KATOVUOSI JA PETTULEIPÄ. (continued 2)

Isäntä katsahti häneen kummastuneena.

"Hyvänen aika, mikä sinun nimesi on, tyttö?"

"Anna-Liisa." Hän katsoi neuvotonna ja pelokkaana sisaruksiin päin.

Isäntä tarttui ikäänkuin hämmentyneenä käsin päähänsä kuten äsken vaimo.

"Herran tähden, Sanna-Maija, hän on aivan meidän Anna-Liisan näköinen, ennenkuin tauti hänet runteli."

"Se juolahti minunkin mieleeni, kun hän äsken astui eteeni, ja silloin ajattelin, että meidän Anna-Liisan piti mennä pois, että tämä tulisi tilalle."

Vaimo katsoi lujasti ja totisesti mieheensä. Hän otti Anna-Liisaa kädestä — ja laski sitten hiljaa ikäänkuin hyväillen käsivartensa tytön kaulaan viedessään hänet jälleen takan ääressä oleksivan sisarusparven luo.

Kun miehet, kiitettyään Jumalaa ruuasta, nousivat pöydästä, toi hän siihen lapsille maitoa ja puuroa ja heidän osakseen harvoin tulleita voileipiä hienosta, siihen aikaan suuriarvoisesta ruisleivästä.

Sitte läksi hän nopeasti ja ääneti heidän luotaan. Lapset ymmärsivät, että hänen täytyi mennä katsomaan sairasta poikaa. He istuivat pöydän ympärillä levottomina ja miettiväisinä. Puhe siitä, että Anna-Liisa kenties jäisi, pelotti heitä. Vaimo tuli jälleen ulos keittiön takana sijaitsevasta pienestä kamarista, missä sairas makasi. Hän meni nopeasti keittiön läpi pihalle.

"Hän on nyt kenties kuollut", kuiskasi Anna-Liisa.

"Silloin he suuttuvat Herralle ja ajavat meidät pois."

"Ei", väitti Matleena. "Tehän näitte, että hänen silmänsä loistivat. Poika on kai pikemmin parempi, ja silloin he tulevat iloisiksi ja ovat kiitollisia Jumalalle, ja sitte he ottavat sinut, Anna-Liisa."

Jälleen istuivat lapset ääneti, raskaalla mielellä.

Äkkiä painoi Anna-Liisa päänsä pöydällä ristissä olevien kättensä varaan. Hän itki — itki, vaikka niin hiljaa, ettei kukaan voinut sitä kuulla. Mutta sen saattoi nähdä värisevistä olkapäistä ja lohduttomasta pään asennosta.

Sisarukset syödä natustivat voileipiänsä tuskallisessa äänettömyydessä.

"Sinä rakas Anna-Liisa — sinä rakas" — sanoi Antti koettaen vetää hänen kätensä syrjään. Tämä oli hänelle peräti raskasta ja outoa, että Anna-Liisan, joka aina oli niin hiljainen ja tyyni, nyt piti itkeä niin hirveästi. Anna-Liisa nosti päänsä aivan punaiseksi itkettyneenä.

"En tahdo olla ilman teitä —, ensin pikkutytöt, joita suren niin kauheasti, — ja sitte te kaikki."

"Niin, kyllähän se on meillekin surkeata", sanoi Antti sävyisästi. "Niin hyvä kuin olet ollut näille pienille ja sitäpaitsi meille kaikille."

"Ja kuka lypsää Helokkia —, ja paikkaa pojille ja pesee ja pitää teidät kunnossa —", nyyhkytti Anna-Liisa. Hän loi äidillisen huolestuneena silmäyksen kahteen pienimpään pöydässä-olijaan. "Tehän ette tahdo kammata ettekä pestä itseänne, jos en minä pidä teistä huolta."

Mauno ja Pekka-Erkki loivat silmänsä alas tuntien syyllisyytensä. Niin karskia miesväkeä kuin he halusivatkin olla, tuntui heistä peseminen ja kampaaminen suunnattoman vaivalloiselta. Ei ollut ensinkään hauska lauvantai-iltaisin vetää yltään lämmintä paitaa, joka kietoutui niin hyvin ruumiin mukaan. Ja sitte ponnistaa saadakseen käsivarret toiseen, joka saattoi olla ilkeän kylmä, vieläpä märkäkin poikien mielestä, se kun oli maannut kontissa pyry- ja rajusäitten vaikutukselle alttiina. Ja toiseksi ei juuri milloinkaan yksikään paita sopinut heille täydellisesti. Paita samaten kuin muutkin vaatteet tulivat aina ikäänkuin yllätyksenä — välistä ne olivat niin suuret, että ne sekä riippuivat että laahasivat, ja toisen kerran niin pienet ja ahtaat, että nenä litistyi muuttaessa.

Anna-Liisa tapasi hieroa suovalla ja vedellä heidän kasvojaan ja kaulaa ja korvia ja pyyhkiä heitä vanhoilla vaatteilla, jotka olivat pestyjä, mutta tietysti kaulaamattomia ja kovia, niin että "ne repivät kuin suden kynnet", vakuuttivat pikkupojat asettuessaan vastarintaan.

Ja istuessaan siinä pöydän ääressä todellakin peloissaan Anna-Liisan jäämisestä, ei heillä tosin ollut samaa huolta kuin hänellä kyseessä olevasta tulevasta siisteyden ja järjestyksen puutteesta. Ainoa, mikä heitä ylläpiti heidän ikävöidessään siskoa, oli juuri tuo äkkiä leimahtanut toivo, että he saisivat olla vapaina vedestä, suovasta ja pyyhinrievusta.

"Täällä, Anna-Liisa, sinun olisi hyvä", sanoi Antti yrittäen saada äänensä huolettomaksi. "Saat oikein sängyn maataksesi ja alituisesti tällaista ruokaa."

"Ja sillä välin te kaikki kiertäisitte pitkin teitä ja minun pitäisi ajatella teidän makaavan semmoisilla vuoteilla, että saisitte muitten kulkijain niihin jättämiä syöpäläisiä, tai jossakin kylmässä tuvassa, ja ettette koskaan saisi syödä itseänne kylläisiksi."

"Olemmehan saaneet muutaman kerran. Muistatko, siinäkin suuressa talossa, missä kuitenkin oli niin monta lasta, ja me saimme koko padallisen hernesoppaa —."

Antti vaikeni. Näki kyllä, miten raskaalta hänestä tuntui, että täytyi mahdollisesti jättää huolehtiva, reipas sisar.

"Kävelisit vain meidän kanssamme, minne mekin menemme", mutisi Matleena viimeinen voileivänpala suussa. Hän pyyhki nenän ja sormet paikattuun, pesussa haalistuneeseen esiliinaan ja painoi päänsä Anna-Liisan poskea vasten. "Näetkös, on aina hauska olla ulkona, — jos ei kaikki olekaan niin hyvin, näkee kuitenkin niin paljon. Lumi sattuu asettumaan niin hauskasti joka paikkaan. Ja hauskaa on katsoa jälkiä lumessa, kun se lepää tasaisena nevoilla ja pelloilla. Siihen tulee niin pitkiä koukeroita, aivan kuin pitsiä. Jänis ja kettu ja koira ja harakka ja varis, jotka vast'ikään ovat tulleet, koristelevat kaikki tyyni jaloillaan lumen eri tavalla, niin että se muuttuu hienoksi kuin olisi häät."

"En minä näe mitään sellaista, minä. Näen vain teidät", huokasi Anna-Liisa surullisena.

"Senpätähden sinä et saa jäädä, vaan lähteä mukaamme, kuuletko sinä, Anna-Liisa! Nyt tulee kevät, ja isot kosket pääsevät jäistä vapaiksi, ja ne laulavat niin komeasti. Helokki on mukanamme, meillä on yllinkyllin maitoa juoda, — karpaloita on nevoilla, ja mustikoita ja luhdikoita niin paljon kuin jaksamme syödä. Joka kerran talvella on vaeltanut ulkona ja ollut ahtaalla, hän saattaa kulkea kesälläkin", sanoi Mauno ratkaisevasti.

"Minun mielestäni saat seurata meitä niinkuin ennenkin, tyttö", arveli Pekka-Erkki. Lausunto vaati häntä jossain määrin voittamaan itsensä, sillä uhkaavan pesun ja kampauksen vaara oli yhä hänen edessään.

"Hiljaa", varoitti Anna-Liisa ja kohotti kuunnellen päätänsä. "Poika tuntuu ääntelevän huoneessaan, hän tahtoo kenties jonkun luokseen."

Hän hiipi epätietoisena varpaillaan yli lattian ja pysähtyi ovelle.

"Tulkaa tänne —, en tahdo olla yksin", kuuli hän sisältä pienen, heikon äänen.

"Sinäkö se olet, Anna-Liisa", sanoi pieni potilas vetosohvasta, missä lepäsi. "Laula minulle 'Koko tien hän kanssan käypi', — niin nukun."

Poika käänsi kasvonsa, jotka taudissa parempaan päin tapahtuneen äkkikäänteen vuoksi olivat hiestä kosteat, seinään päin, sulki silmänsä ja odotti laulua.

Anna-Liisa tunsi kyllä laulun, mutta hänestä oli vastenmielistä laulaa yksin ja vieraassa paikassa.

"Laula, kuuletkos sinä", huusi poika sairaan kärsimättömällä äänellä.

Anna-Liisa hyräili hiljaa: "Koko tien hän kanssan' käypi, mitäs muuta toivoisin? Epäilenkö rakkauttaan, jok' on hellin, lämpimin?"

Laulaessaan pyyhki ja jäähdytteli hän pojan otsaa liinarievulla, jota hän kostutti sängyn vieressä tuolilla sijaitsevassa, vedellä täytetyssä posliinivadissa.

Vaimo tuli sisään miehen seuraamana. Hän oli käynyt noutamassa häntä sairaan luo. Hänen piti nähdä ihme, mikä pojassa, heidän ainoassa lapsessaan, oli tapahtunut. Lapsen näkeminen, sairaan, joka hetki sitten kuumeen puna kasvoillaan tuskaisena oli heittelehtinyt sijallaan, teki mieheen sellaisen vaikutuksen, että hän melkein tahtomattaan liitti kätensä ristiin ja kiitti ja ylisti Jumalaa, jolta apu lähtee.

Anna-Liisa keskeytti laulun ja nousi poistuakseen huoneesta. Mies tarttui hänen käsivarteensa.

"Sinun pitää jäädä meille, tyttö, sillä koskaan eläissäni en ole ollut niin iloinen kuin nyt."

Anna-Liisa vetäytyi hiljaa hänestä. Surullisena ja pelästyneenä hän katsoi ovelle. Hänellä tuntui sen takana olevan koko maailman aarteet kadotettavana.

"Olet kai iloinen päästessäsi hädästä ja huolesta ja saadessasi täällä kodin ja suojan kaikiksi ajoiksi, nyt kun sinä minun puolestani saat jäädä tänne ainiaaksi", sanoi nuori isäntä kummastuneena ja melkein tyytymättömänä nähdessään tytön hätääntyneen ilmeen.

"Kyllä", vastasi tyttö hiljaisesti. "Mutta minun on vain niin raskasta ajatella pikkupoikia. Minä olen heitä pessyt ja kammannut ja lypsänyt Helokkia, että he ovat päivin saaneet rieskamaitoa. Pienin ei ole niin vanha kuin tämä tässä, ja hänen täytyy kulkea ja kiertää pitkin teitä, kun minun on hyvä olla."

Neljästoista luku.

PEKKA-ERKKI JA ANNA-LIISA.

Anna-Liisan suuret siniset silmät kyyneltyivät. Hän meni sisarusten luo. Isäntä seurasi häntä. Hän rupesi katselemaan pikkupoikia. "Vai niin, että tuon pienen tähden sinä enimmän huolehdit? Hyvänen aika sentään tuollaista pientä naskalia, joka on voinut vaeltaa tänne aina Hallatunturilta asti."

"En minä ole mikään pieni. Minä käännyin Kynttelistä kuudennelle."

Pekka-Erkki katsahti pikaisesti nuoreen isäntään, kaapi puurovatia vielä kerran ja nuoli sitten puulusikan miehekkäästi ja asianmukaisessa järjestyksessä.

Isännän täytyi vetää suunsa hymyyn. "Sisarukset eivät kukaties saattaisi luopua sinusta?"

Pekka-Erkki sylkäisi ja mulkoili suurin silmin takkavalkeaan.

"En tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Heidän tulisi kaiketi kyllä ikävä, kun heillä ei olisi ketään, josta pitää huolta ja jonka perään katsoa nyt, kun pikkutytötkin jätettiin jahtimestarille."

Vaimokin tuli siihen. Hän seisoi kuunnellen pojan puhetta niin valoisan ja iloisen näköisenä kuin hän ei ollut ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen ollut.

"Sitte ette kenties voi olla ilman häntä?" puheli isäntä edelleen heittäen pienen merkitsevän katseen Anttiin päin. Antti kohtasi sen totisena: "Ei maksanut vaivaa puhua siitä, ennenkuin sellainen asia tuli kysymykseen."

"Nämä lapset ovat hyvää, viisasta lajia", sanoi Sanna-Maija äiti, "ja minä luulen, että he tuovat taloon siunausta ja onnea."

"Entä jos antaisimme tämän karskin pikkumiehenkin jäädä tänne", sanoi isäntä epäröiden. Hän raapi miettivän näköisenä korvallistaan.

"Pikku Kallekin paranee nopeammin, kun saa toverin", sanoi Sanna-Maija.

Antti innostui nyt hänkin. Jos Anna-Liisa otettaisiin heiltä, olisi kyllä vaikeampi ylläpitää järjestystä pienten kesken kaikissa vieraissa, välistä sangen ikävissäkin olosuhteissa, joihin he joutuivat. Sitäpaitsi sai pieni poika maailmaa kiertäessään niin monta huonoa esimerkkiä, hänen silmiinsä osui niin paljon epäpuhdasta ja hän sai kuulla niin paljon pahaa, kevytmielistä puhetta, riitaa, toraa ja kauheita kirouksia, että ne pakostakin jollakin tavalla jäivät hänen mieleensä.

"Senvuoksi olisi niin erinomaisen hyvä, jos Pekka-Erkki saisi jäädä tällaiseen taloon, että hänestä voisi tulla kelpo mies", sanoi Antti. Hänen syvät, tummat silmänsä katsoivat totisesti voimakkaaseen, uljaaseen talonpoikaan, joka seisoi hänen edessään. "Kun tulen vanhemmaksi, menen vuohipaimeneksi tai pikkurengiksi, silloin saan oppia jotakin ja sitte tulen tänne hakemaan Pekka-Erkin, jos hän vain saa jäädä siksi."

"No, tottapa hän saa. En siedä ajatella, että meidän pikku Kalle voitaisiin käskeä pois ja kulkisi teitä pitkin, niinkuin nyt tuon pienen pitäisi. Sinä, poika, olet myöskin topakkaa lajia. Ja luulenpa melkein sinun voivan tehdä, mitä sanot, niin että kerran tosiaankin voit tulla perimään takaisin pienokaisen, jos pysyt terveenä."

Vaimo ojensi suuresti tyytyväisenä kätensä Antille antaen hänelle ystävällisen, luottavan kädenlyönnin.

"Tee vuode pojalle pohjoiseen ylisänkyyn", sanoi mies. "Hän näyttää olevan puhdas ja siisti, vaikka hän tulee maantieltä."

Niin, kyllä Pekka-Erkki tiesi olevansa "puhdas ja siisti". Oli vasta maanantai, ja hän muisti liiankin hyvin viime lauvantainpesun, jota tällä kertaa oli seurannut ahdas, nenää litistävä paita.

"Anna-Liisa saa maata myöskin siellä", sanoi Sanna-Maija. Hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, ja hän jutteli lasten kanssa kuin olisivat he olleet vanhoja tuttuja.

Palvelijatar, joka tuli sisään, tuoden suuressa, siniseksi maalatussa rainnassa vaahtoavaa iltamaitoa, pysähtyi oven viereen kuin kivettyneenä. Kun hän meni ulos ruokkimaan lehmiä ja lypsämään, oli talossa hiljaista, niin hiljaista kuin silloin, kun kuolema on käynyt ja uhkaa viedä vielä enemmän. Ja nyt — iloisia, leperteleviä lapsenääniä, pestävien lusikkojen ja vatien kilinää!

Takan edessä istui pieni kiharahiuksinen tyttö neulomassa punaisia ruusuja peukalolapaseen. Poika kiskoi päreitä ja lakaisi takkakiven pantuaan enemmän puita liedelle. Emäntä itse istui taas rukin ääressä.

"Voi sentään, kuinka mukavaa täällä on", sanoi Loviisa. Hän aukaisi oven suureen kaappiin, minkä hyllyillä oli suuri joukko puhtaita maitopurtiloita. Sitte hän asetti siivilän toisen purtilon yli toisensa jälkeen ja kaatoi niihin lämmintä maitoa.

Suuri kissa, joka istui ja muljotti kaapinrahilta, sai myöskin tilkkasen kuppiinsa oven viereisen vesitynnörin ääreen.

Loviisa etsi syödäkseen voita, leipää ja kylmennyttä puuroa astiakaapista. Sitte veti hänkin rukkinsa esiin ja hyrräsi, niin että pyörä pilvenä vinkui, silkinhienon pellavalangan rullalle kertyessä.

"Saat mennä näiden poikien kanssa renkitupaan", sanoi emäntä lopulta. "Katso, että he saavat pieluksen ja siistit lammasnahkavällyt. Tytöt ja Pekka-Erkki saavat maata täällä ylisängyssä. Tahdotko ensin nähdä, miten rauhallisesti pikku Kalle nukkuu?"

Emäntä ja Loviisa menivät varpain pieneen kamariin.

Loviisa näytti käsittämättömän tyytyväiseltä sieltä tullessaan. Hän meni ja otti Anna-Liisaa kädestä.

"Tervetuloa meille, tyttö, — ja sinä myöskin, pikkumies. Meistä tulee kyllä hyvät ystävät, sen tunnen."

Viidestoista luku.

ROSVOPESÄSSÄ.

Mauno nukkui istuessaan kelkassa lepuuttamassa väsyneitä, vaivaantuneita jänteitään ja luitaan. Huuhkain ja pöllö toitottivat ja huusivat kimeästi ko-hu-u, ja kle-vit vuorella, joka kuvastui jäähän, niin että se rannan puolella kävi pikimustaksi. Mutta keskijärvellä välkkyi jää punaiselta, keltaiselta ja viheriältä, aina sen mukaan, miten revontulenliekit kuvastuivat yli taivaan sen kirkkaaseen pintaan.

Siinä kulkiessaan ja jutellessaan ja taluttaessaan Helokkia vakavasti välillänsä, saavuttivat he viimeisen pikkukuusen järvellä. Se, kuten toisetkin tienviitat, oli kadottanut suojailmassa jalansijan ja seisoi raihnaisesti vinossa. Maalla ja ajetulla tiellä oli heidän parempi kävellä, eivätkä jalat niin helposti luiskahtaneet. Helokki sukelsi salamannopeudella pensaikkoon hankkiakseen itselleen illallisen männynhavuista ja pajunumpuista.

Antti sai yksinään vetää kelkkaa ja siinä yhä yhtä rauhallisesti nukkuvaa Maunoa. Hän ohjasi askeleensa ensimäiseen näkemäänsä suureen talonpoikaistaloon. Toisesta, punaiseksi maalatusta, kaksinkertaisesta rakennuksesta vähän matkaa tiestä, loisti valoa kaikista ikkunoista.

Saattoi ymmärtää, että siellä oli joko hautajaiset tai häät. Ettei siis tällaisten kulkurien sopinut mennä sellaiseen paikkaan. He lähestyivät senvuoksi ensinmainittua, samoin suurta, kaksikerroksista taloa, joka oli harmaa ja maalaamaton, ei vielä oikein valmiskaan niin vanha kuin olikin, sillä muutamien ikkunoiden edessä oli vielä laudanpaloja lasin asemesta. Maita ympäröivä aita oli monesta kohden rikki, ja pihalle johtavassa toisessa portinpylväässä riippui portti yhdestä saranastaan. Veräjää ei oltu, kuten syksyllä tavallisesti tehdään, nostettu suojaan painavalta lumelta. Roskaa ja rojua ja pullonsirpaleita oli näkyvissä välkkyen kuunvalossa.

Suurtuvan ovi, kuistista oikealla, vongahti. Antin kokoinen poika lennähti portaille harmaan koiran seuraamana.

"Huss, huss, mustalaisjoukkoa", huusi hän kimeällä äänellä.

Harmaa koira haukkui ja murisi lapsille kuono ilkeässä irvissä ja hampaat äkäisesti välkkyen.

Mauno heräsi ja huudahti. — Helokki pakeni Antin taa. Mutta Matleena noudatti entistä tapaansa, hän kun osasi niin merkillisesti rauhoittaa ja kesyttää eläimiä.

Hän istui maahan ja levitti käsivartensa koiraa kohden välittämättä siitä, että se yritti purra häntä ja repi irti osan saalinripsuista.

"Tse, — tse —! Et sinä tahdo meille mitään pahaa, me olemme niin pieniä ja yksinäisiä."

Harmaa koira vaikeni, mutta murisi selkäkarvat koholla. Se näytti vaaralliselta kulkiessaan siinä lasten ympärillä salakavalin katsein ja hiipivin askelin, vainuten ahnaasti vuohta, joka oli ryöminyt heidän väliinsä.

"Poika", huusi Matleena suloisen kirkkaalla ja pehmeällä, mutta samalla päättäväisellä äänellä. "Poika, komenna koiraanne! Näethän, että olemme pieniä ja yksinäisiä. Sinä olet suuri, sinä, ja sinun täytyy auttaa meitä", lisäsi hän, kun poika vain vihelteli eikä ollut kuulevinaankaan, mitä hän sanoi.

"Komenna heti koiraa!" Matleenan ääni muuttui käskeväksi. Se vaikutti harmaaseen koiraan. Se seisoi kuin häpeissään. Poika astui alas portailta, potkaisi irti jäämöhkäleen ja heitti sen ryhmän keskelle. Se sattui koiraan, joka vinkuen ja heittäen vihaisen ja pelokkaan katseen Niiloon, talon vanhimpaan poikaan, luikki veräjän aukosta tiehensä.

Niilo teki harmaan koiran tavoin, meni tiehensä veräjän kautta, mutta vilkuili salakavalasti taakseen. Hän näki, miten lapset menivät puuvajaan mukanaan olevan vuohen kanssa.

Niin, siellä oli vuohi turvassa! Kaikki kolme lasta kulkivat yhdessä vajaan Helokin kera, jonka sitoivat siellä aivan kevyesti lastukasan viereen, missä se voisi saada makuupaikan, kunnes he, kuten tavallista, saisivat sen navettaan. Muuten tapasi ainoastaan yksi heistä olla toimessa Helokin tähden. Mutta tänään, täällä, tuntui kuin eivät he olisi uskaltaneet olla erillään minuuttiakaan.

He pitivät lujasti toistensa käsistä noustessaan portaita kuistiin ja avatessaan oven suureen huoneeseen eli keittiöön, minkä ikkunoista loisti valoa.

Niin kyllä huone oli suuri ja kaunis. Se olisi voinut näyttää aivan siltä kuin Haapalan Kallen suurkeittiö. Täällä oli myöskin ylisänky, ruusunkukikas taalalaiskello ja siniseksi maalattu kaappi. Mutta kaikki oli huolimatonta, epäjärjestyksessä. Ei ollut reunusverhoja ikkunoissa eikä uutimia sängyissä. Pöydällä näkyi vielä puuastioita ja puulusikoita illallisen jäljiltä. Siinä oli viina- ja olutpulloja, ja joukko likaisia kortteja oli levitetty pöydännurkalle. Kolme punakkaa miestä, isäntä ja hänen renkinsä löivät "myllymattia". Huoneessa kuului kirouksia ja raakoja huudahduksia.

Suurkasvuinen, kaunis, mutta huolimattomasti puettu palvelustyttö seisoi etukumarassa, toinen jalka uuninpenkillä kaapien puuropataa, josta hän söi.

"Siirtykää syrjään, vaari", huusi hän kiukkuisesti vanhalle ukolle, joka vapisevana ja kömpelönä istui päreitä vuollen.

"Ei teillä enää ole mitään tekemistä täällä. Tehän olette jo saanut, mitä teille tulee. Menkää tiehenne nyt vain!" tiuskaisi vanhukselle toinen nainen, joka oli vielä nuori ja jonka piirteet olivat hienot, mutta terävät. Hän seisoi takan ääressä ja etsi syöpäläisiä Matleenan ijässä olevan tytön päästä. Antti ja hänen sisaruksensa astuivat äänettöminä ovesta sisälle. He tunsivat palavaa halua kääntyä takaisin ja, jos niin tarvittaisiin, paeta jälleen autioon metsään. Mutta oli niin myöhäistä. He olivat väsyneitä ja viluisia ja kaipasivat niin kovin jotain lämmintä, hiukan vesipuuroa ja velliä.

Kaksi pientä poikaa, noin Pekka-Erkin ja Maunon ikäistä, jotka pöydän ääressä kirkuivat ja tappelivat olutpullon viime tilkasta, huomasivat heidät.

"Ptyi!" Toinen, Manu, sylki niin taitavasti, että oli saavuttaa tarkoituksensa ja osata sisäänastuviin. "Ptyi! Äiti katsokaa, minkälainen mustalaisjoukko täällä seisoo", luikkasi hän.

Talonpoikaisvaimo kääntyi. Lasten mielestä hänen terävät silmänsä ja suippo nenänsä oikein ikäänkuin iskivät kiinni heihin. He hiipivät toistensa lähelle ja tekeytyivät niin pieniksi kuin voivat.

"Mitä te tänne tulette, ei täällä ole mitään kestikevaria. Ei meillä ole sen enempää kuin itse syömme", huusi hän ja meni lapsia vastaan veitsi ojossa, jota hän oli tarvinnut toimessaan.

"Saara-Kaisa — kuule", huusi ontto ääni toisesta alasängystä. "Älä tee lapsille mitään pahaa. Vedät onnettomuutta taloon. Olen nähnyt heistä yöllä unta."

"Ole vaiti, vanha houkko!" karjaisi nainen. Mutta vanhuksen sanat näyttivät sittenkin vaikuttaneen häneen jotakin, sillä hän kääntyi lapsista ja tarttui taas heidän tähtensä keskeytyneeseen työhönsä.

"Anna niille kylmä puuro, joka jäi, kun annoin kanoille aamulla. Tuolla pöydällä tuopissa on tilkkanen hapanta maitoa, ja siellä olevat leivänjätteet voit myöskin antaa."

"Antakaa itse" —, tiuskaisi piika. "Minä lähden viemään maitoa häätaloon, minä. Kaikki toiset maitotytöt ovat kyllä siellä jo. Mutta tässä talossa ei koskaan ole mitään järjestystä."

Hän meni, mutta pysähtyi epäröiden ovelle. Alasängyssä makaava isoäiti huusi häntä.

"Suska, katso eteesi, tyttö —! Minä levitin kortit äsken sinulle, ne näyttivät paljasta köyhyyttä ja leivättömyyttä, mutta välissä oli herttanihti. Voit poistaa pahan, tekemällä sitä, mikä on hyvää. Niin — niin — varo itseäsi, sinä."

Suska veti oven auki jalallaan ja tuli uudelleen sisälle. Hän heitti mauttomat ruuanjätteet lapsille, jotka väristen enemmän pelosta kuin kylmyydestä hiipivät uuninpenkille, minne ruuanpalaset olivat nakatut.

"Tiedä huutia, sinä olet ottanut minun maitotuoppini", rääkyi Janne, pienempi pojista.

Hän astui ilman muuta Matleenan luo ja tahtoi siepata tuopin tytön kädestä. Tämä piti sitä kiinni ja katsoi lujasti hänen silmiinsä.

"Äitisi on antanut meille ruuan, ja silloin et kai sinä voi sitä meiltä ottaa."

"Äiti!" hän ojensi kielensä äitiä kohden. "Minä —" hän sanoi jotain hyvin raakaa, — joka merkitsi: "minä vähät välitän äidistä, ja siitä mitä hän sanoo." Matleena sai kuitenkin, ihmeellistä kyllä, pitää tuopin. Tämä oli pettymys Emmalle, joka oli juuri repäissyt itsensä irti äidin käsistä nähdäkseen, miten taistelu kiukkuisen, ahneen veljen ja vieraan kerjäläispennun välillä päättyisi. Pienet kiertolaiset söivät kylmää, rähjäistä puuroa, hapanta maitoa ja leivänjätteitä — äänettöminä, alakuloisina, aivankuin eivät olisi nähneet eivätkä kuulleet mitään, ei raakoja, kiusallisia sanoja eikä niitä irvistelyjä, kielennäyttöjä ja pitkiä neniä, joita talon kolme lasta taritsivat.

Niilo tuli myöskin sisälle, juuri kun mainitut pienet hartaasti kiittivät Jumalaa ruuasta. Hän näytti häijyltä ja ilkeältä. — Vanha ukko, joka yritti kiskoa tervaskannosta viimeistä pärettä, kiiruhti nousemaan. Hän etsi kainalosauvaansa. Mutta kuten aina, oli joku lapsista ottanut sen hänen tuolinsa selustalta ja heittänyt lattialle. He nauraa hohottivat, kun ukko puoleksi ryömien, toinen sääri laahaten, konttasi lattiata sen luo.

Antti, joka tietysti näki, missä sauva oli, meni heti ja nosti sen. Hän ojensi sen vanhukselle, joka tihruisin, sekavin silmin katsoi häneen. "Mi-mi-mistä se-se-se-ellainen po-po-poi-ika on", änkytti hän äänessä epäluuloa ja ihmetystä.

"Po-po, po-iika", matkivat talon lapset. He hyppivät korkealle ilmaan, levittivät jalkansa, iskivät ne taas yhteen ja koettivat kampata isoisäukkoa, kun tämä vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi astua ovelle vanhoilla, pakottuneilla säärillään.

"Pois takan äärestä, kersat, että saan tilaa tälle kahvipaahtimelle", sanoi emäntä vieraille lapsille, pitämättä silmällä, miten hänen omansa käyttäytyivät.

"Antti, auta isoisää, hän kävelee yhtä vaikeasti kuin äiti viimeisillään", kuiskasi Matleena. "Portailla on kauhean liukasta."

Antti kulki hitaasti, kuin häpeissään, vanhuksen perässä. Mutta tultuaan ulos, missä ei kukaan pilkannut häntä, otti hän lujasti kiinni ukon toisesta käsivarresta ja auttoi häntä varovaisesti alas portaita, liukasta, epätasaista polkua pitkin, joka johti pieneen tupaan, missä hän asui eläkkeellä.

Talonpoikien ijäkkäitä vanhempia sanotaan Norrlannissa "eläkevanhuksiksi" eli "syytinkiläisiksi", kun he ovat jättäneet talonsa ja maanviljelyksensä pojalle ja hänen vaimolleen. Vanhuksille lasketaan ja mitataan oma osansa maitoa, jauhoja, perunoita, ja senkaltaista. Elleivät lapset talossa, jonka he ovat luovuttaneet, ole hienotunteisia ja hyviä, on vanhempien vaikeata.

Pieni tupa, mihin isäukko nyt kompuroi, oli kylmä ja hoitamaton sentähden, että isoäitimummo oli kipeä ja makasi talossa läntisessä alasängyssä. Hän makasi siellä, ei parempaa hoitoa saadakseen, vaan siksi, ettei viitsitty mennä alas laittamaan ukolle ruokaa, kun muori ei nyt jaksanut, ja päästiin näin ajattelemasta hänen hoitoansa. Piialla, jonka muuten piti lämmittää ja huolehtia vanhuksesta, oli tänä iltana muuta ajateltavaa. Ukko valmistautui kylmästä väristen paneutumaan täysissä pukimissaan alasänkyyn lammasnahkavällyjensä alle. Hän oli liian jäykkä ja kylmissään jaksaakseen panna puita vielä aamusta takkaan jääneeseen kuumaan poroon.

Antti teki sen hänen puolestaan. Hän asetti sinne myöskin kahvipannun, joka seisoi hellalla.

Ukko istui sängynlaidalla katsellen poikaa, joka hänen ajatuksissaan oli kuin Jumalan enkeli, niin likaisenharmaat ja paikatut vaatteet kuin hänellä olikin.

"Si-s-si-nä saat m-m-maata täällä yli s-s-ängyssä y-y-yöllä", änkytti hän.

"Matleena ja Mauno myös?" kysyi Antti innokkaasti. Hänen mielestään olo kylmässä, siistimättömässä tuvassa vanhuksen luona, joka katseli niin ystävällisesti häneen, oli paljon mieluisampi kuin suuri, valoisa keittiö, missä vain riideltiin ja äyskittiin toisilleen.

Kevyemmällä mielellä juoksi hän ylärakennukseen katsottuaan, että puunkapulat takassa olivat syttyneet, ja että isoisä oli riisuutunut ja päässyt sänkyyn.

Kuudestoista luku.

"TOTI."

Niilo seisoi portailla Antin tullessa. Hän oli huomattavan lauhkea ja kuulosti suorastaan tuttavalliselta antautuessaan puheisiin Antin kanssa. "Aiomme mennä 'kuokkimaan' viereiseen häätaloon. Suska vie sinne maitoa, ja silloin menemme joukolla morsianta kurkistamaan."

"Sepä on teille hauskaa, se", sanoi Antti yrittäen mennä Niilon ohi sisään. Mutta tämä astui tielle.

"On se sinulle ja siskoillesi yhtä hauskaa kuin meillekin."

"Eivät suinkaan he saa mennä täällä kuokkimaan?"

"Saa kai kuka hyvänsä mennä. Kylän pojat ovat kiukkuisia tälle morsiamelle, kun hän, joka on niin rikas ja korea tyttö, on ottanut ulkopitäjän miehen, jolla ei ole edes taloa, ja joka on sellainen raukka, ettei ryyppää viinaa. Ja sentähden he panevat yöllä toimeen hauskuuksia ja pelottavat heitä. Me, tämän kylän ja naapurikyläinkin pikkupojat, menemme sinne ja olemme mukana rymäkässä."

"Mutta me emme mene. Matleena ja Mauno ovat väsyksissä ja saavat panna maata."

"Nepä juuri tahtovatkin mennä, ja Suska ja minä olemme luvanneet, että he saavat tulla joukkoon. Heillä ei näytä olleen paljon hauskaa", lisäsi Niilo äänessään jonkinlainen säälivä sävy, joka vaikutti Anttiin.

"Niin, jos he haluavat mennä, niin kyllä he minun puolestani saavat", sanoi hän.

Niilo jätti äkkiä tien vapaaksi. Antti ei havainnut häijyä välähdystä hänen silmissään.

Matleena ja Mauno tulivat innokkaina häntä vastaan. Poissa olivat väsymys ja alakuloisuus. He pääsevät katsomaan morsianta naapuritaloon! Ruustinna itse oli pukenut hänet, ja hän kuului olevan niin hieno, ettei itse kuningatar voinut olla hienompi — kultakruunussa, ja ruusuja pää täynnä, ja punainen silkkivyö ja musta silkkihame ja liivit — ja — ja —!

"Manu ja Janne-Kustaa ovat nyt oikein hyviä meille", vakuuttivat sisarukset. "Mutta hyi sentään, ne ovat tyrkyttäneet meille 'totia'."

"Oletteko hulluja, lapset, oletteko juoneet niin vaarallista ainetta?" Antin silmät laajenivat pelästyksestä. Hän rupesi puristelemaan ja kääntelemään Maunoa, aivan kuin olisi tahtonut ajaa hänestä ulos tuon kuolettavan myrkyn.

"Päästä minut, päästä minut!" huusi Mauno hillitysti, etteivät sisällä-olijat äkkäisi sitä alentavaa kohtelua, jota veli antoi hänen kärsiä.

"He kyllä vaativat, mutta me emme ottaneet yhtään totia", kuiskasi Matleena rauhoittaen.

"Isäntä kaatoi niin paljon viinaa kuumaan kahviin, että siitä tuli enemmän viinaa kuin kahvia. Ja renki tahtoi ajaa sitä meihin."

"Mitäpä te pikkuraukat sille voitte", valitti Antti. "Ja kuitenkin olette voineet varjella itseänne ensimäiseltä ryypyltä."

"Me itkimme ja pyysimme", vakuutti Matleena, "ja minä sanoin, että oksentaisin siitä".

"Mutta he tahtoivat tietysti sittenkin sitä pakottaa teille — pitääksensä hauskaa, kun ette sitte juovuksissa ollen olisi tietäneet, mitä teitte." Antin silmät paloivat tummina.

"Niin, sitä he halusivat, ja tuo renki, joka nyt juo viinapullosta, tarttui minua päähän ja piteli kiinni, sillä hän tahtoi ajaa minuun totia", mutisi Mauno mulkoillen jurosti puheena-olevaan renkiin, joka juuri asetti viinapullon omille sinertäväksi paisuneille huulilleen.

"Poika —! Mitä teit, päästäksesi häneltä pakoon?" Antti tarttui kiivaasti Maunoa hartioihin.

"Sinä rakas, kuulethan, ettei se ollut niin vaarallista", kiiruhti Matleena lisäämään. "Sillä vanha isoäiti huusi sängystä häntä. Näin hän huusi: 'Tuppu, varo itseäsi! Minä näen valoa lasten päitten yllä — ja sinun ympärilläsi on vain pimeyttä'."

"Hän kirosi isoäidille, joka on niin sairas, keuhkotautinen, niinkuin äiti, ja joka pian voi kuolla. Mutta hän laski meidät kuitenkin irti — ymmärrätkö."

Antti nyökkäsi kuten helpotuksesta. Sitte hän meni hiljaa sängyn ääreen, missä sairas makasi tuijottaen oudoilla silmillään. Hän oli saanut ilkeän yskäkohtauksen, ja Antti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen pitääkseen häntä ylhäällä ja helpottaakseen kohtausta.

Hän vaipui takaisin läähättäen.

"Älkää uskoko näitä ihmisiä, eikä lapsia. Ne eivät kunnioita vanhoja —. Eivät kunnioita isää eikä äitiä — ja silloin ei niiltä voi odottaa mitään hyvää. Sellaisia me olemme olleet kaikki tyyni tässä talossa jo aikoja sitten. — Täällä on ollut niin paljon pahuutta ja juoppoutta ja kirouksia, että ne ovat houkutelleet tänne kaikki pimeyden vallat."

Hän tuijotti eteensä ylöspäin kuin olisi nähnyt näkyjä.

"Niin monta kiitosta teille, mummu", sanoi Antti matalalla äänellä. "Äiti sanoi aina, että oppii juomaan, kun alkaa nauttia totia."

Vanhojen kuolonkalpeitten kasvojen yli välähti kuin valonhohde. "Oi, kuinka hyvältä tuntuu kuulla kiitosta. Olisi niin hyvä, jos voisin elää uudestaan ja elää paremmin. Jos lapset näkisivät, että vanhukset olisivat parempia, tulisivat kyllä hekin paremmiksi. Teillä on vanha väki ollut oikeita ihmisiä — sen ymmärrän."

"Äiti, hän oli kerrassaan oikea. Hän opetti meille sitä, mikä on oikein — ja hän itse teki niin."

"Minä näen sen —. Hyvin teille käy. — Mutta varokaa itseänne näiltä ihmisiltä ja lapsilta —. Niillä on teitä vastaan pahaa mielessä."

"Mitä te jankkaatte? — Anna muorin olla, hän ei tee muuta kuin haukkuu ja yskii päivät päästään", rähisi Niilo ja nykäisi Anttia käsivarresta. "Tule nyt, meidän pitää mennä. Suska on valmis."

Lapset lähtivät, sekä vieraat että talon omat. Niilo tempaisi heidät mukaansa, kun he tahtoivat pysähtyä sanomaan hyvää yötä Helokille.

Seitsemästoista luku.

HÄÄTALO.

He tulivat häätaloon. Ovet olivat auki, ja sisältä höyrysi lämmintä. Ikkunoiden ulkopuolella näytti olevan väkeä tupaten täynnä; he kurkistivat sisälle saadakseen nähdä morsiamen. Juuri kun lapset pääsivät perille, tuli hän ulos näyttämään itseään. Morsiusneidot, jotka olivat pitäneet telttaa morsiusparille kirkossa, saattelivat häntä.

Totisesti oli hän korea, tuo nuori morsian. Hän oli pitkäkasvuinen ja uljas ja kantoi kultakruunua. Sen pienet kultalehdet helisivät hänen liikkuessaan tai puristaessaan kättä ja "kiittäessään" kaikkia kylän tyttöjä. He olivat, kuten tapa vaati, tuoneet maitoa riisiryynipuuroon ja juustokakkuun. Ruusuja oli morsiamelta, ruusuja seppeleenä pään ympärillä ja köynnöksenä olkapäästä vyötärölle. Ruusuja mustassa silkkipuvussa, sen lisäksi valkea huntu, ja leveä, punainen, keltakukkainen vyöhyke, joka ulottui aina hameenhelmaan asti.

Hyvältä ja lempeältä hän näytti. Hän etsi silmillään vanhuksia ja pikkulapsia, jotka eivät jaksaneet tai uskaltaneet tunkeutua esiin. Heidät hän kutsui luokseen, heidän kättään hän puristi tai puheli heidän kanssaan.

"Ei, mutta kas, kolme lasta, joita en tunne. Tulkoot he tänne, että saan kiittää heitä. Se tietää onnea, kun kulkurilapset tervehtivät tällaisena päivänä."

Morsian meni alas portaita ja vei Antin sisaruksineen mukanaan. Heissä oli jotain kärsivää, kuihtunutta ja kuitenkin valoisaa ja ujostelematonta, joka ikäänkuin kiinnitti häntä heihin. Hehän olivat myöskin ulkopitäjäläisiä; sellainen tulisi hänestäkin sillä seudulla, jonne hän joutuisi muuttaessaan "alamaahan", missä hänen nuori puolisonsa oli sahanhoitajana.

"Nyt olette häissä, että sen tiedätte", hymyili hän lapsille. "Jos olette Hallatunturilta, niin olette syöneet pettua jo pari vuotta. Mutta tänä päivänä pitää teidän syödä riisiryynipuuroa ja vierrelimppua voin ja lihan kanssa, ja kahvia pitää teidän saada ja vehnästä niin paljon kuin jaksatte."

Morsian huusi ruuanlaittajaa, joka seisoi leipomotuvan portailla. Lasten piti saada aikamoinen ruokamytty mukaansa lähtiessään, varoitti hän.

Naapurin lapset tulivat myöskin sisään ja saivat hekin osakseen tavallisen tarjoilun. Mutta morsian ei välittänyt heistä sen enempää.

Tunturilapset saivat sellaisen aterian, jonka vertaista he eivät koskaan olleet mielessään kuvitelleet. Suska, joka muiden ihmisten joukossa oli aivan kuin toinen tyttö, siisti, iloluontoinen ja suorastaan hyvä, otti heidät aivan odottamatta huostaansa. Heidän täytyi tulla katsomaan tanssia ja leikkejä ja nähdä hänenkin tanssivan, sillä sitä hän osasi. Hän ehti lasten kera tuskin ovelle, kun uljas, notkea tukkilainen saapui ja tarttui hänen käteensä.

Nuoriso meni jo piiritanssia. Muuan tyttö kulki piirin mukana sen sisäpuolella erään pojan rinnalla. Hän lauloi kirkkaalla, korealla äänellä:

"Rukkaset annan muutamalle kosijalle, katsojalle. Sä olet minun armahaisein kaunokaisein! Hihhei. Hihhei, sen tuuli vei."

Sitte otti koreaääninen tyttö heti toisen pojan, joka näytti siitä hyvin tyytyväiseltä. He pyörivät piirissä, ja nyt hän lauloi:

"Tule ystäväin, tule tanssimaan kanssani piiriin heipparallallaa. Ilon päivänä, se on määränä, älköön suru koskaan tulko."

Morsian ja sulhanen tanssivat piirin sisällä. He lauloivat tuota samaa laulua, jonka sävel on niin sydämellisen kaunis. He katsoivat toisiaan silmiin niin nuorina ja koreina ja uljaina mieleltään. Alotettiin toinen sävelmä. Kaikki lauloivat ja tanssivat piirissä. Pilaa tehden juoksi poika piirissä. Hän lauloi ja tyttö vastasi. Näin he leikkivät leikin toisensa jälkeen.

Tanssi seurasi yhä tanssia. Antti ja Matleena seisoivat ovella. Mauno oli ryöminyt heidän taakseen ja uinui suloisesti pää niin asetettuna, että ensimäinen tulija saattoi potkaista sitä tahtomattaan tai suorastaan aikalailla polkea häntä.

Tanssileikit olivat lopussa. Tuli viulujen vuoro, joita oli kaksi. Soittoniekat polkivat tahtia, niin että lattia heilui, morsiuspari tanssi.

He tanssivat muutamia kertoja jokaisen kanssa, jopa morsian lopuksi Antinkin kera, joka ryysypukuaan ujostellen kömpelösti tanssi mukana sotkeutuen tahdista kuin kolmivuotias lapsi.

Hän sai morsiamelta kiiltävän kakstoistaäyrisen, kun tämä kauniisti katsoen taas jätti hänet ovelle.

Pitihän sitte Matleenan, pikkutytönkin, tanssia sulhasen kera.

Hän heitti vanhan saalin yltään. Hiukset valahtivat olkapäille välkkyvinä kiharoina, mikä teki hänet kauniiksi huolimatta kömpelöistä vaatteista. Hänen poskensa punottivat, kun hän niin ujosteli ja oli ylpeä samalla. Mutta tahdin hän piti ja tanssia hän osasi, niin että niiden, jotka katselivat, täytyi nauraa, niin hupaista oli nähdä, miten varmasti pienet lapikasjalat kulkivat. Myöskin hän sai kakstoistaäyrisen, ja yhden "pikkupojallekin", joka oli ollut heidän joukossaan. He saivat viemisiä nyytteihin ja useamman kuin yhden hyvän pyörylän ja kakun. Heillä oli niin hauskaa, että he loistivat ilosta siinä seisoessaan. Ihmisethän olivat niin hyviä heille.

Häissä-olevat lapset hiipivät vähitellen heidän luokseen tahtoen tehdä tuttavuutta. Äkkiä kääntyi Matleena Anttiin päin.

"Poika, minä kuulen Helokin äänen."

"Oletko hullu? Ei se voi tänne asti kuulua ja tällaisessa metelissä." Antti katseli ympärilleen aivan ymmällään. Hän oli unohtanut hetkeksi tavallisen elämän, edesvastuun ja huolenpidon niistä, jotka olivat hänestä riippuvaisia.

Hän katsoi pelästyneenä soittajien nurkkaan. Katse etsi vaistomaisesti Niiloa ja kahta muuta poikaa, joiden, se johtui nyt vasta hänen mieleensä, pahansuovat, häijyt kasvot hän oli vast'ikään nähnyt tanssiessaan morsiamen kanssa. Hän kumartui sanaakaan lausumatta nostaakseen Maunoa.

"Nyt tanssimme morsiamelta kruunun", sanoi pieni tyttö, joka oli hyvin morsiamen näköinen. Hän ojensi kauniisti hymyillen kätensä Antille. "Kiiruhda! Juomme kahvia ja sitte kastamme", intoili pikku Anna, joka oli seisonut Antin vieressä ja katsonut häneen pitkän aikaa.

Antti katsahti hänen kauniisiin silmiinsä, jotka ikäänkuin vetivät häntä puoleensa. Mutta sitte hän työnsi takaisin hänen kätensä.

"Tyttö, minun pitää lähteä. Matleena kuulee vuohen äänen, eikä se ikipäivinä merkitse hyvää. Hän kuulee, vaikka hän ei voi kuulla." Näillä, pikku Annalle sangen käsittämättömillä sanoilla, lähti Antti sisaruksineen tiehensä.

"Tule meille taas huomenna!" huusi hän Antin jälkeen.

"Kiitos, sen kyllä teemme."

Ja lapset poistuivat kiireesti.

Kahdeksastoista luku.

PAKO.

Kun he hengästyneinä juoksivat pihan yli, kohtasivat he seurueen, joka oli pelättää heidät järjiltään. Mauno huusi täyttä kurkkua. Siinä oli joukko renkejä ja poikia, jotka tulivat hiipien häätaloa kohden, vaatteiden päällä punavärillä paikka paikoin värjätyt paidat. Heillä oli tuohiset naamarit, joissa oli silmiä varten pyöreät, suuret reijät ja jonkin vanhan metsäkuusen naavasta pitkät leukaparrat. He heiluttivat palavia tervaskimppuja, joita he kantoivat käsissään. Joka ikinen oli juovuksissa. Lapset tunsivat kauhistuksella sen äänen, joka kulki etunenässä. Se oli naapuritalon renki, joka oli tahtonut pakottaa Matleenaa ja Maunoa juomaan totia. Hänkin tunsi heidät ja rupesi ilkeästi ulvoen juoksemaan heidän perässään. "Juoskaa lapset, juoskaa! Minä kaadan sinut, sillä sinä olet juovuksissa, ja minä olen selvä." Ja varjelkoon, miten he juoksivat, Matleena ja Mauno. He lensivät nopeammin kuin kesällä vuohipaimenina ajaessaan takaa pakenevia vuohia.

Antti pysähtyi äkkiä, kun renki oli aivan hänen niskassaan. Hän pani notkeasti jalkansa eteen. Raivoisasti kiroten kaatui suuri, roteva mies mäkeen.

"Odota sinä, huomenna tapaan sinut taas, silloin pieksen sinusta karskeuden", mylvi renki kömpelösti nousten, mutta sai jalat allensa nähdessään muun joukon jättävän ja jo lähestyvän häätaloa. Antti kuuli karjunnan, minkä he siellä ikkunoiden alla päästivät, ja käsitti, että siellä syntyisi raju tappelu. Hän oli kuullut ja nähnyt tarpeekseen ymmärtääkseen, että osa kylänpojista tahtoi "piestä" ulkopitäjäläissulhasen, joka oli ottanut heidän kylästään korean, rikkaan morsiamen. He olivat juoneet viinaa rohkeutta saadakseen. Häätalossa, missä kaikki oli ollut valoista ja onnellista, missä oli syötyä veisattu virsiä ja luettu rukous ja kauniitten sävelmien mukaan tanssittu, oli nouseva meteli ja surkeus suuri. Antti juoksi voimiensa takaa — hän lensi — hän, kuten pikku siskotkin.

Silloin kuului halkovajasta, minne he olivat panneet Helokin, omituista, tukahtunutta määkinää. Jotakin oli tapahtunut vuohelle. Niin, jotakin oli sille tapahtunut! Jotakin, joka oli vähällä lopettaa viisaan, kelpo eläimen, ellei Matleena kesken hääiloa olisi ollut kuulevinaan Helokin määkivän.

Helokki, heidän pieni piikansa, kaunokkinsa, kultahelmensä, makasi lastuissa läähättäen, verta vuotaen kaulaan ja mahaan viilletyistä haavoista. Lapset saattoivat sen selvästi nähdä, sillä yö oli pitkälle kulunut, ja täysi kuu loisti vajan aukosta sisään. Antti oli kuolon kalpea. Pikkusiskot itkivät. He olivat polvillaan Helokin vieressä.

"Ota esiliina edestäsi. Matleena. Minä panen lunta haavoihin ja sidon kiinni villakaulahisellani."

"Helokkia on purtu", jatkoi hän tylyllä äänellä. "Hän, joka saattoi antaa isoisän ryömiä kainalosauvaa etsimässä, hän on kyllä voinut tämänkin aikaansaada! Ja joku on usuttanut häijyn koiran sen kimppuun."

"Niin, ja ne ovat pitäneet kiinni Helokista, sillä se on aina osannut puolustautua koiria vastaan — ja kas", jatkoi Matleena nyyhkyttäen. "Sen sarvissa ei ole nyt yhtä ainoata koiran karvaa. Se ei ole saanut puolustaa itseään. — Kaikki pojat ovat olleet täällä ja pitäneet kiinni siitä; täällä haiseekin niin siltä inhottavalta tupakalta, jota pureskellen tuo Niilo-heittiö kulkee", puhisi Matleena.

"Isoisä sanoi, että varoisimme heitä", sanoi Antti mietiskellen.

"Minä niin pelkään, että tuo renki ajaa meihin totia huomenna", valitti Matleena.

"Hän kyllä miettii kaikkea pahaa minunkin varaltani", sanoi Antti synkän ja miettivän näköisenä. "Hän kiukustui rajusti, kun sain sellaisen miehen kumoon."

"Ei ole ensinkään sopivaa olla tässä talossa", marisi Mauno — "tuntee itsensä niin merkillisen turvattomaksi."

"Me lähdemme pois täältä ja tässä paikassa", kuiskasi Antti.

"Pojat eivät ole kaukana. Minä näin, miten he juoksivat täältä ja kyyristyivät ojaan aidan taakse. Ne kai pelästyivät, kun niin pian tulimme heitä häiritsemään, sillä he luulivat varmaankin, että jäisimme koko yöksi häätaloon."

"Kun tulimme, kuulimme Helokin ääntelevän niin kummallisesti. Pojat huusivat: hus, hus, hus! Tuo häijy, harmaa koira oli juuri hyökkäämäisillään Helokin kimppuun purrakseen sitä", kertoi Matleena läähättäen.

"Mutta ne pelästyivät, kun minä tulin", tarttui Mauno puheeseen.

"He väijyvät vielä hetken häätalossa", keskeytti Antti säälivästi katsoen Maunoon. "Siellä on nyt tappelu pahimmillaan ja siellä on renkikin, sinne emme siis voi mennä, emmekä saata tännekään jäädä."

"Helokki, rakkahin — kaunokainen, nouse nyt sen verran, että voit tulla kelkkaan", jatkoi Antti.

Helokki, joka kyllä käsitti lasten tuskan ja oli yhtä peloissaan kuin hekin, nousi vaivalloisesti.

Antin ja Matleenan tukemana kompuroi se ulos. Lampaannahkavälly levitettiin kelkalle niin tasaisesti kuin suinkin, ja Helokki käsitti kyllä tarkoituksen. Se kiipesi sinne, ja vajosi ähkivällä huokauksella laatikkoa muistuttavaan kelkkaan. "Mitä pahaa minä olen tässä talossa tehnyt, että minun pitää tuollaisen ilkeyden alaiseksi joutua", ajatteli Helokki. Lapset askaroivat nopeasti ja äänettömästi vuohen ympärillä.

"Lähdemme liikkeelle tuon vuoren kautta", kuiskasi Antti,

"Niillä on koira mukanaan häätalossa. Se huomaa kyllä, jos kuljemme ohi, ja silloin ei ole Helokin enempää kuin meidänkään asiat hyvin."

"On mainion hyvä, etteivät kelkanjäljet voi näkyä", alotti Matleena taas. "Polku vuorelle on iljanteinen."

Lapset lähtivät liikkeelle. Antti veti, Matleena työnsi, ja Mauno kulki vieressä katsoen, ettei vuohella puuttunut mitään.

"Minun mielestäni on kovin ilkeätä mennä talosta lausumatta kiitoksen sanaa vanhuksille", sanoi Antti ja pysähtyi, kun he olivat ehtineet ulkohuoneitten sivu.

"Mutta, rakkahani! Meidänhän täytyy kiiruhtaa", vaikeroi Matleena.

"Niin, ne ottavat meidät, enkä minä yksin voi niille mitään, ties vaikka taas tahtoisivat ajaa meihin kannuttaisin totiakin", napisi Mauno.

"Seisokaa kumminkin tässä aivan pieni hetki", sanoi Antti värisevällä äänellä. Vilauksessa oli hän poissa.

Hän juoksi isoisän luo tupaan. Vanhus istui suorana sängyssään tuijottaen eteensä ikäänkuin kuunnellen. Hän ymmärsi kyllä kokemuksesta, mitä häätalossa tapahtui. Ennen muinoin oli hän sellaista maininnut 'poikien leikiksi', ja se oli hänen mielestään ollut raukka, joka ei voinut olla sen tapaisessa mukana. Mutta nyt hän näki sen toisessa valossa. Hän suri myöskin vierasten lasten tähden, jotka olivat aivan täydellisesti hänen lastenlastensa hoivassa. He saisivat pelästyä, rääkkääntyä ja kiusaantua. Hän tiesi kyllä, miten sen talon lapset käyttäytyivät kaikkia sellaisia kohtaan, jotka he arvelivat voittavansa, niinkuin vanhoja, voimattomia tai sairaita, köyhiä, yksinäisiä lapsia ja turvattomia eläimiä kohtaan. Ukko säpsähti, kun Antti seisoi hänen vieressään lämmintä kahvikupillista tarjoten. "Kas tässä, tänä yönä on kylmä, ja kahvi oli lämmintä pannussa. Minä lisään tulta. Ja sitte kiitoksia teille, vaari, oikein paljon!"

"S-s-s-sinunhan p-p-piti m-maata täällä?"

"Minä en uskalla. Ne lopettavat täällä vuohen ja tahtovat lapsia juomaan totia. Ja minullekin ne tahtovat tehdä ties mitä pahaa."

"N-n-niin s-s-se on." — Ukko nyökkäsi vakuudeksi. "Olen ty-ty-tyytyväinen, e-että tu-tu-tulit, s-s-si-sillä o-olen a-a-ajate-tellut a-a-an-taa s-si-sinulle t-tämän ke-ke-kellon."

Isoisä otti naulasta suuren hopeakellon, joka riippui sängyn seinustalla.

"M-m-minä olen k-k-kohta lo-lo-lopussa. E-e-en mi-mi-nä n-nä-näekään m-m-mitään. O-o-ota k-ke-kello. P-p-po-jan la-la-lasten ei pi-pi-pidä s-si-sitä s-sa-saada! O—o-o-ota se! ja Jumala s-s-seu-seuratkoon s-s-sinua!"

Antti seisoi kello kädessä — hämmästyksestä ja pelosta jäykkänä, aivan kuin olisi vanhus uhannut häntä vihaisilla sanoilla, sen sijaan että hän sai sellaisen lahjan.

"S-i-si-tten s-s-sinun p-p-pitää o-o-ottaa v-v-vällyt, jotka o-on yli-s-sängyssä. O-o-on k-k-kylmä. M-m-me-em-me n-n-niitä ta-ta-tarvitse. A-a-akka l-lo-loppuu p-p-pian h-h-hä-hänkin. — Kiiruhda, poika!" sanoi hän yht'äkkiä puhuen selvästi. "Kohta ne joutuvat häätalosta. Kiiruhda! Kuuletko! —"

"Minun täytyy ensin kiittää teitä, isoisä, sillä te olette ollut niin kovin hyvä meille. En minä tiedä, voinko ottaa teiltä kelloa — enkä vällyjä liioin."

"S-s-si-sinun pitää ottaa, mitä minä annan s-s-sinulle, p-p-poika! Ei ole liian a-a-a-aikaista, että saan t-t-tehdä v-v-v-aikka k-ku-uinka vähän h-h-y-vää. M-m-m-mi-nusta on n-n-n-niin h-h-h-helppoa n-nyt, k-k-un s-s-sain s-sen t-teh-dyk-si. J-j-juokse! n-nyt p-p-paikalla. N-n-ne a-am-ampuvat h-hää-häätalossa."

"No niin, sitte tahdon kiittää isoisää. — Ja terveisiä mummolle!" Antti kohensi pielusta ukon jäykän niskan alla, peitteli hänet hyvin vällyillä ja asetteli halot takkaan siten, että ne palaisivat kauan.

Kello taskussa ja vällyt käsivarrella hän vielä kerran pysähtyi, vaikka oli jo avannut oven poistuakseen. Hän otti päästään kuluneen koirannahkalakin ja kumarsi: "Monta kiitosta teille, isoisä!"

Mutta isoisä ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän lepäsi kädet vällyillä tottumattomasti, vaivalloisesti ristissä ja mutisi itsekseen. Antti ymmärsi hänen rukoilevan, sillä hän kuuli sanat: "Isä, Jumala — Jeesus", jotka hän niin monta kertaa oli äitinsä huulilta kuullut hänen viimeiseen hetkeensä saakka.

Kahdeskymmenes luku.

TULI.

"Surkeata, miten kauvan olet ollut poissa", sanoi Matleena, kun Antti tuli juosten kelkan luo, jolle hän ja Mauno olivat painautuneet Helokin viereen.

"Tuntui pahalta lähteä isoisän luota. Mutta sain tämän häneltä." Antin silmät loistivat, kun hän näytti sisaruksille hopeakelloa, joka naksutti ja kävi kunnollisesti, ja kun hän saattoi levittää vällyn vuohen päälle.

Lasten kesken syntyi iloa ja ihmettelyä, ja he keskustelivat pitkältä siitä, miten erinomaisia vanhukset olivat, ja miten ilkeitä talon lapset, jotka tekivät heille kaikkea pahaa mitä keksiä saattoivat. He puhelivat läähättäen. Tie nousi korkeutta kohden, ja niillä kohdin, mistä metsänajajat olivat takareillään kulkeneet, oli se roukkeloista ja epätasaista.

"Meidän pitää kiirehtiä voimiemme takaa", sanoi Antti. "Ne saattavat pian olla kintereillämme."

"Häätalosta riensi ratsastava mies", ilmoitti Matleena. "Saattepa nähdä, että hän läksi hakemaan nimismiestä. — Monet niistä, joilla oli verenvärinen paita, lähtivät myöskin sieltä ja juoksivat jokainen tahollensa."

"Renki voi hänkin nyt olla kotona milloin hyvänsä", sanoi Antti. Hän iski nauloitetut pikisaumakenkänsä jäätikköön ja veti niin paljon kuin jaksoi.

Edellisen päivän suojan jälkeen oli yöllä tullut aikalailla kylmä. Tien molemmin puolin levisi hanki jääkenttänä joka suunnalle. He saivat kelkan vedetyksi väsyttävältä, epätasaiselta metsätieltä ja jatkoivat matkaansa sinertävää hankea pitkin, lumen peittämien niittyjen ja vainioiden halki ja yli jäästä kiiltävien kivien, purojen ja pikku nevojen.

Antti otti tähdistä merkin, katsoi, että Kalevan miekka oli etelän puolella ja aamutähti, joka loisti suurena ja kirkkaana, suoraan edessä. He seurasivat yhä jotenkin tarkkaan joen laajoja mutkia. Sen molemmin puolin kauvas metsiin ja vuoriin ulottuivat laaksopitäjät, vaikka niitä eroittikin toisistaan pitkät metsätaipaleet ja suuret järvet.

Joki juoksi lännestä itään merta kohti, ja sitä suuntaa vaelsivat lapsetkin. Nyt oli vain tärkeintä päästä asutulta seudulta syvälle metsään, pelastua teillä liikkuvasta, vaarallisesta joukkueesta ja joutua suojaavan metsän läpi kylän ohi toiseen pitäjään. Aamu jo sarasti. Aurinko pilkisti kuin leikkien etäisten, terävien tunturihuippujen takaa, sieltä, minne Matleena luuli maailman loppuvan. Sitte se jäi toisen tunturihuipun taa. Sitte se jälleen pilkisti näkyviin ja kimalteli kaikissa pienissä tuvan ikkunoissa ja unenpöppöröisten lasten silmissä. Vielä kerran leikki aurinko piilosillaoloa, peittyen korkean, pyöreäksi muodostuneen tunturin taa. Mutta sitte se yht'äkkiä säteilevänä nousi, levitti ohuen, välkkyvän kultavaipan yli koko lumipeitteisen lakeuden ja valoi kultaa yli tunturihuippujen ja vihreitten kuusten sekä mäntyjen, niin että joka ainoa havuneulanen kimalteli ja rungot hohtivat kullanpunaisilta.

Se oli verrattoman koreaa. Lapset eivät tunteneet pienintäkään väsymystä, eivät edes nälkää. He olivat hiljaa istuneet kelkanlaidalle ja katselivat, miten aurinko nousemistaan nousi. Nyt ei se ainoastaan säteillyt. He alkoivat tuntea siitä lämpöä. Matleena tarttui Maunon käsiin. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja sanomattoman iloiseksi, kaukana kun olivat kylästä; ei ainoatakaan taloa ollut näkyvissä. Laulu ja tanssinsävelmät olivat hänen mielessään. Hän tahtoi vain tanssia ja hyppi eteenpäin hangella Maunon kera polskantahdissa.

"Käy ystäväin', käy tanssimaan kanssani piiriin heipparallal-laa."

Ploms, pläiskis sukelsi hänen toinen jalkansa läpi lumen. "Surkeus sentään, aurinko pistää pukinjalkaa minulle", nauroi hän kämpien jälleen pystyyn.

"Niin, ja kyyditsee meidät metsään majaa etsimään. En ymmärrä, miten löydämme oikein laajaoksaisen kuusen", sanoi Antti, jonka silmät aurinko oli huikaissut, niin että hän näki edessään vain mustaa, keltaista ja punaista, sillä hän oli totisena istunut ja tuijottanut suoraan aurinkoon, joka niin nopeasti kohosi vuoren yli.

He olivat saapuneet kaskeen, missä lumi oli alkanut sulaa kaadetuilta hirsiltä, kannoilta ja rydöiltä, ja kiirehtivät nyt syvälle metsään, missä hanki vielä kannatti.

Helokki oli toipunut, tai eivät liene kolahtelut milloin yhteen, milloin toiseen puunrunkoon häntä miellyttäneet. Hän potkaisi aivan odottamatta vällyt päältään ja hyppäsi tiehensä syvemmälle metsään esiliina ja kaulahinen vatsan ja kaulan ympärillä.

Uskomattoman helposti löysi vuohi suuren, tiheäoksaisen kuusen, joka sopi tuvaksi, sellaisen, jota lapset olivat koko aamun turhaan etsineet.

Helokki asettui ihan jättikuusen alle, joka levitti oksansa ympärilleen läpitunkemattomana kattona. Lumi oli jo sulanut alta pois tai kenties ei sitä milloinkaan ollut päässyt sinne tunkeutumaankaan.

"M-ä-ä", määki Helokki. "M-ä-ä. Täällä asuu viisas vuohi, jolla, vaikka on maannut kelkassa esiliina vatsan ympärillä, on ollut silmät päässään. M-ä-ä. Tulkaa tänne, te kultaiset, pikku ihmisvohlat, niin tarjoan teille juotavaksenne lämmintä, nuorta maitoa, levätäksenne pehmeää sammalta ja kestitykseksi paleltuneita, makeita puoloja sekä katajanmarjoja. M-ä-ä, olkaa niin hyvät!"

"Hän pyytää meitä luokseen. Näettekö, kuinka Helokki näyttää suurelta ja mahtavalta", hymyili Matleena. "Nyt minä jään tänne ovelle, kunnes hän pyytää minua peremmälle istumaan."

Matleena nosti raskasta, tiheää oksaa, astui sen sisäpuolelle ja jäi seisomaan paikalleen veitikkamaisesti katsoen vuoheen.

Mauno seurasi ja noudatti hänkin samaa huomaavaisuutta kuin vieraisiin mennessä.

"M-ä-ä", sanoi Helokki, "olkaa tervetulleita ja istukaa."

Hän sipsutti suurta runkoa kohden, jonka korkeat juurimukulat olivat niin ihmisille kuin vuohille mukavat istuin- ja makuupaikoiksi.

Antti tuli "sisään", vetäen kelkkaa perässään.

Hän otti siitä kontin sekä tervaspäreet ja vällyn. Sitte hän kaatoi kelkan kumoon kaikkia neljää pylvästä vasten. Matleena toi "pöytään" pienet puuastiat täynnä vaahtoavaa, lämmintä maitoa sekä häätalon pyörylöitä ja leipää.

Pöytä oli juurimukulapenkkien ääressä. Lapset, lukivat pöytärukouksen, söivät siivosti ja hitaasti ja olivat mielestään omassa tuvassaan asuvia suurtalonpoikia. Matleena korjasi "pöydän", teki istuinpaikan kuusenrangon toiselle puolelle, puhdisti sitte astiat lumella ja pani ne kumolleen.

Sitten valmisti hän "alasänkyyn", suureen juuri mukulasyvennykseen kuusenrungon vieressä, sisarvuoteen, asettaen vanhat vällyt alle ja uudet päälle.

Antti ja hän puhuivat senjälkeen kuiskaten keskenään, ettei Helokki kuulisi heitä. He pohtivat nimittäin, voisivatko ottaa hänetkin hienoon sänkyynsä.

"Hän saanee olla meidän eläkemuorimme", sanoi Matleena hätäisesti, kun Helokki, joka tunsi itsensä täysin kotoiseksi, ilman pienintäkään epäilystä tai ajatusta siitä, mikä sopi tai ei, kiipesi ylös ja laskeutui maata vällyille.

"Niin, ja silloin meidän täytyy olla oikein hyvät häntä kohtaan", intoili Antti. "Minä menen ulos ja etsin sille nuorkoivun oksia ja hienoja männynhavuja! Sillä hän on tietysti hampaaton, ja siitä tulee kuin näkkileipää ja kahvia vanhalle isoäidille."

"Ajatelkaa, hän on viisaampi kuin minä", sanoi Mauno, joka toi kaksi kourallista kylmettyneitä puoloja sisaruksille; hän oli poiminut ne melkein huoneesta. "Sillä nähkääs, kun kävellä kohlusin ja etsin vettä, juoksi hän oikopäätä pikku purolle, joka on aivan tässä vieressä. Ja nyt hän menee maata, sillä hän ajattelee tietysti, että meidän, jotka olemme kulkeneet sekä päivän että yön, tulisi tehdä samalla tavalla."

"Mutta nythän on keskipäivä", vastusti Antti, jonka mielestä ymmärtäväisten ehdotusten piti lähteä hänestä eikä pikkumiehestä tai vuohesta.

"Niin, sitten saa auringonpaiste muuttua kuunvaloksi", tarttui puheeseen Matleena. "Olen niin väsynyt, etten viitsi edes riisua yltäni enkä kuivata kenkiäni tulen edessä." Hän oli lämmittävinään käsiään takkavalkean ääressä. "En viitsi kuivata edes sinunkaan kenkiäsi, Mauno", lisäsi hän, "saat asettaa ne sängyn viereen." Matleena oli perin totinen.

"Luulenpa, että minäkin paiskaan itseni maata niinkuin olen", arveli Mauno, "metsästä kun tulen, olen niin väsynyt, että olen aivan lopussa. Olen nimittäin kaskella kaatanut muutamia pikku kuusia, ja selkä ja käsivarret tuntuvat aivan taittuneilta."

"Mutta tottahan ensin suljet pellin, että saamme lämmintä", hymyili Antti hiukan veitikkamaisesti.

"Niin, hertti sentään! Mutta pelkäsin melkein häkää, ymmärrättekö." Matleena kääntyi yhtäkaikki takaisin takkaa kohden. Hän kurkotti vaivalloisesti käsiään ylöspäin ja repäisi erään oksan sivulle.

Väsynein, huolestunein emäntä-ilmein laahusti hän sitten sänkyyn, missä hänen oli vaikea saada valtaansa näkyviin. Sen talon eläkevanhus osasi pitää lapset aisoissa, sillä isoäiti Helokki ponnistihe karkeaa, tukevaa kuusenrunkoa vasten, ojentaen kaikkia neljää koipeaan aivan kuin olisi aikonut yksin hallita koko vuodetta. Ellei hän olisi ollut eläkevanhus, olisi melkein voinut kiukustua häneen. Emäntä oli aivan neuvoton nuoren väen ja lapsen sängyn paikasta. Mutta sitte hän käsitti, mitä vanha isoäiti tahtoi. Hän oli kipeä. Hän halusi vatsalle uuden kääreen. Ja sen hän saikin.

Talonväki ryömi sänkyyn, yhteen mykkyrään koko joukko, ja veti vällyt silmilleen estämään "kuunvaloa", joka pilkisti tiheitten, paksujen puunrunkojen välistä ja lämmitti ilman, niin että lapset uneksivat nukkuvansa lämmitetyssä tuvassa päällään paksut, raskaat, uudet vällyt. Helokki oli laskeutunut heidän päälleen lämmittääkseen itseään ja heitä. Se makasi siinä märehtien, räpytteli pitkulaisia silmäteriään auringon paisteessa ja kuunteli vaanivan tarkkana. Täytyi olla varuillaan petojen suhteen, sitä paitsi oli metsässä ihmisiä ja koiria. Helokki kuuli kyllä!

Ylpeänä se katseli ympärilleen. Täällä, tiheitten, maata väistävien kuusenoksien alla, he olivat hyvässä turvassa, täältä ei kukaan voinut nähdä heitä. Vuohi märehti kaiken päivää puoleksi suljetuin, mutta kuitenkin näkevin silmin. Hopeakello, joka riippui eräässä oksantyngässä puunrungossa, naksutti tunnin toisensa jälkeen. Kuuvalo heikkeni ja viileni vaimeten ruusunpunaiseksi iltaruskoksi. Se muuttui joutavan kalpeaksi. Ja yhä nukkuivat lapset.

He nukkuivat, kun oikea kuu, pakkanen seuralaisenaan, nousi taivaalle, nukkuivat, vaikka askeleita ja ihmisten sekä haukkuvien koirien hälinää kuului varsin lähellä heitä, nukkuivat, kun kaikki metsässä muuttui hiljaiseksi ja kuolleeksi. Mutta silloin he heräsivät.

Kunpa heillä vain olisi ollut tulitikku, yksi ainoakaan, niin olisi käynyt päinsä saada tulta. Olihan heillä kokonainen kimppu tervaspuikkoja siinä, mihin Matleena oli takan paikan raivannut. Hän värisi vilusta, niin että tuskin saattoi puhua.

"En minä voi nousta, enkä minä voi lypsää. Me palellumme kai kuoliaiksi."

"Ei arvatenkaan ole muuta neuvoa kuin ryömiä takaisin vällyihin, niin että saamme maata täällä, kuten Kaarle XII:nnen sotilaat ja odotella aamua, kunnes aurinko tulee", sanoi Antti ja valmistautui taas sankarillisesti ryömimään vällyjen alle.

Matleena heitti ylleen isän vanhan nutun, jonka he olivat saaneet Pekka-Erkin peruina.

Kun hän istui lypsämässä nuttu hartioilla, pudota tupsahti kuusenkäpy hänen päähänsä ja hyppäsi sitte nutun tyhjänä ammottavaan taskuun.

"Tämä on varmasti oikein kaunis kevätlehmä. — Mauno saa sen, kun hän herää", ajatteli Matleena perin tyytyväisenä, kun hän pujottaessaan kätensä taskuun tunsi siellä pehmeänliukkaan, pihkantahmean kevätkuusen kävyn.

Matleenalle kävi niinkuin kaikille, jotka jotakin löytävät. Hänessä heräsi halu tutkia, eikö siellä olisi enemmän sellaisia, ja niin hän pisti uudelleen kätensä taskuun, mistä oli löytänyt "lehmän".

Kyllä, siellä oli todella jotain muutakin. Siellä oli jotain, mikä hetkessä poisti sen viluisen, tuskaisen pimeänpelon, joka oli painanut ja kiduttanut Matleenaa, kun hän siinä yksin istui pimeässä kuusen alla lypsämässä.

Olihan se kuin ihme — niinkuin äiti taas olisi ollut lastensa läheisyydessä ja auttanut heitä oikealle tolalle.

Sillä taskunpohjalta olivat Matleenan haparoivat sormet löytäneet kaksi tulitikkua.

Vaikka he olivat niin kauvan käyttäneet vanhaa nuttua, pitäneet sitä yllään lämmittävänä verhona, liehuneet ja leyhkineet, eivät he koskaan olleet huomanneet, että taskuissa oli jotakin. Oli selvää, että tikut olivat jääneet sinne kauvan aikaa sitte, kun isä vielä talven mittaan teki metsässä työtä ja poltteli väliin pikkupiippua.

Matleena piti tikkuja kädessään. — Hän haistoi niitä. — Oikein! — Niillä oli oma oikea rikkihajunsa.

Hän oli niin ratki iloinen, että hän olisi voinut ääneensä huutaa. Hänen ensimäinen nopea ajatuksensa oli ilmaista Antille ilonsa.

Mutta — Niin — paras oli vaieta. — Sillä entä jos tikut eivät syttyisi? — Siten hän vain viekoittelisi Antin iloitsemaan siitä, mikä silloin muuttuisi surulliseksi ja raskaaksi.

Matleena haparoi kiirehtien, kumoon kaatuen ja kompastuen, takkaa kohti. Sen viereen, oksalle, oli hän ripustanut kontin.

Hän kopeloi ja etsi sitä pilkkopimeässä.

Hei! — Siellä se kuitenkin oli! Ja juuri sen alapuolella oli kimppu tervaspäreitä, mitkä hän oli "mielikuvitustakkaan" järjestänyt. Niin, jos — jos, — jospa niissä pienissä tikkuvaivaisissa nyt vain olisi eloa!

Hän riipaisi tikkua vapisevin käsin yhden, kaksi, kolme, neljä kertaa pientä, lämmintä, lujaa lapikastaan vasten — lapikkaat hän oli tietysti pitänyt jaloissaan.

Mutta hän oli liian innostunut, liian kiihkeä. Tikku hehkui ja loisti silmänräpäyksen, juuri kun Matleena piti siitä niin lujasti kiinni, että se meni poikki — sitte se upposi märkään sammaleeseen ja sammui.

Hän oli pelästyksestä ja surusta ääneen huutaa. — Niin, kirkua täyttä kurkkua kuin pieni lapsi.

Kadottaisiko hän nyt toivonsa, kun hän jo oli ollut niin vähällä onnistua. Tuli! Se merkitsi lämpöä paleltuneille jäsenille. — Tuli! Se olisi tuonut valoa ja viihtymystä pienille yksinäisille eksyttävässä erämaassa! Tuli! Koti ja liesi muodostui sinne, missä oli tulta.

Ja vain yksi tikku —! Sellainen pieni, taipuisa, hento raukka! Matleenan sydän sykki kuuluvasti. Hän seisoi tikku sormien välissä uskaltamatta uudistaa koetta tulen aikaansaamiseksi. Hänen kätensä tärisi, ja hänen mielestään tikku taipui sormien välissä, niinkuin se millä hetkellä hyvänsä voisi taittua.

Vihdoin istuutui hän päättävästi maahan — levitti esiliinansa sammaleelle, pani siihen tervaspäreen —.

Sitte ojensi hän lapikasjalkansa. —

Riipaisi kerran, — kaksi kertaa, — kolme kertaa —!

Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, — huulet värisivät —.

Mutta — vielä kerran — vakavasti, ettei tikku taittuisi, tyynesti, keveällä kädellä. —

"Rits —"!

Pieni, loistava, sinikeltainen liekki näkyi tikun nenässä —!

Vikkelänä käänteissään kuin "tulenkipinä" vei Matleena loistavan pikku liekin pihkaiseen tervaspäreeseen. Se syttyi heti! Se paloi tummanpunertavalla loisteella, savu kiiri ilmaan mustana, ihanasti tervalta tuoksuen.

"Antti", — huusi Matleena hillitysti — kuin peläten pelkällä äänellään sammuttavansa tulen.

Antti, joka oli maannut suljetuin silmin ja kuvitellut olevansa Kaarle XII:nnen kärsivällinen soturi, katsahti ylös.

Nuolena hän lensi pystyyn ja heitti vällyt luotaan. "Tyttö! — Ei — mutta Matleena! Miten tämä on ymmärrettävissä?"

Matleena kertoi ylpeänä ja hymyillen koko ihmeellisen tuliseikkailunsa.

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

OMASSA VIHREÄSSÄ TUVASSA.

Antti sai pian valkean kuntoon ja melkeinpä keskelle tuvanlattiaa. Se ei sammunut, vaikka kuusenrungosta ja märistä oksista tippui sulanutta lunta.

Eväspussi kesti vielä. Mutta kun oli syöty, oli jo taas ilta ja jälleen maatapano-aika. "Emmehän nyt taas voi ruveta makaamaan, kun meidän on niin hyvä", arveli Matleena. "Emmekä sitä paitsi tiedä, onko nyt keskiyö vai aamupuoli."

Hän meni toimeliaasti konttia järjestämään.

"Emmekö tiedä?! Onhan minulla kello, joka sanoo ajan!"

"Minusta tuntuu, että pian on aamu, sillä minulla on aivankuin halua istua työtä tekemään. Kummallista, ettei kuu ole ennättänyt pitemmälle. Se oli vain muutaman kyynärän päässä suurtunturista, sen näin, kun äsken olin ulkona. Ehkä se sen sijaan laskee."

"Oletko milloinkaan nähnyt kuun laskevan itään! Mutta — mutta! — Mikä kellolla on! Se käy, mutta on sittenkin aivan väärässä."

Antti kuunteli kelloa ja ravisti sitä niinkuin oli nähnyt aikaihmistenkin tekevän.

"Mitenkähän paljon se on väärässä?"

"Se näyttää kahdeksaa. Kello ei voi olla kahdeksan aamulla, kun on näin pimeä, ja kuu on ylhäällä."

"Niin, sittenpä on kahdeksan aika illalla." Antti rupesi nauramaan. "Luulen, että metsänhaltijat ovat lumonneet silmämme."

"Ja ymmärryksen myöskin", nauroi Matleena, "sillä muuten olisivat varmaan kaikki merkit ilmaisseet meille kerta kaikkiaan, että on ilta. Lumi ei kanna, niin että auringon on täytynyt äskettäin laskea, ja Kalevan miekka on korkealla taivaalla."

"Mutta minä en kuitenkaan pane maata. On vielä pitkältä yöhön."

Antti oli ollut ulkona ja tuli sisään syli täynnä risuja, jotka hän heitti tuleen.

"Kuulen kaukaa jotain ääntä, jotain, joka eninten muistuttaa koiranulvontaa", sanoi hän.

"Naaraskettu on ulkona ja ääntelee, ymmärrätkö. Mitkään pedot eivät tule tänne niin kauvan kuin tuli palaa, eivätkä kummitukset liioin", lisäsi hän arasti katsoen kuusen mustanvälkkyvien oksien läpi. "Panemme kelkan tulen eteen ja sitte alan neuloa ruusuja. Minulla on kaksi lapasta neulottavana."

"Sitten istun minä puulusikoita vuolemaan."

Antti otti kelkasta aineet. "Mutta ensin me syömme, sanoi talonpoika, kun sauna paloi. Enhän minä turhanpäiten lypsä, vaan saamme kai me samalla syödäkin, kun sinä olet isäntä ja minä emäntä."

Matleena istui Antin viereen kelkkaan puuvati polvellaan.

Helokki pisti päänsä oksien välistä heidän viereensä. "Sängyssä" kuorsasi Mauno äänekkäästi.

"Miten hyvä meidän yhtäkaikki on olla, Antti. On niinkuin en sietäisi ajatella enää kylälle lähtöä."

"Sinä olit mielestäni kovasti tyytyväinen häissä."

"Niin, lauluihin ja tanssiin ja morsiusväkeen, jotka olivat niin kohteliaita meille. Näin he kulkivat piirissä ja lauloivat: 'Hih, hei sä reipas tyttö!'"

Matleena oli saanut illallisen valmiiksi. Hän hypähti pystyyn ja alkoi matkia lauluja sekä tanssia.

"Eivät emännät noin tee", huomautti Antti, mutta näytti kuitenkin aika tyytyväiseltä istuessaan vuolemassa lusikoita terävällä puukollaan, joka välkkyi tulenvalossa.

"Mutta siunatkoon! Minunhan täytyy parsia sukkamme. Ruusut saavat jäädä siksi aikaa."

Hän kiskaisi lapikkaat jaloistaan, jotka hän, riisuttuaan sukat, ojensi valkeata kohden ja ryhtyi parsimaan tänään jotenkin isoja reikiä. Eihän hänellä juuri usein ollut tilaisuutta tehdä työtä.

"Kle-vit, huu", kirkui pöllö, joka suhahti ihan "tuvanoven" ohi.

"Ilkeä ääni", mutisi Antti.

"Hän on mielestäni kiltti. Hän sanoo: 'ei niit', ei niit', kas niin', että rotat ja linnut, joita hän haluaa, voisivat piiloutua. Mitä sitten, jos se ei sanoisi mitään, tulisi vain ja ottaisi ne."

"Minä en pidä siitä, kun ne sanovat lintujen juttelevan niinkuin esimerkiksi rastaan. En minä usko sen sanovan 'neitsyt, neitsyt', kun se istuu männyssä ja laulaa koko kevätyön."

"Ei, sitä minäkään en usko. Enkä sitäkään, että toinen rastas, jonka kanssa hän puhuu, sanoo: 'köyhä soturi, köyhä soturi, miksi et aja, miksi et aja!' Mitä tolkkua siinä puheessa on?"

"Minä ajattelen", sanoi Antti hereten työstään ja katsellen uneksien valkeaan, "minä ajattelen, että nuo sanat ovat peräisin vainonajoilta, tiedäthän, kun ryssät kulkivat täällä ja polttivat taloja ja olivat niin kauheita."

"Mutta eiväthän meidän rastaat toki säälineet ryssää, eikä sitä, että hänen piti istua ja ajaa", jupisi Matleena.

"Eiväthän sotilaat olleet ainoastaan ryssiä", vastasi Antti sävyisästi. "Saattoihan täältäkin olla sotilaita, joiden kanssa rastas jutteli. Isoisä oli sodassa hänkin. Ja sentähden ei kukaan ole saanut ottaa meidän maatamme."

"Kunko isoisä oli sotilas?" kiusoitteli Matleena.

"Kun kaikki miehet olivat sotilaita, näetkös."

Antti oikasihe, ja hänen silmänsä kävivät uljaiksi ja totisiksi. "Ryssä ei uskaltanut ottaa meitä, eikä kukaan muukaan. Kurjuus oli suuri silloin niinkuin nytkin, ja ihmiset söivät pettuleipää vaikeina, kovina vuosina, sen sanoi isoisä. Mutta näetkös, sotureita ne olivat kuitenkin joka ikinen!"

"Ja kulkivat metsässä ja olivat väsyneitä", lisäsi Matleena hellällä, osaaottavalla äänellä. "Sellaisille ihmisille rastas tietysti lauloi: 'köyhä soturi'."

"Niin, ja vaikka sotilas oli köyhä ja väsynyt, piti hän kuitenkin huolta hevosestaan. Näetkös, sellaisia ovat oikeat ihmiset mielestäni. Sellainen sotilas tahtoisin minäkin olla, vaikka saisinkin tulla siksi, jota pidän kaikista korkeimpana maailmassa."

Antti tarttui jälleen työhönsä jatkaen sitä äänettömänä ja innostuneena, syvämielisen ja salaperäisen näköisenä. Hän oli lausunut viimeiset sanat niin hiljaa, ettei Matleena kiinnittänyt niihin huomiota.

"Riisu sukkasi, että saan parsia ne", sanoi Matleena vähääkään epäröimättä, ettei se olisi tarpeen vaatimaa. Ilman pienintäkään vastaväitettä irroittikin Antti jäykät nahkahihnat karkeista kengistään ja veti sukat nurin yltään.

"On kovasti mukavaa istua näin", sanoi Matleena. "Mutta ethän sinä halua soturiksi?"

"Haluan kyllä, jos tulee vainonajat, ymmärrätkö. En suinkaan minä salli vihollisen ottaa meiltä maata."

"Antti — jotakin liikkuu tuolla ulkona!"

Matleena ryömi veljen viereen. "Sinun täytyy lisätä valkeaa, mutta luotani et saa lähteä. Katso nyt taas? Ei, sinä et näe mitään, sillä kaikki eivät voi nähdä. Mustien oksien lomasta loisti ikäänkuin kaksi silmää."

"Tuollako? — Hyvänen aika, tyttö, etkö sinä tunne Helokkia?"

"Helokki makasi sängyssä aivan äsken, kun olin kontista lankaa hakemassa."

Matleena näytti hämmästyneeltä ja epävarmalta, niinkuin ei vuohi ensinkään huomaamatta olisi voinut pujahtaa ulos niin hyvin raketusta talosta.

Mauno nousi haukotellen istumaan penkissä, vähääkään ihmettelemättä heidän epäilemättä sangen outoa tupaansa. Mutta hänkin näki valkean ja sisarukset ja Helokin. Matleena huusi häntä luokseen. Hän oli varannut maitoa ja leipää hänelle tulen lähettyvillä. Kun hän oli syönyt, huomattiin ajan liukuneen yli tavallisen nukkumatunnin. Oltiin keskiyössä. Mauno sai tallustaa taas sänkyyn.

Antti tirkisti ulos ennen maatapanoa. Kuu loisti hiljaisena ja kirkkaana. Tähdet vilkuttivat ja hymyilivät kuin äidin silmät. Tuntui turvalliselta ja hyvältä.

Mutta Matleenan mielestä oli viihtyisintä "tuvassa", hän ei uskaltanut pistää nenäänsä kuusen oksien ulkopuolelle.

Kahdeskymmenestoinen luku.

ISÄNTÄ JA EMÄNTÄ.

Varhain aamulla, paljon ennen auringonnousua, heräsivät lapset. Aamu oli aikalailla kylmä, niin että he ryömivät takaisin vällyihin.

Käsittämättömän somaa oli maata siten ja kuulla lintujen heräävän toisen toisensa perästä.

Varikset olivat aikaisimmat. Ne vaakkuivat kuin palovartijat karkein ja rosoisin äänin. Heti rupesivat ne riitelemään rotista ja linnunmunista ja lensivät pian meluten metsästä. Harakat tirkistelivät korkealta männyn latvasta, taitavasti kootusta pesästään. Ne saivat tuskin nokkansa pesästä, kun jo nauroivat.

Ne nauroivat sille, että kettu oli kaapannut jäniksen ja siihen määrin pelästynyt, että oli jättänyt vähän niillekin eineeksi. Ne nauroivat kevätlinnuille, jotka olivat uskaltaneet saapua niin aikaisin lumiseen maahan. Ne olivat varmaan unohtaneet, että näinä katovuoden aikoina talvi pysyi maassa, vaikka aurinko päivisin jo liikkui korkealla taivaalla.

"Ke-ke-ke-ke. Ne vierähtävät oksalta joka ikinen kuoliaaksi nälistyneinä, kuoliaaksi paleltuneina." Ja ne nauroivat ihmislapsille, jotka olivat sijoittuneet metsään asumaan. Muuten ne hyvin tunsivat Hallatunturin lapset. Useammin kuin kerran ne olivat heille nauraneet, kun he olivat vaeltaneet metsässä risuja kokoamassa ja raahanneet taakkoja pieneen, harmaaseen ihmisasuntoon. Tuvan lähistön laajoilla nevoilla ne olivat nähneet heidät marjoja poimimassa. Ja nyt ne hassut tenavat makasivat täällä, keskellä metsää. Eikä niillä ollut siipiä, millä lentää, eikä nokkaa, millä iskeä, jos huuhkain tai kettu hyökkäisivät heidän kimppuunsa. "Ke-ke-ke-ke" nauroivat harakat kuorossa.

Viiden aikaan heräsi keltavarpunen. Hellimmällä äänellään, tuskin kuuluvasti, se kuiskasi puolisolleen: "Oletko hereillä?" Tämä vastasi unisesti, pehmeästi: "Tietysti."

Vieretysten istuen, samalla kertaa, ne pistivät pienet päänsä pesästä. Oi, mikä riemu tulvi heidän pienistä kurkuistaan, kun he näkivät, miten kevät ja kesä lähestyivät.

"Näetkö!" sanoi pikku naaras. "Näetkö, että minä olin oikeassa. Tänä vuonna ei tule katovuotta. Voimme kiirehtiä pesän-laittoa."

"Ja ruveta poikasia ajattelemaan", visersi uros.

Ja pienet linnut, jotka juuri olivat saapuneet katselemaan pesän sijaa, puhkesivat taas riemuun. "Ei missään maan päällä ole sellaista kuin täällä", he sanoivat. "Kas, aurinko nousee yli tunturien. Pian jää se koko yöksi. Metsä on niin laaja. Voimme jo pysähtyä tänne, kuten viime vuonna. Silloin näimme vilua ja nälkää. Mutta hyvä oli omistaa pesä. Otamme sen taas, otamme sen taas. Aurinko ja kevät! Ei katovuotta! Aurinko ja kevät!" Eri murteilla ja eri sävelmissä kaiuttivat pienet linnunkurkut: "Aurinko ja kevät! pesä ja poikaset!" Kauas, kauas metsään se kuului.

Lapset makasivat hiljaa ja kuuntelivat. He kuulivat metson kuherruksen ja tiesivät hyvin, miten lystikkäältä se näytti soittonsa tahdissa pyöriessään.

Ja juuri nyt auringon noustessa alotti teeri salaperäiset kuiskauksensa, päästäen merkillisiä imuääniä ja lopuksi riemuhuudon. Onnekas, ken sai elää ja omistaa pienen, lempeän naaraksen, jolle laulaa.

Voimakas pihkan ja kostean havun tuoksu tunki jo siellä täällä paljastuneesta metsämaasta vastaheränneen, lempeän etelätuulen tuomana kuusen alle.

Lapset nostivat nenänsä vällyistä. He vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja heissä heräsi niinkuin linnuissa halu lentää, visertää ja laulaa. Puronkin äänen he kuulivat. Vapautuneena se pulppusi heidän vieressään aivan kuin riemusta visertäen sekin.

He nousivat istualleen sängyssä. Samassa heräsi heissä halu laulaa. Matleena alotti:

Aamu armahainen, joki juokseva, koski kuohuvainen veisaa kiitosta!

Päivä paisteinensa loistain vuorilla, laaksot laumoillensa veisaa kiitosta!

Maassa kimalainen, linnut ilmassa, leivo laulavainen veisaa kiitosta!

Herää haluisesti lapsi levosta; huuda heleästi, veisaa kiitosta!

"Oi, miten on mukavaa ja ihanaa ja hauskaa, kun on metsässä sekä talo että kirkko", sanoi Matleena. Hän hypähti ylös, kun he olivat lopettaneet laulun. "Nyt laittaudumme hienoiksi ja somistamme tuvan", lauloi hän omalla nuotillaan. "Minä pesen itseni ja pesen sinut, minä kampaan itseni ja kampaan sinut."

Matleena hyppi polkka-askelin Maunon luo, joka istui sängyssä ja raapi päätään molemmin käsin. Hänen kasvonsa olivat verrattain mustankirjavat, kun hän oli seisonut savussa ja hieronut unessa silmiään jotakuinkin likaisilla käsillään.

"Ei tuo ole mikään hauska laulu", jupisi Mauno, joka heti kävi hyvin pahalle tuulelle. "Olet yhtäläinen nokinenä kuin Väinö Paukan vanha kana."

"Mutta sinun naamasi on kirjava kuin Niilekselän mustankirjava vuohi. Mitä luulet, että Anna-Liisa sanoisi? Niin ajattele, Pekka-Erkki on toisennäköinen kuin sinä."

"Niinkuin se sitte olisi jotain, että yrittäisin olla sen näköinen kuin hän nyt. Mene tiehesi, minä menen purolle vettä hakemaan."

"Mutta, Mauno, ensin naama ja kädet puhtaiksi, tahdot tai et."

Matleena tarttui lujasti kiinni sätkyttelevän pojan käsivarteen.

"Sinä aiot kai vääntää ylleni tuon pikkupaidan, jonka saimme edellisellä viikolla. Ennemmin tahtoisin käydä ilkisen alastomana niinkuin Kain Niilekselän Kallen taulussa. Anna minun olla, kuuletko."

Mauno sähisi ja irvisteli kuin tappeleva ilves, valmiina viimeiseen asti puolustamaan nahkaansa.

"Antti, pidä kiinni pojasta", läähätti Matleena. "Häntä ei ole pesty kolmeen päivään. Yöllä johtui mieleeni, että minun todella pitää ottaa hänet käsiini saadakseni hänet pestyksi ja kammatuksi, nyt kun hänellä ei ole Anna-Liisaa."

Antti laski oksasylyksen, minkä hän oli kantanut sisään, ja tuli Matleenan avuksi.

"Häpeisit toki olla pahemman näköinen kuin porsas."

"Mutta porsaita ei kaavita puhtaiksi hankiaislumella, ja niin aikoo Matleena tehdä minulle, hänellä ei ole vähääkään järkeä", vänisi Mauno. Suuret kyyneleet muodostivat valmistavia juovia hänen nyttemmin jotenkin punaisiin poskiinsa, näyttäen, millaiset ne olisivat olleet kokonaan vedellä huuhdottuina.

"Mene purolle hakemaan vettä tähän astiaan, niin saamme pestä sinut puhtaaksi, ellet itse pese itseäsi", sanoi Antti välittäen.

Mauno riuhtaisi itsensä rajusti Matleenan otteesta. Salamannopeasti hän ojensi kielensä hänelle ja katosi purolle päin vikkelästi kuin sisilisko.

Matleena oli kieltämättä pikemmin pettyneen kuin tyytyväisen näköinen, kun hän hetken kuluttua tuli "sisään" kasvot hohtavan kiiltävinä, vettä valuen.

"Antakaa minulle riepu", pärskyi hän juhlallisesti, "että saan kuivata naamani. Olen pessyt itseni purossa."

Matleena, joka hänen poissaollessaan oli kasvattanut itsessään naarasleijonan rohkeutta ja voimaa tulevaa veikon suurpuhdistusta varten, repäisi kiivaasti isän vanhasta nutusta toisen hian irti ja antoi sen hänelle.

"Mitä sinä kynsit minua?" kirkui Mauno kiukkuisesti, kun Matleena ei voinut pidättäytyä pyyhkäsemästä rievulla muutamin puhdistavin, kuivaavin ottein pojan niskaa ja korvia.

"Eihän sinulla ole silmiä takana, että saattaisit nähdä, miten musta kaulasi on."

"No siunatkoon, tyttö, sitte täytyy kai minun auttaa vuorostani sinua, kun sinä rupeat, sillä minkä minä näen, ei sinullakaan ole silmiä takana."

Matleena vetäytyi takaisin veljen todistuksen masentamana. Olihan sangen alentavaa hänen äidin ja emännän arvolleen antautua niin täydellisesti.

Mutta hänen mielialansa kohosi jälleen. Hän antoi vällyjen, joita hän juuri oli ollut käärimässä kokoon, pudota taas sammaleeseen ja meni sitte nopein askelin kontille, jonka hän otti oksannappulahaasta. Sieltä hän vihdoinkin löysi messinkikamman. Voitonriemuisen näköisenä hän syöksyi Maunoa kohden kampa ojossa.

Mutta Mauno oli tällä hetkellä saavuttamaton, voimakas, ylimielinen, ensi kerran kunnollisesti itse peseydyttyään. Kädetkin olivat puhtaat ja rievulla pyyhityt!

"Tyttö, mene purolle ja hiero nokipilkut nenältäsi. Nyt on naamasi sen näköinen kuin Niilekselän karjun."

Mutta nyt täytyi Antin nauraa, ja kun Antti nauroi niin hilpeän iloisesti, piti molempien toisten nauraa mukana.

"Anna tänne kampa", sanoi Mauno, joka ensiksi pääsi taas totiseksi. Hän oli päättävän näköinen, ja otti vastaan kamman aivankuin se olisi ollut keihäs, jolla hänet oli tuomittu ottamaan itsensä hengiltä.

"Jos kerran kelpaan itse itseni pesemään, niin tottahan pystyn kampaukseenkin."

Matleena, joka kiusottavasti hymähtäen oli jättänyt veljen oman onnensa nojaan, tuli pian purolta yhtä kiiltävän puhtaana kuin Mauno.

Tämä istui ankaran hartaana tulen edessä, vettävaluvat hiussuortuvat kuin pienet kynttilänsydämet pitkin kaulaa. Hän oli epäilemättä kammattu, sillä siitä, missä hiukset olivat jakauksella, loisti iho veripunaisena. Maunoa palelti niin että hän hytisi, mutta hänen siniset huulensa eivät kuitenkaan ilmaisseet, miten vähän häntä itse asiassa nämä puhdistustoimenpiteet miellyttivät.

"Minä luulen, että sinun on vilu", sanoi Matleena, katsellen Maunoa kiharahiustensa läpi, joita hän koetti saada jakaukselle ja kiskoi ja repi, saadakseen ne puhtaiksi ja jos mahdollista sileiksi.

"Josko minua paleltaa! Tietysti minua paleltaa. Minä luulen, että selkäni on aivan jäässä."

Mauno istui hievahtamatta kuin olisi paleltunut jääpatsaaksi ja sen johdosta kadottanut liikkumiskyvyn. Matleena tunsi jonkinlaista katumusta. Hän kiersi äkkiä hiuksensa kokoon rautalangasta tehdyn messinkireunaisen kamman ympärille, minkä hän kiinnitti korkealle niskaan.

Sitte sitaisi hän villahuivin päähänsä ja ryhtyi nopeasti aamuaskareihin. Ensin tietysti "navettatyöt", että saisi pojille ja koko perhekunnalle maitoa. "Eläkevanhus" muuttui äkkiä kokonaiseksi uljaaksi navetta-asujamistoksi. Emäntä pani sitte pöytään eineen "miehille". Hän oli töytätä Mauno-"rengin" suoraan tuleen koettaessaan saada hänet istumaan lähellä sen lämpöä, kun poika, tietäen olevansa renki, halusi antaa isännälle paikan pöydän "yläpäässä".

Heidän syödessään seisoi Matleena kuten emäntä ainakin takan ääressä kutoen lapasia. Vasta "miesten" jälkeen oli hänen vuoronsa ottaa maitoa ja ne leipäpalat ja limpunsyrjät, mitkä hän oli säästänyt, eväspussiin. Antti lisäsi tulta ja lähetti rengin kelkkoineen metsään. Hänen piti tänään hakea puita taloutta varten ja tunsi kyllä tärkeytensä, kun oli sekä hevosena että renkinä.

Matleena oli koonnut vuoteen, "lakaissut" lattian koivunvitsakimpulla, pessyt astiat ja puistanut "vaatteet". Sitten istahti emäntä kokoonkäärityille vällyille takan ääreen ja alkoi korjata isännän housuja, isännän itsensä istuessa kyyristyneenä toisilla vällyillä ja kärsivällisesti odottaessa noita tuiki tärkeitä vaatekappaleita. Tyttö kyseli siinä ohessa veljeltään katkismusta, jota he tietysti kuljettivat vaelluksellaan mukanaan.

"Mitä hyötyä on työteliäisyydestä?"

"Työteliäisyys edistää terveyttä ja hyvinvointia, estää monesta synnistä."

"Rakkaani, älä nyt tee niin tarkkaa. Kunhan vain paikka on oikealla kohdallaan", jatkoi Antti samassa hengenvedossa.

"Ethän toki voi käydä rikkinäisillä housunlahkeilla, kun kerran olet suurtalonpoika", epäsi Matleena nuhdellen.

"Mitä sillä ymmärretään, että Jumala kuulee rukouksemme", kysyi hän samalla neuvovalla äänellä.

"Että hän viisaudessaan ja hyvyydessään antaa meille joko sitä, mitä pyydämme, tai sitä, mikä meille parempi ja hyödyllisempi on. Tulee melkein kylmä istua näin", sanoi Antti koettaen saada kuluneen vällyn ulettumaan alastoman ruumiinsa ympärille.

"No niin, sitte saat ottaa ne. Kyllä paikka takana pysyy kiinni, mutta reunan olen vain hutiloiden ommellut, niin että se minun pitää korjata paremmaksi illalla, kun olet pannut maata."

"Jos tietäisin, miten voisimme jäädä tähän mukavaan tupaan", jatkoi hän.

"Näyttää teettelevän sadetta", huomautti Antti, "sillä yöllä oli kuun ympärillä kehä, ja sateella on meidän surkean ilkeätä lähteä täältä, kun kantavan hangen sijasta saamme kahlata lumisohjussa. Jos meillä vain olisi jotakin syötävää, niin olisi meidän hyvä olla täällä omassa tuvassamme."

"Mutta meillä ei ole mitään. Jospa sentään olisi kesä", jatkoi Matleena.

"Mutta kesään on vielä pitkä", vastasi Antti raskasmielisen näköisenä. "Muuta neuvoa ei kuitenkaan ole kuin että lähdemme taas", lopetti hän huokauksella.

"Tottahan me jonkin neuvon keksimme, kun meidän on täällä niin hyvä olla."

Matleena repäisi ripeästi toisen hihan isän vanhasta nutusta. Hän aikoi neuloa hihanreijän kiinni ja tehdä siitä kauluksen. "Parasta kai on, että otat rahamme, kaikki kaksitoistaäyriset, ja lähdet liikkeelle nyt heti niin kauvan kuin hanki kantaa. Tässä vieressä on kaski, joka on äsken poltettu, ja sen lähellä on tietysti ihmisiä, jotka sen omistavat ja joilta sinä voit kysyä sitä kauppapuotia, josta pikku Anna häätalossa puhui."

Antin ilme kirkastui.

"Niin, ja minulla on puulusikoita ja pesimiä vaihtotavaraksi ja sitten kaikki kolme kaksitoistaäyristä ruuanostoa varten. Jos vain löydän kauppapuodin, voin saada ruokaa, niin että me saatamme jäädä tänne, kunnes saat meidät kuntoon laitetuksi."

"Ja sinä ennätät hyvin kaupitella lusikoita ja pesimiä. Kun vain koivuihin alkaisi puhjeta lehtiä, voisimme tehdä vispilöitä ja latoa ne kelkkaan."

"Kun vispilä-aika joutuu, on kelkkakeli kyllä lopussa", huomautti Antti naurahdellen.

Hän tunsi itsensä niin tyytyväiseksi, kun hänen housunsa nyt verhosivat hänet kunnollisesti, hänen tarvitsematta alituisesti vetää ja venyttää niitä ylöspäin, ja kun hän oli osannut katkismusläksynsä, minkä hän oli määräkseen pannut, ja ennen kaikkea, kun he vielä jonkun aikaa saisivat asua kuusen alla tarvitsematta kulkea pitäjällä ruokaa ja yösijaa haeskellen.

"No sitte minä lähden", sanoi hän. Matleena hieroi hänen vanhaa karvalakkiaan lumessa ja kaapi nuttua hankiaiskimpaleilla. Hänen mielestään Antti näytti oikein hienolta ja suurtalonpojan kaltaiselta, kun hän kääntyi häneen päin sanoakseen hyvästi, ennenkuin kohotti ovioksia ja läksi ulos.

"Sattuupa minulle onnellinen kohtaus, hevonen ja mies", hymyili hän Maunolle, joka saapui takaisin kuorma täynnä tervanpitoisia männyn juurimukuloita.

"Ptruu, hiljaa, Valakki", sanoi Mauno itselleen. "Tämä on korea kuorma. Eikö ole? Arvelin pinota puut tänne talon eteläpuolelle, että aurinko saa ne kuivata."

Mauno sylkäisi ja osotti paikkaa, minkä hän oli valinnut tarkoitusta varten. "Hyvä on. Onpa erinomaista, kun talossa on oikea renki. Minä lähden nyt myllyyn, että saamme leipää, ja sitte täytyy minun kai hankkia kotiin vähän siemenperunoita."

"Rakkaani, sehän olisi pulskaa", huusi Matleena tuvasta. "Mutta ei meillä ole pannua, missä keittää", vastasi Antti pää ovioksan alla.

"Minä ajattelin paistaa perunat päivälliseksi tuhkassa ja silakan hiilillä, sillä tottahan tuot kotiin silakoitakin."

Emäntä tuli ulos talosta. Hän seisoi kädet esiliinan alla ja jutteli isännän ja rengin kanssa.

"Jos löydät hyviä aineita lusikkoihin ja pesimiin, niin ota joukkoon tulevassa kuormassa", sanoi isäntä. "No hyvästi sitten", lisäsi hän lähtien pikkujuoksua varjoisten puiden lomaan, missä hanki vielä kannatti, vaikka alkoi olla niin lämmin, että emännän oli pakko panna käsivartensa kaareksi päänsä päälle auringon suojaksi, joka nousi ja loisti ja lämmitti. Hän meni taas sisään, mutta huusi ulos rengille: "Tule, niin saat nähdä koreata!"

Mauno kuului panevan hevosen talliin, ennenkuin hän astui sävyisästi sisään.

"Mitä sitten?"

"Näetkö auringon noissa pisaroissa, jotka peittävät koko katon. Kas, miten punaiselta ne loistavat — entä oksat eri väreineen! Niin hienoa ei ole kuninkaallakaan."

"Eei, koreaa se on", myönsi Mauno, "ja lämmin ja hyvä on tässä tulen ääressä."

Hän seisoi tyytyväisenä ja lämmitteli. Helokki piti valkeasta, kuten Maunokin. Se oli paneutunut maata vällyille Matleenan viereen, joka käytti sitä selkänojanaan.

"Mauno, nyt voit jäädä sisälle einettä lepäämään."

"Eipä siihen halua puutukaan", myönsi Mauno arvokkaasti. Hän koetti anastaa itselleen kappaleen vällyjä, joille Helokki oli levittäytynyt maatessaan siinä märehtimässä.

"Siirry, Helokki, sinulla on paksumpi takki kuin minulla", jupisi hän ja saikin loppujen lopuksi verrattain siedettävän paikan eräällä kulmalla vuohen ja sisaren vieressä.

"Minun mielestäni meidän pitää nyt käydä läpi ensimäinen pääkappale pikkukatkismuksesta, sillä huomenna täytyy panna toimeen kinkerikestit", sanoi Matleena mielistelevällä äänellä. Hän alkoi käsittää, että Maunon voitti parhaiten hyvällä. Sekä hän että Antti olivat levottomia, kun pikku veli sai kulkea koko talven opetusta vailla.

"Tiedän varmasti osaavani ensimäisen pääkappaleen", vakuutti Mauno kopeasti.

"Parasta on, ettet kehu", huudahti Matleena närkästyneestä. "Vastaa sitte paikalla toiseen käskyyn!"

"Ei sinun pidä turhaan lausuman Herran Jumalasi nimeä, sillä ei Herra jätä sitä rankaisematta, joka Hänen nimensä turhaan lausuu."

Vastaus oli sujuva. Matleena oli huomattavasti hämmästynyt. Mutta hän ajatteli solmia hänet kahdeksannella käskyllä, joka aina oli ollut hänestä sekava.

"Mitä kielletään kahdeksannessa käskyssä?"

"Kaikki valheellisuus ja varsinkin väärä todistus lähimäistä kohtaan."

Maunon silmät loistivat voitonriemuisina.

"Nyt kukko varmasti munii sinulle, kun Antti tulee takaisin", kiitteli Matleena. Mauno paisui tyytyväisyydestä.

"Niin, näetkös, katkismus ei ole minulle ollenkaan vaikeata", sanoi hän sen enempää kursailematta. "Minäpä luulen, ettei se sinulle ole niinkään helppoa kuin minulle", lisäsi hän ylimielisesti.

Se sattui Matleenaan hiukan ilkeästi. Mutta eipä olisi tullut kysymykseenkään, että hän olisi tunnustanut mitättömyytensä.

"Miten on virsien laita?" alotti hän taas arvokkaan totisesti, samalla kun hän huomattavalla vaivalla pujotteli puikot lapasen peukaloreikiin alottaen kutoa peukaloa. "Esimerkiksi: 'Koko maailma iloita mahtaa'."

"Siihen minä en pysty", mutisi Mauno. "Kun sanat noin kaatuvat päällekkäin ja ovat sillä tavalla yhdessä, että romahtavat irralleen, jos ainutkin sana menee hukkaan, niin en voi muistaa niitä."

"Mutta meidän pitää laulaa huomenna kinkereillä se värsy, ja Antti on pappi, ja silloin emme saa hävetä hänen edessään."

"Lue värsy ääneen kaksikymmentä kertaa, niin pian se sinuun menee." Mauno ajatteli todellakin noudattaa Matleenan määräystä. Olikin niin hupaisaa istua sisällä valkean ääressä, katsella seinissä ja katossa kimaltelevia kastepisaroita ja tietää, että edessä oli kinkeripidot tuhassa paistettuine perunoineen ja hiilillä kärvennettyine silakkoineen.

Hän viskasi pari tervaista juurimukulaa tuleen, joka koreasti leimahteli ja lämmitti. Sitten hän istuutui vällyille, kyynärpäät polvien varassa, kädet poskien alla ja kirja maassa edessään. "Koko maailma iloita mahtaa", luki hän värsyn loppuun ja toisti sen yhä uudelleen.

Helokki märehti. Matleena selvitteli koreaa lankaa. Hän ajatteli virkistää itseään neulomalla ruusuja kohta valmistuviin lapasiin. Auringonsäteet kimaltelivat pienissä kimpuissa sammallattialla. Ylt'ympäri "talon", kaikkialla kuusissa kuuli pikkulintujen viserrystä ja rapinaa. Matleena istui ajatellen, miten koreaa kaikki oli. Mikään ei voinut olla niin riemullista kuin metsässä oma, vihreä tupa.

Antin tekisi kyllä sinne mieli hänenkin, vaikka kestäisikin myöhäiseen iltaan, ennenkuin hän tulisi.

Samassa kuulivat sekä hän että Mauno kiireisiä askeleita, ja läähättävää hengitystä, ja joku hyökkäsi kuusta kohden kuin vainolaisten takaa-ajamana.

Keskeltä seinää, ottamatta selvää edes oikeasta sisäänkäytävästä, saapui Antti niin uupuneena, että hän, ennenkuin sai sanaakaan suustaan, heittäytyi pitkäkseen maahan. Hän oli kalmankalpea. Hiukset tahmeina hiestä.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän kykeni liikkumaan tai sanaakaan lausumaan.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

KARKOITETUT.

Antti nousi kiirehtien.

"Kootkaa tavarat —; ja pistäkää konttiin. Kiiruhtakaa, kuin jos tuli polttaisi jalkainne alla", hän läähätti, vieläkin hengästyneenä.

"No, hyvänen aika sinua, poika", sanoi Matleena. Hänen silmänsä tummentuivat pelosta, ja huulet värisivät. Mutta vikkelästi ja huolellisesti hän asetteli konttiin, mitä oli sinne tänne levitellyt, saadakseen olon kuusen alla viihtyisäksi.

"Pitääkö meidän todella lähteä täältä?" kuiskasi hän ja katseli kauhistuneena ympärilleen.

"Pitää, ja tuossa tuokiossa", sanoi Antti käheällä, hillityllä äänellä. Hän sitoi reippaasti vällyt kiinni kelkkaan sekä kontin ja työaineet. Ääneti, yhteenpurruin hampain hän vetäisi nuoran jälleen olkapäänsä yli ja läksi matkaan "oikean" oven kautta.

Matleena seurasi, työntäen kelkkaa. Hän ei voinut katsoa taakseen "koreaan, hienoon tupaan", missä hän vihdoinkin oli tuntenut omaavansa kodin, ensimäisen siitä asti, kun he jättivät pienen, harmaan mökkinsä. Helokki läksi tietysti perässä, aivan poisrientävien kintereillä kuin koira.

Antti kulki raskaalla ja katkeralla mielellä kelkkaansa vetäen. Oli vaikeata päästä eteenpäin, kun aurinko oli sulattanut hangen ja lumi oli kuin vettä; niin että Antti koetti etsiä niemekkeitä, töyryjä ja ojainpartaita, missä maa oli melkein paljas ja minne kelkka ei jättänyt niin selviä jälkiä.

"Sen pahan talon renki, näettekös, ajaa meitä takaa", sanoi hän lopulta, kun he olivat ehtineet niin kauvas, ettei näkynyt vilahdustakaan korkeasta, vankkaoksaisesta kuusesta, jonka suojissa he olivat asustaneet.

Matleena oli kyllä koko ajan käsittänyt, että juuri sen talon väkeä he nyt pakenivat. Hän värisi kauhusta ajatellessaan kuutamoiltaa vajassa, jolloin he kuulivat Helokin pelottavan määkinän ja näkivät sen makaavan aivan kuin kuolleena.

Pakolaiset eivät uskaltaneet levähtää, ennenkuin olivat päässeet niin etäälle, että toinen kylä näkyi. Eivät he myöskään jaksaneet enää kahlata pehmeässä, epätasaisessa lumisohjussa. Mauno oli niin väsynyt, että itki. Mutta miten he uskaltaisivat mennä kylään pyytämään ruuanapua?

"Saamme luvan juoda maitoa siihen asti", sanoi Matleena. "Kontin pohjalla on pari kolme leivänkannikkaa. Ennenkuin lähdemme ihmisiin, niin…"

"Kun vain joutuisimme joelle ja siitä yli toiselle puolelle, tuonne, missä näette tuon suuren kylän, niin olisimme päässeet näiltä kulmilta", tuumi Antti.

"Joen jäällä on vettä, mutta tottahan löydämme jonkun paikan päästäksemme 'selvälle' jäälle", intoili Matleena. "Voi sinua, Helokki raukka", hän jatkoi, hyväillen vuohta. "Sinä saat kärsiä tällä lakeudella. Mutta ennenkuin menemme joen yli, tulemme kyllä johonkin pieneen koivulehtoon tai näemme pikku leppiä, joista voit saada ateriasi."

Helokki ei valittanut. Ei sekään rakastanut kyliä. Ja niin se astuskeli keveästi pitkin kiemurtelevaa polkua, joka kylän laidassa ulottui joelle asti. Antti ohjasi kelkkaa, ja eteenpäin mentiin hyvää vauhtia. Täällä, varjoisalla mätästiellä, oli, näet, vielä hiukan jääkeliä. Mauno istui tyytyväisenä kelkassa, ja Matleena juoksi perässä niin nopeasti, että lapikkaat pyörivät kuin rummunpalikat.

Laudanpaloja oli heitetty jäälle, joka virtasi sulaneena lumisohjuna yli rannan teräsjään. Mutta Antti ei mennyt eteenpäin. He olivat saapuneet somaan leppälehtoon pienine katajapensaineen, ja Helokin piti saada päivällisensä.

Täällä, jyrkän töyrämän alla, oli sanomattoman turvallista ja suojaista. Nyt saattoi Antti kertoa vaaroista, joista hän oli auttanut heidät kaikki. He saivat kuulla, miten hän oli juosten hypellyt puitten lomassa ja ollut niin iloinen ajatellessaan kuinka saapuisi kotiin "tupaan" ruokaa tuoden. Hän oli vaeltanut kauvas kasken taa, mutta oli seurannut aurinkoa kulkien poispäin siltä suunnalta, missä "paha talo" sijaitsi. Hän oli tullut oikein tyytyväiseksi kuullessaan ihmisääniä — ne olivat hirrenhakkaajien, jotka puhuivat kaikuvasti puiden välissä. Jokin tuntui heitä kovin huvittavan — sen käsitti Antti, joka kiirehti askeliaan saavuttaakseen heidät.

Mutta sitte hän kuuli tuon pelottavan sanan "toti" ja lauseen: "Kyllä minä heille sen opetan, ja muutakin! Poika, joka pisti jalkansa tielleni, on saava niin paljon kuin sietää." Puhuja oli pahan talon renki!

Toinen, saman talon pikkurenki, oli nauranut "mokomia tenavia, jotka rohkenevat vastustaa aika-ihmisiä ja kieltäytyä väkijuomista". Antti oli töin tuskin ehtinyt kyyristyä risu- ja murtoläjän taakse, mistä hän oksien lomitse saattoi katsella miehiä, kun kierosilmäinen renki kääntyi suoraan sinnepäin, minne Antti oli ryöminyt.

"Ne ovat jossakin täällä metsässä", nauroi renki ilkeästi. "Sitä ei ole vaikea älytä, sillä vuohesta on vuotanut verta pariin kohtaan tielle juuri niille paikkeille, missä kelkanjäljet kääntyivät lakeudelle; siellä hanki vielä aamulla kannatti."

"Tällä suojalla ne eivät kai pääse pitkälle raskaine kelkkoineen ja vuohineen, jonka lienee sangen vaikea nyt kävellä", oli toinen mies vastannut ilkeäniloisesti naurahdellen.

"Vuohi sai toki sen verran nahkaansa kuin sieti", irvisteli renki. "Niilo on tarkkaa poikaa ja teidän talon toiset pojat samoin."

"Niin eikä vähimmän tyttö. Saat uskoa, poika, mutta hän sanoi aamusella, kun join totia eikä ollut antaa mitään hänelle: 'jos en saa totia', sanoi hän, 'niin hyppään hautaan!' Äitinsä täytyi hakea tilkkanen ja antaa hänelle lopultakin, tyttö ei muuten taipunut." Tällöin he molemmat nauroivat niin kovasti, että pikkulinnutkin pelästyivät ja lensivät tiehensä.

"Pisto, talon halli, on yhtä häijynnaaluinen ja pahansuopa kuin koko talon väki", virnisteli renki. "Se kykenee kyllä vainuamaan tenavat ja iskee kiinni niiden kinttuihin ja selkään, ennenkuin ehtivät kirkumaankaan."

"Tuon kaiken sinä kuulit maatessasi?" kuiskasi Matleena silmät säikähdyksestä suurina. Hän seisoi ja taivutti Helokille oksaa, jossa oli paisuvia pajunumpuja.

"Enhän voinut liikkua paikaltani. Renki seisoi ikäänkuin epäilevästi tuijottaen risuläjään päin, missä makasin. En uskaltanut edes hengittää, sillä luulin heidän huomanneen minut jo sinne ryömiessäni."

"Ettet, poika, kuollut pelosta!"

"Ei sellaisesta kuole", arveli Mauno. Hän istui vielä polvet koholla, niin uupuneena, että tuskin saattoi seurata Antin kuvausta heidän väistämistään vaaroista.

Tämän vakuutuksen perästä vajosi Mauno uudestaan takaisin tylsyyteensä.

"Niin, kyllä minä pelkäsin", myönsi Antti. "Mielessäni välähti, miten teidän kävisi ja Helokin, ja mitä minusta itsestäni tulisi, jos nuo ilkeät irvistelijät huomaisivat minut. 'Ne eivät voi olla kaukana', sanoi renki astuen muutaman askeleen risuläjääni kohden. 'Ne saattavat piileksiä täälläkin, siltä mielestäni äsken jokin liikkui tuon risuläjän takana.' Ja hän otti kiven ja heitti sen läjään, niin että se oli sattua päähäni."

"Ja sinä et liikahtanut etkä huutanut?" Matleenan ääni oli paksuna pelosta. "En, koska silloin olisi ollut niin minun kuin teidän ja Helokin loppu käsissä. Mutta renki kiipesi vieläkin pari askelta eteenpäin."

"Poika, en kestä kuulla enempää!"

"Mutta silloin, tiedätkös, tulla lennätti koko parvi pikku sopuleita mäkeä alas, mustan- ja keltaisenkirjavana kuin pitkä tilkkumatto, joka kahahti hänen jalkojensa juureen. Hän polki niitä tappaakseen muutamia ja hypähti kohoksi ilmaan, niin suutuksissaan hän oli; ja sitte hän ei enää katsonut minuun."

"Kuinka ihmeellistä. Ne tulivat kuin lähetetyt. Metsässä ollessamme emme ole vielä ollenkaan nähneet tunturisopuleita", tutkisteli mielessään Matleena. "Uskon, että äiti ne lähetti. Mutta silloin sait kai jalat allesi?"

"E-en toki. Siihen en kyennyt. Renki läksi taas tuon toisen luo ja nytpä hän sanoi, että olin muka varastanut vaarin kellon ja vällyt."

"Sinä varastanut — ottanut luvatta!" Matleena päästi irti oksan. Hänen silmänsä paloivat harmista mustina.

"Niin hän sanoi." Antin muoto oli raskasmielinen ja surullinen. "Usko pois, se pisti minuun kipeästi."

"No, nyt minua hävettää mennä kylälle ihmisiin! Varastanut! — ihan kuin Hiiron Kalle, joka varasti kauppamieheltä ja istuu nyt kaupungin linnassa." Matleenan huulet alkoivat väristä; kyyneleitä valui tulvanaan hänen silmistään.

"Tyttö, tiedäthän, etten ryhtyisi sellaisiin!"

"Mutta on kauheata, että joku on edes sanonutkaan sellaisia. Äiti olisi kuollut, jos olisi kuullut."

"Tottahan äiti sieltä, missä hän on, näkee asian oikean laidan, niin etten minä sen vuoksi pelkää. Enemmän pelkään pahan talon vaarin puolesta."

"Miksi niin?"

"Niin, tiedäpäs, Matleena, että renki kertoi, että kun Suska oli aamulla tullut vaarin luo virittämään valkeata, olikin vaari saanut halvauksen."

"Ettei voinut kertoa antaneensa sinulle kellon ja vällyt!"

"Hän, raukka, oli saanut halvauksen eikä kyennyt liikkumaan sängyssään", jutteli Antti hiljaisesti. "Talon isäntä ja emäntä ja pikkupojat olivat tulla lennättäneet vaarin luo ja olivat nähneet, että kello ja vällyt olivat poissa. Vaari oli voinut sanoa, että minä olin saanut häneltä molemmat. Miehet matkivat vaarin puhetta ja änkyttivät hänen tavallaan: 'P-p-p-oika o-o-on s-s-saanut k-k-kellon ja v-v-ällyt, N-n-n-iilon ei p-p-pidä s-s-saa-da niitä.'"

"Vaari oli niin soma ja hyvä. Mutta olivat ne maar kiukkuisia hänelle?"

"Niin, suuttuivat. Pojan vaimo oli puristanut häntä ja sanonut, että kellon piti esille, ja Niilo oli ollut niin äkäinen, että oli itkenyt ja puhunut vaarille kaikenlaista ilkeää."

"Ja siinä hän makasi yksin eikä ollut kehen turvata!" sanoi Matleena, äänessään mitä hellin myötätunto.

"Kyllä vain hän löysi sen, johon turvautua, sillä, näetkös, vaari kuoli eilen illalla."

"Sitte on hänen yhtä hyvä kuin äidin", sanoi Matleena keventynein mielin.

"Mutta Niilo tahtoo saada kellon takaisin ja emäntä vällyt."

"Ja renki tahtoo antaa sinulle selkään ja ajaa viinaa Maunoon ja minuun", jatkoi Matleena, katsoen väristen mäenrinnettä. "Meidän täytyy kiiruhtaa pois täältä."

"Ei niiden pitänyt ruveta meitä takaa-ajamaan ennenkuin iltapuolella vietyään puut kotiin. Mutta silloin oli Niilon ja toisten lasten määrä tulla mukaan, ja Piston he aikoivat ottaa meitä vainuamaan."

"Poika, meidän on mentävä heti paikalla joen poikitse. Heidän koiransa ei löydä jälkiämme, kun kuljemme kohoveden yli ja vedämme avuksemme laudanpalat, joita siellä kelluu."

He järjestivät joutuisasti kelkkansa. Matleena pysähtyi äkkiä nuoratessaan kiinni konttia. Hän tarttui Antin käsivarteen.

"Poika! Kuuletko! Nyt ne ovat sittenkin meidän jäljillämme sekä renki että lapset ja Pisto! Kuuletko, ne ovat kohta täällä! Ne tulevat tätä mäkeä — nyt ne ovat tuon kalliolohkareen takana!"

Antti seisoi jäykkänä. Hän kuuli selvästi, hän, kuten Matleenakin, äkäistä koirannalkutusta, joka nopeasti lähestyi mäen alapuolelle ulottuvan metsikön kautta. Keskelle mäkeä pistäytyvän jyrkän kallioseinämän tuolta puolen kuului mies- ja poikaäänten yllyttäviä huutoja.

Nyt ratisivat ja taittuivat oksat aivan heidän vierellään. Matleena ja Mauno, joka oli juuri noussut lämmittelemään, heittäytyivät kovasti kirkaisten suin päin kelkkaan. Antti piteli Helokkia takanaan toisesta sarvesta. Hän oli tuiman ja raskasmielisen näköinen.

Lapset — Helokki! Hänessä välähti taas, että hän itse oli johdattanut heidät tähän surkeuteen, vaaroihin, jotka nyt olivat yllättäneet heidät.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

ODOTTAMATON KOHTAAMINEN.

Samassa Antin vasta niin kauhistunut katse huomasi poron sarvet ja pään. Poron, joka kopsavin sorkin ja vuorostaan suurissa, mustissa silmissään säikähtynyt ilme kiisi hänen ohitseen jatkaen matkaansa joenäyrästä pitkin! Lappalaiskoira oli ihan sen kintereillä. Ne syöksyivät sivuitse panematta huomiota lapsiin kelkkansa vieressä. Moisia pikku raukkoja ei poro ja vielä vähemmän koira pelännyt!

Koivuviidakosta ilmestyi luikkaava lappalainen. Nopein ottein puikki hän eteenpäin keveillä, lyhyillä suksillaan. Hänen latuaan seurasi lappalaispoika.

Antti ei uskonut silmiään: Karin Matti! Lappalainen heidän omalta kotiseudultaan, tuntureilta, sama, jolla oli kota ainoastaan kymmenen penikulmaa heidän omaa pitäjäänsä pohjoisempana.

Lappalaiselta pääsi huudahdus. "Eikös vain olekin Antti tunturin Huippukylästä! Ja, Jumala armahtakoon, pienokaiset myös, ja nyt hoikemmat lappalaisen lapsia! Tänä keväänä on tunturin lapsilla ollut ruuanpuute."

"Matti! Voi, oletteko Matti?" Matleena, vielä joka jäsenessään vavisten, meni lappalaisen luo.

Mauno tuskin uskalsi kohottaa päätään kelkasta. Tällä kertaa hän uskoi varmasti säikähdyksestä kuolleensa, sillä hän ei voinut liikahtaa paikaltaan. Sitä paitsi hallitsi hänen mieltään vielä ajatus, että hänen äsken kuulemansa hoilotus oli "totirengin" ja pahan talon poikien kurkusta lähtenyt, ja että nalkuttava haukunta oli Piston. Mauno ei voinut niin yht'äkkiä kääntää ylösalas ja alasylös kaikkia kauheita kuvitteluitaan. Hänen täytyi saada aikaa niiden järjestämiseen.

Siksi hän yhä makasi, hankasi nilkkojaan kelkansyrjään ja seisoi miltei päällään lammasnahkavällyissä. Vasta saatuaan läiskäyksen sille ruumiinosalle, jonka hän liian varomattomasti oli antanut alttiiksi, hän ponnahti pystyyn, päästen jaloilleen.

"Pikku poju on säikähtynyt suunniltaan; muuten oiva mies Lapin tuntureilla!" sanoi Matti.

"Siellä ei ollut ihmisiä, jotka pelottavat toiset kuoliaaksi", jupisi Mauno. "Olin ihan menehtyä. Ei ole lainkaan hauskaa odottaa tulevansa koiran kuoliaaksi puremaksi ja saada sitte sisälmyksensä savuavalla viinalla poltetuiksi."

"Kelpo pikkumies, joka pelkää vaarallista tulijuomaa! Köyhä lappalainen nauttii tulijuomaa, ja se on lappalaisen surma." Matti oli tullut äkkiä surullisen näköiseksi, mutta sai taas pian iloisen, tasaisen lappalaistuulensa takaisin. "Olipa suuri onni", hän sanoi, "että porohärkä pakeni laumasta tänä aamuna. Olin äkeissäni ja samosin sen jälkiä lumisohjussa koko päivän. Nyt olen tyytyväinen poron paosta. Pallas kyllä tyytyy myös pysähtymään. Annanpa ruokaa teille kaikille."

Lappalainen otti "Lapin kaapista" s.o. väljästä mekostaan palasen poronjuustoa ja kovaa leipää, jonka Pallas, hänen poikansa, samaten kuin muutkin, pisti nälkäisenä poskeensa.

"Ei olla nyt etäällä laumasta. Porohärkä on jo kyllä siellä. Tänä yönä saavat ruotsinlapset olla pikkulappalaisina vanhan lappalaisen kodassa."

"Matti kulta, lähdetään jo", hätäili Matleena, vetäen Mattia mekonhihasta. "Kuulen töyrän yläpuolelta harmaan koiran ääntä; se vinkuu ja etsii jälkiä. Kuulenpa poikien huhuiluakin."

Matleena sai Matin mukanaan jäälle. Pikku Pallas katseli, miten Antti järjesteli kelkkaa. Hän ajatteli, että ruotsin-ihmisten vaellus oli perin hankalaa: ei pulkkaa, johon saattoi köyttää kiinni mitä tahtoi mukaansa, eikä poroa vetäjäksi peninkulmaisten lakeuksien yli! Kaikkein pahinta oli kai liikkua noin raskaissa tamineissa, varsinkin mitä jalkineisiin tuli. Olihan Antilla ja Maunolla aikaihmisten kengät, läpiliottuneet ja heinillä täytetyt. Heidän paikkaiset ja repeilleet pitkät housunsa sekä pitkähihaiset, vyöttömät takkinsa olivat verhoiksi työläät ja sopimattomat. Koskaan ei lappalainen olisi halunnut tai voinutkaan kulkea retustaa tietään moisessa puvussa.

Pikku Pallas pyrähteli ja hypähteli notkeana kuin näätä, yllään lyhyt poronnahkamekko säärimyötäisine housuineen, jotka olivat nilkasta kiinninyörätyt korein tupsunauhoin, ja jaloissaan höyhenkeveät lapikkaat. Sininen, viheriäraitainen suippolakki kattoi päätä keveänä kuin tyhjän verta!

Lapinpoika asetti sukset ja sauvat kelkkaan ja tarttui nuoraan auttaakseen Anttia vetämään. Matti oli sen sijaan neuvonut jättämään kuorman jäljelle. Hän lupasi kyllä auttaa heitä kohoveden yli.

Heidän rohkea tuumansa, kun olivat ottaneet vuohen mukaansa pitkälle kiertomatkalleen, huvitti lappalaista suuresti. Vuohihan oli melkein yhtä helposti hoidettu ja ruokittu kuin poro.

Tuossapa Helokki tulikin juosten metsiköstä, kun Matleena kutsui sitä, tuli kylläisenä ja tyytyväisenä.

Matleena oli molskahtaa jäihin, kun ei voinut olla katselematta taakseen sinne päin, mistä hän kuuli selvästi haukuntaa ja hoilotusta. Heidän ollessaan keskellä leveää jokea hän saattoi nähdä kylän, jonka ohitse he olivat tulleet, ja siitä ylempänä peltoja päivineen, mäkirinteitä ja ojanpartaita. Näkipä hän tumman, tiheän metsänkin, missä heidän vihreä tupansa oli ollut!

Hän piilottautui väristen Matin taa. Tuolla, juuri missä mäkitie aukesi joelle, hän näki harmaan koiran vinkuen ja hiljaa ulvoen painaltavan sitä pitkin. Ylhäällä, uloinna mäen laella hän huomasi kaksi rotevaa miestä ja kolme poikaa sekä tytön. Ne olivat takaa-ajossa kuin ahnaat sudet, himoten saalista!

Matleena tarttui tanakammin Matin mekkoon; Mauno piteli hänkin siitä yhtä lujasti.

Kahdeskymmenesviides luku.

LAPPALAISKOTA JA POROT.

Kaukana heidän edessään, missä tie kulki jo pohjoispuolellaan lumesta vapaan mäen poikitse, näkyi aivan kuin harmaista, kuivista puista muodostunut metsä, joka liikkui hiljaa eteenpäin.

Karin Matti joikahutti äänekkäästi, päästi omituisen, läpitunkevan parkaisun, joka ponnahti juuri kuin kurkusta ja suulaesta yht'aikaa. Ken ei ollut ennen sellaista kuullut, olisi voinut luulla Matin äkkiä saaneen "miestä väkevämpää" ja loruavan järjettömiä. Mutta Hallatunturin lapset tunsivat toki sen verran lappalaisten tapoja, että käsittivät Matin nyt tilaisuutta varten sepitetyllä laululla tervehtivän vaimoaan, lapsiaan ja poronvartijoita ja kertovan heille kohtauksensa ruotsalaislasten kanssa, niin että kodassa tiedettiin heidän kohtalostaan jo paljon ennen heidän tuloaan porolaumaan.

"Porohärkä juoksi pakoon koko päivän", joikui Matti. "Tapasi pieniä ruotsalaislapsia jäätyneen veden partaalla; pelkäsivät lappalaista, olivat mielissään, kun tunsivat Karhutunturin Matin. He saavat lappalaisruokaa, saavat maata lappalaisen kodassa. Ovat orpoja, ei isää, ei äitiä."

Pieni Pallas heittäytyi suksilleen heti, kun näki poronsarvimetsän. Hän kiisi nuolennopeana kuin vainottu merilintu yli jään. Perästä-tulijat kuulivat pian paimenkoirien haukuntaa niiden liehuessa enemmän kuin tuhatlukuisen porolauman ympärillä saadakseen sen yöksi koolle.

Lappalaisilla oli aikomus pystyttää majansa mäelle, tälle puolen suurta kylää, jonka lapset olivat nähneet toiselta rannalta. Oli siinä niin koirilla kuin lappalaisilla ankara työ kuljettaessaan noita välistä sangen äksyjä eläimiä ahtaan solan kautta joelta kankaalle. Matti hiihtikin edelle ollakseen apuna.

Mauno, Matleena, jopa Anttikin kävelivät kuin unessa laahustaen jalkojaan. He tuskin virkistyivät tavatessaan pikku Matin tiellä lumisohjussa tallustamassa juuri niin iposen alastomana kuin oli syntyessään. Siirillä, hänen pienellä siskollaan, oli työ ja vaiva saada hänet kiinni ja kotaan viedyksi. Mutta lappalaisäiti, Serina, oli käänteissään varmempi. Hän otti sätkyttelevän pojan, pisti hänet nahkakoteloon, hienoon poronkarvavuoteeseensa ja sitoi tuon pehmeän verhon hänen elämää ja vallattomuutta hytkähtelevän pikku ruumiinsa ympärille. Käärön hän ripusti hihnoilla kodan kattoon kiinnitettyyn kapeaan puunrunkoon. Siiri alkoi heiluttaa "kätkyttä" ja lauleli villiä, huumaavaa lappalaista kehtolaulua Matille, joka vaikeni, kuunteli ja — nukkui.

Kiertolaislapset, pienet, väsyneet raukat, heittäytyivät poronnahoille, joita oli kuin mattoja tulen ympärillä kodan keskellä. Siitä heidät herätettiin juomaan väkevää kahvia. Mutta ei mikään kahvi eikä mikään maailmassa saanut Maunon silmiä auki.

Ihmeellistä vain, miten Antti ja Matleena piristyivät kahvitilkasta. Samassa tuntui nälkäkin. Kuinka uskomattoman hyvältä maistuikaan poronliha, jota he saivat ohraleipäkakulla. Yksin musta, voimakas poronverisoppakin oli heistä makoisaa. Poronmaidosta, jota tarjottiin sirostiveistetystä maljakosta, he saattoivat kuitenkin kiittäen kieltäytyä. Siitä, joka ei ole siihen tottunut, se tuntuikin karvaalta ja väkevältä. Vuohenmaito maistui heistä paljon paremmalta.

Helokki, jonka rikas maitovarasto tarjottiin lappalaistalouden avuksi, kiipesi sievästi poronnahkojen yli oikaisten itsensä mukavasti äärimäiselle taljalle.

Mauno nukkui yhä kuin kivi.

Kuitenkin vallitsi kodan ulkopuolella mitä kauhein meteli. Lappalaiset kirkuivat ja luikkasivat heittäessään suopunkeja niiden porolehmäin sarviin, joita oli lypsettävä. Porot asettuivat kaikkine sorkkineen vastarintaan lumisohjussa ja paljastuneitten mätästen keskellä. Mutta ne vedettiin esiin, ja lappalaiset pitelivät niitä paikoillaan tyttöjen lypsäessä pieniin maljakkoihin.

Porolehmät ja -vasikat tuijottivat ihmetellen vieraisiin, Anttiin ja Matleenaan, jotka käyskentelivät Siirin kanssa käsi kädessä mahtavan lauman keskellä. Turvallisina kulkivat lappalaislapset porohärkäinkin parissa, jotka tappelivat ja puskivat toisiaan lopulta yhteensekaantunein sarvin ja suopunkien lentäessä heidän korviensa ympärillä. Alati valppaat lappalaiskoirat saattoivat äkkiä havaita poron, joka huomaamatta halusi lähteä paremmille laitumille. Ne nuolena perässä, suoraan lauman läpi, niin että sai katsoa eteensä pysyikö pystyssä, jos sattui niiden tielle!

Joka puolella kaikui omituinen, pehmeä, mutta sittenkin hiomaton kieli. Lappalaiset juttelivat, viittoilivat kiivain liikkein laumaan päin ja huusivat tullakseen kuulluiksi. Oli vangittava porohärkiä vetojuhdiksi kesytettäväksi; oli hoidettava pieniä, hontelosäärisiä vasikoita; oli eroiteltava eläimiä teurastuksen varalta.

Naiset puhelivat hyväillen puolilaulavalla äänellä lypsyporoillensa. He kyykkivät maassa, polvellaan nuori, pieni, silkinpehmeä vasikka. Sitä he hellivät ja hyväilivät poroemon seisoessa vieressä ja hellästi katsellessa suurine, mustankosteine silmineen.

Antti ja Matleena olivat kuin päästä pyörällä. Omituinen joikuileminen, tuo ikäänkuin hilpeä touhu ja kiire, koko elämä tempasi heidät mukaansa.

Kodan aukosta kohosi savu mustana ja paksuna. Pikkupojat, jotka olivat juosseet, hoilanneet ja pyöristelleet lumessa sekä päivinä paistavien mättäitten keskellä porojen, koirien ja ihmisten tyrkkiminä, alkoivat vetäytyä ruuan ääreen ja levolle. Sarvimetsä harveni. Oksapari toisensa jälkeen vajosi seisovaan laumaan. Yhä useampia sukelsi piiloon, ja pian oli koko porolauma yölevolla. Lappalaiskoirat puolestaan, jotka olivat saaneet ruokaa kodassa, nukkuivat sen lämpimässä, suljetuin silmin, kuten Lapin piskien on tapana, mutta korvat jännitettyinä pienintäkin suden ennettä huomaamaan.

Matti tuli kotaan seurassaan isot pojat ja rengit. Serina oli varannut heille ruokaa ja kahvia. Naisväki, sukulaisia ja porotyttöjä, tuli pian jäljestä nälkäisenä ja väsyneenä — ei pahemmin sentään kuin että jaksoivat ylläpitää kodassa hilpeää hälinää.

Miehet polttelivat lyhyitä liitupiippujaan; samaten vanhemmat naiset. He joivat mustaa kahvia ja kertoivat seikkailutarinoita, niinkuin vanhasta sudesta, jota ei kukaan voinut kaataa, se kun oli loihdittu eikä siihen siksi pystynyt keihäs eikä ruuti. He puhelivat kuiskaten, mitä muka Matti oli "nähnyt" juhannusyönä seisoessaan uhrikivikukkulalla. Hänpä oli nähnyt kaiken, mitä vuoden mittaan oli tapahtuva maassa, ja osasi ennustaa rauhaa, sotaa tai ruttoa, hyvää tai huonoa vuotta. Hän oli seurannut näyssään kuoleman kulkua. Matti tiesi sanoa — jos vain "tahtoi" — korjaisiko kuolema vuoden varrella enimmäkseen vanhaa vai nuorta väkeä.

Koko tuon lapinkielisen puhelun käänsi Siiri Antille ja Matleenalle. Hän keksi kyllä itsekin lisää, muuttaen kaiken hieman kammottavammaksi.

Täällä lappalaisten joukossa ei ollut puhetta haltijoista ja keijukaisista, vaan kyllä sen sijaan hiisistä ja noidutuista ruotsalaisista, joiden oli pakko totella ja seurata lappalaista, vaikka olivat ennen olleet hänelle kopeita — ja noita-akoista ja "uhreista" ja vaaroista autioilla tunturilakeuksilla, missä vainajat huusivat ja vaikeroivat rämeillä yöt läpeensä.

Kummallista, että ihmistä saattaa ruveta nukuttamaan moista kauheata puhetta kuullen! Mutta Antti ja Matleena, hepä kävivät sittenkin unisiksi. He olivat heittäneet yltään lionneet kengät ja päällimäiset verhot, ja nyt he vyöryttäytyivät poronnahalle Siirin ja pikku Liisan viereen.

Porolauma nukkui ulkona. Tuhansittain elämää, ja kuitenkin äänetön hiljaisuus. Yli kaiken säteili kevät-yön lempeästi hymyilevä tähtitaivas, loistellen köyhän lappalaisen kodan yllä, kuten se edellisenä yönä oli valaissut kulkurilasten vihreää tupaa metsässä.

Kahdeskymmeneskuudes luku.

JÄLLEEN OMIN PÄIN.

Sekä päiviä että viikkoja on kulunut siitä alkukevään aamupäivästä, jolloin Hallatunturin lapset erkanivat vanhoista ystävistään, Karin Matin lappalaisjoukosta.

Niin Antti, Matleena kuin Maunokin olivat sitä ennen saaneet ottaa osaa suopunginheittoon, lypsyyn ja telttojen kokoamiseen sekä auttaa taloustarpeita ja ruokavaroja pulkkiin sullottaessa, jotka rivissä seisoivat valmiina odottamassa.

Antti oli koettanut poronajoa, joka oli hauskaa, mutta oli käydä vaaralliseksi. Hän sai nimittäin istua pulkkaan, sävyisänä pidetty porohärkä valjastettiin eteen, ja Matti itse jätti poronnahkahihnan Antin käteen. Nyt neuvottiin häntä, miten tuli hoitaa ajoporoa ja käytellä hihnaa heittäen sitä poron sarvien oikealle tai vasemmalle puolelle, aina sen mukaan kumpaan suuntaan halusi joutuakseen kantavimmalle lumelle. Hänelle opetettiin myös, kuinka oli meneteltävä, jos poro vasten odotusta rupeaisi äksyksi. Ja sitte oli Antti kiitänyt matkaan hangelle korkeitten honkien väliin; ne loistivat kullansinipunervina aamuauringossa, joka juuri tunkihe metsän läpi.

"Heleijaa!" — Suurenmoista! Ihanampaa ei liene kotkan kulku yli metsäin! Antin mieli kävi niin keveäksi. Hän kuvitteli lentävänsä kuin kotka, liikkuvansa nuolen nopeudella metsän halki kuin lohi kirkkaissa vesissä, penikulmamääriä kiitäen kuin nuori varsa! Poro raivasi itselleen tien runkojen välitse, missä ei ollut koskaan tietä näkynyt.

Mutta sitte, eräällä kaskella, se tahtoi kääntyä takaisin, jota toimenpidettä Antti vastusti mitä jyrkimmin, nykien suitsista ja huutaen vaativasti: "Hei, hei, matkaan vaan!" Hän heitteli ajohihnaa sarvien oikealle ja vasemmalle puolen, kiskoi ja repi. Näin hupaisessa kyydissä hän ei ollut vielä koskaan ollut!

"Tahdotkos lähteä menemään, senkin sorkkatonttu!" hoilasi Antti, viskaten ylimielisenä haukkumasanan tunturien porohärälle, hän, joka oli ainoastaan metsien ja mäkien ruotsalaispoika!

Niin että porohärkä suuttui. Salamannopeasti se kääntyi pulkkaa kohden hyökäten sarvin ja etujaloin poikanulikan kimppuun, joka oli sanonut häntä "sorkkatontuksi"! Olipa nyt hyvä, että Antti oli painanut mieleensä äksyjä poroja koskevan opetuksen ja että hän tottumuksesta sekä välttämättömyyden pakosta oli kehittynyt päättäväksi ja vikkeläksi liikkeissään. Antti tarttui siis pelastuskeinoon, jonka Matti oli hänelle neuvonut. Hän liukui pulkasta, kiepsauttaen sen reippaasti ylitsensä kuin suojukseksi. Sen alla hän sitte makasi mielestään hirveän pitkän ajan, kuullen, kuinka porohärkä rummutti pulkkaa kovine terävine "tonttusorkkineen".

Poro oli enemmän kuin tyytymätön siihen, ettei voinut toden teolla väsyttävistä ponnistuksistaan huolimatta yltää poikaan, joka oli niin taitamattomasti nykinyt hihnasta, kirkunut "hei, hei!" ja nimitellyt häntä sorkkatontuksi, ja joka nyt makasi tuossa puupohjan alla, niin ettei porohärkä voinut tarttua häneen. Täytyihän sen säästää sorkkiaan, jotka saisivat tehdä yllin kyllin työtä päivän mittaan särkiessään hankea; sen alla vasta oli sen mieluisa ravinto, jäkälä, josta porot elävät.

Antti tirkisti aukosta pulkan alta, jota hän kohotti selällään. Hohoo — oliko niin, että poro oli perin röyhkeästi kääntynyt vetoasentoon valmiina lähtemään takaisin leiripaikalle. Nyt sieti olla taas nopsa käänteissä. Sorkkatonttu oli, näet, selvässä aikeessa lähteä matkaan pulkkineen välittämättä siitä, oliko siinä ruotsalaispoikaa vai ei.

Tuskin ehtikään Antti vääntää pulkan suoraan ja pyöräyttää itsensä siihen pää edellä, ennenkuin, aivan oikein, oltiin menossa takaisin kotaa ja laumaa kohden. Antti palasi leiriin silmät ilosta loistaen, koko pulkanalaisen tappionsa unohtaneena ja voitti lappalaisten suosion- ja ihailunosotukset — minkä ihastuksen hän otti ihmeteltävän vaatimattomana vastaan. Hän yksin vain tiesi, kuinka jänismäiseksi hän oli tuntenut itsensä pulkan alla viettämänään hetkenä, päänsä päällä terävät, paukuttavat poronsorkat.

Kun sitte Matleena ja Mauno myöskin tahtoivat tulla huomatuiksi ja yrittää osakseen lappalaisten suosiota tekemällä huvimatkan pulkassa, nousi Antti päättävään vastarintaan. Hän vakuutti sen olevan pienokaisille suorastaan vaarallista. Niinkuin muka olisi tarvittu jotain taitoa pulkassa-ajamiseen! Istuu vaan ja pitää hihnasta kiinni! No, kas nyt aina!

Mauno oli voinut vallan mainiosti lappalaisten ja porojen joukossa. Olipa leikkinyt pikku Matinkin kanssa, joka oli saanut ryömiä aamulla kätkyestään ja näyttänyt karvaiselta tonttulapselta, kun pehmeät poronkarvat olivat tarttuneet hänen hikiseen pikku ruumiiseensa. Mauno tunsi itsensä niin perin tyytyväiseksi oloonsa lappalaisten luona, että hänestä olisi ollut paljon mukavampaa kulkea takaisin kotiin heidän kanssaan kuin kierrellä teitä pitkin ja juosta itsensä pilalle jäällä pahan talon väkeä ja koiraa paossa. Hän tunnusti avomielisesti, ettei hänen paluutansa muu estänyt kuin se, ettei tuvassa enää ollut isää eikä äitiä.

"Näetkös, Antti", oli Mauno vakuuttanut, lyödä paukahuttaen kätensä yhteen, "näetkös, jos he vain olisivat siellä, niin minä puolestani kääntyisin ja ajaisin takaisin kotiin pulkassa porohärän vetämänä koko tien Hallatunturille asti, ettäs sen tiedät."

Mauno oli mennyt Antin luota ylimielisenä, kädet housuntaskuissa, ylpeänä siitä, että hän taisi luopua niin komeasta kyydistä siksi mitättömän esteen tähden kuin oli se seikka, ettei pienessä harmaassa tuvassa ollut enää isää eikä äitiä.

Surullisen haikeaa oli, kun kulkurilapset ja lappalaiset, jotka ihan äsken olivat kohdanneet toisensa, nyt jälleen lähtivät vaeltamaan kumpikin taholleen — lapset etelään ja itäänpäin varallisten ihmisten luo, viljaviin seutuihin, lappalaiset nopeaa kulkua pohjoiseen päin kohden suurta valoisuutta, korkeita tunturijyrkänteitä ja aavoja paasikallioita, jotka olivat valkeina poronjäkälästä.

Kun kiertolaisemme jälleen yksinäisinä lähestyivät suurta kylää, kuului etäältä Karin Matin jäähyväisjoikaus:

"Pois vaeltavat kulkurilapset, pois paljon näkemään ja oppimaan kirjan mustista sanoista. Köyhä lappalainen ei tiedä mitään, ei voi selittää mustia sanoja. Köyhä lappalainen kulkee tunturille, oppii ymmärtämään suuren Isän sanaa, oppii tietämään, missä se yrtti itää, joka lääkitsee sairaan miehen, oppii löytämään tien harmaasäären olinpaikoille, oppii selittämään tunnusmerkkejä. Köyhällä lappalaisella on tunturin yläpuolella hyvä Isä; hän vaeltaa sinne nopeasti, laulaa laulun kulkurilapsista, jotka ovat ilahuttaneet lappalaista kodassaan. Kulkurilapset ovat vaeltaneet pimeää tietä, mutta heidän yllään on valoa. Kulkurilapsilla on myös hyvä, suuri Isä."

Lapset olivat seisoneet hiljaa kuunnellen, kunnes joikuvan lappalaisen ääntä ei enää ollenkaan kuulunut.

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

"MORSIAN."

Lapset läksivät niin muodoin taas matkaan suurasutusta kohden. He tulivat taloihin, missä vallitsi järjestys ja rattoisa olo, missä työ sujui vauhdilla ja vastakudotuita liinakappaleita valkaistiin auringossa levälleen levitettyinä mäenrinteille talojen äärellä. Välistä he myöskin joutuivat paikkoihin ja taloihin, ulkoapäin kyllä peräti muhkeisiin, mutta sellaisiin, joissa juoppous ja laiskuus olivat tehneet mielet koviksi ja kielet veitsenteräviksi.

Vietettyään kerran yönsä pelon vallassa ja nöyryytettyinä juuri sellaisessa paikassa, he tulivat uuteen vieraaseen pitäjään. Valkeiden koskien kohinaa, joiden pauhu oli kuin ainaisena ukonjylinänä yhäti heidän korvissaan kaikunut heidän seuratessaan maantietä jokilaaksoja pitkin, ei kuulunut enää.

He olivat päässeet seudulle, missä merenkulku alkoi ja valtajoki virtasi purjehduskelpoisena, leveänä ja tyynenä. Sen partailla oli taukoamatonta hyörinää ja pyörinää, ja se kuljetti muassaan kellertäviä hirsiä, jotka korjattiin suuriin sahoihin. Ulompana satamassa oli ankkurissa niin oman kuin vieraan maan laivoja, lotjien ympäröiminä, jotka olivat täyteen ahdetut äsken-sahatuita lankkuja. Oli kesä, öin ja päivin valoa, valoa ilmassa, valoa mielissä. Sahoilla ja laivoissa kävi työ hilpeällä vauhdilla.

Kulkurilapset vaelsivat talojakin korkeampien lautatarhojen läpi, missä tuore puu raittiisti tuoksui. He pysähtyivät valkorunkoisten koivujen luo, jotka reunustivat tietä hienoon, valkeaan herrastaloon.

Pieni höyryvene, kokassaan Ruotsin lippu, seisahtui laiturin luo, joka oli vähän tuonnempana lautatarhasta. Seurue hienoja ihmisiä tuli nauraen ja jutellen koivureunaista, kauniiseen herrastaloon johtavaa tietä kohti.

Matleena vetäytyi pelästyneenä syrjään Helokin kera. Veljet seurasivat. Lautapinkkojen takana oli kyllin piilopaikkoja.

Matleena käsitti, etteivät he itse voineet nyt heti kulkea samaa tietä, jota niin hienot ihmiset olivat menneet; niin että hän kääntyi pieneen taloon, joka näytti niin somalta. Siinä oli pienet ikkunat, jotka nauroivat punaisen tiilikaton alta aivan kuin jahtimestarilla, vaikka tämä talo oli pienempi, väriltään vaalea ja keltainen.

Vihreä säleaita kiersi ympäri pihaa; tämä oli iso kasvistarhoineen ja luonnollisine nurmikenttineen, joille oli levitetty kankaita valkaistumaan.

Siellä oli myöskin pensaita ja pikkupuita, oikein rungollisia. Lapset tiesivät nyt sen verran, että ne olivat puita, joissa kasvaisi omenia; ja vaikka he eivät olleet milloinkaan syöneet tai maistaneet omenia, niin oli heidän mielestään juhlallista nähdä sellaisia puita, joita oli ollut itse paratiisissa.