. Huutakaa hänelle: Tässä olen, Herra, armahda minua, tuhlaajapoikaa, armahda minua isänimesi tähden; pelasta minua minun omasta itsestäni, luo minuun uusi sydän, tee minusta uusi ihminen, anna anteeksi kaikki ajatukset, sanat ja työt, joilla olen sinua pahoittanut, sinun mieltäsi rikkonut! Lähtöni lähestyy; jokunen hetki, ja minä olen astuva sinun tuomiosi eteen. Ota vastaan katuva, onneton, synnissä pitkän elinaikansa viettänyt lapsesi! Yhdennellätoista tunnilla tulen Sinun luoksesi. Sinä olet käskenyt minun tulla. Sinun Poikasi on käskenyt minun tulla. Herra, minä tulen; Herra, tässä olen, armahda minua Jeesuksen tähden!'

»Tähän tapaan puhui pappi. Saamalla sairaan mielen kääntymään uskossa Kristuksen puoleen, koetti sielunpaimen valmistaa häntä matkaan. Että hän siinä puhui toisellekin sairaalle, puhui miehelle, joka ei ollut välittänyt Jumalasta eikä sielunsa autuudesta mitään, miehelle, joka oli pitänyt kaikkea tällaista puhetta taikauskon keksimänä hullutuksena, sitä ei pappi tietänyt aavistaa.

»Hän puhui sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, puhui ainoastaan hänelle, jonka vuoteen vieressä hän istui; mutta tuo toinen sairas — hän omisti puheen, ikäänkuin olisi se ollut yksin hänelle puhuttu. Niin, siinä oli perinpohjainen muutos tapahtumaisillaan kamreerissa. Mitään tällaista ei hän ollut kuullut. Eikö? Oli kyllä; mutta Jumala ja hänen rakkautensa, Kristus ja hänen rakkautensa olivat jääneet ulkopuolelle hänen sydäntänsä. Nyt oli hänen hetkensä tullut. Kristus tahtoi astua sisään hänen sydämeensä ja pitää ehtoollista hänen kanssaan.

»Hän ei ymmärtänyt omaa itseänsä. Koko hänen olemuksensa oli siinä, mitä hän kuuli. Ja kun pappi vihdoin kysyi, tahtoiko sairas tulla osalliseksi Vapahtajasta, hänen ruumiistansa ja verestänsä, niin sykähti tuon toisen sairaan sydän, ja sanaton huokaus yhtyi kuolevan hiljaiseen, tuskin kuultavaan vastaukseen: 'tahdon!' Kamreeri oli pitkän elämänsä kestäessä tiesi kuinka monta kertaa ollut ehtoollisvieraana Herran pöydässä; ehtoollinen, jossa hän nyt oli syrjäisenä saapuvilla, oli kumminkin hänen ensimäinen todellinen ehtoollisensa. Hetkeä tähän verrattavaa ei ollut olemassa toista koko hänen elämässään. Rukouksetkin, jotka pappi luki ja joiden sanat tuntuivat tutuilta — kuinka toisellaisilta ne nyt kuuluivat!

»Toimitus viereisessä huoneessa oli päättynyt. Sitä seurasi syvä hiljaisuus. Ulkona oli sade tauonnut ja myrsky asettunut. Kamreeri havahti kuin pitkällisestä unesta. Hän oli nojannut päätään kirjakaappia vastaan. Kynttilä oli palanut tavattoman pitkälle karrelle. Hän katseli ympärilleen. Oliko hän nukkunut?

»Kumea ääni kuului. Kello löi 2. Oliko kaksi tuntia kulunut sen viimeisestä lyönnistä? Milloin oli kello lyönyt 1? Kamreeri ei ollut sitä kuullut; hän oli siis todella nukkunut, nähnyt unta, mutta kuinka kummallista…

»Ei; hän ei ollut nukkunut. Nyt puhuttiin taasen viereisessä huoneessa. Siellä oli useita ihmisiä. Ne kuiskasivat hiljaa toisilleen. Kamreeri ei voinut eroittaa ainoatakaan sanaa. Mitähän siellä nyt tapahtuu? Hän teki tuon kysymyksen itselleen ja hän sai vastauksen.

»Hän kuuli tuon syvän äänen sanovan: 'Nyt eriää hänen sielunsa. Herra, ota se vastaan! Se on turvautunut sinun armoosi Jesuksessa Kristuksessa.'

»Sitte kuuli kamreeri tuon samaisen äänen alottavan virttä: 'Ma nukun haavoin Kristuksen.' Siihen yhtyi vanha tärisevä ääni, sitten muutamia muita ääniä. Se soi niin tavattoman juhlalliselta, tuo veisuu. Siinä teki vanha ihminen loppua, ja hänen puolestansa vakuuttivat eloon jäävät: 'Täält' lähden iloss', rauhassa; ehk' kuolen, elän Sinussa.' Kamreerin silmät tulivat kosteiksi. Ja kun sitten virren lopulla kaunis, korkea lapsen ääni ylinnä kuului, murtautui salpa, ja kuuma kyynelvirta tulvaili lähteestä, joka vuosikymmeniä oli kuivillaan ollut.

»'… Siis korjaa, Herra, sieluisen'!'

»Siihen se loppui tuo voimakas virsi. Se oli vallannut kamreerin koko olennon. Ja kun sitten seurasi syvä hiljaisuus, tuntui hänestä kuin olisi näkymättömiä henkiä liikkunut hänen ympärillään.

»Kului useita minuutteja. Vihdoin kuului taaskin kuolinhuoneesta ääniä. Pastori ilmaisi haluavansa lähteä kotimatkalle.

»Jokapäiväisyyteen oli siis palattu.

»Kamreeri heräsi haaveiluistaan, heräsi vastenmielisesti. Mitä viereisessä huoneessa oli tapahtunut, oli häneen tehnyt vaikutuksen, joka ainaiseksi oli painautunut hänen sieluunsa, painautunut sitä syvemmälle, kun hän ei ollut mitään nähnyt.

»Pyydettiin ettei pastori toki näin yön selässä lähtisi. Eihän enää ollut pitkää aikaa aamuun; hän tarvitsisi lepoa; tuvassa hänelle valmistettaisiin vuode, sillä, ikävä kyllä, vieraskamarin ainoassa sängyssä makasi matkustavainen.

»Kamreeri oli tuskin saanut selville, mistä nyt oli kysymys, kun hän ryntäsi ulos ja äkkiarvaamatta seisoi kuolinhuoneen kynnyksellä, siinä ilmaisten kuulleensa, mitä oli puhuttu, ja tarjoten kamarinsa pastorille.

»Siten tapasivat he toinen toisensa ensikerran eläissään — pastori Linsteen ja Jokelan kamreeri.

»Ihmeelliset ovat Herran tiet. Hän se oli heidät näin odottamattomasti yhteen ohjannut; Hän se oli avannut kamreerin sydämen, valmistanut sitä evankeliumille. Kuinka lieneekään kiivasluontoinen herra hämmästynyt, kun hän sai tietää, että hän sittenkin oli kuunnellut Linsteenin saarnaa, jota kuulemaan ei ollut hänen mielestään maksanut vaivaa kirkkoon mennä, kun pastori siellä vaalisaarnaansa piti.

»Ei sinä yönä Mäkelän kestikievarin vierashuoneessa nukuttu! Väliseinän takaa oli kamreeri kuullut herätyksen ja kehoituksen sanoja; — seinä, joka eilisiltaan saakka oli ollut hänen ja hänen Jumalansa välillä, oli nyt poistunut, ja katuvasta sydämestä lähti huuto: 'mitä pitää minun tekemän, että minä autuaaksi tulisin?'

»En osaa kertoa, mitä tuossa pienessä, matalassa kamarissa näinä aamuyön tunteina puhuttiin. Tiedän vaan sen, että tuo syksyinen yö oli kamreerin uudestasyntymisen yö, että hän aamun tullessa seurasi pastoria pappilaan, ja että hän, kun hän seuraavana päivänä sieltä lähti, 'meni iloiten tietänsä myöten', kuten muinoin Aitiopian kuningattaren kamaripalvelia Filippuksesta erottuansa.

»Kamreeri jatkoi matkaansa Turkuun, ja siellä sai hän kuulla, että Pileeni oli ollut arvelussansa oikeassa haasteeseen nähden. Tuomiokapituli oli todella aikonut panna vireille haasteen, mutta sitten esimiehen neuvosta päättänyt olla kirjeessä lausutuista solvauksista mitään välittämättä. Me muistamme, että kamreeri oli jotakin tällaista aavistanut ja että se oli kovasti suututtanut häntä. Nyt oli hän siitä hyvillään, ja vanha kunnon Melartin, arkkipiispa, jonka luona kamreeri useita kertoja kävi, oli myöskin hyvillänsä siitä, ettei haastetta oltu tehty.

»Jonkunmoisella uteliaisuudella odottivat varsinkin nimismies ja kapteeni kamreerin kotiintuloa. Edellinen oli usein sanonut pelkäävänsä, että Jokelan herra, kiivasluontoinen kun oli, pilaisi koko asian. Sitä suurempi oli sentähden hänen hämmästyksensä — hänen, kapteenin ja meidän kaikkien — kun kamreeri palasi mieleltään ja sielultaan aivan muuttuneena. Tämä nyt antoi aiheita puheisiin, sen saatte uskoa. 'Kamreeri on tullut herätykseen; hänestä on tullut kerettiläinen!' Suusta suuhun kulki ihmeen nopeasti tuo sanoma. 'Ystävät' olivat kuin puusta pudonneet; mutta heihin se kamreerin 'Turunmatkan viisaus' ei ottanut pystyäkseen. Lauantain peliseuroista tuli tietysti loppu, eikä kortteja enää pyhäaamuina nähty, kuten ennen, kamreerin pöydällä. Sen sijaan nähtiin tuolla samaisella pöydällä Uusi Testamentti. Se oli todella jotakin uutta.

»Jokelan vanha herra oli kadonnut; hän, jota me kamreeriksi sanoimme, ei enää ollut tuo vanha entinen. Hänen luonteensa kiivaus kyllä vieläkin tuli näkyviin, mutta ennenkuin se ehti saada hänestä voiton, oli hän kukistanut sen. Ettei se taistelutta tapahtunut, sen huomasi selvään. Kun näin kamreerin tuollaisissa tilaisuuksissa innostuvan ja kiihtyvän, mutta siinä samassa äkkiä vaikenevan ja väliin kiireisesti lähtevän ulos huoneesta, muistui mieleeni Herran sanat Nikoteemukselle: 'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa ja et tiedä, kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee: niin on jokainen, kuin hengestä syntynyt on.' Jos olisi joku, joka tiesi, mimmoisena kamreeri lähti Turkuun, sanonut meille, mimmoisena hän siltä matkaltaan palaisi, niin kyllä olisi semmoiselle puheelle naurettu. Vanha kamreeri Paavo Ruotsalaisen miehiä! Kukapa olisi mitään sellaista osannut ajatellakaan? Vähimmän kaikista ainakin kamreeri itse.

»Tuo ihme oli kumminkin tapahtunut, ja meistä — ainakin minusta — tuntui, että jotakin uutta oli tullut seurakuntaan. Mutta jos olisi joku kysynyt: 'mitä uutta?' en olisi osannut sitä selittää.

»Sillä välin menivät ulkonaiset asiat tavallista menoaan. Vaalivalituksen johdosta vaihdettiin kirjoituksia ja tehtiin selityksiä. Seurakuntaa kuulusteltiin, vaalipappeja ja vaalinpitäjää. Näissä kuulusteluissa ja selityksissä tuli nyt kamreerin toimesta ilmi paljo sellaista, joka oli omiansa pilaamaan sitä asiaa, jota 'ystävät' ennen olivat ajaneet. Että Pileeni ja kapteeni siitä kovin närkästyivät, sen kyllä ymmärrätte. Siinä kesken kaikkea siirrettiin maisteri yhtäkkiä kauas pois meidän seutuvilta. 'Sen hyvän sai toki Jokelan herra toimeen kirotulla Turunmatkallaan', sanoi tämän johdosta nimismies, ja samaa mieltä oli maisteri itse, joka kumminkin näytti olevan uuteen määräykseensä tyytyväinen — 'jos sillä ei vain ole muita seurauksia.' Maisterilla oli syytä tuollaisiin aprikoimisiin, sillä uuden määräyksensä ohessa oli hän — vaikka hän meiltä sen salasi — saanut kutsun tulla Turkuun arkkipiispa Melartinin puheille. Hän lähti matkaansa, emmekä sen jälkeen ole hänestä mitään kuulleet. Hän olisi kyllä piankin unohdukseen joutunut, ell'ei kauan olisi puhuttu kepposesta, jonka hän tuona vaalipäivän edellisenä iltana oli tehnyt Pileenille. Sillä, nähkää, maisteri se todellakin oli, joka silloin anasti nimismiehen laukun ja kätki sen ynnä siinä olevat tärkeät paperit Jokelan veräjän suuhun hankeen — jotteivät Rajakyläläisten äänet joutuisi Pummin hyväksi. Maisteri oli kerran 'eräässä iloisessa tilaisuudessa' tullut tuon ilmaisseeksi kertoessaan mitä kaikkia hän oli 'kiittämättömän Maleeni lurjuksen' hyväksi tehnyt; olipa hän vielä ilmaissut senkin, että hän vaalipäivän aamulla asiansa menestymisen varalle oli ehdottanut lyijykyniä vaalitilaisuudessa käytettäviksi — voidaksensa tarpeen vaatiessa mukavammin muuttaa ääniä sekä omassa että pastori V——n vaaliluettelossa. Neljättä vuotta kesti vaaliriitamme, johon kamreeri yhä edelleen otti osaa, mutta toisella tavalla kuin ennen. Linsteeni oli nyt hänen miehensä, sen ymmärtää. Mutta jotta Linsteeni voisi tulla kysymykseen, oli uusi vaali aikaan saatava. Oli omituista kuulla kamreerin puhuvan tuon ennen niin ylönkatsotun vaalipapin puolesta. Ei hän siinä säästänyt itseään. 'Minä halusin syntitoveria, hauskaa syntitoveria', sanoi hän eräässäkin tilaisuudessa, jossa oli koolla suuri joukko isäntiä; 'että me tarvitsimme pappia oli ajatus, joka ei silloin juolahtanut mieleenikään. Nyt — onko kummaa että soisin saavani sielunpaimeneksi hänen, joka Jumalan kädessä oli välikappale kääntymiseeni synnin tieltä.'

»Nämä tällaiset puheet ja tunnustukset vaikuttivat hyvin moneen — nimismieheen, kapteeniin ja lukkariin ne vain eivät pystyneet. Lukkari oli riidan kestäessä päässyt mahtiin, niin luuli hän ainakin itse, ja kyllä oli siinä perää, että häntä 'kanaparvi seurasi', kuten Pileenillä oli tapana sanoa. Varsinkin yltyi lukkari mahtavaksi, kun vihdoin viimein pitkällinen riita tuli lopulliseen päätökseen ja 'hänen meininkinsä oli saanut voiton', asia kun lykättiin uuteen vaaliin.

»Oli omituista nähdä kamreeria, kun tieto tuli siitä, että edellinen vaali oli mitättömäksi julistettu. Arvaa sen, kuinka hän olisi riehunut, jollei tuota suuren suurta muutosta olisi hänessä tapahtunut. Nyt kirkastuivat hänen kasvonsa, ja ikäänkuin olisi hän ollut varmana siitä, miten asia toisessa vaalissa tulisi päättymään, huudahti hän: 'Kiitos Jumalan!' Mihinkään vaalipuuhiin hän ei osaa ottanut, mutta mielipiteitään hän ei myöskään salannut. Toisin oli nimismiehen ja lukkarin laita. 'Uudestaan he alkavat vanhaa rallia', sanoi Sutelan isäntä, joka ei enää ollut äänivaltainen. Niin kyllä — uudestaan! Ja kovaa siinä pantiin kovaa vastaan. Intohimoja kiihotettiin, ja — niin sitä mentiin kirkkoon sielunpaimenta valitsemaan! En huoli kertoa, mitä vehkeitä siinä oli pidetty ja miten Maleenin ja Pummin puoltajat yksissä mielin olivat parjanneet Linsteeniä — hänen vuoronsa oli, nähkää, nyt tullut — samassa kun he ylistivät oman puolueensa ehdokasta ja koettivat mustata toisen.

»Vaalipäivä tuli. Kirkko oli reunojaan myöten täynnä ihmisiä. Uusi maisterimme, nuori herttainen mies, jota kumpikin puolue kaiken mokomin oli koettanut pauloihinsa kietoa, piti pontevan saarnan, ja vielä pontevamman puheen piti vaalitoimitusta alkaessaan uusi vaalinpitäjä. Tällä kertaa oli Pileeni saapuvilla — laukkuinensa. Tarvitsi vain luoda silmänsä häneen, lukkariin ja kapteeniin, huomataksensa, millä mielellä he vaaliin osaa ottivat.

»Nyt se alkoi. Rajakylä n:o 1. Liisa Matintytär Tuohikoski huudettiin. Eukko oli itse saapuvilla, ja Linsteeniä hän äänesti. Rajakylä n:o 2, n:o 3 — Linsteeniä hekin äänestivät. Tuli sitten n:o 4, n:o 5 j.n.e. Verkalleen astui nimismies esiin, kädessään valtakirjoja Pummin hyväksi. Heinämäkeläisten äänet menivät jakoon jotenkin tasan Pummin ja Maleenin välillä. Koikkalaiset huusivat kaikki Linsteeniä. Viimalaisista oli Haaran isäntä ainoa, joka Maleenia äänesti; muut kaikki menivät Linsteenin puolelle, vaikka vielä aamulla olivat lukkarin luona kirkkoryyppyjä ottaessaan luvanneet pysyä entisissä äänissänsä. Kun vielä Kirkonkyläkin — lukkaria ja muutamia muita lukuunottamatta — kallistui Linsteenin puolelle ja samaten suurimmaksi osaksi Koski-, Metsä- ja Ylikyläläiset, niin on selvää, että Linsteeni oli saanut suuren enemmistön äänet. 'Miten on se mahdollista?' oli Haaran isännällä kyllä syytä nytkin kysyä, hänelle kun — kuten lukkarille — hyvin moni niistä, jotka sittemmin äänestivät Linsteeniä, vielä vaalipäivän aamulla oli sanonut äänestävänsä Maleenia. Jos Haara olisi ollut kuulemassa, mitä kamreeri vaalitoimituksen päätettyä puhkesi sanomaan, niin olisi hän saanut vastauksen kysymykseensä. Kamreeri oli sanonut: 'Jumalalta on se tapahtunut, ja se on ihmeellinen meidän silmiemme edessä.'

»Niin saimme Linsteenin pastoriksemme», lopetti vanha haudankaivaja verkalleen pitkän kertomuksensa. Sitten lisäsi hän vielä hiljaisella äänellä: »Vanha pastori on nyt tilinteolle kutsuttu Herransa ja mestarinsa eteen. Me, me saamme valmistautua — uuteen vaaliin; mutta tuskinpa enää saamme vainajan kaltaista; sillä harvassa on semmoisia.»