OODI ALBIUKSELLE, RUNOILIJALLE
Reading edition
Albius, ystävä, huonot on runon vuodet. Marsin töyhtöä vain suku nuorien seuraa, kuuntele ei mitä muusat uskovat meille, kunniass' ei ole laulaja, ei isä laulun, Phoibos Apollo.
Laihoja Cereksen sota tunnoton tallaa, aurat ruostua saa sekä ruostua lyyrat. Keihäsniekkojen aika on vain sekä ahnahan kaupin. Narrien kuoroon Forumin täydeltä vastaa joukkojen kuoro.
Poissa ne on ajat, Albius, poissa ne vuodet, jolloin laulaja viel' oli mahtaja maassa, jolloin tyttöset heittivät kukkia tielles, kun nimi Delias viel' oli nuorille niinkuin kuiskaus lemmen.
Toisten toogia maineen purppura kiertää, toisten otsia kansan suosio kruunaa, Delias toista jo lempii, Kloeni toista. Yksin jäimme me, Albius, joukkojen keskeen lyyramme kanssa.
Näin minä mietin, Albius, kun tuli illoin sammuu köyhässä liedessäin, ma kun kuulen ulkoa vain torikansan »leipä ja sirkus!», kun yli kynnyksein ei pitkihin päiviin ystävä astu.
Näin minä mietin, mutta ma lyyrani tempaan: ei ole, Albius, koskaan laulaja yksin, ei runontaitaja koskaan mahtia vailla. Voimasta Muusain käy yli joukkojen päiden laulajan lento.
Laulajan arvoist' ei ole moittia aikaa, ei ole silmätä ylpeän preettorin toogaan, ei kademielin katsoa saiturin säkkiin. Laulajan aikaa ja laulajan mahtia mittaa vuossadat yksin.
Ei Runotart' ole kiehtonut purppura koskaan, marmori Paroksen tahi Indian helmet. Ah, paremmin vain harvan viittamme alta Muusat, ain' ikinuoret, tuntevat varmaan rintamme hehkun.
Albius, ystävä, kun siis laulusi kuulen, riemuiten myös tartun ma lyyrani kieliin: nuoria oomme me vielä, sen tietköhöt nuoret, tietköhöt, että on rintamme hehkuja täynnä, lauluja täynnä!
Laulamme taasen kyntäjän auransa kurkeen, laulamme taasen poikasen tyttönsä viereen, laulamme terveiksi sairaat ja nuoriksi vanhat! Itsemme laulamme, Albius, luo jumalitten kuolematonten!