ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Juhlapäivälliset.

Tupakkahuone. Tausta avautuu käytävään, joka johtaa kummallakin puolella oleviin saleihin.

Huonekalut raskaat, tummat. Vasemmalla seinällä uuni, jossa palaa tuli; sen yläpuolella antiikkinen seinäpeili. Vanhoja tauluja, gobeliinejä. Katossa kristallikruunu, jossa täysi valaistus. Taustaseinällä palavat kandelaaberit.

Alhaalla etualalla — molemmin puolin — matalain metallisten tupakkapöytäin ympärillä muutamia englantilaisia nahkatuoleja. Kumpaisellakin pöydällä palava kynttilä ja tupakoimistarpeita.

Silloin tällöin kuuluu saleista tanssisäveleitä ja äänten etäistä sorinaa. Ilmassa on virallisen juhlan jäykkää sunnuntaitunnelmaa.

Oikeanpuoleisen tupakkapöydän ääressä istuvat Edelman ja Berg sikarit suussa. He ovat, tuhkakerroksen pituudesta päättäen, jo kotvan aikaa siinä istuneet.

Edelman on lihavahko ja kaljupäinen viisikymmenvuotias. Maailmanmies. Älykäs ja eloisa. Huolellisesti puettu; valkoinen kukka hännystakkinsa napinlävessä. Kriitillinen katse, vähän irooninen hymy suunpielissä.

Berg kymmentä vuotta nuorempi. Kalpeahko, korrekti, mutta jokapäiväisen näköinen. Vähän kulmikas liikkeissään, jotka hän kuitenkin koettamalla koettaa saada sulaviksi. Kakkulat nenällä. Puku moitteeton muuten, mutta yli valkoisten liivien kulkevat paksut kellonperät ja rusetti on tehtaassa valmiiksi sidottu.

EDELMAN. Omasta puolestani olen jo kotvan aikaa odottanut, että hänen hetkensä tulisi. Hänellä on kaikki edellytykset: ei vikoja eikä ansioita, ei ystäviä eikä vihamiehiä, ei mainittavampaa menneisyyttä eikä sanottavampaa tulevaisuutta. Hän on siis sangen mallikelpoinen ministeri, eikä kenenkään tarvitse peljätä hänen astuvan varpailleen.

BERG. Veli on jo tuntenut hänet kauan —?

EDELMAN. Aina hänen ylioppilasajoiltaan. Silloin hän tosin oli kutakuinkin hunningolla, mutta ymmärsi peittää paheensa visummin ja viisaammin kuin muut vertaisensa: osasi aina kulkea hyvissä vaatteissa ja etevien kirjoissa, vaikkei tehnytkään mitään.

BERG. Eikö hän ollut runoilija? Minulle on ainakin kerrottu…

EDELMAN. Hm. Tavallaan. Mutta ei niin paljon, että siitä koskaan voisi koitua vakavampaa haittaa hänen yhteiskunnalliselle asemalleen. Olipahan vain joskus julkaissut jonkun laulunpätkän ja kirjoittanut muutamia taidearvosteluja, kuten kaikki muutkin sen ajan kaunosielut, jotka istuivat iltojaan taiteilijain piireissä. Ja antoi tietysti kyypparien sanoa itseään kirjailijaksi, koska ajan tapa oli sellainen, että tyhjäntoimittajia sanottiin joko kirjailijoiksi tahi insinööreiksi — onhan näet tirehtööri-titteli siinä mielessä vasta sotateollisuuden tuotteita.

BERG. Mutta kuinka tämä minun tuleva päällikköni sitten oikeastaan pääsi jaloilleen? Kun minä opin hänet tuntemaan, oli hän jo kiivennyt jäseneksi muutamaan valtion komiteaan.

EDELMAN. Kuinkako pääsi jaloilleen? Hm. Hänet pantiin pääsemään. Hän on sitäpaitsi kissan sukua: putoaa aina käpälilleen. — Katsohan, hänellä oli rikas täti jossakin Kuopion takana, ja tämä täti kuoli…

BERG. (Hiljaa viheltäen.) Ahaa: ystävämme siis peri.

EDELMAN. Päinvastoin. Ei penniäkään. Sillä täti oli kaukonäköisyydessään testamentoinut kaikki tyyni pelastusarmeijalle tahi pakanalähetykselle taikka jollekin muulle sentapaiselle. Ja tästä jalomielisestä teosta korjasi veljenpoika runsaan siunauksen.

(Sytyttää sammuneen sikarinsa.)

BERG. Anteeksi, mutta nyt minusta veli puhuu arvoituksissa.

EDELMAN. En ensinkään. Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Velkojat pakoittivat pojan hyppäämään alas pääkaupunkilaisen etevyytensä korkealta mutta karulta kukkulalta erään maaseutukaupungin viljavampaan laaksoon: sanomalehden toimitukseen. Sieltä hänet tosin puolen vuoden perästä potkittiin pois, mutta hän pääsi tietysti toiseen ja parempipalkkaiseen. Kolmannessa paikassa hän vihdoin löysi onnensa ruokarouvan salin sohvankulmasta.

BERG. (Nauraa.) No, mutta ei suinkaan hän nainut ruokarouvaansa?

EDELMAN. Ei. Mutta rouvan käytännöllinen ja tarmokas tytär teki hänet ei vain miehekseen vaan myöskin mieheksi. Ja sen jälkeen on kehityksen laki vaikuttanut aivan normaalisti. Kuljettuaan läpi maaseudun kaikki mahdolliset asteet — taksoituslautakunnan jäsenestä valtuuston varapuheenjohtajaksi ja pankkikonttorin valvojasta sen päälliköksi —, oli hänen aikansa täytetty: hän palasi esimieheksi samaan pääkaupunkilaiseen rahalaitokseen, joka kahta vuosikymmentä aikaisemmin oli tuhlaajapojalle matkarahat lainannut.

BERG. Entä hänen rouvansa, onko hän sivistynyt?

EDELMAN. Ei. Mutta hän on ylioppilas. Ja lyyrahan nykyisenä jalojen metallien puutteen aikana käy aivan yleisesti puhtaasta kullasta. Sitäpaitsi silkkikankaan laskoksiin ja muutamaan ranskalaiseen lauseparteen saa piiloitetuksi melkein mitä tahansa. Ja punaisinkin käsi peittyy valkoisiin hansikkaihin.

BERG. (Ilmeisellä mielenkiinnolla.) Hän esiintyy siis mielellään maailmannaisena?

EDELMAN. Oletko koskaan nähnyt naista, joka ei avokaulaisessa leningissä näyttelisi demimondea?

BERG. (Hymyillen.) Niinpä niin… — Mutta kuulehan, eihän Kaarle Kaltimo koskaan oikeastaan ole ottanut osaa varsinaiseen valtiolliseen elämään; miten hänet nyt sitten aivan äkkiä on havaittu valtiomieheksi?

EDELMAN. Juuri sen vuoksi, ettei hän sitä ole! Sehän on hänen kaikkein suurin ansionsa. Tottumusta tarvitaan vain johonkin ammattiin. Eikähän hallitseminen ole käsityötä. Korkeintaan se on elinkeino, mutta harvoin enää sitäkään, useimmiten vain harrastus. — Katsohan, oikeat poliitikot ovat liian viisaita mennäkseen hallitukseen, sillä he tietävät, että siellä katoaa vaikutusvalta. He hailitsevat mieluummin hallitusta. Se on paljon parempaa urheilua.

BERG. No, siinä paha missä mainitaan!

KALTIMO. (Tulee taustalta. Hän on vakavan ja oman arvonsa tuntevan miehen näköinen. Huolellisesti puettu. Vähän hermostunut liikkeissään.) Vai niin. Herrat istuvat täällä kaikessa rauhassa ja panettelevat minun vähäpätöisyyttäni.

EDELMAN. Päinvastoin! Puhumme sinun suuruudestasi.

KALTIMO. (Kevyesti hymähtäen.) No, siitä ei ainakaan pitkältä puhetta piisaa!

EDELMAN. Älä ole vaatimaton! Ainakin yhden sikarin palamisajaksi. Ja pian kai kahdenkin, jos huhuissa on perää…

KALTIMO. Missä hiivatin huhuissa?

EDELMAN. Älä huoli ruveta piilosille! Tietäähän jo koko maailma, että sinusta nyt aiotaan tehdä ministeri.

BERG. Niin, siitä puhutaan aivan yleisesti.

(Viskaa pois sikarinsa.)

KALTIMO. (Käy istumaan. Sytyttää savukkeen. Koettaa olla huolettoman näköinen ja vaikuttaa välinpitämättömältä.) Maailma puhuu niin paljon ja enimmäkseen joutavia. Minulla on sitäpaitsi tarpeeksi hyvä olla siellä, missä nyt olen…

BERG. Mutta hallitushan tarvitsee kokeneen finanssimiehen rahaministerin tyhjälle tuolille.

KALTIMO. Onhan niitä… onhan niitä. Finanssimiehiä on nykyään joka oksalla. Ja oksia on enemmän kuin puita.

EDELMAN. Mutta sopivista on puute. — Myönnähän vain, ettei savua ilman tulta!

KALTIMO. No, entäpä jos myöntäisin, että puheissa tällä kertaa sattuu olemaan vähän perää — mitä mahtaisi maailma silloin sanoa?

EDELMAN. Se sanoisi samaa, jota se aina sellaisissa tapauksissa sanoo. Maailmalla on varmat ja vakiintuneet sanontatavat kaikkien tapahtumain varalle: kihlausten ja konkurssien, kuolemantapausten ja virkanimitysten.

KALTIMO. Sinä tarkoitat —?

EDELMAN. Että kun sinusta tulee ministeri, vievät vastustajasi sinulta kunnian, puoluelaisesi kadehtivat sinua ja välinpitämättömät, joita on enin, kohauttavat olkapäitään. Mutta ystäväsi, jos sinulla nimittäin sattuu sellaisiakin olemaan, säälivät sinua sydämestään.

KALTIMO. (Väkinäisesti naurahtaen.) Entä sinä?

EDELMAN. Minä! No niin, joko… (Kohottaa olkapäitään ja levittää käsiään.) Tahi, jos sallit, lukeuden ystäviisi.

KALTIMO. (Ojentaa hänelle kätensä, johon toinen tarttuu.) Kiitos! Rehellinen ja vilpitön sinä ainakin olet.

EDELMAN. Se on minussa syntymävika. Sen pahempi!

KALTIMO. Miksikä sen pahempi?

EDELMAN. Siksi, ettei minusta ainakaan silloin voi tulla ministeriä. (Naurahtaa.) Eikä maailma niin ollen saa minusta puheenaihetta.

KALTIMO. Tiedätkö, enpä usko sen minustakaan saavan. Hyi hitto! (Irvistää, kuin olisi saanut jotakin kitkerää suuhunsa.) Ei, ei.

EDELMAN. Kyllä, kyllä. Jollei tänään, niin huomenna tahi ainakin ylihuomenna. Mutta luultavasti jo tänään.

KALTIMO. Mistä sinä sen päättelet?

EDELMAN. Minulla on omat merkkini, jotka eivät petä. Sinun sateenkaaresi on nyt noussut taivaalle, ja sateenkaari on liiton merkki, kuten Sana vakuuttaa.

KALTIMO. Oikeinhan saat minut uteliaaksi. Mitkä ovat siis merkit kuussa ja auringossa?

EDELMAN. Päivällispöydässä kohotti pääministeri kaksi kertaa limonaadilasinsa rouvaasi kohti. Ja pöydästä noustua tarttui kirkollisministerin moitteettomasti maalattu rouva tuttavallisesti hänen käsivarteensa ja kuiskasi jonkun hävyttömän kaksimielisyyden hänen korvaansa.

KALTIMO. (Nauraa.) No, on sinullakin ilmapuntarisi.

EDELMAN. Älä naura. Viimeksimainittua seikkaa voit pitää melkein yhtä varmana todistuksena kuin tasavallan presidentin avointa kirjettä.

BERG. Edelman on parantumaton.

LAINA KALTIMO. (Tulee taustalta tuulispäänä. Hienosti, mutta tyylittömästi puettu. Hengästynyt. Käyttelee viuhkaansa ahkerasti.) Täältähän sinut vihdoin viimein löydän; olen etsinyt joka paikasta.

KALTIMO. (On, samoin kuin toiset vaimonsa tullessa noussut seisomaan.) Asessori Edelmaninhan sinä tunnet… (Laina Kaltimo nyökkää.)

EDELMAN. Miten armollinen rouva jaksaa? (Puristaa hänen kättään.)

KALTIMO. (Esitellen.) Tuomari Berg —.

BERG. (Suudellen Laina Kaltimon hansikoitua kättä.) Minulla on kunnia!

KALTIMO. Mutta mikä sinulla nyt oli hätänä?

LAINA KALTIMO. Pääministeri tahtoo heti puhutella sinua; hän odottaa sinisen salin vasemmanpuoleisen uunin luona. Joudu nyt!

EDELMAN. (Rykäisten.) Mitä minä sanoin!

LAINA KALTIMO. Sanoitteko jotakin?

EDELMAN. En, minä vain rykäisin… savu on mennyt väärään kurkkuun.

KALTIMO. Herrat suonevat anteeksi…

EDELMAN. Totta kai. Virka ennen kaikkea!

KALTIMO. (Vaimolleen.) Jäätkö sinä tänne?

LAINA KALTIMO. Jos herrat minusta huolivat… Tule sitten heti kerto… tarkoitan: hakemaan minua.

KALTIMO. Näkemiin! (Menee.)

BERG. (Vetää esille nojatuolin.)

LAINA KALTIMO. (Heittäytyy huolettomasti selkäkenoon ja nostaa toisen jalkansa toisen polven päälle.) Oikeastaan tällaiset päivälliset ovat hirveän rasittavia; ei malta olla syömättä liikoja. Lohi oli mainiota, mutta parsa vähän puisevaa. Pormestari moitti myöskin lientä liian kitkeräksi. Mutta eikö se oikeastaan kuulukin häränhännän luonteeseen? (Naurahtaa.) Vitsi ei ole minun, vaan karjanhoitohallituksen ylitirehtöörin — hän on aina sikamainen suustaan, se kuuluu tietysti ammattiin. Eikö totta? — Mutta, tuomari Berg, ettekö tarjoisi minulle tupakkaa? (Berg ottaa kotelon taskustaan ja tarjoo, sytyttää ja pistää itsekin palamaan.) Kiitos! Ei se hyvältä maistu, mutta jotakin pahettahan täytyy harjoittaa, ja tämän jäljet haihtuvat ilmaan. (Puhaltaa savukiehkuran.)

EDELMAN. Toisten paheiden seuraukset ovat kiusallisempia. (Käy istumaan.)

LAINA KALTIMO. (Hymyillen ja teeskennellen vapaata maailmannaista.) Niin, jollei osaa olla varovainen. — Hyvä isä, mitä minä nyt taas sanoinkaan! (Teeskennellen onnetonta.) On kai tuomari Berg naimisissa?

BERG. (Keveästi.) En vielä, armollinen rouva. (Istuutuu nahkatuolin laidalle.)

EDELMAN. Mutta rippikoulun käynyt; ei siis enää punastumisen pelkoa!

LAINA KALTIMO. Ajatelkaahan, kun muudan rouva juuri kertoi, että neiti Fiorinilla, tiedättehän tuolla mustalaisnimen ottaneella laulajattarella, joka myöskin on täällä tänä iltana alastomain olkapäittensä hienoa nahkaa näyttämässä, on kuusitoistavuotias poika jossakin ulkomailla. Kuka sitäkin olisi uskonut!

EDELMAN. Onkohan tuo nyt sen kummallisempaa kuin että Teilläkin, hyvä rouva, jos sattumalta jo olisitte kolmekymmentä ja viisi vuotta, saattaisi olla yhtä vanha poika? Yhdeksäntoistavuotisia äitejä on paljon maailmassa.

BERG. (Hymähtäen.) Naiset eivät myöskään tainneet siihen aikaan tupakoida niin ahkeraan kuin nyt.

EDELMAN.. (Nauraa.) Siinä saitte, rouva ministeritär.

LAINA KALTIMO. Saanko luvan kysyä, mitä herra asessori sellaisella arvonimellä tarkoittaa?

EDELMAN. (Katsoo kelloaan.) Vain sitä, että luulen sinisen salin vasemmassa uuninnurkassa nyt, klo puoli 10, päästyn niin pitkälle, että pääministeri vähitellen puristaa uuden virkaveljensä kättä täydellisen yhteisymmärryksen merkiksi.

LAINA KALTIMO. (Ilmeisesti ylen iloissaan.) Hui hai! Ja vaikkapa niin olisikin, niin vähätpä tuosta! (Ei malta istua, vaan nousee pystyyn.)

BERG. (Nousee myöskin. Kuuntelee. Etäältä kuuluu valssin tahteja.) Nyt siellä soitetaan rehelIistä vanhaa valssia, jota minäkin osaan. (Kumartaa.) Saanko luvan?

LAINA KALTIMO. (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Olkoon menneeksi. Samapa tuo, mitä tässä tekee! Ja taitaapa se ruokakin paremmin painua, jos ruumistaan vähän heiluttaa. (Menevät.)

EDELMAN. (Katsoo heidän jälkeensä.) Hyi hitto! Siitä ei sitten koskaan lähde ruokalan tuoksu! (Nyrpistää nenäänsä.) Kaltimo parka! Hän, jos kukaan, on myynyt esikoisuutensa hernerokkaan. (Viheltelee: "Ack, i Arkadien även jag har varit…") — Vai on siitä jo niin kauan, kun Irja Fiorini antoi loistavan ensikonserttinsa ja hupeni päistikkaa ulkomaille. Kuka olisi uskonuti Herra Jumala, kuinka se aika sentään kuluu! (Nousee, korjaa liivejään ja lähtee.)

(Näyttämö on tuokion tyhjänä. Etäältä kuuluu soitto ja tanssin töminä.)

ENSIMMÄINEN ROUVA. (Vaalea, lihavahko, tavallinen. Kurkistaa aukosta.) Siiri ja Alma! Täällä ei ole ketään. (Tulee sisään ja pysähtyy etualalle.)

TOINEN JA KOLMAS ROUVA. (Edellinen laiha ja kutistunut, jälkimmäinen rehevä ja kookas nelisenkymmenvuotias. Tulevat touhuten. Jälkimmäinen vajoo heti istumaan.)

ENSIMMÄINEN ROUVA. No, Siiri, mitä hän oikeastaan sanoi?

KOLMAS ROUVA. Odottakaahan toki! — Hyvä Alma, eihän minun selkäni vain ole auennut — siellä tuntuu niin viileältä? (Kumartuu eteenpäin.)

TOINEN ROUVA. (Tarkastellen.) Ei ole, hyvä Siiri; kaikki on kunnossa.

ENSIMMÄINEN ROUVA. Siiri on nyt hyvä ja kertoo ihan alusta asti. Minä olen niin utelias. (Istuutuu.)

KOLMAS ROUVA. No, niin. Kun me istuimme siinä keltaisen salin sohvapöydän ääressä, niin tuli kenraali Talasmaa puhuttelemaan häntä. En nyt muista aivan tarkalleen, mitä hän sanoi, mutta siihen suuntaan se oli, että joko nyt nyt vihdoinkin isänmaa on omansa perinyt. Ja siihen vastasi hän: "Niin, kenraali, ehtoopuolellahan aina pyritään kotiin." Kenraali sanoi kohteliaasti: "Mutta ettehän toki Te, neiti Fiorini, joka olette taiteenne ja maineenne ja elämänne korkeimmilla kukkuloilla, vielä voi pitkään aikaan illan varjoista puhua." Silloin se tuli. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän katsoi kenraalia suoraan silmiin ja sanoi: "Tiedättekö, kun naisella on poika, joka on kuusitoista vuotta, on hänen elämänsä paras puoli auttamattomasti takana päin."

ENSIMMÄINEN ROUVA. Sanoiko hän sen ihan kovalla äänellä?

KOLMAS ROUVA. Korottipa vielä ääntään aivan kuin uhalla.

ENSIMMÄINEN ROUVA. Hävytöntä! Ja niin peräti mautonta. Vähemmästäkin voi saada vatsanväänteitä. — Entä mitä te muut silloin sanoitte?

KOLMAS ROUVA. Kenraali vähän hätkähti, mutta malttoi maailmanmiehenä mielensä ja kääntyi ranskaksi puhuttelemaan vieressä istuvaa lähettilään rouvaa, joka — Jumalan kiitos! — ei tietenkään ollut mitään ymmärtänyt. Ja me muut — voittehan sen arvata — olimme kuin puusta pudonneet. Mutta diiva kääntyi aivan tyynesti eduskunnan puhemiehen puoleen ja sanoi: "Olenkin ajatellut kohtapuoleen tuoda poikani tänne — onhan hänen jo aika oppia tuntemaan isänsä maa."

ENSIMMÄINEN ROUVA. Mitä, kehtaako hän todellakin vielä haalia häpeänsä tännekin? Se ihminen luulee nähtävästi voivansa tehdä mitä tahansa. Ja aivan julkisesti. — Mutta kuulkaa, kuka sen pojan isä mahtaa olla?

KOLMAS ROUVA. Hän hymyili niin merkillisesti sanoessaan: "isänsä maa"… Mutta sen minä sanon, että meikäläisistä seurapiireistä tuo naikkonen ainakin on saatava karkoitetuksi.

TOINEN ROUVA. (On kuunnellut keskustelua pieni pilkallinen hymy huulillaan.) Entäpä jos isä sattuisikin olemaan juuri "meikäläisistä seurapiireistä"?

ENSIMMÄINEN ROUVA. Oletko sinä aivan suunniltasi! Ja mitä se sitäpaitsi asiaa muuttaisi?

TOINEN ROUVA. (Päättäväisesti.) Minusta se muuttaisi sitä koko lailla. Silloinhan pitäisi kaiken oikeuden nimessä isäkin karkoittaa.

KOLMAS ROUVA. (Heitellen niskojaan.) Almalla on aina niin omituiset mielipiteet. (Viittilöiden.) Katsohan, ethän sinä toki voi mitenkään tarkoittaa, että… Voi sentään! nyt ainakin aukesi selkäni… (Ensimmäiselle rouvalle.) Viitsitkö ystäväiseni?

ENSIMMÄINEN ROUVA. (Tarkastellen.) Ei se, Siiri hyvä, nytkään auennut.

KOLMAS ROUVA. No, sepä kummaa. Kiitos! — Niin, sitä minä vain ajattelin sanoa, että pitäisihän Alman nyt, kun hänen miehestään on tullut korkeimman oikeuden jäsen, vähän tinkiä…

TOINEN ROUVA. (Terävästi.) Siitäkö, mikä on oikeaa?

ENSIMMÄINEN ROUVA. No, mutta Alma! Myönnähän nyt toki…

LAINA KALTIMO. (Tulee leyhytellen viuhkallaan ja menee istumaan toiselle puolen näyttämöä kuin missä rouvat istuvat.) Huh-huh, kun tuli taas tanssituksikin!

ENSIMMÄINEN ROUVA. Joko sinä, Laina-kulta, kuulit uutisen?

LAINA KALTIMO. Nykyään hölytään niin paljon. Ei sitä pidä kaikkea täydestä ottaa. Kerrottiinhan tässä tuonnottainkin, että Talasmaan täytyisi erota jonkun jonninjoutavan intendenttuurijutun takia, vaikka mies istuu lujemmin satulassa kuin koskaan ennen.

KOLMAS ROUVA. Mutta minäpä kuulin tämän vastikään hänen omasta suustaan.

LAINA KALTIMO. (Kavahtaen pystyyn.) Pääministerinkö vai vieläkö korkeammalta?

ENSIMMÄINEN ROUVA. Ha-ha-haa! Eihän niillä suurilla herroilla toki ole aikaa sellaiseen. Sitäpaitsi he äsken menivät pitämään valtioneuvoston istuntoa; heillä ovat omat kiireensä. — Ei, neiti Fioriinilta itseltään se on kuultu.

LAINA KALTIMO. (Paljon välinpitämättömämmin ja uudelleen istuutuen.) No, mikä uutinen se sitten on?

KOLMAS ROUVA. (Tärkeänä.) Että neiti Fiorinilla todellakin on elävä poika. — Mitäs sinä siitä sanot?

LAINA KALTIMO. (Ärtyisästi.) Vanha uutinen; kuulin sen jo aikoja sitten. Ja sitäpaitsi: muitten penikat eivät todellakaan minua liikuta! Jopa tässä olisikin urakka, jos kaikkien ihmisten kakaroista täytyisi henkikirjaa pitää! Onhan aikuisilla ihmisillä toki tärkeämpääkin ajattelemista.

TOINEN ROUVA. Eräillä on, eräillä ei…

ENSIMMÄINEN ROUVA. (Happamasti.) Eiköhän lähdetä tanssia katsomaan? (Kuiskaten kolmannelle ja nousten paikaltaan.) Menestys nousee aina heikkoihin päihin.

(Kaikki kolme menevät.)

LAINA KALTIMO. (Katselee muutamia kertoja taakseen, nähdäkseen, eikö ketään tule. Kun käytävä pysyy tyhjänä, nousee hänkin paikaltaan lähteäkseen. Ennenkuin hän ehtii oviaukolle, tulee Irja Fiorini huoneeseen.)

IRJA FIORINI. (Elegantti, kaunis maailmannainen; avokaulaisen leninkinsä rinnassa muutamia mitalleja ja kunniamerkkejä. Keveästi kumartaen.) En suinkaan vain tullut karkoittamaan —?

LAINA KALTIMO. (Kumartaa armollisesti, mutta tarkastaa samalla toista kiireestä kantapäihin. Sanoo lyhyesti, melkein töykeästi.) Olin juuri lähdössä. (Menee.)

IRJA FIORINI. (Katselee hymyillen hänen jälkeensä ja puistaa päätään. Menee sitten peilin luo, alkaa järjestellä tukkaansa ja puuteroi kasvojaan. Hyräilee itsekseen. Kulkee ympäri huoneen katsellen tauluja ja gobeliineja ja jää vihdoin uunin luo tuleen tuijottamaan.)

KALTIMO. (Tulee ajatuksiinsa vaipuneena; huomaa Irja Fiorinin vasta, kun jo on ehtinyt keskilattialle. Pysähtyy.)

IRJA FIORINI. (Kuulee jonkun tulevan, kääntyy katsomaan. Hymyilee.) Et tainnut osata odottaa, että tapaisit minut täällä… näin kahdenkesken.

KALTIMO. (Ilmeisesti hämillään.) En… Minä etsin vaimoani… Luulin… niin, hänen piti olla täällä.

IRJA FIORINI. Hän lähti täältä, kun minä tulin…

KALTIMO. (Tekee liikkeen kuin lähteäkseen.) Ehkäpä sitten löydänkin hänet muualta…

IRJA FIORINI. Löydät varmaan. Mutta ennen sitä tahtoisin minä vaihtaa muutaman sanan kanssasi.

KALTIMO. (Hermostuneena.) Emmekö voisi puhua joskus toiste ja jossakin muualla, huomenna… milloin tahansa… mutta ei nyt… ei täällä…

IRJA FIORINI. (Päättäväisesti.) Juuri nyt ja tässä paikassa! (Kiivaasti.) Enhän minä sinua yleensä ole liiaksi häirinnyt. Enkä aio vastakaan sitä tehdä. Mutta kun ensimmäisen kerran moneen pitkään vuoteen tavataan, täytyy minun saada sanoa, mitä minulla on sydämelläni. Eihän se toki liene kohtuuton vaatimus.

KALTIMO. Mutta ajattele toki, että tänne millä hetkellä hyvänsä voidaan tulla. Meidät voidaan yllättää…

IRJA FIORINI. (Kovasti.) Yllättää? (Nauraa.) Luuletko, että minä aion toimeenpanna jotakin hellää kohtausta? (Pehmeämmin.) Ei kai sellainen kuulunut minun tapoihini ennenkään? Se sinun toki täytynee myöntää.

KALTIMO. Enhän minä sitä… Mutta minun asemani on tällä hetkellä vähän arka… Ymmärrätkö, saattaisi todellakin olla kiusallista, jos joku…

IRJA FIORINI. Hyvä ystävä, älä pelkää. En minä asemaasi horjuta. (Osoittaa kunniamerkkejään.) Kannanhan minä sitäpaitsi näkyvissä kylttinikin, jotka todistavat, että minun kanssani voi mainettaan menettämättä seurustella. (Naurahtaa pilkallIsesti.) Asemasi, sanoit sinä. (Ankarasti.) Oletkohan sinä koskaan minun asemaani ajatellut?

KALTIMO. Ei herätetä entisyyttä! Siitähän ei kuitenkaan ole hyötyä.

IRJA FIORINI. (Hymyillen merkitsevästi.) Pelkäätkö sinä peikkoja — se on pahan omantunnon merkki.

KALTIMO. (Vakavasti.) Ehkäpä minun omatuntoni ei niin aivan hyvä olekaan…

IRJA FIORINI. Niinkö? Sinulla on siis ainakin parempi sydän kuin omatunto. Sitä minä muuten luulinkin. (Ystävällisesti.) Kas niin, nyt käymme istumaan ja keskustelemme aivan tyynesti ja rauhallisesti, kuten vanhat ystävät ainakin. (Käy istumaan ja osoittaa Kaltimolle viereistä tuolia.)

KALTIMO. (Seisoo hetkisen paikallaan, ilmeisesti järkytettynä.) No, niin, kuten tahdot. (Istuutuu.) Minä kuuntelen.

IRJA FIORINI. Tiedätkö, miksi minä tulin tänne tänä iltana? (Sulkee tuokioksi silmänsä.) Tulin yrittääkseni herättää hetkeksi henkiin lyhyen nuoruuteni muistot. Mutta kun näin sinut ja toiset tutut kasvot, ymmärsin, ettei se onnistuisi. Kaikki olivat käyneet niin koviksi ja sammuneiksi. Ja yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin istunut varjojen ja vainajien kanssa aterialla. Vilun väreet kävivät läpi ruumiini ja minun täytyi purra huultani, etten olisi huutanut.

(Eloisammin.) Tiedätkö, minusta näyttää, että koko elämä täällä kotona on niin armottomasti kutistunut. Ehkä nuoriso on rikkaampaa kuin olette te ihanteettomat ja unelmattomat aikuiset. Mutta nuorisoahan minä en tunne.

KALTIMO. En minäkään… minullahan ei ole lasta…

IRJA FIORINI. (Merkitsevästi.) Sinä olet todellakin säälittävän köyhä.

KALTIMO. (Katsoo häntä hetkisen ymmärtämättä hänen tarkoitustaan ja sanoo sitten hiljaa:) Sano, kuinka kauan siitä on, kun meidän tiemme erosivat?

IRJA FIORINI. Tarkoitat: siitä tammikuisesta illasta, jona sinä minut jätit, tahi oikeammin: viskasit pois… — Niin, niin, minä tunsin itseni todellakin tienoheen tallatuksi rikkaruohoksi.

KALTIMO. (Nyökäyttää alistuvaisesti päätään.)

IRJA FIORINI. (Pakottaen itsensä tyyneksi.) Siitä tulee kohta seitsemäntoista vuotta.

KALTIMO. (Ajatuksissaan.) Niin, niin.

IRJA FIORINI. (Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen.) Muistatko sinä sen illan? Se oli minun suuren voittoni jälkeinen. Kuinka onnellinen minä olinkaan — siihen asti, kun sinä jäykkenit ja sanoit kylmän soinnuttomasti, että "leikki" alkoi käydä liian vaaralliseksi. Silloin minä ymmärsin, vaikka olinkin vain lapsi. (Hymyilee surunvoittoisesti.) Ja kun sinä oveni suljit, vannoin itselleni, ettet minusta mitään kuulisi, ennenkuin olin kuvasi kokonaan saanut sydämessäni särjetyksi. Se oli aluksi vaikeata, mutta siellä ulkona maailmalla se lopulta onnistui. — Tiedätkö, minä luulen, että on paljon vaikeampaa tappaa joku tunne sielustaan kuin surmata ihminen. Mutta valani minä pidin. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen vaihdamme nyt sanoja toistemme kanssa.

KALTIMO. (Välittömästi.) Sinä olet kärsinyt…

IRJA FIORINI. Kahdeksantoistavuotisena minun sydän-raukkani tuli vanhaksi. Eikähän se ole aivan helppoa, kun elämä särkyy jo ennenkuin se kunnolleen on ehtinyt alkaakaan. Mutta kun ei ole liiaksi vaativainen, oppii vähitellen paikattuunkin elämään tyytymään. Ja minä olen yrittänyt parhaani mukaan liimailla kokoon sirpaleita. Eihän se aina ollut niin helppoa, mutta se oli välttämätöntä sekä taiteilijalle että ihmiselle. Se opetti selvänäköiseksi, karisti herkkäuskoisuuden ja poisti ennakkoluulot… Mutta mitäpä siitä, se aika on ollut ja mennyt ja uusi on edessä!

KALTIMO. Niin… olenhan minäkin koettanut seurata kulkuasi, minkä olen voinut. Ja iloinnut voitoistasi.

Ja kun viime konserttimatkallasi täällä kotimaassa satuit siihen kaupunkiin, jossa silloin asuin, kuulin sinun laulavan ja lähetin pienen nimettömän kielokimpun, samanlaisen kuin silloin ensimmäiseen konserttiisi.

IRJA FIORINI. Minä muistan… Mutta, tiedätkö, ne kukat minä vuorostani tallasin jalkojeni alle.

KALTIMO. (Nyökäyttää päätään.) Minä ymmärrän… Mutta sano, etkö vieläkään voi antaa anteeksi minulle…

IRJA FIORINI. Antaa anteeksi! (Naurahtaa.) Onkohan teillä miehillä aavistustakaan siitä, mitä te teette leikkiessänne aikanne kuluksi meidän kanssamme?

Kun olin pikkuinen tyttö, oli minusta niin hauskaa ottaa kiinni linnunpoikasia ja pidellä niitä kädessäni vain tunteakseni, kuinka niiden pienet sydämet tykyttivät… Nyt en enää sitä tekisi, sillä minua peloittaisi, että sydän voisi tuskasta pakahtua. Sinä opetit minulle, mitä tuska on. Etkä vain sitä, vaan myöskin, mitä on kumea tyhjyys, joka sitten tulee, kun tuska on turtunut…

Mutta ei herätetä menneisyyttä — sitähän sinä pelkäät. Enkä minä tahdo kostaa. Pyysit anteeksi. Hyvä. Minä annan sinulle anteeksi. Miksipä en sitä tekisi…

KALTIMO. Sano, etkö koskaan ole tuntenut itseäsi onnelliseksi?

IRJA FIORINI. (Merkitsevästi hymähtäen.) Olen toki, monetkin kerrat! Varmaankin olen ollut elämässäni paljon onnellisempi kuin sinä — joskin myös paljon onnettomampi.

KALTIMO. Sinä olet rakastanut —?

IRJA FIORINI. Olen, olen… Kunpa vain tietäisit, kuinka täydellisesti olenkin rakastanut! Mutta sitä et sinä voi koskaan ymmärtää…

KALTIMO. (Katsoo häneen ymmärtämättä, mitä hän oikein tarkoittaa.) Kuka —?

IRJA FIORINI. (Ikäänkuin äkillisen uuden ajatuksen vallassa; omituisesti hymyillen.) Sitä sinä et saa tietää. Siihen tietoon menetit oikeutesi seitsemäntoista vuotta sitten.

KALTIMO. Niin. Eihän minulla tietysti ole oikeutta udella sinun elämäsi salaisuuksia. (Hetken vaitiolo.) Mutta joka tapauksessa toivon saavani olla sinun ystäväsi; yhdistäähän meidät kuitenkin entisyys.

IRJA FIORINI. Entisyydessä on yhteistä, mutta tuskinpa siitä mitään yhdyssidettä meidän välillemme koskaan tulee… Entisyys on huono yhdistäjä — tavallisesti se pikemminkin eroittaa. (Hetken vaitiolo.) Mutta sanohan nyt sinä, minkälaista elämäsi on ollut?

KALTIMO. En oikeastaan tiedä itsekään… Tyyntä, tasaista arkista työpäivää…

IRJA FIORINI. Etkö sinä enää kirjoita mitään?

KALTIMO. (Keveästi.) Nyt vastahan minä kirjoitankin: laskuja, kirjeitä, sähkösanomia, vekseleitä, s.o. kaikkea, mikä muodostaa ihmiselämän.

IRJA FIORINI. Mutta pahat kielet kertovat, että kynäsi jo on väsynyt siihenkin eikä tästä puoleen enää aio ikuistaa muuta kuin herransa nimikirjoitusta. Onko panettelussa perää?

KALTIMO. Ainahan niissä panetteluissa jokunen totuuden hiven taitaa olla.

IRJA FIORINI. Ja minä, joka kerran uskoin, että sinusta oli tuleva suuri runoilija!

KALTIMO. Etkö sitten usko, että voi runoilla muutenkin kuin kirjoittamalla säkeitä paperille?

IRJA FIORINI. Uskon. Mutta sillä uralla, jolle sinä nyt lähdet, kykenevät vain kaikkein suurimmat runoilemaan; muut saavat olla iloisia, jos pystyvät oikolukuun. — Totta puhuen, minä säälin sinua.

KALTIMO. (Ojentaa kätensä.) Silloinhan sinä olet ystäväni; ainakin asessori Edelman väittää, että hallituksen jäsentä säälivät hänen ystävänsä, jos hänellä sellaisia on.

IRJA FIORINI. (Tarttuu hänen käteensä.) Ehkä minä kerran voin tulla ystäväksesi —.

EDELMAN. (Tulee taustalta, pysähtyy keskilattialle, rykäisee.)

KALTIMO. (Hypähtää pystyyn.)

IRJA FIORINI. (Makeasti nauraen.) Kylläpä minun ritarini nyt pahasti säikähti.

EDELMAN. (Tullen heidän luokseen.) Anteeksi, Teidän armonne, mutta hän ei vielä olekaan ritari. Vasta ministeri. Tähtitaivas aukeaa ministerille tässä maassa vasta hänen kaatuessaan.

IRJA FIORINI. No, hyvä asessori, eipä siihenkään taida niin perin pitkää aikaa kulua.

EDELMAN. Ei tiedä, ei tiedä… Se riippuu kokonaan siitä, kuinka on pinta parkkiutunut. Onhan niitä sellaisiakin, jotka eivät lähde muuten kuin kulumalla.

KALTIMO. Älä pelkää! Minusta pääsevät, jos tahtovat, paljon vähemmällä. Eikähän sitä nyt vielä niin pitkällä ollakaan; ehkäpä siitä ei mitään tulekaan…

EDELMAN. Mitä? Mies, etkö sinä sitten tiedä, mikä sinä olet?

IRJA FIORINI. (Itsekseen, mutta kuitenkin kuuluvasti.) Sitä hän ei todellakaan tiedä!

KALTIMO. Mitä tarkoitat?

EDELMAN. Äsken pistäysi armollinen hallituksemme pikimmiltään keltaisessa linnassa ja piti pienen kymmenen minuutin istunnon, jossa valtion päämies nimitti ja määräsi sinut ministeriksi ja valtiovarainministeriön päälliköksi. Berg oli esittelijänä.

KALTIMO. Onko se mahdollista? En ymmärrä, miksi sillä tuollaista kiirettä täytyi pitää.

EDELMAN. Totta puhuen: en minäkään. Mutta tietysti oli olemassa painavia syitä, jotka tekivät viivytyksen vaaralliseksi. Hallituksen syyt ovat aina painavat. Ja sitäpaitsi: käyhän hätäkastekin täydestä. Nimitys kuin nimitys!

IRJA FIORINI. (Nousten.) No niin: herra ministeri! Saanko olla ensimmäinen puristamassa kättänne? (Ojentaa kätensä.) Ja kiitos siitä, että uhrasitte viimeiset vapautenne hetket minulle ja menneisyydelle!

KALTIMO. (Puristaa hänen kättään vaitiollen.)

EDELMAN. Vai menneisyydessä herrasväki maleksi?

IRJA FIORINI. (Kevyesti.) Yritimme vain pientä tilinpäätöstä, mutta huomasimme, että molemmin puolin oli tehty niin suuret poistot, ettei voitto- ja tappiotilille ollutkaan jäänyt mitään.

LAINA KALTIMO. (Tulee Bergin seurassa.) Mitä minä sanoin: täällähän he tietysti ovat! (Miehensä puoleen kääntyen.) Kaarle esitteletkö minut?

KALTIMO. (Havahtuen.) Vaimoni — neiti Fiorini. Ettekö te olekaan toisianne tavanneet?

IRJA FIORINI. (Nousten.) Vain kulkeneet toistemme ohitse. (Ojentaa kätensä.) Hauska tutustua, rouva ministeritär.

LAINA KALTIMO. Hauskuus on kokonaan minun puolellani. Olen kuullut Teistä niin paljon puhuttavan. Muutamia vuosia sitten kuulin Teidän laulavankin. Ja mieheni on kertonut Teidän ensimmäisestä konsertistanne. Sehän oli kuin satua. Ylioppilaat riisuivat hevosen reen edestä ja vetivät Teidät Seurahuoneelle, jossa Teitä juhlittiin kuin kuningatarta…

IRJA FIORINI. (Vähän hämmästyen.) Vai on herra ministeri säilyttänyt minut niin ystävällisessä muistissa? Sitä en todellakaan ole rohjennut uskoa.

KALTIMO. (Merkitsevästi.) Siinä näette, että ihminen saattaa olla mainettaan parempi.

EDELMAN. Mutta eihän sinun maineessasi vikaa ole ollutkaan — tähän asti. Tästä puoleen en kylläkään mene siitä takuuseen, sillä nyt tuskin voit sitä yhtä tarkkaan varjella.

(Menee vihellellen näyttämön toiselle puolen.)

LAINA KALTIMO. Pahan ilman lintu! (Katsahtaa suutahtaneena hänen jälkeensä.)

(Muuttaa äkkiä ilmeensä ystävälliseksi.) Nyt, kun Te, neiti Fiorini, asetutte tänne Helsinkiin, toivon, ettette meidänkään taloamme unhoita. Tästä lähtien olen kotona joka kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena maanantaina…

EDELMAN. (Rykäisee kovasti.)

LAINA KALTIMO. (Vihaisesti tiuskaisten.) Menikö taas tupakansavu väärään kurkkuun?

EDELMAN. Ei. Mutta täällä on jotakin muuta käryä, paljon pahemmalta tuoksahtavaa.

LAINA KALTIMO. (Irja Fiorinille samassa äänensävyssä kuin äsken.) Niin, joka ensimmäisenä ja kolmantena maanantaina kello kolmesta viiteen — eikö se ollut niin, tuomari Berg?

BERG. (Joka on seisonut taustassa, ottaa askeleen eteenpäin.) Neljästä kuuteen, rouva ministeritär.

LAINA KALTIMO. Aivan niin. Neljästä kuuteen — kello viiden teelle.

KALTIMO. Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä Bergillä on sinun teekutsujesi kanssa…

LAINA KALTIMO. Muidenkin ministerien rouvilla on joku virkamies, joka auttaa heitä edustusvelvollisuuksissa, ja tuomari Berg on ystävällisesti tarjoutunut minun avukseni.

KALTIMO. Vai niin.

EDELMAN. (On edellisten vuorosanojen aikana lähestynyt Bergiä; osoittaa nyt hänen hännystakkinsa rinnustaa.) Ensi uutena vuotena tulee tuohon varmasti jotain!

LAINA KALTIMO. Mutta, Kaarle-kulta, nythän minä vasta muistankin asiani. Sinua kyseltiin äsken tuolla salissa. Muut ministerit ovat jo tulleet takaisin. Ja pelkään, että sinun poissaolosi herättää huomiota.

IRJA FIORINI. Älkää millään muotoa antako minun pidättää. Olisin kovin onneton, jos meidän pieni…

LAINA KALTIMO. Eihän se mitään… Sanon siis Teille, neiti Fiorini, näkemiin; ette millään muotoa saa unhoittaa jour fixiäni. Lupaattehan? (Kumartaa.)

KALTIMO. (Koettaa tehdä äänensävynsä leikkisäksi.) Näette, että minut viedään väkisin. Ja kun minun tietysti nyt vielä ehdottomammin kuin ennen täytyy taipua esivallan tahtoon, sanon minäkin: näkemiin! (Kumartaa.)

LAINA KALTIMO. (Mennessään miehensä kanssa.) Tuomari Berg, saanko vielä vaivata Teitä vähän? (Kumartaa; seuraa edellisiä.)

IRJA FIORINI. No, mitä sanotte, herra asessori?

EDELMAN. "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset!"

IRJA FIORINI. Mutta miksikä niin on?

EDELMAN. Siksi, että he osaavat asettaa taivaansa niin matalalle, että voivat siihen hypätä milloin hyvänsä ja ilman tikapuita.

(Väliverho.)