SISÄLLYS: (continued 2)

"Pelkäänpä, jalo Fabiola, ett'ei niin ole laita. Uhrilahjan tulee olla jumaluuden arvoinen".

"Niin, tietysti", vastasi Fabiola. "Sonni lienee kylliksi hyvä Jupiterille ja vuohi Bakkhukselle; mutta mistäpä saada uhri, joka olisi sille kelpaava, josta olet puhunut minulle?"

"Sen tulee olla kaikissa suhteissa hänen arvonsa mukainen: saastumaton, puhdas, verrattoman suuri ja täysin otollinen".

"Ja mikähän se olisi, Syra?"

"Vain hän itse".

Fabiola kätki kasvot käsiinsä ja jatkoi sitten, katse tutkivasti luotuna Syraan: "Minä en tosin sinua ymmärrä, mutta kuvattuasi niin selvästi minulle edesvastauksen tunteen, olen vakuutettu, ett'eivät nämäkään sanasi ole todellista, suurta merkitystä vailla".

"Yhtä varmasti kuin jokainen sanani on tullut kuulluksi, yhtä varmasti kuin kaikki sydämeni ajatukset ovat olleet nähtävinä, yhtä varmasti on totta se, mitä olen puhunut", vakuutti Syra.

"Minä tunnen, etten pitemmältä jaksa viipyä näissä aineissa; henkeni tarvitsee levätä". Niin sanottuaan Fabiola vetäytyi hiljaa ja miettiväisenä takaisin huoneisiinsa.

Seitsemäs Luku.

Huvila ja sen asukkaat.

Toivehikkaina palajamme jälleen Fabiolaan. Tosin ei hänestä vielä saata sanoa: "yö on kulunut". Mutta olemme iloksemme nähneet, että "päivä jo koittaa." Ja eikö tämä koitto, tämä aamun sarastus tiedä päivän valkenemista ja nousevan auringon kohoamista ennen pitkää täyteen loistoonsa? Eikö Jumalan sana anna meille sitä rohkaisevaa lupausta, että "Jumala antaa apunsa oikeamielisille", ja että "joka etsii, hän löytää"? Ja eikö tämä jalo patriisitar tietämättänsäkin kuulunut noihin etsiviin, kuten niin monet muut jalommista pakanaperheistä kristinuskon alkuaikoina? Emmekö siis ole täysin oikeutetut katselemaan häntä toivehikkain silmin?

Fabiolasta tuntui kuin olisi hän tehnyt suuren keksinnön, joka johti hänet korkeihin, ennen aavistamattomiin piireihin. Mutta kauhistuneena koetti hän paeta sitä edesvastausta, jota uusi valkeus vaati. Ja mitenkä hän ilman tukea ja johtoa voisi saavuttaa sen päämäärän, joka hänen orjattarensa sanojen ja käytöksen kautta oli käynyt hänelle niin viehättäväksi?

Seuraavana aamuna oli hän päättänyt käydä, niinkuin hänellä oli tapana aina kerran tehdä, oleskellessaan maalla, terveisillä entisen prefektin Chromatiuksen luona, joka ammoisista ajoista saakka oli ollut talon taattu ystävä. Lukija muistaa kaiketi hänet neljännestä luvusta, sekä tietää, että nuoret kristityt saivat perusteellisempaa opetusta kristinopissa hänen maatilallaan. Olihan tosin monenlaisia kummallisia huhuja huvilassa vallitsevista elintavoista saapunut Fabiolan kuuluville, mutta asiain todellisesta tilasta ei hänellä kumminkaan ollut vähintäkään aavistusta. Sanottiin Chromatiuksen tarjoovan suojaa monille sellaisillekin vieraille, joita ei koskaan ennen oltu huvilassa nähty. Hänen kerrottiin päästäneen kaikki orjansa vapaiksi, mutta nämä eivät olleet halunneet poistua hänen luotaan. Vielä sanottiin perheen lukuisain jäsenten viettävän onnellista elämää, vaikka siellä ei milloinkaan pidetty kestejä eikä valmistettu suurenmoisia juhla-aterioita tahi pantu toimeen meluavia huveja. Eipä ihmettä siis, jos Fabiola tällä kertaa jännitetyllä odotuksella hankkiutui lähtöön.

Kevyissä, varmojen hepojen vetämissä vaunuissa ajoi hän rivakasti tasaista tietä pitkin onnellista Campaniaa. Syksyinen sadekuuro oli sitonut haitallisen pölyn ja sirotellut välkkyviä jalokiviä viiniköynnöksille, jotka kiemurtelivat pitkin tietä puusta puuhun. Verrattain lyhyen ajan kuluttua alkoi näkyä matala kukkula, jolla pieni, viehättävä huvila kohosi puksipuiden, lääkereiden ja kypressien ympäröimänä. Ensi silmäykseltä tulijaa hämmästytti kartanon muuttunut ulkomuoto, vaikk'ei hän kuitenkaan saattanut tehdä itselleen selvää, mikä se muutoksen oikeastaan oli aikaansaanut. Vasta kun hän oli ajanut portista sisään, muistuttivat häntä lukuisat tyhjät piedestaalit ja komerot, että huvila oli kokonaan menettänyt entiset mainiot koristeensa: monilukuiset kauniit kuvapatsaat, jotka olivat näyttäneet niin kauniilta tasaisiksi leikeltyjä kautsupuita vastaan, — eikä enää siis vastannut nimeään "Ad Statuas" (kuvapatsaitten huvila).

Chromatius vastaanotti nuoren ystävättärensä mitä herttaisimmalla tavalla, ja kyseli innokkaasti miten hänen isänsä jaksaa. Vasta täällä sai tytär tietää, että isä piakkoin matkustaa Aasiaan; isä itse ei ollut hänelle sanallakaan maininnut aikeestaan. Chromatius, huomattuaan, kuinka tuskallisen vaikutuksen hänen ilmoituksensa teki Fabiolaan, koetti tätä haihduttaa huomauttamalla, että huhu kenties oli väärä, ja pyysi häntä sitten kerallensa kävelemään puistoon. Tämä oli niinkuin aina mitä suurimmalla huolella hoidettu, ja mitä kauniimpia kasveja oli sen koristuksena — mutta mitään kuvapatsaita ei vaan näkynyt. Kun Fabiola saattajansa seurassa vihdoin tuli erääseen rotkoon, jota ennen luonnottaret ja vedenjumalat olivat koristaneet, mutta johon nyt vain oli soliseva suihkukaivo jätetty, ei hän voinut olla hämmästystään ilmaisematta.

"Minkä ihmeen tähden, Chromatius, olet poistanut kaikki kauniit kuvapatsaat ja siten riistänyt huvilaltasi sen ominaiset koristeet?" kysyi hän, isäntään kääntyen. Mutta tämä vastasi hymyillen, että hän oli antanut niiden mennä vasaran alle.

"Kuinka, ja sen kuulen sinulta nyt vasta? Olisihan sinun kuitenkin pitänyt tietämän, että minä kernaasti olisin ostanut niistä paljo", vastasi Fabiola melkein soimaavalla äänellä.

"Minähän en tarkoittanut huutokauppavasaraa, vaan sepänmoukaria", selitti ukko. "Jumalat ja jumalattaret ovat kaikki hakatut pirstoiksi; vielä voisin ehkä korkeintaan hankkia sinulle käsivarren tai sormen tai kenties nenättömän päänkin".

"Mikä barbaari on vanhasta harmaasta tuomarista tullutkaan!" huudahti Fabiola hämmästyneenä. "Kuinka sinä hennoit niin tehdä?"

"Eipä se ollut niin vaikeata kuin ehkä luulet", oli vastaus. "Minä olen nimittäin tullut siihen vakaumukseen, että Jupiter ja Juno ynnä niitten toverit ja ystävättäret ovat yhtä vähän jumalia kuin sinä ja minä; juuri siksi olen pitemmittä mutkitta antanut ne ruhjoa kaikki tyyni".

"Minä olen samaa mieltä jumaliin nähden kuin sinäkin; mutta miksi et pitänyt kuvapatsaita itselläsi yksistään arvokkaina taideaarteina?" kysyi Fabiola.

"Koska ne eivät semmoisina täyttäneet paikkaansa puutarhassani ja talossani, vaan olivat täällä juuri jumalina, siis väärän kilven alla, suorastaan pettureina. Etkö sinä esi-isiesi kuvien joukosta poistaisi vaikka mitä kuvapatsasta, joka vallan toiseen perheeseen kuuluvana olisi tungettelijana pujahtanut perhekuviesi joukkoon? Katsos, samoin oli laita jumalainkin kuvien; siitä syystä en voinut säilyttää niitä täällä enkä myydä niitä muuallekaan. Jälkimäisessä tapauksessa ne olisivat jatkaneet petostaan jonkun toisen luona".

"No mutta, tunnokas vanha ystäväni, eikö sekin sitten ole petosta, jos sinä, poistettuasi kaikki kuvapatsaat huvilastasi, vielä annat sen pitää entisen nimensä?"

"Niinhän se kyllä olisi", vastasi äijä, riemuiten nuoren ystävättärensä teräväjärkisyydestä; "mutta sinä saat kohta nähdä, että olen istuttanut palmuja tänne yltympäri. Heti kun ne ovat kasvaneet hiukan suuremmiksi, tulee vanha nimi vaihdettavaksi 'Ad Palmas' nimeen (Palmujen huvila)". Tämä nimi saavutti Fabiolan täyden hyväksymisen.

Ystävykset kävelivät nyt kotvan aikaa puutarhassa. Vihdoin valitsi Chromatius kauniin paikan ja istahti siihen seuratoverinsa kanssa. "Tiedätkö, Chromatius", alkoi Fabiola, "että kaikenmoisia kummallisia huhuja on liikkeellä sinusta ja talosi asukkaista. Sanotaan niiden olevan yksinomattain ihmisiä, joita ei kukaan tunne; lisäksi kuuluu, että te kokonaan vetäydytte pois seuraelämästä ja vietätte filosoofillista, tasavaltaista elämää".

"Hyvin mairittelevaa", vastasi Chromatius hymyillen ja teki koomillisen kumarruksen.

"Mutta ei siinä vielä kaikki", jatkoi Fabiola; "teitä pidetään suorastaan saiturina".

Ei ollut Chromatiuksen hauska veisata omaa kiitostaan osottamalla nämä väitteet osittain vääriksi ja tekemällä lyhyesti selkoa siitä elämän tavasta, jota talon asujamet noudattivat. Hetkisen epäröityään otti hän kuitenkin tehdäkseen sen, minkä piti velvollisuutenaan pakanaa kohtaan. Se mitä hän kertoi, oli lähipitäen seuraavaa: "Me elämme tosin yksinkertaisesti ja kartamme kaikkea loistoa, mutta pyrimme sen ohessa siihen, ettei alueellamme löytyisi köyhiä tai apua tarvitsevia. Me nousemme varhain ylös; ensi aamunhetket käytämme hartauden harjoituksiin, ja sitten lähtee kukin työhönsä. Sillä aikaa kun toiset ovat lukuja kirjoitustyössä, puuhaavat toiset puutarhassa tai kedolla. Määräajoin kokoonnumme yhdessä lukemaan hyviä kirjoja tai veisaamaan hengellisiä lauluja tai kuulemaan etevien opettajien puhetta".

"Kaikki tuo on varsin kaunista", huomautti hänen vieraansa, "mutta minä en ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Suo anteeksi, jos vielä lisään, että kuiskataan sinun muka olevan kristityn. Suuttuneena olen tietysti väittänyt tätä panettelua perättömäksi".

"Miksi suuttuneena, lapseni?" vastasi ukko lempeästi. "Oletko milloinkaan lukenut noitten ylenkatsottujen ihmisten kirjoituksia?"

"Oi, en; minua ei haluta tuhlata aikaani semmoiseen", vastasi Fabiola halveksivasti, tässä silmänräpäyksessä valitettavasti jälleen entisenä kauttaaltaan ylpeänä patriisittarena, vanhana, ennakkoluuloisena pakananaisena. "Ketäpä haluttaisikaan tutustua niiden oppiin ja noihin ihmisiin, jotka ovat kaiken edistyksen vihollisia, noihin maineeltaan epäiltäviin porvareihin, noihin pahantekijöihin, joiden mielestä julmimmatkin rikokset ovat luvallisia!"

"Juuri samoin ajattelin minäkin ensialussa kristityistä", vastasi Chromatius, "mutta olen jonkun aikaa ollut toista mieltä".

"Kaiketi sen johdosta, että sinun tuomarina usein tuli rangaista noita kurjia heidän alituisista lainrikkomuksistaan?" tarttui Fabiola hänen puheeseensa.

Tämä huomautus nosti varjon äijän rauhallisille kasvoille. Sauluksen kuva, kristittyjen vainoojan haamu, astui ilmielävänä hänen sielunsa silmäin eteen. Fabiola, joka huomasi tuskan ilmeen kuvautuvan noissa äsken niin iloisissa kasvoissa, lausui lepyttävästi ja lempeä uhkuvalla äänellä: "Pelkäänpä että olen puhunut kovin ajattelemattomasi, ystävä vanhus, ja herättänyt sanoillani tuskallisia muistoja sielussasi. Suo minulle anteeksi! Puhukaamme muusta. Tiedätkö ketään, joka näinä päivinä aikoo matkata Roomaan? Minä pelkään, että isäni, kuten hän jo useita kertoja on tehnyt säästääkseen itseään ja minua eron haikeudelta, aikoo lähteä tuolle matkalleen hyvästiä sanomatta. Siksipä olisin kiitollinen, jos saattaisit neuvoa minulle luotettavan sananviejän, jolle voisin uskoa hänelle menevän kirjeen".

Ilokseen saattoi Chromatius toimittaa hänelle tämän avun. Muuan oppilaista oli juuri aikeessa lähteä pitemmäksi aikaa Roomaan. Hänen oli määrä jo huomenna matkalle. Isännän kehoitusta seuraten Fabiola lähti yhdessä hänen kanssaan lukuhuoneeseen, missä hän sai tutustua äsken mainittuun sananviejään sekä kirjoittaa kirjeensä. Sanotussa huoneessa oli useita kirja-arkkuja. Pöydän ääressä huoneen keskellä istui nuorukainen kopioiden pergamenttikääryä. Chromatius esitti hänet Fabiolalle Torkvatuksen nimellä ja ilmoitti hänelle asian.

"Palveluksen osoittaminen jalolle Fabiolalle ja korkeasti kunnioitettavalle Fabiukselle on aina oleva minulle ilo", vastasi nuori mies säädyllisesti, "semminkin, kun minulla oli kunnia yhdessä isäni kanssa olla jalon Fabiuksen palveluksessa, kunnes heikontunut terveyteni pakoitti minut ottamaan eron virasta".

Chromatius otti yhden niitä kauniita pergamenttilehtiä, jotka yhtäkokoisiksi leikattuina olivat pöydällä, nähtävästi käytettäviksi kirjojen kopioimiseen. Tämän ynnä mustetta tarjosi hän Fabiolalle, joka istui pöydän ääreen. Kohta oli hän kirjoittanut muutamia lemmekkäitä rivejä isälleen. Sitten taivutti hän kokoon lehden, sitoi nauhan sen ympärille ja sulki sen sinetillään. Voidakseen jäljestäpäin tilaisuuden sattuessa sopivalla tavalla palkita kirjeenkantajata, kirjoitti hän tarkoin muistiin hänen nimensä ja osoitteensa pergamenttiliuskalle, jonka sitten kätki tunikkaansa. Nautittuaan sitten hieman virvokkeita, lausui hän sydämelliset jäähyväiset isälliselle ystävälleen. Ennenkuin Fabiola nousi vaunuihin, antoi Chromatius hänelle sinetillä suljetun pergamenttikääryn, pyytäin häntä sitä lukemaan. Tuskinpa olisi hän kenellekään muulle pakanalle uskaltanut tarjota moista kirjateosta lahjaksi. Se oli jäljennös Roomalais-kirjeen ensimäisistä luvuista!

Eipä Fabiola koskaan sittemmin voinut unhottaa sitä katsetta, minkä tuo kunnian-arvoisa ukko lähtiessä häneen loi. Oli kuin hän olisi aavistanut, että ne olivat viimeiset jäähyväiset. Koskaan hän ei voinut unhottaa tuota henkevän hellää katsetta ja sitä rakkaudesta väräjävää ääntä, jolla hän lausui: "Hyvästi, lapseni! Ollos satakertaisesti siunattu sillä tiellä, jotas et vielä tunne!"

Liikutettuna siitä sydämellisyydestä, jolla isällinen ystävä oli nuo salaperäiset jäähyväissanat lausunut, hämmästyi Fabiola huomatessaan Torkvatuksen pidättävän hänen vaunujansa jo ennenkuin oli päässyt portillekaan. Silmiinpistävä eroavaisuus tämän nuoren miehen, jos kunnioittavankin, niin kuitenkin varsin vapaan, tuttavallisen käytöksen ja tuon kunnianarvoisan äijän lempeän totisuuden välillä, tuntui Fabiolasta vastenmieliseltä. "Anteeksi, että häiritsen, jalo Fabiola", puhutteli nuorukainen häntä; "saanko kysyä, onko sinusta tärkeää, että tämä kirje joutuisasti perille toimitetaan?"

"On kyllä", kuului vastaus. "Minulle on hyvin tärkeää, että isäni niin pian kuin suinkin saa sen käsiinsä".

"Sen pikainen perille toimittaminen käynee minulle mahdottomaksi. Minä kun suoritan matkani vain jalkaisin tai paraimmassa tapauksessa käyttämällä huokeata kulkuneuvoa, on minun viipyminen muutamia päiviä matkalla", vastasi Torkvatus.

Hetkisen emmittyään Fabiola vastasi: "Sallisitko minun tarjota sinulle jotakin, millä suorittaisit erikois-kulut niin nopeasta matkasta kuin suinkin?"

"Jos sillä voin palvella sinua ja perhettäsi, otan kiitollisuudella vastaan hyväntahtoisen tarjouksesi", vastasi sanansaattaja hetkeäkään arvelematta. Fabiola ojensi hänelle silloin kukkaron, jonka sisältö ei ainoastaan runsaasti korvannut matkakuluja, vaan sisälsipä vielä paitsi tätä kelpo palkkionkin. Torkvatus sieppasi sen ilmeisellä tyytyväisyydellä ja katosi täysine kukkaroineen erääseen sivukäytävään. Hänen olentonsa oli tehnyt vastenmielisen vaikutuksen Fabiolaan; hänen mielestänsä Torkvatus ei lainkaan soveltunut yhteen hänen vanhan rakkaan ystävänsä kanssa. Mitähän Chromatius olisi sanonut, jos hän olisi osunut todistajaksi kohtaukseen ja nähnyt, mitenkä ahnaasti Torkvatus tarttui kukkaroon! Eiköhän se olisi muistuttanut hänelle Gehasia, Elisan palvelijaa, jopa Juudasta, joka petti Vapahtajansa? —

Eräs seikka tuossa odottamattomassa tapahtumassa tuntui Fabiolasta sentään mieluiselta, nim. tieto siitä, että hän lahjoittamansa rahasumman kautta oli vapautunut kaikesta velvollisuudesta kirjeenviejää kohtaan. Sentähden otti hän nyt esiin tarpeettoman pergamenttilehden, jolle oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa, ja oli juuri repiä sen palasiksi, kun hän huomasi, että takasivullakin oli jotakin kirjoitettuna. Siinä oli sanoja jostain hänelle oudosta teoksesta. Siinä luki: "Mutta minä sanon teille: Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka vainoovat ja vahingoittavat teitä; että te tulisitte Isänne lapsiksi, joka on taivaissa, sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin".

"Kenenkä sanoja nämä ovat? Ei roomalaisen eikä kreikkalaisen filosoofin. Ne ovat joko kokonaan vääriä tai täydellisesti tosia. Seuraako kukaan tätä oppia, tai onko se vain eksyttävä haavekuva? Mutta minä en huoli vaivata päätäni sillä. Tai voisiko ehkä Syra antaa minulle selityksen tähän asiaan? Sanat ovat hyvin yhteenkäypiä hänen miellyttävien, vaikka käytännössä mahdottomien mielipiteittensä kanssa. Mutta ei, parasta on, etten häneltä kysy. Hän valtaa minut ylevillä opeillaan, joita hän niin helposti noudattaa, mutta jotka minulle tuntuvat mahdottomilta. Henkeni tarvitsee lepoa; minun on karttaminen kaikkea, mikä häiritsee rauhallisuuttani. Pois siis tämä pergamentti!"

"Seis, Formius, juokse heti ottamaan tuo kirjoitettu pergamentti, jonka pudotin!" käski Fabiola, täten päättäen keskustelun itsensä kanssa. Palvelija totteli, mutta epäili kuitenkin vahvasti, että kirjoitus vahingossa olisi pudonnut hänen valtijattarensa kädestä.

Varhain seuraavana aamuna pysäytti opas muulinsa Chromatiuksen huvilan edustalle. Kuormasatula, sisältävä Torkvatuksen kapineita, pantiin muulin selkään. Useat ystävistä olivat jo nousseet tilaltaan, ollakseen läsnä toverin lähtiessä ja vastaanottaakseen rauhansuutelon häneltä. Monta kehoittavaa, ystävällistä sanaa siinä hänelle kuiskattiin; hän taasen lupasi, ja tietysti täyttä totta tarkoittamalla, pysyä uskollisena ja vaeltaa Kristuksen evankeliumin mukaan. Toiset, joille matkamiehen köyhyys oli tunnettu, pistivät pienen lahjan hänelle käteen, pyytäen häntä karttamaan entisiä tuttaviaan. Mutta Polykarpus, opetuslapsen hengellinen johtaja ja opettaja, otti hänet erinänsä ja rukoili häntä kyynelin ja mitä liikuttavin sanoin, että hän valvoisi ja rukoilisi, jottei hän jälleen astuisi synnin viettävälle tielle, vaan sen sijaan tuottaisi kristityn nimelle kunniaa. Viljavia kyyneliä vuodattaen Torkvatus lupasi kaikki, ja kun iäkäs opettaja sitten hartaassa rukouksessa oli sulkenut hänet Jumalan huomaan, jätti hän nuorukaiselle, paitsi mukaan aiottuja suosituskirjeitä, myös pienen summan rahaa matkakustannusten suorittamiseksi.

Vihdoinkin oli kaikki valmiina. Viimeinen onnentoivotus, viimeinen hyvästijätön sana oli lausuttu. Saattajan astuessa rinnan, ajoi Torkvatus hitaisesti muulillaan lehtokujaa pitkin, joka vei veräjälle. Toisten jo aikaa sitten palattua huoneisiin, seisoi Chromatius yhä ulkona ja katseli miettiväisenä pois ratsastavaa, silmissään kyyneliä ja povessaan tunne, samallainen kuin tuhlaajapojan isän sydämessä lienee liikkunut, kun hän katseli pois matkustavaa poikaansa. Huvila kun oli loitolla maantiestä, niin oli muuli palkattu saattamaan matkustajaa ja hänen tavaroitaan Fondiin, eli silloiseen Fundiin, joka oli lähin kaupunki ison valtatien varrella.

Maakunta, jonka kautta matkustaja kulki, oli mitä ihaninta seutua. Miellyttäväin huvilain ja maalaistalojen peittämältä Lyriin rannalta vei tie pienemmän laakson läpi erääseen Apennini-vuorten laaksoon, jossa rehoitti myrttipensaita, aloekasveja ja metsäviiniköynnöksiä ja jota joka puolelta ympäröivät kalliot. Vuohet, jotka olivat etempänä laitumella, näyttivät melkein kuin lumelta; tuossa tien vieressä ryöppyää pieni oikukas puro, vyöryen niin vuolaasti kuin olisi se pyrkinyt vuorivirran vertaiseksi ja laulanut omaa korkeata ylistystään kuohumalla ja kohisemalla. Korkeammalla avautui avarampi näköala yli Campanian suurten puutarhain, somana taustanansa Cajetan lahti, jossa lukuisat valkoiset purjeet näyttivät kauempaa katsottuina lintulaumalta, joka päiväpaisteessa lekottelee vilvoittavalla vedellä.

Ja mitkä ajatukset pitivät nyt tuon nuoren matkustajan mieltä vireillä noitten moninaisesti vaihtuvien kuvien keskellä? Hän tuskin näkikään kaikkea sitä ihanaa kauneutta, joka ympäröi häntä. Hänen katseensa liihoitti täältä kauas pois maailmankaupungin varjoisiin pylväskäytäviin ja vilkkaille kaduille. Pölyiset puutarhat, keinotekoiset suihkukaivot ja marmorikylpylät maalattuine holvikattoineen miellyttivät häntä enemmän, kuin syksyisessä kauneudessaan loistavat viinimäet ja puhdas lähdevesi sekä purppuranpunainen meri ja sinertävä taivas.

Hän ei ajatuksineen viipynyt tietysti Rooman paheissa, hän ei luonut katsettaan ylelliseen, kevytmieliseen ja jumalattomaan elämään, mässäämiseen ja irstaisuuteen, valheeseen ja petokseen joka vallitsi maailmankaupungissa — ei, kuinka hän kristittynä olisi saattanut halaita sellaisiin paheisiin? Ja kuitenkin — eikö hän sittenkin tavannut itseänsä innokkaasti katselemassa kiihkeitä pelureita yhdessä suuren kylpylaitoksen pelihuoneessa, eikö hän tuntenut kauan tukahdettua, polttavaa himoa tarttua vietteleviin pelinoppiin? Mutta mitä näkee hän hengessään pelipöydän takana? Eivätkö ne ole Polykarpuksen silmät, jotka katsovat häneen sanomattoman surumielisesti ja lempeästi? — Toisen kerran oli hän istuvinaan rikkaasti katetun pöydän ääressä, jossa tulista Falernon viiniä tarjottiin miehestä mieheen kultaisessa pikarissa; mutta oikeissa ajoin kohtaa häntä toisesta päästä pöytää kunnianarvoisan Chromatiuksen totinen katse, joka pidättää häntä ottamasta osaa irstaileviin kekkereihin.

Sen jälkeen käänsi hän ajatuksensa keisarikaupungin vaarattomampiin, viattomiin huveihin: kävelyihin, musikkiin, maalauksiin, komeuteen, mutta ei hän siinä ohessa ajatellut sitä vaaraa, mikä kaikissa noissa ihanuuksissa piilee. Nuorukais-parka! Hän arveli voivansa astua tulen läpi, polttamatta itseään! Koi-parka, joka luulee voivansa lentää tulen läpi, kärventämättä siipiään!

Mielikuvituksen tällä tavoin hillittömästi liidellessä oli hän ratsastanut erään solakon läpi, jonka yli riippui kallioita. Tultuaan solakosta ulos, näki hän äkkiä edessään merenlahdelman ja huomasi siellä kalastajavenheen, joka pysyi liikkumatonna paikallaan. Tämä näky johdatti ehdottomasti hänen mieleensä erään lapsena kuulemansa kertomuksen, tosiko lienee ollut vai ei. Hän oli melkein näkevinänsä sen tapahtumapaikan silmiensä edessä. Kertomus saakoon tässäkin sijansa.

"Italian etelärannikolla eli kerran rohkea nuori kalastaja. Eräänä pimeänä, myrskyisenä yönä, kun ei hänen isänsä eikä veljensä tahtoneet uskaltaa lähteä vahvasti raketulla venheellään myrskyn myllertämälle, kuohuavalle merelle, päätti hän, kaikista rukouksista ja varoituksista huolimatta, lähteä yksin pienessä purressa. Vaikka hirmumyrsky raivoisana riehui, taisteli hän mitättömässä pikku venheessään urhoollisesti tyrskyjä ja aaltoja vastaan, kunnes aurinko kohosi lämpimänä ja kirkkaana, valaisten tyyntä, peilikirkasta meren pintaa. Väsymyksestä ja lämpimästä uupuneena meni rohkea kalastaja nukuksiin ja makasi, kunnes kova huuto hänet herätti. Katsahdettuaan ympärillensä hän näki isänsä tutun venheen ulapalla. Miehistö huusi suurella äänellä ja viittoili hänelle, että hän kääntyisi takaisin, mutta ei yrittänytkään tulemaan hänen tykönsä. Mitähän se merkitsi? — Hän tarttui peräsimeen ja koetti parilla voimakkaalla aironvedolla päästä viittoilevia lähemmäs, mutta silloin hän hämmästyksekseen havaitsi, että vene, jota kohden hän oli laskenut, oli hänen takanaan ja kohta taasen vastapäisellä puolella, vaikka hän oli ohjannut pientä pähkinäkuortaan suoraa sitä kohden. Silminnähtävästi oli hän kulkenut ympyrässä, vieläpä niin tavoin, että kehän loppukohta oli lähempänä keskipistettä kuin alku oli ollut. Hänen alottaessaan toista pienempää ympyrää tunkihen hirvittävä ajatus hänen sieluunsa. Hän heitti tunikan päältään ja souti kuin mielipuoli; mutta vaikka hänen paikka paikoin onnistuikin tempautua ympyrän ulkopuolelle, kulki hän yhtäkaikki aina samaa kiertoa ja tuli yhä lähemmäksi keskipistettä, jossa hän oli huomannut pursuavan, kuohuvan, suppilomaisen pyörteen. Silloin heitti hän epätoivoisena peräsimen kädestään, kavahti seisoalleen ja väänteli tuskissaan käsiänsä kuin mielipuoli. Vesilintu, joka lenti ohitse ja rääkyen lähenteli häntä, kuuli onnettoman kovasti huutavan: 'Kharybdis!' [Italian ja Sicilian välillä oleva pyörre.] Kohta ei ympyrä ollut kuin ainoastaan hiukkasen suurempi venheen omaa pituutta. Silloin heittäytyi poloinen nuorukainen venheen pohjalle, ummisti silmänsä, sulki korvat käsillään ja pidätti henkeään, kunnes aallot peittivät hänet ja hän vajosi syvyyteen".

"Lieneekö tuho todellakin ketään ihmistä tuolla tavoin kohdannut?" ihmetteli Torkvatus itsekseen. "Vai lieneekö se vain kuvallinen kertomus, ja mikä on siinä tapauksessa sen tarkoitus? — Voiko joku samalla tavoin tulla vähitellen vedetyksi perikatoon? Onko ehkä se ajatuspiiri, jossa äskettäin liikuin, ensimäinen noita tuollaisia ympyröitä ja — — —"

"Fundi!" huusi saattaja ja osoitti pientä kaupunkia läheisyydessä, ja muutamain tuokioiden kuluttua olivat matkamiehet jo sen kaduilla. Kuljettaja saattoi nuorukaisen pieneen majataloon ja, saatuaan välttävän palkkion, lähti pois. Torkvatus taasen haki esille ne kirjeet, jotka hänen oli jättäminen Fundiin, ja löysi helpolla sen, jolle kirjeet oli osoitettu. Tämä ei ollut kukaan muu kuin entinen tuttumme, koulumestari Cassianus. Hän otti Torkvatuksen varsin ystävällisesti vastaan, ja vieraan nauttiessa yhdessä isännän kanssa yksinkertaista ateriaa, kertoi tämä hänelle elämänsä vaiheet.

Hän oli syntynyt Fundissa ja oli Roomassa perustanut koulun, jonka osaksi oli tullut mitä parhain menestys; mutta luullen olevansa tunnettu kristittynä ja peljäten vainoa, oli hän vetäytynyt takaisin syntymäkaupunkiinsa, pannakseen alulle koulun täälläkin. Etevimmät kaupunkilaisista olivat luvanneet lupa-ajan päätyttyä antaa poikansa hänen kasvatettavakseen. Kun pahaa aavistamaton koulumestari piti vierastaan todellisena kristittynä, veljenä Kristuksessa, puhui hän avoimesti ja peittelemättä onnen vaiheistaan ja toiveistaan. Mitenkä hän olisi voinut aavistaakaan, että hänen luottavaisuudellaan tulisi olemaan niin turmiolliset seuraukset!

Päivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun Torkvatus lausui jäähyväiset ja, tekosyyllä, että muka hänellä oli paljo toimitettavaa kaupungissa, hän epäsi kohteliaasti isännän tarjouksen tulla häntä majatalolle saattamaan. Hän osti itselleen paremman vaatteuksen, meni paraimpaan ravintolaan ja tilasi parin hevosia ja ajomiehen. Jotta Fabiolan asia tulisi toimitetuksi, oli välttämätöntä matkustaa yötä päivää ja vaihtaa hevosia joka asemalla. Siten jatkoi hän matkaa yhtä mittaa, kunnes tuli Bovillae'hen Albanus vuorten juurella. Täällä hän pysähtyi, vaihtoi matkapukunsa toiseen ja ratsasti, lyhyen lepohetken jälkeen, hyvillä mielin sen kaupungin porttia kohti, jonka muurien sisällä oli vallalla enemmän sekä hyvää että pahaa kuin missään muussa osassa maailmanvaltakuntaa.

Kahdeksas Luku.

Lankeemus.

Hienosti puettuna lähti Torkvatus viipymättä Fabiuksen asunnolle. Kun hän oli asiansa toimittanut, pyysi Fabius häntä iltaruualle, ja Torkvatus suostui kutsuun kursailematta. Sitten haki hän itselleen nykyisiä rahavarojaan vastaavan asunnon, ja löysikin sellaisen aivan vähillä puuhilla.

Niinkuin tiedämme ei Fabiuksella ollut tapana pitää tyttärelleen seuraa maahovissa. Silloin tällöin vain pistäysi hän lyhyemmäksi aikaa tuohon kauniiseen huvilaan. Rooman seuraelämä viehätti tätä nautinnonhaluista miestä enemmän kuin viheriät niityt ja solisevat purot. Kun tyttären läsnäolo kotona Roomassa piti isää jonkinlaisessa pakonalaisuudessa ja hän usein sen kautta tunsi itsensä sidotuksi ja häirityksi, antautui hän, tyttärensä oleskellessa maalla Campaniassa, hillittömän nautinnonhalunsa tyydyttämiseen. Hänen talossaan pidettiin kekkereitä ja pitoja, ja niissä oli läsnä henkilöitä, joita hän ei koskaan olisi uskaltanut saattaa yhteyteen Fabiolan kanssa. Pahassa huudossa olevia miehiä oli tyttären poissa ollessa hänen vierainaan; ylellisiä aterioita jatkettiin tavallisesti myöhään yöhön noppapelillä ja hurjilla juomingeilla.

Pyydettyään nyt Torkvatusta jäämään, lähti hän kutsumaan vielä muitakin vieraita. Näitä ei ollutkaan vaikea löytää. Koskaan ei puuttunut hilpeämielisiä tyhjäntoimittajia, jotka vain liiankin kerkkäästi odottivat tunnetun auliin isäntämiehen kutsuja. Matkalla kotia Tituksen kylpylaitoksilta kohtasi hän kaksi miestä, jotka näköjään tärkeistä asioista keskustelivat toistensa kanssa. "Arvelet siis huhun olevan totta?" kysyi toinen.

"Epäilemättä", oli vastaus. "Ihan varmaa on, että kansa Nikomediassa on noussut kapinaan, sytyttääkseen tuleen kirkon, jota kristityt rakentavat aivan keisarillisen palatsin edustalle. Isäni kuuli sen tänä aamuna omin korvin keisarilliselta sihteeriltä".

"Kuinka saattoivat nuo hullut ollakin niin röyhkeitä, että rakensivat basilikansa yhdelle kaupungin vilkkaimmista liikepaikoista!" jatkoi ensimäkien puhuja. "Olisihan heidän pitänyt käsittää, että kansan uskon-into ennemmin tai myöhemmin heräisi, ja että kansa siis hävittäisi tämän vieraalle uskonnolle raketun templin, joka usko on sille pahana silmätikkuna".

"Niinpä kyllä", myönsi toinen. "Minun isäni on sitä mieltä, että kristittyjen, jos heillä olisi vähääkään älyä, tulisi, kun armollinen keisarimme heitä niin suurella sääliväisyydellä ja kärsivällisyydellä kohtelee, mieluummin välttää kaikkea huomion herättämistä ja vetäytyä itäisimpiin ja syrjäisimpiin loukkoihin, eikä pitää päätään niin korkealla. Mutta koska he enemmän suosivat julkisia templejä kuin entisiä piilopaikkojaan, niin eivät he ansaitse sääliämme. Noita vihattuja sortamalla saattaisi hankkia itselleen kunniata ja voittoa".

"Saattaa olla. Mutta palaanpa asiaan. Onhan meidän kesken päätetty, että jaamme saaliit rehellisesti, jos saamme ilmi kristittyjä rikkaitten sukujen joukosta. Auttakaamme uskollisesti toinen toistamme. Sinä olet ehdottanut väkivaltaisia keinoja; minä en ole vielä oikein selvillä omista aikeistani. Mutta jokainen meistä pitäköön omanaan voiton, mikä hänelle lankeaa hänen omien ilmisaattojensa johdosta; sen sijaan saakoon jokainen määrätyn osansa siitä, mitä toimitamme yhteisin voimin". Siihen oli toinen, Corvinus, täysin tyytyväinen. Ennenkuin Fulvius pääsi keskustelua jatkamaan, keskeytti Fabius hänet väliintulollaan ja pyysi kohteliaasti molempia ystäviä luokseen iltaruualle.

Fulvius tosin esteli, sanoen lupautuneensa jo muualle, mutta siitä isäntä ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. Fulviushan oli pysytellyt vallan näkymättömällä, siitä asti kuin hän jonkun aikaa sitten oli joutunut kiistaan Sebastianuksen kanssa. Luuliko hän ehkä ruton raivoovan Fabiuksen talossa vai oliko kenties numidiatar lumonnut hänet taikajuomallaan ja pitänyt häntä loitolla, virkkoi roomalainen tavalliseen veitikkamaiseen tapaansa.

"Olin toivonut toisenlaisen taikavoiman saavan sinut sinä iltana valtoihinsa", jatkoi hän puoleksi leikillään, "sillä minä kyllä huomasin miten halullisin silmin sinä seurailit pientä veljentytärtäni, Agnesta!"

"Mutta minä huomasin yhtä selvään tyttäresi tarkoituksen olevan estää, ettei siitä mitään lähempää väliä syntyisi", vastasi Fulvius.

"Niinkö luulet? No, se ainakin selittää syyn miksi olet kieltäytynyt uudistettuja kutsujani noudattamasta. Mutta Fabiola on filosoofi eikä ymmärrä moisia rakkauden-asioita. Olisi varsin mieluisaa minulle, jos hän heittäisi lukemiset sikseen ja ajattelisi omaa miehelle-menoansa, eikä esteleisi muita siitä. Mutta minä saatan siitä huolimatta antaa sinulle parempiakin tietoja, sillä luulen Agneen olevan yhtä paljon mieltyneen sinuun kuin sinä häneen. Astu vaan rohkeasti ja kosi, ja minä sanon sinulle, että sinä, huolimatta Fabiolan vastarinnasta, olet voittava. Siksi toiseksi ei sinun tänään ole mitään peljättävää Fabiolan puolelta; hän oleskelee paraikaa pienessä huvilassamme kaukana Roomasta, jonne hän joku aika sitten kaikkine palvelijoineen matkusti".

Tämä ratkaisi asian. Ei kumpaakaan näistä kahdesta toveruksesta, ei Fulviusta eikä Corvinusta, puuttunut heitä varten varatulta illalliselta. Ryhtymättä sen tarkemmin tekemään selkoa kestityksestä, mainitsemme vain, että vieraat ahkeraan maistelivat harvinaisen hienoja viinejä. Mutta kun kaikki sitten tulivat enemmän tai vähemmän juovuksiin, oli Fulvius yksin selvänä.

Keskusteltiin pääasiallisesti tuoreimmista uutisista, jotka valtakunnan itäosasta olivat saapuneet. Kristittyjen basilikan hävittämisen jälkeen Nikomediassa oli siellä olevassa keisarillisessa palatsissa vähäväliä keksitty murhapolton-yrityksiä. Tiedettiin tosin aivan varmaan, että muuan samaan aikaan hallitsevista keisareista, julma Galerius, Diokletianuksen vävy, oli niiden toimeenpanija, mutta epäluulon-alainen rikoksentekijä syytti siitä kristittyjä ja sai vastahakoisen Diokletianuksen ärsytetyksi siihen määrään, että tästä viimein tuli mitä hurjin kristinuskon sortaja. Seurauksena tästä odotettiin lähimmässä tulevaisuudessa mainitun keisarin julistusta, jota Maksimianus säälimättömällä kovuudella tulisi toimeen panemaan.

Vieraat olivat vain liiaksi halukkaat asettumaan sortajien puolelle. Ja kelläpä olisi ollut sydäntä ja rohkeuttakaan toimia kansaa ja yleistä mielipidettä vastaan. Suopeimmatkin löysivät kylliksi aihetta kieltääkseen kristityillä olevan minkäänlaista puolta. Kun yhden mielestä heidän salakähmäisyytensä oli liiaksi sietämätöntä, niin toista sapetti heidän huomattava edistymisensä, ja kun yksi arveli heidän olevan esteenä valtakunnan todelliselle suuruudelle, niin toinen piti heitä vieraana aineksena, joka olisi yhteiskunnasta perattava pois. Yksi katsoi heidän oppejaan turmiollisiksi, toinen heidän uskonnollisia menojaan ja tapojaan samallaisiksi.

Tämän keskustelun aikana Fulvius, annettuaan tähystävän, salaperäisen katseensa siirtyä toisesta vieraasta toiseen, oli viimein kiinnittänyt sen Torkvatukseen. Tämä nuori mies oli pysynyt äänettömänä, vuoroin vain punastuen, vuoroin kalveten. Viinikin oli tietysti vaikuttanut häneen, mutta tähän saakka oli hän vielä kyennyt jotenkuten itseään hillitsemään. Hän puristi käsiään nyrkkiin, painoi niitä poveaan vasten, hieroi muruiksi leipää sormiensa välissä tahi joi ajattelematta pikarillisen viiniä toisensa jälkeen — mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään. Kun viinin kiihoittamat pöytävieraat syyttämistään syyttivät kristittyjä mitä kauheimmista rikoksista, ja kun erittäinkin Fulvius kylmästi harkiten vakuutti heillä olevan tapana joka kokouksessaan surmata lapsi ja syödä sen lihaa, iski Torkvatus nyrkkinsä niin voimakkaasti pöytään, että pikarit ja haarikat kilahtivat, ja käheällä äänellä hän huusi: "Valhetta, mitä ilkeintä valhetta!"

"Kuinka voit väittää sitä?" kysyi Fulvius mitä viattomimmalla muodolla.

"Siksi", vastasi kiihoittunut, "siksi, että minä itse olen kristitty ja olen valmis kuolemaan uskoni puolesta!"

Jos kauniit pronssipäiset alabasteripatsaat olisivat romahtaneet komeroissa olevilta jalustoiltaan alas marmorilattiaan ja murskautuneet, ei se olisi herättänyt suurempaa huomiota, kuin tämä odottamaton tunnustus. Oli kuin halvaus hetkeksi olisi lamannut heidät jokaisen, ja he mykistyivät säikähdyksestä. Vasta pitemmän ajan kuluttua saattoi lukea, mitä erilaisia ajatuksia kuvastui heidän palavissa kasvoissaan. Fabius oli surkean näköinen, ikäänkuin olisi hävennyt, että oli saattanut vieraansa niin arvottomaan seuraan, jota vastoin keimeä, oppinut Calpurnius vain huonosti kykeni salaamaan, miten häpeällistä hänestä oli, että hänelle pöytätoveriksi oli annettu mies, joka oli kyllin röyhkeä tietääkseen kristityistä enemmän kuin hän itse. Corvinus katsoa tuijotti kristittyyn eläimellisellä, tyytyväisellä irvinaurulla, sopisi sanoa melkein samallaisella kuin maamies katselee kärppää, jonka hän aamulla on tavannut loukkaasta. Olihan hän saanut käsiinsä miehen, jonka hän mielensä mukaan saattoi paiskata kiristyspenkille.

Mutta varsinkaan Fulviuksen kasvojen ilmeitä ei käy sanoin kuvaaminen. Ken joskus on tarkannut hämähäkkiä, joka, pitemmän aikaa paastottuaan, näkee lihavan kärpäsen lähenevän hänen verkkoaan, joka on nähnyt, kuinka tarkoin hän valvoo saaliinsa jokaista liikettä ja kuinka hän joka tuokio on valmis punomaan ensimäiset turmionlangat sen ympärille — hänellä on jokseenkin selvä kuva, miltä Fulviuksen kasvot näyttivät, kun hän viekkaasti vaanien silmäili uhriaan. Se mitä hän kauan oli toivonut: saada käsiinsä kristitty, jonka helposti saattoi tehdä kavaltajaksi, oli äkkiä ja odottamatta täyttynyt. Sillä siitä hän oli täysin vakuutettu, että kristityssä, joka ottaa osaa juominkeihin tahi suulaasti kerskaa olevansa valmis kärsimään marttyrikuoleman, on sangen vähän, josko ollenkaan lujamielisyyttä.

Seura hajosi; kaikki vetäytyivät, ikäänkuin ruton saastuttamaa karttaen, etemmäksi hänestä, joka oli tunnustanut olevansa kristitty. Ei tuon hyljätyn mahtanut tuntua oikein hyvältä olla. Silloin astui Fulvius hänen luoksensa, vaihdettuaan muutamia sanoja isännän ja Corvinuksen kanssa, tarttui tuttavallisesti ja kohteliaasti hänen käteensä ja lausui: "Pelkäänpä, että olen punnitsemattomilla sanoillani houkutellut sinut lausumaan tunnustuksen, joka saattaa käydä sinulle kalliiksi".

"Minä en pelkää", vastasi puhuteltu, uudelleen tulistuen; "minä aion pysyä lipulleni uskollisena kuolemaani saakka!"

"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kiusaaja. "Orjat saattaisivat lopulta antaa ilmi sinut. Tule minun kanssani toiseen huoneeseen; siellä voimme häiritsemättä jatkaa puhettamme". Niin sanoen veti hän vastarintaan kykenemättömän viereiseen huoneeseen, johon isännän käskystä mitä parhainta Falernon viiniä oli asetettu niiden varalle, jotka roomalaisen tavan jälkeen halusivat ottaa osaa juominkeihin. Toisista seurasi vain Corvinus liittolaisensa viittausta. Kauniilla, silatulla pöydällä oli kaksi pelinoppaa. Fulvius, jonka hellittämättömistä pyynnöistä Torkvatus vähäväliä oli tyhjentänyt viinipikarinsa, otti molemmat nopat ja heitti ne ikäänkuin ajattelematta pöydälle, sillä välin yhä puhuen jos jonkinlaisista asioista. "Hoo", huudahti hän lopulta nauraen, "kuinka huonosti osattu! Hyvä etten pelaa kenenkään kanssa! Etkö tahdo koettaa kerta, Torkvatus?"

Torkvatuksen turmiona oli juuri ollut peli. Onneton peli oli saattanut hänet riitaan ja sen kautta vankeuteen. Siellä oli Sebastianus käynyt hänen luonaan, ja näennäisesti oli tämän uskollisen kristityn onnistunut saattaa hänet synnintieltä Kristuksen tykö. Mies poloinen otti nopat käteensä, ja hänen säkenöivät silmänsä, hänen värähtelevät huulensa ja vapiseva kätensä ilmaisivat kyllin selvään sitä taistelua, minkä hänessä herätti ensimäinen kiusaus antautua paheeseen, josta hän oli vannoen luopunut.

Tämän kaiken huomasi kiusaaja, joka piti silmällä uhriaan, niinkuin ilves vaanii saalistaan. "Luulen, ett'ei sinulla ole parempi käsi kuin minullakaan", alkoi hän lopulta välinpitämättömällä äänellä, "mutta ehkä Corvinus tahtoisi koettaa onneaan sinua vastaan, jos niin olisi, että määrättäisiin pikkuinen panos".

"Mutta sen tulee olla hyvin pieni — vain huvin vuoksi — sillä minä olen heittänyt pois pelaamisen". "Ei yhtä kertaa kerraksi lueta", oli vastaus. Oivaltaen viekkaan liittolaisensa viittauksen, suostui Corvinus tietysti helposti siihen.

Sopimusta myöten alottivat pelaajat ensin hyvin pienestä panoksesta. Torkvatus voitti, ja kun ei hän Fulviuksen kehoituksesta viiniäkään unhottanut pelin tähden, kävi hän kohta puheliaaksi. "Corvinus? Corvinus?" virkkoi hän ja pani käden otsalleen, ikäänkuin muistellen jotakin, "eikö se ole juuri se nimi, minkä Cassianus mainitsi?"

"Kuka?" kysyi puheena oleva kiihkeästi.

"Niin, oikein", jatkoi humaltunut aprikoimisiaan, välittämättä vastapelaajan kysymyksestä; "Corvinus, niin kutsuttiin sitä tappelupukaria, sitä poika-konnaa, joka teki väkivaltaa tuolle hienolle kristitylle nuorukaiselle, Pankratiukselle".

Corvinus oli käydä hänen kimppuunsa, kiukkuaan purkaakseen; mutta viittauksella pidätti Fulvius hänet ja ehdätti ennen häntä kysymällä: Tuo Cassianus, jonka mainitsit, on mainio koulumies, eikö niin? Missä hän nyt oleskelee? Tuo ilkeäjuoninen mies oli vallan oikein arvannut, että hänen liittolaisensa vain liiankin kernaasti tahtoi tietää vanhan opettajansa asuinpaikan, ja että tämä kysymys niin muodoin pulpahti esiin kuin hänen sielunsa syvyydestä, ja sentähden myös olisi paras keino suuttuneen tyynnyttämiseksi.

"Hän asuu — malttakaas — mutta ei toki, minä en tahdo olla petturi! Minä antaun kernaasti poltettavaksi ja kidutettavaksi sekä kuolemaan uskoni puolesta… Mutta pettämään en suostu ketään — ei, sitä en tee!" kuului vastaus, joka nyt annettiin sokeltavin kielin. Rupeamatta paikalla häntä tehokkaammin ahdistamaan, kävi viekas Fulvius Corvinuksen sijalle, koettaakseen, kuten hän sanoi, kerran onneaan hänkin, sillä hän huomasi liiankin hyvin vietellyn pelihimon olevan yhä kasvamassa. Vielä paremmin kahlitakseen vastustajansa, pani hän tottuneena nopanheittäjänä kaiken taitonsa liikkeelle ja asetti paljoa suuremman panoksen peliin. Vähän emmittyään teki Torkvatus samoin. Fulvius antoi hänen voittaa ja oli olevinaan äkäinen kärsimästään tappiosta. Torkvatus pani sen jälkeen kaiken voittonsa peliin. Fulvius, joka luki pöytään aivan yhtä suuren summan, hävisi vielä kerran, uskalsi vielä kaksinkertaisen määrän, hävisi taaskin — ja sitä menoa jatkui peli hiljaisuuden vallitessa. Voitto ja tappio kallistui vaihetellen puolelle ja toiselle, kunnes Fulvius, joka oli selvänä ja pelasi tyynesti, pysyväisestä pääsi voitolle.

Keskellä peliä katsahti Torkvatus peljästyneenä ylös. Luulihan hän näkevänsä kunnian-arvoisan vanhan opettajansa edessään. Mutta hierottuaan silmiään ja vakauduttuaan, ettei se ollut Polykarpus, vaan ainoastaan Corvinus, joka katsoi häneen tuijottavin silmin, jatkoi hän kiihkeästi peliään. Omantunnon ääni vaikeni — voitonhalun henki, kullanhimo, huimapäisyys olivat saaneet vallan.

Melkein mielettömänä paljosta juomisesta ja yhä uudistuvista tappioista, heitti hän viimein, ehtimiseen noudettuaan kultaa Fabiolan täydestä kukkarosta, itse kukkaronkin pöydälle. Kylmäverisesti kaatoi Fulvius siitä rahat pöydälle, luki ne ja pani rinnalle yhtä suuren summan. Molemmat varustautuivat viimeiseen heittoon. Nopat putosivat. Kaikki kolme katsoivat tiukasti niihin, ja loppu oli se, että Fulvius korjasi rahat haltuunsa, mutta Torkvatus raukesi ihan mitättömäksi ja peitti kasvot käsillään; hän vuoroin polki jaloillaan lattiaan, vuoroin kiristeli hampaitaan ja repi tukkaansa. Sill'aikaa oli Corvinus Fulviuksen viittauksesta hiljaa hiipinyt ulos.

Kun tuo syvälle langennut kovasti voihkaen purki mitä katkerimpia syytöksiä itseään vastaan, seisoi viettelijä hänen vieressään, kädet ristissä rinnallaan ja perkeleellinen vahingon-ilo silmissään, ikäänkuin olisi hän iloinnut uhrinsa sieluntuskista. "Mitä minun on tekemistä sinun kanssasi?" huusi syvästi kärsivä, nähdessään hänet.

"Paljoa enemmän kuin ehkä luuletkaan", oli ilkkuva vastaus. "Sinä olet täydellisesti vallassani. Minun vallassani ovat rahasi" — ja Fulvius piti hänen nähtävissään Fabiolan kukkaroa — "maineesi, rauhasi, jopa henkesikin. Minun ei ole tarvis muuta kuin antaa vihjaus kristikumppaneillesi teeskentelystäsi, niin et kuuna päivänä uskalla astua heidän näkyviinsä. Minun ei ole tarvis muuta kuin päästää kimppuusi kaupunginprefektin poika, jolle äsken omistit niin imartelevia liikanimiä, niin seisot huomenna hänen isänsä tuomio-istuimen edessä ja olet kuoleva sen uskon puolesta, jonka olet pettänyt ja häväissyt. Corvinusta eivät pysty hillitsemään muut kuin minä. Oletko valmis nyt juopuneena pelarina hoipertelemaan Forumille ja esittämään itseäsi kristittynä?"

Ah, syvälle langenneella ei ollut rohkeutta seurata tuhlaajapoikaa parannuksen tiellä, niinkuin oli kulkenut tämän jälkiä synnin polulla, ja hänen tavallaan palata Isänsä tykö! Hän pysytteli muutaman aikaa sitkeästi vaiti; mutta Fulviuksella ei ollut aikomusta pysähtyä puolitiehen, vaan saattaa tehtävänsä perille asti. "No", alotti hellittämätön kiusaaja taasen, "oletko tehnyt valintasi? Tahdotko mennä kristittyjen luo tuossa tilassa vaiko Forumille huomenna?"

"En kumpaakaan", vastasi Torkvatus allamielin.

"Mitä sinä sitte aiot?" kysyi kiusaaja edelleen, ikäänkuin lävistäen kidutettua haukankatseellaan.

"Kaikki mitä tahdot, ei vaan sitä mitä äsken ehdotit", ähkyi onneton.

Fulvius oli saavuttanut sen, mihin oli pyrkinyt. Äkkiä muuttui hän käytökseltään vallan toisellaiseksi. Suurimmalla ystävällisyydellä koki hän nyt rohkaista uhriaan ja lupasi, ettei häneltä tulisi mitään puuttumaan; rahojakin hän saisi, millä pelata, jos hän antautuisi Fulviuksen johdettavaksi. Ja vähän emmittyään hän lausui julki, mitä hän odotti ja vaati vastapalvelukseksi. Mitä se sitten oli? Fulvius esitti vaatimuksensa niin selvästi ja täsmällisesti, ettei sitä käynyt väärin ymmärtäminen tai mitenkään muuksi selittäminen. "Nouse huomenna varhain ja liiku vapaasti ystäviesi seurassa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Mutta kerro minulle tyystin kaikki mitä näet, äläkä salaa mitään!" Niin sanat kuuluivat.

"Siis, kavaltajaksiko minun on rupeaminen?" oihki Torkvatus.

"Nimitä sitä miksi tahdot, sillä joko on sinun suostuminen siihen, tai odottaa sinua kuolema, pitkällinen kuolo. Saat valita! Mutta kiiruhda! Corvinus kuuluu kärsimätönnä astelevan tuolla edestakaisin".

"Kuolla en tahdo! Ennemmin mitä hyvänsä muuta!" kuului oihkiva vastaus.

Eipä ollut Fulviuksen helppo saada Corvinusta rauhoittumaan, vihan ja viinin villitsemä kuin hän oli. Vanhaa opettajaa kohtaan kytenyt viha, jonka kaikki muut hommat jo olivat saaneet melkein unhottumaan, leimahti taasen hänessä ilmi; hän himoitsi kostoa. Fulvius sai hänet rauhoittumaan lupaamalla ottaa tarkkaa selkoa vihatun asuinpaikasta, ja lopulta onnistui hänen saada pidätetyksi ystäväänsä malttamattomasta väkivallan teosta.

Corvinuksen lähdettyä suuttuneena kotiansa, meni Fulvius takaisin Torkvatuksen luokse. Saadakseen tietää, missä hän asui, tarjoutui Fulvius saattamaan häntä kotiin. Hän tapasi uhrinsa säälittävässä tilassa. Häpeä, katumus, itsensähalveksiminen, viha itseään ja viettelijöitään kohtaan, luopion lohduttomuus, hyljätyn epätoivo — kaikki nämä tunteet riehuivat kuni mustina aaltoina hänen sielussaan. Jaksamatta enää pysyä jaloillaan, oli hän laskeunut lepotuoliin ja äänekkäästi voihkien kätkenyt polttavat kasvonsa jääkylmiin käsiinsä. Semmoisena tapasi Fulvius hänet ja, herättääkseen hänen huomiotaan, pani hän kätensä onnettoman olkapäälle. Mutta tämä kavahti seisoalleen ja huudahti: "Olisiko tämä Kharybdis?"

Yhdeksäs Luku.

Katakombit.

Oli eräs ilta lokakuun lopulla, kun muuan nuorukainen, hyvin kääriyneenä levättiinsä, kulki Suburra nimisen kaupungin-osan ahtaita katuja. Tämä kaupungin-osa eroaa silmiinpistävästi siitä osasta Roomaa, missä huoneustot ja palatsit todistavat asujanten ääretöntä rikkautta, jota vastoin Suburrassa asuu suurimmaksi osaksi vain köyhää kansaa. Ystävämme Pankratius — hän se näet oli ei näyttänyt tarkoin tuntevan tätä kaupungin-osaa, mutta pitkän etsimisen jälkeen hänen silmänsä keksi pienen talon, joka tässä köyhässä seudussa erottautui muista siisteytensä tähden. Hänen arvelunsa, että tässä sen pitäisi olla, näyttäytyi todeksi, kun kunnian-arvoinen vanhus, Diogenes nimeltä, aukaisi oven vastaukseksi hänen koputukseensa. Me tunnemme tämän äijän samaksi, joka oli ovenvartijana almunjako-tilaisuudessa jalon Agneen vanhempain kotitalossa. Hänen pitkät, hopeanvalkoiset hiuksensa riippuivat alas hartioille, ja surumielisen juhlallinen totisuus lepäsi hänen rauhaisilla kasvoillaan; hänen muodonpiirteensä ilmaisivat hänen oleskelevan enemmän kuolleitten kuin elävien parissa. Ja niin olikin asian laita. Hän ei ollut vain tavallinen karstakiven-hakkaaja, vaan oli hänelle kristitty seurakunta myös uskonut "fossorin" (haudankaivajan) toimen katakombeissa. Hänen poikansa Majus ja Severus, molemmat voimakkaita, nuoria miehiä, auttoivat isää uskollisesti. Heidän toimenaan oli pitää kunnossa niitten hautoja, jotka katakombeissa olivat saaneet viimeisen leposijansa, noissa maan-alaisissa kaivoskäytävissä, missä he monta kertaa eläissään olivat virvoittaneet ja vahvistaneet itseään Jumalan sanalla ja sakramenttien nauttimisella sekä uskovaisten yhteydellä, ja minne he olivat paenneet vainoojain käydessä hävityssotaa heitä vastaan.

Katakombit olivat kristittyjen hautapaikkana. Sen ilmaisee jo sana katakombi, joka merkitsee makuusija, lepopaikka. Tuo merkillinen, laajalle haarautuva maan-alaisten käytäväin ja holvien labyrintti, joka n.k. karstakiveä — eräs pehmeä hiekkakivi — kaivamalla oli muodostunut Rooman alle ja ympärille, oli ikäänkuin vartavasten aiottu sorrettujen kristittyjen kokous- ja hautauspaikaksi. Sittenkuin Konstantinus Suuri v. 325 kääntyi kristinuskoon, lakkasivat katakombit olemasta hautauspaikkana; mutta sen sijaan käytettiin niitä vielä pitkät ajat marttyrien muistopäiväin viettoa varten. Mieltäkiinnittävin ja laajuudelleen suurin on Calixtuksen katakombi Via Appian varrella. Ylt'ympäri seiniä on hautoja, joihin ruumiit pantiin koville kivialustoilleen. Haudat suljettiin yksinkertaisella paadella, johon taidokkaasti piirrettiin vainajan nimi ja ikä ja sen viereen sopiva lauselma tai vertauskuvallinen merkki, esimerkiksi viiniköynnös tai palmunoksa, usein myös kala, tai kalan kreikankielinen nimitys.

[Alkukirjaimet kreikankielisessä lauseessa: Iesus Christos, Theu Yios Soter (Jeesus Kristus, Jumalan poika, Vapahtaja) muodostavat yhteenpantuina sanan Ichtys, joka merkitsee "kala". Tätä sanaa, samoin kuin kalan kuvaa käyttivät kristityt sentähden useasti ainoastaan heille tunnettuna uskonmerkkinä.]

Molemmin puolin sydämellisesti tervehdittyä esitti Pankratius äitinsä asian, nimittäin että vanha haudankaivaja saapuisi jalon Lucinan luo keskustelemaan hänen kanssaan hautapaikasta, sanoi nuorukainen miellyttävällä, herttaisella äänellään: "Ja nyt, rakas Diogenes, tahtoisin minäkin pyytää sinulta erikoista suosion-osotusta".

"Suosion-osotusta minulta?" kysyi ukko ihmeissään. "Ja se olisi?"

"Että sinä, joka niin tyystin tunnet maanalaisten käytävien kaikki koukerot, ottaisit saattaaksesi minua ja kahta kristittyä ystävääni niitten halki. Tahtoisin mielelläni tulla paremmin tuntemaan nuo pyhät kryptat, joissa pyhien marttyriemme luut lepäävät. Ne kaksi nuorukaista, jotka äskettäin otettiin kirkkomme yhteyteen, sanovat haluavansa samaa. Toinen heistä on Tiburtius, entisen kaupunginprefektin, Chromatiuksen poika, toinen on nimeltään Torkvatus".

"Torkvatus?" toisti Severus. "Luuletko voivasi luottaa häneen?" Mutta Diogenes, joka huomasi tämän epäilyksen saattavan jalon nuorukaisen hieman pahoilleen, arveli, että kun Torkvatus tuli semmoisen miehen seurassa kuin Pankratius, niin oli se riittävänä takeena nuoren miehen mielenlaadusta.

"Kyllähän minun täytyy tunnustaa", huomautti Pankratius, "että tunnen häntä vähemmin kuin Tiburtius ystävääni. Kuitenkin näyttää hän olevan hyvin mieltynyt laitoksiimme, ja minä uskon, että hänen kristillisyytensä on täyttä totta. Mistä johtuvat arvelusi, Severus?"

"Palatessani katakombeilta pistäysin tänä aamuna Caracallan kylpylaitokseen", aloitti Severus. Mutta Pankratius nauraen puuttui hänen puheeseensa: "Vai käyt sinä niin ylhäisissä huvipaikoissa?" "Eipä juuri niinkään", oli vastaus, "mutta sinä et kai ole kuullut, että Cucumio, kapsarius (henkilö, joka otti huostaansa kylpijäin vaatteet), ja hänen vaimonsa nyttemmin ovat kristittyjä. Juuri parhaallaan hommaavat he itselleen hautaa Calixtuksen katakombissa. Minä kävin heille näyttämässä heidän hautapaateensa aiottua nimipiirrosta, jonka Majus on kyhännyt. Hämmästyin tavattomasti, kun tänä varhaisena hetkenä satuin suuren rakennuksen etäisessä nurkassa huomaamaan Torkvatuksen kiintyneenä vilkkaaseen keskusteluun nykyisen kaupunginprefektin pojan, tuon saman Corvinuksen kanssa, joka jonkun aikaa sitten rammaksi tekeytyneenä oli pujahtanut köyhien joukkoon, kun tuntemattoman hyväntekijämme lahjoja jaettiin. Onko kumma, jos hän semmoiseen aikaan nähtynä semmoisessa seurassa, tuntuu minusta epäiltävältä?"

"Mutta siitähän ei ole kauan kuin Torkvatus tuli kristityksi", vastasi Pankratius. "Hänen vanhat tuttavansa eivät kenties vielä sitä tiedä. Toivokaammehan parasta!" Sen jälkeen lausui hän hyvästit tuolle kunnian-arvoisalle äijälle, jonka molemmat pojat tarjoutuivat saattamaan nuorta patriisia pahamaineisen kaupunginosan läpi. Sydämellisesti kiittäen tämä vastaanotti ystävällisen tarjouksen, ja seuraavana päivänä saapui hän määrättyyn aikaan, seurassaan nuo äskenmainitut nuorukaiset, sovitulle yhtymäpaikalle katakombien suulla. Siinä odotti vanha haudankaivaja vanhimman poikansa kanssa pienen seurueen tuloa.

Seuraten kokenutta saattajaa kulkivat he pitkän gallerian halki, jossa Diogenes tuon tuostakin pysähtyi, näyttääkseen heille erittäin tärkeitä paikkoja ja antaakseen selityksiä niistä. Kun hän vihdoin kääntyi oikealle, katseli Torkvatus tähystellen ympäriinsä ja kysyi näennäisen viattomasti: "Montakohan tienristeystä olemme mahtaneet sivuuttaa, ennenkuin pääsimme tämän pääkäytävän päähän?"

"Koko monta", vastasi Severus kuivasti.

"Ehkä kymmenen tahi kaksikymmentä?"

"Saattaa olla. En minä ole niitä lukenut", oli vastaus.

Torkvatus ei sillä kuitenkaan antanut tuketa suutaan, vaan jatkoi vähän ajan perästä kyselyään.

"Mistä saattaa tuntea oikean tien?" kysyi hän ja pysähtyi samassa näennäisesti ilman tarkoitusta kulmassa olevan pienen komeron ääreen. Severuksen terävä, valpas silmä kuitenkin huomasi, että epäluulon-alainen teki merkin hietaan. "Tule, tule", huusi hän Torkvatukselle, "muuten kadotamme toiset näkyvistämme! Pienet komerot, jotka näet joka kulmassa, ovat lamppuja varten. Mitä meihin tulee, ovat tämän kuolleen kaupungin käytävät ja soukerot meille yhtä tutut kuin teille kadut sen yläpuolella olevassa kaupungissa".

Useita näitä pieniä savilamppuja, jotka näyttivät erittäin katakombeja varten tehdyiltä, on sittemmin löydetty sieltä. Niitten mainitseminen näytti Torkvatukseen tekevän miellyttävän vaikutuksen. Mutta siihen hän ei kuitenkaan vielä tyytynyt, vaan luki kulmat ja pysähtyi ehtimiseen, painaakseen muistiinsa erinäisiä kohtia. Severus vartioi häntä kuitenkin haukan silmin. Pojan suureksi suruksi kiinnitti pahaa aavistamaton isä nuorten miesten huomion erääseen hautaan lähellä suurempaa huonetta, johon tavallisesti kokoonnuttiin jumalanpalvelusta pitämään, ja jonka avulla tämä maanalainen templi oli helposti löydettävissä.

Severuksen epäilykset Torkvatuksen suhteen lisääntymistään lisääntyivät, ja estääkseen kaikkia turmiollisia seurauksia poisti hän hetikohta kaikki merkit, jotka vakooja oli tehnyt eri nurkkiin. Mutta hän ei rajoittunut ainoastaan tähän, vaan tukkesi lisäksi veljensä avulla templiin vievän tien ja piti huolta siitä, että jumalanpalvelukseen kokoontuville kristityille annettiin ajoissa tieto siitä uudesta tiestä, jota myöten päästiin templiin.

Täten maan alla harhailtuamme palaamme jälleen päivän valoon ja poikkeamme tielle, joka ei vienyt Roomaan, vaan ihanaan Campaniaan, jota muuan vanha kirjailija kutsuu "onnelliseksi, siunatuksi Campaniaksi". Mutta nuori patriisitytär, jonka kohtaamme siellä, kaiken sen ympäröimänä, mitä talo rikkaudessa ja hauskuudessa voi tarjota, ei näyttänyt niinkään onnelliselta, vaan olivat hänen levottomat, rauhattomat kasvonsa ikäänkuin tuon kuvauksen suorana vastakohtana. Mikä sitten oli syynä tähän sisälliseen rauhattomuuteen, jota oli mahdoton salata?

Fabiolan, tuon oppineen filosoofin käsittämättäkin oli Jumalan Henki, joka ei jätä ketään ihmistä koskematta, alkanut työnsä hänessäkin. Hänen aavistamattansakin, miten, oli tämä Henki "alkanut nuhdella häntä synnin tähden ja vanhurskauden tähden ja tuomion tähden", vaikkapa ei muussa tarkoituksessa kuin todistaakseen hänelle hänen olevan syntisen. Hän oli lukemistaan lukenut sitä värsyä, jonka hän sattumalta oli saanut keralleen Chromatiuksen huvilasta, mutta ei siinä kyllin. Kaikesta vastahakoisuudestaan huolimatta oli hän tuntenut itsessään yhä voimakkaammin kytevän halun lukea sitä pergamenttikääryä, jonka ystävävanhus oli antanut hänelle lahjaksi. Vaikka suurin osa oli hänelle käsittämätöntä, niin eikö hän jo tämän kirjoituksen ensi luvusta saanut oikean kuvan pakanuudessa vallitsevista paheista ja kauhistuksista? Mutta — mitäs sanoja nämä ovat: "Sillä ei ole yhtään erotusta, sillä kaikki ovat syntiä tehneet eikä heillä ole mitään kerskattavaa Jumalan edessä. He tulevat ilman ansiotansa vanhurskaiksi, hänen armostansa, sen lunastuksen kautta, kuin on Jeesuksessa Kristuksessa; jonka Jumala on armon-istuimeksi asettanut, uskon kautta hänen veressänsä, osoittaaksensa sitä vanhurskautta, kuin hänen edessänsä kelpaa, edelläkäyväisten syntein anteeksi antamisen kautta, joita Jumala kärsinyt on". — Sillä kaikki ovat syntiä tehneet, myös hänkin, joka seisoi muita ylhäisiä henkilöitä niin paljoa korkeammalla hyvien avujen ja siveellisen puhtauden puolesta! Oi, kuinka tämä ajatus kuohutti hänen sisällään asuvaa ylpeyttä, kuinka harmistuneena hän heitti luotaan kirjoituksen — seuraavassa tuokiossa jälleen tarttuakseen siihen ja jatkaakseen lukemistaan ja ajattelemistaan.

Valtijattaren sisällinen levottomuus ja mielenliikutus ei tietysti jäänyt uskolliselta Syralta huomaamatta. Kaiketi arvasi hän suunnilleen syynkin siihen, mutta hän vaikeni järkevästi ja rukoili sitä enemmän. Muutamien päivien perästä, jäätyään kahden kesken Fabiolan kanssa, levitti tämä mitään virkkamatta pergamentin hänen eteensä ja tarkasti häntä sitten jännittyneellä odotuksella. Oi, kuinka tämä näky saattoi kristityn palvelijattaren sydämen tykyttämään! Kuinka kalliit hänelle olivat nuo äsken esitetyt värsyt 3:nnesta luvusta, joihin Fabiola kysyvin katsein osoitti!

"Minulle annettiin tämä kirjoitus lähtiessäni Chromatiuksen luota", aloitti Fabiola hetken vaitiolon jälkeen. "Sanoja en kyllä käsitä, mutta eivät ne sittenkään anna minulle rauhaa. Sano minulle, Syra, mitä tämä, sillä kaikki ovat syntiä tehneet, merkitsee? Et kai sinä kumminkaan pitäne itseäsi niihin kuuluvana?"

Kristityn nöyrä vastaus tuli kokonaan toisellainen kuin Fabiola oli odottanut. Että kukaan ei ole pyhä tahrattoman, puhtaan, pyhän Jumalan edessä, ei yksikään, ei siis hänkään, tuo köyhä orja parka, se oli tuon siveellisesti ylpeän roomalaisnaisen mielestä kovin outoa ja töykeätä, ja vielä oudompi oli hänestä se väitös, että Jumala ei katso ihmisen muotoa, vaan katsoo sydämeen, etteivät ainoastaan ensimäisessä luvussa luetellut tekosynnit ole hänelle kauhistus, vaan kaikki synnilliset ajatukset ja himotkin, jotka sydämestä lähtevät. Syra olisi ilomielin puhunut enemmänkin siitä, mitä hänen sydämensä oli täynnä, Jumalan ainosyntyisestä Pojasta, syntisten Vapahtajasta, joka antaa meille kaikki syntimme anteeksi ja auttaa meitä kaikista vioistamme, olisi puhunut lunastuksesta hänen verensä kautta, mutta Fabiola keskeytti hänen puheensa. "Oo, Syra", lausui hän liikutettuna, "millaisiin pohjattomiin syvänteisiin ja samalla millaisiin huimaaviin korkeuksiin sinä minua johdat? Lopeta siihen, minä en kykene tajuamaan tätä!"

"Kuinka mielelläni johdattaisinkaan sinut siihen, kallis valtijattareni", vastasi orja, osoittaen säteilevin silmin viidennen luvun ensimäistä värsyä, "näitten sanojen autuaalliseen tuntemiseen: 'Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!'"

Ryhtymättä sillä kertaa laajemmin näitä asioita käsittelemään, teki Fabiola Syralle antamansa merkin kautta ymmärrettäväksi, että hän halusi olla yksin. Heti kuin Syra, viittausta totellen, oli poistunut, otti Fabiola esiin lempiteoksensa, osaksi hankkiakseen itselleen huvia, osaksi löytääkseen niistä vastanäytteitä niille totuuksille, jotka niin voimallisesti olivat vallanneet hänen mielensä. Mutta kuinka typeriltä ja pintapuolisilta hänestä tänään tuntuivat noitten suurten, pakanallisten ajattelijain teokset! Hän tunsi itsensä niin peräti kyllästyneeksi niitä selaillessaan, että hän viimein tuskastuneena heitti ne luotaan. Alinomaa veti halunsa häntä jälleen tutkimaan kristittyjen teoksia. Mutta kauan vielä kesti, ennenkuin usko pääsi voitolle järjestä, kunnekka vihdoin sana rististä ei ollut hänelle enää hulluus, vaan Jumalan voima.

Kymmenes Luku.

Eräs kokous keisarin palatsissa.

Kristittyjen vaino oli jo raivonnut joitakuita aikoja itäisessä maailmassa Diokletianuksen ja Galeriuksen hallituksen aikana; julistus sen alkamisesta läntisessäkin osassa valtakuntaa oli jo Maksimianuksen käsissä. Sen tarkoituksena ei ollut ainoastaan kristin-uskon sortaminen, vaan sen täydellinen hävittäminen. Ei yhtäkään sen tunnustajista saanut säästää. Ensiksi oli käytävä käsiksi rikkaisiin ja ylhäisiin; sen jälkeen oli määrä saattaa köyhiä ja alhaisia joukottain telotettaviksi. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin, että nuo erilaiset välikappaleet saatettiin toimimaan yksimielisesti toinen toisensa apuna, ja että kaikkia keinoja käytettiin täydellisen menestyksen hankkimiseksi. Tavan, millä keisarillinen käsky oli saatettava julki, piti antaman iskulle vielä hirvittävämmän leiman.

Tämä syy oli saattanut verenhimoisen keisari Maksimianuksen seuraamaan neuvonantajainsa kehoitusta ja pitämään julistusta salassa niinkauan, kunnes se voitiin yksin ajoin saattaa tiedoksi kaikissa läntisen valtakunnan maakunnissa. Siitä johtui, että turmiota tuottava ukkospilvi uhkaavana häälyi jonkun aikaa uhriensa päitten yllä, purkautuaksensa sen jälkeen äkisti niitten päälle peloittavalla ankaruudella.

Vihdoinkin marraskuussa samana vuonna kutsui Maksimianus Herkuleus yhteen kokouksen, missä oli lopullisesti päätettävä mihin keinoihin ja toimenpiteisin nyt olisi ryhdyttävä. Korkeimmat hovi- ja valtion-virkamiehet oli kutsuttu ottamaan osaa kokoukseen. Päähenkilö, kaupunginprefekti, oli tuonut mukanaan poikansa Corvinuksen ja esittänyt hänet erään aseellisen vahti-osaston päälliköksi. Tämän osaston oli prefekti muodostanut kristittyjen tuimimmista vihamiehistä; ne olivat miehiä, joista hän tiesi, että he säälimättömällä raivokkuudella hakisivat ilmi kristittyjä ja jättäisivät heidät pyövelin haltuun. Sicilian, Italian, Espanjan ja Gallian maaherrat olivat niinikään läsnä, vastaanottaakseen toimi-ohjeita. Sitä paitse otti monta filosoofia osaa tähän kokoukseen, niitten joukossa tietysti vanha tuttumme Calpurnius. Lisäksi oli paljo pappeja saapunut suuren valtakunnan kaikista osista anoaksensa niin ankaraa vainoa kuin suinkin.

Niinkuin tiedämme, sijaitsi palatsi, jossa keisari tavallisesti piti asuntoa, Palatinon kukkulalla. Mutta paitsi tätä oli Roomassa vielä toinenkin, jota Maksimianus etupäässä käytti residenssinään. Tämä palatsi oli Coeliumin kukkulalla ja tarjosi näköalan, jolla ei edes Roomassakaan ollut vertaistaan. Ei niin, että tuo ihana ympäristö erikoisesti olisi viehättänyt Maksimianusta, — ei suinkaan — hänen mielestänsä oli linnan oivallisilla rakennuksilla paljon suurempikin lumousvoima. Kenties oli hän valinnut tämän palatsin senkin tähden, että hän täältä käsin mukavimmin saattoi harjoittaa suden- ja metsäkarjun-pyyntiään. Syntyisin Slavonian Sirmiumista, oli hän siis roomalaisen käsityskannan mukaan barbaari. Hän polveutui jokseenkin alhaisesta suvusta, ja oli pelkästään onnen suosima soturi, vailla sivistystä tai muita huomattavia henkisiä ominaisuuksia, varustettu miltei yksinomaan jättiläisvoimalla, jonka tähden hänellä syystä oli lisänimenä Herkuleus. Hänet oli toinen barbaari, keisari Diokletianus, pukenut purppuraan. Itara ja samalla tuhlaavainen, kuten tämäkin, altis mitä inhottavimpiin rikoksiin ja paheisiin, hillittömien intohimojen mies, hän niinkuin Diokletianuskin, oikeuden ja ihmisyyden tuntoa ja mieltä vailla, — sellaisena oli tämä peto alati sortanut tahi tuhonnut kaikkia, jotka olivat seisoneet hänen tiellään. Ihmekö siis, että toiveet odotettavissa olevasta verenvuodatuksesta herättivät hänessä iloa, että hän tervehti sitä otollisena vaihetuksena arkielämän yksitoikkoisuuteen? Jättiläiskokoinen olio, jolla oli heimonsa tunnetut kasvonpiirteet, keltainen vanukkeinen tukka, epävakaisesti vilhuvat silmät, joissa kuvastui ilkeyttä, siveettömyyttä ja raakuutta — eikö semmoinen ilmiö ollut omiaan synnyttämään pelkoa ja kauhua jokaisessa, ken joutui yhteyteen tämän keisarin kanssa, joka oli Rooman viimeisiä, raivoavia hirmuvaltijoita? Ja onko oudoksuttava, jos Maksimianus, semmoinen kuin hän oli, vihasi kristin-uskoa ja sen pelkkää nimeäkin?

Turvatakseen tämän kirjavan kokouksen keskustelujen salassa-pitoa keisari uhkasi kuolemanrangaistuksella jokaista, ken niistä toiselle jotakin kertoi. Salin ylisessä päässä, keskellä avuliaita neuvon-antajiaan, jotka muodostivat puolikehän hänen ympärillään, istui keisari upeasti koristetulla norsunluisella istuimella. Joukko henkivartioston valiomiehiä oli asetettu ovelle vahtiin. Sebastianus, heidän päällikkönsä, kuunteli tarkkaavasti kaikkea mitä salissa puhuttiin.

Kohteliaisuudesta osoitettiin jonkinlaista huomiota uskontoa kohtaan, mikä ilmeni siinä, että papit olivat ensimäiset, jotka saivat puheenvuoron. Eivätkä nämä suinkaan olleet leppyisällä mielellä. Muuan valitti äärettömiä tappioita, toinen kertoi maanjäristyksestä, joka oli saattanut hirveätä tuhoa hänen paikkakunnallaan; muuan vielä esitti, kuinka barbaarit uhkasivat valtakunnan pohjoista rajaa samalla kuin rutto raivosi etelässä j.n.e. Kaikissa näissä tapauksissa oli oraakeli selittänyt, että kristityt olivat syynä siihen; suvaitsevaisuus, mikä oli tullut heidän osakseen, oli herättänyt jumalien vihan. Jotkut jumalat olivat palvelijainsa suureksi suruksi ilmoituttaneet oraakelin kautta, ett'eivät he tästä lähin vastaisi mihinkään kysymyksiin, ennenkuin vihatut natsarealaiset olivat hävitetyt; olipa Delfoin suuri oraakeli arvelematta ilmoittanut, että se oikea [salamielinen nimitys ylijumala Jupiterista, kaikkien oraakelien päämiehestä] oli kieltänyt jumalia puhumasta.

Pappien jälkeen nousi puhujia filosoofien riveistä. Maksimianuksen oli vaikea salata, kuinka suuresti nämä pitkät mahtipontiset puheet häntä rasittivat, mutta kun hänen kanssahallitsijansa idässä oli pitänyt samallaisen kokouksen, katsoi hän sopivaksi antaa päiväjärjestyksen mennä menojaan.

Tuota tavan-omaista parjausta tervehdittiin myrskyisillä suosion-osoituksilla, vaikka sitä jo ennenkin oli kuultu tuhannen ja kymmenenkin tuhatta kertaa. Puhujat olivat nähtävästi viettyneet itsekin uskomaan todeksi noita kristittyjen inhottavista rikoksista sepustettuja valheita; heidän tarkoituksiinsa näet soveltui niin hyvästi moisen parjauksen levittämisellä kiihoittaa kansan vihaa jumalten halveksijoita kohtaan.

Lopuksi esiintyi eräs puhuja, joka suurissa määrin voitti kaikki edeltäjänsä. Hänen puheensa kävi aivan toisentapaisessa äänilajissa. Sanoen perinpohjin tutkineensa kristittyjen kirjoituksia, piti hän mahtipontisen puheen tämän uppiniskaisen kansan historiasta. Jo ikivanhoista ajoista olivat sen esi-isät olleet tunnetut valtion ja hallituksen levottomina vihollisina, ja johtui tämä siitä, että he täydellisesti antautuivat Jumalansa kunnianhimoisten pappien johdettaviksi. Muuan kuningas Saul, myös Paavaliksi nimitetty, oli säästänyt erään vangiksi joutuneen kuningas paran hengen; tämä oli nimeltään Agag — mutta papit olivat kuitenkin tuottaneet tämän onnettoman esiin ja käskeneet hakata hänet kappaleiksi.

"Ja vielä tänäkin hetkenä", jatkoi puhuja, joka ei ollut kukaan muu kuin tuo tunnettu Calpurnius, "ovat kristityt yhtä vaarallisia vihollisia keisarille ja valtakunnalle. Jos heillä olisi valta, niin he pappiensa johdolla kukistaisivat koko Rooman valtakunnan, eivätkä arastelisi uhata jumalallisten keisariemme pyhiä päitäkään".

Puhujan lausuttua viimeisen väitöksensä tunki kauhun huuto kautta salin, mutta se tukahtui kohta, kun keisari aukaisi suunsa puhuakseen. Vaikka hän puhuikin jylseällä, kaakottavalla äänellä, alhaisin sanoin ja vieraanvoittoisella murteella, otettiin hänen puheensa kuitenkin vastaan suunnattomalla mieltymyksellä. Hän vihasi noita muukalaisia, jotka, hallituksesta riippumattomina, itse valtakunnan keskuksessa vaativat itselleen omintakeista uskontomuotoa eivätkä tahdo tunnustaa häntä, keisaria, korkeimmaksi auktoriteetikseen. Hän ei suostunut jakamaan valtaansa kenenkään kanssa, vaan tahtoi yksin pitää hallitusohjat kädessään. Se oli sisällyksenä keisarin puheessa, jonka jälkeen hän kääntyi Tertulluksen puoleen ja jatkoi: "Prefekti, sanoithan, että sinulla oli joku ehdotettavana, joka voisi johtaa niitä toimia, joihin aiomme ryhtyä, ja säälimättä vainota pettureita".

"Hän on tässä, keisarillinen herrani", vastasi puhuteltu ja talutti Corvinuksen keisarillisen valtaistuimen portaiden eteen. Suositeltu johtaja polvistui keisarin eteen, joka kumminkin ratkesi tylkeään nauruun, tarkasteltuaan polvillaan olijaa terävin katsein. "Kunniani kautta", aloitti hän nauraen, "luulisinhan tuon tuossa olevan ikäänkuin sitä varten luodun. Muutoin, prefekti, en olisi luullut, että sinun poikasi on tuommoinen rumannäköinen kuotus. Mutta toivoakseni hän on juuri se, jota me tarvitsemme: tunnoton, leppymätön veijari läpikotasin".

Sen jälkeen kääntyi hän Corvinuksen puoleen, joka, kasvot tulipunaisena kiukusta ja tuskasta yhä vielä odotti polvillaan: "Kavahda itseäsi, poika! Sinun on täällä vilpittä liikkuminen! Minä en rakasta puolinaista työtä, enkä hutiloimista. Minä maksan hyvästi, milloin asioitani kunnollisesti toimitetaan, mutta maksan yhtä hyvästi, jos niitä ei toimiteta mielikseni. Mene nyt, mutta pane mieleesi se: että pienistä virheistä vastaat selkänahallasi, suuremmista vastaat päälläsi! Liktorien fasces eivät sisällä ainoastaan raippoja vaan myös kirveitä!"

Kun keisari sen jälkeen nousi, lähteäkseen pois, niin hän näki Fulviuksen, joka hoviurkkijana myös oli kutsuttu kokoukseen, mutta joka oli asettunut niin loitolle kuin mahdollista. "Tules tänne, oiva itämaalaiseni", huusi hän urkkijalle, "astu lähemmä!"

Fulvius totteli, silminnähtävästi ylen hyvillään, mutta povessaan tunne, kuin olisi hänen ollut lähestyminen tiikeriä, jonka häkki tarjosi epäilyttävää suojaa. Olihan hän hamasta alusta huomannut, että hänen oleskelunsa Roomassa ei ollut keisarille mieleen — syystä mistä, sitä hän ei tiennyt. Oliko se ehkä siitä, että Maksimianuksella oli jo kyllin urkkijoita ja suosikkeja elätettävänä eikä sen vuoksi suopein silmin nähnyt, että Diokletianus lähetti hänelle yhden uuden lisäksi? Vai oliko ennemmin syynä se, että hän tuossa kutsumatta tulleessa muukalaisessa huomasi urkkijan, joka oli lähetetty Nikomediasta pitämään häntä itseään silmällä ja salaa ilmoittamaan Diokletianukselle kaikki, mitä hän hovissa näki ja kuuli? Oli miten oli Maksimianuksen täytyi kärsiä tuota vihattua ja käyttää häntä palveluksessaan.

Corvinuksen teki hyvää kuulla, kuinka hänen hieno, liukasteleva toverinsa joutui julkisessa kokouksessa keisarin yhtä kovan ja raa'an kohtelun alaiseksi kuin hän itsekin. "Älä ensinkään tekeydy hurskaan näköiseksi", virkkoi raaka julmuri edessään nöyrästi polvistuneelle palvelijalle. "Minä en vaadi liehakoivia hymyilyjä, vaan tointa. Olet tullut tänne reimana salaliiton-onkijana, joka kykenisi hillerin tavoin karkoittamaan salaliittolaiset pesistään tai imemään mehun heidän munistaan minun hyväkseni. Rahoja en ole antanut sinulta puuttua, voidaksesi harjoittaa tointasi, mutta mitään tuloksia en ole vielä nähnyt. No niin, kristittyjen vainoomisessa on sinulla nyt runsas saalis tarjona. Näytä siis vihdoinkin, mihin kykenet! Sinä tunnet tapani. Katso terävästi eteesi, ellet tahdo nähdä jotakin vielä terävämpää edessäsi! Tuomittujen omaisuus tulee jaettavaksi syyttäjien ja valtiorahaston kesken, ellei minulle satu erinäisiä syitä ottaa se kokonaan takavarikkoon. Nyt saat mennä!" Fulvius lähti, ollen samaa mieltä kuin useimmat läsnäolijoista, että nuo "erinäiset syyt" tulisivat ylimalkain osoittaumaan säännöksi.

Yhdestoista Luku.

Suruhuoneesta huvilalle.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuin Fabiola oli palannut maatilaltaan, lähti Sebastianus hänen asunnolleen, ilmoittaakseen niin hellävaraisesti kuin mahdollista talon tyttärelle, mikä vaara häntä uhkasi hänen mustan orjattarensa puolelta. Olemme jo huomanneet, että niistä monista nuorista miehistä, jotka kävivät hänen isänsä talossa, Sebastianus yksistään oli saavuttanut hänen kunnioituksensa. Ja hän oli sen kyllä ansainnutkin. Hän osoitti olevansa niin suoravainen ja jalomielinen, niin urhoollinen ja vaatimaton, niin lempeä ja ystävällinen puheissa ja teoissa, ja niin vieras itsekkyydelle. Lyhyesti sanoen, korkea jalomielisyys ja yksinkertaisuus, suuri viisaus ja käytännöllinen järkevyys olivat niin täydellisesti yhdistyneinä hänen luonteessaan, että hän Fabiolan silmissä näytti tosi miehekkyyden ja hyveiden ihanteelta. Ei kummaa siis, jos Fabiolan sydän tykytti melkein kuultavasti, kun ilmoitettiin, että Sebastianus halusi puhua hänen kanssaan kahden kesken. Mitä saattoi Sebastianuksella olla hänelle sanomista? Hänen salaiset arvauksensa saivat uutta tukea, kun Sebastianus, kohteliaasti anteeksi pyytäen, että oli rohjennut tulla hänen luokseen, hymyten lisäsi miten syvästi hän valitti sitä seikkaa, että hän oli pakotettu lisäämään Fabiolan kosijoitten suurta lukumäärää. Mutta kuinka haikeata Fabiolan oli selviytyä erhetyksestään, kuultuaan, että se oli tuo raaka, sivistymätön Corvinus, jota Sebastianus oli tarkoittanut. Olipa Fabiolan isäkin, joka muuten ei ollut mikään ylen suuri ihmis-tuntija, puhunut tyttärelleen Corvinuksesta, käyttäen hänestä lisänimiä, jotka eivät olleet imartelevia, eikä sen koommin enää koskaan ollut kunnioittanut häntä kutsuillaan.

Koska Sebastianus pelkäsi, joshan ei henkistä, niin kuitenkin fyysillistä vaikutusta Afran noitajuomista, katsoi hän velvollisuudekseen antaa Fabiolalle tietoa siitä sopimuksesta, minkä liittolaiset olivat tehneet, ja jossa Afralla oli tarkoituksena peijata itselleen niin paljon kultaa kuin suinkin Corvinukselta. Saatuansa Sebastianukselta sen hyväntahtoisen neuvon, että paras olisi ryhtyä varokeinoihin, lupasi Fabiola kieltää petollista velhonaista lähtemästä yöllisille retkille. Hän ei sentään uskonut Afran tarkoituksena koskaan olleen tehdä tuota luvattua pahaa, eikä hän myös peljännyt Afran halveksittavaa taitoa. Mutta häntä pistelyttä, että kaksi niin turmeltunutta ihmistä tahtoi ikäänkuin myydä hänet.

"Olen sinulle varsin kiitollinen huomaavaisuudestasi", lausui hän kääntyen Sebastianukseen, "sekä siitä hienotuntoisesta tavasta, jolla olet tämän varoituksen minulle antanut".

"Minä olen tehnyt vain velvollisuuteni, en muuta kuin mitä olisin tehnyt jokaiselle ihmiselle, kenen olisin tiennyt olevan vaarassa", kuului vastaus.

"Tarkoitat kaiketi ystävillesi", puuttui Fabiola äkisti puheeseen; "muuten pelkään, että saisit kuluttaa koko ikäsi hyviä töitä harjoittaen, joita ei kuitenkaan tunnustettaisi".

"Ja voisinko paremmin käyttääkään elämääni?" kysyi kristitty.

"Tuota et liene totta tarkoittaen lausunut, Sebastianus. Ojentaisitko auttavaisen kätesi sillekin, jonka tietäisit vihaavan itseäsi ja haluavan syöstä sinut turmioon?"

"Aivan varmaan niin tekisin. Jos Jumala antaa sataa ja aurinkonsa koittaa niin väärille kuin vanhurskaillekin, niin pitäisikö meidän köyhäin ihmislasten valita itsellemme joku toinen menettelyn peruste?"

Fabiolan hämmästys ei ollut vähäinen, kun hän kuuli nämä sanat. Nehän olivat samallaiset kuin ne, jotka hän oli lukenut pergamenttilehdestä, samallaiset kuin ne aatteet, jotka hänen orjattarensa oli omaksunut.

"Arvattavasti olet sinä oleskellut itämailla", alkoi hän vavahtaen, "ja olet kai siellä tutustunut tuommoisiin periaatteisiin. Minulla on palvelijatar, harvinaisen järkevä tyttö, joka vapaasta ehdostaan on jäänyt orjakseni. Hänkin on Aasiasta, ja hänellä on aivan samallaiset mielipiteet kuin sinulla. Niin kauniit kuin ne itsessään ovatkin, tuntuvat ne minusta mahdottomilta toteuttaa".

"Siksipä", jatkoi hän väkinäisellä iloisuudella, "en tahdo vaivata itseäni asioilla, joita on mahdoton saavuttaa. Mieluummin pidän yhtä epikuurolaisen kanssa, joka sanoo: 'Tämä maailma on juhla-ateria, josta minä kernaasti luovun, saatuani siitä kylläni, mutta en ennen. Tahtoisin lukea koko elämän kirjan alusta loppuun ja sitten rauhallisesti sulkea sen, luettuani viimeisen sivun'".

"Entä sitten?" vastasi Sebastianus, pudistaen päätään. "Mitähän jos uusi osa alkaisi siitä, mihin tämä osa päättyy sanalla 'kuolema', osa, jolla ei viimeistä sivua ensinkään ole — mitäs sitten? Mitäs sitten, jalo Fabiola, jos kuolemme niinkuin ne, joilla ei toivoa ole?"

"Toivoa?" vastasi Fabiola hämmästyneenä. "Ja kuitenkin, — minä ymmärrän, mitenkä sinä, urhoollinen soturi, saatat puhua noin. Meitä muita kuolema harvoin kohtaa äkkiarvaamatta; sinun sitä vastoin täytyy aina olla valmiina noudattamaan sen kutsua; se saattaa yllättää sinut moninaisella tavalla. Mutta seistessäsi vihollisen lukemattomien nuolien edessä, jotka lävistävät rintasi, ajattelisit varmaankin sotilaan hautaa, jota voiton merkeillä kaunistetaan, ajattelisit loistavia muistosanoja, jotka kuoltuasi osaksesi tulevat. Ei siis ihme, että toivehikkaana odotat elämän kirjasi loppua".

"Ei niin, jalo Fabiola. Tarkoitan päin vastoin kuolemaa, semmoisena kuin se saattaa kohdata kaikkein alhaisinta orjaa, raivoavan kuumeen tai hivuttavan taudin kautta. Minä tiedän sen tulevan kädestä, joka rakastaa minua, rakastaa vielä tämän elämän jälkeenkin; siksi käyn toivehikkaana sitä vastaan. Niinkuin epikuurolainen iloitsee, kun juhlasalin esirippu vedetään syrjään ja hän näkee rikkaasti koristetun pöydän loistavasti valaistuna ja komeasti puetut palvelijat, ruusuilla koristettuina; ja niinkuin morsian iloitsee, kun ylkä ilmoitetaan, joka on tullut rikkaine lahjoineen, viedäkseen hänet uuteen kotiinsa, — niin on sydämeni iloitseva, kun kuolema, missä muodossa tulleekin, avaa kultaiset portit ja valmistaa minulle pääsön uuteen, iankaikkiseen elämään. Olkoon kuolon viesti kuinka vakava ja kolkko, niin ilmoittaahan se hänen läheisyyttään, joka on taivaallisen kaunis".

"Ja ken on hän, josta sinä puhut?" kysäsi Fabiola innokkaasti. "Täytyykö siis kolkon kuolon viestin välttämättömästi käydä hänen edellään?"

"Näillä ruumiillisilla silmillämme saatamme tosin vasta jälkeen kuolemamme nähdä hänet", vastasi Sebastianus, "mutta — — —". Tässä hänet keskeytti orja, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä sisäänkäytävän luota ilmoitti, että lentoviesti oli saapunut Baiasta (lähellä Napolia oleva kylpypaikka, jossa kävi paljon kylpyvieraita). "Suo anteeksi, Sebastianus", sanoi Fabiola, kääntyen tribunin puoleen, ja käski sitten orjanaisen viipymättä laskea sanantuoja sisään.

Uupuneena, yltäänsä pölyssä, astui ratsumies sisään ja jätti sinetillä suljetun kirjeen odottavalle Fabiolalle, joka vastaanotti sen vapisevin käsin. Hänen hiljaiseen kysymykseensä: "Isältänikö?" kuului välttelevä vastaus: "Ainakin hänestä".

Fabiola aukaisi tuon vähäisen käärön, silmäsi sukkelasti läpi sisällyksen, päästi huudon ja olisi kaatunut lattialle, ellei Sebastianus olisi ehtinyt apuun. Laskettuaan Fabiolan hiljaa leposohvalle, jätti Sebastianus hänet palvelijain huostaan, jotka huudon kuultuaan heti olivat syöksyneet sisään. Vilkaus kirjeeseen oli ilmaissut hänelle kaikki: hänen isänsä ei ollut enää elävitten joukossa!

Pihalla Sebastianus tapasi pienen orjajoukon koolla ja sai heiltä lähempiä tietoja heidän herransa kuolemasta. Kirjeellä, jonka Fabiola Torkvatuksen kautta oli lähettänyt isälleen ennen tämän lähtöä Aasian-matkalle, oli ollut toivottu vaikutus. Fabius oli saapunut maatilalleen, viettääkseen siellä muutamia päiviä tyttärensä parissa. Hän oli ollut tavattoman lempeä, ja isän ja tyttären erotessa, oli kumpaisenkin mielessä liikkunut synkkä aavistus, etteivät he enää näkisi toisiansa. Fabiuksessa ei tätä synkkää mielialaa sentään kauan kestänyt. Baiassahan jo joukko nautinnonhaluisia ystäviä kärsimättömästi odotti hänen tuloaan. Liian kernaastikin vain hän suostui viipymään siellä muutamia päiviä kauemmin. Sill'aikaa piti hänen laivansa laitettaman valmiiksi ja varustettaman ruokavaroilla. Luonnollisesti ei siitä myöskään saanut puuttua paraimpia viinejä, joita Campaniassa voitiin saada. Mutta näytti kuin tuo onneton tällä kertaa ei olisi tuntenut mitään määrää nautinnonhimolleen. Kun hän eräänä päivänä ylellisen aterian jälkeen meni kylvylle, kohtasi hänet kylpyhuoneessa sydämenhalvaus ja neljänkolmatta tunnin kuluttua hän heitti henkensä. Koko hänen suunnaton rikkautensa jäi hänen ainoalle lapselleen. Juuri ennen lentoviestin lähtöä, oli ruumis balsamoitu ja päätetty viedä Ostiaan samalla laivalla, joka oli aiottu huvimatkaa varten Aasiaan.

Fabiolan ensi tuska oli syvä ja valtava. Monta päivää makasi hän pieniä väliaikoja lukuunottamatta tajutonna. Kun hän vihdoin heräsi tästä tilastaan, nousi hän tosin vuoteeltaan, mutta hänen kyynelettömät, tuijottavat silmänsä antoivat aihetta siihen pelkoon, että hän oli kadottanut järkensä. Sairaan luo kutsuttu lääkäri koeteltuaan kaikkea ryhtyi vielä viimeiseen keinoon: hän huusi kovasti sairaan korvaan: "Fabiola, tiedätkö, että isäsi on kuollut?" Tällä oli toivottu vaikutus: sairas vavahti, kaatui leposijalleen ja sai lievitystä kiihkeästä kyynelvuosta. Ääneen nyyhkien hän huusi isää ja puhui katkonaisin sanoin hänestä, vieläpä hänellekin, ikäänkuin olisi hän elävänä vielä seisonut tyttärensä edessä. Fabiola itki ja vaikeroi, kunnes lopulta virkistävä uni otti jatkaakseen sitä, mitä kyyneleet olivat alkaneet, nimittäin viihdyttääkseen järkytettyä mieltä.

Tällä välin eivät Eufrosyne ja Syra hetkeksikään poistuneet hänen vuoteensa luota. Edellisen esittäessä tuolloin tällöin lohdukkeita, semmoisia kuin pakanan on mahdollista keksiä, kuten esim. muistuttamalla murheen murtamalle, kuinka kelpo isäntä, kuinka arvossa-pidetty herra ja rakastavainen isä vainaja oli ollut, istui kristitty joko äänetönnä vuoteen vieressä tai kuiskasi hän silloin tällöin rauhoittavan sanan kalliille emännälleen. Hän oli niin harras, tarkkaavainen hoitaja, että Fabiolakin sen silloisessa tilassaan huomasi. Oi, ja kuinka taukoomaton olikaan kristitty huokaamaan ja rukoilemaan armoa kalliille sairaalle, rukoilemaan, että tämä raskas suru kantaisi vanhurskauden iäisiä hedelmiä hänelle, että tuo katkera tappio muuttuisi hänelle iäiseksi voitoksi!

Ensimäisen, musertavan tuskantunteen vähitellen haihduttua ja annettua sijaa hiljaiselle surulle, sai isättömäksi joutunut kestää kaikenmoisia hyökkäyksiä hänen rauhaansa häiritseväin kysymysten muodossa: Mitä oli hänen isästään tullut? Mihin hän oli joutunut? Oliko hän lakannut olemasta, vai oliko hän tyhjiinraukeemukselle alttiiksi jätetty? Oliko hänen elämänsä joutunut tuon näkymättömän silmän tutkittavaksi, joka näkee sen, mikä näkymätöntä on? Oi, jospa hän olisi kyennyt katsomaan kuolemata silmiin samalla tavalla kuin Sebastianus ja Syra! Mutta kuinka se olisi voinut olla hänelle mahdollista! — Fabiolaa pöyristi.

Oi, jospa valonsäde heijastaisi pimeään hautaan ja näyttäisi hänelle, miten siellä on laita! Olivathan runoilijat sitä koettaneet, vieläpä haudan ihanuutta ylistäneetkin; mutta todellisuudessa olivat he vain tulleet samaan loppupäätökseen ja jääneet seisomaan haudan ovelle kuni haltija alas painunein päin ja soihtu maahan laskettuna. Tiedehän oli kulkenut askelen eteenpäin, mutta oli kammostuneena saanut palata yht'äkkiä, hervahtunein siivin ja lamppu sammuneena. Ei se ollut muuta keksinyt kuin luurangon, hometta ja kalman hajua. Entä vihdoin filosofia? — Se oli tohtinut vain käyskennellä haudan ympärillä, suruisena luoda silmäyksen sen sisälle ja heti vetäytyä takaisin, jonka jälkeen se oli lausunut muutamia tyhjiä sanoja ja olkapäitään kohauttaen arvellut, että ongelma ei ollut vielä opittu, verho ei vielä poistettu.

Kuinka ikävöikään tuo jalo patriisitar valoa, totuutta! Ja kuinka mielellään olisikaan hänen kristitty orjansa niinkuin Sebastianuskin puhunut hänen kanssaan iankaikkisen elämän autuaallisesta toivosta, neuvonut tuota haikeaan suruun vaipunutta Vapahtajan tykö, joka kuoli ja haudattiin, mutta nousi jälleen kuolleista ja on kuolemansa kautta "tehnyt tyhjäksi kuoleman ja saattanut valkeuteen elämän ja katoomattomuuden!" Mutta kun valtiattarensa ei mitään kysynyt, oli Syra pakotettu vaikenemaan ja odottamaan. Sielu, joka taisteli, valoa ja lohdutusta saadakseen, ei tällä ajalla etsinyt kokeneelta kristityltä naiselta sitä, mitä häneltä puuttui, eikä myöskään kääntynyt itse lähteen puoleen. Kallis-arvoinen pergamentti, joka hänen hallussaan oli, näytti kokonaan haihtuneen hänen muististaan. Päivän toisensa jälkeen kulutti hän sen sijaan synkissä mietiskelyissä. Onneksi tuli hän ruumiin saapumisen ja hautajais-valmistuksien kautta väkistenkin temmatuksi synkistä mietteistään.

Se oli juhla, jommoista Rooma ei ollut usein nähnyt. Ruumissaatto kulki soihtujen valossa. Saattueen edellä kannettiin suvun jäsenet kuvattuina vahaan. Hyvälle tuoksuvista puista oli ladottu suuri rovio ja sen lemua oli vielä lisätty kallisarvoisilla arabialaisilla höysteillä. Juhlallisuus loppui sillä, että kerättiin kourallinen poltetun ruumiin tuhkaa ja pantiin vainajan nimeä kantavaan alabasteri-uurnaan, joka sitten sai sijansa perhehaudassa.

Calpurnius piti hautauspuheen, jossa hän kuvasi tämän vierasvaraisen, käytöllisen kansalaisen hyviä avuja, eikä jättänyt tätäkään tilaisuutta käyttämättä heittääkseen vihattua valoa kristittyihin. Hän nimittäin huomautti, mitä vastakohtia oli olemassa vainajan ja näitten vaarallisten ihmisten välillä, jotka paastoovat ja rukoilevat kaiken päivää ja yksin ajoin koettavat voittaa turmiollisille opeilleen alaa jokaisen jalomman perheen keskuudessa, samaten kuin he pyytävät siveettömyyttäkin levittää ja nostaa kapinan lakeja vastaan. Jos ylipäänsä tulevaista elämää oli, josta filosoofit eivät kuitenkaan olleet yksimielisiä, niin lekotteli Fabius epäilemättä nyt päiväpaisteessa Elysiumin vihannalla rannalla, juoden nektaria. "Ja, oi", siihen lopetti teeskentelijä surkuttelevalla äänellä mahtipontisen puheensa, vaikkei hän totta tosiaan olisi vaihtanut pikarillista Falernon viiniä kokonaiseen tynnyrilliseen tuota toista, jumalten juomaa, "oi, jospa jumalat soisivat sen päivän pian koittavan, jolloin minä, hänen nöyrä klienttinsä, saisin yhdessä hänen kanssaan nauttia elysealaista ateriata hänen varjoisen leposijansa vierellä!" Nämä tunteen purkaukset herättivät tavatonta mieltymystä.

Kun hautajaispuuhista oli päästy, vetivät muut ajatukset vuorostaan rikkaan perijättären huomion puoleensa. Hänen oli näet pakko ryhtyä järjestämään isänsä selkkautuneita asioita. Kuinka usein hän suureksi surukseen saikaan tietoonsa hankkeita, joita hänen täytyi pitää väärinä, kohtuuttomina ja kiskovina! Ja sitä oli hänen isänsä tehnyt, hän, joka maailman silmissä oli ollut epä-itsekkäin, rehellisin kansalainen!

Vasta muutamia viikkoja myöhemmin Fabiola, syvään surupukuun verhouneena, uskalsi lähteä ulos. Rakastettu serkkunsa oli ensimäinen, jonka luo hän päätti lähteä käymään. Mekin jätämme suruhuoneen ja riennämme hänen edellään määrän perille. Tiellä kohtaamme paitsi muita nuo kaksi liittolaista, Corvinuksen ja Fulviuksen.

Kiiruhdamme kuitenkin heistä ohi ja huomautamme vain sivumennen, että Fulvius aivan lyhyessä ajassa oli valitettavasti liiankin hyvin osannut kietoa tuon horjuvaisen ja epäröivän Torkvatuksen täydellisesti verkkoihinsa ja tehdä hänet tahdottomaksi orjakseen. Siirrymme kuitenkin tästä vastenmielisestä kuvasta toiseen, läpeensä viehättävään, ja luomme iloiten silmäyksen lempeään Agneesen ja hänen rauhaisaan kotiinsa.

Me tapaamme hänet huvilassaan, joka sijaitsee noin puolentoista peninkulman päässä Roomasta. Oli yksi noita ihania talvipäiviä, jotka eivät ole harvinaisia Italiassa. Röysteiset Apenninit olivat ohuen lumiverhon peittäminä; pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko lämpimästi alas hieman routauneeseen maahan. Vienot savupilvet, jotka siellä täällä kohosivat tupien lakeisista, ynnä alastomat viiniköynnökset olivat miltei ainoat, jotka muistuttivat joulukuun-päivästä. Kaikkialla henki rauhaa.

Mutta vallan erityiseltä rauhankuvalta näyttää meistä talon ainokainen tytär, jalo Agnes. Kaikki näkyvät tuntevan ja rakastavan tuota lempeätä, herttaista olentoa. Pelkäämättä lensivät kyyhkyset hänen kädelleen ja olkapäilleen, niin pian kuin hän tuli aituuksen luo; rohkeasti juoksivat lampaat häntä vastaan ja söivät hänen kädestään. Mutta kukaan ei näyttänyt siinä määrin tunnustavan nuoren emäntänsä lempeätä ylivaltaa, kuin vanha Molossus, suuri kartanokoira, joka makasi kytkettynä portin vieressä. Vaikka toiset tuskin uskalsivat lähestyäkään tuota vihaista eläintä, paneutuu se paikalla, kun näkee Agneen, mahalleen maahan ja kieputtaa tuuheaa häntäänsä, kunnes Agnes taputtaa sitä ja päästää koiran irti, ja nyt voisi vaikka lapsikin pelkäämättä lähestyä sitä. Molossus ei poistu valtiattarensa viereltä, seuraa häntä kuni lammas ja paneutuu hänen jalkoihinsa maata, kun hän johonkin istahtaa, katsoo häneen viisailla silmillään ja on hyvillään, kun hän pehmoisella kädellään silittää sen pörheätä päätä.

Kun Agnes tänä ihanana, rauhaisena joulukuun päivänä oli istahtanut lempipaikalleen, uskollinen koira vieressään, ja juuri tänään erikoisen paljo ajatellut isätöntä serkkuaan, oli tämä äkkiarvaamatta tullut huvilaan. Ensi kerran hänen isänsä kuoleman jälkeen oli hän nyt lähtenyt liikkeelle, ja ensiksi oli hänen tietysti käytävä tervehtimässä sukulaisiaan, nimittäin rakastettua Agnesta, joka oli osoittanut häntä kohtaan niin suurta osan-ottoa.

Paitsi häntä oli samana päivänä muuan toinenkin pitänyt mieltä mainitulle huvilalle, käydäkseen hänkin kunniaterveisillä talon tyttären luona, mutta aivan toisessa tarkoituksessa. Se oli Fulvius, joka ei ollut unhottanut Fabiuksen väitettä, että hän oli tuon heikon tytön-sydämen lumonnut. Kaupungissa sijaitsevaan patriisitaloon, josta hänet tuonoin niin ynseästi oli karkotettu pois, ei hän ehkä toistamiseen olisi uskaltanut mennä; mutta kun urkkija, jolta ei jäänyt mitään huomaamatta, oli kertonut, että jalo Agnes miehisittä saattajitta oli matkustanut huvilaansa, oli Fulvius heti päättänyt käyttää tätä otollista tilaisuutta hyväkseen tunnustaakseen hänelle uudestaan rakkautensa. Sen vuoksi ratsasti hän Nomentumin portista ulos ja oli ehtinyt huvilalle jo ennen kuin Fabiola sinne tuli. Ovenvartija ei tosin alussa ollut oikein selvillä, pitikö hänen laskea muukalainen sisään vai eikö; mutta sanoen itsellään olevan puhumista talon omistajattaren kanssa tärkeästä asiasta, sai ovela Fulvius palvelijan epäilykset poistetuksi. Hän laskeutui siis ratsailta, jätti hevosensa erään orjan huostaan ja astui lehtokujannetta alas, jonka päässä hänen oli sanottu löytävän sen, jota haki.

Päivä painui jo laskuaan kohden ja loi vielä nuoren neitosen kasvoille viimeiset säteensä jäähyväistervehdykseksi, niin että uskollinen koira hänen jaloissaan iloitsi sen loisteesta. Agnes sitoi juuri parhaallaan seppelettä keräämistään talvikukista, kun Molossus alkoi murista, mitä hän muuten hyvin harvoin, josko milloinkaan teki hänen läheisyydessään; eipä sentään tarvittu muuta kuin että Agnes kohotti sormensa, niin oli se vaiti.

Seuraavana hetkenä seisoi Fulvius hänen edessään. Ei hän tosin unhottanut osoittaa tarpeellista arvon-antoa ja kohteliaisuutta, mutta sen ohessa ilmeni hänen käytöksessään jokunen määrä tuttavallisuutta, niinkuin olisi hän jo ollut varma asiastaan. "Jalo Agnes, minä olen tullut", aloitti hän, "lausuakseni vielä kerran ilmi todellisen kunnioitukseni. Tuskin olisin voinut sopivampaa päivää sitä varten valita. Suvi-aurinko olisi tuskin voinut herttaisempaa ilmaa myötään tuoda".

"Kyllä on päivä ihana ja herttainen, mutta minulle on yksi vielä ihanampi tarjona", vastasi puhuteltu.

Fulvius, joka otaksui vastauksen tarkoittavan hänen läsnäoloaan, oli siitä varsin hyvillään ja jatkoi: "Tarkoitat kai sitä päivää, jolloin sinut yhdistetään sen kanssa, joka on voittanut sydämesi omakseen".

"Se on jo tapahtunut", vastasi Agnes ihastuneena.

"Ja ken on se onnellinen? Minussa on ollut vireillä se toive ja on vieläkin, että minulle olisi suotu sija sydämessäsi", jatkoi hän ja lausui ylen mieliskelevin sanoin yhä selvempiä viittauksia käyntinsä tarkoituksesta.

Niin vähän Agnes aavisti, mitä heittiöllä oikeastaan oli mielessä, että hän alussa katsoi Fulviusta silmiin lapsellisella yksinkertaisuudella, iloisena ja tyynenä, kunnes Fulvius viimein ilman verukkeita lausui julki asiansa.

"Jalo Agnes", aloitti hän, polvistuen neitosen eteen, "yhteisen ystävämme, äskettäin kuolleen Fabiuksen kehoittamana, rohkenen hartaasti ja sydämellisesti anoa kättäsi. Jos pyyntöni onkin tapahtunut äkkiarvaamatta ja ilman kaikkia muodollisuuksia, lähtee se kumminkin vilpittömästä, rakastavasta sydämestä".

Ymmälle joutunut tyttönen tahtoi pelästyneenä paeta pois tämän tunnustuksen kuultuaan, mutta Fulvius pidätti häntä. "Jätä minut!" huusi Agnes silloin suuttuneena Fulviukselle, mutta täynnä vihaa toiveensa pettymisen johdosta tämä vastasi närkästyneellä, sähisevällä äänellä: "Sinä siis ylenkatsot minua, sittenkuin ensiksi olet antanut minulle aihetta toiveisiin? Mutta minä jo tiedän, kuka on ollut nopsempi minua — se on tuo Sebastianus, tuo — — —"

"Ken olet sinä?" puuttui joku hänen puheeseensa, "ken olet sinä, joka rohkenet halveksivasti mainita sen miehen nimeä, jonka kunnia on tahraton, jonka siveellisyys on yhtä taattu kuin hänen rohkeutensakin?"

Kuullessaan nämä ankarat sanat konna kääntyi ja näki edessään Fabiolan, joka kenenkään huomaamatta oli lähestynyt ja kuullut viimeiset sanat. Fulvius hämmästyi hänet nähdessään niin peräti, että hänen kielensä ikäänkuin rampeutui, mutta Fabiola jatkoi närkästyneesti: "Ja ken olet sinä, joka hiivittyäsi jo kerran ennen sukulaisteni taloon, taas olet valmis seuraamaan serkkuani tännekin ja ahdistamaan häntä täälläkin hänen yksinäisyydessään?"

Fulvius oli sillä välin tointunut hämmästyksestään ja vastasi nyt julkeasti: "Kuka sinä sitten olet, joka otat itsellesi oikeuden esiintyä valtiattarena tässä talossa?"

"Minä olen se, jonka syy on, että serkkuni osui yhteen sinun kanssasi isäni talossa; sentähden vaatii kunniani ja rehellisyyteni minua tekemään aikeesi tyhjäksi ja ottamaan jalo Agnes turviini". Kun Fabiola tämän lausuttuaan otti Agnesta kädestä, viedäkseen hänet pois, oli tytön pakko läimäyttää murisevaa koiraa kämmenellään, pidättääkseen sitä hyökkäämästä kutsumattoman vieraan kimppuun. Fulvius lähti pois kiristellen hampaitaan, mutta mennessään hän vielä kääntyi, puristi nyrkkejään ja huusi uhkaavasti: "Odota, sinä ylpeä roomatar! Sinä olet vielä katkerasti katuva tätä päivää ja tätä hetkeä! Olet saava tuntea ja kokea, miten Aasia kostaa!"

Kahdestoista Luku.

Edikti.

Vihdoin oli se päivä tullut, jolloin edikti, jonka tarkoituksena oli kristin-uskon hävittäminen, piti saatettaman Roomassa julki. Corvinus, joka oli saanut käskyn ripustaa se määrätylle paikalle Forumilla, oli täysin tietoinen siitä edesvastauksesta, joka häntä painoi. Nikomediasta oli näet saapunut tieto, että muuan kristitty soturi, nimeltä Georgius, oli hävittänyt siellä julki naulatun ediktin ja tämän rohkean tekonsa tähden valittamatta kärsinyt kuoleman. Corvinus oli varmasti päättänyt ryhtyä kaikkiin varokeinoihin, ett'ei Roomassa saisi tapahtua samaa. Jo pelkkä huoli omasta hengestään, ellei mikään muu, olisi pakottanut hänet siihen.

Julistus oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla muutamille yhteensitkatuille pergamenttilehdille, jotka naulattiin laudalle ja ripustettiin yhteen Forumin patsaista. Ripustaminen oli tapahtunut vasta myöhään iltasella, kun kaikki oli hiljennyt, joten se vasta seuraavana aamuna oli joutuva ohikulkijain luettavaksi ja tekevä sitä valtavamman vaikutuksen.

Ett'ei kukaan yön aikana saisi repiä pois tätä tärkeätä asiakirjaa, turvautui Corvinus samaan toimenpiteeseen kuin juutalaisten korkea neuvoskunta muinoin ristiinnaulitun haudalla: hän asetti vahtimiehiä ediktiä suojelemaan, ja vahtimiehistöksi valittiin osasto pannonialaista sotaväkeä. Tähän väkeen kuului sotureja pohjan raaimmista heimoista: dakialaisista, pannonialaisista, sarmatialaisista ja germanialaisista, kaikki sotilaita, joita roomalaiset kammoksuivat heidän takkuisen, punaisen partansa, vaalean tukkansa ja ylimalkain hurjan ulkonäkönsä takia. Vaivalla vaan saattoi ymmärtää heidän latinaansa; heillä oli maalaisiaan päällikköinä, ja he muodostivat roomalaisen valtakunnan rappeutumisen aikana uskollisimman henkivartioston niissä lukuisissa tapauksissa, jolloin itsevaltias kuului heidän heimoonsa. Saatuaan käskyn, eivät he arastelleet ryhtyä millaisiin veritöihin tahansa.

Joku määrä näitä villejä julmureita asetettiin sillä tavoin, ettei yksikään Forumin sisäänkäytävistä jäänyt vartioimatta. Vahtimiehille annettiin ankara käsky muitta mutkitta kaataa tai pistää kuoliaaksi jok'ainoa, joka uskalsi tulla Forumille lausumatta määrättyä tunnussanaa. Corvinus oli ollut siksi viekas, että oli antanut täksi yöksi semmoisen tunnussanan, josta hän oli varma, ettei kukaan kristitty sitä käyttäisi, jos sattumalta olisi saanut sen tietääkin. Tunnussana oli: "numen imperatorum" — "keisarien jumalaisuus".

Päätettyään olla laiminlyömättä mitään, toimitti hän itse vihdoin kiertokävelyn, painaakseen vielä kerran mitä tarkimmasti vahtien mieleen heidän velvollisuutensa, ennen kaikkea sen sotamiehen, joka oli asetettu ediktin välittömään läheisyyteen. Tähän toimeen oli varta vasten valittu mies, joka suuruudeltaan, mahdottomilta ruumiinvoimiltaan sekä peljättävältä ulkomuodoltaan ja olennoltaan vei voiton kaikista tovereistaan. Corvinus toisti hänelle käskyn, ettei saa säästää ketään eikä sallia kenenkään lähestyä pyhää ediktiä, ja teki aikamoisesti työtä, saadakseen hänet tarkoin oppimaan tunnussanan.

Dakialainen, joka oli aika huiturassa siitä runsaasta viinimäärästä, jolla oli karaissut itseään yöllistä palvelusta varten, näytti selvästi tajuavan vain sen, että hänen mieluinen velvollisuutensa oli ennen tulevan päivän koittoa pistää joku kuoliaaksi. Yö kun oli kylmä ja myrskyinen, ja sadekuuro tuon tuostakin valeli vetistä tannerta, käyskenteli hän edestakaisin hyvin kääriyneenä levättiinsä eikä unhottanut aina välistä ottaa aimo kulausta pullakosta, jonka salaa oli ottanut mukaansa. Hänen ajatuksensa eivät ollenkaan kaihoisina kiirineet kaukaiseen kotiin, metsään tai virroille, missä hän oli lapsuutensa ajat viettänyt, vaan koettivat sen sijaan arvaella milloinkahan se aika joutuu, jolloin hän saisi leikata kaulan poikki nykyiseltä keisarilta ja olla mukana ryöstämässä Roomaa.

Melkein samaan aikaan ryhtyi vanha haudankaivaja molempain poikainsa kanssa valmistamaan ilta-ateriaa tunnetussa pienessä talossa Suburrassa, kun ovi äkkiä lennähti auki ja kaksi tuttua äkkiarvaamatta astui sisään. Heille lausuttiin mitä sydämellisimmät tervetuliaiset, ja Diogenes pyysi heitä yksinkertaiselle illalliselle kanssaan.

"Olemme sinulle kiitolliset, Diogenes isä", vastasi toinen heistä, Qvadratus, Sebastianuksen jättiläisvoimainen centurioni. "Pankratius ja minä olemme tulleet erittäin siinä tarkoituksessa, että söisimme illallista luonanne. Mutta ei vielä, ei! Ensin on meillä pikkunen tehtävä toimitettavana lähitienoolla. Mutta tänään on meidän saatava jotakin hyvää, ja teidänkin on kerta virkistäminen itseänne meidän kanssamme pikarillisella jaloa viiniä". Näin vastaten ojensi hän kukkaronsa Severukselle, käskien tämän tehdä ostokset, ja jatkoi sitten, kääntyen toverinsa puoleen: "Kääri kaapu hyvin ympärillesi, Pankratius, ja vedä tooga pään yli kasvojen peitteeksi! Ilta on kylmä ja kostea. Noin juuri", lisäsi hän, kun Pankratius oli noudattanut kehoitusta. "Ja pane nyt puita takkaan, hyvä Diogenes, ja katso että ilta-ateria on valmis, kun me tulemme. Me emme viivy kauan".

"Menkää, poikani!" vastasi äijä. "Jumala olkoon kanssanne! Mitä hyvänsä teillä lieneekin aikeissa, olen varma, ettei se voi muuta olla kuin kiitettävää".

Sittenkun Qvadratuskin oli huolellisesti kääriynyt sotamieskaapuunsa, kiiruhtivat molemmat nuorukaiset sieltä pois. Mutta tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun he tulivat takaisin kiireisin askelin. Pantuaan oven huolellisesti säppiin, veti Pankratius esiin kääryn kokoonrutistettuja pergamenttilehtiä. "Tuoss' on", huusi hän nauraen, "se suuri edikti prameilevine alkusanoineen".

"Meidän herramme, Diokletianus ja Maksimianus, voittamattomat, imperatorien ja Caesarien isät — mutta tuleen mokoma!" Niin sanoen viskasi hän pergamentin loimuavaan tuleen, missä se muutamassa silmänräpäyksessä muuttui tuhkaksi. Ystävät eivät tosin itseltään salanneet, että mitä julmimmat tuskat ja väkivaltainen kuolema odottivat heitä, jos heidät saataisiin ilmi, mutta siitä huolimatta iloitsivat he sydämestään niin suuriin vaaroihin yhdistyneen yrityksensä onnistumisesta.

Jo ensi päivänkoitteessa seuraavana aamuna nousi Corvinus vuoteeltaan ja lähti, pahasta säästä huolimatta, tuota päätä Forumille. Nähtyään kaikki olevan paikallaan ulommassa vartiostossa, riensi hän vitkastelematta hänelle tärkeimpään paikkaan. Turhaa olisi koettaa kuvata sitä säikähdystä ja suuttumusta, jolla hän katsoi tyhjästä laudasta alas dakialaiseen, joka seisoi tylsän välinpitämättömänä sen alla. Mieluummin olisi hän tiikerin tavoin syössyt hänen niskaansa, mutta barbaarin liputtavat silmät ja hyenamainen kierosteleva katse ilmaisivat hänelle, että sitä ei ollut hyvä yrittää. Sen sijaan että siis olisi ruvennut käsikähmään vahtisotamiehen kanssa, tiuskasi hän hänelle hirmuisimmassa vihan vimmassa: "Konna, mitenkä julistus on kadonnut? Puhu! Ja heti paikalla!"

"Hiljaa vaan", vastasi dakialainen järkähtämättömällä tyyneydellä. "Tuossahan se riippuu aivan samallaisena kuin sen minun huostaani jätit!"

"Niin, lauta on siinä. Mutta missäs edikti on, kollopää?" huusi raivostunut.

"No, kyllähän tiedät, että minä en ole mikään oppinut, enkä ymmärrä kirjoituksesta mitään; kenties sade on huuhtonut pois kirjoituksen", oli vastaus. Mutta kun Corvinus siitä vain yhä enemmän kiukustui, näkyi oiva aate yhtäkkiä iskevän uhatun päähän. Hän kertoi siis, että kaksi noitaa tahi tonttua oli näyttäynyt. Toinen oli ollut hinteröisen pojan näköinen, toinen sen sijaan mahdottoman väkevä; lienee ollut itse Tor ukko tai joku muu jumala.

"Mistä tiedät, että hän oli niin väkevä?" keskeytti hänet Corvinus. "Miksi et pistänyt häntä kuoliaaksi?"

"Siksi vain, ettei hän antanut sitä tehdä. Kyllä minä häntä uhkasin peitselläni, mutta hän kiskaisi sen käsistäni ja heitti sen kauas luotaan. Tuolla näet sen törröttävän maassa pystyssä. Miekankin tempasi hän tupestani. Kohta sen perästä katosi hän pimeään ja poika hänen kanssaan". Niin kuului kertomus.

"Kummallinen juttu!" mumisi Corvinus itsekseen. "Mutta kuule, mies, miksi et niin ollen antanut hälytysmerkkiä ja huutanut tovereitasi ajamaan miehiä takaa?" kiljui hän.

"Siksi, että meidän maassa on kyllä tapana ajaa takaa eläviä olentoja, mutta ei jumalia eikä tonttuja", vastasi dakialainen järkkymättömän tyynesti. "Ja mikä pakko oikeastaan oli ajaa heitä takaa? Tuossahan se riippuu paalussa koskemattomana, se lauta, jonka annoit vartioitavakseni!"

"Tämä käy sinulle vielä kalliiksi!" uhkasi Corvinus. "Etkö tiedä, että olet tehnyt itsesi vikapääksi mitä suurimpaan rikokseen? Eikö sinua mitä ankarimmasti kielletty päästämästä ketään ihmistä lähelle ilman sitä tunnussanaa, jota mieleesi penäsin?"

"Ei kiirettä mitään, johtaja! Kukas on sanonut, ettei hän tunnussanaa virkkanut? Et sitä minulta kuullut".

"Vai niin, vai virkkoi hän tunnussanan? Sitten hän ei ainakaan ollut kristittyjä", huomautti Corvinus.

"Hän huusi kovasti ja selvästi 'nomen imperatorum' (keisarien nimi) ja —". Mutta Corvinus ei antanut hänen jatkaa. "Mitä?" ärjäsi hän. "'Numen' se oli, eikä 'nomen'".

"Nomen tahi numen, se nyt lienee yks ja se sama. Kukapa sitä vaatisikaan, että meidän pitäisi niin tarkoin tuntea teidän vierasta kieltänne?"

Mielessään täytyi Corvinuksen myöntää hänen olevan oikeassa, ja lopuksi oli hän kovasti suutuksissaan omaan itseensä, miksi hän sen sijaan, että oli käyttänyt pöllöpäistä muukalaista vahtina, ei ollut jättänyt tuota tärkeää tehtävää jonkun taitavan pretoriaanin toimeksi. Uhaten barbaaria keisarin vihalla, tämän kun ei ollut tapana lievästi rangaista puuttuvaa virka-intoa, oli Corvinus juuri aikeessa lähteä Forumilta, mieli kovin apeana, kun dakialainen pidätti hänet. "Näetkös, päällikkö", alotti hän niin viekkaasti silmähtäen, ett'ei olisi uskonut hänen tuhman, miltei eläimellisen naamansa pystyvän semmoista ilmettä kuvastamaan, "näetkö, että me molemmat, sinä ja minä, olemme tässä asiassa melkein samassa asemassa?"

Corvinus vaaleni. Dakialainen oli osunut oikeaan. "Ja", jatkoi tämä, "jos mielit pelastaa itsesi, on sinun keksittävä pelastus minullekin. Sillä sinuthan keisari on tehnyt vastuunalaiseksi tästä kuinka sen nimi onkaan — — tästä laudasta".

"Olet oikeassa, ystäväni. Minun täytyy antaa tapahtumalle se varjo, ikäänkuin sinun päällesi olisi ylivoimalla karattu ja sinut olisi tapettu vartiopaikalla. Älä sentähden muutamaan päivään liikahda asunnostasi! Viiniä saat niin paljon kuin sua haluttaa. Pian on tämä ikävä asia peittyvä unhotuksen hämärään". Nämä näennäisesti hyvää tarkoittavat neuvot annettuaan, päällikkö poistui paikalta, ja pahaa aavistamaton sotamies hiipi hiljalleen kortteeriinsa.

Moniaita päiviä sen jälkeen löydettiin Tiberin rannalta erään dakialaisen ruumis, joka selvistä merkeistä päättäen oli kuollut murhaajan käden kautta. Tarkempaa tutkimusta ei siitä kumminkaan pidetty, vaan selitettiin yksinkertaisesti, että onneton juovuspäissään oli joutunut kahakkaan ja pudonnut veteen. Corvinus, joka olisi voinut asian juurta jaksain selittää, ei hiiskunut halkaistua sanaakaan. Hän oli kuitenkin, ahkerasti etsittyään kaikki paikat tyhjän laudan ympäriltä Forumilla löytänyt linkkuveitsen, jonka hän tunsi erään entisen koulutoverinsa omaksi. Toivoen tämän vielä joskus olevan hänelle suureksi hyödyksi, kätki hän sen huolellisesti ja riensi pois, hankkiakseen uuden jäljennöksen julistuksesta.

Täyden päivän tultua tulvaili joka haaralta joukottain uteliaita Forumille lukemaan tuota peljättävää julistusta. Mutta kun sen sijalla oli nähtävänä vain tyhjä lauta, nousi tavaton hälinä. Monet ihmettelivät niitten rohkeutta, joita oli totuttu pitämään pelkureina, mutta toiset olivat suutuksissaan kristittyjen kuulumattomasta julkeudesta; muutamat nauroivat niille virkamiehille, jotka olivat olleet julistuksen julkaisemisessa osallisina, toiset olivat kiukuissaan siitä, että jo valmiiksi suunniteltu kristittyjen vainoominen todennäköisesti tulisi siirtymään tuonnemmas.

Muissakin paikoissa, missä ylhäisen maailman oli tapana kokoontua, oli tämä asia päivän puheenaineena. Caracallan kylpylän kantavierasten joukossa ottivat myös vanhat tuttavamme, Calpurnius ja Fulvius, innokkaasti osaa keskusteluun. Scaurus nimisen asianajajan huomautettua, mikä merkillinen tapaus tämä ediktin katoaminen on, vastasi Fulvius kiihkeästi: "Valtio-petoksellinen loukkaus jumalaista keisaria kohtaan; se on oikea nimitys moiselle ilkityölle".

"Oletko kuullut", virkkoi kolmas, "että on ediktin luona vahtina seisoneen dakialaisen ruumis löydetty seitsemänkolmatta tikarinpiston lävistämänä?"

Tämän todenperäisyyttä epäili kuitenkin toinen, joka jyrkästi ja varmasti väitti, että kaikki oli tapahtunut noitumisen kautta; kristityt olivat muka taitavia noitiakin ja sen vuoksi juuri niin vaarallisia.

"Siinäpä se sitten syy lieneekin tuon uuden, ankaran ediktin julistamiseen", huomautti Fulvius. "Ja totisesti, kaikkeen siihen konnuuteen katsoen, mitä noista ihmisistä on kuultu, voitanee tuskin kyllin ankarasti kohdella heitä. — Vai mitä sanot sinä siitä?" jatkoi hän kääntyen tribuniin, joka oli tullut sisään tämän keskustelun kestäessä.

"Minä luulen", vastasi puhuteltu tyynesti, "että jos kristityt todella olisivat sellaiset, joina heitä pidetään, niin he tiettävästi ansaitsisivat tulla kokonaan hävitetyksi maailmasta. Mutta siinäkin tapauksessa tahtoisin suoda heille yhden tilaisuuden päästä pakoon".

"Ja se olisi?" kysäisi Fulvius halveksivasti.

"Ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heidän hävittämisekseen, joka ei voisi näyttää toteen olevansa puhtaampi rikoksista kuin he. Minä tahtoisin ehdottaa, ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heitä vastaan, joka ei voisi todistaa, että hän ei koskaan ole ollut avioliiton-rikkoja tahi koronkiskuri, petturi tai juomari tai varas, kelvoton mies, isä tai poika. Semmoisista paheista ei voi kristittyjä kukaan syyttää".

Yhä yltyvällä levottomuudella oli Fulvius kuunnellut tätä pitkää syntiluetteloa; varas-sana sai hänet säpsähtämään. Oliko tribuni ehkä nähnyt, että hän Fabiuksen talosta oli anastanut huivin? Mutta oli miten oli, yksi asia oli vakoojalle selvä, se nimittäin, että se vastenmielisyys, jota hänessä heti ensi kerralla oli syntynyt Sebastianusta kohtaan, oli nyt kasvanut vihaksi, ja sydämeen sellaiseen kuin hänen ei viha voinut piirtyä muulla kuin verellä.

Sebastianus läksi kylpylaitoksesta syvästi suruissaan, ja ehdottomasti pääsi hänen huuliltaan jälleen huokaus: "Oi, Herra, kuinka kauan!" Hänen huokauksensa keskeytti hento tytön ääni, joka lausui: "Olkaa vahvat ja pelkäämättömät sydämessänne, kaikki, jotka Herraa odotatte". Ja sen jälkeen lisäsi hän sen lohduttavan sanan, jonka Vapahtaja puhui opetuslapsilleen: "Maailmassa on teillä tuska, mutta olkaa hyvässä turvassa; minä voitin maailman".

"Kiitän sinua, Cecilia, lohduttavista sanoistasi", vastasi alakuloinen tribuni. "Mutta minnekä sinä kiiruhdat niin ilomielin, päivänä semmoisena kuin tämä, jona niin monet vaarat uhkaavat meitä?"

"Katakombeihin", oli vastaus. "Etkö ole kuullut, että minut on määrätty kuljettajaksi Calixtuksen katakombiin? Juuri nyt olen menossa sinne, ryhtyäkseni virkaani". Saatuaan Sebastianukselta erittäin tärkeän asian toimitettavakseen, joka lisäksi oli hyvin kiireellistä laatuakin, jatkoi sokea iloisesti matkaansa.

Sanomattakin on selvä, että katakombit tästä lähin tulivat kristittyjen ainoaksi, johonkin määrin varmaksi turvapaikaksi. Nuorukaisten, jotka olivat uhka-yrityksen Forumilla toimeenpanneet, ei ollut sen vuoksi lepoa ajatteleminenkaan tuon ikimuistoisen illan jälkeisenä yönä. Päin vastoin he käyttivät yön pimeyttä hyväkseen, varoittaakseen uskolaisiansa ja antaakseen heille tiedon seuraavasta kokouksesta katakombeissa.

Kuten jo on mainittu, oli Torkvatuksen alituinen seurustelu kahden pakanallisen ystävän kanssa Caracallan kylpylässä tuntunut arvoisasta Cucumiosta ja hänen vaimostaan Viktoriasta peräti oudolta. Se kun ei heidän mielestään tietänyt mitään hyvää, alkoivat he sen vuoksi pitää tätä apilaslehteä tarkasti silmällä. Olipa tuon alati valppaan Viktorian onnistunut saada tieto eräästä liittoutuneiden kesken tehdystä sopimuksesta, jonka mukaan he aikoivat tunkeutua Calixtuksen katakombeihin aseellisen joukon kanssa samana päivänä, jolloin edikti oli määrätty julaistavaksi.

Sittenkun Corvinus oli ensi säikähdyksestään tointunut, oli hän joutuisasti tilannut uuden jäljennöksen ediktistä ja naulauttanut sen ennenmainittuun lautaan; kumminkaan ei hän vielä läheskään tuntenut olevansa turvassa. Tiesihän hän vallan hyvin, ettei hän, kaikesta uutteruudestaan huolimatta, voisi välttää keisarillisen herransa ja valtijansa vihaa. Sen vuoksi katsoi hän viisaammaksi pitää huolta siitä, että edes jotakin olisi toimitettuna, mikä mahdollisesti saattaisi vähän lauhduttaa peljätyn keisarin ynseyttä, ennenkuin hänet kutsuttiin keisarin eteen vastaamaan, ja niinpä hän päätti panna aiotun hyökkäystuumansa täytäntöön. Sentähden läksi hän varhain aamulla kylpylaitokseen, missä Fulvius ja Torkvatus häntä jo odottivat. Ensinmainittu ei juuri koskaan päästänyt uhriaan näkyvistään. Arvoisilla ystävyksillä oli tuota pikaa suunnitelma valmiina. Sill'aikaa kuin Corvinus, vastahakoisen petturin opastamana, tunkeutui maan-alaisiin käytäviin, valittu joukko aseellisia miehiä mukanaan, ajaakseen siellä koossa olevat kristityt päivän valoon, jää Fulvius maan päälle, seurassaan toinen sotamies-osasto ottaakseen vainotut huostaansa.

Viktoria oli kuunnellut tätä neuvottelua, ja painanut mieleensä jok'ainoan sanan. Hän kertoi tietysti kaikki miehellensä. Tämä päätti ilmoittaa asian tribunille, jahka tämä saapuu tänä aamuna, kuten tavallisesti, ottamaan tavanmukaisen kylpynsä.

Ett'ei Sebastianus tänäkään aamuna jäänyt tulematta, sen tiedämme jo. Osaksi sentähden, ett'ei hän tahtonut jättää virkistävää aamukylpyä käyttämättä, mutta pääasiallisesti siksi, ett'ei hän tahtonut tarpeettomasti herättää huomiota ja synnyttää epäluuloja, oli hän tapansa mukaan saapunut sinne aamusella. Välttääkseen toiselta puolen sitäkin huomiota, minkä suullinen tiedonanto helposti saattoi aikaansaattaa, kirjoitti Cucumio lipulle sen, mitä oli saanut tietää, ja pisti sen tribunin tunikkaan, jonka oli huostaansa saanut.

Tiedämme jo, mimmoiseen vastenmieliseen seuraan ja millaisiin tuskallisiin haasteluihin Sebastianus oli tullut kiedotuksi. Juuri kuin hän parhaallaan oli poistumassa suruisin mielin, tunsi hän neulanpiston rinnassaan, ja tutkiessaan syytä siihen, löysi hän tuon mainitun lipun. Luettuaan sen, olisi hän mieluimmin suunnannut askeleensa Appiuksen tielle päin, ilmoittaakseen kokoontuneille veljille uhkaavan vaaran, sen sijaan että oli aikonut Palatinuksen kukkulalle. Silloin tuli viime hetkessä sokea Cecilia häntä vastaan, aivan kuin käskettynä. Kuinka kiitollinen olikaan Sebastianus, ei ainoastaan niistä lohduttavista sanoista, joilla sokea oli häntä tervehtinyt, vaan vielä enemmän tuon tähdellisen tiedonannon johdosta, jota hän ei olisi voinut uskoa parempiin käsiin.

Kohta sen jälkeen liittouneetkin lähtivät liikkeelle, Corvinus sotamiestensä etunenässä, jota vastoin Fulvius, välttääkseen huomion herättämistä, oli poikennut toiselle tielle, joka vei samaan paikkaan. Jo oli melkoinen joukko kristittyjä kokoontunut katakombeihin. Corvinus, joka näki sisäänkäytävän vartioimattomana, ei vitkastellut. Fulviuksen jäätyä ylhäälle kymmenen tai kahdentoista miehen kanssa, asettui Torkvatus toisten etunenään ollakseen heille oppaana tätä kauheaa ilkityötä toimeen pantaessa.

"Minua ei tämä maanalainen työ ollenkaan miellytä", sanoi muuan vanha, harmaapartainen soturi. "Minä olen sotilas enkä mikään rottakoira. Ulkona päivänvalossa tahdon seista kuni mies, mutta minua ei vähääkään haluta antautua tukehutettavaksi likaviemäriin tai myrkytettäväksi kuin mikä syöpäläinen". Tämä puhe saavutti yleistä hyväksymistä sotamiesten puolelta. "Ja kukapa tietää, jos lopulta hyvinkin lienee satoja noita kavaloita kristittyjä täällä kätkössä, sensijaan että meitä on tuskin tusinankaan verta", huomautti toinen.

"Heidän noitatemppujaan minä pelkään", jatkoi kolmas, "en heidän urhollisuuttaan".

Corvinuksen täytyi käyttää kaikki houkuttelukykynsä saadakseen heitä innostumaan. Hän vakuutti sotamiehille, ettei mitään peljättävää ollut; pelkurimaiset kristityt juoksevat tiehensä kuin jänikset. Maan-alaisessa kirkossa löytyy enemmän kultaa ja hopeaa kuin mitä heidän vuotuinen palkkansa tuottaa. Täten rohkaistuina kämpivät he vihdoin alas kiviportaita myöten. Pimeitä käytäviä, joihin nuo portaat johtivat, valaisi siellä täällä vaisu lampun valo.

Heidän valmistautuessaan seuraamaan johtajaansa, tunki kaukaa kajahtava suloinen ääni heidän korviinsa, niin ihmeen ihanasti helähtävä, että nuo raa'at sotamiehetkin pysähtyivät kuni naulattuina sitä kuuntelemaan. He ymmärsivät joka sanan: "Herra on minun valistukseni ja autuuteni; ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys; ketä minä vapisen? Sentähden ehkä pahat, minun vainolliseni ja viholliseni, lähestyvät minun lihaani syömään, täytyy heidän kuitenkin heitänsä loukata ja langeta. Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun sydämeni sentähden pelkäisi; ja jos sota nousis minua vastaan, minä turvaan sittekin häneen". Ensimäiset värsyt lauloi puhdas, heleänkirkas ääni, ja viimeiseen yhtyi valtava kuoro. Sotamiesjoukko saattoi tuskin uskoa korviaan. Eivätkö nämä ihmeelliset sanat olleet tarkoitetut ikäänkuin pilkaksi ja nauruksi, ikäänkuin ottelun vaatimukseksi turvattomien puolelta näille aseellisille, vahvoille sotureille?

"Tuo nuorekas ääni tuntuu minusta tutulta", mutisi Corvinus. "Oh, niin, sehän on pahanhenkeni ääni; tuhansien joukosta tuntisin sen! Minä vihaan tuota Pankratiusta; häntä on minun kiittäminen kaikesta onnettomuudestani! Eespäin, eespäin, uljaat soturini!" jatkoi hän kääntyen heidän puoleensa, "se joka saattaa käsiini elävänä tai kuolleena julkean laulajan, joka repi alas ediktin, saa olla varma, että hän saapi runsaan palkkion".

"Mutta odotas, meidän pitää ensin sytyttää soihdut!" huusi muuan joukosta, ja toinen pani merkille jotakin kolinan tapaista, odottamatonta jyskäämistä ja lapioimista, ja kolmas huomautti, että lampun valo oli kadonnut ja että laulu oli tauonnut.

"Ei mitään hätää!" huusi Torkvatus uljuudella, jota hänessä ei itse asiassa ollut. "Kolinan saavat aikaan nuo vanhat maamyyrät, haudankaivaja ja hänen poikansa, jotka jo ennakolta valmistavat hautoja niille kristityille, jotka me otamme vangiksi". Turhaan oli hän neuvonut sotamiehiä seuraamaan hänen esimerkkiään ja ottamaan mukaansa vahakynttilät tai lamput soihtujen asemesta. He olivat päinvastoin mitä jyrkimmästi kieltäytyneet menemästä sinne alas, jollei pimeitä käytäviä valaistu sillä kirkkaalla loisteella, jommoista ainoastaan soihdut pystyvät aikaansaamaan. Sitäpaitsi väittivät he soihtujen olevan siitä hyvät, että ne eivät sammu vedosta eikä siitäkään, että käsivarsi sattui jysähtämään jotakin vastaan.

Seuraukset heidän itsepäisyydestään alkoivatkin pian tuntua. Heidän edetessään hiljaisesti ja varovaisesti pimeitä käytäviä pitkin, eivät loimuavien soihtujen kirkkaat liekit levittäneet muuta kuin kuumuutta, täyttivätpä käytävätkin vielä paksulla, pikimustalla savulla, joka uhkasi tukehuttaa miehet ja sammuttaa soihdut. Torkvatus muisti tosin lukea käytävät, jotka erkanivat oikeaan ja vasempaan, mutta turhaan haki hän niitä merkkejä, jotka hän edellisellä kerralla oli tehnyt. Kuinka suuri olikaan hänen kauhistuksensa, kun hän lopulta näki tien tuketuksi ennenkuin hän oli ehtinyt puoleenkaan asti sivukäytävien luvussa, jotka hän edellisellä kerralla oli pannut merkille!

Kavaltaja sai kokea, että hänen hyvinkin salaisesti kutomansa juonet eivät sittenkään olleet jääneet huomaamatta. Severus, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, oli sittemminkin alituisesti ollut varoillansa, peljäten jonkinlaista päällekarkausta. Nähtyänsä joukon lähestyvän sisäänkäytävää, oli hän rientänyt sille paikalle, jonne hän jo edeltäkäsin oli varannut hiekkaläjän tien tukkeamista varten. Siellä oli hän veljensä ja muutamien muiden väkevien miesten avulla tarmokkaasti ryhtynyt puuhaan. Ei aikaakaan niin oli työ täydessä vauhdissa, ja suurien hiekkakivimöhkäleiden avulla, joita he irrottivat matalasta katosta hyvin osatuilla kuokkain iskuilla, oli tie pian tukettu.

Kiroukset ja uhkaukset, joita sotamiehet syytivät Torkvatuksen niskoille, eivät tietysti millään tavalla vähentäneet hänen säikähdystään. Hän pyysi hartaasti, että odotettaisiin hetkinen; saattaahan olla, että hän oli erehtynyt, ja siitä on helppo päästä selville, jos hän kulkisi kappaleen matkaa takaisin.

Viipymättä lähti hän matkaan ja oli pian kadonnut seuraavaan sivukäytävään.

Vaikka Corvinuskin heti paikalla teki täyden käännöksen sotamiestensä kera, ei opastajaa enää löytynyt. Miten se oli tapahtunut? Mihin hän oli kadonnut? Ei ihmekään, jos näiden taikauskoisten mielissä heti taas alkoi kummitella noituudet ja loihtumiset. "Nyt riittää", sanottiin. "Kauemmas ei enää mennä. Tuo Torkvatus on joko petturi, tahi on hän pois noiduttu". Corvinuksen rukoukset ja uhkaukset eivät vaikuttaneet niin mitään.

Tukalasta ilmasta palavissaan ja uupuneina, räikeän valon huikaisemina, mustasta savusta miltei tukehtumaisillaan, lähtivät poloiset palausmatkalle. Kun ei ollut vaikeata löytää uloskäytävää, heittivät he toinen toisensa jälkeen pois palavat soihdut. Siitä sai omituinen valo loistamaan haudoilla.

Ennenkuin sotamiehet kuitenkaan ehtivät sisäänkäytävälle saakka, odotti heitä toinen eriskummainen näky, joka saattoi heidät aika lailla kauhuihinsa. Se mitä he ensin olivat otaksuneet päivänvalon loimotukseksi, osottautui lampun valoksi; lamppua piteli mustapukuinen olento, joka seisoi liikkumatonna paikallaan.

"Mitä se on?" kuiskivat sotamiehet peljästyneinä.

"Noita", vastasi yksi heistä yhtä hiljaa; "paikan suojelushenki", virkkoi toinen; "aave", arveli kolmas. Mutta kun he peloissaan hiipivät lähemmäksi, yksi toisensa jälkeen, näytti kuin ei outo olento olisi heitä ollenkaan huomannut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat, hän ei liikahtanut, kunnes vihdoin Corvinus rohkaisi luontonsa ja tarttui häntä käsivarteen. "Kuka sinä olet?" aloitti hän käheällä äänellä.

"Kristitty", vastasi puhuteltu tapansa mukaan ystävällisellä äänellä.

"Vie hänet ulos tuonne!" käski Corvinus raivoissaan. "Jonkun on ainakin vastaaminen siitä, että meidät on harhaan johdettu".

Kolmastoista Luku.

Ensimäinen uhri.

Cecilia oli ennättänyt katakombeille ennen tuota aseellista joukkoa ja niin hyvissä ajoin voinut tuoda kokoontuneille kristityille tiedon, jonka Sebastianus heille lähetti, että vainotut olivat kerjenneet paeta syvemmällä oleviin käytäviin. Kun Pankratius hellittämättä pyysi, että sokea ajattelisi omaakin pelastustaan, vastasi hän hymyten, että hänen asiansahan oli olla vahtina ja tienneuvojana katakombeissa.

"Mutta sinä voit joutua vihollisen käsiin", ennätti Pankratius sanomaan.

"Mitä sitten, ehkäpä minun kauttani pelastuu moni, jonka henki on kalliimpi kuin minun", vastasi sokea. "Pankratius, anna minulle lamppu! Jos ei siitä olekaan itselleni apua, niin voihan se valaista tietä muille!" Ystävän huomautettua, että nuo muut saattaisivat olla vihollisia, ei Cecilia antanut perään. Hän läksi siis takaisin ja tuli erään sivusolan kautta juuri sille käytävälle, josta sotamiehet olivat sillä välin tunkeuneet katakombeihin. Pitäen lamppua koholla, asettautui hän vartiopaikalleen seisomaan. Luullen palaavia sotamiehiä ystäviksi, oli hän pitänyt lamppua ylhäällä, näyttääkseen heille sitä paremmin tietä.

Kun Fulvius näki joukon tulevan päivän valoon mukanaan vain tämä ainoa vanki, joutui hän vihan vimmoihin. Sehän oli vielä pahempaa kuin täydellinen epäonnistuminen; se oli naurettavaa — maan alta oli pikkuinen rotta-parka vedetty esiin. Hän läksytti niin tuikeasti Corvinusta, että tämä vapisi kiukusta. "Mutta missä Torkvatus on?" kysäisi Fulvius äkkiä. Hän sai kuulla melkein yhtä monta toisistaan poikkeavaa kertomusta tämän katoamisesta kuin dakialaisen seikkailusta oli liikkeellä juttuja. Mutta eninten häntä suututti, ett'ei hän voinut vapautua epäluulosta, että Torkvatus oli pettänyt hänet ja karannut hänen luotaan katakombien läpipääsemättömään labyrinttiin.

Mutta saahan epäilemättä vangilta tietoja. Hän asettui siis tytön eteen ja käski tuimalla äänellä: "Katso minuun, tyttö, ja kerro minulle totuus!"

"Minun täytyy kertoa totuus, katsomatta sinuun", vastasi sokea vienolla äänellä. "Etkö näe, että minä olen sokea?"

"Sokea?" huusivat ympärillä-olijat yhdestä suusta; mutta Fulviuksen piirteistä ei näkynyt säälin merkkiäkään. Yksi ajatus oli vain hänessä vallalla, nimittäin se, että hän sokean kautta voisi löytää uuden liittymis-kohdan.

"Olisi naurettavaa", aloitti hän, "jos te kaksikymmentä aseissa olevaa miestä marssisitte kaupungin halki yksi ainoa vangittu, sokea tyttö mukananne. Palatkaa sentähden kortteeriinne! Palkkanne on oleva runsas. Mutta sinä, Corvinus, ota minun hevoseni, aja isäsi luo ja tee hänelle selvä, mitä on tapahtunut. Minä seuraan sitte vaunuissa vangitun kanssa".

"Ei mitään petosta", vastasi puhuteltu äissään. "Muista viedä hänet sinne! Päivä ei saa kulua loppuun, ettemme olisi saaneet edes yhtä uhria".

"Ole huoleti", vastasi Fulvius, samalla miettien, mitenkä hän sokean tytön kautta saisi jonkinlaista korvausta kadonneen vakoojan sijaan. Mutta tuon poloisen raukan kiillottomat silmät antoivat hänelle enemmän tekemistä kuin pelaajan ja juomarin rauhaton katse. Kuitenkin tahtoi hän koettaa. Ollessaan kahden kesken hänen kanssaan vaunuissa puhutteli Fulvius häntä osan-ottavalla äänellä: "Tyttö rukka! Kuinka kauan olet ollut sokea?"

"Koko ikäni", oli vastaus. Hänen elonvaiheitaan tiedusteltaessa, kertoi hän aivan viattomasti, että hän pienenä nelivuotisena tyttönä oli tullut Roomaan kristittyjen vanhempiensa mukana. Hän oli kadottanut heidät kummankin samana päivänä ja oli jäänyt yksikseen, avuttomaan, turvattomaan tilaan; mutta hänen taivaallinen Isänsä ei ollut tähän asti antanut häneltä mitään puuttua.

"Sinä olet siis kristitty?" kysyi Fulvius näköjänsä välinpitämättömänä.

"Olen kyllä", vastasi sokea.

"Se oli siis kristillinen kokous, johon minä äskettäin näin sinun varhain eräänä aamuna taluttavan erästä vanhusta?" uteli hän edelleen. Sokean vastattua tähänkin kysymykseen myöntävästi, ei enempiä tiedustelemisia enää tarvittu. Hänen epäluulossaan oli siis ollut perää; Agnes, josta Torkvatus ei ollut voinut tahi tahtonut ilmaista hänelle mitään, oli siis kristitty. Fulvius oli voittanut pelin. Joko täytyi Agneen itsensä tahi osan hänen omaisuudestaan tulla hänen omakseen.

Hetkisen kuluttua aloitti hän uudestaan, tutkivasti tähystellen häntä. "Tiedätkö minne sinua nyt viedään?"

"Luultavasti sen maallisen tuomarin eteen, jonka on lähettäminen minut hänen tykönsä, jota minun sieluni rakastaa", kuului vastaus.

"Ja kuitenkin olet sinä niin levollinen, melkeinpä iloinen, kuin jos olisit menossa pitoihin?" vastasi Fulvius hämmästyneenä. Mutta kun hän nyt tiesi kaikki, mitä oli halunnut tietää, niin hän ajoi kaupunkiin ja jätti tytön Corvinuksen käsiin, joka viipymättä vei hänet isänsä tuomio-istuimen eteen. Pitkä kuulustelu seurasi. Tertullus, jonka povessa inhimillisiä tunteita kuitenkin liikkui, hänen nähdessään tämän hinterän, sokean tytön, koetti voimainsa mukaan, käyttämällä ystävällisiä sanoja ja lempeitä kuvitteluja, saada hänet vakuutetuksi kristillisen uskonsa hulluudesta ja saattaa hänet luopumaan siitä. Mutta kun kaikki hänen sanansa olivat kaikuneet kuuroille korville ja vangittu yhä uudestaan lapsellisen yksinkertaisesti ja sydämestään iloiten oli selittänyt, että hän ei voinut eritä Herrastaan ja Vapahtajastaan, niin tuomari lyöttäytyi tylyksi, lausui mitä julmimpia uhkauksia syytettyä kohtaan ja käski venyttää häntä piinapenkissä. Äänekästä surkuttelun hälinää kuului ympärillä olijain piiristä, jonka kautta sokealle vasta selvisi, että muitakin todistajia kuin tuomari ja pyöveli oli saapuvilla. Pyöveli, jonka myöskin kävi sääliksi onnetonta, ei aluksi saattanut ryhtyä kamalaan tehtäväänsä. Mutta kun hänen herransa tuimat silmäykset ja käskyt pakottivat hänet kuitenkin tekemään sen, antoi hän ennenpitkää kätensä taas vaipua. "Hän on kuollut!" sanoi hän hiljaisella äänellä.

Tertullus uskoi tuskin korviaan ja hänen piti omin silmin saada vakuutus sen totuudesta. Tyttönen oli kuollut. Katsojain joukossa vallitsi syvä hiljaisuus, harras äänettömyys, kunnes viimein puhdas, sointuisa ääni ovensuuhun kokoontuneiden joukosta kovasti ja selkeästi huusi: "Etkö, jumalaton tyranni, huomaa, että sokea kristitty parka, asetettuna kasvoista kasvoihin kuoleman kanssa, on mahtavampi sinua ja sinun julmaa herraasi?"

"Kuinka, jo kolmatta kertaa neljänkolmatta tunnin sisällä tulet sinä tielleni?" huusi Corvinus. "Tällä kertaa et varmaankaan pääse käsistäni". Näillä sanoilla, joita hän lisäksi säesti mitä kauheimmilla kirouksilla, syöksyi hän vimmastuneena salin läpi käytävälle päin, joka erotti katsojat tuomio-istuimesta. Sokeassa raivossaan törmäsi hän erästä upseeria vasten, joka oli väkevä kuin Herkules ja joka tietysti paljaan sattuman kautta oli joutunut siihen seisomaan. Corvinus kellahti suin päin lattialle; mutta sotilas tarttui häneen ja kysyi tuiki tyynesti: "Et kai satuttanut itseäsi, Corvinus?"

"En, en", vastasi raivostunut läähättäen. "Päästä minut, Qvadratus, muuten hän pääsee karkuun, tuo Pankratius konna, joka juurikaan pilkkasi isääni. Päästä minut!"

Sittenkun jättiläinen oli varma siitä, että ystävä oli ennättänyt pakoon ja pian löytää turvapaikan Diogeneen asunnossa, päästi hän takaa-ajajan menemään.

Sill'aikaa oli prefekti antanut pyövelille käskyn heittää ruumis Tiberiin. Mutta pyöveli, joka oli oikein ymmärtänyt erään läheisyydessä seisovan upseerin merkin, kun tämä oli näyttänyt hänelle pulleata kukkaroa, ei pitänyt sillä mitään kiirettä. Tuskin oli prefekti poistunut Forumilta, ennenkuin Sebastianus salaa pisti kukkaron hänen käteensä ja merkitsevästi kuiskasi: "Capuan portilla jalon Lucinan huvilassa, tunti jälkeen auringon laskun".

"Jätetään varmasti", oli vastaus.

Palattuaan Forumilta lähti Tertullus oitis keisarilliseen palatsiin, kertoakseen päivän ikävistä tapahtumista ja koettaakseen mikäli mahdollista saada keisari uskomaan, että hänen poikansa oli syytön kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hän tapasi keisarin varsin ärtyisällä tuulella. Jos Corvinus olisi astunut hänen näkyviinsä varhain aamulla, ei hän suinkaan hengissä olisi saanut palata. Kristittyjä vastaan katakombeihin tehdyn hyökkäyksen kurja loppu oli juur'ikään uudestaan virittänyt hänen vihansa liekin, kun Tertullus astui vastaanotto-huoneeseen. Sebastianus oli osannut asettaa niin, että hän oli vahdissa.

"Missä on poika-lurjuksesi?" oli ensimäinen tervehdys, jolla Maksimianus jyrisi prefektiä vastaan.

"Hän odottaa nöyrimmästi ulkona jumalallisia käskyjäsi, palaen halusta saada lauhduttaa jumalaista vihaasi niiden kepposten johdosta, jotka kohtalo on tehnyt hänen uutteruudelleen", vastasi Tertullus.

"Kohtalo?" huusi hirmuvaltias. "Tahdotko syyttää kohtaloa siitä, mikä on seurausta hänen omasta tyhmyydestään ja pelkuruudestaan? Kaunis alku totta tosiaankin! Mutta hän saa itse vastata siitä! Tuo hänet tänne!"

Vavisten kaikissa jäsenissään tuli onneton sisään ja heittäytyi keisarin jalkoihin. Mutta tämä survasi hänet niin raivoisasti luotaan, että Corvinus kieri takaisin kuni potkaistu koira. Tämä näky sai keisarin ilkeästi nauraa hohottamaan, mikä häntä koko joukon lauhensi. "Tule, nouse ylös", käski hän hetkisen kuluttua, "tee tili itsestäsi ja tunnusta millä tavoin edikti katosi!"

Corvinus teki käskyn mukaan, mutta hänen esityksensä oli niin sekavaa ja hajanaista, että keisari aina vähä väliä keskeytti hänet, nauraa hohottaen. Häntä silminnähtävästi huvitti, että Corvinusta oli niin sukkelasti vedetty nenästä, ja tämä juuri oli suotuisa merkki sille, jonka henki niin sanoaksemme häilyi hiuskarvan varassa.