Front matter

Kirj.

Marianne Lundegård-Hagberg

Suomentanut

Vihtori Auer [Vihtori Simonen]

Kotkassa, Etelä-Suomen Kirjapaino Osakeyhtiö, 1905.

Sensurin hyväksymä Kotkassa 2 p. kesäk. 1905.

1.

Rouva Askerin tilavaan saliin oli koko perhe kokoontunut. Keskustelu, joka kävi hitaasti, taukosi tuolloin tällöin kokonaan. Oli juuri noustu hyvältä päivälliseltä ja sen vaikutus tuntui nyt perheenjäsenten mielialassa, joka tällä kertaa oli vähemmän "säkenöivä" kuin tavallisesti. Kukin istui tuolissaan tai jossakin sohvannurkassa taaksepäin nojaten ja nauttien hiljaista ehtonetta. Uunin luona kunniapaikalla istui talon emäntä itse, paksu, pyöreä, harmahtavatukkainen, mutta kasvonpiirteiltään vielä reipas eukko. Pitkässä vanhanaikaisessa sohvassa istuivat talon neljä tytärtä, kaikki muut äitinsä näköisiä, paitsi nuorin, joka oli ilmeinen jäljennös edesmenneen kamreeri Askerin seinälle ripustetusta täyskokoisesta muotokuvasta. Divaanissa keskellä huonetta loikoi nuorin poika selällään ja poltteli aito havannaa. Hän oli perheen ylpeys, lääkärinalku, joka paranteli pienempiä vammoja ja teki erikoisen onnistuneita "kuureja." Lepotuolissa ikkunan luona istui nukkuen vanhin poika. Hänen ulkomuotonsa vivahti seinällä olevaan kuvaan ja perheen äitiin. Pyöreähköt posket ja tasaiset piirteet olivat äidiltä perintöä mutta kasvoista puuttui hänen nuorekas reippautensa. Pojassa oli sitä vastoin jotakin hyväntahtoista ja mielyttävää kuten seinällä olevan muotokuvan maalatuissa piirteissä. "Sukutilanhaltijaksi" häntä perheen kesken alinomaa leikillä kutsuttiin. Semmoinen arvo hänellä itse asiassa olikin ja lisäksi isänsä paikka yhtiön konttorissa.

Tuossa istui hänen nuori rouvansa. Hän oli tässä huoneessa ainoa, joka ei nukkunut eikä näyttänyt väsyneeltäkään, ja hän oli myös ainoa, joka oli vallan erilainen muista. Koko olennossa oli valppaan älykkäisyyden, terveyden, elämänhalun ja nuoruuden leima. Hän nojasi kyynärvarttaan ikkunan reunaan ja voimakas, valkoinen käsi silitteli kiharoivaa tukkaa samalla kuin silmät vilkkaasti seurasivat rivi riviltä kirjaa, joka oli hänen edessään ikkunanreunalla. Se oli Viktor Rydbergin "Viimeinen Ateenalainen." Silloin tällöin loi hän miettivän, unelmoivan katseen lähellä olevaan komeaan puistoon.

— Maria!

Nuori rouva pani kirjan pois ja kääntyi anoppiinsa.

— Meidän ei sovi unohtaa näin herttaisella ilmalla tehdä pieni matka saaristoon ja etsiä siellä suviasunto teille — sinulle ja Kaarlolle.

Maria ei tästä ehdotuksesta juuri näyttänyt ilostuvan, mutta hän nousi ja meni herättelemään miestään.

— Kaarlo… herää nyt… ja kuule… Sano!… Tulethan mukaan kesä-asuntoa valitsemaan.

Kaarlo venyttelihe velttona eikä näyttänyt ymmärtävän, mistä oli kysymys. Vasta kun katseensa kohtasi hentovartaloisen, punahuulisen rouvansa edessään, tuli kasvoihin eloa ja hän ojensi Marialle molemmat kätensä.

— Tulla mukaan… mihin… saaristoon… nyt illalla… Ee — ei… olen mieluummin kotona.

Neliääninen vastalause kuului heti sohvalta:

— Oh, kuka nyt on niin laiska! Häpeä — Kaarlo — olla niin välinpitämätön… sinä olet aina kaltaisesi… Ylös nyt vaan…

Maria laskeusi polvilleen miehensä viereen. Silmät hymyilivät veitikkamaisesti hänen puhuessaan viekkaalla äänellä:

— Tänään ollaan kai laiskempi tavallista…. Ei huolita koko maailmasta… kunhan vaan saadaan istua noin mukavikseen tuolissa…

Aviomies hymyili tyytyväisenä ja taputti nuorta vaimoaan poskelle. Varsin surullislystillisellä ilmeellä ja äänenpainolla virkkoi hän sitte heittäytyen uudelleen tuolin pehmeää selkänojaa vasten:

— Ee — ei!… Konttorissa oli tänään niin kova työ… Siellä oli yhtiökokous… olen hyvin väsyksissä…

Maria kumartui miehensä puoleen ja koskettaen kevyesti huulillaan hänen otsaansa puhui hellästi kuin lapselle:

— Vai niin… vai olen minä väsynyt… minä olen tehnyt kovasti työtä… minä raukka… Mutta nyt tahdon minä levätä koko iltapäivän enkä tehdä mitään… Maria järjestäköön kaikki minulle… hankkikoon kesähuvilat ja muut… minä en jaksa matkustaa.

Karl Askerin hyväntahtoiset kasvot ihastuivat, hän otti vaimoaan vyötäisistä ja suuteli hellästi.

— Kiitos — pikku Maria — kiitos… on hauskaa levätä kotona ja tiedänhän, että sinä osaat paremmin suvi-asunnon valita kuin minä. Sitäpaitsi… sinullehan siitä tulee enemmän hauskuutta tai ikävää… sinähän tulet siellä viettämään koko kesän, mutta minä käväsen vain sunnuntaisin, tuskin silloinkaan aina…

* * * * *

Tuntia myöhemmin istuivat Askerin perheen naisjäsenet muutamassa pikkulaivassa matkalla saaristoon hakemaan sieltä kesä-asuntoa "vastanaineilie", niinkuin Kaarloa ja Mariaa yhä vielä kutsuttiin.

— Vaxholmasta otamme veneen, joka vie meidät ulommas saaristoon… Lindalsalmen lähellä kuuluu olevan kesävieraita, olen kuullut. — Se oli rouva Asker, joka noin sanoi, ja siihen se jäi. Hän istui kolmen vanhemman tyttärensä ympäröimänä veneen keskipenkillä tuulen suojassa. Kauvempana reunapenkillä istuivat Maria ja Emmy, hänen nuorin natonsa. He olivat kumpainenkin äänetönnä. Maria nojautui rautaista reunustaa vasten ja hengitti syvään herttaista meri-ilmaa, samalla kuin hänen katseensa viehättyneenä ihaili Tukholman saaristomaisemaa. Mitä kauvemmas vene kiiti, sitä unelmoivampi oli hänen silmiensä ilme. Hänen ajatuksensa lensivät menneisyyteen, veivät hänet lapsuuden kotiin kauvas Norlannin honkien keskelle. Siellä onnellisessa kodissa oli hänen kehtonsa keinunut. Koti ei ollut niin rikas kuin se, johon kohtalo sittemmin Tukholmassa ohjasi hänet, mutta sitä enemmän oli siellä lämpöä ja lempeä. Joskus, tällaisina hetkinä juuri, valtasi hänet vastustamaton kaiho, hän ikävöi Norlannin humisevaan hongikkoon ja tuuheisiin metsiin, joitten muistot olivat hänelle menneiltä ajoilta rakkaita. Mutta hän torjui useimmiten tämän ikävän, tietäen, että se oli hänen levottoman, haaveilevan mielensä ilmaus, palaamaton, ohi mennyt ihanne. Mitä ikävöi hän? Eikö hänellä ollut kaikkea, mitä elämä tarjota voi — kultaa ja lempeä? Mitä toivoi hän muuta?… Juuri kuin hän oli jäämäisillään yksin maailmaan, taistelemaan sen kovaa kohtaloa vastaan silloin oli hän tullut, vapauttaja. Ja Maria oli rakastanut häntä… Hän tiesi kyllä kotiseudullaan puhuttavan, että hän oli myynyt itsensä kultaan. Mutta se ei ollut totta! Hän oli rakkautensa pakottamana astunut alttarille. Siitä oli jo lähes neljä vuotta kulunut, mutta jos hän — hänen miehensä — olisi vain ollut samanlainen kuin silloin, jolloin Maria hänet oppi tuntemaan, olisi hän voinut rakastaa miestään samoilla tunteilla kuin silloin. Mutta Kaarlo oli muuttunut. Ihmiset sanovat, että niin tekevät kaikki miehet naimisissa ollessaan — vähitellen. Ehk'ei Kaarlo ollut muuttunut enemmän kuin miehet tavallisesti. Sitä ei hän tiennyt varmaan. Mutta hän tiesi voivansa toisinaan miestään vihata — vihata koko tunne-elämänsä voimalla hänen välinpitämättömyytensä, hitautensa ja tunteettomuutensa tähden. Jälkeenpäin katui Maria aina noita ajatuksiaan ja oli tällöin miehelleen tavallista hellempi. Kaarlollahan oli oma luonteensa, hän ei siitä huolinut.

— Katajapensas ei kadehdi komeaa, kohisevaa honkaa. — — —

Rouva Askerin ja hänen vanhempien tyttäriensä kesken oli keskustelu täydessä käynnissä. Vanhin tytär, Bertta, johti puhetta.

— Usch, miten minua inhottaa nähdä Marian tuolla tavoin lellittelevän Kaarloa. Kaarlo on varmasti kärsimättömämpi kuin milloinkaan ennen. Eikö niin, mamma?

— Ei, ei tietystikään. Lellitellä… mitä vielä… vaimon velvollisuus on tehdä kaikkensa miehensä eteen… Jumala tietää, että niin minäkin aina tein… Ja sitäpaitsi saakin Maria kernaasti taipua ja hiukan huolehtia Kaarlosta… Ajattele vain, mitä hän on mieheltään saanut… Kaikki! … Vaikka Maria tekisi kaksinkerroin niin paljon kuin tekee, ei hän sittekään voisi korvata kaikkea.

— Jos aina on asia niin, en tahdo koskaan ottaa miestä, tiedäppäs mamma.

Rouva Asker kääntyi äkkiä ja tarttui tyttärensä käteen.

— Vaimolla on aina suuret velvollisuudet, ymmärräthän, suuremmat kuin miehellä, mutta sitä vastoin on se mies, joka kantaa taloudellisen kuorman… Kaikessa tapauksessa, tyttöseni, olisi sinun suhteesi asianlaita toinen kuin Marian… Hänhän oli köyhä.

— Mutta säälin minä Mariaa kuitenkin, — puuttui puheeseen nuorin tytär Agnes. — Olemmehan kaikki melkein jokapäiväisinä todistajina siihen, miten Kaarlo yhä enemmän unohtaa hänet.

— Se tapahtuu vaimon itsensä puolesta ja tähden, — vakuutti rouva Asker juhlallisesti.

— Itsensä tähden, — toisteli Agnes, — tietysti… luonnollisesti… miehissä ei ole mitään vikoja… he… ei ollenkaan… Omia vikoja… ei sinnepäinkään! Kun on naimisissa sellaisen miehen kanssa kuin Kaarlon.

Rouva Askerin äänessä oli jotain loukattua ja ylimielistä hänen katsoessaan tyttärensä silmiin ja vastatessaan:

— Luuletko Kaarlon olevan pahemman muita? Ei, ei tietystikään!… Mies muuttuu ainakin jonkun verran naimisiin mentyään… Ei hän voi enää olla kuten sulhasena… Mutta sitä et sinä ymmärrä, lapseni.

Tumma puna kohosi Agnes Askerin poskille ja hän vastasi:

— En tahdo enään väitellä mamman kanssa tästä asiasta; se on kuin ympyräkäyntiä, ilman päätä… Etkö ymmärrä… en, se on totta! En ymmärrä, minkätähden oikea ja väärä ovat niin erilaiset merkitykseltään miehen ja naisen suhteen. En ymmärrä, miksi anteeksi antamatonta vikaa naisessa käsitetään vain yleiseksi luonteenlaaduksi miehessä. En käsitä miksi menettely, joka heittää tumman varjon naisen koko elämään, peitetään hiljaisuudella, milloin sellaista havaitaan miehessä. Miksi kaikki huolehtivat naisen velvollisuuksista — naisen täytyy sitä ja sitä… se ja se sotii hänen naisellisuuttaan vastaan ja niin edespäin. Ei ole mitkään, mikä sotii miehen luonnetta vastaan enemmän kuin: olla oikein kiltti vaimoaan kohtaan ja viettää mallikelpoista elämää.

Hyi sentään… aivan voin vihata lakeja, tapoja…. ja mitä lienevätkään, ja sentähden, että niissä vielä on niin paljon epäkohtia!

Rouva Asker teki kädellään estävän liikkeen.

— Tst, tst! Ihmisten huomiohan kääntyy sinuun. Muuten voit säästää tuota liiallista sanatulvaasi; olen jo monasti kuullut tuon omituisen mielipiteesi ja tiedän, että olet ammentanut sen jostakin nyky-ajan kirjasta… Minua ei se liikuta.

Tällä välin oli vene pysähtynyt Vaxholman rantaan ja pian istui jälleen Askerin herrasväki pienessä höyryaluksessa ja saapuivat vihdoin neljännestunnin kuluttua matkansa perille.

— Oi, miten kaunista täällä on! huudahti Maria kulkiessaan Emmyn kera ylös jyrkkää, mäkistä, honkien ja lehtipuiden verhoomaa tietä, nähden edessään alhaalla oikealla puolellaan järven, jonka välkkyvät laineet siintivät tuuheiden puiden takaa. -— Tänne tahdon hetkeksi pysähtyä!

— Jumalani, millainen maku sinulla on, Maria! Näkyy, että olet maalta. Mitäpä ihailtavaa tässäkin on? puhkaili rouva Asker, joka molempiin vanhempiin tyttäriinsä nojautuen paraillaan kiipesi mäkeä ylös.

Noin kymmenen minuutin metsämatkan jälkeen saapuivat he vihdoin Maryhilliin, kauniiseen huvilaan, jossa asui rouva Fosser kesävieraineen.

— Maria ja Emmy voivat jäädä tänne ulos sillä aikaa kuin me menemme sisälle asuntoa tiedustamaan, ja jos vähänkin on toivoa saada täältä asuntoa, annamme teille merkin, sanoi rouva Asker huvilaan päin astuen.

— Mennään tätä rinnettä alas tuonne järven rannalle. Siellä on niin kaunista, sanoi Maria Emmyn käsivarteen tarttuen.

Ja hiljalleen he alkoivat astella rinnettä alas. Kaikkialla olivat rouva Fosserin kesävieraat järjestäneet mukavuuksia ja koettaneet tehdä olonsa siellä niin hauskaksi kuin mahdollista. Siellä täällä nähtiin nimittäin riippumattoja, vilttejä ja tyynyjä, joissa nuoret herrat ja naiset lepäsivät suloisessa sekamelskassa. Nähtiin vaaleita, väljiä kesäpukuja, sekä nuorten kasvoilla pehmeitä huopahattuja ja vaaleita olkihattuja. Värien kirjavuutta, auringon paistetta, vilkkautta — ja kaikkea, mikä tekee elämän hauskaksi, siellä oli — ja lisäksi vielä taustana veden välkkyvät, viileät laineet. Maria ja Emmy olivat rannalle tultuaan pysähtyneet ihailemaan luontoa. Suuren kiven luota, vähän matkaa heistä, häämötti ison sateenvarjostimen takaa jotakin harmahtavaa ja selvään olisi kuka hyvänsä voinut erottaa kauniin, auringonpaahtaman käden, joka varjostimen alta pistäysi näkyviin. Maria kääntyi noustakseen jälleen rinnettä ylös, mutta samalla hän pysähtyi ja jäi hetkeksi liikahtamatta paikalleen, katsellen silmiään räpäyttämättä sammalten verhoamaan kiveen nojautuvaa kättä. Hän tunsi hyvin tuon kauniin käden, hyvin hoideltuine kynsineen sekä pienen ruskean syntymämerkin ranteessa — hän ei enää voinut epäilläkään, vaan oli varmasti vakuutettu, että se oli hänen — satojen joukostakin hän sen olisi voinut tuntea. Ja hänen katseensa oli surullinen tuijottaessaan tuota suurta, vaaleaa varjostinta, joka kätki häneltä tällä hetkellä ajatustensa esineen.

"Mikä sinua vaivaa, Maria?" kysyi Emmy hetken äänettömyyden perästä. "Tunnetko ehkä jonkun noista tuolla?"

Maria säpsähti.

"Minäkö… en… en suinkaan! Tule, lähdetään huvilaan!"

Ylös mäelle tultuaan pysähtyi hän jälleen ja loi vielä kerran haaveilevan, kaihoisan katseen alas järven puoleen. Sitten hän tarttui Emmyn käsivarteen ja he menivät huvilaan.

Siellä istui rouva Asker tyttärineen puhellen rouva Fosserin kanssa kesä-asunnosta. Kumpikaan ei näyttänyt olevan päätökseen oikein tyytyväisiä.

— Minusta on hinta liian korkea, sanoi vanha rouva Asker katsellen tyytymättömänä jotakuinkin pieniä, yksinkertaisesti, mutta hauskasti sisustettuja huoneita.

"Älkää sanoko kalliiksi, hyvä rouva Asker. Ajatelkaas, ensin vuokrata huvila ja sitte ostaa kalliisti ruoka kaupungista; ei siitä suurta voittoa jää." — Rouva Fosserin ääni oli lempeä ja ystävällinen.

— Kun halutaan vaatimattomia vuokralaisia, niin silloin kelpaavat yksinkertaisetkin varustukset, ja hinnan tulee siinä tapauksessa olla sen mukaan. Mutta jos kerran tahdotaan hienoja, ylhäisiä asukkaita, ei hinnasta ole väliä, mutta silloin myöskin vaaditaan jotakin enemmän, sanoi rouva Asker hieman ylpeänä….

— Miniäni ja nuorin tyttäreni, jatkoi hän edelleen esitellen huoneeseen tulijat Marian, ja Emmyn.

— Oikeastaan olenkin täällä poikani asioilla, itse me asumme omassa huvilassamme Vaxholman läheisyydessä. — Lähdetään sitte, lapset, koskapa emme sovi hinnoista.

Maria meni verannan avoimelle ovelle ja loi haaveilevan katseensa kauas saaristoon ja järvelle, jonka laineet välkkyivät lumoavina laskeutuvan auringon punahohteisessa valossa.

— Oi, miten kaunista täällä on! Tänne tahdon jäädä! Eikö ole yhtään huonetta saatavissa?

— Ja noita sanoja sanoessaan kääntyi hän sukulaisistaan vähääkään välittämättä suoraan rouva Fosserin puoleen. Tämän kasvot loistivat mielihyvästä.

— Jaha… pikku rouvako tänne muuttaisi?… Kyllähän minulla sitte on huone… suuri, valoisa huone onkin, josta on mitä ihanin näkö-ala, mutta… Rouva Fosser katsahti hämmästyneestä sinnepäin, missä rouva Asker tyttärineen keskusteli puoli-ääneen.

Maria ei ollut mitään huomaavinaan.

— Minä vuokraan siis sen, sanoi hän päättävästi, joka saattoi rouva Askerinkin hämmästymään. — Saanko tulla tänne jo maanantaina? Mieheni tulee tänne vain sunnuntaisin.

Tämä kai meni rouva Askerista liian pitkälle.

— Mutta, Maria, mitä sinä ajattelet? Rouva Asker loi tyytymättömän katseen miniäänsä. — Et suinkaan aio muuttaa tänne?

Maria vastasi anoppinsa katseen yhtä kylmästi ja niin päättävästi, mitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Rouva Asker seisoi kuin kivettyneenä miniänsä edessä.

— Niin, tänne muutan, en minnekään muualle…. Katsos, kuinka kaunista! Hän osotti kädellään järveä, jonka laineet vyöryivät aina puutarhaan saakka lähelle sitä paikkaa, jossa hän nyt seisoi. Täällä voi riippumatossa leväten kuvitella kaiken päivää keinuvansa merellä.

— Niin, sinä olet kaltaisesi. — Ja rouva Askerin silmät säkenöivät tulta hänen kohdatessaan sellaista vastusta. Hän ei ollut tottunut sellaiseen; hän tahtoi hallita — hallita kaikkia omaisiaan. Ja hän kohteli häntä tuolla tavoin, — hän, joka ei oikeastaan kuulunut perheeseenkään — ja vieläpä vieraiden nähden — se meni liian pitkälle. — Ehkä rouva Fosser on hyvä ja sanoo, keitä täällä asuu. — Ja rouva Askerin ääni vapisi hiukan.

— Ennenkuin saamme sen tietää, emme päätä mitään.

Marian kasvot loistivat ilosta, hänen katsellessaan puhuteltua.

Maria säpsähti, vaikkakin oli seisonut ja vartonut, että rouva Fosser lausuisi tuon nimen. Hän oli siis nähnyt oikein siellä rinteellä. Erik Bohrman oli todellakin täällä. Se oli kummallista ajatella. Hänen äsken niin päättäviin kasvoihinsa ilmausi jotakin epäilevää ja uneksivaa, ja melkein viivytellen puristi hän rouva Fosserin kättä samalla kuin lausui:

— Minä tulen siis maanantaina. Älkää vaan antako kellekään huonettani!

Kun rouva Asker "Joukkoineen" kohta tuon jälkeen kulki metsän läpi laivasillalle, tuli Agnes Marian luo, joka käveli hiukan erillään toisista, ja tarttui luottavasti hänen käsivarteensa.

— Pikku Mari, mikä sinulle tuli äsken? Miksi käyttäydyit sillä tavoin mammaa kohtaan? — puuttui Agnes Asker lausumaan lempeän nuhtelevasti.

Maria laski käsivartensa alas, jolloin Agneskin veti kätensä pois.

— Jos te siitä asiasta olette koko ajan niin vilkkaasti keskustelleet, on parasta, että menet jälleen toisten luo.

— Mutta, Maria… hyi… Miksi olet tuollainen minulle? Minä…

— Anteeksi, Agnes! En todellakaan ole tänään oikein kiltti… En tiedä mikä minun on. Enhän minä tahdo olla epäystävällinen sinulle. Sinä olet paras kaikista. — Maria tarttui tyttösen käteen ja pisti sen kainaloonsa.

— Kyllä me sentään olemme kaikki pohjaltamme hyviä, luulen minä. Syy on vain siinä, että nuo toiset ja sinä ette voi ymmärtää toisianne.

— Ehkä! — Maria lausui tuon sanan äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin vakuuttava. — Mutta mitä lienenkään sitte tehnyt niin kauhean valitettavaa äsken tuolla sisällä? Päätin tulla sinne, siinä kaikki. Ellen saa tulla sinne, asun kaupungissa koko kesän.

— Tietystihän sinä saat tulla. Mutta sinun pitäisi pyytää anteeksi mammalta, sitte olisi kaikki jälleen hyvin. Katsos — ainoastaan tavasta, millä jokin asia toimitetaan — yksinomaan tavasta riippuu kaikki.

— Niin, se on totta, sanoi Maria, jonkinlainen syrjäsointu äänessään. Mutta kun en tiedä mitään rikkoneeni, ei minulla ole mitään anteeksi pyydettävää.

* * * * *

Maria oli iloinen kun Vaxholmassa tuli höyryvene matkustajia niin täyteen, että istumapaikoissa oli kova puute. Kukin sai koettaa "kiilata" itseään jonnekin niin hyvin kun taisi; itse sai Maria pienen nurkan, missä voi häiritsemättä viihtyä aatoksineen. Menneisyyden muistot valtasivat mielen. Hän nojausi veneen rautaiseen reunustaan ja katse lenteli sisältörikkaana kimaltelevaa vedenkalvoa pitkin… Niin, se oli todellakin hän, Erik Bohrman, jonka hän oli nähnyt siellä rinteellä rouva Fosserin huvilan luona… Se oli yksinkertaisesti hänen nuoruutensa lemmitty… Nuoruuden rakastettu!… Niin kummallista! Eikö Maria ollut vieläkin nuori, kahdenkymmenen viiden ikäinen… oli, tietysti! Hän oli sekä nuori että elämänintoinen ja terve, mutta se ei kuitenkaan ollut samanlaista kuin silloinen nuoruus, jonka muistot nyt pakkausivat mieleen kuin selvittämätön, lumoava verkko. Siitä oli kulunut neljä vuotta, ja ne vuodet eivät kuuluneet siihen nuoruuteen. Maria koetti heikosti vapautua noista muistoista, mutta hänen tahtonsa oli tenhoten tuon vastustamattoman, hurmaavan voiman edessä. Hän koetti antaa niiden nopeasti vaihdella, mutta tunsi samalla kertaa sielunsa syvimmässä rajattoman ikävän. Ja niin myrskysivät muistot vihdoin esteettä esiin. Hän sulki silmänsä ja nojasi poskeaan hansikkaan peittämään käteen.

* * * * *

— Vallan hänen isänsä tehtaan lähellä, siellä kaukana Norlannin maaseudussa, oli uljas talo, jonka omistajaa hänen isänsä vihasi niin kauan kuin Maria saattoi muistaa. Hän ei tuntenut tämän sammumattoman erimielisyyden siementä, mutta hedelmänä oli se, että kumpikin perhe naapuruudesta huolimatta pysyi tiukasti erillään toisistaan. Ehkäpä sen vuoksi Nemesis — koston hengetär, jonka valta havaitaan kaikkialla elämässä — toimitti molemmille vihamiehille samanlaisen kohtalon oikun: heidän lapsensa alkoivat lempiä toisiaan.

Minkäänlaista romanttista lapsuusrakkautta ei ollut sen tunteen pohjana, mikä varhaisimman nuoruuden kukoistusajalla heissä molemmissa syttyi. Olosuhteista tietenkin aiheutui, etteivät he lapsuusvuosinaan milloinkaan saaneet tilaisuutta leikkiä toistensa kanssa tai olla muuten yhdessä. Koulujen lyhyet loma-ajat, jotka he viettivät kotonaan, vaihtuivat vuosiin, jolloin he eivät ollenkaan nähneet toinen toistaan. Isännöitsijä Rudmanin tytär oli naapurikaupungin pensionissa ja patruuna Bohrmanin poika kävi toisessa kaupungissa alkeiskoulua.

Mutta eräänä kesänä, kun Maria oli päässyt pensionista ja Erik Bohrman jo oli kahden vuoden ylioppilas, he sattumalta olivat valinneet itselleen saman lempipaikan metsässä. Se oli kallion kieleke syvällä tummien, humisevien honkien keskellä, joiden sammaltuneiden runkojen välitse välkähteli etäältä palanen meren loistavaa pintaa. Juuri siellä oli Maria ensi kerran tavannut Erikin — herttaisena kesä-iltana auringon laskeissa. Hän oli juuri laskenut kirjan polvilleen ja viehättynyt katselemaan päivän kehrää, joka vaipui vedenkalvon taa. Silloin näki hän Erikin tulevan polkua myöten kevein, lyhkäsin askelin, ollen myös hän kokonaan luonnon ihanuuden lumoamana. Kädessään oli hänellä kirja — juuri sama, jota Mariakin oli lukenut. Hän ei huomannut neitoa ennenkuin seisoi hänen edessään. Mutta silloin hän hymyili kaunista hyväntahtoista hymyilyään ja sanoi vähääkään kummastelematta, että kohtasi Marian täällä:

— Onko tämä teidän lempipaikkanne?

Maria punastui, eikä vastannut mitään, vaan nousi aikoen poistua. Jo varhaisimman lapsuutensa ajoilta oli hänellä mielessään niin monta ennakkoluuloa patruuna Bohrmania — isänsä ikivihollista — kohtaan, että oli mahdoton unohtaa niitä tässä hänen poikansa edessä. Hän ei tahtonut olla missään tekemisissä Erikin kanssa, tunsipa melkein pelkoa häntä kohtaan. Ja hän nousi aikoen mennä. Mutta tuntui kuin Erik Bohrman olisi arvannut hänen ajatuksensa.

— Jos läsnäoloni haittaa teitä, tahdon minä heti poistua. Tiedän kyllä, miksi väistelette minua. Mutta muuten on naurettavaa, että meidän pitäisi vihata ja vältellä toisiamme syystä, että vanhempamme kerran ovat joutuneet epäsopuun. Eikö niin teistäkin? Hän katsoi neitoseen vaaleanruskeilla, älykkäillä silmillään, joiden loisto oli sametin hieno.

— Niin, onhan se naurettavaa tämä, kaikki tyyni se vihamielisyyskin, — ja Maria olisi voinut jatkaa pitemmältäkin tähän tapaan tuntien olevansa loukannut edessään seisovaa nuorukaista ja sen vuoksi, että tämä sattui olemaan hänen isänsä vihamiehen poika. Niin tyhmästi ja pikkumaisesti hän oli käyttäytynyt! Maria ei uskaltanut ajatella, miten yksinkertaiseksi ja kylmätunteiseksi mahtoikaan arvostella hänet hän, joka huulillaan viehättävä hymyily seisoi hänen edessään ja näytti niin hyväntahtoiselta, elämänhaluiselta.

Vähän ajan perästä istuutui Maria jälleen.

— Minulla on tapana istua täällä joka päivä muutamia hetkiä, koetti hän nyt sanoa luonnollisella äänellään. Täällä on niin ihmeen herttaista… niin kaunista ja samalla rauhallista, — minä nautin sellaisesta… nämä hetket ovat oikeita lempihetkiäni. — Maria itse miltei hämmästyi avomielisyyttään, jolla oli tahtonut korjata äskeisen tyhmän käytöksensä.

Mutta nuo vaaleanruskeat silmät loistivat Marian sanoja kuullessaan iloa ja mielihyvää.

— Olen monasti nähnyt teidän istuvan tässä… lempipaikassani, jossa minäkin vietän elämäni hauskimmat hetket nauttiessani teidän tavoin luonnosta ja yksinäisyydestä. Monta kertaa olisin silloin mielelläni tullut luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni teitä. Kuvittelin, että suuttuisitte, nousisitte istumasta ja vihaisena käskisitte minun heti poistua, — eli lähtisitte mahdollisesti itse — kuten äsken aioitte. En tahtonut nähdä kumpaakaan. Nytkään en olisi uskaltanut tulla luoksenne. Mutta te olette kai satunnaisesti täällä nyt näin myöhään illalla. Minulla on tapana tulla tänne aina tähän aikaan… Enkä huolinut etäämpää tarkastella… Tavallisesti on kallion kieleke aina ollut vapaa kuin minä olen tullut tänne.

Sitte puheli hän neidon kanssa koko ajan yksinkertaisesti, kaunistelematta, monesta asiasta, mutta ei sanallakaan maininnut siitä, joka lapsuudesta saakka oli heidän välinsä katkeroittanut — vanhempain vihasta. Ja hänen äänessään oli jotakin niin omituisen lempeää, kun hän hyvästi jättäessään tarttui hänen käteensä ja suoraan silmiin katsellen sanoi:

— Kiitos paljon tästä illasta. Niin monta yhteistä muistoa olemme tänä-iltana jälleen loihtineet esiin. Mutta näyttäkää minulle myös, ettette tästälähtien pelkää tulla tänne lempipaikallenne — jos kohta se kohtalon sallimana on minunkin lempipaikkani! Miksi antaa isäin pahat teot tulla lasten päälle?

Kun Maria sitte hetkisen jälkeen yksin kulki kotiinpäin kapeaa tietä, joka johti tehtaalle, tuntui hänestä äskeinen kohtaus unelta. Usean kerran kääntyi hän matkallaan ympäri katsellen metsään katoavaa vaaleaa kesäpukua. Hän tunsi sydämessään oudon tunteen, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut, ja siitä päivästä alkoi hänen elämässään uusi käänne: hän oppi rakastamaan. Kohtaukset metsässä "lempipaikalla" jatkuivat sitte joka päivä ja niiden aikaa pidennettiin yhä enemmän, mitä lähemmäs syksy tuli, kunnes Erikin matka Upsalaan ne äkkiä keskeytti. Mutta ennenkuin se hetki tuli, oli kaksi henkilöä kohdannut toisensa tuossa synkässä metsässä — kallion kielekkeellä, humisevien honkien keskellä — se tapahtui eräänä kauniina elokuun iltana, kuun kalpeassa valossa, keijukaisten tanssiessa puiden oksilla. Siellä olivat he silloin viettäneet elämänsä onnellisimman hetken — he kaksi nimittäin — Erik Bohrman ja Maria Rudman — koko Norlannissa tunnettujen ikuisten vihollisten lapset.

Seuraavan kesän ja koko vuodenkin oli Marian elämässä ainoastaan yksi valoisa kohta ja sekin miltei kokonaan synkän varjon peittämä. Ja hän tunsi rinnassaan jotakin tyhjää — tyhjää, jonka täyttymistä hän kaipasi.

Mutta olihan se kerran täyttynyt, oli aivan varmaan! Ja ollakseen siitä oikein varma, nyökäytti Maria useita kertoja päällään istuessaan tuossa laivan valkoiseen kaidetankoon nojautuen. Oli kuin hänen olisi täytynyt puhua itselleen tuolla tavoin, saadakseen toisen äänen sisimmässään vaikenemaan.

Olihan se täyttynyt — se tyhjä paikka, joka oli seurannut noita lyhyitä onnellisia hetkiä. Se oli täyttynyt muutama vuosi senjälkeen, jolloin hän oli kohdannut Karl Askerin ja — oppinut uudelleen rakastamaan. Hän oli juuri tullut hetkenä, jolloin Maria toivottomana suunnitteli tulevaisuuttaan. Hän olisi ollut pakotettu antautumaan maailman melskeeseen olemassa-olonsa puolesta, mutta silloin oli hän tullut — vapauttaja.

Isännöitsijä Rudman oli nimittäin kuollut ja kaikkien hämmästykseksi oli hän suurissa veloissa. Kaikki omaisuus meni vasaran alle ja Maria katseli tulevaisuuttaan synkkänä, hänen täytyi ruveta hankkimaan itse elatuksensa jollakin tavoin, mutta miten?

* * * * *

Niin oli Maria tullut matkustaneeksi Tukholmaan ja siellä tavannut Karl Askerin ja sitte. — Tämä oli heti mieltynyt häneen ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, huolimatta omaistensa kielloista. Hän oli vanhan suku-tavan mukaan koko Askerin suuren omaisuuden holhoja ja lisäksi vielä oli hänellä hyvä paikka samassa yhtiössä, missä isänsä ja isoisänsä olivat olleet. Hän ei siis ollut omaisistaan vähääkään riippuvainen. Useita kertoja oli Maria huomannut, että hänen miehensä omaiset olisivat toivoneet Kaarlolle toisenlaista vaimoa. Mutta hänhän rakasti Kaarloa ja koetti sentähden niin paljon kuin mahdollista ylläpitää heidän kanssaan keskinäistä sopua. — Maria kääntyi nyt katselemaan anoppiansa ja natojansa, jotka tilan ahtauden tähden olivat istuneet sinne tänne laivassa. Hän voi vielä osottaa heille kylmää ystävyyttä, mutta rakastaa heitä, kuten Kaarlo niin monta kertaa oli kehoittanut, sitä hän ei voinut, sillä he olivat häntä niin monta kertaa syvästi loukanneet.

Katsellessaan heitä nyt tuossa tuntuivat ne hänestä melkeinpä vierailta, joiden kanssa hänellä ei ollut muuta yhteistä kuin joukko katkeria muistoja. Uudelleen Maria kääntyi merelle päin ja vaipui entisiin haaveiluihinsa.

Maria ja Erik Bohrman eivät olleet milloinkaan noiden onnellisten vuotten kuluessa lausuneet sitovaa sanaa. He olivat kumpainenkin yhtä mieltä siinä, että lemmen tulee olla jotakin vapaata vapaitten olentojen kesken, joka ei pelosta tai muusta sellaisesta syystä kaipaa sitovaa sanaa ennen kuin sinä päivänä, jolloin he maailman edessä ainaiseksi tulisivat toisensa omistamaan. Tunteitaan koetellakseen he myös sangen harvoin lähettelivät kirjeitä toisilleen. Mutta kun koetusaika oli kulunut ja Erik palasi Upsalasta, korvasi tätä seuraava aika rikkain määrin erossa elettyjen kuukausien kaipauksen.

Onnekas hymy kohousi Maria Askerin kasvoille ja viipyi hetken, kunnes hän vihdoin nojasi molemmat kyynärpäänsä laivan reunustaan ja peitti käsillään kasvonsa.

Oli lauha kevätilta, kolme kuukautta hänen isänsä kuoleman jälkeen. Hauta saa meidät usein unohtamaan vanhan kaiheen ja niin oli Maria kerran käynyt Erikin äidin luona. Sinä päivänä oli aurinko ja kevätilma houkutelleet hänen muuttamaan ulkoilmaan erään puutarhasohvan ja siinä hän nyt istui käsitöineen. Silloin hän toisen kerran näki Erikin äidin tulevan sisään kotinsa portista. Maria nousi ja meni häntä vastaan, hänen sydämensä sykki rajusti, tuntui kuin hän olisi aavistanut tai pelännyt jotakin. Miksi tuli rouva Bohrman tänään? Mutta hänen levottomuutensa haihtui kokonaan, kun hän näki nuo ystävälliset kasvot ja niiden hyväntahtoisen hymyilyn — samanlaisen kuin Erikin — ja kuuli hänen sointuvan äänensä:

— Miten pikku Mari jaksaa tänään? On kai ikävää olla näin yksin. — Hän kosketti kädellään kevyesti ja miellyttävästi Marian poskea. — Tule istumaan tänne! — Rouva Bohrman osoitti paikkaa, jonka Maria äsken oli jättänyt. — Minulla on hiukan puhumista kanssasi.

He istuutuivat ja rouva Bohrman alkoi ystävällisin sanoin kuvailla Marialle, ettei hänen — itsensä ja Erikin tähden — pitäisi toivoa Erikiä. He olivat kumpainenkin niin nuoria, vuosien vieriessä he tulisivat vakaantumaan ja muuttumaan ja rouva Bohrman sanoi voivansa vakuuttaa, että Maria kyllä löytää kodin aikoja ennen kuin Erik voi hänelle sellaisen tarjota. Ja rouva Bohrman toivoi koko sydämestään, että Maria pian saisi oman onnellisen kodin.

— Minä tiedän, että olette unelmoineet toisistanne, Erik ja sinä, pikku Mari, mutta se on vain ollut pientä haaveilua, ilman syvempää tunnetta, sellaista, jolle yhteiselämä on rakennettava. Tiedätkö. Mari… tuollainen… on vain haaveilua… Sellaista olemme jokainen kokeneet. Eikö Mari usko sitä? Se on niin luonnollista nuorena. Nuoruus, kevät ja ihanan maaseudun elämä — kaikki ne ovat haihtuvan haaveilun herättäjiä.

Ja rouva Bohrman puhui ystävällisin sanoin Marian tulevaisuudesta. Hän piti Mariasta niin sanomattoman paljon ja oli sen vuoksi kirjoittanut Tukholmassa oleville sukulaisilleen pyytäen heitä toimittamaan Marialle jotakin paikkaa. Tänään juuri oli hän saanut kirjeen, joka toi iloisia uutisia. Eräässä vakuutusyhtiössä oli paikka avoinna ja jos Maria vain tahtoisi, voisi hän neljäntoista vuorokauden kuluttua ottaa sen vastaan. Mutta… hänen olisi seuraavana päivänä annettava ratkaiseva tieto, sillä rouva Bohrmanin tulisi heti lähettää vastaus Tukholmaan.

— Pikku Mari, — rouva Bohrman puristeli sydämellisesti hänen kättään, — jos tahdot seurata vilpittömän ystäväsi tarjousta! Ajattele vain tulevaisuuttasi, sillä sitä sinun täytyy ajatella, niin oudolta kuin elämän taistelu saattaa siihen tottumattomasta näyttääkin. Elämä ei ole leikkiä, pikku Mari, se on kivikovaa todellisuutta, ja tehtävät sen koulussa ovat usein suuret ja vaikeat, mutta lujalla tahdolla saavutetaan melkein kaikki — paina mieleesi se — kaikki! Ja jos sinulla nyt on luja tahto, et seuraa tunteittesi vaan järkesi ääntä. — Rouva Bohrman nousi lähteäkseen. Huomenna tulen kuulemaan vastaustasi.

— Ei, kuulkaa se nyt! Tietysti minä lähden. Onhan neljässätoista vuorokaudessa aikaa valmistella. — Marian ääni oli masentunut ja soinnuton.

— Kas niin… se on oikein. Arvasinhan sen. — Rouva Bohrman kohotti Marian kasvoja ja katsoi häntä silmiin. — Maria Rudman on kunnon tyttö, jolle minä toivon kaikkea hyvää. Hän kumartui ja suuteli Marian hienoa poskea, samaa poskea, jota hänen poikansa huulet niin monta kertaa olivat koskettaneet.

Ja tuntui kuin olisi tämä suutelo leimauttanut eloon kaikki muistot, joille Maria oli rakentanut nuoruutensa ja kuumaverisen luonteensa voimalla koko tulevaisuutensa ja elämänsä onnen. Olivatko nuo muistot nyt reväistävät pois ja tuomittavat kuolemaan. Hän heittäytyi polvilleen rouva Bohrmanin eteen, hehkuvilla kasvoillaan melkein raju ilme ja vapisevat kädet ristiin puristuneina kohotetut ylös.

— Älkää menkö… älkää menkö! — pyysi hän värisevällä äänellä. — Tahtoisin vielä tuokion puhua kanssanne. Oi, lähettäkää tieto, että saan vielä kerran, viimeisen kerran, puhutella häntä. Sitte lähden mielelläni maailmaan — minne hyvänsä. Mutta ennen en voi… Sanoitte äsken, että välillämme on ollut ainoastaan — haaveilua. Oi, jos tällä hetkellä voisitte katsoa sydämeeni, näkisitte, että lempeni on juuri sellainen lämmin, syvä tunne, jolle voin kokonaisen elämän rakentaa. Jos hänen tunteensa on ollut toisenlainen, ajankuluke, haaveilu vain… oi, minä annan niin mielelläni hänelle sen anteeksi. En pyydä häneltä mitään… en mitään muuta kuin kerran vielä saada kohdata häntä… yhden ainoan kerran vain. Oi, miten saattaisitte…. te, joka näytätte niin hyvältä… miten voisitte kieltää minulta tämän? — Hän oli puhunut hengähtämättä, nopeasti ja kuumeenomaisesti.

Rouva Bohrman katseli edessään olevaa hentoa olentoa, jonka kasvojen jokaisesta piirteestä rajaton epätoivo kuvastui, ja se järkytti hänen sydäntään. Silmäkulmassa kimmelsi kyynel hänen koettaessaan nostaa ylös polvistunutta neitoa.

— Lapseni, en luullut, että tunteesi juuret olisivat niin syvät. — Hän istui ruohikkoon Marian rinnalle ja piti hänen edelleen ristiinpuristettuja käsiään omissaan. Tuokion kuluttua hän alkoi uudelleen puhua, tuntui kuin olisi hän tuossa hetkessä kamppaillut taistelun sydämen ja järjen välillä. Vihdoin painoi hän Marian pään rintaansa vasten ja silitteli tytön polttavaa otsaa. Pikku Mari, tyttöseni, koeta nyt ymmärtää minua. Etkö huomaa, että repisit auki vanhoja haavojasi, jos täyttäisin pyyntösi. Ei, antakaamme haavoille rauhaa, niin ne pian paranevat. Eihän Erik voi mennä naimisiin kahdenkymmenen ikäisenä — ja sinä olet neljä vuotta nuorempi. Olisihan sinun vallan turhan päiväistä odottaa häntä. Jos tyynesti ajattelee asiaa, ei voi tulla muuta kuin yhteen ja — usko minua — paraimpaan tulokseen. — Rouva Bohrman suuteli Mariaa vielä kerran ja poistui.

Mariakin oli noussut, ja molemmat naiset seisoivat toistensa edessä kuin valmiina taisteluun. Nuoren tytön silmissä oli eloton, toivoton loiste.

— Ei voidakaan tulla muuhun johtopäätökseen, sen olen jo kauvan aavistanut, huudahteli hän katkonaisin lausein, kun äidin sydän on luonnotonta itsekkäisyyttä täynnä. Ja siksi voidaan menetellä noin raatelevan sydämettömästi. Mutta en tahdo enää kerjätä teiltä armomuruja. — Hän kohotti äänensä ja huusi: Kuulkaa nyt kaikki, jotka voitte ja tahdotte… Erik Bohrman on tuleva omakseni… hän on tuleva niin totta kuin laupias jumala on taivaissa… Minä uhraan viimeisen veripisarani voittaakseni hänet.

Rouva Bohrman loi pitkän katseen edessään seisovaan tyttöön, jonka silmät loistivat sisällisestä tulesta ja jonka posket paloivat. Sitte hän lähti sanomatta sanaakaan.

* * * * *

Tätä lähinnä seuraavina päivinä oli Maria viimeisten tapahtumain johdosta sekä levoton että mielipahoillaan. Hän huomasi menetelleensä suuressa määrin ymmärtämättömästi ja itseään vähääkään hillitsemättä. Mutta se kaikki oli tapahtunut niin hetkessä ja rajun tunteen vallassa, ettei sitä voinut suistaa. Luonnollisesti ei hän uskonut, että rouva Bohrman tämän jälkeen edes ajattelisikaan hänen tulevaisuuttaan. Hän kirjoittikin itse muutamalle tuttavalleen Tukholmassa pyytäen tätä toimittamaan asunnon siksi aikaa kuin hän suorittaisi kauppakoulun kurssin. Sitte aikoi hän hankkia paikan itse jossakin konttorissa. Mutta joku päivä rouva Bohrmanin viimeisen käynnin jälkeen Maria sai puheenalaisen vakuutusyhtiön tirehtööriltä ystävällisen kirjeen, jossa hänet lausuttiin uuteen paikkaansa tervetulleeksi. Maria mietti hetkisen kuinka olisi meneteltävä, mutta pian epäsi hän tarjouksen. Hän päätti lujasti menetellä niin, ettei milloinkaan tarvitsisi rouva Bohrmania kiittää tulevaisuudestaan. Tällävälin valmistautui hän kuitenkin matkustamaan toukokuussa Tukholmaan ja otti kiitollisuudella vastaan isänsä ystävän insinööri Westerin tarjouksen, jossa tämä pyysi häntä luokseen asumaan muutamiksi kuukausiksi, kunnes hän ehtisi suorittaa kauppakoulun kurssin ja saisi paikan jossakin konttorissa.

Maria olisi mielellään ottanut rouva Bohrmanilta jäähyväiset, ennenkuin ainaiseksi lähtisi syntymäseudustaan, mutta hän ei uskaltanut. Hän ei tiennyt, mitä rouva Bohrman ajattelisi silloin hänestä. Huolimatta äskeisestä tapauksesta ei Maria tuntenut häntä kohtaan hituistakaan vastenmielisyyttä — päinvastoin. Hän tiesi kyllä, että rouva Bohrman juuri oli särkenyt hänen nuoruutensa toiveet, mutta sittekin ikävöi hän häntä ja halusi saada puhutella. Ja kaikki tämä ainoastaan sentähden, että Erikin äidillä oli poikansa äänen lumoava sointu, milloin hän puhui, silmissä samanlainen sametinhieno loiste ja huulilla yhtä herttainen hymyily. Maria rakasti häntä — kaikesta huolimatta — ainoastaan sentähden, että hän oli kasvattanut, hoitanut, valvatellut sellaisen lapsen kuin Erik oli.

Muutamia päiviä ennen matkalle lähtöään Maria järjesteli huoneessaan tavaroita suuriin matka-arkkuihin. Silloin tuli palvelustyttö ilmoittamaan, että luutnantti Elving pyytää saada hetkisen puhutella häntä; hän odottaa ulkona puutarhassa. Marian posket punastuivat kuin kuumeessa hänen kiireesti pukeutuessaan ja mennessään luutnanttia tapaamaan. Hän aavisti jotakin ja se teki mielen niin kumman rauhattomaksi. Luutnantti Elving oli aina ollut hänen vakinainen kavaljeerinsa kaikissa huvitilaisuuksissa paikkakunnalla. Hänen isänsä oli tuomari ja asui parin penikulman päässä täältä. Molemmat perheet seurustelivat paljon toistensa kanssa varsinkin rouva Rudmanin eläessä, eikä Marialta jäänyt huomaamatta, että vanhemmat usein tarkoituksenmukaisella leikillä suunnittelivat heidän tulevaisuuttaan. Marian huulilla leikitteli omituinen hymyily hänen astellessaan puutarhaan.

Luutnantti Elving tuli häntä vastaan, eleganttina kuten tavallisesti ja tehden niin nöyrän kumarruksen, että se liikutti Marian sydäntä.

— Anteeksi, että häiritsen, mutta en voinut olla sanomatta teille jäähyväisiä. — Hänen äänensä oli matala ja hillitty, mutta pohjaton kaiho värähteli sanojen välistä.

Maria ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.

— Kiitos! — sanoi hän lämmöllä. — Meillä on paljon yhteisiä muistoja.

— Hyvin paljon! — Luutnantti Elving piirteli kepillään kuvioita käytävän hiekkaan.

— Ja nyt lähden minä kokonaan outoihin, uusiin oloihin, niinkuin tiedätte. Minun täytyy avaraan maailmaan — taistelemaan sen melskeissä toimeentuloni puolesta niinkuin kaikki muutkin.

Oh, ei, ei! — Luutnantti Elving nojautui puun runkoa vasten ja painoi keppinsä kärjen syvälle maahan. Maria istui tahdottomana ruohopenkereelle hänen viereensä.

— Eikö? — sanoi hän hiljaa, melkein samanlaisella äänellä kuin luutnantti Elving. — Luuletteko, että olen pahoillani siitä? Oh, päinvastoin! Minä ikävöin sinne kauvas maailmaan, kovassa työssä unohtamaan menneisyyden, joka on tehnyt minut horjuvaksi ja heikoksi. Minä rakastan elämän riehuntaa ja toivon siellä voivani riistää kaikki menneisyyden muistot rinnastani pois.

Nuori mies katsoi kummastuneena Mariaa kuullessaan hänen huuliltaan tuollaisen tunteenpurkauksen, mutta luuli sen aiheutuvan hermojen jännityksestä, jonka lähestyvä eronhetki tuottaa. Hän alkoi puhua miehekkäitä sanoja ja oli kuin hänen sisimmät tunteensa olisivat virranneet joka sanan mukana.

— Te puhutte suuren maailman elämästä noin ihastuneena ja toivorikkaana vain siitä syystä, ettette koskaan ole kokenut sitä. Se on teistä kuin satumaailma, jonne mielenne halaa, mutta josta kauhulla käännytte pois, jos kuten minä saatte tuntea sen pimeitten ja valoisien puolten jyrkät vastakohdat. Jos tietäisitte, miten paljon siellä on ulkokultaisuutta ja mädännäisyyttä, niin inholla sanoisitte sille ainaiset hyvästit. Uskokaa minua, asia ei ole niin kuin te sen kuvittelette. Te ette voi unohtaa Norlantia, vaan ikävöitte piankin tänne takaisin.

— Sitä en luule. — Marian ääni oli rohkeudeton.

— Mutta minä tiedän sen. — Luutnantti Elving lausui erikoisella painolla tämän. — Teillä ei ole kokemusta — kuten minulla. Ja sen vuoksi…

— hän siirtyi niin lähelle tyttöä kuin mahdollista, — sen vuoksi olen tullut pyytämään, ettette matkustaisi pois, vaan jäisitte tänne — minun luokseni.

Nyt se oli sanottu. Maria oli istunut liikahtamatta katsellen kauvas metsään. Luutnantti Elving koetti vetää häntä luokseen ja jatkoi vapisevalla äänellä:

— Jääkää tänne. Minä rakastan teitä. Tunteeni teitä kohtaan syntyi jo lapsena yhdessä leikkiessämme ja se on vakaantunut yhtä rintaa ruumiillisen ja henkisen kehitykseni kanssa. Minulla ei tietystikään ole vielä teille paljoa tarjottavana, mutta minulla on rohkea mieli ja kaksi vahvaa kättä, jotka voivat tehdä kaiken teidän parhaaksenne. Maailma on kohta aukaiseva tiensä minulle ja… siihen asti vanhempieni koti olisi avoimena teille. Heidän suurin ilonsa olisi saada teidät tyttärekseen. Katsokaa minuun… noin, niin juuri olen kaihoten toivonut teidän kerran katsovan silmiini!

Maria loi häneen katseen, joka säteili myötätuntoa, — näki lemmen leimuavan nuoren miehen uskollisissa, sinisissä silmissä ja kasvojen joka piirteessä tuskaisen rukouksen. Marian valtasi hetken voimakas ikävä, hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa vasten, tuntea rakastavan sydämen sykinnän ja unohtaa, unohtaa! Tunsihan hän lapsuudesta asti tämän jalon nuorukaisen, miksi ei hän voisi uskoa tulevaisuuttaan hänen käteensä ja lähteä hänen rinnallaan elämän taipaleelle? Hän toivoi niin, mutta ei voinut sitä. Ja kuitenkin oli hänellä koko ajan mielessään himmeä aavistus, että se tuottaisi onnen… Rinta aaltoili hetken, mutta sitte peitti hän käsillään kasvonsa ja purskahti rajuun itkuun.

Luutnantti Elving painoi hänen päänsä rinnalleen.

— Älkää itkekö, — sanoi hän hiljaa, — älkää itkekö!

Maria jäi tuokioksi samaan asentoon.

— Minä tahtoisin niin mielelläni, mutta en voi, — kuiskasi hän.

Tuntia myöhemmin erosivat he. Luutnantti Elving tarttui neitosen käteen.

— Kahden vuoden kuluttua palaan luoksenne ja tänä aikana ei toivo ole mielestäni milloinkaan väistyvä. Muistakaa minua joskus! — Hän puristi Marian molempia käsiä, suuteli niitä tulisesti ja poistui.

Muutamia päiviä tämän jälkeen matkusti Maria Tukholmaan.

* * * * *

Ensimäisellä viikolla pääkaupungissa ollessaan kohtasi hän jo Karl Askerin. Tämä oli kirjanpidon opettajana siinä kauppakoulussa, missä Maria alkoi opiskella. Hän kiintyi heti "reippaaseen, hauskaan norlannittareen" ja ilmaisi tunteensa kaikilla mahdollisilla keinoilla. Karl Asker oli erittäin kiltti ja hyväntahtoinen opettaja ja kaikkien Marian tovereitten suosikki. Tämän vuoksi ehkä kauppakoulun tytöt hiukan kadesilmin näkivät, miten herra Asker jakeli suosiotaan Marialle vielä paljon suuremmassa määrässä kuin muille.

Mutta mikä enemmän ihmetytti heitä oli se levollisuus, millä Maria otti vastaan kaikki Karl Askerin sydäntunteiden ilmaukset. Hän järjesteli pikku tanssiaisia, joissa Maria oli illan sankarittarena, kutsui ajelemaan ja pani toimeen huvimatkoja kaupungin läheisyyteen — kaikki ainoastaan huvittaakseen Mariaa. Ja ne nuoret naiset, jotka eri tilaisuuksissa joutuivat olemaan "förkkelinä," näyttelivät mielellään tätä osaa saadakseen vain olla huvitilaisuuksissa mukana.

Aluksi Maria toisinaan hylkäsi Karl Askerin tarjoukset, mutta huomattuaan selvästi, miten tämä siitä oli pahoillaan, suostui hän useimmiten niihin. Niin hän vähitellen tottui tähän elämään, sen vaihtelevaisuus alkoi yhä enemmän viehättää uutuudellaan Norlannin yksinkertaisissa oloissa kasvanutta tyttöä. Ja eräänä päivänä, muutamia viikkoja siitä, jolloin hän sai loistavan todistuksen kauppakoulusta, havaitsi hän ihmeekseen, että tämä kaikki oli kovin kaavamaista ja nyt valtasi ikävä hänet muistellessaan sitä elämää, jota kuusi kuukautta sitte oli viettänyt. Silloin tuli hänen elämänsä kriitillinen aika.

Hän oli tullut Tukholmaan loistavilla tulevaisuuden toiveilla rakennettuaan Norlannissa taivasta tavoittelevia tuulentupia. Mutta kokemus osoitti, että ne jäivätkin vain tuulentuviksi. Maria haki useampia paikkoja, mutta kaikki ne olivat täytetyt tai oli niihin niin monta hakijaa, ettei hänen todistuksiaan juuri liene huomattu. Hän huomasi kohta syyn olevan siinä, ettei ollut ketään, joka häntä olisi suosittanut tai muuten antanut tietoja. Tukholmassa on niin paljon sekä mies- että etenkin naispuolisia paikanhakijoita, ettei parhainkaan todistus läpäise ilman luotettavia suosituksia. Jokainen hukkaan mennyt hakemus oli ankara isku Marialle ja juuri uudenvuoden lahjaksi sai hän sanoman, joka särki vielä jälellä olevan rohkeuden. Hänen isänsä pesänselvittäjä ilmoitti, ettei Maria enää voinut saada kotoaan rahoja, sillä isännöitsijä Rudmanin omaisuus oli nyt lopullisesti kuivunut kokoon. Sinä päivänä Maria ensi kerran oli epätoivon kiirastulessa. Hänen nuori mielensä ei ollut vastoinkäymisiin tottunut, ja nyt seisoi hän yksin, koditonna avarassa maailmassa ilman keinoa, millä elättäisi itseään — mitä oli tehtävä?

Tammikuun kalpea aurinko loi säteensä lumiselle kadulle, ilma oli niin raikas ja kevyt, että Marian mieli teki hengittämään sitä rintansa täydeltä. Se epäilemättä voisi rauhoittaa hänen sielunsa epäsointua. Hän pukeutui kiireesti ja lähti pitkälle kävelymatkalle, sillä hän tahtoi saada olla yksin ja rauhassa itkeä pois mielensä kalvava katkeruus. Hän mietti kävellessään luutnantti Elvingin sanoja: "Te ikävöitte takaisin niin pian kuin olette tullut sinne, uskokaa minua." Niin, hän ikävöi sinne, Norlannin ihaniin, laajoihin metsiin, joiden humina oli lääkitsevää balsamia uupuneille hermoille — oi, miten kaihosi hän sinne! Ja Elvingin lämmin, hauska ja valoisa koti! Kaikessa oli vanhanaikaisuuden ja luontaisuuden puhdas leima. Tuntui kuin perheenjäsenten välillä siellä olisi erikoisen lämmin ja sydämellinen suhde — toisenlainen kuin muualla. Ja tämän kodin oli hän voinut… Oi! Hänen täytyi ponnistella kyyneleitä vastaan. Rauhoituttuaan alkoi hän tyynemmin verrata kotiseudun ja Tukholman oloja toisiinsa. Kuninkaanpuistossa näki hän Karl Askerin tulevan vastaansa. Maria tunsi vastenmielisyyttä ja hiukan pelkoakin tietämättään miksi, mutta toivoi huomaamatonna pääsevänsä pujahtamaan syrjäkäytävälle. Mutta Karl Asker oli jo etäällä huomannut hänet ja pian kuului iloinen: "Hyvää päivää, pikku neiti" vallan hänen vieressään. Maria kääntyi ojentaen kätensä.

— Herra Asker näyttää hyvin iloiselta, — sanoi hän keskustelun aluksi ja — kuten toivoi myös lopuksi. Hän tiesi herra Askerin olevan matkalla konttoriinsa ja luuli siis kohtauksen päättyvän lyhyeen. Hän niin omituisesti pelkäsi kahdenkeskistä keskustelua Karl Askerin kanssa. Silloin ei hän tiennyt, mistä tuo pelko johtui, mutta luuli myöhemmin sen aiheutuneen salaisesta, epämääräisestä onnen aavistuksesta.

Maria teki heikon yrityksen lausua hyvästi ja lähteä, mutta Karl Asker ei pitänyt vähääkään kiirettä.

— Miksi en sitte olisi iloinen, huudahti hän, mutta vielä iloisemmaksi tulisin, jos te… hän kumartui Marian puoleen ja lausui salaperäisesti… tahtoisitte ystävällisesti tulla kävelemään Nybrovikenille päin.

Maria teki heikon estävän liikkeen, jonka herra Asker käsitti vain ihastuttavan ujouden ilmaisuksi.

— Kas niin! Kas niin! Teillä on kyllä aikaa hetkinen, pikku neiti, kun minullakin on "aikaa" olla pari tuntia konttorista poissa ainoastaan saadakseni tilaisuuden puhella kanssanne.

Maria seurasi koneellisesti; hänen kasvoillaan oli tavallinen väri, mutta silmissä väsynyt katse. Hän tunsi väsyneensä koko maailmaan ja toivoi vain saada rauhaa ja vapautua kaikista ikävyyksistä, saada muuttaa pois insinööri Vesterin kylmästä kodista ja päästä jonnekin — minne hyvänsä — missä vain olisi lämpöä ja jotakin sydämellistä… Tottumatonna kantamaan vastoinkäymisiä ja taloudellisia huolia tahtoi hän ehdolla millä hyvänsä mahdollisimman pian päästä niistä. Karl Askerin alkusanoista ei ollut vaikea päättää, mitä olisi tuleva ja Maria oli kaikkea muuta kuin epätietoinen siitä. Sitävastoin ei hän ollut ollenkaan selvillä, minkä vastauksen antaisi. Väsyneenä elämään ja taloudellisten huolten rasittamana katsoi hän asioita nykyhetken kannalta. Ja kiusaus oli suuri. Hänen mielikuvituksensa eteen levittäysi onnellisen kodin koko lumoava viehätysvoima. Hän näki itsensä sen haltijattarena. Hän saisi muuttaa Askerin komeaan taloon ja siellä saisi nauttia kaikkea mitä rikkaus ja lempi tarjota voivat. Lempi? Niin juuri lempi! Sillä Karl Asker rakasti häntä, siitä oli Maria varma! Hän katsoi herra Askerin lihavanlaisiin kasvoihin. Miten hyväntahtoiselta hän näytti! Nyt Maria sen vasta ensi kerran huomasi kävellessään hänen rinnallaan Nybrovikenille päin. Aivan varmaan tulisi hän olemaan lemmittyään kohtaan niin hellä ja hyvä kuin vaan ajatella saattaa. Hän saisi nojata noihin voimakkaihin käsivarsiin, levätä hänen leveällä rinnallaan ja tuntea lämmön ja rakkauden virtaavan vastaansa. Hän voisi vapautua kaikista huolista; se olisi niin ihanaa!

Ja hän torjui joka ainoan mieleenpakkautuvan muiston menneisyydestään. Se mikä oli kuollutta, sai jäädä kuolleeksi. Oli ainoastaan helisevä sana, joka menneisyydestä soi. Ja siihen sanaan tarttui hän kiihkeästi kuin hukkuva oljenkorteen: — Haaveilua! Haaveilua! Ei muuta kuin haaveilua!

He olivat kävelleet mitään puhumatta Kuninkaanpuistosta Nybrovikenille. Karl Asker näytti niin miettiväiseltä. Hänellä ei ollut helppoa päästä alkuun, ei löytänyt sopivia sanoja, joille olisi ilmaissut sydämensä tunteen.

Ratkaisevassa tilaisuudessa kävelivät he äänettöminä. Ja kuitenkin he saattoivat aavistaa, milloin tärkeä silmänräpäys lähestyi — siitä oli mahdoton olla epätietoinen. Vihdoin Karl Asker teki rohkean päätöksen ja alkoi:

— Neiti ei varmaankaan ole voinut olla huomaamatta, kuinka minun laitani on — eikö totta? Te tiedätte, että kauvan on jo korkein toivoni ollut saada kerran teidät ikuisesti omakseni. Ensi näkemässä jo rakastuin teihin ja heti vakaantui päätökseni, että teidän on kerran tultava omakseni. Luulen silmistänne lukeneeni, ettei teillä ole mitään sitä vastaan? — Karl Asker huokasi helpotuksesta.

Maria katsoi häntä silmiin ja ojensi hiljaa hänelle kätösensä.

— Karl! — kuiskasi hän vain, mutta äänen värähdys puhui selvemmin kuin sanat.

Karl Asker riemastui kuin tenholauseen kuultuaan.

— Tule nyt vähän matkaa konttorille päin. Minun on nyt mentävä sinne. Mutta iltapäivällä tulen noutamaan sinua Vesterin luota ja sitte menemme kotiini äidin ja siskojen luo. Ole vain tyyni — olen valmistanut heitä jo edeltäpäin tähän. Ja sitte panemme heti ilmoituksen sanomalehtiin. Ja sitte alamme omaa kotiamme perustaa. Kaikki saa käydä nopeaan; meillähän ei ole mitään vartomista, eikö niin? — Hän kumartui ja katsoi Mariaa silmiin.

Kustaa Adolfin torilla he erosivat kumpikin taholleen.

Hitain askelin käveli Maria insinööri Vesterin taloon Braahenkadun varrelle.

Neljän kuukauden kuluttua oli hän Karl Askerin puoliso.

2.

Matkustajat "Victoria" veneessä alkoivat liikehtiä Kansallismuseota lähestyttäessä, jonka rantaan höyrypursi pysähtyi. Maria Asker nousi säikähtyneenä; hän oli niin kokonaan ollut muistojensa vallassa, että oli täydelleen unohtanut ympäristönsä. Kirjavassa ihmisjoukossa näki hän Agnes Askerin viittaavan itselleen; tyttö istui vastaisella puolella kaidetankoon nojaten. Laivasillalla seisoi "medisiinari" ottamassa vastaan omaisiaan.

— Olipa se kiltisti tehty, Villy, että tulit vastaan, sanoi Agnes lyöden veljeään olalla.

— No niin… no… kyllähän… Enhän minäkään raudasta ole. Oli muutakin asiaa tänne rantaan. En ollut varma, jos jo tässä veneessä tulisitte, mutta tulittepahan.

— Niin, Vilhelm on aina niin kiltti ja huomaavainen, tarttui lausumaan mamma Asker pateetillisesti. — Tulen poikaseni, ja tarjoa käsivartesi äidille.

Medisiinari totteli pitemmittä mutkitta.

— Kuulehan, mamma, kyllä sinä olet onnellinen, kun sinulla on minun kaltaiseni poika, joka säännöllisesti "hinaa" sinut kotiin. — Villy taputti leikillään äidin kättä.

Rouva Asker henkäsi syvään ja puristi vastaukseksi Vilhelmiä kädestä.

— Missä on Kaarlo? — kysyi Bertha tuokion kuluttua.

— Kaupungilla tietysti — missä erikoisesti tänä iltana, sitä en voi sanoa, virkkoi Villy välinpitämättömästi.

— Niin, Villy menee mukiin, — se oli Emmy, joka näin lausui ääneen, mutta Kaarlo — usch! — Hän keikautti paljon merkitsevästi päätään taaksepäin. — Hänellä ei ole hyviä tapoja nimeksikään…

— Vaiti! Mitä puhetta tuo on nyt? Rouva Askerin äänessä ei kuitenkaan ollut sitä vakaumusta kuin tavallisesti.

Mutta Emmy oli tulkinnut Agnesin ajatukset ääneen eikä tämä sen vuoksi saattanut olla harmista vapisevalla äänellä jatkamatta:

— Mutta Emmy on oikeassa, ihan oikeassa, Kaarlo on sietämättömin olento, jonka tunnen — ei voi tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi pari tuntia päivästä pitääkseen meille seuraa. Ehdottaa hänelle sitä tai tätä, niin aina on hän äärettömän väsynyt — raukka! On työskennellyt kovasti konttorissa, ei jaksa — poloinen! Mutta istua päivät ja yöt ravintoloissa — sitä hän kyllä jaksaa. Siellä viettää hän näihin aikoihin joka ainoan vapaahetkensä. Koti ja omaiset eivät hänestä ole muuta kuin nollan arvoisia. Usch! Se on sopimatonta vakaantuneelle, naineelle miehelle!

— Kaikki olisi varmaankin toisin, jos hänellä olisi lapsia. — Rouva Askerin äänestä oli taittunut kärki.

Maria, joka äänetönnä oli kuunnellut tätä keskustelua, lennähti hehkuvan punaiseksi. Villy huomasi sen ja puuttui puheeseen:

— Ei, vakuutan sinulle, mammaseni, ettei asia siitä rahtuakaan paranisi.

— Niin minä vaan luulen. Onhan siitä paljon esimerkkejä. Mutta sitä te ette taas ymmärrä.

— Hyvä usko on mainio lohduttaja, virkkoi Agnes ivallisesti.

Eellimmäisinä kävelivät molemmat vanhemmat tyttäret, Bertha ja Ellen. Äidin jälkeen painoi heidän sanansa perheen kesken enimmän. Bertha oli taitava raha-asioissa ja Ellen verraton taloustoimien hoitaja. He vetivät aina yhtä köyttä, johon nuoremmat siskot saivat luvan tyytyä. Näillä oli perheessä vain melkeimpä pikkutyttöjen asema, joiden mieltä ei juuri milloinkaan kotoisissa kysymyksissä tiedusteltu.

Ellen Asker kääntyi lausuen matalalla äänellä:

— Puhu nyt vähän hiljenpää, sinä keijunen siellä, tai muuten on koko juttu huomenna sanomalehdissä! — Hän pisti kätensä Berthan kainaloon ja he kiirehtivät edelle.

Kun perhe tuokion jälkeen pysähtyi Askerin talon portille, sanoi Maria toisille hyvää yötä.

— Etkö tule meidän puolelle juomaan teetä? kysyi rouva Asker.

— En, kiitos! Olen niin väsynyt ja päätäni kivistää. Tarvitsen lepoa ja aionkin heti käydä nukkumaan.

Tultuaan omaan eteiseen pääsi hänen rinnastaan helpotuksen huokaus. Hän avasi oven ja astui salonkiin. Milloinkaan ennen ei sen komeus ollut hänelle niin pistänyt silmään kuin nyt — ehkäpä sen vuoksi, että hän vastikään lähti rouva Fosserin yksinkertaisista huoneista.

Karl Asker ei ollut säästänyt tehdessään kotinsa niin komeaksi ja hienoksi kuin mahdollista. Maria rakasti kaikkea tätä loistoa ja sehän se juuri oli hänen onnensa ollutkin. Hän heittäysi divaaniin, selaili muuatta kirjaa ja soitti sen jälkeen flyygelillä pari kappaletta. Mutta pian sisäinen levottomuus pakotti hänet nousemaan ja kävelemään huoneessa. Hän oli hermostunut, tietämättään miksi, aavisti jotakin ennen pitkää tapahtuvan, mikä tuottaisi muutoksia tähän elämään. Tuokion kuluttua oli hän jälleen heittäytynyt sohvaan ja purskahtanut rajuun itkuun. Hän itki kuin lapsi, koko ruumiinsa vapisi ja hiukset avautuivat. Tauottuaan oli hänen kasvoillaan kivuloinen rauha. Taas käveli hän edestakaisin ja alkoi selvitellä ajatuksiaan. Miksi ikävöi hän niin suuresti rouva Fosserin huvilaan Maryhillissä? Senkö vuoksi, että Erik Bohrman oli siellä? Ei hän voinut sitä sanoa varmaan, mutta mahdollisesti. Jos niin oli, tahtoisi hän matkustaa sinne yksin ja antautua kiusaukseen — hän, toisen miehen vaimo — — oliko se oikein! Hän kierteli nenäliinaa käsissään. Oliko se oikein? Mitä oli tehtävä? Toinen ääni kohosi hänen rinnastaan: Mitä pelkäämistä siinä oli? Eikö hän ollut varma itsestään? Oli, oli, oli! No, miksi sitte nuo epäilykset? Ja hän ikävöi reipasta meri-ilmaa ja saariston rauhaa — ei muuta mitään.

— Ja jos tuo ikävä keskittyi yhteen ainoaan paikkaan sen vuoksi, että hän oli siellä, niin mitä pahaa siinä? olihan hän Norlannista — hänen ihanasta Norlannistaan — ja voisi epäilemättä kertoa paljon kotiseudun asioita. Hän oli kun lähettiläs sieltä pohjoisesta — ja vaikka hän olisi ventovieraskin ollut, olisi Maria sittenkin yhtä innokkaasti halunnut saada puhutella häntä… Olisi, olisi! Onhan kaikki entinen haudattua, hänen ja Erik Bohrmanin välillä ei ollut enää muuta kuin tahraton muisto, selvä ja kirkas kuin talvinen päivä. Maria oli nyt varma itsestään ja tunsi taas itsensä. Hän tulisi kohtelemaan hra Bohrmania kuin lapsuuden ystäväänsä — ei mitään muuta. Hän tulisi puhuttelemaan häntä vapaasti ja luonnollisesti samoinkuin muitakin ja jos Maria oikein käsittää Erikin luonteen, on hän saava samanlaisen vastakohtelun.

Niin, niin! Niin se on. Ja hän voi matkustaa turvallisena. Tähän ajatukseen hän vähitellen rauhoittui. Kunpa maanantai pian tulisi!

Pian laimeni kuitenkin jälleen iloinen mieliala ja epäilykset palasivat hiipien hänen sieluunsa. Oli kuin lehti olisi jälleen kääntynyt Marian sydämen kirjassa. Ja askel askeleelta lähenivät jälleen nuo koettelevat vanhat kysymykset. Mistä oli kotoisin tämä omituinen kaipaus ja ilo, jotka eivät antaneet hänelle hetkeäkään rauhaa.

— Oliko se oikein vai väärin? Oikein — väärin! Hän toisteli koneellisesti noita sanoja itsekseen. — Oi, ken voi määritellä, mikä tässä tapauksessa on oikean ja väärän raja…!

Sisällisen taistelun ja epätoivon murtamana painautui hän vihdoin nojatuoliin ja sulki silmänsä.

Eteisen ovikello soi. Maria nousi kiireesti ja loi säikähtyneenä katseen ovelle päin.

— Kukahan se oli? — Kaarlo? Oh, ei, sillä eihän hän milloinkaan näin aikaiseen tule; Maria voi olla huoleton. Mutta jos se sittekin olisi hän — Maria tunsi väkisinkin vastenmielisyyttä. — Ei, ei, hän ei saa tulla nyt, Maria ei tahdo tänä iltana kohdata häntä. Silloinhan hänen täytyisi teeskennellä iloisuutta ja tämä yksinäisyys on niin rauhoittavaa…

— Alma, muista ettei rouva tänä iltana ota ketään vastaan, huomautti hän palvelustytölle, joka huoneen läpi kiirehti avaamaan.

Maria istui edelleen liikkumatonna ja kuunteli. Ei se ollut Kaarlo, hän olisi tuntenut askeleista. Hyvä oli.

Silmänräpäyksen kuluttua ilmausi palvelijatar ovelle.

—Se on rouva Fraenkel. Hän tulisi sanomaan hyvästi.

— Vai niin. Käskekää hänet sisään! — Maria nousi ja Ellen Fraenkel tuli huoneeseen. Hänkin oli Norlannista, Marian lapsuudenystävä ja koulutoveri, nyt naimisissa erään kaartinluutnantin kanssa.

— Anteeksi, että tulen näin kutsumatta, sanoi rouva Fraenkel ja tervehti herttaisesti Mariaa. — Mutta kun kuulin sinun olevan yksin, en voinut olla pyytämättä terveisiä mukaani Norlantiin, ja samalla ottaisin jäähyväiset.

— Olitpa kiltti kun tulit, — Maria tarttui ystävättärensä vyötäisiin ja suuteli hellästi hänen punaisia huuliaan. — Sinä matkustat siis Norlantiin? Onnen lemmikki!

— Niinpä niinkin… oi, jos tietäisit… Ruskeat silmät säteilivät puhdasta iloa ja onnea, kun hän terveyden ja nuoruuden esikuvana seisoi Marian edessä. — Mutta eihän se sitä ollut kuin minun piti sanoa. Muistatko, miten ennen pensionissa istuimme illat pitkät ja usein yötkin puhellen toistemme kanssa, rakennellen tuulentupia ja suunnitellen tulevaisuuttamme.

— Muistan kyllä vastasi Maria äänellä, jossa eli kaihoa ja ikävää, — ne olivat onnellisia aikoja. Sitä elämää kaipaan usein.

— Ni — iin! — Rouva Fraenkel siirtyi etäämmäksi Mariasta ja katseli häntä syvälle silmiin sellaisella osanotolla, jota ainoastaan nainen voi uskollisimmalle ystävättärelleen osoittaa. — Pikku Mari, miten on laitasi? Sinä et ole niinkuin ennen. Olet kalpea ja kärsivän näköinen, pikku raukka.

— Ei… oh… en tiedä. — Maria kiersi kätensä rouva Fraenkelin kaulaan ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten. —Joskus vaan iltasin olen hiukan huonolla tuulella, en milloinkaan muulloin.

— Ei, sinä olet muulloinkin. — Nuori upseerinrouva puhui hiljaa, kauniilla sointuvalla äänellä ja silitellen valkoisella kädellään Marian otsaa. — Sinuun on viime aikoina ilmaantunut jotakin kärsivää — eikö totta? Minä en yksin ole sitä pannut merkille, niin ettei se voi olla minun luulottelujani. Minä pidän niin paljon sinusta ja olen suruissani tähtesi. Sano — kerro minulle kaikki.

— Kiitos… Elli rakas… kiitos! Jos tietäisit, miten lääkitsevää balsamia sanasi ovat kaipaavalle ja kiusatulle mielelleni! — Maria painautui lapsuudenystävänsä rinnalle. Hän itki hiljaa.

— Kas niin… niin… se on oikein… Se lieventää surua… tiedän sen kokemuksesta.

— Rouva Fraenkelin äänessä oli sama osanottava, lempeä sointu kuin äsken. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain — mutta huulet sulkeutuivat heti jälleen. Sen sijaan katsoi hän Mariaa puhuvin silmäyksin — ne puhuivat enemmän kuin sanat. Maria ei onneksi huomannut sitä ja jos olisikin huomannut, olisi hän tuskin ymmärtänyt… Eikö Maria sitte tiennyt, millaista elämää hänen miehensä vietti? Kyllä, tietysti — eihän toisin saattanut olla. Siitähän puhuttiin yleisesti seurapiireissä ja Askerin kodissakin. Tiedettiin, että Karl Asker viime aikoina oli alkanut viettää nuorenmiehen elämää kaikissa suhteissa. Eikä hänen entinen elämänsä ole ollut sekään nuhteetonta, mikäli rouva Fraenkel oli mieheltään kuullut. Oh, sehän on alhaista kauheaa! Kuinka voi Maria sentään olla tyyni? Miksi ei hän vaikka karannut — minne; hyvänsä — miehensä luota, joka ei ansaitse viattoman naisen uhrautuvaa lempeä. Ei hän, rouva Fraenkel, — hetkeäkään viihtyisi kodissa, joka ei ole todellinen koti. Tokkohan Maria tiesikään kaikkea! Ei, olihan hän lukenut sen niin selvästi ystävättärensä silmistä ja koko hänen olennostaan. Kuinka paljon lienee sitte otaksumisissa oikeaa…

Lukemattomia samanlaisia kysymyksiä risteili rouva Fraenkelin aivoissa hänen pitäessään sylissään lapsuutensa ystävää. Hän hehkui halusta saada tietää Marian ajatukset ja tunteet ja jotenkin lohduttaa häntä.

— Pikku Mari raukkani! — Rouva Fraenkel painoi hellän ystävättären suudelman Marian otsalle ja hiuksille.

— En tiedä miksi itken. — Maria nousi ja järjesti tukkaansa.

— Oh, kyllä, kyllä sinä tiedät, kultaseni.

—. En tiedä, vakuutan sen… ei se ole mitään… ei yhtään mitään. — Hän kätki taas kasvonsa ystävättärensä helmaan. — Ehkä johtuu kaikki siitä, että minulla on ikävä, niin sanomattoman ikävä Norlantiin.

Maria oli oikeassa. Tällä hetkellä tunsi hän todellakin hurjan kaipauksen kotiseudun metsäisille maille. Kaikki hänen kaipauksensa, lempensä ja kaihonsa keskittyi tällä kertaa vain yhteen ainoaan — saada matkustaa sinne ylämaahan, humisevien honkien keskeen.

Mutta Ellen Fraenkel oli katsonut syvälle hänen sieluunsa. Hän tunsi niin hyvin ystävättärensä jo tämän lapsuuden päiviltä asti. Maria oli kuin ruusu. Se tahtoo kasvaa ja elää viimeiseen asti — kunnes syksyn myrskyt tulevat ja kuolettavat sen. Se ei voi elää ilman päivänpaistetta ja lämpöä. Niin oli Maria Askerin laita. Hän oli niin nuori ja kuumaverinen, hänen sydämensä ei tahtonut eikä voinut lemmettömyyden kahleihin puristua. Mutta ilman lemmen lämmittäviä säteitä oli hänen mahdotonta elää — ja sen vuoksi oli hänen sydämensä nyt paleltumaisillaan. Kaiken tämän tiesi rouva Fraenkel.

— Tule mukaani Norlantiin! — Hän tiesi itsekin, että tämä ehdotus oli vain lausetapa ilman sisältöä.

Maria pudisti päätään ja hymyili kärsivästi.

— Ei, ei se käy päinsä. Kaarlo ei kuitenkaan tahtoisi — ja muuten, ketä minä siellä tervehtisin nyt? Omaiseni ovat kuolleet ja ystäväni hajonneet sinne tänne.

— Eivät kaikki. Tiedän ainakin yhden — rouva Bohrmanin. Hän puhui niin ystävällisesti ja osanottavasti sinusta. Ja hänen äänensä oli niin kaunis ja lempeä. En tiedä, mutta väkisinkin tuntui kuin olisi hänellä jotakin katumista, jotakin, jota hän ei ole saanut pois mielestään, vaan toivoisi nähdä sinut, sanoa sen sinulle ja sitte unohtaa… Ehkä se on vain luulottelua, mutta aina hänen puhuessaan jää sama vaikutus. Hän on niin yksinäinen nyt, rouvaparka, sittenkuin miehensä syksyllä kuoli. — Rouva Fraenkel katseli salavihkaa Mariaa. Tämän kasvoilla veri vuoroin kohosi ja poistui, mutta muuten hän istui liikkumatonna kädet ristissä polvillaan. Vihdoin avasi hän huulensa ja soinnuton ääni lausui:

— Vai niin… vai kuoli hän syksyllä.

Rouva Fraenkel ymmärsi koskettaneensa Marian sydämen hellimpiä kieliä, mutta ajatukset tanssivat hillitsemättöminä hänen aivoissaan. Hänen täytyi mennä vapaaseen ilmaan selvittämään niitä ja nousi sen vuoksi lausuen hyvästi.

— Joko sinä lähdet? — Maria lausui tämän luonnollisella äänellään ja pakotti itsensä hymyilemään. Tällaisenkin hymyilyn tunsi rouva Fraenkel jo Marian lapsuuden ajoilta.

— Kuules, Maria, ethän sinä kai aio koko kesää istua täällä kaupungissa kuivumassa?

— En, luojan kiitos! Jo ensi maanantaina muutan saaristoon erääseen kesähuvilaan ja nautin siellä meri-elämästä, kylvyistä ja vapaudesta ja kaikesta, mitä kesä tarjota voi. Oi, jos tietäisit, miten ikävöin sinne.

— Saatko Askerin koko perheen seuratovereiksesi?

— Ei, muutan sinne vallan yksin — ja tiedätkös, mitä se tahtoo sanoa?

— Kyllä kyllä! Mutta tuleehan toki kai miehesi mukaan?

— Ei, ikävä kyllä. Hänen täytyy olla kaupungissa ja käy hän vain sunnuntaisin tervehtimässä minua. Olinkin sen vuoksi ajatellut ensin, etten matkustaisi minäkään. Käy sääliksi häntä.

— Se nyt vielä olisi puuttunut. — Rouva Fraenkel naurahti. Hän oli jälleen entisellä iloisella tuulellaan. — Älä vain rupea sen vuoksi kärsimään erikoisia omantunnon vaivoja.

Matkusta sinä vain iloisena maalle. Miehesi kyllä kai pian oppii yksinään olemaan, sillä muutenkin kuuluu hän jo olevan jälleen rakastunut nuorenmiehen elämään. — Heti tuon lausuttuaan katui hän sanojaan. Marian kasvot punastuivat voimakkaasti ja hän katsoi ystävättärensä silmiin kuin uhrikaritsa, mutta ei löytänyt sanoja vastatakseen. He menivät eteiseen. Katkaistakseen painostavan äänettömyyden rouva Fraenkel lausui: — Minä toivoin nyt, että kun uudelleen näemme toisemme, on kasvoillasi noiden kalpeitten ruusujen paikalla entinen puna. Se ilahuttaisi minua niin sanomattomasti. — Hän taputti Marian poskea.

— Kiitos, kiitos! — Maria pakotti taas itsensä hymyilemään. — Terveisiä Norlantiin. Syksyllä tapaamme jälleen. — Ovi sulkeutui ja rouva Fraenkel oli mennyt.

Eriskummallinen oli mieliala, mikä valloitti Marian yksin jäätyään. Hän ajatteli ystävättärensä sanoja ja miehensä viime-aikaista elintapaa. Hänellä oli niin omituinen pelko. Hän tiesi kyllä, että miehensä viihtyi hurjissa huveissa ja että hän usein vasta aamulla tuli kotiin, mutta kertaakaan ei hän voinut itselleen tunnustaa, että Kaarlo olisi saattanut olla huonoilla teillä… Sehän oli kuolettavaa ajatellakin! Kaarlohan oli häntä kohtaan niin hellä ja hyvä; Maria ei tahtonut eikä saanut ajatella mitään huonoa miehestään. Mutta hän vihasi sitä "toveri-elämää", joka Kaarlon iltasin houkutteli vaimonsa luota tuntemattomille matkoille. Ensin oli hän monella tavoin koettanut saada miehensä olemaan kotona, mutta huomasi pian yrityksensä turhiksi. Karl Asker oli heikko ja taipuva luonne. Pääkaupungin elämä tarjosi niin paljon viehättävää…

Nyt antoi Maria kaiken olla niinkuin se on. Hän tottui yksinäisyyteen. Mutta miehensä tuntematonta elämää hän vihasi — oli hetkiä, jolloin hän vihasi Kaarloakin ja olisi saattanut vihan vimmassa työntää hänet luotaan. Mutta juuri tuollaisina hetkinä olikin hän aina yksin…

Tänä iltana yksinäisyys jälleen huvitti Mariaa. Hän käyskeli huoneissa ja tarkasteli mielihyvällä kaikkea. Hän istui flyygelin ääreen ja alkoi soittaa intohimoisia säveleitä. Hän soitti ja soitti, eikä tahtonut osata lopettaa. Kello oli kaksitoista, kun hän meni makuuhuoneesensa.

3.

Kun vihdoin maanantai valkeni, oli Maria aikaiseen valveilla matkavalmistuksia viimeistelemässä. Hän veti ikkunaverhon puoleksi ylös ja hyräili jotakin laulua auringon ensi säteiden virratessa huoneeseen. Kaarlo ei vieläkään ollut kotona; niin kauvan ei milloinkaan ollut viipynyt poissa. Mutta Maria ei nyt joutanut sitä ajattelemaan. Hän oli niin iloinen ja mieli tuntui kevyeltä. Missähän lienee Kaarlo viettänyt koko yön? Jossakin "toverien" kanssa tietysti. Ja nyt saisi hän vapauden "huvitella" — hän ajatteli tuota sanaa iroonisesti hymyillen — miten paljon tahtoi. Maria lähtee nyt pois Luojan vapaaseen luontoon, pääsee ikävyydestä ja kaikista vastenmielisistä ajatuksista miehensä elintapojen vuoksi.

Oi, miten ihanaa on joskus elämä! Ei mikään voisi tänään hänen iloaan häiritä.

Hän kuuli eteisessä lukon rapinaa, sitte askeleita lattian poikki — se oli Kaarlo. Epämiellyttävä väristys tuntui Marian ruumiissa, mutta nähdessään miehensä väsyneen ja surkean olennon, tuntui se vallan koomilliselta. Maria ei voinut olla tahtomattaan hymyilemättä, ja vaikka siinä hymyilyssä ei ollut hiluistakaan lämpöä, tuli miehensä suoraan hänen luokseen ja lausui yhtä iloisena kuin kummastuneena:

— Se on oikein, pikku Mari — niin pitää aina olla. Meitä oli vain muutamia hyviä ystäviä koolla, jotka…

Maria keskeytti sukkelaan.

— Rakkaani, anna minun olla kuulematta, missä olette olleet — se ei minua ollenkaan huvita. — Hänen äänensä oli hermostunut. Kaarlon alakuloinen käytöstapa saattoi hänet aavistamaan miehensä salaavan huolellisesti jotakin… Sitä ei voinut ajatella.

Koko aamupäivän oli hänen asunnossaan tavaton kiire ja hyörinä. Mamma Asker toimitti lukemattomia asioita ja lähetti milloin yhden milloin toisen sanan ja hänen tyttärensä juoksentelivat portaissa. Maria oli äärimmilleen hermostunut, toivoi jo ettei milloinkaan olisi koko matkalle ajatellutkaan eikä saanut hetkenkään rauhaa ennen päivällistä.

Mutta kun hän kello kolmen aikaan seisoi eteisessä matkapuku päällään, säteili koko hänen olennostaan salaamatonta iloa. Nyt oli kaikki ohi — pian on höyryvene vievä hänet Tukholman saaristoon. Tätä ajatellessaan saattoi hän ystävällisesti hymyillä kaikille, puhua sydämellisesti ja ottaa iloisena vastaan omaisten onnentoivotukset ja varoitukset. Ja kun hänen anoppinsa vihdoin tuli alas, meni Maria erityisen hellästi hänen luokseen ja taputti olalle.

— Kun mamma lähetti Agnesin sanomaan, että tulette itse luokseni, en tullut ottamaan jäähyväisiä.

Mutta mamma Asker ei ollut kovinkaan hyvällä tuulella. Tuntui niin omituiselta, että hänen nuori miniänsä saattoi noin iloisella mielellä jättää heidät kaikki — ei ollut tästä vaikea arvata, mitä tunteita hän povessaan heitä kaikkia kohtaan kantoi.

— Mutta sen minä sinulle sanon, että en koskaan ole nähnyt sinua noin keveänä kuin nyt, jolloin koko kesäksi käännät selkäsi miehellesi ja omaisillesi.

Rouva Asker oli oikeassa — sitä ei käynyt kieltäminen. Senpä vuoksi Maria ei vastannut mitään; hän ainoastaan hymyili. Mutta tämä hymyily harmitti anoppia vielä enemmän.

— Vaikka nyt todella olisi miten viehättynyt matkaansa, ei pitäisi sitä noin julkisesti näyttää. Luulin sinun edes tuntevan jonkun verran kaipausta erotessasi hyvästä, kiltistä miehestäsi. Mutta sinähän et tiedä kuinka olisit tuossa kaikessa mielihyvässäsi. — Rouva Askerin äänessä oli pyhää suuttumusta.

— Mamma rakas, mitä johtopäätöksiä nuo nyt ovat, kuului Kaarlon ääni viereisestä huoneesta.

— Sinuahan juuri, poikani, hänen sydämettömyytensä pitäisi ennen kaikkea haavoittaa. Kun niin vapaasti…

Karl Asker keskeytti äitinsä kärsimättömänä.

— Sydämettömyytensä… tyhmyyksiä! Älkää huoliko yhtään. Hän sanoi juhlallisesti kovemmalla äänellä: — Tunnen itseni onnellisemmaksi kuin muulloin nähdessäni ettei vaimoni teeskentele. — Hän puristi lujasti Marian kättä ja he lähtivät.

Isollakadulla hetken äänettöminä käveltyään kumartui Kaarlo sanomaan hiljaa vaimolleen:

— Pikku Mari, sinä et vaan saa ajatella pahaa mammasta; ei hän tarkoita niinkuin sanoo. Hänhän on vanha ja kivuloinen. Hän pitää sinusta kuitenkin; tässähän on vain se vanha juttu, että anopit eivät koskaan voi antaa anteeksi miniöilleen sitä, että nämä vievät heiltä heidän poikansa. Mutta siitähän ei tarvitse välittää. Älä ole ollenkaan pahoillasi!

— En, Kaarlo, näethän sen itsekin. — Maria kääntyi hymyillen mieheensä.

— Niin näenkin. Sinä olet niin hyvä ja alttiiksi antava. — Kaarlo puristi hänen vartaloaan itseään vasten.

Laivasillalla vilisi kansaa kaikennäköistä, eikä höyryveneissä näyttänyt olevan enää olenkaan tilaa. Kaarlo oli kuitenkin väsymätön hankkiakseen vaimolleen mukavan istumapaikan. Se onnistuikin. Laivan reunalla, kaidetangon vieressä, löysi hän vihdoin vapaan paikan ja tiesi Marian juuri siitä erityisesti pitävän. Hän ei tiennyt muuten, miten olisi oikein palvellut pikku rouvaansa, ja Mariasta tuntui kaiken aikaa kun olisi miehensä tahtonut jotakin hyvittää, jotakin katua.

Höyrytorvi soi ja Kaarlo kumartui suutelemaan Marian kättä.

— Mutta eikö totta, Mari, miten paljon sinulla onkaan käyttörahoja? Ehkä ne eivät riitä, niin että… Hän otti povitaskustaan lompakkonsa. Avatessaan sen putosi lehtien välistä punaisella silkkinauhalla solmittu vaalea hiuskiehkura Marian syliin. Aviopuolisot katsoivat toisiaan silmiin ja se katse oli erilainen kuin milloinkaan ennen. Kumpainenkaan ei lausunut yhtään sanaa.

— Kiitos, Kaarlo, minulla on niin paljon kuin tarvitsen. — Maria kääntyi katselemaan kuninkaallista linnaa.

Minuutin kuluttua lähti höyryvene rannasta.

Marian koko tunne-elämä riehui ilmi kapinassa Kenen oli se hiuskiehkura, jota hänen miehensä kantoi sydämellään? Ja kaikki kysymykset ja ihmettelyt, jotka hän viime päivinä oli urhokkaasti torjunut takaisin, myrskysivät esteettöminä uudelleen esiin. Hänen joka jäsenensä oli herpoutunut ja vaivoin saattoi hän olla purskahtamatta itkuun. Mielen liikutuksesta kalpeana istui hän kumarassa ja katseli aaltojen tyyntä leikkiä. Kuka oli hän, se nainen, joka oli sytyttänyt hänen miehensä sydämen, kuunnellut hänen imartelujaan ja antanut hänelle lemmen muiston, hiuskiehkurasta solmitun kahleen? Kuka oli hän? Oli kuin hienoinen harso olisi vetäisty pois Marian silmien edestä. Hän näki kaikki niin toisenlaisessa valossa kuin ennen. Ja hän ymmärsi… hän ymmärsi, mitä Ellen Fraenkel oli sanonut, että Kaarlo on mielissään hänen poismenostaan ja nyt tiesi hän syyn niihin salaperäisiin puheihin, mitä oli kuullut, että nimittäin miehensä oli jälleen alkanut viettää täydellistä nuorenmiehen elämää. Nyt ymmärsi hän… Niinmuodoin ei hän näiden neljän vuoden kuluessa ollut muuta kuin ajankuluke, leikkikalu, johon Kaarlo jo oli kyllästynyt. Hän oli kai miehelleen jotakin liian tavallista — liian vanhanaikaista. Kaarlo halusi kai vaihtelua — uutta ja aina uutta hän halusi. Ja se nainen, jonka hiuskiehkuraa hän kantoi sydämellään, se kai oli Kaarlon lemmen esine. Hän — tuo valkotukkainen olento — oli työntänyt Marian syrjään. Hän ehkei koskaan vanhene. Varmaankin on hän nuori — hyvin nuori ja kaunis, sillä Kaarlo rakasti nuoruutta yhtä paljon kuin vaihtelua. Millainen vaikutusvoima hänellä mahtaakaan olla! Onko hän tämän vaikutusvoimansa vuosien kuluessa kehittänyt? Niin, Maria melkein uskoi sen. Kaarlo, joka ei ollut varma itsestään, tietää ei olevansa iäksi kahlittu ja siksi voi suhde olla hetken leimuava. On luonteita, jotka eivät voi sietää ikuista valaa, sellaista, jota ei voida purkaa. Ja tällainen luonne oli nyt Karl Asker.

Mutta hän — tuo nainen — saattoi ehkä kauvankin pitää heidän välisen suhteensa kukoistavana, sillä heidän välilläänhän ei ollut mitään kaavamaista eikä sitovaa. Kaarlo pitäisi tuota valkokiharaista jonakin kiellettynä hedelmänä ja siinä on juuri tämän houkutteleva viehätys. Ei mitään edesvastuuta koskaan, eikä nuhteita ja pahastuvia silmäyksiä. Niin — hänen, tuon tuntemattoman kaunottaren luona, Kaarlo siis oli istunut kaikki ne illat, mitkä Maria kotona oli viettänyt ikävässä ja aika ajoin levottomuudessa; hänen luotaan palasi hän aamusin hiipimällä syrjäkatuja myöten kotiin skandaalia välttääkseen. Hänen tähtensä Kaarlo oli riistänyt omalta vaimoltaan yörauhan, ryöstänyt seuran ja tehnyt hänet niin pettyneeksi ja surulliseksi, jollainen hän viime aikoina useimmiten oli — hänen tähtensä Kaarlo ehkä vihdoin on uhraava kaikki.

Maria oli vähitellen, vastoin tahtoaan, kiihoittunut äärimmilleen; hänen kasvonsa vaihtoivat alituiseen väriä. Hän painoi otsansa lujasti kylmiä käsiään vasten. — Kuinka oli se mahdollista — kuinka saattoi hän! Kuinka voi olla niin kovasydäminen ja armahtamattomasti pettää? Ja miten hän kuitenkin toisinaan oli petollisen ystävällinen ja rakastettava? Huu! — Mariaa oikein värisytti sitä kaikkea ajatellessaan. Kaarlo oli ollut tänään niin huomaavainen ja ystävällinen vaimolleen ja sellainen tulisi hän aina olemaan — sen tiesi Maria. Karl Asker ei ollut ollenkaan paha luonne — kaukana siitä! Hän oli aina sydämellinen ja huomaavainen ja täytti kaikki vaimonsa pienimmätkin toivomukset arki-elämässä. Hän oli väsynyt vaimoonsa, hänellä ei milloinkaan olisi ollut sydäntä hyljätä puolisoaan, mutta hän oli ollut kai ainoastaan leikkikalu ja siinä kaikki.

Raitis meri-ilma viihdytti kuitenkin vähitellen Marian särkyneet hermot. Hän peitti toisella kädellään silmänsä ja itki hiljaa. Rauha ja tyyneys palasivat jälleen koko hänen olentoonsa. Hän saattoi taas nauttia kauniista luonnosta, seurata silmillään aaltojen leikkiä ja vaipua unelmien maailmaan.

Ehkei se kaikki sentään ollutkaan niin vaarallista kuin hän oli kiihoittuneessa mielessään kuvitellut…

Lindalsalmen rantaan päästyä oli hän täydelleen entisellään. Hän lähti astelemaan samaa metsäpolkua kuin muutama päivä sitte käydessään täällä miehensä omaisten kanssa. Oli herttaista olla yksin, antaa katseen levätä hongikon tummassa varjostossa, jonka läpi kuitenkin siellä täällä päivänsäde pilkahti, nähdä auringon vaipuvan yhä alemmas puitten latvojen taa ja kuunnella aaltojen kohinaa… Maria nautti kaikesta niinkuin ainoastaan viljelemätön kaunomieli voi nauttia. Ja kävellessään yksinäistä kiemurtelevaa metsäpolkua ei hän mitään toivonut niin sydämellisesti kuin saada nähdä hänet — ensi lempensä — Erik Bohrmanin. Tämä tunne kasvoi ja kasvoi — se täytti hänen sielunsa kokonaan. Surulle ja vaikutuksille altis mieli ei voinut häiritä milloinkaan sitä tunnetta — siksi syvällä olivat sen juuret. Peittää ne sen hetkeksi saattoivat, mutta sammumaton liekki hehkui tuhkankin alla.

— Oi, jos hän nyt juuri tulisi, jos kohtaisin hänet tässä metsässä! — ajatteli Maria. Hän hiljensi askeleitaan ja katseli tarkasti ympärilleen; hän oli melkein varma, että Erik Borhman tulee… Mutta hän ei tullut.

Tultuaan huvilan luo näki hän läheisellä rinteellä erään hongan juurella huopavaatteen ja siinä hänet. Hän nukkui. Toinen käsi suojasi silmiä ilta-auringon paahteelta. Hattu oli vieressä ja päivettyneeltä otsalta kohosi tukka muodostaen pari tummaa aaltoa. Piirteet olivat samat kuin ennen, sama sopusuhtaisuus ja… niin, vuodet eivät olleet pystyneet häneen. Maria katsoi ja katsoi, salainen voima hänen silmiään kiinnitti siihen yhteen paikkaan. Tietämättään ja tahtomattaan hiipi hän lähemmäksi. Ei yhtään ihmistä ollut saapuvilla. Hän pysähtyi lähelle. Nyt hän näki hänet selvään — piirteet olivat samat, mutta kasvojen ilme toisenlainen kuin ennen. Hän oli kalpeampi, eikä enää niin nuorekas kuin ennen. Mutta hän oli kuitenkin… Oi, Jumala!… Sisällisten taistelujen ja mielenliikutuksen masentamana laskeutui hän istualleen ja nojasi hongan sammaleista runkoa vasten.

Silloin näki hän Erik Bohrmanin liikuttelevan ja heräävän. Maria ei tiennyt, mistä hän sai voimia, mutta silmänräpäyksessä oli hän noussut ja sukkelaan paennut, katumuksen ja pelon pakottamana. Mitä olikaan hän tehnyt?

Pian senjälkeen rouva Fosser yksinkertaisessa salissaan otti ystävällisesti vastaan uuden kesävieraansa.

— Ei, mutta kas, pikku rouva! Tulittepa odottamatta. Olemme olleet vastassa aamulaivalla. Mutta rouva Asker tuleekin parhaaksi päivälliselle.

Maria viipyi kauvan omassa huoneessaan ennenkuin uskalsi päivälliselle kaikkien uteliaisuuden esineeksi. Oli vallan mahdotonta hänen tuntea itsensä täysin tyyneeksi ja turvalliseksi — tuon tuostakin kävi kummallinen vavahdus koko ruumiin läpi. Päivälliskello soi toisen kerran — aivan varmaan hänen tähtensä, ja nyt täytyi hänen mennä. Hän oli levoton siitä miten käyttäytyisi ensi kohtauksessa ja toivoi jo hetkisen, että olisi valinnut toisen suviasunnon, mutta vain hetkisen. Hän astui vakavin, vaikka hitain askelin päivälliselle. Ruokasaliin olivat jo kokoontuneet rouva Fosser ja kaikki hänen kesävieraansa. Herrat puhelivat voileipäpöytien ympärillä ja naiset olivat siellä täällä ahkerassa syöntihommassa hekin. Verannalla, selin toisiin, seisoi Erik Bohrman — yksin. Tiesikö hän, että Maria oli täällä? Pitkän esittelyn loppupuolella tuli hän huoneeseen. Vaaleanruskeissa silmissä oli muuttumaton katse. Hän teki miellyttävän, arvokkaan kumarruksen.

— Hyvää päivää, rouva Asker, lausui hän enemmän luonnollisella kuin sydämellisellä äänellä. — Onpa siitä aikaa, kun…

Maria tunsi itsensä täysin tyyneksi ja olisi mielellään vastannut kiitollisella katseella, mutta ei uskaltanut. Hän oli sydämestään iloinen — Erik Bohrman oli sittekin sama kuin ennen, ja silloin ei Marian tarvinnut pelätä seurustelua hänen kanssaan. Herra Bohrmanin käytöstapa ensi kohtauksessa puhui enemmän kuin Maria tahtoi itselleen tunnustaakaan.

— Tunteeko herrasväki toisensa? — kysyi rouva Elfving hieman kummastuneesti.

— Oh, mehän olemme molemmat Norlannista ja samalta paikkakunnalta. Tietystihän me tunnemme.

Päivällispöydässä he innokkaasti puhelivat kaikenlaisista jokapäiväisistä asioista. Mutta Maria puheli myöskin muitten päivällisvieraiden kanssa ja pian oli keskustelu vilkkaassa vauhdissa. Puheltiin leikkiä laskien yhdestä ja toisesta asiasta, eikä tuossa pienessä kesähuvilassa ennemmin ollut milloinkaan vietetty niin hupaista päivällishetkeä. Päivällisen jälkeen meni kukin lepopaikalleen puutarhaan tai rinteelle. Erik käveli Marian rinnalla ja puheli yhtä ja toista kesävieraista. Maria oli äänetönnä ja hymyili; hän tunsi itsensä nyt niin kummallisen rohkeaksi tietämättä syytä.

— Helkkarin sievä ja hauska olento tuo rouva Asker, virkkoi tukkukauppias Elfving rouvalleen, joka oli mukavasti sijoittunut verannalla olevaan nojatuoliin.

Rouva Elfving katsoi miestään pikaisesti silmiin.

— Ei minun mielestäni, vastasi hän jotenkin terävällä äänellä, mutta herroillahan on aina oma makunsa. Minusta naineen naisen tulisi paljon arvokkaammin esiintyä varsinkin ensi tutustumisessa vieraiden ihmisten kanssa.

— No herran nimessä, saahan nyt toki nainutkin nainen olla iloinen ja puhella semminkin noin viattomista asioista, vastusti tukkukauppias ja istuutui paremman puoliskonsa rinnalle.

— Luulen tulevani täällä viihtymään oikein hyvin, lausui Maria Erik Bohrmanille heidän yhdessä kävellessään rinnettä pitkin alas.

— Oo — ho, sepä hauskaa… Ruskeat silmät loistivat ystävällisesti. — Sittepä on tehtävä joitakin valmistuksia. Teillä ei vielä ole valittu lepopaikkaa niinkuin meillä kaikilla muilla. Jos tahtoisitte tyytyä minun vaatimattomaan seuraani, olisin sanomattoman onnellinen. He saapuivat paikalle, missä Maria tänään ensi kerran kohtasi Erikin. Huopavaate oli vieläkin levällään maassa.

— Olkaa niin hyvä! — Erik teki kohteliaan kumarruksen. — Tästä todistavat kaikki olevan ihanimman näkö-alan ja muuten kadehtitaan minulta lepopaikkaani. Sallitteko minun istua juttelemaan kanssanne hetkisen menneistä ajoista ja Norlannista.

— Kiitos, mielelläni! Niin, puhukaamme Norlannista! Minä rakastan vielä humisevien honkien ja kuohuvien virtojen maata; tuletteko suoraan sieltä? Maria katsoi herra Bohrmanin ohi merelle ja sen tuolla puolen kohoavaan metsänreunaan.

Mutta tuomari Bohrman ei huomannut hänen sanojaan. Hän katseli kiinteästi edessään huopavaatteella istuvaa hentoa olentoa. Vaaleansininen leninki suhtausi kauniiseen vartaloon ja eroittausi jyrkästi tummasta sammaleisesta taustasta.

— Nyt tunnen teidät jälleen, vaikken äsken ollut tuntea. Meidän välillemme on tullut jotakin vierasta, mutta se on poissa nyt. Juuri tuossa asennossa, tuo uneksiva katse silmissänne olette sama kuin ennen. — Hän katseli Mariaa hiukan surullisin silmäyksin, mutta huulillaan oli edelleen yhtä herttainen hymyily kuin muinoin.

Maria oli todellakin hurmaava. Tummat hiukset kiehkuroivat kauniisti valkeaa otsaa ja suuria silmiä varjostivat mustat kulmakarvat. Iho oli tervettä ja hienoa, purppuraisilla huulilla leikitteli ihastuttava hymyily. Kädet olivat ristissä niskan taa kohotettuna ja katse suuntausi unelmoivana kauvas. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa onnellinen ja oli kuin joitakin nukkuneita tunteita olisi jälleen herännyt hänen rinnassaan. Hän kuunteli Erik Bohrmanin kertomuksia ja muisteli jokaista hänen äänensä sointua. Hän ei uskaltanut kauvemmin katsella lapsuutensa ystävää, mutta loi tuon tuostakin silmäyksiä häneen. Ja hän olisi voinut kiitollisuudesta itkeä siitä, että Erik vielä oli sama kuin ennen, ettei mitään uutta ja vierasta ollut häneen vuosien kuluessa ilmestynyt. Entäs sitten tuo pieni "Te" — sana, jota hän oli alkanut käyttää, miten paljon se muistutti entisiä aikoja, niitä aikoja, jolloin he koulujen lupa-ajoilla silloin tällöin kohtasivat toisensa.

— Kertokaa Norlannista. — Maria loi nyt rohkeasti pyytävät silmänsä häneen.

— Varsin mielelläni. — Erik Bohrmanin äänessä oli ennestään tuttu reipas sointu.

Mutta ei hän jatkanutkaan ja hetkisen kuluttua lausui äkkiä:

— Minun on miltei mahdoton uskoa, että olette naimisissa, ennenkuin näen miehenne.

Maria tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta vastasi kuitenkin tyynesti:

— Miksi teidän sitä on vaikea uskoa?

— Te ette ylimalkaan ole samanlainen kuin muut nuoret rouvat. Teissä ei ole sitä kaavamaista arvokkaisuutta, jolla muut nuoret rouvat nykyaikana koristelevat itseään. Te olette vielä kuin nuori tyttö. Teidän katseessanne on vielä aavisteleva, uneksiva ilme kuin usein on nuorilla tytöillä, mutta joka tavallisesti aina katoaa naimisiin jouduttua. Te olette tuon kaiken säilyttäneet entisellään — ja kuitenkin olette olleet naimisissa neljä vuotta.

— Miksi sitten pitäisi muuttua naimisiin mentyä?

— Niin, miksi? Mutta niin se vain kaikessa tapauksessa on useimmiten. Se riippuu ehkä meistä miehistä osaksi, mutta ette te naisetkaan siinä suhteessa aivan syyttömiä ole.

— Ei, emme tietystikään. Naimisissa huolehditaan niin paljon kaikenlaisista ulkonaisista asioista, että usein oma itsekin tahtoo unohtua sielun kehityksestä puhumattakaan, josta juuri silloin pitäisi enimmän huolehtia.

Niin se on. Mutta te ette näytä kuuluvan niihin naisiin.

— En, enkä tahdokkaan kuulua.

— On henkilöitä, jotka väittävät, että jos nainen oikein rakastaa jotakin miestä, ei hän milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin.

— Sen minä ymmärrän. — Maria nousi äkkiä istualtaan. — Oi, miten hyvin sen ymmärrän!

— Niinkö todella? — Tuomari Bohrman katsoi tenhovan surunvoittoisesti rouva Askeria. — Mutta minä sitä vastoin en voi sitä ymmärtää.

Rouva Asker teki lähtöä.

— Täällä ulkona alkaa jo käydä ilma kosteaksi, virkkoi hän. — Ehkä on parasta mennä sisään.

Erik otti vaatteen käsivarrelleen ja he nousivat hiljaa rinnettä myöten ylös ymmärtäen kumpainenkin keskustelun olleen vähällä siirtyä hyvin vaarallisille aloille.

— Kauvanko olette oleskelleet täällä saaristossa? — kysyi rouva Asker tavallisella äänellään.

— Neljätoista päivää. Ja yhtä kauvan aion vielä viipyä. Olen nimittäin ottanut kuukauden virkaloman.

— Minne lähdette sitte?

— Tukholmaan tietystikin. Pari kuukautta takaperin tulin siellä nimitetyksi erääseen virkaan.

Minulla on ollut suuria myötäkäymisiä elämässäni — ja vastuksia myöskin, sillä ilman niitä ei juuri tulla toimeen maailmassa. Nyt on vihdoin kaikki tulevaisuuteni suhteen valjennut.

— Kumma, etten ole milloinkaan tavannut teitä Tukholmassa.

— Ihmekös tuo! Suurkaupungissa on lukemattomia, jotka eivät eläissään ole nähneet varjoakaan toisistaan.

He olivat saapuneet verannalle, jonne vähitellen kaikki kesävieraat kokoontuivat. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saatiin taas keskustelu vilkkaaseen vauhtiin.

4.

Maria oli ollut Maryhillissä jo neljätoista vuorokautta ja viihtyi siellä mainiosti. Raitis meri-ilma, kylvyt ja oleskelu ulkona, niin, koko saaristolaishuvi-elämä vaikutti odottamattoman virkistävästi hänen hermoihinsa ja palautti mieleen entisen reippaan iloisuuden. Hän oli muuan noita eloisia luonteita, jotka voivat viehättyä koko sielustaan nykyisyyteen ja siitä joskus kohota unelmien siivillä arki-elämän yläpuolelle. Hän ei omistanut tuokionkaan ajatusta olleille ja menneille kirjaville muistoille. Eikä hän myöskään ajatellut, mitä tulisi tapahtumaan kun kesä on mennyt. Maria oli kesävieraiden suosikki, hänen raitis naurunsa liehtoi iloisuutta ympäriinsä ja tarttui toisiinkin. Yksinpä rouva Elfingin sydämen oli hän valloittanut ja he olivat hyviä ystäviä.

— Eihän hän olekkaan ainoastaan herroille puhelias ja rakastettava, vaan ylimalkaan meille kaikille, sanoi rouva Elfving miehelleen pari päivää sen jälkeen kuin Maria oli tullut rouva Fosserin luo.

Tämä yleinen myötätunto aiheutti, ettei kukaan milloinkaan lausunut paheksuvaa sanaa tuomari Bohrmanin ja Maria Askerin alituisesta seurustelemisesta toistensa kanssa. Hehän ovat molemmat norlantilaisia — lapsuuden leikkitovereita — heillä lienee paljon yhteisiä muistoja — mitä omituista ja pahaa siinä olisi? Tätä yleistä myötätuntoa huvilan "päivänhenkilöt" käyttivätkin hyväkseen seurustelemalla toistensa kanssa päivät päästään. Usein kumminkin, kun Maria oli koko päivän viettänyt jollakin hauskalla purjehdusmatkalla tai kävelyretkellä, tunsi hän jonkunmoisia omantunnon soimauksia illalla omaan huoneesensa mentyään. Mutta silloin muisteli hän vaaleaa kiharaa, jonka oli nähnyt putoavan miehensä taskukirjan välistä, muisteli kaikkia niitä iltoja ja öitä, jotka kuolettavassa yksinäisyydessä, tuskassa ja surussa oli saanut viettää — ja levottomuus heti pakeni. — Mitä pahaa tässä kaikessa? Hän ei ollut tehnyt mitään, jota ei koko maailma olisi voinut nähdä, miksi ei hän siis olisi saanut vähän nauttia elämästä hänkin?

Mariassa oli ilahuttava muutos tapahtunut, hän oli vallan kuin ennen. Kaikki olivat huomanneet tämän muutoksen, mutta jokainen luuli sen aiheutuneen huvila-elämästä. Sitä vastoin eivät vähän kummastuneet mamma Asker ja hänen tyttärensä, kun tapasivat Marian iloisena ja onnellisena kuin päiväperhonen. Milloin he jotenkin suurella melulla tulivat häntä tervehtimään, otti Maria heidät vastaan sydämellisyydellä, joka sai heidät ihmettelemään. Kaksi kertaa olivat he käyneet rouva Fosserin luona.

— Enpä ollut tuntea miniääni, virkkoi rouva Asker tyttärilleen heidän toista kertaa palatessaan Maryhillistä, hän on nyt tasaantunut ja tullut niin iloiseksi; eikö teistäkin, lapseni?

Niin, sen olivat kaikki panneet merkille.

Mitä Mariaan itseensä tulee, tiesi luonnollisesti hänkin muutoksen, mikä oli tapahtunut koko sielunelämässä, mutta ei hän kellekään virkkanut siitä, eipä edes tahtonut itsekään sitä ajatella — ettei tuon muutoksen syyt kokonaan paljastuisi. Hän antoi kaiken entisen olla niinkuin se oli.

Aamiaiskello soi ja Maria kiinnitettyään rubiinineulan vaaleaan kesäpuseroonsa kiirehti ruokasaliin Kirje oli hänen paikallaan; se oli Kaarlolta, hän tunsi käsialan. Maria aukasi sen luki nopeasti. Hän ei huomannut, että ruskea silmäpari kaiken aikaa mielenkiinnolla tarkasteli häntä. Erik Bohrman tahtoi lukea Marian kasvoista jotakin, tahtoi nimittäin saada varmuuden ajatuksilleen, joista ei voinut irtautua nimittäin kysymykseen, rakastiko Maria todellakin, miestään. Hän ei uskonut sitä ja näytti nyt Marian kasvonilmeistä saavan tukea epäluulolleen. Kun Maria oli lopettanut ja taittanut arkin takaisin kuoreen, meni Erik Bohrman verannalle ja syvissä mietteissä katseli viiniköynnöksen sinertäviä lehtiä.

Aamiaisen jälkeen tuli Erik Marian luo puutarhaan.

— Olen täksi päiväksi vuokrannut veneen ja rohkenen ehdottaa pitkää purjehdusmatkaa, sanoi hän tavallista hiljempää, mutta muuten luonnollisella äänellä. — Olette hieman kalpea ja sen vuoksi purjehtiminen teitä paljon virkistäisi.

— Kiitos, olisin mielelläni tullut, mutta mieheni saapuu tänään tänne ja viipyy huomiseen asti. — Maria puhui yhteen henkäykseen ikäänkuin peläten, ettei ehtisi kaikkea saada kyllin nopeaan sanotuksi. Katse oli maahan luotuna.

— Vai niin. Olenpa utelias näkemään hänet. Mihin aikaan hän tulee.

— Vallan pian. Kirjettä on hän tavallisuuden mukaan epähuomiossa pitänyt yhden päivän taskussaan lähettämättä, sillä sen olisi pitänyt eilen saapua.

— Sepä ikävää. — Erik Bohrman paineli keppiään naulaan. — Tämä on viimeinen päivä kuin minä olen täällä, ja…

Maria keskeytti hänet nopeaan eikä tahtonutkaan salata äänessään ilmenevää ikävää:

— Lähdettekö pois täältä!

Sydän löi epävakaisen kiivaasti ja kyyneleet yrittivät pakkautua silmiin.

— En, en tietystikään kokonaan lähde, mutta tulen melkein joka päivä matkustamaan Tukholmaan, enkä sen vuoksi voi enää esimerkiksi tällaisia koko päivän kestäviä purjehdusmatkoja panna toimeen. — Hän katsoi rouva Askeria kiinteästi, mutta tämä ei uskaltanut silmäyksiään muuttaa kaukaiselta metsänrannalta.

— Tulkaa te kanssani höyryveneelle miestäni vastaan. — Se tuli kuin rukous.

— Tietysti! Sehän on hauskaa, ja sitäpaitsi olen äärettömän utelias.

Kävellessään metsän läpi puhelivat he hyvin vähän tai ei ollenkaan ja vasta laivasillalla Maria virkkoi:

— Teille on epäilemättä hyvin vaivaloista matkusteleminen edestakaisin Tukholmaan ja Maryhillin väliä, kun täytyy pitää niin tarkka huoli lähtöajoista ja kaikista.

— No se ei mitään. Sen korvaa monikertaisesti huvi saada olla täällä.

Karl Asker oli hyvällä tuulella, syleili vaimoaan, suuteli ja taputti poskelle. Erikiä kohtaan oli hän yhtä rakastettava ja pian olivat he vilkkaassa keskustelussa; Maria käveli ääneti rinnalla ja hymyili. Iltapäivällä tilasivat he punssia ja muita virvokkeita puutarhaan ja illallisen jälkeen tekivät pitkän kävelymatkan. Maria oli hyvin väsynyt palatessa ja meni pian vuoteeseen.

Seuraavana päivänä sanoi Kaarlo vaimolleen, kun olivat kahden:

— Helkkarin hauska mies tuo juristi. Minä sovin hänen kanssaan niin mainiosti yhteen.

Kun hän samana iltana istui Tukholmaan lähtevän höyryveneen kannella, ojensi hän sydämellisesti kätensä tuomari Bohrmanille ja virkkoi:

— Kuules Bohrman, kun tulet kaupunkiin jonakin iltana, niin pistäydy talossa. Vakuutan toimittavani sinulle ja itselleni p—n hauskan illan.

— Kiitos, kiitos! Mutta viihdyn mieluummin täällä saaristossa loma-ajat.

— Aha… jaha… vain niin! Ja kuka se on, joka sua täällä "vetää"…?

Vene erkani rannasta Maria, liehutti nenäliinallaan ja Erik Bohrman heilautti hattuaan.

— No mutta kaikessa tapauksessa sentään — jos vahingossa eksyt kaupunkiin, niin tule toki minun luokseni yöpuulle, huusi Kaarlo vielä.

Maria ja Erik kääntyivät takaisin huvilaan.

— Oh, meidän on varottava itseämme, meidän on varottava, — sanoi Erik Bohrman.

— Mitä tarkoitatte?

— Olen tullut viettämään saaristoelämää, sillä kaupunkielämästä olen saanut kylläni Upsalassa, enkä sitä enää kaipaa, mutta kiusaus voi toisinaan tulla aavistamatta.

— Luuletteko… että hän viettää tuota "kaupunkielämää?"

— En tiedä, mutta kovin paljon hän pitää punssista ja se on tavallisesti epäilyttävä merkki.

— Sitä ei voi kieltää. Punssi on todella hänen mielijuomansa.

He kävelivät tuokion äänettä. Maria taisteli itsensä kanssa, mutta ei lopulta voinut olla suoraan kysymättä:

— Sanokaa, mitä piditte miehestäni?

Tuomari Bohrman vastasi hetken kuluttua:

— Veli Asker on omituinen luonne, hänessä on paljon hyvää jos pahaakin, niinkuin meissä kaikissa syntisissä ihmisissä. Hänessä on koko lailla kevytmielisyyttä ja nautinnon himoa, mutta niinkuin tuollaisissa luonteissa tavallisesti, vastaavassa määrässä hyväntahtoisuutta ja tasaista, tyyntä mieltä. Hän on luonne, jossa hyvä ja paha on näkyvissä selvemmin kuin useissa muissa ihmisissä, ne ovat kuin perusaine, jota kuvanveistäjä käyttää. Sen vuoksi tuollaisten luonteiden arvosteleminen on peräti vaikeaa.

Maria oli tullut varsin totiseksi.

— Niin, kyllä ymmärrän, sanoi hän hiljaa, mutta minä en ole voinut vaikuttaa häneen niin, että… että minua voitaisiin verrata kuvanveistäjään, joka voi muodottomasta, rumasta savesta muovailla siron esineen. Hän on mennyt omia teitään…

— Tietysti, onhan se helppoa ymmärtää. Te olette liian taipuva ja kätenne liian heikot muodostamaan jotain sellaista. Teissä ei ole sitä voimaa, mikä tässä tapauksessa vaaditaan, sillä te itse olette vaikutuksille alttiina.

He kävelivät hiljaa edelleen.

5.

Kesä oli ollut tavattoman kaunis ja syksystä, vaikka jo elokuu oli, ei näkynyt varjoakaan. Erik ja Maria olivat edelleen Maryhillissä, mutta insinööri Vadsteinia ja neiti Bildtiä lukuunottamatta olivat muut kesävieraat hajonneet eri tahoille ja heidän huoneissaan oli nyt uudet asukkaat. Heti kun tuomari Bohrman oli tullut kaupungista ja päivällinen oli syöty, tekivät he aina yhdessä pitkän kävelymatkan rannoilla. He olivat kesän kuluessa niin tottuneet toistensa seuraan, etteivät enää kaipauksetta voineet pysytellä erillään. Huvilan luona, rinteen alla pistäysi mereen korkea ja jyrkkä kallio, jota sametin hieno sammalkerros verhosi, ylhäällä puitten latvassa saattoi tuuli hurjana mellastaa, mutta täällä alhaalla oli alati hiljaista ja tyyntä. Tämän kallion Erik ja Maria viime aikoina olivat valinneet lempipaikakseen. Täällä viettivät he päivien herttaisimmat hetket. Rannan kalliot ja puut kuvastuivat selvästi matalaan, tyyneen veteen. Milloin oli vesi kuvastimenkirkas ja aurinko paistoi tummansiniseltä taivaalta, milloin kuohupäät aallot kohisten törmäsivät rantaan ja milloin kävivät hiljaiset, lempeät laineet, mutta aina oli luonnossa sama rauhoittava, lohduttava, elähyttävä vaikutusvoima. Erik ja Maria rakastivat kumpainenkin tätä vaihtelevaa luonnon kauneutta enemmän kuin mitään muuta ja omistivat enimmän osan ajastaan sen ihailulle. He eivät kumpainenkaan ajatelleet, miten vaarallinen tämä yhteistunnelma oli, se sitoi heidät joka päivä yhä kiinteämmin toisiinsa. Ja monta kertaa unohtivat he kokonaan sen kumoamattoman tosiasian, että armoton kohtalo oli heidät ainaiseksi erottanut toisistaan ja että kaikki oli ohi, ikuisesti ohi!

Hetki hetken jälkeen vierähti heidän vilkkaasti haastellessaan kalliolla tai leikitessään ja melutessaan kuin lapset. Toisinaan Erik palasi Tukholmasta mukanaan joku uusi kaunokirjallinen merkkiteos, jonka he sitte ahmimalla yhdessä tutkivat läpi. Erik useimmiten luki ääneensä ja Marialla oli tällöin hyvä tilaisuus tarkastella hänen kasvojensa sisällön mukaan vaihtelevaa ilmettä.

Tuollaisina hetkinä Erik vasta oli Marian mielestä entisellään ja silloin tunsi hän rajattoman ikävän saada katsoa häntä syvälle silmien ja sielun pohjaan, nojautua hänen rintaansa vasten ja kuunnella voimakkaan sydämen sykintää. Kenelle sykki hänen sydämensä nyt? Hän keskeytti aina väkisinkin tähän kohtaan nuo luvattomille teille harhautuneet ajatukset. Maria tahtoi olla epätietoisuudessa omista tunteistaan, sillä hänellä oli varma aavistus, että sinä päivänä kuin ne selviytyvät, on hänen onnensa aika ollut ja mennyt.

Rouva Asker tyttärineen oli kesän kuluessa useasti käynyt Maryhillissä Mariaa tervehtimässä; suhde heidän välillään oli paljon parempi kuin ennen. Kaarlo oli sitä vastoin vain kaksi kertaa käynyt saaristossa. Viime kerralla oli hän tahtonut, että Maria jo muuttaisi kaupunkiin, sillä illathan alkavat pimetä ja käydä ikäviksi. Mutta Maria oli itsepäinen, eikä sanonut haluavansa muuttaa, ennenkuin syksyn kylmät ja myrskyt tulevat.

— Näethän itse, miten hyvin olen täällä viihtynyt, sanoi hän ja katsoi iloa loistavilla silmillä miestään.

— Kauvanko Bohrman vielä viipyy täällä? kysyi Karl Asker yhtäkkiä heidän kävellessään alas höyryveneelle.

Maria kumartui ottamaan kukkaa maasta; hän tunsi punastuvansa.

— Hän lähtee luultavasti näinä päivinä.

— Vai niin! Otaksunpa, että sinä tulet kotiin samoihin aikoihin.

— Kuinka niin?

Niin, näetkös, — Kaarlon ääni oli salaperäinen ja tärkeän näköisenä kuiskasi hän, — se on sillä lailla, että… Sinä olet kai sen huomannut… mamma sanoi, ettei hän voinut erehtyä Borhmanin tunteista häntä kohtaan. Ja hän, tietystikin, on aivan hullaantunut juristiin. "Joko hänet tai ei sitte ketään," on hän sanonut sekä mammalle että minulle, ja sinä tiedät, että hän on luonne, jota eivät kaikki tuulet häilytä.

Maria oli suuresti kummastunut eikä ymmärtänyt sanaakaan.

— Mutta sano herran tähden suoraan, Kaarlo, ketä tarkoitat, äläkä puhu arvoituksilla! — huudahti hän hiukan vihaisesti.

— Ketäkö tarkoitan: he ovat rakastuneet toisiinsa — Bohrman ja Agnes — olet kai sen huomannut?

Maria löi kummastuksesta yhteen käsiään.

— Agnes ja tuomari Bohrman! hän pani erityisen painon joka sanalle. — Ystävä rakas, se on hurjinta mielikuvitusta, mitä ajatella voi.

Karl Asker näytti joutuvan hämilleen.

— Niin, enhän minä tiedä, mutta niinhän ne sanovat, mamma ja Agneskin… ja muuten, niin vaikka se ehkä nyt vielä on mielikuvitusta, voi se muuttua todeksikin.

— Ei… koskaan! Minä vakuutan sen.

— Vakuutatko — mistä sinä tiedät? — Karl Asker ei voinut olla ihmettelemättä vaimonsa äänen vakuuttavaa päättäväisyyttä. — Kuuleppas minun suunnitelmaani: Minä kutsun Bohrmanin tuon tuostakin kotiimme ja siellä hän ja Agnes saavat rakennella lähempää tuttavuutta toistensa kanssa ja suorittaa pienen rakkausafäärinsä. Jos tunnen Bohrmanin oikein, niin… ja Agnes on kaikin puolin hyvä tyttö.

— Eivät kaikki halua mennä naimisiin rahojen tähden. — Marian ääni oli niin kummallinen.

— Ei, ei tietystikään, Mari kultani. Useimmiten kokonaan muut ominaisuudet saavat kiintymään, mutta jos on köyhä, niin kuka tietää… Rahat ovat aina hyviä olemassa.

Maria ei vastannut.

Mutta Kaarlo jatkoi vakuuttaen:

— Sehän on vain pieni suunnitelma, jonka äiti ja minä olemme keksineet auttaaksemme Agnesia. Eihän siinä mitään pahaa ole, ja jälkeenpäin he molemmat kiittävät meitä. Eikö totta, sinun pitää olla mukana asiassa. Sinähän tunnet hänet vanhastaan ja voit vaikuttaa paljon jos tahdot.

Nyt kääntyi Maria suoraan miehensä puoleen ja hänen kasvoillaan oli niin vakava ilme, että Kaarlo katui äskeisiä sanojaan.

— Tämän asian kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, paina mieleesi se, en missään.

— Mutta jos minä sen nyt kumminkin teen, jos kutsun hänet kotiimme niin usein kuin tahdon. Mitäs siihen sanot? — lausui Karl Asker äkkiä kiihtyneellä äänellä.

— En mitään. Sinä saat tehdä kuten tahdot.

Kun Maria oli saattanut miehensä höyryveneelle ja hiljaa kävellen palasi huvilaan, oli hän niin huonolla tuulella, ettei koko täällä olo-aikanaan. Agnes ja Erik rakastuneet toisiinsa! Sille voisi oikein nauraa. Puuttuisi, että hänkin nyt vielä sekoittuisi Askerin sukuun. Kaukana siitä! Erik Bohrman ei voi tehdä niin suurta alennusta, hän on liian hyvä siihen. Pitääpä olla herkkäuskoinen voidakseen sellaista kuvitellakaan… Hän ymmärsi nyt kaikki. Erik oli monta kertaa kuullut Marian sanovan, että hän Agnesista pitää enemmän kuin muista miehensä omaisista. Sen vuoksi hän oli Agnesille kohteliaampi kuin muille. Siinä kaikki… Siis Erikin tähden rouva Asker ja tytöt niin usein kävivät Maryhillissä, eivätkä Marian vuoksi, kuten hän oli luullut. Oli hän kyllä ihmetellyt sitä hyväntahtoisuutta, mitä oli viime aikoina saanut osakseen; nyt käsitti hän syyn.

Huvilalle tultuaan meni hän suoraan huoneeseen hakien yksinäisyyttä ajatuksilleen.

* * * * *

Kuukausi takaperin oli rouva Fosserille tullut täysihoitoon eräs nuori tyttö, tehtailija Bahrin tytär Helsinglandista. Isänsä oli lähettänyt hänet tänne toivossa, että raitis meri-ilma ja kylvyt virkistäisivät hänen "kalpean liljansa," kuten rouva Fosserille lähettämässään kirjeessä tytärtään nimitti. Anny Bahr oli kuusitoistavuotinen, tavattoman synkkämielinen ja kärsivän näköinen pieni olento. Hän oli ollut sellainen lapsesta asti. Posket olivat verettömät ja koko olento arka ja hento. Ensi päivästä lähtien viehättyi hän heti Marian seuraan ja hermostuneet, haaveilevat silmät katselivat häntä jonkinlaisella ihmettelyllä. Anny totteli hänen pienintä viittaustaankin — Maria tarvitsi vain kiinnittää siniharmaat silmänsä tyttöseen, ja tämä oli kuin tenhottu. Hän melkein jumaloi Mariaa, suuteli usein hänen käsiään ja nojasi mielellään helmaan. Aluksi tämä kaikki miellytti Mariaa, mutta pian hän siihen väsyi. Ei saanut milloinkaan olla rauhassa. Jos meni huoneeseen ja alkoi kirjoittaa vaikka miten tärkeää kirjettä, niin sai olla varma, että pian kuuluu koputus oveen ja arka ääni: "Rakas pieni herttainen Maria, enkö saa tulla sisään?" Ellei Maria silloin ottanut häntä vastaan, kuului oven takaa miltei epätoivoinen: "Oi, Maria kulta, olkaa kiltti!" Se oli niin luonnottoman surullista, että Mariaa usein pelotti; sehän muistutti vallan mielenvikaisuutta!

Toisinaan hän koetti päästä selville siitä, miksi tyttö aina haki hänen seuraansa, mutta kaikki turhaan. Hän saattoi olla epäystävällinen, melkeinpä suorastaan ilkeä Anny Bahria kohtaan, mutta mikään ei auttanut. Oli usein tapahtunut, että Maria tyttösen koputtaessa ovelle oli lähtenyt ulos ja käskenyt tyttöä poistumaan tai suorastaan lausunut kovia vihaisia sanoja. Anny raukka tällaisissa tilaisuuksissa katseli häntä surullisin silmin, huokasi raskaasti, painoi katseensa alas ja hiipi hiljaa pois.

Mutta seuraavana päivänä oli sama asia.

— Mitä on minun tehtävä? — kysyi hän usein tuomari Bohrmanilta neuvoa. — Minä ajan hänet luotani tuon tuostakin, olen pahanilkinen hänelle, jopa niin, että jälkeenpäin itseänikin kaduttaa, usein pyydän lujalla äänellä saada olla rauhassa ja saadakseni hänestä tuon ihmeellisen ihailun irtautumaan, ravistelen häntä säälimättömästi käsivarresta — mutta mikään ei auta. Minuutin kuluttua riippuu hän minussa uudelleen kuin takkiainen. Sanokaa, mitä minun on tehtävä?

— Thjaa! En todellakaan tiedä. — Nuori lakimies pudisti päätään.

— Mutta mitä luulette tuosta tyttösestä?

— Hän on hypnotiseerattu teihin, laski Erik leikkiä.

— Oh, ei! Sanokaa suoraan, pyyteli Maria.

— Sitte ei hänen hermostonsa ja aivonsa ole oikein täydessä kunnossa, tai kenties hän todella on jollain tavoin hypnotiseerattu, tapasi hän sanoa.

6.

Oli sanomattoman kaunis päivä syyskuun alkupuolella. Puitten vihreys oli tummentunut eikä auringon säteillä enää ollut keskikesän kirkkautta — oli kuin luonto olisi hiljaa surrut, että sen kauneus kohta on lakastuva. Maria oli enää kaksi päivää oleva rouva Fosserin huvilassa ja lähtöään ajatellen joutui hänkin salaisen kaihon valtaan. Hän oli noussut aikaiseen, tehnyt pitkän kävelymatkan ja ottanut hyvästit kesäisiltä lempipakoiltaan. Näkeekö hän enää koskaan uudelleen niitä? Hän koetti vakuuttaa itselleen, että onhan samantekevää, vaikkei hän näekään. Mutta sydämensä salaisuudesta toivoi hän tämänlaisen kesän uudelleen saavansa viettää — ehkä jo ensi vuonna. — Mutta mitä hyötyä siitä oikein on? Maria käveli hitain askelin puutarhassa, ei voinut suoria ajatuksiaan, ne olivat niin raskaat, melkein yhtä raskaat kuin hänen mielensä. Hän asteli puutarhan läpi ja käveli metsään päin. Kohta kuului askeleita takaapäin ja liikuttava ääni pyysi:

— Pikku Maria, älkää ajako minua pois tänään! Yhdessäolomme loppuu kohta. Saanhan tulla mukana metsään?

Maria kääntyi ja näki edessään tietysti Anny Bahrin.

— Milloin lähdet kotiisi? — kysyi hän hyvin kylmästi.

— Samana päivänä kuin Mariakin, virkkoi tyttönen arkana.

— Miten sinä näin aikaseen olet ylhäällä tänään, eihän se ennen ole tietääkseni tapahtunut, jatkoi Maria samalla teeskennellyllä ankaruudella.

— En tiedä, Maria kulta. Heräsin tunti sitte ja minun tuli niin kovin ikävä metsään.

— Tiesitkö minun olevan täällä?

— En, en ollenkaan! Miten minä sen olisin tiennyt? En aavistanut mitään, ennenkuin näin Marian täällä.

Maria ei uskaltanut tarkemmin ruveta ajattelemaan, mikä salainen vaisto tytön taas tällä hetkellä toi hänen luokseen juuri kuin hän oli toivonut saavansa olla yksin. Mutta tänään ei hänellä ollut sydäntä ajaa pois Annya. He kävelivät yhdessä yhä kauvemmas metsään. Suuren, sammalpeitteisen kiven luo pysähtyi Maria ja kävi istumaan maahan; Anny Bahr sijoittui hänen jalkojensa viereen.

— Oletko pahoillasi kun pitää lähteä? — kysyi Maria tytöltä.

— En, päinvastoin! Minun on niin kovin ikävä Norlantiin papan ja mamman luo.

Maria ei ymmärtänyt häntä. Miten voi ikävöidä pois ja kuitenkin olla täällä oloonsa viehättynyt?

Huulillaan kummallinen hymy kysyi hän tytöltä muuten kylmällä ja tunteettomalla äänellä:

— Eikö sinun ole ikävä erota minusta? — Sanat kuulostivat Marian omissakin korvissa itserakkailta, mutta hän ei voinut olla niitä lausumatta uteliaana haluten tietää mitä tyttö vastaisi.

— Ei!… En tiedä… En ole sitä ajatellut, Anny virkkoi levottomana.

Nyt ymmärsi Maria häntä vielä vähemmän kuin milloinkaan.

— Anny, sanoi hän ankarasti, mitä minun pitää ajatella sinusta? Sanot, ettet ollenkaan ikävöi, vaikka minä lähden pois, ja kumminkin aina juokset perässäni. Miksi et sitte anna minun olla rauhassa?

— En tiedä, Maria kulta, en todellakaan tiedä. On kuin jokin sisäinen voima minut kiinnittäisi Mariaan. — Hän painoi päänsä rouva Askerin polvelle. — Ja… niin, en minä osaa sitä selittää.

— Ja… mitä? — huudahti Maria.

— Niin, ja Marian silmät ovat samanlaiset kuin tohtori Vesterdahlin!

Ahaa! Tuollakin lapsella on lemmentarinansa, mietti Maria ja häntä alkoi asia yhä enemmän kiinnittää.

— Kuka on tohtori Vesterdahl?

— Hän on lääkäri, taitava hypnotiseeraaja. Se oli hän, joka pitkän ajan koetti hypnotiseeraamalla parantaa minussa alakuloisuutta ja kalvetustautia. Hän oli oikein kiltti.

Maria tunsi rohkeutensa niin kummallisesti vavahtelevan, eikä tiennyt mitä vastata. Se kaikki oli niin ihmeellistä. Hetkisen kuluttua herätti hänet mietteistään Anny, joka nousten puoleksi seisaalleen kuiskasi:

— Katsokaa, Maria! Tuolla on tuomari Bohrman.

Puhuteltu katsoi nuoren tytön osoittamaan suuntaan. Rinteen juurella, lähellä rantaa seisoi Erik selin heihin. Hän näytti niin hartaana katselevan meren herääviä aamulaineita ja sinertävää metsänreunaa veden tuolla puolen, ettei ollenkaan huomannut mitä ympärillään tapahtui. Maria tuli rauhattomaksi ja selittämättömästä syystä alkoi veri hänen poskillaan vuoroin kohota ja laskeutua.

— Ole hyvin hiljaa! — sanoi hän Anny Bahrille ja kosketti kädellään tytön poskea. — Ollaan täällä piilossa, ettei hän huomaa meitä.

Itse kumartui hän vieläkin alemmas ja kaatuneen puurungon yli saattoivat he nyt katsella Erik Bohrmania. Maria ei voinut vastustaa tilaisuutta… hän tahtoi nähdä Erikin yksinäisyydessään… Eihän se ollut vakoilemista, ei missään tapauksessa; se oli vain hänen sydämensä voittamaton kaiho saada huomaamattomana seurata häntä katseellaan täällä luonnon helmassa, jäähyväisiksi lähettää hänelle ne katseet ja sitte hiljaisuudessa polttaa hänen kuvansa ikipäiviksi sielun syvyyteen. Hän rohkeni töin tuskin hengittää. Silloin kuului läheltä valittavaa uikutusta. Se ei ollut ihmisääni, sen saattoi eroittaa, se oli joku viaton eläin, joka täten sanattomin valitusäänin ilmasi kärsimyksiään. Anny Bahr tarttui vanhemman ystävättärensä käteen ja yhdessä he nyt katselivat ja odottivat. Tuomari Bohrman oli nimittäin kuullut saman valittavan äänen, hän kuunteli hetkisen huulet puoli avoimena ja katsellen sinne päin, mistä uikutus kuului. Sitte hän lähti hiljaa kävelemään pitkin rantaa Erään pensaikon luona hän pysähtyi ja kumartui tarkastelemaan jotakin. Sitte asettui hän polvilleen ja veti pensaikosta esiin jotakin esinettä. Se oli suuri, haavoittunut koira, jonka toisessa etujalassa oli ammottava haava. Maa oli yltympäri veressä ja eläinraukka näytti olevan uupumaisillaan. Erik Bohrman tutki tarkoin haavan.

— Pikku raukka, pikku raukka, puhui hän tyynnyttäen kauniilla äänellään ja silitteli koiran selkää ja päätä. — Tuleppas, niin koetan parantaa kipeää… Hän nosti eläimen lähemmäs rantaa, tarttui keveästi haavoittuneeseen jalkaan ja sitoi nenäliinansa haavan kohdalle. Sitte juoksi hän hakemaan lakillaan vettä. — Kas noin, kas noin, pestäänpäs nyt puhtaaksi, niin se paranee. — Joka liikkeessä, joka sanassa, joka äänenvärähdyksessä oli niin syvää osanottoa haavoittunutta elukkaparkaa kohtaan. Se oli niin sydämellistä, että Maria luuli sen voivan liikuttaa rannan kiviäkin. Erik Bohrmanin olennossa ei ollut mitään teennäistä. Hän luuli olevansa yksin täällä metsässä ja käyttäytyi vapaasti ja luonnollisesti, ilman vähintäkään tietoisuutta siitä, että neljä silmää liikutuksen kyyneleistä kimmeltäen seurasi joka hänen liikettään. Hän repi nyt nenäliinansa kapeiksi kaistaleiksi ja sitoi huolella eläimen jalan. Kun kaikki oli tehty, asettui hän istumaan maahan, otti syliinsä koiran pään ja silitellen sen hienoa kuonoa puheli:

— Kas niin, kas niin — onko parempi nyt, mitä? Pikku raukka, koko yönkö olet saanut maata täällä tuskissasi ja odottaa, että joku kuulisi itkusi. Mutta ei kukaan ymmärtänyt sinua eikä kukaan tullut lohduttamaan ja auttamaan. Sinä väsyit jo valituksesi muuttuivat huokauksiksi, jotka olisivat liikuttaneet metsän puutkin, jos ne olisivat eläviä olentoja. Minä satuin kuulemaan ja tulin. Onko nyt helpompi, mitä? Minä tiedän, mitä on kärsiä, eikä osata puhua. Se on yhtä raskasta kuin tuntea sydämessään pohjattoman, polttavan kivun ilman että milloinkaan voi kärsimystään ilmaista. — Erik Bohrman painoi otsansa koiran valkoista kuonoa vasten.

Mariasta tuntui kuin olisi rautainen käsi puristanut hänen sydäntään ja pysäyttänyt sen tuokioksi, veri pakeni hänen kasvoiltaan ja huulet vapisivat. Maria painoi molemmin käsin rintaansa, rautainen kahle hellitti ja sydän alkoi lyödä rajusti kuin tahtoisi rintakehän halkaista. Tänä hetkenä vasta voimakkaasti selkeni Marialle, että Erik Bohrmania yksin oli hän rakastanut silloinkin kuin oli uskotellut ja luullutkin rakastavansa toista. Erik yksin oli ollut hänen sydämensä kaikkivaltias. Oi, miten polttavasti Maria häntä lempi! Kuinka olikaan hän voinut lempensä vaihtaa toiseen, joka vain oli valo ilman lämpöä? Se oli selitettävissä niin, että häntä ulkonaiset olosuhteet pakottivat etsimään rauhaa ja onnea — hän päätti vapautua taloudellisesta ahdinkotilasta, vaikkapa sitte sydän olisi pantiksi annettava. Tuntui kuin hän nyt olisi unesta herännyt ja katselisi pelästyneenä ympärilleen. Mitä oli hän tehnyt? Hänhän rakasti tuota rannalla istuvaa miestä, häntä, joka nuoren norlannittaren sydämeen liehtoi pyhän liekin, ja joka oli nyt kuitenkin eliniäkseen toiseen kiinnitetty. Koko viime vuosien elämänsä näki Maria nyt uudessa valossa ja ymmärsi niin hyvin menettelytapansa. Hän ei ollut milloinkaan rakastanut miestään, oli vain luullut niin ja siinä luulottelussa, haaveilussa, oli hän viettänyt neljä nuoruusvuotta. Hän oli haaveillut ainoastaan oman kodin voivan tarjota rauhan särkyneen onnen jälkeen. Tänä kesänä vasta oli tuo haaveilun harso auennut — tänä aamuna viimeiset jäännökset siitä. Sillä hän oli tähän asti kaikin keinoin koettanut peitellä itseltään sitä, mikä kuitenkin oli — ellei totta, niin sellaista haaveilua, jolla oli irtirepimättömät juuret. Kaikkien hänen hiljaisten sieluntaistelujensa syvimmät syyt selkenivät nyt, ja nyt tiesi hän, miksi oli niin muuttunut koko olennoltaan täällä saaristossa kesän kuluessa. Sekä hänen ulkonainen että sisällinen hyvinvointinsa oli ammentanut ravintonsa sen tunteen lähteestä.

Tämä kaikki oli nyt tapahtunut niin äkkiä ja voimakkaasti, ettei Maria hyvään aikaan osannut ajatuksiaan koota. Ja kun hän sitte näki Erik Bohrmanin työllä ja vaivalla nostavan haavoitetun koiran syliinsä ja kantavan sen pois, ei hän voinut olla heittäytymättä maahan ja purskahtamatta rajuun itkuun. Kaikki jälellä olevat voimansa ponnistamalla ainoastaan saattoi hän olla tuskasta huudahtamatta.

Hän toivoi, että Erik Bohrman olisi hänelle noin lohduttavasti puhunut, noin lempeästi ja tuntehikkaasti, että nuo lemmekkäät puhuttelusanat olisivat olleet aiotut hänelle ja että hän vihdoin olisi ottanut hänet syliinsä ja kantanut pois — niin kauvas pois, ettei yksikään ihmissilmä olisi saattanut seurata heitä.

Anny Bahr oli ottanut nenäliinansa ja nyyhkytti kuuluvasti; tämä ensinnä sai Marian havahtumaan mietteistään.

— Mitä sinä itket? — kysyi hän hellästi.

— Voi, Maria kulta, sehän oli kaikki niin kaunista ja liikuttavaa, että vaikka minulla olisi kivinen sydän, en sittekään voisi olla itkemättä. Oi, miten kauniisti hän puhui! En ole milloinkaan tavannut niin hienotunteista luonnetta, niin hyväsydämistä ihmistä kuin tuomari Bohrman on.

Nämä sanat olivat virvoittavaa, rauhoittavaa balsamia Marian revitylle sielunelämälle; mutta hänen silmänsä jäivät kyynelettömiksi ja niihin ilmestyi kuumeentapainen kiilto.

— Sanokaa, Maria, miksi ihmiset jokapäiväisessä elämässään ovat niin toisenlaisia kuin he todellisuudessa pohjaltaan ovat? Erittäinkin mitä herroihin tulee. He peittävät usein paremmat ominaisuutensa ja salaavat ne huolellisemmin kuin luonteensa varjopuolet. Tuntuu joskus ikäänkuin he häpeäisivät omistaa mitään jalompia tunteita. Eikö totta, Maria?