TOINEN NÄYTÖS.

Ministerin virkahuoneessa.

Tavallinen virastopäällikön huone. Iso kirjoituspöytä poikittain keskellä, sillä vihreä verka, pöytäpuhelin, soittokello ja kirjoitusvehkeet. Suomen kartta ja edellisten viranhaltijain kuvia seinillä. Kirjoituspöydän molemmin puolin nahkatuoli kävijöitä varten. Taustassa ja vasemmalla seinällä ovet; oikealla seinällä kirjahylly asetuskokoelmineen.

Kaarle Kaltimo istuu kirjoitustuolissa; selkä on kirjahyllyyn, kasvot vasemman seinän oveen päin. Hän lukee "Hufvudstadsbladetia."

KALTIMO. (Pannen lehden syrjään.) Olisihan tuo voinut olla paljon pahempikin!… Ei muka "varmaa kantaa niissä suurissa ja laajakantoisissa periaatteellisissa kysymyksissä, jotka hallituksen nyt täytyy ratkaista". Hm! Tietenkään ei varmaa kantaa — kenellä ministerillä sellaista voisi olla! Mutta sanomalehdistä minä viis veisaan! (Taustan ovelle koputetaan.) Sisään!

BERG. Tulinko häiritsemään?

KALTIMO. Et ensinkään, ajattelinkin juuri pyytää sinua tänne vähän juttelemaan asioista. Paina puuta! (Osoittaa tuolia, johon Berg käy istumaan.) Katsohan, kun sitä näin ensimmäistä kertaa astuu tällaisiin aisoihin, niin tuntee itsensä aluksi vähän tottumattomaksi.

BERG. Tietty se! Mutta vakuutan veljelle, ettei meno lainkaan mutkikasta ole. Meitähän on sitäpaitsi täällä pari sellaista, jotka jo olemme vanhoja talossa ja tunnemme muodot. Ja oikeastaan kulkevatkin asiat virastossa aivan itsestään, omia varmoja latujaan. Totta puhuen luulen, että ministeriö, jos niikseen tulisi, hoitaisi itsensä päälliköttäkin.

KALTIMO. Olen erittäin iloinen, että juuri sinä satuit lähimmäksi miehekseni, ja toivon, että me tässä keskenämme tulemme hyvin toimeen.

BERG. Veli voi täydellisesti luottaa minuun. Missä suinkin osaan olla apuna, olen aina käytettävissäsi. Kyllä sinä ministerin tuolissakin pian lämpenet.

KALTIMO. Kiitos. — No, kuulehan, miltä tuntuu mieliala muuten siellä ulkona virkamiesten keskuudessa?

BERG. Aivan rauhalliselta. Kamreeri Njuggelin ja vanha murjaani Spoof, tiedäthän, meidän ainoat patasveesimme, eivät tietenkään malttaneet olla vähän irvistelemättä. Ja konekirjoittajattarien päällikkö, tohtorinna Mallenius, itkeä tillitti pienen värssyn, kun et kädestä pitäen tervehtinyt, kuten muut ministerit ovat tehneet. Mutta muuten on kaikki hyvin, ja tuliaispuhettasi arvosteltiin sangen suopeasti. Sitäpaitsihan lehdetkin olivat koko siivoja — ja se seikka vaikuttaa huomattavasti täällä virastossa, jossa yleensä julkiselle sanaile ollaan hyvin herkkiä, vaikka sitä virallisesti halveksitaankin.

KALTIMO. No, tuohan toki on lohdullista kuulla. (Kirjoittaa muutaman sanan.) Täytyy siis merkitä muistiin, että huomisaamuna on ojennettava käsi tohtorinnalle ja kysyttävä terveydentilaa.

BERG. Se on viisasta. Sillä Jumala varjelkoon sitä, joka saa viraston naiset vastaansa! Se on paljon vaarallisempaa kuin miesten kanssa tappeleminen. Katso, ei missään koko maailmassa juoruta niin paljon kuin täällä. Jos tahtoo saada jonkun asian yleiseen tietoon, niin ei ole varmempaa keinoa kuin pieni vihjaus kahvitunnilla. Kyllä se sitten leviää kuin kulovalkea.

KALTIMO. On parasta olla varuillaan.

BERG. Se on suorastaan elinehto, varsinkin ministerille.

Kaikki asiat ne osaavatkin kaivaa selville. Ajattelehan vain, että esim. eilen istui luonani eräs lapsuudenystävä, joka juuri oli tullut Amerikasta, missä oli ollut puolitoistakymmentä vuotta. Hän viipyi huoneessani ehkä neljännestunnin ajan. Kun hän lähti, tiesi jo koko virasto miehen nimen ja elämänvaiheet, vaikka ei häntä täällä yksikään sielu ennestään tuntenut.

KALTIMO. Älä nyt! Sehän on aivan uskomatonta. Ihan peloittavaa.

BERG. Niin se on. Senpä vuoksi olenkin tahtonut sen sinulle kertoa, että tietäisit, miten olla ja elää. Sillä täällä osataan tehdä tikun puolikkaastakin kokonainen asia.

Mutta asiasta toiseen: meillä on tänään annettava lausunto eräästä määrärahaehdotuksesta. Se on kirkollis- ja opetusministeriön asia, mutta meidän on sen finanssipuolta harkittava. Sukututkimusseura pyytää viittäkymmentätuhatta julkaistakseen huomatuimpien taiteilijaimme sukupuut. Summahan on niin mitätön, että sen aina jostakin voisi saada irti. Mutta sinun edeltäjäsi oli sitä mieltä, että Suomen kansa voi vahingotta elää ilman noita sukupuita, ja siksi minä kirjoitin lausunnon siihen suuntaan, etteivät valtionvarat anna myöten… Mitä sinä arvelet?

KALTIMO. (Leikkii lyijykynällä.) Eiköhän sentään olisi sangen mielenkiintoista saada nuo sukupuut selville? Minusta tuntuu, ettei meidän sovi kulttuurimäärärahoissa kitsastella. Säästää mieluummin muussa. Summahan on sitäpaitsi, kuten huomautit, niin pieni, ettei se valtion asioissa oikeastaan mitään merkitse… Tiedätkö, kyllä minä olisin sillä kannalla, että rahat on myönnettävä. Vai mitä sinä arvelet?

BERG. Minun kantani on tietysti aivan sama kuin sinun. Kirjoitinkin hylkäävän lausunnon sellaiseksi, että siitä parilla pienellä muutoksella saa lämpimästi puoltavan. Sukututkijathan sitäpaitsi yleensä ovat helkkarin siivoa väkeä, ehkä toisinaan vähän tungettelevia, mutta joka tapauksessa varsin vaarattomia.

KALTIMO. No, pidämme sitten sen asian päätet… (Pöytäpuhelin soi.) (Puhelintorveen.) Halloo… On… Vai niin. Terve, terve! No, siinähän se menee. Työtä vain tahtoo olla niin vietävästi… Ei, hyvä mies, ei tämä laiskan virkaa ole. Nytkin on tässä juuri kansliapäällikköni esittelyllä, ja ties kuinka pitkä lista hänellä onkaan. (Iskee hymyillen silmää Bergille.)… No, mikäs asia se on?… Kyllä me olemme aikoneet Irja Fiorinin konserttiin, vaimoni on jo liput hankkinut… Vai laakeriseppele… No, niin, enköpähän minäkin voisi olla mukana? (Katsoo kysyvästi Bergiin, joka nyökäyttää päätään hyväksyvästi.) Kyllä minä otan osaa… Sinä lähetät siis täältä hakemaan korttini; hyvä juttu… Terve, terve; huomisiltanapa sitten tavataan. (Panee kuulotorven paikalleen.) Mutta se on totta, eihän minulla sopivia käyntikortteja olekaan!

BERG. (Ottaa pahvirasian taskustaan ja ojentaa sen Kaltimolle.) Minä olen ne hommannut, kun tiesin vanhastaan, etteivät uudet ministerit tule ajatelleeksi sellaisia asioita, vaikka ne erittäin tärkeitä ovatkin. Olen jo lähettänyt korttisi kaikille niille virallisille henkilöille, joille sinun asemassasi olevan miehen tulee korttinsa lähettää. Katsohan, oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan lähetetyllä käyntikortilla on moni mies laskenut varman perustuksen mitä loistavimmalle tulevaisuudelle.

KALTIMO. Mainio mies! (Aukaisee rasian ja lukee päällimmäisen kortin.) Mutta mitä tämä on? "Madame Kaarle Kaltimo." Enhän minä toki mikään matammi ole!

BERG. Oh, suo anteeksi. Ne ovat vaimosi. (Ottaa toisesta taskustaan toisen rasian ja ojentaa sen Kaltimolle.) Tässä ovat oikeat!

Mutta palataksemme vielä pienempiin virka-asioihin, niin on sinun huomenna klo 11 vietävä eduskunnalle hallituksen uusi esitys laiksi aviottomien lasten aseman parantamisesta. Ja sitten on kello kahdelta raha-asiainvaliokunnan istunto. Siinä kaikki. (Ovelle koputetaan.)

KALTIMO. Sisään.

VAHTIMESTARI. (Kultakaluunaiseen takkiin puettuna. Tuo käyntikortin Kaltimolle ja jää ovensuuhun odottamaan.)

KALTIMO. (Katsoo korttia ja hätkähtää. Koettaa tyyntyä ja sanoo mahdollisimman välinpitämättömällä äänellä:) Kaipa minun täytyy ottaa vastaan.

BERG. (Nousten.) Niin, minä vetäydyn sitten omaan luolaani. Jos kävijä käy pitkäpiimäiseksi, voin kymmenen minuutin perästä tuoda sisään joitakin papereita muka allekirjoitettaviksi. Sitä tapaa noudatimme aina edeltäjäsi kanssa.

KALTIMO. Hyvä on. Ehkä se on varminta.

BERG. (Vahtimestarille.) Sanoiko hän asiansa?

VAHTIMESTARI. Yksityistä herra ministerille.

BERG. Vai niin. (Menee vasemmasta sivuovesta.)

KALTIMO. (Tuijottaen hyvin levottomana korttiin.) Onko hän jo vanhempi mies?

VAHTIMESTARI. Ei. Hän on aivan nuori.

KALTIMO. (Hetken mietittyään ja pariin otteeseen päätään puistettuaan.) Voitte antaa hänen tulla sisään.

VAHTIMESTARI. (Kumartaen.) Ymmärrän, herra ministeri. (Menee.)

KALTIMO. (Tuijottaa taas korttiin.) "Kaarle Welle" ja lyijykynällä lisätty "Fiorini." Kuka Herran nimessä se voi olla? Ja mitä ihmettä hän minusta tahtoo? (Nousee, kävelee pari kertaa edestakaisin. Kun ovelle koputetaan, sanoo hän:) Sisään!

KAARLE WELLE. (Astuu sisään ovesta, jonka vahtimestari sulkee hänen jälkeensä. Kumartaa. Hän on 16-vuotias, hintelä ja lyhytvartinen nuorukainen; polvihousut ja pehmeä kaulus. Mutta koko hänen esiintymisensä on silmiinpistävän varhaisvanhaa.) Herra ministeri lienee saanut korttini — minä olen Kaarle Welle.

KALTIMO. (Kaltimo menee häntä vastaan ja ojentaa kätensä.) Oletteko helsinkiläinen?

KAARLE WELLE. Tavallaan. Mutta vasta tästä aamusta alkaen. Tulen Saksasta, jossa olen syntynyt ja elänyt tähän saakka.

KALTIMO. Mutta Tehän puhutte aivan puhdasta suomea. — Welle-Fiorini… Oletteko ehkä sukua laulajatar Irja Fiorinille?

KAARLE WELLE. Sangen läheistä. Hän on minun äitini.

KALTIMO. (Tyrmistyy, ottaa askeleen taaksepäin.) Mi-i-tä? Ymmärsinköhän oikein —?

KAARLE WELLE. Kyllä, herra ministeri. Minä olen hänen poikansa.

KALTIMO. (Verkalleen toipuen hämmästyksestään, änkyttäen.) Suokaa anteeksi! Minä en osannut aavistaa… niin, en todellakaan tietänyt… tarkoitan: en tiennyt, että neiti Fiorinilla oli… niin, oli poika…

KAARLE WELLE. Minun syntymääni ei aikoinaan sanomalehdissä kuulutettu — minunlaiseni tapauksethan tavallisesti "karttavat julkisuutta", painetaan villaisella — eikä painomusteella.

KALTIMO. (Ei voi olla vähän hymähtämättä.) No niin… Mutta käykäähän istumaan! Arvelen Teillä olevan minulle jotakin asiaa. (Menee kirjoitustuolinsa luo ja osoittaa nuorukaiselle vierastuolia.) Olkaa hyvä!

KAARLE WELLE. Kiitän. (Istuutuu vasta, kun ministeri on istahtanut.) Niin, minulla on todellakin asiaa, vieläpä hiukan — uskallan sanoa — erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. — Asiani on aivan yksityisluontoinen. Mutta pidin kuitenkin parempana tulla tänne virastoon kuin kotiinne. Miksi — se selvinnee keskustelumme kuluessa. Heti aluksi on minun pyydettävä Teiltä, herra ministeri, ettei äitini missään tapauksessa saa vähintäkään vihiä minun käynnistäni täällä.

KALTIMO. (Uteliaana.) Äitinne ei siis tiedä, että olette tullut minua tapaamaan?

KAARLE WELLE. Ei. Hänellä ei ole siitä aavistustakaan. Olen aivan yksin ottanut tämän jutun selvittääkseni. Se on parempi niin. Vaikka minulle, joka ensimmäistä kertaa olen tässä kaupungissa, siitä onkin ollut paljon haittaa ja vaikeuksia. Olen kuitenkin toiminut aivan suunnitelmallisesti. Sitä seikkaa — mutta ehkä vielä enemmän paria onnellista sattumaa — on minun kiittäminen siitä, että jo kuusi tuntia tuloni jälkeen olen onnistunut tapaamaan Teidät, (Kumartaa juhlallisesti) herra ministeri.

KALTIMO. Mutta minä en todellakaan ymmärrä, miksi oli niin välttämätöntä…

KAARLE WELLE. Juuri siinä on asian ydin. Mutta ennenkuin niin pitkälle pääsemme, pyydän saada tehdä muutamia kysymyksiä. Suostutteko siihen, herra ministeri?

KALTIMO. Olkaa hyvä!

KAARLE WELLE. (Ottaa esille muistikirjansa ja panee kakkulat nenälleen. Hänen äänensävynsä on aivan juhlallinen.) Saanko siis aluksi tietää, kuinka vanha olette?

KALTIMO. (Hermostuneesti.) 45 vuotta. Mutta sallikaa minun vuorostani kysyä, mikä Te oikeastaan olette ammatiltanne?

KAARLE WELLE. (Katsoo Kaltimoa.) Aa-aa. Minä ymmärrän. Olkaa huoletta, herra ministeri, en ole sanomalehtimies enkä salapoliisi. Olen vain koulupoika, lukiolainen, vasta kahden vuoden perästä ylioppilas. Ja kuten minulla jo oli kunnia ilmoittaa, olen luonanne mitä yksityisluontoisimmassa asiassa. Kysymykseni voivat tuntua Teistä tunkeilevilta, ehkäpä suorastaan sopimattomiltakin, mutta, jos maltatte hiukkasen mieltänne, täytyy Teidän kohta myöntää, että minulla menettelyyni, jonka omituisuuden kernaasti itsekin tunnustan, on ollut hyvin perustellut syyt. (Lyhyt vaitiolo.) Ehkä sallitte minun nyt jatkaa?

KALTIMO. (Tuskastuneena.) Jatkakaa vain! Kuta pikemmin pääsemme asian ytimeen sitä mieluisampaa minulle.

KAARLE WELLE. (Lukien kun pöytäkirjaa.) Seitsemäntoista vuotta sitten opitte Te tuntemaan äitini, Irja Maria Nybergin, joka silloin oli kahdeksantoistavuotias, hyvämaineinen, rippikoulun käynyt ja rokotettu — eikö niin? (Kaltimo nyökäyttää päätään. Toinen tekee merkinnän kirjaansa.) Seurustelitte hänen kanssaan ahkeraan aina seuraavan vuoden tammikuun loppupuolelle, jonka jälkeen ette nähnyt äitiäni, ennenkuin kahdeksan vuotta sitten, jolloin olitte hänen konsertissaan eräässä maaseutukaupungissa, jonka sanomalehteä siihen aikaan toimititte. — Olenko oikeassa?

KALTIMO. (On käynyt hyvin vakavaksi.) En voi kieltää sitä?

KAARLE WELLE. No niin. Sitten minulla ei enää olekaan kuin kaksi kysymystä, mutta koska ne minun asialleni ovat aivan erinomaisen tärkeät, pyydän Teitä, herra ministeri, tarkoin harkitsemaan ennenkuin niihin vastaatte. (Ei malta enää istua, vaan nousee paikaltaan ja menee seisomaan vastapäätä Kaltimoa, toiselle puolen kirjoituspöytää.) Lähetittekö Te, herra ministeri, äitini ensimmäiseen konserttiin kimpun kieloja?

KALTIMO. (Järkytettynä.) Lähetin… Mutta en todellakaan ymmärrä…

KAARLE WELLE. Olkaa huoletta — tulette ymmärtämään.

Ja seuraavan päivän aamulehdessä julkaisitte sitä seuranneen runon, alkukirjaimenne nimimerkkinä?

KALTIMO. Taisin todellakin niin tehdä.

KAARLE WELLE. (Ottaa kakkulat nenältään, panee muistikirjan taskuunsa, tekee kumarruksen ja sanoo.) Niinpä ovat sen pidemmät sukututkimukset turhat. Olen saanut tietää minkä tahdoin. Ja pyydän saada kiittää Teitä, herra ministeri; vilpittömästi kiittää. (Ojentaa pöydän yli kätensä, johon Kaltimo nousten seisomaan tarttuu.)

KALTIMO. Mutta nyt lienee minulla oikeus saada tietää, mihin asiaan Te luulette saaneenne selvityksen tästä merkillisestä kuulustelusta, joka minusta tuntuu suorastaan tympäisevältä, etten sanoisi typerältä, jopa mielettömältäkin.

KAARLE WELLE. (Ankarasti.) Älkää käyttäkö niin väkeviä sanoja, herra ministeri! Liikasanat lienevät yleensä sopimattomia hallitusmiehen suussa — niihinhän on vain asianajajilla ja kansanpuhujilla oikeus. Sitäpaitsi: minä olen menetellyt aivan metoodisesti. Voin sen todistaa. En ole suotta saanut saksalaista koulukasvatusta.

KALTIMO. (Äkäisesti.) Älkää nyt viisastelko — minun kärsivällisyydellänikin on rajansa! (Kun huomaa Kaarle Wellen ilmeen käyvän uhittelevaksi ja hänen asettuvan Napoleon-asenteeseen: käsivarret ristiin yli rinnan, muuttaa hän äänensä ystävällisemmäksi.) Pyydän Teitä sanomaan minulle, minkä elämänne salaisuuden nyt hiulette selvittäneenne.

KAARLE WELLE. (Hyvin juhlallisesti. Osoittaen kädellään Kaltimoa.) Tepä sen sanoitte: elämäni salaisuuden. (Ottaa askeleen eteenpäin tullen siten aivan pöydän luo.) Lyhyesti: olen saanut selville, kuka on äitini pojan isä.

KALTIMO. (Äärimmilleen jännittyneenä.) Tarkoitatteko Teidän isänne?

KAARLE WELLE. Voihan sen sanoa niinkin, vaikka minä mieluummin käytän toista lausetapaa.

KALTIMO. (Kiihtyneenä.) Ja kuka hän sitten on?

KAARLE WELLE. Ettekö Te todellakaan sitä tiedä?

KALTIMO. (Melkein läähättäen.) En. Minä… minä vakuutan, etten sitä aavistakaan.

KAARLE WELLE. (Mahtiponnella.) Se olette Te, herra ministeri!

KALTIMO. (Lennähtää istumaan.) Olisiko se todellakin mahdollista?

KAARLE WELLE. Siitä ei enää ole pienintäkään epäilystä. Enkä ymmärrä, kuinka ette Te jo aikaisemmin ole tullut sitä ajatelleeksi.

KALTIMO. Mutta, hyvä Jumala, enhän minä vielä monta minuuttia ole tiennyt Teidän olemassaolostannekaan! — Tämä tuli niin äkkiä, aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta.

KAARLE WELLE. Niin, meidänlaisemme yllätykset tulevat kai tavallisesti odottamatta….

KALTIMO. (Ikäänkuin äkkiä havahtuen.) Mutta ehkäpä tämä onkin vain erehdys. Olisi kai toki äitinne jollakin tavoin antanut minun tietää…

KAARLE WELLE. Ei ikinä. Hän on liiaksi ylpeä. Eihän hän edes minulle ole suostunut sanomaan, kuka on syypää olemassaolooni. Siellä ulkona minä virallisesti olin hänen ottopoikansa. Itsekin luulin olevani löytölapsi siihen päivään asti, jona täytin kuusitoista vuotta. Silloin sanoi äitini minulle totuuden. Ja siitä asti olen minä koettanut selvitellä elämäni arvoitusta. — Äitini sanomalehtileikkeleiden kirjasta löysin runonne ja arvostelunne. Kun kerran toin äidilleni kieloja ja hän pyysi, etten koskaan hänelle niitä kukkia toisi, ne kun vain herättivät katkeria muistoja, aloin jo päästä jäljille. Tänään ovat jäljet johtaneet perille.

KALTIMO. (Itsekseen tuskallisesti huokaisten). Enkä minä ole mitään aavistanut! (Vasemmalla sivuseinällä olevalle ovelle koputetaan. Kaltimo epäröi hetkisen, sanoo sitten päättäväisesti:) Sisään!

BERG. (Tulee asiapaperi kädessään. Heittää tutkivan katseen ensin Kaarle Welleen sitten Kaltimoon. Huomatessaan viimeksimainitun olevan ylen hämillään pysähtyy hän epätietoisena keskilattialle.) Anteeksi… ehkä tulinkin häiritsemään…

KALTIMO. Oliko jotakin hyvin kiireellistä?

BERG. Ei muuta kuin allekirjoitus sukututkimusseuran määrärahan puoltoon.

KALTIMO. (Hyvin päättäväisesti, melkein äkäisesti.) Ei tule kysymykseenkään! Siinä asiassa olen saanut lisäselvitystä, jonka johdosta olen kokonaan muuttanut kantani. Seuran suunnittelema julkaisu on aivan tarpeeton. Mokomaan eivät valtionvarat todellakaan riitä. Kirjoitamme jyrkästi epäävän lausunnon.

BERG. Tarkemmin asiaa ajatellen olen tietysti minäkin aivan samaa mieltä. Kirjelmä on erinomaisen helposti muutettavissa. (Kumartaa, menee, tarkastelee vielä mennessään tutkivasti Welleä, joka keskustelun kuluessa on siirtynyt peremmäksi taka-alalle.)

KALTIMO. (Bergin mentyä.) Niin, koska nyt todennäköisesti Te… tuota… koska nyt kerran sinä olet…

KAARLE WELLE. (Äkkiä keskeyttäen ja nostaen kättään torjuvasti.) Herra ministeri, minä pyydän: ei mitään tuttavallisuuksia! Te olette kyllä niin sanoakseni minun ruumiillinen isäni, se on tosiasia, josta ei valitettavasti mihinkään päästä. Mutta Te ette ole ollut ettekä myöskään tule olemaan mitään muuta. Pyydän Teitä pitämään se muistissanne. Minä olen yksinomaan äitini poika!

KALTIMO. Luulin toki, että se into, millä äskeinen sukututkimus suoritettiin, johtui muustakin kuin pelkästä uteliaisuudesta.

KAARLE WELLE. (Varmasti.) Täydellinen erehdys ja valitettava harhaluulo! Tahdoin aivan yksinkertaisesti saada selville historiallisen tosiseikan. Ei mitään muuta. Ja nyt kun se asia on selvitetty, pyydän anteeksi, että olen vaivannut Teitä ja riistänyt valtiolta Teidän kallista aikaanne. (Kumartaa.) Rohkenen pyytää saada sulkeutua suosioonne. (Kumartaa taas ja lyö yhteen korkonsa.) Hyvästi.

KALTIMO. (Aivan hämillään.) En todellakaan tiedä… Suoraan sanoen tämä tuntuu minusta hiukan nololta…

KAARLE WELLE. Pyydän, ettei herra ministeri ottaisi tätä sangen luonnollista asiaa silta kannalta. Olkaa… niin… olkaa olevinanne aivan… (Etsii sanoja.)… aivan niinkuin sataisi!

KALTIMO. (Ojentaa kätensä.) No niin… kaipa me vielä tapaamme.

KAARLE WELLE. Toivon sitä hartaasti. (Kumartaa, menee.)

KALTIMO. (Vaipuu tuoliinsa; pää käsien varaan; huokaisee syvään.) Tämä vielä! Ja juuri nyt… juuri nyt! (Hetken vaitiolo, jonka jälkeen taustan ovelle koputetaan. Kaltimo suoristaa itsensä äkkiä, säikähtäen.) Sisään!

EDELMAN. (Kurkistaa ovesta.) Onko reitti vapaa? Tulen ilmoittamatta, sillä vahtimestareillasi näkyi olevan jokin ylen tärkeä neuvottelu käytävän päässä.

KALTIMO. Käy peremmälle! Ei täällä ole ketään.

EDELMAN. (Astuu huoneeseen ja vetää oven kiinni.) Sepä mainiota! Mutta samalla ihmeellistä. (Kättelee Kaltimoa.) Tavallisesti on uusien ministerien odotushuoneissa väkeä kuin Vilkkilässä kissoja. Sillä ihmiset arvelevat, että uudet tottumattomuudessaan ottavat vastaan kenen hyvänsä — vanhemmat ovat viisastuneet, heidän luokseen on vaikeampi päästä. (Istuutuu tuoliin, jota Kaltimo kädellään osoittaa.) Näkyi täältä sentään yksi tulevan: nuori pojan nallikka…

KALTIMO. (Pelästyen.) Tunsitko… tarkoitan: tiedätkö, kuka se oli?

EDELMAN. En osaa aavistaakaan.

KALTIMO. (Ajatuksissaan.) No, sepä hyvä!

EDELMAN. Mitä hittoa! Jopa tämä kuulostaa salaperäiseltä. Joko veli on kiinni valtiosalaisuuksissa?

KALTIMO. (Huomaa tyhmyytensä.) En toki. Se oli aivan yksityistä…

EDELMAN. No vielä parempaa! Jos se todellakin oli yksityistä, niin sano nyt ainakin, ettei se sitä ollut. Sillä muussa tapauksessa tietää huomenna koko maailma, kuka se oli ja mitä hän sanoi ja aikoi sanoa ja olisi voinut sanoa ja mitä hänen olisi pitänyt sanoa… ja vielä paljon muutakin.

KALTIMO. Niinkö sinä todellakin uskot?

EDELMAN. Minä en usko mitään, mutta minä tiedän. Uskaltaisinpa lyödä vetoa, että huhut jo kiertelevät käytäviä…

KALTIMO. (Aivan peljästyksissään.) Mitä sinä tarkoitat?

EDELMAN. En todellakaan mitään erityistä. (Katselee ministeriä tarkkaavaisesti.) Mitä syytä minulla siihen olisi? — Tulin tästä ohikulkiessani vain hakemaan nimikorttiasi siihen Irja Fiorinin laakeriseppeleeseen.

KALTIMO. (Hyvin hermostuneesti.) Kuulehan… en oikein tiedä… ehkäpä en sittenkään ole siinä mukana… On näet ilmennyt eräitä asianhaaroja… Voi, hyvä isä sentään! (Laskee onnettomana pään käsiensä varaan.)

EDELMAN. Kuule, mitä hittoa tämä nyt on! Joko sinä odotat epäluottamuslausetta eduskunnalta?

KALTIMO. (Ajatuksissaan.) No, se nyt ei todellakaan olisi mitään!

EDELMAN. (Katsoo häntä tutkivasti kotvasen.) Veliseni, kevennähän nyt sydämesi ja sano suoraan, minkälainen piru on merrassa! Melkeinhän näyttää siltä kuin pelkäisit jotakin skandaalia.

KALTIMO. (Tarttuu tuskaisesti Edelmania käteen.) Sinäpä sen sanoit. Juuri skandaalia. Loistava juttu katulehtien lorunlaskijoille ja kahvipöytien juorukelloille. Tietysti se jo huomenna kuljetetaan ylös linnan rappusia ja sähkötetään ulkomaille. (Nousee.) Eikö se ole aivan kirottua, että ihmisen kerran on täytynyt olla nuori. (Kävelee levottomasti edestakaisin.)

EDELMAN. No, tyynnyhän toki! Lyönpä vetoa, että sinä nyt teet kärpäsestä härkäsen. Se on aina suurten herrain tapa. Kunnian kukkuloilla kadottaa liian helposti arki-ihmisen normaaliset mittasuhteet: kaikki asiat kasvavat niin sanomattoman suuriksi, etenkin ne, joissa rakas oma minä näyttelee jotakin osaa, joko sankarin tahi konnan.

KALTIMO. Kunpa tietäisit, niin et puhuisi noin keveästi! (Jatkaa kävelyään.)

EDELMAN. (Nousee.) Usko minua: Niin kauan kuin eivät ihmisen nuoruuden hairahdukset juoksentele pitkin katuja, on vaara melkein olematon. Vasta kun entisyys alkaa tulla rippikouluikään, käy asema arveluttavaksi, sillä silloin äkkäävät sen likinäköisetkin.

KALTIMO. (Pysähtyy.) Sepä se!

EDELMAN. (Hämmästyen.) Mitä? Tarkoitatko todellakin, että sinullakin olisi jokin sellainen historia selkäsi takana.

KALTIMO. Sen pahempi minulla on. Ja tänään se jo astui rinnalleni…

EDELMAN. Hyvä kun ei astunut varpaillesi! (Menee Kaltimon luo.) Mutta salli minun joka tapauksessa puristaa kättäsi. (Ojentaa kätensä.)

KALTIMO. Kiitos osanotostasi!

EDELMAN. Ei se sitä ollut. Pikemminkin onnittelu. Ainakin anteeksipyyntö.

KALTIMO. Mitä tarkoitat?

EDELMAN. Katsohan, vielä muutama minuutti takaperin uskoin, ettei sinunlaisellasi miehellä entisyyttä ollutkaan…

KALTIMO. (Keskeyttäen.) Kunpa niin onnellisesti olisikin!

EDELMAN. Älä sano niin! Mieheltä, jolla ei ole ollut kykyä tehdä edes ainoatakaan tyhmyyttä elämässään, isänmaa hyvin harvoin voi odottaa mitään hyvääkään. — Mutta mikä on nyt oikeastaan tämä sinun skandaalisi?

KALTIMO. Minulla on lapsi.

EDELMAN. Isälläni oli kaksi. Ja kotipitäjäni kunnianarvoisella kirkkoherralla kaksitoista. Onpa tämäkin nyt sitten rikos!

KALTIMO. Niin mutta… (Ovelle koputetaan.) No mikä… (Hätkähtää.)

EDELMAN. Käske sisään! Sinun pitää muistaa, ettet saa näyttää maailmalle isänhuoliasi. Ministerin pitää aina olla olevinaan aivan kuin sataisi!

KALTIMO. (Omituisen tuskallisesti hymähtäen.) Saman neuvon on tänään jo antanut eräs toinenkin.

EDELMAN. Kuka?

KALTIMO. (Kuten edellä.) Minun poikani.

EDELMAN. Järkevä miehenalku! (Itsekseen.) On mahtanut tulla äitiinsä. (Koputetaan uudelleen.)

KALTIMO. Sisään!

VAHTIMESTARI. (Tulee. Hän on aivan hämillään. Ei tiedä, mitä sanoa.)

KALTIMO. No, mikä on?

VAHTIMESTARI. (Änkyttäen hätäytyneenä.) E-e-n tiedä, en oikein tiedä…

KALTIMO. Mitä vahtimestari ei tiedä?

VAHTIMESTARI. Täällä ei ole käynyt ennen sellaisia, ei koskaan minun aikanani niin hienoja…

KALTIMO. Minkälaisia? Kuka siellä on?

VAHTIMESTARI. En tiedä.

EDELMAN. Oletteko Te Sysmästä?

VAHTIMESTARI. En oo ku' Rautalammelta, ja ihan kirkolta.

EDELMAN. Näkyy olevan suunnilleen sama asia!

KALTIMO. Mutta sanokaa toki viimeinkin, kuka siellä on!

VAHTIMESTARI. Eräs nainen. Tässä on kortti. (Tuo kortin Kaltimolle ja palaa sitten ovensuuhun.)

KALTIMO. (Vilkaisee korttia, hätkähtää, ojentaa sen sitten Edelmanille.)

EDELMAN. (Katsahdettuaan korttiin viheltää.) Vai niin hänkö?

KALTIMO. (Nyökäyttää merkitsevästi päätään.) Hän…

EDELMAN. (Vahtimestarille.) Sanokaa, että ministeri on vapaa — minä olin tässä juuri lähtemässä.

VAHTIMESTARI. (Katselee tyhmännäköisenä vuoroin ministeriä, vuoroin Edelmania.)

KALTIMO. Niin, olkaa hyvä ja menkää pyytämään sisään.

VAHTIMESTARI. (Kumartaa.) Ymmärrän, herra ministeri. ( Menee.)

KALTIMO. Mikä tästä nyt tulee?

EDELMAN. Ei ainakaan skandaalia. Sellaisia ei neiti Fiorinin tapainen nainen koskaan tee. Mutta minäpä pistäydyn kansliapäällikkösi luo. (Osoittaa sivuovea.) Voin kai mennä tästä suoraan?

KALTIMO. (Hermostuneena.) Voit kai. Niin, Berg on kyllä huoneessaan… Sinä voitkin estää häntä tulemasta tänne —.

EDELMAN. Näkemiin! (Kääntyy mennessään.) Katsohan, minä lukeudun Irja Fiorinin ystäviin, ehkä kaikkein läheisimpiin, ja olen jo kauan tiennyt, että hänellä on poika, mutta ei edes minun ole hän koskaan puolella vihjauksellakaan antanut aavistaa, kuka isä on. Sinun ei siis tarvinne ollenkaan olla peloissasi… (Ovelle koputetaan; Edelman kiiruhtaa sivuhuoneeseen.)

KALTIMO. Sisään!

IRJA FIORINI. (Tulee. Hän on hienosti ja tyylikkäästi, mutta ei silmiinpistävästi puettu.) Anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta minulla on mielestäni varsin tärkeä asia ministerille.

KALTIMO. (Menee häntä vastaan ja ojentaa kätensä. On edelleen hermostunut.) Luulen sen jo tietäväni…

IRJA FIORINI. (Hämmästyen.) Sepä ihmeellistä! (Istuutuu Kaltimon osoittamaan tuoliin.) Eipä siitä pitäisi olla kenelläkään vihiä. En ole vielä maininnut siitä tietääkseni yhdellekään ihmiselle.

KALTIMO. Eiköhän sovitakin, että se pidetään aivan salassa?

IRJA FIORINI. (Aivan ihmeissään.) Ei missään tapauksessa! En todellakaan ymmärrä! Eihän sitä mitenkään voi salassa pitää. Eihän siitä silloin tule kerrassaan mitään. Päinvastoin täytyy saada sanomalehdet pitämään siitä ääntä ja ihmiset puhumaan.

KALTIMO. (Ällistyneenä.) Hyvä jumala!

IRJA FIORINI. (Innoissaan.) Vanhan ystävyyden takia tulin ensin tänne, vaikka kai olisikin ollut asiallisempaa mennä suoraan pääministerin luo…

KALTIMO. (Kadottaen malttinsa. Hypähtää pystyyn.) Tietysti! Olisihan minun pitänyt se aavistaa!

IRJA FIORINI. (Ikäänkuin huomaamatta välihuudahdusta.) Niin, sillä eihän toki itseään tasavallan presidenttiä sentään voine sellaisilla asioilla vaivata.

KALTIMO. Se vielä puuttuisi. (Onnettomana.) Kyllä se sitäpaitsi viedään hänenkin korviinsa.

IRJA FIORINI. (Riemastuen.) Niinkö todellakin?

KALTIMO. (Synkästi.) Siitä ei ole epäilystäkään… Mutta onko se nyt ihan välttämätöntä?

IRJA FIORINI. Kuinka niin? Totta kai! — Mutta puhummekohan me nyt samasta asiasta? Minä tarkoitan sitä uutta suomalaisten taiteilijain sukukirjahanketta…

KALTIMO. (Huokaisten helpoituksesta, vajoaa tuoliinsa, ei tahdo oikein jaksaa käsittää.) Sii-tä-kö? Ainoastaanko siitä?

IRJA FIORINI. (Suutahtaen.) Onko se "ainoastaan"? Mistä muusta minä sitten olisin puhunut?

KALTIMO. (Tyyntyen.) Suo anteeksi, Irja, mutta minä luulin sinun kaiken aikaa puhuvan — pojastasi.

IRJA FIORINI. (Nousten.) Pojastani? Ja mitä hänestä? Ei. Nyt ministeri ei tiedä, mitä hän sanoo. Mitä on sinulla ja pääministerillä ja presidentillä, mitä yleensä kenelläkään ihmisellä tekemistä minun poikani kanssa? Sitä en jaksa käsittää. Minun yksityiset asiani ovat kokonaan minun asioitani, niihin en laske vierasta sekautumaan. (Ylpeästi.) Vai minäkö muka juoksisin virastoissa, hallitusmiesten luona perhejutuillani! Ei kiitoksia. Sellaista ei ole oikeus uskoa — edes sinullakaan! — Ollaanko tässä maassa totuttu siihen, että konttorit ja virkahuoneet ovat ihmisten yksityisasiain selvittämistä varten? Enpä silloin todellakaan ihmettele, että tarvitaan komiteoja ja toimenpiteitä virastojen työtehon parantamiseksi. — Mistä saattoikaan johtua mieleesi, että tulisin puhumaan pojastani sinulle? Luulin jo eilisiltana kyllin selvästi osoittaneeni, etten hänestä sinun kanssasi keskustele.

KALTIMO. (Tointuen.) Etkö istuisi, hyvä Irja? (Irja Fiorini istuutuu.) Olen kiitollinen siitä, että tulit tällaiselle asialle luokseni. (Teeskennellyn keveästi.) Sattuukin niin, että ensimmäinen virkatoimeni oli antaa määräys puoltavan lausunnon kirjoittamisesta sukututkimusseuran tätä asiaa koskevan anomuksen johdosta.

IRJA FIORINI. Niinkö todellakin? (Katsoo häntä tutkivasti.) Ehkäpä olet ystävällinen ja selität, mistä sitten johtuu, että valtiovarainministeri on antanut määräyksen kansliapäällikölleen kirjoittaa jyrkästi epäävä lausunto.

KALTIMO. (Hämmästyen.) Saanko vuorostani kysyä, mistä sen tiedät?

IRJA FIORINI. Kansliapäällikkösi on parikymmentä minuuttia sitten antanut sellaisen vastauksen hänelle tehtyyn puhelinkyselyyn.

KALTIMO. (Hämillään.) Niin… tosiaankin. Minun on, ikävä kyllä, täytynyt muuttaa aikaisempi päätökseni, olen ollut siihen pakotettu…

IRJA FIORINI. Onko valtionkassa yhden aamupäivän kuluessa niin perin köyhtynyt?

KALTIMO. Ei. Mutta on ilmennyt muita seikkoja, jotka… niin… jotka suorastaan tekevät mahdottomaksi anomukseen suostumisen… seikkoja, joita minä hallitusmiehenä, sen pahempi, en ole oikeutettu saattamaan julkisuuteen…

IRJA FIORINI. (Lyhyesti.) Vai niin. Valitan, että minun täytyy ryhtyä taisteluun sinua vastaan. (Nousee.)

KALTIMO. Tarkoitatko ihan totta?

IRJA FIORINI. En laske leikkiä. Tämä asia on minulle kunnia-asia. Teen sen eteen minkä suinkin voin. Sanon sinulle sen aivan rehellisesti, että en usko noiden "ilmenneiden seikkojen" pätevyyteen, ennenkuin sen todistat…

KALTIMO. (Hätääntyen.) Mutta jos tehtäisiin… niin, no… pieni vaihtokauppa.

IRJA FIORINI. (Jyrkästi.) "Lehmän kauppoja" tekevät poliitikot. Minä olen kunniallinen kansalainen…

LAINA KALTIMO. (Tulee äkkiä sivuovesta, hattu päässä.) Ah, anteeksi… en tiennyt, että täällä oli vieraita… (Kumartaen kylmän kohteliaasti.) Kaikkein vähimmin osasin odottaa, että Te, nti Fiorini…

IRJA FIORINI. (Kumartaen.) Virka-asioilla, rouva ministeri. Ei muuta. Ja sen pahempi huonolla menestyksellä. Herra ministeri on aivan taipumaton eräässä sydäntäni lähellä olevassa asiassa…

LAINA KALTIMO. Hän on vakaumuksen mies, kuten miehen hänen paikallaan pitääkin olla.

IRJA FIORINI. Sitä en lainkaan epäile. Ja juuri siihen olenkin toivoni perustanut.

KALTIMO. Onko Berg huoneessaan?

LAINA Kaltimo. On. Istuimme juuri tekemässä listaa niistä henkilöistä, joille minun on lähetettävä iltapäivä teekutsut, kun tuo hirveä Edelman romahti ovesta sisään. Sietämätön mies. Kerrassaan. Tunnettehan hänet, neiti Fiorini?

IRJA FIORINI. Kyllä. Mutta en samalta puolelta kuin rouva ministeri. Minusta hän on erittäin hyvä ja kokonainen ihminen.

LAINA KALTIMO. (Nauraa pilkallisesti.) Ha-haa. No, siinä tapauksessa, ette tunne häntä kyllin hyvin. Hänkö hyvä? Oikein hirmuinen mies, kyynikko, jolle ei mikään ole pyhää. Ei. Te ette vielä tunne häntä.

IRJA FIORINI. Mutta ehkäpä minä tunnenkin hänet paremmin kuin rouva ministeri.

Nähkääs, hän on niitä ihmisiä, jotka ottavat elämän sellaisena kuin se on, eivät kaunistele sitä ja sanovat kaikki asiat niiden oikeilla nimillä. He eivät pyri taivaisiin, vaan tyytyvät pysymään maan kamaralla. (Lämpimästi.) Mutta heillä on usein hyvä sydän rosoisen pinnan alla. He saattavat, kun tarvitaan, taputtaa pientä turvatonta lapsenpäätä ja rohkaista masentunutta mieltä hyvällä sanalla…

LAINA KALTIMO. (Ylenkatseellisesti.) Minulle hän ei ainakaan ole taivaita aukaissut! (Edelman ja Berg tulevat huomaamatta sisään.) Mutta minäpä en lienekään herra Edelmanin silmissä enkeli.

EDELMAN. (Hyväntuulisesti.) Mitä ei vielä ole, siksi voi kerran tulla! (Menee kättelemään Irja Fiorinia.) No, onko ministerin kanssa päästy yksimielisyyteen?

IRJA FIORINI. Sen pahempi ei. Herra ministeri on aivan eri mieltä kuin minä.

KALTIMO. (On edellisen kohtauksen aikana hermostuneesti hypistellyt papereita pöydällään.) Tekisipä mieleni kysyä sinun valistunutta mielipidettäsi tässä asiassa. Saanko lyhyesti selittää asian?

EDELMAN. Aivan turhaa! Olen joka tapauksessa nti Fiorinin puolella.

KALTIMO. No niin… kun nyt olen asiaa tarkemmin ajatellut, niin luulenpa melkein, että sittenkin voin suostua… Berg, oletko hyvä ja muutat sen lausuntomme sukututkimusasiassa puoltavaksi.

BERG. En ehtinyt sitä vielä muuttaa hylkääväksikään. Se on siis valmiina. Tuonko heti allekirjoitettavaksi?

KALTIMO. Ole hyvä! (Berg menee.)

IRJA FIORINI. (Hymyillen.) Kas niin. Nyt olemme siis liittolaiset. Ja nyt on asiani suoritettu. Pyydän kiittää herra ministeriä. (Puristaa hänen kättään. Katsoo rannekelloaan.) Nyt olenkin jo myöhästynyt harjoituksestani, säestäjäni on jo varmaan tuskastunut. (Kumartaa.) Hyvä rouva, hyvät herrat! (Menee Kaltimon saattamana ovelle.)

BERG. (Tulee paperi kädessään.) Kas tässä! (Panee paperin pöydälle, jonka ääreen Kaltimo istahtaa kirjoittamaan nimensä.)

KALTIMO. (Ojentaa paperin Bergille.) No niin, nyt on se asia sitten selvä!

BERG. (Kevyen leikillisesti.) Mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo myöskin jumala.

LAINA KALTIMO. (Happamasti.) Ja jumala on tässä tapauksessa herra Edelman.

EDELMAN. Sitä en ole koskaan luullut olevani.

LAINA KALTIMO. No mikä sitten?

EDELMAN. Vain jumalan kuva — joksi raamattu vakuuttaa armollisen rouvankin luoduksi!

(Väliverho.)