SISÄLLYS: (continued 2)

»Ja tuon saman kysymyksen: kuinka se on mahdollista? teki varmaan moni, joka näki pastori M——n ja hänen puolisonsa ainoan pojan ja muisti Jumalan kymmenen käskyn lupauksia.

»Kuinka saattoi hedelmä niin kauas puusta pudota? Tuo ainoa, rakastettu poika, joka aikaisimmasta lapsuudesta oli ollut hellien vanhempainsa silmäteränä, joka alati oli ollut heidän rukoustensa esineenä, johon he olivat liittäneet kaikki maalliset toivonsa, kuinka saattoi hän, tämä poika, langeta, langeta niin syvään, ettei kukaan enää rohjennut toivoakaan hänen parantumistaan? Minä tiedän, että oli semmoisia 'viisaita', jotka, koettaessaan tätä arvoitusta selittää, lopulta loivat omituisesti kysyvän, jos kohtakaan ei suoraan syyttävän silmäyksen pastoriin ja hänen puolisoonsa. Mitä — olisivatko itse vanhemmat antaneet aihetta siihen? Ei, ei! Jos esimerkki mitään voi lapseen, niin oli pojalla, Anterolla, isä ja äiti esimerkkeinä, jommoisia harvalla lapsella konsanaan on ollut. Jumalan sanan kuuliaisuuteen antauneena, häneen ainoaan turvaten, hänen sanaansa kaikissa ohjenuoranaan pitäen oli pastori M. palava kynttilä, joka valaisi, jonka luona huolestuneet sielut aina saivat lohdutusta ja jonka voimalliset sanat jyskyttivät nukkuvien omiatuntoja. Ja äiti — kuinka hurskas, kuinka hellä, kuinka nöyrä hän oli! Semmoisina esiintyivät nämä vanhemmat. Pastori osotti koko elämällään, että hänen oman sielunsa asia ja hänen sanankuulioittensa autuus alati oli hänen silmämääränänsä. Siitä lähtivät hänen tekonsa. Ja uskollisena toverina, luonnoltaan vielä herttaisempana, aina alttiiksi antauvana, auttavana ja osaa-ottavana seisoi rakastettu puoliso hänen sivullaan. Heissä vallitsi yksi sydän, yksi mieli.

»Ei olisi luullut löytyvän maan päällä onnellisempaa pariskuntaa. Ja onnellinen se olikin, varsinkin kun rakastettu lapsi heidät vielä likemmin yhdisti toisiinsa ja he hänet saivat yhteisesti hoidettavakseen taimena, jonka he tahtoivat kasvattaa kokonaan Herransa omaksi; onnellinen vielä sittenkin, kun he tämän rakastetun pojan saivat ristiksensä, jonka paino usein puristi katkeria kyyneleitä heidän silmistään; sillä tämä risti saattoi heidät yhä vaan likemmäksi Herraa; — niin, onnellinen aina siihen hetkeen asti, jona hellä äiti ummisti silmänsä kuolemaan ja sureva puoliso hänen hautansa sulki. Mutta eipä silloinkaan kyyneleet, jotka siinä virtasivat pastorin silmistä, olleet onnettomuuden; ei, kaipauksen ja kiitollisuuden osotteena kostuttivat ne turvetta, jonka alla uskollisesti tykyttänyt sydän kylmänä makasi; kiitollisuuden siitäkin, ettei tämän sydämen rauhaa enää päässyt häiritsemään ne tiedot, jotka hän samana aamuna oli saanut kadotetusta, mutta yhä aina sanomattomasti rakastetusta pojastaan.

»Niin, hän tämä sanomattomasti rakastettu poika, oli langennut, oli vajonnut yhä syvemmälle siihen kuiluun, jonka loppu on kadotus. Kaikki, mitä hurskaat vanhemmat olivat tehneet hänen hyväksensä: heidän opetuksensa, heidän rukouksensa — kaikki näkyi menneen hukkaan. Ja turhaan olivat he koettaneet päästä käsittämään, miksi sen niin piti oleman, miksi rukousten lapsi yhä kauemmaksi eksyi oikeuden tieltä, eksyi pois siitä Herrasta, jolle he olivat hänet antaneet. Kuinka herttainen, kuinka kiltti hän oli ollut lapsena! Kuinka miellyttävää ja ylentävää oli ollut nähdä hänen panevan ristiin pienet kätensä ja rukoilevan hellän äidin opettamia rukouksia! Kuinka iloinen hän oli ollut, kuinka älykäs! Ja nyt…

»Kun pastori puolisonsa haudalta palasi ja sitten hautausvieraiden lähdettyä sulkeusi kamariinsa, oli siellä kirje, jonka hän saman päivän aamulla oli saanut ja jonka sisällys jo oli hänelle tuttu. Hän luki sen nyt uudelleen. Se oli eräältä hänen vanhalta ystävältään ja sisälsi tietoja Anterosta. Varovasti niitä ystävä jakeli, mutta viittausten pohjaan tunkeusi isän silmä. Ja kun ystävä lopetti kirjeen sanoilla: 'luulen, että tekisit hyvin, jos pian tulisit tänne ja noutaisit kotiin poikasi', niin tiesi isä, mitä hänellä oli odotettavissa. Hän kumartui pöytää vasten ja istui siinä kauan liikahtamatta. Hän kävi ajatuksissaan läpi poikansa koko elämän. Hän näki hänen lepäävän kätkyessään, näki hänen ensikerran hymyilevän, näki hänen ottavan ensimäiset askeleensa, kuuli hänen sopertavan ensimäiset sanansa, näki hänen leikkivän äidin sylissä, iloitsevan ensimäisestä kirjastaan ja opiskelevan siitä ensimäiset kirjaimet. Kuinka nopeasti hän sitten edistyi; kuinka raskas oli ensimäinen ero kodista; kuinka riemullinen hetki, kun hän jouluksi koulusta palasi ja hyvä todistus kädessään juoksi vanhempiansa vastaan; kuinka he iloitsivat hänestä, kun hän sitten koko koulu-ajan yhä toi hyviä ja kiittäviä todistuksia heille! Oi, mielellään olisi isä jäänyt sitä aikaa ajattelemaan; mutta — sitä seurasi toinen, joka alussa nosti pieniä, kohta poistuvia, sitten aina yhä sumuisempia pilviä heidän ilonsa taivaalle ja vihdoin peitti sen.

»Antero oli koulunsa ensimäisenä tullut ylioppilaaksi, mutta siitä se alkoi hänen alentumistilansa. Hän joutui huonoihin seuroihin, jotka vähitellen — alussa melkein näkymättömästi — uursivat sitä elämän katsantotapaa, joka häneen oli kodissa istutettu ja tehnyt hänen alkuelämänsä niin onnelliseksi. Hän oppi iloisten toverien seurassa juomaan; hän joutui sitten semmoisten pariin, jotka korttia löivät. Siitä se alkoi.

»Pastori tuli ajatelleeksi hetkeä, jona Antero ensi kerran oli jättänyt kirjeessänsä mainitsematta rahalliset menonsa. Aina ennen, aina ensimäisestä kouluajastaan oli hänellä näet ollut tapana kirjoittaa vanhemmilleen kaikki, mitä hän oli tehnyt, muun muassa mihin hän rahojaan oli pannut. Ja hän oli sen tehnyt vapaaehtoisesti, isän sitä vaatimatta: se oli ollut niin luonnollista. Kun hän ensikerran tämän laiminlöi, ei isä sitä minään olisi pitänyt, jollei kirje muutenkin olisi tuntunut hänestä oudolta. Hän kaipasi siitä jotakin, — mitä, sitä hän ei itsekään ymmärtänyt. Mutta kun sitten tuli toisia kirjeitä, joissa Antero yhä vähemmän kosketteli sellaisia seikkoja, jotka ennen olivat olleet niiden pääsisältönä: mitä hän oli lukenut ja toimittanut, niin alkoi jo isä tulla huolelle, semmenkin kun Antero alati näkyi olevan rahantarpeessa. Sydämellisiin kirjeisiin, joita isä tuon tuostakin kirjoitti, sai hän vain leikillisiä vastauksia: isän ei tarvitsisi pelätä, ei ollut mitään vaaraa j.n.e.

»Tällaisessa kirjevaihdossa, joka isän puolelta kävi yhä huolestuttavammaksi, kului vuosi; ja kun Antero vihdoin sen loputtua tuli kotiin — kuinka hän oli muuttunut! Mutta vielä voitti rakkaus, vielä pystyi se jäätymäisillään olevaan sydämeen ja sulatti sen. Poika heittäysi vihdoin vanhempainsa syliin ja tunnusti, millä teillä hän oli kulkenut, tunnusti, katui ja lupasi parannusta. Se hetki oli kodissa ja taivaassa ilon hetki. Kaikki oli taasen hyvin, kaikki anteeksi annettu ja unohdettu. Kuinka kiittivätkään isä ja äiti taivaallista Isää, joka heille oli antanut takaisin heidän poikansa!

»Kokonaisen vuoden pysyi nyt Antero kotona, ja ahkerassa työssä kului tämä vuosi. Hän luki papin tutkintoa varten. Vakaviin tutkimuksiin käyttivät isä ja poika illat. Kuinka pian se vuosi katosi… Syvä huokaus pääsi pastorin rinnasta, kun hän tuota aikaa ajatteli. Ja kun se loppui ja Anteron taasen tuli lähteä vaaralliseen maailmaan, kuinka vakavat olivat hänen päätöksensä, kuinka monta sydämen syvimmästä pohjasta käynyttä rukousta seurasi häntä hänen matkalleen! Äiti ei tahtonut jäähyväishetkenä hänestä irtautua; uudelleen ja aina uudelleen syleili hän häntä, ikäänkuin olisi hän aavistanut, että hän ijäksi hänestä nyt erosi. Kuinka hitaasti kuluivat sitten päivät, kun Antero oli lähtenyt: kuinka hartaasti rukoilivat isä ja äiti hänen puolestaan: kuinka levottomasti odottivat he hänen kirjeitään! Ja ne tulivat, ne rauhoittivat, ne viihdyttivät. Antero pysyi uskollisena sille Herralle, jonka sananjulistajaksi hän valmisti itseään.

»Mutta taasen oli eräässä kirjeessä jotakin, joka ei isää oikein tyydyttänyt; hän kaipasi siitä jotakin, vaikka hän ei nytkään tiennyt oikein mitä. Ja sitten tuli kirje, jossa Antero ilmoitti, että hän erään professorin neuvosta oli päättänyt ensin suorittaa filosofian kandidaattitutkinnon, ennenkuin rupeisi papiksi — jos ei isällä ja äidillä ollut mitään sitä vastaan. Tämä suunnitelman muutos ei ollut isän mieleen, mutta hän ei kumminkaan tahtonut sitä vastustaa. 'Tee, niinkuin parhaaksi näet, mutta mitä teet, niin tee Herran nimessä! Mieluummin olisin minä kumminkin suonut, että olisit jatkanut suunnitelmaasi muuttamatta', oli hän vastannut.

»Sitten alkoivat kirjeet harveta, henki niissä muuttua toisellaiseksi. Lapsellista rakkautta ei niissä enää ollut; kaikellaista korkeaa oppia ne sisälsivät; viimein ei sanaakaan siitä, mitä vanhemmat mieluummin olisivat tahtoneet kuulla: miten hänen sisällisen elämänsä laita oli. Mutta sen sijaan sisälsivät ne pyyntöjä, että isä rahaa lähettäisi — uudelleen rahaa. Sitten tuli kirje, josta henki entistä mielenlaatua, joka puhui lankeemuksesta ja katumuksesta, mutta — enemmän vielä rahallisista huolista. Antero tarvitsi summan, jonka suuruus kauhistutti isää. Pastori näet ei ollut rikas; hänen oli ollut vaikea saada kokoon, mitä poika edellisissä kirjeissä oli pyytänyt. Hän ponnisti kumminkin viimeiset voimansa, ja kun hän tuon suuren summan lähetti, kirjoitti hän Anterolle, että hän oli sen — lainannut. Samassa kirjeessään oli hän myös lausunut, että äiti oli sairastunut ja pyysi, että Antero jo senkin tähden kiireesti palaisi kotiin. Viikkoja kului, mutta odotettua poikaa ei kuulunut. Äiti heikkoni heikkonemistaan, eikä isän uusiin kirjeisiin edes vastausta tullut, ei siihenkään, jossa isä ilmoitti, että äiti oli kuolemaisillaan ja halusi vielä kerran nähdä rukouksiensa lasta. Äiti kuoli, ja nyt hänen hautauspäivänään tuli vihdoin kirje — ei Anterolta, vaan eräältä pastorin lapsuuden ystävältä, — ja se toi sanoman, että poika oli erotettu yliopistosta petoksen ja väärennyksen tähden… Niin pitkälle siis oli tuo toivojen lapsi joutunut harhatiellään.

»Voitte ajatella isän mieltä, kun hän yksinäisessä kamarissa istuu, pää syvään vaipuneena ristiin asetettujen käsien varassa, mutta käsittää sitä — ken sitä voi? Kestämään, mitä hän on tänä päivänä saanut kokea — siihen tarvitaan voimia, joita ihmisellä ei itsellään ole. Kuumia kyyneleitä virtaa hänen silmistään. Yön hetket kuluvat. Yhäti istuu hän siinä. Hän tuntee sen: hän on kadottanut kaikki, kaikki, mitä hänellä maailmassa oli rakasta: hän on yksin… Yksin? Ei! Hänellä on vielä Jumalansa, ja tämän Jumalansa kanssa taistelee hän, rukous aseenansa.

»Kun koite idässä ilmaisi uuden päivän alkua, kohotti hän vihdoin päänsä. Hän oli, niinkuin muinen Israel, saanut voiton; hän oli oppinut kaikki jättämään sen isän huostaan, joka on kaikkein oikea isä, joita taivaassa ja maassa lapsiksi nimitetään. Hän tarttui siinä pöydällä olevaan kynään ja piirsi edessänsä olevalle paperille muutamia sanoja — ehkä ajatuksissaan, sillä hän jäi niitä isoksi aikaa katsoa tuijottamaan. 'Poikani, poikani!' huokasi hän. 'Et ole ihmisten, vaan Jumalan edessä valehdellut. Mutta Herra koittaa sinun ylitses, ja hänen kunniansa pitää sinun päälläs nähtämän.'

»Sitten nousi hän ryhtyäksensä niihin toimiin, joihin ystävä oli häntä kirjeessään kehottanut. Hän aikoi lähteä pääkaupunkiin etsimään poikaansa. Mutta miten oli hänen laitansa? Hänen päätänsä pyörrytti, häntä värisytti ja vilusti.

»Pastori oli tavallisesti aamuisin hyvin varhainen. Jo kauan ennen muiden nousua oli hänellä tapana kuljeskella tiluksillaan tahi, jos ilma ei sitä myöntänyt, istua huoneensa rappusilla. Mutta rouvansa hautauspäivän jälkeisenä aamuna ei häntä näkynyt. Vanha Sanna, uskollinen palvelia, joka rouvan sairauden aikana oli pappilassa emännän toimia hoitanut, tähysteli turhaan tietä ja rappusia. Vihdoin meni hän pastorin kammariin.

»Siellä makasi runneltu isä lattialla vuoteen vieressä. Äkkinäinen halvaus oli häntä kohdannut. Sannan kauhistuksen huuto kokosi rakastetun isännän luo talonväestä toisen toisensa jälkeen. Pastori eli, vaikka tajutonna. Hän nostettiin vuoteeseen, ja siinä sitten hänen ympärillään seisoi väki, tietämättä mitä tehdä, kunnes Sannan toimesta vihdoin saatiin sana lukkarille.»

* * * * *

»Aamu oli kaunis, ilma tyyni, taivas pilvetön. Vanhan kirkon akkunat kimaltelivat kuin olisi Jumalan temppeli ollut valaistu; auringon säteet kohtasivat niitä. Ne loistivat niin ihmeen kirkkaasti. Ilmaisiko tuo, että sielunpaimen nyt oli astuva siihen iloon, johon hän oli niin monta ohjannut?

»Rauha ja hiljaisuus vallitsi kirkkomaalla. Siellä ne nukkuivat vainajat niin levollisesti. Heidän huolensa, heidän surunsa — maa peitti ne. Mutta maan päällä elävien kesken elivät huolten ja surujen haltiattaret.

»Kalmiston hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin syvä huokaus. Se tuli haudalta, joka ihan äsken oli täytetty. Siinä makasi kauniina aamuna yksinäinen nuorukainen polvillansa — äidin haudalla poika, Hän oli siinä näin maannut auringon ensi koitteesta asti. Hän oli kiiruhtanut äitinsä sairasvuoteelle. Hän oli myöhästynyt. Hän tapasi äitinsä maan poveen kätkettynä.

»Mitkä tunteet täyttivätkään siinä hänen sydämensä? Nuo syvät, katkerat huokaukset, jotka ikäänkuin väkisin pusertuivat hänen rinnastaan — äidin rakkaus, äidin rukoukset, äidin neuvot, jotka kaikki maailman mudan peittäminä olivat hänen sydämensä pohjalla uinailleet, ne olivat se lähde, josta nuo sanattomat huokaukset pulppusivat. Nyt vasta ymmärsi hän, kun ei hänellä äitiä ollut, mitä hän oli kadottanut.

»Hän oli langennut. Tunsiko hän itse kuinka syvälle? Hän oli unohtanut kotinsa, isänsä, äitinsä ja omat hyvät päätöksensä — kaikki, vajotakseen yhä syvemmälle maailman saastaisuuden likaan. Isänsä lähettämän viimeisen suuren rahasumman oli hän käyttänyt pelastaaksensa turmiosta, johon irstainen elämä ja peli oli hänet heittänyt — mutta vaan antautuaksensa jatkamaan samaa hurjaa elämää. Se sai hänet viimein väärentäjäksi ja häpäisi ainaiseksi hänen nimensä. Yliopisto sulki häneltä ovensa; raastuvan oikeuden tuomio riisti häneltä kunnian: entiset juoma- ja pelitoverit käänsivät hänelle selkänsä… Epätoivo pyöritti häntä kuilunsa suulla, pisti aseen hänen käteensä ja kuiskasi hänen korvaansa: 'kuole!' Mutta silloin kohousi kaukaisena näkynä hänen eteensä hänen entinen onnellinen elämänsä. Isä ja äiti astuivat hänen sielunsa silmäin eteen, ja runneltu nuorukainen itki.

»Isä ja äiti eivät hylkäisi häntä nytkään, hän tunsi sen sydämessänsä. Ja tuo tunne oli korsi, johon hän tarttui ja joka sai julmat itsemurhan tuumat poistumaan. Sitten tuli isän kirje äidin sairaudesta ja toinen, jossa äiti ilmaisi haluavansa vielä kerran nähdä poikansa… Ja taasen raivosi nuorukaisen sielussa myrsky: katumuksen, itsesyytöksen, häpeän; mutta siitä myrskystä kangasti äidin syli, ja kyynelvirtaan asettui sydämen kuohu. Hän nousi. Hän tahtoi näyttää, että hänellä vielä oli voimia alkaa uutta elämää. Oi, hän ei muistanut sitä apua, joka oli äidin turva kaikissa. Nyt — kotiin, kotiin!

»Siinä kului kumminkin päiviä, ennenkuin hän pääsi lähtemään. Hän oli tuhlannut kaikki. Vasta viimeisillä meni hän isänsä vanhan ystävän luo, jonka ovea hän kerran oli vannonut ei koskaan avaavansa. Hänen täytyi se tehdä; äidin rakkaus voitti hänen ylpeytensä. Hän pyysi isänsä ystävältä rahoja päästäksensä kotiin. Hän sai, mitä hän pyysi, ja kun hän siinä rahat kädessään seisoi, tunsi hän, että tämä isän ystävä olisi voinut olla hänenkin ystävänsä. Mutta tämä kiitollisuuden tunne muuttui taasen katkeruuden tunteeksi, kun hän kuuli auttajansa jäähyväissanat: 'sano terveisiä isäraukallesi!' Kuinka nuo sanat olivat loukkaavat: — 'isäraukallesi!' Hän kiiruhti pois. Hänellä oli rahoja… Mitä, jos hän vielä koettaisi pelionneansa ennenkuin lähti… Hän voisi sitten kulkea sitä kiiruummin… Ei, häntä ei olisi otettu vastaan entiseen peliseuraan. Entiset toverit hylkäsivät nyt hänet, kun olivat hänet onnettomaksi saattaneet. Tuo ajatus sai hänen kasvonsa punastumaan vihasta ja hävystä.

»Hän poikkesi likellä olevaan ravintolaan. Hän tarvitsi korvausta kärsimyksilleen. Äidin tila ei taitanutkaan olla niin peräti vaarallinen… Hän joi lasin, joi pari; ja kuta enemmän hän joi, sitä enemmän rohkaistui hänen mielensä. Hän oli jo ehtinyt siihen kiihoituksen tilaan, jossa järki on jättämäisillään juomarin, kun sisään astui muutamia hänen entisiä tovereitaan. Ylenkatse, mitä nämä osoittivat häntä kohtaan, oli saada hänet raivoon; mutta hän osasi vielä hillitä itseään. Hän joi lasinsa loppuun, sitten riensi hän ulos. Vielä samana iltana oli hän kotimatkalle lähtenyt.

»Hänellä oli pitkä matka edessänsä. Kulkiessaan tuota ennen niin rakastettua kotia kohden oli hänellä aikaa ajatella tilaansa. Hän kuuli siinä ääniä syvyydestä — ei enää vain noita löysiä, jotka hetken riettaisiin ajanviettoihin kehoittivat. Hän tunsi nyt, mitä hän oli tehnyt. Ja kuta likemmäksi hän kotoansa ehti, sitä rauhattomammaksi muuttui hänen mielensä… Mitä sanoisi hän äidille ja isälle?

»Aurinko lähestyi taivaanrantaa, kun hän joitakuita peninkulmia kodistansa sai tiedon äitinsä kuolemasta. Se oli hänet masentaa se sanoma. Hän oli sydämestänsä rakastanut tätä äitiä… Omituinen on ihmisen sydän. Kun hän tointui iskuista, minkä ensimäinen sanoma oli hänessä vaikuttanut, tunsi hän jotakin rauhoittavaa mielessään. Äidille ei hänen tarvinnut tunnustaa lankeemustansa. Äiti oli säästynyt kauhealta surulta. Oi, jospa tämä tunne olisi ollut rehellinen: jospa se olisi perustunut todelliseen katumukseen, eikä vain itsekkäiseen lohdutukseen, siihen, että hän nyt pääsi tunnustamasta, pääsi nöyryyttämästä itseään! Mutta isä — mitä sanoisi hän hänelle?

»Antero oli matkansa alussa kulkenut mitä suurimmalla kiiruulla; nyt, kun hän kotoa lähestyi, kävi kulku vitkallisemmaksi. 'Miten saattaisi hän isää kohdata — miten?' Siinä kysymys, joka kokonaan valtasi hänet ja samalla ilmaisi hänen sisällisen ihmisensä. Kun hän ajatteli, missä mielentilassa hän viime kerralla oli kotiin palannut, oli siinä jotakin, joka sai kaipausta aikaan; kun hän sitten ajatteli, millä mielellä hän oli kodista lähtenyt, hymyili hän katkerasti. Elää niin, kuin hän silloin oli luvannut elää — se oli kerrassaan mahdotonta. Rukous — mitä oli se? Hän tahtoisi nyt näyttää, mitä ihminen itse voi. Hänen pahin kiusauksensa oli juominen; hän lakkaisi juomasta — jos ei alussa ihan kokonaan, niin vähitellen… Tuollaisia ajatuksia hyöri hänen mielessään edes ja takaisin, ja niiden keskeltä nousi yhäti kysymys, mitä sanoisi isä, mitä sanoisi hän isälle. Ja aurinko laskeusi, yön hiljaisuus levitti vaippansa maiden ja vesien yli. Taivas oli pilvetön ja selkeä. Koko luonto näytti niin juhlalliselta. Hän vaan, onneton nuorukainen, ei siitä mitään tiennyt.

»Niin saapui hän viimeiseen kestikievariin. Siellä sai hän tietää, että äiti oli samana päivänä haudattu…

»Hänellä oli puolentoista penikulmaa kotiin. Ääneti istui hän puheliaan isännän vieressä, joka itse oli tullut 'pastorin Anteroa' kyyditsemään ja nyt turhaan koetti pakinallaan vetää häntä pois hänen synkistä ajatuksistaan. Jo alkoi aamu koittaa, jo haamoitti kaukaa kirkon torni.

»'Seisauttakaa; minä kuljen loppumatkan jalan', sanoi vihdoin Antero, kun saapuivat kirkkomaan kohdalle. Ja hän hypähti alas kärryiltä ja kiiruhti haudalle, jossa hänen äitinsä lepäsi. — —

»Ja uusi päivä nousi herttaisen kauniina. Se kutsui elävät uusiin toimiin, mutta menneistä ajoista suhisivat kirkkomaan tuuheat puut, niiden toimista, jotka päivän kuorman ja helteen jo olivat loppuun kestäneet ja nyt maan rauhallisessa sylissä töistään lepäsivät.

»'Äiti, jos sinun henkesi elää, niin tue minua!' —

»Askeleita kuului. Siinä tuli hautausmaalle ihmisiä. Ne lähestyivät hautaa, jolla nuorukainen makasi polvillaan. Ne tulivat häntä hakemaan. Kestikievari oli vienyt hänen tulostansa sanan pappilaan. —

»Se tuli niin kovin äkkiarvaamatta. Se kohtasi kuin ukkosen salama, mutta kohdatessaan ehti se kuiskata — tuo sanoma isän halvauksesta: 'näin se on parempi!'

»Ja poika kiirehti isänsä luo, kiirehti hänen vuoteellensa. Näinkö heidän oli sallittu tavata toisiaan? Näinkö ne saivat ratkaisunsa nuo kysymykset: 'mitä sanoo isä?'

»Pastori ei ollut herännyt tainnuksistaan. Elämä ja kuolema taistelivat hänestä. Kuinka muuttunut hän oli!

»Näinkö se on parempi?… Ei, ei! Tuona hetkenä, jona pojan silmä kohtasi isän silmää — tuota silmää, josta rakkaus aina oli loistanut, mutta joka nyt kylmänä, tajuttomana tuijotti häntä vastaan — tuona hetkenä tunsi poika viheliäisyytensä. Ei ollut hänellä enää maailmassa ketään, joka hänestä välitti. Hänen syntinsä, hänen rikoksensa, hänen häpeänsä — yksin saisi hän ne kantaa — jos isä kuolisi.

»Jos isä kuolisi! Tuo ajatus täytti nyt sanomattomalla kauhulla Anteron sydämen. Jos isä kuolisi tajuntaansa enää heräämättä, rakkauden, anteeksi-antamuksen sanaa lausumatta…

»Raskaasti kuorsaten hengitti sairas. Lukkarin suonenavaaminen ei muutosta saanut hänen tilaansa. Ei mistään, mitä siinä koetettiin, apua ollut. Voisiko lääkäri mitään? Ehtisikö hän edes? Sannan toimesta oli häntä pantu noutamaan kaupungista — kahdeksan penikulman päästä.

»Siinä oli Anterolla taaskin aikaa ajatella tilaansa; mutta tuskinpa osasi hän mitään ajatella? Kirje, jonka pastori yöllä oli lukenut, oli ollut lattialla. Antero oli sen huomannut. Sen sisällys oli hänelle huudahtanut: 'Sinä olet kaikkeen syypää!' — Kaikki selvesi nyt kerrassaan hänelle: äiti oli kuollut surusta hänen tähtensä, ja nyt — isä! Niin huikenteleva kuin hän olikin, oli hänen vaikea tätä kestää. Äitinsä murhaaja, isänsä murhaaja!… Irstaisuudessa valvotut yöt, väkevistä juomista runneltu ruumis ja pitkä, väsyttävä kotimatka, jolla hän tuskin ollenkaan oli saanut unta silmiinsä — tämä kaikki oli vienyt hänen voimansa, ja sen lisäksi tämä sielun tuska… Hän istui siinä isän vuoteen vieressä pidellen hänen kättään kädessään, taukoamatta tuijottaen hänen kalpeihin kasvoihinsa. Turhaan koetti uskollinen, vanha Sanna saada häntä pois isän tyköä, turhaan tarjosi hän hänelle ruokaa.

»Tunnit kuluivat toinen toisensa jälkeen, mitään muutosta aikaansaamatta. Vihdoin, kun kyökin kello löi kolme, taukosi tuo kamala kuorsaaminen. Antero luuli samalla tuntevansa, että isän käsi värisi, ja huudahdus, sanomattoman ilon huudahdus: 'Hän elää, Jumalan kiitos! Hän elää!' purkausi hänen sydämestään.

»Niin, isä eli. Kadonnut oli tuo kamala tajuttomuus hänen silmistänsä; niiden katse ilmaisi, että hän oli tullut tuntoonsa. Hän ummisti silmänsä, hän avasi ne uudelleen. Ilon säde leimusi niistä. Hän oli nähnyt ja tuntenut vuoteensa vieressä polvistuvan poikansa.

»'Antero!'

»Hän koetti kohottaa kättänsä. Se ei kohonnut, se ei enää totellut hänen tahtoansa. Mutta uudelleen sai hän sopertavalla äänellä lausutuksi: 'Antero!' Ja poika — ikäänkuin olisi hän ymmärtänyt isän aikomuksen, nosti hänen kätensä, asetti sen päänsä päälle ja kuiskasi: 'Isä, sano, että olet minulle anteeksi antanut!'

»Hervotonna lepäsi isän käsi onnettoman pojan päälaella. Kuinka raskaalta se tuntui! Kuinka keveäksi se muuttui, kun isä hiljaa ja katkonaisesti oli saanut lausutuksi sanat: 'An-teeksi an-ta-nut kaik-ki!' Sitten liukui käsi alas pojan päälaelta ja jäi riippumaan vuoteen laidalle.

»Kaikki anteeksi! Mikä ääretön vaikutus oli noilla isän katkonaisesti lausutuilla sanoilla! Ne vapauttivat tuomitun, nostivat ylön kauhean taakan hänen sydämeltänsä. Antero tarttui tuohon hervottomaan käteen ja puristi sitä kauan nyyhkien. Viimein kuiskasi hän hiljaa: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta.'

»Kuuliko isä tuon hiljaisen lupauksen? Ymmärsikö hän sen? Varmaan kuuli hän sen, ymmärsi sen, sillä hänen huulensa vetäysivät riemulliseen hymyyn, ikäänkuin olisi hän juuri tuota lupausta odottanut. Hän koetti puhua, mutta se ei enää häneltä käynyt. Hän oli noilla anteeksiannon sanoilla päättänyt tilinsä maailman kanssa.

»Iltaan saakka makasi hän näin. Silloin tapahtui hänen kasvoissansa muutos. Hymy hänen huuliltaan kuoleutui, silmät kadottivat vähitellen kirkkautensa. Kaikki sen näkivät: lähdön hetki oli tullut. Niin, se oli tullut. Rauhallisesti, näkymättömästi erosi pastorin henki tästä maailmasta, mukanansa pojan lupaus.

»Virkapukuunsa puettuna makasi pastori mustassa arkussansa. Ristissä käsin, Sannan asettama virsikirja rinnallaan, makasi hän siinä niin rauhallisena, niin onnellisen näköisenä. Kuusia oli pystytetty arkun ympärille; auki-olevat akkunat olivat valkoisilla liinavaatteilla peitetyt.

»Hän makasi omassa kammarissaan. Keskelle lattiaa oli asetettu kaksi tuolia; niiden varassa oli arkku.

»Kaksi päivää oli hän ruumiina ollut. Likempää ja kauempaa olivat hänen seurakuntalaisensa käyneet hänelle viimeiset jäähyväisensä sanomassa. Ei siinä monta sanaa puhuttu, mutta ne harvat, jotka lausuttiin, silmät, mitkä nyt viime kerran näkivät paimenen, kasvojen ilmeet — kaikki ilmoittivat, kuinka rakas hän heille oli ollut,

»Ja poika?

»Vaikea on kuvata hänen sielunsa tilaa. Isänsä ruumiin vierestä ei hän tahtonut eritä. Isän anteeksiantamuksen sanat soivat hänen korvissaan; katumuksen polttava tuli riehui hänen rinnassaan. Hän tunsi, mikä hän oli ja mikä hän olisi voinut olla. Muuan hänen isänsä vanhoista ystävistä, kunnon lautamies, oli sanonut: 'Jos olisitte pappi, niin pyytäisimme teidät isänne jälkeläiseksi.' Nuo sanat olivat lausutut vainajan ruumiin vieressä.

»Oli ilta. Seuraavana aamuna oli ruumis vietävä hautaan. Vuoden aika vaati sitä.

»Antero oli yksin isänsä kammarissa. Viimeisen kerran maan päällä katseli hän tänään näitä lempeitä, kuolon koskettelusta jäähtyneitä kasvoja. Suru, sanomaton suru valtasi hänet. Häpeän merkki otsallaan täytyisi hänen lähteä maailmaan tästä kodista, jonka jok'ainoa esine muistutti häntä rakastavan isän, rakastavan äidin huolesta ja lemmestä.

»Hän itki, itki katkerasti. Hän oli tunkeunut kuusimajaan, laskeunut polvilleen isän arkun viereen ja painanut kuuman otsansa sen kylmää reunaa vastaan. Oi, jos isän käsi vielä kohoutuisi, laskeutuisi hänen päänsä päälle!… 'Anteeksi antanut kaikki!' niinhän ne kuuluivat isän viimeiset sanat. Ne soivat uudelleen hänen korvissansa. Hän kuuli ne taasen niin selvästi, kuin olisivat kuolon ummistamat huulet ne uudelleen lausuneet. Hän nosti hämmästyneenä päänsä. Ei … niitä sanoja ei hän enää täällä maan päällä saisi kuulla… Siinä muistui hänen mieleensä lupaus, minkä hän oli tehnyt: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta.' Hän laski kätensä isän kylmälle otsalle ja kertoi nuo sanat: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta.' Ja hän lisäsi siihen vielä: 'kautta Jumalan!'

»Varmaan lähti tämä lupaus hänen sydämensä syvimmästä syvyydestä. Mutta — kenenkä apuun turvasi hän, kun hän tuon pyhän valan teki? Sitä hän ei tullut ajatelleeksi. Oli yksi, joka sen tiesi, joka näki, että hän turvasi vain — omaan itseensä.

»Hän nousi. Aurinko oli laskeunut. Hiljaisuutta oli kaikkialla. Silloin tällöin kuului vain kaukaa lehmänkellon kilinää ja yötuulen suhinaa, kun se liikutteli kasvitarhan tuuheain puiden oksia.

»'Minä lupaan, isä, parannusta…'

»Se huumasi Anteroa, tuo lupaus; se syyti toivoa hänen sieluunsa. Hän ei tuntenut enää itseään. Kaikki oli niin kummallista, niin juhlallista hänen ympärillään.

»Siinä oli hänen isänsä kirjoituspöytä. Ei ollut koskenut siihen siitä illasta saakka, jona isä sen luona viimeksi istui, muut kuin Sanna. Hän oli järjestänyt siinä olevat kirjat ja paperit. Siinä oli isän kynä mustetolpossaan; siinä oli vasemmalla hänen suuri raamattunsa ja sen päällä hänen virsikirjansa. Tuoli vain pöydän edessä oli tyhjä.

»Antero istuutui siihen. Tuulen henki liikutteli hiljaa valkoista liinaa, joka akkunaa verhosi.

»Pöydällä olevat paperit makasivat siinä päälletysten huolellisesti asetettuina. Oli kuin olisi tuo liehuva akkunan verho viitannut niihin.

»'Niin, isä, minä tahdon sen tehdä!' kuiskasi poika.

»Ja hän sieppasi kiireesti puhtaan paperipalasen, kirjoitusvihon sivun kokoisen. Hän ei likemmin katsonut sitä. Hän tarttui kynään ja kirjoitti:

»'Isä! Minä lupaan tästä päivästä parannusta, niin totta Jumala minua auttakoon! Sinun Anterosi.'

»Hän katsoa tuijotti kauvan kirjoitustaan; sitten nousi hän ja meni isän ruumiin luo. 'Niin, isä, minä lupaan sen!' kuiskasi hän, käsi nytkin isän kylmälle otsalle laskettuna.

»Hän kohotti hiukan ruumiin päätä. Kuinka kankea se oli! Kuinka hänen kätensä vapisi! Siinä oli päänaluksessa isän pään kohdalla syvennys. Siihen laski hän kirjallisen lupauksensa.

»Isän pää lepäsi lupauksen päällä, ja poika oli taasen polvillaan isän ruumiin vieressä.

»'Vie se, rakas isä, hautaan, osoitukseksi poikasi katumuksesta ja parannuksesta!'

»Hänen mielensä kävi niin kummalliseksi. Oli kuin olisi hänen entisyytensä ollut unelma, jolla ei mitään todellisuutta ollut. Hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin ihmeen onnelliseksi.

»Kauan oli hän siinä polvillansa. Aamun ensi säde tapasi hänet vielä siinä. Se pistäysi huoneeseen akkunaliinasen ja kuusien lomasta. Se kohtasi yhtäkkiä hänen silmiänsä, ikäänkuin olisi se tahtonut tunkeutua niiden kautta hänen sydämeensä nähdäkseen, mihin siellä tuo vakava lupaus perustui: sitten valaisi se kuolleen kasvot, kirkastaen niitä.

»Oliko tuo säde vastaus korkeudesta Anteron lupaukseen?»

* * * * *

»Kului päiviä, kului kuukausia, kului vuosia.

»Pastori, joka oli saanut mukaansa hautaan pojan lupauksen, oli toistakymmentä vuotta rauhallisessa majassaan maannut. Hänen jälkeläisensäkin oli jo ehtinyt Tuonen tuville muuttaa. Uusi polvi oli kasvamassa.

»Harvoin enää kuuli seurakunnassa puhuttavan vanhasta pastorista, hänestä, joka kuoli vaimonsa hautajaisten seuraavana päivänä; vielä harvemmin hänen ainoasta pojastaan, joka oli lähtenyt avaraan maailmaan ja siellä kotipitäjäläisiltään tietämättömiin kadonnut.

»Oli taasen kesä. Kirkkomaan tuuheat puut seisoivat juhlapuvuissaan. Hiljaisella vainiollaan suhisivat ne, kookkaampina vain kuin tuona yönä, jona tuhlaajapoika siellä oli polvillansa äitinsä haudalla, minkä pimeään suojaan muutamia päiviä sen jälkeen hänen isänsä maalliset jäännökset laskettiin ja — hänen valalupauksensa.

»Viisitoista vuotta oli siitä päivästä ummelleen kulunut. Kookas koivu varjosti jo rehevillä oksillaan tätä hautaa. Sannan istuttamat orapihlajat ympäröivät sitä. Viiteentoista vuoteen ei ollut tähän lepokammioon koskenut kukaan muu kuin uskollinen palvelia, jonka rakkaus oli ottanut sen hoidon huoleksensa.

»Silloin saapui eräänä kesä-iltana neljä miestä tämän haudan luo. He raivasivat pois osan orapihlajista. He alkoivat hautaa avata. Joku uusi asukas oli elämänsä määrän päättänyt ja halusi maan rauhaan päästä.

»Kun he olivat lopettaneet työnsä, näkyi syvällä hiukan arkun reunaa.

»'Se on pastorivainajan arkku', sanoi yksi kaivajista, lautamies, sama, joka oli Anteroa puhutellut sanoilla: 'Jos olisitte pappi, niin pyytäisimme teidät isänne jälkeläiseksi.'

»'Olisi hauska tietää, missäpäin maailmaa hänen poikansa nyt kulkee', lausui toinen kaivajista; 'oletteko, kuullut hänestä mitään, lautamies?'

»'En, mutta minä pelkään, ettei hänen käynyt niin hyvästi maailmassa kuin hänen isävainajansa olisi suonut. Sanna-vainaja kertoi, että pastori ja rouva olivat hyvin huolissaan hänestä… Kentiesi on Antero jo kuollut, koska ei hänestä ole vuosikausiin kuulunut mitään.'

»Kaivajat peittivät laudoilla haudan ja olivat juuri lähtemäisillään, kun näkivät kurjan, ryysyihin puetun miehen heitä lähestyvän. Hän oli, tämä mies, kauan etäältä katsellut heidän työtään. Nojaten erästä puuristiä vastaan oli hän seisonut ja väliin ollut aikeessa astua esiin, mutta aina vetäynyt takaisin. Nyt kun kaivajat tekivät lähtöä, tuli hän heidän luokseen.

»'Kenelle tässä hautaa kaivetaan?' kysyi hän vapisevalla äänellä.

»Lautamies katsoi häntä pitkään. Mies oli hänelle aivan tuntematon.

»'Kaivetaanhan vaan Sanna-muorille', vastasi hän, 'pappilan vanhalle ruotilaalle.'

»'Sannakin!' mumisi vieras tuskin kuultavasti. Sitten sanoi hän ääneensä: 'Mutta tämähän hauta tässä on pastori M——n ja hänen rouvansa?'

»'Niin on. Mutta nykyinen pastori on tahtonut noudattaa Sannan viimeistä pyyntöä, ja sentähden saa mummo nyt leposijansa monivuotisen isäntäväkensä vieressä… Mistä vieras on, kun en teitä tunne?'

»'Olenpahan vaan … tuolta etelästä päin', mumisi kurja mies, kääntyen toisaalle päin katsellaksensa, kun samalla auringon viimeiset säteet pilvien lomista pilkottaen heijastavaa valoansa kirkon akkunoihin heittivät. Sitten alkoi hän hiljaa kulkea kirkkomaan veräjää kohden.

»'Kukahan tuokin on?' mumisi lautamies, kun hautuumaalta tielle ehdittyään näki vieraan kääntyvän pappilaa kohden, näki hänen aina väliin seisahtuvan ja pikaisesti katsahtavan taaksensa.

»Niin, kuka oli hän? — Te kyllä sen arvaatte. Viisitoista vuotta oli poika, joka isänsä viimeisen päänaluksen alle oli kätkenyt valallisen parannuslupauksensa, koettanut tuota lupaustansa täyttää, tullaksensa vuosi vuodelta vain yhä paremmin näkemään — ettei hän sitä voinut. Hänen kohtaloistaan näinä vuosina en tiedä paljon kertoa, mutta sitä ei minun tarvinnekaan; hänen esiintymisensä, hänen ulkoasunsa sen sanoja paremmin kertoivat. Kurjuudesta kurjuuteen oli hän vajonnut, aina yhä syvempään, kuta hartaammin hän oli koettanut nousta. Mutta nuo alituiset lankeemukset eivät hänen mieltänsä tylsistyttäneet; ne polttivat häntä joka kerralta kahta kauheammin. Viina ei voinut niiden aikaansaamia pistoksia huuhtoa pois: se masensi kyllä hänen ruumiinsa voimia, mutta se ei sammuttanut hänen sielunsa tuskaa. Päinvastoin. Tulisilla kirjaimilla näki hän aina, kun hän juopumustilastaan selveni, edessänsä kirjoituksen: 'Minä lupaan, isä, tästä päivästä parannusta, niin totta Jumala minua auttakoon!' Ja tämä valalupaus oli isän haudassa. Hän oli tuollaisina hetkinä tulla hulluksi. Mutta — hän ei voinut nousta. Hän koetti ja — lankesi. Tuo kirjoitus oli viimein alati hänen mielessänsä. Se taisteli hänen himoansa vastaan; mutta — himo voitti, asettaakseen sitten yhä tulisemmilla kirjaimilla hänen eteensä hänen valapattoisuutensa. Viimein ei hän ajatellut muuta kuin sitä; yöt päivät näki hän tuon kirjoituksen. Hän kuihtui luurangoksi. Paraassa miehuuden ijässä oli hän harmaapäiseksi ukoksi muuttunut.

»Semmoisena esiintyi hän tuona vastamainittuna kesäiltana isävainajansa haudalla.

»Hän oli viisitoista pitkää vuotta ollut kotiseuduiltaan poissa. Mikä ohjasi sinne nyt hänen askeleensa?

»Uusi ajatus oli sen tehnyt. Hän tahtoi saada takaisin, tahtoi repiä rikki, tahtoi polttaa poroksi tuon kirjallisen lupauksensa. Jos hän sen saisi hävitetyksi, niin pääsisi hän näkemästä tuota kauheata kirjoitusta, joka ei hänelle rauhaa antanut ja jonka olemassa-olo oli häntä vuosikausia vaivannut.»

* * * * *

»Kirkonkellot soivat. Pappilasta on ruumissaatto lähtemäisillään. Pieni se on: nuori pastori, hänen talonväkensä, haudankaivajat, ruumiinkantajat ja joitakuita muita. Sanna, uskollinen palvelia, joka koko pitkän ikänsä oli pappilassa palvellut, on haudan lepoon saatettava.

»Silloin, juuri kun saatto on lähtemäisillään, häiritsee sitä omituinen, kamala sanoma. Uteliaisuudesta olivat muutamat kirkon likiseudun lapsista kiiruhtaneet hautuumaalle, ollaksensa siellä saattoa vastaanottamassa. He olivat kurkistelleet vasta avattuun hautaan. He olivat siellä nähneet kauhistuttavan näön. Haudassa oli ruumiin arkku avattu ja sen vieressä istui ryysyihin puettu mies, nojautuneena haudan seinää vastaan.

»Tämä odottamaton, kamala sanoma iski salamana pieneen saattojoukkoon, joka pappilan pihalla Sannan paarien ympärillä seisoi. Se keskeytti hautaustoimituksen.

»Kiireesti riensivät pastori ja suuri osa saattojoukosta kirkkomaalle. Siellä, kuu avatun haudan luo tulivat, näkivät he tuon samaisen kamalan näön.

»'Eilinen vieras', mumisi lautamies, kun oli hautaan silmännyt.

»Haudan rauhan häiritsiä istui siinä liikkumatonna. Hänellä oli hieman kellastunut paperi vasemmassa kädessään; oikea lepäsi avatun arkun reunalla. Arkun kansi oli viistoon työnnetty; ruumiin pääpuoli näkyi puolittaisin siten syntyneestä aukosta.

»Hämmästyneenä seisoi siinä väki vähän aikaa. Vihdoin saatiin kurja mies nostetuksi haudan reunalle. Kuinka kauhean kamalalle hän siinä näytti! Hänen kasvonsa olivat vääristyneet: hänen pitkät, suortuvaiset, harmaat hiuksensa olivat veriset, ja verta juoksi hänen oikean kätensä sormien päistä. Hän ei ollut kuollut. Hän hengitti vielä, mutta hän oli tiedoton, tainnuksissa.

»Tuo kellastunut paperi hänen kädessään oli kohta vetänyt pastorin huomion puoleensa. Hän koetti irroittaa sitä siitä, sill'aikaa kun miehet hänen kehoituksestaan valmistausivat kantamaan onnetonta likimmäiseen taloon. Väkivaltaa käyttäen onnistui se vihdoin pastorille. Mutta samalla avasi onneton, kurja mies silmänsä. Olihan paperi hänen aarteensa. Tiedotonnakin tunsi hän, että se nyt häneltä ryöstettiin.

»Kamalan tuima oli silmäys, jonka hän pastoriin heitti, kun hän näki kirjoituksen hänen kädessään. Äänellä, joka luita karsi, vaikka se vaan kuiskauksena kuului, vaati hän tuota aarrettansa takaisin. Mutta pastori ei ottanut sitä kuullakseen, eikä hän huomannut tuota tuimaa silmäystä: koko hänen huomionsa oli paperin sisällykseen kääntynyt. Hän luki sen ensin hiljaa, sitten ääneensä.

»'Poikani, poikani!' luki hän. 'Et ole ihmisten, vaan Jumalan edessä valehdellut, mutta Herra koittaa sinun ylitses, ja hänen kunniansa pitää sinun päälläs nähtämän!'

»Sitten loi hän silmänsä onnettomaan mieheen. Oliko tämä kuullut, mitä pastori oli lukenut? Ihmeellinen muutos oli hänessä tapahtunut. Silmän tuimuus oli kadonnut. Koko hänen ruumiinsa värisi. Hän ojensi kätensä pastorin puoleen, ja pastori ymmärsi hänen tarkoituksensa. Onnettoman ojennettuun käteen pani hän tuon kellastuneen paperin.

»Ja haudan reunalla makaava heitti siilien silmäyksen, pikaisen silmäyksen vain. 'Isä!' huudahti hän. Mutta tuohon huudahdukseen oli koko hänen henkensä, hänen sisällisen ihmisensä monivuotiset tuskat purkauneet. Hän puristi kiihkoisesti paperia. Jyskytys, minkä tämä hänen sisällinen ihmisensä oli saanut, oli liian suuri. Hänen murtuneet ruumiilliset voimansa eivät jaksaneet sitä kestää. Hän meni taasen tiedottomaksi.

»Tämä kaikki oli tapahtunut muutaman silmänräpäyksen kuluessa. Ympärillä olevat eivät siitä ymmärtäneet mitään, ennenkuin lautamies enemmän itsekseen kuin muitten kuultavaksi mumisi: 'Pappilan Antero!'»

* * * * *

»Jos olisitte muutamia viikkoja tämän haudalla tapahtuneen kohtauksen jälkeen käyneet pappilassa, olisitte siellä saaneet nähdä syvästi murretun miehen — Pappilan Anteron. Isänsä haudalta oli hän pappilaan kannettu. Nuori pastori oli antanut onnettomalle asunnon hänen lapsuutensa kodissa.

»Hän on äsken kovasta taudista noussut. Hän on vielä heikko: hänen ruumiinsa voimat eivät vielä ole taudin seurauksia voittaneet, mutta päivä päivältä vaurastuu hän.

»Hän on kertonut nuorelle pastorille elämäkertansa, kertonut taisteluistaan ja tappioistaan, kertonut miten hän työnkatsojana, kirjurina, rantakasakkana, jätkänä ja viimein kurjana kerjäläisenä oli elänyt, päivä päivältä vain yhä syvemmälle vajotakseen; — kertonut mielenhäiriöstä, johon rikottu ja aina yhä uudelleen rikottu valalupaus oli hänet syössyt; kuinka koko hänen olentonsa vihdoin oli kiintynyt tuohon haudassa olevaan kirjoitukseen ja kuinka viimein sen takaisin saaminen oli tullut koko hänen elämänsä päämääräksi. Nyt oli se hänen käsissään, nyt oli se hänen kalliin aarteensa. Hän näki tuossa omituisessa sattumuksessa, joka oli saanut hänet kirjoittamaan valalupauksensa juuri samalle paperille, jolle isä vuorokausi sitä ennen oli uskonut huolensa ja piirtänyt järkähtämättömän toivonsa, — hän näki siinä Jumalan ohjauksen, samaten kuin siinäkin, että Sanna oli kääntänyt kirjoitetun puolen alas päin, kun hän pastorin kuolinpäivän aamulla järjesti hänen paperinsa. Pojan lupaus ja isän toivo olivat siten — samalle paperille kirjoitettuina — saaneet maata viisitoista pitkää vuotta haudassa, ennenkuin ne sieltä päivän valoon tulivat — hedelmätä kantamaan.»

* * * * *

»Kovan koulun läpi oli ennenaikojaan vanhentunut mies käynyt, ja mitä hän oli tässä koulussa oppinut, sitä ei hän koskaan unhottanut. Kirje haudasta oli hänet uuteen elämään herättänyt. Isän vahva usko loi päivänpaistetta hänen sieluunsa, kun hän ajatteli entistä elämäänsä, kun epäilys oli hänet voittaa ja kiusaaja hänen korvaansa kuiskasi: 'Sinustako vanhurskas Jumala huolisi!' — Silloin, tuollaisina hetkinä, joina himokin kauhealla voimalla vaati tyydytystä, loi hän silmänsä tuohon kellastuneeseen paperiin, ja voimia, uusia voimia virtasi hänen sieluunsa. 'Herra koittaa sinun ylitses ja hänen kunniansa pitää sinun päälläs nähtämän', luki hän. Ja Herra koitti hänen ylitsensä. Häneltä sai hän voimia toteuttamaan, mitä hän oli paperin toiselle puolelle kirjoittanut.

»Pappilaan, jossa kaikki muistutti häntä hänen hurskaista vanhemmistaan, sai hän yhä edelleen jäädä asumaan. Nuori pastori otti hänet lastensa opettajaksi. Tällä toimella ja kirjoitustöillä ansaitsi hän elatuksensa. Hiljaisena, nöyränä ja ylistäen sitä Herraa, joka oli häneenkin ulottanut auttavaa kättänsä, eli hän lapsuutensa kodissa joitakuita vuosia, taistellen yhä niitä himoja vastaan, jotka niin kauan olivat häntä hallinneet, mutta — voittaen ne. Silloin kohtasi häntä hivuttava tauti, jonka omana hän toista kuukautta sairasti. Seinälle, vastapäätä kuolinvuodettaan oli hän puitteisiin pantuna asettanut tuon kellastuneen paperin, joka oli ollut välikappaleena Herran kädessä hänen kääntymiseensä. Silmät siihen kiinnitettyinä erosi hän rauhallisesti tästä maailmasta.

»'Herra koittaa sinun ylitses!' sanoi hiljaa pastori, joka lastensa, vainajan oppilaiden kanssa seisoi hänen vuoteensa vieressä. Sitten, muistaen että vainaja oli lapsuutensa ajan tässä samassa pappilassa viettänyt, loi hän silmänsä omiin pienokaisiinsa, ja kirkas kyynel kiilui hänen silmässänsä.»

Iso-isän testamentti.

Olimme eräänä iltana keskustelleet kansassamme vallitsevista taloudellisista paheista. Olimme aamupäivällä olleet pitäjäntuvalla, kun siellä huutokaupalla myytiin vaivaisia, olimme kuulleet raakaa pilaa laskettavan harmaahapsisista, tutisevista vanhuksista, jotka maailman koulusta olivat eroamaisillansa; olimme nähneet pieniä orpolapsia nostettavan pöydälle kaikkien nähtäviksi — kuten myytävää kauppatavaraa ainakin. Ei kysytty, kenelle joutuivat nämä vanhat, ei pidetty mitään lukua siitä, kenelle »lyötiin» nuo pienoiset, jotka siinä seisoivat, mitkä itkien, mitkä ihmeissänsä ympärilleen katsellen. Kysyttiin vain: »kuka helpoimmasta ottaa?» Ja siinä punnitsivat huutajat, ja toiseen vaakaan laskivat he punnuksena kysymyksen: »paljonko myytävä syö?» toiseen: »mitä hyötyä hän voi tehdä?»

Siinä myytiin Savikon sokea vaari. Samelan Kamari-Mikko hänet huusi. Neljä tynnyriä viljaa — puoleksi rukiita, puoleksi ohria — oli hinta. Sokea ukko ei puhunut mitään, mutta kirkkaita kyyneleitä tippui hänen ryppyisille poskillensa. Hän oli muinen ollut varakkaan talon isäntä. Mikko tarttui ukon käteen, ja vanhuuttansa hoiperrellen seurasi ijäkäs taluttajaansa. Yleinen syntyi siinä nauru, kun Tanilan Lassi, nuori talon isäntä, Mikolle oven suusta tiuskasi: »Taitaapa nyt Leenasi iloita, kun mökkiin tuot maltaita, vaikka ylivuotisia ovatkin.» — Pikku Katri, nelivuotinen, sinisilmäinen, kaunis tyttö »lyötiin» Urvakon muorille, jota oli sakotettu kapakoitsemisesta ja pahasta elämästä. Tynnyristä vain meni tyttö, mutta Lassi tuumasi, että Urvakon muori laski hinnan tynnyristään saatavien viinakannujen mukaan, ja »silloin kauppa kannattaa.» —

»Tuollainen huutokauppa on inhottava. Se tappaa kerrassaan kaikki ihmiselliset tunteet, se tekee ihmisarvosta lopun. Ja kasvava sukupolvi seisoo siinä vieressä, näkee ja — oppii! Raakaa, kerrassaan raakaa!» Koko sieluni oli kuohuksissa.

Vanha haudankaivaja oli kauan ääneti. Inhosiko hän siihen määrään aamupäiväisiä näkemiänsä, ettei sanamuotoon saanut ajatuksiansa?

»Raakaa!» vastasi hän viimein huudahdukseeni. »Varsinkin säälin lapsiraukkoja. Tuollainen muisto aikaisimmilta päiviltä painuu monenkin mieleen ainaiseksi, puhumattakaan kasvatuksesta, jonka 'syötiksi' asetettu pienoinen useinkin saa. Onneksi ei kansamme toki itse asiassa ole niin sydämetön kuin äskeisestä tapauksesta päättäen voisi luulla. Moni 'huutolainen' on saanut kokea hellääkin kohtelua.

»Ei voitane kumminkaan välttää, että orpo annetaan vähimmän vaativalle, niin kauan kuin vaivaishoito on nykyisellä kannalla, vaikka kyllä tapaa, millä se tapahtuu, voitaisiin muuttaa. Te kyllä hyvin tunnette kansalaisemme. He eivät rupea paljoa maksamaan, jos vähemmällä voivat päästä; he eivät suurestikaan pidä lukua, millä tavalla pääsevät, kunhan pääsevät. Moni hyvä aije on mennyt myttyyn, sentähden ettei ole katsottu muuta kuin — mitä se maksaa; hyötyyn saakka ei ole ajatus riittänyt, Markkaa ei tänään tahdota uhrata huomispäivänä saatavaan kahteen. Mieluummin annettiin pikku Katri tynnyristä Urvakon muorille, joka hänestä varmaan kasvattaa kunnottoman naisen, kuin puolestatoista suntion leskelle, joka luullakseni olisi hänestä tehnyt hyvän ihmisen. Se on aina ollut kehnoimpia puoliamme, ettemme ajattele nykyhetkeä edemmäksi, ettemme huomisesta välitä, kunhan tänään pääsemme. Tuleeko tuo pieni, kaunis tyttö huonon kasvatuksen kautta tulevaisuudessa rasittamaan kuntaa, sitä tänään ei kysytä, hänen ihmisarvoansa vielä vähemmän. Pää-asia on, että tänään päästään niin vähillä maksuilla kuin suinkin — eikä se toiselta puolen niin aivan kummakaan ole, sillä lujassa istuvat talonpojan pennit, ja menoja ja maksettavia yhä vaan karttuu. Vanhusten laita on myöskin surkuteltava. Moni, joka tänään joutuu huonolle hoidolle, olisi ansainnut valoisamman elämänillan; mutta hyvin moni saa nyt niittää, mitä itse nuorempana kylvi, hyvin moni on, nähkää, itse syypää kohtaloonsa. Monelle käy vanhana, miten Laarilan ukolle, vaikk'ei liene monellekaan oma vahinko tullut jälkeläisille viisaudeksi, kuten se hänen jälkeläisilleen tuli, joskin kauan hänen kuolemansa jälkeen.»

Jokin muisto — huomasin sen — oli vanhan haudankaivajan mielessä vironnut, jokin muisto, joka oli jossakin yhteydessä niiden tapausten kanssa, joita äsken olimme nähneet. Odotin, että hän ottaisi tuon muistonsa kertoakseen, eikä minun tarvinnut kauan odottaa.

»Näen, että haluatte kuulla Laarilan kuudennusmiehen kohtalon. Se on mielestäni monessa suhteessa opettava. Kärsimysten kautta hän meni kunniaan. Hän kylvi itselleen ohdakkeita, hän niitti ohdakkeita; mutta juuri näitä ohdakkeita niittäessään kylvi hän hyvää siementä, ja siitä kylvöstä siunaavat hänen jälkeläisensä hänen muistoansa.»

* * * * *

»Laarilan ukko…

»Hän istui tuvan nurkassa, takan vieressä pankolla. Likainen, haljennut ja laidoista ryhmyinen puukuppi oli hänellä polvillansa. Hän oli illalla särkenyt kivivatinsa ja Miina, hänen poikansa vaimo, oli silloin vihoissaan ärjäissyt: 'vaari saa hakea itselleen velliastian, mistä löytää; ei niitä ole talossa särkeä.' Ja vaari oli hakenut. Vanhoista komeroista oli hän rikkinäisen kuppipahasen löytänyt. 'Se joutaa vaarille!' oli Miina sanonut, kun astian näki.

»Vapisevin käsin oli ukko kantanut kuppinsa takan luo. Siinä oli lämpöisempi. Siinä istui hän ja söi. Kupissa oli leipää, suolavettä, perunoita ja perunankuoria — pyhäpäivän aamuatria.

»'Joutaisi tuoda puita edes tupaan!' murisi Miina ukkoon katsoen. 'Oikein luita karmii, kuin näkee hänen taloa kuluttavan.'

»Olivatko nuo sanat lausutut ukon kuultaviksi?

»Hän kuuli ne, huokasi, asetti kupin pankolle viereensä ja herkesi syömästä. Ei maittanut enää ruoka. Hän jaksoi töin tuskin tuvan poikki astua, saatikka sitten puita kantaa pakkasessa. Hän oli kyllä kantanut ja raatanut aikanansa. Hän ei sanonut mitään, ei silloinkaan, kun Kyösti, hänen poikansa, kohmelopäisenä tuli kotiin, kirosi ja ärjyi ja oli isänsä jalkoihin vähällä kaatua takan luokse hoiperrellessaan; mutta kyyneleitä kiilui vanhuksen silmissä, kun hän siirtyi kauemmaksi nurkkaan.

»Hän oli heikko, hän oli vanha. Kahdeksankymmentä ikävuotta painoi hänen hartioitaan. Hän oli ollut suora ja vahva; nyt oli hän kumara ja kuihtunut. Hän oli ollut varakkaan talon isäntä, yleistä kunnioitusta oli hän nauttinut, hänellä oli ollut paljon sanomista kuntansakin asioissa. Nyt oli hän unohdettu, syrjäytetty kuten vanha työkapine, joka ei enää mihinkään kelpaa; nyt kadehti häneltä miniä suolavettä, leipää, perunoita ja perunankuoria.

»Mitä oli hän tehnyt?

»Hän oli antanut talonsa pojalleen ja ruvennut eläkkeelle, mitään erioikeuksia itsellensä pidättämättä. Siinä hänen pahat työnsä. Niistä kärsii hän, on jo vuosikymmeniä kärsinyt — alussa vähemmän, vuosien eteenpäin vieriessä yhä enemmän, ja nyt, kun hänen ja kuoleman välillä vain on askele, kun rakastetusta pojasta on tullut paatunut juomari — nyt alkaa mitta olla täysi.

»Turhaan on hän koettanut poikansa omaatuntoa herättää. Turhaan on hän varottanut, pyytänyt ja rukoillut. Mitä on hän sillä voittanut? Vihaa ja kiukkua vain. Lopulta vaikeni hän, mutta vain sitä innokkaammin huoatakseen, että taivaan Herra vihdoinkin pehmittäisi pojan kovan sydämen. Ja siitä on hän saanut voimia kestämään; rukous on ylläpitänyt häntä, ja hän on itsessään varma, että vielä koittaa aika, jolloin ei enää tuota pohjatonta kuilua ole olemassa hänen ja hänen poikansa välillä. Kerran, ainoan kerran vain on hän silmänräpäykseksi unhottanut rakkautensa. Se tapahtui eräänä aamuna, kun poika tuli juopuneena kotiin ja kiroten sieppasi hänen kädestään virsikirjan ja heitti takkaan. Silloin ei isä voinut hillitä itseään. Hän nousi ja huudahti: 'Joka kiroilee isäänsä, sen pitää totisesti kuoleman, sanoo Herra kaikkivaltias!' Mutta tuonakin kamalana hetkenä heltyi hänen sydämensä kohta, kun hän oli Jumalan tuomion lausunut. Pojan, hänen oman poikansa onneton, surkea tila karkoitti vihan. Ja kun sitten seuraavan viikon kuluessa tuomio alkoi käydä toteen, kun Kyöstin vanhimmat pojat samana aamuna hukkuivat ja iso-isä ja isä seisoivat heidän ruumiittensa vieressä, silloin muisti vanhus, että hän oli Jumalaan vedonnut ja syytti itseänsä poikien kuolemasta. Epätoivoisena, masentuneena seisoi hän siinä, kun Kyösti loi silmänsä häneen ja huudahti: 'Tämän olet minulle suonut!'

»Siitä päivästä oli ukko muuttunut oman itsensä varjoksi; siitä päivästä tulivat hänen kärsimyksensä kahta kovemmiksi. Kammolla ja vihalla katseli häntä Anterokin, hänen poikansapoika, Kyöstin ainoa elossa oleva lapsi. Tuota kammoansa ja vihaansa osotti hän alituiseen, sillä siihen yllytti häntä isän ja äidin esimerkki. Vanhus ei sanonut mitään; mutta mitä tunsi hän, kun hän ristissä käsin yöt valvoen pahnoillansa makasi? —

»Niin — hän oli vetäynyt niin liki nurkkaa kuin pääsi. Siinä virtasivat hänen kyyneleensä. Silloin kuuli hän sanoja, jotka saivat hänen sielunsa viimeisen joustavuuden ponnahtamaan. Kiroten ilmoitti Kyösti vaimolleen, että heidän talonsa tänään kuulutettaisiin myytäväksi, 'ja', lisäsi hän isäänsä viitaten, 'tuo on sen onnettomuuden meille tuottanut!'

»'En, en, sen tiedät sinä, taivaan Jumala!' huokasi vanhus sydämessään. Hän yritti nousta, mutta vastustamaton voima pidätti häntä.

»'Nimismies ei siis ottanut odottaakseen?' kysyi Miina vapisevalla äänellä.

»'Ei, ja vielä lisäksi kehtasi puhua vaarista…'

»Miinan silmät iskivät tulta. 'Sitähän olen aina sanonut, että siitä päivästä, jona vaari sinut kirosi, on joka päivä tuonut tuhoja meille…'

»Jo pääsi ukko nousemaan. Hän, joka viikkokausiin tuskin oli sanaa virkkanut, puhui nyt:

»'Kyösti', sanoi hän vapisevalla, rukoilevalla äänellä, 'suo minun tänään päästä kirkkoon…'

»'Kirkkoon!' huudahti Kyösti. Sitten purskahti hän kamalaan nauruun.

»'Kirkkoon!' huudahti Miina, tuskin korviansa uskoen. Sitten yhtyi hän miehensä nauruun. 'Etkö ymmärrä, Kyösti? Hän tahtoo kuulla Laarilaa kuulutettavan… Anna Vilposen Topon kyyditä häntä, koskei Antero ole kotona. Se sopii! Menköön kuulemaan — kuulutusta!'

»Ei ollut ukko moniin aikoihin Herran temppelissä käynyt. Eihän hän moneen vuoteen ollut jaksanut jalan astua noita kahta pitkää virstaa, ja sitten — eihän hänellä ollut vaatteita edes. Mitä ajatteli hän, kun hän pyyntönsä lausui, kun hän Anteron vaatteisiin ja turkkeihin puettuna istui aikaisena tammikuun pyhäaamuna reessä ja Toppo, renkipoika, häntä kirkkoon kyyditsi? Ken sitä tietää?

»Laarila oli tänään kuulutettava myytäväksi. Niin pitkälle oli siis poika ehtinyt. Monta kertaa oli häntä jo sama vaara uhannut; nyt näytti tosi olevan edessä. Koko eilisen päivän oli hän ollut kirkonkylässä. Jos hän olisi saanut velkansa korot edes maksetuksi! Turhaan oli hän kääntynyt kirkonkylän rahamiesten puoleen, turhaan rukoillut nimismiestä odottamaan. Illan oli hän sitten viettänyt kievarissa. Rohkeutta oli siellä hänelle taaskin antanut viina ja olut. Niihin pani hän viimeiset rahansa.

»Kun isä oli lähtenyt, heittäysi poika vuoteellensa.

»Olipa se omituista. Tänäänkään ei Laarilaa kuulutettu myötäväksi. Sen uutisen toi vaari kirkosta palattuansa. Mutta hän ei puhunut mitään siitä, että hän menomatkallansa oli käynyt nimismiehen luona ja sitten kirkonmenon jälkeen pastorin puheilla pappilassa. Toppo tuli illalla noista käynneistä kertoneeksi.

»Salassa se kumminkaan ei kauan voinut pysyä. 'Laarilan eläkevaari oli maksanut poikansa velan. Ukko onkin salarikas. Hänellä on rahoja kuin roskaa' — kerrottiin kaikkialla. Mistä tuo puhe oli alkunsa saanut, sitä ei osannut kukaan sanoa, eikä myös miten paljon perää siinä oli. Mutta Kyöstin velasta ei myöskään mitään kuulunut.

»Päivät kuluivat edelleen. Laarilassa ei sanottavaa muutosta ulkonaisissa suhteissa huomattu, vaikkakin talonväki katseli ukkoa hiukan toisilla silmillä kuin ennen. Hänellähän oli rahoja! Mutta jos oli ukko todellakin pelastanut poikansa, niin ei hän sillä ollut mitään voittanut, pianpa päinvastoin. Juopa isän ja pojan välillä näytti, näet, vain kasvavan. Ja, mikä vielä pahempi, Antero, Kyöstin poika, kaivoi tuon juovan yhä väljemmäksi. Antero oli ottanut oppia isältä.

»Kun taloa ei kuulutettu myytäväksi eikä sittemmin velkojaakaan kuulunut, oli Kyösti pari kertaa ottanut tästä puhuakseen isänsä kanssa; mutta ukko oli vain pudistanut päätään ja vastannut, ettei hän tiennyt koko asiasta niin mitään. Sen sijaan kävi pastori tuon tuostakin Laarilassa, ja hänen puheestaan ja varoituksistaan tuli Kyösti varmaksi siitä, että pastorin ja iso-isän välillä oli jotakin 'salajuonen tapaista.' Varsinkin otti Miina pastorin muistutukset pahaksi, ja usein sai ukko kuulla kunniansa, hän kun 'kehtasi antaa ainoan lapsensa kuluttaa aikaansa lainanhauissa, vaikka vain tarvitsi salakomeroitaan aukaista.' Ukko ei näyttänyt näistä miniänsä saarnoista pitävän suurtakaan lukua, mutta kun Antero samaa nuottia viritti, kun hän, nuorukainen, juovuksissa tuli kotiin ja kiroten uhkasi ottaa selvän iso-isän salalaatikoista, niin silloin värisi vanhus, silloin vuodatti hän katkeria kyyneleitä. —

»Oli Juhannus-aaton ilta. Sininen, pilvetön oli taivas, juhlapuvussa maa, rasvatyyni Laarilammen pinta. Lehtipuilla oli Kyöstinkin asunto koristettu. Rauha näytti siinä vallitsevan; mutta tuon näennäisen rauhan peitteessä — kuinka paljon rauhattomuutta!

»Ukko makasi pahnoillaan vuoteessansa. Hän ei ollut kahteen päivään jaksanut siitä nousta. Hän tunsi, että viimeinen lähtö oli edessä. Tuvassa ei ollut ketään. Miina oli mennyt naapuriin, Kyösti ja Antero olivat kirkonkylässä.

»Ilta kului. Ukko arvasi, että hän saisi viettää sen ja kentiesi yönkin yksin. Poltettiinhan Harjumäellä ja Riionvuorella tänä iltana kokkovalkeita — aivan niinkuin hänen nuoruudessaan. Silloin oli hänkin ollut mukana. Siitä oli jo niin kauan, ja kumminkin tuntui hänestä, kuin olisi tuo aika ollut eilen. Hän ajatteli elämäänsä, pitkää elämäänsä. Mimmoinen se oli ollut? Mitä iloa oli hänellä siitä ollut? Ja nyt lähestyi loppu.

»Tupa tuntui niin ummehtuneelta. Jospa olisivat jättäneet oven edes auki! Hän koetti nousta. Hän ei kyennyt. Ulkona tuoksuivat puut, ulkona oli kevättä. Elämä iloitsee, elämä tarvitsee lepoa; hauta on pimeä…

»Silloin kuului äkkiä kolinaa ulkoa. Sitten aukeni ovi, ja sisään astui Antero. Hän katseli ympärilleen arastelevasti. Ukko ei ollut odottanut häntä. Anteron ei ollut tapana niin pian palata kotiin, kun hän kirkonkylään oli lähtenyt.

»'Jätä ovi auki', pyysi vanhus; 'ulko-ilma on niin vilpoista.'

»'Kyllä, jos niin haluatte, vaari…'

»Hän sanoi tämän niin sävyisesti. Sitten jäi hän seisomaan oven viereen. Hän näytti ujostelevan. Se oli jotakin outoa.

»Ukko katseli häntä ihmetellen.

»Tämä poika oli kerran ollut hänen ilonsa, hänen lemmittynsä — oli vieläkin. Kun Kyöstin muut lapset vähitellen ja aina yhä enemmän alkoivat syrjäyttää vanhaa iso-isää, oli Antero ollut ainoa, joka ei sitä tehnyt. Lempeyden side oli yhdistänyt talon vanhimman ja nuorimman. Siltä ajalta oli vanhalla miehellä monta iloista muistoa. Hän oli koettanut nuoreen mieleen kylvää jaloja siemeniä, ja ne olivat näyttäneet itävän. Mutta sitten tuli vihamies ja kitki pois hyvät taimet. Isän, äidin, veljien esimerkki vaikutti. Side höltyi höltymistään; pahuuden virta tempasi aste asteelta rakastetun 'pikku Anteron' pyörteeseensä.

»Ja nyt oli tästä 'pikku Anterosta', tästä rakastetusta pojasta tullut kookas ja kaunis nuorukainen, jota Miina ylpeydellä katseli, jonka puolta isää vastaan hän aina piti ja jota hän ei raahtinut pienimmälläkään sanalla 'närkästyttää.' Veljien onnettoman kuoleman jälkeen sai Antero olla ja elää, miten itse halusi. Kotirauhan vuoksi ei uskaltanut Kyösti avata suutaan. Reippaan nuorukaisen mieli halusi iloa. Kirkonkylässä sai hän tovereita, joiden mieli myös halusi iloa. Ja kun kievarin saunaan lauantai-illoin ilon etsijät kokoontuivat ja hollimiesten ja hollipoikain kanssa viinapullon ääressä korttia löivät, niin siinäkös iloa! Siinä painuivat rikkaruohojen alle iso-isän viimeisetkin hyveen siemenet, ja kuta syvemmälle ne painuivat, sitä mehuisampina rehoittivat nuo rikkaruohot, sitä enemmän vihaa ja katkeruutta ne kypsyttivät. Olihan iso-isä syypää veljien kuolemaan — äidin alituiset mielenpurkaukset olivat tuon Anteron mieleen juurruttaneet. Ja niin muuttui lemmitty iso-isä vähitellen 'katalaksi vaariksi, joka jo aikoja sitten olisi saanut kadota samaan hautaan, johon hän oli velivainajat kironnut.'

»Tuollaisia hedelmiä kypsyttivät nuo rikkaruohot, ja ne versoivat ja kasvattivat toisia, jotka käänsivät pojan mielen isää vastaan ja vihdoin saivat äidinkin varmaksi siitä, että isä hävitti taloa, että hän laiskuudellaan ja juopottelemisellaan tuhlasi heidän omaisuuttansa. Ja kun äiti tästä varmistui, alkoi hänen avullaan poika korjata talteen isän omaisuutta niin paljon kuin mahdollista, ja niin meni moni jyvänelikko salaa isältä talteen — kievarin aittaan. Iso-isä näki, mitä hänen ympärillään tapahtui; ja hän aavisti, ettei enää ollut kaukana päivä, joka syytäisi maantielle hänen omaisensa. Pönkkää onnettomuuden eteen hän ei voinut panna, mutta viivyttää katkeraa hetkeä hän saattoi, ja hän viivytti sitä — kuten jo olen maininnut. Hän rukoili ja toivoi, kun kaikki toivo näkyi olevan kadoksissa. Hän riensi pelastamaan talon, mutta mitä oli hän sillä voittanut? Aljettua uraa ryntäsivät hänen omaisensa vielä kiivaampaa vauhtia perikatoaan kohden. Mitä tästä kaikesta olisi seurauksena, sen näki jokainen, paitse asianomaiset itse. Tuskin olikaan puolitoista vuotta kulunut tuosta ennenmainitusta odottamattomasta pelastuksesta, niin uhkasi sama vaara uudelleen Laarilaa. Mutta tällä kertaa ei ollut kukaan, ei Kyöstikään siitä juuri millänsäkään. Vaikkakin vaari ei ollut tietävinänsä entisestä avunannosta ja vaikka hän oli vakuuttanut, ettei hänellä mitään 'salavaroja' ollut, luotti Kyösti kumminkin siihen, että vaari kyllä taasen maksaisi, kun siksi tulee. —

»Raitista kesäilmaa virtasi tupaan, jossa nyt perheen nuorin ja vanhin olivat kahden kesken. Ihmetellen piti ukko himmeät silmänsä kiinnitettyinä Anteroon. Miksi näytti nuorukainen olevan niin hämillänsä? Miksi oli hän näin aikaisin jättänyt iloiset toverinsa ja palannut kotiin?

»Ukko sai pian tietää sen.

»Antero vilkaisi vielä kerran ympärilleen, sitten astui hän hiljaa vanhuksen vuoteen luo.

»'Kuulkaahan, iso-isä!' sanoi hän hiljaisella, salaperäisellä äänellä ja istuutui vuoteen laidalle. — Siitä oli kauan, kuin Antero viimeksi oli puhutellut ukkoa tuolla tavalla. Siinä oli jotakin, joka muistutti vanhusta entisistä ajoista, ja tämä muisto sai toivon leimauksen välähtämään hänen silmistänsä. — 'Kuulkaahan, iso-isä!… Olen tässä viimeaikoina tullut tuumanneeksi yhtä ja toista… Te olette jo vanha, ja varmaan ei ole elinaikanne enää pitkällinen. Jos te kuolette ja isä saa rahanne, niin…'

»Vanhuksen silmistä katosi tuo äskeinen loiste.

»'Niin mitä sitten?' kysyi hän.

»'Menevät rahat samaa tietä kuin Laarila', vastasi Antero.

»Kun ukko ei tähän virkkanut mitään, jatkoi Antero:

»'Sentähden olen ajatellut, että … jos antaisitte rahanne … minulle…'

»Iso-isän vapiseva käsi tarttui pojanpojan käteen ja puristi sitä.

»'Rahaa — rahaako vain sinä pyydät, Antero? Ei minulla ole rahoja enää… Kaikki, mitä minulla oli, rahat, jotka pastorin neuvosta itselleni pidätin ja hänen tallennettavakseen uskoin, kun annoin Laarilan isällesi, ovat menneet isäsi velkoihin. En ole tahtonut siitä puhua, mutta te olette arvanneet sen. Minä lunastin Laarilan kiinnityksen, ja siihen ne hukkuivat minun monivuotiset säästöni. Teinkö mielestäsi oikein, Antero?'

»'Kyllä kaiketi', vastasi nuorukainen jotakin vastatakseen. Sitten paljasti hän, mitä hänellä oli mielessänsä:

»'Jos olisitte ostanut Laarilan minulle, niin luulen että noilla rahoilla olisi ollut enemmän siunausta…'

»'Kyllä sitäkin ajattelin. Mutta mikä on tehty, se on tehty… Antero, muistatko, kuinka me ennen veisasimme ja rukoilimme yhdessä…?'

»'Muistan', vastasi nuorukainen tylysti; 'mutta nyt tarvitsisin rahoja. Eikö teillä ole vähääkään täällä kotona?'

»Iso-isä huokasi syvään. 'Jos minulla olisi ja sinulle antaisin, käyttäisitkö niitä paremmin kuin tähän asti olet isäsi varoja käyttänyt?'

»Antero tuli hiukan hämilleen. Hän oli vähällä suuttua. 'Isäsi varoja!' Hän hillitsi kumminkin itseään. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että hän itse oli tuhlannut enemmän kuin isä, että hän pää-asiallisesti itse tällä kertaa oli syypää isän velkaantumiseen. Jos tuollainen ajatus joskus olisi ollut heräämäisillään hänessä, oli sen kohta karkoittanut toinen: 'isä on Laarilan isäntä, ja isäntänä on hän talostansa vastuunalainen. Isännän tulee pitää huolta siitä, että talossa on, mitä talossa tarvitaan.' — Tuota hämillä-oloa kesti vain silmänräpäys. Olihan iso-isä sanonut: 'jos minulla olisi rahoja…' Siis varmaan niitä iso-isällä oli.

»'Luulen, että minusta tulisi toinen mies…' mumisi nuorukainen välinpitämättömästi vastaukseksi iso-isän kysymykseen.

»'Ja jos saisit Laarilan … ja isäsi joutuisi minun sijaani tähän makaamaan…?'

»Näiden sanojen syvä merkitys luiskahti Anteron korvien ohitse. Ukon rahat veivät koko hänen mielensä.

»Vanha seinäkello löi 10. Antero kävi levottomaksi.

»'Se on nyt sillä tavalla, vaari, että minä tarvitsen paikalla 5 ruplaa ja teidän täytyy ne minulle antaa…' huudahti hän, huolimatta vastata vanhuksen viimeiseen kysymykseen.

»Äkkiä muuttuneesta äänestä aavisti ukko, että nuorukainen väkisin koettaisi saada, mitä teeskennellyllä sävyisyydellä ei luullut saavansa. Antero oli näetsen noussut ja seisoi siinä vuoteen vieressä uhkaavana odottaen ukon vastausta.

»Se viipyi. Jospa nuorukainen nyt olisi osannut lukea, mitä vanhan sydämessä liikkui!

»'Auta minua istumaan, Antero, henkeäni ahdistaa', kuuli pojanpoika vihdoin iso-isän sanovan.

»Milloin oli poika viimeksi täyttänyt vanhuksen pyyntöä? Pitkä, hyvin pitkä aika oli siitä kulunut. Mutta nyt ei iso-isän tarvinnut uudistaa käskyänsä. Kiireesti ja reippaasti oli Antero nostanut hänet istumaan.

»Vanhus hengitti keveämmin. 'Mitään semmoista, jota sinä nyt mieluimmin haluaisit, ei minulla ole antaa', sanoi hän juhlallisesti; 'mutta kaikki, mitä minulla on, olen minä testamentissani sinulle luovuttanut. Kun olen kuollut, mene pastorin luo; hänen hallussansa on testamenttini. Siinä on vain yksi ehto; lupaatko täyttää sen?'

»Ilo leimahti nuorukaisen silmistä. Iso-isä oli testamentissaan määrännyt kaikki hänelle! Ehto — vähät siitä! 'Lupaan, rakas iso-isä!'

»Se kajahti niin tutulta ja kumminkin niin kaukaa tuo: 'rakas iso-isä!'

»Hiljainen tuulenhenki toi ulkoa uutta tuoksua tupaan. Vanhuksen silmät loistivat niin omituisesti. Oliko hänen hartain toivonsa vihdoinkin toteutunut?

»'Ota virsikirja, Antero, ja lue suvivirsi!'

»Testamentti, jonka olemassa-oloa hän ei ollut tietänyt aavistaa, pyöri nuorukaisen ajatuksissa, saaden kummia aikaan. Hän teki ukolle mieliksi.

»'Kiitos — pikku Antero', sanoi ukko, kun nuorukainen oli lukenut virren loppuun. Sitten lisäsi hän: 'minun on uni. Jos menet ulos, jätä ovi auki!'

»Ja iso-isä laskeusi jälleen pahnoillensa.

»Antero pani virsikirjan pöydälle. Hänen mielensä oli niin omituinen. Suvivirsikö oli sen muuttanut? Koko äskeinen tapaus oli kangastus hänen lapsuutensa ajoilta. Hän muisti niin elävästi erästä kauan sitten mennyttä juhannusiltaa, jona iso-isä oli sytyttänyt hänelle pienen kokkovalkean pihalla. Kuinka tuo pieni tuli oli heitä molempia ilahuttanut! Nyt oli kirkonkylän nuoriso kokoontunut Riionvuorelle. Suuri kokko oli sinne tehty. Anterokin oli ollut mukana sitä pystyttämässä. Kun se olisi poltettu, lähtisivät ystävät kievarin saunaan — niin oli päätetty. Antero oli luvannut varmaan sinne saapua, mukanansa viime lauantai-illan velka. Rahaa tuohon velkaansa oli hän lähtenyt iso-isältä kiskomaan; ei ollut enää isän aitassa mitä ottaa. — Kello kävi jo yhdettätoista. Kaiketi odottivat ystävät häntä kokon luona. Ja tässä oli hän lukenut iso-isälle suvivirttä!

»Hän astui vitkalleen ulos tuvasta. Pihalla seisahtui hän. Oikein! Riionvuorella oli kokko sytytetty. Tuli leimusi korkealle. Mutta Anteron mieli ei nyt tehnyt sinne. Tuo suvivirsi oli kummia vaikuttanut; tuo kokko hänen lapsuutensa ajoilta leimusi hänen sielunsa silmien edessä, ja hänessä heräsi tunteita, joita hän lapsena oli tuntenut. Se oli niin kovin omituista. Mistä tulivat nyt nuo kummat ajatukset? Miksi hänen ei ollenkaan tehnyt mieli ystävien luo? Siksikö, ettei hänellä ollut millä maksaa maksettavansa? Ei, velkaansa hän ei nyt muistanut; sen sijaan kuului hänen sydämessään hiljainen kysymys: miten on se velka syntynyt? Ja ensi kerran eläissänsä näki hän oman itsensä semmoisena kuin hän todellisuudessa oli. Hän istuutui tuvan portaille. Illan hiljaisuudessa kuuli hän kaukaa ääniä, iloisia ääniä. Sinne, iloisten nuorten joukkoon… Kuului samassa toinen ääni likempää — tuvasta, syvä huokaus. 'Muistatko, Antero, kuinka me ennen veisasimme ja rukoilimme yhdessä?'… Hän kääntyi auki olevaan tuvan oveen päin. Ei, sieltä ei kuulunut mitään. Iso-isä mahtoi jo nukkua. Tällaisessa tilassa ei ollut Antero koskaan ennen ollut.

»Kului iltaa. Vanha seinäkello löi 11. Antero istui yhä tuvan rappusilla. Riionvuorella alkoi tuli vähetä, eikä sieltä enää ääniä kuulunut — silloin tällöin vain joku huuto. Häntäkö huudettiin, tuvan rappusilla istujaa? Ja hän viipyi!

»Kello löi 12. Mitä, jos hän nyt palaisi kirkonkylään? Ei, ei. Sillä kievarin saunassa oli niin kamalaa; täällä, kodin hiljaisuudessa, tuoksuvan luonnon helmassa, kuinka rauhallista! Oli niin outoa, niin tavattoman outoa. Siinä vieri hiljainen kyynele hänen poskeaan alaspäin: se putosi hänen kädelleen… Iso-isä oli testamentannut hänelle kaiken omaisuutensa — hänelle! Millä oli hän tämän iso-isän hyvyyden ansainnut? Hänen kävi sääliksi vanhaa iso-isää. Hän muisti, kuinka hyvä iso-isä aina oli ollut häntä kohtaan. Ja hän…

»Siinä kuului joku tulevan. Antero säpsähti.

»Äiti se oli, joka tuli. Hän oli ollut Harjumäellä, kun siellä kokkoa poltettiin. Hän seisahtui hämmästyneenä, kun hän Anteron näki. — 'Mitä, etkö olekaan Riionvuorella?'

»'En huolinut sinne enää palata.'

»'Onko isäkin jo kotona?'

»'Ei.' Antero lähti hiljaa astumaan järven rannalle päin. Hän halusi olla yksin.

»Äiti loi häneen pitkän silmäyksen. Sitten meni hän tupaan, itsekseen mumisten: 'lienee taasen saanut liikoja päähänsä.'

»Uuden päivän aurinko koitti. Antero vaan ei ollut saanut unen rahtuakaan silmiinsä vaateaitassa maatessaan. Aamupuoleen oli hän kuullut isän tulevan kotiin — missä tilassa, sen ilmaisivat isän kiroukset.

»Testamentti — se veti vihdoin yhä enemmän nuoren miehen mielen puoleensa. Olikohan ukolla paljonkin vielä tallessa?

»Ajatuksia tuhansia vaihteli Anteron päässä. Tulevaisuus kangasti niin kauniina. Toisellaista elämää aljettaisiin Laarilassa viettää, kun hän saisi talon haltuunsa. Iso-isän rahoilla se pantaisiin kuntoon semmoiseen, että sopi elää oikein herroiksi. Iso-isän rahat… Niihin nyt kiintyivät nuorukaisen ajatukset. Ne kasvoivat hänen mielessään äärettömiksi summiksi, kuta kauemmin hän niitä ajatteli, ja niitä ajatella oli niin mieluista, niin ihmeen mieluista. Niistä ei saisi kievari penniäkään. Hän saisi vain katsella ja kadehtia Laarilan isäntää, kun tämä komeissa kääseissä pyhäaamuina tulisi ajaen kirkolle… Unehtunut oli nyt iso-isä, varjoon menneet nuo äskeiset vienonsuruiset lapsuuden muistot.

»Oliko hän nukkunut? Aurinko pilkoitti raollaan olevasta vaateaitan ovesta. Kuka häntä huusi? Hän hypähti vuoteeltaan. Hän hieroi silmiänsä. Poissa oli loistavuus. Hän kurkisti ulos; hän näki äidin tulevan juosten aittaan päin.

»'Mikäs on?' ärjäsi poika ovelta.

»'Vaari on kuollut!' huusi äiti hätäisesti.

»'Vaariko kuollut…'

»Salamana iski siinä Anteron mieleen ajatus: 'Laarila on minun, rahat, kaikki!' — Todellisuus oli odottamattoman äkkiä vastannut unelmiin.

»Kuolleen iso-isän muistolle ei nyt ollut Anteron sydämessä tilaa. Kun hän seisoi vuoteen vieressä, missä vainaja viimeistä unta nukkui, pyrki kyllä alussa hellempiä tunteita tunkemaan hänen mieleensä — noita omituisia, uusia, eilisiltaisia tunteita, mutta niiden juuret eivät syvälle ulottuneet. Niin pian kuin hän kuolleen läheisyydestä poistui, kiintyi koko hänen sisällinen ihmisensä testamenttiin; se valtasi koko hänen olentonsa.

»Miina peitti rievulla ruumiin kasvot. Kyösti ei huolinut nousta vanhaa isävainajaansa katsomaankaan. Hän ei ollut vielä selvinnyt eilisestä humalastansa. Mutta jos ei isän kuolema hänessä mitään vaikuttanut, sattuipa siinä sana hänen korviinsa, joka tavallista nopeammin sai hänet jalkeille. Antero oli näetsen kertonut, että iso-isä oli tehnyt testamentin, joka määräsi hänelle, pojanpojalle, hänen kaikki tavaransa ja rahansa — monta tuhatta markkaa. 'Ja nyt lähden suoraa päätä pappilaan ilmoittamaan vaarin kuoleman ja perimään rahat', lopetti poika. 'Teki se iso-isä sentään viisaasti, kun ne minulle määräsi.'

»'Sinulle!' huudahti Kyösti; 'minähän se tässä likeisin perillinen olen.'

»'Niinhän sitä luulisi, isä, mutta testamentti taitaa olla toista mieltä', tuumasi Antero.

»Pari tuntia tämän keskustelun jälkeen seisoi pastorin kammarissa koko Laarilan talonväki — eihän se Miinakaan rauhaa saanut uteliaisuudeltansa, kun Kyösti ja Antero pappilaan lähtivät.

»'Vai jo sai vanha Laarila jättää maailman!' sanoi pastori, kun Kyösti oli kuolemantapauksen ilmoittanut, samalla luoden sanantuojiin läpitunkevan silmäyksen.

»'Niin, johan se viimein pääsi', virkkoi Miina ja nosteli vyöliinaansa, silmiänsä muka pyyhkiäkseen.

»Kun asia siten oli toimitettu ja hautauspäivästä sovittu, ilmoitti Kyösti, ettei hänellä tällä kertaa sattunut olemaan kirkolle meneviä multarahoja, mutta kyllä hän ne vasta maksaisi.

»Pastori loi uuden läpitunkevan silmäyksen isään, äitiin ja poikaan.

»'Vai niin!' sanoi hän pitkään. 'Vai ei ole teillä multarahoja edes.'

»Laarilaiset eivät ymmärtäneet, mitä kovaa nuhdetta nämä sanat sisälsivät. Heillä oli jotakin toista mielessä. Näyttihän siltä kuin olisi Anterolla ollut jotakin sanottavaa, ja väänteli ja käänteli siinä Kyöstikin lakkiansa. Heitä ennen ennätti kumminkin Miina.

»'Jos ette pane pahaksi, pastori, niin pyytäisimme tietää, eikö vaari ole jättänyt teidän huostaanne jotakin … testamentin tapaista.'

»'On', vastasi pastori. 'Vai on vainaja sen teille ilmoittanut. Puhuiko hän myös, kenen hyväksi se on tehty?'

»'Kyllä hän sanoi, että minä se hänen omaisuutensa perisin', kiiruhti Antero sanomaan.

»'Mutta minähän tuota…'

»'Älä puhu sinä mitään, Kyösti', keskeytti miestään Miina; 'vaari kyllä tiesi, mitä teki.'

»Pastorin huulet vetäysivät hymyyn. 'Älkää nyt vaan ruvetko riitelemään', sanoi hän; 'silloin voisi käydä niin, ettei kukaan teistä perisi mitään. Muuten on Laarilan isäntävainajan määräys, että testamentti luetaan vasta hänen hautauspäivänänsä.'

»Laarilaiset näyttivät hieman nolatuilta. Olisi ollut niin hauskaa nyt jo tietää, paljonko vaari jätti jälkeensä. Mutta eihän heidän tarvinnut kauankaan tuota tietoa odottaa.

»Ei, sillä jo seuraavana sunnuntaina oli iso-isä haudattava.

»Kummaa on, kuinka nopeasti huhut, jotka tietävät jotakin uutta kertoa, leviävät. Laarilan vaarin kuolema oli tuskin tiedoksi tullut, ennenkuin jo kaikkialla puhuttiin hänen testamentistaan. Ja kun maailmassa kaikkia tiedetään, tiedettiin myös, että vainaja oli ollut upporikas, että hän jossakin tallensi kolikoita oikein nelikoittain — missä, sen oli vaari uskonut pastorille. Ja kaiken omaisuutensa oli vaari Anterolle, poikansapojalle, testamentannut! Siitäkös nyt puhetta piisasi seurakunnassa! Oltiin kauhean uteliaita tietämään, paljonko Antero tuli saamaan — tuo onnellinen Antero! Häntä nyt katseltiin toisilla silmillä kuin ennen. Ja kun hän ja Kyösti torstai-iltana toivat vaarin ruumiin tapuliin, niin kylläpä sinne keräytyi väkeä perillistä katsomaan. Ja mahtavalta siinä näyttikin perillinen.

»Miinalla oli kauhean kiire. Peijaisia hän puuhasi — 'oikein komeita.' Olipa Kyöstillä ja Anterollakin hommaa. Lainaksi täytyi hankkia, mitä tarvittiin, ja ihmeekseen huomasivat isä ja poika, että kaikki, joiden luo he kääntyivät, nyt olivat hyvin auliit antamaan lainoja. Anteron ei olisi tarvinnut ottaa tulevaa perintöään puheeksikaan, jos ei hän olisi tahtonut. Mutta hauskaahan oli siitä puhua, noista pastorin tallessa olevista rahanelikoista, ihmeen hauskaa!

»Ja pian se tuli, tuo odotettu päivä — iso-isän hautauspäivä. Paljon oli siinä kutsuvieraita saattamassa vanhaa Laarilaa hänen viimeiseen leposijaansa, mutta vielä enemmän uteliaita. Ei siinä suru ketään vaivannut. Ohdakkeiden sekaan putosivat lämpimät sanat, joilla pastori lopetti ruumiinsiunaamistoimituksen. Mutta sitten — kuinka kauhean pitkältä tuntui Anterosta jumalanpalvelus kirkossa, vaikka häntä kyllä miellytti kaunis kiitos, jonka pastori teki iso-isän kuoleman johdosta, ja varsinkin sen loppuosa, joka ilmaisi seurakunnalle, että Laarilavainajan kunnollisuus ja rakkaus hänen omaisiaan kohtaan vasta hänen kuolemansa jälkeen Jumalan avulla oikein tulisi näkyviin. Tuo tietysti tarkoitti testamenttia, siitä oli Antero varma, ja samaa ajatteli Kyöstikin, ollen itsessään sitä mieltä, että kyllä isä oli hänelle tavaransa määrännyt — ainakin tulisi hän niitä hoitamaan, sillä olihan Antero vielä ala-ikäinen. Tuon viimeksi mainitun viisauden oli kievari Kyöstiin istuttanut.

»Loppuihan se viimein jumalanpalvelus, ja samassa hevosessa kiirehtivät isä ja poika kotiin, jossa pastoria ja kutsuvieraita komeat päivälliset odottivat. Siinä hyöri Miina, joka ei ollut toimiltaan kirkkoon ehtinyt; siinä oli häntä auttamassa naapurinaisia, jotta kaikki olisi valmista vierasten tullessa.

»Kuinka omituisessa jännityksessä siinä oltiin! Näki että mielessä pyöri jotakin tärkeämpää kuin ateria. Tutkien tirkistelivät siinä vieraat jokaista esinettä. Saattoihan olla mahdollista, että ukko tänne johonkin oli kätkenyt aarteensa. Ja kun vihdoin pastori saapui, kuinka kovin salaperäiseltä hän heidän mielestään näytti, vaikka hän siinä kätteli ja tervehti, niinkuin ei mitään tavatonta olisi ollut odotettavissa.

»Mutta pettyivätpä siinä taasen laarilaiset ja vieraat, sillä eihän pastori ollut tietävinänsäkään koko testamentista. Ruokapöydässä kulki viinapokaali, suuri, hopeinen, miehestä mieheen, ja maistelivat siitä naisetkin. Tapa silloin oli semmoinen. Syötiin ja juotiin, ja ruoka ja juoma näyttivät hellittävän tuota äskeistä jännitystä. Anterossa vain se päinvastoin yhä kiihtyi. Oli varsin omituista, kuinka elävästi hän nyt muisti vanhaa iso-isää, semmenkin kun pastorin silmät häntä kohtasivat, ja se tapahtui niin usein, että siinä kyllä oli enemmän kuin sattumusta.

»Vihdoin oli ateria lopussa. Touhu ja puuha, joka sen kestäessä oli vallinnut, taukosi vähitellen. Lukkari veisasi tavallisen kiitosvirren, johon kaikki yhtyivät.

»Silloin, juuri kun vieraat olivat pöydästä nousemaisillaan, helisti pastori pöytäveitsellä lautasen reunaan, ja kun kaikkien silmät olivat häneen kääntyneet, puhui hän:

»'Se vanha, rehellinen ukko, jonka maalliset jäännökset tänään olemme haudan lepoon saattaneet, oli kerran nuori hänkin. Köyhänä läksi hän maailmaan isänsä torpasta, jossa ei leipää hänelle riittänyt. Työllä ja ahkeruudella kunnosti hän itsensä, ja elävä jumalanpelko, joka asui hänen sydämessänsä, raivasi hänelle tien. Tänne Laarilaan tuli hän poika-ijässään. Tähän kiintyi hän ijäkseen. Vasta alulla oli Laarila silloin, pieni uutistalo. Renkinä palveli hän täällä ensin, vävynä sitten, vihdoin isäntänä. Kunto ohjasi hänen askeleensa, siunaus kulki hänen työnsä jälkiä. Löytyy teidän seassanne moni, joka muistaa häntä kirkon kuudennusmiehenä. Sen arvonsa ja sen maatilan, jonka isäntänä hänen poikansa nyt on, sai hän palkaksi rehellisyydestään ja ahkeruudestaan; mutta suurin palkkansa, maallisesti katsoen, on kumminkin hänen jälkeenjättämänsä puhdas maine. Te, tässä saapuvilla olevat vanhat, jotka hänen miehuutensa päivinä tunsitte — te tiedätte sanani tosiksi.

»'Maassamme on monin paikoin tapana' — jatkoi pastori — 'että isäntä, joka nuoruutensa ja miehuutensa päivät on ahkerassa työssä kuluttanut, vanhuuden rajoja lähestyessään, väliin jo sitä ennenkin, antaa maansa ja isännyyden pojallensa, pidättäen itselleen, kuka runsaamman, kuka niukemman eläkkeen. Tuota tapaa, joka yleensä ei ole kehuttava, noudatti vanha Laarila. Jo parikymmentä vuotta sitten, samana vuonna, jona minä tähän seurakuntaan tulin, luovutti hän maansa ainoalle pojallensa. Hän toivoi häneltä ja hänen perheeltään, mitä isän on oikeus toivoa lapsiltaan. Hän ei pidättänyt itselleen mitään etuoikeuksia. Hän tahtoi jatkaa työtään jälkeläistensä hyväksi, syödä heidän pöydässään, iloita heidän kanssaan vapaana siitä kuormasta, jonka isäntänäolo laskee maanomistajan niskoille. Hän olisi tahtonut antaa kaikki — pääomankin, minkä hän toimeliaisuudellaan oli koonnut — pojallensa. Ettei hän sitä tehnyt, on minun syyni tahi — ansioni. Ja niin jäi pojalta ja kaikilta tietämättömiin, että hänellä oli enemmän omaisuutta kuin Laarilan maa. Kun hän minulle tuumastaan puhui, neuvoin minä häntä asettamaan rahasäästönsä turvattuun paikkaan ja lupasin tässä suhteessa olla hänen apunaan. 'Ken tietää, mitä voi tapahtua', sanoin, ja hän myönsi, että saattaisin olla oikeassa. Kun hän antoi kaikin puolin kunnossa olevan Laarilan maan pojallensa, uskoi hän minun huostaani, mitä hänellä rahaomaisuutta oli. Se teki mahdolliseksi hänen vielä kerran lahjoittaa Laarila pojallensa, joka muuten olisi menettänyt sen… Eikö niin, Kyösti? Sinä ja Miina tiedätte, missä määrässä äsken hautaan lasketun isävanhuksen toiveet rauhallisesta, onnellisesta vanhuuden päiväin vietosta ovat toteutuneet. Mutta tässä ei ole paikka sitä likemmin tutkia. Te tiedätte sen. Omatuntonne sanoo teille sen, puhuu teille siitä teidän kuolinhetkeenne saakka. Olkoon teidän lohdutuksenanne tieto, että vainaja teitä viimeiseen saakka rakasti, että hän viimeiseen saakka toivoi.

»'Viime kuluneesta talvesta vuosi takaperin kävi vanha Laarila eräänä pyhänä minun luonani viimeisen kerran. Kokemusta oli hänelle aika lisännyt, ja tämä kokemus oli synnyttänyt uusia ajatuksia hänen mieleensä. Mitä ensimäinen niistä sai aikaan, ei tarvinne minun enää kertoa. Se on jo tehnyt tehtävänsä. Toinen sitävastoin koskee tänä hetkenä hyvin likeltä kaikkia vainajan jälkeisiä. Vanha Laarila oli, näetten, tuona vastamainitsemanani pyhäpäivän aamuna käynyt nimismiehen luona, ja tämä saapui keskustellessamme meidän seuraamme. Minun ja nimismiehen läsnä-ollessa saneli vanhus testamenttinsa, pyytäen meidän se salassa pitämään hänen hautauspäiväänsä saakka. Laillisessa järjestyksessä kirjoitti nimismies paperille vanhuksen viimeisen tahdon, jonka mukaan kaikki hänen omaisuutensa, siinä tilassa, missä se hänen kuolinhetkenään oli, tulisi hänen poikansapojan, Antero Kyöstinpoika Laarilan omaisuudeksi.'

»Kyösti, joka ruokapöydässä oli syvästi kallistanut viinapokaalia — kentiesi jo ennenkin — ei ollut tähän asti välittänyt mitään pastorin puheesta, vaikka olisi luullut sen kauttaaltaan kipeästi häneen koskeneen. Mutta nyt, kun hän kuuli, että iso-isän rahat joutuisivat hänen pojalleen, heräsi hän ja huudahti:

»'Se semmoinen testamentti ei ole laillinen.'

»'Se on laillinen', sanoi pastori vakavuudella, joka näytti viinan vallassa olevaankin vaikuttavan. 'Talonsa on testamentin tekiä jo eläissään antanut pojallensa. Talon suhteen hänellä siis ei ollut mitään säätämisvaltaa. Mutta irtaimistonsa, rahansa — jos hänellä niitä oli — oli hän oikeutettu antamaan kenelle tahtoi. Testamentissaan onkin hän ne määrännyt poikansapojalle — kumminkin yhdellä kylläkin tärkeällä ehdolla', lisäsi pastori painavasti.

»Sitten vaikeni hän ja loi silmänsä Anteroon, jonka mieleen siinä juohtui, että iso-isä viime eliniltanaan oli jonkinlaisesta ehdosta puhunut ja että hän, Antero, silloin, sen enempää tuosta ehdosta välittämättä, oli luvannut siihen mukautua.

»Oli kotvasen aikaa tuvassa aivan hiljaista. Jos pastori tahallaan oli laatinut sanansa niin, että ne saisivat kuuliat jännitykseen, kyllä oli hän voittanut tarkoituksensa.

»Nuorukaiseen kääntyen jatkoi hän vihdoin:

»'Sinusta, Antero, riippuu nyt, tahdotko noudattaa iso-isäsi määräystä, täyttää hänen ehtonsa ja periä, mitä hän on aikonut sinulle luovuttaa, vaiko jättää ehdon täyttämättä ja luopua kaikesta. Minä tiedän, että iso-isäsi ehto tuntuu sinusta kovalta, mutta tiedän myös, että iso-isäsi sillä sinun parastasi tarkoitti. Sentähden pyydän, että tarkoin ajattelet tulevaisuuttasi, ennenkuin ryhdyt päättämään. Siinä tapauksessa, että ehtoon mukaudut, koskee päätöksesi likeltä myöskin minua. Ainoastaan iso-isäsi kyyneleet ja ne syyt, joihin hän ehtonsa perusti, saattoivat minun suostumaan hänen määräykseensä. Iso-isäsi luovuttaa sinulle, niinkuin jo sanoin, kaiken irtaimen omaisuutensa, mutta vasta viiden vuoden kuluttua, ja silloinkin vain sillä ehdolla, että sinä nämä viisi vuotta palvelet minun luonani ja nuhteettomasti toimitat, mitä palvelian tulee toimittaa. Jos tähän iso-isäsi ehtoon suostut, niin saat minulta tavallisen vuosipalkan ja sitten viiden vuoden kuluttua, mitä iso-isäsi on sinulle määrännyt. Jos taasen iso-isäsi ehtoon et tahdo mukautua, niin on testamentissa toinen määräys, joka sanoo, mihin hänen omaisuutensa siinä tapauksessa on käytettävä. Sinä silloin et tule siitä mitään saamaan. Nyt tiedät sinä, mitä testamentti sisältää. Vapisevalla kädellä ja rukoillen, että Herra sinun päätöstäsi ohjaisi, piirsi isoisäsi puumerkkinsä viimeisen tahtonsa alle.'

»Kerrassaan nolattuna seisoi Antero siinä. Mitään tällaista ei hän ollut osannut aavistaakaan. Semmoinenko se ehto olikin! Silläkö iso-isä hänen parastansa katsoi! Hänen naamansa venyi niin pitkäksi, että näytti oikein naurettavalta. Vetikin siinä suupieliänsä hymyyn kievari, jonka oli ollut vaikea kadehtimatta ajatella Anteron onnea.

»'Paljonko siitä sitten lähtee?' kysäsi Miina yht'äkkiä, kun kaikki vaitiollen tirkistelivät Anteroa ja odottivat hänen päätöstään.

»'Sen on tulevaisuus ilmaiseva', vastasi pastori.

»Mutta siihen ei ollut Miina tyytyväinen. Häntä kovin harmitti tuo ehto, ja kimelällä äänellä tiuskasi hän: 'Kyllähän sen näkee, mitä vaari tarkoittaa: Ainoan poikani tahtoo hän ryöstää meiltä, ainoan, joka työhön kykenee…' Ja Miina peitti vyöliinallaan silmänsä.

»Tämä välikohtaus oli kumminkin onnellinen Anterolle. Kovin vastenmielistä oli tosin mukautua iso-isän ehtoon, mutta — parempi toki pappilassa palvella, suuri omaisuus tiedossa, kuin elää kodin kurjaa elämää… Viisi vuotta oli kyllä pitkä aika, mutta olihan hän vielä nuori, ja sitten — iso-isän suuri omaisuus… Suureksi, tavattoman suureksi oli Antero oppinut sitä yhä varmemmin ajattelemaan.

»Pastori ei vastannut mitään Miinan mielenpurkaukseen. Hän tiesi, ettei tuon ainoan pojan työ voinut karkoittaa vanhempain häviötä; hän tiesi myös, ettei Laarilan nykyinen isäntäväki kykenisi taloa pitämään. Hän kääntyi äidistä poikaan. Hän odotti, mitä Antero vastaisi iso-isän ehdon johdosta.

»Ihmissydän on oikullinen. Jollei Miina olisi sekaantunut asiaan, olisi Anteron hämmästys kentiesi kääntynyt suuttumukseksi ja suuttumus taasen saanut hänet hylkäämään iso-isän ehdon; nyt sitä vastoin vaikutti äidin nurjuus sen, että Antero tuli malttaneeksi mieltään ja ajatelleeksi, mitä koti hänelle saattoi tarjota. Ja tämä ajatus ei ollut houkutteleva. 'No, Antero', sanoi viimein pastori, kun poika yhä seisoi ääneti, 'joko olet päättänyt, vai tahdotko aikaa miettimiseen?'

»'Mitäpä tässä on miettimistä', vastasi Kyöstin poika ja loi silmänsä pastoriin. 'Kyllä minä taivun ehtoon, mutta kuka täällä kotona…?'

»'Asia on siis päätetty', sanoi pastori, ja puristaen Anteron kättä lisäsi hän: 'Suokoon kaikkivaltias, että iso-isäsi tarkoitus toteutuisi!'»

* * * * *

»Yhdeksännellätoista ikävuodellaan oli Antero, kun hän iso-isänsä omituista ehtoa noudattaen muutti pappilaan, neljännelläkolmatta, kun nuo testamentin määräämät vuodet olivat loppuun kuluneet. Haikealla mielellä oli hän alkanut 'koulunsa', joksi hän sittemmin näitä vuosia sanoi; kovin oli hänen sydämensä varsinkin ensi viikkoina kapinoinut tuota iso-isän määräystä vastaan, mutta — 'eihän sitä maailmassa mitään ilmaiseksi saa: täytyyhän monen palvella koko ikänsä, osaamatta parempia päiviä toivoakaan', oli hänelle hänen tyytymättömyytensä johdosta pastori kerran sanonut, ja tämä viisaus oli viimein nuorukaiseenkin pystynyt. Noiden viiden vuoden kuluessa alkoi hän vähitellen käsittää iso-isän tarkoituksen, ja kun ne olivat loppuun kuluneet, ymmärsi hän sen täydellisesti. Iso-isä oli tahtonut saada hänet pois kodin huonon vaikutuksen alaisuudesta, pannut hänet uudelleen kasvatettavaksi.

»Kova oli koulu, monta katkeraa hetkeä tarjosi se, varsinkin alussa, nuhteettomaan palvelukseen kun pastorin sanojen mukaan muun muassa kuului kerrassaan luopuminen kievarin saunasta ja sen houkuttelevasta ilosta: juomisesta ja kortinlyönnistä. Mutta päivä kului päivän jälkeen, ja vähitellen tapahtui nuorukaisessa täydellinen mielenmuutos. Pastori oli huomannut syvällä hänen sydämessään jäännöksiä iso-isän istutuksista. Ne olivat kyllä orjantappuroiden ja rikkaruohojen peitossa; mutta ne eivät olleet vielä kokonaan kuoleutuneet. Hän koetti saada niille päivää ja valoa. Hän valvoi kasvattiaan, ja etenkin lauantai- ja pyhä-iltoina, jotka nuorukainen ennen oli viettänyt irstaisten toverien kanssa, piti hän häntä silmällä. Tukemalla kiusausten hetkinä hänen parempia tunteitaan, ohjasi hän häntä voitosta voittoon, huomaten samalla ilokseen, minkä vahvan kerroksen luonteenlujuutta jokainen uusi voitto laski. Ja kun viimeinen vuosi noista viidestä alkoi, saattoi hän jo itselleen sanoa, että koe, jonka hän vanhan Laarilan tahtoa noudattaen oli tehnyt, oli onnistunut paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan.

»Tuli vihdoin se päivä, jona Antero oli täyttänyt iso-isän ehdon. Nuori, reipas, vakavakatseinen mies istuu pappilan palkollistuvassa viikatetta varteen asettamassa. Muu väki on ulkotöissä. Hän tietää, että hänen koetusaikansa on tänään loppunut.

»'Nyt sinusta tulee rikas mies, Antero; nyt voit ostaa Laarilan takaisin', sanoi siinä eräs piioista, joka oli tehnyt asiaa tupaan ja joka perinnön tähden perillistä suosi, toivoen hänkin tulevansa noista iso-isän rahoista osalliseksi.

»Antero ei vastannut mitään.

»'Nyt olet ollut viisi vuotta täällä pappilassa?'

»'Niin olen', myönsi Antero.

»'Kaiketi saat sinä samalla hinnalla ostaa takaisin Laarilan kuin se huutokaupassa myytiin?'

»'Enköpähän saane.'

»'Tiesi, mikä sinuun on mennyt; sinä et ole enää sama mies kuin tänne tullessasi.'

»'Niinkö luulet, Liisa? — Siitä kiitän iso-isävainajaa ja pastoria.'

»'Soo!' Liisa katsoi pitkään toivottua ylkää.

»Samassa aukeni tuvan ovi ja sisään astui vanhanpuoleinen, huonosti puettu mies. Antero ja Liisa loivat silmänsä häneen. Siinä seisoi Laarilan entinen isäntä.

»'Mitä kuuluu? Istukaa, isä!' sanoi Antero, vanhusta tervehdittyään.

»'Eipähän juuri sanottavia… Tietänet, että tänään on viisi vuotta umpeen kulunut vaarin peijaisista… Olet ollut hyvä meille. Ilman sinun avuttasi, en tiedä miten olisimme eläneet, minä ja Miinavainaja… Nyt, kun saat vaarin rahat, niin muistathan minuakin…'

»Antero loi omituisen silmäyksen isäänsä. 'Kyllä!' vastasi hän. 'Minä ostan Laarilan ja siellä tahdon kohdella teitä, niinkuin te iso-isää kohtelitte ja opetitte minua häntä kohtelemaan. Ja sitten, kun tulette oikein vanhaksi, opetan minä poikani kiroomaan teitä…'

»Isä ei vastannut mitään. Älysikö hän, mitä poikansa sanat sisälsivät? Kykenivätkö ne näyttämään hänelle, mitä hän oli rikkonut?

»Tuvan ovi oli jäänyt auki, kun Kyösti astui sisään. Ei huomannut kukaan, että siinä seisoi pastori, isän ja pojan keskustelua kuunnellen.

»'Niin, isä', jatkoi Antero: 'niin olisin varmaan tehnyt, jollen näiden vuosien kuluessa olisi oppinut, että isää ja äitiä tulee kunnioittaa.'

»'Oikein, Antero!' sanoi pastori, ja luoden silmänsä Kyöstiin lisäsi hän: 'Se on käsky, johon lupaus on liitetty.'

»Pastori oli odottamattomalla esiintymisellään hiukan hämmästyttänyt tuvassa olevia. Kun hän sitten käski isän ja pojan seuraamaan häntä hänen kamariinsa, ymmärsi Antero, että ratkaiseva hetki oli tullut, hetki, joka vihdoinkin oli ilmaiseva iso-isän salaisuuden.

»Siinä he nyt taas seisoivat pastorin kamarissa, kuten kerta ennenkin. Kyösti ja Antero. Miina vain oli poissa. Hän makasi samassa kirkkomaassa, missä iso-isä. Vuosi takaperin oli hän äkkiä kuollut Laarilassa, johon hän ja Kyösti uuden isännän suostumuksella olivat saaneet jäädä itsellisinä asumaan.

»Odottaen seisoivat siinä isä ja poika. Liikutettuna katseli pastori nuorta miestä. Vihdoin alkoi hän:

»'Nyt on koetusaikasi umpeen kulunut. Ehdon, jonka iso-isäsi testamentti sinulle määräsi, olet kunnolla suorittanut. Sinä tulit tänne siinä varmassa uskossa, että kun nuo viisi vuotta oli kulunut, saisit suuren rahasumman. Mutta ettei työmies voi kovinkaan suuria rahasummia koota, lienet jo itse kokenut, ja sentähden luulen, että nyt, kun ajattelet, mitä iso-isäsi tarkoitti tuolla ehdollansa, sinä siitä olet hänelle kiitollisempi kuin hänen rahastansa. Ahkeruudellaan oli vanha Laarila saanut talteen 400 ruplaa, kun hän maansa isällesi antoi. Tuon pääoman pidätti hän silloin minun kehoituksestani itselleen. Hänen säästöjänsä oli edeltäjäni hoitanut, ja tältä perin minä iso-isäsi luottamuksen. Kun isäsi sai Laarilan, ei tämä pääoma enää kasvanut samassa määrässä kuin ennen; korotkaan eivät aina sen hyväksi tulleet. Mutta kasvoi se kumminkin — aina siihen päivään asti, jona iso-isäsi sai kuulla, että Laarila oli myytäväksi kuulutettava. Silloin tuli hän minun luokseni, ja — Laarila oli kyllä sillä kertaa pelastettu, mutta vähiin oli talletettavani pääoma mennyt. Kun vanhukselle sen sanoin, istui hän kauan ääneti. Kyyneleet, jotka valuivat hänen silmistänsä, ilmaisivat hänen huoliansa. 'Poikani hyväksi en voi tehdä enempää', lausui hän viimein; 'mutta pikku Anteron tahtoisin pelastaa.' Sitten rupesi hän puhumaan sinusta ja sinun pelastuksesi mahdollisuudesta. Kuullessani, minkä osan hän minulle oli ajatellut, hämmästyin ja vastustin. Mutta kun näin toivottomuuden vanhan silmissä, kun kuulin hänen syvästi huoaten sanovan: 'silloin en apua tiedä', heltyi sydämeni, minä suostuin rupeamaan hänen liittolaisekseen, ja nimismies, joka samalla tuli luokseni, kirjoitti testamentin. — Suorituksen päivä on nyt tullut, ja minä kiitän taivaan Herraa, että koe, johon iso-isäsi rakkaus minua houkutteli, on onnistunut.

»'Tässä on tilini', jatkoi pastori ottaen kirjoituspöydältään kasan papereita. 'Siitä näet, miten olen perintöäsi hoitanut. Kun iso-isäsi kuoli, oli pääoma 112 ruplaa; viiden vuoden korot ja säästynyt palkkasi siihen luettuna tekevät yhteensä 215 ruplaa. Tästä summasta on 200 ruplaa sijoitettu hyvään kiinnitykseen ja loppu on sinun saatavanasi milloin tahdot.'

»Pastori ojensi kätensä, tarjoten paperit Anterolle.

»Nuoren miehen huulet vavahtelivat. 'Pitäkää ne, hyvä pastori, yhä edelleen!' sai hän liikutukseltaan sanoneeksi. 'Minä en niitä tarvitse. Käyttäkää niitä isäni vanhuuden päiväin turvaamiseksi ja sallikaa minun jäädä palvelukseenne…'

»'Jos iso-isäsi nyt olisi tässä, kuinka iloitsisi hän!' sanoi pastori hiljaa.

»Kyösti oli lakillaan peittänyt kasvonsa. Mutta nyyhkytykset ilmaisivat, että jotakin outoa hänen sielussaan liikkui.»

Papinvaali.

Roudassa oli maa; ei tahtonut lapio siihen pystyä.

Vanhan haudankaivajan täytyi käyttää rautakankea alkuunpäästäkseen.

Paikka, johon uusi hauta oli avattava, oli verrattain vapaa. Likisyydessä oli sotakamreeri-vainajan korkea hautakumpu kivipatsainensa. Se tavallansa osoitti, että kirkkomaan uusi tulokas oli eläissään ollut tavallista arvokkaampi mies.

Ja niinpä todellakin oli asia. Hän, joka vuosikymmenien kuluessa monta sataa vainajaa oli tähän kirkkomaahan siunannut, hän oli nyt itse siihen siunattava. Aivan äkkiarvaamatta oli kuolema hänet temmannut. Adventtisunnuntaina se tapahtui — kirkossa, juuri kun saarnavirttä veisattiin. Reippaana, kuten aina, oli vanha pastori toimittanut alttaripalveluksen ja sitten saarnavirren ajaksi vetäynyt sakaristoon. Siellä oli hän järjestänyt päivän kuulutukset suntiolle, joka ne saatuaan oli palannut kirkkoon ja parahiksi ehtinyt tavalliselle paikallensa lukkarin viereen, kun tämä alkoi saarnavirren kolmatta ja viimeistä värssyä. Vanha pastori oli jäänyt istumaan pöydän ääreen sakaristoon, auki oleva raamattu edessänsä. Silloin tuli kuolema. Paimen kutsuttiin tilinteolle ylipaimenen eteen. Siinä istui hän entisessä asennossaan, pää vain oli vaipunut raamattua vastaan, kun virren loputtua suntio kiireisesti riensi katsomaan, miksi ei pastori saarnatuoliin noussut.

Tuona adventtisunnuntaina ei kirkossa saarnattu, mutta paremmin kuin moni saarna vaikutti seurakuntalaisiin vanhan pastorin äkillinen, silmänräpäyksellinen kuolema.

Ja nyt oli hänen hautansa kaivettava. Vanhan kaivajan käsi vapisi; siinä putosi hänen tietämättään kuuma kyynel routaiselle maalle, ikäänkuin olisi se tahtonut sulattaa sitä. Kauan ei ukko jaksanut rautakankeansa käyttää. Hän antoi sen ja lapionsa apumiehilleen, pappilan rengeille. Itse seisoi hän siinä vieressä katsoen, kuinka hauta syvenemistään syveni. Koko tällä aikaa ei hän puhunut mitään. Vasta kun työ oli loppunut ja hän renkien avulla oli laudoilla peittänyt haudan, sanoi hän hiljaa: »Luulin, että pastori saisi tehdä minulle viimeisen palveluksen, mutta niin ei ollut Herran tahto.»

Olin työn loppupuolella saapunut hautausmaalle. En ihmetellyt ensinkään liikutusta, jota vanhan haudankaivajan kasvot kuvastivat. Lienee tuskin koskaan vallinnut papin ja kirkonpalvelian välillä ystävyyttä sellaista kuin vanhan pastorin ja vanhan haudankaivajan. Kummako, että toisen kuolema koski toiseen?

Ennenkuin lähdimme hautausmaalta, meni vanha haudankaivaja sotakamreerin kivipatsaan luo. Kauan katseli hän sitä. Sitten sanoi hän: »Molemmat ovat nyt samassa autuaallisessa ijankaikkisuudessa. Hän, joka tämän kummun alla jo kolmekymmentä vuotta on levännyt, hän se vanhan pastorin tänne sielunpaimeneksi toimitti; ja vanha pastori, hän, jonka hauta nyt on avattu, hän se Jumalan armosta toimitti sotakamreerille autuaallisen pääsön tästä maailmasta… Ihmeelliset ovat Herran tiet.»

* * * * *

Ukon lauseissa oli viittauksia, jotka tekivät minut uteliaaksi. Tapani mukaan seurasin häntä hänen kotiinsa. Kaiketi arvasi vanha haudankaivaja, että halusin tietää, mitä nuo sotakamreeri-vainajan haudalla lausutut sanat tarkoittivat; sillä tuskin olimme ehtineet hänen asuntoonsa, kun hän äkkiä kääntyi minuun ja kysyi:

»Oletteko koskaan ollut saapuvilla papinvaalissa?»

»Olenhan toki», vastasin; »ainakin pari kertaa.»

»Ja kaikki kävi rauhallisesti?»

»Kävipä kyllä — ainakin minun tietääkseni, vaikka ei kummallakaan kertaa aivan yksimielisiä oltu.»

»Saattaapa olla, että maailma on hiukan muuttunut, siitä kun minä papinvaalissa olin», arveli ukko. »Mutta enpä vaan tahdo ottaa sitä oikein uskoakseni. Ennen muinoin olivat järkevät ihmiset sitä mieltä, että jos milloinkaan saatana on liikkeellä, niin kyllä papinvaalissa. Ainakin on niissä vaaleissa, joissa minä olen ollut saapuvilla — ja vieläpä hyvin monessa, joista olen kuullut puhuttavan — riidelty ja torailtu, koottu ääniä, kiitetty ja parjattu, aina viimeiseen nipukkaan asti. Ja sitten — hyvin usein on saatu katkerasti katua, kun tuo kiitetty, haluttu ja valittu oli ehtinyt päästä näyttämään kotitapojansa ja esiintymään oikeassa karvassaan. Ymmärtäkää minua oikein», — lisäsi ukko, kun näki että epäilin, oliko hän nyt niin ihan oikeassa — »ymmärtäkää minua oikein: en tarkoita vaaleja sellaisia, joissa joku vaalipapeista on yleisimmin tunnettu ja rakastettu, vaan sellaisia, joissa valitsioilla on joko todellisia tahi luultuja etuja siitä, että toinen tahi toinen tulee valituksi. Silloin pääsevät intohimot valloilleen, silloin näkee usein tyyniluontoisimpienkin olevan kuohuksissa. Kovaa pannaan kovaa vastaan; yllyttäjiä ja äänien kerääjiä liikkuu kaikkialla; ystävien väli käy riitaiseksi, naapurien sopu rikkoontuu, ja koko seurakunta on ylösalaisin.»

Näitä mietteitä lausuessaan oli ukko heittänyt muutamia puunpalikoita takkaan loppuun palamaisillaan olevien lisäksi. Hänen kasvoissaan kuvastui erilaisia tunteita; hänen ajatuksensa näyttivät liikkuvan kaukaisen menneisyyden tapauksissa. Vihdoin, kun olimme istuneet tulen eteen, palasivat ne takaisin äskeiseen asiaan, ja hän jatkoi:

»Yleiseksi tuomioksi lienee kentiesi tuomioni liika ankara, mutta jos se ei aina pitäisikään paikkaansa, niin ainakin piti se meidän seurakunnassamme siihen aikaan, kun vanha pastori vainaja tänne valittiin. Hän oli vaalipapeistamme toinen, eikä häntä ajatellut kukaan. Toisten kahden välillä huojuttiin — ensimäisen ja kolmannen. En kuullut kenenkään aikovan häntä äänestää. Ja kumminkin sai hän lopulta ääniä enemmän kuin molemmat muut vaalipapit yhteensä. Ihmetystä se herätti kaikkialla; suurinta ihmetystä meissä itsessä. Mutta Herra itse oli asiaan sekaantunut; Hän se oli mielet kääntänyt. Vielä vaalipäivän aamulla oli kirkon ympärillä toraa ja riitaa. Suuri osa seurakuntaa piti kamreerin puolta, ja että hän tahtoi ensimäistä vaalipappia, sen tiesimme kaikki; toinen osa, eikä niin aivan pienikään, oli lukkarin puolella, joka kaikin mokomin tahtoi kolmatta vaalipappia. Herra oli valinnut keskimäisen… Siitä nyt on liki neljäkymmentä vuotta.

»Niin», jatkoi ukko valkeaan tuijottaen, ikäänkuin olisi hän sieltä muistojansa lukenut; »niin, tänä syksynä on siitä ummelleen yhdeksän neljättä vuotta. Silloin oli kappalaisen virka seurakunnassa avoinna, kuten nyt. Vanha pastori Starck, 'Tarkkipastori' — vaikka ei hän niinkään peräti vanha ollut — oli kuollut. Tuomiosunnuntaina hän loppui, ja adventtisunnuntaina hänestä kiitos tehtiin. Hän oli jo kauan sairastanut, vuoteen omana; hänen kuolemansa ei tullut odottamatta. Hän oli tavallisissa oloissa hyvänsävyinen mies ja pappina samallainen kuin useimmat muut papit siihen aikaan, saamamiehenä jotakuinkin mukiin menevä sen ajan vaatimusten mukaan. Hän pauhaili saarnatuolissa, ja ääntä hänellä oli, se täytyy tunnustaa. Ei lukkarikaan hänelle vertoja vetänyt. Saarnat vain olivat vuodesta vuoteen samat — ihka samat. Joka oli pannut muistiinsa, mitä Tarkki-pastori edellisenä vuonna oli jonakin sunnuntaina saarnannut, sai seuraavana vuonna kuulla sanasta sanaan saman saarnan, kenties vielä suuremmalla tarmolla huudettuna. Tarkki-pastori käänsi, näet, vuoden lopulla nelikkonsa nurin, kuten sanotaan, ja me kävimme häntä kuulemassa tavan vuoksi.

»Seurakunnassa vallitsi raakuus, ja sitä pastori usein valitti; mutta hän ei tehnyt niin mitään sen poistamiseksi. Hän oli iloinen seuramies; totia joi hän mielellään, osasipa korttiakin lyödä. Hän kuului niitten lukuisten pappien joukkoon, jotka itse sitä tietämättään pitävät saarnaviran ammattina, jotka saarnaavat sentähden, että se kuuluu virkaan, ja jotka tyytyväisinä sanovat 'amen', kun ovat saaneet suuren viikkotyönsä suoritetuksi. Hän neuvoi tosin Kristuksen, kun synneistänsä huolestunut tuli hänen luokseen — niinhän neuvoi häntä hänen käsikirjansa; mutta kun tuo virallinen toimi oli loppunut, saattoi hän samalla henkäyksellä syventyä maanviljelysasioihin ja selittää esim. miksi eivät Thaërin kiittämät lannoitusaineet soveltuneet meidän peltoihimme. Semmoinen oli hän terveytensä päivinä, semmoinen tautinsa alkuaikoina.

»Hän ei häirinnyt seurakuntaa, eikä seurakunta häntä, ja rauhassa olisi hän saanut kuolla, ellei hänen viimeisinä elinvuosinaan hengellinen herätys, 'uusi oppi', olisi meilläkin alkanut voittaa alaa. Se harmitti Tarkki-pastoria sanomattomasti, ja kun 'uusi oppi' tuli puheeksi, silloin tuli myös ilmi hänen uskonoppinsa, eikä se ollut monimutkainen; se kuului näin: 'kun ihminen on tehnyt, mitä on voinut, niin tekee Jumalan armo lopun, ja luottaminen siihen on uskoa; synnintunto ja muut 'tunnot' ovat perkeleen kiusauksia. Katumus on kyllä hyvä, sillä se saa ihmisen palajamaan hyvien avujen tielle, ja — tekojensa mukaanhan jokainen tuomitaan.'

»Seurakunnassa levisi kumminkin levenemistään herätys, ja heränneet kääntyivät heränneisiin lohdutusta ja neuvoa saamaan. He tuomitsivat pastorin, ja pastori tuomitsi heidät, ja — silloin kuoli pastori. Armovuoden saarnaajaksi saimme vasta ikään yliopistosta päässeen kevytmielisen nuorukaisen, joka ei osannut suomea ja joka ei muuta halunnut kuin päästä pois 'erämaasta.' Hän rakasti tansseja ja seuraelämää. Edellisiin ei ollut 'erämaassa' tilaisuutta, sillä 'kavaljeereja' puuttui, mutta kyllä seuraelämään — semmoiseen kuin sitä tarjosi Salmelan kapteenin ja Jokelan kamreerin perheet. Nämä sekä pappilan ja Pileenin herrasväki olivat seurakunnan ainoat säätyläiset. Jokelassa ja Salmelassa oli naisia yltäkyllin, yhteensä kokonaista kahdeksan — 'kapteenskaa' ja 'kamreerskaa' lukuunottamatta; pappilassa hallitsi Tarkki-vainajan leski, hyvänsävyinen, kuuro rouva, ja hänen kaksi tytärtään; Pileen, vanha nimismies, oli naimaton. Hänen kodissaan edusti ijäkäs sisar, hiljainen Liisa mamselli, kaunista sukupuolta.

»Nimi- ja muina merkkipäivinä kokoontuivat nämä perheet, eikä silloin puuttunut vanhan ajan kursailua ja hienotapaisuutta, kuten sopii ajatellakin, kun muistaa, että rouvat olivat saaneet kasvatuksensa hienossa maailmassa ja istuttaneet tyttäriinsä oman nuoruutensa ajan sievistystä. Seurusteleminen näiden neitosten kanssa ei kumminkaan tuottanut mitään sydämen vaaraa nuorelle maisterille; 'tytöt' olivat näetten 'kovin rumia ja kaikki yli-ikäisiä', kuten hän eräälle toverilleen kirjoitti — nuorin, pastorin Liina, jo hiukan neljännellä kymmenellä.

»Maisteri ei sentähden oikein ottanut viihtyäksensä naisten parissa, mutta sitä paremmin herrojen. Näillä oli näet omat 'merkkipäivänsä' joka toinen pyhä-ilta, jolloin he kokoontuivat toistensa luo korttia lyömään ja juomaan rommitotia. Ja että he puolestaan mieltyivät maisteriin — kummako se? Olivathan nyt taasen saaneet pelipöytäänsä 'neljännen miehen', jommoisesta oli ollut syvä kaipuu aina siitä saakka, kun Tarkki-pastori ei enää voinut ottaa osaa heidän huvi-iltamiinsa. Ja tämä 'neljäs mies' ei pannut vastaan, kun kamreeri ehdotti, että kokoonnuttaisiin, kuten ennen muinoin, lauantaisin, Tarkki-pastorin mielestä olivat näet lauantai-illat vähän sopimattomat, hänen kun oli pyhänä saarnaaminen ja — 'aamu tuli usein liika aikaisin.' Kamreeri oli kyllä väittänyt vastaan, sillä olihan pyhäpäivä — lepopäivä: ei tarvinnut silloin Pileenin olla pitäjällä eikä kapteenin eikä hänen, kamreerin, komentamassa työväkeä. Pastorilla tosin oli työpäivänsä silloin, mutta — se työ! Kun kumminkin kapteeni ja Pileen myönsivät, että pastorilla oli 'kohtuus' puolellansa, oli kamreerin, vaikka vastahakoisesti, täytynyt myöntyä, ja niin oli peliseura päättänyt pitää kokouksensa pyhäiltoina. Mutta nyt! 'Tusuuri mies, tuo nuori maisterimme!' huudahti kamreeri iloisesti, johon maisteri hymyillen vastasi: 'minusta on joka päivä yhtäläinen, ja kun sedälle paremmin sopii lauantai, niin aivan kernaasti minun puolestani.'

»Ja nuori sielunpaimen pelasi korttia ja joi rommitotia lauantai-iltoina. Alussa eivät tuota panneet pahaksi muut kuin kerettiläiset — olihan Tarkki-pastorikin ollut korttimies, ja semmoinenhan se tapa oli herroissa; mutta kun maisteri lopulta ei tyytynyt lauantai-iltoihin, vaan usein sunnuntaisin kohta kirkosta päästyään lähti muualle hakemaan 'viikkoseuraa' ja väliin tuli kotia vasta myöhään lauantaisin, niin rupesi yksi ja toinen 'surutonkin' seurakuntalainen sitä ottamaan pahaksi; kiivasluontoinen kamreeri ärjäsi sellaisten tapausten sattuessa, kun neljättä miestä ei hänen pelipöytäänsä kuulunut: 'maisteri juo, se sika!'

»Seurauksena tästä kaikesta oli, että kirkkoon saapui yhä vähemmän sanankuulioita — usein niin vähän, ettei maisteri luullut maksavan vaivaa mitään jumalanpalvelusta pitää. Toiset nauroivat, toiset surkuttelivat; ja kyllä olisi kaikki mennyt päin seiniä, ellei juuri kirkkomme onnettomasta tilasta 'uusi oppi' olisi saanut yhä enemmän vauhtia. Tätä 'uutta oppia' tulee meidän kiittää siitä, että henkinen elämä itse asiassa vaurastui, vaikka kirkko joutui ylenkatseen alaiseksi. Yksi ja toinen vakavampi seurakuntalainen uhkasi jo tehdä kannetta maisteria vastaan, mutta siitä ei kumminkaan tullut mitään; tiedettiinhän, ettei hänen aikansa tulisi pitkälliseksi, ja 'jaksaisihan nuo pari vuotta kärsiä.'

»En oikein osaa sanoa, onko se kansamme kunniaksi, vaiko päinvastoin, että se anteeksiantavaisuudella kohtelee virkamiestensä vikoja ja paheita. Niin on se tehnyt kaikkina aikoina, jotta kyllä jokaisen, joka on joutunut sen kanteeseen, on täytynyt hankkia itselleen tavallista kiivaampia mieskohtaisia vihollisia. Sitä paitsi oli toinen asia, joka vei huomion pois maisterin irstaasta elämästä — kysymys, kuka tulisi Tarkki-vainajan jälkeen pastoriksi.

»Tavallisessa järjestyksessä oli, näet, Tarkki-vainajan virka julistettu haettavaksi. Papinviran asettaminen herätti siihen aikaan paljon suurempaa huomiota kuin nyt. Toukokuun loppupuolella tuli tieto, kutka olivat vaalisijat saaneet. Ne olivat meille jotenkin tuntemattomia. Kului sitten niin sanottu valitusaika, ja kun todellakin tehtiin valitus, saimme odottaa monta kuukautta, ennenkuin lopultakin kirkossa ilmoitettiin, kutka olivat ehdolle asetetut. Born — Pummiksi häntä sanoimme — oli ensimäiselle sijalle pantu, Linsteeni toiselle ja Maleeni viimeiselle.

»Suu auki kuuntelimme heidän ansioluettelojaan luettavan. Jo sitä ennen oli tietysti heistä paljon puhuttu, ja mielet olivat alkaneet vähin kallistua Pummin puolelle, kamreeri kun sanoi tuntevansa hänet ja kehui häntä hyväksi ja kunnon mieheksi. Mutta lukkari oli kerran maailmassa tavannut Maleenin, ja lukkarin mielestä oli Maleeni valittava. Maleeni sai sitäpaitsi kannatusta jo siitäkin syystä, että konsistori oli muka vääryydellä sulkenut hänet pois ensi vaalista. Maleeni oli valittanut ja sillä seurauksella, että korkea esivalta antoi hänelle vaalisijan, mutta piispalle ankaria nuhteita — kerrottiin. Linsteenistä, joka oli ijältään vanhin, vaikka vain toisella vaalisijalla, ei puhunut kukaan.

»Tuli sitten vaalisaarnojen aika. Kirkko oli täpösen täynnä näinä sunnuntaina. Oikein tuntui se oudolta. Eivät mahtuneet kaikki penkkeihin, kun oli ulkoseurakuntalaisiakin kuulemassa. Pummi saarnasi niin, että seinät paukkuivat, ja messussa lähti hänestä ääntä vielä enemmän kuin ennen Tarkki-pastorista. 'Tuomitkaa oikea tuomio!' — siitä hän pauhasi. Mitä muuta hän puhui, en usko, että monikaan olisi osannut selittää. Hän ei saarnannut kartasta; sanat tulivat kuin koskesta, mutta minä ainakaan en saanut tolkkua niistä pienintäkään. Yhteen ääneen sitä kumminkin itkettiin, ja kun kirkosta tultiin, niin kuultiin kaikkialla: 'siinä se meidän pastorimme!'

»Linsteeni oli pieni, kalpea mies. Matala oli hänen äänensä, ja kartasta hän luki; mutta sisältöä oli saarnassa, sen myönsi jokainen, joka kykeni sitä kuulemaan. Tuli sitten Maleenin vuoro, ja parastansa hän teki. Hän puheli kirkkomäellä ämmien kanssa, kiitti seurakuntaa, johon hän oli tullut hakeneeksi, kun oli kuullut sen kunnollisista asukkaista puhuttavan, taputteli lapsia poskille ja kysyi heidän nimiään, antoipa vielä muutamille lakeriakin. Lauluääni hänellä oli erinomainen. Hän messusikin, mitä vaan suinkin kävi päinsä messuta. Saarna sitä vastoin oli niin imelä, että ainakin minua iletti. Me olimme kaikki taivaan lapsia — ei muuta kuin astua sisään vain. Jospa kaikki seurakunnat olisivat semmoisia kuin meidän! Tuollaista saimme kuulla, — ei tosin suoraan, mutta kiertelevillä ja kaunopuheisilla sanoilla, jotka olivat helposti ymmärrettävät.

»Pummi tahi Maleeni siis! Lukkari oli kohta laittautunut viimeksimainitun ystäväksi, ja että Maleeni tiesi tuon hyväksensä käyttää, sen ymmärtää. Pummi kävi saarnan jälkeen illalla tervehtimässä vanhaa tuttuansa kamreeria, joka hänen kunniakseen oli kutsunut luoksensa säätyläiset. 'Tusuuri mies, se Pummi!' Maisteri vain ei ollut iltaansa oikein tyytyväinen, sillä kun viidettä miestä ei pelipöydässä tarvittu, sai hän vain olla katsojana. Linsteeni tuli ja meni — 'kävi näyttämässä itsensä', sanoi Pileeni. Maleenin kunniaksi piti lukkari iltakekkerit, joissa laulettiin virsiä. 'Ääni semmoinen sillä pastorilla, että oikein sydän heltyy', sanoi lukkari, ja siihen yhtyivät seksmannit ja Joosalan lautamies, ja heidän mielestään oli Maleeni valittava — hän, eikä kukaan muu. Oli siis olemassa kaksi puoluetta seurakunnassa: Pummin eli kamreerin ja Maleenin eli lukkarin. Herrojen hännysteliöitä on kaikkina aikoina ollut, ja näistä tällaisista oli kamreerin puolue pääasiallisesti muodostettu, jos kohta löytyi niitäkin, jotka Pummin pauhaavan vaalisaarnan vaikutuksesta olivat siihen yhtyneet. Kamreeri oli sentähden aivan varma vaalin tuloksesta. Mutta lukkari oli enemmän tekemisissä seurakuntalaisten kanssa, ja kun hän nyt oli ottanut oikein tarmonsa takaa ajaakseen Maleenin asiaa, niin ei Pummin tulevaa voittoa pitänyt kovinkaan varmana se, joka kykeni näkemään, miten tätä voittoa hiljaisuudessa uurteli salassa kulkeva, mutta yhä kasvava vastarinta.

»Kysymyspäivänä oltiin yksimielisesti tyytyväisiä vaalipappeihin, ja siinä tuli samassa kylläkin selvästi näkyviin, että kysymys vain olikin Pummista ja Maleenista — ettei vaalissa Linsteeni tulisi kysymykseenkään. Kysymystoimituksen loputtua jäin seisomaan kirkkomaalle muutamien naapurien ja tuttavien kanssa. Vaihdoimme siinä mielipiteitä noista kahdesta ehdokkaasta, ja minä olin uskaltanut lausua sanasen kolmannenkin hyväksi, kun yht'äkkiä sakaristosta kuului toraa ja riitaa, kamreerin ääni ylinnä. Lienee ukko siellä saanut jonkinlaista vihiä siitä, ettei seurakunta ollut niinkään yksimielisesti hänen kannallansa ja ettei Pummin voitto ollut niinkään varma kuin hän oli luullut. Kamreerin mieltä oli vuosikymmeniä kaikissa seurakunnan asioissa noudatettu; nytkö uskallettaisiin häntä vastustaa — häntä, joka vielä oli luvannut viran Pummille? Sehän oli jotakin kuulumatonta! Ja sitä paitse, eihän Pummin rinnalla semmoinen mies kuin Maleeni paljoakaan painanut. Kuulimme äänestä, että kamreeri oli kiivastunut, ja tiesimme hiukan kukin omasta kokemuksesta, että silloin oli leikki kaukana. Oma keskustelumme taukosi. Kuuntelimme. Kas vaan! Lukkarihan se olikin joutunut kamreerin kynsiin. Emme tosin kuulleet lukkarin lausuvan montakaan sanaa, hän kun puhui hyvin hiljaa ja sävyisästi, mutta ymmärsimme, että häntä kamreeri tarkoitti, koska 'lukkarin pitäisi tietää huutia ja muistaa, kuka se oli, joka hänelle oli lukkarin kapat toimittanut' — johon purkaukseen kamreerin tora loppui.

»Seurauksena tästä kaikesta oli, että puolueet käyttivät kysymys- ja vaalipäivän välillä olevaa viikkoa miten parhaiten osasivat. Kamreeri ei tosin nähnyt arvonsa mukaiseksi itse kulkea ääniä keräämässä, mutta sen sijaan oli hänellä kätyreitä, ja kapteeni ja nimismies tekivät myöskin parastansa. Seurakunnan kaukaisimmissakin kolkissa kulki äänten ottajia ja valtakirjojen kokoojia; Pummia ylistettiin ja Maleenia parjattiin. Annettiin siinä lupauksiakin — puhumattakaan siitä, ettei kamreerin luona 'suunavaajaisia' puuttunut, kun joku äänivaltainen kävi hänen tykönään.

»Pileenin toimitustapa oli sittenkin ehkä tepsivämpi. Nimismies, joka muuten ei juuri mistään välittänyt, saatikka papeista ja kirkollisista asioista, oli nyt tavattomasti kiihkoontunut, ja pitäjällä hän oleskeli tuon merkillisen viikon maanantaista aina lauvantaihin. Hänellä oli mukanaan suuri kasa noita vaarallisia papereita, jotka, jos ei niitä ajoissa lunasteta, saavat aikaan paljon häiriötä, ryöstöä ja häviötäkin, ja näitä papereitaan tiesi hän tarkoitukseensa käyttää. Sutelan isännälle, jonka talo oli huutokaupalla myytäväksi tuomittu, lupasi hän odotusaikaa ainakin siihen saakka kuin Pummi oli valtakirjan saanut — kentiesi vielä pitemmäksikin — ja Annalan muori saisi pitää lehmänsä keväimeen, j.n.e. Sitä paitse teki hän pieniä viittauksia niille, jotka olivat tavalla tai toisella kamreerista riippuvaisia, kuinka vaarallista olisi loukata mahtavaa herraa. Kamreerska, kapteenska, pappilan kuuro rouva ja neitoset, Liina mamsellista vanhaan Liisa mamselliin saakka, olivat niinikään touhussa Pummin hyväksi, ja ettei rouvilla ja mamselleilla ollut niinkään vähää sanomista, sen ymmärtää.

»'Nyt luulen, että olemme voiton puolella', sanoi kamreeri, kun lauantai-iltapäivällä 'ystävät' olivat kokoontuneet hänen luokseen; 'vai miten luulet veli?' lisäsi hän kääntyen naapuriseurakunnan pastoriin, joka oli vaalinpitäjäksi määrätty ja jonka kamreeri oli omalla hevosellaan noudattanut pappilasta luoksensa iltaa viettämään. Pastori V. oli vanhanpuoleinen, hiukan huonokuuloinen, hajamielinen ja heikkosilmäinen, mutta erittäin miellyttävä ukko, joka kamreerin mielestä kyllä olisi ollut mukiin menevä, jos hän vain olisi osannut bostonia pelata. Pastori oli jo puolenpäivän aikaan saapunut pappilaan, saadaksensa hiukan levähtää ja rauhassa miettiä vaalipuhetta, jolla hän seuraavana päivänä aikoi alkaa tärkeän toimituksensa. Hän olisi mielellään pysynyt poissa kamreerin illanvietosta, mutta sävyisä kun oli, pelkäsi hän loukkaavansa kiivasluontoista Jokelan herraa, semmenkin kun hän oli hylännyt hänen kutsunsa kysymyspäivän toimituksen jälkeen. — Kamreerin kysymykseen ei hän suoraan vastannut, sanoi vain kuulleensa, että erimielisiä oltiin vaalipappeihin nähden.

»'Oltiin, niin juuri, se on oikea sana, tahi paremmin: on oltu', huudahti kamreeri vähän närkästyneenä; 'nyt ei toki enää olla. Minä olen varma siitä, ettei Maleeni saa kovinkaan monta ääntä — vai mitä luulee maisteri?'

»'Minä olen aivan samaa mieltä kuin setä', vastasi nuori pappi, jonka pastori V. oli ottanut notarioksi, — 'paremman puutteessa', kuten Pileeni oli mumissut, kun sen kuuli. Maisterin katseessa oli kumminkin omituinen hymy, joka ei oikein ollut sopusuhteessa hänen vastaukseensa ja joka sanoin tulkittuna olisi kuulunut jotenkin tähän tapaan: 'ei kyllä kovinkaan monta ääntä, mutta aina muutamia enemmän kuin Pummi.' Että maisteri saattaisi valittavan suhteen olla toista mieltä kuin kamreeri, ei tämä viimeksi mainittu osannut silmänräpäystäkään aavistaa, semmenkin kun yleisesti tiedettiin, etteivät maisteri ja lukkari vetäneet yhtä köyttä. Löytyy kumminkin syitä tässä maailmassa, jotka saavat kaksi vastustajaa ajamaan samaa asiaa, joskaan tuo asia ei voi saattaa heitä likemmäksi toisiaan. Niin oli laita maisterin ja lukkarin. Kummallakin oli omat etunsa siitä, että Maleeni tulisi valituksi.

»Sanotaan, että itsekkäisyys hallitsee maailmaa, ja kyllä siinä lauseessa on enemmän totta kuin tahdotaan uskoa; mutta että itsekkäisyys saa olla toimintojen määrääjänä silloinkin, kun on kysymyksessä niin korkea asia kuin sielunpaimenen valitseminen, sitä on kamalata ajatella. Missä muodossa tämä itsekkäisyys oli lukkarin pauloihinsa kietonut, sen ehkä ymmärrätte ja samalla myös, mitkä syyt hänen toimenpiteisiinsä vaikuttivat, kun mainitsen sanat: kunnianhimo ja kateus. Lukkari ei voinut kärsiä kamreeria, sillä mitä kamreeri tahtoi, tahtoi suurin osa seurakuntaa, varsinkin 'vanha kansa', joka jo vuosikymmeniä oli oppinut umpimähkään luottamaan Jokelan herraan ja usein syystäkin saanut kiittää häntä hänen hyvistä neuvoistaan ja ehdotuksistaan. Mutta tämä se juuri harmitti lukkaria — harmitti enemmän kuin hän uskalsi itsellensä tunnustaakaan. Hän olisi tahtonut olla seurakunnassa ensimäinen, hän olisi tahtonut saada ääntänsä kuuluviin muuallakin kuin kirkossa. Mutta niin kauan kuin tätä kamreerin valtaa kesti, oli hän nolla, jonka arvoa ei suinkaan kohottanut se kiusallinen välinpitämättömyys, jolla kamreeri kohteli häntä, milloin ei tuittupäissään käskenyt hänen pitämään suutaan kiinni. Tätä kaikkia oli kunniahimoisen lukkarin mahdotonta kestää, ja sentähden oli kamreeri syrjäytettävä — vähät siitä, että lukkari juuri kamreerin mahtisanan perustuksella oli virkaansa valittu, jonka lukkari kiusakseen hyvin usein sai kuulla. Tarkki-pastorin aikana ei lukkari kumminkaan mitään voinut, sillä vanhuudestaan luotti seurakunta pappiin, ja Tarkki-pastori oli kaikissa asioissa kamreerin puolella, samoin kuin Salmelan kapteenikin, jotta 'vastoin parempaa tietoansa täytyy äänestää heidän kanssaan, jollei tahdo joutua heidän narrikseen', valitteli lukkari kerran kirkonkokouksesta tultuaan Jooselan lautamiehelle — 'paraimmalle ystävälleen.' Joosela, nähkää, ei saattanut ikinä unohtaa, että hän kamreerin tähden oli menettänyt paikkansa kihlakunnan oikeudessa, vieläpä saanut sakkoakin — 'siitä hyvästä, että uskalsin paljastaa muutamia kamreerin vehkeitä', oli entisellä lautamiehellä tapana sanoa — 'siitä hyvästä, että lahjojen takia oli jättänyt tärkeän manuun toimittamatta', sanoivat pöytäkirjat.

»Mutta vaikka lukkari selvään näki, kuinka vähävoipainen hänen vastustuksensa oli, ei hän kunnianhimoltaan saanut rauhaa. Se pakotti häntä keräämään ympärilleen kaikki, jotka syystä tahi toisesta olivat kamreeriin loukkautuneet, ja sellaisia oli enemmän kuin hän alussa rohkeni toivoakaan. Kamreerin aavistamatta oli siis syntynyt puolue, joka hänen tietämättään teki salaa ja hiljaisuudessa työtään. Lukkari toimi viisaasti. Hän ei tahtonut astua esiin joukkoinensa, ennenkuin oli varma voitostaan. Ja se päivä ei hänestä näyttänyt niinkään kaukana olevan sen jälkeen kuin liittoon oli yhtynyt Haaran rikas seksmanni, jonka sana painoi paljon ja joka sitä ennen oli ollut herrojen ja varsinkin kamreerin 'ystävä.'

»Seikka oli, nähkää, semmoinen, että seksmanni olisi saanut valtion rahoilla kaivetuksi suuren viemäriojan tilaansa kuuluvan Kotisuon poikki, jollei kamreeri viimeisessä nipukassa olisi huomauttanut, ettei tuosta viemäristä ollut hyötyä kenellekään muulle kuin Haaralle, joka sitäpaitsi sen kyllä jaksoi itsekin kaivaa, kun sitä vastoin Kirkkosuon kuivaaminen tuottaisi hyötyä koko kunnalle. Kamreeri oli tässä väitteessään aivan oikeassa, mutta sepä se juuri suututtikin seksmannia, ja kun sitten lukkari, 'vahingon kärsinyttä' säälien, sydämestänsä otti osaa tuohon suureen tappioon, minkä kamreerin pahansuopa kateus tuotti Haaralle, Kotisuon kuivaaminen kun olisi antanut tiesi kuinka monta sataa tynnyrinalaa hyvää viljamaata, niin näki seksmanni selvään, että kamreeri oli kerrassaan turmioksi seurakunnalle ja että hänen valtansa oli kukistettava, jos oli mieli yleisten asiain ottaa parantuakseen. Tämän keskustelun jälkeen oli seksmanni 'sydämestä ja suusta' lukkarin miehiä, ja yhdessä sitten tehtiin työtä 'hyvän asian' edistämiseksi, — työtä, josta sittenkin olisi saatu tiesi kuinka kauan odottaa hedelmiä, ellei Tarkki-pastorin kuolema olisi pannut 'hyvää asiaa' aivan uudelle uralle ja lukkari ja hänen liittolaisensa Maleenissa tavanneet miehen, 'joka tulisi pitämään seurakunnan tosihyvää silmällä ja joka ei kulkisi kamreerin talutusnuorassa.'

»Illanvietossa lukkarin luona oli 'tuleva pastori' esiintynyt siihen määrään edukseen — kentiesi hiukan liiaksikin — että lukkari vihdoin viimeinkin päätti uskaltaa ryhtyä ratkaisevaan taisteluun vallasta kamreerin kanssa. Jollei tämä nyt kukistuisi, jos hän saisi ystävänsä Pummin valituksi, niin … mitä siitä seuraisi, sitä ei tahtonut lukkari ajatellakaan. Sentähden: 'kaikki raudat tuleen; sillä jollemme nyt voita, niin on siitä ijankaikkinen vahinko seurakunnalle', sanoi lukkari ystävilleen Jooselan lautamiehelle ja Haaran seksmannille. Ja kaikki 'raudat pantiin tuleen', mutta varovasti ja hiljaisuudessa. Pajasta, nähkää, ei saanut nousta näkyviin savua, vielä vähemmin kipinöitä.