JOHDANTO. (continued 3)

Kallikles. En minä välitä vähääkään sinun puheistasi ja tähänkin asti olen vain Gorgiaan mieliksi vastannut sinulle.

Sokrates. Vai niin! No mitäs nyt teemme? Täytyykö päättää puhe kesken?

Kallikles. Sen tiedät itse.

Sokrates. Eipä satujakaan kuulu olevan luvallista jättää kesken,[142] vaan täytyy ensin liittää satuun pää, ettei se päätönnä kulkisi kummitellen. Vastaappa nyt niihinkin, mitä vielä on jälillä, jotta puheemme saisi päänsä.

LXI. Kallikles. Mikä rettelöitsijä sinä oletkaan, Sokrates! Mutta jos minua tottelet, niin heitä jo menemään koko juttu, tai jatka sitä jonkun muun kanssa.

Sokrates. Kuka muu siis tahtoo? Emmehän sentään jätä juttuamme näin keskeneräiseksi?

Kallikles. Etkös voisi itse suorittaa sitä päiseksi, joko jutellen itseksesi tai vastaten omiin kysymiisi?

Sokrates. Kun ei minun vain niin kävisi niinkuin Epikharmos[143] sanoo: "pitääkö minun yksin kyetä siihen, mitä tätä ennen kaksi miestä sanoi?" Mutta niinhän tässä nähtävästi täytyykin lopuksi käydä. Kuitenkin jos niinkin teemme, täytyy mielestäni meidän kaikkien ahkeroida kunnian-asianamme saamaan selville, mikä puheenalaisessa asiassa on totta, mikä valhetta, sillä sen selville saaminen on meille kaikille yhtä tärkeä asia. Minä tahdon siis nyt esittää asian niin kuin se minusta näyttää olevan, mutta jos minä teidän jonkun mielestä myönnän itselleni todeksi asioita jotk' eivät ole totta, tulee teidän tarttua puheeseen ja kumota minut. Sillä mitä sanon, en sano siksi että tietäisin sen niin olevan, vaan minä etsin sitä yhdessä teidän kanssanne. Sentähden jos vastaväittäjäni ilmeisesti on oikeassa, olen minä ensimmäinen antamaan hänelle myöten. Tämän sanon kuitenkin vain siltä varalta, että teistä näyttää tarpeelliselta saattaa keskustelu perille. Mutta jollette sitä tahdo, niin jätetään jutut sikseen ja lähtekäämme pois.

Gorgias. Ei minun mielestäni, Sokrates, vielä sovi lähteä pois tästä, vaan sinun on vietävä puhe perille asti. Ja mikäli ymmärrän, ovat muutkin samaa mieltä. Haluanpa itsekkin kuulla sinun suorittavan loput puhetta.

Sokrates. Kyllähän minä vielä mielelläni, Gorgias, keskustelisin tuon Kallikleen kanssa, kunnes saisin annettua hänelle takaisin Amphionin puheen Zethoksen puheesta,[144] mutta koska sinua, Kallikles, ei haluta suorittaa puhetta loppuun minun kanssani, niin jää nyt kumminkin kuulemaan minua ja pysähdytä minut, jos mielestäsi jossakin kohden en näytä puhuvan oikein. Ja jos kumoat väitteeni, en minä suutu sinulle, niinkuin sinä suutuit minulle, vaan nimesi piirretään kirjoihini suurimpana hyväntekijänäni.[145]

Kallikles. Puhu vain itse, mies hyvä, ja saata perille.

LXII. Sokrates. Kuule siis minua, kun vielä alusta alkain kerron saman puheen. No niin! Onko sulotunteinen ja hyvä samaa? Ei ole, kuten me jo sovittiin Kallikleen kanssa. Kumpi siis on tehtävä, sulotunteinen hyvän vuoksi vai hyväkö sulotunteisen vuoksi? Sulotunteinen hyvän vuoksi. Onko sulotunteinen se jonka ilmestymisestä ilostumme, hyvä se jonka läsnäolo tekee meidät hyviksi?[146] Varmaan niin. Olemmeko edelleen me ja kaikki muut hyvät oliot hyvät sentähden, että meissä on olemassa joku hyvyys (eli hyve?) Minusta ainakin näyttää välttämättä niin olevan, Kallikles. Mutta nytpä kunkin hyvyys, kalun, ruumiin, sielun ja jokaisen elävän olion, ei sukeudu sattumasta ja umpimähkään, vaan sen oikeasuhtaisen taiteellisen järjestyksen kautta, jonka ne kukin ovat saaneet osakseen. Onko niin? Minä sanon niin olevan. Jokaisen olion hyve on siis jotakin järjestettyä ja sopusuhtaan säänneltyä vai kuinka? Niin minä sanoisin. Jonkunmoinen kussakin oliossa sukeutunut ja sille omituinen sopusuhta siis tekee sen hyväksi? Sitä mieltä olen minä ainakin. Sielu siis, jolla on olentonsa mukainen sopusuhta, on suhdatonta sielua parempi? Välttämättä. Mutta sopusuhdan saanut on kai sopusuhtainen? Kuinkas muutoin! Ja sopusuhtainen on kai siveän-maltillinen? Aivan välttämättä. Siveän-maltillinen sielu siis on hyvä? Minä en vain tiedä sanoa muuta paitsi tätä, rakas Kallikles. Mutta jos sinä tiedät, niin neuvo minua.[146 b]

Kallikles. Puhu vain, hyvä mies!

Sokrates. Sanonpa siis, että jos siveän-maltillinen sielu on hyvä, sille vastakkaista laatua oleva on paha; mutta paha oli meistä äsken mieletön ja hillitsemätön sielu. Aivan niin. Nyt siveän-maltillinen kaiketi täyttää velvollisuutensa[147] sekä jumalaa että ihmisiä kohtaan, sillä eipä hän siveän-maltillinen olisikkaan, jos hän velvollisuutensa laiminlöisi. Tämän täytyy välttämättä näin olla. Joka taas täyttää velvollisuutensa ihmisiä kohtaan, tekee kai mitä on oikeaa, ja jumalia kohtaan mitä on hurskasta. Vaan ken tekee oikeat ja hurskaat työt, hänen täytyy olla oikeamielinen ja hurskas. Niin se on. Ja täytyy hänen olla urheakin, sillä ei siveän-maltillisen miehen sovi ajaa takaa eikä paeta mitään vastoin velvollisuuttaan, vaan ainoastaan missä velvollisuus niin vaatii, tulee hänen paeta tai ajaa takaa asioita, ihmisiä, iloja ja suruja, ja lujamielisenä kestää kestettävänsä. Seuraapa siis tästä välttämättä, Kallikles, kuten jo järkiään selitimmekin ne seikat, että siveän-maltillinen mies, ollen oikeamielinen, urhea ja hurskas, on täysin hyvä; että hyvä, mitä toimineekin, aina toimii hyvin ja oivasti; että ken näin toimii hyvästi, on onnellinen ja autuas;[148] vaan ken toimii häjysti ja pahoin, on viheliäinen. Mutta hänpä onkin siveän-maltillisen vastakohta, hillitsemätön, jota sinä ylistit.

LXIII. Minä esitän siis nämä peruslauseet ja väitän niitä tosiksi. Mutta jos ne ovat todet, pitää, kuten näkyy, sen joka tahtoo onnen saavuttaa, pyrkiä siveään mielenmalttiin ja sitä ahkeroida, mutta lähteä kurittomuutta pakoon niin nopeaa kuin meidän kunkin jaloista lähtee, ja ensi sijassa on hänen siihen pyrittävä ettei hän ensinkään tarvitse kuritusta; mutta jos hän sitä tarvitsee, hän tai joku hänen omaisistaan, olkoonpa yksityinen tai yhteiskuntakin, niin tulee rangaista ja kurittaa, jos mieli onnelliseksi päästä.[149] Tämä se minusta näyttää olevan päämäärä, johon meidän on eläissämme tähdättävä, ja siihen suuntaan pitää jännittää kaikki voimat sekä omat että valtion,[150] että oikeus ja siveä mielenmaltti vallitsevat siinä joka mieli onnelliseksi tulla. Näin on minusta elettävä, eikä niin, että eläen rosvon elämää laskee himonsa valloilleen ja koettaa niitä tyydytellä, josta syntyy loppumaton surkeus.[151] Sillä eipä semmoinen himojensa orja liene rakas ihmisille eikä jumalalle, koska hän on mahdoton mihinkään yhteistuntoon;[152] vaan kenen kera ei ole yhteistuntoa olemassa, se ei myös saa ystävyyttä. Mutta viisaatpa miehet, oi Kallikles, sanovat, että yhteys ja ystävyys ja sopusuhtaisuus ja himojen hillintö ja oikeus liittävät toisiinsa maan ja taivaan, ihmiset ja jumalat, ja senpätähden, ystäväni, tämä mailmankaikkio, heidän nimitellen onkin sopusuhtainen järjestys (kosmos), vaan ei mikään hillimätön sekasorto. Mutta sinäpä, vaikka viisas lienetkin, et näytä mielestäni kyllin tarkanneen tätä seikkaa, vaan sinulta on jäänyt huomaamatta, kuinka paljon mittausopillinen yhtäläisyys merkitsee sekä jumalain että ihmisten kesken. Sinä arvelet vain että pitää harjoitella enemmän edun saantia, sillä sinä et pidä väliä mittausopista.[153] No niin; meidän täytyy siis vääräksi todistaa se päätelmä että onnelliset ovat onnellisia oikeuden ja itsehillinnön omistamisesta, mutta onnettomat onnettomia pahuuden omistamisesta, tahi jos se lause ei ole kumottavissa, tulee meidän tarkastaa mitä siitä johtuu. Ja siitä johtuu, Kallikles, kaikki nuo ennen mainitut seikat, joista juteltaissa sinä kysyit minulta puhuinko tosissani, kun sanoin että pitää mennä syyttämään itseään, poikaansa, ystäväänsä, jos ne ovat jotain vääryyttä tehneet, ja että siihen toimeen on puhetaide käytettävä; ja totta oli siis se minkä luulit Poloksen vain häveliäisyydestä myöntäneen minulle, että nimittäin väärinteko on väärinkärsintää sitä suurempi paha, kuta rumempi se on; ja ken tahtoo olla kunnon kaunopuhuja, hänen tulee siis olla oikeamielinen ja oikean oivaltaja, jonka asian taas Polos luuli Gorgiaan vain häveliäisyydestä myöntäneen.

LXIV. Jos näiden siis on näin laita, niin tarkatkaamme miten sen seikan lienee, josta minua soimaat, sopiiko vai eikö sovi syystä sanoa, etten minä muka kykene auttamaan itseäni enkä ketään ystävääni tai omaistani enkä heitä pelastamaan suurimmista vaaroista, vaan olen kuten kunniattomat[154] jokaisen mielivallan alaisena, jos ken tahtoo, tuonaisen reipastelevan lauseesi mukaan, sivaltaa minua korvalle tai riistää minulta tavarani tai karkoittaa minut maasta tai äärimmäisiin mennen tappaakin minut; ja moinen tila on, kuten sanasi sattui, kaikista kurjin ja häpeällisin. Mutta minun ajatukseni, joka kyllä jo on useasti lausuttu, mutta jota ei mikään estä vieläkin kertomasta, käy toisappäin. Minun mielestäni, Kallikles, siitä ei tule minulle suurinta häpeää, jos minua syyttäni lyödään korvalle tai kukkaroni minulta kiskotaan[155] tai nahkaani viilletään, vaan huonompi ja häpeällisempi teko on lyödä ja leikellä minua ja omiani syyttömästi, niin, ja varastaminen ja orjaksi-otto ja sisäänmurto, sanalla sanoen mikä rikos tahansa minua ja omiani kohtaan on väärintekijälle itselleen pahempi ja häpeällisempi kuin minulle joka vääryyden kärsin.

Nämä edellisistä keskusteluistamme meille taannoin koituneet tulokset ne mielestäni sitoutuvat toisiinsa ja pysyvät yhdessä kuin — jos käyttäisin karkeahkoa sanaa — rauta- ja teräsperuslauseilla liitettyinä, ainakin mikäli tähän asti on näyttäynyt. Ja ellet sinä tai joku sinua vielä väkevämpi niitä kirvota irti, ei ole mahdollista totuuden mukaan puhua niistä toisin kuin minä olen puhunut. Sillä minun on kantani aina sama, että minä en tiedä miten nämä asiat ovat, mutta että keiden pariin olen joutunut, niinkuin nyt teidän, niistä ei ole kukaan voinut puhua toisin joutumatta naurettavaksi. Minä päätän siis taaskin asian näin olevan. Mutta jos se niin on, ja vääryys siis on väärintekijälle suurin onnettomuus, ja jos mahdollista tuota suurinta vielä suurempi se että väärin tehtyään ei joudu siitä rangaistavaksi, niin missä tapauksessa ihminen silloin, jos hän ei kykene itseänsä auttamaan, todella on naurettava? Eiköpä vaan silloin, kun hän ei kykene suurinta vahinkoamme torjumaan? Ihan välttämättä se on suurin häpeä, ettei kykene siinä auttamaan itseään tai omaisiaan ja ystäviään; ja lähinnä suurin häpeä on kykenemättömyys torjumaan toisarvoista onnettomuutta, kolmas kolmannen-arvoista ja niin edespäin. Saman verran kuin kukin onnettomuus suurenee, karttuu myös kunniaa siitä että kykenee apuhun sitä vastaan joka tilaan ja häpeää ettei kykene. Onko, Kallikles, asia toisin vai näinkö?

Kallikles. Ei ole toisin.

LXV. Sokrates. Kun siis on kaksi pahaa: tehdä väärin ja kärsiä vääryyttä, sanomme niistä väärinteon olevan suuremman, vääryyden kärsinnän vähemmän pahan. Mikä keino on siis ihmisen hankittava, voidakseen auttaa itseään saamaan ne molemmat edut, ettei tarvitse tehdä eikä kärsiä vääryyttä? Kumpaa siihen tarvitaan, voimaako vai tahtoa? Tarkoitan näin: pääseekö hän vääryyttä kärsimästä, jos ei tahdo että sitä hänelle tehdään tai jos hän on hankkinut itselleen voiman, joka estää hänelle vääryyttä tekemästä?

Kallikles. Selvähän se on, että tämmöisellä voimalla pääsee hän vääryyttä kärsimästä.

Sokrates. Entäs vääryyttä tekemästä? Riittääkö siihen, ettei tahdo tehdä väärin — silloin ei muka tee väärin —, vai tarvitseeko sitäkin varten hankkia itselleen joku voima ja taito, koskapa ihminen joutuu vääryyttä tekemään, ellei hän niitä keinoja opi ja harjoita? Mikset vastaa minulle, Kallikles, ainakin juuri tähän? Mitäs arvelet? Oliko meidän, Poloksen ja minun, edellisessä keskustelussa[J] täysi syy ja pakko myöntää, ettei kukaan tahallaan tee väärin, vaan että kaikki väärintekijät vasten tahtoaan tekevät vääryyden töitä?

Kallikles. Olkoon vaikka niinkin, Sokrates, että kerran pääsisit puheesi päähän.

Sokrates. Sitäkin varten siis on, kuten näyttää, joku voima ja taito hankittava, ettemme tekisi vääryyttä.

Kallikles. Kaiketi.

Sokrates. Millähän keinolla sitte hankitaan se etu, ettei tarvitse kärsiä vääryyttä ollenkaan tai niin vähän kuin mahdollista? Katso, oletko sinä siinä samaa mieltä kuin minä! Minusta keino siihen on tämä: täytyy joko itse hallita yhteiskunnassa tai olla yksinvaltias tai olla ystävyksiä vallitsevan hallitusmuodon kanssa.

Kallikles. Näetkö, Sokrates, kuinka minä olen valmis kiittämään sinua, jos puhut oikein? Tuon minusta lausuit aivan järkevästi.[156]

LXVI. Sokrates. No, katsoppas nyt, onko tämäkin mielestäsi oikein sanottu! Kunkin mahdollisen paras ystävä näyttää mielestäni olevan — ja sen nuo entisetkin viisaat[157] sanovat — se joka on hänen kaltaisensa. Etkö sinäkin niin ajattele?

Kallikles. Ajattelen.

Sokrates. Jos jossakin hallitsee tyly ja sivistymätön tyranni ja hänen valtiossaan on joku häntä paljon parempi mies, niin pelkää kaiketi tyranni tätä eikä milloinkaan voi sydämmestään tulla hänelle ystäväksi. Eikö totta?

Kallikles. Niin se on.

Sokrates. Eikä, jos joku on häntä paljoa huonompi, tämäkään voi tulla hänen ystäväkseen, sillä tämmöistä tyranni halveksii eikä huoli hänen tähtensä milloinkaan puuhata niinkuin ystävän tähden.

Kallikles. On totta sekin.

Sokrates. Ei tyrannille siis jää ketään mainittavaa ystävää paitsi se joka, ollen ihan samanluontoinen, kiittelee ja moittii samoja asioita kuin hän sekä suostuu hänen hallittavakseen ja taipuu hänen tahtonsa alle. Tämmöinen kohoo siinä valtiossa mahtavaksi eikä kukaan ilokseen häntä solvaise. Eikö niin ole?

Kallikles. On.

Sokrates. Jos nyt tässä valtiossa jonkun nuoremmista pälkähtäisi päähän tuuma: "millähän keinoin minä pääsisin mahtavaksi eikä kukaan tekisi minulle vääryyttä", täytyisi hänen nähtävästi astua sitä uraa, että hän nuoresta asti tottuisi suosimaan ja paheksimaan samoja asioita kuin herransa ja muodostuisi mikäli mahdollista kaikissa herransa kaltaiseksi. Eikö niin?[158]

Kallikles. Niin!

Sokrates. Sillä tavoin hän siis voi saavuttaa sen edun, ettei hänelle tehdä vääryyttä ja että hän, kuten te sanotte, tulee mahtavaksi valtiossa.

Kallikles. Juuri niin.

Sokrates. Mutta saavuttaako hän sillä senkin edun, ettei hän itse tee mitään vääryyttä? Vai eikö hän jääne siitä paljon vajalle, jos hän muuten on tuon väärämielisen valtiaansa tapainen ja hänen luonaan paisuu mahtavaksi? Minä ainakin uskon päinvastoin että siitä sukeuu hänelle keino, jolla hän kykenee tekemään vääryyttä kuinka paljon tahansa tarvitsematta siltä kärsiä mitään rangaistusta. Eiköhän niin ole?

Kallikles. Siltä näyttää.

Sokrates. Siis koituu tuosta hänelle kaikkein suurin paha: jäljittelemällä valtiastansa ja valtansa nojassa on hän sielultaan huonontunut ja pilalle pahentunut.

Kallikles. En ymmärrä, mihin sinä, Sokrates, yhäti vääntelet ja kääntelet sanoja![159] Vai etkö tiedä, että tuo jäljittelijä, jos niin tahtoo, voi tappaa tieltänsä sen joka ei jäljittele ja ryöstää häneltä tavarat?

Sokrates. Tiedänhän minä sen, Kallikles hyvä, ellen ole kuuro, koskapa alati kuulen sitä sekä sinulta että äsken Polokselta ja melkein kaikilta muiltakin kaupungissamme. Mutta kuule sinäkin minua: hän tappaa tuon kyllä, jos niin tahtoo, mutta silloin katala surmaa kelpo miehen.

Kallikles. Ja eikös juuri se olekkin sietämätöntä?

Sokrates. Ei ymmärtäväiselle, niinkuin puheemme sen selittääkin. Vai arveletko, että ihmisen on vain siihen keino kysyttävä, että hän eläisi niin kauan kuin suinkin, ja harjoiteltava vain niitä taitoja, jotka pelastavat meitä vaaroista, mistä milloinkin, niinkuin esim. tuota, jota sinä kehotat minua harjoittelemaan, puhujantaitoa, jonka avulla voimme suoriutua käräjäjutuista?[160]

Kallikles. Niin, totta Zeuksen, ja hyvänpä neuvon siinä sulle annoinkin.

LXVII. Sokrates. Kuules, veikkoseni: onko uimisen taito mielestäsi erityisen ylevä ja jalo?

Kallikles. Ei totta tosiaankaan!

Sokrates. Ja kuitenkin pelastaa sekin ihmisiä kuolemasta, jos he joutuvat semmoiseen vaaran tilaan, missä tätä taitoa tarvitaan. Mutta jos tämä taito sinusta näyttää vähäpätöiseltä, niin mainitsen sinulle toisen tärkeämmän, peränpidon taidon: se ei pelasta ainoastaan henkeä, vaan ruumiinkin ja tavarat äärimmistä vaaroista, samoin kuin puhujantaito. Ja kuitenkin on se aivan kaino ja vaatimaton; ei se ylvästele eikä ole olevinaan, ikäänkuin se toimittaisi jotain maan-mainiota, vaan, vaikka se toimittaa saman avun kuin asianajajan puhe oikeuden edessä, ei se, saatettuamme meidät onnellisesti Aiginasta tänne, luullakseni ota siitä enempää kuin kaksi obolia;[161] ja jos se kuljettaa meidät Egyptistä tai Ponton periltä kotivalkamaan, korjaten sinne, mitä jo mainitsin, itsemme, vaimomme, lapsemme ja tavaramme, niin vaatii se tästä suuresta hyvänteosta maksua korkeintaan kaksi drakmaa. Ja tehtävänsä tehtyään astuu tuon taidon taitaja itse maalle ja kävelee rannalla aluksensa ääressä halvannäköisenä asultaan. Sillä hän oivaltaa luullakseni, että on epätietoista, keitä laivallaan kulkeneita hän on hyödyttänyt, keitä vahingoittanut, kun ei antanut heidän upota merenpohjaan. Eiväthän ne, sen hän tietää, maalle noustessaan olleet rahtuakaan paremmat kuin laivaan astuessaan, ei ruumiin eikä sielun puolesta. Hän harkitsee siis näin: jos joku joka ruumiiltaan sairastaa pahaa, paranematonta tautia, ei ole hukkunut mereen, on tuo vain onneton siitä, ettei saanut kuolla, eikä hän, laivuri, ole tälle mitään hyvää työtä tehnyt (varjelemalla hänen henkensä); vielä vähemmin on sen elettävä, jota moni paranematon tauti vaivaa siinä osassa, joka on ruumista kalliimpi, sielussa, eikä hän tätä hyödyttäne pelastamalla häntä meren vaarasta tai oikeuden käsistä tai mistä muusta tahansa. Ei, vaan laivuri tietää, että huonolle ihmiselle ei ole hyötyä elämästä, sillä tällaisen elämä ei voi muuta olla kuin kurjaa.[162]

LXVIII. Siitä syystä perämiehen ei ole tapana ylvästellä, vaikkapa hän pelastaakin meidät. Yhtä vähän ylvästelee myöskään, sinä kumman miesi, sotakoneseppä, joka yhtä hyvin kuin sotapäällikkö, perämiehestä puhumattakaan, jopa siinä kuin kuka muukin hyvänsä kykenee usein pelastamaan; pelastaapa hän toisinaan kokonaisia kaupunkejakin. Vai eikö hän mielestäsi ole käräjäpuhujan vertainen? Ja kuitenkin, Kallikles, jos hän tahtoisi puhua niinkuin te, kerskuen toimestaan, voisi hän syytää päällenne koko kasan perusteita,[163] niillä kiitelläkseen ammattiansa ja kehottaakseen teitäkin rupeamaan konesepiksi, koska muka niiden rinnalla muut eivät ole mitään. Kyllä häneltä puheen ainetta liikenisi. Mutta siitä huolimatta sinä halveksit häntä ja hänen ammattiansa ja nimität häntä ikäänkuin pilkaten konesepäksi, etkä hänen pojalleen antaisi tytärtäs vaimoksi, yhtä vähän kuin omalle pojallesi vallitsisit hänen tytärtänsä. Ja kuitenkin siltä kannalta kuin sinä ammattiasi ylistät, millä syyllä sinä olet oikeutettu halveksimaan koneseppää ja niitä muita joita tässä mainitsin? Tiedän sanovasi että sinä olet parempi[164] ja paremmista syntyisin. Mutta jos tuo paremmuus ei ole mitä minä siksi sanon, vaan kunto on yksin siinä että osaa pelastaa itsensä ja omansa, oltakoon muuten millaiset tahansa, niin naurettavalta tuntuu että moitit koneseppää, lääkäriä ja muita mestareita, joiden keinot on keksitty ihmisten suojelemiseksi. Mutta varoppa, miekkoinen, eikö jalous ja kunto ole jotakin muuta kuin vain hengen pelastamista ja pelastumista! Sillä ken todella on aika mies, totta kai hänen on heitettävä sikseen huoli siitä, kuinka kauan hän saa elää, eikä hänen sovi liiaksi rakastaa henkeänsä, vaan jättäköön sen asian jumalan huostaan ja uskokoon vaimojen tapaan,[165] ettei kukaan voi välttää kohtaloansa. Sen jälkeen on hänen katsottava, miten hän paraiten eläisi sen ijän, joka hänelle on elettäväksi säätty, siis sovitellen itseään sen valtiomuodon mukaan, jonka keskuudessa asuu. Ja tuleeko sinunkin nyt pyrkiä mikäli mahdollista Athenan kansan kaltaiseksi, jos aiot olla sille mieliksi ja saada suurta valtaa kaupungissa? Katso silloin, onko siitä todella hyötyä itsellesi ja minulle, ja varo ettei meidän käy samoin kuin Thessalian naisten[166] sanotaan käyvän, kuu he loihtivat kuun alas taivaalta, nim. ettemme, tavoitellessamme tätä mahtia valtiossa, menetä sitä mikä meille on rakkainta. Mutta jos uskot jonkun ihmisen, kenenkä vain, voivan opettaa sinulle semmoisen keinon, jonka avulla voit varttua mahtavaksi tässä valtiossa, vaikka pysytkin valtiokomennosta erillaisena, joko parempaan tai huonompaan päin, niin etpä luullakseni, Kallikles, oikein harkitse asiaa. Sillä ethän saakkaan olla pelkkänä jäljittelijänä, vaan sinun täytyy oikein luontaisesti tulla noiden ihmisten kaltaiseksi, jos aiot saada toimeen jotain mainiota jolla voit päästä Athenan rahvaalle rakkaaksi, jopa, Zeusavita! Pyrilampeen pojankin ystäväksi.[K] Ken siis muodostaa sinut ihan noiden kaltaiseksi, hän tekee sinusta valtiomiehen ja puhujan, semmoisen joksi haluat. Sillä kaikki ihastelevat omaan luontoonsa laadittuja puheita, mutta vieroovat vieraanluontoisia. Vai oletko sinä ehkä toista mieltä, veljyt armahin? Onko meidän tähän mitään sanottavaa, Kallikles?

LXIX. Kallikles. En tiedä itsekkään miten lienee, Sokrates: oikein sinä näytät minusta puhuvan, ja kuitenkin käy minun niinkuin suuren joukon: en voi sinua oikein uskoa.[167]

Sokrates. Niin, se on tuo sielussasi asuva rakkaus kansaan, joka minua vastustaa. Mutta jos ehkä tarkastamme näitä asioita moneen kertaan ja paremmin, niin alat uskoa. Palautappa siis muistiisi, että sanoimme olevan kaksi keinoa hoitaa kumpaakin, niin ruumista kuin sielua: toisen että järjestetään elämä sulotunteen mukaan, toisen että se järjestetään parhaan mukaan jolloin ei miellytellä, vaan kiivaillaan perille päästäkseen. Emmekö silloin erottaneet ne kaksi asiaa?

Kallikles. Kaiketi.

Sokrates. Totta kai tuo toinen keino, joka tähtää sulotunnetta, on epäjalo eikä ole muuta mitään kuin mielistelyä? Eikö niin?

Kallikles. Olkoon sitte niin, jos tahdot.

Sokrates. Mutta toinen tarkoittaa hoidettavansa, oli tuo sielun tai ruumiin, tulemista parhaaksi?

Kallikles. Niin aivan.

Sokrates. Onko meidän siis niin käsiksi käytävä vaalimaan valtiota ja kansalaisia, että teemme itse kansalaiset mitä paraimmiksi voimme? Sillä ilman tätä ja ellei niiden, jotka tulevat saamaan paljon rikkautta tai hallitusvaltaa tai jotain muuta mahtia, ole mielenlaatu viisas ja jalo, ei ole, kuten jo ennen havaitsimme, pientäkään hyötyä siitä, että heille muita hyviä töitä tehdään. Otaksummeko näin olevan?

Kallikles. Kyllä vain, jos se on sinulle mieliksi.

Sokrates. Jos me nyt, Kallikles, ryhtyen julkisiin toimiin, julkisten töiden joukosta valiten, kehottaisimme toisiamme rakennuspuuhiin,[168] joko linnan muurien tai laivaveistämöiden tai temppelien suuriin rakennuksiin, eikö meidän tulisi tutkia ja tarkastaa itseämme, ensiksi ymmärrämmekö rakennustaidetta vai emmekö ymmärrä ja keltä olemme sen oppineet — vai kuinka?

Kallikles. Totta kai.

Sokrates. Ja eikö toiseksi sitäkin, olemmeko koskaan yksityisesti salvoneet mitään rakennusta joko jollekkin ystävällemme tai itsellemme ja onko se salvos kaunis vai ruma? Ja jos tutkiessamme huomaamme meillä olleen oivat ja mainiot mestarit opettajina ja rakentaneemme monta kaunista rakennusta joko yhdessä heidän kanssaan tai heidän opistaan päästyämme omin päinkin, silloin ja sellaisina menettelisimme järkevästi, jos ryhtyisimme yleisiä rakennuksia laatimaan. Mutta jos emme voisi mainita mitään opettajaa, jota meillä on ollut, eikä mitään laatimaamme rakennusta taikka jos voisimmekin näyttää useita, mutta kelvottomia, niin järjetöntä olisi meidän ruveta julkisiin rakennustöihin tai toisiamme siihen puuhaan kehottamaan. Onko tässä puheessa perää vai eikö?

Kallikles. On kyllä.

LXX. Sokrates. Ja eikö ole sama laita kaikissa muissakin asioissa? Jos me esim., ryhdyttyämme julkiseen toimeen, ikäänkuin olisimme kelpo lääkäreitä, kehottaisimme toisiamme siihen virkaan, kaiketi me ensin tarkastaisimme toisiamme, minä sinua ja sinä minua: "maltappas", sanoisit, "kuinka on Sokrateen oman terveyden tila? Tai onko vielä kukaan muu, orja tai vapaa, Sokrateen avulla parantunut jostain taudista?" — Ja samoin arvattavasti minäkin taas tutkisin sinua. Ja jos emme huomaisi kenenkään, ei täkäläisen eikä muukalaisen, ei miehen eikä naisen, meidän kauttamme tulleen terveemmäksi ruumiiltaan, eikö jumaliste, Kallikles, olisi tosiaankin naurettavaa, jos me menisimme niin pitkälle mielettömyyteen, että ennenkuin olisimme yksityisesti, tehnet monta työtä kuinka kulloinkin sattuisi, ja monta taas suorittaneet hyvin ja täten riittävästi harjaantuneet taiteeseen, me sananparren mukaan suurinta astiaa muovailemalla koettaisimme oppia savenvalurin-ammattia[169] ja ryhtyisimme itse julkiseen lääkärinvirkaan sekä muita siihen kehottaisimme? Eikö sinunkin mielestäsi olisi järjetöntä näin toimia?

Kallikles. Kyllä minusta.

Sokrates. Mutta nyt, sä miesten parhain, koska itse vast'ikään alat valtion toimia puuhata ja kehotat minua niihin sekä soimaat minua kun en niitä ahkeroi, emmekö tutkisi toisiamme niissä?[170] Kuuleppa, joko Kallikles on tehnyt jonkun kansalaisensa paremmaksi? Onko kukaan, ennen oltuaan paha, väärintekijä, hillitön ja hurja, Kallikleen toimesta tullut hyväksi ja jaloksi, joko muukalainen tai täkäläinen, orja tai vapaa? Sanoppa, Kallikles, mitä vastaisit, jos joku sinulta tätä tutkisi? Kenen ihmisen sanot sinä seurustelullas tehneesi paremmaksi? Viivytkö vastaamasta, jos on olemassa jotain tämmöistä tekoasi siltä ajalta, kuin vielä toimit yksityisenä, ennenkuin ryhdyit julkisiin toimiin?

Kallikles. Sinä olet kiistanhaluinen, Sokrates.

LXXI. Sokrates. En minä kysy kiistanhalusta, vaan koska todellakin tahtoisin tietää, millä tavoin sinä arvelet että valtion asiat olisivat meillä hoidettavat. Aiotko sinä, ryhdyttyäsi valtion toimiin, pitää huolta mistään muusta, kuin että me kansalaiset tulisimme niin hyviksi kuin suinkin? Vai emmekö jo usein olleet yhtä mieltä siinä, että valtiomiehen on sitä puuhattava? Olimmeko yhtä mieltä vai emmekö? Vastaa! Me oltiin yhtä mieltä — vastaan minä sinun puolestasi. Jos siis kunnon miehen tulee toimittaa yhteiskunnalleen tämä etu, niin muistappa vielä noita miehiä, jotka vähän aikaa sitte mainitsit minulle, ja sano näyttävätkö he vieläkin sinusta olleen oivia valtiomiehiä, nuo Perikles, Kimon, Miltiades ja Themistokles?

Kallikles. Kyllä minusta.

Sokrates. Jos he olivat hyviä, eikö ole selvä että he kukin puolestaan tekivät kansalaisensa huonommista paremmiksi ihmisiksi? Tekivätkö he sen vai?

Kallikles. Tekivät.

Sokrates. Siis silloin kun Perikles ensin alkoi esiintyä julkisuudessa, olivat Athenalaiset huonompia kuin milloin hän puhui viimeisiä kertoja?

Kallikles. Niin kai.

Sokrates. Älä sano "kai" ystäväni, vaan: välttämättä, sen mukaan mitä on oikeaksi myönnetty, jos kerran Perikles oli oiva valtiomies.

Kallikles. No mitäs siitä sitte?

Sokrates. Ei mitään. Mutta sanoppa minulle vielä tuon lisäksi tämäkin: mainitaanko Athenalaisten Perikleen kautta tulleen paremmiksi vai päinvastoinko peräti turmeltuneen hänen vaikutuksestaan? Sitä olen minä kumminkin kuullut sanottavan, että Perikles teki Athenalaiset laiskoiksi, aroiksi, laverteleviksi ja rahanhimoisiksi, hän kun ensiksi saattoi heitä palkasta palvelemaan valtiota.[171]

Kallikles. Sen olet Sokrates kuullut niiltä joiden korvat on rikki ruhjotut.[172]

Sokrates. Enpä olekkaan sitä kuullut, vaan tiedän sen varmasti niinkuin sinäkin, nimittäin että Perikles alussa nautti hyvää mainetta eivätkä Athenalaiset nostaneet mitään häpeällistä kannetta häntä vastaan, niinkauan kuu he olivat huonompia;[173] mutta sittekun he hänen kauttansa olivat tulleet hyviksi ja kunnollisiksi, loppupuolella Perikleen elämää, tuomitsivat he hänet rahankavalluksesta,[174] olivatpa vähällä rangaista häntä kuolemalla, ilmeisesti sentähden että hän oli huono mies.

LXXII. Kallikles. Entäs sitte? Senkötähden Perikles oli huono?

Sokrates. Huonona ainakin sitä aasien, hevosten ja härkäin vartiaa pidettäisiin, joka saatuaan hoitoonsa nuo elukat semmoisina, ett'eivät purreet, potkineet tai puskeneet häntä, sitten antoi niiden niin villiintyä, että rupesivat kaikkea tätä tekemään. Vai eikö se mielestäsi ole kehno kaitsija, olkoon minkä eläimen tahansa, joka saatuaan elukat haltuunsa kesympinä, jättää ne villimpinä kuin ne olivat saataessa?

Kallikles. Kyllä niin — puhuakseni sinulle mieliksi.

Sokrates. Sanoppa sitte sekin minun mielikseni: kuuluuko ihminenkin eläinkuntaan vai eikö?

Kallikles. Kuinkas muuten?

Sokrates. Eikö Perikles kainnut ihmisiä?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Kuinkas? Eikös heidän siis, kuten äsken myönsimme, olisi pitänyt hänen hoitonsa alla tulla vääremmistä oikeamielisemmiksi, jos hän hyvän valtiomiehen tavoin olisi heistä huolta pitänyt?

Kallikles. Kaiketi.

Sokrates. Eivätkö oikeamieliset ole sävyisiä, niinkuin Homeros sanoo?[175] Vaan mitä sinä sanot? Onko niin?

Kallikles. On.

Sokrates. Mutta Perikles tekikin heidät hurjemmiksi kuin minä hän ne haltuunsa sai, jopa häntä itseänsä vastaan, jota hän ei suinkaan olisi suonut.

Kallikles. Tahdotko, että myönnän sen sinulle?

Sokrates. Jos mielestäsi puhun totta.

Kallikles. Olkoon sitte niin.

Sokrates. Ja jos hän saattoi heidät hurjemmiksi, eikö hän tehnyt heitä vääremmiksi ja huonommiksi?

Kallikles. Olkoon menneeksi.

Sokrates. Ei Perikles siis tämän perustelun mukaan ollut mikään hyvä valtiomies.

Kallikles. Niin ainakin sinä sanot.

Sokrates. Etkä, totta Zeus, sinäkään toisin sano sen mukaan mitä olet myöntänyt. Sanoppa minulle taas Kimonista: eivätkö ne, joita hän hoiti, liuskaäänestyksellä ajaneet häntä maasta,[176] ettei heidän kymmeneen vuoteen tarvitsisi kuulla hänen ääntänsä? Ja eivätkö he tehneet samoin Themistokleen[177] ja tuominneet häntä vielä maanpakoon? Mutta Miltiadeen, Marathonin voittajan, tuomitsivat he maanrotkoon syöstäväksi; syösty hän olisi, ellei prytaani ehtinyt estämään. Ja kuitenkin — jos he olisivat olleet kelpo valtiomiehiä, kuten sinä väität, eivät he koskaan olisi tämmöistä kokeneet. Tai ehkä hyvät valjakonajurit eivät alussa putoakkaan vaunuista, vaan vasta sitten kun ovat jo hevosia hoitaneet ja itse oppineet oiviksi ajajiksi, tipahtavat he tielle. Ei ole asianlaita niin valjakonajossa eikä missään muussakaan toimessa. Vai miten sinusta näyttää?

Kallikles. Ei minusta kumminkaan niin näytä.

Sokrates. Todet olivat siis, kuten näkyy, nuo edelliset sanamme, ettemme tiedä yhdenkään miehen valtiossamme olleen oivan valtiotoimissa. Sinä myönsit tosin ettei nykyisistä kukaan ole oiva, mutta arvelet niitten olleen ennen ja esitit nuo miehet malliksi. Mutta nyt on käynyt ilmi, että he olivatkin samalla kannalla kuin nykyiset, jotenka siis he, jos olivat puhujia, eivät ole käyttäneet tosiperäistä puhetaitoa — sillä silloin he eivät olisi kukistuneet eikä myös tuota mielistelevää.

LXXIII. Kallikles. Mutta eipä vain kukaan nykyisistä valtiomiehistä, Sokrates, likimainkaan pysty semmoisia mainioita töitä tekemään, kuin he tekivät jok'ainoa.

Sokrates. En minäkään, sä kumman miesi, moiti heitä, mikäli he olivat valtion palvelijoita;[178] näyttävätpä he minusta olleenkin parempia palvelijoita kuin nykyiset ja paremmin kyenneen hankkimaan yhteiskunnalle mitä se milloinkin hallisi. Mutta mitä tulee himojen ohjaamiseen toisanne päin ja siihen ettei niille suoda valtaa, vaan että kansalaisia taivutellaan ja ja pakotetaan siihen, josta he voivat tulla paremmiksi — siinä he suoraan sanoen eivät ollenkaan eronneet näistä nykyisistä. Ja tämä on kuitenkin hyvän valtiomiehen ainoa tehtävä. Mutta laivoja ja linnanmuureja ja satamarakennuksia ja paljo muuta semmoista, niitä minäkin myönnän heidän olleen aimommat hankkimaan kuin nykyisten. Mutta me menettelemme, sinä ja minä, sangen naurettavasti tässä haastellessamme. Kaiken aikaa, minkä keskustelemme, me ehtimiseen kierrämme samaa piiriä, emmekä ymmärrä toisiamme, mitä sanomme. Minä luulen sinun jo monesti myöntäneen ja oivaltaneen, että tämä puuhailu niin sieluun kuin ruumiiseen nähden on kahdellainen; toinen on palvelevainen, niin että sen kautta voidaan hankkia ruumiillemme, jos sen on nälkä, ruokaa, jos se janoo, juomaa, jos se kärsii vilua, vaatteita, vaippoja, kenkiä ja muita mitä ruumis kaipaa ja haluaa. Puhun sinulle tahallani näitten samojen vertauskuvien kautta, jotta helpommin ymmärtäisit minua. Jos nyt joku kykenee näitä keinoja hankkimaan, ollen joko vähin-erinmyyjä tai tukkukauppias tai näitä tavaroita valmistava ammattimies — leipuri, ruoanlaittaja, kankuri, suutari tai nahkuri —, ei ole kumma, jos hän tämmöisenä itse mielestään luulee olevansa ruumiin holhoja, ja muutkin sitä luulevat, nim. ne jotka eivät tiedä, että kaikkien noiden ammattien ohessa on olemassa voimistelu- ja lääketiede, jotka todellisesti ovat ruumiin holhojat ja joiden tuleekin hallita kaikkia muita ammattitaitoja ja käyttää heidän työtänsä hyväkseen, sentähden että he tietävät mikä ruoissa ja juomissa on tuo hyödyllinen tai vahingollinen ruumiin kuntoon nähden, mutta nuo muut kaikki eivät tiedä sitä ollenkaan. Sentähden ne ovatkin ruumiin hoitoon nähden orjan arvoisia, palvelevia ja epävapaita, nuo muut taidot, vaan voimistelu ja lääketaide ovat oikeutta myöten niiden hallitsijat. Että samoin on laita sieluunkin nähden, sen näytät sinä mielestäni toisinaan ymmärtävän, kun siitä puhun, ja myönnät sen ikäänkuin tajuten mitä tarkoitan; mutta heti jälkeen tulet taas ja sanot, että tässä kaupungissa on ollut jaloja ja kunnollisia ihmisiä valtiomiehinä; ja kun kysyn sinulta, ketkä, näytät minusta tuovan esiin miehiä jotka ovat aivan samalla kannalla yhteiskunnan suhteen, kuin jos kysyessäni, ketkä voimistelun alalla ovat olleet tai vieläkin ovat oivia ruumiin holhojia, sinä täyttä totta vastaisit: leipuri Thearion, sikelialaisen keittokirjan kyhääjä Mithaikos ja ravintoloitsija Sarambos:[179] sillä nämäthän ovat verrattomia ruumiin holhojia, kun yksi heistä hankkii mainion hyvää leipää, toinen ruokia, kolmas viiniä.

LXXIV. Kenties närkästyisit nyt,[180] jos sanoisin sinulle: mutta hyvä mies, ethän sinä ollenkaan ymmärrä voimistelua! Mainitset vain minulle palvelijoita, tuollaisia himojen tyydyttäjiä, jotka eivät yhtään älyä mikä näissä asioissa on hyvää ja jaloa, vaan, jos niin sattuu, apattavat ihmiset täyteen ja lihottavat heitä paksuiksi, saaden heiltä kiitokset palkaksi, mutta lopuksi hävittävät heiltä entisetkin lihat. Mutta ihmiset tietämättömyydessään eivät syytä noita syöttäjiä ja juottajia taudeistaan ja lihaksiensa surkastumisesta, vaan kun tuo tuonainen turpeus jonkun ajan mentyä vetää perässään taudin, niinkuin luonnollista on, koska se ei ole syntynyt terveellisellä tavalla, silloin syyttävät ja soimaavat he niitä, jotka silloin sattumalta ovat heidän luonaan heitä neuvomassa, ja koettavat jos mahdollista tehdä heille pahaakin; mutta noita edellisiä ystäviään, jotka ovat kaiken pahan syy, he kiittelevät ja ylistävät. Ihan samoin sinäkin, Kallikles, nyt menettelet. Sinä ylistät ihmisiä, jotka syöttivät Athenalaisille mitä herkkuja he ikinä halusivat, jonka takia heidän kehutaan tehneen kaupungin suureksi, eikä huomatakkaan että tuo noiden entisten luoma suuruus on vain turpumusta ja että ihon alla märkähaava äilehtii. Sillä satamilla, laivaveistämöillä, muureilla, tulleilla ja muulla semmoisella rojulla he kyllä ovat täpänneet täyteen kaupungin, mutta mielenmaltin ja oikeuden he syytivät syrjään. Vaan kun taudin puuska kerran tulee, rupeavat he syyttämään silloisia neuvonantajiaan; mutta Themistoklesta, Kimonia ja Periklestä, noita vammojensa alkusyitä, he ylistelevät. Luultavasti he silloin ahdistavat sinuakin, ellet ole varuillasi, ja ystävääni Alkibiadesta, kun he paitsi uutta hankkimaansa menettävät entisenkin mahtavuutensa, vaikka ette olleetkaan syypäät vahinkoon, vaan ehkä ainoastaan siihen myötävaikuttamassa. Mutta onpa eräs järjetön asia, jonka sekä näen nykyään tapahtuvan että kuulen entisinäkin aikoina tapahtuneen. Jos yhteiskunta kohtelee jotakuta valtiomiestään ikäänkuin väärintekijää, silloin huomaan heidän siitä närkästävän ja haikeasti valittavan, että heidän käy kovin pahasti: vaikka ovat tehneet valtiollensa niin paljon hyvää, kukistaa tuo heidät vääryydellä; niin kuuluu heidän puheensa — mutta se on kaikki valhetta. Sillä ei yhtäkään valtion esimiestä milloinkaan vääryydellä kukista se yhteiskunta, jota hän johtaa.[181] Taitaa olla sama laita niiden jotka ovat olevinaan valtiomiehiä, kuin niiden jotka kehuvat olevansa sofistoja.[182] Sillä sofistat, ehkä muuten ovatkin viisaita, tekevät kuitenkin yhdessä kohden hassusti: vaikka kehuvat olevansa hyveen opettajia, soimaavat he kuitenkin usein oppilaitaan, että nämä tekevät heille vääryyttä, kun riistävät heiltä palkan eivätkä muutenkaan osota heille kiitollisuutta siitä hyvästä mitä ovat saaneet heiltä kokea. Ja mikähän voi olla järjettömämpää kuin tällainen puhe? Mitenkä hyviksi ja oikeiksi tulleet ihmiset, joista heidän opettajansa ovat ottaneet pois vääryyden, antaen heille sijaan oikean mielen, voivat tehdä toiselle vääryyttä sillä (vialla) jota heissä ei enää ole? Eikö tuo sinusta näytä järjettömältä, veikkoni? — Tosiaan Kallikles, pakotitkin minun pitämään koko esitelmän, kun et tahtonut vastata.[182 b]

LXXV. Kallikles. Etkö sinä osaa puhua, ellei sinulle vastata?

Sokrates. Näynhän osaavankin; venytän kuitenkin puheeni niin pitkiksi, kun et sinä tahdo minulle vastata. Mutta sanos nyt sentään, veikkoni, ystävyyden jumalan takia, eikö sinusta näytä mielettömältä, että henkilö, joka väittää tehneensä jonkun hyväksi, moittii, että tämä, tultuaan hänen toimestaan hyväksi ja ollen sitä, kuitenkin on pahanilkinen?

Kallikles. Näyttää se niin minustakin.

Sokrates. Etkö ole kuullut niiden, jotka kehuvat kasvattelevansa ihmisiä hyveeseen, niin nurkuvan?

Kallikles. Olen kyllä. Mutta mitäs kannattaa puhua noista mitättömistä ihmisistä?[183]

Sokrates. Ja mitäs kannattaa puhua niistä, jotka vaikka kehuvat johtavansa yhteiskuntaa ja pitävänsä huolta siitä, että se olisi mitä parhain, kuitenkin taas, kun niiksi käy, soimaavat sitä muka peräti kelvottomaksi? Luuletko heidän mitenkään olevan noita paremmat? Sofista ja kansanpuhuja ovat ihan samaa maata, miekkoseni, tai ainakin, kuten virkoin Polokselle, hyvin liki toisiaan ja samaa laatua. Mutta sinä, kun et tarkemmin asiaa tiedä, arvelet toista, puhujan tointa eli retoriikkaa, ylen ihanaksi, mutta halveksut toista. Mutta todenperää sofistiikka onkin retoriikkaa etevämpi, samassa määrin kuin lainsäädäntö voittaa tuomarintoimen ja voimistelu lääketieteen.[L] Ja minun ymmärtääkseni juuri kansanpuhujain ja sofistain vähimmin sopisi soimata sitä esinettä, jota he itse kasvattavat, että se on muka häjy heitä kohtaan, tai, jos he niin tekevät, soimaavat he itseään, etteivät olekkaan yhtään hyödyttäneet niitä joita he sanovat hyödyttävänsä. Eikös asia ole niin?

Kallikles. Kaiketi.

Sokrates. Ja heidänpä juuri sopisikin ilmaiseksi ja palkkaa vaatimatta panna alttiiksi hyvän työnsä, jos he tosia lupaisivat.[184] Sillä kelle toisenlaatuinen hyvätyö on tapahtunut, ken esimerkiksi urheilumestarin toimesta on oppinut nopeasti juoksemaan, hän ehkä tältä kiitollisuutensa kieltää, jos urheilumestari jättää asian hänen valtaansa eikä, ennalta sovittuaan hänen kanssaan palkasta, mikäli mahdollista peri palkkaansakkin samalla kuin hän opettaa tuolle nopeutta. Sillä eivät ihmiset luullakseni riko hitaudesta, vaan väärämielisyydestä. Eikö niin?[185]

Kallikles. Niin.

Sokrates. Jos siis joku ottaa toiselta pois juuri tuon, väärän mielen, ei ole pelättävä, että tämän puolelta koskaan tapahtuu hänelle mitään vääryyttä, vaan hän yksin voi turvallisesti antaa hyväntyönsä alttiiksi, jos hän todella kykenee tekemään ihmiset hyviksi. Eikö totta?

Kallikles. Kyllä niin.

LXXVI. Sokrates. Sentähden nähtävästi ei olekkaan häpeällistä ottaa maksua hyväin neuvojen antamisesta muissa asioissa, niinkuin esim. taloa rakennettaessa tai muita taitoja kysyttäessä.

Kallikles. Nähtävästi.

Sokrates. Mutta siinä kysymyksessä, millä tavoin ihminen voipi tulla niin hyväksi kuin suinkin ja paraiten hoitaa taloansa tai yhteiskuntaa, katsotaan häpeälliseksi ettei tahdo toista neuvoin opastaa, ellei saa rahaa.[186] Vai kuinka?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Ja syy siihen onkin selvästi se, että tämä hyvätyö on laatuansa ainoa, joka hyvää työtä kokeneessa herättää halun itsekkin puolestaan hyvää tekemään. Ja niinpä se näyttää olevan hyvä merkki, että joku on hyvää tehnyt, jos hän siitä saa kokea hyvää takaisin. Jos ei, on se huono merkki. Onko asia näin?

Kallikles. On.

Sokrates. Kummalla tavalla yhteiskunnasta huolta pitämään sinä siis kehotat minua?[187] Määrää se minulle! Silläkö, että taistelen saadakseni Athenalaiset niin hyviksi kuin suinkin, ikäänkuin lääkärinä heitä hoivaten, vai palvelemallako heitä ja puhelemalla heille heidän mielikseen? Sano minulle totuus, Kallikles! Sillä niinkuin aloit olemalla avomielinen minulle, olet velvollinen myöskin loppuun asti suoraan sanomaan ajatuksesi. Lausuppa siis nytkin selvään ja ujostelematta.

Kallikles. Sanonpa siis: sinun tulee heitä palvella.

Sokrates. Mielistelijäksikö siis kehotat minua rupeamaan, sä jalo mies?

Kallikles. Vaikkapa mysialaiseksi orjaksi,[188] jos niin mielit, Sokrates; sillä jos et sitä tee, niin —

Sokrates. Älä kerro toistamiseen, mitä jo usein olet sanonut, että kuka vain tahtoo, tappaa minut, muuten täytyy minunkin taas uudestaan sanoa, että silloin katala tappaa kelpo miehen. Älä myöskään sano, että hän riistää tavarani, jos minulla mitään lie, jottei minun taas tarvitse sanoa sinulle, että hän sen otettuaan ei osaa sitä mihinkään käyttää; vaan niinkuin hän sen vääryydellä anasti, samoin hän sen väärin käyttää; ja jos väärin, niin rumasti, jos rumasti, niin pahasti.

LXXVII. Kallikles. Näytpä tosiaankin, Sokrates, uskovan, ettei mikään tämmöinen voisi sinua kohdata, ikäänkuin asuisit kaukana ihmisten jaloista eikä sinua voisi vetää oikeuteen ehkä hyvinkin huono ja viheliäinen ihminen.

Sokrates. Perin ymmärtämätön minä siis tosiaankin olen, Kallikles, jollen usko että tässä kaupungissa mikä tahansa voi kohdata ketä hyvänsä. Sen kuitenkin tiedän varmaan, että jos joudun oikeuden eteen jonkin niiden vaarojen alaiseksi, joita minulle mainitsit, niin oikeuteen haastajani on katala mies, sillä ei kukaan kunnon ihminen vedä viatonta oikeuteen. Eikä sekään olisi outoa, jos minut tuomittaisiin kuolemaan. Tahdotko että sanon sinulle, miksi sitä odotan?[189]

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Minä luulen ainoastaan muutamain harvain Athenalaisten kanssa, etten sanoisi yksin, harjoittavani tosi valtiotaitoa ja ainoana nykyajan ihmisistä todellisesti harrastavani (ajavani) yhteiskunnallisia asioita. Koska siis en sovita sanojani, mitä milloinkin puhun, ihmisten mieliksi, vaan esitän ne sen mukaan mikä on parasta, vaan ei sulotunteisinta, ja kosk'en tahdo tehdä mitä sinä minulle suosittelet, noita rikkiviisaita temppuja, niin ei minulla oikeuden edessä tule olemaan mitään sanottavaa. Ja minun täytyy sanoa vieläkin, mitä jo lausuin Polokselle: minä tulen tuomittavaksi, niinkuin lääkäri tuomittaisiin lasten käräjissä, keitturin ollessa syyttäjänä. Sillä ajatteleppa, mitähän tämmöinen mies semmoisten tuomarien eteen jouduttuaan, voisi puhua puolustuksekseen, jos häntä syytettäisiin näin: "lapset, tuo mies on tehnyt paljon pahaa teille kaikille, ja semminkin nuorimpia teistä hän turmelee leikellen ja polttaen; laihduttamalla ja läkähdyttämällä hän saattaa heitä tuskastumaan: hän juottaa teille mitä karvaimpia juomia ja pakottaa teitä isoomaan ja janoomaan, aivan toisin kuin minä joka annoin teidän syödä ja juoda jos joitakin herkkuja ja makupaloja". Mitä luulet lääkärin, semmoiseen hätään jouduttuaan, voivan sanoa? Tai jos hän sanoisi totuuden: "voi lapset! tämän kaiken tein minä terveytenne takia", — minkä melun luulet että tuonlaiset tuomarit ja lautamiehet silloin nostaisivatkaan? Eiköhän suuren?

Kallikles. Luultavasti; ymmärtäähän sen.

Sokrates. Etkö luule, että tuo lääkäri olisi pahemmassa kuin pulassa, mitä tehdä tai sanoa?

Kallikles. Kyllä vaan.

LXXVIII. Sokrates. Aivan samoin minunkin kävisi, sen tiedän, jos joutuisin oikeuden eteen. Sillä en minä tietäisi mainita mitään nautintoja, joita olen heille hankkinut, jommoisia he pitävät hyväntekoina ja ansioina — vaikka en minä kadehdi noita ilontekijöitä enemmän kuin niitäkään joille ilot tehdään. Ja jos minua syytettäisiin että turmelen nuorukaisia, saattamalla heitä pulaan, tai että solvaisen vanhempia ihmisiä lausumalla heille karvaita sanoja yksityisesti tai julkisesti, niin en saattaneisi minä sanoa niinkuin tosi on: "kaiken tämän teen ja sanon minä, tuomarit, täydellä syyllä ja teidän hyväksenne", enkä mitään muutakaan. Ja niinpä jäisi kärsittäväkseni mitä vain sattuisi.

Kallikles. Onko siis, Sokrates, mielestäsi sen ihmisen laita hyvä, jonka täytyy yhteiskunnassa elää semmoisessa tilassa eikä kykene itseänsä auttamaan?

Sokrates. Onpa kyllä, jos hänellä vain on se yksi, jonka jo monasti myönsit hyväksi, jos hän nim. on varannut itselleen sen avun, ettei hän ole puhunut eikä tehnyt mitään väärää ihmisiä eikä jumalia vastaan. Sillä sellainen itsensä auttaminen, sen myönsimme jo monta kertaa, on kaikista paras. Jos nyt joku näyttäisi toteen, etten minä kykene tämmöistä apua en itselleni enkä toisille toimittamaan, häpeisin minä pahanpäiväisesti, joko vikani tuotaisiin ilmi useampain tai harvempain edessä tai jopa kahden keskenkin; ja jos minun tämän taitamattomuuteni tähden täytyisi kuolla, olisin siitä kovin pahoillani. Mutta jos minun täytyisi henkeni menettää sen takia että minulta puuttuu tuo mielistelevä puhetaito, niin tiedänpä varmaan, että näkisit minun keveästi kestävän kuoleman. Sillä kuolemata semmoisenaan ei kukaan pelkää, joka ei ole peräti järjetön ja pelkurimainen, mutta pahaa tekoa hän pelkää. Sillä tulla Tuonelaan, sielu monen synnin rasittamana, se on vihoviimeinen onnettomuus. Jos sallit, tahdon, näyttääkseni näin olevan, jutella sinulle erään tarinan.

Kallikles. No, koska muutoinkin olet itse saattanut puheet perille, niin puhu tämäkin lopuksi.

LXXIX. Sokrates. Kuuleppa sitte, kuten on tapana sanoa, varsin somaa kertomusta, jota sinä, arvatenkin, pidät satuna, mutta minä tositarinana.[190] Sillä totena kerron sinulle sen, mitä nyt olet kuuleva. Kuten Homeros kertoo,[191] jakoivat Zeus, Poseidon ja Pluton keskenään valtakunnan, perittyään sen isältänsä. Kronoksen aikana vallitsi ihmisten suhteen se laki, joka yhä vielä ja ainakin on voimassa jumalain kesken, että se ihminen joka on elänyt ikänsä vilpittömästi ja hurskaasti, pääsee kuoltuansa Autuasten saarille[192] ja asuu siellä kaikesta kurjuudesta erillään onnellisuuden helmassa, vaan nurjasti ja jumalattomasti elänyt joutuu koston ja rankaisun vankilaan, jota sanotaan Tartaroksi. Näiden tuomareina oli Kronoksen ja ensi alussa Zeuksenkin hallitessa eläviä, tuomiten eläviä samana päivänä jolloin heidän oli elämästä eroaminen. Huonosti ne silloin tuomiot laadittiin.[193] Menivätpä silloin Pluton ja Autuasten saarien hoitomiehet Zeuksen eteen valittamaan, että heille tuli kumpaankin paikkaan sopimattomia ihmisiä [= jotka eivät olleet paikallaan siellä minne olivat tulleet]. Lausui siihen Zeus: "minäpä teenkin lopun siitä menosta. Nyt tuomiot laaditaan huonot, kun tuomittavat tuomitaan vaatteet yllä, sillä he tuomitaan vielä eläissään. Monella — sanoi hän — on paha sielu, mutta on verhonaan kaunis ruumis, jalo sukuperä ja rikkaus; ja kun tuomio pidetään hänestä, tulee saapuville joukko vieraita-miehiä todistamaan, että hän on elänyt nuhteettomasti. Tästä tuomarit ällistyvät, semminkin kun he itsekkin verhottuina istuvat oikeutta ja heillä on silmät, korvat ja koko ruumis verhona sielunsa edessä. Tämä kaikki on nyt heillä haittana, omat sekä tuomittavien pukuverhot. Ensiksikin, puhui Zeus, on siitä loppu tehtävä, että ihmiset edeltäpäin tietävät kuolinpäivänsä; sillä tähän saakka ovat he sen tienneet. Prometheusta[194] onkin jo käsketty lakkauttamaan heiltä tämä tieto. Toiseksi he ovat tuomittavat riisuttuina alasti kaikista noista: vasta kuoltuaan pitää heitä tuomittaman. Ja tuomarinkin pitää olla ruumiista riisuttuna, kuolleena, ja paljain sieluin katsoa kunkin vainajan paljasta sielua, heti kun tämä kuoltuaan on jäänyt erilleen kaikista heimolaisistaan ja jättänyt kaiken tuon korunsa maan päälle, jotta siitä syntyisi oikea tuomio. Minä kun tiesin nämät asiat ennen teitä, olenkin jo säätänyt tuomareiksi kolme poikaani, kaksi Aasiasta, Minoksen ja Rhadamanthyksen, yhden Euroopasta, Aiakon. Niin pian siis kun nämä ovat päivänsä päättäneet, käyvät he oikeutta istumaan Manalan alanteella[195] tienhaarassa, josta erkanee kaksi tietä, toinen autuasten saarille, toinen Tartaroon. Ja Aasiasta tulleet on Rhadamanthys, Euroopasta tulleet Aiakos tuomitseva. Minokselle annan ylituomarin kunniaviran ratkaista asiat, milloin nuo kaksi muuta jostakin epäröivät, jotta päätös, kumpaa tietä ihmisten kunkin on kuljettava, sukeuisi mitä tarkimmin oikeuden mukaan." —

LXXXI. Tämän tarinan olen minä, Kallikles, kuullut ja uskonkin sen olevan totta; ja siitä arvelen ma jotain tämäntapaista johtuvan.[196] Kuolema ei ole mielestäni mitään muuta kuin näiden kahden kappaleen, sielun ja ruumiin erkaneminen toisistaan. Mutta niiden erottuakin toisistaan, säilyttää kumpikin oman ololaatunsa[197] miltei samana kuin se sillä oli ihmisen vielä eläessä: ruumis oman luontonsa sekä saamansa hoidon ja kokemiensa vaiheiden vaikutukset ilmi selvinä. Niinpä jos joku eläessään oli iso kooltaan, joko luonnosta tai ravinnon johdosta tai kummastakin, on hänen ruumiinsa kuoltuaankin iso; jos ruumis eläessään oli paksu, on se kuolleenakin paksu, ja samoin muissakin kohdin. Jos joku esim. kasvatti pitkää tukkaa, on ruumiskin vielä pitkätukkainen. Jos hän taas oli raipattu lurjus ja hänellä eläissään oli ruumiissaan iskujen jälkiä, vitsojen tai muiden haavain jättämiä arpia, ovat nämä vielä nähtävänä kuolleenkin ihossa; ja jos jonkun jäsenet eläissään olivat ruhjoutuneet tai tiloiltaan vääntyneet, nähdään kuolleen ruumiissa vielä samat viat. Sanalla sanoen: millaiseksi kukin eläissään oli ruumiiltaan laatiutunut, siitä näkyy selvästi merkit kokonaan tai enimmäkseen vielä jonkun aikaa hänen kuoltuaankin. Aivan samoin luulen minä asian laidan olevan sieluunkin nähden, Kallikles. Sittekun siltä ruumis on riisuttu, ilmaantuu siinä selvinä kaikki sen synnynnäiset ominaisuudet sekä ne elämän ja vaiheiden vaikutukset, joita ihminen milloin mitäkin asiaa harrastamalla sai sielunsa omaksi.[198]

Kun vainajat siis saapuvat tuomarinsa eteen, Aasiasta tulleet Rhadamanthyksen eteen, niin Rhadamanthys seisahduttaen heitä tarkastelee kunkin sielua, tietämättä kenen se on. Siinä hän usein otettuaan tutkittavaksi suurkuninkaan tai jonkun muun kuninkaan tai mahtimiehen sielun, ei huomaa siinä yhtään tervettä paikkaa, vaan näkee sitä raipoilla raastellun ja sen olevan täpötäynnä haavain arpia, valhevalojen ja vääryyden jälkiä, jommoiset teot kaikki ovat painaneet ruman kuvansa sieluun; hän näkee, miten kaikki siinä on valheesta ja kerskailusta vinoon mennyttä eikä mikään ole suoraa, sentähden että se on kasvanut totuutta vailla: hän näkee sielun liiasta vallasta, hekumasta, ylpeydestä ja kohtuuttomuudesta kaikissa teoissa paisuneen peräti suhdattomaksi ja rumaksi. Tämän nähtyään tuomari panee semmoisen sielun häpeällä menemään suoraa päätä vankilinnaan, jonne tultuaan sen täytyy kärsiä asianmukaisia rangaistuksia.

LXXXI. Mutta jokaisen rangaistuksenalaisen, jota toinen oikeudenmukaisesti kurittaa, pitää joko itse siitä hyötyä, muuttuen paremmaksi, tai olla muille varottavana esimerkkinä, että muut, nähdessään hänen kärsivän mitä kärsineekin, pelästyisivät ja tulisivat paremmiksi.[199] Ne, jotka kärsien rangaistusta jumalilta tai ihmisiltä siitä hyötyvät, ovat semmoisia jotka hairahtuivat parannettaviin vikoihin; kuitenkin on heilläkin tuo hyöty ja apu saatavissa ainoastaan kipujen ja tuskien kautta, niin täällä kuin Tuonelassa: muilla keinoin ei voi vääryyden vallasta päästä. Mutta ketkä tekivät viho-viimeisiä vääryyden töitä ja semmoisten syntien takia pahenivat parantumattomiksi, niistä saadaan nuo varoitusesimerkit: itse he eivät enää hyödy rangaistuksistaan, ollen peräti paranemattomia, mutta muut saattavat siitä hyötyä, kun näkevät noiden rikostensa takia ijäti kärsivän mitä kovimpia, kipeimmin koskevia ja kamalimpia vaivoja, jopa suorastaan olevan esimerkeiksi riipustettuina tuonne Tuonelan vankilaan, väärintekijöille, joita sinne ehtimiseen tulee uusia, näytteiksi ja varottimeksi. Ja yksi näitä on myös Arkhelaos oleva, sen väitän, jos vaan Polos puhuu totta hänestä, ja ken hyvänsä muukin on samanmoinen hirmuvaltias. Niin luulenpa niiden paraasta päästä olevankin hirmuvaltiaita, kuninkaita, vallanpitäjiä ja valtiomiehiä, jotka joutuvat tuommoisiksi pelättimiksi, sillä rajattoman valtansa takia semmoiset helposti tekevät mitä julmimpia ja jumalattomimpia rikoksia. Todistaahan sitä Homeroskin: kuninkaiksi ja mahtimiehiksi hän kuvailee noita Tuonelassa ijankaiken rangaistavia, niinkuin Tantalosta, Sisyphosta ja Tithyosta.[200] Mutta Thersitestä, ja mitä lie muita ollut keskisäätyisiä, ei kukaan ole runoillut kovien rangaistusten kohtaamaksi, ikäänkuin parantumatonna; sillä eipä luullakseni tuon miehen vallassa olisikkaan ollut tehdä kovin suuria ja jumalattomia rikoksia, ja sentakia hän olikin onnellisempi niitä, joilla oli valtaa siihenkin. Ei, Kallikles: maan-mahtavien joukossa ne ihmiset ovat, jotka häjyimmiksi sukeutuvat. Eipä kuitenkaan mikään estä semmoistenkin seasta kunnon miehiä ilmestymästä; ja niitäpä sopiikin erinomaisesti kunnioittaa, sillä vaikeaa ja suuresti kiitettävää on, Kallikles, jos saatuaan suuren vallan tehdä vääryyttä, kuitenkin elää ikänsä vilpittömästi. Harvassa kyllä on semmoisia vallanpitäjiä; mutta koska niitä sentään on ollut täällä ja muualla muutamia, toivon niitä vastakin tulevan, miehiä kunnollisia siinä hyveessä, että rehellisesti hoitavat ja hallitsevat mitä heidän huostaansa on uskottu. Yksi semmoinen on päässyt varsin mainioksi muidenkin Helleenien kesken, Aristeides Lysimakhoksen poika. Mutta useimmat valtaherrat, ystäväni, yltyvät pahoiksi.

LXXXII. Kun siis, kuten sanoin, Rhadamanthys saa käsiinsä jonkun tuommoisen, ei hän tiedä miehestä mitään, kuka hän on, tai mikä sukujansa, ei muuta paitsi että hän on pahantapainen; ja sen nähtyään, panee hän vainajan menemään Tartaroon, merkittyään vain hänet, osotteeksi, näyttääkö tuo hänestä mahdolliselta parantaa vai parantumattomalta. Tultuaan sinne vainaja kärsii asianmukaisen rankaisunsa. Jos hän taas joskus näkee toisenlaisenkin sielun, joka on elänyt hurskaasti ja totuutta noudattaen, olkoon se yksityishenkilön tai jonkun muun sielu, etenkin sanon ma, Kallikles, filosoofin, joka eläissään hoiti omia tehtäviään, eikä puuhannut kaikenlaista muuta joutavaa,[201] ihastuu hän ja lähettää hänet Autuasten saarille. Samoin tekee myös Aiakos. Kumpikin heistä istuu oikeutta virkasauva kädessä.[202] Mutta Minos istuu ylikaitsijana, pitäen yksinään kultaista valtikkaa, kuten Homeron Odysseuskin kertoo hänet nähneensä:

"Käissään kultainen vapa, vainaillen lait sääsi".[203]

Tämmöiset tarinat siis, Kallikles, ovat saaneet minut uskomaan asiaa ja pidän vain silmällä sitä, että voisin esittää sieluni tuomarille niin terveenä kuin suinkin. Heittäen siis menemään arvot ja kunniat, joita suuri joukko ahnehtii, tähystelen yksin totuutta ja koetan todella päästä niin hyväksi kuin mahdollista, semmoisena elää sekä kerran aikani tultua kuollakkin. Ja kehotanpa kaikkia muitakin ihmisiä, mikäli voin, ja sinua varsinkin vuorostani kehotan, pyrkimään siihen elintapaan ja siihen kilvoitteluun,[204] jolle — niin väitän — ei mitkään kilpailut täällä vertoja vedä; ja soimaanpa sinua, että silloin et pysty auttamaan itseäsi, kun joudut tuon tutkinnon ja tuomion alaiseksi, josta äsken puhuin. Ei, vaan tultuasi tuomarisi, Aiginan pojan[205] eteen ja kun hän ottaa sinut tutkittavakseen, seisot sinä siellä, ihan niinkuin minä täällä, tyrmistyneenä, päätäsi huimaa, ja kukaties sinua sivalletaan korvillekkin häpäisevästi ja kunniaasi tahritaan jos jollakin tavalla.

LXXXIII. Ehkä arvelet sinulle tässä vain juteltavan vanhan mummon tarinoita, joita sinä halveksit. Eikä olisikkaan ihmeellistä, että niitä halveksit, jos voisimme jostain etsimällä löytää joitakin parempia tietoja. Mutta näethän nyt, että te kolme, vaikka olettekin viisaimmat nykyisistä Helleeneistä, sinä, Polos ja Gorgias, ette pysty todistamaan, että on toisin elettävä kuin niin, että siitä on hyötyä Manalassakin. Monta on tässä puhetta pidetty; niistä on muut kaikki kumottu, yksi ainoa on jäänyt horjumatta: se että vääryyden tekoa on enemmin kartettava kuin vääryyden kärsintää ja että ihmisen on ennen kaikkea huolta pitäminen, ei siitä että hän näyttäisi hyvältä, vaan että sitä todella olisi,[206] sekä yksityisessä että julkisessa elämässä; mutta jos joku rupee pahaksi jossain kohden, on hän kuritettava; ja lähinnä sitä hyvää että on oikeamielinen, tulee toisessa sijassa se, että semmoiseksi tullaan ja että kurituksen kärsimällä sovittaa syynsä; kaikkea mielistelyä sekä itseään että muita kohtaan, sekä harvoja että useita kohtaan, on kartettava; ja niin on puhetaidetta samoin kuin jokaista muutakin tointa käytettävä aina vain oikeuden hyväksi.

Usko siis minua ja seuraa minua sillä tiellä, jolla vaeltaen löydät onnen sekä eläissäsi että kuoltuasi, kuten tarinamme sen selittää. Ja älä siitä pidä väliä, jos joku sinua ylenkatsookin, muka mieletönnä, jopa jos niin tahtoo, viskelee päällesi lokaakin! Annappa, totta Zeuksen, tyynesti sinä hänen vaikka lyödä vasten kasvojasi häpeällisen iskun. Sillä eipä tosiaan mikään hirveä onnettomuus sinua kohtaa, jos todella olet jalo ja oiva, viljellen hyvettä. Ja kun näin yhdessä olemme sitä harjoitelleet, sitten vasta, jos niiksi näkyy, ryhdymme valtiotoimiin tai mitä muuta ehkä hyväksi näemme puuhaamaan. Siitä saamme sitten neuvotella, tultuamme kelvollisemmiksi neuvottelemaan kuin nykyään olemme. Sillä häpeä on, että me, ollen sillä kannalla millä ilmeisesti vielä olemme, näin poikamaisesti pöyhkeilemme, ikäänkuin olisimme jotakin, vaikk'emme edes ole yhtä mieltä samoista, jopa kaikkein tärkeimmistä asioista; siihen määrään me olemme oppia vailla. Turvatkaamme sentähden siihen aatteeseen, joka nyt on käynyt ilmi, ikäänkuin oppaaseen, joka osottaa meille, että paras elämäntapa on elää ja kuolla harjoittaen oikeutta ja muuta hyvettä. Tätä opasta siis seuratkaamme ja kehottakaamme muitakin siihen, vaan älkäämme tuota toista, johon sinä luotat ja minuakin neuvot; sillä se ei ole minkään arvoinen, oi Kallikles.

Selityksiä.

[Etupäässä Deuschle-Cron'in 4:nen painoksen mukaan.]

[1] Nim. tulla jälestäpäin, kun vaara ja melu jo on ohi.

[2] Athenalaisten mielestä ne olivat juhlapäiviä, joina Gorgias puhui. Ehkä tässä pilalla viitataan tuohon ylenmääräiseen ihastukseen. Puheenparsi katópin eortés = post festum. — Sokratesta "viivytti torilla" (pari riviä alemp.) hänen halunsa opettaa ihmisiä: vilkkailla liikepaikoillahan niitä vaivatta tapasi.

[3] Gorgias piti vain yhtenäisiä esitelmiä; ei siis ollut varma, rupeisiko hän myös keskustelussa käsitteitä selvittelemään. Reetorien loistopuheet ja Sokrateen dialektiikka eivät hyvin sopineet yhteen.

[4] Sokrates ja Khairephon ovat jutellessaan jo astuneet Kallikleen huoneen sisälle.

[5] Herodikos, Gorgiaan veli, ei ole sekoitettava toiseen samannimiseen lääkäriin Selymbriasta. Aristophonin veli oli kuuluisa Polygnotos maalari Thasoksesta.

[6] Polos latelee kuin kirjasta, tavoitellen foneetisilla figuroilla (paronomasia y.m.) komeaa tenhovaikutusta, mutta se on tyhjää valeintoa kaikki. Väitteet hälvenevät utuiseen epämääräisyyteen. — Mutta eipä hänen opettajansakkaan, Gorgias, kuten pian näkyy, kykene antamaan selviä ja tarkkoja määritelmiä. — Tekstin "jalointa taidetta" olisi oikeammin "kauniinta taid."

[7] "Keskusteleminen" (dialégestai) osottaa retoriikan vastakohdaksi pantua filosoofista taitoa varsin vaatimattomasti.

[8] Itsetyytyväisenä vertaa Gorgias itseään Homeron sankareihin. Nestoriksihan hänen ihailijansa häntä kutsuivatkin. — "Puhetaide", "puhetaituri": käytämme kaikkialla näitä supi suomalaisia nimityksiä tieteellisempien, mutta muukalaisperäisten "retoriikan" ja "reetorin" asemesta.

[9] Nim. eikö esimerkki ole oikein valittu, eikö toimen suhde esineeseen ole sama?

[10] Aritmetiikka on teoreetista lukuoppia, josta erotetaan käytöllinen luvunlasku, laskuoppi l. -taito (logistiké).

[11] Lautapeli (petteutiké) oli Kreikkalaisten kesken hyvin suosittua. Sen keksijäksi mainitaan Palamedes. Pelissä siirreltiin kivosia (pettoi) laudalla, joka oli jaettu ruutuihin. Peli oli monenlaatuista (pólis y.m.)

VI:n alku: Kun Sokr. tahtoo näyttää selviin, että useammalla taiteella saattaa olla yksi sukukäsite yhteisenä, mutta kuitenkin saattavat erota keskenään, on hänen tarpeen käyttää useampia esimerkkejä rinnakkain.

[12] Ehdotuksen tekijä kansankokouksissa kirjoitutti ensin ehdotuksensa pöytäkirjurin listaan, kunnes se puheenjohtajan käskystä luettiin julki kokoukselle. Jos samasta asiasta jo ennen oli tehty ehdotus, jätettiin jälkimmäisen alusta pois tavanmukaiset kaavalauseet ja sanottiin vain lyhyesti: muissa kohdin ehdotus sisältää samaa kuin sen tai sen ehdotus; siinä kohden puhuja vain on eri mieltä että — —.

[13] Laskuoppi voi toimia pelkillä parilla tai epäparilla luvuilla.

[14] Puheena on n.s. "skolion" eli laulu maljan ääressä, joka syntyi kun edellä laulanut henkilö kurottamalla kanteleen ja myrtinoksan vaati toista laulamaan. Nimi johdetaan s:stä skoliós (käyrä, mutkikas, vinkkuroiva) ja selitetään sen mukaan eri tavoin. Toiset arvelevat nimen aiheeksi sen, että laulunvuoro kiersi pöytää piirissä, toiset että se meni ristin rastin vieraasta toiseen; toiset ajattelevat säestävää säveltä, nómos skoliós, joka noudatti suurempaa vapautta kuin juhlallinen n. orthios; tahi laulujen runomittaa, joka ollen vanhin laji etupäässä logaoidista melos'ta, sai sen nimen kuusmittarunon vastakohdaksi. Laulu laskettiin suoraapäätä, valmistamatta, ja otti aiheekseen jonkun käytöllistä elämän viisautta lausuvan sananlaskun tai jonkun mainion miehen ylistyksen. Tässä mainittu pöytälaulu kuului seuraavasti:

Ygiainein men ariston andri thnatph, deuteron de phuan kalon genésthai, to de triton ploutein adólos, kai to tétarton 'eban meta ton philon.

Platon kertoo jotenkin tarkoin laulun sisällön, jättäen kuitenkin pois neljännessä sijassa tulevan onnen annin: "nauttia nuoruuden iloa ystävineen".

[15] Alkuteoksen sana demiourgós merkitsee alkuaan (Homerossa) jokaista julkisen, yleishyödyllisen toimen harjoittajaa, semmoista kuin lääkäri, tietäjä, laulaja, seppä. Myöhemmin sillä merkittiin "mestaria" eli jokaisen vapaan ammatin harjoittajaa.

[16] Tämä (paidotribes) opetti voimistelukoulussa (palaistra) poikia, kun taas gymnastés tiedeperäisesti johti täysikasvuisten sekä kilpataisteluissa esiintyvien ruumiinharjoituksia urheilukentällä (gymnásion).

[17] Tässäkin (alkutekstissä) huomaa, miten Gorgias tavoittelee anaphoran puhekuvaa sekä sanasointua asettamalla vierekkäin samanjuurisia ja samanpäätteistä sanoja (paronomasia, homoioteleuton). Muuten mainitsee hän kaunopuheisuuden kolme lajia: genus iudiciale, deliberativum ja oman alansa demonstrativum.

[18] peithous demiourgós (persuadendi opifex), "uskotusmestari" l. -seppä (vrt. runoseppä) samoin kuin muillakin aloilla on mestarinsa: taonnan mestari on seppä, terveyden tekijä lääkäri tai voimistelunjohtaja, aineellisen vaurastuksen mestari rahamies j.n.e. Itse nimitys ei lienekkään vasta Sokrateen sepittämä, vaan Gorgiaan omasta koulusta peräisin.

[19] Zeuxis, muinaisajan mainioimpia maalareita, Sokrateen aikalainen, oli syntyisin Herakleasta Ala-Italiassa. Hänen opettajansa Apollodoros sai nimen skiagraphos, "varjomaalari", syystä että hän oppi oikein jakelemaan varjot ja valot. Zeuxis piirteli kuvansa pehmeillä ääriviivoilla ja antoi niille vienon värittelyn. "Penelopea" kiiteltiin naisellisen sulouden perikuvaksi. — "— — hän maalaa ja miten" gráphon kai pos. Vaikeampi hyväksyä on lukuparsia g. k. pou, g. k. poi' ou y.m. M. Schanz'in: graphon; hae ou; (vai eikö niin?) olisi ehkä otollisin.

[20] Sokrates oli kysynyt, millainen puhetaiteen uskotus on. Siihen Gorgias, nojaten edelliseen selontekoonsa (VII:n luv. lopussa), vastaa aivan ulkopuolisesti, mainiten vain paikat ja henkilöt; mutta S. osaa senkin tiedon avulla päästä asian ytimeen. — Asiaa kehiteltäissä ilmenee omituisesti G:n arkuus ja myöstyväisyys vastakohtana entiselle itsetietoisuudelle.

[21] Oppimisen tulos on ymmärtämys (epistaeme), tieto. Tämän ja uskomisen l. luulon (pistis) välinen erotus on Platonin opissa tärkeä, ja siihen perustuu keskustelun kehitys tässäkin. Tiedossa yksinään on oloperäinen totuus, mutta luulo on subjektiivinen, usein pettyvä.

[22] "uskottamaan": hän ei osaa sanoa, miten asiat todella ovat, ainoastaan miltä ne näyttävät, semminkin kun kellon (klepsydra) tarkoin mittaama aika ei sallinut pitkältä puhua.

[23] Lääkeopin kehittyessä tieteisempään suuntaan, etenkin Asklepion pappien sitä viljellessä useilla eri paikoilla (Kos, Knidos, Rhodos y.m.), tuli tavaksi, että valtiot ottivat palvelukseensa palkattuja lääkäreitä. — Samalla kuin S. esimerkeillä koettelee puhetaiteen vastasaadun definitionin pätevyyttä, koettaa hän saada selville Gorgiaan oikean ajatuksen tutkimalla puhetaiteen arvoa ja siveellistä pontta.

[24] Sokrates on ihailevinaan puhetaiteen suurta merkitystä; Gorgias ei huomaa ivaa siinä, vaan iloissaan innostuu taidettansa sulin suin (laihaa ajatusta sanojen pauhinassa!) ylistämään, ja näin saa S. hänet houkutelluksi oikean mielensä ilmaisemaan.

[25] Lääkärit olivat samassa myös apteekareita; he parantelivat tauteja milloin itse keittämillään rohdoilla, milloin kirurgian keinoilla. He sekä leikkelivät että polttivat pois vammoja.

[26] Gorgias ei voi vastustaa viettelystä, jo säädetystä sukukäsitteestä poiketen, esittää kiisteleväin sofistaiu tapaan taidettansa jonkinlaisena taistotaitona, jossa pääasiana tavoitellaan vain omakohtaista kunniaa, huolimatta itse asiasta. Sanakiistasta tehdään tavallinen urheilu. Kuuluuhan olleenkin sofistoja, jotka osasivat yhtä uljaasti urheilla nyrkeillään kuin sanoilla. — Nyrkkitaistelu, paini ja molempain yhdistymä, n.s. pankration, menivät jo tavallisen voimistelun piiriä ulommas ja olivat atleettien taidon-alaa. Miekkailua ja muuta säännönmukaista asetaistelua harjoiteltiin vasta peloponnesolaissodan jälkeen.

[27] Puheena ovat tieteelliset keskustelut ja oppineet kiistat, joissa usein turhamainen kunnianhimo olla oikeassa sysää syrjään itse totuuden etson.

[28] Sokrateen ja Platonin kantaa kuvaava lause: totuuden tiedon valaisema järki antaa tahdolle ja toimelle oikean, siveellisen suunnan; järjen erehdyksestä tahtokin eksyy, synti sikiää.

[29] Gorgias mielisi jo päästä koko keskustelusta, vaikkei kehtaa sitä tunnustaa. Arvonsa mukaisemmin hän voi vedota kuulijoihin saadakseen syytä lopettaa. Hän pettyy kuitenkin toivossaan: kuulijat haluavat kuulla lisää, Kallikles kai siinä toivossa että puhe siirtyisi hänen alalleen, valtiotaitoon. Pelastaakseen kunniansa täytyy Gorgiaan jatkaa. Hän näkee asemansa horjuvan, mutta koettaa peräytyä kunnialla: supistamalla lausettansa yksityiskohtiin ("rahvaan kesken", "tässä kohden") koettaa hän ylläpitää sen pätevyyttä mutta Sokrates johtelee vain edelleen siitä. Hän ei salli G:n poiketa syrjään kiittelemään puhetaidetta, vaan pakottaa häntä pysymään asiassa: mikä on puhetaiteen olento ja tehtävä? Täten päästään tutkimaan tuon ylistetyn taiteen siveellistä arvoa.

[30] Kats. Cap. X.

[31] Ikäänkuin jokainen itsestään tai sattumalta tietäisi, mikä on siveellistä ja oikeaa! Näyttääpä Gorgiaalla itselläkin olleen hämärä käsitys siitä opista.

[32] Todistus perustuu siihen perusoletukseen, että hyve on ymmärtämistä. Todistetaan ex analogia. — Hakasten väliset puhevaihtelot on suomennettu vähän loogillisempaan muotoon korjatun alkutekstin mukaan. Mutta joskin ne jätetään pois, ei synny mitään häiriötä ajatusjuoksuu ymmärtämiselle.

[33] Polos työnnäikse taaskin kenenkään pyytämättä keskusteluun auttamaan opettajaansa, jonka Sokrates — niin hän luulee — kavalasti on viekoittanut ansaan. Että S. vain etsii totuutta eikä voittoansa väittelyssä, sitä rajumielinen nuorukainen ei ota huomatakseen. Moittimalla Sokratesta sivistymättömäksi todistaa hän omaa älyttömyyttään. Poloksen puheet ja tuumat oikein ilmaisevat, kuinka vähän sivistävää voimaa retoriikassa oli, kuinka vähän siitä oppi oikeutta ja siveellisyyttä.

[34] empeiria ei empeirinen tiede, vaan kokemusperäinen taito l. kätevyys.

[35] kháris mieltymys, viehätys puhujan persoonaan; hedoné hänen kuulijoissa herättämänsä sulotunne.

[36] Siihen nähden että Polos äsken oli moittinut Sokrateen menettelyä "sivistymättömäksi", varoo Sokrates taaskin loukkaavansa asianomaisia lausumalla karvaan totuuden. Samalla kuin hän pistelee Polosta, kohtelee hän Gorgiasta arastellen ja kohteliaasti.

[37] Koristelutaitoon (kommotiké) kuuluu puvun somistus, tukan käherrys, hajuvoiteet, ihoruseet ja maalit y.m.

[38] "Raju" saattaa piloillaan vihjaista Poloksen nimeen: Polos, varsa (Füllen, föl). S. tarkoittaa: Polos loogillisine virheineen on siihen syy, ettei keskustelu suju säällistä menoa eteenpäin.

[39] "Valtiotaidoksi", politiké areté (Protagor.). Platonin käsityksen mukaan on valtion päätehtävä kasvattaa kansalaisia kelpo ihmisiksi kehittämällä ja hoitamalla heidän sieluaan.

[40] Mielistelyä käsitellään tässä oikein tieteellisessä järjestyksessä. Ensinkin ihmisen hoito on joko todellinen (Sein) tai näennäinen (Schein) s.o. mielistely. Edelleen kumpikin jakautuu esineensä mukaan ruumiin ja sielun todellisiin tai näennäisiin hoitokeinoihin (Kts. Johdanto); nämä vihdoin käsittelyn mukaan positiivisiin ja negatiivisiin. Voimistelu ja lainsäädäntö laatii kumpikin alallaan määräyksiä edistämään esineidensä (ruumiin ja sielun) menestystä. Näiden sääntöjen rikkomisen tuottamat tuhot ja vammat koettavat taas lääketiede ja lainkäyttö (rangaistus) poistaa ja korjata. Samoin näennäisesti toimivat: koristelu ja sofistiikka positiivisesti, keittotaito ja retoriikka negatiivisesti.

[41] aiathoméne ja gnousa, kaksi eri sieluntoimintaa: aisthésis, aistihavainto, aistaitsee vain esineen ulkomuodon ja vaikutukset, tajuamatta sen perintä olentoa; gnosis älyää käsitteellisellä, järkiperäisellä ajatuksella asian tosi-olennon.

[42] oik. "niinkuin geometrit". Geometria sisältää myös korkeamman aritmetiikan, sillä Kreikkalaiset käyttivät geometrista menetelmää myöskin abstraktisten lukusuhteiden selvittämiseksi. Meistä tuntuisi luonnolliselta asettaa heti seuraava matemaatinen suhta jonkun aritmeetisen kaavalauseen mukaan, mutta Kreikkalainen noudattaen matemaatisen tieteen kehitysmenoa, ajattelee kuvioiden ja viivojen suhteisuutta.

[43] Sofista on filosoofin valekuva. Sofistiikkaa ei tässä kuitenkaan verrata filosofiaaan, vaan lainsäädäntöön; filosofia käsittää yleensä olemuksen perusteet, siis myös siveelliset ja valtiolliset, jotka tässä dialoogissa ovat pääasiana. Nämät tulee lainsäätäjän saattaa voimaan, olla siis myös filosoofi, kuten Platon valtiossaan tarkemmin selittääkin. Platon erottaa sofistiikan ja retoriikan ja perustaa tieteellisestikkin erotuksen. Gorgias ei tahtonut tulla luetuksi sofistain joukkoon, vaikkei hän tuntenutkaan erotuksen perustaa.

[44] Anaxagoraasta ja hänen opistaan kts. kirjallishistoriall. johdantoa.

[45] Polos luulee tällä vertauksella korottavansa taidettaan, huomaamatta että hän sillä alentaa sen siveellistä arvoa.

[46] Polos ei ymmärrä Sokratesta, joka vain pitää silmällä seureita väitteestä, että suuri valta sinänsä on jotain hyvää. "Enhän minä sitä sano" eli tarkemmin: väitänhän päinvastoin.

[47] Sokrates alottaa todistuksensa erottamalla toisistaan toimen ja sen tarkoituksen. Siinä kuultaa jo näkyviin Platonin teleologinen, ehdotonta hyvää tähtäävä katsantotapa.

[48] Tarkoitetaan tukkukauppiaita ja muita rahamiehiä, jotka itse kulkivat matkoilla tavaroita tilaamassa ja ostamassa tai muuten heittäysivät asiapuuhiin ja huoliin.

[49] Viisaus, terveys, rikkaus edustavat sisällisiä, ruumiillisia ja ulkonaisia tavaroita, kukin luokkaansa. Hyvän ja pahan keskivälisiin kuuluu sekä toimia että esineitä.

[50] Polos jää jo pari kertaa sanattomaksi, kun arvaa väitteineen joutuvansa häviölle. Pian koettaa hän jollain argumento ad hominem peittää asiallisen tappionsa. Sokrates taas kun näkee, ettei häneen pysty dialektinen selitys, koettaa tehooko esimerkin ase (XXV alku.)

[51] euphrémei, fave lingua, sanoo Sokrates, koska P. siveellistä tunnetta loukkaavilla sanoillaan solvaisee kaikkea pyhää.

[52] "Das Leben ist der Güter höchstes nicht, Der Uebel grösstes aber ist die Schuld". Vrt. Apologian 28 B seur., 29 B. 30 D. Krit. 48 B.

[53] Polos ei osaa vastata, koska tuon erotuksen teko on hänen ajatussuunnalleen vieras, eikä hän tahdokkaan, koska aavistaa että moinen rajanmääräys kumoisi hänen tähänastiset mielipiteensä ja väitteensä. Hän toivoo voivansa kumota Sokrateen paremmin tosiseikoilla kuin dialektiikalla.

[54] "Suurkuningas", Persian kuningas, jonka rikkaus ja valta oli käynyt sananparreksi.

[55] Sivistynyt ja hyvä kalós kágathós, siveellisesti jalostunut. Siinä kasvatuksen tulos, kaikkien hyveiden summa, ihmisen ihanne. — Hyve on Platonin mielestä yksi ja yhteinen kaikille; sofistat erottelivat hyveistä säätyjen y.m. mukaan.

[56] Mitä tässä kerrotaan Arkhelaoksesta on historiallisia tosiasioita. Isänsä Perdikkaan kuoltua v. 414 tempasi A. itselleen kuningasvallan ja hallitsi vuoteen 399, jolloin eräs upseerinsa tappoi hänet metsästysretkellä. Tihotöistään huolimatta perusti Arkhelaos Makedonian myöhempää merkitystä edistämällä siellä helleeniläistä hengenviljelystä. Hän haastoi hoviinsa mainioita runoilijoita ja tiedemiehiä, esim. Euripideen; Sokratestakin mainitaan hänen kutsuneen. Polos panee ivallisen sävyn sanoihinsa jutellessaan Arkhelaoksen "urotöistä", paljastaen tällä kuitenkin vain oman siveellisen lahoutensa. Hän ihailee tyrannissa tuota tahdon tarmoa, joka ei häikäile mitään keinoja, kuuhan ne vain vievät perille.

[57] Nikias, etevä sotapäällikkö, joka sai surmansa Sicilian retkellä (411), johti ylimyspuolueen maltillista suuntaa. Aristokrates kuului taas äärimmäiseen harvainvallan-mieliseen ylimyspuolueeseen (Aristoph. Aves 125). Arginusain tappelun jälkeen hän, oltuaan siinä johtaneita päälliköitä, tuomittiin hengiltä. Näistä puhuu Sokrates ikäänkuin vielä olisivat elossa. Vielä hän mainitsee Perikleen huonetta, Perikles itse oli jo kuollut silloin kun Gorgias ensi kerran tuli Athenaan. Muuten hän perheineen edusti kansanpuoluetta. Näin Poloksen puolella oli edustajia kaikista puolueista. He olivat siinä yhtä mieltä kaikki, että valtiollinen valta on korkein hyvä, johon oli pyrittävä jospa vääryydenkin keinoilla. — Liian kovalta tuntuu S:n tuomio Nikiaasta, jota yleisesti tunnustettiin kelpo mieheksi ja jonka surkeaa loppua Thukydideskin surkuttelee, kiittäen häntä "kaiken hyveen hartaaksi viljelijäksi".

[58] Komeilla templilahjoilla nuo miehet todistivat hurskautensa sekä arvollisen asemansa yhteiskunnassa.

[59] Se on mitätön, väärä kumoustapa, jonka Sokrates näköjään jättää arvoonsa, mutta kohta tekee tyhjäksi asettamalla sen rinnalle oikean todistuksen.

[60] tauta legein kai phronein on ystävyyden, samoin kuin diaphéresthai vihollisuuden merkki. Idem velle atque idem nolle, ea demum firma amicitia est (Sallustius). Kuinka hienosti Sokrates vastaa Poloksen karmeihin kinastuksiin!

[61] Vrt selit. 59.

[62] Ivallista puhetta; vrt. XXVI alku. — Polos luottaa ylpeillen omaan taitoonsa, mutta Sokrates uskoo totuuden voimaan.

[63] Tämmöisiä tylyjä kidutuksia ei laki sallinut Helleenein kesken; ainoastaan raju intohimo ehkä joskus niitä yritteli. Itämaiden tylyt tyrannit niitä enimmin suosivat. Ei siis kumma, jos Sokrates pilalla sanoo niitä "kumtnitusjutuiksi". Mutta semmoisiin turvaaminen todistuksen verosta oli toinen näenäinen kumous eli valetodistus, yhtä arvotoin kuin edellinen. — Huomaa muuten, miten retoorisesti Polos kasaa päälletysten kidutuksia toinen toistaan kamalampia.

[64] Taaskin kerran vetoo Polos läsnäolijain ajatukseen, ikäänkuin totuus prinsiippikysymissä saataisi ilmi äänestämällä. Sokrates, välttääkseen tämmöistä retoorista todistustapaa, suojeleiksen sukkelasti parlamentaarisella taitamattomuudellaan. Se tapaus, johon hän viittaa, sattui v:na 406, jolloin meritappelussa Arginusai-saarten luona voiton saaneet päälliköt joutuivat kanteenalaisiksi, kun taistelun jälkeen jättivät (myrskyn siitä estäessä) kaatuneiden ruumiit korjaamatta. Kun heidän kohtalonsa päätettiin, sattui Sokrates fylensä puolesta olemaan esimiehenä neuvoston kokouksessa. Koska kanne päälliköitä vastaan oli laiton, koetti Sokrates estää äänestystä, vaikka turhaan. Päälliköitä hän ei saanut pelastetuksi, vaan täytyi heidän hengellään sovittaa luonnon epäsuopeutta.

Neuvoston (senaatin) jäseniä oli 500, 50 kustakin 10:stä fylestä (suvusta). Täys'istuntojen välillä hoiti juoksevia asioita ja valmisti esityksiä neuvoston kokouksiin yksi fyle vuorostaan, joka silloin oli nimeltä "prytanoiva", sen tointa kutsuttiin prytaneiaksi ja sen jäsenet olivat prytaaneja. Prytaanit nauttivat suurta kunnioitusta, saivatpa m.m. aterioida valtion kustannuksella. He määräsivät jokapäivä keskuudestaan arvalla yhden jäsenen esimieheksi neuvoston ja kansan kokouksiin.

[65] Sokrates siirtyy uuteen lajiin kauneutta: henkisen toiminnan tuloksiin. Huomaa miten seuraavat tärkeät käsitteet on suomennettu: hedús, sulotunteinen, suloisalta tuntuva; hedoné, sulotunne, suloisuus, aistisulo, nautinto; — lyperós, (kipeästi koskeva) kipuisa, kivuntunteinen; lýpe, kivun- l. kiputunne (tuska).

[66] "Tuo esiin", nim. erehdyksetkin karsittavaksi, ikäänkuin lääkärille joka leikkaa liiat ja kasvannaiset pois.

[67] Platon on asettanut aktiviteetin ja passiviteetin vastakohdan kategorian arvoon s.o. tehnyt siitä yleisen näkökohdan, jonka mukaan ajatuksen esineitä voidaan loogillisesti tarkastaa. Kategorian jäsenet ovat toisiinsa siinä suhteessa että toinen edellyttää tai tuo mukanaan toisen ja kummallekkin kuuluu sama millaisuuden määräys.

[68] Platonin katsoen rangaistus ei ole etupäässä oikeuden kostoa sen rikkojalle. Niinkuin lääkäri usein parantaa sairaan ruumiin leikkaamalla tai polttamalla siitä vamman, samoin oikeus rankaisun kirpeällä kivulla parantaa rikkojan sielun. Viitataanpa väliin siihenkin, että rangaistukseen ei aina tarvitse kuulua ulkonaisia tuskia, vaan nuhteinakin voi se vaikuttaa sieluun parantavasti.

[69] Vastaten hyvyyksien jakoa, erotetaan myös kolmenlainen paha l. "huonous": ulkonainen, ruumiillinen ja henkinen l. sielullinen. Sielun vaivaisuus ilmenee taas nelimuotoisena, sillä neljää päähyvettä vastaa kutakin joku huonous: oikeutta vääryys, urheutta pelkuruus, viisautta tyhmyys l. tietämättömyys, itsehillintöä l. mielenmalttia hillimättömyys (irstaileva itsekkyys).

[70] Tämän Polos sanoo sydämmestään. Lakimiehen alallahan hän uneksi kunniaa ja kultaa. Sitä varten hän puhetaituriksi pyrki.

[71] Tässä ikäänkuin erotetaan ihmisen persoonallinen minuus hänen sielustaan. Sielun alempi, animaalinen puoli on turmeltunut, mutta sitä ylempänä vallitsee vielä järki erottaen hyvän ja pahan.

[72] Polos on pitkin matkaa kiitellyt puhetaidetta sen käytöllisen hyödyn takia. Keskustelu vie P:n vasten tahtoaankin siihen päätelmään että tämä hyöty on mitätön.

[73] Täyttääkseen retoriikan muodolliset vaatimukset esittää Sokr. vielä n.s. contrarium'in, suosimatta kuitenkaan itse puolestaan sen sisältöä. Ei Sokrates pitänyt luvallisena kostaa pahaa pahalla (vrt. Kriton 49 C).

[74] Sokr. ja Kall. katsoivat elämää ihan vastakkaiselta kannalta; yhteistä heillä oli vain rakkaus, vaikka erilaisia esineitä kohtaan. Leikillään arvelee S., että he kuitenkin tuon yhteisen tunteen varassa voivat ymmärtää toisiaan. Filosofian harrastamista esittää Platon usein lempisuhteen kuvalla. Tähän lempeen liittyi usein lempi henkilöihinkin, jotka samaa tiedettä harrastivat. Niinpä Sokrates hellästi rakasti niitä nuorukaisia, jotka olivat antauneet hänen johtoonsa kehittyäkseen älyllisesti ja siveellisesti. Sokrateen paras suosikki oli Alkibiades, jonka neron lahjoja hän ihaili; Pyrilampeen poika, Kallikleen kaunis lemmikki, oli nimeltään Demos, joka merkitsee "kansaa" l. "rahvasta". Tätä seikkaa Sokr. sukkelasti käyttää osottaakseen Kallikleen suhdetta Athenan kansaan. Tämä kansa tarvitsi sekin johtajaa, mutta puhujat eivät osanneet sitä johtaa, vaan noudattivat sen oikkuja.

[75] Leikillinen vihjaus Egyptiläisten eläinten palveluun.

[76] Tässä ajatellaan Athenan rikasten nuorten herrain vallatonta ja nokkaviisasta käytöstapaa, jommoista he sofistain kouluissa oppivat. Pöyhkeillen suurin sanoin puhuivat he häikäilemättä mistä aineesta tahansa, kunhan se vain oli rohkeaa ja uutuudellaan viehätti suurta yleisöä, arvosteluun kykenemätöntä rahvasta. Siitä näkyy, mitä demegóros, "rahvaanpuhuja" tässä merkitsee. Mutta oudolta kuuluu kyllä soimaus Kallikleen suussa, joka juuri itse oli "rahvaanpuhuja".

[77] Alkutekstin sanat aiheuttavat ajattelemaan hevosta, joka heittopaulalla otetaan kiinni, jonka pannaan suitset suuhun ja jota sitte suistetaan mihin mielitään. Niin kävi tavallaan Poloksen. Muuten syyttelee Kall. Sokratesta sofistain vehkeistä.

[78] Kts. Hist. johdant. sofistoista. Erotuksen luontaisen ja säädännäisen oikeuden välillä, keksi Hippias Eliiläinen.

[79] Orja kärsii, vapaa toimii; mutta kun ei heikomman oikeutta (luonnon mukaan) ole olemassa, ei orjalle mitään vääryyttä tapahdu.

[80] "Parempi" ja "väkevämpi" ovat eri puolia samasta etevämmyydestä, jolla on sekä älyn että aineellisen voiman keinot hallussaan.

[81] Kuvaava on Xerxeen ottaminen esimerkiksi tähän: se todistaa, että epäsiveellisen katsantotavan valtaan päästessä kansallinen henki myös laimenee.

[82] Katkerasti vertaa Kallikles kasvatusta petojen kesytykseen. Lapsesta asti tukahutetaan ihmisiltä luonnollisen vapauden aisto, kun heitä jos jommoisillakin käskyillä ja opeilla taivutetaan ja tenhotaan tottelemaan "luonnottomia" lakeja.

[83] Kalliklesta ei arveluta turvautua Pindaroksen auktoriteettiin, sillä ajan sivistys vaati kansalliseen runouteen perehtymistä. Runoilijan ajatusta ei voi tarkalleen saada selville tästä runon katkelmasta, mutta arvattavasti hän, tuota lakia esittäessään, tarkoittaa kohtalon mahtavaa valtaa. On puhe Herakleen sankarityöstä, kun hän ryösti Geryoneelta hänen kauniin karjansa. Katkelman viimeisen säkeen on Boeckh täydentänyt: ergoisin Hrakléos epei Geryóna bóas — Kyklopíon epi prothúron Eúrysthéos — anaitaetas te kai apriátas haelasen s.o. Herakleen töistä päätän sen, sillä ostamatta ja pyytämättä ajoi hän Geryonen härät j.n.e. (Bergk poet. lyr. Gr. p. 344 ed. 3.)

[84] Vaikka Kallikles ei pidä lakeja semmoisinaan arvossa, on kuitenkin sen joka tahtoo menestyä julkisen elämän uralla tarpeellista tuntea ne samoin kuin muut kontrahdit ja sopimukset (symblólaia) sekä niissä käytettyä lakimiehen kieltä.

[85] Voidakseen ihmisiä hallita ja hyväkseen käyttää, on tarpeen tuntea heidän luonteitaan ja ajatustapojaan.

[86] Euripidestä puhujat ja sofistat mielellään siteerasivat syystä että hänellä tapaa niin paljon mietelmiä ja yleisiä lauseparsia. Hän on muutenkin valistussuunnan runoilijana hengen heimoa sofistoille. Sitaatti on draamasta "Antiope".

[87] Tämä vertaus semmoisenaan osottaa vain että filosofian harjoitus ei enää sovi aika miehelle. Sen ohessa ajatellee Kall. vielä toista "tertium comparationis": filosofia on kuin joutavaa lapsen leikkiä, joka ei tarjoo mitään vasituista mielen viehäkettä.

[88] s.o. Homeros, "runoilija" edellä muita. Kts. esim. Il. IX, 440 seur.

[89] Esitettyään mielipiteensä filosofiasta yleensä sovittaa Kall. sen Sokrateeseen erityisesti, tosin suopeasti, mutta vihaisemman kannalta, armollisen alentuvasti. — Pannen vastakkain julkisen elämän ja tieteellisen toiminnan l. filosofoimisen, liittää hän älykkäästi esityksensä tästä asiasta saman "Antiope" näytelmän yhteyteen, josta jo ylempänä säkeitä lainasi. Synnytettyään Zeus jumalalle kaksoispojat Amphionin ja Zethoksen, joutuu Antiope enonsa Lykoksen luo Thebaan, jossa L:n puoliso Dirke kohtelee häntä tylysti. Sill'aikaa kaksoiset kasvavat paimenen hoidossa metsässä ja kehittyvät eri-luontoisiksi: Amphion harrastaa soitantoa, vaan reipas roteva Zethos metsästelee ja paimentelee. Antiope karkaa Dirken käsistä paimenen turviin. Dirke saavuttaa hänet ja tahtoo sidottaa hänet rajun sonnin sarviin. Mutta silloin A:n pojat, saatuaan paimenelta tietää syntyperänsä, astuvat äitinsä avuksi. He sitovat Dirken kiinni sonniin, joka runtelee ja kolhii hänet kuoliaaksi. Kuollessaan Dirke muuttuu lähteeksi. Mutta Amphion ja Zethos pääsevät Theban valtiaiksi ja rakentavat linnan muurin, jolloin Z. väkevin käsin kantaa paadet paikalleen, A. soittonsa sävelillä liittää ne somasti sijoilleen. Tämän veljesten luonteiden ja harrastusten vastakohdan antoi Euripides ilmetä heidän keskustellessaan, jolloin kumpikin kiittelee omaa tointansa, halveksien toisen tointa. Kallikles muuttaa runoilijan sanain merkitystä selittämään valtiollisen ja tieteellisen toiminnan välistä vastakohtaa. Sitä varten hän yhä edelleen lainaa säkeitä "Antiopesta", muunnellen tarkoitustaan myöten merkitystä, jopa sanojakin.

[90] Kun pahantekijä verekseltä tavattiin, saattoivat "ykstoistaismiehet" suoraan työntää hänet tyrmään, jopa teloittaakin. Ennustukselta kuuluva vihjaus Sokrateen lopputuomioon riippuu dialogin peliajatuksesta.

[91] Euripid.: allois ta kompsá taur' apheis sophismata.

[92] Sokrateenn hieno, miltei herttainen ironia eroaa silmään sattuvasti siitä röyhkeästä tavasta, jolla Kall. kävi elämänkatsantoansa esittämään. Lähtien näköjään kaukaisesta vertauksesta, kuvailee hän sen sivussa K:n oikeaa olentoa, ollen ivallaan ylistävinään tuon ujostelemattomuutta ja itsetietoisuutta.

[93] Kallikleen 3:sta toverista ei ole paljon tietoa: Tisandros mainitaan vain tässä; Andron esiintyy Hippiaan kuulijana (Protag. 315 C); Nausikydes oli jauhokauppias (Xenoph. Mem. II, 7, 6). Naurettavalta tuntuu tuo neljän nuoren herran neuvottelu, jossa he totisen näköisinä ja ukkomaisen varovasti harkitsevat asiaa, jota eivät edes tunteneetkaan — filosofiaa, ja päättävät sen äänestyksellä!

[94] Kallikles oli sanonut "heikot ihmiset ja suuret joukot (oi polloi) ne ne lakeja laativat". Hän koetti huomaamatta livahtaa pääasian — "suuret joukot" — ohitse ja panna etupäässä väkevät ja heikot vastakkain. Tämän salakujeen Sokrates kuitenkin teki tyhjäksi ja tähtää nyt tähän heikkoon kohtaan ensi iskunsa.

[95] Kallikles viivyttää vastausta, nähdessään jo takertuneensa omiin sanoihinsa.

[96] Tällä kertaa K. taas pulassaan kääntää noiden kahden käsitteen välisuhteen päinvastoin: äsken oli väkevämpi (kreitton) parempi (beltion), nyt paremmuus sisältää väkevyydenkin — niinkuin ei Sokrates äkkäisi kujetta.

[97] Niin ylhäinen ja komea mies.

[98] Sokrates matkii koomillisesti Kallikleen halua turvata mahtimiehiin, vannomalla semmoisen nimeen.

[99] ti dè autón. Tällä epämääräisellä kysymyksellä tahtoo Sokrates vain ohjata huomiota siihen, missä suhteessa nuo "paremmat eli väkevämmät" ovat itseensä. Genetiivin autón vaatii joko edell. arkhein tai pléon ekhein, joten siis S:n kysymys täydellisenä kuuluu: Tuleeko heidän saada itseäänkin enemmän etuja? tai: Tuleeko heidän hallita itseäänkin? — Kun Kallikles paraikaa ajattelee vain toisten hallitsemista eikä tahdo tietää mitään itsehillinnöstä ja oikeudesta, on kysymys hänelle äkkiyllätys eikä hän sitä älyä.

[100] S.o.: Juuri niitä — hölmöjä — sinä tarkoitat. Heille sopii semmoinen itsehillinnön hyve, mutta ei aimomiehille. Näille sopii vain vapaus, s.o., Kallikleen käsityksen mukaan vapaus siveyskäskyn siteistä, tilaisuus rennosti tyydyttää aistiviettejänsä. Siinä se oikea onni. Kallikles ei huomaa täten joutuvansa himojen orjaksi. Vrt. alempana hänen sanaansa "palvella niitä", jolla hän huomaamattansa itse tunnustaa orjuutensa.

[101] Vrt. sanapilaa: nómon, lógon kai psógon tarut ja marut, lorut ja porut olisi jotakin sinnepäin. — Kall. vielä vetoo vallitsevaan siveysoppiin: voittaa hyvä hyvässä, paha pahassa. Vrt. Xenoph. Anab. I 9, II.

[102] Se oli — Sokrateesta myös alkunsa johtaneen — kyynillisen koulun oppilause. Vrt. Xenoph. Memor. I 6, 10.

[103] Sokrates ryhtyy karakterisoimaan Kallikleen esittämää elinohjelmaa sekä omaa kantaansa kuvilla, siten tyynnyttääkseen mieliä Kallikleen kiihkeän puheen jälkeen sekä samalla valmistaakseen kuulijoita tajuamaan seuraavaa dialektista selvittelyä. Runosäkeet ovat kotoisin Euripideen Polyeidos-näytelmästä. Siinä kuuluu toinen säe täydellisesti: — to katthanein dè zaen káto nomizetai; siis: vaan manalassa katsotaan kuolemista elämiseksi. Kallikleen käsityksen mukainen elämä se todella kuolettaa sielun, vaan Sokrateen mukaan tulee ihmisen "kuolemanruumiissa" asuessaan luoda itselleen ikuinen, korkeampi elämä.

[104] to soma estin aemin saema — Kreikkal. sanapila vastineeton suomeksi. Samoin edempänä tavattavat. Vertauskuvat on saatu Philolaos nimisen Pythagoralaisen kirjasta, joka Italiasta karkoitettuna tuli Thebeen. Thebeläisten ystäväinsä Simmiaan ja Kebeksen puheista kai Sokrates tunsi pythagoralaisen opin; siksi Platon koettaa antaa Sokrateen puheelle epävarmuuden sävyn. Muuten jo Orphilaiset tapasivat sanoa ruumista sielun tyrmäksi. Tavallisesti erottaa Platon 3 sielun osaa (kts. Johdantoa). Tässä tarvitsee hän vain kaksi: varsinaisen henkisen puolen l. järjen ja ruumiissa asuvan himopuolen. Sillä nyt oli vain selvitettävä kysymys kummanko, sielun vai ruumiinko olennon, tulee määrätä elämän järjestystä.

[105] Tällaisia pilapuheisia sanajohtoja suosiskeli Philolaos. Koettaessamme niitä suomeksi mukailla olemme ehkä menetelleet rohkeasti (ellei pahemmin!), sillä eihän pithanós ja píthos ole muuta kuin: uskotteleva l. hetas uskomaan ja joku iso saviruukku. Samoin laita sanapilan anéetoi, amúetoi. — Tuo "Italialainen" saattoi tarkoittaa Empedoklesta.

[106] anóetoi — amúetoii: ne joita ei hallitse järki, vaan himo, siis hillimättömät. He eivät ole "vihityt" viisauden "salaisuuksiin" eivätkä sillä ole saaneet sieluansa puhtaaksi. Tähän kohtaan sopinee kuitenkin paremmin sanan aistillinen merkitys "sulkemattomat" (múein, sulkea), siis ne jotka ovat avoinna kaikille mailman ja aistillisuuden viehätyksille, hillimättömät.

[107] 'Aides ja aeidés: Hades eli näkymätön, ruumiiton sielunelämä on kehityksen tarkoitusperä, jonne ruumiillinen aistillisuus eli himollisuus estää sielua pääsemästä. Sentähden Hades, Tuonela on otettava kaksinaisessa merkinnössä: a) tuonpuolinen elämä, b) näkymätön henkielämä jo täällä maan päällä; henkisyys on kummassakin yhteistä. — Sielua yleensä verrataan tässä seulaan — aihe kai saatu Danaidein tarinasta — samalla kun erästä sen osaa jo verrattiin aisti-astiaan. Tuo veden kanto symbolisoi sitä totuutta, että sielu koettaen kaikin voimin hankkia ravintoa himoille, itse joutuu aistillisuuden orjaksi, muuntuu luonnoltaan lihalliseksi. Sen oireina tuo löyhyys ja unheellisuus.

[108] gymnasíon: tässä kai tarkoittamatta ylempänä mainittua oppikuntaa, yleensä vain "hengen oppipaja" l. "opin temmellyskenttä", se sanojen ja käsitteiden alue, josta nyt uusi kuva otetaan.

[109] Nuo "astiat" ovat luonnolliset himot ja halut, joita täytellään suloisilla viettien tyydykkeillä.

[110] Kallikles suostuu käyttämään Sokrateen kuvapuhetta, samalla kun hän ehkä vihjaa Gorgiaan oppiin, joka Empedokleeseen nojaten selitteli havaintoja virtailu-ilmiöillä.

[111] kharadríon; ei ole varma, mitä lintua tarkoitetaan, mutta sen hottimainen nälkäisyys oli käynyt puheenparreksi.

[112] S:n täytyy todistaa, kuinka ilettäviin päätelmiin Kallikleen periaate johtaa. Sille alalle saattaa hän hänet, ivallisesti kiitellen hänen ujostelemattomuuttaan, joka ei kammo minkäänlaisia johtopäätöksiä.

[113] Kallikles osottaa tällä lauseella ajatuksensa onttouden ja mielivaltaisuuden.

[114] K. moittii Sokratesta, kun tämä kysyy häneltä muka itsestään selvää asiaa. Mutta jos hyvä mahtuu sulotunteiseen, ei K. johdonmukaisesti saisi sen ohessa myöntää mitään "tiedettä" ja "urheutta" olevaksi. Luvussa LII alkava todistus perustuu tähän ristiriitaan.

[115] Kansankokouksissa tuli ehdotuksentekijän omaan nimeensä liittää sen deemoksen (kylän) nimi, josta hän oli kotoisin. Tätä tapaa jäljittelee nyt Sokrates piloillaan; samaa menettelyä matkii Kallikles — ehkä suutuksissaan.

[116] "sekä myös hyvästä", mikäli nimittäin Kallikleen mielipiteen mukaan "hyvä" on juuri "suloisassa".

[116 b] Viime sanoilla kieltää Sokrates Kalliklesta heti ajattelemasta nälän tyydyttämistä. Kuinka valmis K. oli näin ajattelemaan, näyttää hän vastauksessaan, liittäen siinä hädän varalta siihen mieleen käyvän lauseen.

[117] Eleusiin mysterioita (salamenoja) oli kahta lajia, suuret ja pienet. Suureen juhlakulkueeseen, jolloin Iakkhos vietiin Eleusiiseen, ei saanut ottaa osaa, ellei sitä ennen Athenassa pikkujuhlassa ollut siihen puhdistettu. Silloin sai pyhitettynä (mystaes) katsella pyhiä kaluja ja riemuita muiden mukana juhlakulkueessa ja lopuksi vihittiin osalliseksi suuriin mysterioihin. Sokrates ivailee Kalliklesta siitä että hän ylpeästi halveksii ankaraa dialektista metodia.

[118] Kall. koettaa antaa Sokrateelle semmoisia vastuita, joilla hän ei hamaan pääse, rupeepa miltei epäkohteliaaksi. Hän ei tahdo sanoa ajatustaan. Sitä tehosammin vaikuttaa hänen nujertumisensa.

[119] Tämän huudahtaa Kall. tosissaan, koska tuo puhe todella kuuluukin vähän sekavalta; siinä on lyhyeen muotoon supistettuna Kallikleen sisällisesti ristiriitainen kanta. Sokrates saa siitä aiheen täydentää ja perustella todistustansa.

[120] Jotka enemmän iloitsevat, ovat enemmän hyviä, jotka enemmän kipua kärsivät, ovat enemmän huonoja j.n.e.

[121] dis kai tris kalón ta kalá légein te kai episkopeistai: tätä gnoomia l. mietelmää sanotaau Empedokleen ensinnä käyttäneen.

[122] Niinkuin pienet lapset kärkkäästi sieppaavat kaikkiin kaluihin, joita heille viihdykkeiksi kurotellaan. Kallikles koettaa uskotella edellisen väitteensä olleen vain pilapuhetta, suojatakseen siten peräytyrnistään.

[123] Vapaasti käännetty: to paron eú poiein. Ehkä = pitää pilkat ja palkat hyvänänsä, nauraa hyvällä, nauraa pahalla, näyttää iloista naamaa laihassa leikissä.

[124] tekhnikou dei. Kaikki toiminta edellyttää selvästi tajutun tarkoituksen. Tätä tajuntaa edustaa määrä-henkilö, alallaan ammattimies.

[125] Vrt. XIX ja XX.

[126] Huomattakoon, kuinka laajaperäisesti tätä toista puolta, nautintoa, käsitellään, jotta nähtäisiin kuinka peräti huono ja halpa se on.

[127] Puheen siirtyminen yhdestä useampaan sieluun on tarpeellinen, jotta voitaisi ryhtyä tutkimaan valtiollista toimintaa.

[128] Sokrates valitsee esimerkit yhä ylempää, samalla kuin hän lähenemistään lähenee puhetaidetta. Huilun puhallus oli soitannon alin laji. Varsinaiset taiteilijat eivät sillä "suutansa pilanneet", vaan huilunsoittoa harjoiteltiin elinkeinona pidoissa y.m.

[129] Ainoastaan kitaransoittoa julkijuhlien kilpakiistoissa lukee Platon mielistelyksi. Mutta sellaista kitaransoittoa, joka edistää soittelijan sielun sivistystä ja korottaa siveellistä mieltä, hän suosittelee.

[130] Runoilijan tehtävänä oli harjoitella kuoroja sekä laulamaan että hyppelemään, mikäli näytelmä kumpaakin vaati. Ei koko koorillista lyriikkaa, semmoisena kuin se oli kehjennyt Doorilaisten kesken, julisteta kelpaamattomaksi, vaan ainoastaan se osa siitä joka Dionysos jumalan palveluksen liitossa oli päässyt Athenassa valtionkin suureen suosioon. Valtio uskoi dithyrambien harjoitukset Dionyson juhlia varten taiteilijain toimeksi ja siinä pidettiin kilpasoittajaisia (agones). Dithyrambimeliikan perusti Arion noin v. 600. Sillä oli sitte useita vaiheita. — Kinesias (n. 420) oli hyvin suosittu dithyrambi-runoilija, mutta hän oli etupäässä syypää sen laulunlajin pilaantumiseen. Hän on noita "virrenvääntelijöitä", joista Aristophanes lausuu ivansa. (Pilv. 333). — Meleksestä ei ole paljo tietoja.

[131] Ei Platon suinkaan olisi antanut niin epäedullista arvolausetta teaaterista ja murhenäytelmästä, ellei se jo hänen aikanaan olisi unohtanut siveellisen tehtävänsä, koko kansan kasvatuksen, ja alentunut pelkäksi huvilaitokseksi. Nyt Sokrates paremmin ivalla sanoo sitä "kunnianarvoisaksi" ja "ihmeteltäväksi".

[132] Naisetkin saivat käydä teaaterinäytäntöjä, ainakin tragedioja katsomassa. — Muuten teaaterissa-kävijä on kreikaksi oikeast. "katselija" (théates). Mutta kielenkäytännössä siihen yhtyy sekä katselu että kuuntelu. Ja kumpikin tuli kysymykseen kaikissa Dionysilais-teaaterin esityksissä, joihin myös kuului dithyrambit.

[133] Ivallisesti sanottuna: he ovat mielestään vapaita miehiä, mutta ovat todella — jopa jo Kallikleenkin ajatuksen mukaan — orjia.

[134] Ajattelee siis Sokrateskin jotakin lajia puhetaidetta oikeutetuksi.

[135] Kallikles ei hiisku mitään Aristeideestä, jota Sokrates edempänä mainitsee kiitoksella ja jonka Demostheneskin luki kelpo valtiomieheksi. Mutta K. ei osannut antaa oikeaa arvoa A:n vilpittömyydelle ja oman-edun-pyytämättömyydelle, jota hän osotti isänmaansa politiikassa. — "Joku aika sitten" (neosti) sanasta ei saa päättää että tämä keskustelu olisi tapahtunut pian Perikleen kuoleman jälkeen, neosti osottaa vain noihin muihin vasta mainittuihin valtiomiehiin verraten suhteellisesti likempää aikaa.

[136] "Määrä-muotonsa"; eidos on esineen ulkonäkö, sen muoto, jonka mestari ensin kantaa sielussaan ja näkee sisällisellä silmällään. Tästä mielikuvasta johtuu käsitteet: peruskuva ja jälkikuva.

[137] Sokrates siirräiksen nyt näyttämään, että niinkuin elotonten esineiden kunnollisuutta arvostellaan yleisten ominaisuuksien, järjestyksen ja sopusuhdan mukaan, niin on ruumiissa ja sielussakin erityisiä ominaisuuksia näitä vastaamassa. Kallikleen vastaus "kaiketi tarkoitat" osottaa, että hän sydämessään kyllä vieraksui ja vastusteli tämmöistä käsitystä, mutta että hänen järkensä täytyi se hyväksyä.

[138] areté käytetään näin ensin yleismerkinnössä "hyvä kunto", voidakseen sitten esiintyä siveellisessä merkinnössä "kunto, hyve", virtus.

[139] nómimón te kai nómos, "oikeanmukaisuus ja laki" eli ehkä (sielunvoimien) oikea sopusuhta. Sielun alalla nómos on melkein samaa kuin tazis yleensä, niinkuin táttein merkitseekin: säätää. Vrt. Phaidon 114 E.

[140] Valtiomiehenä voi puhuja jakaa kansalle lahjoja: sotasaalista, juhlanäytäntöjä, theoriká y.m. mutta hän voi myös ottaa siltä veroja ja vaatia siltä monenlaisia uhrauksia yleisiin tarkoituksiin. Näilläkin, eikä ainoastaa puheilla, hän voi kansaansa kasvattaa.

[141] Päästäkseen tunnustamasta tappiotansa, tahtoo Kall. keskeyttää väittelyn jättäen sen tuloksen epäiltäväksi. Mutta Sokrates tahtoo jatkamalla keskustelua opettaa Kalliklesta kurittamaan ajatuksiaan ja mielensuuntaansa, koska hän suosii kurittomuutta sekä opissaan että käytännössä, keskustellessaan.

[142] Saatikka keskusteluja. — Uskonnollinen arkamielisyys vaati nähtävästi jumalaistarun t. sadun kertomista päähän asti siten välttääkseen jumalien vihaa.

[143] Epikharmos Kos saarelta eli ikänsä Siciliassa persialaissotain aikoina harjoitellen lääketiedettä ja pythagoralais-empedokleiläistä filosofiaa. Kuuluisammaksi on hän tullut ilvenäytelmillään, joissa oli siveellinen ydin. Runsailla mietelauselmillaan ne suuresti herättivät Platonin mielenkiintoa. Tässä mainittu säe kuuluu Athenaeuksen mukaan: tà prò toú dú´ andres elegon, eis egon apokhréo; (yksinkös mun täytyy jaksaa kahden eestä haastella?)

[144] Sokrates vastaa leppeällä leikkipuheella Kallikleen sanoihin luvussa XLI. Koska häntä pilkalla on verrattu Amphioniin Euripideen näytelmässä, on hän puhuvinaan Amphionin nimessä Zethokselle, siten puolustaakseen filosoofin tointa.

[145] Usein Kreikan valtiot myönsivät "hyväntekijän" kunnianimen kansalaisille tai muukalaisille, etenkin ulkomaisille valtiomiehille ja ruhtinaille, heidän ansioittensa tähden valtiota kohtaa. "Hyväntekijän" nimi piirrettiin marmoritauluun. (Kts. jo Herodot. VIII 85).

[146] Sokrates näkyy tahallan valinneen édú ja agathón sanoille eri predikaatit: suloisa syntyy, ilmestyy hävitäkseen taas, mutta hyvä on olemukseltaan pysyväinen. Kts. Phileb. 53 C. ja 54 C.

[146 b] Sokrates koettaa vielä saattaa Kalliklesta keskusteluun osalliseksi, koska toteennäyttö oli ehtinyt juuri tähän kohtaan, kun K. keskeytti keskustelun.

[147] Sokrates voi helposti todistaa, että tästä yhdestä sophrosyne'n itsehillinnön l. mielenmaltin, siveyden hyveestä seuraa kaikki muut hyveet. Siltana niihin on velvollisuuksien (tà prosaekonta) täyttäminen.

[148] Alkukielen eú te kai kalós prattein merkitsee sekä toimia tehtävänsä hyvin ja oivasti, että: olla oivassa tilassa, voida hyvin (vert. engl. how do you do?), josta johtuu merkintö: olla onnellinen. Helposti huomataan kuitenkin, ettei tällä kahdamielisellä merkinnöllä harjoiteta salakujetta toteennäytössä. Onnellisuus perustuu oikeaan toimintaan, tämä taas oikeaan tietoon — ja vice versa.

[149] Sokrates juontaa johtopäätelmiksi juuri ne väitteet, jotka hänen keskustelussaan Poloksen kanssa pahiten olivat Kalliklesta loukanneet Tämä saa ne nyt niellä uudestaan.

[150] "päämäärä — tähdättävä — jännittää" — joutsenammunnasta otettua kuvapuhetta.

[151] Himojaan hillitsemätön kuritta-eläjä on itse asiassa "rosvo", mutta semmoisena elää hän löytämättä mitään elon määrää, siis kurjana. "Die böse That fortzeugend Böses muss gebären."

[152] Luonnossa ja luomakunnassa vallitsee valtasääntönä suurenmoinen sopusointu osien kesken ja näiden sekä kokonaisuuden välillä, ja samaa sääntöä kuvastaa myös valtio ja ihmissielu siveyden tilassa. Näin on Sokrateen mailmankatsomus peruspohjaltaan siveellinen. Siihen hän tässä vain sivumennen vihjaisee. — Ne "viisaat", joista tässä puhutaan, lienevät etupäässä Pythagoraan lahkokuntaa. P:n sanotaankin ensin maininneen mailmaa kósmos nimellä. Ehkäpä ajattelee Sokrates myös Empedoklesta, joka luuli lemmen eli sopusoinnun ja vihan vastakkaisten voimain mailmassa vallitsevan.

[153] Absoluutinen etujen tasajako, isótes, ei Platonin mielestä ollut yhteiskunnassa mahdollinen, vaan ainoastaan suhteellinen, kyvyn ja sivistyksen sekä siihen perustuvan yhteiskunnallisen aseman ja arvon mukainen: korkeampi asema, tärkeämpi toimiala vaatii myös suurempia aineellisia etuja. (Plat. Lait VI 757 B.) Tämmöinen sopusuhtainen etujen jako on isótes geometriké, s.o. mittausopin rajoittama; se yksinään takaa oikeudellisen tilan valtiossa. Sen vastakohta on Kallikleen ihailema pleonezía, enemmän- l. liian-otto, jossa väkevämpi sortaa heikomman oikeutta. — Muuten Platon pitää matematiikkaa filosofian valmistusasteena. Siitäpä hänen ovensa päällä oli kirjoitus: medeis ageométretos eisoto mou tèn stégne (Älköön geometriaa taitamaton astuko minun majaani!) Mutta Kallikles halveksui matematiikkaa ja siten myös filosofiaa.

[154] "Infamia notati" — — "Intelligitur autem severissimum atimias genus, quod reum ipsum ejusque posteros omnibus civium juribus in perpetuum privabat" (Stallbaum).

[155] Oik. "leikataan pois". Rahoja säilytettiin tavallisesti nahkakukkarossa vyötäisillä. "Kukkaronleikkaajat" harjoittelivat ammattiaan väentungoksessa torilla, kylpylöissä y.m. samaan tapaan kuin nykyajan taskuvarkaat. Sokrates näyttää, mihin epäsiveellisiin johtopäätöksiin joudutaan noudattamalla Kallikleen periaatteita, mainiten erittäin ilkeitä väärinteon muotoja.

[156] Kall. lausuu riemunsa siitä että Sokrates, jonka mielipiteihin hänen niin monasti vasten tahtoaan täytyi myöntyä, kerrankin puhuu kuin hänen omasta sydämmestään. Kohta hän kuitenkin taas pettyy — jos toivoi saada Sokratesta paremmin puolelleen taipumaan.

[157] Sanoopa jo Homeros Od XVII, 218: os aiei tòn homaion agei theos os tòn homaion.

[158] Näin halpoja ja huonoja tarkoitusperiä täytyy kasvatuksen alentua tähtäämään, kun miestä tahdotaan etupäässä pyrkimään itsekästä valtaa valtiossa saavuttamaan. (Vrt. vastakohdan vuoksi moitteita luvussa XL).

[159] Se käänne, minkä puhe Kallikleen odottamatta on ottanut, ei miellytä häntä. Se on hänestä vain mielivaltaista kiistakujetta.

[160] Kallikles arvoo elämää kalleimmaksi tavaraksi, jopa liiankin kalliiksi, kun hänelle on pääasiana elämä semmoisenaan, huolimatta siitä elääkö ihminen hurskaasti vai pahasti.

[161] Noin 30 penniä. Matkat olivat siis hyvin halvat, kun koko perhe kimsuineen kamsuineen pääsi Egyptistä tai Pontosta Athenaan parilla markalla (drakma = 1 Smk).

[162] Näin kylmän järkevästi ja pintapuolisesti antiikki yleensä — jopa Sokrateenkin moinen henki — harkitsi. Ei sen mieleen tullut, että sairaankin elämällä voi olla arvonsa ja merkityksensä ja että pahalle ihmiselle on sula armo saada elää ehtiäkseen parantaa elämäänsä.

[163] "Sermonibus quasi telis obruere". Kuvapuhe vihjaisee sotakoneseppäin koneihin ja niiden ammuksiin.

[164] Terävästi viittaa Sokrates ristiriitaan Kallikleen periaatteen ja käyttöpuolisen menettelyn välillä: luonnostaan ovat ihmiset muka yhdenvertaiset, mutta missä niin tarvitaan, ylpeilee hän syntyperällään. — Pari riviä alempana "millaiset tahansa": väliäpitämättä siveellisestä laadusta, ovatko hyviä vai huonoja.

[165] Ammoisista ajoista oli salliman usko yleinen Helleenein kesken (vrt. Il. VI, 488), vaikka Kall. pilkkaa sitä naisten uskoksi. Samoin Epikurolainen Vellejus Cic. de natura deorum I 20, 25. Totta kyllä kuulee naisten usein lohduttavan itseään sillä, että se oli niin sallittu. Mutta tämmöisellä uskolla on helpompi rohkeasti kohdata vaaroja kuin Kallikleen hienolla sivistyksellä, joka elämää liian lempien kalpenee kuoleman edessä.

[166] Thessalian naiset harjoittelivat halusta myrkyn keittoa ja noituutta. Velhovehkeillään, joissa heitä autteli yötär Hekate, juteltiin heidän eräästi noituneen kuunkin alas taivaalta. Mutta siitä kosti heille jumalatar sokaisemalla heiltä silmät ja tappamalla heiltä lapset (Suidas). Vrt. Horat. Epod. V, 45. — "mikä meille on rakkainta" tarkoittaa sielua, sen kuntoa ja hyvettä.

[167] Kall. alkaa epäröidä entisen mielipiteensä ja uuden välillä. Hän on suuren yleisön kannalla; ei sekään hevin luovu vanhoista rakkaiksi käyneistä uskoista, vaikka parempi tieto niitä jo näyttää vääriksi. Siitä tuo epäröiminen. Vahva vakaumus uuden oikeisuudesta voi vasta syntyä, kun sitä on tarkoin selitetty ja usealta puolen valaistu.

[168] Muutamilla vertauskohdilla koettaa Sokrates selittää, että valtiomiehen toimi edellyttää useita valmistusasteita ja että — päinvastoin kuin Athenassa oli tapana — valtiomieheksi aikovaa olisi tarpeellinen tutkia, saadakseen selville hänen tietonsa, taitonsa ja edelliset aikaansaannoksensa.

[169] en to pitho tèn kerameian (manthánein): sananlasku varottaa ryhtymästä suuriin toimiin, ennenkuin pystyy pieniin. Vrt. Laches 187 A. — Savenvalanto oli Athenassa korkealle kehjennyt, joten sananlasku sen alalta oli kylläkin likeltä saatavissa.

[170] Selittävien vertausten jälkeen alkaa tästä varsinaisen asian esitys: valtiomiehen tärkeä tehtävä ja mitä se omaajaltaan vaatii. — Sokrates tekee monta kysymystä peräkkäin ja pysähtyy jokaisen jälkeen, odottaen vastausta.

[171] Valtion varoista maksettiin kansalaisille Perikleen toimeenpanosta misthós stratiotikós (soturin ja tuomarin palkka), sitten myös m. ekklesiastikós ja theorikós (kansankeräjissä- ja teaaterissa-kävijän palkka). Niukkaa kitkutusta lie kyllä ollut tuo elanto valtion kukkaron turvissa, mutta haitallisesti se kuitenkin vaikutti kansalaisiin: se edisti velttoutta, kun palkkasotureilla päästiin itse suorittamasta asevelvollisuutta; yhä enemmin ahnasteltiin varsinkin noita teaaterirahoja, jopa niin, ettei valtiolle enää tahtonut riittää rahaa sotatarpeihin. — "Plato quum iudicaret eos, qui rebus civilibus praeessent, neque auram popularem captare neque privatas utilitates spectare debere, mirum profecto non est, quod tam severe de Pericle iudicavit. Etenim inde ab eo tempore, quo is rempublicam administravit, Athenienses valde corruptos esse historia satis testatur. Nam adeo in segnitiem torporemque soluti sunt, ut nil nisi dies festos apparatusque ludorum magnificos curarent; tam loquaces exstiterunt, oste eis ouden heteron eúkairoin hae legein ti kai akoúein kainóteron. Unde etiam conciones populares magno studio frequentabant, non tam ut verum audirent, quam ut verborun suavitate delectarentur. Quid quod a pristina morum simplicitate et frugalitate adeo desciverunt, ut inter scorta iuvenes, alea viri et senes comissationibus omnes vitam transigerent." (Stallbaum.)

[172] Athenassa oli eräs kansanvaltaa vihaava puolue, joka ihaili Lakedaimonia kelpo valtion mallina ja toivoi sieltä valon koittoa kotimaallensa, Lakonistat eli Lakomaanit. He matkivat ulko-oloissaan lakonilaista tapain ankaruutta, kasvattivat viiksiä, pitivät lyhyttä viittaa yllänsä, voimistelivat ankarasti y.m. Karaistakseen itsiään harjoittelivat he innokkaasti nyrkkitaistelua, taisivatpa toisinaan lyödä toisiltaan korvatkin säpäleiksi, josta saivat pilkkanimen "rauskakorvat". Kallikles pistelee Sokratesta, vaikka syyttä, heidän liittoon kuuluvaksi.

[173] Sokrates puhuu katkeralla ivalla. Jos he todella Perikleen toimesta olisivat tulleet paremmiksi, olisi kaiketi heidän tuomionsa täytynyt olla oikea; mutta jos se oli väärä, todistaa se että he P:n aikana olivat huononneet.

[174] Peloponnesolaissodan toisena vuonna, kun Spartalaiset hävittivät maata ja rutto teki tuhoja Athenassa, purkautui kansan kiukku häntä vastaan, niin että hän, jouduttuaan syytöksen alaiseksi, tuomittiin rahasakkoihin. (Thukyd. II 59, 65.) Platon on tässä tietävinään, että tuomion syynä oli julkisten varojen kavallus. Ei kukaan muu tiedä siitä mitään.

[175] Oik. "kesyjä". Ei mikään Hom:n paikka sanone sitä suoraan. Sinneppäin puhuu kuitenkin Od. VI, 120. IX, 175. Tässä onkin etupäässä vain käsite dikaioi erotettava agrioi'sta.

[176] Kimon, joka suosi liittoa Spartan kanssa, oli saanut toimeen avun lähetyksen Spartalle 3:nessa messeniläissodassa. Mutta kun Spartalaiset pilkaten palauttivat athenalaiset apurinsa Ithomen luota, sai Kimonin vastustaja Perikles hänet ostrakismilla maasta ajetuksi v. 461. Rangaistuksen oli oikeastaan määrä kestää 10 vuotta, mutta jo v. 457 kutsuttiin Kimon takaisin saman Perikleen toimesta.

[177] Themistokles lähti v. 471 Argokseen. Mutta kun Spartalaiset syyttivät häntä osalliseksi Pausaniaan kavallukseen eli persialais-ystävyydestä, vältti hän tutkinnon pakenemalla Persian kuninkaan luo. — Parosta vastaan tekemänsä onnistumattoman retken johdosta joutui Miltiades syytteeseen "kansan pettämisestä" ja tuomittiin kuolemaan; prytaanin ehdotuksesta kuolontuomio lievitettiin sitte 50:n talentin sakoiksi.

[178] Erotusta hallitsevain ja palvelevain taidetten, oikeain taidetten ja ammattitaitojen välillä (tékne] on kummankin nimitys), johon jo kajottiin luvussa XIX seur., selitetään tässä tarkemmin.

[179] Olivat siihen aikaan mainioita herkkusuiden kesken. Mitkaikos oli kotoisin Siciliasta, jossa keittotaito jo varhain kehittyi korkealle, varsinkin Syrakusan rikkaassa, hekumallisessa kaupungissa. Hänen kirjansa nimi oli opsartytiká. Leipurit leipoivat myös torttuja. Muuten oli nisuleipä juhlaleipää; arkioloissa syöttiin tavallisesti ohrarievää.

[180] Kall. närkästyikin todella, kun Sokr. todisti hänen valtiotaidossa taitamattomaksi. S. ryhtyy nyt näyttämään, että kansan intohimojen tyydyttäminen ilman siveellistä pohjaa kyllä saattaa luoda valtiolle ulkonaisen loiston ja valtiomiehille mainetta, mutta että sen surkastumisen syynä on juuri tuollainen näennäinen vaurastus.

[181] Sokrateen mielipide, että etevä valtiomies ei koskaan kukistu asemaltaan ja että valtiomies kukistumallaan todistaa vain omaa kyvyttömyyttään eikä voi syystä nurkua kansansa kiittämättömyyttä, tuntuu jyrkkyydessään paradoksilta eikä voi olla muuta kuin osaksi totta. Onhan monenkin etevän valtiomiehen täytynyt väistyä näyttämöltä, jolla ei enää suotu hänelle tehtävää.

[182] Kumpikin ottaa tehdäkseen käsittelynsä alaista paremmaksi, opettaa sille hyvettä: valtiomies lupaa kasvattaa kansaa l. valtiota kokonaisenaan, sofista yksilöä. Kummankin työ jää menestymättä, jos heiltä puuttuu kyky. Hyveenopettajan kelvottomuutta todistaa paraiten hänen oma nurkumisensa oppilaittensa pahuudesta.

[182 b] os alethós demegorein on samalla vastaus Kall:n moitteeseen alussa lukua XXXVIII: os alethós demegóros on.

[183] Kallikles, samoin kuin ihailtunsa Gorgias, halveksuu sofistoja, vaikka heidän alansa, retoriikka, onkin miltei samaa "puuta ja maata" kuin sofistiikka, ja Kall. periaatteiltaan on täysi sofista.

[184] Helleenejä yleensä loukkasi sofistain tapa ottaa palkkaa opetuksestaan eikä Sokrateskaan voi olla sitä moittimatta. Heidän mielestään tuo tapa edellytti liian halpaa käsitystä tieteestä ja hyveestä — ikäänkuin se olisi osto- eli kauppatavaraa.

[185] Urheilua opetettaissa — pilailee Sokrates — saattaa olla kohdallaan että palkka maksetaan sikäli kuin oppi saadaan; sillä mitä ketterämmäksi ja nopeammaksi oppilas harjaantuu, sitä suurempi on vaara, että oppilas jonakin päivänä juoksee tiehensä jättäen opettajansa maksamatta; mutta sofistan on laita päinvastoin: mitä paremmin hän tehtävänsä täyttää, kasvattaen oppilaansa viisaaksi ja hyväksi, sitä vähemmin on pelkoa siitä, että tämä pettää opettajansa.

[186] areté politiké, jota sofistat lupasivat opettaaa, käsitti sekä oman talon että valtion hallitusta.

[187] Ei vielä panna vastakkain noita kahta elämää, valtiollista ja filosoofista, vaan toistaiseksi kysytään vain, kumpaan valtiolliseen toimitapaan olisi ryhdyttävä, otaksuen että Kallikles kehottaa jompaankumpaan. Oikea vastaus kuuluisi: nykyoloissa ei kumpaankaan, sillä toinen on epäsiveellinen, toinen nykyään mahdoton. Ainoa keino on koettaa edistää yksityisten parannusta ja siten vaikuttaa koko valtioon välillisesti.

[188] Mysialaiset olivat kovin halveksitut. Myson esksatos oli puheenparsi = kaikkein kurjin. Cic. pro Flacco: "quid in graeco sermone tam tritum atque celebratum est, quam si quis despicatui ducitur, ut Mysorum ultimus esse dicatur?" Kallikles tarkoittaa siis: Nimitettäköön sinua vaikka kaikkein kurjimmaksikin, mutta sun tulee kuitenkin niin toimia, sillä muuten —

[189] Sokrates ennustaa tulevan surullisen kohtalonsa ja koskettelee siis osaksi samoja asioita kuin "Puolustuspuheessaan" (kts. K.G. Aminoffin suomennosta Helsing. 1898); eräs kohta tässä — lääkäri lasten käräjissä keitturin ollessa syyttäjänä mukaileekin ivallaan Sokrateen oikeusjuttua, etenkin sitä kohtaa siinä, kuin häntä syytettiin nuorison viettelijäksi.

[190] lógos ja mýthos ovat vastakohtia: edellinen esittää todellisia tapahtumia, on tosi-tarina; jälkimäinen on satu, joka kertoo kuvaus-aistin keksimiä seikkoja ja seikkailuksia. Sokrates tahtoo sanoa että tarinan verhossa tässä esitellään vakava totuus. Tämän tarinan muoto onkin jalo, kieliasu yksinkertaisen arvokas, melkein juhlallinen. Puhevaihtelon keveä huolimattomuus on jäänyt pois ja sijaan tullut juhlallisen tyyni eepillinen esitys.

[191] Kts. II. XV, 187 seurr.

[192] Homeros ei puhu vielä näistä saarista, vaan jumalien lemmikit siirretään elävinä "Elysion kentälle" onnelliseen elämään. Vasta Hesiodos tietää "Autuasten saarista", jonne kuoltuaan pääsevät eräät ihmiset, sankarit ja urhot. Toisten täytyy pahuutensa palkaksi mennä Hadekseen. Vähitellen kehkiää tämä usko, Pindaroksen y.m. vaikutuksesta, niin, että kaikki hurskaat kuoltuaan siirretään Autuasten saarille, samalla kun Tartaros on kaikkien pahojen säilytyspaikka.

[193] Syy tuomarien erehdykseen on kaksinainen: objektiivinen, mikäli tuomittava henkilö ei esiinny paljaana, semmoisenaan, ja subjektiivinen, mikäli tuomarien oma älyämiskyky on vajava. Kummallakin on haittana ruumiillisuus eli, myytillisesti puhuen, he ovat verhotut. Verhoon sen laajimmassa merkinnössä kuuluu kaikki ulkonainen, minkä mukaan ihmistä täällä maan päällä arvostellaan, kaunis muoto, korkea asema, rikkaus y.m. Mutta aistillisuus on oikean arvostelun ja totuuden tiedon tiellä. Vasta sen riisuttuaan ihminen ilmenee tosi-olennossaan, niinkuin toisaalta sielu, vasta aistillisuuden kahleista kirvoitettuna, puhtaalla ajatuksellaan, ikäänkuin sisällisellä silmällä, välittömästi näkee totuuden.

[194] Platonin Prometheus, joka sopusoinnussa Jumalan kanssa toteuttaa kaitselmuksen ikiaatteita, on aivan toisenmoinen kuin Aiskhyloksen titaani, joka toimittaakseen ihmisille edistyskeinoja ja tehdäkseen heidän elämänsä iloisemmaksi, uskallaiksen taisteluun jumaliakin vastaan ja on tajuntaan heränneen, sivistystä kaipaavan ihmiskunnan edustajana. Attikan kultissa esiintyy Prometheus Hephaistoksen ja Pallaksen rinnalla ihmiskunnan hyväntekijänä, jona hänellä on nimi pyrphóros.

[195] Tarkoitetaan Asfodelos-niittyä, josta Homeros puhuu esim. Od. XI, 539. XXIV, 13. — "Tien-haarasta" vrt. Virg. Aen. VI, 540 seur. — Minos, Kretan kuningas, oli viisas lainsäätäjä; Rhadamanthys ja Aiakos olivat viisaita, hurskaita ja oikeamielisiä. Minos sopi Aasian tuomariksi siitä paikallisesta syystä, että hän kanta-isänsä Phoinikian valtiaan Agenorin kautta oli Aasiasta kotoisin. Muuten hän sekä Rhadamanthys mainitaan Europa nymfan pojiksi.

[196] Kokemuksesta ja filosofiasta saatujen täydentäväin edellysten perästä johdetaan tarinasta päätelmä koskien sielun ja vainajien olotilaa toisessa elämässä.

[197] ezis käsittää samalla alkunaisen luonnon, luontaisen olennon (physis) ja sen kehityskohdat l. "kokemat" ilot ja surut, hyvät ja pahat (= therapeúmata kai pathaemata), on siis: luontaislaatu, ololaatu.

[198] Ihmisen sieluntila kuoleman jälkeen sukeutuu tulokseksi hänen kehityksestään maan päällä, jopa tavallaan vastaten ruumiin kehitystä. Kehitys voi käydä hyvän tai pahan suuntaan, olla siveellinen tai epäsiveellinen. Kun sielu kehittyy olentonsa mukaisesti, sukeuu siitä hyveet ja kehitys on siveellinen. Sokrates esittää tässä kolme eri päämuotoa sielun epäsiveellisestä ilmimuodosta: 1) Koska siveellisyyden olento on oikeus, ilmenee etupäässä vääryys, vilppi ynnä sen rumin laji, väärävala, jotka raastavat sielun haavoja täyteen. 2) Siveellisyyden luontainen kehitys edellyttää totuuden-rakkautta ja totuuden tietoa; vaan tämän kehitystä häiritsee valhe, joka vääntää sielun kieroksi, pois totuudesta vinoon. 3) Voidakseen toimia ulospäin, täytyy sielun noudattaa määräsuhtaa; jos siltä puuttuu tämä suhtamieli l. kohtuus (sophrosýne), vaivaa sitä suhdattomuus, kuriton kohtuuttomuus (akolasia), joka, sen mukaan mikä sillä kulloinkin on esineenä, ilmenee vallanhimona, hekumana, ylpeytenä, yleensä himojen irrallisuutena, joka hämmentää sielun eri osain sopusuhdan ja rumentaa sen muodon.

[199] Niinkuin eivät teot (joita tuomarien ei tarvitse tunteakkaan), vaan niistä sukeutunut sielun laatu määrää rangaistuksen, niin tämän päätarkoitus Platonin mukaan ei ole pahain töiden kosto, vaan rikollisen siveellinen parannus. Pelko pakottaa vakavasti miettimään, tämä taas panee paremman tiedon sielussa vireille, kun pahan olento hedelmästään oikein tuntuvasti ilmenee sille. Muutamat sielut on kuitenkin pahuus jo niin tuiki turmellut — ja sielun olennon vihollisena sen täytyy sitä turmella, — etteivät ne enää manalassakaan voi kääntyä totuuden tielle ja parantua. Mutta nekin varottavalla esimerkillään edistävät toisten parannusta. — Muuten Platonin oppi manalanrangaistuksesta edellyttää sielunvaellus-oppia, jota hän muissa teoksissaan esittää.

[200] Kts. Odys. XI, 576-600. Thersiteestä Il. II, 211-277.

[201] sophrosýne-hyve velvoittaa ihmistä etupäässä huolehtimaan oman sielunsa pelastusta, kieltämättä silti tekemästä hyvää toisillekkin. Mutta polypragmonein on päinvastoin levotonta touhua ja häärinää, joka sopimattomasti sekaantuu toisten tehtäviin ja oikeuksiin.

[202] Virkasauvaa, julkisen vallan merkkiä, pitivät julistaja, tietäjä, pappi, kilpataiston-järjestäjä, tuomari y.m.

[203] Od. XI, 569.

[204] agóna käytetty kahdamielisesti, merkiten: 1) kilpataistelua palkintoineen, jommoiseen koko elämää voi verrata; 2) käräjiä ja vainajain käräjiä eli viimeistä tuomiota, josta paraikaa on puhe.

[205] Aiakos, Zeus jumalan ja Aigina nymfin poika. — "Seisot siellä, tyrmistyneenä — —" sanan sanasta, kaksi paraasta saa Kallikles takaisin soimaukseensa luvussa XLI.

[206] Kaksi eri elinsuuntaa, toinen ulkonäön, toinen tosiolennon mukainen.

[A] Kun tähän asti on esitetty taiteiden (tieteiden) ja valetaiteiden (empiiristen taitojen) välisiä suhteita ja päätteeksi niistä yleensä sanotaan: "Näin ne, kuten olen sanonut (kts. XIX luv. alkupuolta), eroavat toisistaan j.n.e." niin on muutamia oudoksuttanut käänne: "mutta kun ne myös ovat liki toisiaan, niin sofista ja pihetaiturit j.n.e." Sentähden on paikkaa epäilty pilautuneeksi ja koetettu parannella: sophistai kai rétores omsit apogr. Vindob. 32, delev. Schleiermacher. dikastai k. rétores olim Ast. (M. Schanz). Mutta eihän siinä mitään outoa ole, jos taidetten ja harjaantumisten sijaan asetetaan niiden edustajat, etupäässä tässä sofistat ja reetorit, koska juuri on erotettava keskenään sofistiikka ja retoriikka, jotta jälkimäisen käsite täysin selviäisi.

[B] o loste Pole: pieni letkaus Poloksen ja aikaisempain sofistain näennäiselle tyylille. Vrt P:n tyylikästä lausuntoa II:n luvun lopussa.

[C] Toisen käsityksen mukaan (lukuparsi agathón te einai) kuuluisi tämä lause: Eiköhän siis sinulle taaskin ilmene, että suuri valta on siinä, kun jonkun toimiessa mielensä mukaan, siihen liittyy toiminnan hyödyttäväisyys, ja että tämä on hyvää; ja se se juuri onkin tuo suuri valta?

[D] P:n ensi lause on ivaa. Toisesta lauseesta puhuu hän jo täyttä totta.

[E] "Näethän" — kuvaa, millä hartaalla innolla Pol. y.m. ihmettelivät tai kadehtivat tuota rohkeaa valtiasta. S:n leikillinen vastaus hieman jähdyttää intoa.

[F] se = todistamistapa l. todistamistavan määrääminen; "kuten jo sanoin" kts. XXVII:n loppupuolta.

[G] didónai diken merkitsee tosin sananjohdon mukaan oikeudenmukaista rankaisua, mutta Sokrates nähtävästi ei katso sen merkityksen enää olevan yleiselle tajunnalle selvän. Siksi hän nimenomaan huomauttaa, että did. dik.. = kolázesthai dikaios. Pääpaino on sanalla dikaios. Sitten vasta voi hän rakentaa johtopäätelmän:

1. to didónai diken esti dikaion,

2. ta dikaia esti kalá:

3. to didonai diken esti kalón.

[H] "Se on siis ikävintä — —": aniarós ja anía samoin kuin algeinós ja algedón (tuskallinen, tuska) osottavat lýpen ulkonaista puolta, rankaisun tuottamaa tuskaa. Kts. myöh. "jota nuhdellaan…" Vrt. Apolog. 26 A.

[I] Kun Polos oli myöntänyt, että lain ja tavan mukaan pidetään rumempana ja pahempana tehdä vääryyttä kuin sitä kärsiä, oli Sokr. — niin Kall. väittää — siitä päättänyt P:n myöntäneen asian niin olevan luonnon mukaan s.o. itsessään. — Luontainen oikeus on Kall:n mielestä korkeampi ja alkuperäisempi kuin säädetty laki, jota vain "heikot ihmiset ja suuri joukko laativat".

[J] Cap. XXIV.

[K] Sanapila: Pyrilampeen pojan nimi Démos merkitsee myös "kansa".

[L] Tässä viitataan XIX luvussa olevaan perusteluun; "tuomarintoimia" vastaa siellä käytettyä sanaa "lainkäyttöä".