JOHDANTO. (continued 2)

Sokrates. Eikös tuo "rahvaan kesken" ole samaa kuin tietämättömien kesken? Sillä ei hän suinkaan tietävien kesken ole lääkäriä uskottavampi.

Gorgias. Totta sanot.

Sokrates. Jos hän siis on lääkäriä uskottavampi, eikö hän ole tietävää uskottavampi?

Gorgias. On kaiketi.

Sokrates. Olematta kuitenkaan lääkäri, eikö niin?

Gorgias. Niin.

Sokrates. Mutta joka ei ole lääkäri, hän ei kai ymmärrä niitä asioita joita lääkäri ymmärtää!

Gorgias. Se on selvä.

Sokrates. Siis tietämätöntä tietämätönten seassa uskotaan paremmin kuin tietävää, jos puhetaituria uskotaan enemmin kuin lääkäriä. Seuraako se tästä vai onko toisin?

Gorgias. Kyllä se seuraa tässä kohden.

Sokrates. Eiköhän kaikissa muissakin taiteissa asianlaita ole sama mitä tulee puhetaituriin ja puhetaiteeseen? Itse asioita tämän taiteen ei tarvitse tietää, miten niiden laita on, vaan ainoastaan keksiä joku uskotuksen keino, niin että puhetaiturit näyttävät tietämättömien silmissä tuntevan asiat paremmin kuin ne joilla niistä on tosi tieto.

XIV. Gorgias. Vaan eikös siitä synny oiva helpotus opinnoissa, Sokrates, kun, vaikkei ole oppinut mitään muita taiteita kuin tuon ainoan, kuitenkin hyvästi pitää puoliaan ammattimiesten rinnalla?

Sokrates. Pitääkö puhetaituri tuon takia puoliaan muiden rinnalla vai eikö pidä, sitähän saamme heti tutkia, jos siitä on etua tutkimuksellemme; nyt tähystäkäämme ensiksi toista asiaa: onko puhetaituri samalla kannalla oikean ja väärän, ruman ja kauniin, hyvän ja pahan suhteen, kuin terveysopin ynnä niiden alojen suhteen joita muut ammatit käsittävät, nimittäin, että hän tosin ei tunne niitä itsiä, mitä hyvä ja paha, kaunis ja ruma, oikea ja väärä ovat, mutta on sepinnyt niistä itselleen uskotuksen taidon, niin että hän tietämätönnäkin näkyy tietämätönten seassa tietävän enemmän kuin tietävä? Vai onko hänen täytymys ne tietää ja tarvitseeko sen, joka aikoo oppia puhetaidetta, sinun luoksesi tullessaan osata ne asiat edeltäpäin? Jos ei, onko sitte niin, että sinä, puhetaiteen opettajana, et opeta oppiisi tulleelle mitään näistä — sillä se ei kuulu sinun virkaasi vaan toimitat ainoastaan niin, että hän joukon silmissä näyttää niitä asioita tietävän, vaikkei tiedäkkään ja näyttää olevan hyvä, vaikkei olekkaan? Vai etkö ensinkään kykene hänelle opettamaan puhetaidetta, ellei hän edeltäpäin tiedä noitten asiain laitaa? Miten onkaan näiden seikkain laita, Gorgias? Ja kautta Zeuksen, paljasta kerrankin, kuten äsken lupasit,[30] minulle puhetaiteesi koko merkitys, mikä se sitten lieneekin!

Gorgias. Luulenpa, Sokrates, että hän senkin voi minulta oppia, ellei se satu ennestään olemaan tuttua.[31]

Sokrates. Hyvin sanottu, ja pidetään siitä kiinni! Jos teet jostakusta puhetaiturin, pitää hänen välttämättä tietää oikeat ja väärät, joko ennaltaan tai jälestäpäin sinulta opittuaan.

Gorgias. Kaiketi.

Sokrates. Kuules nyt! Totta kai rakennusasiat oppinut on rakennusmestari?

Gorgias. On kaiketi.

Sokrates. Ja soitannon temput soittoniekka?

Gorgias. Kyllä.

Sokrates. Ja lääketieteen oppinut on lääkäri ja niin muillakin aloilla samaan tapaan päätellen; mitä mikin onkaan oppinut, sellainen hän on, miksi hänen tieteensä hänet teki — eikö niin?

Gorgias. Niin aivan.

Sokrates. Eikö siis tämän perustelun mukaan oikean oppinut ole oikeamielinen?[32]

Gorgias. Kyllä kaiketi.

Sokrates. Ja oikeamielinen tekee kai oikein?

Gorgias. Tekee niin.

Sokrates. Eikös puhetaituri siis välttämättä ole oikeamielinen ja oikeamielisenä tahdo tehdä oikein?

Gorgias. Siltä kumminkin näyttää.

Sokrates. Ei oikeamielinen kaiketi milloinkaan tahdo tehdä vääryyttä?

Gorgias. Ei suinkaan.

Sokrates. Mutta puheemme mukaan täytyy puhetaiturin olla oikeamielisen.

Gorgias. Niin.

Sokrates. Ei puhetaituri siis milloinkaan tahdo tehdä vääryyttä.

Gorgias. Nähtävästi ei.

XV. Sokrates. Muistatko vähää ennen lausuneesi, ettei siltä saa soimata eikä maasta karkoittaa voimistelunopettajia, jos heidän opissaan ollut nyrkkitaisturi väärinkäyttää nyrkittelyä ja tekee tuhoja? Samoin myöskin, että jos puhuja käyttää vääryyteen puhetaitoansa, ei siitä saa syyttää hänen opettajaansa ja ajaa häntä maasta pois, vaan syytettäköön tuota joka vääryyttelee eikä käytä puhetaidetta oikein ja ajettakoon hänet pois? Sanottiinko näin vai eikö?

Gorgias. Sanottiin.

Sokrates. Vaan nyt tuo sama mies, puhetaituri, ei näy koskaan voivan vääryyttä tehdä. Vai kuinka?

Gorgias. Ei näy.

Sokrates. Ja alkupuolella puhettamme, Gorgias, mainittiin, että puhetaiturin toimi puheillaan ei tarkoita tasalukuja ja epäpari-lukuja, vaan oikeutta ja vääryyttä, eikö niin?

Gorgias. Niin.

Sokrates. Senpä takia minä silloin sinun puheittesi perusteella otaksuin, että puhetaiturin toimi ei voisi milloinkaan olla mikään väärinteon toimi, se kun aina suuntaa sanansa oikeuden puoleen; mutta kun sitten vähän jälemmin virkoit, että puhuja saattaa käytellä puhetaidetta vääryyteenkin, niin sitäpä oudoksuin, ja kuu mielestäni sinun puheesi eivät oikein sointuneet sopuun keskenään, lausuin nuo sanat, että jos olisit samaa mieltä kuin minäkin siinä että erehtyneellä on etua erehdyksensä korjaamisesta, niin olisi syytä jatkaa keskustelua, mutta jos olisit toista mieltä, heittäisimme sen sikseen. Sittemmin on asioita tutkiessamme, kuten itsekkin näet, käynyt ilmi, että puhetaiturin on mahdoton väärinkäyttää taitoansa ja tahtoa tehdä vääryyttä. Mitenkä nyt tämän asian laita onkaan, sitä tyydyttävästi selvittämään tarvitaan, jumaliste, Gorgias, koko pitkältä pakinoita vielä.

XVI. Polos.[33] Mitä, Sokrates? Niinkö sinä todella arvelet puhetaiturin toimesta, kuten nyt haastelet? Kai sentään ymmärrät, että Gorgias vain häpesi olla myöntämättä sinulle, että puhetaituri tietää nuotkin kaikki, mikä on oikeaa ja kaunista ja hyvää, ja että jos joku hänen oppiinsa tullessaan ei niitä jo tiedä, opettaa hän ne sille. Semmoisesta myöntymyksestä syntyi ehkä sitten jotakin ristiriitaa hänen puheissaan, jommoista sinä halusta suotkin syntyvän, sinä kun itse viettelit häntä tuommoisten kysymysten tolalle — sillä kenen luulet sinä kieltävän, ettei hän itse ymmärrä oikeuden käsitteitä yhtä hyvin kuin osaa niitä toisillekkin opettaa? Mutta puheiden suistaminen tuommoisiin todistaa törkeää sivistymättömyyttä.

Sokrates. Polos kaunokaiseni! Siltä varaltahan me hankimmekin itsellemme ystäviä ja poikia, että, jos itse vanhaksi tultuamme kompastumme, te nuoremmat olisitte tarjona oientamassa meidän vaellustamme sekä sanoissa että töissä. Niinpä nytkin jos minä ja Gorgias erehdymme puheissamme, niin seiso sinä vieressä meitä oientamassa, sillä siihen olet velvoitettu. Jos nyt joku myöntymys mielestäsi näyttää tulleen tehtyä ilman riittävää syytä, niin tahdon mielelläni peruuttaa väitteeni siinä kohdin, kuuhan vain kartat yhtä asiaa.

Polos. Mitä sitten?

Sokrates. Pitkäpuheisuuden tulvaa, Polos, jota alussa yritit käyttää. Supistaos se ahtaammalle!

Polos. Mitä? Eikö minun ole lupa puhua niin pitkältä kuin tahdon?

Sokrates. Ikäväksihän tosiaan olosi kävisi, ystäväni, jos tultuasi Athenaan, jossa on vapaampi lupa puhua kuin missään muualla Hellaassa, sinä nyt yksin jäisit tästä edusta osattomaksi. Mutta pane sille ikävälle seikalle vastapainoksi toinen: jos sinä vain puhut pitkältä etkä huoli vastata sulta kysyttäessä, niin eikö minunkin oloni käy ikäväksi, paitsi jos saan lähteä tieheni ja päästä sinua kuulemasta? Mutta jos jollain mielenkiinnolla olet seurannut keskusteluamme ja tahdot sitä ohjata oikealle uralle, niin peruuta nyt, kuten sanoin, sinäkin minkä verran hyväksi näet, ja vuoroin kysellen ja vastaten kysymiin, samoin kuin minä ja Gorgias, näytä vääräksi minun väitteeni ja salli minun näyttää vääräksi sinun väitteesi. Sillä kaiketi sinä ymmärrät samoja asioita kuin Gorgiaskin? Vai miten?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Kai sinäkin siis kehoitat kysymään itseltäsi mitä kukin kulloinkin haluaa, koskas tiedät kullekkin vastata?

Polos. Niinpä aivan.

Sokrates. Tee siis nyt kumpaa itse mielit, kysy tai vastaa!

XVII. Polos. Sen tahdon tehdä. Vastaa siis minulle, Sokrates, koskapa Gorgias sinusta näyttää epäröivän puhetaiteen suhteen: minkä sanot sinä sen olevan?

Sokrates. Kysytkö, minkä taiteen minä sen sanon olevan?

Polos. Kysyn.

Sokrates. Ei se minusta ole mikään taide, Polos, sanoakseni sinulle totuuden.

Polos. No, mitäs se sinusta sitten on?

Sokrates. Asia, josta sinä kirjassasi, jonka hiljan luin, sanot taiteen syntyvän.

Polos. Mitä tällä tarkoitat?

Sokrates. Jotakin harjoituksella saatua taitoa.[34]

Polos. Näyttääkö puhetaide siis sinusta olevan harjaantumista?

Sokrates. Näyttää, ellei sinulla ole muuta sanottavaa.

Polos. Mihin pystyvä harjaantuminen?

Sokrates. Tuottamaan jotakin viehätystä ja nautintoa.[35]

Polos. Eikö siis puhetaide näytä sinusta olevan jotakin oivaa, se kun kykenee ihmisiä miellyttämään?

Sokrates. Kuinka Polos? Joko sait minulta tietää, mitä arvelen sen olevan, niin että jo voit kysyä, jotakin seuraavaa, eikö se minusta näytä olevan jotain jaloa?

Polos. Sainhan jo tietää, että se mielestäsi on jonkinmoista harjaantumista!

Sokrates. Tahdotko, kun pidät miellyttämistä niin tärkeänä, minun mielikseni tehdä pienen asian?

Polos. Halusta.

Sokrates. Kysyppä minulta, mikä taide ruuankeitto minusta näyttää olevan.

Polos. Sanoppa sitten, mikä taide on ruuankeitto?

Sokrates. Ei mikään, Polos.

Polos. Mitä se sitte on? Sano!

Sokrates. Sanonpa jo: jonkinmoista harjaantumista.

Polos. Mihin?

Sokrates. Tuottamaan jotakin viehätystä ja nautintoa, Polos.

Polos. Mitä? Onko sitten ruuankeitto ja puhetaide samaa?

Sokrates. Ei suinkaan; mutta ne ovat kumpikin eri osia samasta harrastuksesta.

Polos. Niin mistä sinä tarkoitat?

Sokrates. Eihän liene törkeää tai säädytöntä, jos lausun mielipiteeni suoraan?[36] Minua arveluttaa niin tehdä Gorgiaan tähden, ettei hän vaan luulisi minun ilkamoivan hänen tointansa. Mutta enpä todella tiedäkkään, harjoittaako Gorgias sellaista puhetaidetta jota minä tarkoitan; sillä ei meidän äskeisestä juttelustamme vielä lainkaan selvinnyt, mitä hän siitä ajattelee. Mutta mitä minä puhetaiteeksi sanon, se on erään asian osa joka ei kuulu kaunisten lukuun.

Gorgias. Minkä niin, Sokrates? Sanoppa, minua ensinkään ujostelematta!

XVIII. Sokrates. No, minun mielestäni, Gorgias, se on toimi eli harrastus, joka ei kuulu taiteeseen, mutta vaatii hyvällä arviokyvyllä varustettua, rohkeaa henkeä, jolla myös on luontainen lahja sukevasti seurustella ihmisten kanssa. Ylipäänsä kutsun minä sitä mielistelyksi. Tässä harrastuksessa näyttää minusta olevan useita muitakin osia, ja yksi niistä on myös ruuanlaitto-taito, jota pidetään taiteena, mutta joka minun mielipiteeni mukaan ei ole mikään taide, vaan ainoastaan kokemuksen ja harjoituksen tointa. Saman mielistelyn osia ovat edelleen puhetaide, niinikään koristelutaito[37] ja sofistiikka, siis neljä osaa, esineinään neljä eri asiaa. Jos Polos nyt mielii kysellä, niin kyselköön. Sillä hän ei ole vielä kuullut, millaisena mielistelyn osana minä pidän puhetaidetta: häneltä jäi näet huomaamatta, etten vielä vastannutkaan tähän kysymykseen, ja hän kysyy vain edelleen, enkö pidä sitä kauniina taiteena. Mutta minäpä en vastaakkaan hänelle, katsonko puhetaiteen olevan jotain kaunista vai rumaako, ennenkun olen sanonut mitä se on. Eikä olisikkaan oikein, Polos, ennen vastata. Mutta jos niin tahdot, kysy, minä mielistelyn osana minä pidän puhetaiturin tointa.

Polos. Kysynpä sitten ja vastaa: mikä osa se on?

Sokrates. Tokkohan tajunnetkaan minua, jos vastaan: puhetaide on minun ajatukseni mukaan varjokuva eräästä valtiotaidon osasta.

Polos. Miten siis? Sanotko sen olevan kauniin vai ruman?

Sokrates. Ruman toki! Sillä kaikki mikä on pahaa, sitä sanon rumaksi — koskapa mun täytyy vastata sinulle, ikäänkuin jo tietäisit mitä tarkoitan.

Gorgias. Zeus avita, Sokrates, enpä minäkään enää tajua mitä sinä sanot.

Sokrates. Et tietystikkään, Gorgias, sillä enhän vielä olekkaan asiaa ehtinyt selvittää — mutta tämä Polos on niin nuori ja raju.[38]

Gorgias. Annappa hänen olla ja sano minulle, mitä sillä tarkoitat että puhetaide on varjokuva jostakin valtiotaidon osasta.

Sokrates. Koetanpa selvittää sinulle, mitä puhetaide minusta näyttää olevan. Jos se sitte ei olekkaan sitä, niin kumotkoon Polos tässä mielipiteeni. Onko mitään, mitä kutsut sieluksi ja ruumiiksi?

Gorgias. Kuinkas ei!

Sokrates. Luuletko niiden kummankin voivan olla jossakin hyvinvoinnin tilassa?

Gorgias. Kyllä.

Sokrates. Entäs hyvinvoinnin tilassa, joka vain siltä näyttää, mutta ei sitä ole? Minä tarkoitan esimerkiksi tämmöistä: monet näyttävät voivan ruumiillisesti hyvin, niin ettei kukaan, paitsi lääkäri tai voimistelun opettaja, voisi huomata, etteivät he sittekään jaksa hyvästi.

Gorgias. Se on totta.

Sokrates. Sanonpa siis sekä ruumiissa että sielussa voivan olla semmoista, joka tekee että ne näyttävät voivan hyvin, vaikk'eivät voikkaan.

Gorgias. Niin on.

XIX. Sokrates. Annappas, koetan paremmin selittää sinulle mitä tarkoitan. Noita kahta esinettä varten on, sanon minä, kaksi taidetta. Sitä joka on sielua varten kutsun minä valtiotaidoksi;[39] ruumista varten olevaa en osaa yhdellä nimellä mainita. Mutta ruumiin hoidossa, joka on yksi asia, erotan kaksi puolta — voimistelun ja lääkeopin. Samoin vastaa valtiotaidon alalla voimistelua lainsäädäntö, niinkuin lääkeopin vastineena on lainkäyttö.[40] Nyt ovat nämä kaksittain ikäänkuin sukua toisilleen, mikäli ne käsittävät samaa esinettä, nimittäin lääkeoppi on sukua voimistelulle, lainkäyttö lainsäädännölle; kuitenkin ne myös joltain puolen eroavat toisistaan. Nämä neljä taidetta, jotka palvelevat toiset ruumista, toiset sielua, aina pitäen silmällä näiden parasta, ne havaitsee nyt mielistely — en sano sen selvästi asiaa tajuavan,[41] vaan ainoastaan arviolta vaistoavan — jakautuu neljään osaan, hiipii noiden neljän taiteen alle, pukeutuen niiden verhoon ja on olevinaan sitä jonka verho hänellä on yllään. Siitä mikä on parasta se ei ensinkään pidä väliä, vaan sillä mikä milloinkin on mieluisinta se pyydystelee älyttömyyttä ja lumoo sitä luulemaan häntä mitä arvokkaimmaksi. Niinpä keittotaito pukeuu lääkeopin verhoon ja on ymmärtävinään mitkä ruuat ovat ruumiille parhaat; niin että jos lasten tai lapsellisesti ymmärtämättömien miesten kesken olisi ratkaistava riita, kumpi paremmin ymmärtää, mitkä ruuat ovat terveellisiä, mitkä vahingollisia, lääkärikö vai keittäjä, lääkärin varmaan täytyisi oppeineen tietoineen kuolla nälkään. Tätä minä siis kutsun mielistelyksi ja väitän sen semmoisen olevan jotakin rumaa, oi Polos — sillä sinulle minä tämän sanon koska se tähystelee mieleistä heittäen sikseen parhaan. Enkä myönnä sen olevan niinkään taiteen, vaan ainoastaan harjaantumisen, koska se ei ollenkaan tutki millaisia ne keinot, joita se käyttää, luonteeltaan ovat, eikä siis myöskään osaa tehdä selkoa kunkin perussyystä. Mutta minä en nimitä taiteeksi mitään semmoista, joka on järkiperustaa vailla. Jos sinä näissä kohdin olet eri mieltä, niin tahdon selvittää sinulle mielipiteeni.

XX. Lääkeopin verhon vetää siis, kuten sanoin, mielistely keittotaitona yllensä; voimistelun pukuun pujahtaa taas samalla tapaa somistustaito ja ollen itsessään katala ja petollinen, epäjalo ja halpa, pettelee se muodoilla ja väriloisteella, silosoreudella ja vaatteilla siinä määrin, että sen vaikutuksesta tavoitellaan tuota vierasta kauneutta, mutta halveksitaan omaa, voimistelun kautta saatavaa kauneutta. Mutta ettei puheeni venyisi pitkäksi, tahdon puhua sinulle matemaatikkojen tapaan,[42] — silloin kaiketi hyvin käsittänet —: samassa suhteessa kuin somistelu on voimisteluun, on keittotaito lääketaitoon; taikka vielä paremmin näin: mitä somistelu on voimistelun, sitä on sofistiikka lainsäädännön suhteen,[43] ja mitä keittotaito on lääkeoppiin, sitä on puhetaide oikeudenhoitoon. Ne eroavat, kuten olen sanonut, luonnoltaan toisistaan; mutta kun ne myös ovat liki toisiaan, niin sofistat ja puhetaiturit[A] samassa toimessa ja samoissa puuhissa sekaantuvat toisiinsa, eivätkä enää tiedä miten heidän on menetteleminen itsensä suhteen, yhtä vähän kuin muutkaan tietävät mihin heitä käyttää. Sillä ellei sielu hallitsisi ruumista, vaan se hoitaisi itseään, ja jollei sielu tarkoin tähystäisi ja erottaisi keittotaitoa ja lääkeoppia, vaan ruumis itse arvioisi ja punnitsisi niitä sille suloisten tunteiden mukaan, niin kyllä silloin Anaxagoraan[44] lauselma tehoisi täydeltään, rakas Polos — ovathan ne asiat sinulle tutut —: kaikki olokappaleet sekaantuisivat yhteen sekasokaan, eikä enää voitaisi toisistaan erottaa lääkkeitä, terveellisiä ruokia ja keittoherkkuja. Siinä kuulit nyt, mitä puhetaiturin toimi minun mielestäni on — keittotaidon vastaverta sielussa, niinkuin tämä taas vastaa sitä ruumiissa. Mutta olen ehkä menetellyt kummasti siinä etten sallinut sinun pitää pitkiä puheita ja olen itse venyttänyt puheeni näin pitkäksi. Mutta sen voi pätevällä syyllä antaa minulle anteeksi. Sillä kun puhelin lyhyeltä, et sinä minua ymmärtänyt etkä osannut käyttää vastauksiani, vaan tarvitsit laajempaa esitystä. Jos nyt käy niin, etten minäkään osaa käyttää sinun vastauksiasi, niin puhu sinäkin pitemmältä; mutta jos osaan, niin suo mun niitä käyttää; sillä se on kohtuullista. Ja jatka nyt juttua tämän vastaukseni varassa, jos osaat.

XXI. Polos. Mitäs sanoitkaan? Onko puhetaide mielestäsi mielistelyä vai…?

Sokrates. Minä sanoin sen olevan yhden mielistelyn puolen. Etkö sen paremmin muista, vaikka vielä olet nuori, Polos? Kuinka sinun vasta vanhempana käykään?

Polos. Sinusta näyttää siis hyviä puhetaitureita valtioissa pidettävän huonojen miesten arvossa, samoin kuin imartelijoita?

Sokrates. Lausuitko tuon kysymyksenä vai alkuna johonkin puheesen?

Polos. Kysymyksenä.

Sokrates. Niitä ei minusta näy pidettävän minäkään.

Polos. Kuinka? eikö pidettävän? Eikö niillä juuri ole enin valta valtioissa?

Sokrates. Ei ole, jos vallalla tarkoitat sellaista joka sen omistajalle on hyvää.

Polos. Sitähän tarkoitan.

Sokrates. No silloin puhetaitureilla minusta näyttää olevan vähin valta kaikista kansalaisista.

Polos. Kuinka? Eivätkö he, ihan kuin itsevaltiaat hallitsijat,[45] ota hengiltä kenen vaan tahtovat? Eivätkö he riistä tavaraa, keltä hyväksi näkevät, ja aja maanpakoon?

Sokrates. Jumaliste, Polos, joka lausumaltasi jään epäröimään, puhutko tuon omasta puolestasi ja lausut sillä mielipiteesi vai kysytkö minulta.

Polos. Minä kysyn sinulta.

Sokrates. Hyvä juttu, ystäväni! Kysytkö minulta siis yht'aikaa kahta asiaa?

Polos. Kuinka kahta?

Sokrates. Etkös juur'ikään sanonut näin, että eivätkö puhetaiturit ota hengiltä keitä vaan tahtovat, ihan kuin itsevaltiaat, ja riistä tavaraa keltä hyväksi näkevät ja aja maanpakoon?

Polos. Niin sen sanoin.

XXII. Sokrates. Sanonpa siis sinulle, että tuossa on kaksi kysymystä, ja vastaan sinulle kumpaankin. Minä väitän, Polos, että puhetaitureilla samoin kuin yksinvaltiailla on sangen vähän valtaa yhteiskunnissa, kuten vastikään lausuin. He eivät tee, sanalla sanoen, mitään mitä mielellään tahtovat; he tekevät vain sen mikä heistä kulloinkin näyttää paraalta.

Polos. No, eikö siinä juuri ole suuri valta?

Sokrates. Ei, ainakaan sen mukaan kuin Polos sanoo.

Polos. Minäkö niin sanon? Enhän minä sitä sano.[46]

Sokrates. Jumaliste! Niin, ethän sanokkaan, sillä sinä väitit, että suuri valta on jotain hyvää vallanpitäjälle.

Polos. Niin, sitä väitin kyllä.

Sokrates. Luuletko siis sen olevan ihmiselle hyvää, että hän saa tehdä mitä mielii ja paraaksi näkee, vaikkei hänellä ole järkeä? Ja tätäkö sinä sanot suureksi vallaksi?

Polos. En suinkaan.

Sokrates. Jospa nyt kävisit minua kumoomaan todistamalla että puhetaitureilla on järkeä ja että puhetaiturin toimi on taidetta eikä mielistelyä! Mutta, jos jätät minun kumoomatta, niin tehkööt puhetaiturit ja yksinvaltiaat yhteiskunnissa mitä ikänä heidän mielensä tekee, eivät he sillä kuitenkaan hanki mitään hyvää omakseen, jos valta on, kuten väität, jotakin hyvää, mutta järjettömästi tehdä mitä mieli haluaa, sehän, kuten itsekkin myönsit, on jotakin pahaa. Etkös myöntänyt?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Kuinka siis puhetaitureilla tai yksinvaltiailla olisi suuri valta yhteiskunnissa, paitsi jos Polos kumoten Sokrateen todistaa että he tekevät mitä tahtovat.

Polos. Tuota miestä — — —!

Sokrates. Minä väitän, etteivät he tee mitä tahtovat. Kumoo nyt väitteeni!

Polos. Etkös äsken myöntänyt heidän tekevän mitä heistä näyttää paraalta?

Sokrates. Sen myönnän vielä nytkin.

Polos. Eivätkö siis tee mitä tahtovat?

Sokrates. Ei — sanon minä.

Polos. Vaikka tekevätkin mitä hyväksi näkevät?

Sokrates. Ei sittenkään.

Polos. Sinä haastelet hassuja ja mahdottomia, Sokrates.

Sokrates. Älä tuomitse minua, potra Polos poikani — puhutellakseni sinua oman puhetapasi mukaisesti[B] —; vaan jos sinulla on jotain minulta kysyttävää, näytä pikemmin toteen, että puhun perättömiä; muussa tapauksessa, vastaa sinä minulle.

Polos. No, vastaanpa sitte, saadakseni tietää, mitä oikein tarkoitat.

XXIII. Sokrates. Näyttävätkö sinusta ihmiset tahtovan juuri sitä, mitä milloinkin tekevät, vai sitä, minkä vuoksi he sen tekevät?[47] Esim. jotka juovat lääkärien antamia rohtoja, näyttävätkö ne sinusta tahtovan sitä mitä tekevät, nimittäin juoda rohtoja ja kärsiä kipua siitä, vai sitä jonka vuoksi juovat, nimittäin tervehtyä?

Polos. Tietysti he tahtovat tulla terveiksi.

Sokrates. Sama on laita mertakulkevain kauppiasten[48] ja muiden rahaliikkeen harjoittajien: he eivät aina mieli sitä, mitä kulloinkin tekevät. Sillä kukapa mielellään lähtee merelle vaaroja koettelemaan tai kuka mielii vaivalloisia toimipuuhia. Vaan he tahtovat luullakseni sitä, jonka vuoksi he lähtevät merille, nimittäin rikastua; rikastuakseen he kulkevat merta.

Polos. Kaiketi.

Sokrates. Ja niin kai on kaikissa asioissa: jos joku tekee jotakin jonkun tarkoituksen vuoksi, ei hän sitä tahdo mitä hän tekee, vaan sitä mitä varten hän sen tekee — eikö niin?

Polos. Niin.

Sokrates. Onko nyt olemassa mitään olokappalta, joka ei ole joko hyvä tai paha tai sitä keskiväliä — ei hyvä eikä paha?

Polos. Välttämättä täytyy niin olla, Sokrates.

Sokrates. Kai myönnät, että viisaus, terveys, rikkaus[49] ja muut sellaiset ovat hyvää, vaan niiden vastakohdat ovat pahoja?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Mutta sellaisia asioita et kai sanone hyviksi etkä pahoiksi, joissa toisinaan on hyvää, toisinaan pahaa, toisinaan ei kumpaakaan, jommoisia ovat istuminen, astuminen, juokseminen ja vesillä-kulku, niinpä myös kivet, puut ynnä muut sellaiset esineet? Etkös semmoisia tarkoita? Vai ovatko ne, joita ei sovi sanoa hyviksi eikä pahoiksi, joitakin muita?

Polos. Ei, vaan nämä tämmöiset.

Sokrates. Tekevätkö ihmiset nyt näitä keskivälisiä asioita hyväin asiain vuoksi vai hyviä keskivälisten vuoksi?

Polos. Keskivälisiä kaiketi hyväin vuoksi.

Sokrates. Jotain hyvää siis takaa ajaen me astelemme, kun astelemme, arvellen sen olevan parempaa; ja päinvastoin seistessämme seisomme samasta syystä, jonkun hyvän vuoksi — eikö niin?

Polos. Niin.

Sokrates. Emmekö myös, jos jonkun tapamme tai ajamme maanpakoon tai riistämme joltakulta tavarat, tee sitä syystä että luulemme olevan meille parempi niin tehdä kirin olla tekemättä.

Polos. Kyllä niin.

Sokrates. Hyvän takia siis näitä kaikkia tehdään?

Polos. Sen myönnän.

XXIV. Sokrates. Emmekö siis olleet yhtä mieltä siinä, että emme tahdo niitä asioita joita teemme toisen asian vuoksi, vaan tuota jonka vuoksi me ne teemme?

Polos. Niin varsin.

Sokrates. Emme siis tahdo noin vain ilman aikojamme tappaa tai ajaa maanpakoon ihmisiä tai riistää heiltä tavaraa, vaan ainoastaan jos se on hyödyllistä, tahdomme niin tehdä; vaan jos se on vahingollista, emme tahdo. Sillä sitä mikä on hyvää me tahdomme, kuten sanoit, mutta mikä ei ole hyvää eikä pahaa tai on pahaa, sitä emme tahdo. Eikö niin? Puhunko mielestäsi totta, Polos, vai enkö? Mikset vastaa?

Polos. Totta.

Sokrates. Jos siis olemme yhtä mieltä tässä, niin sanoppa minulle: Jos joku — olkoon yksinvaltias tai puhetaituri — tappaa tai ajaa maanpakoon jonkun tai riistää häneltä tavaran, luullen tämän olevan itselleen paremman, mutta se onkin hänelle pahempi, niin tekee tuo kai sen minkä hän hyväksi näkee vai miten?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Mutta tekeekö hän todella myös mitä tahtoo, jos kerran tuo teko on paha? — Mikset vastaa?[50]

Polos. Ei hän mielestäni näy tekevän mitä tahtoo.

Sokrates. Voiko siis tämmöisellä olla suurta valtaa yhteiskunnassaan, jos kerran oman myöntymyksesi mukaan suuri valta on jotakin hyvää?

Polos. Ei voi.

Sokrates. Se oli siis totta mitä sanoin sinulle, että ihminen saattaa tehdä yhteiskunnassa, mitä hän hyväksi näkee, eikä hän kuitenkaan ole suurivaltainen eikä tee mitä tahtoo.

Polos. Ikäänkuin et sinäkin, Sokrates, jos tarjonasi olisi vapaa valta tehdä yhteiskunnassa mitä ikänä hyväksi näkisit, sitä ottaisi kiitollisesti vastaan, vaan olisit mieluummin sitä vailla, ja nähdessäsi jonkun ottavan hengiltä tai tavaroilta tai vangitsevan kenen vaan hyväksi näkisi, et tätä kadehtisi!

Sokrates. Tarkoitatko näin tehtävän oikeudella vai väärin?

Polos. Tehtäköön kummalla tavalla tahansa, eikö se sittenkin ole kadehdittavaa?

Sokrates. Älä semmoisia puhu, Polos![51]

Polos. Kuinka niin?

Sokrates. Ei pidä kadehtia, kun ei ole kateuden varaa, eikä kurjia sovi muuta kuin surkutella.

Polos. Sepä nyt! Siinäkö tilassa arvelet niiden ihmisten olevan, joista puhun?

Sokrates. Kuinkas muutoin.

Polos. Jos joku ottaa hengeltä kenen hän hyväksi näkee, tehden tämän oikeudella, näyttääkö se sinusta kurjalta ja surkuteltavalta?

Sokrates. Ei näytäkkään, vaikk'eipä hän näytä kadehdittavaltakaan.

Polos. Etkös juuri äsken sanonut semmoista kurjaksi?

Sokrates. Sanoin semmoista, ystäväni, joka vääryydellä tappaa, vieläpä sanoin surkuteltavaksi; vaan joka sen tekee oikeudella, sitä sanoin semmoiseksi, jota ei sovi kadehtia.

Polos. Pikemmin minusta se, jonka täytyy vastoin oikeutta kuolla, on surkuteltava ja kurja.

Sokrates. Vähemmin hän sitä on, Polos, kuin tappajansa ja vähemmin kuin se joka oikeutta myöten kuolee.

Polos. Mitenkä niin, Sokrates?

Sokrates. Siksi, että suurin onnettomuus on vääryyden teko.[52]

Polos. Onko se todella suurin? Eikö vääryyden kärsiminen ole suurempi?

Sokrates. Ei suinkaan.

Polos. Tahtoisitko sinä siis mieluummin kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä?

Sokrates. En oikeastaan tahtoisi kumpaakaan; mutta jos välttämättä täytyisi joko tehdä tai kärsiä vääryyttä, niin ennen minä suostuisin vääryyttä kärsimään kuin sitä tekemään.

Polos. Et sinä siis suostuisi rupeamaan yksinvaltiaaksi?

Sokrates. En, jos sinä sillä tarkoitat samaa kuin minä.

Polos. Minä tarkoitan sillä samaa mitä äsken lausuin: että yksinvaltiaan on valta tehdä yhteiskunnassa mitä itse hyväksi näkee, siis tappaa, ajaa maanpakoon ja yleensä menetellä aivan oman mielensä mukaan.

XXV. Sokrates. Ota varteen nyt, miekkonen, mitä minä sanon. Jos olisin väkijoukon keskellä torilla, tikari kätkettynä kainalon alle, ja sanoisin sinulle: Polos, olen vastikään saanut käsiini erinomaisen mahtavuuden, oikean tyrannin vallan. Sillä jos mielestäni on tarpeen, että joku noista ihmisistä, joita tuossa näet, heti paikalla kuolee, niin täytyy juuri sen, jonka minä päätän, kuolla; ja jos mielestäni on tarpeen että jonkun pääkoppa murskataan, niin murskataan se heti, tai että joltakin revitään rikki vaatteet, revitään ne. Niin mahtava mies minä olen tässä valtiossa. Jos sinä et ottaisi tuota uskoaksesi ja minä näyttäisin sinulle tikarini, virkkaisit kenties sen nähtyäs: sillä tapaa, Sokrates, voisi kuka tahansa olla mahtava mies. Sillä tapaa voisit sytyttää tuleen kenen talon vain tahtoisit; jopa polttaa Athenalaisten laivaveistämöt varastoineen sekä heidän kolmisoutionsa ynnä muut aluksensa kaikki tyynni, niin valtion kuin yksityisten omat. Mutta eihän tuo ole suurta valtaa, että noin tekee mitä haluttaa. Vai oletko sitä mieltä?

Polos. En tietysti sillä tavoin.

Sokrates. Osaatko sanoa, mistä syystä et hyväksy tuommoista valtaa!

Polos. Osaan niin.

Sokrates. Sano sitten. Miksi?

Polos. Siksi että henkilö, joka näin toimii, välttämättä joutuu rangaistavaksi.

Sokrates. Eikö se ole pahaa, että rangaistaan?

Polos. Kaiketi.

Sokrates. Siis selvenee sinulle taaskin, sinä merkillinen mies, että suuri valta ainoastaan silloin on jotakin hyvää, kun ehdonvaltaiseen toimintaan liittyy hyöty ja siinä nähtävästi tuo suuri valta onkin.[C] Jos hyöty puuttuu, on se jotakin pahaa ja vähäväkistä. Mutta tarkastakaamme tätäkin: sovimmehan siitä, että toisinaan on parempi tehdä niitä semmoisia joita mainitsimme, tappaa tai ajaa maanpakoon ihmisiä ja riistää heiltä omaisuus, toisinaan ei — eikö niin?

Polos. Kyllä vallan.

Sokrates. Niin olemme siis siinä kohden samaa mieltä molemmin?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Milloin on siis mielestäsi parempi näin tehdä? Sano, minkä rajan määräät?

Polos. Vastaa sinä, Sokrates, itse siihen.[53]

Sokrates. No, jos sinun on hauskempi kuulla sitä minulta, niin sanonpa, että parempi on silloin, kun ne asiat tehdään oikeudenmukaisesti, pahempi silloin kun niillä oikeutta poljetaan.

XXVI. Polos. Vaikeapa on kumota sinua, Sokrates! Vaan lapsikin voisi sun kumota, sillä perättömiäpä puhut.[D]

Sokrates. Kovinpa kiitollinen olisin sille lapselle niinkuin sinullekkin, jos kumoisit väitteeni ja päästäisit minut typeryyteni vallasta. Oi, älä väsy tekemästä tätä hyvää työtä ystävällesi, vaan kumoo väitteeni!

Polos. Eipä tosiaankaan, Sokrates, tarvitse tuoda esiin vanhoja juttuja kumotakseen sinua. Eiliset ja tuonaiset tapahtumat riittävät kumoomaan sinua ja toteen näyttämään, että monet ihmiset, vaikka vääryyttäkin harjoittavat, ovat onnellisia.

Sokrates. Mitkä tapahtumat?

Polos. Näethän[E] tuon Perdikkaan pojan Arkhelaoksen, Makedonian hallitsijan?

Sokrates. Jollen näekkään, niin kuulen kumminkin hänestä.

Polos. Näyttääkö hän sinusta olevan onnellinen vai onneton?

Sokrates. En tiedä, Polos, kun en vielä ole miehen kanssa seurustellut.

Polos. Kuinka? Seurustelemallako sen tulisit tietämään? Etkö jo muutenkin täältä käsin voi arvata että hän on onnellinen?

Sokrates. En jumaliste.

Polos. Varmaankin sanot, Sokrates, ettet tiedä, onko suurkuningaskaan[54] onnellinen.

Sokrates. Niin sanonkin, ja totta se on, sillä minä en tiedä, kuinka hänen sivistyksensä ja oikeamielisyytensä laita on.

Polos. Mitä? siinäkö koko onnellisuus onkin?

Sokrates. Siinä, ainakin mikäli minä arvelen, Polos. Sillä sivistynyt ja hyvä[55] ihminen, niin mies kuin vaimo, on minun mielestäni onnellinen, mutta väärämielinen ja paha on kurja.

Polos. Kurja on siis sinun arvostelusi mukaan tuo Arkhelaos.

Sokrates. Niin, ystäväni, jos hän vääryyttä harjoittaa.

Polos. Kuinka hän ei vääryyttä harjoittaisi, jolla ei ollut vähintäkään oikeutta nykyiseen valtakuntaansa, koska hänen äitinsä oli Perdikkaan veljen, Alketaan orjanainen. Oikeuden mukaan hän siis olisi Alketaan orja ja jos hän tahtoisi tehdä oikein, palvelisi hän nöyrästi Alketasta ja olisi sinun mielesi mukaan siinä onnellinen. Mutta nyt hän sen sijaan on ihmeen onneton, koska hän on tehnyt suurimpia vääryyksiä. Ensinnäkin hän näet kutsutti luokseen tuon saman valtiaansa ja enonsa, toimittaakseen muka hänelle takaisin Perdikkaan häneltä ryöstämän vallan; mutta vieraspidoissa juovutettuaan hänet ja hänen poikansa Alexandroksen, omanikäisen orpanansa, heitätti hän heidät vaunuihin, ajatti yöllä ulos kaupungista, surmautti molemmat ja toimitti ne näkymättömiin. Ja näitä vääryyksiä hän teki aavistamattakaan tulleensa kurjimmaksi ihmiseksi eikä katunut niitä vähääkään. Eikä hän sitten vähän jälkeenpäin halunnut tulla onnelliseksi sillä että rehellisesti kasvattaisi veljensä, Perdikkaan aviosyntyisen pojan, noin seitsenvuotiaan lapsen, joka oli lainmukainen vallanperijä, ja luovuttaisi hallituksen, vaan heitätti hänet kaivoon hukkumaan sekä selitti sitten hänen äidilleen Kleopatralle, että poika pyytäessään kiinni hanhea oli pudonnut kaivoon ja saanut surmansa. Senpä takia hän nyt, tehtyään enemmän vääryyttä kuin kukaan muu Makedoniassa, on muka kurjin kaikista Makedonialaisista eikä onnellisin; ja luultavasti moni Athenalainen ja sinä etupäässä tahtoisitte ennen olla kuka muu Makedonialainen hyvänsä kuin Arkhelaos.[56]

XXVII. Sokrates. Jo alkupuolella keskusteluamme minä kiittelin sinua, Polos, siitä että mielestäni olet hyvin harjaantunut puhetaitoon, vaikka samalla huomautinkin ettet ole keskustelutaitoon oikein perehtynyt. Ja tämäkö nyt on se todistus, jolla muka lapsikin voisi minut kumota ja jolla sinä nyt, kuten itse luulet, olet kumonnut sen väitteeni, että väärintekijä ei ole onnellinen? Niinkö, ystäväni! Vaan enpä sittenkään myönnä yhtäkään sinun väitettäsi oikeaksi.

Polos. Niin, sillä sinä et tahdo, vaikka asia sinusta onkin niin kuin minä sanon.

Sokrates. Sinä koetat, miekkonen, kumota minua puhetaiturin tempuilla, niinkuin ne jotka kiistelevät oikeuden edessä. Sillä siellä luulevat he kumoovansa toisiaan, jos voivat tuoda paikalle useita ja arvossa pidettyjä todistajia väitettensä puolesta puhumaan, mutta vastustajalla ei ole esiintuotavana kuin yksi todistaja tai ei yhtäkään. Mutta tämmöinen kumoominen ei ole minkään arvoinen totuuteen nähden. Sillä toisinaanpa syytönkin langetetaan monien ja arvossa pidettyjen miesten vääräin todistusten nojalla. Ja niinpä tässäkin mitä nyt haastelet, taitavat miltei kaikki Athenalaiset ja muukalaiset mennä sinun puolellesi, jos tahdot ottaa heidät todistajiksi minua vastaan, etten minä muka puhu totta. Todistajiksi rupee sinulle, jos niin tahdot, Nikias[57] Nikeratoksen poika veljineen, joiden pyhittämiä kolmijalka-kattiloita seisoo rivittäin Dionysoksen pyhäkössä; samoin, jos tahdot, Aristokrates Skellioksen poika, jonka antama on tuo komea templilahja Pythion pyhäkössä;[59] niinikään, jos tahdot, koko Perikleen perhe tai joku muu suku, minkä vaan mielit täkäläisistä siihen valita. Mutta enpä minä sittenkään, vaikka yksinkin olen, myönny mielipiteihisi, sillä todisteesi ei pysty minua pakottamaan; asettamalla minua vastaan monta väärää todistajaa koetat vain karkoittaa minua tiloiltani ja oloiltani, totuudesta. Mutta ellen minä saa sinua itseäsi yksinäsikin todistajaksi, joka myöntää minun olevan oikeassa siinä mitä puhuu, niin enpä katso saaneeni toimeen mitään mainittavaa siinä asiassa joka meillä nyt on käsillä; mutta enpä katso sinunkaan sitä saaneen, ellen minä yksinäni taivu todistamaan sinun puolestasi ja ellet sinä jätä hyvästi kaikille noille muille todistajille. Tuo on tosin yksi laatu kumoomista,[59] kuten sinä ja monet muut uskovat. Mutta on olemassa toisenkinlainen kumous, jota minä taas tarkoitan. Pankaamme ne nyt rinnakkain ja katsokaamme, eriävätkö ne missään toisistaan. Sillä eivätpä ne asiat, joista väittelemme, olekkaan mitään vähäpätöisiä, vaan miltei juuri semmoisia, joiden tieto on kunniakkainta, vaan tietämättömyys häpeällisintä. Sillä pääasiana niissä on, saammeko tietää vai jäämmekö tietämättä, kuka on onnellinen ja kuka ei. Niinpä heti alussa siinä, mistä nyt on puhe: sinä katsot mahdolliseksi, että vääryyttä tekevä ja väärämielinen voi olla onnellinen, koskapa arvelet Arkhelaoksen olevan onnellisen, vaikka vääryydenkin tekijänä. Tajusimmeko oikein sinun näin ajattelevan?

Polos. Niin vallan.

XXVIII. Sokrates. Mutta minä väitän että se on mahdotonta. Tämä on siis yksi kohta missä olemme eri mieltä. Hyvä! No lieneeköhän vääryydentekijä onnellinen myöskin jos hän joutuu edesvastuuseen ja häntä kohtaa rangaistus?

Polos. Ei suinkaan, vaan siinä tapauksessa hän on sangen onneton.

Sokrates. Vaan jos väärintekijä saa vältettyä rangaistuksen, silloin hän sinun arvostelusi mukaan on onnellinen?

Polos. Niin väitän.

Sokrates. Mutta minunpa mielestäni, Polos, väärintekijä ja väärämielinen on aina kurja, kurjempi kuitenkin silloin kuin häntä ei rangaista ja hänen väärintekonsa jää kostamatta, vähemmin kurja, jos hän rangaistaan ja hänen väärintekonsa saa jumalilta ja ihmisiltä oikeudenmukaisen kostonsa.

Polos. Johan nyt yrität mielettömiä väitellä, Sokrates.

Sokrates. Koettanenpa kuitenkin saada sinuakin, veikkoseni, puhumaan samoin kuin minä, sillä minä pidän sinua ystävänäni.[60] Tässä kohden olemme nyt siis eri mieltä. Mutta tähystäppä sinäkin asiaa! Lausuin kai tuossa äsken että väärinteko on väärinkärsimistä pahempi.

Polos. Kyllä.

Sokrates. Vaan sinä sanoit väärinkärsintää pahemmaksi.

Polos. Niin.

Sokrates. Ja minä sanoin väärintekijäin olevan kurjia, ja sinä kumosit minut.[61]

Polos. Niin, totta jumaliste!

Sokrates. Ainakin kuten itse luulet, Polos.

Polos. Ja kaiketi syystäkin.

Sokrates. Edelleen väität väärintekijöitä onnellisiksi, elleivät joudu rangaistaviksi.

Polos. Tottahan niin.

Sokrates. Mutta minäpä väitän näiden tilaa kurjimmaksi; ne taas jotka rangaistaan vääryydestään ovat vähemmän kurjat. Tahdotko kumota tämänkin?

Polos. No, tämähän on vielä työläämpi kumottava kuin tuo edellinen, Sokrates![62]

Sokrates. Eipä niin, Polos, vaan se on mahdoton, sillä totuutta ei kumota milloinkaan.

Polos. Miten tarkoitat? Otaksutaan että joku ihminen tavataan vääryydellä pyrkimästä yksinvaltaan: hän otetaan kiinni, kidutetaan kiristyslavalla, häneltä silvotaan jäseniä, poltetaan silmät päästä, ja kärsittyään kaikellaista muuta häjyä häväistystä ja nähtyään lastensa ja vaimonsa niitä kärsivän, naulataan hän viimeistä lukua ristiin tai pistetään pikisäkkiin poltettavaksi.[63] Tämmöisenäkö hän siis olisi onnellisempi kuin jos hän, vältettyään turmion, kohoo yksinvaltiaaksi, hallitsee valtiossa koko elinikänsä, tehden mitä ikänä itse tahtoo, niin että kansalaiset ja muukalaiset molemmin onnittelevat ja kadehtivat häntä? Tätäkö mielestäsi on mahdoton perättömäksi näyttää?

XXIX. Sokrates. Nytkö taas, Polos, peloitat minua mörköjutuilla, vaan jätät väitteeni kumoomatta! Äsken toit paikalle todistajia. Autaspa sentään hiukan minun muistiani. Sanoitko: jos hän vääryydellä pyrkii yksinvaltaan?

Polos. Niin.

Sokrates. Onnellisempi ei tosin kumpikaan heistä ole, ei tuo vääryydellä yksinvallan anastanut eikä toinen joka rangaistuksen kärsii, sillä kahdesta kurjasta ei liene toinen toistaan onnellisempi. Onnettomampi on kuitenkin tuo turmion välttänyt ja tyranninvallan saanut. Mitä se tietää, Polos? Nauratko? Onko sekin taas toisenlainen todistus, että jos sanotaan jotakin, sitä nauretaan, mutta ei kumota?

Polos. Etkö usko, Sokrates, että olet kumottu, kun väität tuommoisia, joita ei yksikään ihminen ottane uskoakseen? Kysyppä vaan joltakulta näistä täällä![64]

Sokrates. Oi Polos, ei minusta ole valtiomieheksi. Viime vuonna jouduin arvan kautta neuvoston jäseneksi. Kun silloin fyleeni vuorostaan oli prytaani-toimessa ja minun kerran piti puheenjohtajana äänestyttää, niin herätin naurua, kun en ollenkaan osannut tointani hoitaa. Älä siis nytkään vaadi minua äänestyttämään läsnäolijoita, vaan ellei sinulla ole sen parempaa todistusta, niin jätä, kuten jo sanoin, se[F] minun toimekseni vuorostani, ja koettele todistusta semmoista kuin sen minun mielestäni tulee olla. Minä en osaa puheitteni puolustukseksi tuoda esiin muuta kuin yhden todistajan, oman vastustajani. Nuo monet muut jätän minä sikseen ja tiedustan vain tuon yhden ainoan ääntä: muiden kanssa en puutu puheisiinkaan. Katso nyt, tahdotko osaltasi jättää minun haltuuni todistamisen, niin että sinä vain vastaat minun kyselmiini. Uskon nimittäin minun itseni ja sinun ja joka ihmisen olevan sitä mieltä, että pahempi on tehdä kuin kärsiä vääryyttä ja pahempi on pahasta teostaan jäädä rankaisematta kuin tulla rangaistuksi.

Polos. Ja minä väitän, etten itse eikä kukaan muu ihminen niin ajattele. Vai suostuisitko itse mieluummin vääryyttä kärsimään kuin tekemään?

Sokrates. Samoin kuin sinäkin ja kaikki muut.

Polos. Ei sinneppäinkään! En minä etkä sinä eikä kukaan muukaan.

Sokrates. Vastaatko siis?

Polos. Vallan mielelläni, sillä haluttaapa minua kuulla, mitä sinulla onkaan sanottavaa.

Sokrates. Saadakses sen tietää, niin sanoppa minulle, ikäänkuin jos taas kysyisin sinulta alusta alkain: kumpi näyttää sinusta, Polos, pahemmalta, vääryyden tekeminen vai sen kärsiminen?

Polos. Sen kärsiminen minusta.

Sokrates. Ja kumpi rumemmalta; vääryyden teko vai sen kärsintä? Vastaa!

Polos. Vääryyden teko.

XXX. Sokrates. Siis on se myös pahempaa, koskapa rumempaa.

Polos. Eipä suinkaan!

Sokrates. Minä ymmärrän: nähtävästi et pidä samana kaunista ja hyvää etkä pahaa ja rumaa.

Polos. En pidäkkään.

Sokrates. Mutta miten sen laita lienee? Kun kehut kauniiksi kauniita ilmiöitä mitä milloinkin semmoisia kuin elävien ruumiita, värejä, muotoja, säveliä, harrastuksia, teetkö sen mitään erityistä silmällä pitämättä? Niinkuin ensistikkin kauniita ruumiita: etkö sano niitä kauniiksi joko sen hyödyn takia, jonka mukaan niitä sopii kutakin käyttää, tai jonkun sulouden takia, jos niitä katsellessa tuntee jotakin iloa eli viehätystä? Vai tiedätkös paitsi tätä vielä sanoa jotakin ruumiin kauneudesta?

Polos. En.

Sokrates. Ja etkö täten kutsu kaikkia muitakin, niin muotoja kuin värejä, kauneiksi joko jonkun sulotunteen tai hyödyn tai kummankin takia?

Polos. Kyllä niin.

Sokrates. Ja ääniä ja soiton säveliä samaten?

Polos. Niin.

Sokrates. Entäs mitä tulee lakeihin ja harrastuksiin,[65] onkohan niissä kauneutta muissakin kohden paitsi siinä että ne ovat hyödyllisiä tai suloisia tai molempia?

Polos. Ei minun luullakseni.

Sokrates. Eikös laita ole sama myöskin tieteiden kauneuden?

Polos. On aivan, ja oivasti, Sokrates, nyt määrittelet, kun kauniin määrittelet sulotunteen ja hyvän mukaan.

Sokrates. Siis on ruma määriteltävä vastakohdan, s.o. siitä lähtevän kivuntunteen ja pahan mukaan?

Polos. Niin välttämättä.

Sokrates. Kun siis kahdesta kauniista toinen on toista kauniimpi, on se sentakia kauniimpi että siinä on runsaammin jompaakumpaa tai molempia, nim. suloisaa tai hyötyä tai molempia.

Polos. Niin aivan.

Sokrates. Ja kun kahdesta rumasta toinen on toista rumempi, on se rumempi sen takia että siinä on runsaammin joko kipuisaa tai pahaa — vai eikö niin täydy olla?

Polos. Varmaan.

Sokrates. No, mitäs äsken sanottiin vääryyden teosta ja vääryyden kärsimisestä? Etkö sanonut että vääryyden kärsiminen on pahempaa, mutta sen tekeminen rumempaa?

Polos. Sanoin.

Sokrates. Jos nyt vääryyden teko on vääryyden kärsimistä rumempaa, eikö se siis ole joko kipuisampaa ja sentakia rumempaa että siinä on runsaammin kivuntunnetta tai pahaa tai kumpaakin? Eikö sekin ole välttämätöntä?

Polos. Kuinkas muutoin.

XXXI. Sokrates. Tarkastakaamme siis ensiksi, voittaako vääryyden teko vääryyden kärsintöä kipuisuuden puolesta ja tuntevatko vääryydentekijät enemmän kipua ja vaivaa kuin vääryydenkärsijät?

Polos. Ei suinkaan, Sokrates, sitä.

Sokrates. Ei ole siis kivuntunne siinä voitolla?

Polos. Ei toki.

Sokrates. Ellei siis kivuntunne, eivät molemmat puolet siinä saata olla voitolla.

Polos. Nähtävästi ei.

Sokrates. Siis jää toinen puoli voitolle. Eikö niin?

Polos. Niin.

Sokrates. Pahan puoli?

Polos. Niin näyttää.

Sokrates. Jos siis vääryydenteossa pahan puoli on voitolla, niin lienee se pahempaa kuin vääryydenkärsintä.

Polos. Sehän on selvä.

Sokrates. Olihan se niin, että useimmat ihmiset, jopa sinäkin myönsitte minulle tässä äsken, että väärinteko on rumempaa kuin vääryyden kärsiminen, vai kuinka?

Polos. Kyllä niin.

Sokrates. Ja nyt se näyttäysi pahemmaksi.

Polos. Niin näyttää.

Sokrates. Kumman ennen ottaisit, sen mikä on enemmin rumaa ja pahaa vai senkö joka on vähemmin? Vastaa vain pelkäämättä, Polos; ei sinulle siitä mitään vahinkoa tule. Tuo esiin[66] arastelematta keskustelulle ikäänkuin lääkärille vammasi, ja vastaa kysymiini myöntämällä tai kieltämällä!

Polos. En minä tuota enempää rumaa ja pahaa ennen ottaisi, Sokrates.

Sokrates. Entäs joku muu ihminen?

Polos. Ei hänkään luullakseni ainakaan tuon puheen mukaan.

Sokrates. Totta siis oli mitä sanoin, etten minä etkä sinä eikä kukaan muu ihminen mieluummin tahtoisi tehdä väärin kuin kärsiä vääryyttä, sillä edellinen on kuin onkin pahempaa.

Polos. Niinpä näyttää.

Sokrates. Näetkö nyt, Polos, miten meidän toteennäytöt pantuina rinnakkain eivät ollenkaan pidä yhtä; sinun väitteesi myöntävät kaikki oikeaksi paitsi minä; minulle riität sinä yksin sekä myöntäjäksi että todistajaksi, sinun äänesi yksin otan minä lukuun ja annan kaikkein muiden mennä. Ja näin olkoon nyt tämän seikan laita. Katselkaamme tämän jälkeen sitä toistakin asiaa, josta olimme erimieliset: onko, kuten sinä arvelit, se että väärintekijä rangaistaan suurin onnettomuus hänelle, vai onko, kuten minä arvelin, vielä pahempi se että hän jää rankaisematta. Tarkastelkaamme asiaa näin: Että joku vääryyttä tehtyään rangaistaan ja että häntä oikeudenmukaisesti kuritetaan, kutsutko sitä samaksi asiaksi?[G]

Polos. Kyllä.

Sokrates. Voitko kieltää, että kaikki oikea, mikäli se oikeaa on, myös on kaunista? Mieti ensin ja vastaa sitte!

Polos. Siltä se kumminkin minusta näyttää.

XXXII. Sokrates. Tutki nyt tätäkin: jos joku jotakin tekee, eikö täydy myös olla jokin, joka kokee eli kärsii tämän tekijän tointa?[67]

Polos. Nähtävästi.

Sokrates. Eikö kärsijä kärsi samaa mitä tekijä tekee ja samalla tapaa kuin hän sen tekee? Esimerkiksi: jos joku lyö, eikö jotakin silloin lyödä?

Polos. Epäilemättä.

Sokrates. Ja jos lyöjä lyö kovasti tai kiivaasti, niin lyötävänä olevaa lyödään kai samoin?

Polos. Niin.

Sokrates. Lyötävänä olevaa kohtaa siis juuri sellainen kärsimys kuin lyöjä sen toimittaa, eikö niin?

Polos. Aivan.

Sokrates. Samoin jos joku polttaa, eikö välttämättä jotakin polteta?

Polos. Mitenkä muuten?

Sokrates. Ja jos hän polttaa kovasti tai kipeästi, tuntee poltettavana oleva siitä kipeän tai kovan polton?

Polos. Aivan.

Sokrates. Ja jos joku leikkaa, eikös silloinkin ole sama asianlaita? Jotakin leikataan, vai miten?

Polos. Niin.

Sokrates. Ja jos leikkaus on suuri tai syvä tai kipua tuottava, niin leikattavaa leikataan juuri niin kuin leikkaava leikkaa?

Polos. Ilmeisesti.

Sokrates. Katso nyt, myönnätkö ylipäänsä kaikista asioista oikeaksi sen minkä lausuin, että tekoa kärsivä kärsii ihan saman minkä tekijä tekee.

Polos. Sen kyllä myönnän.

Sokrates. Jos nämä myönnetään, kysyn, kumpaa rankaisun saaminen on, kärsimistäkö vai tekemistä?

Polos. Sen täytyy olla kärsimistä, Sokrates.

Sokrates. Joltakin tekevältäkö tulevaa kärsimistä?

Polos. Tietysti — kurittajalta.

Sokrates. Joka asianmukaisesti kurittaa, kurittaa kai oikein?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Oikeuttako tehden vai eikö?

Polos. Oikeutta.

Sokrates. Siis jota rikoksestaan kuritetaan, hän kärsii oikeata?

Polos. Nähtävästi.

Sokrates. Mutta myönnettiinhän, että mikä on oikeaa on myös kaunista — vai?

Polos. Kyllä niin.

Sokrates. Noista kahdesta siis toinen tekee kaunista, toinen, hän jota rangaistaan, kokee kaunista.

Polos. Niin.

XXXIII. Sokrates. Mutta jos se on kaunista, eikö se myös ole hyvää, sillä onhan se joko suloisaa tai hyödyllistä?

Polos. Niin, välttämättä.

Sokrates. Hyvää kokee siis se jota rangaistaan?

Polos. Siltä näyttää.

Sokrates. Hän nimittäin hyötyy siitä?

Polos. Niin.

Sokrates. Senköhän hyödyn hän siitä saa, jonka minä otaksun, että hän tulee sielultaan paremmaksi, jos häntä oikeudella rangaistaan?[68]

Polos. Todennäköisesti.

Sokrates. Sielunsa huonoudesta kai hän jota rangaistaan pääsee vapaaksi?

Polos. Niin.

Sokrates. Eikö hän siis vapaudu pahimmasta vammasta? Katso asiaa näin: nähnetkö varallisuuden vaurastuksessa minkään muun huonouden haittaavan ihmistä kuin köyhyyden?[69]

Polos. Enpä muun, vaan köyhyyden.

Sokrates. Entäs ruumiin vaurastuksessa? etkö luule heikkouden ja sairauden ja rujouden ja semmoisten siinä huonoutena haittaavan?

Polos. Luulenpa kyllä.

Sokrates. Etkö usko sielussakin olevan jonkun vaivaisuuden?

Polos. Uskon kyllä.

Sokrates. Etkös kutsu tätä vääryyden, tietämättömyyden, pelkuruuden ja muiden semmoisten nimillä?

Polos. Kyllä vallan.

Sokrates. Olet siis maininnut kolmenlaisen, näitä kolmea — tavaraa, ruumista ja sielua — vaivaavan pahan: köyhyyden, sairauden ja vääryyden.

Polos. Niin.

Sokrates. Mikähän näistä huonouksista on rumin? Eiköhän vääryys ja ylimalkaan sielun huonous?

Polos. Kaikittain.

Sokrates. Jos siis rumin, on se myös pahin?

Polos. Kuinka tarkoitat, Sokrates?

Sokrates. Näin: sen mukaan mistä jo ennen sovittiin, on rumin aina ruminta sen tautta, että se tuottaa joko suurimman kivuntunteen tai vahingon tai molemmat. Eikö niin!

Polos. Varsin.

Sokrates. Mutta myönsimmehän jo vääryyden ja yleensä kaiken sielun huonouden olevan ruminta.

Polos. Niin myönsimme.

Sokrates. Se on siis joko ikävintä[H] ja niin ollen ruminta, koska se tuottaa suurinta tuskaa tai suurinta vahinkoa tai molempia. Eikö niin?

Polos. Välttämättä.

Sokrates. Onko nyt vääränä, hillimätönnä, pelkurina ja oppimatonna oleminen tuskallisempaa kuin köyhänä olo ja sairastaminen?

Polos. Ei minusta, Sokrates, ainakaan sen mukaan kuin nyt tuntuu.

Sokrates. Tuo sielun huonous on kaikista ruminta, sentähden että se jollakin luonnottoman suurella vahingolla ja hämmästyttävällä vammalla varmaan voittaa muut, koskei se sinun väitteesi mukaan voita tuskan tunteella.

Polos. Selvästi niin.

Sokrates. Vaan se mikä tuottaa suurempaa vammaa ja vahinkoa kuin kaikki muut, eikö se vaan liene kaikkein suurin paha?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Niinpä vääryys ja hillimättömyys ja muu sielun huonous on suurin paha maan päällä.

Polos. Siltä näyttää.

XXXIV. Sokrates. Mikä keino päästää meitä köyhyydestä? Eiköhän rahamiehen taito?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Mikä sairaudesta? Eikö lääkärintaito?

Polos. Epäilemättä.

Sokrates. Entäs mikä keino pelastaa pahuudesta ja vääryydestä? Jollet tätä tietä pääse perille, niin tutkippa asiaa näin: Minne ja keiden luo viemme ruumiiltaan sairastavia?

Polos. Lääkärien luo, Sokrates.

Sokrates. Minnekkä väärintekijöitä ja hillimättömiä?

Polos. Tuomarienko käsiin tarkoitat?

Sokrates. Kaiketi, rangaistaviksi?

Polos. Niin juuri.

Sokrates. Kai rankaisijat, säällisesti kurittaessaan, käyttävät jonkinlaista oikeutta?

Polos. Se on selvää.

Sokrates. Siis rahamiehentaito pelastaa köyhyydestä, lääkärintaito sairaudesta, oikea rankaisu hiilimättömyydestä ja vääryydenteosta.

Polos. Niin näyttää.

Sokrates. Mikä nyt näistä kolmesta on kaunein?

Polos. Mistä kolmesta tarkoitat?

Sokrates. Rahamieheu taito, lääkärintaito vai oikeudenkäyttö?

Polos. Monin verroin muita oivempi on oikeudenkäyttö,[70] Sokrates.

Sokrates. Eikö se siis, jos se on kaunein, tuota suurinta sulotunnetta tai hyötyä tai kumpaakin?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Tuntuuko nyt suloisalta olla lääkärin parannettavana ja ovatko potilaat heitä hoidettaissa iloisella mielellä?

Polos. Eivätpä juuri luullakseni.

Sokrates. Mutta se on kuitenkin hyödyllistä, vai?

Polos. Kyllä.

Sokrates. Niin, sillä potilas pääsee suuresta pahasta, niin että terveeksi tullakseen kyllä kannattaa kärsiä tuskaa vähän aikaa.

Polos. Varmaanpa.

Sokrates. Kumpikohan on ihmiselle onnellisinta ruumiin puolesta, sekö että lääkäri hänet parantaa vai että hän ei alunpitäenkään sairasta?

Polos. Tietysti se, ettei hän ollenkaan sairasta.

Sokrates. Sillä nähtävästi ei tuo pahasta pääsö ole onnellisuutta, vaan se ettei alunpitäenkään ole pahasta mitään tiennyt.

Polos. Niin se on.

Sokrates. Mutta nyt: jos kaksi potevat jotakin, olkoon ruumiin tai sielun vammaa, kumpi heistä on kurjempi, lääkärin parannuksen-alainenko ja vammastaan vapautuva vai sekö jota lääkäri ei paranna ja vamma jää vaivaamaan?

Polos. Minusta on selvä, että se jot' ei lääkäri paranna.

Sokrates. Eikös rankaisun kärsiminen ollut vapautumista pahimmasta vammasta, huonoudesta?

Polos. Oli.

Sokrates. Niin, sillä rankaisustapa oppii himojansa hillitsemään ja entistä enemmän oikeutta harrastamaan, ja se on ikäänkuin huonouden parantaja.

Polos. Niinpä kyllä.

Sokrates. Onnellisin siis tosin se, jonka sielussa ei ole mitään pahuutta, sillä sehän nähtiin olevan pahin vika.

Polos. Ilmeisesti.

Sokrates. Mutta häntä lähinnä onnellinen se joka vapautuu pahuudesta.

Polos. Nähtävästi.

Sokrates. Mutta tämä on kai se jota nuhdellaan, kovistellaan, kuritetaan.

Polos. Kyllä.

Sokrates. Kurjinta on siis sen elämä, joka on vääryyden vallassa eikä pääse siitä irti.

Polos. Niin nähtävästi.

Sokrates. Vaan eikös tässä tilassa ole juuri semmoinen, joka tekee suurimpia ilkitöitä ja harjoittelee häjyintä vääryyttä, mutta kuitenkin saa vältettyä kaikki nuhteet, kuritukset ja rangaistukset, niinkuin kehuit Arkhelaoksen ja muiden tyrannien, puhetaiturien ja mahtajien osanneen asiansa asettaa?

Polos. Siltä näyttää.

XXXV. Sokrates. He näet ovat, ystäväni Polos, saaneet toimeen melkein saman, kuin se, joka ankarain tautien vaivaamana saa vältettyä joutumasta lääkärien kiusattavaksi ruumiillisten vammojensa tähden ja parannettavaksi, koska hän, ikäänkuin lapsi, pelkää kipeästi koskevan, jos häntä poltetaan tai leikellään. Vai eikö sinustakin ole näin?

Polos. On tosiaan.

Sokrates. Nähtävästi koska hän ei tiedä, minkä arvoinen on terveys ja ruumiin täysikuntoisuus. Ja varonpa vain, Polos, kaiken sen johdosta, mistä nyt olemme sopineet, että ne, jotka karttavat rangaistusta, juuri menettelevät näin: he katsovat vain kivun tunnetta tuossa, mutta ummistavat silmänsä sen hyödyltä, eivätkä ymmärrä, kuinka paljon kurjempi on elää sairaan, jopa pilaantuneen, väärän ja jumalattomankin sielun seurassa kuin asua sairaassa ruumiissa.[71] Sentähden koittavat he parastaan, jäädäkseen rankaisematta ja tuosta suurimmasta pahasta vapautumatta: siksi he hankkivat itselleen rahaa ja ystäviä ja mitä suurinta taitoa puheillaan uskotella kuulijoitaan. Mutta jos se kaikki on totta, mitä olemme toisillemme myöntäneet, Polos, niin huomaatko mitä puheestamme johtuu? Vai tahdotko, että ne kerrotaan pääkohdittain?

Polos. Ellet itse ole toista mieltä.

Sokrates. Eikö siis seuraa, että suurin paha on vääryys ja vääryyden teko?

Polos. Niin näyttää ainakin.

Sokrates. Ja tästä pahasta nähtiin päästävän sillä että rangaistaan?

Polos. Niin näkyi.

Sokrates. Vaan pahaan jäätävän jäämällä rankaisematta?

Polos. Niinikään.

Sokrates. Vääryydenteko on niinmuodoin suuruuteen nähden toinen paha; mutta että vääryyden tehtyään jää rankaisematta, se on kaikkein ensimmäinen ja suurin paha.

Polos. Siltä näyttää.

Sokrates. Mutta tästähän asiasta me juuri oltiin erimieltä. Sinä kiittelit onnelliseksi Arkhelaosta, joka harjoitti mitä suurimpia vääryyksiä, kärsimättä siitä vähintäkään rangaistusta; minä taas päinvastoin olin sitä mieltä, että ken rankaisua kärsimättä harjoittaa vääryyttä, olkoonpa hän Arkhelaos tai kuka muu ihminen hyvänsä, sen täytyykin vasta olla ennen muita onneton. Arvelinpa myös että onnettomampi on aina se, ken tekee, kuin ken kokee vääryyttä, onnettomampi se, joka töistään jää rankaisematta kuin se joka rangaistaan. Eivätköhän nämä olleet minun väitelmäni?

Polos. Olivat ne.

Sokrates. Ja eikös ne ole tosiksi näytetty?

Polos. Niin näkyy.

XXXVI. Sokrates. Olkoon siis niin! Jos nyt tämä kaikki on totta, Polos, missä on sitte tuo puhetaiteesta lähtevä suuri hyöty?[72] Sillä sen johdosta, mitä nyt on myönnetty, täytyy itsekunkin mitä tarkimmasti varoa, ettei tee vääryyttä, koska siitä saa kyllikseen kurjuutta kokea. Eikös niin!

Polos. Kaiketi.

Sokrates. Ja jos hän hairahtuu vääryyteen, hän itse tai joku niistä, joista hän pitää huolta, tulee hänen itse altansa mennä rangaistavaksi sinne, jossa se heti voi tapahtua, tuomarin, ikäänkuin jonkun lääkärin luo, ja mennä viipymättä, ettei vääryyden tauti vanhene ja muutu parantumattomaksi mätähaavaksi, joka salaa syö sielua. Vai mitä on meidän tästä sanominen, jos kerran ennen myöntämämme asiat pitävät paikkansa? Eikös tämä päätelmä välttämättä näin soinnu yhteen edellisen perustelun kanssa, mutta ei mitenkään muuten?

Polos. Niin, mitäs meidän siihen on muuta sanottavaa, Sokrates?

Sokrates. Ei puhetaiteesta siis ole meille mitään hyötyä, Polos, jos sillä mielimme puolustaa omaa tai vanhempien tai ystäväin tai lastemme tai isänmaan tekemää vääryyttä. Pikemmin otaksuisi sitä sopivaksi päinvastaiseen tarkoitukseen: sen avulla pitäisi syyttää etupäässä itseään, sitten myös sukulaisiaan ja ystäviään, kuka vain vääryyteen turvaa, eikä saisi salata mitään, vaan pitäisi vetää rikos ilmi valoon, jotta syyllinen kärsisi rankaisunsa ja tulisi terveeksi. Eikä siinä saisi sallia itsensä eikä muiden arkana vältellä, vaan pitäisi pakottaida umpisilmin ja uljaasti astumaan esiin, ikäänkuin lääkärin leikattavaksi ja poltettavaksi, koska hyvän ja kauniin perille pyrkiessä ei kivun poltosta saa väliä pitää. Jos rikos olisi vitsojen veroinen, pitäisi tarjoutua piestäväksi, jos kahleitten, sidottavaksi; jos rikos olisi sakoilla sovitettava, pitäisi ne maksaa, jos maanpaolla, olisi maanpakoon mentävä, jos kuolemalla, olisi kuoltava; ensin pitäisi olla sekä oma syyttäjänsä että muiden omaisien ja käyttää siihen puhetaidetta, että rikosten tultua täydelleen ilmi, niiden tekijät pääsisivät vapaiksi suurimmasta pahasta, vääryydestä. Sanommeko näin olevan vai emmekö sano, Polos?

Polos. Minusta nuo kyllä näyttävät mahdottomilta, Sokrates, mutta ehkä ne sopeutuvat edellisiin.

Sokrates. Joko täytyy siis peruuttaa nuo edellisetkin päätelmämme, tai täytyy tämän viimeisenkin päätöksen välttämättömästi niistä johtua. — Eikö niin?

Polos. Niin se kyllä todella on.

Sokrates. Otaksutaan taas päinvastoin — kierähtäin toisappäin,[73] — että on tehtävä pahaa jollekkin, viholliselle tai kelle tahansa, — kun ei vain itse koe vääryyttä viholliselta, sillä sitä on kartettava. Mutta jos vihollinen vääryyttää jotakuta muuta, niin pitää kaikin mokomin töillä ja puheilla toimittaa niin, ettei hän joudu siitä rangaistavaksi eikä tule tuomarin eteen; mutta jos hän sinne tulee, on niin keinoteltava, että vihollinen pääsee pujahtamaan pois ja jää rankaisematta. Jos hän on ryöstänyt paljo rahaa, pitää toimia niin, ettei hänen tarvitse maksaa sitä takasin, vaan saa sen pitää ja kuluttaa omaksi ja omaistensa hyväksi väärällä ja jumalattomalla tavalla; jos hän taas on rikoksellaan kuoleman ansainnut, toimittakoon niin ettei hänen tarvitse, mieluimmin koskaan, kuolla, vaan pysyy pahuudessaan kuolematonna, tai, ellei se käy päinsä, että hän eläisi niin kauan kuin mahdollista tuommoisena. Tämmöisiin tehtäviin näyttää minusta, Polos, puhetaide olevan omansa käytettäväksi; mutta semmoiselle, joka ei aio vääryyttä tehdä, ei siitä minusta näytä suurtakaan hyötyä olevan, jos siitä yleensä onkaan mitään hyötyä, sillä tähän asti esittämissämme asioissa sitä ei missään tullut näkyviin.

XXXVII. Kallikles. Kuules, Khairephon, puhuukohan Sokrates tämän tosissaan vai laskeeko hän piloja?

Khairephon. Minun ymmärtääkseni hän puhuu ihmeesti tosissaan. Paras kuitenkin kysyä häneltä itseltä.

Kallikles. Sitäpä, totta jumaliste, haluankin! Sano minulle, Sokrates, tuleeko meidän pitää puheitas pilana vai totena? Sillä jos sinä puhut tosissasi ja jos todella kaikki mitä olet sanonut on totta, eiköhän meidän, ihmisten, elämä silloin olisi aivan nurinpäin nurjahtanut ja emmekö nähtävästi kaikissa tee aivan päinvastoin kuin pitäisi?

Sokrates. Oi Kallikles, ellei eri ihmisten sieluntiloissa aina olisi jotakin yhteistä, mitä milloinkin, vaan kukin meistä kokisi omaa, muille outoa tilaansa, eipä olisi helppo tehdä omaa sieluntilaansa toiselle ymmärrettäväksi. Tämän sanon minä ajatellessani, että sinä ja minä nyt sattumalta olemme samassa mielentilassa, me kun molemmin rakastamme[74] kahta esinettä: minä Kleiniaan poikaa Alkibiadesta ja filosofiaa, sinä Athenan rahvasta ja Pyrilampeen poikaa. Nyt olen yhä huomannut, että sanokoon lemmikkisi vaikka mitä ja asian olevan kunneppäin tahansa, sinä, vaikka oletkin aimo puhuja, et taida häntä vastustaa, vaan heilut sinne ja tänne. Niinpä jos sinä puhut jotakin kansankokouksessa ja Athenan rahvas siihen väittää, ettei asia ole niin, muutat sinä heti mielesi ja puhut tuon mieliksi, ja suhteessasi Pyrilampeen kauniiseen poikaan olet joutunut samaan tilaan. Sillä lemmikkisi mielihaluja ja sanoja on sinun mahdoton vastustaa, niin että jos joku kummaksuisi niitä outoja asioita, mitä milloinkin noiden mieliksi pakiset, vastaisit kenties hänelle, jos tahtoisit totuuden sanoa, että jollei joku ensin lakkauta lemmikiltäsi semmoisia puheita, et sinäkään lakkaa niitä lausumasta. Älä siis moiti, jos sinä saat kuulla minulta samanlaisen vastauksen, äläkä kummeksi että minä tämmöisiä haastelen, vaan kiellä minun lemmikkiäni, filosofiaa, näin puhumasta. Sillä hänpä aina, hyvä ystäväni, puhuu niitä mitä minulta nyt kuulet ja on paljon vähemmin huikentelevainen kuin toinen lemmikkini. Sillä tuo Kleiniaan poika juttelee milloin niin, milloin näin, mutta filosofia puhuu aina samaan suuntaan. Hänpä puhuu noita, joita sinä nyt niin oudoksut: olithan itse saapuvilla niistä keskusteltaissa. Tee siis jompikumpi: osota perättömäksi lemmikkini puheet, jotka äsken esitin, ja todista että vääryyden teko ja vääryydestään rankaisematta jääminen ei ole äärimmäinen onnettomuus, tai, jos jätät sen kumoomatta, niin kautta koiran, tuon Egyptiläisten jumalan,[75] ei Kallikles ole yhtä mieltä sinun kanssasi, oi Kallikles, vaan jää kaiken elinikänsä epäsointuun sinun kanssasi. Ja kuitenkin olisi luullakseni parempi minulle, että kanteleni soisi soraääniä tai että koori jota johtaisin sekaantuisi soinnusta tai että useimmat ihmiset olisivat erimieltä minun kanssani ja vastustaisivat minua, kuin että minä, vaikka olen yksi, olisin epäsopusoinnussa itseni kanssa, ja puhuisin ristiriitaisia.

XXXVIII. Kallikles. Oi Sokrates, sinä näytät mielestäni puheissasi poikamaisesti röyhkeilevän ja viisastelevan[76] ihan juuri kuin ilmetty rahvaanpuhuja: ja näin nyt näitä esität rahvaanpuhujain tapaan saatettuasi Poloksen samaan pulaan, johon hän itse valitti Gorgiaan sinua vastustaessaan joutuneen. Hän sanoi nimittäin Gorgiaan, sinun kysyttyäsi, opettaisiko hän puhetaidetta semmoiselle, joka tulisi hänen luokseen sitä oppimaan tietämättä oikeata ja väärää, kainostelleen ja vastanneen kyllä sitä opettavansakkin ihmisten tavan takia, koska he muuten paheksuisivat, jos ei siihen suostuttaisi; mutta tämän myöntymyksen johdosta oli hän pakostakin tullut puhuneeksi ristiin ja itseänsä vastaan, vaan sinä olit siitä iloinnut. Ja siitä Polos pilkkasi sinua ja minun ymmärtääkseni aivan syystä. Mutta nytpä hän itse on joutunut samaan pulaan; ja siitä minä en voi hyväksyä Polosta, että hän myönsi sinulle olevan rumempi tehdä kuin kärsiä vääryyttä. Sillä tämän myöntymyksen johdosta sait sinä hänet sanoihinsa solmituksi ja häneltä suun suljetuksi[77] kun hän ei enää juljennut lausua mitä todella ajatteli. Sinä kehut totuutta etsiväsi, Sokrates, mutta todellisesti sinä vain tavottelet tämmöisiä törkeitä kujeita, jotka ovat omiaan rahvasta miellyttämään, puhuen semmoista joka ei ole luonnon, vaan ainoastaan lain mukaan kaunista;[78] sillä enimmäkseen nuo kaksi, luonto ja laki, ovat toisiansa vastaan. Jos nyt joku ujostelee eikä uskalla lausua, mitä ajattelee, pakotetaan hän puhumaan ristiriitaisia asioita. Tuon salakujeen olet sinä nyt keksinyt ja juonittelet sillä puheissasi, niin että jos joku esittää asiat lain kannalta, sinä salaa livahdat kysäisemään luonnon mukaan, ja jos asiat esitetään luonnon mukaan, käsittelet sinä niitä lain kannalta.[I] Niinpä heti tuossa vääryyden teon ja sen kärsimisen kysymyksessä, kun Polos puhui siitä mikä lain mukaan on rumempaa, johtelit sinä tuon lainmukaisuuden luonnon tolaa perille. Sillä luonnon mukaan kaikki mikä on pahempaa on rumempaa, siis myös vääryyden kärsintä, mutta lain mukaan vääryyden teko. Sillä eipä moinen tila, vääryyden kärsintä, sovi miehelle, vaan orjalle,[79] jonka on parempi kuolla kuin elää, koskei hän, sorron ja häväisyn häntä kohdatessa, kykene suojelemaan itseänsä eikä ketään muuta, jota hän rakastaa. Mutta minun luullakseni heikot ihmiset ja suuret joukot ne ovat, jotka lakeja laativat. Itseään varten ja oman etunsa mukaan he vain niitä laativat, etuansa silmällä pitäen he määräävät mikä on kiitettävää, mikä moitittavaa. Pelottaakseen nyt väkevämpiänsä ja niitä, jotka muuten kykenevät etuansa katsomaan, jotteivät hyötyisi heidän edellään, saarnaavat he alati kuinka rumaa ja vääryydellistä on oman hyödyn pyynti, ja että se on vääryyden tekoa, kuu pyrkii saamaan enemmän kuin muut. Itse he kyllä tyytynevät, arvelen ma, jos he, vaikka huonompinakin, saavat kaikki edut tasan.

XXXIX. Tästä syystä siis väitellään lain kannalta vääräksi ja rumaksi, jos joku pyrkii saamaan enemmän etuja kuin muilla on, ja sitä huudetaan vääryydeksi. Mutta luontopa, luullakseni, todistaakin päinvastoin oikeaksi, että[80] paremman ja väkevämmän pitää saaman enempi etuja kuin huonomman ja vähäväkisen. Ja ilmeisestihän asian laita näin yleensä onkin. Niin muiden eläinten kuin ihmistenkin kesken, kokonaisissa valtioissa ja kansakunnissa kaikkialla näet on katsottu oikeaksi, että väkevämpi hallitsee heikompatansa ja omistaa enemmän kuin hän. Sillä minkähän muun oikeuden nojassa Xerxeskään[81] ryhtyi sotaan Helleenejä ja hänen isänsä Skythalaisia vastaan tai — vaan voisihan sellaisia esimerkkejä mainita vaikka tuhansia. Nämät ne mielestäni toimivat luonnon ja, Zeus avita! luonnon lain mukaan, vaikka ehkeivät sen lain mukaan, jonka me sepustamme.[82] Pienistä pitäen otamme näet oman sukumme paraat ja väkevimmät ja orjuutamme heitä loitsuilla ja lumouksilla, niinkuin jalopeurain pentuja kesytellään, väittäin että muka tulee noudattaa yhdenvertaisuutta ja että siinä on kauneus ja oikeus. Mutta jospa vain kerran oikein aimoluontoinen mies ilmestyy keskellämme, kyllä hän, luulen ma, pian ravistaa yltään kaikki nuo kahleet, murtaa aidat ja pääsee vapaaksi; hän tallaa tomuun kaikki meidän kaavat, loitsut ja taikakeinot, kaikki luontoa vastaan sotivat lait, ja nousten kapinaan kohoo hän herraksemme, tuo entinen orjamme — ja siinä luonnon oikeus ilmenee loistossaan. Näkyypä Pindaroskin[83] viittaavan siihen mitä sanon, tuossa laulussa jossa hän lausuu:

Laki kuningas on kaikkien Niin jumalain kuin ihmisten;

Tämä laki — sanoo hän —

Väkivallan työnkin oikeuttaa, Sit' eistää käsin voimakkain, Herakleen töistä päättäin: ostamatta hän — —

jotenkin tuohon tapaan hän puhuu, sillä en muista laulua ulkoa: hän kertoo miten Herakles ajoi pois Geryonin härät, niitä häneltä lahjaksi saamatta tai ostamatta, koska luonnon oikeuden mukaista on, että härät ja kaikki muukin huonompien ja vähäväkisten tavara kuuluu uljaammalle ja väkevämmälle.

XL. Tämä on totuus, ja sen älyät itsekkin, jos heität menemään filosofiasi ja ryhdyt tärkeämpiin asioihin. Filosofia on kyllä, Sokrates, hauskaa, jos sitä nuoruuden aikana maltillisesti harjoitellaan. Mutta jos sen harrastusta jatketaan kohtuullista kauemmin, sukeuu siitä turmio ihmisille. Sillä olkoonpa joku vaikka kuinka hyvälahjainen, jos hän harjoittaa filosofiaa vanhemmaksikin tultuaan, täytyy hänen jäädä taitamattomaksi kaikissa niissä asioissa, joihin tarvitsee perehtyä, jos aikoo tulla jaloksi kunnon mieheksi ja saavuttaa mainetta ja vaikutusvaltaa. Nuo "filosoofit" jäävät tietämättömiksi valtion asetuksista[84] ja siitä puhetavasta, jota on käyttäminen, kun on tekemisissä ihmisten kanssa sekä yksityisissä että julkisissa oikeus-asioissa; heillä ei ole ollenkaan tietoa ihmisten mielihaluista ja intohimoista, sanalla sanoen ei heidän mielenluonteestaan.[85] Kun he sitten ryhtyvät käsittelemään jotakin yksityistä tai julkista asiaa, joutuvat he perin naurettaviksi, samoin kuin luultavasti valtiomiehetkin, jos he vuorostaan rupeisivat osallisiksi teidän keskusteluihinne ja jutelmiinne. Sillä tähän sopii tuo Euripideen[86] lauselma: kukin loistaa sillä alalla

"ja suuntaa sinne rientojaan ja siihen käyttää parhaan osan päivästään, miss' oivimmaks on taidoltaan hän varttunut."

Vaan sitä alaa missä joku on huono, sitä hän karttaa ja herjaa, samalla kuin hän kiittelee toista alaa, suosien siinä omaa itseänsä, koska luulee siitä itselleenkin kiitosta valuvan. Vaan oikeinta on, luullakseni, käydä keskutietä ja olla osallisena molemmista: filosofiasta sen verran kuin sivistyksen takia on edullista sitä omistaa; eikä nuoren miehen olekkaan sopimatonta harjoitella filosofiaa. Mutta jos mies vielä vanhempanakin filosofoitsee, niin asia käy naurettavaksi, Sokrates. Minusta tuntuu suhteeni filosofian harjoittajiin olevan hyvin samanlainen kuin soperteleviin ja leikitteleviin. Jos näen lapsen, jonka iälle se vielä soveltuu, sopertavan ja leikkivän, katson tuota mielikseni ja se on minusta hauskaa, vapaanomaista ja lapsen iän mukaista; mutta jos kuulen pienen lapsukaisen jo selvästi ja säntilleen puhuvan, on se minusta vastenmielinen ilmiö, joka loukkaa korviani ja tuntuu orjamaiselta. Jos taas kuulee aika miehen sopertavan tai näkee hänen leikkivän, näyttää se naurettavalta ja epämiehuulliselta ja löylytettävältä.[87] Samalta kannalta täytyy minun katsoa myös niitä jotka filosofoivat. Nähdessäni nuorukaisen harrastavan filosofiaa, olen mielissäni, se tuntuu minusta olevan hyvin paikallaan ja minä pidän häntä jalosukuisena miehen alkuna, niinkuin toisaalta se nuorukainen, joka ei ollenkaan filosofiaa harrasta, minun silmissäni on halpasukuinen eikä milloinkaan voi innostua jotain jaloa ja kaunista toimittamaan. Mutta kun näen vanhan miehen vielä filosofiaa ahkeroivan, hennomatta siitä luopua, silloin se jo, Sokrates, on liikaa, ja tuommoista miestä saisi mielestäni jo vitsoilla vinguttaa. Sillä niinkuin jo sanoin, semmoisen miehen, olkoonpa jos kuinkakin lahjakas, täytyy lopuksi menettää kaikki miehuutensa, kun hän karttelee julkisia paikkoja ja kansankokouksia, joissa runoilija[88] sanoo "miesten tulevan mainioiksi", ja nuhjailee nurkassaan kaiken ikänsä, supatellen piilossaan tiesi mitä, kolmen neljän nuorukaisen kanssa: mitään vapaata, suurta ja nuorekasta ei semmoinen koskaan tuo kuuluviin.

XLI. Sinua kohtaan, Sokrates, on mieleni varsin ystävällinen.[89] Tuntuupa miltei minun käyvän sinun suhteesi samoin kuin Zethoksen Amphionin suhteen Euripideen näytelmässä, jonka sanoja äsken mainitsin. Minun tekee mieleni lausua sinulle jotakin samantapaista kuin edellinen virkkoi veljellensä: Sinä "laiminlyöt" Sokrates, "mitä sinun tulisi ahkeroida" ja "jalon henkesi luonteen sinä pilaat matkimalla poikasien eleitä ja vehkeitä, et osanne säälleen asetella sanojas oikeuden neuvoissa, et lausua sattuvaa ja vaikuttavaa sanaa etkä muiden edestä antaa reipasta neuvoa." Ja kuitenkin, kelpo Sokrates — ethän paheksu, kun puhun suopeudesta sinua kohtaan — eikö sinua sentään hieman hävetä olla tuossa tilassa, jossa luulen sinun sekä muiden olevan, jotka yhtenään pyrkivät eteenpäin filosofiassa? Jos nyt joku ottaisi kiinni sinut tai kenen hyvänsä muun sinun kaltaisesi, syyttäen sinua rikoksesta jota et ole tehnyt, ja raahaisi sinut vankityrmään,[90] niin etpä varmaankaan tietäisi apua tai neuvoa: sinun huimaisi päätäsi, seisoisit siinä suu ammollaan osaamatta mitään sanoa, ja tultuasi oikeuden eteen, vaikka varsin halpa ja kurja mies rupeisikin syyttäjäksesi, täytyisi sinun kuolla, jos hän julkeisi ehdottaa sulle kuolemantuomiota. Ja kuitenkin, Sokrates, liekö tuo järkevää,

"Jos miehen lahjakkaan Tavattuansa taide tuiki tuhmentaa",

niin ettei hän osaa auttaa itseään, ei pelastaa itseään eikä ketään muuta suurimmista vaaroista, vaan vihamiehensä ryöstävät hänet puille paljaille ja hänen täytyy suorastaan oikeudettomana elää yhteiskunnassa? Tuommoista saapi — suotakoon mun käyttää vähän karkeaa lausetapaa — sivaltaa korvalle kenenkään kostamatta. Ei, "totellos sa neuvoain ja lakkaa" veikkonen, "todisteluista", tosi tointen "runosoitelmaa sa viljele", — niin, viljele sitä mistä "viisaan maineen saat, ja heitä toisillen tuo rikkiviisas", en tiedä sanonko hassutus vai lörpötys,[91] "jost' asuntoos ei kartu leivän kannikkaa." Älä jäljittele miehiä, jotka mokomia turhia todistelevat, joutavia jaarittelevat, vaan niitä joilla on eloa ja mainetta ja paljo muuta hyvää.

XLII. Sokrates. Jos sieluni olisi kullasta, Kallikles, etkö luule että ihastuisin, jos löytäisin jonkun noista kivistä, joilla kullan puhtautta tutkitaan, jopa parhaan, semmoisen että kun sen rinnalle panisin sieluni, voisin, jos se todistaisi mun hyvin hoitaneen sieluani, tietää, että se koetinkivi riittää enkä tarvitsisi sen enempää tutkimista?[92]

Kallikles. Mitä varten semmoista kyselet, Sokrates?

Sokrates. Sen sanon sinulle: nyt uskon, sinut tavattuani, tehneeni tämmöisen onnellisen löydön.

Kallikles. Miten niin?

Sokrates. Tiedän hyvin, että jos sinä tunnustat oikeiksi ne aatteet, jotka asuvat sielussani, ne jo semmoisenaan ovat todet. Arvelen näet, että ken aikoo pätevästi tutkia sielua, elääkö se oikein vai eikö, hänellä tulee olla yhtaikaa kolme ominaisuutta jotka kaikki löytyvät sinulla, nim. älyä, suopeutta ja rohkeapuheisuutta. Tapaan usein ihmisiä, jotka eivät kykene minua tutkimaan syystä etteivät ole älykkäitä niinkuin sinä. Toiset ovat kyllä älykkäitä, mutta eivät tahdo sanoa minulle totuutta, sentähden etteivät pidä väliä minusta niinkuin sinä. Nämä kaksi vierasta taas, Gorgias ja Polos, ovat kyllä älykkäitä ja minun ystäviäni, mutta heiltä puuttuu rohkeutta ja he kainostelevat enemmän kuin kohtuullista on. Vai eikö niin? Meneehän heidän ujoutensa niin pitkälle, että he pelkästä ujoudesta menevät puhumaan kumpikin vastoin omaa itseänsä monen ihmisen kuullen, jopa tärkeimmistä asioista juteltaissa. Mutta sinulla on kaikki nuo avut, joita ei muilla ole. Sinä olet kyllin sivistynyt, kuten monet Athenalaiset voivat todistaa, ja minua kohtaan olet suopea. Mistä sen päätän? Sen sanon sinulle. Minä tiedän teitä olleen neljä opin osakasta ja tiedon toveria: sinä, Tisandros Aphidnaista, Andron Androtionin poika ja Nausikydes Kholargosta.[93] Kuulin teidän kerran tuumivan, mihin määrään asti sopisi viisautta viljellä, ja muistan sen mielipiteen päässeen voitolle teidän keskenänne, ettei saisi innostua harjoittamaan filosofiaa tuiki tarkasti, vaan te kehoititte toisianne olemaan varoillanne, ettette tulisi ylenmäärin viisaiksi, niin että itse huomaamattanne siitä pilaantuisitte. Koska nyt kuulen sinun antavan minulle saman neuvon, jonka annoit paraille ystävillesi, on tässä minulle riittävä todistus, että todella olet suopeamielinen minulle. Ja ettei sua vaivaa liika ujous, vaan uskallat puhua suusi puhtaaksi, sen sanot itse ja sen todistaa myös puhe jonka vastikään minulle pidit. Siis olemme nyt tästä asiasta selvillä: jos sinä keskustellessamme myönnät jonkun mielipiteeni oikeaksi, on tämä kyllin pätevästi tutkittu sekä minun että sinun puolelta eikä sitä tarvitse panna uuden koetteen alaiseksi. Sillä etpä milloinkaan olisi mielipiteeseeni myöntynyt älyn puutteesta etkä liiallisesta ujoudesta, etkä taas myöntyne siihen pettääksesi minua, sillä olethan ystäväni, niinkuin itsekkin sanot. Missä siis mielipiteemme käyvät yhteen, siinä on todella jo totuuden perille saavuttu. Mutta kaikkein tärkeintä on kai, Kallikles, tutkia sitä asiaa, jonka johdosta sinä moitit minua, nim. millaisen miehen tulee olla, mitä hänen tulee harrastaa ja mihin määrään asti, niin vanhempana kuin nuorempana. Sillä jos minun elämäni jossakin kohden ei käy oikeaan suuntaan, niin tiedä se, etten ehdon tahdon hairahda, vaan paremman tiedon puutteesta. Niinkuin siis olet alkanut minua oikeaan opastaa, niin älä lakkaa siitä, vaan selitä minulle täydellisesti, mikä se on tuo minun harrastettavani asia ja millä tavoin voin sen saavuttaa. Ja jos huomaat minun nyt kyllä olevan samaa mieltä kuin sinä, mutta myöhemmin menettelevän toisin kuin olen oikeaksi myöntänyt, niin pidä minua aika hölmönä äläkä milloinkaan enää ohjaa minua oikeaan, koskapa olen ihka arvoton. Toistappa nyt minulle alusta asti, missä sinä ja Pindaros sanoitte oikean olevan, nimittäin luonnon mukaan. Siinäkö, että väkevämpi vie heikommalta tavaran, että parempi hallitsee huonompia ja että aimompi omistaa enemmän kuin halvemmat? Ethän väitä tuon oikean olevan jotakin muuta, vai muistanko oikein?

XLIII. Kallikles. Juuri niin sanoin tuonain ja sanon vieläkin.

Sokrates. Mutta sanotko sinä samaksi parempaa ja väkevämpää?[94] Sillä en äskenkään saanut oikein tajutuksi, miten tarkoitit. Kutsutko väkevämpiä paremmiksi ja tuleeko heikompien totella väkevämpiä? Näytithän silloinkin mielestäni viittaavan siihen että suuret valtiot luontaisen oikeuden nojassa hyökkäävät pieniä vastaan, koska ovat näitä väkevämmät ja mahtavammat, niin että väkevämmyys, mahtavammuus ja paremmuus ovat merkitykseltään samaa. Vai voiko samalla olla parempi ja kuitenkin heikompi ja vähäväkisempi, tai väkevämpi ja kuitenkin pahempi? Vai onko paremman ja väkevämmän merkitys sama? Määrittele minulle nyt täsmälleen tämä: merkitseekö väkevämpi, parempi ja mahtavampi samaa vai onko niillä eri merkitys kullakin?

Kallikles. No sanon sen sinulle selvään: ne ovat samaa.

Sokrates. Eikös monien joukko luonnon mukaan ole väkevämpi yhtä? Ja nuo monet nehän lakia laativat tuota yhtäkin varten, kuten äsken sanoitkin?

Kallikles. Niinpä kyllä.

Sokrates. Noiden monien säädökset ovat siis väkevämpien säätämät?

Kallikles. Aivan niin.

Sokrates. Siispä myös parempien, sillä väkevämmäthän sinun puheesi mukaan ovat paremmat?

Kallikles. Niin.

Sokrates. Eikös heidän säädelmänsä ole luonnon mukaan kauniita, koskapa ovat väkevämpien tekemiä?

Kallikles. Ovat.

Sokrates. Mutta nuo monet nehän oikeaksi säätävät, kuten sinä äsken sanoit, että kaikilla pitää olla samat edut ja että häpeällisempi on tehdä vääryyttä kuin kärsiä sitä? Onko niin vai eikö? Älä nyt huoli ujoudesta hämmentyä, vaan sano pois: päättävätkö nuo monet oikeaksi vai eikö, että kaikilla pitää olla samat edut eikä toisilla enemmän ja että on rumempi tehdä kuin kärsiä vääryyttä? Älä ole suomatta minulle tätä vastausta,[95] Kallikles, jotta, jos myönnät mielipiteeni oikeaksi, saisin sille vahvaa tukea semmoisen miehen myönnöstä, joka kykenee asiat oikein älyämään.

Kallikles. No niin, nuo monet päättävät ja säätävät niin.

Sokrates. Siis ei ainoastaan lain vaan luonnonkin mukaan on rumempi tehdä kuin kärsiä vääryyttä, ja on oikein että kaikilla on samat edut. Eipä siis tainnut olla aivan totta mitä ylempänä lausuit, että laki ja luonto ovat vastakkain, etkä myös tainnut olla aivan oikeassa kun syytit minua, että vastoin parempaa tietoani käytän puheissa semmoisia kujeita, että kun toinen puhuu luonnon kannalta, minä johtelen päätelmät lain kannalle ja päinvastoin.

XLIV. Kallikles. Tuo mies ei vain lakkaa lavertamasta! Sano minulle, Sokrates, etkö sinä tuon ikäisenä häpee sanoja saivartamasta ja väijymästä? Jos toinen varomatta tulee sopimatonta sanaa käyttäneeksi, sieppaat sinä sen heti, muka kuin hyvänkin saaliin löydettyäsi! Luuletko minun väkevämmistä puhuessani tarkoittaneeni muita kuin parempia?[96] Enkö jo kauan ole sanonut, että parempi ja väkevämpi minusta merkitsee samaa? Vai luuletko minun sitä tarkoittavan, että kokoontuu roskaläjä orjia ja muuta mitätöntä väkeä, joilla ehkä vain on enempi ruumiillista voimaa, ja nuo sitten sanovat että juuri tuo sama on lakia?

Sokrates. No niin, sa viisahin Kallikles! Niinkö tarkoitat?

Kallikles. Juuri niin.

Sokrates. Jonkun aikaa minä tosiaan jo arvelin sinun jotakin semmoista tarkoittavan tuolla "väkevämmälläsi", ja kyselin sentähden sitä toistamiseen, koska haluan varmasti tietää mitä sinä sillä ymmärrät. Sillä ethän sinä[97] kumminkaan ole sitä mieltä että kaksi on paremmat yhtä taikka että orjasi ovat sinua paremmat, sentähden että ovat ruumiiltaan sinua vahvemmat. Sanoppa siis minulle alusta alkain, keitä tarkoitat noilla "paremmilla", koska et ruumiiltaan väkevämpiä tarkoita? Ja kuules, sinä ihmeteltävä mies! opastele minua hieman lempeämmin oppiisi, jotten karkaisi koulustasi!

Kallikles. Sinä ivaat, Sokrates.

Sokrates. En, kautta Zethoksen,[98] ivaakkaan, Kallikles, tuon, jota äsken käytit ivataksesi minua niin paljon! Ei, vaan sano nyt: keitä tarkoitatkaan noilla "paremmilla"?

Kallikles. Oivallisempia tarkoitan.

Sokrates. Näetköhän, että itse latelet pelkkiä sanoja, mutta et ilmaise itse asiaa! Etkö voi lausua minulle selvään, tarkoitatko noilla paremmilla ja väkevämmillä järkevämpiä vai joitakin muita?

Kallikles. Niin, totta Zeuksen, juuri niitä varsinaisesti tarkoitankin.

Sokrates. Sinun väitteesi mukaan on siis usein yksi ymmärtäväinen tuhansia tuhmia väkevämpi, ja tämän tulee hallita vaan heidän totella, ja hallitsijalla pitää olla enemmän hyvää kuin hallituilla sillä tätähän sinä ymmärtääkseni tahdot sanoa, enkä minä sinun sanojasi vaani — jos tuo yksi on noita tuhansia väkevämpi.

Kallikles. Niin sitä minä juuri tarkoitankin; sillä se on mielestäni luontaista oikeutta, että jalompi ja järkevämpi hallitsee huonompiaan ja omistaa enemmän kuin he.

XLV. Sokrates. Pysähdy nyt tähän! Mitäs sanot taas siihen? Otaksu, että meitä olisi monta henkeä yhdessä, kuten nyt, ja meillä olisi paljo ruokia ja juomia yhteisesti tarjonamme; mutta olisimme monenlaista väkeä, toiset vahvoja, toiset heikkoja, vaan yksi meistä olisi näissä asioissa muita ymmärtäväisempi, nim. lääkäri, jos kohta hän luonnollisesti olisikin ruumiin voimiltaan toisia väkevämpi, toisia heikompi, eiköhän hänen, kun syömisiin nähden olisi meitä muita ymmärtäväisempi, täytyisi tässä kohden myös olla parempi ja väkevämpi?

Kallikles. Epäilemättä.

Sokrates. Tuleeko hänen siis, koska hän on parempi, saada näistä ruuista enempi kuin meidän, vai pitääkö hänen hallitusvaltansa johdosta tosin jakaa ne kaikki, mutta niitä nauttiessaan ja omaa ruumistaan varten kuluttaessaan ei saada enempää kuin muutkaan, ellei hän tahdo siitä vahinkoa kärsiä, vaan hänen tulee saada toisiin verraten enemmän, toisiin vähemmän? Mutta jos hän sattuu olemaan kaikista heikoin, tulee hänen, tuon paraimman, saada kaikkein vähimmin, Kallikles — eikö niin, veliseni?

Kallikles. Tiesi, mitä jutteletkaan syötävistä ja juotavista ja lääkäreistä ja jonnin joutavista! En minä niistä!

Sokrates. Sanotko ymmärtäväisempää paremmaksi? Myönnä tai kiellä!

Kallikles. Sanon.

Sokrates. Mutta eikö paremman pidä saaman enemmän?

Kallikles. Niin, mutta ei ruokia eikä juomia.

Sokrates. Ymmärrän; mutta ehkä enemmän vaatteita — ja kutomataitoisimman tulee saada suurin vaate ja kävellä, väljin ja komein puku yllään.

Kallikles. Mitä vietävän vaatteita?

Sokrates. Mutta kenkiä täytyy toki ilmeisesti sen saada enemmän, joka niihin nähden on ymmärtäväisin ja paras. Suutarin tulee siis kaiketi saada isoimmat kengät ja tallustella suurimmat kengät jalassaan.

Kallikles. Mene kenkines! Ettäs yhtenään lavertelet!

Sokrates. No jollet semmoisia tarkoita, niin kenties tämmöistä: esimerkiksi maamiehen, joka ymmärtää maanviljelystä ja on siinä etevä, hänen tulee kaiketi saada runsaimmat siemenjyvät ja kylvää peltoonsa enemmän siementä kuin muut.

Kallikles. Ainapa vain puhut tuota samaa, Sokrates.

Sokrates. Enkä ainoastaan samaa, Kallikles, vaan myös samoista.

Kallikles. Niin, jumaliste, puhutkin tosiaan aina vain suutareista, vanuttajista, keittäjistä ja lääkäreistä, ikäänkuin keskustelumme ollenkaan koskisi semmoisia.

Sokrates. Etkö siis jo sanone, missä kohden tuo parempi ja ymmärtäväisempi on oikeutettu enemmän saamaan kuin muut? Vai etkö siedä, että minä sen ilmaisen etkä itsekkään huoli sanoa?

Kallikles. Olenhan sen jo aikoja sanonut. Ensiksikin paremmista puhuttaissa, keitä ne ovat, en niillä tarkoita suutareita enkä keittureita, vaan niitä jotka, valtion asioissa järkevinä, älyävät millä tavoin sitä paraiten on hallittava, eikä ainoastaan järkeviä, vaan myös urheita, semmoisia jotka pystyvät tuumansa toteuttamaan eivätkä uuvu sielun velttouteen.

XLVI. Sokrates. Näetkö, paras Kallikles, ettemme syytä toisiamme samasta, sinä minua ja minä sinua? Sinä väität minun aina samaa hokevan ja moitit minua siitä; minä sinua päinvastoin, ettet koskaan puhu samoin samoista asioista, vaan määrittelet noita parempia ja väkevämpiä milloin ruumiillisesti vankemmiksi, milloin järkevämmiksi, ja nyt tulet taas toisen määritelmän kanssa: jonkinlaisia urhollisempia sinä nyt tarkoitat noilla väkevämmillä ja paremmilla. No, sano nyt kerta kaikkiaan, keitä nimität sinä paremmiksi ja väkevämmiksi ja missä kohden?

Kallikles. Mutta olenhan sen jo sanonut: valtiotoimia ymmärtäväiset ja urheat. Sillä tämmöisten sopii valtiota hallita ja oikein on, että he saavat enemmän etuja kuin muut, hallitsijat enemmän kuin hallittavat.

Sokrates. Entäs itseäänkin, ystäväni?[99]

Kallikles. Mitä tarkoitat?

Sokrates. Että kukin hallitsee omaa itseään. Vai eikö olekkaan tarpeen hallita itseänsä, vaan ainoastaan muita?

Kallikles. Mitä tarkoitat tuolla "joka hallitsee itseänsä"?

Sokrates. En mitään sen kummempaa, vaan tarkoitan samaa mitä ihmiset yleensä, nimittäin siveää ja itsensä-hillitseväistä, joka hallitsee itsessään asuvia haluja ja himoja.

Kallikles. Kuinka herttaisen lapsellinen oletkaan! Sinä tarkoitat siis noita yksinkertaisia hölmöjä, noita siivoja?

Sokrates. Vaikkapa niinkin! Tietäneehän jokainen, että niitä tarkoitan.

Kallikles. Aivan niitä, Sokrates.[100] Sillä kuinka ihminen voisi onnen saavuttaa kenenkään toisen vallan alaisena? Ei, toista on hyvä ja oikea luonnon mukaan, ja senpä esitän nyt sinulle suoraan ja ujoilematta. Ken tahtoo oikein elää, hän laskekoon halunsa ja himonsa valloilleen elköönkä niitä kuritelko, ja olkootpa jos kuinka suuret, pitää hänen osata tarmollaan ja älyllään niitä palvella ja tyydytellä, mikäli himo hänessä mihinkin syttyy. Mutta sepä ei olekkaan, luulen ma, useimpien ihmisten vallassa, ja sentähden he häpeissään soimaavat noita toisia, siten salatakseen omaa saamattomuuttaan, ja herjaavat hillimättömyyttä rumaksi, tahtoen, kuten jo edellä sanoin, taivuttaa paremmankin luontoisia ihmisiä orjan-ikeen alle; ja kun eivät itse osaa hankkia himoilleen tyydytystä, veisaavat he raukkamaisuudessaan siveyden ja oikeamielisyyden ylistystä. Niinpä tosiaan; sillä keitten osaksi alkuaan tuli onni olla kuninkaan poikia tai luontaisella kyvyllään hankkia itselleen joku arvo-asema tai yksinvalta tai herruus, mikähän tosiaan olisi tämmöisille rumempaa ja pahempaa kuin itsensähillintö? Nekö joilla on tilaisuus nauttia kaikkea hyvää, kenenkään panematta esteitä heidän eteensä, nekö itse korottaisivat herraksensa tyhmän joukon lakisäännöt, lorut ja porut?[101] Vai eikö tuo oikeuden ja itsehillinnön ihanuus saattaisi heitä sangen surkeaan tilaan, kun eivät kykenisi jakelemaan ystävilleen runsaampaa osaa kuin vihamiehilleen, jopa vaikka hallitsevatkin yhteiskunnassaan? Ei, Sokrates, — totuuden mukaan, jota sanot harrastavasi, on asian laita näin: hekumassa, hillimättömyydessä ja vapaudessa, jos niistä vain on auttajiksi nautintoon, niissä se vasta onkin miehenkunto ja onnellisuus. Mutta kaikki muut, nuo korukalut, nuo luonnottomat ihmisten keksimät sopimukset ovat tyhjää lorua ja arvotonta rojua.

XLVII. Sokrates. Uljaasti ainakin sinä, Kallikles, ryntäät mielipidettäni vastaan ja puhut ujostelematta. Sillä lausuthan nyt selvään sen, mitä muut tosin ajattelevat, mutta eivät tahdo lausua. Pyydän siis sinua ettet millään muotoa tee takaperoa, jotta todellakin kävisi selville, miten on oikein eläminen. Sanoppa siis minulle: väitätkö että himoja ei saa hillitä, jos tahtoo olla semmoinen kuin tulee olla, vaan ne pitää päästää valloilleen ja antaa niille tyydytystä jos jostakin päin ja että siinä on miehenkunto?

Kallikles. Kyllä niin vain väitänkin.

Sokrates. Ei siis olla oikeassa, kun onnellisiksi kiitellään niitä, jotka eivät mitään kaipaa?[102]

Kallikles. Sitten kivetkin ja kuolleet haudassa olisivat onnellisimmat.

Sokrates. Mutta kyllä elämä sellainenkin kuin sinä suosit on vaikea.[103] Enpä tosiaan kummeksisi, jos Euripides puhuu totta noissa säkeissään:

"Ken tiesi, eikö elo tääll' oo kuolemaa ja kuolo elämää?"

ja emmekö oikeastaan olekkin kuolleita. Ja olenpa kuullutkin erään viisaan miehen sanoneen, että me nyt täällä olemme kuolleet ja että ruumiimme on hautamme[104] ja se sielumme osa, jossa himot asuvat, on sitä laatua että se herkästi suostuu ja häilyy ylös ja alas. Siitäpä joku sukkela mies, liekö tuo ollut Sikelialainen vai Italialainen, on keksinyt vertauskuvan, vääntäen hiukan sanaa toiseen mieleen, ja sanonut, että tuo mainittu sielun osa, ollen noin hetas uskomaan ja aistillinen,[105] on kuin säkin hetale tai aistiastia. Samoin hän myös sanoi että ohjattomat himon orjat ovat pohjattomat tyhmät kurjat[106] ja sitä sielun osaa heissä, jossa himot sijaitsevat, se kun on aivan hillimätön ja kyltymätön, vertasi hän sen täyttymättömyyden takia reikäpohjaiseen astiaan. Päinvastoin kuin sinä, Kallikles, hän osottaa että Tuonelassa — jolla hän tarkoittaa näkymätöntä mailmaa yleensä[107] — nuo samat pohjattomat ovat surkeimmassa tilassa ja kantavat pohjattomaan astiaansa vettä toisella samoin reikäpohjaisella astialla, seulalla. Mutta seulalla hän, kuten kertojani minulle selitti, tarkoittaa sielua. Seulaan vertasi hän taasen himollisten sielua sentähden, että se on ikäänkuin reikiä täynnä, niin ettei siinä pysy mitään sen löyhän uskon ja unheellisuuden tähden. Nuo ovat nyt kyllä hieman outoja asioita, mutta ne selvittävät kuitenkin mitä tahdon sinulle esittää saadakseni sinua, jos vain suinkin siihen pystyn, muuttamaan mieltäsi, niin että tuon himojaan hillitsemättömän ja kylläänsä saamattoman elämän edestä suosisit säädyllistä elämää ja semmoista joka tyytyy hyvään, mitä milloinkin on saatavissa. Mutta taivutankohan sinua muuttamaan mielesi, niin että uskot säädyllisten olevan irstaita onnellisemmat, vai etkö sinä, vaikka sepittäisinkin jos kuinka monta mointa tarua, siltä sen enempää muuta mieltäsi?

Kallikles. Tuo jälkimäinen arvelusi, Sokrates, oli todenmukaisempi.

XLVIII. Sokrates. Kuules, kun kerron sinulle vielä toisenkin kuvatarun, joka on kotoisin samasta oppipajasta[108] kuin edellinen. Katso, eikö kummankin, kohtuullisen ja hillimättömän ihmisen elämä, sen mukaan kuin sinä sen esität, ole samanlaista kuin jos kahdella miehellä olisi kummallakin paljon astioita:[109] toisen astiat ovat eheät ja täynnä mikä viiniä, mikä mettä, mikä maitoa tai muita senkaltaisia nesteitä, mutta näitä noruu niihin kuhunkin niukoista lähteistä, monen vaivan takaa ja vaikeasti. Saatuaan nyt astiansa täyteen tämä toinen mies ei enää juoksuta niihin lisää, eikä huolehdi mistään, vaan on sen asian puolesta tyynellä mielin. Toisen miehen on tosin, kuten edellisenkin, mahdollinen noruttaa lähteistä nesteitä, vaikka vaivalloisestikkin; mutta koska hänen astiansa ovat rauskat ja reikiä täynnä, täytyy hänen yöt päivät yhtenään ammennella niihin, tai kiusaantua kovissa tuskissa. Jos nyt näiden kahden elintapa on tämänlaatuinen, kehunetkohan vieläkin hillimättömän elämää onnellisemmaksi kuin siveän? Taivutanko sanoillani sinua myöntämään että säädyllinen elämä on säädytöntä parempi, vai enkö taivuta?

Kallikles. Et taivutakkaan, Sokrates. Sillä eihän tuolla, jonka astiat aina ovat täynnä, enää ole mitään sulotunnetta, ja se onkin oikein tuota kiven tapaista elämää, josta äsken puhuin: saatuaan astiansa täyteen hän ei enää tunne iloa eikä surua. Mutta siinä se elämän hauskuus onkin, että aina vahvalti valuu sisään.[110]

Sokrates. Mutta missä paljon valuu sisään, siinä täytyy kai myös paljon vuotaa ulos ja isoista lävistä sitä juoksee pois — eikö niin?

Kallikles. Varsin niin.

Sokrates. Mutta jotain nälkäkurjen[111] elämäähän siinä taas esitätkin, etkä kuolleen tai kiven! Sanoppa minulle: tarkoitatko semmoista tilaa, että isoo ja syö isotessaan?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Ja että janoo ja juo janotessaan?

Kallikles. Niin, ja väitänpä vielä, että kellä on kaikki himot ja voi ne tyydyttää, hän iloitsee ja elää onnellisena.

XLIX. Sokrates. Hyvä juttu, ystäväiseni! Jatka siitä alusta eteenpäin ja älä kainostele! Eikä minunkaan, kuten näyttää, tarvitse kainostella.[112] Sano siis ensinnä: jos joku on rohtumissa ja niitä syhyy ja hän saa mielin määrin kihnata ihoaan ja jatkaa kihnaamista kaiken ikänsä — elääkö hän onnellista elämää?

Kallikles. Kuinka sopimaton oletkaan, Sokrates! Ihan ilmeisesti rahvaanpuhuja!

Sokrates. Siksipä, Kallikles, sainkin Poloksen ja Gorgiaan hämille, niin että he nolostuivat. Mutta ethän sinä toki, joka olet niin urhollinen, hämmästy etkä nolostu? Vastaa nyt vain!

Kallikles. No — voipi vaikka tuokin, joka kihnaa syhelmäänsä, elää ikänsä suloisasti.

Sokrates. Jos suloisasti, eikö siis myös onnellisesti?

Kallikles. Miksei!

Sokrates. Entäs jos hän ainoastaan kihnaa päätänsä vai — kysynenkö sulta vielä jotakin? Katso nyt, Kallikles, mitä siihen vastaat, jos joku kysyisi sinulta kaikki muutkin tästä seuraavat seikat järjestään, jopa sitäkin mikä näissä tämmöisissä on pääasia: eikö lastenraiskaajien elämä ole rietas, katala ja kurja? Vai uskallatko väittää mokomainkin olevan onnellisia, jos heillä on yltäkyllin saatavana, mitä himonsa halajaa?

Kallikles. Etkö häpee, Sokrates, johtaa puhetta semmoisiin asioihin!

Sokrates. Minäkö sen sinne johdan, oiva veli, vai hänkö, joka häikäilemättä väittää ilossa eläjien, miten hyvänsä iloinnevatkin, olevan onnellisia, eikä tee vähääkään erotusta ilojen välillä, mitkä ovat hyviä, mitkä huonoja? Mutta virka nyt vieläkin minulle: väitätkö sulotunteisen ja hyvän olevan samaa, vai onko jotain sellaistakin sulotunteista joka ei ole hyvää?

Kallikles. Ettei puheeni tulisi ristiriitaista, jos sanoisin olevan jotain toisenlaistakin sulotunteista, väitän niiden olevan yhtä.[113]

Sokrates. Sinä pilaat edelliset puheemme, Kallikles, etkä enää voi minun kanssani kunnollisesti tutkia totuutta, jos puhut toisin kuin ajattelet.

Kallikles. Samoin sinäkin, Sokrates.

Sokrates. Jos niin teen, en suinkaan menettele oikein, yhtä vähän kuin sinäkään. Mutta tarkasta nyt kuitenkin asiaa, sinä miekkoinen! Eihän hyvä ole siinä, että kaikin keinoin nautitaan iloa? Sillä jos niin olisi, seuraisi siitä ilmeisesti kaikki nuo ilkeät asiat, jotka äsken annoin arvattavaksi ja paljo muutakin vielä.

Kallikles. Niin ainakin sinun arvelusi mukaan, Sokrates.

Sokrates. Pysytkö todella jäykästi mielipiteessäsi, Kallikles?

Kallikles. Pysyn kuin pysynkin.

L. Sokrates. Saammeko siis käydä käsiksi väitelmääsi siinä mielessä, että sinä puhut tosissasi?

Kallikles. Vallan varmasti.

Sokrates. No niin! Koska siis olet sitä mieltä, niin selvitä minulle tämä seikka: myönnätkö minkään tieteen olevan?

Kallikles. Myönnän vainkin.

Sokrates. Ja etkö jo ennen sanonut jonkun urheudenkin olevan olemassa tieteen ohessa?

Kallikles. Sanoin niin.

Sokrates. Kaiketi siis ajattelit urheuden olevan jotakin muuta kuin tieteen, niiden olevan kaksi eri asiaa?

Kallikles. Kaiketi niin!

Sokrates. Entäs ovatko sulotunne ja tiede samaa vai eikö?

Kallikles. Eri asioita ne kai ovat, sinä ilmetty viisaus.[114]

Sokrates. Onko urheuskin toista kuin sulotunne?

Kallikles. Totta kai.

Sokrates. No muistakaamme nyt se: Kallikles Akharnaista[115] väittää että suloisa ja hyvä ovat samaa, mutta että tiede ja urheus eroavat keskenään sekä myös hyvästä.[116]

Kallikles. Ja Sokrates Alopekaista ei myönnä sitä — vai myöntääkö hän?

Sokrates. Ei myönnä, eikä luulteni Kallikleskaan, jos hän vain oikein tarkastaa omaa itseään. Tai sanoppa minulle: etkö luule niiden, joiden käy hyvin, kokevan päinvastaista tunnetta kuin niiden, joiden käy huonosti?

Kallikles. Luulen.

Sokrates. Jos siis nämä kaksi asiaa ovat toistensa vastakohdat, eikö niiden suhde keskenään välttämättä ole sama kuin terveyden ja sairauden? Sillä eihän ihminen yht'aikaa ole terve ja sairas eikä hänestä samalla kertaa lähde terveys ja tauti?

Kallikles. Mitä sillä tarkoitat?

Sokrates. Sitä mitä näet, jos erikseen tarkastelet mitä ruumiin osaa tahansa. Sairastaahan ihminen toisinaan silmätautia, jota sanotaan hätäräsilmäisyydeksi?

Kallikles. Tietäähän sen.

Sokrates. Eihän samat silmät silloin ole terveet?

Kallikles. Ei suinkaan.

Sokrates. No entä sitten? Kun hän pääsee silmätaudista, meneekö häneltä siinä myös silmien terveys, niin että häneltä lopuksi katoo kumpikin?

Kallikles. Ei nyt kumminkaan.

Sokrates. Sehän olisikin kummallista ja järjetöntä, vai miten?

Kallikles. Peräti.

Sokrates. Vaan vuoronsa kutakin hän, arvaan ma, saa ja menettää.

Kallikles. Myönnetään.

Sokrates. Eikö voiman ja heikkouden ole laita sama?

Kallikles. On kyllä.

Sokrates. Ja nopeuden ja hitauden?

Kallikles. Aivan.

Sokrates. Entäs hyvät olot ja onnellisuus ja toisaalta näiden vastakohdat huonot olot ja kurjuus, eivätkö nekin ole samassa suhteessa keskenään: vuorotellen ne saadaan ja niistä erotaan?

Kallikles. Varmaan.

Sokrates. Jos siis huomaamme joitakin asioita, joista ihminen samalla eroaa kuin hän ne omaa, on selvä, etteivät ne ainakaan ole hyvä ja paha. Olemmeko siinä yhtä mieltä? Tuumi tarkoin, ennenkuin vastaat!

Kallikles. Ihmeesti mielelläni minä sen myönnän.

LI. Sokrates. No, palataanpa nyt niihin, mitkä edellä sovittiin tosiksi! Sanoitko isoamisen tuntuvan suloisalta vai tukalalta? Tarkoitan itse nälän näkemistä.[116 b]

Kallikles. Tukalalta toki ainakin minusta; mutta syöminen nälkäiseen vatsaan on suloisaa.

Sokrates. Niin minustakin, sen ymmärrän. Mutta isoaminen itsessään on kuitenkin tukalaa — eikö niin?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Ja eikö myös janoaminen?

Kallikles. Onpa kovinkin.

Sokrates. Tarvitseeko minun enempiä kysellä, vai joko myönnät jokaisen kaipion ja himon olevan tukalaa?

Kallikles. Myönnän. Älä enempiä kysele?

Sokrates. Hyvä! Mutta janoissaan juomisen sanoit sinä olevan suloista, eikö niin?

Kallikles. Sanoin.

Sokrates. Eikö siinä mitä sanoit tuo "janoissaan" osota kivuntunnetta?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Mutta juominen on kaipion tyydytystä ja tuntuu siis suloisalta?

Kallikles. Niin.

Sokrates. Sanot siis ihmisen juodessaan iloa nauttivan?

Kallikles. Varmaan.

Sokrates. Janotessaan siis?

Kallikles. Niin.

Sokrates. Kipua tuntiessaan?

Kallikles. Niin.

Sokrates. Tajuatko nyt, mitä sanoistasi johtuu? Kun sanot jonkun janotessaan juovan, sanot hänen samalla tuntevan kipua ja mielisuloa. Vai eikö tuo tapahdu yhdellä kertaa, samaan aikaan ja samassa paikassa, sielussa tai ruumiissa, kummassa vain tahdot? Sillä eipä luullakseni sillä ole väliä tässä. Onko niin vai eikö?

Kallikles. Niin on.

Sokrates. Vaan sanoithan, että kenen hyvin käy, hänen on mahdoton samalla käydä huonosti?

Kallikles. Niin sanoinkin.

Sokrates. Mutta myönsit mahdolliseksi kipuakin tuntiessaan nauttia sulotunnetta.

Kallikles. Siltä näyttään.

Sokrates. Ei siis sulotunteen nautinto ole onnellisna-oloa eikä tukalan tunteminen ole onnetonnaoloa. Näin on siis sulotunteinen jotakin toista kuin hyvä?

Kallikles. En tiedä, mitä viisastelullas tavoitat, Sokrates.

Sokrates. Tiedät vainkin, vaikka tahallasi tenäät vastaan ja tekeydyt tuhmaksi, Kallikles. Ja pitkitä nyt vain eteenpäin!

Kallikles. Mitäs yhtenään lörpötät?

Sokrates. Jottas huomaisit, mimmoisena viisaana sinä minua neuvot oikeaan. Emmekö me jokainen juotuamme samalla lakkaa janoamasta ja suloa tuntemasta?

Kallikles. En minä tiedä, mitä sinä puhut.

Gorgias. Älä suinkaan suutu, Kallikles, vaan vastaa meidänkin takia, jotta päästäisiin puheiden perille.

Kallikles. Niin, kun tuo Sokrates aina on tuommoinen, Gorgias! Pieniä, tyhjänpäiväisiä juttuja hän jauhaa, kyselee ja kumoilee.

Gorgias. Mitäs sinä siitä väliä pidät? Eihän sinun ole siitä tili tehtävä. Antau nyt vain Sokrateen kumoiltavaksi, miten hän vain tahtoo!

Kallikles. Kysele sitte edelleen vähäpätöisiä, joutavia juttujasi, koska Gorgias niin mielii.

LII. Sokrates. Oletpa onnellinen, Kallikles, ettäs olet varemmin päässyt perehtymään suuriin kuin pieniin salaisuuksiin.[117] Minä en luullut sitä sallituksi. Mutta jatkappas nyt siitä, mihin jäit, ja vastaa, lakkaammeko jokainen samalla janoamasta ja sulotunnetta nauttimasta?

Kallikles. Lakkaamme.

Sokrates. Eikö ole samoin laita nälän ja muiden himojen: kivun lakattua lakkaa myös nautinnon tunne?

Kallikles. Niin on.

Sokrates. Siis lakataan samalla tuntemasta kipu- ja sulotunteita?

Kallikles. Niin.

Sokrates. Mutta eihän hyvät ja pahat asiat lakkaa yhdessä, sillä senhän jo myönsit. Etkö nyt enää myönnäkkään?

Kallikles. Myönnän. Mitä sitte?

Sokrates. Sitä ystäväni, että hyvä ei ole samaa kuin sulotunteinen eikä paha samaa kuin tukala. Sillä nämä lakkaavat yhdessä, mutta nuo toiset eivät lakkaa. Kuinka siis sulotunteet olisivat samaa kuin hyvä tai tukalan tunteet samaa kuin paha? Jos tahdot, niin katsele asiaa tältäkin kannalta — vaikka en luule sinun sittenkään myöntyvän. Mutta luo nyt kumminkin silmäsi siihen —: Etkö kutsu hyviä hyviksi sentähden että heissä on olemassa hyviä ominaisuuksia, samoin kuin kutsut kauneiksi niitä joissa on kauneutta?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Sanotko siis hyviksi miehiksi älyttömiä ja pelkureita? Et ainakaan äsken, vaan urheita ja järkeviä sinä niiksi sanoit. Vai etkö semmoisia sano hyviksi?

Kallikles. Kaikin puolin.

Sokrates. No, näitkö milloinkaan ymmärtämättömän lapsen ilottelevan?

Kallikles. Näin monenkin.

Sokrates. Mutta älyttömän miehen et kai vielä nähnyt iloitsevan?

Kallikles. Luulen kyllä sitä nähneeni. Mutta mitä sillä tiedolla teet?

Sokrates. En mitään. Mutta vastaa sinä vain.

Kallikles. No, näin.

Sokrates. No, näitkö järkevän miehen surevan ja iloitsevan?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Kummatkohan enemmän iloinnevat ja surrevat järkevätkö vai älyttömät?

Kallikles. En luule sillä juuri väliä olevan.

Sokrates. No liepä jo siinäkin kylliksi. Näitkö koskaan pelkurin miehen sodassa?

Kallikles. Kuinka en niitä olisi nähnyt!

Sokrates. Entä vihollisten lähtiessä pois, kummat näyttivät sinusta siitä enemmän iloitsevan pelkuritko vai urheat?

Kallikles. Kumpaisetkin enemmän, tai jollei niin, niin ainakin yhtä paljon.[118]

Sokrates. Ei sillä väliä! Iloitsevatko siis pelkuritkin?

Kallikles. Kovasti.

Sokrates. Ja älyttömätkin, kuten näyttää?

Kallikles. Niin.

Sokrates. Pelkuritko yksin surevat vihollisten lähestyessä, vai surevatko urheatkin?

Kallikles. Kummatkin.

Sokrates. Yhtäläisestikkö?

Kallikles. Ehkä pelkurit pahemmin.

Sokrates. Eivätkö he niiden lähtiessä myös enemmin iloitse?

Kallikles. Luultavasti.

Sokrates. Siis, sinun puheesi mukaan, surevat ja iloitsevat niin älyttömät kuin järkevätkin, niin pelkurit kuin urheatkin yhtäläisesti, pelkurit kuitenkin enemmin kuin urheat.

Kallikles. Niin.

Sokrates. Mutta järkevät ja urheat ovat hyviä, vaan pelkurit ja älyttömät huonoja.

Kallikles. Niin.

Sokrates. Yhtäläisestikkö siis hyvät ja huonot iloitsevat ja surevat?

Kallikles. Yhtäläisesti.

Sokrates. Yhtäläisestikkö siis hyvät ja huonot ovat hyviä ja huonoja, vai ovatko huonot vielä enemmin hyviä ja huonoja?

LIII. Kallikles. En totta jumaliste tiedä, mitä sinä tarkoitat![119]

Sokrates. Etkö tiedä itse sanoneesi, että hyvät ovat hyviä sentähden että heillä on läsnä hyvää, mutta huonot huonoja koska heillä on läsnä huonoutta, mutta sulotunteet ovat tuota hyvää, tukalan tunteet pahaa?

Kallikles. Niin sanoinkin.

Sokrates. Eikö siis iloitsevilla, jos todella iloitsevat, ole tuota hyvää, sulotunteita?

Kallikles. Kuinkas ei?

Sokrates. Eivätkö siis iloitsijat ole hyviä heidän hyvyytensä ollessa heillä läsnä?

Kallikles. Ovat.

Sokrates. Entäs tuskan kärsijät? Eikö heillä ole saapuvilla paha, kivuntunteita?

Kallikles. On.

Sokrates. Sanothan huonojen olevan huonoja huonouden läsnäolon tähden? Vai etkö?

Kallikles. Sanon niin.

Sokrates. Hyviä ovat siis ne jotka iloa nauttivat, huonoja ne jotka tuskaa kärsivät?

Kallikles. Ihan niin.

Sokrates. Ne jotka tätä enemmän tekevät ovat sellaisia enemmän,[120] jotka vähemmin ovat vähemmin, jotka yhtä paljon ovat yhtäläisesti.

Kallikles. Niin.

Sokrates. Etkö sanonut järkevien ja älytönten, pelkurien ja urheiden yhtäläisesti iloitsevan ja surevan, tai pelkurien jopa enemmänkin?

Kallikles. Sanoin.

Sokrates. Johdappa nyt yhdessä minun kanssani näistä myöntymistä päätelmä: sillä sanotaanhan olevan oivaa kahdesti jopa kolmastikkin haastella ja harkita oivia asioita.[121] Sanommehan järkevää ja urheaa miestä hyväksi, vai kuinka?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Mutta älytöntä ja pelkuria huonoksi?

Kallikles. Aivan.

Sokrates. Vaan iloa nauttivaa taas hyväksi?

Kallikles. Niin.

Sokrates. Ja tuskaa kärsivää huonoksi?

Kallikles. Välttämättä.

Sokrates. Mutta hyvän ja huonon sanoimme tuntevan tuskaa ja iloa yhtäläisesti, ehkäpä huonon enemmänkin?

Kallikles. Niin.

Sokrates. Niinmuodoin huono on yhtä huono ja hyvä kuin hyvä tai ehkä vielä parempi. Eikös tämä ja nuo edempänä sanotut seikat jää johtopäätelmiksi, jos kerran väitellään että suloisalta tuntuva ja hyvä ovat samaa? Eikö se ole siitä välttämätön seuraus, Kallikles?

LIV. Kallikles. Jo kauvan aikaa minä vain kuuntelen sinua, Sokrates, ja myönnän vastustelematta, ajatellen että, jos vaikka piloillaankin on sinulle jossain myöten antavinaan, sinä oitis sieppaat siihen ilomielin niin kuin pienet poikaset.[122] Ethän toki arvele, etten minä kuten kuka muukin ihminen tahansa tiedä, että on parempia ja huonompia nautintoja.

Sokrates. Hoh hoh! Kallikles, kuinka pahankurinen oletkin! Sinä kohtelet minua kuin lasta ja pettelet minua sanoen asian olevan milloin näin, milloin toisin. Enpä kuitenkaan alussa olisi luullut, että ehdon tahdon aioit minua petellä, kun olet ystäväni. Mutta nyt olenkin pettynyt ja minun täytyy nähtävästi, vanhan sananparren mukaan, olla niinkuin oletetaan,[123] ja ottaa vastaan mitä minulle tarjootkin. Tällä kertaa sanot siis, kuten näyttää, että muutamat nautinnot ovat hyviä, toiset huonoja. Niinkö?

Kallikles. Niin.

Sokrates. Ehkä hyödylliset ovat hyviä, vahingolliset huonoja?

Kallikles. Kaiketi.

Sokrates. Hyödylliset ovat ne jotka tuottavat jotakin hyvää, huonot jotka pahaa?

Kallikles. Niin.

Sokrates. Tarkoitat kai semmoisia nautintoja, joita saa tuntea ruumiissa esim. syödessään ja juodessaan, jommoisista meillä juuri on ollut puhe? Jos näistä siis toiset tuottavat ruumiille terveyttä, voimaa tai jotakin muuta ruumiin oivallisuutta, niin ne kai ovat hyviä nautintoja, vaan jotka tuottavat näiden vastakohtia ovat huonoja?

Kallikles. Aivan niin.

Sokrates. Eivätkö tuskatkin samoin ole toiset hyödyllisiä, toiset vahingollisia?

Kallikles. Kuinkas ei.

Sokrates. Eiköhän siis ole valittava ja hankittava itselleen hyödyllisiä sekä nautintoja että tuskia?

Kallikles. Kyllä niin.

Sokrates. Mutta ei vahingollisia?

Kallikles. Se on selvä.

Sokrates. Sillä sitähän mieltä olimme Polos ja minä, jos muistat, että kaikki on tehtävä hyvän saavuttamiseksi. Kaiketi olet sinäkin samaa mieltä, että kaikkein tekojemme tulee tähdätä hyvää ja että meidän on hyvän vuoksi kaikki muut asiat tehtävä eikä päinvastoin hyvää noiden muiden vuoksi? Yhdytkö sinä kolmantena äänelläsi meidän puolellemme?

Kallikles. Kyllä puolestani!

Sokrates. Hyvän vuoksi tulee siis tehdä niin muut asiat kuin suloisatkin eikä hyvää suloisain vuoksi?

Kallikles. Niin aivan.

Sokrates. Onkohan joka miehen vallassa valita ja erottaa suloisain asiain seasta hyvät ja pahat, vai asiantuntijaako tarvittanee kutakin valintaa varten?[124]

Kallikles. Asiantuntijaa.

LV. Sokrates. Muistuttakaamme mieleemme vieläkin mitä minä tuossa tulin sanoneeksi Polokselle ja Gorgiaalle.[125] Sanoin, jos muistat, että on olemassa keinoja, joista toiset tähtäävät sulotunnetta ja tuottavat paljaastaan sitä, mutta eivät tiedä mikä on parempaa, mikä huonompaa; toiset taas tajuavat hyvän ja pahan. Sulotunteiden keinoista määrittelin minä keittotaidon harjaantumiseksi, enkä miksikään taiteeksi; vaan hyvää tarkoittavista esitin lääkärintoimen taiteeksi. Ja nyt rukoilen sinua, Kallikles, ystävyyden jumalan Zeuksen tähden: älä ajattele asiasi vaativan pitämään minua pilanasi, älä vastaa mitä milloinkin sattuu vastoin vakaumustasi äläkä ymmärrä minun sanojani niinkuin pilaa laskisin! Sillä näethän että meillä nyt on puheina asia semmoinen, jota jokaisen ihmisen, kellä on vähänkin mieltä, pitäisi ylinnä harrastaa, nimittäin millä tavoin on elettävä. Onko elettävä sillä tavalla, kuin sinä kehotat elämään, että toimitetaan noita "miehen tehtäviä", pidetään puheita kansalle, harjoitellaan kaunopuheisuutta ja puuhataan valtiotoimissa sillä tavoin kuin te niitä nykyään puuhailette, vai onko elettävä filosofian mukaista elämää, ja missä kohden nämä kaksi elintapaa eroavat toisistaan siitä on kysymys. Meidän on kaiketi paras, kuten äsken jo aloin tehdä, erottaa asiat ja sen tehtyämme sekä keskenämme sovittuamme, sitten, jos on olemassa nämä kaksi eri elintapaa, tutkia missä kohden toinen on toistaan parempi ja kumpaa tulee noudattaa. Ehk'et vielä tiedä, mitä tarkoitan?

Kallikles. En tosiaan.

Sokrates. Lausunpa siis asian selvemmin. Koska olemme sinä ja minä siitä sopineet, että on olemassa joku hyvä ja joku sulotunteinen, ja että sulotunteinen on jotakin toista kuin hyvä, mutta että kumpaakin tähtää joku pyrintö, joku saavuttamisen keino, tässä sulotunteisen, tuossa hyvän tavoittelu, niin — kai sinä kumminkin myönnät minulle näin olevan? Myönnätkö vai etkö?

Kallikles. Myönnän.

LVI. Sokrates. No niin! Myönnäppä siis nyt oikeaksi sekin, minkä minä puhuin heille, jos vain mielestäsi puhuin totta silloin. Sanoin kai että ruoanlaittajan toimi minusta ei näytä olevan mikään taide, vaan harjaantumista; mutta lääkärin toimi näytti mielestäni sitä olevan, koska se, kuten sanoin, tutkii hoidettavainsa luonnonlaadun sekä omain toimenpidettensä perusteet ja osaa tehdä tiliä siitä mitä se milloinkin tekee. Mutta tuo toinen, sulotunnetta tarkoittava, jota se kokonaan palvelee,[126] käy siihen käsiksi ihan umpimähkään, se kun yhtä vähän on tutkinut sulotunteen luontoa kuin sen syitä, ja järkiperusteita vailla ja sanalla sanoen aivan laskuja tekemättä, ainoastaan harjaantumiseen ja kokemukseen turvaten säilyttää muistissaan sen mitä tavallisesti tapahtuu, ja tällä sitten toimittelee sulotunteita. Katso nyt ensin, onko tämä asia mielestäsi riittävästi selvitetty ja onko ehkä tämänkaltaisia pyrintöjä sielunelämänkin alalla, toiset tieteisperusteisia, jotka pitävät edeltäpäin jotakin huolta että sielu saa mitä sille on parasta, toiset siitä väliä pitämättömiä, mutta jotka taas pitävät silmällä, kuten äsken ruumiin, niin nyt yksin sielun sulotunnetta, millä tapaa sitä sille syntyisi, mutta eivät ota tutkiakseen mikä nautinto on parempi mikä huonompi, ne kun eivät muuta mieli kuin hankkia huvia sielulle, olkoon se huonompaa tai parempaa. Minä puolestani luulen sellaisia pyrintöjä olevan, Kallikles, ja väitän sellaisen olevan mielistelyä, niin ruumiin kuin sielun ja kaiken muunkin mielistelyä, missä vain sulotunnetta havitellaan, tähystelemättä mikä siinä lienee parempaa, mikä huonompaa. Kannatatko sinä nyt mielipidettäni tästä vai vastustatko sitä?

Kallikles. En mitenkään, vaan suostun kaikkeen, jotta kerrankin pääsisit puheesi perille ja tehdäkseni myös Gorgiaan mieliksi.

Sokrates. Onkohan asian laita nyt noin ainoastaan yhden sielun suhteen, mutta ei kahden tai useamman?[127]

Kallikles. Ei, kyllä sama on laita kahdenkin ja useamman.

Sokrates. Onko siis mahdollista mielistellä koko joukkoa sieluja yht'aikaa, katsomatta sitä mikä on parasta?

Kallikles. Luulen sen mahdolliseksi.

LVII. Sokrates. Osaatko nyt sanoa, mitkä harrastukset semmoista tekevät? tai pikemmin, jos niin tahdot, vastaa minulle vain kysellessäni, mikä niistä näkyy mielestäsi niin tekevän, mikä ei. Katselkaamme ensiksi esim. huilunsoittoa.[128] Eikö se mielestäsi, Kallikles, näytä olevan sellainen, paljaastaan tavoittelevan nautintoamme eikä ajattelevan mitään muuta?

Kallikles. Niin se näyttää minusta.

Sokrates. Ja eikö kaikki muutkin tuollaiset, semmoiset kuin kitaran soittelu kilpajuhlissa?[129]

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Entä sitte kuorojen harjoitus tehtäviinsä ja dithyrambien sepittely?[130] eivätkö nekin sinusta ole samaa laatua? Vai luuletko Kinesiaan Meleksen pojan pitävän väliä siitä että sanoisi semmoista, josta kuulijat tulisivat paremmiksi, tai luuletko hänen miettivän vain millä keinoin hän osaisi olla yleisölle mieliksi?

Kallikles. Se on ilmi totta ainakin Kinesiaaseen nähden, Sokrates.

Sokrates. No entä hänen isänsä Meles, tähtäsikö hän sitte mielestäsi parasta, kitaraa soitellessaan? Tosin hän ei tähystellyt edes suloisintakaan, sillä hän ikävystytti kuulijoita soitollaan. Mutta tarkkaa nyt tätä: eikö kitaransoitto yleensä ja dithyrambien laulelu sinusta näy keksityn vain sulotunteen takia?

Kallikles. Kyllä minusta.

Sokrates. Entäs tuo murhenäytelmän kunnianarvoisa ja ihmeteltävä runous, mitähän se harrastaa?[131] Eikö sen koko puuha ja harrastus sinusta näy tarkoittavan katselijain miellyttämistä? Vai pyrkiikö se mielestäsi jättämään sanomatta sellaista, joka kyllä on kuulijoille suloisaa ja hauskaa, mutta sen ohessa myös turmiollista? Tai jos jotakin on heille ikävää kuulla, mutta sisältää terveellistä totuutta, lausuu ja laulaako se heille semmoista, olkoot siitä mielissään tai pahoillaan? Kumpaan suuntaan näyttää sinusta traagillinen runous käyvän?

Kallikles. Selväähän on, Sokrates, että se paremmin pyrkii sulotunteen puolelle ja yleisöä miellyttämään..

Sokrates. Emmekö sanoneet, Kallikles, että tuommoinen on mielistelyä?

Kallikles. Kyllä niin.

Sokrates. Kuules nyt: jos runoudelta riisutaan pois sävel, poljento ja runomitta, tokko jää jälelle muuta kuin sanat?

Kallikles. Ei muuta.

Sokrates. Eikö näitä sanoja lausuta suurelle kansan joukolle ja rahvaalle?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Runous on siis jonkinlaista puhetta kansalle?

Kallikles. Nähtävästi.

Sokrates. Siis on puhetaidekin (retoriikka) puhetta kansalle; vai eivätkö mielestäsi runoilijat harjoittele puhetaidetta katsojain edessä?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Olemme siis nyt tässä keksineet eräänlaisen puhetaiteen yleisöä varten, jossa on sekaisin lapsia, naisia,[132] miehiä, orjia ja vapaita, toimen jota emme suuresti ihaile. Sillä sanomme sen olevan mielistelyä.

Kallikles. Niin kyllä.

LVIII. Sokrates. No niin. Mitähän on sitte se puhetaide, jota esitetään Athenan kansalle sekä muiden kaupunkien kansalle, noitten vapaiden miesten joukoille?[133] Näyttävätköhän nuo puhujat mielestäsi puheissaan aina pitävän silmällä parasta, sitä että heidän kansalaisensa tulisivat heidän puheistaan mitä paraimmiksi? Vai pyrkivätkö hekin vain miellyttämään kansalaisiaan, ja haastelevatko he, laiminlyöden oman etunsa vuoksi yhteisen hyvän, kukin kansalleen ikäänkuin lapsille koettaen puhua vain sen mieliksi, huolimatta ollenkaan siitä tulevatko ne tuosta paremmiksi vai huonommiksi?

Kallikles. Et enää kysy yhtä vaan kahta asiaa. Kyllä on niitä, jotka, mitä puhuvatkin, puheissaan pitävät huolta kansalaistensa paraasta, jos on toisaalta semmoisiakin puhujia kuin mainitsit.

Sokrates. Riittää jo. Sillä jos tässä onkin kahta lajia, lie kai toinen laji tuota mielistelyä ja häpeällistä puhetta rahvaalle; toinen taas hyvää,[134] nim. pyrkimys kasvattamaan kansalaisten sieluja mitä paraimmiksi ja puhumalla viemään voitolle paraat asiat, olkootpa sitte kuulijoille suloisempia tai sulottomampia. Mutta tämmöistäpä puhetaidetta et vielä koskaan ole nähnyt. Tai jos tiedät mainita jonkun semmoisen puhujan, miks'et ilmoittanut minullekkin ken se on?

Kallikles. En, Zeus paratkoon, nykyisistä puhujista tosin tiedä mainita ketään.

Sokrates. No, tiedätkö sitte noista entisen ajan puhujista ketään, jonka vaikutuksesta, hänen kerran ruvettuaan julkisesti puhumaan, Athenalaisten mainitaan tulleen paremmiksi, oltuaan sitä ennen huonompia? En ainakaan minä tiedä, kuka se olisi.

Kallikles. Kuinka? Etkö ole kuullut, että Themistokles oli kunnon mies samoin kuin Kimon ja Miltiades ja tuo joku aika sitten manalle mennyt Perikles, jonkahan itsekkin olet kuullut puhuvan.[135]

Sokrates. Niin, jos tosi kunto, Kallikles, on sitä mitä tässä ennen sanoit, että tyydytellään himoja, niin omiansa kuin muidenkin. Mutta jollei kunto ole tätä, vaan mitä meidän edellisen keskustelun kuluessa oli täytymys siksi myöntää, nimittäin että noudatetaan ainoastaan sellaisia haluja, joiden tyydyttämisestä ihminen paranee, mutta ei niitä, joista hän pahenee, ja jos tämä on jotakin taidetta, niin voitko sanoa, että joku noista miehistä on ollut tämmöinen?

Kallikles. En tiedä siihen mitään sanoa?

LIX. Sokrates. Jos vain oikein etsit, löydät kyllä vastauksen. Harkitkaamme asiat näin ihan tyynesti ja katselkaamme, oliko kukaan heistä semmoinen. Kuules nyt! Eihän kunnon mies ja joka, mitä puhuneekin, puheissaan tarkoittaa parasta, haastele umpimähkään, vaan pitää aina silmällä jotakin määränpäätä? Samoin kuin kaikki muutkin mestarit eivät arviolta käytä aineita työtänsä varten, vaan katsoen kukin työnsä etua, valikoivat niitä niin että se esine, mikä heillä milloinkin on tekeillä, siitä saa määrä-muotonsa.[136] Katsoppa esim., jos tahdot, kuvamaalareita, rakentajia, laivanveistäjiä ja keitä muita mestareita tahansa, niin näetpä heidän kunkin sovittavan sijoilleen kaikki määrättyyn järjestykseen ja pakottavan osat säntilleen sopimaan ja liittymään toisiinsa, kunnes niistä sukeuu kauttaaltaan hyvin järjestetty ja soma kokonaisuus. Näin menettelevät kaikki muut mestarit; ja siten nekin, joista ikään puhuimme, joiden taide käsittää ruumista, voimistelun opettajat ja lääkärit, luovat ruumiin somaksi ja saaliiseen kuntoon. Myönnämmekö näin olevan vai emmekö?

Kallikles. Olkoon vain niin.

Sokrates. Talo, jonka rakentamisessa on noudatettu järjestystä ja sopusuhtaa, on kai kunnollinen, mutta ilman järjestystä kyhätty on kehno?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Eikö laivan ole laita samoin?

Kallikles. On.

Sokrates. Ja kyllä kai voimme sanoa samaa ruumiistammekin?

Kallikles. Varsin.

Sokrates. Entäs sielu? Onkohan se kunnollinen ollessaan epäjärjestyksessä vai jotain järjestystäkö ja sopusuhtaa omakseen saatuaan?

Kallikles. Edellisten mukaan täytyy kai tämäkin myöntää.

Sokrates. Mikä on sen nimenä, joka syntyy ruumiissa järjestyksestä ja sopusuhdasta?[137]

Kallikles. Terveyttä ja voimaa kaiketi tarkoitat.

Sokrates. Niin juuri. Entäs minkä niminen on se, joka syntyy sielussa järjestyksestä ja sopusuhdasta? Koetappa löytää senkin nimi, kuten tuon toisen, ja mainitse se.

Kallikles. Miks'et itse sano sitä, Sokrates?

Sokrates. Kyllä sanonkin, jos se on paremmin mieleesi. Ja jos minä mielestäsi olen oikeassa, niin myönnä; ellen, niin näytä vääräksi äläkä jätä silleen. No niin: minun mielestäni siis ruumiin hyvän järjestyksen nimi on terveyden tila ja siitä syntyy sille terveys ynnä muu ruumiin hyvä kunto.[138] Onko niin vai eikö?

Kallikles. On.

Sokrates. Vaan sielun hyvän järjestyksen ja sopusuhtaisen tilan nimi on oikeudenmukaisuus ja laki,[139] josta tuleekin laille kuuliaisia ja säädyllisiä ihmisiä; ja tässä on oikeamielisyys ja mielenmaltti. Myönnätkö vai eitätkö?

Kallikles. Olkoon niin!

LX. Sokrates. Eiköhän siis tuo taitonsa oppinut ja kunnollinen puhuja pidä tätä tarkoitusperää silmällä kaikissa puheissaan ja kaikissa toimissaan, joilla hän vaikuttaa kuulijainsa sieluihin; ja jos hän lahjan antaa tai ottaa jotakin pois,[140] eikö hän siinäkin aina teroita huomiotansa siihen, että oikeus elpyisi hänen kansalaistensa sydämmissä, vaan vilppi ja vääryys väistyisi sieltä, että syntyisi itsehillintö, vaan hillimättömyys katoisi ja että kaikki muukin hyve vaurastuisi, vaan pahe pakenisi? Taivutko tähän mieleen?

Kallikles. Taivun.

Sokrates. Sillä mitäpä hyötyä, Kallikles, olisi siitä, jos sairaalle ja surkeassa tilassa olevalle ruumiille annettaisiin runsain määrin herkullisia ruokia tai juomia tai mitä muuta hyvänsä, joka ei missään tapauksessa tuota sille enempää hyötyä kuin vahinkoa, vieläpä — oikein arvostellen — tuottaa vähemmin hyötyä. Onko niin?

Kallikles. Olkoon!

Sokrates. Sillä eipä luullakseni ihmistä hyödytä elää kurjalla ruumiilla, siitä kun välttämättä koituu kurja elämäkin. Eikö niin?

Kallikles. Niin.

Sokrates. Eivätkö lääkärit tavallisesti salli terveen ihmisen tyydyttää halujansa, esim. kun on nälkä, syödä niin paljo kuin mieli tekee, tai janoissaan juoda? Mutta sairaan he, lyhyesti sanoen, eivät milloinkaan salli tyydyttää halujansa? Myönnätkö sinäkin sen, vai?

Kallikles. Kyllä.

Sokrates. Ja eikö sielun laita, veikkoni, ole sama? Niinkauvan kun se on huonossa tilassa, ollen järjetön ja hillitsemätön, väärämielinen ja jumalaton, tulee estää sitä halujansa noudattamasta eikä sallia sen muuta tehdä, kuin mistä se voi parantua. Eikö niin vai kuinka?

Kallikles. Niin.

Sokrates. Sillä se kai on sielulle itselleen parempi?

Kallikles. Vallan.

Sokrates. Eikö se ole hillitsemistä (eli kurittamista), kun kielletään joltakulta sitä mitä hän himoaa?

Kallikles. On.

Sokrates. Siis on sielulle kuritus parempaa kuin mitä sinä äsken ajattelit, hillimättömyys?

Kallikles. En minä tiedä, Sokrates, mitä sinä puhut. Kysy joltakin toiselta!

Sokrates. Tuo mies ei siedä omaa hyötymistänsä eikä tahdo kärsiä juuri sitä, mistä nyt on puhetta — kuritusta.[141]