KATOVUOSI JA PETTULEIPÄ. (continued 3)

Sitä paitsi oli siellä monenlaisia kukkia ja ruusuja. Niin että Antti katsoi hyväksi asettaa koivunvitsaksesta tehdyn renkaan Helokin kuonon ympärille, ennenkuin he astuivat sen kera kauniista, valkeasta portista.

Kasvistarhasta talon eteläpuolella nousi nuori nainen. Hän oli rikkaruohoa kitkemässä.

Kohottaen käsivartensa kaarena suojaksi aurinkoa vastaan, hän tarkasteli tulijoiden jotenkin tavattoman näköistä ryhmää.

Hänen nuorille, kauniille kasvoilleen tuli hellä, myötätuntoinen ilme. Hänen äänensä kaikui surullisen huolestuneelta: "No totisesti, eivätkös nämä lapset ole katovuoden kulmilta, ehkä suurtunturilta, missä on ollut vaikeinta. Miten teidän raukkojen on täytynytkään kulkea pitkältä ja kärsiä paljon. Tulkaa sisään, rakkaat."

Hän tuli kasvismaalta kiiruhtaen taloon päin.

"Hän oli morsian — Antti, Mauno, — pojat. — Hän oli morsian", kuiskasi Matleena innosta ja ilosta suunniltaan.

"Hupsu", jupisi Mauno, jonka oli nälkä. "Oletko koskaan nähnyt minkään morsiamen kykkivän kasvistarhassa kitkemässä. Kyllähän täällä alamaassa kaikki on takaperoista — mutta niin päin seiniä eivät asiat kuitenkaan liene."

"Kuitenkin se oli hän, tottahan näette. Tuo oli se korea, hieno morsian", kuiskasi Matleena. Enemmän ujona ja hämillään kuin konsanaan, mutta sittenkin ihastuneena hän hiipi veljien taa, jotka häpesivät hänen typerää keksintöään ja olivat juuri piilottamaisillaan hänet.

He tulivat suureen, aurinkoiseen huoneeseen, missä oli niin hienoa kuin olisi käyty häätalon pyhäkammioon — ellei siellä olisi ollut tavallista takkaa ja uuden uutukaisia kangaspuita keski-ikkunan edessä ja niissä pumpulikangasta.

"Morsian", josta Matleena oli puhunut, seisoi valkeaksi maalatun kaapin ääressä ottaen innokkaasti esille ruokaa.

Mauno alkoi tuijottaa suurin silmin hänen päähänsä. Ei kai tuo, joka sijaitsi noin korkealla punapilkkuisen karttuunihuivin alla, voinut olla morsiuskruunu. Luultavasti siellä oli vain hiuspalmikot, jotka olivat kierretyt pään ympärille ja kammalla kiinnitetyt.

Mauno silmäili nuoren emännän vartta keksiäkseen jotain muuta huomattavampaa morsiamen tunnusta.

Vieläkös mitä! Pumpulipusero ja kotikutoinen, siniruutuinen hame!

Samassa "morsian" kääntyi. Hän kohtasi Maunon miettivän, terävästi tutkistelevan silmäyksen. Poika näytti somalta, aivan kuin pieni, viisas karhunpoikanen: pää oli kallellaan, ja siniset silmät tähystivät häneen mietiskellen.

"Mitähän tuollainen pieni mies ajattelee, kun hän näyttää niin ihmettelevältä?" kysyi hän mennen hymyillen lasten luo heidän seisoessaan ovensuussa.

"Matleena sanoo", — alotti Mauno.

"Ole vaiti Mauno", varotti Antti nipistäen veikkoa käsivarresta jotenkin tuntuvasti. Se oli merkki siitä, että tuli olla varovainen ja ymmärtäväinen puheissa ja eleissä ja yleensä siinä, mikä oli tässä maassa sopivaa. Mauno oli siihen tottunut sangen hyvin, niin että hän saattoi ojentua sen mukaan. "Mitä hän sitte sanoo, tuo Matleena?" kysyi nuori emäntä vetäessään Maunoa kanssaan pöydän luo.

"Tuo tyttönen ei näytä minusta haluavan sanoa muuta, kuin mikä on oikeaa ja hyvää", lisäsi hän ystävällisesti.

Matleena oli tulipunainen ja loi silmänsä alas. Hänen teki mielensä itkeä, niin tuskissaan ja häpeissään hän oli.

Mauno ei tietysti uskaltanut enää avata suutaan — niin suuresti hän kunnioitti Antin nipistystä.

"No mutta, lapset, nyt teidän täytyy kertoa, mitä Matleena sanoo."

Antti astui esiin, hänkin punaisena korvia myöten.

"Matleena juttelee usein niin paljon hullunkurista, jota hän keksii, vaikka ei siinä ole mitään pahaa. Nyt hän väittää, että nuori emäntä on — morsian."

"Eei, kuule, Antti, sitä minä en sanonut." Matleena suuttui veljen tavasta selittää väärin hänen sanojansa, ja niin hän vapautui rasittavasta ujoudestaan.

"Minä sanoin, minä, että emäntä oli morsian."

"Niin kuuleppas — nyt sinä sanot sen taas." Antti katsoi siskoaan ankarasti nuhdellen ja varoittaen.

"Niin, oli morsian pahan talon kylässä." Matleena loi nyt kyyneleiset, säteilevän siniset silmänsä emäntään — ikäänkuin vedoten hänen apuunsa.

Emännältä pääsi huudahdus: "Mutta lapset — totisesti, tehän saavuitte kulkijaimina häätaloon, kun menin naimisiin, ja toitte onnea tullessanne."

"Niin, sitähän minä tarkoitan", puhisi Matleena harmistuneena, "ja minä sain tanssia morsiamen kanssa ja sain kaksitoista äyriä."

"Hertti sentään, miten on hauskaa saada nähdä tunturiseutulaisia. Minun on sinne välistä niin kovasti ikävä, varsinkin nyt kesällä. Ennen, tähän aikaan, hoitelin elukoita tunturimajoissamme."

Nuori emäntä hymyili, ja jutteli tuttavallisesti lasten kanssa tuodessaan heille ruokaa ja etsiessään joitakin vaatekappaleita, korjatakseen ne heille.

Hän nauroi tyytyväisenä, ajatellessaan, että lapset osuivat keksimään jotain niin perin somaa, että ottivat vuohen joukkoonsa lähtiessään kiertämään.

Hänen täytyi nähdä Helokki ja jutella sen kanssa, kun se rengas kuonon ympärillä lepäsi portailla kuin koira. Hän ymmärsi vuohia ja olisi mielellään tahtonut sellaisen omakseen. Mutta täällä sahalla ei niitä ollut kenelläkään, eikä kukaan nykyään käsittänyt, miten paljon hyötyä ja hauskuutta saattoi olla sellaisista eläimistä, jos hoiti niitä oikealla tavalla.

"Voisipa sattua, että sittenkin hankimme vuohen, nyt kun ukkoni kuulee puhuttavan tästä, miten merkillinen se on", hymyili Kirsti.

Nuori Kirsti-emäntä oli niin iloinen, että hän tarttui Matleenan käsiin tanssien ympäri hänen kanssaan. Täytyihän pikkutytön taas kerran saada tanssia "morsiamen" kanssa! "Käy ystäväin", lauloi hän. Matleena oli kyllin rohkea ryhtyäkseen lauluun.

He pysähtyivät keskellä tanssia.

Isäntä, nuori sahanhoitaja, tuli sisään.

Hän seisahtui ovelle kuin kivettyneenä nähdessään vaimonsa pyörähtelevän keskellä päivää lapsimukulan kera, joka kaiken lisäksi oli katovuoden ja kerjäläisen puvussa.

"No mun päivinäni, Kirsti. Oletko tullut hulluksi?"

"Ei, poika!" nauroi Kirsti punaisena ja tanssin elähyttämänä. "Mutta näetkös, minulla on harvinaisia vieraita tuntureilta, niin että totta kai meidän täytyy pitää hauskaa keskenämme."

"Nyt lähdemme yhdessä kasvistarhaan kahvia juomaan", jatkoi hän. Kirsti otti kahvipannun, jaettuaan lapsille kannettavaksi muut kahvivarustukset. Ja niin he vaelsivat kiikkulaudalle, joka sijaitsi kukkivan pihlajan alla, lähellä tuvan nurkkaa ja kahta pientä kasvitarhaa.

Mies joi kahvia, kastaen kotonaleivottua vehnästä. Vaimo teki hänelle seuraa, istuen hänen vieressään terveenä ja onnellisena, jutellen lapsista puoli-ääneen.

"Niin, ajatteles, mitä tuollaiset pikku raukat ovat saaneet kärsiä", sanoi mies. Hän katsoi miettien lasten joko ahtaaksi käyneitä tai aikaihmisten hylkäämiä ja lahjoittamia vaatteita.

"Sitä ei voi sanoin selittää", intoili vaimo, "ilman sekä isää että äitiä, ja näinä kurjuuden vuosina! Näin he saavat nyt jatkaa kulkien ovelta ovelle, ottakoot sitte ihmiset heidät vastaan tai ajakoot ulos."

"En siedä kuullakaan sitä. Vaikeinta se on tietysti ollut tuolle pikku tenavalle. Tuollaiset pienet sääret, joilla hänen on pakko vaeltaa. Mutta reipas hän ainakin on rikkaruohoa kitkemään, niin että kyllä kai hänestä vielä aikaa voittaen tulee mies."

Isäntä katseli tyytyväisenä naureskellen, miten Mauno maaten nelinkontin kasvistarhassa repi naurismaasta savikkaita, heittäen rikkaruohot läjään käytävälle.

"Saanko viedä nämä Helokille", kysyi Mauno. Hän seisoi hikisenä, savisin poskin ruohokäytävällä kasan edessä, missä oli vielä tuoretta, vihreää rikkaruohoa.

"Kuuleppas tuota pienokaista, Kirsti?"

"Niin, hän on ihmeteltävä poika, vaikka tunturilapset kehittyvät usein noin toimeliaiksi, kun ovat niin köyhiä. Mutta nyt heidän pitää saada vehnäskahvia niin paljon kuin jaksavat, se on varma."

"Anna sinä poika vain rikkaruohot vuohelle", sanoi isäntä Maunolle, "Mutta luuletko sen syövän sellaista roskaa", jatkoi hän, Maunon tullessa takaisin Helokin kera, jolle "luvattiin" ruoholäjä, ja joka vapautettuna renkaastaan alkoi näykkiä siitä itselleen.

"Helokki pitää hyvänään, mitä saa", vakuutti Mauno. "Sellaista vuohta ei ole koskaan nähty", lisäsi hän suulaasti, mikä oli hänelle ominaista, kun oli Helokista kysymys, ja hän oli nyt poissa Antin ulottuvilta.

"Jopa jotain! Että se on niin merkillinen!"

"Helokkiko? On kyllä! Hänellä on viisautta kahdentoista edestä. Hän syö, maistunee tai ei, — pahinta roskaakin, ellei saa parempaa, sillä hän tahtoo koota meille paljon maitoa utariinsa."

Mauno seisoi hetkisen hiljaa miettien Helokin muita mainioita ominaisuuksia. Hän jatkoi: "Jos hän näkee, että olemme väsyneitä ja nälkäisiä, tulee hän luoksemme ja sanoo: mää — niin hän sanoo — hän tarkoittaa: 'lypsäkää minut', ja kun pikkutytöt olivat joukossamme, saattoi hän sanoa Anna-Liisalle sillä tavalla monta kertaa päivässä."

"Ja aina hänellä oli maitoa?"

"Alituisesti, se on varma —. Ja sitte hän kihnuttaa meitä turvallaan näin. Hehehe, sanoo hän. Hän juurikuin nauraa silloin, että tulisimme iloisiksi, emmekä kulkisi tietämättämme pahantuulisina. Varo itseäsi, Helokki", huusi Mauno kesken ihastunutta kuvaustaan. "Älä mene maalle, muuten tuon renkaan."

"Miten hennot panna hänelle sellaista kidutuskappaletta?" sanoi isäntä hieman ilvehtien.

"Siltä voi tuntua", jupisi Mauno. Hän sylkäisi, eteensä tuijottaen. "Mutta Helokki ei pahastu siitä. Hän ei tahdo parempaa kuin meillä on."

"Onko teillä sitte rengas kuonon ympärillä?"

"Eei — mutta. Mitenkäs se olikaan, Antti?"

Neuvotonna ja hämillään kääntyi Mauno veljeen, joka kahvinjuonnin jälkeen istui maahan kumartuneena ja perkasi tulisella touhulla jo siksi lähellä kiikkulautaa, että kuuli, mitä nuo kaksi, isäntä ja Mauno, juttelivat.

Hän katsoi isäntään, joka tuli kasvismaalle.

"Johtui vain mieleeni, kun keksin renkaan Helokille, jottei hän saisi jyrsiä ja hävittää talojen läheltä pikkupuita ja ruohoa, ettei hän kärsi siitä sen enempää kuin mekään."

"Kuulostaa aivan siltä kuin sinäkin kulkisit rengas kuonon ympärillä?"

Sahanhoitaja katseli kummastellen poikaa, joka oli noussut maasta ja seisoi totisin kasvoin hänen edessään.

"Ei meillä nyt ihan sellaista rengasta ole, joka näkyy päällepäin", vastaili Antti hämillään ja punastuen. "Mutta ajattelin, ettei Helokin olisi vaikeampi kulkea peltojen ja naurismaiden välistä rengas kuonossa, saamatta mitään, kuin meidänkään, jotka vaellamme ja tulemme paikkoihin, missä on ruokaa, mutta kenties ei anneta yhtään."

Vanhemman miehen ilme muuttui miettiväksi ja totiseksi sen sijaan, että se ensin oli ollut hiukan ilkamoiva hänen kuunnellessaan pojan sanoja.

Antti pelkäsi, että sahanhoitaja oli vihainen siitä, mitä hän oli sanonut, ja että hänen puheensa oli kuulostanut valittamiselta, josta syystä hän jatkoi niin reippaalla äänellä kuin mahdollista: "Kas, ei sen ole erittäin vaikea kulkea renkaassa, joka on jo hieman varttunut, ja jolla on ymmärrystä ja joka saattaa odottaa, siksi kunnes saa, sillä annetaanhan lopuksi yhtäkaikki jotakin."

"Niin, kyllähän maailman meno muuten olisikin peräti surkea", huomautti isäntä ankarasti.

"Vaan niille, jotka ovat pieniä, kuten tämä pikku Mauno, saattaa se tuntua vaikealta", jatkoi Antti. "Ja sen minä uskon, että pahempi hänen on nähdä ruokaa, koskematta siihen, vaikka ei hänellä olekaan rengasta, kuin Helokin, joka aina itse sieppaa jotain ojien partailta ja pikkupensaista."

"Sellainen rengas, josta puhut, pitäisi niin yhden kuin toisenkin meistä omistaa. Olisi tarpeen panna rengas, kun menemme kapakan ohi, ja kun tupakin haju voimakkaasti tunkeutuu nenäämme, niin että tuntuu kuin emme voisi ilman sitä elää."

"Mutta sellainen rengashan sinulla on ollut nuoruudestasi asti", sanoi Kirsti, joka oli vienyt pois kahvivehkeet ja tuli nyt jälleen paikalle. Hän painoi päänsä hyväillen miehen terveeseen, ruskeaan poskeen.

"Ja sentähden sain sinut — talon ainoan tyttären ja Rasin pitäjän koreimman tytön, vaikka ei minulla ollut taloa ja olin ulkopitäjäläinen."

Mies veti sydämellisen tyytyväisenä nuoren vaimonsa polvelleen.

"Mieleni laajenee, kun ajattelen sitä, aivan kuin omistaisin koko maailman. Ja nyt", jatkoi hän suoristautuen aivan kuin olisi halunnut nostaa hartioilleen aikamoisen taakan, "nyt tunnen itseni kyllin voimakkaaksi ottamaan tämän pikku miehen omakseni, sillä en siedä ajatella hänen tulevan johonkin hienoon suurtaloon rengas kuonossa."

"Poika, miten iloiseksi teet minut. Olen käynyt samoissa ajatuksissa." Kirsti vei käsivartensa miehen kaulalle ja suuteli häntä sydämellisesti.

"Ajatteles", jatkoi hän, "mieleeni juolahti heti nähtyäni pojan, että minä voisin ruveta rakastamaan häntä, ja että olisi synti sallia hänen taas lähteä kiertoteille."

"Niin, minäkin pidin heti tuosta pikkumiehestä."

"Ja kyllä ruoka riittää, ja tilaa on tarpeeksi."

"Sen verran olen toki säästänyt renkaani avulla, jota olen pitänyt nenälläni ja kaulassani, kun olen mennyt kapakan sekä muiden kurjien paikkojen ohitse, että katson kykeneväni huolehtimaan pienokaisesta, jolla ei ole isää eikä äitiä."

Nuori sahanhoitaja nousi. Hän oli uljaan ja komean näköinen, lujatahtoinen, notkea ja voimakas — näkyi kyllä, että rengas oli vaikuttanut häneen hyvää.

"Tuollaisten pikkumiesten holhoaminen, kun ne ovat hyvää lajia, on paras säästöpankki, ja olen varma siitä, ettei herrastalon patruuna ajattele toisin, hänkään."

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

PAHEMMASSA KUIN PULASSA.

Mauno puhui Helokille nykien sille ruohoa, kun hänet odottamatta kutsuttiin kiikkulaudalla istuvan nuoren parin luo. Kun häneltä kysyttiin, haluttiko häntä jäädä taloon ainiaaksi, sanoi hän sävyisästi, ettei hänellä puolestaan ollut mitään sitä vastaan. Ei hän juuri tuntenut itseään iloiseksikaan ehdotuksesta, hän oli ainoastaan ihmetyksen vallassa ja sisäisesti hiukan ylösalaisin käännetty.

Hän siis kohautti olkapäitään, pani kädet "taskuihin", tuijotti eteensä ja seisoi vaieten.

Olipa se hieman noloa nuoren väen mielestä, jotka tahtoivat riisua häneltä renkaan ja varmasti uskoivat, että hän vapautuneena siitä huutaisi ja nauraisi ilosta.

Ja siinä hän nyt seisoi ja oli ääneti, näyttäen miettivältä.

"Mutta, poika, etkö tahdokaan jäädä?" kysyi Kirsti ihmetellen ja suorastaan tyytymättömänä.

Pelokkaana ja hämillään kääntyi Mauno pieniin kasvismaihin, missä sisarukset taas kitkivät. Ja sillä kertaa hän tiesi, mitä hän tahtoi.

Oli aivan oikein Antille ja Matleenalle, jos hän jäisi heistä. Saisivat sitte mielin määrin tästä lähtien nipistellä, pestä suovalla ja suoria messinkikammalla! Niin että Mauno kääntyi nuoren väen puoleen onnellinen ja mielistelevä hymy huulillaan ja sanoi, että hän puolestaan pitäisi erinomaisena asiana, jos saisi jäädä tähän taloon.

Helokkia hän piteli luonaan, ettei se irrallaan ollessaan vahingoittaisi nuoria puita eikä kasvistarhaa.

Mauno muuttui äkkiä jälleen tuumaavaksi. Hän katseli vuohta, silmissään kummasteleva, pelästynyt ilme.

"Minusta tuntuu —", änkytti Mauno, käyden tulipunaiseksi, äänen alkaessa väristä. "Minusta tuntuu, että kuitenkin mieluinten lähtisin täältä."

"Mutta poika", sanoi Kirsti katsoen häntä lempeästi ja lujasti silmiin. "Muista, ettei sinun tarvitse enää koskaan olla nälissäsi tai kierrellä teitä pitkin väsyneenä ja nääntyneenä. Saat siistin vuoteen lakanoineen ja pieluksineen ja vällyineen, ja sitte saat oikeat vaatteet, jotka minä kudon ja neulon sinulle."

Mauno kuunteli kuvausta tyytyväisenä.

Hän käsitti enemmän kuin hyvin, mitä sellaiset edut, joita hänelle lueteltiin, merkitsivät.

Ei hänen mielestään ollut ensinkään mukavaa kulkea ja kulkea, ja nähdä nälkää ja pelätä ihmisiä ja koiria ja revontulta, ja kummituksia jäällä, ja kauhistua naisihmisiä, jotka olivat hirttäytyneet vanhoihin latoihin, tai vaeltaa kerjäläisen puvussa ja vääntää nenänsä tilaltaan ahtaiden pikkupaitojen läpi, jotka olivat kuitenkin niin lujat, ettei niitä voinut repiä rikki ja saada siten helpommin ylleen.

Ei, mukavaa se ei ollut. Paljon, paljon pahempaa se oli kuin Antin kuritusnipistykset ja Matleenan suopavesikampaukset.

Mauno seisoi taas tuijottaen ja mietti.

Helokki märehti ihan hänen vieressään rauhallisin, tyytyväisesti suljetuin silmin. Hän tuskin avasi niitä tyrkätessään Maunoa lempeästi kuonollaan. Hän tahtoi, että häntä syyhytettäisiin sarvien välistä.

Mutta Mauno käsitti hänen sanovan: "virmapää, ajatteletko, että eroaisimme. Kun minulla on rengas, niin voinet sinäkin sitä kärsiä. Parempi se on kummallekin kuin ero."

"Tämä Helokki ei kuulu voivan luopua minusta", sanoi Mauno huolestuneena. Hän mulkoili mäkeen pyörein silmin ja hankasi hiekkaa tuohikengillään, niin että paljas nilkka sen yläpuolella paistoi sinipunaiselta.

"Vuohi", kertasi sahanhoitaja ällistyneenä. "Ei kai se kysy sitä, kenenkä luona se on. Se menee kyllä yhtä mielellään sisarustesi kanssa, oletpa poissa tai mukana."

"Päivällä ehkä kyllä", myönsi Mauno, "mutta yöllä, kun on pimeä, talvella, kun on kylmä, ja nytkin sitä paitsi, kun makaamme luhdeissa, vajoissa ja muissa sellaisissa paikoissa, on hän tottunut siihen, että pidän pääni hänen päällään. Hän surisi minua kyllä kovasti."

"Se ei ajattele sinua eikä muista sinua mentyänsä tästä talosta. Saat tulla kanssani sahalle ja nähdä Portugalin ja Hollannin laivoja. Ja sitte saat hienon puukon."

"Puukon", kertasi Mauno. Hänen silmänsä kävivät vielä pyöreämmiksi ja suuremmiksi, ja hän irroitti hyväilevän otteensa vuohen niskasta.

"Saat pikku kirveenkin, että voit auttaa minua puitten pilkonnassa, kun emännän on keitettävä meille hyvää ruokaa."

"Pikku kirveen!"

Mauno toisti sanan melkein valittavalla äänellä.

"Ja minä teen sinulle pienen haravan. Se maalataan vihreäksi, ja sinä saat haravoida sillä ja pitää tämän talon hienona."

Nuori mies nosti tarjouksia. Häntä huvitti nähdä, oliko köyhän pojan rakkaus sellaiseen kurjaan elukkaan kuin vuoheen niin voimakas, että hän sen vuoksi voisi luopua niistä eduista, joita nyt tarjottiin hänelle.

"Vihreäksi maalattu pieni haravakin", nyyhkytti Mauno sillä hänessä kävi niin kova taistelu, että hän itki ja kyyneleet tippuivat pitkin hänen pientä, punaista pystynenäänsä. Hän voi tuskin hillitä ääntänsä, kun hänen täytyi puhua.

"Ja saat kävellä täällä kasvistarhassa ja haravoida sillä, kun olet maannut sängyssä ja olet kylläinen ja puettu siniraitaisiin uusiin vaatteisiin, ja kun päässäsi on oikein uusi lippalakki. Ja niinkuin aikamiehellä on sinullakin puukko tupessa."

Mauno tyrkkäsi samassa voimakkaasti Helokin luotaan. Hän melkein potkaisi sitä.

"Menetkös siitä, vuohiraato! Mitä sinä siinä seisot ja mulkoilet minua ja pusket, ja kuolaat turvallasi. Lähde pois tieltä, kuuletko."

Mauno polkaisi jalallaan niin kiukkuisena, että sähisi. Hän oli punainen, ja kyyneleet juoksivat hänen silmistään.

Antti ja Matleena, jotka olivat taas alottaneet kitkemisensä kasvismaalla etäämpänä, ihmettelivät, mitä nyt oli tekeillä. Mutta he olivat saaneet kahvia ja tahtoivat kitkeä lavat päähän asti, niin etteivät voineet lähteä työstään, kun ei kukaan kutsunut heitä.

Anttia pelotti tosin, mitä Mauno saattaisi jutella. Mutta sitte hän ajatteli, että oikeat ihmiset, kuten nämä, eivät välitä niin paljon siitä, mitä tuollainen piskuinen lörpöttelee.

"Olavi, sinä teet pahaa pojalle. Näethän, miten hän kärsii", sanoi Kirsti, joka säälien rupesi välittämään. "Tuo pienokainen on hyvää ja uskollista lajia", jatkoi hän, "ja nyt koskisi oikein sydämeeni laskea hänet menemään."

Mies nyökkäsi ajattelevaisena, katsellen eteensä.

"Sinä olet puhunut, miten sinusta on omituista, ettei täällä etelässä pidetä vuohia", alotti hän hitaasti ja epävarmasti.

"Tottahan se on kummallista. Kun sellaisista elukoista on niin paljon hyötyä. Ensiksikin saa niistä juustoa ja heravoita särpimeksi. Ja niin lämpimiä lapasia ja vedenpitäviä töppösiä saa etsiä kuin ne, joita valmistetaan sekoitetusta villasta. Vohlannahka on pehmeintä vällyiksi. Ja kuka hyvänsä tietää, miten hienoa vuohennahka on. Sitäpaitsi on niin vuohen kuin vohlankin liha hyvänmakuista. Sulaa hullutusta se on, kun ei ole vuohia. Ne ovat helpot hoitaa ja puhtaita, niin että niistä täytyy pitää. Hyvä vuohi antaa myös ainakin yhtä paljon maitoa kuin nuori tai vanha lehmä, ja vuohi ei tarvitse neljättä-osaakaan niiden ravinnosta."

"No nytpä sun kielesi kanta laukesi", nauroi mies.

"Niin, etpä usko, miten viisaita ne ovat. Olen varma siitä, että tuo vuohi näkee pojan olevan suruissaan, ja ymmärtää ettei hän tarkoittanut mitään pahaa huutaessaan ja potkiessaan sitä. Sillä, näetkös, he ovat hyviä ystäviä nyt taas."

Mauno oli neuvotonna, vihaisena, tuskallisena ja katuen lähtenyt Helokin perässä, joka oli poistyönnettynä juossut pienen matkan, mutta pysähtyi sitte ihmetellen ja tuijotti Maunoon, päästäen valittavan ja ikäänkuin loukatun määkinän.

Helokki ei puhellut Maunolle koreita asioita. Sen hän hyvin käsitti. Mauno kuuli kyllä, mitä se määki. Helokki sanoi olleensa hänelle kiltti, ja antaneensa hänelle ruokaa, lämmittäneensä häntä ja vaeltaneensa hänen vierellään hyvänä ystävänä. Ja nyt hän, ymmärtämättä miksi, sai potkun ja ilkeitä sanoja.

Ei kukaan muu kuullut Helokin kaikkea tuota määkivän. Mutta Mauno sen kuuli ja sentähden hän meni takaisin sen luokse, kietoi käsivartensa eläimen kaulan ympärille ja saneli yhä uudelleen: "Älä välitä siitä, mitä sanoin sinulle äsken, minä vain hulluttelin. Olemmeko taas hyvät ystävät, helmikki? Tottahan sinä ymmärrät, että minä seuraan sinua aina, koreanukke. Minun täytyy kai sitte vain kuljeskella pitkin teitä. Mutta vähät siitä, helmikki, kun vain pysymme yhdessä ja olemme hyviä ystäviä."

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

MAUNO JA HELOKKI.

Antti ja Matleena kutsuttiin nyt vuorostaan esille. He istuivat kiikkulaudalle nuoren väen keskelle. Käsiteltiin vakavia asioita. Ensin päätettiin, että Mauno jäisi nuoren parin luo heidän omana lapsenaan.

Sitte tuli kysymys vuohesta.

Sahanhoitaja tiedusteli, tahtoisiko Antti myydä vuohensa heille. Patruuna oli luvannut hänen pitää kaksi lammasta talossa, ja hän uskoi kyllä saavansa yhtä hyvin omistaa vuohen. Hän erottaisi sille aitauksen pienine huoneuksineen, ettei se saisi aikaan odottamatonta vahinkoa.

Antti tuumi! Matleena huomasi sen, istuessaan siinä hämillään ja vihaisena. Anttiko oli sellainen raukka, ettei hän kerta kaikkiaan voinut sanoa olevan mahdotonta tulla toimeen ilman Helokkia!

Nyt oli Antin vuoro saada nipistyksiä. Neuvottelun kestäessä nipisti Matleena häntä yhä pahemmin. Hänhän istui siinä kuin jänis, omistamatta sen verran sisäistä voimaa, että olisi tällaisessa talossa voinut heti kieltää. Kas niin. Matleenan nenän edessä ottaa hän vastaan kaksitoista kruunua, "vuohesta" tarjotun hinnan.

"Vuohesta"! Juuri kuin Helokki olisi vuohi, sellainen vuohi, jonka voi myydä, kuten minkä muun vuohirähjän tahansa.

Ja päälle kaupan istuu Antti aivan rauhallisena lausuen, että hän oli jo kauvan ajatellut hankkia Helokille hyvän paikan, jonne se voisi jäädä.

Vai niin! Matleena tuli niin kiukkuiseksi, että hänen sisunsa aivan kiehui. Hänen teki mielensä sivaltaa Anttia, sillä tämä ei näyttänyt ensinkään välittävän hänen nipistämisistään, vaikka hän teki ne tuntuvammiksi kynsillään. "Mutta poika, oletko sinä hullu!" huusi hän lopulta, kun Antti nousi lyöden kättä kaupan vahvistukseksi. Sahanhoitaja saisi säilyttää rahat, kunnes Antti vaatisi ne.

"Tyttö, oletko sinä järjiltäsi", sähisi hän uhaten takaisin.

"Voithan nyt yhtähyvin myydä minutkin", ulvoi Matleena tukahtuneella äänellä ja niin hillitysti kuin taisi.

"Matleena, ole vaiti ja hallitse mielesi", kuiskasi Antti totisena ja nuhdellen. "Ajattele, mitä sanot."

"Niinkuin en tekisi sitä", vaikeroi Matleena hölkyttäessään Antin perässä, joka kiiruhti nopein askelin talon taa nurmen poikki, etteivät ihmiset kuulisi.

"Helokki on ollut minun sen jälkeen, kun Anna-Liisa erosi hänestä! Minä olen lypsänyt sitä, ja minua hän on määkinyt, jos vain ei ole nähnyt minua. Ja sinä otat hänet minulta, ja myyt hänet, aivan niinkuin Josefin veljet tekivät Josefille."

Antti kulki aivan ääneti, odottaen, että Matleena hengästyisi ja tyyntyisi. Kun hän tosiaankin hiljeni kootakseen ehkä voimaa uusiin väitteisiin, tarttui Anttikin asiaan: "Sinun mielestäsi on kai Helokin mukava käydä alituisesti rengas kuonossa?"

"Eihän sitä ole hänellä alituisesti", nyyhkytteli Matleena. "Hän kulkee vapaana suurissa metsissä ja maantienhaaraimilla."

"Mutta huomaatkos, tyttö, nyt emme usein kulje suurmetsien läpi. Vaellamme päinvastoin suurpitäjien kautta, missä on ainoastaan peltoja ja kaatamattomia, kukkivia niittyjä. Tiedät, ettemme ehdi ottaa Helokilta rengasta, ennenkuin taas on pakko asettaa se hänelle. Etkös juuri sinä sanonut niin eilen?"

"Ky-yllä", ähkyi Matleena nolostuen.

"Sinä sanoit, että se on ruvennut laihtumaan", lisäsi Antti järkähtämättömänä.

"Nii-in", vaikeroi Matleena tuskin kuuluvasti.

"Olisiko sinun mielestäsi hauskaa kulkea, kun tien toisella puolen olisi rivissä voinokareita ja tuoreita juustoja, ja toisella limppujen, vehnäspyörylöiden ja vastapaistettujen leipien seinämä. Ja sitte kävelisit rengas nenässä, etkä voisi syödä. Olisiko se sinun mielestäsi hauskaa?" toisti Antti ankaran totisesti, kun Matleena vaikeni.

"E-ei", kuiskasi Matleena täydellisesti masennettuna.

"Täällä se saa aitauksen juostakseen, ja pienen läävän, jonka lattialla on olkia, asuakseen; se saa syödä ruohoa ja lehtiä ja männynhavuja tai sitte sitä pidetään köydessä koko kesän näillä vihannilla, mehevillä ruohokentillä."

"Ja nämä kunnon ihmiset antavat sille kyllä joka päivä leipääkin ja suolavettä ja kaikenlaisia jätteitä syötyänsä", mutisi Matleena alkaen käsittää, että Antin tapa rakastaa Helokkia oli parempi kuin hänen omansa.

"Näetkös, Matleena, pikkutyttöseni", sanoi Antti nyt niin hellivällä, lempeällä äänellä kuin saattoi. Hän tahtoi koko sielustaan ja sydämestään olla hyvä tuolle — sen hän toki hyvin käsitti — sydämen pohjia myöten surulliselle pikkusiskolle. "Tottahan ymmärrät, Matleena, miten hyvä on, kun nämä ihmiset myöskin huolehtivat Maunosta."

"Niin, että Helokilla on hänessä turva, kun sen on ikävä."

"Niin, ja poikaparalla myöskin. Mauno ikävöitsee ja murehtii meitä kyllä monta kertaa", lisäsi Antti raskaasti, ajattelevan näköisenä. "Mutta hänelle tulee erinomaisen hyvä olo tuollaisten oikeitten ihmisten luona."

"Saat uskoa, Antti, että äiti se johdatti meidät tännekin."

"Poika", lisäsi hän pehmeällä, hartaasti katuvaisella äänellä. "Oletko vihainen minulle, kun nipistin sinua niin kauheasti? Pelkään, että kärsit siitä?"

"En toki!" sanoi Antti ylevästi.

Tosin hän vielä tunsi Matleenan nipistyksen ja kynnen jäljet. Mutta hän ei tahtonut raskauttaa häntä sillä — häntä, joka oli tuskissaan ja suruissaan, ja jonka täytyi erota Helokista! Antti oli kauvan ollut, hänkin, ahdistuksessa ja peloissaan Helokin tähden. Paon jälkeen häijystä talosta, missä Helokkia rääkättiin niin pahoin, oli hän ollut sisäisesti levoton, että jokin uusi vaara kohtaisi sitä. Ja häntä karvasteli joka kerta, kun hänen nyt, vuoden ihanimpana kukoistusaikana, oli pakko asettaa rengas Helokin kuonoon. Joten Antti tunsi helpoitusta saadessaan jättää sen niin hyvään paikkaan.

Sen toisen tunturitilan, missä ihmiset elivät kuin ryövärit juoden ja tapellen, tunsi Kirsti hyvin.

Hän oli äsken pihalla jutellut lapsille, miten naapurinväki oli mellastanut häätalossa ampuen ja puukolla iskien; kuinka lautamies ja nimismies olivat saapuneet viikko häiden jälkeen ja vanginneet itse isännän salakapakoimisesta sekä rengin puukottelusta.

Hän kertoi, että suurin poika, Niilo, koko pitäjän pelotin, niin jopa ulkopitäjäinkin, oli taittanut molemmat säärensä kerran metsässä oltuaan jossakin pahanteossa. Niilo väitti, että muutamat katovuoden kulkurilapset olivat varastaneet vanhalta isoisältä kellon, vaikka ukko oli vakuuttanut kuolemaansa asti antaneensa sen, ettei Niilo saisi sitä. Ja nyt hänen piti muka lähteä sitä etsimään. Niilo oli ottanut mukaansa rengin ja harmaan koiran, joka oli vihainen ihmisille ja opetettu löytämään jäljet, jotka sille näytettiin. Toiset ilkeät, häijyt lapset olivat joukossa nekin, sekä toinen renki.

Niilo oli kirkunut ja räyhännyt ja juossut jyrkänteitä ja sulaneita, liukkaita mäkiä pitkin muiden edellä. Hyppiessään havaitsi hän äkkiä ne raukat, joita he ajoivat takaa, ne olivat silloin olleet jo jäällä asti. Ja samassa joutui hän, Niilo, suorastaan suunniltaan, niin ettei katsonut edes eteensä, vaan lensi pää edellä eräältä kiviröykkiöltä aivan lähelle jokea ja makasi siinä nyt taittunein säärin!

Vanha isoisä kuoli samana päivänä. Ja isoäiti lepäsi alasängyssä ennustaen kaikkea sitä pahaa ja jumalatonta, joka tapahtui ja oli vielä tapahtuva.

Siitä talosta eivät vaarat lopu, niin kauvan kuin yksikin juopposuvun jälkeläinen elää, oli Kirsti sanonut.

Lapset olivat kuunnelleet häntä kuin kivettyneinä. Koskaan he eivät olleet niin lähellä onnettomuutta kuin siellä.

Eivät he saattaneet kertoa Kirstille, joka kuitenkin oli heille niin hyvä, että he itse olivat olleet nuo vainotut, katovuoden kerjäläiset.

Kolmaskymmenes luku.

KUN MAUNO JÄI YKSIN.

Näillä mailla oli talojen väli niin lyhyt, että Antti ja Matleena, joilla ei nyt ollut Maunoa, rupesivat ikävöimään metsiin, missä he arvelivat saattavansa elää marjoilla, ettei olisi tarvinnut mennä joka päivä vieraisiin taloihin ja seisoa kerjäläisenä ovensuussa.

Kaikkein vaikeinta oli yhä, kun ensin sai tulla ovesta ja seisoa pitkät ajat, ennenkuin kukaan tuskin viitsi tervehtiä tai rupesi heistä pitämään huolta. Lapset olivat saaneet vaihtaa ruokaan vispilöitä, mäntiä ja puulusikoita tai olivat saaneet niistä lantin. Mutta ei niitä ehtinyt paljon valmistaa sellainen, joka vaelsi heidän laillaan ovelta ovelle ja jolla ei ollut pysyväistä paikkaa.

Tuntui tyhjältä ja pitkälliseltä ilman Maunoa ja Helokkia. Tuskin Matleena saattoi vielä ajatellakaan, miten surullista hänestä oli, kun hän oli viimeisen kerran harjannut Helokin karvan kiiltäväksi ja pehmeäksi. Hän oli kiillottanut vuohen sarvet villatilkulla ja kammannut sen parran. Ja hän oli hyväillyt Helokkia ja puhellut — kiittänyt sitä kaikesta hyvästä itseään ja sisaruksia kohtaan tämän talven raskaana lumi- ja pakkaskautena. Matleena ei unohtaisi Helokkia koskaan, ei koskaan, sen hän lupasi vuohelle juhlallisesti; vaikka hän kohoaisi niin korkeaan asemaan, että pääsisi kuninkaan luo, muistaisi hän kuitenkin Helokkia.

Ja Helokki osotti puolestaan pelkkää hellyyttä ja ymmärtämystä.

Mauno olisi arvellut sen nauraneen "he, he, he" elähyttääkseen heitä.

Sillä se määki niin lempeästi, aivan kuin omalle pienelle vohlalleen. Se töyttäsi Matleenaa kuonollaan ja nuoli hänen käsiään. Kyllähän Helokki käsitti jäähyväisten lähenevän. Eninten se pelkäsi joutuvansa itse matkaamaan vierasten ihmisten luo tai surmattavaksi ja teurastettavaksi, kuten se oli nähnyt tapahtuvan monille, monille vuohille ja vohlille tai muille elukoille taloissa, jopa varsinaisissa karjapihoissakin.

Antilla oli myöskin vaikeat hetkensä Maunon kanssa, joka Helokin seuraamana saatteli heitä kappaleen matkaa maantielle.

Täytyihän hänen vielä kerran painaa pikku veikon muistiin kaikki, mitä äiti oli sanonut.

Antti oli niin sydämestään huolestunut, että Mauno takertuisi tuohon Isä meidän rukoukseen: "tapahtukoon sinun tahtosi". Mauno sai lukea hänelle koko rukouksen kolmeen kertaan, ja vihdoin se luisti sujuvasti, ainakin tällä haavaa. "Sillä näetkös, Mauno", vakuutti Antti totisesti, "äiti sanoi, että sitä rukousta pitää kaikkien sekä suurten että pienten lukea ja osata se oikein ulkoa voidakseen lentää helpommin taivaaseen ja avata ikäänkuin oven sinne joka päivä. — Ja sitte sanoi äiti, että kerran koko maailma lentää sillä rukouksella Jumalan luo — niin rikas kuin köyhä. Täytyy oppia löytämään tie, kunnes kerran pääsee oikein sinne perille. Jumala tuntee äänemme, ja silloin emme ole outoja, vaan voimme mennä suoraan taivaaseen Jumalan luo, niinkuin äiti, kun hän kuoli."

"Ei sinun tarvitse olla huolissasi", sanoi Mauno nyreästi. "Nyt viimeksi en takertunut ainoatakaan kertaa, ja minä olen kyllä yhtä läheinen muistamaan, mitä äiti sanoi kuin sinäkin. Minä ajattelen häntä ja meidän harmaata pikkutupaa ja tahtoisin ennemmin olla siellä kuin missään muualla, jos vain hän itse ja Helokki olisivat siellä." Tämän jäähyväishetkellä hellän ja hienotuntoisen vakuutuksen jälkeen kääntyi Mauno mennäkseen Helokin kera takaisin sahalle ja kauniiseen taloon. Ei hänen sitä paitsi tehnyt mieli sallia Antin ja Matleenan nähdä kyyneleitä, jotka hänen suureksi harmikseen ja ihmeekseen syöksyivät hänen silmistään. Tietäen, ettei hän surrut sitä, että pääsi vapaaksi sisarusten isäntävallasta, oli kyyneleitten tulo hänen mielestään tarpeeton.

Pidellen Helokin toisesta sarvesta hän läksi nyt antamatta edes kättä sisaruksilleen tai lausumatta jäähyväissanaa.

Matleena oli kuin puusta pudonnut. Hänestä tuntui ilkeältä unelta, että niin Helokki kuin Mauno nyt olivat kokonaan poissa.

Se ei saanut tapahtua. — Ei ainakaan nyt heti. Hän halusi vielä pidättää heitä hetkisen! Ja Maunon täytyi saada häneltä joku muisto, ettei hän milloinkaan unohtaisi sisartaan ja hänen varoituksiaan. Matleena vetäisi nopeasti ja vapisevin käsin kontin Antin olkapäiltä. Harjaantuneella tottumuksella työnsi hän kätensä sen pohjaan asti.

"Messinkikampa!" Maunon tuli saada häneltä itse messinkikampa pysyäkseen sen avulla ulkonaisesti hienona samoin kuin Antti oli antanut hänelle sitä, millä hän pitäisi itsensä sisäisesti hienona.

"Mauno", huusi Matleena, "odotahan, poika."

Mauno hiljensi askeleitaan kääntymättä. Hän sävähti vastenmielisyydestä, kun Matleena juostuaan hänen peräänsä seisahtui äkkiä, ojentaen kamman hänen korvansa ja nenänsä editse, jota se melkein raapaisi.

Vihattu messinkikampa välähti auringossa ihan hänen silmiensä edessä.

Mauno suuttui niin, ettei enemmästä väliä, sillä Matleena hypähti oikein takaperin, kun poika käänsi kyynelten huuhtomat kasvonsa tultaiskevin silmin häneen, nykäisi häneltä kamman ja heitti sen mäkeen.

"Luulenpa, että aiot ottaa minulta hengen tuolla vaivaisella. Olen lähtenyt vieraisiin ihmisiin päästäkseni tuosta kynsivästä kissasta ja sitten laukkaat sinä jälkeeni sen kanssa. Ota itse ylös kampa ja kampaile koukeroitasi niin, että hiuksesi kerrankin ovat sileät kuin muilla ihmisillä. Helokki ja minä tulemme kyllä toimeen."

Ja sen sanottuaan poistui Mauno Helokin kera, joka kiskoi ja kiersi sarveaan irtautuakseen hänen kädestään, että saisi vielä hetkisen tuntea Matleenan hyväilyjä ja hellimistä.

Hän, jonka täytyi kumartua ottamaan kampa talteen, seisoi aivan kivettyneenä.

Helokki ja Mauno poistuivat yhä etäämmälle maantientomuun pieneten pienenemistään. He katosivat lautaläjän taa, ilman että kumpikaan kääntyi taakseen, mikä olisikin ollut vuohelle jotenkin vaikeata, kun Mauno oli tarttunut lujasti sen päähän.

Kenties Matleena olisi seisonut vähemmän ihmettelevänä ja raskasmielisenä, jos hän olisi nähnyt, miten Mauno pysähtyi lautaläjän taa, kurkistaen lautojen välistä sisaruksia niin kauvan kuin saattoi nähdä heitä. Häntä olisi suorastaan itkettänyt, jos olisi nähnyt hänen kumartuvan Helokin yli ja kuullut hänen lämpimän vakuutuksensa vuohelle: "Tiedä se, Helokki, koreanukke, että nyt on nimesi sekä Antti että Matleena. Pidän sinua Anttina iltaisin, kun en tunnu jaksavan lukea Isä meitää — ja Matleena saat olla aamuisin, kun en viitsisi kammata itseäni. Suutuin niin kauheasti, en tiedä minkätähden, ja nyt minä itken, enkä tiedä mitä varten, kun olen kiukuissani Matleenalle, ja kyyneleet juoksevat, tahdonpa taikka en. Kas, tuolla ne nyt menevät alas mäkeä. Nyt näen ainoastaan Matleenan punaruutuisen huivin, ja nyt vain Antin lakin. Nyt ei niitä ole enää. Tule nyt, 'pikku Antti', 'korea Matleena', meillä on muutakin tekemistä kuin seisoa tässä katsellen sitä, jota ei enää ole."

Mauno ei ennättänyt kääntyä, ennenkuin Kirsti, joka ikävöi kotiseudun poikaa ja vuohta, hyvin käsittäen, että pienokainen tunsi itsensä surulliseksi, oli hänen vierellään. Hänellä oli illallisvoileipiä pienessä korissa, jossa myöskin oli leivänpaloja Helokille.

Kolmaskymmenesensimäinen luku.

MARJAMETSÄSSÄ.

Oli keskikesä. Niityt heloittivat täynnänsä kukkivaa apilasta, kamelisauramoita, vuohensilmiä, sinikelloja, keltaisia angervoja.

Ojainpartailla hehkuivat mansikat ja luhdikat heleänpunaisina. Vaaraimet kypsyivät metsähalmeilla, ja peninkulmaiset suot olivat täynnä suomuuraimenraakaleita, jotka merikullan kellertävinä tai ruusunvärisinä vielä pysyttelivät nelilohkoisen, sinivihreän kukkaverhonsa suojassa.

Taloissa pyöriteltiin tahkoja ja teroiteltiin viikatteita. Koreanvärisiä haravia nojasi tuvanseinämiä vasten. Sillä heinänteko oli ovella, ja se toi muassaan juhla- ja huvitunnelmaa, elämää ja työniloa.

Mutta se ei ollut vielä varsinaisesti alkanut. Vielä oleskelivat lehmät tunturimajoilla.

Antti ja Matleena, jotka olivat vetäytyneet pois etelästä, kuulivat ja näkivät sekä lehmiä että vuohia, kulkiessaan pitkin metsäpolkuja tunturimajojen väliä. Hyvä oli, jos ehtivät sellaiselle ennen iltaa. — Elleivät, niin eivät he suurestikaan välittäneet siitä, vaikka jäivätkin ulos jonakuna yönä.

He ottivat illallisensa jostakin oikein mainiosta mustikkamättäästä ja nukkuivat sitten kanervikossa, vaikka aurinko, niinkuin sen tapa on Norrlannissa, loisti melkein koko yön.

Antti oli oppinut tekemään torvia kuusen säleistä ja koivuntuohista, ja ehti tuskin herätä ja istuutua kasteesta kimaltelevalle sammaleelle, kun jo ryhtyi puhaltamaan, kovasti tyytyväisenä saadessaan kuuluville muutamia ääniä perätysten.

Hän jatkoi puhaltamistaan väsymättä, jos hän ei ollut Matleenan apuna punomassa hienoista juurista sitkeitä säikeitä, joista he valmistivat vasuja myytäviksi, kun heidän taas täytyi lähteä kylille.

Eräänä iltana, juuri heinä-ajan lähestyessä, olivat Antti ja Matleena keskellä eksyttävää metsää. Oli lauvantai-ilta, ja he olivat saapuneet niin somaan paikkaan pienelle metsä-aukeamalle, jota riippakoivut ja muut lehtipuut ihanasti varjostivat.

Pieni puro, jonka syvässä, kirkkaassa vedessä taimenet molskivat, hopeanhohteisina hyppelehtien, virtasi hiljaa solisten läheisyydessä. Aukeaman keskellä oli mahtava kivi. Sen laki oli tasainen, ja vaikka se oli niin korkean jyrkkä, että sille tuskin pääsi, oli Antti kiivennyt sinne uskomattomalla vaivalla, koska se hänestä oli sopiva saarnastuoli sille, joka halusi pitää jumalanpalvelusta metsäkirkossa lauantai-iltana.

Matleena, joka oli kiven juurella, oli jo soittanut iltakelloja: "Pium, paum, pium, paum" — ja samalla toisella kivellä jyskyttänyt isoa kiveä, josta hänen mielestään lähti niin sointuisa helähdys!

Antti seisoi huipulla totisena, kumartunein päin ja kädet ristissä. Matleena istui sammalmättäällä yhtä totisena hänkin, myös kädet ristissä. Antti kohotti päänsä. Iltapäivänaurinko, joka lähetti säteitään suoraan puitten lomiin, ympäröi valonhohteella hänen ruskehtivia, kulmikkaita pieniä kasvojaan syvine, totisine silmineen ja tummavivahteisine hiuksineen.

Kolmaskymmenestoinen luku.

TAISTELU MESIKÄMMENTÄ VASTAAN.

Antti alotti juuri: "Niin, nyt saarnaamme…", kun hänet keskeytti ja vaienti äkisti hirvittävä ryske kuivien juurien murtuessa ja oksain taittuessa. Kuului läähättävää, vinkuvaa ääntä, niinkuin säikähtynyt, takaa-ajettu eläin olisi lähestynyt. Sen ohessa kajahti kumea, kamala murina, joka vapisutti puunrunkoja.

Jotakin valkoista välähti. Nuori hieho tunkeutui metsästä aukeamaa kohden, juosten henkensä edestä. Sen kintereillä oli aarniokarhu, ruskea, takkuinen otus, jonka pienet silmät häijynilkisinä ja nälkäisen ahnaina kiilsivät pään karvaturkista.

Samassa heitti Antti maahan kirjan, josta hänen piti saarnata. Hän tarttui salamannopeasti tanotorveen, asetti sen suulleen ja puhalsi minkä keuhkoista lähti ihan karhun korviin, sen juostessa aivan kiven vieritse hiehon perässä aikoen juuri iskeä siihen.

Karhu horjahti takaperin, kun kesken kaiken niin ilkeä, odottamaton mölinä sattui hänen kaikkea melua arasteleviin korviinsa. Se sai aivankuin kolhauksen päähänsä, sillä äänet, jotka Antti sai tanotorvestaan lähtemään, olivat todella kauheat; tähän asti ei hän, näet, ollut voinut saada siitä esiin muuta kuin tuollaisia kaameasti säriseviä, hirvittäviä soraääniä.

Karhu nousi kahdelle jalalle, tarttuen korvaansa toisella etukäpälällään. Hän äkkäsi poikanulikan kivellä ja käänsi huomionsa häneen, hiehon kiitäessä metsään, häntä ilmassa.

Jos Antin olotila kivellä, vastapäätä karhua, joka raivostuneena yritti iskeä häntä käpälällään, oli kaikkea muuta kuin hauska, ei Matleenan, joka oleili yksin alhaalla, ollut paljoa parempi. Hän ei uskaltanut liikkua eikä huutaa, sillä Antti ulvoi hänelle, samalla kuin hoilasi torveensa karhua kohden, että hän olisi vaiti, ettei peto huomaisi häntä.

Olla vaiti! Eipä ollut helppoa olla vaiti sen, joka pienenä ja yksinäisenä oli muutaman askeleen päässä nälkäisestä, vihaisesti mölisevästä karhusta, jonka suupalaksi oli uhassa joutua, ja tuntea sitä paitsi kuolemanpelkoa lähes yhtä vaarallisessa asemassa olevan veljen tähden, sen ainoan, minkä omisti koko avarassa maailmassa. Mutta Matleena osasi sittenkin hillitä itsensä ja olla huutamatta, vaikka hän vapisi kuin nuori haapa pohjatuulen kourissa.

"Laittaudu ylös itäpuolelta!" karjui Antti kiukkuisesti pelottaakseen samalla äänellänsä karhua, kun ei jaksanut enää puhaltaa. Matleena juoksi muutamin nopein askelin kiven luo; veljen sanat sattuivat häneen niin pakoittavina kuin olisi niitä piiskaniskuin vahvistettu. Hän heitti yltään virsut ja iski varpaansa ja koukkuiset sormensa kivenrakoihin; hän riuhtoi, taittoi kyntensä ja kävi sinipunervaksi kasvoiltaan pelosta ja ponnistelusta, ollen joka hetki vaarassa menettää sormiensa ja varpaittensa otteen ja syöstä selälleen alas.

Antti kuuli hänen läähätyksensä karhun murinan lomasta. Hän teki pari hypähdystä taaksepäin, kumartui ja tarttui tyttöön, niin että tämä pääsi pahimmasta jyrkänteestä. Matleena kävi äkkiä ihmeellisen voimakkaaksi ja rohkeaksi. Verrattuna siihen, miten oli ollut alhaalla kahden kesken karhun kanssa, hän tunsi itsensä täällä kiven selällä, Antti vierellänsä, miltei turvalliseksi ja suojatuksi. Tuo tunne palautti voimat, elähytti jäsenet ja antoi taas ääntä kurkkuun.

Matleena oli kuullut, että karhun voi säikäyttää kirkumalla ja metelöimällä sekä tuimalla esiintymisellä. Myöskin tiesi hän sen pelkäävän ihmissilmien katsetta; senvuoksi laskeutui hän suulleen, pää kiven reunassa, parkaisten pahasti karhulle, joka hänet nähdessään peräytyi hölmistyneenä pari askelta, tirkistäen häneen, silmissä surullisen naurettava, miltei pelokas kiilto.

Ei eläin näin ylhäältä katsoen näyttänytkään niin vaaralliselta — arveli Matleena. Kun se noin asetti päänsä kallelleen, vikisten juuri kuin hänen korviinsa olisi koskenut tanotorven sähisevä, säröinen mylvinä, näytti se suorastaan alakuloiselta ja raskasmieliseltä.

"Vaikene edes hetkeksi, Antti!" huusi Matleena kiusaantuneesti. Rähinä oli hänenkin korvilleen vastenmielinen. Antti laski luikun hämmästyneenä sisaren pelottomasta äänestä.

"Vanhus, Mesikämmen", sanoi Matleena, katse varmasti tähdättynä karhuun, kuten hänen tapansa oli tahtoessaan taltuttaa eläimiä. "Otsoseni!" Hänen äänensä kuului sydämellisen hyväilevältä. "Et saa olla meille vihainen. Me olemme pieniä me, ja niin yksinäisiä, emmekä millään voi puolustautua sinua vastaan."

Karhu kaapi käpälällään korvallistaan; sen silmät eivät enää olleet niin häijyt. Sointuva, hyväilevä ääni ja ihmislapsen varma, hyvä, lujatahtoinen katse, saattoi sen epävarmana epäröimään, jatkaisiko yrityksiään päästä kivelle ja siepata poika korvaukseksi maukkaasta hiehosta, minkä oli päästänyt pakenemaan, vai lähtisikö tiehensä, jättäen pienet ihmispoloiset rauhaan.

Karhu laskeutui jo miettivänä, valmiina etsimään nelinkontin tukea maasta, kun se taas vihan vimmassa kohosi kahdelle jalalle nyt jälleen katkeroituneena ja varmana valinnastaan. Pojan vihattu tanotorven räminä sattui uudestaan sen korviin. Se teki sen villiksi ja raivoksi. Ei ajattelemistakaan, että moisen hornanparkaisun aikaansaaja saisi pitää henkensä!

"Antti sinä — sinä teet kaiken tyhjäksi", valitteli Matleena itkuun valmiina. "Nyt se on yhtä kiukkuinen kuin äsken, ja paljon kiukkuisempikin, sinä kun puhkaiset sen korvat ja saat sen suunniltaan. Etkö voi vaieta!"

"Vaieta! Kun hän saattaa tarttua halkeamiin ja olla täällä yhdellä hyppäyksellä ja lopettaa meidät molemmat!" Antti otti taas luikkunsa.

"Mutta minä sanon, että sinun pitää olla ääneti", kuiskasi Matleena oudosti loistavin silmin. Hän nousi nopeasti siepaten luikun veljeltä. Sitte hän heittäytyi taas pitkälleen, pää kiven ulkopuolella. Vaalea, auringossa kullankimaltava tukka välkkyi hänen ympärillään, silmät säteilivät hyvyyttä, sääliä ja tuskaa.

"Rakas, rakas, Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa, älä ole vihainen, vaan lähde täältä pois. Sinä saat liikkua koko metsän laajuudelta, saat syödä kesällä kaikki marjat. Talvella on sinulla pesäsi eikä sinun tarvitse kiertää ympäri maata ruokaa saadaksesi."

Karhu kävi taas miettiväksi, se laskeutui kolmelle jalalle ja istui heiluttaen oikeaa etukäpäläänsä ilmassa ikäänkuin jäähdyttääkseen kuohuvia tunteitaan tai kootakseen voimia uuteen hyökkäykseen.

Antti aivan ällistyi sisaren ihmeellistä taitoa rauhoittaa petoa. Hänelle selväsi, että karhu kiukustui heti kun havaitsi hänet, ja että Matleenan ääni ja sanat saivat otuksen lauhkeaksi. Hän kapusi siis syrjään, istuen niin, ettei vaarallinen villieläin voinut nähdä häntä.

"Laula sille, Matleena!" kuiskasi hän. Antti käsitti, että jos Matleenan pelkkä puhe vaikutti noin karhuun, olisi hänen laulussaan vielä voimakkaampi teho. "Laula", hän toisti, "että pääsemme täältä pois ennen yötä."

Matleena oli kuin houreissa ja poissa suunniltaan taistellessaan karhun vihaisen, ärsyttyneen mielen lauhduttamiseksi, joten hänestä ei ollut sen kummempaa ryhtyä laulamaan, kun sanat eivät riittäneet, vaikka hän olisi lausunut ne miten hyväillen ja rukoilevasti tahansa.

"Käänny, käänny ja tanssi taas", hän lauloi aluksi värisevällä, epävarmalla äänellä. Kyyneleet tulivat Antin silmiin kuullessaan häntä.

"Tääll' on metsäiset marjamaas'", lauloi Matleena rohkeammin nähdessään karhun jälleen asettuvan neljälle jalalle ja pää kallellaan, ilman varsinaista kiukkua, mutta kummastelevin katsein mulkoilevan häneen.

"Metsäruusun ma sulle lehdon liepeiltä lennätän", hän lopetti, suloinen kaiho äänessään. Hänen päästään ja silmistään, jotka eivät luopuneet karhusta, heijastui auringon kultaloiste.

"Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa" ravisteli itseään. Se tunsi olevansa pettynyt, masentunut ja hämillään. Hetken tuumittuaan se painoi päänsä maahan kuin häpeissään ja lönkytti tiehensä metsään seuraamatta paenneen hiehon jälkiä.

"Näetkös, se menee, raukka, hän häpee sitä, että on peto ja me olemme ihmisiä", sanoi Matleena. Hän silmäili sanomattoman säälivin katsein karhua, joka päästyään hänen silmiensä lumouksesta loikki tiehensä, niin että metsä ryskyi.

Äkkiä Antti riemastui: "No, nyt ei sitte muuta neuvoksi kuin lähteä kiveltä mustikkametsään, sillä minun on kovasti nälkä."

"Minun puolestani saavat mustikat olla. Tähän minä jään yöksi. Olen niin väsynyt kuin jos olisin yhdessä päivässä vaeltanut Hallatunturilta tänne", vastasi Matleena, joka nyt kalpein kasvoin, vapisevin polvin vaipui kiven sammalmättäälle.

"Sitte menen yksin metsään ja poimin sinullekin marjoja, sillä sen ja enemmänkin olet ansainnut." — Antti valmistautui kiipeämään alas. Hän olikin jo reunamalla ja valmiina polviensa ja varpaittensa varassa liukumaan alas, kun kuuli korean, livertävän huhuilun ei kauvempaa kuin noin virstan päästä. Hän lensi takaisin kivelle nopeasti kuin siivet saaneena.

"Matleena, tyttö! Metsässä on ihmisiä. Miten he löytävät meidät, kun emme jaksa huhuilla vastaan?"

"Poika, ota tanotorvi", huusi Matleena innokkaana. Myöskin hän oli hypähtänyt pystyyn; kaikki väsymys oli poissa niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan.

"Kuule, joku tunturityttö huhuilee, ja hänpä on mainio huhuilemaan, niin korealta kuuluu!"

Antti otti tanotorven ja puhalsi minkä jaksoi: tru, pirituut, prut-tu-tuut.

"Ne huhuilevat ja huutelevat hiehoa!"

"Vastaa, Antti, niin saamme sanoa, että pikkulehmä on tuolla suunnalla."

"Mutta minua hävettää, kun puhallukseni kuuluu niin ilkeältä."

"Täytyykö ihmisten olla peloissaan lehmän tähden, ehkäpä menettää se, jos se sattuisi vaipumaan suohon, vain siksi, että sinua hävettää? Ellei sinulla olisi ollut tanotorvea, kun kontio oli iskeä hiehoon, olisi se nyt kuollut. Puhalla heti paikalla, kuuletko!"

Antti työnsi tanotorven suuhunsa. Hän päästeli ilmoille kauheita, räiköttäviä, korviasärkeviä ääniä, niin että Matleenan täytyi pidellä päätään molemmin käsin. Mutta kun hän lopetti, kuuluivat sekä huhuilu että ihmisäänet lähempää.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

TUNTURIMAJOILLA.

Antti ja Matleena seisoivat yhä kivellä. He alkoivat kirkua ja huutaa ja koettivat itsekin huhuilla, niin he elpyivät koreista sävelistä, jotka synnyttivät metsässä helisten kierivän kaiun. Mutta kun ihmisääniä kuului aivan heidän läheltään, kävi Matleena taas kovin ujoksi. Hän ryömi Antin taa.

Metsiköstä vilahti punaruutuinen huivi ja sininen pumpulihame. Pian Matleena kuuli hyvänsävyisen, osaaottavan äänen huutavan: "Mutta, lapset, miten olette päässeet sinne?"

"Ja miten maailmassa pääsette sieltä alas?" lisäsi toinen, lapsekas ääni.

Matleena nousi kiveltä pystyyn.

"Voi tule alas, kuuletko", huusi rukoilevasti pieni tyttö, joka seisoi kiven juurella. Hän oli vaatetettu herrastapaan: kotikutoiseen, siniruutuiseen hurstipukuun, valkoiseen, punatäpläiseen karttuuniesiliinaan ja — mikä herätti Matleenan epäilyä ja levottomuutta — hänellä oli sininauhainen hattu! Kaksi vaaleaa, paksua palmikkoa oli kierretty korville ja kiinnitetty tummansinisin nauharuusukkein. Huolestuttavaa ja hirveää oli joutua sellaisen oikean herrasväen pariin!

Mutta Antti kiirehti. Hän liukui edellä saaden tytönkin lopulta alas. Ja kerran maahan päästyään tunsi Matleena itsensä kuitenkin kaikitenkin onnelliseksi ja turvalliseksi juuri kuin olisi saapunut laivahylystä kuivalle maalle.

Saara, joka oli huhuillut niin koreasti, oli kiltin ja hauskan näköinen. Hänen selässään oli pieni vuohipaimenen kontti. Sen hän heitti yltään ottaen siitä esiin illallisvoileipiä sekä vuohenjuustoa ja heravoita. Hän kertoi lapsille olevansa pappiloiden tunturityttö, ja että Elsa oli papin vanhin tytär, jonka oli täytynyt lähteä hänen kanssaan metsään hakemaan pientä Tähdikkiä, se kun ei ollut saapunut kotiin edellisiltana toisten elukkain kanssa. He pelkäsivät karhun syöneen sen; kuuleman mukaan oli metsässä nähty nuori karhu, eikä voinut tietää, tyytyikö hän vain mustikkoihin vai oliko jo tottunut maistelemaan verta.

"Se oli minun lehmäni", sanoi Elsa. "Olen saanut lypsää sitä joka päivä tunturimajoilla ollessamme, ja se nuoli minua ja juoksi perässäni, jos minne menin. Suren Tähdikkiä äärettömästi."

"Ei mesikämmen ole sitä repinyt, ei, vaikka ajoikin sitä takaa", sanoi Antti varmasti. "Se vain pelotteli sitä. Tuonne päin se juoksi. Siellä on suo, niin että se pikemminkin on vajonnut sinne. Mutta jos niin on, ehdimme kyllä vetää sen maihin, sillä se joutui vasta äsken sinne."

Tanotorvi kajahti samassa korein liverryksin mainitulta suolta päin.

"Kullan terttu, Kalle on löytänyt Tähdikin!" huudahti Saara punehtuvin poskin ja riemusta säteillen. Hän heitti kontin selkäänsä virittäen vastahuhuilun, niin että metsä kajahteli. Sitte hän juoksi tiehensä virsuissaan niin vikkelästi ja keveästi, että lasten oli vaikea seurata.

Lehmä kuului ammovan villitysti ja ääni värähdellen. Kun lapset ehtivät suolle, näkivät he Tähdikin seisovan vettä valuen, muuten punavalkea iho mudanharmaana. Kalle, pappilan renki, ja Saara, joka oli tullut hiukan ennen heitä, juuri parahiksi nostamaan lehmää suosta, ennenkuin sen pää vaipui vesihyyhmään, seisoivat sen vieressä hyväillen sitä ja puhellen sille elähyttäviä sanoja. Saara kiitti Kallea, joka muka oli pelastanut lehmän, vaikka Elsa vakuutti hänelle, että se oli yksin Antin ja Matleenan ansiota. Hän uskoi uusille ystävilleen, että Saara oli niin mieltynyt Kalleen, ettei ollut maailmassa sitä asiaa, johon hän ei olisi uskonut Kallen pystyvän. Aivan samoin oli Annikki, heidän entinen tunturityttönsä, suhtautunut Aappoon, ja nyt he olivat naimisissa. Kalle oli vasta juuri saapunut tunturimajoille. Hänen oli määrä kuljettaa voi ja juusto kotiin tiistaina, kun lehmät pääsivät pois heinäajaksi; mutta ei hänen toki sitä varten tarvinnut tulla jo lauantaina — ei, se tapahtui yksinomaan Saaran tähden.

Elsa piteli Matleenaa kädestä; Antti kulki myös hänen vierellään, milloin he saattoivat päästä täten eteenpäin eikä tarvinnut kompuroida mukulakivisten teiden poikki, hyppiä purojen niljakoilla kivillä tai kävellä vaappuen, käsivarret ojona ja kieli puolittain suusta riippuen, kapeita, märkiä riukuja, joita oli heitelty hyllyvän suon monien salakavalain piilohetteiden yli.

Majan piipusta kohosi savu, kun seurue, lehmä mukana saatossa, vihdoin ennätti tunturimajan nurmikoille. Oli jo sangen myöhäinen ilta, vaikkakin valoisaa kuin kirkkaana kesäpäivänä. Oli vain niin ihmeellisen hiljaista, kun kaikki linnut, paitsi käki ja rastas, olivat nukahtaneet. Ei kuulunut enää metsistä lehmänkelloja, ei huhuilua eikä tanotorven toitotusta. Kirkas pieni lampi, joka välkkyi tunturimajan alapuolella, lepäsi äänetönnä juuri kuin olisi uinahtanut hienon sumuharsonsa peittoon.

Mutta syntyipä siellä elämää kuitenkin, kun Tähdikki, josta niin oli huolehdittu, näkyi tuttujen ja tuntemattomain ihmisten parvessa.

Lehmä juoksi avonaisesta veräjästä suoraan läävän ovelle Saaran seuraamana. Mutta Antti ja Matleena pysähtyivät kauhistuneina. Tuolla majan luona oli varmasti keijukaisia!

Viisi lasta, hullunkurisesti puettuina, aivan kuin olisivat olleet pelkissä paidoissa, seisoi korkealla laakakivellä. Hiukset hulmusivat vapaina heidän ympärillään. He pitivät toisiaan kädestä, heiluttivat käsivarsiaan hitaassa tahdissa ja lauloivat: "Västäräkki, lampaankello, kivitasku, jyvävakka toisiansa saattelee."

Eiväthän Antti ja Matleena voineet ymmärtää, että lapset noin lauloivat pelottaakseen haltijoita ja susia tunturimajoilta ja elukkain lähettyviltä, ja että he olivat keksineet erilaisia sävelmiä joka illan varalta sekä että heidän täytyi pysyä totisina eivätkä saaneet laulaessaan jutella eivätkä nauraa.

Heidän täytyi laulaa laulunsa loppuun, vaikka silmät paloivat ihmettelyä ja uteliaisuutta, kun he näkivät joukossa molemmat kulkurilapset.

"Saa-aattelee", he päättivät laulunsa, jonka Aunetta tällä kertaa oli keksinyt ja joka oli kaunis sekä helppo laulaa. Mutta nyt he hypähtivät ravakasti kuin villit kiveltä ja juosta vilistivät veräjästä ulos.

Jollei karhu olisi kuljeskellut metsässä, olisi voinut asettaa kysymyksenalaiseksi, eikö Matleena ja Anttikin olisi paennut sinne takaisin suoraa päätä.

"Nyt me olemme villejä joutsenia", kirkui kummallinen keijukaisparvi, "ja muutamme teidätkin joutseniksi."

"Pian nousee aurinko, ja silloin lennämme Egyptiin", saneli puoleksi laulaen muuan heistä. Hänellä oli punaiset posket, kipunoina välkkyvät silmät ja tukka niin pitkä ja paksu kuin hevosen harja.

He muodostivat kaikki piirin pelosta ja ihmetyksestä miltei jäykistyneiden lasten ympärille. He tanssivat tahdissa, rajusti heilutellen yhteenliitettyjä käsivarsiaan ja käsiään:

"Hoi Kirjo, hoi Karjo, hoi lehmäni pien'! — Nää pojat ja tytöt ma leikkihin vien."

Eivät Antti ja Matleena juuri tällä hetkellä näyttäneet, "tyttösiltä ja pojilta", joita sopi "leikkiin viedä". He seisoivat hehkuvan punaisina, maahanluoduin katsein, tuntien totisesti suurempaa halua itkeä kuin antautua tanssiin.

Elsa tuli juosten ja pelasti heidät. "Majassa on ruokaa ja kahvia!" hän huusi. Ja hän veti Antin mukanaan. Inkeri ja Sylvi ottivat Matleenan väliinsä ja juoksivat nurmikon poikki majaa kohden.

Saara seisoi viileässä, puolihämärässä maitokammiossa kaataen maitoa purtiloon. Ovi suureen tupaan oli auki. Oven suussa nurkassa oli iso takka, missä tuli loimusi korkealle, vaikka olikin lämmin, valoisa kesä; mutta se oli kiehuttanut kahvin ja perunat lehmänetsijöitä varten. Saara oli oikein tyytyväinen, kun pääsi istumaan eikä tarvinnut lypsää keskiyöllä.

Hän oli oikein ihmetellyt, huomattuaan kaikki lehmät lypsetyiksi paitsi Ruusun-nupukkaa. Se potki eikä tahtonut antaa maitoansa, kun lapsimukulat tulivat roikkuen lypsinkiulu ja jakkara muassaan, ja saattoivat edes sellaista vaatia!

Inkeri selitti, etteivät he olleet sietäneet kuulla lehmien älinää, maidon pingottaessa utareita. Siksi he olivat lypsäneet.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

RIITAA JA SOPUA.

Kaikki lapset olivat vihdoin päässeet sänkyyn ja uneen. Mutta tuntuipa kuudesta heidän joukossaan oikein inhoittavan nololta herätä olkivuoteilla yli- ja alasängyissään myöhään sunnuntain iltapäivällä ja huomata, että maja oli tyhjänä ihmisistä.

Vielä pahempi oli nähdä lääväkin autiona. Poissa kaikki lehmät, joita he olivat päättäneet lypsää. Lehmät, jotka he olivat "jakaneet" keskenään, antaen keveimmin lypsettävän, Mairikin, Viivalle, olivat tiposen tiessään, laitumella metsässä. Vuohet samaten.

Pekka ilkimys ei ollut tehnyt niinkuin oli luvannut, kun hän yöllä, pitkän aikaa senjälkeen kuin toiset, tuli kotiin, etsittyään Tähdikkiä hänkin. Hän oli luvannut viedä kaikki lapset metsään vuohipaimeniksi. He olisivat saaneet soutaa pikkuruuhessa joen yli tehtaan paimenmajoille, missä oli suuri, musta, vierailta mailta tuotu härkä. Härkä, jonka nenässä oli messinkirengas ja otsassa ketju, ja joka tuli kauhean kiukkuiseksi nähdessään lapsia, ja mölisi silloin niin että turpa savusi, ja sai kulkea päivisin erityisessä aitauksessa!

Ja Pekka oli luvannut heidän kalastaa pienestä tunturipurosta. Ja hän opettaisi Antin toitottamaan vuohensarvella, joka on helpompaa kuin tanotorveen puhaltaminen. He olisivat saaneet nähdä luolan, missä ryövärit oleskelivat ennen vanhaan. Sinne saattoi ryömiä pitkin pituuttaan halkeaman kautta, jota tuskin näkyi vuoressa, ja seisoa sitte sisällä pystyssä, vaikka olisi ollut viidentoista miehen voimat.

Pekan piti vielä näyttää heille se paikka metsässä, mihin on muodostunut valkea ympyrä vihreän sammalen keskelle, keijukaisten jäljiltä, joiden on tapana tanssia siellä. Ja hän oli luvannut johdattaa heidät vuorelle, missä hän kerran oli nähnyt haltijan. Se oli ollut vihreäpukuinen, hiukset oli sillä pitkät ja keltaiset kuin ohran oljet, ja se oli katsonut häntä ja houkutellut, niin että hän oli jo seurata, ellei hän samassa, kun alkoi juosta, olisi tullut ajatelleeksi, että se olikin varmasti haltija, ja lausunut sille Jeesus-nimen. Silloin se oli luikkinut tiehensä ja muuttunut leivinkuurnan näköiseksi.

Ja kaikki marjat, joita he olisivat poimineet, entä kissankulta ja valkeat marmorikivet, joista Pekka oli puhunut, ja joita oli vain yhdessä paikassa!

Voi sitä napinaa ja tyytymättömyyttä! Niin surkean happamia ilmeitä, joita näkyi sinä päivänä majassa, ei olisi ollut helppo löytää muualta näin säteilevän aurinkoisena iltana. "Tuolla mulkoilee aurinko ikkunasta tekeytyen iloiseksi ja ylhäiseksi", puhisi Inkeri, kiskoen hiussuortuviaan, joita hän palmikoi.

"Se näyttää aivankuin vaativan, että meidän pitäisi iloita siitä, että se on täällä", jupisi Kerttu, solmien alushameennauhaan kiusallisen umpisolmun äkäisin, kiivain liikkein.

"Eikä tulenkipinää talossa", marisi Elsa. Hän oli jo pukeissaan ja valmis, seisoen melkein keskellä mahtavaa takkaa kalikkakimppuineen, jonka hän laski toki vielä sangen hehkuvalle hiillokselle.

Tuli leimahti heti, ja nyt selitti Elsa "palavansa", vaikkei siellä äsken muka ollut kipinääkään tulta.

Oli sunnuntai, ja tottahan edes tänäpäivänä saisi kahvia korppujen kanssa, joita oli tuotu kotoa.

"Älä tule tyrkyttämään maitosintuasi, sen sanon sinulle", sanoi Aunetta oikealla riitaäänellä Elsalle, joka meni maitokammioon päin tyhjine puumaljakkoineen. Aunetan pitkät silkkikiharat olivat takkuuntuneet, kun hän oli unohtanut kiertää ne papiljotteihin illalla. Hän oli niin ärtyisä ja kärsimätön, että Viiva väitti hänen sähähtävän, kun hän sylkien sormeensa hipaisi häntä, kuten tehdään kuumaa silitysrautaa koetellessa.

"Sinä olet tyhmä! Halpamainen olet!" valisti Aunetta Viivaa, joka paljassäärisenä oli kiinnittänyt alushameen neuloilla housuiksi, ja sanoi olevansa herra talossa ja omistavansa oikeuden olla mitä ja miten tahtoi.

Sylvi istui alasängyssä itkien. Kaikki oli "ikävää", ja hän kaipasi äitiään. "Hu-hu, hu", nyyhkytti hän. "Mitä minä täällä teen? Kotona oli paljon hienompaa ja parempaa."

Huomautus oli kyllä aivan oikea, jos vertasi hänen vanhempiensa kymmenhuoneista suurkaupunki-asumusta, missä oli tauluja, mattoja, kristallia ja hopeaa ja sen ohella uhkuvia vuoteita, hienointa liinaa ja silkkipeitteitä, siihen huoneeseen, missä hän nyt oleskeli.

Sammal tiirotti keltaisenvihreänä hirsiseinien raoissa. Penkit ja jakkarat olivat tosin kiiltävät, mutta kuluneet, sekä karkeat ja maalaamattomat. Lattia oli tuskin edes höylätty ja siinä ammotti suuria rakoja, ovi kömpelö, lukon asemesta iso rautahaka. Sänky, mistä hän äsken oli noussut "väärällä jalalla", oli täytetty kahisevilla oljilla, joita peitti karkea liinalakana. Silkkipeitteen sijasta sai hän kietoa ympärilleen lampaannahkavällyt, vaikka hänen oli niin kuuma, että olisi halunnut heittää sen kaiken maailman tietä.

"Niin, kuka käski sinun tulla joukkoon", paapotti Viiva. "Olisithan voinut jäädä kotiin ilman meitä, — hienonenä, irvisuu. Olet joka tapauksessa saanut puolen lakristatankoa, minkä toimme kesteihin, ja isoimman rintasokeripalan, kun Elsa jakoi, ja koko kupillisen kauraryyniä, kun me saimme ainoastaan puolen, vaan senvuoksi, että Aunetta uskotteli meille olevan ylhäistä sallia vieraiden syödä kaiken hienon sekä sen mitä itse haluaisi." —

"Hyvänen aika! Luulenpa, että olet villitty, Viiva", naukui Sylvi, joka istuen edelleen sängyssä, kyynärpäät kohotettujen polvien varassa ja vitivaaleat hiukset siirrottaen sormien välistä, joita hän piti päänsä ympärillä, oli kuin syvimmän kurjuuden kuva.

"Suuri maailma. Lakristaa! Kurja lakristapala, siitä pidätte lukua! Minä, joka voisin saada talon paljaasta lakristasta, ikkunat rintasokerista ja nekuista ja tiet ympärillä paljaista kauranryyneistä. Isällä on äärettömän paljon rahaa, sen sanoo Liina, ja minä pyydän isän rakentamaan minulle sellaisen talon, etkä sinä saa edes nuolla lakristakynnystä."

"Olet vallan oikeassa, kultaseni", hymyili Viiva, lennättäen Sylville sormisuukkosen.

Hän oli pistänyt pienen, ruskean koivunoksan suuhunsa ja oli polttavinaan, kulkiessaan edes takaisin kädet "housuntaskuissa". Heidän luonaan kotona oli ollut jonkun aikaa oikein hieno kaupunkilaisräätäli ommellen isän ja renkien kotikutoisia vaatteita, ja Viiva jäljitteli tarkkaan hänen liikkeitään ja ilmeitään.

Hän istui kolmijalkaiselle jakkaralle sängyn viereen ja lauloi laahaten, puoleksi suljetuin silmin:

"Ja se ilta oli lämmin ja ihana, Ja linnut ne lauloivat, Keto allansa kaunis ja vihanta, Kukat kedolla kasvoivat."

"Ole vaiti. Viiva", sähisi Inkeri, "herätät pikkuraukat tuolla maitokammiossa."

"Niin, tiedäpäs kuomaseni, se on juuri tarkoituskin", lörpötteli Viiva, katsoen niin kierosti kuin taisi, sisarta.

"En tahdo heidän joutuvan samaan kurjuudentilaan kuin me. Mikään ei ole sen viheliäisempää, kauheampaa kuin herätä aamulla, kun on ilta."

"Kuljin sinisalon polkuja pitkin", jatkoi Viiva.

"Voi siell' oli karjani ja siell' oli marjani", luikkasi hän nyt aivan maitokammion ääressä. Hän vaikeni äkisti, hämillään ja hyvin pahoillaan.

Samassa aukaistiin ulko-ovi ja siinä näkyivät Antti ja Matleena valmiiksi puettuina, kammattuina, kiiltäväksi pestyinä, iloisina ja lempeinä, niin että heistä aivan kuin säteili aurinkoa.

Matleenan kädet olivat täynnä metsäkieloja, vanamoita ja metsätähtiä. Antti oli tehnyt kuusi tuohista. Hän kantoi niitä varovaisesti rivitysten toisella käsivarrellaan.

Ne olivat reunojaan myöten täynnä varhain kypsyneitä lakkoja.

"Oletteko ylhäällä?" kysyi Viiva terävästi, vaikka hän näki heidät valmiina edessään. "Minä luulin teidän nukkuvan. Mitä varten juuri te olette nousseet?" jatkoi hän kateellisella, hyvin moittivalla äänellä.

"Kun Pekka herätti meidät ennenkuin lähti elukkain kanssa aamulla."

"Hyi sellaista ilkiötä, kun ei herättänyt meitä", sanoi Kerttu melkein itku äänessä.

"Kyllä hän teki, mitä voi", sanoi Antti.

"Hän sekä huusi että kirkui tuosta ovesta ja toitotti torveen ihan sängynseinän vieressä. Saara huhuili ja Kalle puhalsi pukinsarveen. Lehmät ääntelivät parahiksi nekin, rynnätessään matkaan, niin että luulimme teidän heränneen siitä." Antti latoi suomarjat pienelle pöydälle ikkunan ääreen selitystä antaessaan.

"Huh, ei sellaisesta yksin voi herätä, sen hän kyllä tiesi", puhisi Inkeri. "Siitä juuri nukkuu."

"Oletteko olleet ulkona ja pitäneet hauskaa koko päivän?" kysyi Elsa melkein nuhdellen.

"Niin, en tiedä, onko meillä ollut hauskaa. Mutta olemme auttaneet läävässä ja olemme lypsäneet kaikki vuohet", selitti Antti epäröiden.

"Niin, tottahan se oli hauskaa", ratkaisi Kerttu.

"Ja sitte olemme luoneet lantaa."

"Se on myöskin hauskaa, sillä perästäpäin on niin hienoa", sanoi Inkeri varmasti.

"Ja sitte me harjasimme lehmiä, ennenkuin ne päästettiin ulos", sanoi Matleena tyytyväisenä.

"Juuri sitä mekin tapaamme tehdä", puuttui puheeseen Kerttu. "Ja ne ovat niin iloisia ja nuolevat kiitokseksi. Voi, voi, voi! Ja me olemme vain nukkuneet. Ja on melkein viimeinen päivä tunturimajoilla. Niinkuin emme saisi nukkua kylliksemme kotona, kouluaikana."

"Niin, voi surkeata ja aivan auttamatonta", huokasi Inkeri.

"Ja sitte olette kenties olleet metsässä ja suolla?" kysäisi Aunetta, vielä puuhaten saadakseen kiharansa valumaan hienoina kaulalle.

"Kyllä, mutta kirkossa myöskin", vastasi Matleena totisesti, vaikka hieman hämillään ja epäröiden.

"Kirkossa, mutta sehän on täältä kahden penikulman päässä!"

"Vaiti, Matleena", varoitti Antti näyttäen sangen vaivaantuneelta.

Matleena pani kätensä esiliinan alle kyyristyen avoimen oven kynnykselle, selvästi päättäneenä totella veljen kehoitusta.

"Missä kirkossa? Sano, kuuletko sinä", kysyi Elsa mennen ovelle Matleenan luo voileipä kädessä.

"Ei se ollut mitään. Minä vain sanoin niin."

"Kuule Matleena, olitteko te leikkikirkossa?" sanoi Inkeri, joka istuutui voileipineen Matleenan viereen.

"En minä tiedä, mikä se sellainen kirkko on", torjui Matleena.

"Pieni, suloinen, hieno Matleena, sano minulle, vain minulle, missä kirkossa te olette olleet", kuiskasi Sylvi.

Hän juoksi pitkässä yöpaidassaan sängystä lattian yli ja heittäytyi Matleenan syliin käsivarret hänen kaulansa ympärillä.

"Pieni suloinen Leena, sano minulle, vain minulle!"

Matleena katsoi pelokkaasti Anttiin, joka istui aivan säntillisenä pöydässä syöden suomuuraimia ja kermamaitoa yhdessä Aunetan, Viivan ja Nauristen kanssa, joiksi papinlapsia, Inkeriä ja Kerttua, kutsuttiin.

"Sano, jos tahdot", myönsi Antti nähdessään sisaren tuskan.

"Vain minulle, vain minulle", kuiskasi Sylvi.

"Minkä näköinen oli kirkko?"

"Vihreä sisältä ja sininen katto."

"Oliko se metsä? Oliko Jumala pappina?" kuiskasi Sylvi, äkkiä hyvin totisena. "Jumala on käynyt luonamme ja vienyt takaisin pikku Eeva-siskon, joka oli minulla ennen. Hänellä on nyt niin hauskaa, ettei hän tahdo tulla uudestaan luokseni. Kuu minun on ikävä, ajattelen minäkin melkein mennä hänen luokseen, Jumalan luo. Sano, oliko Jumala pappina?"

"Eei, vaan Antti."

Viiva oli hiipinyt lähelle. Hän kuuli papin nimen.

"Tiedättekös", huusi hän, "nyt kun olemme valmiit ja syöneet ja kun meitä on näin monta, menemme kirkkoon! Antti saa olla pappina, sillä hän on saarnannut jo tänään Matleenalle."

Antti punastui korvia myöten.

"Niin jos sinä, Antti, olet tottunut olemaan pappina, niin pitää sinun saarnata meille", sanoi Elsa lempeästi ja totisesti.

"Olemme vain nukkuneet ja olleet ilkeitä ja riidelleet keskenämme, kun olimme harmistuneet itseemme, sillä eihän voi torua itseään. Sitä olemme jatkaneet koko pyhän, niin kauvan kuin olemme olleet hereillä."

"Niin, meidän täytyy saada vähän sunnuntaita itseemme ja tulla kilteiksi, niin että tottahan tahdot saarnata meille, Antti", sanoi Inkeri, katsoen rukoilevasti Anttiin sädehtivän lempeine silmineen.

"Muista, Antti, että olemme olleet turhasta ilkeitä toisillemme. Muista, että sinun täytyy muuttaa meidät sunnuntaina kilteiksi", intoili Kerttu.

Hän kääri jo hametta ympärilleen, kuten talonpoikaisvaimot ajaessaan kirkolle, ja pani päähänsä punaraitaisen hilkan valmiina lähtemään. "Ja tiedätkös, Antti, me laulamme yhdessä", sanoi Aunetta. "Lähde nyt edellä, niin tulemme mekin."

Aunetan ääni oli sekä luja että vakuuttava, joten Antti ilman muuta nousi ja lähti ulos.

Kolmaskymmenesviides luku.

TAAS SAARNATUOLISSA.

Antti seisoi jälleen saarnatuolissa metsässä. Tällä kertaa jotenkin korkealla kivellä, joka oli täydellisesti vihreänvalkoiselta heloittavan sammaleen peitossa.

"Kirkkoväkeä" oli tullut joka suunnalta, muutamilla oli ollut pitkä matka kuljettavana. He olivat hakeneet kiertoteitä puunrunkojen välistä ja pikkusoiden ympäritse. Nyt he istuivat penkkirivissä vanhan, lahonneen, sammalkasvuisen, kaadetun hirsikasan päällä, joka oli ollut karjatien varressa jo aikoja ennenkuin tunturimajat rakennettiin.

"Alota virsi, Aunetta", sanoi Elsa. Ota "Maassa kimalainen, linnut ilmassa". Nämä täällä metsässä ovat jo alkaneet laulunsa. "Maassa kimalainen, linnut ilmassa", lauloi Aunetta voimakkaalla, puhtaalla äänellä.

Kaikki lapset yhtyivät. Antti ja Matleena myöskin, aivan ihmeissään siitä, että osasivat saman laulun kuin hienot herraslapsetkin. He unohtivat, etteivät he oikeastaan kuuluneet samaan joukkoon, mikä tunne ennen oli hiukan painostanut heitä, vaan lauloivat mukana samoin kuin olivat laulaneet sisarusten kanssa pienessä, harmaassa tuvassa äidin eläessä.

"Maassa kimalainen, linnut ilmassa, leivo laulavainen veisaa kiitosta!"

Laulu vaikeni. Antti seisoi kivellä, kuten päivemmälläkin saarnatessaan Matleenalle. Silloin oli hänen ollut niin helppo saada esille sanat. Jokainen kukkanen metsässä, tunturipuro, heidän pelastuksensa karhun kynsistä, kaikki vaarat, joista he olivat tulleet autetuiksi ihmeellisellä tavalla. — Kaikesta hän oli saarnannut niin voimallisesti, että Matleena oli itkenyt ja niistänyt itseään, kuten aika-ihmisten tapa on kirkossa, vaikkei hän ollut tällä kertaa ajatellut matkia heitä, vaan ollut todella liikutettu Antin sanoista.

Ja nyt tämä seisoi siinä väännellen itseään ja näyttäen hullunkuriselta.

Matleena oikein häpesi hänen tähtensä. "Kirkkoväki" alkoi kuiskailla ja suhista ja tarjota toisilleen "hopearasioita", täynnä sokeriryyniä kielen kostikkeeksi, vaikka rasiat itse asiassa olivat tuohenpalasia ilman pienintäkään sisältöä, sekä antoivat pyöreitten nappuloitten hajuvesipulloina kiertää penkissä välillään.

"Kiiruhda, Antti!" suhahti Matleena. "Ne istuvat nyt täällä kaikki odotellen. Tottahan nyt jotain keksit niinkuin tänään aikaisemminkin."

Antti tuskaili ja vääntelihe. Hän piti silmiänsä puolittain suljettuina, estääkseen seurakunnan häiritsevää vaikutusta. Kuulijat istuivat odotellen kuin oikea kirkkoväki ainakin, nenäliinat valmiina, että voisivat itkeä, jos Antti saarnaisi koreasti, kuten suurpappi ollessaan lapintunturilla saarnaamassa, kun siellä vihittiin kappeli. —

"Antti sinä! Miten olet houkko!"

Antti avasi hätäillen silmänsä. Hän osui havaitsemaan hämähäkin, joka istui hienojen koivun oksien väliin kehräämänsä välkkyvän verkon keskellä. Antti jäi tuijottamaan siihen. Hänen silmiinsä tuli sisäänpäin kääntynyt ilme. Hän rupesi saarnaamaan:

"Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Nyt on silmiini sattunut hämähäkki, joka istuu keskellä verkkoa niin kylläisenä, ja mieleeni johtuu, että se on pahan kaltainen. Sillä hänen verkkonsa on alinomaa levitettynä meidän houkuttelemiseksemme. Kun olemme suuttuneita toisiimme, on hän saanut meidät kiinni. Ja kun tahdomme laiskotella ja olemme tyytymättömiä, on hän taas vanginnut meidät."

Kuikka lensi sydäntävihlovasti ja surumielisesti kirkuen suon yli metsä-aukeaman tuolle puolen, missä entinen "kirkko" oli.

Antti kuuli tuon valittavan äänen. "Kuulkaa kuikkaa, miten surullisesti se ääntelee. Siltä kuulostaa meissä, kun olemme olleet kiukuissamme, häijyjä ja tyytymättömiä siihen, mitä olemme saaneet, ja kun emme suvaitse rengasta, vaan se mielestämme on pahasta, emmekä tahdo ymmärtää, että Jumalan on täytynyt asettaa se meille, kun hän näkee, ettemme itse tiedä, mitä tarvitsemme. Me lennämme ja lennämme niinkuin kuikka, saapuaksemme Jumalan luo rukoilemaan, että hän pitäisi meistä ja taas huolehtisi meistä." Antti ajatteli nyt lopettaa saarnansa, mutta ajatukset johtuivat lauluun. "Jumala tahtoo, että pidämme hänestä ja huomaamme hänen olevan hyvän ja että laulamme siitä, niinkuin kirkas puro ja joki laulavat solisten, ja niinkuin metsän linnut visertävät suloäänellään. Jumala on hyvä ihmisille, niin suurille kuin pienille ja elukoillekin; Helokkia kohtaan, joka pääsi kuonorenkaastaan ja Tähdikkiä kohtaan, joka pelastui karhun kynsistä."

"Rakas Isä Jumala", jatkoi Antti, joka nyt unohti itsensä, puhuen suoraan sydämestään. "Sinä rakas, rakas Jumala, ole hyvä pikkutytöille, että he aina pysyvät kiltteinä ja ovat siivoja nuorille ihmisille, jotka ovat ottaneet heidät. Ja ole hyvä Anna-Liisalle ja Pekka-Erkille ja Niilekseläisille ja pikku Kallelle, joiden luona he ovat. Laita niin, että Pekka-Erkistä tulee kunnon renki, joka ei koskaan juo, eikä kiroa, eikä tappele.

"Ja ole hyvä pikku Maunolle. Sinähän tiedät, ettei hän osaa 'Tapahtukoon sinun tahtosi', ja että hän on vähän niinkuin huikentelevainen, niin että hän välistä unohtaa, mitä äiti sanoi. Mene sinä rakas, rakas Jumala hänen luokseen ja suo hänen muistaa kaikki, mikä on oikein. Mene Helokin luo, ettei hän huolisi murehtia meitä. Mene karhun luo metsässä, ettei se tekisi pahaa. Mene lasisilmämiehen luo ja ota häneltä viina. Lähesty kaikkia, niin muuttuu koko maailma oikeaksi ja hyväksi. Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Amen."

Antti, joka oli seisonut pää kohotettuna kohti auringonloistetta mäntyjen välissä, oli katsahtaessaan alaspäin huomaavinaan, että hirsikasan väki oli aivan kuin lisääntynyt. Mutta aurinko oli sokaissut hänet, ettei hän voinut nähdä oikein. "Ehkä voimme laulaa 'Koko maailma iloitkohon' nyt perästäpäin", ehdotti hän saarnastuolista.

Ja sepä vasta oli laulua! Antista tuntui, kuin hän olisi ollut taivaassa. Virsi kaikui yht'äkkiä moniäänisenä, aivan kuten sitä oli laulettu joulukirkossa Hallatunturilla.

Koko maailma iloitkohon, Sydämestään, sielustaan; Herran tykö joutukohon, Ken on hänen liitossaan! Iloll' edes astukaat, "Kiitos Herran"! veisatkaat!

Kolmaskymmeneskuudes luku.

MUUTA AJATELTAVAA.

Antti, joka oli seisonut laulamassa katse yhä suunnattuna myöhäisen illan aurinkoon, tottui taas vähitellen käyttämään silmiään. Ja se, mitä hän näki, sai hänet hereille.

Siinä oli tuomiorovasti, hän juuri, joka oli saarnannut niin koreasti lapintunturilla; hän seisoi tuossa kuunnellen Anttia.

Säikähtyneenä hyppäsi Antti kiveltä paeten metsään.

Matleena olisi enemmän kuin mielellänsä halunnut seurata hänen esimerkkiään, joutuessaan äärettömän vaikeaan asemaan yksin niin kauhean lukuisan herrasväen joukossa. Sillä kaksi hienosti puettua rouvaa oli myöskin saapunut Antin saarnatessa. Heillä oli silkkinauhat hatuissa ja aivan kuin pitsiset käsineet ja niin koreat ostovaatteet, anturakengätkin jaloissa. Ja itse tuomiorovasti oli tullut heidän kerallaan. Matleena tunsi hänet heti, sillä aivan samoin kuten siellä pohjolan pikku kappelissa, loisti nytkin hänen silmistään valoa ja lempeyttä, hänen seisoessaan nojautuneena männynrunkoon Anttia kuunnellen. Hän näytti kunnioitettavalta ja ylhäiseltä. Matleena tunsi itsensä niin pieneksi katsellessaan häntä. Mutta hän ei voinut päästä pakoon ja lähteä Antin jäljestä, sillä Sylvi istui hänen polvellaan, tahtoen olla pikku lapsi. Sylvi oli niin hento ja pieni ja hänellä oli niin ohuet, pehmeät vaatteet, että Matleena saattoi aivan hyvin pidellä häntä, vieläpä keinuttaakin vähäisen ja karkoittaa sääsket hänen hienoilta, kalpeilta, pikku kasvoiltaan.

Kun Sylvi näki vieraat, nousi hän istualleen. Hän huusi yhden heistä luokseen, äitinsä, joka heti sai tiedon, että hän oli täällä tunturimajoilla löytänyt "parhaan ystävänsä", joka ei koskaan jättäisi häntä.

Nyt, kun saarna oli loppunut ja "pappi" paennut metsään, syntyi lasten parvessa elämää ja humua.

Elsa, vanhin tytär pappilassa, minkä omat tunturimajat olivat, tuli sangen pahoilleen nähdessään äitinsä niin aikaisin. Hän ja toiset lapset olivat keksineet niin monta loistavaa suunnitelmaa, miten juhlallisesti he vastaanottaisivat vanhempansa ja Heleena-tädin. Ja nyt he yllättivät heidät, eivätkä he olleet saaneet pienintäkään aikaan heidän juhlimisekseen. Niin että Elsa tuskin nyt ehti tervehtiä, kun hän jo läksi kiidättämään majalle päin, minkä sääret kantoivat.

Hän ajatteli kauhistuksella, että äiti tarkastelisi mitä suurimmassa epäjärjestyksessä olevaa huonetta. Äiti, jonka ei pitänyt tulla tunturimajoille kuin vasta sunnuntai-iltana.

Hän, samaten kuin hänen neljä siskoaan, Aunetta, Inkeri, Kerttu ja Viiva, jotka myöskin olivat äsken nousseet, arvelivat, että nyt oli melkein aamu vielä.

Kuitenkin sai Elsa alati erottamattomat "Nauriit", Inkerin ja Kertun, mukaansa. Ja kun he yhdistetyin voimin hääräsivät, korjasivat vuoteet, lakaisivat, sirottivat lattialle katajoita, puhdistivat takan, tekivät tulen ja asettivat sille kahvipannun, oli kaikki hienoa ja järjestyksessä äidin ja kotiväen sisääntullessa.

Jonkun verran sekavaa oli kuitenkin ilo vanhempia tervehtiessä. Sillä nyt päättyisi ihana, viikkokausia kestänyt oleskelu tunturimajoilla. Lehmät ja vuohet ajettaisiin kotiin heinäajaksi, ja tunturimajat suljettaisiin moneksi viikoksi. Kun ihmiset ja elukat taas joutuisivat sinne kesempänä, olivat lapset jo alkaneet lukunsa ja kouluopintonsa. Eipä silloin puhettakaan enää mistään vaelluksesta tunturimajalle, vielä vähemmän sinne jäämisestä. Mutta nyt oli paras haihduttaa mielestä kaikki surulliset ajatukset lukemisesta ja sisäänsuljetusta elämästä. Oli totisesti muuta tekemistä.

Pekka saapui juuri kotiin kerallaan kimppu taimenia, jotka hän oli ulkosalla, elukoita paimentaissaan, onkinut.

Elsa perkasi kalat reippaasti ja kätevästi, paistaen ne sitten hiilustalla pannussa.

Inkeri huuhtoi perunat, pesi puuastiat ja kiillotti veitset.

Aunetta kattoi pöydän, joka nostettiin saranoilleen, niin että siitä tuli tilava. Hän koristi sen metsäkukkasilla ja vihreillä kasveilla, joita Sylvi, Matleena ja Viiva olivat tuoneet kotiin metsästä, Pekan siistiessä ja haravoidessa pihaa sekä kantaessa pois pudonneita lehtiä ja risuja.

Kerttu touhusi maitokammiossa. Hän kantoi sieltä viilikehlot ja vuohenjuustoa ja taittoi rieviä ohraleipäkakkuja sopiviksi paloiksi ateriaa varten. Voipytyn keltaisine, melkein kukkaistuoksuisine voineen, hän asetti keskelle pöytää. Inkerin avulla hän riiteli sille kunniapaikan, vaikka Aunetta olisi miten kinastellut niin kehnoa kattamistapaa vastaan. Esille pantiin myöskin keltaisenruskeaa heravoita sekä tuoretta lehmänjuustoa, niin kuivaa, että siitä oli tukehtua, vaikka se kyllä vanhana ja kypsyneenä muuttuu pehmeäksi ja maukkaaksi.

Kaukaa metsästä kuului vihdoin livertävän koreaa huhuilua ja riemuitsevia tanotorvenääniä.

Kalle ja Saara olivat nähtävästi olleet toistensa seurassa ja kulkeneet siten yhdessä koko päivän. "Nauristen" mielestä sellainen oli sangen kummallista; olisi ollut paljon parempi ja oikeampaakin, jos ainakin Saara olisi jäänyt tunturimajoille, kunnes olisi saanut kaikki kunnolla hereille, vaikka siihen olisi tarvittu kokonainen päivä.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

JÄLLEEN VIESTI ÄIDILTÄ.

Pappi vaelsi metsässä aivan yksin. Hän halusi, kuten tavallista, etsiä kristallikirkkaan kylmän lähteen, joka hänen tietonsa mukaan oli läheisyydessä.

Kun hän hiljaa vaeltaen pehmeässä sammaleessa alkoi tulla lähteelle, oli hän kuulevinaan jostakin nyyhkyttelevää itkua.

Huolestuneena ja osaa-ottavana aikoi hän kiiruhtaa sinne päin, mistä tuo surullinen ääni tuli. Hän kulki siis muutaman askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi ihmetellen ja epätietoisena.

Poika, jonka hän juuri oli nähnyt, ja jonka ujostelematon esiintyminen saarnaajana metsässä oli herättänyt hänessä ihmettelevää hämmästystä, makasi nyt suullansa maassa, ihan lähteen vieressä, itkusta värähdellen.

"Mitä hyödyttää, että seisoin ikäänkuin pilkkana niiden edessä, joihin emme kuulu", nyyhkytti poika. "Mitä hyödytti, että kuljetin pois pikkutytöt ja meidät kaikki tunturilta ja sen pienistä, harmaista tupasista. Jos olisimme jääneet, vaikkapa itse köyhäintaloon, emme koskaan olisi tienneet mistään paremmasta, ja olisimme vain tyytyneet. Mutta nyt en usko sitä enää, sillä nyt tahdon saada parempaa. Minä tahdon välttämättä tietää kaikesta, mitä maailmassa on, ja olla näiden hienojen lasten kaltainen. Ja nyt minusta tuntuu vain raskaalta ja surulliselta. En tahdo enää kiertää pitkin teitä ja hävetä, kun täytyy mennä taloihin, eikä ole mitään, millä vaihtaisi itselleen ruokaa. En tahdo olla kerjäläinen, josta ei kukaan pidä ja josta ei kukaan välitä, vaikka hän sanoisi mitä tahansa. En tahdo seisoa kivellä metsässä saarnaamassa. Tahdon seisoa kirkossa ja puhua ihmisille, mitä äiti opetti meille. Mutta minun täytyy vain kulkea ja kulkea ja minusta tuntuu niinkuin en koskaan tekisi oikein, vaikka sitä haluaisinkin. Rakas, rakas Jumala, pidä minusta huolta, että teen mielelläni, mitä sinä tahdot, enkä ole niinkuin pikku-Mauno, joka tahtoo unohtaa sen."

Antti katsahti ylös pelästyneenä. Hän kuuli mielestään kahinaa, huomasi ihmisen varjon.

Tuossahan oli pappi, joka häntä nyt lähestyi. Häpeissään, niin musertuneena, että uskalsi tuskin katsoa, nousi Antti jaloilleen. Hän tarttui nopeasti läkkihinkkiin, minkä Anna-Lea oli heittänyt hänelle, nähdessään hänen lähtevän metsään, kylmälle lähteelle päin.

Antti heilutti hinkkiä lähteessä, huomaten vastenmielisyydellä punaiseksi turvonneet kasvonsa vääntyneinä kuvastuvan siihen.

"Tahdotko antaa minulle siemauksen, ennenkuin täytät hinkin?" sanoi papin tyyni, lempeä ääni.

Antti kohtasi ihmetellen, yht'äkkiä niin keventyen ja luottavaisena syvät, tummat silmät, jotka hyvinä ja ymmärtäen suunnattiin häneen.

Ei hän tietänyt, miten niin kävi, mutta pian hän aivan ujostelemattomasti kulki kiemurtelevaa polkua myöten lammelle sen miehen seurassa, joka äsken, kun hän näki hänet "saarnastuolista", oli synnyttänyt hänessä niin kiusallisesti nöyryyttävän hävyntunteen. He jäivät kauvaksi aikaa istumaan sammalkivelle lammen partaalle, nuo molemmat, vanhempi, jolla oli kaikkea huolta, kaikkea hätää säälivä, hyvä sydän, ja poikanen, masennetuin, aroin, sisäänkääntynein, mutta nyt äkkiä avosydämisin, ujostelemattomin mielin.

Taisihan Antti puhua hänelle avonaisesti kuin itse Jumalalle, kaikesta, mikä oli häntä raskauttanut. Yksinkertaisesti ja selvästi hän saattoi kuvata sen levottomuuden, jota hän alati oli tuntenut pikkusiskojen tähden, ennenkuin oli löytänyt heille sellaiset kodit, jotka äiti olisi hyväksynyt. Hän kertoi äidin rakkaudesta ja kärsimyksestä ja kuolemasta, sekä miten hän oli luvannut hänelle pitää huolta lapsista ja vuohesta.

Ja vihdoin saattoi Antti, jopa ilman ujostelua ja pelkoa, sanoa, mikä hänessä oli sisinnä itänyt, siitä asti, hän arveli, kun hän ensi kerran ainoastaan muutaman vuoden vanhana istui joulukirkossa, pienessä Hallatunturin kappelissa.

Antti saattoi nyt sanoin ilmaista, tosin suorastaan mahdottoman toivonsa, päästä kerran papiksi.

Vanhempi, jo ystäväksi tullut, istui nyt ääneti ajatuksissaan. Hän istui siten kauvan, kehoittamatta kuten äsken poikaa avaamaan sydäntään varovaisin, yksinkertaisin kysymyksin tai pienin, osaa-ottavin ilmein. Lopulta hän nousi. Hänen silmänsä loistivat, niinkuin olisi hän tehnyt pyhän päätöksen.

"Tämä ei ole ihmisten tekoa; ei ole sattuma johdattanut sinua tielleni, poika. Se on Jumalan johdosta ja tahdosta tapahtunut ja minä ymmärrän, että meidän tulee kulkea sitä tietä, jonka äitisi rukoukset ovat avanneet sinulle."

Antti katsahti ylös hämmästyen, kuin salaman sokaisemana.

"Saat kasvatuksesi meillä, saat opiskella kaupungin lukiossa. Olen varma, että Jumala siunaa yrityksen niin sinuun kuin meihinkin nähden. Me, vaimoni ja minä, tulemme äidiksesi ja isäksesi ja tahdomme aina parastasi katsoa. Tulet meidän hyväksi pojaksemme, ja niin on asia ratkaistu. Jumala siunatkoon sinua, poikani!"

Antti tunsi käden lepäävän päänsä päällä lujana, juhlallisena. Kasvatusisä ja poika seisoivat yhdessä metsässä uinuvan lammen rannalla, kesäyössä, joka oli valoisa kuin päivä. Antti oli kuin unessa. Hän kuvitteli Jumalan enkelien ilmestyvän lammen sumuharsosta. Hän ei olisi hämmästynyt, jos olisi leudossa usvassa huomannut äidin kasvot yhtä valoisina ja hymyilevinä kuin ne olivat olleet silloin, kun hän erosi täältä lapsiansa siunaten.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

MATLEENA.

Matleena riensi päistikkaa tupaan. Paljain päin, ääneti ja neuvotonna hän pysähtyi aivan oven suuhun rauhoittuen heti, nähdessään Antin, joka istui täysin turvallisena ja kotiutuneena kolmijalkajakkaralla takan edessä voitelemassa herraskenkiä tervalla.

Hänestä oli kuitenkin kovin pelottavaa jäädä sisälle, kun molemmat komeasti puetut valtarouvat istuivat siellä pöydän ääressä pitkät, valkeat nutut yllään, hiuspalmikot riippuvina, ja katselivat juuri nyt vain häntä. Rovasti, joka oli käynyt sisällä juttelemassa rouvien kanssa, läksi ulos, Matleenan tullessa sisään.

"Kas tässä hän on, oikein tänne lähetettynä hänkin." Näillä sanoilla laski pappi hiljaa, lempeästi silittäen kätensä lapsen pään päälle, suunnaten lempeän, merkitsevän katseen vaimoonsa ennen menoansa.

"Niin, tässä hän nyt on, aivan oikein", lausui toinen rouvista, hän, jota lapset olivat nimittäneet Heleena-tädiksi, ja joka oli Sylvin äiti. Hän oli sitäpaitsi aivan Sylvin näköinen: somat, vaaleat, hienot hiukset niinkuin hänelläkin ja kalpeat kasvot; mutta hellän ja lempeän näköinen hän oli.

Hän astui esiin, vetäen empivänä vastustelevan Matleenan luokseen ja istuutui taas paikalleen käsivarret hyväillen kiedottuina vieraan, jäykästi katselevan lapsen ympärille.

"Oletko hiukan mielistynyt pikku Sylviin?" hän kysyi vienolla äänellä.

Matleena punastui tuskaisena. Hän tunsi itsensä peräti vaivaantuneeksi, kun ei hänellä ollut aavistusta siitä, mitä "olla mielistynyt" merkitsisi.

"Sylvin äiti tahtoisi tietää, pidätkö Sylvistä ja oletko mielelläsi hänen kanssaan, mutta senhän minä jo olen nähnyt sinusta", sanoi toinen rouva, joka oli Nauriitten ja toisten lasten äiti. Hän näytti niin hauskalta ja iloiselta, että Matleena tuli yht'äkkiä hymyilleeksi hänelle, vaikka se hänestä oli niin vaikeata tuon toisen rouvan edessä.

"Niin, kyllä Sylvi minun mielestäni on oikein mukava", mutisi Matleena.

"Onko sinulla mitään vastaan ruveta hänen pieneksi ystäväkseen ja siskokseen?" jatkoi Sylvin äiti. Hän puhui hellästi, melkein rukoillen.

"Hänenkö sijaansa, jolla on niin hauskaa Jumalan luona?" kysyi Matleena katsoen suurin, totisin silmin hienoon rouvaan, jolla oli surumieliset silmät, ja joka nyt Matleenan hämmästykseksi ja suruksi oli vähällä ruveta itkemään.

"Niin, mutta äitikin on siellä, niin että kyllä pikkutyttö voi hyvin", sanoi Matleena matalalla äänellä koettaen lohduttaa murehtivaa.

"Uskotko niin, pikku rakas", kuiskasi rouva. Hän nosti Matleenan polvelleen, nojaten päätänsä hänen paljaisiin hiuksiinsa, jotka loistivat kiharoina ja välkkyvinä.

Matleena istui taas jäykkänä kuin tikku. Hän oli tyhmän ja vaivatun näköinen, tuntien suurta halua vääntäytyä pois niin harvinaisesta asemasta.

Mutta Antti, johon hän vetosi ahdistuksessaan, katsahti häneen varoittaen, mikä merkitsi sitä, että oli sääli hienoa rouvaa, ja että hänen piti istua hiljaa hänen luonaan niin kauvan kuin tämä halusi pitää polvellaan sellaista isoa tyttöä.

"Puhu sinä lapselle, Elviira", sanoi itkevä, sureva äiti hiljaa. Hän laski varovasti Matleenan polveltaan.

Toinen "hauska" rouva, Nauriitten äiti, jolla oli niin iloiset, siniset silmät, ojensi kätensä Matleenalle. Hän piti käsivartensa tytön vyötäisillä kertoessaan, että Sylvin äiti nyt, neuvoteltuaan heidän, hänen miehensä ja hänen itsensä kanssa, oli päättänyt sallia pikku Matleenan seurata heitä Tukholmaan heidän omana lapsenaan. "Tuleeko Anttikin?" kuiskasi Matleena pelosta laajennein silmin.

"Antti tulee meille. Hän on jo meidän poikamme, siitä olemme selvillä." Hän nyökkäsi iloisesti ja hyväntahtoisesti Antille, joka kohotti päänsä työstään ja työnsi otsaltaan alasvalahtaneen tukan, lähettäen vastineeksi valoisan, onneasäteilevän katseen.

Papinrouva hymyili tyytyväisenä. Hänen miehensä oli jo aikaisemmin ottanut kasvattaakseen kaksi köyhää poikaa. Mutta ei kumpaisessakaan heistä hän ollut tavannut sellaista viisautta, sydämenhienoutta ja ajatuksenselvyyttä, jota hän jo oli huomannut tässä tunturien ja katovuoden lapsessa.

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

KAIKKI SEITSEMÄN HALLATUNTURIN LASTA.

Pikku Matleena kuuli nyt saman kertomuksen, mistä Antti oli jo osan kuullut puolittain papin ja puolittain hänen vaimonsa kautta. Kertomuksen hänestä itsestään ja siskoistaan.

Heidän vaelluksensa tuntureilla vuohen kera oli laajalti levinnyt alamaassa — se kun oli niin liikuttava ja ihmeellinen.

Karhunummen jahtimestari oli sattunut kertomaan siitä, ollessaan alamaassa virkatoimituksilla merkitsemässä pappilan metsästä kaadettavia puita. Vanhoille ystävilleen pappilassa hän oli kertonut "pikku tytöistään", ja kuvannut laajasanaisesti sitä onnea ja tyytyväisyyttä, jota hän vaimoineen tunsi lasten omistamisesta.

"Sinä käsität, Matleena, ettei jahtimestari olisi milloinkaan ennen puhunut sillä tavalla, koska hänellä ei ollut lapsia ollut."

"Ne meidän pikkutytöt, Martta-Eeva ja Sanna-Kaisa tulivat heidän lapsikseen", huudahti Matleena. "Hertti sentään, elävätkö ne?" jatkoi hän innostuneena aivan unohtaen tavallisen arkuutensa.

"Elävät! Usko pois vaan! Ne ovat maailman terveimmät, suloisimmat, oivallisimmat pikku tytöt. Heidän pieni äitinsä on muuttunut niin terveeksi, iloiseksi ja voimakkaaksi heidän tultuaan. Hän on kutonut heille kangasta vaatteiksi, punaisia ja valkeita sekä sinisiä ja valkeita pumpulileninkejä, jotka hän on itse neulonut, sekä pyhää että arkea varten."

Matleena seisoi käsivarret pöydällä katsoen ulos ikkunasta ja kuunnellen puhetta, ihmetellen ja ihastuneena kuin satua.

"Niin ja sitte se pikku äiti on ommellut heille avarat esiliinat karkeammasta, kotikutoisesta kankaasta. Ne ovat heidän yllään, kun he ovat työn touhussa. Voitko arvata, mitä sellaiset pikku naskalit saavat aikaan?"

"No kaikkea ja mitä vaan", tokaisi Matleena sellaisella vakaumuksella, että jos tarve olisi vaatinut, olisi hän saattanut todistaa pikkutytöt täysikelpoisiksi mihin talousaskareihin hyvänsä.

"Kaikkeako?" toisti papinrouva lystikkäällä hymyllä, mistä Matleena melkein närkästyi.

"Kyllä, ne osaavat lakaista, kohentaa tulta ja heijata ja kantaa palikoita ja pestä astioita ja puulusikoita, ja — ja —"

Matleena suorastaan hengästyi, kun hänen piti luetella pikkutyttöjen kaikkia taitoja.

"Kuule, eivätkö ne pysty navettatöihinkin?" Matleena näytti olevan hämillänsä ja hiukan miettiväinen.

"Pikkutyttöjen ei ole juuri tarvinnut tehdä työtä navetassa. Martta-Eeva ei ole voinut päästä korkeitten kynnysten yli ilman apua, kun hän on niin pieni, enkä minä sitäpaitsi ole tarvinnutkaan mitään apua", lisäsi hän ylimielisesti.

"No, sittepä saat kuulla, että pikkutytöt vast'edes, kun ovat vähän kasvaneet, oppivat navettatöihinkin, sillä uskotkos, että heillä on kummallakin oma vuohi; ne asustavat pienessä, kauniissa, vastarakennetussa vuohimajassa."

"Enpä ole koskaan kuullut niin somaa! Minkähän nimisiä ne vuohet ovat?" tiedusteli Matleena. Hänen silmänsä tuikkivat.

"Sen saat tietää, jahtimestari puhui kyllä siitä."

"Toisen nimi oli He — He — mitenkäs se taas olikaan!"

"Helokki tietysti", selvitti Matleena. "Antti, vuohen nimi oli Helokki, niinkuin meidänkin."

Matleena ei voinut seisoa hiljaa. Hän asteli edestakaisin, liitti yhteen kätensä, vääntelihe ja katsoi Anttiin ja hienoon rouvaan, joka hymyili hänelle niin hyväntahtoisesti ja ymmärtäen, ja joka nyt auttoi häntä kysyen, mikä toisen vuohen nimi oli.

"Toista sanotaan 'Valkotäpläksi'."

"Sitte sillä on kaksi valkoista täplää kuonon alla parran sijasta. Se on hyvien maitovuohien tunnusmerkki", huomautti Matleena kokeneen navettatytön varma ilme kasvoillaan.

"Ja sitte, tiedätkö, on pikkutytöillä kaksi nukkea. Ne ovat niin hienot, että niillä on posliinipää paksuine posliinipalmikkoineen, vaikka ne ovat kapalolapsia ja makaavat pienessä kätkyessä?"

"Niin, minä tiedän, ja pikkutytöt laulavat kehtolaulua, 'Taimainen taana'."

Matleena oli purskahtaa itkuun viimeisistä sanoistaan. Papinrouva kiiruhti lisäämään: "Noiden hienojen kapalolasten nimet ovat Anna-Liisa ja Matleena."

"Antti, kuulitko, miten ihmeellisiä ne pikkutytöt ovat?"

"Ja vielä enemmän. He ovat itse tehneet itselleen haloista kolme poikaa, jotka he ovat pukeneet, ja näitä he sanovat Antiksi, Pekka-Erkiksi ja Maunoksi. Lienettekö milloinkaan ennen kuulleet niitä nimiä?"

Matleena kääntyi vaieten veljeen ihastusta hehkuvin kasvoin. Antti katsoi puolestaan siskoon yhtä äänettömänä ja merkitsevästi. Ilo ja tyytyväisyys loisti hänenkin silmistään.

"Saat kuulla vieläkin sellaista, mikä sinusta on mieluista."

"Osaavatko pikkutytöt kenties ommella ruusuja lapasiin?"

"Sitä en usko, ja nyt onkin kertomus pikkutytöistä päättynyt. Mutta sanonpa sinulle, että jahtimestari on käynyt myöskin eräässä suurtalonpoikaistalossa."

"Ehkä siinä, minne jätimme Anna-Liisan ja Pekka-Erkin?" keskeytti Matleena odotusta täynnä.

"Oikein arvasit. Usko pois, Anna-Liisa on kuin tytär talossa. Hänelle oli annettu pieni, vihreäksi maalattu rukki, ja oikeat pienet karstat. Kun jahtimestari tuli illalla suureen keittiöön, istui Anna-Liisa kehräten pellavia pikku rukillaan, talon emännän kehrätessä villoja, joista tulisi talvivaatteita hänen miehelleen ja kaikille kolmelle lapselle. Tuli paloi takassa. Kaksi pientä poikaa —"

"Ja ne olivat, voi minä tiedän, että ne olivat Pekka-Erkki ja pikku-Kalle", keskeytti Matleena hypähtäen innostuksesta.

"Niinpä luulen heitä kutsutun. He astuivat sisään, sylissään kuivia puita, joita panivat tuleen, niin että tuvassa näytti valoisalta ja korealta. He olivat laulaneet niin hauskasti ja iloisesti yhdessä, talon emäntä ja Anna-Liisa, ja eräs palvelijatar, joka kehräsi myöskin."

"Se oli Loviisa."

"En todellakaan muista, mitä ne lauloivat. Pienestä paimentytöstä se oli."

"Ja seitsemäs soitto viel' loppunut ei, min taisi hän, Kun kuningas morsion tanssihin vei. Niin hän vaan soittaa taisi."

"Antti, sen laulun ne lauloivat. Siinä on kuusitoista värssyä, ja se on hauska ja iloinen veisu."

"Niin, juuri sen!"

"No jahtimestari tuli iloiseksi tuntiessaan Anna-Liisan ja Pekka-Erkin. Talossa oli oltu tyttöön niin tyytyväisiä, että hän oli saanut pienen, siniseksi maalatun kirnunkin, missä hän saattoi kirnuta voita lauvantaisin. Ja navetassa oli kokonainen vuohiparvi, joista hänen piti huolehtia. Ne seisoivat pienissä pilttuissa syöden kuivia lehtiä, joita hän laski seimiin, ennenkuin alkoi lypsää elukoita. Isoimman ja koreimman vuohen nimi oli sielläkin Helokki. Eikö ollut ihmeellistä! Sen vieressä leikkivän vohlan nimi oli Äidin-kuva. Ymmärrätkö minkätähden?"

"Kun hän tietysti oli äitinsä näköinen", vastasi Matleena taas ujostelematta ja ajatukset hereillä.

"Jahtimestari oli ollut Pekka-Erkin ja toisen pikku pojan kanssa ulkosalla. He olivat rakentaneet myllyn ja sahan puron partaalle, joka keväisin juoksee vuolaana. Sekä saha että mylly olivat käydä huristaneet, niin että sitä ilokseen katseli."

"Niin, Pekka-Erkki harrasti aina sellaista veteen rakentamista", hymyili Matleena ylpeästi ja tyytyväisenä. "Ja hän pysyttelihe aina isän kintereillä, kuullakseen hänen soittavan, niin kauvan kuin isä oli terve."

"Nuori talonpoika oli tehnyt pojille myöskin pienen viulun", jatkoi papinrouva, "ja he olivat saaneet pienet kärryt, vetääkseen niissä puita, ja pikkuiset haravat, että he saattoivat aivan kuin aika miehet olla mukana väen heinänteossa ja pitää taloa hienona ja siistinä."

"Miten erinomaisen mukavasti sille Pekka-Erkille on käynyt", sanoi Matleena äänessään jonkinlainen kaiho.

"Ja tiedäpäs, että heillä on tallissa kaksi varsaa. Pekka-Erkki, joka on kovin nuoren talonpojan suosiossa sen vuoksi, että hän on kelpo poika, joka on saanut eloa omaankin poikaan, sai tahtonsa läpi, niin että toinen varsa nimitettiin Antiksi, toinen Maunoksi."

"Oletkos Antti kuuna päivänä kuullut sen vertaista? Mutta Pekka-Erkki lienee ollut toki kelvollisesti pesty ja kammattu?" lisäsi Matleena varovaisesti, melkeinpä osaa-ottavaisella äänellä.

"Kyllä, siitä voit olla varma. Jahtimestari sanoi, ettei hän todella ollut milloinkaan nähnyt niin peräti kiiltäväksi pestyjä ja kammattuja lapsia kuin tuo talonpoikaistalon kolmikko."

Matleena ja Antti hymyilivät salaperäisesti toisilleen.

"Niin, sellainen oli Anna-Liisan ja Pekka-Erkin tarina."

"Mutta nyt tulee sellaista, mitä ette kenties ensinkään muista; kun olette kulkeneet niin paljon ja käyneet niin monessa paikassa, olette kenties kokonaan unohtaneet erään, joka valmisti lapikkaita?"

"Voi, Antti! Silmälasimies!" Matleena nauroi ääneen ilosta. "Hän asuu pienessä harmaassa tuvassa. Elääkö hän? Lieneekö koskaan kuultu näin paljon merkillistä!"

"Sinä pieni, suloinen, lämminsydäminen lapsi." Hieno rouva hymyili Matleenalle. Hän seurasi koko ajan vilkkaalla osanotolla ja innostuksella vieraan lapsen tunne-ilmaisuja. Lapsihan tulisi hänen omakseen, ja pikku Matleenan joka sana, jokainen äänenpaino oli merkityksellinen hänelle.

"Niin juuri — lapikasmies kuuluu asuvan pienessä harmaassa tuvassa. Kerran tänä vuonna, erään hirveän talvimyrskyn vallitessa, suden hiipiessä sydänmailla", jatkoi rouva.

"Ei silloin vielä ollut lumimyrsky, mutta se puhkesi sitte", keskeytti Antti totisesti.

"Eikä susi myöskään tullut, sillä äiti rukoili Jumalaa, että hän suojelisi meitä — senhän sinä hyvin tiedät, Antti", liitti Matleena. "Enhän minä ole sanonutkaan muuta", huomautti Antti sävyisästi. "Mutta mehän tulimme sinne." "Asuuko hän vielä pikkutuvassa, vuoren alla, Lasi-, Lasi-, Antti, mitenkä hänen nimensä oikeitten ihmisten parissa taas olikaan?"

Matleena kääntyi jälleen innosta palaen hänen puoleensa, joka tiesi kertoa niin paljon eriskummallista.

Antti katsahti silmänräpäykseksi työstään. Hän pilkkoi nyt päreitä.

"Lapikas-Pekka oli hänen nimensä."

"No, tuon Lapikas-Pekan luo saapuu eräänä iltana seitsemän lasta, sangen nälkäisinä."

"Kauheasti", huokasi Matleena.

"Mutta me olimme saaneet ruokaa aikaisemmin päivällä, muista se, tyttö", kuului Antin totinen ääni.

"Luulenpa, että nuo lapset olivat myöskin sangen väsyneitä", jatkoi papinrouva, jolla ei ollut mitään sitä vastaan, että lapset unohtivat arkuutensa ja sanoivat, mitä ajattelivat, joten hän oppi tuntemaan heitä paremmin.

"Ei niin kovin", selitti Matleena veljen sanojen ohjaamana. "Sääret olivat eniten väsyneet ja jalat, joihin oli tullut haavoja. Mutta emme me itse olleet väsyneitä, astuessamme tupaan. Eei — me pelkäsimme."

Matleena katseli eteensä. Hän hymyili ajatellessaan, että he olivat pelänneet sen miehen luona, siinä pienessä tuvassa. Niin vähän he silloin vielä olivat nähneet sellaista, mitä todella piti pelätä.

"Heidän joukossaan oli vuohi."

"Tietysti Helokki", nyökkäsi Matleena eloisasti kiintyneenä kertomukseen.

"Lasten oli täytynyt jäädä sinne lumipyryn yli, ja he olivat tehneet pienen tuvan niin hienoksi, puhdistaneet ikkunan, pesseet lattian, peittäneet sen tilkkumatoilla ja valaisseet takan."

"Anna-Liisa sen ensin keksi", selitti Antti.

"Niin, sillä Anna-Liisa ei kärsinyt ensinkään likaisuutta, ja kun ei tuvassa ollut ainoatakaan naisihmistä, oli siellä ensin aivan kauhean näköistä."

"Mutta me saimme oikeaa ruokaa ja kahvia, saimmepa maatakin, Helokki myös, muista se, tyttö!"

"Olenko sanonut sen unohtaneeni", intoili Matleena närkästyen. "Mutta missä ei vaimoväkeä ole, siellä ei ole myöskään hienoa, enkä minä sitä kummastelekaan."

"Ei, ei", myönsi Antti täysin vakuutettuna siitä, että sisar oli oikeassa, vaikka tuo mielipide ei ollut juuri mairitteleva hänelle, joka ei ollut vaimoväkeä.

"Kerro heille, Elviira, kukasta ja ikkunasta!"

"Niin, aivan oikein! Lapikas-Pekan ikkunalla oli ollut kaktus somassa astiassa."

"Voi, minun pieni kaktukseni, jota kannoin kontissa ja jota pidin niin rakkaana, että se sai saatella meitä ensimäisen päivän."

"Juuri se kaktus siinä tietysti oli. Lapikas-Pekan ikkuna kuuluu nyttemmin olevan välkkyvän kirkas, että pikku kaktus voisi hyvin, ymmärrätkö? Kun ikkuna kirkastui, huomasi Pekka itse, miten rähjäinen hänen tupansa oli nurkkiaan myöten. Niin että nyt hän pitää koko tuvan hienona, lattian puhtaana ja takan valkeana, vaikka hän onkin ilman naisväkeä."

"Kuuletkos Matleena?" kysäisi Antti, äänessään melkein juhlallinen paino.

Matleena "kuuli" kyllä, seisoessaan siinä sekä uljaan että nolautuneen näköisenä.

"Mutta nyt saatte kuulla vieläkin ihmeellisempää. Antti kai sen jo tietääkin."

Matleena tömisti jalkojaan ja vääntelihe punaisena ja innostuneena.

Vieläkin merkillisempää kuin mitä jo oli kuullut!

"Kyllä, tiedäpäs, että pikkutuvan mies on särkenyt viinapullonsa. Hän ei kärsi niitä silmissäänkään, ja —."

"Nyt sinä, tyttö, kuulet jotakin perin kummallista!"

"Ajattelehan, Matleena, hän on hankkinut vuohen, ison, korean, hyvinlypsävän vuohen, jonka jahtimestari on ostanut hänelle Smålannista, missä vielä on mainioita vuohia."

"Ja sen nimenä on Helokki, niin varmasti kuin tässä seison", huusi Matleena aivan suunniltaan ihastuksesta. "Hänhän tahtoi ostaa meidän Helokin, ja sanoi, että jos hänellä olisi aina maitoa keitettävänä ja kahviin, ei olisi pakko juoda yhtä mittaa."

"Näetkös nyt, Antti, että oli kuitenkin hyvä, kun lähdimme matkaan. Olet välistä marissut sitä ja katunut, kun otit meidät ja Helokin mukaasi. Mutta nyt näet, miten se oli hyväksi. Ei kai kukaan usko, että Pekka olisi tullut, hankkineeksi vuohta ja alkanut pitää tupaansa hienona ja lopettanut juomistaan, ellei hän olisi nähnyt meidän Helokkia."

"Niin, ja vaikkeikaan Helokki nyt juuri ole hänelle siisteyttä opettanut, on sillä kuitenkin ollut tehtävänsä", hymyili papinrouva. "Olisit Antti sangen lyhytnäköinen", lisäsi hän totisesti, "jollet käsittäisi, miten hyvä monessa suhteessa oli, — eikä ainoastaan teihin itseenne nähden, — että lähditte matkaan, kun tupa oli tyhjä. Lapset, jotka ovat äidiltä ja isältä oppineet sitä, mikä on oikein ja totta, vievät kanssaan siunauksen, minne joutunevatkin maailmassa."

"Minusta vain tuntui joskus, kun pienokaiset kärsivät, että olin menetellyt hullusti", puolustelihe Antti, häpeissään ja pahoillaan, niin onnelliseksi ja kiitolliseksi kuin tunsikin itsensä. "Minä kuvittelin käyttäytyneeni ajattelemattoman tyhmästi, ja juuri kuin houkutelleeni heitä sellaiseen, mistä en voinut auttaa heitä. Mutta nyt on kaikki hyvin. Eikä minun tarvitse murehtia pikku Matleenankaan tähden."

Matleena tuli Antin sanojen johdosta tuskallisen ja kauhistuneen näköiseksi.

"Sylvi ja sinä saatte seurata meitä pohjoiseen kesäisin", sanoi hieno rouva, "tai saa Antti tulla etelään luoksemme." Matleena painoi päänsä alas. Kaikki oli kuin haihtunut hänen vasta hymyileviltä, onneasäteileviltä kasvoiltaan. "Pieni, rakas lapseni", lausui kasvatusäiti, vetäen Matleenan lempeästi luokseen. "Antti saa täällä niin monta siskoa ja kasvatusveljeä. Pikku Sylvi on aivan yksin, ilman pientä sisarta."

"Ehkä äiti on lähettänyt minut hänelle, niinkuin meidät kaikki Lapikas-Pekan luo", mutisi Matleena itsekseen. Hänen ilmeensä oli käynyt syvästi miettiväksi, ja hän katsoi tutkivasti hienoa rouvaa silmiin, joka ei enää näyttänyt ainoastaan "hienolta", vaan myöskin valoisalta ja lempeältä. Matleena käsitti sillä hetkellä, että äiti oli lähettänyt hänet sisareksi sille, jolla ei ollut ainoatakaan siskoa. Niin ettei hän enää vastustellut kauvemmin ja pysytellyt jäykkänä kuin tikku, vaan hiipi pehmein liikkein ja mielin siihen syliin, joka aukesi hänelle.

Isä ja äiti, koti ja sisko löytyi siis myöskin Matleenalle, viimeiselle yksinäiselle seitsemästä pienestä, jotka olivat katovuonna, hylättyinä, ilman isää ja äitiä, jättäneet harmaan tupasen tuimankylmänä talvi-aamuna, kun tuli oli sammunut takassa.