ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Näyttämö:

Kamari Hakalassa. Tavalliset huonekalut. Esiripun noustessa istuvat Helena ja Anna pöydän ääressä ja juovat kahvia.

1 KOHTAUS.

Anna: Milloinkas sen teidän isännän pitäisi palata kaupunkimatkaltaan?

Helena: Huomenaamuksi arveli ehtivänsä takaisin. Tuossa jo kuuden aikana läksi.

Anna: Taisi olla tärkeitäkin asioita toimitettavana?

Helena: Oli… hyvinkin oli tärkeä asia. Muistatte kai sen Mattila-lurjuksen petoksen?

Anna: Sitä takausasiaako tarkotatte?

Helena: Sitä juuri! Sehän se lurjus, en mä paremmin tule ja sano, korupuheilla ja kauniilla lupauksilla houkutteli meidän ukon takaukseen. Ja kun velan maksuaika läheni, niin livistikin itse paremmille markkinoille ja jätti velan muiden maksettavaksi.

Anna: Jaa'a, jaa'a… piti siinäkin olla ihmisellä sydäntä! Jättää sellaisen taakan toisen hartioille. Ei sitä nykyaikana enää voi paljoa luottaa toisiin ihmisiin.

Helena: Siltä näyttää. Oli kumminkin onni onnettomuudessa, että saimme rahat kokoon määräpäiväksi; tiukalle se kyllä otti. Vasaran alle olisi talomme tavaroineen joutunut. Tuntui aivan kuin olisi kuorma pudonnut hartioilta saatuamme summan täyteen. — Kaadanko lisää kahvia?

Anna: Ei, kiitoksia! En jaksa enää juoda. — Mihinkähän päin lie se Mattila lähtenyt?

Helena: Amerikaan varmaankin. Sinnehän ne kavaltajat tavallisesti karkaavat. Ei siitä varmaa tietoa ole saatu.

2 KOHTAUS.

Anna. Helena. Liinu. (Tulee).

Liinu: Kas! Mäkelän emäntäkin on täällä! Hyvää päivää!

(Tervehtii.)

Anna: Päivää päivää! Mitäs tälle minun miniälleni nyt kuuluu? Terveisiä Kallelta, tosiaankin… en ollut muistaakaan…

Liinu: Kiitoksia, Vaikka enhän minä teidän miniänne ole… tuskinpa tulenenkaan…

Anna: Kuinka niin? Puhui se Kalle minulle väleistänne, vaikka noin vaan kautta rantain.

Liinu: Ei Kalle minusta huoli. Hän on kansanopiston käynyt, minä vaan tällainen yksinkertainen, oppimaton tyttönen.

Helena (Nauraen) Lapsiahan nämä vielä ovatkin… Olen minäkin heistä vähän jotain huomannut; kahdenkesken he aina niin suloisesti hymyilevät…

Liinu: Kaikkia vielä! Olemmehan me olleet tovereita jo lapsuudesta saakka, yhdessä leikkineet ja yhdessä kasvaneet…

Helena: Juodaan nyt vielä yhdet kupposet. Juo sinäkin, Liinu.

Anna: No pitäneekö tuota nyt vielä maistaa; kaksi kupillista jo otinkin… (Liinu kaataa kahvia). Kas tuota tyttöä, kun kaasi oikein kupparin kupillisen.

Liinu: Ei liika pahaa tee… jaksaa sitä nyt sen verran.

(Kaikki juovat).

Anna: Mitä sinä nykyjään olet puuhaillut, Liinu?

Liinu: Ommellut olen. Paljo sitä meidän väelle vaatetta tarvitsee. Tämän päivää olin heinänteossa, mutta läksin kesken pois. Heinässä taitaa Kallekin olla?

Anna: Siellähän se on. Silloin kun Kalle kansanopistoon aikoi, niin toiset emännät varoittivat minua häntä sinne laskemasta, sanoivat miehen siellä tulevan laiskaksi; mutta kyllä se nyt vaan työtä tekee, kenties enemmän kuin ennen.

Liinu: Ne ovat turhia jaarituksia sellaiset. Oppia siellä saa ja työtä tekemään kehotetaan.

Anna: Mutta nyt minun pitäisi tehdä mustalaisen tarina… lähteä, kun olen saanut suuhuni. Pitää mennä vähän piikoja komentelemaan, ovat, hylyt, niin laiskanpuoleisia.

Helena: No kyllähän ne nyt siellä… ei sitä niin kiirettä vielä ole.

Anna: Kyllä minun sentään täytyy lähteä. Muistakaahan nyt tekin pistäytyä joskus meillä.

Helena: Kiitos, kyllähän me…

Liinu: Sanokaa Kallelle terveisiä ja käskekää häntä jonkun kerran käymään.

Anna: Eiköhän se poikaveitikka osanne käydä käskemättäkin.

Liinu: En ole häntä nähnyt moneen päivään.

Anna: No hyvästi nyt vaan! (Kättelee). Voikaa hyvin!

Helena ja Liinu: Hyvästi, hyvästi!

(Anna menee).

3 KOHTAUS.

Helena. Liinu.

Helena: Nyt saisit sinä, Liinu, ommella nuttuni valmiiksi tänäpäivänä, että saisin sen päälleni aamulla, kun isä tulee kotiin.

Liinu: Kyllä sen teen. Ei siinä paljoa enää olekaan työtä. Tuoneekohan isä minulle sen kankaan kaupungista?

Helena: Luultavasti. Ota sinä vaan nyt se ompelus, minä käsken Hannan korjaamaan kupit pois. (Liina ottaa ompeluksen. Helena huutaa ovelta). Hanna! Hanna! Minä käyn niityllä katsomassa kuinka työ sujuu.

(Menee).

4 KOHTAUS.

Liinu. Hanna. (Tulevat).

Hanna: Joko Mäkelän emäntä meni pois?

Liinu: Jo meni. Korjaa sinä nyt kupit pois ja pese ne. Minun pitää ommella tämä äidin nuttu tänäpäivänä valmiiksi.

Anna: Jokohan isäntä huomenaamulla palannee kaupungista?

Liinu: Kyllä kai.

(Hanna menee vieden kupit).

5 KOHTAUS.

Liinu (yksin).

Liinu: Saapahan nähdä tuleeko Kalle tänäpäivänä käymään? Hän kyllä lupasi… Luulin hänen tulleen ylpeämmäksi kun kävi kansanopistossakin, mutta ei hän siltä ainakaan näyttänyt. Eilen illalla, kun kävin Myllypurolla, tapasin hänet metsätiellä. Heti rupesi puhelemaan kanssani. Kävelimme vähän matkaa puhellen kaikenlaisista. Sitten Kalle pyysi minua istumaan viereensä eräälle kivelle. Istuttuamme otti Kalle minua kädestä kiinni… katsoi silmiini niin hellästi… Hän kuiskasi hiljaa korvaani: "Rakastan sinua, tule omakseni!" Minä hämmästyin ja sanoin, että olen vielä niin kokematon ja mitä vanhempanikin sanoisivat. Sitten läksimme taas kävelemään ja hän saattoi minut kotiin asti… Luulen, että äiti kyllä puolestaan antaa suostumuksensa, ja ehkäpä isäkin, mitäpäs hänelläkään vastaan olisi… (Äänetönnä, ajatuksissaan). Mutta eipäs sitä Kallea ala kuulua… (Hyräilee itsekseen ja alkaa sitten laulaa).

Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla, Kuninkaan kultaisen kartanon puolla; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo, kun et tule jo!

Linnut ne laulavat sorjalla suulla, Sorjempi kultani ääni on kuulla. Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo, kun et tule jo!

Tule, tule, kultani, tule kotipuoleen, Taikka jo menehdynkin ikävään ja huoleen. Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo, kun et tule jo!

(Hanna tulee).

Hanna: Mäkelän Kalle tulee.

Liinu: Käske hänen tulla tänne kamariin. (Hanna menee). Tulipas hän kumminkin!

6 KOHTAUS.

Liinu. Kalle (tulee).

Kalle: Hyvää päivää, Liinu!

Liinu: Hyvää päivää, hyvää päivää ja tervetuloa! Käy istumaan!

Kalle: Kiitoksia! Saanko tulla vierellesi?

Liinu: Tule vaan jos tahdot.

Kalle (Istuutuu Liinun viereen). Missä teidän kaikki väki on, kun en tullessani nähnyt muita kuin Hannan?

Liinu: Isä on kaupungissa, äiti meni käymään niityllä.

Kalle: Joko olet puhunut vanhemmillesi aikeistamme?

Liinu: Kyllä puhuin äidilleni. Isäkin luultavasti antaa suostumuksensa… Hän on ollut nyt vähän iloisempi, kun hän pääsi irti siitä takausasiasta. Mutta jos sinun vanhempasi ei suostu?

Kalle: Ole huoletta! Kun kaksi rakastavaista tahtovat yhteen mennä, ei sitä voi estää muu kuin kuolema. Vai mitä arvelet, Liinuseni?

Liinu (Huokaa surullisena).

Kalle: Miksi niin surullisena huokaat, mikä mieltäsi painaa? Sano vaan minulle, jos sinua jokin suru painaa?

Liinu: Mitäpä surua minulla olisi, muuten vaan olin niin ajatuksissani.

Kalle: Minusta tuntuu niin onnelliselta, kun saan olla sinun luonasi. Sinun seurasi on minua aina viehättänyt. Sinun sinisilmiäsi katsellessa unohdan kaiken muun…

Liinu: Onnellinen olen minäkin sinun seurassasi, Kalle…

Kalle: Kohta vietämme kihlajaisemme, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan.

Liinu: Ei omasta puolestani mitään. Vaan täytyyhän minun kumminkin ensin saada selvä vastaus vanhemmiltani. Heidän suostumuksestaan olen kumminkin melkein varma.

Kalle: Silloin ei onnestamme puutu mitään. Ei mikään voi sitä häiritä. (Kiertää kätensä Liinun kaulaan). Yhdessä kuljemme tämän elämän läpi, yhdessä kestämme sen vaarat ja vastukset… Yhdessä nautimme onnesta…

(Suutelee Liinua).

7 KOHTAUS.

Liinu. Kalle. Helena (tulee). Sitten Hakala.

Helena: Isä tuli jo kotiin. Mitenkähän hän näin aikaiseen on joutunut? — Kas, Kallekin on täällä! (Tervehtii). Terve, terve! — En ymmärrä, miten hän nyt jo olisi ehtinyt käydä kaupungissa… Etteipä hänelle vaan olisi tapahtunut mitään vahinkoa… (Hakala tulee sisään surullisena). Kuinka näin aikaiseen jouduit? (Hakala on ääneti). Mikä sinulle on tullut? Onko sinulle sattunut joku vahinko?

Hakala: Suuri vahinko… korvaamaton vahinko!

Liinu (Hämmästyen): Mitä sinä puhut, isä?

Kalle: Mitä teille on tapahtunut?

Hakala: Nyt on Hakala mennyttä miestä! Olen joutunut keppikerjäläiseksi… mierontie on avoinna edessämme… Oo kuitenkin kohtalon kovuutta!

(Ottaa pullon poveltaan ja ryyppää).

Liinu ja Helena (Yht'aikaa). Isä! Viinaa!

Helena: Mitä aiot? Viinaako jälleen olet himoamaan ruvennut!

Hakala: En ymmärrä oikein itsekään.

Liinu: Voi kuitenkin! Mitä tämä kaikki merkitsee? Kerro, isäni, mitä pahaa sinulle on tapahtunut?

Hakala: Saatte sen kuulla, vaikka mielelläni säästäisin teidät sitä kuulemasta. — Kun ajoin hiljalleen kaupunkiin, sattui hevoseni pelästymään jotain tienvieressä olevaa esinettä… se läksi hurjasti laukkaamaan ja muutamassa tienkäänteessä kaatuivat kärryt ja minä jäin alle. Siitä pääsin kumminkin omin voimin ylös ja läksin hiljalleen edelleen ajamaan. Mäkeläkin sattui jonkun matkan päässä vastaani… Siinä edelleen ajaessani ajattelin maksettavaani. Teki mieleni katsoa rahojani. Aioin ottaa lompakon poveltani… mutta… sitä ei ollutkaan taskussani! Säikähdin kovin, enkä ensialuksi osannut tehdä mitään. Käännyin sitten takaisin katsoakseni, olisiko se pudonnut siihen paikkaan, jossa kaaduin. Ei ollut siinä mitään. Ajoin Mäkelään kysymään isännältä, olisiko hän sattunut näkemään sitä tiellä. Ei ollut hänkään huomannut mitään… kirosin itsekseni kovaa onneani… Läksin Korven Matin luo… häneltä sain viinaa. Olihan minulla vielä senverran lanttia kukkarossani.

(Ryyppää).

Liinu: Oi, isäni, älä juo tuota ainetta!

Hakala: Etkö enää sallisi minulle tätäkään lohdutusta? Katkeraa tosin, mutta jotenkinhan täytyy ihmisten pilkalta paeta. Talomme ja tavaramme on nyt varmasti mennyttä ja itse saamme maantielle siirtyä…

Helena: Oh, minä en jaksa ajatella tätä.

(Itkee).

Kalle: Minä lähden ja koetan ottaa selvää rahoista. Jos joku olisi ne löytänyt, voidaanhan ne vielä takaisin saada. Koetan parastani.

(Menee).

Hakala: En usko, että ne enään takaisin tulevat. Ne ovat olleet ja menneet! Maailma on avoin edessämme… saamme kulkea niin pitkälle kuin tietä piisaa.

Liinu: Älä ole niin epätoivoinen isä kulta, voivathan ne asiat vielä korjautua.

Hakala: Ei ne korjaudu… sinä et näitä käsitä, Liinu. Ota sinä Hakala vaan ryyppy murheeseen! Et tiedä silloin maailman suruista. (Juo). Et näe ihmisten naurua. Juo, juo vaan, juo, kunnes menet tainnoksiin, kunnes kuolet. Mattila, saatana, kun olisi käsissäni, niin kyllä sen roiston pieksäsin, pieksäsin, jumal'auta! Luontoni jo ärtyy!

(Iskee pullon laattiaan).

(Helena ja Liinu kirkasevat ja menevät molemmat itkien ulos).

Hakala (Humalassa): Vielä minä sentään olen herra talossani… Ette te, saatanat, minua tästä pois saa… ette saa, sanon minä. Ko-koettakaa vaan — mi-minä olen Hakala minä! Ja minä teille näytän roistot, Vai ta-taloni te myötte. Haha-ha. Ei, kyllä minulla vielä on vo-vo-voi-maa.

(Vaipuu voimatonna maahan. Helena tulee vähän ajan perästä).

Helena: Voi ukkoparkani! — Herra! Auta meitä onnettomia! Älä lisää kuormaa kuorman päälle!

(Itkee).

Esirippu alas.