Front matter (continued 2)

— Olet ehkä vallan oikeassa, pikku ystävä, mutta luuletko, että Bohrmankin on samanlainen?

— Ei, hän ei ole samanlainen kuin muut, jotka minä tunnen, esimerkiksi herrat siellä tehtaalla kotona. Mutta sittekin oli hän täällä metsässä yksinäisyydessä erilainen kuin tavallisesti. Hänhän on kyllä ainakin kiltti ja kohtelias, mutta laskee aina leikkiä ja on iloinen. En koskaan olisi uskonut hänen olevan noin…

Maria nousi ja kohotti Annyn seisaalleen.

— Nyt on aamiaisaika sanoi hän. Meidän on mentävä sisään.

Kun he saapuivat portaille virkkoi Maria vakavalla, vaikka masentuneella äänellä:

— Kuuleppas Anny! Minä en nyt voi oikein hyvin ja menen sen vuoksi huoneeseni pariksi tunniksi nukkumaan. Jos olet nyt niin kiltti ja pidät huolta siitä, ettei kukaan — kuuletko, ei kukaan — tule minua häiritsemään, niin pääset iltapäivällä minun kanssani jälleen kävelemään.

— No sen minä teen mielelläni. — Nuoren tytön ääni ei ollut niin vakuuttava kuin tavallisesti.

— Kiitos sitte. — Maria meni huoneeseensa, heittäytyi sänkyyn ja kätki päänsä syvälle tyynyihin.

7.

Jos huhu Marian ja Erikin seurusteluista toistensa kanssa kesäkauden alkupuolella oli puheenaiheena ainoastaan saaristossa kesävieraiden kesken, niin kylläpä se sitävastoin syksypuolella nopein siivin lensi Tukholmaankin. Huhut leviävät tavallisesti yhtä nopeaan kuin ääni — liiatenkin, jos ne ovat laadultaan sellaisia, että intresseeraavat kaikkia — ovat skandaalijuttuja. Ne kiertävät miehestä mieheen, suurentuvat matkallaan ja tulevat lopulta vallan tuntemattomiksi. Ne ovat kuin lumipalloja, jotka ensin puserretaan kädessä ja sitte vieritetään yhä suuremmiksi maassa. Mitä kauvemmas sitä vieritetään suojaista lunta pitkin, sitä suuremmaksi se kasvaa, kunnes se lopulta on oikea "vuori," eikä silloin kukaan aavista sen olevan pienestä lumipallosta lähtöisin.

Tuomari Bohrmanin ja rouva Askerin suhteista toisiinsa keskusteltiin vilkkaasti Tukholman niissä piireissä ja perheissä, missä nämä molemmat henkilöt tunnettiin ja missä asia saattoi herättää uteliaisuutta.

Lääketieteen kandidaatti Vilhelm Asker käveli muutamana päivänä erään toverinsa kanssa Kuningattarenkadulla. Tuokion keskusteltua kaikenlaisista asioista Vilhelm yhtäkkiä kysyi:

— No, mitä uutta skandaalimaailmasta?

— Niin, saatpa kuulla jotakin, ellet jo liene kuullut. Viimeinen saaristolaisposti koskee sinun sukulaistasi, kuulin siitä eilen…

— Mariaa, niinkö? — Lääkärinalku naurahti katkonaisesti. — Ei, kuule, älä koetakaan…

— Ka, enhän minä tiedä, mutta niin kertoo huhu, että muuan tuomari, jolla on virka täällä kaupungissa, mutta joka viettää saaristossa kaikki lupahetkensä, on pihkaantunut rouva Askeriin oikein lujasti. Ja hänen tunteillaan on kuulema täydellinen vastakaiku. Ne kuuluvat siellä kuhertelevan keskenään vallan vapaasti. Ja ihmekös tuo, kun on siellä, kaukana miehensä luota Lindalsalmen rannalla. Se on mainio tilaisuus.

Samana päivänä puolisen syötyä ja Kaarlon tapansa mukaan lähdettyä heittäysi Vilhelm sohvaan ja voitti urhokkaasti kiusauksen kertoa äidilleen ja siskoille, mitä oli Mariasta kuullut. Olisi kyllä helkkarin hauskaa nähdä kaikkia niitä erilaisia ilmeitä siskojen kasvoilla, kun he kuulisivat sen, mutta — sittekin on vaikeneminen paras. Akkaväellähän se vain on kieli alituiseen päänlaella.

Mutta siinä maatessa kiusaus kasvoi ja vihdoin se tuli vastustamattomaksi. Hän päätti kertoa, mitä oli kuullut, kun ensin oli tullut itse vakuutetuksi siitä, että oli kertova kaiken vain huvikseen, eikä kevytmielisestä uteliaisuudesta. Sellainen ei johtunut hänelle mieleenkään.

— Tiedättekö mitä, ne puhuvat kaupungilla paljon, eräästä asiasta joka koskee meidän perhettä.

— Kaarlosta kaiketi, pisti Emmy nopeasti väliin! — No, se ei minua suurinkaan ihmetytä.

— Ei, ei hänestä, mutta Mariasta. — Sanoilla oli toivottu vaikutus; tuokiossa oli mielten jännitys äärimmillään Askerin perheen naispuolisissa jäsenissä.

Mitä hänestä…? — Kuului kuorossa.

— Kuulin sen tänään eräältä toveriltani. Se on sanalla sanoen rakkausjuttu. — Lääketieteen kandidaatti puhui hitaalla ja välinpitämättömällä äänellä huolimatta ollenkaan siskojensa maltittomuudesta. Eräs nuori varatuomari kuuluu siellä hakkailevan Mariaa kuin poika ja mikäli kerrotaan hyvällä menestyksellä. Ovat lemmon lailla pikiintyneet toisiinsa. Muuten se on vanha rakkaus, joka on uudelleen leimahtanut ilmituleen, eikä milloinkaan ruostu, kuten tiedätte. He lienevät olleet ennen maailmassa kihloissakin ja ovat samalta seudulta Norlannista kotoisin.

— Vai niin, vai tuomari Bohrman! — Agnes nauroi helakasti. — Eikö muuta? Niin, ihmiset tosiaankin voivat koota skandaaleja tyhjästä. Ei kukaan saa olla rauhassa, kaikki asiat nähdään pahimmalta puolelta. — Hän loi merkitsevän silmäyksen äitiinsä.

Rouva Asker naurahti paljon sanovasti.

— Huhulla on todellakin terävät kynnet, sanoi hän. Ajatelkaas nyt, että viattomasta lapsuusystävyydestä kokoonpannaan liikuttava rakkausjuttu. Se on jo jotakin.

Lääketieteen kandidaatti ei ollut odottanut asioiden tuohon suuntaan kallistuvan. Nyt täytyi hänen muuttaa äänensä mitä salaperäisemmäksi jos mieli saada tyttöjä ja äitimuoria uskomaan, että hän sittekin tietää asiasta paljon enemmän.

— Viatonta lapsuudenystävyyttä! Ha, ha! Kylläpä se on hienoa ystävyyttä se! Kysykää keitä hyvänsä, joka on ollut siellä saaristossa, niin saattepa kuulla, mitä hän kertoo heidän kaikista kävelymatkoistaan ja muista. Viattomaksi ystävyydeksi ei hän heidän suhdettaan nimitä, vaan päinvastoin kokonaan muuksi. Ehkeipä se alussa ollutkaan mitään muuta, mutta kesän kuluessa on se kehittynyt joksikin toiseksi. Niinhän usein tapahtuu.

— Onko se todella mahdollista? — Agnes se oli joka näin kysyi ja hänen silmissään kimmelsi kyyneleet.

— Kuka olisi uskonut, että Maria on noin turmeltunut olento? — huokasi Emmy, joka huomasi ja ymmärsi siskonsa mielipahan. Mutta nyt muistan… Tiedättekö mitä? Kun keväällä, silloin kuin ensi kertaa kävimme rouva Fosserin huvilassa, minä ja Maria odottelimme ulkona sen aikaa, jolloin te tarkastelitte huoneita, tuli hän yhtäkkiä niin kummalliseksi, etten minä ymmärtänyt häntä ollenkaan; ja hän seisoi ja katseli suurta valkoista päivänvarjoa, jonka suojassa muuan vaaleapukuinen herra istui. Minä kysyin tunsiko hän jonkun noista kesävieraista, hän vastasi kieltäen, mutta kun nyt ajattelen asiaa, tuntuu vallan luonnolliselta, ettei se ollut kukaan muu kuin tuomari Bohrman, jonka hän siellä näki ja joka häneen teki niin suuren vaikutuksen.

Kaikki perheenjäsenet kuuntelivat ja häpesivät; että Kaarlon vaimo oli sellainen, sitä eivät he toki olisi uskoneet.

— Kyllä minä olen jo aikoja huomannut, että hänellä on joitakin salaisia vehkeitä, virkkoi Bertha Asker, jonka terävä kieli aina mieluummin puhui ihmisistä pahaa kuin hyvää.

— Minusta olisi paras, että Kaarlo ja Maria ottaisivat avioeron; olen aina aavistanut, että se heidän kuitenkin lopulta on tehtävä. — Se oli Ellen, joka näin toi kortensa kekoon.

— Avioeron! Oletko hulluna, tyttö! Ajatteles, millainen skandaali siitä tulisi. Ei, kaikkea muuta, mutta ei sitä! — Rouva Asker laski pois käsityönsä ja nojautui taaksepäin tuolissaan.

— Vain niin. Mamman mielestä — on siis parempi, että Maria on miehelleen uskoton?

— Ei, antakaahan nyt minullekin suunvuoro. — Vilhelmin mielestä asia oli horjahtanut kauvas syrjäpoluille ja hän tahtoi nyt keskittää sen jälleen. — Onpa perhanaa, miten naiset sotkevat asioita eivätkä pysy aisoissa. Enhän minä ole sanonut mitään varmaa, kaikki voi olla vain vähäpätöinen juorujuttu.

— Älä juttele! Niinhän itse kerroit. Ja muuten, ei savua ilman tulta, sanotaan ja niin se on tässäkin.

— Käskee sitä jutella mitään eukkoväen kanssa, Jos olisin tiennyt, että otatte asian tuolta kannalta, en lempo soi olisi suutani avannut.

— Teitpä vallan oikein kun puhuit.

Kun poika oli lähdössä ulos, sanoi rouva Asker huolestuneella kasvojen ilmeellä:

— Aiotko puhua tästä Kaarlolle? Häntä pitäisi varoittaa, mutta me emme tahdo sitä tehdä.

— Ehkäpä voin puhua. Mutta varma olen, että hän ottaa asian paljon keveämmästi kuin te. — Tuon sanottuaan hän lähti.

Useana tätä seuraavana päivänä ei Askerin perheessä puhuttu muusta kuin mitä Vilhelm oli kertonut, mutta kukaan ei siitä virkkanut sanaakaan Kaarlolle. Varrottiin vain ja toivottiin tarkempia tietoja asiasta.

8.

Vierähti viikko, eikä Kaarlo vieläkään ollut saanut aavistustakaan siitä, mistä äitinsä ja siskonsa niin usein tarinoivat. Jos hän olisi ollut useammin kotona, ei hän luonnollisesti olisi voinut välttää joitakin tietoja saamasta, mutta aina heti päivällisen syötyään meni hän tiehensä. Silloin sattui Vilhelm muuanna päivänä kuulemaan taas vähän huomattavampia ja tuoreita viestejä Lindalsalmen rannalta ja nyt päätti hän kertoa asiasta veljelleen. Kaarlo asteli hiljaa yhtiöstä Norrbron ja Kuninkaanpuiston kautta kotiinsa päivälliselle. Satama- ja Kuninkaankatujen kulmassa kohtasi hän Villyn. Veljekset tarinoivat ensiksi ilmasta ja muista arkipäiväisistä asioista, mutta vähitellen lääkärinalku johti keskustelun Lindalsalmen seutuville. Kaikki kertovat niin, vakuutti hän. Kaarlon vaaleanpunaiset kasvot olivat yhtenä kysymysmerkkinä. "Mitä arvelet?" Veli kertoi asiasta minkä tiesi, piti sen koko lailla arveluttavana, mutta ehkei sentään niin vaarallisena kuin kotona ovat taipuvaisia uskomaan.

— Se veijari, lurjus! — Kaarlo paineli kepillään syvälle nurmikkoon. Vehkeileekö hän minun selkäni takana? Ja Maria! Ei, tätä on vallan mahdoton uskoa.

— Sinä olet viime vuosina yhä enemmän laiminlyönyt kotisi ja perhe-elämäsi ja alkanut nauttia nuorenmiehen vapautta uudelleen — niin, niin, en minä sano mitään, mutta naisilla on helkkarin terävä vaisto ja jos hän vain on saanut tietää, että rakastelet jälleen vanhoja flammojasi — ja uusia lisäksi, niin kuka tietää…

— Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, niin eihän nyt toki naiselle sovi kurtiseerata noin vapaasti ja häpeämättömästi — naimisissa olevalle naiselle!

— Ei, ei minustakaan. Mutta naiset eivät kärsi paljon tässä suhteessa nykyaikana. Kirjallisuus ja sanomalehdet ne matkaansaattavat, ettei tähän aikaan avioero ole mikään suuremmoinen skandaali. Ei ole ajat niinkuin ennen!

— Myönnän kyllä, etten ehkä ole viime aikoina elänyt aivan niinkuin olisi pitänyt, mutta eihän sitä — ole niin helppoa… Mitä luulet minun nyt pitävän tehdä? — Karl Askerin saamaton hämmästys oli muuttunut kiihkoisaksi levottomuudeksi.

— Milloin varrot Mariaa kotiin?

— Parin päivän kuluttua.

— Niinpä matkusta sinne huomenna ja iske alas kuin haukka. Maria ei luonnollisesti aavista sinun tulevan sinne. Saat sitte itse nähdä ja tuomita.

— Minä lähden sinne jo tänään, heti paikalla. Höyryvene lähtee neljännestunnin kuluttua. — Karl Asker hyppäsi ohikulkevan raitiovaunuun. Älä huoli kertoa mitään tästä kotona. — Tuokion kuluttua oli hän poissa.

Koko matkan aina Lindalsalmelle asti oli Karl Asker synkkiin mietteihin vaipuneena. Koko hänen kahden viime vuoden elämänsä kangastui niin selvänä silmien edessä ja nyt näki hän kaikki sen tummat varjopuolet. Hän ajatteli hiuskiehkuraa, joka oli pudonnut hänen taskukirjastaan silloin kuin vaimonsa lähti saaristoon — hän muisteli katsetta, jonka Maria loi mieheensä; se katse oli kummastunut, halveksiva ja kylmä. Hän paloi uteliaisuudesta saada tietää, oliko vaimonsa todellakin hänen elin tapojensa perillä… niin kenties? — Naisilla on helkkarin terävä vaisto tällaisissa asioissa, oli hänen veljensä sanonut.

Mutta sittekin? Oli miltei mahdotonta ajatella, että hän olisi menettänyt Marian rakkauden.

— Ei, sitä ei hän tahtonut ajatella. Kaikki on tuleva selväksi jälleen, tuumi hän. Kunhan vaan saan puhutella häntä.

Hän on selittävä rakastavansa vaimoaan tulisesti, huolimatta siitä, että oli elänyt vähän kevytmielisesti, Maria on kuitenkin hallinnut ja omistanut hänen ainoan rakkautensa. Eikö hän ollut todistanut sitä selvästi mennessään naimisiin Marian kanssa omaistensa mielipiteistä huolimatta? Oli kyllä! Maria on niin hellä ja hyvä. Hän on kyllä antava anteeksi ja unhottava kaikki. Jos tällä voisi voittaa jälleen Marian, on Kaarlo niin tekevä mutta — ensin tahtoo hän tulla vakuutetuksi siitä. Jos vähemmillä lunnailla voisi kadotetun rakkauden saada takaisin, olisi se tietysti hyvä, mutta hinnalla millä hyvänsä tahtoo Kaarlo jälleen saada kaikki entiselleen, tahtoo nähdä Marian silmissä jälleen niiden entisen herttaisen sydämmellisyyden ja tahtoo nähdä hänen luottamuksella painautuvan rintaansa vasten. Karl Asker koetti voittaa levottomuuttaan, mutta se ei täysin onnistunut. Kun vene vihdoin laski Lindalsalmen laituriin, henkäsi hän helpotuksesta: kohta siitä kuitenkin on tuleva varmuus! Kaarlon pienet, paksut jalat astelivat nopeaan rouva Fosserin huvilalle. Sinne saavuttuaan meni hän suoraan puutarhaan, missä näki Marian istuvan käsitöineen sohvalla lähellä rantaa. Hän pysähtyi ja katseli etäämpää vaimoaan. Kasvoilla ei ollut tavallista entistä väriään, ne olivat hiukan väsyneet ja kalpeat — siinä kaikki. Mutta ilme niissä oli aivan sama kuin ennen — sama lapsellinen, viaton lempeys koko olennossa. Karl Askerin rohkeus ja levollisuus yhä lisääntyivät. Tuo lapsi ei milloinkaan voi häntä pettää!

Hän meni nopein, kuuluvin askelin vaimonsa luo, tämä huomasi hänet vasta kuin Kaarlo jo seisoi hänen edessään. Katse, jonka Maria loi mieheensä, oli kummastunut ja — pettynyt; hän oli luullut Erikin tulevan. Hän oli juuri ajatellut entisyyttä, lapsuuttaan ja Norlantia, hänen oli vallannut pohjaton ikävä ja — eikö hän pian tulisi?

Mutta kummastus hänet silmissään oli niin ilmeinen, ettei pettymystä huomannutkaan.

— Maria! Kaarlo koetti vetää häntä luokseen.

— Sinäkö täällä, Kaarlo?

Ja kylmä välinpitämätön huulipari vartoi suuteloa.

Istuessaan nyt tuossa vaimonsa vieressä, käsi hänen hennolla vyötäisellään ja rinta vasten rintaa, tunsi Kaarlo taas turvallisuutta ja mielenrauhaa. Oli miltei lapsellista ajatella äskeistä levottomuutta ja turhia huolia. Miten saattoi kukaan Mariasta ajatellakaan pahaa? Mutta ei hän toki kuitenkaan katunut tänne tuloaan. Nyt on hän saava varmuuden — aina pysyvän varmuuden — ja sanokaan sitte maailma ja pahat ihmiset mitä hyvänsä, hän ei enää koskaan lainaa korviaan noille perättömille juoruille.

— Koska tulet kotiin, Mari kultani? — Karl Asker kuiskasi sen hiljaisella äänellä.

Oi, miten kiihkeästi Maria olisi tahtonut sanoa: en koskaan! Mutta se oli mahdotonta. Heti oli hän huomannut, mitä varten miehensä tuli tänne: Huhu oli siis ennättänyt kaupunkiin ja Kaarlo tahtoi yllättää vaimonsa itse teossa. Miten hullua se oli! Ikään kuin Maria täällä ottaisi askeltakaan, jota ei vaikka koko maailma saisi seurata. Ja — voisiko hän olla mustasukkainen, joka… Maria muisti sen vaalean hiuskiehkuran, joka silloin keväällä putosi Kaarlon lompakosta. Oli vaikea voittaa sitä sanomatonta vastenmielisyyttä, mikä nyt hänen mielessään läikkyi.

— Milloinka tulen kotiin? — toisti hän ja siirsi käsityönsä etäämmäksi nähdäkseen miten värit sopivat, — lauvantaina tietysti, niinkuin puhekin oli.

— Etkö tahtoisi tulla nyt heti? — Kaarlo tahtoihin sanoillaan vain koetella vaimoaan — kuulla, mitä hän vastaisi. Mutta Maria katsoi avoimesti miestään silmiin ja luki hänen ajatuksensa. Ja hän vastasi levollisesti:

— En ennätä niin sukkelaan pakata tavaroitani. Kauvanko viivyt täällä?

— Lähden jo parin tunnin kuluttua.

— Vai niin pian. No sitte en ehdi millään muotoa.

He istuivat pitkän hetken äänettöminä ikäänkuin olisivat olleet ventovieraita ihmisiä, joilla ei ole toisilleen mitään puhuttavaa.

Kaarlo ei ymmärtänyt Mariaa tänään — hän ei ollut oikein kaltaisensa. Mutta ei hän myöskään tuntenut vähintäkään levottomuutta siitä, mitä Vilhelm oli kertonut. Syynä Marian outoon käytökseen lienee siis vain yksinomaan se, että hän on kuullut jotakin miehensä nykyisistä elämäntavoista. Se kadutti Kaarloa ja sai pahoille mielin. Hän tahtoi puhua jotakin, mutta ei löytänyt sanoja, hän tahtoi kertoa hänelle kaikki, mutta se oli mahdotonta. Tuokion kuluttua Maria laski pois käsityönsä ja virkkoi suoraan miehensä silmiin katsoen:

— Kaarlo, mistä syystä tulit tänne näin äkkiarvaamatta?

Kaarlo tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen.

— Tahdon saada puhutuksi kaikki sinulle, mutta noinko sinä aiotkin minua kohdella?

Maria asentoaan muuttamatta kysyi yhtä kylmästi:

— Mitä olet kuullut, Kaarlo? Kerro minulle!

Kaarlo vei hänen kätensä poskelleen ja painautui niin likelle kuin mahdollista.

— Koska pyydät, niin täytynee minun kertoa, vaikka juuri nyt en voi muuta kun surkutella itseäni, että milloinkaan olen ajatellut sinusta niin huonoa. Vilhelm tänään kertoi, että ihmiset puhuvat… sanovat sinun ja Bohrmanin olevan rakastuneet toisiinne, että olette ennen olleet kihloissakin, ja ettei voi tietää, miten tämä kaikki vielä tulee päättymääni.

— Niin ihmisethän puhuvat niin paljon, tiedäthän sen, Kaarlo. Ja ilman pienintäkään aihetta saattavat he luoda tumman varjon jonkun viattoman yksityisen henkilön elämään.

— Tiesinhän sen, kultaseni. Ja minä lupaan, ettei mikään huhu enää koskaan voi järkyttää luottamustani sinuun, ainoa rakastettuni, onneni, turvani, elämäni sulo! Ei mikään maailmassa voi saada minua uskomaan, että sinut hetkeksikään voisi vallata ajatus pettää minua. Tiedän sen; sinä olet liian hyvä — sinun silmäsi eivät voi valehdella.

Maria ei ollut milloinkaan kuullut miehensä noin sydämellisesti ja liikuttavan hellästi puhuvan. Hän tunsi yhä syvempää osanottoa.

— Ei, Kaarlo, sinä voit olla täysin levollinen.

— Missä on Bohrman? kysyi Kaarlo ikäänkuin hieman epäillen.

— Kaupungissa.

— Oletko tavannut häntä tänään?

— En, en ollut aamiaisella, kun voin hieman, pahoin, ja hän lähtee aina heti aamiaisen jälkeen.

— Muuttaako hänkin lauvantaina pois täältä?

— Ei, luullakseni. Hän viipynee täällä vielä muutaman viikon.

Karl Asker itsekin häpesi noita asiaan kuulumattomia kysymyksiään, mutta hän tahtoi kaikin puolin tyydyttää uteliaisuutensa. Eikä muuten Maria näyttänyt niistä olevan milläänkään.

Tunnin kuluttua Anny Bahr tuli ilmoittamaan, että päivällinen on valmis. He menivät kaikin kolmin ruokasaliin. Siellä oli jo Erik Bohrman. Tämä ensi tuokiossa arvasi aseman ja asian ja osasi niin muodoin vielä paremmin kuin Maria salata kummastuksensa.

— Jaha, sinä olet tullut ottamaan jäähyväisiä saariston kesältä, sanoi hän tavallisella sydämellisellä tavallaan ja tervehti ystävällisesti Kaarloa.

Syödessä huomasi Maria, miten Anny Bahrin pähkinänruskeat silmät alituiseen olivat hänen mieheensä tarkkaavaisina kiinnitetyt.

— Sinä olet väsynyt, lapseni, sanoi Kaarlo kun parin tunnin kuluttua valmisteli lähtöä laivasillalle. Ei sinun tarvitse tulla saattamaan.

Maria oli hyvillään ja Erik Bohrman tarjoutui seuraamaan Kaarloa.

Heidän mentyään istuivat Maria ja Anny jälleen rannalla. Tyttönen katseli kauvan kuin ihmetellen Mariaa silmiin ja kysyi vihdoin kummastelevalla äänellä:

— Oliko se todellakin Marian mies?

— Oli! Mitä kummaa siinä?

— Älkää pahastuko, pikku Maria, en minäkään ymmärrä, mitä kummaa siinä on. Mutta mitä enemmän ajattelen sitä, niin sitä vähemmän ymmärrän koko asiaa.

— No mitä et sinä siitä ymmärrä?

Anny heittäytyi pöytää vasten ja hänen tummissa, selittämättömissä silmissään oli kyyneleet.

Oi, Maria, kuinka se on mahdollista? Mariahan ei rakasta häntä! Ja kuitenkin Maria on lahjoittanut hänelle kätensä ja sydämensä. Hänhän on kaavamainen, kulunut arki-ihminen, ja Maria… hänen äänensä hiljeni ja kävi vielä lempeämmäksi. — Maria on haaveellinen, ihanteellinen, pieni olento.

— Sanat tulivat tyttösen huulilta niin nopeaan, ettei Maria ennättänyt häntä keskeyttää.

— Lapsi, ajattele mitä puhut! — Maria oli vakava, melkeinpä ankarakin, mutta ääni värisi pidätetystä itkusta. Oli ihmeellinen tuo tyttö, niin kehittynyt ja kehittymätön samalla kertaa.

Hänellä oli ihmeellisen tarkka silmä — joskus. Hän oli monta kertaa miltei säikäyttänyt Marian lausuessaan ihmisistä arvosteluja, jotka sattuivat paikalleen kuin naulaan.

Tyttönen katuikin jo sanojaan,

— Anteeksi, Maria kulta, oi, anteeksi, anteeksi! En minä tarkoittanut, mitä sanoin.

Maria kumartui ja suuteli Annyn sileäksi kammattua tukkaa.

Kun tuomari Bohrman hetken kuluttua tuli paikalle, poistui Anny Bahr sukkelasti.

— Nythän vasta voinkin ensi kerran kunnollisesti tervehtiä teitä, enhän ole nähnytkään koko päivässä kuin sattumalta. Hän koetti puhua iloisesti, mutta Maria huomasi hänen äänessään salaista tuskaa, joka haavoitti hänen sydäntään. Silloin tällöin Erik unohtui katselemaan kauvas etäisyyteen.

— Mutta minä näin teidät aamulla, täällä rannalla.

— Oo — ho, ikkunasta kaiketi. Kävelin todellakin aikaseen tänä aamuna metsässä. — Hän piirteli kuviota hiekkaan äsken taittamallaan karkealla kepillä. Sitte hän katsoi ylös ja virkkoi: — Mutta emmekö vielä kerran mene vanhalle lempipaikallemme rantaan?

Maria laski pois työnsä ja nousi.

— Minä tahtoisin mieluummin mennä sinne, missä te tavallisesti usein olitte ennenkuin minä tulin tänne. Muistatteko: kivi siellä metsässä?

— Kyllä muistan. Mennään sinne vain.

Maria istui samaan paikkaan, missä näki Erikin molemmilla ensi kerroilla keväällä. Erik asettui hänen viereensä. He alkoivat puhella asioita, mutta eivät kumpainenkaan olleet innostuneet. Sanat olivat elottomia ja tyhjiä. Mutta vähitellen entinen tuttavallisuus palasi.

— Miksi tuli herra Asker tänne niin äkkiarvaamatta? Oliko hän ehkä kuullut kaupungissa jotakin, mikä sai hänet levottomaksi? — Erik Bohrmanin ääni ei ollut yhtä sointuva kuin tavallisesti.

Maria katsoi häntä silmiin.

— Niin, hän lienee kuullut asioita koko joukon; sen vuoksi kertoi hän tulleensa. Minä en kyllä ollut halukas tietämään kaikkea, mitä kaupungissa kerrotaan. Onhan siinä kylliksi, kun ymmärtää, mitä asia koskee.

Erik Bohrman kumartui häntä vastaan, hänen vaaleanruskeissa silmissään oli levottomuutta ilmaiseva katse ja surullisella äänellä puheli hän:

— Jos tietäisitte, miten pahoillani olen… Olenko ehkä ollut niin onneton, että tahtomattani olen tuottanut surua ja ikävyyksiä teille… sitä en ole tahallani tehnyt.

Kyyneleet kohosivat Marian silmiin ja hän ojensi Erik Bohrmanille molemmat kätensä.

— Älkää ajatelko sitä! Mitä maailman puheista, kun vaan omatuntomme on puhdas. Ajatelkaa sen sijaan, että tämä kesä on ollut hauskin, minkä milloinkaan olen viettänyt. — Heti noiden sanojen päästyä huulilta katui hän niitä.

Nuori lakimies avasi huulensa aikoen sanoa jotain, mutta ei sanonutkaan.

— Kauvanko olette vielä täällä? — kysyi Maria.

— Maanantaina olen aikonut muuttaa.

— Ja minä aion matkustaa lauvantaina; sehän sopii mainiosti.

— Vallan mainiosti! — Tuomari Bohrmanin suupielissä leikitteli irooninen hymy.

Samassa insinööri Vadstein meni ohi. Erik ja Maria viittasivat hänelle, mutta hän vain pudisti päätään ja meni menojaan.

— Miksei hän tullut tänne? — kysyi Maria.

— Ei tahtonut varmaankaan häiritä… Tietää ehkä omasta kokemuksestaan, että nuoren naisen kanssa halutaan olla kahden kesken. — Erik koetti jälleen lyödä kaikki leikiksi.

— Sepä on tavatonta myötätuntoisuutta.

— Onpa niinkin. Muuten minä tunnen Vadstenin jo ylioppilasvuosilta, jolloin olimme kerran asuintoveritkin; sittemmin en ole häntä tavannut. Hänen isänsä oli Geflen etevin hattumaakari, ja heidän pojillaan useimmiten on pää niinkuin olette kuulleet. Ruotsin monen suurmiehen isä on harjoittanut tätä ammattia.

Maria nauroi.

Ellen Bildt meni hänkin ohi rantaan. Pysähtyi hetkeksi norlantilaisten luo, mutta ei suostunut millään ehdolla jäämään pitemmäksi aikaa heidän seuraansa.

— Nytpä tiedän, miksi eivät insinööri Vadstein eikä Ellen tahtoneet tehdä meille seuraa, sanoi Maria. Tiedättekö, minusta he molemmat mainiosti sopivat toisilleen, he kaksi.

— Sen he kai lienevät itsekin jo aikoja sitte huomanneet, sanoi Erik.

Maria nauroi helakasti.

— Niinkö luulette? Sepä hauskaa. Ellen Bildt on tyttö, jolla on sekä sydäntä että luonnetta.

— Niin, totta puhuen he ovat täällä kesänajalla rakentaneet lujan liiton.

Ilta alkoi hämärtää, mutta Erik ja Maria istuivat vielä entisellä paikallaan metsässä. Puhe oli luistanut taas menneisiin aikoihin ja sitä oli vaikea lopettaa. Ja oli kuin hämärän synkät, surulliset hengettäret olisivat kietoneet huntujaan heidän sydämiinsä — heidän mielensä olivat raskaat ja ajatukset tummia.

— Onpa merkillistä, miten pienien asioiden tähden ihmiset saattavat puhua pahaa toisista, vaikka tietävät useinkin, että parjaamansa henkilö on eroittamattomasti toiseen yhdistettynä, sanoi Erik Bohrman heidän palatessaan kotiin.

Verannalla Maria sanoi hyvää yötä. Hän ei tahtonut nauttia mitään illallista, oli hyvin väsynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti: Yhtä ikävöi hän vain: Rauhaa — rauhaa! Siksi astui hän suoraan huoneeseensa, mutta sen ovella seisoikin rouva Fosser, joka huolestuneena kysyi:

— Rakas pikku rouva Asker, tahtoisitteko tehdä minulle arvaamattoman suuren palveluksen?

— Tietysti, jos vaan voin, hyvä rouva Fosser.

— Eräs sukulaiseni ja muuan toinen nainen saapuivat vastikään tänne ja pyytävät saada olla yötä. Voisinkohan minä nyt saada luvan muuttaa neiti Bahrin sängyn teidän huoneeseenne? Täksi yhdeksi yöksi vain.

Maria ei ollut juuri hyvillään tästä ehdotuksesta, mutta ei katsonut voivansa kieltää. Olisi kyllä tahtonut mieluimmin olla yksin. Huoneesen tultuaan meni hän heti vuoteeseensa ja makasi siinä liikkumattomana kunnes kuuli Anny Bahrin tasaisen hengityksen huoneen toiselta seinältä ja arvasi tytön nukkuvan.

Silloin nousi hän. Oli turhaa odottaakaan unta; mieli oli niin kummallinen ja liikutettu. Käveltyään hetken aikaa hiljaa edestakaisin lattialla, meni hän ikkunan luo ja aukasi sen. Koko luonto oli käynyt jo nukkumaan ja elokuun yö synkällä harsollaan verhosi ilman ja maan.

Miten ihanaa tuo synkkä hämärä kuitenkin oli! Maria tunsi kuumeen polttavan otsassaan ja huoneessa oli niin painostavan ahdasta, vaikka ikkunasta puhalsikin rauhoittava ja viileä tuuli. Hän tunsi polttavaa surua rinnassaan ja tiesi, että vain kyynelvirta voi lievittää sen. Mutta hän ei voinut itkeä. Kerta toisensa jälkeen oli vetäistävä henkeä niinkuin sen, joka on unohtanut hengittää, kunnes on tukahtumaisillaan. Se mielentila, jonka valtaan hän nyt joutui, oli jälleen toisenlainen kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin olisi hän seisonut siinä ikkunan luona hyvästejä ottamassa joltakin, mikä on rakkainta kaikista — elämältä! Polttavat, temmeltävät äänet soivat hänen sielussaan. Maria nojasi ikkunanlautaan ja katseli alas. Ja niin alkoi hän ajatuksissaan puhella hänen kanssaan ja hänestä, — ja oli kuin nuo kuulumattomat sanat edes hiukan olisivat voineet hänen musertavaa ikäväänsä lieventää.

— Oi, jos voisin runoilla, runoilla niin, että ihmisten mielet heltyisivät kyyneliin, niin minä runoilisin sinulle, sinulle, jota rakastan enemmän kuin elämääni. Mutta minä olen vain lamaantunut, onneton sielu, jolla ei ole hengen kantavia kotkan siipiä ja joka ei voi sanoiksi tunteitansa pukea. Minä tahtoisin kauneimmilla sanoilla ja sointuvimmin äänin sanoa, mitä olet ollut, mitä olet ja miksi jäät minulle. Sinä olet kokonaan minun. Sydämeni pyhimpään olen sinulle valmistanut majan. Siellä olet sinä kaikkivaltias. Jokainen tunteeni ja kaikki ajatukseni koskevat yksin vain sinua, kunnes henki rinnastani lähtee. Kuinka voin rakastaa sinua niin rajattomasti, sinua, joka olet riistänyt minulta mieleni rauhan, sydämeni, kaikki? Sinä veit sydämeni, niin, minä annoin sen vapaaehtoisesti, tosin tietämättäni, mutta kaikessa tapauksessa on se nyt sinun, sinun ajassa ja iankaikkisuudessa. Mikä oli se silmiesi loiste, se huultesi hymy, tuo äänesi lämpö, joka niin saattoi tenhota minut? Niiden salainen voima on vahvempi minua. Olen vanki — vapaaksi pääsemätön vanki. Sillä samalla kuin vankeus tuottaa minulle suurinta tuskaa, on se myös ihanin iloni. Oi, miten rajusti rakastan sinua, joka olet vienyt minulta kaiken! Sinun tähtesi minä aion elää niin rehellisesti ja omantuntoni mukaan kuin ihminen saattaa elää. Sinun tähtesi minä tahdon olla niin hyvä, lempeä ja jalo kuin vaan mahdollista ihmisvoimin on. Sinun tähtesi minä kärsin hirveimmät sydämeni tuskat, sinun puolestasi kohoavat korkeuteen palavimmat rukoukseni, sinulle sydämeni sykkii, sykkii ikuista lempeä ja sinun tähtesi se vihdoin viimeisen kerran lyö.

Koko ajan kuin Maria seisoi ikkunassa ja ajatteli näitä sanoja, vaihtui ilme alituiseen hänen kasvoillaan ja vihdoin hän painoi väsyneen päänsä vapiseviin käsiin. Häntä värisytti ajatella sitä elämää, joka taas kohta olisi alkava kesän ihanien muistojen jälkeen. Hänen miehensä omaisilla tulee varmaan olemaan huulillaan monta haavoittavaa huomautusta ja oltuaan nyt kaikista suhteista heihin koko kesän vapaa, tulevat ne huomautukset epäilemättä koskemaan kipeämmin kuin ennen. Ja Kaarlo sitte…? Alkaisiko hänkin jälleen entistä elämäänsä? Vai istuisiko joka illan hänen seurassaan? Oi, ei, ennemmin saa hän siinä tapauksessa olla poissa, sillä pois hänen mielensä kuitenkin tekisi ja pakollinen ystävyys on… Minulla ei ole hänelle muuta tarjottavaa kuin kärsimystä, ei mitään muuta — miksi täytyy minun siis palata hänen luokseen? Oi, Jumalani! — Kun hän mieli murtuneena jälleen nosti käsiensä varasta kuuman otsansa, näki hän yön hämärässä alhaalla kalpeat kasvot ja kärsivän, epätoivoisen silmäparin. Mariasta tuntui yhtäkkiä kaikki jäätyvän hänen ympärillään. Erik Bohrman seisoi ruohokentällä hänen ikkunansa alla.

— Tulkaa, sanoi hän hiljaa, ääni vapisten pidätetystä mielenliikutuksesta, tulkaa! Tunnettehan minut ennestään ja tiedätte, etten koskaan tahallani ole tahtonut enkä tahdo tuottaa mielipahaa teille. Tulkaa siis turvallisena tänne alas luokseni — tulkaa! En pyydä enää muuta kuin saada kerran vielä puhua kansanne — puhua, puhua! — Hänen äänensä kävi lopussa epäsointuiseksi.

Hetkeäkään miettimättä nuori rouva Asker lähti hiljaa ovesta, portaita alas ja edelleen kuulumattomin askelin puutarhaan. Hän oli seurannut vain sydämensä ja tunteittensa kehoittavaa ääntä, mutta nyt nähdessään vakavan ja surullisen miesolennon, hän vasta huomasi, miten varomattomasti oli menetellyt. Erik Bohrmanin äänessä oli ollut jotakin sellaista, mikä sai Marian arvelematta rientämään hänen luokseen, hänen, joka oli Marian äskeisten ajatusten keskus ja päämaali. Mutta nyt tuli häneen outo pelko ja tuokion mietti hän palata heti takaisin. Mutta vain tuokion, sillä heti kun hän jälleen kuuli Erikin äänen, oli hän tenhottu. Hra Bohrman puhui hillityllä, tyynellä äänellä.

— Älkää olko peloissanne! En pyydä teitä puhumaan minulle sanoja, joita sitte kenties myöhemmin katuisitte, menkäämme alas rantaan ja puhukaamme toisillemme siitä, joka palaa kuluttavana hehkuna mielissämme ja ajatuksissamme. Uskokaa minua, se lievittää! Olkaa tyyni ja levollinen. Minä kyllä muistan itseni ja asemamme, mutta vuosia kätketyn tunteen täytyy nyt vihdoinkin purkautua. — Hän tarjosi Marialle kätensä, mutta tämä ei tarttunut siihen, seisoi vain liikkumattomana portaalla kuunnellen hänen sanojaan ja ääntään, haluten ne uudelleen kuulla heti kuin viimeinen ääniaalto oli tauonnut.

— Te pelkäätte sittekin! Erehdytte minun suhteeni! Älkää epäilkö — pyydän sitä! Uskokaa minua, te ette tulisi sitä katumaan. Minä vannon, etten koske teihin sormenpäillänikään.

Marian polvet vapisivat, hän ei voinut seisoa paikallaan, vaan nojautui kylmää kiviseinää vasten. Silloin Erik tarttui hänen pieneen, kylmää käteensä ja vei hänet puutarhan käytävää pitkin metsään. Maria antoi sen tapahtua, hänellä ei ollut voimaa vastustaa, kosketus hänen käteensä vaikutti kuin magneetinen virta. Hän ei voinut vastustaa.

— Tulkaa sinne lempipaikallemme, kalliolle meren rantaan, sanomaan hyvästi sekä sille että kesälle — tämähän on viimeinen kerta.

— Niin on. — Se tuli miltei kuulumatta.

Erik Bohrman vei lapsuuden ystävänsä nukkuvan, synkän metsän läpi rannalle. Levitti päällystakkinsa kalliolle, Maria istuutui siihen ja Erik hänen viereensä. Silloin hän alkoi puhua. Ääni oli liikutettu, siinä vaihtelivat viehättävät soinnut, mutta ne kaikuivat vuoroin Marialle, vuoroin synkkään, äärettömään avaruuteen. Nythän puhuikin henkilö, joka oli vaiennut vuosikausia, tahtoen vain saada sanotuksi yhden ja toisen ajatuksen, mikä noiden pitkien aikojen kuluessa oli kasvanut mieleen. Hän tahtoi vain kuulla oman äänensä.

— Olin aikonut ainaiseksi vaieta ja kukistaa ne tunteet, jotka viime aikoina yhä paisuvammin voimin ovat riehuneet rinnassani… luulin, että voisin sen tehdä… mutta välistä on ihminen heikko raukka… eikä minulle ollut mahdollista… siksi on minun nyt puhuttava saadakseni ilmaa… Menin äsken huoneeseeni siinä vakavassa aikomuksessa, että olen kukistava itseni. Kävin vuoteeseeni ja koetin nukkua, mutta ajatukset pyörivät hurjasti päässäni ja minä voin lukea sivumäärin saamatta aavistustakaan kirjan sisällöstä. Koetin väkisinkin nukkua, otin unipulverin, mutta turhaa kaikki, mietteet raivosivat entistä vimmatumpina. — Nousin ylös, tiedottomana vallan mitä olin tekevä lähdin kävelemään puutarhaan, ja…. enkä voinut vastustaa, minun täytyi saada muutakin kuin ilmaa, minun täytyi… ja niin hiivin hiljaa teidän ikkunanne alle. Siinä seisoin kauvan, kauvan, ennenkuin te huomasitte minut. Toivoin koko ajan, että olisitte katsoneet alas, sillä olihan se muuten kuin vakoilemista… tehän luulitte olevanne yksin, yhdenkään silmän näkemättömänä… mutta samalla olin kuitenkin iloinen, että ette nähneet minua.

Lopuksi, kun ei enää taisteleminen itseni kanssa ollut mahdollinen, vaan tunsin, että minun täytyy saada nähdä teidät ja puhutella ennenkuin eroomme… silloin hiivin aivan ikkunanne kohdalle… ja te näitte minut. Oi, sanokaa… kenen luokse liitelivät ajatuksenne, kun katselitte unelmoivin silmin merelle? Kenen onnellisen, tai sanoisinko, onnettoman luo?… Oi, meillä ei ole ketään, jota syytämme nuoruutemme unelmien särkymisestä — ei ketään. Olimme niin nuoria silloin ja kokemattomia emme tienneet, mitä teimme… Mitä sitte tapahtui, sitä emme voi muuta kuin valittaa… Tiedättekö… joskus nuo menneisyyden muistot sulattona metallina laskeutuvat päälleni… silloin menetän ajatus- ja toimintakykyni… tuntuu kuin ne polttaisivat sieluni. Oi, kuinka voimme nuorina heittää pois sen, josta koko elämämme ravintonsa imee! Kuinka voimme?

Maria kohottausi puoleksi ja tarttui lujasti hänen molempiin käsiinsä. Hän oli kalpea, huulet vapisivat.

— Kuulkaa… minä rukoilen teitä… kuulkaa minua… Puhukaa kauniita, lohduttavia sanoja, sanoja, jotka balsamin lailla voivat rauhoittaa uupuneita ja särkyneitä sydämiämme! Mutta älkää puhuko mitään Norlannista ja nuoruudestamme, sillä silloin en voi elää!

Erik Bohrman nousi polvilleen sammaleiselle kalliolle ja edelleen piti Marian käsiä omissaan, suuteli niitä tulisesti ja sen jälkeen painoi sydämelleen.

— Tunnetteko, sanoi hän hellällä kärsivällä äänellä, tunnetteko? Se sydän, joka täällä rinnassain niin epätoivoisesti sykkii, tiedättekö, kenelle se lyö? Minä sanon sen teille… se sykkii hänelle, jolle se tähän asti ja tästä eteenkinpäin sykkii… hänelle, jolla kerran lupasin ikuista uskollisuutta… Norlannin tyttärelle, metsien ja koskien maan lapselle… Jos voisitte aavistaa, mitä kaikkea olen kärsinyt näinä vuosina… Mutta se kärsimys on saavuttanut huippunsa juuri tänä kesänä… tällä hetkellä… Sen, mitä nyt sanon teille, te ehkä armottomasti kieltäydytte kuulemasta. Te sanotte olevanne kahlittu toiseen, mutta minä tahdon sanoa sen sittekin. Vaikka kädellänne koettaisitte peittää suuni, niin sittekin teidän täytyy kuulia, että minä rakastan, rakastan, rakastan teitä! Elämäni hyvä hengetär, sydämeni kuningatar te olette olleet siitä asti kuin… en koskaan voi unohtaa teitä… en koskaan.

Vastustamaton, ikuinen voima on meidät määrännyt ainaiseksi toisillemme ja se ajatus toisinaan lohduttaa, vaikka maailma onkin niin armoton. Me olemme tehneet väkivaltaa omille sydämillemme, jotka eivät anna meille rauhaa. Me voimme vieläkin rauhoittaa sen äänen, jos tottelemme itseämme, enkä minä näe siinä mitään pahaa. Te heittäydyitte miehen syliin, jota ette rakastaneet ja joka ei koskaan ole ymmärtänyt teitä… Se oli harha-askel, jota olette paljon katuneet… olen sen tänä kesänä huomannut. Katkaiskaa sen vuoksi siteenne… vapautukaa! Avioliitto ilman rakkautta on onneton. Meidän ei tarvitse enempää selvitellä tunteitamme, ei tunnustaa rakkauttamme. Vapautukaa siis itsenne tähden, älkää ajatelko mitään muuta! Muistakaa vain, että jos teistä itsestännekin nykyiset suhteenne mieheenne ovat sietämättömiä, niin älkää kauvemmin kestäkö kidutusta, vaan vapautukaa mitä pikemmin sen parempi. En kuitenkaan tahdo pienimmälläkään tavalla houkutella teitä… olkoon se kaukana minusta! Mutta jos milloin siteenne puristavat ja kuormanne on liian raskas kantaa, niin älkää silloin ajatelko minne turvautuisitte, jos eroaisitte miehestänne. Tietäkää ja kuulkaa, että nämä käsivarret ovat valmiit kantamaan teitä elämän myrskyisellä tiellä. Minä olen rakastanut teitä siitä asti, jolloin teidät ensi kerran näin istuvan metsäisellä kalliolla siellä kaukana Norlannissa.

Teidän lempenne vain voi antaa elämälleni jotakin arvoa. Jos teidät omistaisin, silloin olisi ihanaa elää. — Hän nousi ja veti syvään henkeä.

Maria oli heittäytynyt maahan ja kätki kasvonsa käsiin. Hän itki ääneensä.

Erik silitti hiljaa hänen tukkaansa.

— Niin, niin… mutta älkää itkekö, se tekee mieleni kovin pahaksi.

Hän puhui hellästi rauhoittaen kuin lapselle.

— Oi, jos tietäisitte, miten kaunista teidän käytöksenne on mielestäni ollut. Jos tietäisitte, kuinka olen ikävöinyt aina siitä asti, jolloin sydämeni oli kyyneleihin sulaa, kun sain tietää pettymykseni koko hirmuisuuden. Olen turhaa ikävöinyt kauvan — kauvan. — Maria kohottausi kyynärpäilleen ja katsoi ylös. — Menkää sisään ja jättäkää minut vielä hetkeksi tänne yön synkkään hiljaisuuteen. — Hänellä oli polttava halu heittäytyä Erik Bohrmanin syliin, kiertää kätensä hänen hänen kaulaansa ja suudella hänen mieleensä rauha. Silloin hän itsekin saisi rauhan. Tämä tunne oli niin voimakas, että Maria ihmetteli, miten saattoi vastustaa ja torjua sen. Siksi hän oli pyytänyt Erikin lähtemään… Mutta tämä ei liikahtanut, silitteli vain kädellään hänen hiuksiaan, hellästi ja hiljaa.

— Älkää pyytäkö sitä, sillä en voi… Kuinka saattaisin jättää teidät yksin tänne metsään? Ei… ei! Mutta saanko viedä teidät sisään? — Vastausta odottamatta tarttui hän rouva Askerin hentoon vyötäiseen, nosti hänet hellästi seisaalleen, asetti hän kätensä kainaloonsa ja niin alkoivat he hiljaa kävellä rinnettä myöten huvilalle päin.

Portaiden luona Maria ojensi hänelle vaieten kätensä. Erik piti sitä kauvan molempien käsiensä väliin puristettuna.

— Kiitos… Kiitos!

Maria hiipi kuulumattomin askelin portaita ja huoneeseensa.

Siellä heittäysi hän heti vuoteeseen, nousi kohta ylös ja heittäysi jälleen takaisin. Heti huoneeseen tultuaan oli hän heittänyt levottoman katseen Anny Bahrin vuoteeseen — tyttö makasi liikkumatta, hengitti tasaisesti aivan samoin kuin Marian lähtiessä — no, luojan kiitos! Maria hengähti helpotuksesta — mitä olisikaan tyttönen ajatellut, jos olisi nähnyt hänen tulevan ulkoa tähän aikaan vuorokaudesta. Olipa hyvä, että hän nukkui! Marian ei tarvinnut maata vaatteet päällään, hän riisuutui hiljaa ja hitaasti, kyyneleet vierivät koko ajan poskille ja tuolloin tällöin hänen täytyi nenäliinallaan koettaa tukahuttaa nyyhkytyksiä. Hän oli täysin onnettomassa mielentilassa. Juuri kuin hän oli vihdoinkin paneutumaisillaan vuoteeseen koettaakseen jos mahdollista saada hiukkasenkin unta silmiinsä, kuului Anny Bahrin vuoteelta pari epätoivoista, valittavaa huokausta. Mariaa värisytti — miten lienevätkään ne huokaukset yön pimeydessä tuntuneet niin läpikarsivilta? Hän hiipi rautasänkyynsä vastapäiselle puolelle huonetta. Anny Bahr nukkui edelleen, mutta peite oli solahtanut pois ja hän väänteli käsiään yhä valittaen epätoivoisesti samalla kuin huokaus toisensa jälkeen kohosi hänen heikosta rinnastaan.

— Lapsikulta, mikä sinua vaivaa? — Marian täytyi kuiskata nuo sanat.

Anny Bahr ei vastannut mitään, vaan väänteli edelleen hentoja käsiään. Sitte alkoi hän puoli kovaa nyyhkyttää ja piti käsiään kasvoillaan.

Maria oli vallan neuvoton. Häntä pelotti ja oli niin kamalaa olla yksin.

— Sinä säikäytät minua… Herää! Mikä sinun on, lapsi?

Mutta sanat eivät tehneet vaikutustaan, äänellä ei ollut voimaa ja Anny Bahr jatkoi itkemistään ja valitti. Maria meni takaisin vuoteelleen, mutta ei uskaltanut paneutua maata, vaan istui ja katseli tarkasti tuota ihmelasta. Anny alkoi puhua, puhui kaikenlaisia asioita samoin kuin valveilla ollessaan. Ja niin uteliaisuus veti puoleensa Marian, että hän tietäen unissapuhujain vastaavan kysymyksiin ei malttanut olla ääneti.

— Tulenko minä koskaan onnelliseksi? — kysyi hän epäillen, matalalla äänellä.

— Tulette tietystikin.

— Tapahtuuko se nykyisissä olosuhteissa?

— Ei! Ensin avioero ja sitten onni!

Maria vetäysi taaksepäin vastauksen kuultuaan. Se oli ajatus, jota hän ei ollut uskaltanut ajatella loppuun. Mutta hänellä poltti huulia toinen kysymys:

— Kauvanko siihen on aikaa?

— Ei vuottakaan.

— Saanko minä silloin omakseni sen, jota koko olentoni ikävöi.

— Saatte, kahden vuoden kuluttua, heinäkuun 23 päivänä.

Maria ei tahtonut kysyä enempää. Hänestä tuntui kuin olisi menetellyt väärin houkutellessaan vastauksia tekemiinsä kysymyksiin, tietäen paremmin kuin hyvin ei voivansa niitä koskaan unohtaa. Siksi katui hän yöllistä keskusteluaan tuon ihmeellisen unissa-ennustajatytön kanssa.

* * * * *

Aamulla herättyään Anny Bahr sanoi Marialle;

— En ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, olen niin väsynyt kuin olisin maannut kuukausia sairaana. Jos Maria olisi niin väsynyt… Minun täytyy tänään levätä koko päivä.

Hän makasikin ja virkistyi iltapuoleen. Maria hoiteli häntä koko ajan hellästi ja huolellisesti.

9.

Se oli lauvantaipäivä, jolloin Marian piti lähteä Maryhillistä. Hän oli nukkunut kauvan tänä aamuna, ottanut sen jälkeen jäähyväiset kaikilta tuttaviltaan ja seisoi nyt matkapuvussaan katsellen hyvästelevin silmäyksin maisemaa, metsää, vettä ja rantoja.

Erik Bohrman seisoi vähän matkan päässä, hän oli tavattoman kalpea ja kasvojen piirteet näyttivät terävämmiltä tavallista. Hänelle ei Maria vielä ollut sanonut hyvästi. Erik oli luvannut tulla saattamaan veneelle.

Nyt kääntyi Maria hänen puoleensa ja lausui:

— Lähdetäänkö sitte?

Mariakaan ei ollut entisellään. Hänenkin poskensa olivat hyvin kalpeat ja silmissä oli väsynyt katse.

Ei kumpainenkaan heistä puhunut yhtään sanaa matkalla laivalaituriin. Mutta juuri höyryveneeseen astuessaan Maria ojensi nuorelle juristille kätensä ja sanoi sekoitetulla lämmöllä:

— Hyvästi! — ja hän koetti hymyillä yhtä herttaisesti kuin ennen, — kiitos kaikesta. — Äänen sointu puhui enemmän kuin hän olisi tahtonut.

Erik puristi hänen molempia käsiään.

— Kiitos! Kiitos!

Veneen hiljaa lähtiessä rannasta Maria loi pelokkaan silmäyksen rantaan, mutta Erik Bohrmania ei enää näkynyt. Hän oli iloinen saadessaan jälleen olla yksin, nythän sai hän taas rauhassa heittäytyä unelmiensa helmoihin. Hän meni salonkiin, siellä oli rauhallista, istuutui sohvan nurkkaan, sulki silmänsä ja uneksi. Mutta ei hän menneisyydestä uneksinut, vaan tulevaisuudesta, siitä tulevaisuudesta, jonka Anny Bahr oli kuvaillut. Hän koetti karkoittaa sitä mielikuvituksestaan, mutta se pakkasi, alinomaa takaisin.

* * * * *

Maria nousi äkkiä, hän oli nukahtanut ja heräsi kun höyryvene pysähtyi Laivasiltaan. Hän kiirehti kannelle — ei ketään ollut vastassa, vaikka hän oli kirjoittanut Agnesille ja tämä sitä paitsi oli Kaarlolta kuullut, milloin hän tulisi kotiin. Marian mieli katkeroitui ajatellessa, että Askerin neitoset niin usein kävivät laivarannassa, mutta nyt kun oli kysymys hänen vastaanottamisestaan, ei heillä kellään ollut halua. Kaarlo oli työssään eikä hän luonnollisesti ollut arvannut lähettää palvelustyttöä rantaan. Jätettyään tavaransa kaupunginlähetin huostaan hän raskain askelin lähti kävelemään kaupunkiin. Kuninkaanpuistossa hän yhtäkkiä tunsi käden pistettävän kainaloonsa ja Ellen Fraenkelin herttainen ääni soi musiikkina hänen korvissaan:

— No hyvää päivää, pikku Mari, tervetuloa! Tämäpä on hauskaa! Sinä siis olet kotona jälleen, mutta ihme ja kumma! Sinähän näytät väsyneeltä ja kalpealta — miten on laitasi?

— Hoitelin sairasta tyttöä pari päivää sitte.

— Olkoonpa niin, mutta ei tuo ole pelkkää sairaanhoitajattaren väsymystä, sanoi rouva Fraenkel tavallisella reippaalla ja iloisella tavallaan.

— Ei, kuuleppas, Mari kulta, tämähän on vallan hullua, minun täytyy saada sinusta tarkempaa selvää. Tuletko luokseni iltapäivällä, tahdotko olla niin kiltti?

— Kiitos, Elli rakas tulen mielelläni.

— Tule kello kuuden aikana. Minulla on niin paljon kerrottavana sinulle terveisiä Norlannista. — Hän ojensi kätensä, mutta tuntui kuin Maria olisi tahtonut häntä pidättää. — Eikö kukaan ollut sinua vastassa laivalla?

— Ei! Kaarlohan on konttorissa.

— Niin… hän on… mutta… Oletko kirjoittanut?

— Olen!

— Mutta, Mari kulta, tämähän on liikaa! Minä saatankin sitte sinut kotiin asti.

— Tervetuloa kello 6! — lausui Ellen Fraenkel sanottuaan hyvästi Askerin portilla.

Maria nousi portaille. Seisoessaan oman asuntonsa eteisen ovella, kuuli hän jonkun tulevan portaita alas. Maria luuli ennättävänsä poistua, mutta juuri ovea avatessaan näki hän Agnesin.

— Jaha, sinä olet jo kotona.

Kylmyys ja epäystävällisyys Agnesin käytöksessä heti yllättivät Marian. Mutta siitä hänen rohkeutensa vain kasvoi; entisestä myötätuntoisuudesta miehensä omaisia kohtaan ei ollut merkkiäkään jälellä.

— Oletko saanut kirjettäni? — kysyi hän ainakin yhtä kylmästi kuin häntä oli tervehditty.

— O—len. — Agnes näytti jonkunverran kummastuvan.

— Vai — niin! Maria aukasi kiireesti eteisen oven ja meni sisään.

Hetkisen levättyään epäröi hän mennäkö tervehtimään miehensä omaisia vai eikö. Kyllä hänen oli mentävä. Mutta tästä alkaen osoittaa hän heille vain kylmää kohteliaisuutta, ei mitään muuta; he eivät saa milloinkaan enää valittaa hänen käytöstään.

— Jaha, sinä olet siis kotona jo, lausui hänen anoppinsa, kun hän tuokion kuluttua meni rouva Askerin salonkiin. — Milloin tulit?

— Kello yksi. Kirjoitinhan siitä Agnesille.

Puhelua ei vaan saatu käymään ja Maria ei toivonut muuta kuin aika rientäisi niin että hän voisi lähteä olematta epäkohtelias. Hän istui ja mietti, miten paljon ne olivatkaan mahtaneet kuulla hänen ja Erikin suhteista. Kaikitenkin tiesivät he kummia juttuja, joita heidän vilkas mielikuvituksensa sitte vielä suurenteli. Hänestä oli tämä kaikki melkein naurettavaa; siinä se istui koko tyttösarja pitkin seinänvieriä, ja katselivat häntä kuin jotakin kummitusta. Eipä paljon puuttunut, ettei Maria uhkamielisesti hymyillyt noustessaan ja aikoen lähteä.

Agnes arveli kai tämän menevän liian pitkälle ja toisekseen lienee hänen pitänyt itseään enimmän loukattuna ja vääryyttä kärsineenä.

— Sinusta käy rumia huhuja kaupungissa, Maria, sanoikin hän äkkiä, ennenkuin toinen ennätti poistua.

— Niin ja ne ovat saanet suurta yllykettä siitä että niin luonnottoman kauvan viivyt poissa miehesi luota. Siitä nyt kerrotaan kaupungilla jos jotakin, lisäsi mamma Asker masentuneella äänellä.

— Tiesin sen, sanoi Maria vakavalla ja matalalla äänellä katsoen avoimesti kutakin vuoronperään silmiin. — Mutta tiedän myös, että omaiseni ovat ensimäiset uskomaan minusta kaikkea pahaa.

Ei koskaan oltu kuultu Marian lausuvan tuollaisia sanoja — hän, joka aina oli ollut niin taipuvainen ja myötenantava. Kaikki istuivat vaieten.

— Etkö jää päivälliselle? — kysyi rouva Asker jonkun verran lempeämmällä äänellä.

— Ei, kiitos, mamma! Minulla on yhtä toista puuhaa kotona ja iltapäivällä olen lupautunut luutnantti Fraenkelin luo.

— Jotain kummaa tässä jutussa on, sanoi Agnes mietteissään, kun Maria oli mennyt. — Hän ei ole aivan kuin ennen. Epäilenpä, tokko sentään kaikki on totta mitä kerrotaan. Jos suurin osa on juorujuttua, niin enpä ihmettele, että hän nyt on katkeralla mielellä. Minun täytyy mennä puhuttelemaan häntä.

— Tee se, Agnes, puuttui puheeseen Emmy, niin olet kiltti! Minunkin käy säälini häntä.

Kun Maria tuli omaan asuntoonsa, tunsi hän kyynelten pakkautuvan silmiinsä. Mutta hän taisteli niitä vastaan ja lohduttausi kaikella tavoin. Tuntui kuin olisi jokin sisäinen voima pitänyt hänen mielensä vireessä — jokin aavistus siitä, että kaikki on kohta selviävä.

Hetken kuluttua Kaarlo tuli kotiin; hän oli iloinen ja ystävällinen, mutta Maria ei voinut olla huomaamatta hänessäkin jotakin tavatonta, jotakin siitä yhteisestä vastenmielisyydestä, jota tässä lyhyessä ajassa niin runsain määrin oli hänen osakseen tullut.

— Eikö mennä mamman luo päivälliselle? — kysyi Kaarlo nähtyään pöydän olevan katettuna salissa.

— Minä ajattelin olevan hauskempaa syödä kotona, vai kuinka? — vastasi Maria ystävällisesti.

— Rakas Mari, mikä päähänpisto tuo nyt on? Mitä luulet heidän sanovan, äidin ennen kaikkea?

— Sanokoot mitä tahtovat!

— Ei, älkäämme pahoittako heidän mieltään suotta.

— Niinkö? Mutta minun mieleni olisit heti valmis pahoittamaan.

— Oh, en tietystikään pikku Mari, en tietystikään! Syödään vaan kotona, jos niin tahdot. Kun et vain ole pahoillasi.

Heti kello kuuden jälkeen Maria seisoi luutnantti Fraenkelin portailla Braahenkadun varrella ja soitti ovikelloa. Palvelustyttö tuli avaamaan ja rouva Fraenkel itse eteisessä otti mielivieraansa vastaan.

— Nyt mennään istumaan minun huoneeseni; saamme vielä kauvan olla yksin. Aksel ei tule kotiin ennenkuin myöhään illalla.

Se oli lumoava koti, tämä. Täällä oli niin helppoa hengittää, kaikki niin iloista ja miellyttävää, ilmakin tuntui niin lemmekkäältä ja ihanalta.

— Nyt sinun täytyy kertoa minulle kaikki, rakas Mari! — sanoi rouva Fraenkel sittenkuin oli toimittanut vieraansa sohvaan ja itse istunut rinnalle. — Minulla on niin paljon terveisiä Norlannista — rouva Bohrmanilta ennen kaikkea. Hän lähetti niin paljon sydämellisiä terveisiä, kyseli vointiasi ja milloin menet käymään kotiseudullasi. Olisit niin tervetullut hänen luokseen, sanoi hän, ja kaikki olisi järjestyksessä, jos vain sitä ennen kirjoittaisit hänelle pari riviä.

— Olipa se ystävällistä… mutta koskaan en mene sinne.

— Miksi et, Mari kulta? Hän tulisi niin iloiseksi — ajatteles! Muista vain mitä kerran sanoin sinulle, että aina kun puhelen rouva Bohrmanin kanssa, tuntuu minusta kuin olisi hänellä jotakin katumista, jotakin, minkä tahtoisi saada anteeksi ja unohtaa. Sinä tiedät, mitä se on.

Maria ei vastannut, mutta Ellen Fraenkel huomasi hänen kasvojensa vaihtavan väriä. Hänestä oli kovin ikävää, että tämä hänen lapsuusystävänsä kantoi sydäntä syden näköistä erästä katuvaa naista kohtaan.

— Sinun ei pidä salata minulta mitään, Mari kulta, tunnethan minut vanhastaan ja tiedät, että minä aina, aina ymmärrän sinua. Älä vaan tulekkaan pahoillesi siitä, mitä nyt kerron sulle! Rouva Bohrman ei voi koskaan unohtaa, ettei hän sallinut sinun ja Erikin saada toisianne. Se vaivaa häntä yötä ja päivää, eikä anna rauhaa, sanoo hän. Mikäli minä hänen puheistaan käsitin, on teillä kerran ollut jokin kohtaus sinun kotisi puutarhassa, ja sen muistaa hän aina ja katuu silloista menettelyään. "Ei paljon puutu, etten tule hulluksi omantunnon soimauksista, kun muistelen sitä hetkeä," sanoo hän usein. "Oi, jospa kerran voisinkin sovittaa kaikki mitä olen rikkonut näitä kahta olentoa kohtaan — omaa poikaani ja häntä!" Nämä olivat hänen viimeiset sanansa minulle. Tiedätkö, Mari, minun kävi oikein säälini häntä. Hän on niin kovin vanhettunut viime vuosina. — Rouva Fraenkel pysähtyi ja loi suuret silmänsä ystävättäreensä, joka istui taaksepäin nojautuneena ja silmät ummessa; sitte jatkoi hän samalla herttaisella äänellä kuin ennen:

— Nyt on huhu teidän onnettomasta avioliitostanne, epämiellyttävistä perhesuhteistanne ja miehesi sietämättömistä elintavoista ennättänyt hänen korviinsa ja osaltaan ovat nekin paljon tuottaneet surua tuolle naiselle, joka on kerran niin suuresti erehtynyt, mutta ei toivo muuta kuin saada erehdyksensä korjata.

— Mutta kuka on sanonut, että minä olen onneton? — lausui Maria matalalla äänellä.

— Kukako on sanonut sen! — toisti rouva Fraenkel. Eihän tarvitse muuta kuin nähdä sinut tullakseen siitä vakuutetuksi… — Hän kiersi kätensä ystävättärensä kaulaan ja alensi merkitsevästi äänensä. — Kuuleppas, Mari, olen monta monituista kertaa aikonut sinulta kysyä muuatta asiaa, mutta aina hetken tultua en ole voinut sitä tehdä. Nyt tahdon kuitenkin puhua vapaasti ja avoimesti. Sano, kultaseni, tiedätkö todellakin, millaista elämää miehesi oikeastaan viettää. Vai oletko tosiaankin sokea ja kuuro tässä suhteessa? Sano suoraan, Mari, kuinka on?

— Puhukaamme jostain muusta, Elli!

— Tietystikin! Sitä saattoi odottaa. Mutta kun nyt olen istunut tähän rinnallesi, en aio päästää sinua niin vähällä, vaan kerron ensinnäkin koko joukon tapauksia ja asioita. Etkö sitäkään tiedä, että Kaarlon parhaimmat seuraveikotkin jo kohauttavat olkapäitään hänen inhoittavalle huvittelulleen? Mutta sinä — sinä kärsit kaiken niin alttiisti, sinä. Vaan se ei käy ajanpitkään päinsä — etkö sitä käsitä, Mari? Kaikki tulee päivä päivältä pahemmaksi — vaikka minusta asemasi ei voi enää sen tukalammaksi tulla kuin se nyt on. Sinä kukistut yhä enemmän ja enemmän alakuloisuuteesi. Ja sitte nuo alituiset riidat hänen omaistensa kanssa. Nekin ovat sietämättömiä. Sanoppas oletko milloinkaan puhunut oikein vakavasti Kaarlon kanssa ja koettanut vetää häntä pois tuosta irstailevasta elämästä, oletko?

— Alussa tein sitä useinkin, mutta hän ei silloin koskaan tahtonut minua kuulla. Olin joskus vallan epätoivoinen, mutta silloin näytti kuin olisi hänen muutoin hyvä sydämensä jäätynyt. Hän meni kuitenkin. Nyt en ole enää pitkään aikaan koettanutkaan häntä pidättää — eihän se kuitenkaan maksaisi vaivaa.

— Mutta, Mari, nyt en ymmärrä sinua. — Rouva Fraenkelin ääni oli oikein ankara. — Kuinka voit kärsiä sellaista? En ainakaan minä voisi, en millään ehdolla.

— Mitä minun pitäisi tehdä?

— Mitä sinun pitäisi tehdä — pyh! Ei sellaista vaan nykyajan nainen kestä eikä kärsi. Avioero on luonnollinen seuraus siitä ja silloin vapaudut elinkautisesta kidutuksesta.

Maria hypähti ylös.

— Mutta tarkoitatko mitä sanot? Voiko se olla mahdollista?

— On se. — Ellen Fraenkel nyökäytti päällään. — Sinunhan ei tarvitse poistua ainaiseksi, mutta ole esimerkiksi vuosi Norlannissa, niin ehkäpä Kaarlo havahtuu järkiinsä.

— Oi, se ei auttaisi mitään… Tulla takaisin jälleen! Ja luuletko Askerin perheen sallivan sitä — ei koskaan! Eikä Kaarlo liioin. He eivät koskaan enää tahtoisi nähdä minua silmiensä edessä.

— Vai, niin — vai ei hänkään! Rouva Fraenkelin äänessä oli katkeruutta ja ivaa.

— Mutta Elli, minne minä matkustaisin? Eihän minulla ole ketään — ei ketään koko maailmassa. Oi… ei! Sinä saatat minut vain suurempaan epätoivoon.

— Matkusta rouva Bohrmanin luo ja asetu sinne. Minä kyllä autan sinua matkavalmistuksissa, jos suinkin voin. Olen jo kauvan ollut pahoillani kohtalosi kovuudesta. Minä voin kirjoittaa hänelle — hän tulee siitä niin iloiseksi — ja siten teen sinulle palveluksen. Sinulla on nyt hyvä tilaisuus lievittää hänen hellän sydämensä pohjatonta murhetta. Sano, kultaseni, etkö tahdo!

— En, Elli, en, minä en voi! Älä johdata minua kiusaukseen! — sanoi Maria läähättäen.

— Oi, en, en, en tahdo mitään houkuttelun paulaa eteesi virittää. Saat toimia vapaan tahtosi jälkeen. Mutta jos sinulle joskus käy sietämättömäksi elää jos et voi kestää kauvemmin… niin en tahtoisi saada sanomattomaksi sitä mikä nyt on sanottu; siksi sen tein. Ja minä tahdoinkin vaan puhua kanssasi, mutta mitä tapahtuneekin sinulle, olen aina oleva uskollisin ystäväsi. Paina mieleesi se!

— Kiitos, kiitos! — Maria ei voinut muuta. Luonnottomilla ponnistuksilla oli hän pysytelleinyt tyynenä, vaikka sydän vuoti verta kaiken sen johdosta, mitä hän oli kuullut. Hän nousi ja puristi jäähyväisiksi rouva Fraenkelin kättä.

Heidän salin läpi mennessään eteiseen vei upseerinrouva ystävättärensä erään ikkunan luo ja osoitti korkeaa kivirakennusta kadun vastapäisellä puolella.

— Tuossa talossa asuu muuan vaaleaverinen kaunotar, jota miehesi rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän on vuokrannut tälle kesälintuselleen komean asunnon ja täyttää muuten hänen joka ainoan toivomuksensa. Nainen puolestaan hallitsee Kaarlon täydellisesti. Kun miehesi äskettäin osti sinulle sen komean boan, josta olit iloinen kuin lapsi, osti hän samalla kertaa hänelle samanlaisen ja sillä hän ylpeilee kaupungilla. Tästä kaikesta puhuvat tuttavanne yleiseen. Eikö se ole kauheaa? Olen kerran nähnyt Kaarlon menevän sinne ja se sai koko olentoni kiehumaan. Niin katala menettely ei saisi rankaisematta jatkua.

Maria katseli lapsuudenystäväänsä kummallisesti.

— Oliko hän vaalea, sanoitko niin? Sitte tiedän… — Hän ajatteli hiuskiehkuraa, joka keväällä putosi Kaarlon taskukirjasta.

— Oli aivan vaalea… ja vaalea hyvin kiharainen tukka…

— Hyvästi, Elli, ja kiitos tästä illasta! — Maria lähti suudeltuaan pikku rouvan kättä.

— Hyvästi, Maria, ja käy pian jälleen täällä. Tule milloin vaan tahdot. Ja… muista, mitä olen sanonut.

10.

— Talvi on taasen mennyt ja tullut kevät. Humlegårdin ruohokentät välkkyvät sammetinhienona ja puiden lehdet olivat hiirenkorvalla. Maria istui pianon ääressä ja soitti valittavaa, surumiellistä säveltä. Hän oli kevään tultua ehkä hieman virkistynyt, mutta muuten koko hänen olentonsa oli sama kuin pitkin mennyttä suurten sydänsurujen talvea, sama haihtumaton surumielisyys oli häneen leimansa painanut. Hänen ja miehensä välinen suhde oli koko talven ollut vieras ja entistä enemmän he olivat erillään toisistaan.

Tänään Kaarlo tuli oikein reippaana ja iloisena kotiin.

— Tiedätkö, Mari, minun täytyy heti lähteä pitkälle matkalle. Tirehtööri kysyi tänään, tahtoisinko yhtiön laskuun matkustaa Suomeen muutamissa asioissa. Viivyn siellä jonkun viikon. Matkatoverikseni saan insinööri Wahlmanin, joka äskettäin on saanut paikan Helsingissä. Siitä tulee peijakkaan hauska matka.

Kaarlo ei huomannut, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki Mariaan. Se oli odottamatonta… Hän pelkäsi kiusauksen suuruutta, jos jäisin yksin Tukholmaan. Hän pelkäsi tekevänsä Ellen Fraenkelin ehdotuksen mukaan ja sitä hän ei tahtoisi… Mutta samalla muisti hän, mitä Anny Bahr oli ennustanut vuosi takaperin. Se aika alkaa lähestyä. Jos se oli määrätty tapahtuvaksi niin se tulisi tapahtumaan kaikesta huolimatta. Vuoden kuluessa — oli Anny Bahr sanonut. — — Mariaa vapisutti.

— Oh, ei -— ei! Kaarlo, älä lähde, etkös! Minusta on niin ikävää olla yksin, pyyteli hän ja siirtyi lähemmäksi miestään.

Kaarlo tutkien katseli vaimoaan; tämän pyyntö sai hänet iloiseksi ja tyyneksi. Maria pyytää häntä jäämään — siis lähteä! Hän saa olla varma vaimonsa uskollisuudesta.

— Mitä tarkoitat, Maria kulta?

— Oi, älä matkusta, jää nyt kotiin, kun pyydän — jää minun tähteni!

— Miten voit tuollaista pyytää? Ole nyt järkevä! Mitä ne yhtiössäkin sanoisivat. Olisipa se kaunista.

— Voisithan helposti saada jonkun toisen matkalle.

— Voisin kyllä, rakas lapsi, mutta näetkö, kun minun velvollisuuteni on matkustaa, en tahdo sitä lyödä laimin.

Siihen se jäi.

Ja seuraavana päivänä Maria järjesteli tavaroita hänen matkalaukkuunsa.

Kun Kaarlo tuli päivälliselle, pyysi Maria häntä uudelleen jäämään kotia, häntä muuten niin peloitti ja oli niin ikävä, sanoi hän. Mutta Kaarlo löi kaiken leikiksi ja sanoi että yhtä ikävä hänelläkin oli keväällä kun Maria lähti saaristoon, eikä hän aio ollakaan poissa kuin pari viikkoa, vaikka Maria olikin koko kesän.

Seuraavana päivänä, kun Marian piti lähteä miestään saattamaan laivasillalle, kysyi hän Emmyltä, eikö tämä tahtoisi tulla mukaan. Ei, hän ei viitsinyt. Mutta vasten luuloa Agnes tarjoutui matkaan. Maria oli iloinen kun sai seuraa, häntä oli kovin peloittanut yksin lähteä. Ja kun nyt höyrylaiva erkani rannasta, tunsi hän selvästi näkevänsä viimeisen kerran Kaarlon kasvot. Hän liehutti liinaansa, kunnes laiva katosi saarten taa. Silmät kosteina kääntyi hän sitte Agnesin rinnalla kotiinpäin. He kävelivät melkein äänettöminä. Maria pisti kätensä neitosen kainaloon.

— Sano, Agnes, miksi sinäkin olet suuttunut minuun? Jos vasten tahtoani milloin olen tuottanut sinulle mielipahaa, niin anna anteeksi ja ollaan taas niinkuin ennen.

— Minä annan niin mielelläni anteeksi, mutta ei enää kaikki tule niinkuin oli ennen.

Agnesin äänessä oli sointu, joka sai Marian vavahtamaan ja vaikenemaan. Hän ei tahtonut kysyä enempää.

Tätä seuraavan viikon Maria oli miltei alituiseen sisällä; hän pelkäsi mennä ulos, pelkäsi kohtaavansa Erikin Mutta käydessä kerran illan kovin ikäväksi päätti hän pistäytyä Ellen Fraenkelin luona. Nopein hermostunein askelin meni hän Stuure- ja Kaarlenkatuja pitkin Braahenkadulle. Ellen kuultuaan hänen äänensä eteisessä tuli iloisena vastaan.

— Tuletpa vihdoinkin, Mari, olen koko viikon vartonut! Missä olet ollut sittenkuin miehesi lähti?

— Kotona tietysti.

— Yksinkö? — Se mahtaa olla ihanaa! Ettet vaan kuollut ikävään. Laihtunut sinä olet ja kalpea, pikku raukka.

Maria kummasteli jotakin Ellen Fraenkelin käytöksessä, mutta ei tiennyt mitä. Oli jotakin vähän salaista ja merkillistä…

Vihdoin Ellen vei ystävättärensä salin oven luo.

— Tiedätkö, kuka täällä on?

— Miehesi?

— Ei, Erik Bohrman.

Maria ei tahtonut tulla huoneeseen. Mutta rouva Fraenkel veti hänet mukanaan sisään.

* * * * *

Ellen Fraenkelillä oli lukemattomia asioita toimitettavana, eikä luutnanttia odotettukaan kotiin ennenkuin myöhään illalla. Maria ja Erik saivat enimmäkseen olla kahden. Kun upseerin rouva oli sytyttänyt kodikkaan lampun, puhelivat vilkkaasti kaikenlaisista asioista, eikä nyt, ennenkuin puhe jälleen siirtyi ennen vanhoihin muistoihin. Erik Bohrman puhui nyt erikoisella lämmöllä äidistään.

— Hän on oivallinen ja voimakas luonne, hyvä ja lämminsydäminen sielu, sanoi hän. — Kerran elämässään on hän tehnyt suuren vääryyden itseään ja minua kohtaan, mutta olen antanut sen anteeksi jo kauvan sitte. Hän on muuten erehdyksestään kärsinyt vielä enemmän kuin minä. Hän elää nyt vain unohtaakseen ja saadakseen kerran sovitetuksi, mitä on rikkonut ymmärtämättömyydessään minua — ei, meitä molempia kohtaan. Hän ei usko voivansa rauhassa kuolla, ellei sitä ennen saa kuulla teidän olevan onnellinen; hän on saanut tietoja teidän onnettomista perhesuhteistanne.

Tuomari Bohrman puhui tyynellä, hillityllä äänellä, mutta kaikesta saattoi päättää, miten pohjalla kuohui.

— On helppoa tehdä jotakin, mitä sitte saa koko elämänsä ajan katua, jatkoi hän samalla matalalla äänellä. — Minusta tuntuu kuin mamman kuorma kävisi aina raskaammaksi, mitä enemmän hän lähenee hautaa. Etenkin muuatta kohtausta puutarhassa teidän kansanne katuu hän yötä ja päivää saamatta sitä mielestään pois. Hän ei voi unohtaa… Erik Bohrman otti povitaskustaan erään kirjeen.

— Tahdotteko lukea tämän. Sain sen eilen.

Maria otti kirjeen ja luki. Kyyneltyvien silmien kiitäessä rivi riviltä pakkausi veri hänen poskilleen. "Poikani", oli siinä, "jos tietäisit, kuinka paljon minä kärsin muistellessani sitä hetkeä, jolloin sanoin hänelle, jota rakastit enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ettei teidän liitostanne tule mitään.

"Oi, miten saattoikaan äidinsydämeni ja mieleni olla niin itsekäs, että riistämällä hänet sinulta riistin elämäsi onnen ja sen sijaan kohotin huulillesi katkeran kalkin! — En olisi tahtonut sinua ottamaan puolisoksesi isäsi edesmenneen vihamiehen tytärtä — ajattelin kaikkia niitä ristiriitoja, mitä olisi seurannut menettelystäsi. Oi, mikä lyhytnäköinen olento olin! Ei mihinkään voi verrata niitä ristiriitoja ja mielentuskia, joita me molemmat olemme saaneet näinä vuosina tuntea ollessamme puhumatta hänestä — rakastetustasi. Oi, eipä paljon puutu, etten itke verisiä kyyneleitä muistellessani tätä kaikkea! Mutta mitä auttavat katumus ja kyyneleet, ellei minulle kerran suoda tilaisuutta sovittaa, mitä ymmärtämättömyydessäni ole rikkonut."

Ja toisessa paikassa seisoi: "Olen usein kuullut puhuttavan, miten onnettomiin suhteisiin Maria on joutunut. Ja silloin on aina kun ilma kieltäysi tulemasta keuhkoihini ja rintaani ahdistaa. Sillä minähän se alkujaan olen syypäänä kaikkeen tähän. Viestit kertovat, että hän vähitellen päivä päivältä kuihtuu ja vetäytyy elämän vilkkaudesta pois. Jos hän kuolee ennemmin kuin minä, niin tuskin saan omaltatunnoltani pois tunnetta, että minä olen osallinen hänen kuolemaansa. Oi, poikani, ainoa lapseni, uskallatko ja voitko antaa minulle toivon kipinän, että kerran voin sovittaa, mitä häntä kohtaan olen rikkonut? En muuten luule voivani rauhassa kuolla. Tiedänhän, että sinä olet antanut minulle kaiken anteeksi mutta elämäni tähden täytyy minun hänenkin omasta suustaan kuulla rauhoittava, lohduttava sana ja minun täytyy kerran tuntea hänen kätensä sovittava puristus.

"Ellen Fraenkel on kirjoittanut minulle koko joukon asioita, ennen kaikkea ne, joista kirjeessäsi mainitsit. Kun kesällä kuulin puhuttavan Marian onnettomuudesta, lähetin terveisiä hänelle ja pyysin saattamaan tiedoksi, että minun luokseni hän olisi sydämellisesti tervetullut, ellei hän nimittäin voisi välttää sitä onnetonta hetkeä, jolloin ei luule voivansa pitemmältä kestää sietämättömiä suhteitaan miehensä kanssa. Äskettäin kuulin kerrottavan, että se hetki lähestyy — — — En tiedä, josko Ellen Fraenkel on vienyt terveiseni sellaisinaan perille ja pyydän sen vuoksi sinua puhumaan hänelle. Pyydä häntä niin kuin minä itsekin tahtoisin pyytää pakenemaan äidilliseen helmaani, joka kaihoten vartoo häntä! Sano hänelle, että jos hän tulee ja antaa kaikki anteeksi, niin lahjoittaa hän rauhan vanhalle naiselle, joka jo horjuen seisoo haudan partaalla — onhan se melkein viimeinen palvelus kuolevalle! — — —"

Maria kumartui peittääkseen tulipunaisen hehteen otsaltaan, poskiltaan ja kaulaltaan. Erik oli äänetönnä katsellut häntä, mutta nyt hän nousi ja painoi Marian pään rintaansa vasten silitellen rauhoittavalla kädellä hänen otsaansa ja poskiaan.

Rouva Fraenkelin vähää myöhemmin tullessa huoneeseen istuivat Maria ja Erik vastatuksin pöydän luona ja heidän katseensa puhuivat enemmän kuin sanat. Ne puhuivat odotusta ja toivoa. Pitkä oli aika vierähtävä, ennenkuin he tämän jälkeen tulisivat näkemään toisensa, mutta sitte ei heidän enää koskaan tarvitsekaan erota.

Kello oli yli puoli yksi yöllä, kun luutnantti Fraenkel saattoi Marian kotiin.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun Agnes tuli veljensä asuntoon, oli Maria poissa. Salin pöydällä oli kortti hänelle itselleen ja Kaarlon kirjoituspöydällä sinetillä suljettu kirje.

11.

Maantiellä, joka työväenrakennuksilta johtaa eräälle tehtaalle etelä-Norlannissa, oli tänään vilkkaampaa liikettä kuin tavallisesti; huomasi selvään jotain tavallista harvinaisempaa olevan ilmassa. Työmiehet, jotka olivat matkalla tehtaalle, puhelivat hetkisen keskenään pienemmissä joukkueissa ja jatkoivat sen jälkeen matkaansa. Työmiesten vaimoja seisoskeli pienemmissä ryhmissä rakennusten edustalla ja näytti heillä olevan tavallista vilkkaampaa ja jotakin salaperäiseltä vivahtavaa puhelua keskenään. Erään pienen punaiseksi maalattuun rakennuksen edessä seisoi kaksi nuorta vaimoa puhellen erään vanhemman naisen kanssa.

— Tuleeko hän jo tänään? — kysyi nuorempi katsoen puhetoveriaan silmiin.

— Hänen pitäisi tulla vallan heti. Kuuluu asettuvan rouva Bohrmanin luo.

— Kuka se sitten on, joka tulee? kysyi toinen nuoremmista naisista.

— Neiti Rudman, josta olemme puhuneet… tai rouvahan hän on ollut jo nelisen vuotta. Tehtaanhoitaja Rudman-vainajan tytär. Hän on poistunut miehensä luota Tukholmassa ja jääkin luultavasti tänne.

— Onpa sekin kaunis juttu. Lähteä nyt pois miehensä luota.

— Entäpä sitte, ellei kerran voi sietää miestään… raukka. Sääliksi häntä tosiaan käy, hän oli aina niin hyvä ja kiltti tyttönä, oikea enkeli; minä palvelin pari vuotta hänen vanhemmillaan, niin että tiedän hyvin.

Paikalle tullut toinenkin vanhempi nainen nyökäytti myöntävästi päätään.

— Eikö hän ennen ollut välilöissä nuoren herra Bohrmanin kanssa? Eivätkö ne olleet jo kihloissakin?

— Olivat. Mutta se ei ollut kuitenkaan vapaata. Rouva Bohrman ei sallinut nuorten yhtyä, vaan teki kerrassaan siitä lopun eroittamalla heidät pitkiksi vuosiksi toisistaan. Sittemmin on hän kovin katunut silloista menettelyään, sen tiedän varmasti.

— Missä nuori Bohrman on nykyään? Eihän hän ole käynyt kotona sittenkuin viime joulun aikaan?

— Hän on saanut hyvän viran Tukholmassa ja ansaitsee siellä suuria palkkoja. Hänestä vielä kerran neiti Rud — — — tai nuoren rouvan mies.

Niin, ymmärtäähän sen. — Naiset nyökäyttivät toisilleen päätään ja menivät kukin taholleen.

* * * * *

Suurella maantiellä, joka läheiseltä asemalta vei tehtaalle, vierivät nopeasti ajopelit.

Juuri kuin juna pysähtyi asemalla, pysähtyi vaunukin asemasillan viereen. Siitä astui ulos rouva Bohrman, joka kiireesti käveli sillalle. Hän oli hienopiirteinen, kalpea ja laiha, silmät tummat ja terävät. Hän ennätti parhaiksi näkemään, miten erään vaununosaston ikkunasta katsoi uteliaana hieno, nuori pääkaupunkilaisnainen. Silmänräpäyksen kuluttua he olivat sylityksin.

— Maria — rakas lapsi!

— Täti — rakas täti!

Hetken kuluttua istuivat he vaunussa, joka nopeasti vieri Öfvergårdia, Bohrmanin sukutaloa kohti. Parin tunnin kuluttua he olivat perillä. Porraskäytävällä seisoi valko-esiliinainen palvelustyttö, joka kiltisti ja erikoisen huomaavasti auttoi Mariaa hänen monien pikkukapineittensa kantamisessa. Maria vetäsi henkeään ja katsoi ympärilleen — tuo metsä se kätkee hänen nuoruutensa lemmentarinan!

— Kiitos, kiitos! — sanoi hän palvelustytölle, joka vei matkalaukun sisään.

Rouva Bohrman oli heti mennyt sisähuoneisiin ollakseen Mariaa vastassa ja vielä katsomassa, että kaikki oli järjestyksessä.

— Minne minun pitää? En löydä — minä en ole ennen ollut täällä…

— Jos neiti — anteeksi — rouva, piti sanomani, on hyvä ja tule tänne, minä näytän rouvan huoneen. Se on täällä yläkerrassa — Öfvergårdin suurin ja valoisin huone, josta on vallan mainio näköala yli metsän ja kosken.

Maria miltei juoksi portaita ylös. Tämä kaikkialla häntä kohtaan osoitettu huolenpito, myötätunto ja hyväntahtoisuus riemastuttivat häntä. Hän tunsi olevansa kuin ennen siihen vanhaan hyvään aikaan, jolloin oli seitsentoista vuotinen tyttö, iloinen, elämänhaluinen ja reipas.

Ylhäällä salissa seisoi rouva Bohrman keskellä lattiaa; Marian astuessa huoneeseen hän säteilevin silmin avasi helmansa hymyillen samalla herttaista, hyväntahtoista hymyilyään.

— Tule lapseni! — sanoi hän lempeällä, sointuvalla äänellään. — Salli minun sulkea sinut syliini ja toivottaa sinut oikein, oikein sydämellisesti tervetulleeksi! — Kiitos, lapsi, kiitos siitä, että tulit! Jos tietäisit, kuinka olen ikävöinyt tätä hetkeä. Mutta nyt sinun pitääkin olla täällä kauvan, kauvan — siihen asti kuin… — Marian hiuksille vierähti pari kuumaa kyyneltä.

* * * * *

Päivällisen jälkeen, jonka he olivat syöneet kasveilla koristetussa ruokasalissa, istuivat he jälleen ylhäällä Marian huoneessa. Vieläkin nousi rouva Bohrman ja siirsi tuolinsa Marian eteen.

— Lapsikulta, minä en osaa selittää, kuinka iloinen olen nähdessäni sinut luonani! Hän taputteli uudestaan ja uudestaan Mariaa poskelle. — Tule nyt, Maria kulta, Erikin huoneeseen. Sitä saat käyttää työ- ja arkihuoneenasi! — Hän otti nuorta rouvaa kädestä ja vei hänet eteisen läpi vastapäätä olevaan huoneeseen. — Tänne pitää sinun aina tulla, milloin haluat olla yksin tai rauhassa. — Täällä on Erik aina kotona käydessään, mutta nyt sinä saat asua täällä. Milloin luet jotakin, tai tahdot kirjoittaa tai katsella tuota metsäistä maisemaa, niin tule aina tähän huoneeseen! Tiedän että sinä olet haaveileva ja unelmoiva luonne, joka rakastaa luonnon kauneutta — täällä ei sinua mikään, ei mikään häiritse. — — — Rouva Bohrman istuutui seuraten tarkasti silmillään Marian kasvojen joka ainoaa ilmettä.

Maria seisoi keskellä lattiaa katsellen joka huonekalua, koristetta ja esinettä erikseen. Hän tiesi, että lemmekäs käsi oli ne kaikki sijoittanut hänen mukavuudekseen. Huoneen nurkassa oli suuren varjoisan palmun alla mukava lepotuoli ja vieressä pöytä ja siinä kaikki uusin kaunokirjallisuus.

Hän katseli ja katseli — kääntyi vihdoin, täynnä onnea ja iloa. Kyyneleet juoksivat alas poskia. Hän laskeutui polvilleen, nojasi rouva Bohrmanin helmaan ja suuteli hellästi hänen käsiään.

— Oi täti, rakas täti, miten ja millä ansaitsen kaiken tämän onnen? Minä tunnen olevani niin vähäpätöinen, niin arvoton kaikkeen siihen. Kiitos, täti, kiitos kaikesta, mitä olette tehnyt hyväkseni!… Oi, ei, ei! Ei sinun, rakas täti, pidä sanoa mitä nyt aiot, minä kyllä arvaan… Sinulla olisi jotain anteeksi pyydettävää, entisestä, mutta minä kiitän kaikesta siitäkin, mitä silloin teit minulle. Tiedäthän, täti, että vasta kärsimyksien kautta päästään onneen. Jos silloin olisin saanut sen, minkä nyt saan, en olisi voinut käsittää sen arvoa, en onneni suuruutta. Mutta nyt sen voin. Jos voisit aavistaa, mitä tunnen tällä hetkellä… Oi täti, rakas täti, kuinka on mahdollista, että sellainen mies rakastaa minua; kuinka se on mahdollista?

Rouva Bohrman kohotti Marian päätä ja katsoi syvälle hänen loistaviin silmiinsä.

— Juuri näin, lapsi, olen kauvan toivonut nähdä sinua. Nyt voin kuolla rauhassa.

— Kuollako? Ei! Nyt sinun täytyy elää — elää meille!

— Olet oikeassa. Minä tahdon elää kokonaan teille — Erikille ja sinulle!