SISÄLLYS: (continued 4)

"Jotta sinä saisit hallita sitä, mikä on minun? Minäkö jättäisin sinut, jotta sinä saisit iloita siitä, että olet minut viekkaudella voittanut; minäkö tietäisin sinun olevan kunnioitetun, sen sijaan että itse saan kärsiä häpeää? Sinäkö olisit rikas, ja minä perinköyhä — sinä onnellinen, minä onneton? Ei koskaan? Minä en tosin enää saata pelastua siitä hornan kuilusta, johon sinä olet minut syössyt, mutta minä saatan estää sinua tulemasta siksi, mihin sinulla ei ole oikeutta. Sentähden olen tullut tänne; tämä on minun palkanmaksopäiväni. Nyt on aikasi kuolla!"

Näin puhuessaan oli Fulvius verkkaan painanut hänet leposohvaa vasten, sillä aikaa kuin hänen oikea kätensä vavisten hapuili jotakin hänen pukunsa laskoksista. Viimeiset sanat lausuttuaan oli Fulvius äkisti paiskannut hänet pitkälleen ja tarttunut häntä hiuksiin. Vastarintaa tekemättä ja huutamatta oli Fabiola antanut tämän kaiken tapahtua. Jo näki hän murha-aseen välkkyvän silmäinsä edessä. Seuraavassa tuokiossa tunsi hän ikäänkuin raskaan taakan pyrkivän tukehuttamaan häntä; yksin ajoin hulvahti lämmin verivirta hänen kasvojensa ylitse, ja lempeä, rukoileva ääni soi hänen korviinsa: "Anna olla, Orontius! Minä olen sisaresi Mirjam!"

"Se ei ole totta! Jätä minut rauhaan saaliineni!" huusi Fulvius äänellä, jonka raivokkuus pyrki tukehuttamaan.

Sen jälkeen vaihdettiin muutamia sanoja oudolla kielellä, jota ei Fabiola ymmärtänyt. Fulvius päästi hänen hiuksensa, viskasi tikarin lattialle ja syöksähti ulos huoneesta huudahtaen katkerasti: "O Herra Jeesus, tämä on sinun kostosi!"

Jälleen toinnuttuansa tunsi Fabiola että paino, joka lepäsi hänen päällään, lisääntymistään lisääntyi. Hänen onnistui vapautua sen alta, mutta sillä paikalla, missä hän oli maannut, loikoi nyt toinen olento verissään, silminnähtävästi kuolleena. Se oli uskollinen Syra, joka oli heittäynyt valtiattarensa päälle hänen sijastaan ottaakseen vastaan veljensä tikarinpiston.

Yhdeksästoista Luku.

Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa.

Fabiola aikoi ensin ehkäistä verentulvaa millä tahansa, mikä vain ensinnä sattuisi hänen käsiinsä. Hänen tätä puuhatessaan, syöksyi palvelusväki sisään. Ovenvartija, joka jo muutenkin oli käynyt levottomaksi vieraan pitkän viipymisen johdosta, tyrmistyi kokonaan kun näki tämän, verin tahrattuna, mielipuolen lailla törmäävän ovesta ulos. Ovenvartijan huutoihin riensi hetikohta koko palvelusväestö kokoon.

Fabiolan viittauksesta astuivat Eufrosyne ja kreikatar lähemmäksi, muun väen äimistyneenä pysähtyessä ovensuuhun. Sivumennen mainiten oli Graia, jouduttuaan pois Afran seurasta, hartaalla mieltymyksellä kiintynyt Syraan ja joutunut hänen siunatun vaikutuksensa alaiseksi. Viipymättä lähetettiin yksi orjista käymään lääkäriä. Kuinka suuri olikaan Fabiolan ilo, kun verenvuoto väheni ja haavoittunut hetkeksi loi auki silmänsä häntä kohden! Kuinka tuota katsetta seurannut ystävällinen hymyily teki hänelle hyvää!

Lääkäri saapui vähän ajan kuluttua, ja selitti tyystin tutkittuaan sairasta, ett'ei haava ollut hengenvaarallinen. Murhaaja oli tikarilla tavottanut iskeä suoraan sydämeen, mutta hänen juuri kohottaissa kättään surman-iskuun, oli Syra hiipinyt sisään suojellakseen ilmeisen kuoleman uhkaamaa emäntäänsä. Hän oli nimittäin, kiellosta huolimatta, levotonna pysytellyt valtijattarensa läheisyydessä ja niin muodoin kuullut tuon kovalla äänellä lausutun uhkauksen. Ruveta taisteluun murhaajan kanssa olisi ollut turha vaiva, sen tiesi Syra vallan hyvin, sillä hän tunsi veljensä voiman ja taitavuuden. Yhtä turhaa olisi ollut huutaa apua. Ainoa keino oli siis uskaltaa henkensä valtijattarensa hyväksi. Mutta estääkseen, jos mahdollista, veljeään rikoksenteosta, mainitsi orja hänen sekä oman nimensä ja ilmaisi itsensä sen kautta murhaajan sisareksi. Saattaa siis kuvailla mielessään, mikä kova sisällinen taistelu tytön oli ollut kestettävänä ennen tätä uhrautumista, kuinka rakkaus emäntään ja pelko tehdä ainut veli, joka jo kantoi Kainin merkkiä otsallaan, toistamiseen sisarenmurhaajaksi, olivat taistelleet keskenään vallasta.

Fulvius uskoi hänen sanansa vasta sitten kuin tyttö äidinkielellään oli lausunut: "Muista huivia, jonka täältä anastit!" Nämä sanat säväyttivät hänen sieluunsa äkkiä muiston niin kauheasta perhekohtauksesta, että, jos maa sillä hetkellä olisi auennut hänen jalkainsa edessä, hän olisi syöksynyt syväriin, haudatakseen siihen tuskansa ja häpeänsä. Tuolla puheena olevalla huivilla oli ollut omituinen tenhovoima Fulviukseen siitä asti kuin se oli hänen haltuunsa joutunut. Hankkiutuessaan matkalle, oli hän pistänyt sen huolellisesti pukunsa alle, mutta sitten, vetäessänsä tikarin esiin, huomaamattansa pudottanut sen maahan. Se löydettiin sitten samasta paikasta mistä tikarikin, joka kyllä ei ollut osunut uskollista palvelijaa sydämeen, mutta oli sentään saattanut hänelle syvän haavan rintaan.

Sittenkuin Dionysius, sama lääkäri, jonka olemme tavanneet Sebastianuksen luona, oli sitonut haavan ja saanut sopivalla hoidolla sairaan virkoamaan, määräsi hän, että haavoitetun tuli maata liikahtamatta vuoteellaan. Muutamat sanat, jotka hän lähtiessään kuiskasi sairaan korvaan, saivat tämän kasvoille sanomattoman onnellisen hymyn. Dionysius näet ilmoitti hänelle olevansa sekä kristitty että myös kristittyjen kesken hyvin uskottu sananpalvelija, joka usein, kutsuttuna pakanallisten sairaiden luo, sen kautta juuri oli voinut neuvoa heille Gileadin oikeata voidetta, osoittaa heitä ainoan vapahtajan, ruumiin sekä sielun parantajan tykö.

Fabiola oli kannattanut uskollisen pelastajansa omaan vuoteesensa ja tahtonut kaikin mokomin itse hoitaa häntä. Ainoastaan viereisessä huoneessa salli hän muutamien naispalvelijani valvoa öisin. Että murhaaja oli haavoitetun oma veli, siitä ei orjakumppaneilla tietysti ollut aavistustakaan.

Vaikka Fabiola oli perin uupunut ja kovasti hermostunut kahden edellisen päivän mielenliikutuksista, ei hän hetkeksikään väistynyt sairaan vuoteen luota. Vasta kun puoliyö oli kulunut ja hän oli sairaalle antanut lääkärin määräämiä lääkkeitä, paneutui hän pariksi tunniksi tilalle, joka oli laitettu lähelle sairaan vuodetta. Mutta jo ennen päivän sarastusta oli hän taas ylhäällä ja ryhtyi uudelleen sairasta hoitamaan.

Lupauksensa mukaan tuli lääkäri uudestaan jo varhain seuraavana aamuna ja ilmoitti sairaan tilan olevan tyydyttävän. Pyynnöstä jätettiin hänet hoidokkaansa kanssa kahdenkesken ja Dionysius ryhtyi nyt valmistuksiin antaakseen Mirjamille pyhän ehtoollisen. Siten hoiti arvoisa Dionysius lääkärinä ja sielunpaimenena sitä kaksinaista virkaa, joista sittemmin kirjoitus hänen hautakivelläänkin mainitsee.

Mirjam oli kyllä vielä varsin heikko, sillä siksi suuri oli verenvuoto ollut, ja lääkäri määräsi hänen vielä toistaiseksi pysymään liikkumatta, mutta ulkomuoto hänellä kumminkin oli sennäköinen, että uskollinen hoitajatar päivän kuluessa rohkeni hänelle hiljaa lausua: "Minusta näyttää, että sinä alat jo vahvistua, Mirjam".

"Olet oikeassa, jalo valtijatar", kuiskasi sairas.

"Minä pyydän, älä kutsu minua sillä nimellä", virkkoi Fabiola, johon nuo sairaan sanat olivat niin kipeästi koskeneet; "pikemmin tulisi minun kutsua sinua siksi. Mutta ei tämä nimitys enää minulle mitenkään sovellu. Se, mitä kauan olen aikonut, tapahtuu tänään. Vapaakirjasi tulee laadittavaksi. Vapaa sinun tulee olla, ei vapaaksi päästettynä, vaan vapaasyntyisenä".

Mirjam kiitti ystävällisin katsein; sanoihin ei Fabiola antanut hänen pukea tunteitaan, vaan väitti, että hän itse juuri oli se, jonka tuli kiittää. Mutta sitä Fabiola ei vielä uskaltanut hänelle ilmoittaa, että hän myöskin oli kiittänyt Jumalaa Mirjamin uhrautuvan teon tähden ja pyytänyt Jumalaa pitämään hengissä tätä hänen rakastettua pelastajaansa. Hän ei vielä uskaltanut kertoa rukoilleensa kristittyjen Jumalalta valoa ja viisautta omalle sielulleen, lyhyesti sanoen, rukoilleensa, että tämä Jumala tästä lähin olisi hänenkin Jumalansa.

Hän otti uudestaan käsille Chromatiuksen kallis-arvoisen pergamentin ja, sairaan uinuksissa ollessa, luki ja punnitsi sanoja sydämessään. Kaikki ennakkoluulot olivat hälvenneet. Kuinka olisi hän voinutkaan enää olla vasten, sittenkuin hänen silmänsä viime kuluneina päivinä olivat nähneet niin yleviä uskon esikuvia, sittenkuin hän oli tullut niin täydellisesti vakuutetuksi kristillisyyden ihmeellisestä rakkaudenvoimasta ja suurenmoisesta kärsivällisyydestä niin hyvin elämässä kuin kuolemassa!

Kuinka suuri olikaan hänen ilonsa, kun ystävällinen lääkäri muutamain päiväin kuluttua ilmoitti, että huolellinen hoito ja elimistöä vahvistava ruoka olivat vaikuttaneet niin edullisesti, ett'ei sairaan enää tarvinnut pysyä niin ehdottomasti liikkumattomana kuin tähän asti! Kuinka iloinen olikaan hän, kun lääkäri antoi hänelle luvan puhella sairaan kanssa! Kuinka olikaan hän toivonut saada avata sydämensä Mirjamille, — ystävälleen, sisarelleen! Ja kuinka loistivatkaan uskollisen esirukoilijan silmät, hänen huomattuaan, että Herra oli kuullut hänen rukouksensa!

Kun Fabiola kyynelsilmin uudelleen kiitti kallista ystäväänsä, joka oli ollut valmis antamaan henkensä hänen edestään, vastasi Mirjam tyynesti: "Mitäs muuta minä sitten olen tehnyt kuin ainoastaan velvollisuuteni? Olihan sinulla täysi oikeus ottaa henkeni; sehän oli sinun". Hetken kuluttua jatkoi hän lempeällä ja tyynellä äänellä: "Kuule minua silmänräpäys! Käyttääkseni sinulle, kuinka kaukana päämäärästä vielä olemme kaikkine tekoinemme, salli minun kertoa sinulle eräs jutelma: Muuan raaka, kiittämätön, ynseä orja on noussut kapinaan jalomielisintä herraa vastaan. Surman-isku uhkaa kapinoitsijaa, ei salamurhaajan kädestä, vaan oikeudenpalvelijain puolelta. Miksikä nimittäisit sitä tekoa, jos herra sulasta rakkaudesta, ainoastaan pelastaakseen rikoksentekijän, ja saatuaan sitä ennen kestää häpeällisintä ruoskimista, laskisi oman päänsä mestauspölkylle ja sitäpaitsi vielä viimeisen tahtonsa kautta asettaisi orjan hänen arvonimiensä ja omaisuutensa perilliseksi ja tahtoisi, että tätä pidettäisiin hänen veljenään?"

"Oi, Mirjam, Mirjam, sinä olet eteeni luonut kuvan, joka on liian korkea, jotta sitä voisi todeksi uskoa! Sinä et ole saattanut omaa menettelyäsi varjoon, sillä minä puhuin inhimillisestä hyveestä. Jos semmoinen menettely, jonka sinä vastikään kuvasit, voisi olla mahdollinen, ei siihen riittäisi vähempi kuin jumalallinen hyve!"

Mirjam painoi ristissä olevat kätensä rintaansa vasten ja, kiinnittäen ihastuneen katseensa Fabiolaan, virkkoi lempeän juhlallisella äänellä: "Niin, Jeesus Kristus, joka sen kaiken on tehnyt ihmisten hyväksi, oli samalla totinen Jumala!"

Fabiola kätki kasvot käsiinsä ja istui kauan aikaa mykkänä. Mirjam rukoili ääneti.

"Mirjam, minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni", aloitti Fabiola vihdoin uudestaan. "Sinä olet täyttänyt lupauksesi. Olet ollut minulle uskollisena opastajana".

Ja mitenkä virvoittavaa olikaan tästä lähin ylpeästä, oppineesta roomattaresta istua kuni lapsi entisen orjansa jalkain juuressa ja kaikessa yksinkertaisuudessa kuunnella hänen kertovan ihmeellistä pelastuksen sanomaa. Kuinka kalliiksi hänelle tulivat varsinkin Roomalais-kirjeen sanat Mirjamin selitysten kautta, nuo sanat, jotka ennen olivat hänestä olleet niin käsittämättömiä, jopa suorastaan kiivasta suuttumusta herättäviä. Uudestaan ja yhä uudestaan kehoitti kokenut kristitty nainen kuuntelijata kääntymään ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen tykö ja hakemaan pelastusta hänen veressään. Sana Jumalan ihmeellisestä rakkaudesta, hänestä, joka oli mennyt kuolemaan meidän edestämme, ei enää kauemmin ollut hulluutta tuon viisaan, oppineen patriisittaren mielestä. Tieto siitä, että arvoisa vanha lääkäri oikeastaan oli sananpalvelijoita, herätti nähtävästi Fabiolassa iloista hämmästystä. Hän päätti kohta tältä pyytää lähempää opastusta kristillisessä uskonnossa ja pyhän kasteen kautta tulla otetuksi kristillisen kirkon yhteyteen.

Dionysiuksen tullessa seuraavana aamuna, olivat potilas ja hoitaja molemmat niin iloiset, että lääkäri arvasi heidän viettäneen rauhallisen yön. Molemmat vakuuttivat hymyillen tämän otaksuman oikeaksi. Mirjam kertoi niinikään, mikä oli erikoisena syynä heidän iloiseen mielialaansa, ja esitti vihdoin Fabiolan hänelle katekuumenina, jonka teki mieli saada opetusta ja tulla valmistetuksi pyhään kasteesen.

Vanhuksen ilo oli suuri. Pannen kätensä tulevan nuoren kristityn päälle, lausui hän syvästi liikutettuna: "Ole hyvässä turvassa, tyttäreni! Sinä et ole ensimäinen tämän katon alla, joka on tullut johdatetuksi Kristuksen tykö. Monta vuotta sitten kutsui kristitty orja minua tähän samaan taloon, näennäisesti kyllä lääkärinä, mutta todellisuudessa kastamaan erästä nuorta kristittyä, joka kuoli muutamia tunteja sen jälkeen. Se oli Fabiuksen vaimo".

"Äitini?" huudahti Fabiola, joka tuskin uskoi korviaan. "Hän kuoli kohta synnytettyään minut. Kuoliko hän todellakin kristittynä?"

Vanhus vastasi myöntävästi. Mutta Fabiolan sydän oli niin ylen täysi, että hänen tunteensa sulivat kyyneltulvaan. Nämä olivat ilokyyneliä. Dionysius taasen sulki hartaasti rukoillen sekä vanhemman että nuoremman opetuslapsen Jumalan armoon ja ylisti suuresti Jumalan "rikkauden ja viisauden ja tunnon syvyyttä", jonka tuomiot ovat tutkimattomat ja tiet käsittämättömät.

Yksin ajoin valtijattaren kanssa otettiin myös vanha hoitajatar Eufrosyne sekä Graia, kreikkalainen orjatar, ynnä Emerentia, jalon Agneen rintasisar, katekuumenien joukkoon. Nautittuaan ensin perusteellista opetusta oli heidän määrä saada pyhä kaste pääsiäis-iltana. Fabiola oli ottanut Emerentian taloonsa testamenttina jalolta Agneelta, ja tyttö liikkui nyt väsymättömänä sanansaattajana sairashuoneen ja muun henkilökunnan huoneiden välillä.

Sinä aikana, jona Mirjam ei saanut lähteä sairashuoneesta, sai Fabiola siten vähitellen tietää hänen elämänvaiheensa, jotka tässä lyhyesti kerromme.

Joitakuita vuosia ennen kertomuksemme alkua eli kauniissa Antiokian kaupungissa Orontes virran varrella mies, joka, vaikka ei kuulunutkaan vanhimpiin sukuihin, kumminkin liikkui tämän uhkean kaupungin ylempien seurapiirien keskuudessa. Ylellisen komeuden ja omaisuutensa huolimattoman hoidon kautta joutui hän suuriin velkoihin. Hänen vaimonsa oli erittäin herttainen ihminen, joka ensin salaisesti, sitten miehensä tieten ja suostumuksella tunnusti kristin-uskoa ja antoi heidän molemmille lapsilleen, pojalle ja tyttärelle, huolellisen kasvatuksen. Ensinmainittu, jolle kauniin virran mukaan oli annettu nimi Orontius, sai aina viidennentoista ikävuotensa loppuun asti hurskaalta äidiltään tunnollista opetusta kristin-opin totuuksissa, osoittamatta siltä vähintäkään taipumusta niiden omaksumiseen. Äidin suruksi varttui tuosta itsepäisestä, viekkaasta pojasta nautinnonhaluinen nuorukainen, joka vain etsi tyydytystä maailman huveissa. Ei siis kummaa, että poika lähentelihe isää ja ilolla vetäytyi äidin vaikutuspiirin ulkopuolelle sekä tunnusti vallalla olevaa valtion-uskontoa. Hän oli muutoin hienosti sivistynyt. Paitsi kreikankieltä, jota siihen aikaan yleisesti käytettiin Antiokiassa, puhui hän myös sujuvasti latinaa sekä maan kieltä, jota perhepiirissä ja puheissa orjien kanssa käytettiin.

Äiti, joka ei voinut itseltään salata, että pojan irstaileva elämä saattaisi syöstä ei ainoastaan hänet itsensä, vaan tuon rakastettavan tyttärenkin turmioon, oli testamentannut melkoisen omaisuutensa jälkimäiselle, ja lisännyt testamenttiin sen nimenomaisen määräyksen, että tyttären kuoltua omaisuus ei ole joutuva hänen kevytmielisen puolisonsa eikä tuhlailevan poikansa käsiin. Kuolinvuoteellaan oli hän määrännyt tyttären pyhäksi velvollisuudeksi olla mitään muuttamatta tässä säädöksessä.

Hänen kuolemansa jälkeen joutuivat perheen asiat yhä kurjemmalle kannalle; jo oli useampiakin heidän tiloistaan mielettömän tuhlauksen kautta menetetty. Silloin esiintyi näyttämöllä yht'äkkiä mies, ilkeä näöltään, — Eurotas, jonka tunnemme. Perheen-isä yksin näkyi tuntevan hänet ja piti häntä näköjään sekä siunauksena että kirouksena, sekä pelastajana että turmiontuojana.

Eurotas oli perheen-isän vanhempi veli. Lieneekö ollut niin, että hän, raaka- ja jylhäluontoinen kun oli, ei ollut tuntenut halua jäädä kotiin hoitamaan vanhempien omaisuutta, vai toivoiko hän, suunnattoman kunnianhimon ja rahan-ahneuden kannustamana, hankkivansa suvulleen suurempaa arvoa ja rikkautta, kummin hyvänsä, — — hän oli tyytynyt kohtalaiseen rahasummaan ja sitten lähtenyt kaukaisille maille.

Vietettyänsä Indiassa pitemmän aikaa oli hän onnistunut kaikissa kauppa-yrityksissään ja palasi nyt syntymäkaupunkiinsa, tuoden mukanaan jommoisenkin omaisuuden ja kokoelman kallis-arvoisia jalokiviä. Hämmästyksekseen havaitsi hän perheen varallisuus-suhteiden tuntuvasti vähenneen. Siitä huolimatta pysyi hänen sukuylpeytensä lannistumatonna. Monia katkeria soimauksia sinkautettuaan maksoi hän veljensä velat ja oli lopulta vähäisen, jäljellä olevan omaisuuden yksinomaisena isäntänä. Se seikka, että he olivat veljeksiä, pysyi kumminkin salassa koko talonväeltä.

Jonkun vuoden kuluttua kuoli veli. Kuolinvuoteellaan uskoi hän pojalleen sen masentavan tiedon, että hänellä ei ollut mitään hänelle jättää, että kaikki, yksin kattokin heidän päänsä päällä, oli hänen ystävänsä Eurotaan omaa. Hänen tahtonsa alle oli pojan edelleenkin kaikessa ehdottomasti taipuminen. Näin ollen joutui nautinnonhaluinen, ylpeä ja kunnianhimoinen nuorukainen isänsä kuoltua synkän, tunnottoman miehen käsiin, joka elämänsä päämääräksi oli asettanut sukunsa loiston palauttamisen entiselleen, tapahtui se sitten minkä keinon kautta tahansa.

Tähän tarkoitukseen ei Antiokia ollut oikea paikka heidän asua ja toimia; Eurotas arvelikin, että kelpo omaisuudella ja toisessa paikkakunnassa voitaisiin jotakin saada aikaan. Sentähden oli hän iskenyt silmänsä Mirjamin rahoihin. Näitten rahojen saattaminen itselleen tuli tästä lähin voitonahnaan vanhan miehen ainoaksi pyrinnöksi, ja hänen onnistui helpolla saada tuo hänen valtaansa uskottu veljenpoikakin tuumaansa taivutetuksi. Kaikki heidän pyyntönsä ja rukouksensa, että Mirjam luovuttaisi omaisuutensa heille, ellei muuten niin korkeata korkoa vastaan, eivät mitään auttaneet. Mirjam suostui vain antamaan veljelleen melkoisen osan tuloistaan, mutta pysyi sen sijaan järkähtämättä ja jyrkästi kiinni siinä, että äidin tahto oli pidettävä pyhänä, ja sen mukaan omaisuus siis koskemattomana säilytettävä. Mutta siihen ei Eurotas mitenkään tyytynyt. Kun eivät rukoukset eivätkä kuvittelut näyttäneet mitään vaikuttavan, alkoi hän viittauksilla tehdä selväksi, että henkilö, joka oli niin suurena haittana hänen tuumainsa toteuttamiselle, oli mihin hintaan hyvänsä raivattava tieltä pois.

Orontius kyllä alussa kauhistui tällaista puhetta, mutta Eurotas osasi saada hänet vähitellen niin kiintymään tähän ajatukseen, että hän viimein katsoi melkein ansioksi itselleen, jos hän verta vuodattamatta saattoi riistää sisareltaan tuon halutun omaisuuden. Hän otti salaa Mirjamilta tuon rikkaasti kirjaillun huivin, joka jo on mainittu 3:nnessa luvussa. Koska Mirjam oli perinyt sen rakastetulta äidiltään, oli se hänestä äärettömän arvoinen. Sen tiesi ovela veli.

Kuinka suuri olikaan Mirjamin hämmästys, kun hän eräänä päivänä avasi pienen lippaan, jossa hänen oli tapana säilyttää tuota kallis-arvoista huivia ja sen sijasta löysi kirjelipun, joka hänelle ilmoitti, että mitä hän haki, se oli hänen veljellään hyvässä tallessa ja voitiin häneltä lunastaa takaisin. Heti riensi Mirjam veljensä luo ja tapasi hänet yhdessä tuon synkän miehen kanssa, jonka läheisyydessä Mirjam aina vapisi. Mirjam heittäytyi polvilleen veljensä jalkojen juureen ja pyysi liikuttavasti häntä antamaan takaisin sen, mikä oli hänelle kaikkein kalliin maan päällä. Orontius oli vähältä antaa myöten, heltyneenä hänen kyynelistään ja rukouksistaan, mutta ankara katse, jonka Eurotas häneen loi, ikäänkuin hervahdutti hänet. Veljen sijasta kääntyi vanhus rukoilijan puoleen ja virkkoi:

"Mirjam, me tahdomme nähdä onko puheessasi totuutta; jos huivi todellakin on sinusta niin kallis-arvoinen, niin pane nimesi tämän kirjoituksen alle". Hätäisesti silmäiltyään läpi paperin otti Mirjam kynän ja allekirjoitti sen.

Orontius, huomattuaan sisaren luovuttaneen koko omaisuutensa Eurotaalle eikä hänelle, suuttui silmittömäksi. Eurotas oli voittanut hänet viekkaudessa. Mutta mitä se auttoi, että petetty polki jaloillaan maata? Tehtyä ei voinut enää miksikään muuttaa. Sitä paitsi oli hän nyt entistä lujemmalla tuon sydämettömän miehen rautakourissa, joka jäljestäpäin pakotti tuon arkaluontoisen tytön kaikkien Rooman lain muotojen mukaan uudistamaan omaisuutensa luovuttamisen.

Ensi aikoina ei petetyn tosin tarvinnut valittaa nurjaa kohtelua; mutta ennen pitkää annettiin hänen tietää, että kun veli iällisemmän ystävänsä seurassa aikoi lähteä matkalle Nikomediaan, olisi hänenkin viisainta jättää Antiokia. Sisaren pyynnöstä oli hänet määrä silloin lähettää Jerusalemiin, jossa hän toivoi löytävänsä työtä ja leipää sikäläisten kristittyjen keskuudessa. Sen vuoksi veivät he hänet, ainoastaan vähillä rahoilla varustettuna, erääsen laivaan, jonka kapteeni ei suinkaan ollut hyvässä maineessa.

Sen sijaan että olisi purjehtinut Joppea tahi jotakin muuta Jerusalemin suunnassa olevaa satamaa kohden, ohjasi kapteeni ulos aavalle merelle, juurikuin jokin kaukomaa olisi ollut hänen päämääränään. Mitä aikeita hänellä oli mielessään, oli vaikea arvata. Sittenkun laiva muutaman päivän oli ollut tuulen ja aaltojen ajeltavana, törmäsi se erääsen luotoon, ei kaukana Kyprosta. Paitsi Mirjamia oli muutamia muitakin, jotka pääsivät rantaan; mutta nämä muut luulivat olevansa ainoat eloonjääneet, ja, palattuaan sittemmin Antiokiaan, kertoivat he siellä, että Mirjam oli hukkunut laivaväen ja muitten matkatoverien mukana, sillä hehän eivät muuta tienneet.

Mirjamin löysivät rantarosvot ja jättivät orjakauppiaalle, joka myi poloisen hyljätyn ja kodittoman tytön eräälle ylhäiselle miehelle Tarsossa, jonka luona hän sai lempeätä kohtelua osakseen. Mutta kun Fabius myöhemmin antoi asiamiehilleen Aasiassa toimeksi hankkia millä hinnalla hyvänsä luotettavan, sivistyneen nais-orjan hänen tyttärelleen, niin valittiin siksi Mirjam, ja niin astui hän nimellä Syra roomalaisen patriisittaren palvelukseen.

Kahdeskymmenes Luku.

Vihdoin löydetty.

Muutamia päiviä sen väkivallanteon jälkeen, johon Fulvius oli tehnyt itsensä syypääksi jalon Fabiolan kodissa, ilmoitettiin talon valtijattarelle, että vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan suuressa sielun-ahdistuksessa, pyysi armollisesti puheillepääsyä. Kun Fabiola sen johdosta meni ulos ja kysyi puheille-pyrkijältä hänen asiaansa, vastasi tämä nöyrällä äänellä: "Minun nimeni on Efraim, jalo nainen. Olen tullut luoksesi erään suuren saatavan johdosta, jonka suorituksesta jalon Agneen omaisuus annettiin minulle vakuudeksi. Koska olen kuullut, että hänen omaisuutensa on joutunut sinulle, pyydän sinua maksamaan velan. Muuten minä olen hävinnyt mies!"

"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Fabiola ihmeissään. "En voi uskoa, että serkkuni koskaan olisi tehnyt velkoja".

"Ei hän", vastasi juutalainen hieman hämmentyen, "vaan muuan nuori mies nimeltä Fulvius. Minä olen etukäteen antanut hänelle suuria summia tuota omaisuutta vastaan". Fabiola oli jo aikeessa muitta mutkitta käskeä koronkiskurin mennä tiehensä, mutta muistellessaan karkuun lähteneen sisarta, pidätti hän itsensä. Hän sanoi olevansa valmis maksamaan velat, mutta ainoastaan laillisten korkojen mukaan, välittämättä mitään liikaa voittoa kiskovista välipuheista.

"Mutta, jalo Fabiola, ajattelehan kuinka uskallettua moisten suurien summien velaksi antaminen on ollut! Vaatimukseni ovat todella olleet varsin vähäiset", vakuutti liikemies.

Fabiola ei kuitenkaan antanut Efraimin liukastelevan käytöksen eikä hänen vakuutuksiensa pettää itseään, vaan neuvoi hänet huoneenhaltijansa tykö, joka tarkkaan tutkittuaan asiaa, huomasi koronkiskurin toista vertaa suurentaneen saatavansa. Juutalainen sai siis vain sen, mikä hänelle oikeutta myöten oli tuleva. Kun tämän lisäksi vielä tuli selville, että Corvinus tosiaankin oli isänsä kautta hankkinut sen keisarillisen lahjakirjan, jonka kautta Fabiolan laillinen perintö oli takavarikkoon-panon välttänyt, määräsi Fabiola maksettavaksi Corvinukselle melkoisen summan, joka varasi hänelle runsaat tulot koko hänen elinajakseen. Corvinuksen pyynnön päästä hänen puheilleen, Fabiola sen sijaan ihan jyrkästi kielsi.

Nämä taloudelliset toimet päätettyään ryhtyi hän yhä täydellisemmin hoitamaan rakasta sairastansa ja valmistautumaan pyhään kasteesen. Toivoen virkistävän maan-ilman tehoisasti vaikuttavan Mirjamin täydelliseen parantumiseen, muutti Fabiola Mirjamin ja muutamain palvelijainsa kanssa paikkaan, joka oli heille kummallekin rakas, nimittäin Agnes-vainajan huvilaan.

Mirjamin haava oli jo tosin mennyt umpeen, mutta huolimatta erinomaisesta, huolellisesta hoidosta, jota hän sai nauttia, palasivat voimat varsin vitkaan, tuskin huomattavasti. Fabiola toivoi kuitenkin paljo virkistystä maalla-olosta. Kuinka hyvää on tekeväkään parantuvalle virua lauhkeassa kevät-ilmassa avonaisen ikkunan ääressä tahi kannettuna ulos puistoon johonkuhun niistä ihanista paikoista, jotka ennen olivat olleet rakastetun Agneen lempisijoja! Ja kuinka Fabiola omastakin puolestaan iloitsi tuosta aiotusta kesänvietosta maalla luonnon helmassa! Mitä kalliita tilaisuuksia tarjoutuikaan hänelle antautua tuon kokeneen kristityn ystävän ohjattavaksi armon totuuksien syvällisempään käsittämiseen ja puhelemaan hänen kanssaan siitä, mikä oli heille kummallekin niin kallista ja rakasta!

Kuten usein on laita, että juuri ne, jotka ovat sairasta lähinnä, eivät ollenkaan huomaa hänen heikkouttaan ja uhkaavaa kuoleman vaaraa, olkoon kysymyksessä rakastettu lapsi tai vaimo, kallis puoliso tai isä — samoin oli Fabiolankin laita. Hän ei huomannut arveluttavia ruusuja Mirjamin poskilla; samaten ei hän pitänyt minään yskää, joka ilmautui, vaikk'ei sairas itse suinkaan itseltään salannut, että hänen päivänsä olivat luetut. Kuitenkin oli Mirjamin suotu täällä alhaalla viettää se päivä, joka tuli suurimmaksi juhlapäiväksi Fabiolan, hänen vanhan hoitajansa Eufrosynen sekä Graian ja Emerentian elämässä. Se oli se päivä, jolloin valtijatar ja hänen kolme palvelijaansa kastettiin katakombeissa.

Kun Fabiola tämän pyhän toimituksen jälkeen, jolloin hän myös ensi kertaa oli tullut osalliseksi Herran pyhästä Ehtoollisesta, vihdoin palasi huvilaan, vastaan-otti hänet Mirjam sydämellisellä syleilyllä. Autuaalliset ilokyyneleet kostuttivat molempien poskia. Ei ollut Fabiola koskaan ollut niin ylpeä mistään puvusta, kuin siitä valkoisesta kastepuvusta, johon hänet oli puettu heti kasteen jälkeen, ja jota hänen tuli kantaa yhden viikon aika.

Mutta karvasta murhetta oli pisarainen pudonnut hänen riemumaljaansa. Ystävän syleillessä, oli hän hämmästyksellä huomannut tämän lyhyen, raskaan hengityksen. Sen johdosta lähetti Fabiola seuraavana päivänä kutsumaan arvoisata Dionysiusta. Tämän unohtumattoman päivän illalla istuivat kastetut orjattaret yhdessä emäntänsä kanssa saman pöydän ympärillä; Mirjamkin otti osaa juhla-ateriaan. Ei ollut koko elinaikanaan patriisitar istunut yhtään iltaa seurassa, joka olisi tuottanut hänelle niin suurta iloa.

Seuraavana aamuna veti Mirjam ystävättärensä rintaansa vasten ja virkkoi sydämellisemmällä, hellemmällä äänellä kuin konsanaan ennen: "Rakas sisko, mitä aiot tehdä, kun minä olen jättänyt sinut?"

Fabiola tuli tuskalliseen mielenliikutukseen näitten odottamattomien sanojen johdosta. "Aiotko siis jättää minut?" kysyi hän suruisena. "Minä olin toivonut, että aina asuisimme yhdessä sisarusten tavalla. Mutta jos pidät parempana lähteä pois Roomasta, niin salli minun ainakin seurata sinua, hoitaakseni ja palvellakseni sinua".

Kyynel kiilsi Mirjamin silmässä, hänen tarttuessaan ystävänsä käteen ja osoittaessaan ylöspäin. Fabiola ymmärsi mitä hän aikoi sanoa, ja huudahti valtavasti liikutettuna: "Ei, ei, rakas sisar, ei vielä! Mikä minut perisi ilman sinua! Sinä olet pian taas tunteva itsesi terveeksi. Campanian lauhkea ilma on ennen pitkää saattava sinut jälleen voimiisi. Silloin istumme taas niinkuin ennenkin yhdessä lähteen reunalla ja iloitsemme jostakin paremmasta kuin filosofiasta".

Mutta Mirjam pudisti päätään, pyytäen ett'ei toinen sallisi toiveittensa viedä häntä harhaan. "Jumala on antanut minun elää", pitkitti hän, "kunnes sain tervehtiä sinua kristittynä, ja oi, kuinka kiitänkään häntä siitä! Mutta minä tiedän vallan hyvin, että päiväni ovat luetut ja minä halajan pian eritä täältä ja olla Kristuksen kanssa!"

"Oi, älä jätä minua niin pian!" rukoili Fabiola nyyhkien.

"Toivoakseni en ennen, kuin olet riisunut kastepukusi", vastasi sairas lempeästi. "Tiedän, että haluat kantaa surupukua minun kuoltuani; mutta mielelläni tahtoisin viipyä täällä niin kauan, että voisit valkoisen pukusi vaihettaa kuolinvaatteisiin".

Dionysius, joka ei ollut pitkään aikaan käynyt sairaan luona, huomasi hänen paljo muuttuneen. Mitä hän salaa oli peljännyt, se oli tapahtunut. Tikari oli tunkeutuessaan rintaan, puhkaissut rintakalvon, josta keuhkotauti oli seurannut, ja tohtori tuli ainoastaan vahvistamaan todeksi sen, mitä sairas kauan oli itse tiennyt.

Siitä hetkestä käsin nähtiin arvoisa Dionysius joka päivä potilaansa vuoteen ääressä, vähemmin oikeastaan lääkärinä kuin uskollisena sielunpaimenena ja lohduttajana. Sairashan itse kävi ilomielin kuolemata vastaan; mutta oi, kuinka suuresti kaipasikaan jäljelle jäävä Fabiola hengellisessä suhteessa lohdutusta ja hoivaa! Kuitenkin tyyntyi hän vähitellen niin, että saattoi hiljaisesti kuunnella kuolevan viimeisiä toivomuksia hautapaikkansa suhteen. Mutta mitä Mirjam tarkoitti lausuessaan, että toivioretkeläinen tulisi itäisiltä mailta tuoden hyviä sanomia, — se oli hänelle sillä hetkellä aivan käsittämätöntä. Jälkeenpäin oli hän käsittävä, mitä kuoleva oli nähnyt hengessä ja profetallisin katsein ennustanut.

Mirjam erosi suloisesti ja autuaasti täältä, jättäen syvään suruun olletikin kristityt toverinsa. Fabiolan tuska oli myös syvä, hän itki ja murehti, mutta ei enää niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole.

Me menemme nyt ajassa koko joukon edelle, jättäen kajoomatta niihin pitkiin vuosiin, jolloin vaino mitä julmimmasti riehui, aikaan, jolloin vähin jo ajateltiin pystyttää patsas, johon olisi kirjoitettu, että kristitty-nimi oli kokonaan hävitetty. Hirmuvaltias, kristinuskon sortaja seurasi toistaan. Semmoisina tulivat paitsi Diokletianusta, Galeriusta ja Maksimianusta muita kuulummiksi vielä Licinius itäisessä valtakunnassa sekä Maksiminus ja Maksentius länsimaissa. Vieläpä sittenkin, kun Konstantinus oli kääntynyt kristinuskoon ja ottanut sen suojeluksensa alle, riehui vielä useita vuosia vaino kristittyjä vastaan siellä ja täällä. Sillä ei ylety paraimmankaan, toimellisimmankaan keisarin valta kaikkialle! Mutta "kun Kristus suojelee kirkkoaan, niin on helvetti voimatonna!" Hän, joka on sanonut seurakunnastaan: "Helvetinportit eivät voi sitä voittaa", on vaikeimpinakin vainonaikoina osoittanut, että hän täyttää tämän lupauksensa, että hän totisesti on niin yksityisen ihmisen kuin koko seurakunnankin mahtavin apu ja turva. Ja vainon kestäessä sekä siitä huolimatta, voitiin kristittyihin sovittaa se sana, joka ennemmin oli lausuttu sorretusta Israelin kansasta: "Ja kuta enemmän heitä vaivattiin, sitä enemmän he lisääntyivät ja levisivät".

Ja mitenhän sitten kävi noitten hurjain kristin-uskon sortajain? Diokletianus sai surullisen lopun itsemurhan kautta, kuten luullaan, sittenkun hän väsyneenä hallitustoimiin oli heittänyt päältään purppuraviitan, vetäytyäkseen yksinäisyyteen, jossa hän kuitenkin, omantunnon tuskien kalvamana, vietti surkeata elämää. Vielä hirmuisemman kuoleman sai Galerius, joka tuskallisissa omantunnon vaivoissa joutui elävältä matojen ruuaksi ja julkisessa ediktissä tunnusti ajaneensa vääriä asioita. Maksimianus Herkuleus, tunnettu hirmuvaltias, kuristi itsensä; Maksentius hukkui Tiber-virtaan; Maksiminus — — — mutta, olkoon jo tästä kyllin; luettelo kristinuskon sortajain kamalasta lopusta puhuu tarpeeksi selvää kieltä.

Jätämme siis sikseen viimeisen raskaan vainon-ajan, joka alkoi vuonna 303 samassa kaupungissa, missä keisari Konstantinus suuri vastaanotti pyhän kasteen v. 337.

Noin viisitoista vuotta Mirjamin kuoleman jälkeen, jolloin Konstantinus, kristitty keisari, jo oli pitänyt valtion-ohjia viitisen vuotta käsissään ja kirkkoja oli saatu rauhassa rakentaa, tapaamme Fabiolan kulkemassa kotia huvilaansa sairashuoneelta, jonka hän oli rakennuttanut isältään perimällään maatilalla Roomassa. Matkalla kohtasi hän Torkvatuksen, joka syvän lankeemuksensa jälkeen todellakin oli kestänyt koetuksensa kristittynä ja jo kauan aikaa oli ollut haudankaivajan toimessa. Niistä tiedoista, jotka Fabiola häneltä sai, selkeni hänelle yht'äkkiä niitten sanojen ajatus, jotka kuoleva Mirjam oli lausunut. Jalon Agneen haudalla oli Torkvatus näet kohdannut muukalaisen, joka kauan oli rukoillut siinä, kyyneliä vuodattaen, ja jossa hän oli tuntenut entisen viettelijänsä Fulviuksen. Torkvatus ei ollut kuitenkaan rohjennut itseänsä hänelle ilmoittaa.

"Kun rukoilija oli noussut polviltaan", kertoi Torkvatus edelleen, "osuivat hänen silmänsä minuun, ja hän kysyi minulta, oliko tässä ehkä erään Mirjam-nimisen syyrialaisen tytönkin hauta. Vaieten osoitin seuraavaa hautaa. 'Tiedätkö miten hän kuoli?' kysyi hän. Kun minä siihen vastasin: 'Keuhkotautiin!' näytti kuin kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään. Hän suuteli hautakiveä, ja minusta näytti, kuin olisi hänen ollut vaikea erota siitä".

"Niin, hän se on!" huudahti Fabiola liikutettuna; "ja minun täytyy puhutella häntä! Tämäkö se siis oli, rakkahin Mirjam, minkä kuoleva katseesi näki?"

Sillä aikaa oli toivioretkeläinen mennyt kaupunkiin. Forumilla näki hän ihmisten piirittävän miestä, jota he silminnähtävästi kiusasivat. Muukalainen olisi ilman muuta mennyt tästä ohi, ellei hän olisi kuullut huudettavan nimeä, joka oli hänelle tuttu. Hän kävi siis lähemmäksi ja näki miehen, joka oli häntä itseään nuorempi. Mutta samoinkuin Fulvius näytti vanhemmalta kuin hän todella oli, siksi että oli niin kalpea ja lopen laihtunut, niin näytti toinen aivan päinvastaisesta syystä vielä paljoa vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja täynnä paisumia. Liikkeistään ja äänestään huomasi, että hän oli juomari. Hänen vaatteensa olivat likaiset, koko hänen ulko-asunsa huonosti hoidettu.

"Ha, ha, Corvinus", huusi muuan nuorukainen, häntä pilkaten; "etköhän sinä tulle saamaan palkkaasi nyt? Etkö ole kuullut, että Konstantinus tulee Roomaan ensi vuonna? Luuletko ett'eivät kristityt silloin kosta? Eiköhän silloin käyne niin, että iskut iskuin korvataan, polttajat roviolla poltetaan, pedot petojen revittäviksi heitetään?"

"Kuka sitä sanoo?" kysyi Corvinus kalveten.

"Hoo, sehän ainakin olisi ihan luonnollista", oli vastaus.

"Ja aivan oikeudenmukaista", tokaisi toinen.

"Ei tee mitään", sanoi Corvinus. "Kun vain rupeaa kristityksi, niin aina sitä pulmasta pääsee. Ja mieluummin minä rupeaisin vaikka miksi, ennenkuin seisoisin — — —"

"Siinä missä Pankratius seisoi", jatkoi joku pistävästi.

"Suus kiinni!" huusi juomari, puristaen nyrkkejään, ja ääretön vihanpuuska valtasi hänet. "Koetahan lausua tuo nimi vielä kerran!"

"Ha, ha, sanoihan hän, mikä kuolema sinut oli perivä", huusi nuorukainen ja juoksi tiehensä. "Ha, ha, pantteri Corvinuksen niskaan!"

Kaikki pakenivat nyt raivostuneen tieltä, ikäänkuin metsänpedon ajamina. Hän taasen kiroillen sinkautteli kiviä heidän jälkeensä.

Toivioretkeläinen oli taampaa katsellut tämän kohtauksen päättymistä ja läksi sitten edelleen. Verkkaan käydä horjuili Corvinus samanne päin sitä tietä myöten, joka vei amfiteatterille. Äkkiä kuului kovaa karjuntaa ja kimeää huutoa. Corvinus oli pysähtynyt aituuksen ääreen, jonka sisällä muhkea pantteri oli vankina, ja oli sanoin ja liikkein ärsyttänyt tuota julmaa petoa. "Haa, oletpa aivan sen näköinen, kun mielisit tehdä minusta lopun. Mutta näitten rautatankojen takana ei minun tarvitse peljätä sinua!" Tuskin olivat nämä sanat livahtaneet hänen huuliltaan, kun ärsytetty peto hyökkäsi esiin ja rauta-aidan suurten välysten kautta iski kynsillään hirmuisen haavan hänen kaulaansa.

Hänen kovien, sydäntä-särkeväin tuskanhuutojensa kaikuessa kiiruhti toivioretkeläinenkin sinne muitten mukana. Haavoitettu kannettiin asuntoonsa, joka tarjosi milt'ei yhtä pelottavan näyn. Muukalainen seurasi häntä sisään, lähetti siinä tuokiossa orjan — joka näytti viinaan menevältä niinkuin hänen herransakin — lääkäriä noutamaan, ja koetti sillä välin hillitä verenjuoksua, kunnes kutsuttu ennättäisi saapua.

Hänen sitoessaan haavaa, olivat Corvinuksen silmät koko ajan luotuina häneen, jotenka muukalainen viimein kysyi: "Tunnetko minua?" — "Kyllä, en! Äläs huoli; minun johtuu mieleeni — haa, kettu! Minun kettuni! Muistatko vielä, miten yhdessä vainosimme noita kunnottomia kristittyjä? Missä olet ollut koko tämän ajan? Kuinka monta olet ajanut surman suuhun? Ha, ha, ha!"

"Rauhoitu, Corvinus, muuten olet auttamattomasti hukassa! Paitsi sitä en soisi sinun puhuvan niistä ajoista, sillä nyt minä olen itsekin kristitty", oli yksitotinen vastaus.

"Sinä kristitty?" huusi Corvinus. "Sinä, joka olet vuodattanut enemmän verta heidän valittujensa joukosta kuin kukaan muu? Ovatko he sitten antaneet sinulle anteeksi? Oletko sinä sitten voinut nukkua rauhassa yhtäkään ainoata yötä? Eikö raivottaria ole käynyt pieksämässä sinua öisin? Eikö peikot ole sinua säikytelleet? Sano, mitenkä olet karkoittanut heidät, että minäkin voisin päästä heistä rauhaan! Vai vieläkö ne myöhemmin sinun kimppuusi käyvät? Miksipä sinua vaivattaisiin vähemmän kuin minua?"

"Niin, minä olen kärsinyt, kärsinyt kovasti, mutta minä olen myös löytänyt sen voiteen, joka parantaa kaikki haavat, niin sinunkin. Kerron sinulle kaikki sitten, jahka tohtori on käynyt", vastasi Fulvius. Seuraavassa tuokiossa tuli lääkäri ja sitoi haavan, mutta antoi vähän tai tuskin mitään toiveita.

Hänen lähdettyään istui Fulvius onnettoman vuoteen viereen ja neuvoi häntä armorikkaan Jumalan luo, joka suurimmatkin synnit anteeksi antaa. Siitä sanoi hän itse olevansa elävänä todistuksena.

Kuunteliko sairas vai eikö, sitä ei hän oikein tiennyt. Mutta yht'äkkiä karkasi Corvinus ylös ja huusi: "Vettä! Vettä! Tulta! Tulta! Minä palan jo! Ulos Pankratius! Ulos, sanon minä! Olet jo kyllin kauan tuijottanut minuun! Pidä kiinni pantteriasi! Se iskee jo kiinni minuun! Voi!" Sen karjaistuaan, tempasi hän kouristuksen tapaisesti, niinkuin olisi hän tavottanut pantteria, pois siteen haavasta. Hurjasti lähti veri silloin huppelehtimaan, ja muutamain tuokioiden kuluttua oli hurjapäinen kylmänä! — Sisimpäänsä saakka kauhistuneena lähti toivioretkeläinen tästä kauheasta paikasta pois.

Seuraavana aamuna lähti Fulvius saamamiehensä luo, joka lausui julki suurimman ihmettelynsä sen johdosta, että kukaan, joka onnellisesti oli päässyt pujahtamaan pois käsistä, viidentoista vuoden perästä palaa jälleen, tiedustellakseen velkojaan. Tyytyväisesti myhäillen näytti juutalainen entiselle velalliselleen asiakirjat, joista tämä hämmästyksekseen havaitsi, että hänen velkansa aikoja sitten oli maksettu, ja kuka sen oli tehnyt. Keventynein mielin poistui hän Efraimin luota, lähteäksensä hyvin tunnettuun huvilaan.

Fabiola oli kiihkeästi odottanut häntä. Hänen seisoessaan nyt tunteittensa ylenpalttisuudessa Fulviuksen edessä, alkoi tämä, yhtä valtavasti liikutettuna, selittää hänen tulonsa syytä ja tarkoitusta, — sanoen oikeamielisyyden ja kiitollisuuden velvoittaneen häntä tulemaan Fabiolan luokse. Muutoin ei hän olisi uskaltanut uudelleen astua hänen silmäinsä eteen.

"Älä puhu siten, Orontius", vastasi Fabiola; "sinulla ei ole mitään muuta velvollisuutta minua kohtaan, kuin se, joka koskee meitä kaikkia, se että meidän tulee rakastaa toinen toistamme".

Pitkä keskustelu seurasi, jonka kestäessä Fabiola yhä uudestaan koetti vakuuttaa katuvaista, että hänellä ei ollut mitään anteeksi annettavaa tälle. Luonnollisesti kääntyi puhe yhä uudelleen rakastettuun sisareen. Fabiola ei väsynyt kertomasta eikä veli kuuntelemasta vainajan uskon- ja rakkaudenelämästä ja hänen autuaallisesta kuolemastaan. Viljavina vuotivat Orontiuksen kyyneleet, olletikin kun sai tietää, kuinka tuo armas sisar oli muistellut häntä, kadotettua veljeä, ja hengessä nähnyt hänen palajavan katuvaisena syntisenä.

"Minä olen palannut, jalo Fabiola", lausui hän vapisevalla äänellä ja notkistaen polvensa hyväntekijänsä edessä, "ruvetakseni sinun orjaksesi. Kun minulla ei ollut rahoja Efraimille tarjota, menin hänen luoksensa tarjotakseni siihen sijaan itseni hänelle. Mutta sinä olit aikoja sitten maksanut velkani, minä olen siis sinun orjasi!"

"Ylös! Ylös!" virkkoi Fabiola kyynelsilmin. "Et orjani, vaan veljeni Kristuksessa! Mutta jos tahdot tehdä minulle ilon, niin kerro minulle jotakin elämästäsi".

Orontius noudatti halusta tätä kehoitusta, ja me tahdomme lyhyesti kertoa pääpiirteet hänen elämästään viimeisten viidentoista vuoden kuluessa. Hän oli suurimman osan niistä viettänyt hurskaiden erakkojen parissa erämaassa.

Yhdessä sen miehen kanssa, joka oli ollut sukunsa kirouksena, pääsyyllisenä rakastetun sisaren kärsimyksiin, oli Fulvius paennut Roomasta ja purjehtinut hänen seurassaan Brundisiumin poikki Kyproon. Kaikki heidän kauppahankkeensa olivat menneet myttyyn; oli kuin kirous olisi painanut kaikkea, mihin he vain ryhtyivät. Sittemmin olivat setä ja veljenpoika koettaneet onneaan Palestinan Gazassa, mutta ei sielläkään ottanut mikään luonnistuakseen. Vihdoin olivat he tulleet aivan rutiköyhiksi, ja silloin olivat kaikki ruvenneet heitä vieromaan, luultavasti —, sanoi kertoja vesissä silmin — siksi, että näkivät Kainin merkin hänen otsallaan.

Viimein ei heillä ollut muuta jäljellä kuin pari jalokiveä. Eurotas, joka ei tahtonut niistä luopua, koki pakottaa Orontiusta ilmiantamaan kristittyjä, koskapa siellä juuri oli alkanut ankara kristittyjen vaino. Mutta nyt ensi kerran elämässään kieltäytyi veljenpoika tottelemasta häntä. Sedän kehotuksesta lähtivät he sitten kumpikin kaupungista, vaeltaakseen erämaahan, jossa valitsivat kallionluolan lepopaikakseen.

Heidän istuttuaan luolan suulle, alkoi kauheita sanoja tulvata sedän huulilta. "Aika on nyt tullut", sanoi hän, "jolloin viimeinen päätökseni on toimeen pantava; tässä on meidän molempien kuoleminen". Näin sanoen otti hän taskustaan kaksi pientä pulloa, antoi suuremman veljenpojalle ja piti itse pienemmän, selittäen annoksen olevan sovitetun kummankin iän mukaan. Mutta kun veljenpoika, joka pelkäsi kuolemaa, kieltäytyi juomasta, kävi setä mielipuolen lailla käsiksi häneen ja kaatoi pullon sisällyksen viimeiseen tilkkaan saakka hänen suuhunsa.

Fulvius meni heti tainnuksiin, mutta pitemmän ajan kuluttua tuli hän jälleen tuntoihinsa. Hän huomasi silloin olevansa vuorenluolassa ja pyysi raukealla äänellä jotakin juodakseen. Kunnian-arvoisa ukko seisoi kumartuneena hänen puoleensa ja piti puuämpäriä hänen suunsa edessä. Tainnuksista heränneen kysyttyä Eurotaan kohtaloa, sai hän vastaukseksi, ett'ei tämä enää ollut elossa.

Ukko, syntyisin Gazasta ja nimeltään Hilarius, oli useita vuosia viettänyt Antonius erakon luona Egyptissä. Sen jälkeen oli hän palannut kotia, pitkittääkseen erakkoelämää yhdessä useiden muiden veljesten kanssa. Läheisiä kallioluolia käyttivät he asuntoinaan; vilppaalla puronvedellä sammuttivat he janoaan ja nauttivat yksinkertaiset ateriansa palmupuiden varjossa. Veljet hoitivat muukalaista mitä hellimmällä tavalla. Heidän vilpitön hurskautensa teki syvän vaikutuksen häneen. Hänen sielussaan elpyivät nyt jälleen hurskaan äidin kauan arvottomina pidetyt neuvot ja rukoukset, samoinkuin muisto hänen ja jumalaapelkääväisen sisarensa elämästä ja vaelluksesta. Tuhlaaja-poika löi vihdoin rintoihinsa ja malttoi mielensä. Mutta mikä tuima taistelu leimahtikaan hänen sielussaan ilmi! Kuinka usein huudahtikaan hän epätoivoisena kuten ensimäinen veljenmurhaaja: "Minun pahatekoni on suurempi, kuin että voisin sen kantaa!" Mutta veljet kohtelivat katuvaista väsymättömällä rakkaudella ja johdattivat hänet sen tykö, joka ottaa pois synnit, joka armahtaa suurintakin syntistä ja joka ei työnnä ketään pois.

Pitkän ja ankaran taistelun jälkeen uskalsi murtunut vihdoin luottavaisesti turvautua ristiinnaulittuun, sillä olihan hän kuollut hänenkin syntiensä tähden, ja heittäysi Hänen rakkautensa mereen. Hän sai myöhemmin pyhän kasteen arvoisan Hilariuksen kädestä ja liittyi sitten tuohon hurskaaseen veljeskuntaan. Samoin kuin he, ansaitsi hänkin elantonsa kutomalla mattoja sekä keräämällä yrttejä, joita harvakseltaan kasvoi hiedassa. Puutetta ei hänen tosin tarvinnut kärsiä, mutta entisten velkojensa suorittamiseksi ei hän kyennyt saamaan mitään kokoon. Ja nämä velat, jotka hänen omaa arveluaan myöten varmaankin olivat suurien korkojen kautta nyt kasvaneet äärettömäksi summaksi, painoivat häntä raskaasti ja johtivat hänet lopulta siihen päätökseen, että hän tarjoisi itsensä maksuksi saamamiehelleen. Siinä tarkoituksessa oli hän tullut Roomaan ja saanut suureksi hämmästyksekseen Efraimilta kuulla Fabiolan jalomielisestä teosta.

Suurella jännityksellä ja syvästi liikutettuna oli Fabiola kuunnellut hänen kertomustaan. Fulviuksen vaiettua kysyi hän, mihin hän nyt aikoi ryhtyä, ja sai silloin tietää, että hän jo samana iltana aikoi lähteä paluumatkalle. Fabiolan epäröivään kysymykseen, miten hän matkarahojen puolesta suoriutui, vastasi Fulvius, ett'ei häneltä mitään puuttunut.

Gazan piispalta oli hän saanut kirjoituksen, joka matkalla hankki hänelle ruokaa ja juomaa sekä yösijan kaikkialla kristityissä vierasmajoissa.

Fabiola nousi sijaltaan, tehdäkseen ystävänsä kanssa kävelyretken puistoon ja hakeakseen siellä jonkun hiljaisen paikan. Ulkona sattui hän silloin näkemään naisen, joka kovin hätäytyneenä syöksyi suoraan pensaston läpi, heittäytyi hänen jalkojensa eteen ja huusi: "Pelasta minut, rakas valtijatar, pelasta minut! Hän ajaa minua takaa ja tahtoo tappaa minut!"

Pakolaisessa tunsi Fabiola heti entisen orjansa Afran, joka nyt esiytyi mitä syvimmän kurjuuden kuvana. Fabiolan kysymykseen, kuka häntä ajaa takaa, vastasi onneton: "Hyfaks, mieheni! Jo kauan olen saanut kärsiä kovaa kohtelua hänen puoleltaan, mutta tänään on hän hurjempi kuin koskaan ennen!" Fabiola koetti rauhoittaa häntä, sanoen, ett'ei täällä mitään vaaraa ollut, ja kysäisten, miks'ei Afra ollut niin pitkään aikaan käynyt silmiään näyttämässä, pitkitti onneton: "Ah, jalo valtijatar, kuinka saatoin olla niin hullu ja jättää sinun talosi! Kuinka onnellinen olisin voinut olla, jos minä Eufrosynen ja Graian tavalla olisin pyytänyt tulla hyväksi! Kuinka mielelläni minäkin olisin tahtonut tulla kristityksi!"

Äkkiarvaamattoman ihastuksen saattoi Fabiolalle se, kun hän sitä paitsi sai tietää, että Jubala erään vanhan kristityn naisen kautta oli oppinut rakastamaan kristin-oppia. Mutta siitä pitäin oli hänen miehensä ruvennut kohtelemaan häntä yhä julmemmin, ja tänä aamuna oli hän suorastaan uhannut ampua Jubalan.

"Onko avioliittosi sitten aina ollut niin onneton?" kysyi Fabiola osanottavasti.

"Aina, olletikin sen päivän jälkeen, kun Hyfaksille kerroin, että eräs muukalainen, Eurotas nimeltä, kerran oli tarjonnut minulle kätensä. Ah, sepä oli todellakin vaarallinen ihminen, täynnä pahoja intohimoja ja perin tunnoton! Sen ilkiön nimeen liittyy niinikään tuskallinen muisto".

"Mikä se on?" kysyi Orontius.

"Kun hänen piti lähteä Roomasta, jätti hän minulle toimeksi valmistaa kahdenlaista myrkkyjuomaa hänelle. Toisen, joka oli aiottu muuanta vihamiestä varten, tuli olla tappavan, toisen sitä vastoin tuli saattaa vain muutaman tunnin kestävään horrokseen. Hän tuli hakemaan pulloja, mutta juuri kuin minä olin selittämäisilläni hänelle, että kuolettava myrkky oli pienessä pullossa eikä suuressa, kuten olisi voinut otaksua, yllätti meidät mieheni, joka mustasukkaisuuden valtaamana ajoi tuon hirmuisen miehen ovesta ulos. Pelkäänpä sen vuoksi, että jokin erehdys on voinut sattua, joka on tuottanut kuoleman sille, jolle se ei ollut aiottukaan".

Fabiola ja Orontius katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja ihmettelivät itsekseen Jumalan oikeudenmukaista sallimusta. Silloin päästi nainen yht'äkkiä kimeän huudon. Nuoli oli lävistänyt hänen rintansa. Fabiola vastaan-otti hänet syliinsä ja Orontius huomasi mustat kasvot, jotka irvistellen tirkistivät puutarhan-veräjästä sisään. Ravakan hevosen selässä nelisti seuraavassa tuokiossa numidialainen jousimies paikalta pois, partialaisten tavan jälkeen jousi seljässä.

Nuoli, jonka hän juurikaan oli ampunut, oli huomaamatta sujahtanut Fabiolan ja Orontiuksen välitse ja oli valitettavasti liiankin tarkasti sattunut maaliinsa.

"Tahtoisitko kuolla kristittynä, Jubala?" kysyi Fabiola naiselta, joka verissään lepäsi hänen sylissään.

"Koko sydämestäni", oli vastaus.

"Uskotko sinä kolmiyhteiseen Jumalaan?"

"Uskon".

"Ja että Jeesus Kristus on tullut maailmaan ja kuollut meidän syntiemme tähden?"

"Riennä, Orontius!" huusi Fabiola ja viittasi läheisyydessä solisevalle suihkukaivolle päin.

Mutta tätä kehoitusta ei olisi tarvinnutkaan. Orontius seisoi jo kaivon vieressä. Hän otti kahmalollisen vettä ja vuodatti kuolevan afrikattaren päälle, lausuen samalla kasteen asetussanat.

Muutamain silmänräpäysten kuluttua oli hän kuollut. Vahvasti luottaen siihen, että laupeus vielä yhdennellätoista hetkellä oli tullut tuon kurjan pimitetyn sielun osaksi, kuten ryövärille ristinpuussa, meni Orontius yhdessä Fabiolan kanssa sisään; täällä jatkettiin vielä muutamia tunteja hiljaista, sydämellistä yhdessä-oloa, jonka jälkeen vieras lähti paluumatkalle.

Tämän jälkeen suotiin hänelle vain muutamia vuosia elinaikaa ja niin sai hän laskea matkasauvan kädestään ja taivaassa, yhdessä ennemmin kuolleen armaan äitinsä ja rakkaan sisarensa kanssa, iäti kiittää ja ylistää Herraa, joka oli vapahtanut hänet, pelastanut hänetkin "pimeyden vallasta ja siirtänyt hänet rakkaan Poikansa valtakuntaan".

Fabiola saavutti korkean iän. Uhraten aikaansa ja voimiansa, lahjojansa ja omaisuuttaan Jumalansa palvelemiseen, oli ja pysyi tuo muinoin niin ylpeä roomalainen patriisitar hiljaisena ja nöyränä Herran palvelijana, ja siunauksesta rikkaan elämänsä päätyttyä, muutti hän autuaasti "siihen lepoon, joka Jumalan kansalle on vielä tarjona".