Front matter

Produced by Tapio Riikonen

ERKKI JA AINO

Kirj.

Kristofer Janson

Suomennos.

Porvoossa, 1887. Werner Söderström, kustantaja. Oulun uudessa kirjapainossa.

SISÄLLYS:

I. Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa. II. Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet. III. Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä. IV. Sisällistä ja ulkonaista taistelua. V. Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat. VI. Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua. VII. Voitto.

Ensimmäinen luku.

Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa.

Erkki oli ylioppilas ja Aino papin tytär. Erkki oli noin kahdenkymmenen kahdeksan vuotias; hänen hiuksensa valuivat silmille ja hän oli pitkä, laiha, miettiväinen, joskus onnettomankin näköinen. Aino oli vain viidentoista vuotias, kasvultaan lyhyt, hänen ruskeat hiuksensa olivat kammatut ylös, otsa oli pyöreä ja valkoinen, silmät iloiset, veitikkamaiset, ja posket punaiset ja verevät. Ylioppilas kävi huolimattomasti puettuna vanhaan, kuluneesen nuttuun, jonka raksi tavallisesti tuli näkyviin kauluksen yli. Ainon puku sitä vastoin oli sievä ja siisti, hänen lyhyt hameensa riippui tasaisissa, pehmeissä laskoksissa ja hänen valkoiset sukkansa mukaantuivat somasti hänen solakkaa pohjettaan myöten. Erkki kulki aina yksin; joka päivä, kun ilma vaan oli kaunis, nähtiin hänen kerta sekä aamu- että iltapuolella astuskelevan tietä pitkin suurten puitten varjoissa. Silloin oli hänellä aina sateensuoja kainalossaan eikä katsellut hän oikealle eikä vasemmalle. Aino juoksi enimmiten Mari karjapiian kantapäissä tahi riippui hän Halvari rengin käsivarresta, kun tämä lähti hakemaan hevosta metsästä.

Sen kylän sivistyneet pitivät ylioppilasta vähän omituisena, sillä hän ei juuri koskaan puhutellut ketään eikä koskaan mennyt kylään, kun häntä kutsuttiin. Mutta aamusta iltaan istui hän kirjansa ääressä ja kun kulki hänen asuntonsa ohitse, näki myöhään yöhön kynttilän valon loistavan pienistä ikkunoista. Kuitenkin kerrottiin pitäjässä hänen usein käyvän talonpoikien luona ja varma oli, että hän tavallisesti puhutteli heitä, kuu he tekivät työtä pelloillaan ja sillä aikaa hän lepäsi hetkisen heidän nuotioillaan. Talonpojat pitivät hänestä, sillä hän oli aina lempeä ja ystävällinen köyhille, mutta he pelkäsivät myös häntä, sillä hän puhui joskus niin kummallisesti ja hänen katseensa oli hänen puhuessaan niin terävä että se ei miellyttänyt kansaa.

Taloutta hoitamassa oli ylioppilaalla vanha palvelia, joka ikäänkuin kuului taloon, samoin kuin pöydät ja tuolit, ja jonka hän kaiken muun mukana oli myös perinyt isältään.

Hän asui vanhassa, harmaassa rakennuksessa, missä oli isot, kylmänlaiset huoneet, joiden seinissä riippui esi-isien kuvat tukka puuteroittuna ja kukat rinnassa. Siellä oli pitkiä, autioita käytäviä, joiden läpi tuuli talvi-illoin ulvoi ja vinkui. Talon edustalla oli puutarha, jossa pitkissä riveissä kasvoi sammaleen peittämiä, paksuja, juhlallisen näköisiä puita, jossa rikkaruoho ja ruusut kilvan kasvoivat ja jossa ei koskaan käytetty saksia eikä lapiota. Mikä siellä vaan otti kasvaaksensa sai rauhassa rehoittaa, ja mikä taas tahtoi kuolla, se kuolikin. Omistaja kulki kyllä siellä, katseli sitä, mutta hän ei huomannut mitään eivätkä häntä peloittaneet tarinat kummituksista ja haamuista, jotka muka pimeän tultua lentelivät oksasta oksaan pitkässä, taloon vievässä kujanteessa.

Ja vuosi vuodesta joutui rakennus yhä enemmän rappiolle; siellä täällä laudat ja rännit halkeilivat. Isäntä kyllä huomasi sen, mutta hän vaan oli omissa lukupuuhissaan, sytytti lamppunsa, otti esille kirjansa, luki, kirjoitti ja antoi jokaisen pitää huolta itsestään. Talon oli hän perinyt isältään, joka oli ollut rikas kauppias. Hän oli äitinsä ainoa lapsi, oli jonkun aikaa tutkinut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta sitten äkkiä palannut kotiinsa ja äskettäin, isän kuoltua, ottanut talon haltuunsa.

Aino asui valoisassa, ystävällisen näköisessä, valkoiseksi maalatussa talossa, jonka ovi oli viheriä. Sen ympärillä oli puutarha valkoisine aituuksineen, jossa kasvoi kukkia, ja teille oli siroitettu valkoista hiekkaa. Ainon portin vieressä oli penkki, jossa pastori tavallisesti istui iltapäivällä aamunutussaan ja tohvelit jalassaan, polttaen piippuaan kahvinsa juotua.

Nämät kaksi nuorukaista eivät sen enempää tunteneet toisiaan, kuin että Aino, lapsena ollessaan, oli monesti seisonut puutarhan aidan takana ja pilkallisesti huutanut: "hupsu ylioppilas! hupsu ylioppilas!" kun tämä kulki ohitse, housut käännettyinä ylös saappaitten varsille. Aino oli silloin kohta piiloutunut pensaitten taakse, mutta Erkki oli kääntynyt takaisin ja koettanut häntä saavuttaa kepillä tahi sateenvarjollaan. Hän ei koskaan käynyt pappilassa, eikä missään muualla pitäjän ylhäisempien luona, mutta joskus kuitenkin puhui hän papin tahi henkikirjurin kanssa, kun he tapasivat hänet tiellä ja nämät sanoivat että oli hauska keskustella ylioppilaan kanssa, kun heidän vaan onnistui päästä hyvään alkuun, ja ett'ei hän ollenkaan ollut synkkämielinen eikä jörömäinen, niinkuin näytti olevan yksin kulkiessaan tietä pitkin.

Pappila oli ainoastaan neljänneksen peninkulman päässä kapteenin talosta, — siksi kutsuttiin ylioppilaan asuntoa, sillä hänen isänsä oli ostanut sen joltain kapteenilta ja toisen kerroksen ikkunoista saattoi nähdä kynttilän palavan Erikin huoneessa.

Kerran talvi-iltana oli tanssit pappilassa. Ulkona tuprueli lunta ja tuuli puhalsi kylmästi, mutta pappilan ikkunoista loisti kynttilä toisensa vieressä ja portailta kuului ilo- ja riemuhuutoja, kun neitoset, valkoisina kuin lumi, nenän-nipukat vaan punaisina, hyppäsivät alas reestä suoraan ystävänsä kaulaan, joka heitä suuteli ja pyöritteli ympäri, sillä aikaa kuin he ravistivat lumen päältänsä. Ja nytpä oli kuiskaamista ja juttelemista, iloisia silmiä, sydämmiä, joiden iloa ei tuulikaan voinut häiritä, vaikka se möristen ja äkäisenä tunkeutui portaille saakka ja puhalsi kynttilää, niin että se löyhähteli.

Pastori istui huoneessaan, nauttien mukavuuttaan. Tuli rätisi uunissa; siellä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä ja lattialle oli levitetty pehmeä, lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja verho pantu eteen, niin että kirkas, mutta vieno valo levisi koko huoneesen. Uunille oli ripoitettu ruusun lehtiä, ja tiheät ikkunaverhot olivat lasketut alas, niin ett'ei mistään päässyt uhoa. Pastori istui mukavasti pehmeässä nojatuolissaan, aamunutussaan, piippu suussa ja käänteli muutamia paperia, jotka olivat hänen edessään pöydällä. Välistä nojautui hän vähän taaksepäin, ikäänkuin olisi jotain tarkemmin miettinyt, veti joitakuita savuja piipustaan, ryyppäsi vähän teetä, joka höyrysi pienellä tarjottimella. Sitten kuunteli hän hetken tuulen vinkumista ja musiikin säveleitä, joita kuului salista, missä par'aikaa tanssittiin.

Istuessaan siellä kuuli hän kulkusten kilisevän, sen jälkeen oli niinkuin joku olisi huutanut: "hoi! tulkaa tänne!" ja hetken perästä astui renki sisään, ilmoittaen, että ulkona oli joku vieras mies, joka kyseli pastoria. Tämä pisti päänsä ulos ovesta ja näki ylioppilaan seisovan siellä, nahkaturkkiin puettuna, ruoska kädessä lumisena kiireestä kantapäähän asti.

"Suokaa anteeksi, herra pastori", sanoi hän, "että minä häiritsen teitä näin myöhään, mutta minulle tapahtui onnettomuus, kun matkallani ajoin kumoon pimeässä. Minä näin niin kirkkaan valon täältä ylhäältä, unohdin ohjakseni ja sitten — makasimme sekä minä että hevoseni ojassa — molemmat aisat palasina. Nyt, suokaa rohkeuteni anteeksi, kysyn teiltä, herra pastori, tahtoisitteko te lainata minulle rekenne kotiin asti. Sinne ei ole juuri pitkä matka ja minä lupaan lähettää renkini tuomaan sen takaisin vielä tänä iltana."

"Tehkää hyvin ja astukaa sisään niin kauaksi — kyllähän siihen keinon keksimme — tehkää niin hyvin" — ja vieraanvarainen pastori työnsi ylioppilaan ovesta sisään.

"Ei kiitoksia, herra pastori, voinhan minä sen ajan odottaa täällä ulkona, minä olen niin lumessa, etten tällä tavoin voi astua kenenkään huoneesen, ja sitä paitsi on minulla kiire kotiin."

"Mitä turhia! Teilläkö — kiire kotiin? Teillä on aina kiire kotiin, mutta kun minun onnistuu saada teidät käsiini, ette niin vähällä pääse minusta erillenne. Katsokaat, turkin ripustamme tänne — kestää ainakin tunnin ennenkuin reki on oven edustalla; sillä meillä on vähän kiire tänä iltana, katsokaa, tyttärelläni on muutamia ystäviä luonansa vähän pyörähtelemässä, ja sentähden on aina yhtä ja toista puuhaamista. No — suostukaa nyt tulemaan" — ja pastori hymyili, taputti ylioppilasta olkapäille ja koetti riisua turkkia hänen päältänsä.

"Ei, hyvä herra pastori" — "Kyllä, hyvä herra ylioppilas!" — ja turkki tuli väkisin pois päältä ja Erkin täytyi astua sisään. Seisoessaan oven kynnyksellä ja nähdessään lampun kirkkaan, rauhallisen valon, säpsähti hän ja oli vähällä kääntyä takaisin. Hän oli tullut tänne autiolta, pimeältä tieltä ja kovasta tuulesta ja oli matkalla kylmään, tyhjään, autioon kotiinsa, ja nyt — pieni, lämmin herttainen huone. Kuinka rauhallista täällä oli! Hän katseli lattiamattoa, hän tarkasteli ikkunaverhoja, katseli kaappia, niissä oli kaikellaisia korukaluja.

"No, — tahdotteko piipun?" sanoi pastori, siistien vähän huonettaan, — katsokaas tässä, ottakaa tämä tuoli — minulla ei ole muuta kuin tätä yhtä lajia tupakkaa tarjottavana, vaan sitä käytettiin minun nuorena ollessani, ja maalla ei saa olla hyvin vaativainen."

"Mutta minä häiritsen teitä." — "Mitä vielä, ette suinkaan, ette suinkaan. Jos ette olisi tulleetkaan, olisin kuitenkin korjannut nämät pois. Ja olihan se sitäpaitsi minunkin syy, että te ajoitte kumoon." Pastori hymyili lempeästi ja pani kokoon paperinsa ja kirjansa. "No — lasillinen olutta. Tahi kupillinen teetä?"

"Ei, sydämelliset kiitokset, älkää mitään puuhailko minun tähteni, herra pastori."

"En, en, vaan kupillinen lämmintä teetä tekee hyvää ankarasta tuulesta tultua." Ja pastori soitti kelloa, ja tee tuotiin sisään. Siten jäi ylioppilas istumaan pastorin huoneesen, pehmeään nojatuoliin, piippu suussa, ollen kuin kotonaan ja pastori istui häntä vastapäätä.

"No — eikö teidän mielestänne täällä ole hauska?" kysyi pastori hetken äänettömyyden jälkeen, huomattuaan, että ylioppilas katseli ympärilleen; "saisittehan tekin, herra ylioppilas, yhtä hauskan kodin, jos menisitte naimisiin."

Ylioppilas hymyili. "Vai niinkö luulette, herra pastori? Ehkäpä. Mutta minä olen jo kihloissa yhden kanssa enkä siis voi mieltyä keneenkään toiseen."

"Oletteko kihloissa? Kenen kanssa, uskallanko kysyä?" Ja pastori tarkasteli häntä hämmästyneenä ja muutti tuolinsa lähemmäksi.

"Kirjojeni, tieteeni kanssa," vastasi ylioppilas tyynesti.

"Noh — eikö ole sen vaarallisempaa," sanoi pastori, hymyili, ryyppäsi teetä ja muutti taas tuolinsa entiselle paikalle. "Kirjoja on meille kaikille yltäkyllin. Mutta on eroitus kirjojen ja ihmisten välillä."

"Kuolleet kirjat ovat mielestäni useinkin elävämmät kuin elävät ihmiset, ja ne puhuvat viisaammin kuin useimmat nykyaikaan."

"Niinkö? Te liioittelette. Oletteko te, vaikka olette niin nuori, jo ihmisvihaaja. Ei, nuori ystäväni, luottakaa enemmän maailmaan."

"Tahtoisin mielelläni, herra pastori, jos vaan voisin."

"Ettekö voi? Menkää ulos maailmaan, niin kyllä voitte. Te vaan aina kökötätte sisällä ettekä anna auringon valon tahi raikkaan ilman tulla huoneesenne. Ei, menkää ulos maailmaan, siellä on taistelukenttä sellaisille miehille kuin te olette."

"Minä olen ollut ulkona maailmassa, herra pastori, mutta minun kävi niinkuin etanoiden, jotka huomaavat vaaran olevan lähellä. Minä vetäsin sarvet sisään ja kiirehdin kotiin, sillä siellä tiesin olevani suojassa."

"No, koettakaa kuitenkin uudelleen vielä kerta. Vahinko, että kaikki tuo viisaus ja työ menee maailmalta hukkaan. Ettekö usko, että kaksi kirkasta silmää voisi teidät vangita? Kukoistavat kasvot? Mitä?"

"Voi olla mahdollista. Minä olen lihaa ja verta niinkuin kaikki muutkin enkä minä koskaan sulje silmiäni sille mikä on kaunista. Mutta vuoden tahi kahden perästä rikkoontuu kuori, kauniin omenan on tänne pistänyt. Eva on syönyt hyvän tiedon puusta."

"Ei, hyi, hyi, minkätähden noin puhutte? Ettekö muista, että minullakin on tytär?"

"Löytyy aina poikkeuksia, herra pastori, ja teidän tyttärenne on vielä lapsi, minun luullakseni. Lapsen sielu on kuin vaha, sitä voi muodostaa monella tavalla. Täytyy vaan koettaa oikein käyttää talttaa. Vaan kuinka moni sitä tekee? Tahi mitä nykyjään tulee kuvanveistäjien työhuoneista? Psykejä ehkä? Ei, Jumala paratkoon, niitä ei ole monta, herra pastori. Ei, sieltä tulee ylpeitä muotinukkeja tahi sivistymätön, riitainen porvarimatami."

"Te tuomitsette ankarasti ja — niin, suottehan anteeksi jos sanon suoraan, — mielestäni liian pikaisesti, liian suurella nuoruuden innolla. Ei olisi hyvä, jos te olisitte oikeassa."

"Minä tuomitsen sen mukaan, mitä olen nähnyt, enkä ole siinä voinut niin suuresti erehtyä. Ja, herra pastori, minä olen nähnyt tyttöjä, jotka miehessä voisivat herättää toivoa ja rakkautta, jotka voisivat lämmittää ja kirkastaa koko hänen elämänsä, raittiita lapsensieluja, joissa avaran maailman elämä vielä uinaili uskollisissa, toivehikkaissa silmissä, ujoilla, punottavilla poskilla, puoleksi avonaisella suulla ja tarkkaavilla korvilla, kun täysi-ikäiset puhuvat, jotka peljästyivät kuin säikähtynyt hirvi, kun heitä katseli tahi puhutteli, mutta jotka sille, joka kerran oli saavuttanut heidän täydellisen luottamuksensa, lahjoittivat koko puhtaan sydämmensä ajatuksineen ja toiveineen. Ja minä olen nähnyt näitä samoja taas muutaman vuoden perästä. Mitä olivat he oppineet? Niin, he taisivat keikailla ja pyörähdellä vannehameissaan, he taisivat käyttää viuhkojansa ja nauraa vähäpätöisille sukkeluuksille, taisivat lörpötellä teeseuroissa ja ilmoittaa uusia kihlauksia. Ah, he olivat valinneet katinkullan puhtaan kullan asemesta, tanssisalien kynttilän valon lämmittämän, kirkkaan auringonpaisteen sijaan. Loistava univormu, se heidät hurmasi, tyhjät pähkinäkuoret, pinta, herra pastori, he ovat valinneet elämän tässä maailmassa, eivätkä elämää Jumalassa."

Ylioppilas nousi tuoliltaan ja laski kätensä raskaasti pöydälle. Hänen katseensa oli luja ja totinen, eikä tarvinnut muuta kuin kuulla millä äänellä hän puhui ymmärtääkseen, ett'ei minkään vieraan käden sopinut tähän kajota. Pastorikin huomasi tämän, hän näki sen vielä selvemmin ylioppilaan hehkuvista silmistä. Hän istui sentähden hetken hiljaa, pudistellen vaan hajamielisenä päätänsä.

"Älkäämme nyt enään siitä riidelkö," sanoi hän vihdoinkin iloisesti, kohottaen päätänsä, "paha kyllä, on liiankin totta, että nykyajan tytöt viettävät aikansa vaan komeudessa ja kaikellaisessa muussa turhuudessa. Mutta, ettekö luule, että nainen voisi tehdä kotinne hauskaksi, jos hän ei olisikaan aivan teidän mielenne ja määräyksenne mukainen, sillä katsokaas, mahdotontahan on löytää ketään täydellistä. Ja jos teillä nyt olisi joku, joka voisi keittää ruokanne, ommella vaatteenne ja pitää kaikki siistinä ja puhtaana, ettekö silloin luule, eitä tulisitte lempeämmäksi ja voisitte vähän enemmän luottaa maailmaan —."

"Minä pelkään, ett'ei se riittäisi, herra pastori. Jos minä kerran valitsen itselleni vaimon, niin ei hän jaa olla kyökkipiika tahi ompelija tahi pesijä, vaan hänen täytyy olla minun vertaiseni kaikessa. Hänen täytyisi seurata minua kaikkialle, ei ainoastaan aterialle, vaan myös kirkkoon, ympäri koko maailman niin kauas kuin ajatukset lentävät. Hänen täytyisi lukea minun sydämmeni sisimmät ajatukset, koskaan siihen kyllästymättä. Hänen täytyisi huojentaa kaikki huoleni, hänen täytyisi valkealla kädellään pyyhkäistä pois kaikki synkät varjot, hänen sylinsä täytyisi olla avoinna, kun minun väsynyt sieluni tarvitsee lepoa. Hänen täytyisi rakastaa minua yli kaiken maailmassa ja olla vähäpätöinen omasta mielestään, vaan kuitenkin suuri, rikas, niin äärettömän rikas, että hän ansaitsisi saada toisen ihmissielun lahjaksi. Mutta, herra pastori, mistä sellaisen voisi löytää, siinä juuri kysymys?"

Samalla aukeni ovi ja sisään juoksi pieni tyttö säteilevin silmin ja lämpimänä tanssin jälkeen, valkoisessa puvussa, loistava punainen nauha vyöllä ja kukkaseppele sileiksi kammatuissa hiuksissa huutaen: "Isä, isä! Nyt täytyy sinun —"

Hän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kasvonsa lensivät aivan tulipunaisiksi ja hän seisoi kuin kivettynyt, puri huultansa eikä tiennyt minne kääntää päätänsä, mutta hän näytti kuitenkin niin suloiselta ujoudessaan. Ylioppilaankin täytyi katsoa häntä.

"No lapseni, mitä tahdot?" kysyi pastori hymyillen ja kääntyi tuolissaan.

"Ei, ei mitään", sanoi tyttö ja painoi päänsä vähän sivulle, katsomatta ylös, — "niin sinun täytyy" — ja nyt juoksi hän isän luo, pani suunsa hänen korvalleen ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ei ylioppilas voinut kuulla. Pastori alkoi hyppiä tuolissaan. "Ha, ha, ha, — he tahtovat minua tanssimaan, he hupsut. Mitä arvelette, herra ylioppilas?"

"Tuollaista pikku lähettilästä seuraa mielellään", vastasi ylioppilas, hän oli noussut ylös ja tarkasteli sievää sanansaattajaa.

"Niin, tule nyt, isä, minä panin veikkaa Markuksen kanssa kahdesta appelsiinista, että saisin sinut kanssani", sanoi hän, tarttuen isänsä käsivarteen ja painaen päänsä sitä vasten.

"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, sinä pikku hupakko", sanoi pastori, nipisti hänen pullakkata, punaista poskeansa ja suuteli häntä.

"Tiedättekö, herra ylioppilas", sanoi hän äkkiä, kääntyen ylioppilaasen, "mitäs jos me molemmat vanhukset olisimme tänä iltana nuoria ja menisimme tanssimaan nuorison kanssa. — Mitä joutavaa! Ei nyt mitään vastahakoisuutta, — saattepa nähdä, että se on teille hyödyllistä. Ja ehkäpä voisitte löytää siellä jonkun, johon voisitte mieltyä", lisäsi hän leikillisesti, varottaen sormellaan. Ylioppilas seisoi epäillen. Hän katseli pastorin tytärtä, mutta tämä tarttui yhä lujemmin isänsä käteen, ikäänkuin ei hän olisi ollut turvassa missään muualla.

Mutta pastoripa ei päästänyt häntä niin vähällä, ja vaikka ylioppilas puhui jotain matkapuvustaan ja muusta sellaisesta, oli loppupäätös kuitenkin, että hän viipyisi siellä ainakin hetkisen, kunnes hevonen olisi valjastettuna. Aino oli jo juossut saliin ilmoittamaan, että hupsu ylioppilas oli sisällä ja viipyisi vähän aikaa ja silloinpa nousi melua. He juoksivat kokoon, nauroivat, taputtivat käsiään ja ennenkuin pastori ja hänen uusi ystävänsä olivat astuneet kynnyksen yli, olivat he jo päättäneet, että ylioppilaan piti tanssia ja ensimmäiseksi Ainon kanssa. Ylioppilas nyykäytti päätänsä astuessaan suureen valoisaan saliin, jonka hirsiseinien raoissa viime kesästä saakka vielä riippui koivunoksia. Siellä istuivat kaikki henkikirjurin, voudin ja naapuritalojen tyttäret. Useimmat heistä eivät enään olleet lapsia, eivätkä vielä täysikasvuisiakaan, eivät lintuja eivät kaloja, he kävivät tosin koulua, mutta kylässä ollessaan puhuivat he aina vaan tansseista, komeista puvuista ja nuorista luutnanteista. Mutta tänä iltana oli tanssi kiihoittanut heidän mielensä; posket hehkuivat, silmät loistivat, he unohtivat ollakaan olevinansa suuria neitiä ja käyttäytyivät kuin lapset, he leikkivät ja juoksivat, tanssivat tuoliensa kanssa, nyykäyttivät päätänsä ja tuomitsivat herroja survomaan pippuria. Kun ylioppilas astui sisään, syntyi äänettömyys ja muutamat vanhemmista pojista nousivat tuoliltaan ja etsivät taskustaan valkoisia hansikoitaan, mutta kun ne olivat liian pienet ja ahtaat, panivat he ne jälleen kokoon.

"No, se on oikein! näin iloista ja hauskaa pitäisi nuorten kesken aina olla", sanoi pastori, puettuna virkatakkiin, jonka kaikki napit olivat kiinni, ja kalotti päässä, hieroen käsiänsä. "Koetammeko me molemmat, Sanna?" sanoi hän tarttuen pienen tytön käsivarteen, "miten kotonasi voidaan? — mutta sinähän olet tainnut tulla täysikasvuiseksi siitä kuin sinut viimeksi näin; semmoistahan se on, kun sinä niin harvoin käyt meillä. No soittajat, nyt galoppaadia, niin tanssimme me molemmat". Kaikki nauroivat, mutta Sanna hymyili, puri huultansa ja painoi päänsä alas, sillä hän niin häpesi.

"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas," sanoi pastori, "niin saamme nähdä kuka tanssii paraiten — pysy nyt vaan tahdissa, Sanna."

"Ei, herra pastori, minä en tanssi enään", vastasi ylioppilas, pudistaen päätänsä.

"Totta tosiaan, kyllä teidän täytyy tanssia — eikö täällä ole ketään, joka pyytäisi ylioppilasta?"

Hänen ei tarvinnut kysyä, sillä samassa seisoi ylioppilaan edessä Markus, joka oli kadottanut nuo kaksi appelsiinia, taluttaen kädessään Ainoa ja toista pientä tyttöä.

"Ylioppilasko vai maisteri?" kysyi Markus raapaisten jalallaan.

"Ei kumpaakaan", vastasi ylioppilas hymyillen ja vetäytyi taaksepäin. "Kiitos, minä en tanssi."

"Oi, kyllähän ke tanssitte", pyysi Aino, nipistäen Markuksen kättä, saadakseen häntä seuraamaan itseään. "Ylioppilasko vai maisteri?" kuului taas ja koko joukko seurasi häntä kantapäissä. "Oi, kyllähän te tanssitte", sanoi taas Aino samalla hennolla äänellään ja katseli häntä veitikkamaisesti.

"No, jos minun täytyy tanssia, niin eihän siis mikään vastustaminen auta", vastasi ylioppilas katsellen kahta houkuttelijatansa.

"Ylioppilasko vai maisteri", kuului taas.

"Niin, ei kannata nousta korkeammalle kuin siivet kantavat, olkoon siis ylioppilas."

Aino niiasi hänelle ja nyt piti heidän molempien aloittaa. Ylioppilas ei ollut tanssinut, tuskinpa ajatellutkaan tanssia moneen vuoteen, mutta aikaisemmin, ensimmäisinä ylioppilasaikoinaan oli hän ollut innokkaimpia tanssijoita. Nyt tuntui hänestä niinkuin hänen jalkansa olisivat vavisseet, eivätkä olisi tahtoneet häntä seurata, sillä musiikki soitti hyvin kiivasta tahtia. Ensin tunkeutuivat he eteenpäin jäykästi ja hitaasti, mutta kun tahdissa täytyi pysyä, kävi tanssi yhä reippaammaksi ja hurjemmaksi. Ylioppilas unohti aivan itsensä, hän vaan katseli Ainoa, joka nojautui hänen käsivarttansa vasten raittiina kuin kasteesta kimalteleva ruusunuppu. Hänen päänsä oli kääntynyt taaksepäin, silmät puoleksi ummessa, ja hän näytti täydellisesti nauttivan soiton säveleistä ja tanssista. Ja hyvästipä se kävikin! Näytti siltä kuin olisi hän ikäänkuin lentäen liehunut läpi taivaan ja ilman koskaan siihen väsymättä. Hän oli niin kevyt ja nojausi niin turvallisesti ylioppilasta vasten, hänen valkoinen hameensa häilyi hänen ympärillään niinkuin pilvi ja pitkät nauhan päät liikkuivat edes takaisin tanssiessa. Kun Aino sanoi: "ei enään, nyt tahdon levätä", vasta silloin tointui Erkki ihastuksestaan. Hän vei väsyneen tytön istumaan, hän ei huomannut olevansa tanssista aivan palavissaan ja hengästyksissään, hänestä vain tuntui, kuin olisi uusi elämä hänessä alkanut. Koko nuoruus muistoineen, tunteineen ja iloineen oli hänessä jälleen herännyt ja hän tunsi, ett'ei hän enään ollut vanha eikä jäykkä liikkeiltään. Tanssi sai hänessä voiton, tanssi, jolle hän aina ennen oli pudistanut päätänsä.

"Vai niin, pyydättekö te ylioppilasta tanssiin, Aino?" kysyi Erkki leikillisesti, seisoessaan hänen vieressänsä.

"Minä en pyydä ketään!" vastasi Aino nauraen ja kiiruhti tanssimaan, jonne häntä juuri pyydettiin.

Ylioppilas katsoa tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi pienen tytön, joka kolmatta kertaa hänelle niiasi. "Mitä tahdot?" kysyi Erkki, tarttuen hänen leukaansa. "Tanssia, sillä on naisten vuoro pyytää", oli vastaus. Ylioppilas ei voinut olla siihen suostumatta, hänen täytyi siis koetella uudelleen. "Aino, miten oli tanssia hänen kanssansa?" kyselivät hänen ystävänsä uteliaana. "Oi, hän oli niin hyvä, — niin hyvä, ja hän piti minusta niin lujasti kiinni". — "No, onko se totta, niin tahdon minäkin koettaa"; — "ja minä" — "ja minä". Ylioppilas oli oikein pahassa pulassa, sillä toinen toisensa perästä tuli sipsuttaen niiaamaan hänelle, ja hänen täytyi tanssia, eihän enää sopinut muille kieltää, kun hän kerran oli kahdelle luvannut.

"Milloin vaan haluatte, on reki valmiina", kuiskasi pastori ohimennen hänen korvaan.

"Kiitoksia, herra pastori! mutta minä voin vielä odottaa hetkisen." Ja hän odotti tunnin toisensa perästä, hän tehtiin kamariherraksi, sai kunniamerkin rintaansa ja sitten alkoi illallinen. Ylioppilas esitti maljan pastorille ja hänen perheelleen ja pastori kiitti ja tyhjensi maljan lähemmäksi tuttavuudeksi. Sitten puhui Erkki nuorisolle, hän puhui lämpimästi ja sydämmellisesti ja lapset kuuntelivat hiljaa kuin kirkossa.

"Ennenkuin rupeatte tanssimaan, voisit Aino laulaa meille vähän", sanoi isä, kun ruokaa korjattiin pöydältä.

"Laulaako tyttärenne?" kysyi ylioppilas, astuen hänen luoksensa.

"Kyllä vähäsen, näin meidän kesken", vastasi pastori. Aino tuli hänen luoksensa. "Enkö saisi olla laulamatta, isä", kuiskasi hän puoleksi valittaen, "minä en osaa mitään ja minua niin hävettää, nyt kun ylioppilas on täällä."

"Etkö mitään osaa? Hyi, Aino! Tiedäthän, ett'en minä siitä pidä", vastasi isä totisesti ja Ainon täytyi lähestyä pianoa.

"Hän ujostelee teitä", kuiskasi pastori ylioppilaan korvaan.

"Vai niin", vastasi tämä hajamielisesti, huomatessaan kuinka vastahakoisesti Aino astui lattian yli.

Erkki istui sohvaan ja kuunteli tarkasti. Aino lauloi useita kansanlauluja. "Kiliä mä paimensin", "Oi Ola, Ola mun armahani", ja lopuksi "Pikku Katri." Hänen äänensä värähteli ensin vähäsen ja oli hiukan kimakka, mutta mitä enemmän hän lauloi, sitä paremmin sujui. Hän lauloi niin luontevasti, koristelematta ja kuitenkin niin tunteellisesti, sydämellisesti ja elävästi, niinkuin olisi hänen sydämmensä sykkinyt joka säveleessä. Ylioppilas istui ajatuksiinsa aivan vaipuneena.

"Mitä pidätte näistä yksinkertaisista lauluista?" kysyi pastori, muuttaen tuolinsa lähemmäksi häntä.

— "Mitä sanoitte? — Oi kyllä, hyvin paljon. Minusta tuntuu, kuullessani niitä laulettavan, niinkuin näkisin koko elämän edessäni."

"Niin, eikö se ole totta? Laulakoot muut vaan liverryksiään ja koreita laulujaan, mutta toista ovat minusta nämät kansanlaulut."

"Hän osasi laulaa, hän ymmärsi sanojen merkityksen, hän näki laulaessaan kuvat elävästi edessään. Teidän tyttärenne osaa laulaa."

"Niin, sen mielestä joka on vähään tyytyväinen."

"Sydämmelliset kiitokset laulustanne", sanoi ylioppilas samassa Ainolle, joka kulki hänen ohitseen.

"Ei mitään kiittämistä, se kävi niin huonosti", vastasi tämä, kiiruhtaen punastuneena pois, mutta hän oli kuitenkin iloinen, kuin ylioppilas sanoi tämän.

Oli yösydän, kun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa. Hän meni huoneesensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmä, ja kirjat, hänen elämänsä, hänen morsiamensa olivat pöydällä pitkässä rivissä. Hän heittäytyi tuolille ja peitti päänsä käsiinsä. Mielensä oli niin rauhaton että hän ei voinut vielä mennä levolle, vaan kulki edes takaisin lattialla, kädet selkänsä takana. "Miten kummallista, minä olen taas tullut lapseksi, aivan niinkuin entisinä aikoinani, ja se oli suloista, viehättävää ja hurmaavaa, ja hän, Aino, oli niin herttainen, niin lapsellisen viaton ja sydämmellinen, sen tunsin laulustakin. — Vaan, eikö kaikki tämä kauneus, iloisuus ja viattomuus jo muutaman vuoden perästä katoa maailman suuressa melskeessä ja muutu muodin ja seuraelämän orjuudessa, kuinka surkeata!"

"A-haa", sanoi hän haukottaen — "hyvältä tuntui päästä jälleen kotiini, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna aloitan lukea kirjaani 'Casparis Jesaias'."

Hän seisoi hetkisen hiljaa lattialla, ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten astui hän kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon. Hän otti sieltä nuoren tytön valokuvan, piti sen ylhäällä varta vasten ja tarkasteli sitä kauan, kauan. "Hän on tämän kuvan näköinen, vaikka ei aivan näin vaalea", mutisi hän, "mutta hän on pian muuttuva — niin hän on muuttuva." Hän pani kuvan laatikkoon, lukitsi sen, riisui päältänsä, luki iltarukouksensa ja vaipui uneen.

Toinen luku.

Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.

Seuraavana aamuna istui ylioppilas kirjansa ääressä, päivällisen aikaan kuljeskeli hän suurten puittein alla sateenvarjo kädessään, ja illalla istui hän tavallisuuden mukaan kirjoittaen ja syöden yksin illallistaan. Eilinen päivä oli hänestä kuin uni, niinkuin kysymys, joka matkustajalle tehdään hänen astuessaan tietä pitkin. Hän vastaa, jatkaa sitten matkaansa, eikä enään ajattele kysymistä. Mutta Erkki muisti kuitenkin Ainoa. Kun hän puitten välistä näki tuon ystävällisen, valkoiseksi maalatun pappilan, kuvaili hän mielessään, miten nuori, iloinen tyttö siellä astuskeli; mutta sisään ei hän koskaan tohtinut mennä kysymään miten he jaksoivat. Hän oli jälleen valjastanut työhevosensa elämänkärrien eteen ja he juoksivat niinkuin tottuneet eläimet samaa tietä ja samoja jälkiä kuin ennenkin. Jos ylioppilas joskus sattumalta näki Ainon kulkevan puutarhassa kukkia poimien, pysähtyi hän katsellakseen häntä, mutta hän ei koskaan astunut askeltakaan lähemmäksi tavatakseen tyttöä, eikä koskaan pysähtynyt kohdatessaan hänet tiellä, vaan nosti hänelle ainoastaan lakkiaan.

Erkki oli tavannut pastorin ja kiittänyt häntä viimeisestä, ja tämä oli kysellyt, tahtoisiko hän pian taas tulla heitä tervehtimään. Niin, kiitoksia vaan, eihän se ollut mitään mahdotonta. Vaan — siitä e: tosiaan tullut mitään. Hänellä oli liian vähän pontevuutta voidakseen mennä kutsumatta ja jos hän olisikin jonakin iltana päättänyt mennä sinne, sai hän aina siksi muuta tehtävää. Siten kului koko vuosi.

Seuraavana sunnuntaina piti Ainon mennä ripille; sen oli ylioppilas kuullut, ja oli sentähden kirkossa varhaisesta aamusta saakka. Ihmisiä kulki ulos ja sisään, sillä he väsyivät, kun jumalanpalvelus kesti niin kauan. Mutta Erkki vaan istui paikallaan, tarkastellen hänen kasvojensa jokaista piirrettä, kun häneltä kyseltiin, kuu hän lauloi virttä, kuunteli saarnaa ja lopulla alttarilla, kumartui vastaan-ottaakseen siunauksen. Uudet vaatteetko tahi mikähän lienee ollut syynä siihen, että hän Erkin mielestä näytti paljon vanhemmalta kuin ennen. Oliko tämä pitkään, mustaan hameesen puettu tyttö, jolla oli niin valkoinen kaula, kalpeat, totiset kasvot, hieno, värähtelevä suu ja syvät, kosteat silmät, sama, joka niin iloisena juoksenteli karjapiian Marin perästä läävään ja joka kerran tanssiessa oli nojautunut hänen käsivarttansa vasten? Hän oli sama, vaan hän oli nyt paljoa solakampi ja kauniimpi kuin silloin. Hän seisoi siinä nöyränä jumalansa edessä, pitäen virsikirjaa kädessään, hän ei ajatellut, että kukaan häntä tarkasteli, tahi, että hän tänään seisoi ensimmäisenä kirkon lattialla alttarin edessä.

Ylioppilas meni kotiinsa, samoin Ainokin ja kaikki meni entistä menoaan, mutta Erkki oli nyt vielä hiljaisempi ja yksinäisempi kuin ennen.

Kerran, muutama viikko myöhemmin, tapasi hän tiellä Ainon. Toinen käveli toisella toinen toisella puolella tietä, Ylioppilas tervehti ja kulki ohitse, mutta sitten pysähtyi hän äkkiä, nosti kätensä leualleen ja kääntyi häntä katsellakseen. Nyt rohkaisi hän mielensä ja astui tytön luokse.

Aino tunsi, että ylioppilas tuli hänen perässään, sillä äkkiä rupesivat hänen jalkansa kiiruhtamaan ja hän tuli aivan tien reunalle. Mutta Erkki otti pitempiä askeleita ja saavutti hänet pian.

"Hyvää huomenta, neiti Aino", sanoi hän nostaen hattuaan.

"Hyvää huomenta", vastasi Aino, punastuen ja katsahtamatta häneen.

"Onnea ripille pääsöönne", sanoi ylioppilas, ojentaen hänelle kätensä.

"Kiitos paljon", vastasi Aino, ruveten taas astumaan. Ylioppilas ei päästänyt häntä, vaan kulki hänen sivullaan.

"No — eikö tunnu kummalliselta olla täysikasvuinen?" kysyi ylioppilas pitkän äänettömyyden jälkeen.

"Enpä tiedä. Minun mielestäni on niinkuin ennenkin", vastasi Aino.

"Eikö ole yhtään eroitusta?" kysyi Erkki.

"Ei mitään muuta kuin se, että nyt yksin hoidan taloutta", vastasi taas Aino.

"Ja elämänne on muuten entisellään, samat ajatukset, samat unelmat? — Ettekö ole halunneet pois kotoanne?"

"En koskaan."

"Eikö teidän mielestänne teillä koskaan ole ikävä kotonanne pappilassa?"

"Ei."

"Mutta mitä te oikeastaan toimitatte siellä koko pitkän päivän?"

"Mitäkö minä toimitan?" sanoi Aino, ja katsahti ensi kerran ylioppilaasen hymyillen, sillä hän ei ollut koskaan kuullut niin kummallista kysymystä. "Niin, onhan siellä paljonkin toimittamista. Ensin kun nousen ylös aamulla keitän isälleni kahvia, sitten kuorin maidon, soitan vähäsen ja valmistan päivällisen. Ja iltapäivällä on yhtä ja toista tehtävää, ompelusta sekä paljon muutakin. Minä hoidan puutarhaa, autan karjakkoamme hänen lypsäessään lehmiä ja sitte tulee taas illallisaika."

"Mutta noina pitkinä, synkkinä talvi-iltoina varmaankin enimmäkseen luette?"

"Luen? En, miten saisin aikaa lukemiseen?" kysyi Aino kummissaan.

"Ettekö saisi aikaa lukemiseen?" toisti ylioppilas hänkin kummissaan.

"En, mutta isäni lukee minulle ääneen joskus illallisen jälkeen."

"Ja se on mielestänne hauskaa?"

"Eipä juuri niin hauskaa. Hän aina valitseepi sellaisia hyödyllisiä kirjoja, eivätkä ne ole yhtään hauskoja."

"Mutta ettekö lue mitään itseksenne?"

"Kyllä joskus vähäisen. Minä olen lukenut Robinson'in ja jonkun kertomuskirjan, nimeltä: 'nuorille lukijoille', ja sitä paitsi muutaman vanhanaikuisen kirjan isäni kaapista."

Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.

"Nyt olin varmaankin tyhmä," ajatteli Aino, ja veri nousi hänen poskiinsa.

Erkki huomasi tämän ja tuli äkkiä totiseksi.

"Älkää luulko, neiti Aino, että teille nauran; siihen ei minulla ole mitään syytä, minusta oli vaan niin outoa ja hauskaa kuulla, että nuori, teidän ikäisenne tyttö niin vähäisen tuntee maailmaa eikä ole lukenut romaaneja ja kaikellaisia kirjoja, ennenkuin voi niitä täydellisesti käsittää."

"Minä olen myös lukenut muutamia hyviä kirjoja, jotka sain lahjaksi ripille mennessäni", lisäsi Aino, ikäänkuin parantaakseen tyhmyyttään.

"Vai niin — kuka on ne kirjoittanut?" kysyi ylioppilas.

"Kuka ne on kirjoittanut? — Kas sitä en tiedä, mutta mustilla kansilla on kultaristi."

Erkki puri hammastaan, sillä hän ei enään tahtonut hymyillä, ja Aino huomasi tämän.

"Niin, kyllä minä sen tunnen", vastasi hän vaan, uskaltamatta katsahtaa ylös. "Kuinka kummallista, minä olen monta päivää kulkenut kirja taskussani, toivoen tapaavani teidät. Se on myöskin mustakantinen, kultaristillinen. Minä tahtoisin tietää, mitä te siitä pidätte, olkaa niin hyvä ja lukekaa se, jos joskus saatte sen verran aikaa. Saatte nähdä, että sitä kannattaa lukea." Ylioppilas otti taskustaan pienen paperiin käärityn kirjan. Aino otti sen ja kiitti.

"Niin, nyt sanon siis teille jäähyväiset täksi kerraksi", sanoi Erkki pysähtyen, "minä menen tännepäin", ja sen sanottuaan lähti hän pois.

"Uh, tuo ikävä ylioppilas, miks'ei hän anna minun kulkea rauhassa", ajatteli Aino hänen erottuansa. "Minä puhuin varmaankin hyvin tyhmästi", ja sitten kiiruhti hän kotiinsa.

"Lukenut ainoastaan muutamia vanhanaikuisia kirjoja ja Robinson'in" — ajatteli ylioppilas hymyillen itsekseen. "Hyvänen aika, kuinka viaton ja lapsellinen — lukenut Robinson'in."

Huoneesensa tultuaan avasi Aino kirjan. Kannelle oli painettuna: "Naisen elämä ja velvollisuus evankeliumin valossa, kirjoittanut Adolf Monod."

Kun ylioppilas ensi kerran sen jälkeen tapasi Ainon, kysyi hän oliko tämä jo lukenut kirjan. Niin, sen hän kyllä oli tehnyt — vaan ei kuitenkaan tarkkaan.

"Mitä pidätte siitä?" kysyi ylioppilas.

"Kyllä — paljon — mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia asioita", sanoi hän vähän ujosti.

Ylioppilas katsoi häneen terävästi. "Te ymmärrätte niin vähän sellaisia asioita", toisti hän. "Niin, se kirja ei ole yhdellä kertaa luettu, se on varma. Ja te ette ole lukeneetkaan sitä loppuun, niinkuin sanoitte."

"Muutamia lehtiä puuttui, mutta voitte mielellänne saada sen nyt jo."

"Oi, eihän sillä ole mitään kiirettä. Yhtä hyvin kuin se on minun hyllylläni pölyyntymässä, voi se olla teidän hyllyllännekin ja jos tahtoisitte ottaa sen minulta muistiksi, rippilahjaksi voisitte sitä kutsua, niin olisi se minulle hyvin mieluista. Mutta sanokaa minulle oletteko lukeneet Orvarodd'in sadun tahi Ingeman'in romaanin?"

"En ole, mutta onko teillä sellaisia kirjoja?"

"On kyllä, ja jos vaan tahdotte, saatte niitä mielellänne lainata."

"Ottaisinko — en — minä en luule, että isäni siitä pitää. Romaania —"

"Sanokaa, että saitte ne minulta, niin isänne kyllä varmaan lupaa."

"Romaania! Nehän ovat niin hauskoja kirjoja, olen kuullut sanottavan. Meillä oli kerran palvelija, joka ennen oli palvellut kaupungissa, ja hän sanoi, että sen talon tyttäret valvoivat myöhään yöhön lukien romaania eivätkä mitenkään olisi malttaneet jättää niitä kesken."

"Vai niin? Jos niin olisi, ei olisi koskaan mitään hyötyä niiden lukemisesta."

"Ah, — enpä minä luule, että se minulle olisi mitään vaarallista, sillä, jos totta puhun, en juuri paljon pidä lukemisesta. Paljon mieluummin kuljeskelen minä ulkona, kun vaan sopii. Minä en tiedä mitään hauskempaa kuin juoksennella viheriällä nurmella, kiivetä vuorelle, astuskella kanervikossa ja hypätä kiveltä kivelle. Siellä puhaltaa tuuli niin raikkaasti, linnut laulelevat, aurinko paistaa puitten väliltä ja sitten olen niin iloinen, niin onnellinen."

Ylioppilas katsahti hämmästyneenä ja iloisena Ainoa.

"Niin, eikö totta, — teistä tuntuu niinkuin olisitte kotona puitten ja lintusten keskellä, puisen taivaan alla, ja niinkuin rinnassanne olisi jotain, joka pyrkii päästä ulos vapauteen, niinkuin joskus saisitte vastustamattoman halun täydellisesti iloita ja riemuita."

"Niin, aivan niin — ja minä riemuitsenkin yksin ollessani, niin että vuoret kaikuvat ylt'ympäri; mutta auringon paistetta pitää olla. Niinkö teidänkin mielestänne?"

"Hm", sanoi ylioppilas surullisesti, "ei juuri niin, mutta kerran oli minunkin laitani niin, nuorena ollessani oli minulla sitä, mutta se aika on jo aikoja sitten mennyt."

"Kadotitteko sen? Kadottavatkohan kaikki ihmiset sen?" kysyi Aino, katsahtaen totisesti ylioppilaasen.

"En tiedä, Aino neiti, löytyy kyllä ihmisiä, jotka säilyttävät tämän tunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka sen kadottavat, sillä he saavat sen sijaan jotain toista ja parempaa."

"Jotain toista ja parempaa? Onko siis mitään parempaa kuin ilo?"

"Suru. Te katselette minua niin kummallisesti, niinkuin laskisin leikkiä. Mutta, Aino neiti, uskokaa minua, sillä puhun totta. Suru on parempi kuin ilo; sillä ainoastaan oikea suru voi tuottaa oikeata iloa. Mutta älkäämme puhuko näin totisista asioista. Te ette voi minua vielä ymmärtää, mutta ehkä muutamien vuosien perästä —."

"Luuletteko siis, että minä saan surua?"

"En tiedä, mutta silloin voitte minua ymmärtää, sillä silloin ette te enään riemuiten juoksentele niityillä."

"Oletteko varma siitä?"

"Olen, mutta tässä on jo tienhaara ja kotinne on tuolla. Hyvästi, lähetän sitten teille ne kirjat, joista puhuimme."

"Suuri kiitos!"

"Miten kummallinen tuo ylioppilas on", ajatteli Aino, astuessaan yksin tietä pitkin, pappilaan päin, "mutta hän on kuitenkin hyvä minua kohtaan. Minä en nyt peljännytkään häntä niin kovasti kuin ensi kerran puheella ollessamme. Kun hän viitsii näin puhutella minun? — — ja nyt rupean minä lukemaan romaania."

"Hän on vielä entisellään", ajatteli ylioppilas, "jotenkin lapsellinen. Muistan vielä hänen katsettaan kirkossa — hm, tässä sielussa on monioita ajatuksia, unelmia ja mielitekoja, mutta ne ovat vielä nukuksissa ja epäselviä. Siivet ovat kahleissaan, mutta niiden täytyy pudistaa tomu päältään ja päästä vapaiksi kerrassaan. Nyt saamme nähdä taitaako kirjailija Öhlenschläger murtaa kahleen, Monod ei sitä voinut. Hänen katseensa kirkossa petti minua — — mutta ei, se ei pettänyt minua, odota, odota vaan." — —

Ylioppilas ei käynyt pappilassa, sentähden tuli maantie uudestaan heidän yhtymäpaikakseen; mutta Aino ei enään kääntynyt pois häntä nähdessään, vaan päinvastoin alkoi hän ensiksi puhelun.

"Kiitos, kiitos noista hyvistä kirjoista", sanoi hän loistavin silmin, "oi ne olivat niin —" lisäsi hän, painaen kätensä rintaansa vasten — "minä jo luin ne kerran läpi, mutta saisinkohan lukea vielä kerran, Saisinko?"

"Niin monta kertaa kuin haluatte", vastasi ylioppilas.

"Minä luin niistä ääneen Marille ja hänen mielestään ne olivat hyvin hauskoja."

"Vai niin", vastasi Erkki.

"Oi, eikö olisi ollut hauskaa elää siihen aikaan", jatkoi Aino innostuneena, "eikö niin? Noiden kaikkien kullalla koristettuihin, vaippoihin ja tupsuhattuihin puettujen ritarien seurassa katsella keihästelyä ja tanssia —"

"Niin, ja sitten tällaisen vanhan ylioppilaan sijaan puhella pienen, urhoollisen Klaus Skirmen tahi Kaarlo Risen kanssa —?"

"Niin, herrat eivät enään ole samallaisia kuin siihen aikaan", sanoi Aino.

"Eivät, vaan nykyaikana ritarit käyvät hännystakissa ja ovat nyreän näköiset", vastasi ylioppilas.

"Mutta jos minä olisin elänyt siihen aikaan, kuin" —

"Niin olisitte nähneet kaikkea tuota ihanaa ja kummallista, ajattelette varmaankin? Mutta sitä voitte vieläkin, neiti Aino."

"Voinko?" kysyi Aino, katsahtaen häneen hämmästyksissään.

"Voitte kyllä, jos vaan tahdotte", vastasi ylioppilas. "Tuolla rannalla, tiedättekö, on vanha jättiläishauta. Sinne on Angantyr veljineen haudattuna. Kun nyt yöllä tuulee ja myrskyilee ja synkät pilvet kulkevat kuin mustat, korskivat hevoset, kun aallot vaahtoavat ja loiskuvat valkoisina maata vasten, silloin taivas leimuaa, ja Hervör vaatii kuollutta isäänsä esille. Ukkonen jyrisee, haudat aukenevat, kuolleet puhuvat sinulle myrskyn siivillä. Sinua värisyttää ja pelottaa, niinkuin jäinen käsi olisi sinuun tarttunut, sinä suljet ikkunan, ristit silmäsi ja katselet varovaisesti onko ketään sisällä, ja kun kuu heittää hopeitaan kedolle ja kaikki näyttää vapisevan sen kalpeassa valossa, ja keijukaisten kuningas liitää eteenpäin sukkelasti ja keveästi, silloin tulee keijukainen, tuoden Orvarodd'ille kuun säteistä kudotun paidan. Hän tanssii leikkien hänen edessään viheriällä nurmella, siksi kuin kaikki katoaa sumuun, ja sinä et näe kuin kiviä, puita, maata ja jokea, joka kohisten ja pauhaten virtaa ohitse."

Ylioppilas oli tätä kertoessaan pysähtynyt ja Aino kuunteli häntä hämmästyksissään. Kun hän vaikeni, seisoi Aino, ikäänkuin uneksien, mutta heräsi sitten ja sanoi hymyillen:

"Nyt laskette leikkiä. Tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että tuo kaikki tapahtui Tanskassa?"

"Tanskassa, Norjassa, Venäjällä tahi Saksassa, se on sama. Mielikuvituksen maailmassa ei nimistä huolita. Sanotaan vaan 'minä tahdon', niin se on edessäni. Siten voitte keskellä talvea mielessänne kuvailla Itämaita hehkuvine väreineen, tuoksuvine kukkineen ja kesällä Grönlannin tunturin, lumen ja jään peittämänä."

"Kyllähän minä tiesin, että voisin uneksia sellaista, mutta valvoessa —"

"Jos sitä voitte uneksiessanne, niin voitte myös valvoessanne joka kerta kuin annatte ajatuksenne vaipua unelmiin."

"Niin, — mutta miten te, joka olette niin viisas, voitte ajatella mitään sellaista?"

"Te olette myös viisas, Aino neiti, sentähden voitte tekin ajatella sellaista. Viisaat näkevät, mutta tyhmät eivät näe mitään. Sentähden on lapsi paljon viisaampi kuin täysi-ikäinen, sillä lapsi voi nähdä. Lapsi panee kuvaillessaan elämän ja sielun kaikkeen, mutta aikaihminen useinkaan ei näe elämää eikä sielua missään ja tätä kutsuu maailma viisaudeksi. Aikaihminen voi ottaa kukan, leikata sen palasiksi, laskea heteet ja emit; mutta lapsi ottaa kukan käteensä, nauttii sen kauniista väristä ja suloisesta tuoksusta ja ajattelee: 'asuukohan tässä keijukainen, josta olen lukenut kertomuksissa?' Ja kun lapsi voi nähdä taivaan täynnä enkeleitä, aikaihminen ei voi huomata muuta kuin la'en, joka on milloin sininen, milloin harmaa. Ja kun lapsi luottamuksella rukoukseensa jättää itsensä Jesuksen haltuun, pelkää aikaihminen tulipaloa ja sairautta tahi muuta semmoista. Kuka on siis viisaampi? Lapsiko vai aikaihminen? Raamattu pitää lasta viisaampana, vaan maailma aikaihmistä. Kumpiko lie oikeassa? Mutta ainoastaan raamatullahan on avaimet taivaan valtakuntaan ja siinä on kirjoitettuna: ei kukaan pääse tähän sisälle, joll'ei hän ole niin viisas kuin lapsi."

"Löytyykö siis ketään, joka ei usko Jumalaa?" kysyi Aino totisesti.

"Löytyy monta, monta, ja kun te tulette enemmän muitten ihmisten sekaan, saatte tekin nähdä ja kuulla heitä. He pilkkaavat kaikkea mikä on pyhää ja kansa nauraa heille ja kutsuu heitä sukkeliksi."

"Ja tällaiset ovat ihmiset! Te puhutte minulle niin pahaa aikaihmisistä, että minua peloittaa tulla siksi."

"Teidän ei tarvitse peljätä, Aino neiti; täysikasvuiseksi täytyy jokaisen tulla; kysymys on vaan voitteko nähdä, niinkuin entisinä aikoinanne, voitteko tyytyä 'lapsenloruihin' ja luottaa siihen, että Jumala on sanova: 'sinä olet viisas, sinulle on ovi avoinna'."

"En luulisi sitä niin vaikeaksi", vastasi Aino, "sillä minun mielestäni se on niin selvää, ett'ei toisin voisi ollakaan."

"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa on aina terävät silmät, mutta vanhemmaksi tultua tulee ihminen aina lyhytnäköisemmäksi ja silloin on vaan koetettava hankkia sopivia silmälasia. Mutta älkää myöskään peljätkö, sillä Raamatussa on kirjoitettuna: 'kun Jumala on kanssamme, kuka voi silloin olla meitä vastaan'."

Kun he sinä päivänä erosivat, jäi ylioppilas kauaksi aikaa katselemaan hänen jälkeensä.

"Hän on rohkea ja vahva", ajatteli Erkki, "ja nyt kohottaa hän siipensä. Nyt lentää hän varmaankin taivaasta maahan, ilmasta mereen, ei koskaan lepoa, ei koskaan rauhaa, ja kuitenkin on hän onnellinen ja rohkea. Mutta lopulla väsyy jalka, ja siipi hervostuu, rinta ehkä haavoittuu, ja hän haluaa lepoa, rauhaa. Mihin hän silloin lentänee?"

Siitä ajasta puhutteli ylioppilas usein Ainoa. Joka kerta kun he tapasivat toisensa tiellä, puhelivat he keskenään. Erkki kertoi hänelle vanhoista saduista, kansan entisestä elämästä, viikingein matkoista ja uljaista uroista. Hän kertoi vieraista maista, minkälaiset ihmiset siellä olivat, ja heidän elämästään ja toimistaan. Aino kuunteli tätä kaikkea ilomielin, hänelle antautui uusi elämä, josta hän ei ollut uneksinutkaan, ja hän rupesi nyt tarkemmin ajattelemaan kaikkea mitä näki ympärillään. Hän ei enää voinut surutonna juoksennella ympäri niittyjen niinkuin ennen, ajatella kaikkea, eikä kuitenkaan mitään; hänen ei tehnyt mieli riemuita, niin että vuoret kaikuivat, hymyillä ja iloita kaikesta; nyt tahtoi hän mieluummin istuutua mättäälle ja katsella kaunista näköalaa tahi ajatella kulkiko Sverre sitä tietä lähtiessään pohjoiseen Trondhjem'iin. Ehkä oli hän levännyt samalla paikalla missä hän nyt itse istui.

Tahi tahtoi myös valmistaa illallisen aikaiseen, saadakseen paremmin aikaa lukemiseensa.

Ylioppilasta ei hän enään peljännyt, päinvastoin oli hänestä hauska puhella hänen kanssansa, sillä hän näki ja tunsi niin paljon ja taisi niin kuvaavasti kertoa, niin että hän ikäänkuin näki kaiken sen edessään. "Hän on varmaankin paljon viisaampi isääni", ajatteli Aino, ja isänsä nosti silmänsä kirjastaan kysyäkseen oliko hän muistanut panna kalan likoon ja silittää papin kauluksen huomiseksi ja pitikö hän Hottentottien tavoista, mutta silloin olivat Ainon ajatukset muualla, — kaukana täältä.

Kolmas luku.

Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.

Ylioppilas ei ollut nähnyt eikä tavannut Ainoa pitkään aikaan, syytä siihen ei hän mitenkään voinut käsittää. Jos hän varta vasten olisi mennyt pappilaan tätä kyselemään, olisi se näyttänyt niin kummalliselta, mutta hän ei voinut kieltää kaipaavansa joskus Ainoa. Olihan hän ollut raitis hengähdys keskellä hänen kirjapölyään, niinkuin leivon laulu keväällä. Erkki oli iloissaan kun näki hänen sielunsa kasvavan ja päivä päivältä yhä enemmän ilmituovan ajatuksiaan, niinkuin se joka iloitsee lehtisilmikoita katsellessa, jotka puhkeavat ja muodostuvat lehdiksi.

Hänen täytyi saada tietää, miten Ainon laita oli; sentähden kysyi hän kerran palvelialta, joka meni joelle vaatteiden pesuun.

"Neitikö kipeänä?" toisti Mari kummastuksissaan, "ei pikkustakaan; hän lähti kaupunkiin kaksi viikkoa sitten ja —"

"Kaupunkiinko? — lähtikö hän kaupunkiin?" kysyi ylioppilas hämmästyksissään.

"Niin, onko se mikään kumma?" alkoi Mari taas, pannen pois kartun, "hän lähti sinne kaksi viikkoa sitten ja itki lähtiessään; se on toden totta, ja nyt pitää hänen olla pois kotoaan kokonainen vuosi."

Ylioppilas malttoi taas mielensä. "Hyvästi, ja sano terveisiä pastorille", sanoi hän jatkaen matkaansa.

Hän oli aikonut mennä etemmäksikin, mutta miten olikaan, kun hän katsahti ylös oli hän jo kotona. Hän astui hiljaan käytävän läpi omaan huoneesensa, otti kirjat esille ja istuutui lukemaan. Mutta lukeminen ei ottanut sujuakseen, hän ei voinut istua hiljaan tuolillaan, eikä kiinnittää ajatuksiaan lukemiseen. Hän nousi ja astui edestakaisin lattialle. "Hänkin lähti kaupunkiin", ajatteli hän, "sitä tietä piti hänen siis kuitenkin käydä. Ja minä, joka luulin saavani nähdä hänen heräävän, kasvavan, ja yhä enemmän muodostuvan herttaiseksi, todelliseksi naiseksi, — ei, pois kukkanen, se voi tuoksuta hyvältä ja herättää tanssi-yönä ihailua, vaan sitten — on ilo mennyt, seuraavana päivänä pudottaa se lehtensä, varsi surkastuu ja heitetään pois risuläjään. Miten luonnollinen on tämä maailma, se kadottaa elämän toisensa perästä ja kuitenkin on sillä sama viehätys. — — Niin, siihen loppui se satu."

"Hän oli kuitenkin viehättävä, suloinen — hän taisi niin uskollisesti katsella sinun silmiisi. Hänellä oli voimaa itsessään, sillä hän oli puhdas lapsi. Ehkä taitaisi hän vastustaa viettelyksiä, ehkä palaisi hän taas takaisin sieltä samallaisena kuin ennen, ainoastaan kokeneempana. — — Ah ei! hän oli liian nuori ja heikko, hän on varmaankin niinkuin muutkin. Tule nyt raamattuni!" — —

Kerran kun pastori istui yksin huoneessaan, koputettiin ovea ja ylioppilas astui sisään.

"No kuinka harvinainen vieras", sanoi pastori, käännyttyään ja huomattuaan kuka tulija oli.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, tulin oikein iloiseksi nähdessäni teidät. Kuinka voitte?" ja pastori pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä.

"Kiitos, hyvin. Minä kuulin, että tyttärenne Aino on matkustanut kaupunkiin, tahdon sen tähden poiketa tänne kysymään viihtyykö hän siellä."

"Kas, se oli ystävällisesti, istukaa, istukaa, — niin, hän on poissa, tuo pikku veitikka, mutta näyttääpä siltä kuin ei hän oikein viihtyisi oloonsa." Pastori hymyili ja pani kätensä ristiin vatsalleen.

"Vai eikö hän viihdy siellä?" kysyi ylioppilas uteliaana.

"Ei hän raukka näy viihtyvän. — Voittehan itse ajatella, hän on ensi kerran kaupungissa aivan ventovieraiden ihmisten seurassa ja aivan uusissa oloissa."

"Mutta mitä se voi vaikuttaa? Minä luulin, että nuo uudet olot vaan hämmästyttäisivät häntä."

"Niin, tässä saatte itse nähdä", sanoi pastori, ottaen kirjeen pöydältä. "Saatte mielellänne lukea sen, jos vaan haluatte. Siinä ei ole mitään salaisuuksia. Mutta älkää tarkastelko kirjoitusta."

"Oi, — suuri kiitos!" Ylioppilas otti kirjeen ja luki siitä seuraavan:

"Rakas isäni!

Anna minun tulla kotiin, sillä täällä kaupungissa on niin ikävä. Minä itken melkein jok'ikinen päivä, sillä minä en tiedä mitä minusta voi tulla. Jos teen mitä tahansa, on kaikki vaan hullusti. Milloin pitää minun olla yhdellä, milloin toisella tavalla. Välistä täytyy minun niiata maahan asti, joka kerran kun tapaan kadulla jonkun herran, joka tervehtii minua, ja sitten täytyy minun katsella hänen silmiinsä ja hymyillä, niin he sanovat. Ja sitten huomaan minä olevani niin tyhmä kaikenlaisissa asioissa, ett'en tiedä mitään enkä voi mistään puhella. Kotona oli mielestäni niin helppo puhella ja ylioppilas jutteli niin paljon, jota ymmärsin ja oli hauska kuunnella. Mutta täällä ei koskaan puhuta sellaisista asioista. He kysyvät kuinka monta kertaa viikossa posti tuli kotiin, kuinka kauan olen käyttänyt pitkiä hameita, ja he kertovat, että Olga Lindströmin kaulus oli vinossa, että luutnantti Karlsson oli kolme kertaa tanssinut Helena Belsin'in kanssa ja saattanut häntä vaunujen ovelle. Vaan semmoista en minä ymmärrä enkä huomaa ja istun vaan siellä, vastaan kysymyksiin ei tahi kyllä, häpeän ja punastun. Minä en tiedä mikä siihen on syynä, ett'eivät herrat täällä ole samallaisia kuin kotona. Minä tarkoitan, kuinka ylioppilas tavatessaan minut tiellä ainoastaan nyykäytti päätään ja kohotti lakkiaan; mutta täällä he kumartavat ja kääntelevät itseään melkein joka sanaa lausuessaan ja sanovat lakkaamatta neiti ja pyyhkäisevät viiksiään. Tähän en minä ole tottunut, vaan tulen ujoksi ja olen ääneti. Ja jos koetan vähän puhua, rupeaa sydäntäni tykyttämään, veri nousee poskiini ja silloin — silloin tekisi mieleni itkeä. Täällä kotona, missä asun, hyväilevät he minua ja sanovat, ett'ei minun pitäisi sillä tavoin vastata, vaan sanoa niin ja niin. Täällä on ilkeä vanhapoika, jota kaikki sanovat Erkki sedäksi ja joka aina vaan kuljeksii täällä, tahtoo vähän väliä minua suudella ja kutsuu minua pikku maalaisruusukseen. Ja he ovat antaneet minulle vannehameen ja kiharoineet hiukseni ja käskeneet minun käydä jalat enemmän ulospäin. Ei, anna, isä, minun tulla kotiin, minä niin ikävöin sinua ja kaikkia teitä, Kultaruusuani ja Mustaani. Minä kysyin, enkö voisi saada sitä tänne; sillä täällä pihalla olisi hyvä tila ja tallikin on täällä. Vaan kuultuaan, että se oli vuohi, nauroivat he sanoen, ett'ei minun täällä kaupungissa pitäisi puhua vuohista, lehmistä ja muista sellaisista, se ei ole sopivaa, niinkuin eivät nekin olisi Jumalan luomia. Ei, anna, isä, minun tulla kotiin, minä koetan olla hyvä tyttö ja koetan tehdä kaikki sinun mielesi mukaan. Oi, anna minun tulla!

Oma Ainosi."

Ylioppilas istui kirje edessään, kyynelsilmin katsellen sitä, sillä aikaa kuin pastori odotti, että hän sanoisi jotain.

"No — mitä arvelette?" kysyi pastori, nähtyään, ett'ei hän enää lukenut.

"Niin, minä näen, että leikki jo on alkanut", vastasi ylioppilas, "he soittavat ja lyövät rumpua, mutta koiran ei tee mieli tanssia."

"Ha-ha-ha-ha", nauroi pastori, "niinhän se on. Mutta luultavasti tottuu hän piankin siihen ja tulee sitten viihtymään paremmin."

"Luultavasti tottuu hän piankin siihen", toisti ylioppilas katkerasti hymyillen, "samoin voisi vastata miehellekin, joka taistellessaan meren kuohussa huutaa apua: Makaa siellä, kyllähän pian siihen totut. Voinko uskoa, että te tämän kirjeen luettuanne kieltäisitte häntä palajamasta kotiin? Tahdotteko siis, että häntä totutettaisiin ja opetettaisiin tällaisiin koirankonsteihin?"

"Kysyitte tahtoisinko minä ottaa hänet jo kotiin? Kuinka niin voitte uskoa? Minkätähden siis lähetinkään hänet kaupunkiin?"

"Niin, minkätähden lähetitte?"

"Kuinka voitte te sitä kysyä, te, jonka paraiten pitäisi tuntea hänet ja kaupungin elämää. Ei suinkaan hän olisi koko elämänsäkään voinut olla täällä kotona, niinkuin mikä talonpoikaistyttö. Täytyihän hänen päästä kaupunkiin, nähdäkseen ja oppiakseen jotain, päästäkseen vähän sivistyneiden ihmisten seuraan ja saadakseen vähän elämäntapoja!"

"Oh, sillä ei ollut mitään erikoista kiirettä, Minun mielestäni hänellä oli jo ennestään hyviä elämäntapoja, ja jos hän ensin olisi kasvanut ja tullut todelliseksi naiseksi, ei hän olisi sen enempää tarvinnut. Todellinen nainen tietää aina käyttäytyä miten on soveliasta, huolimatta koskaan muodista, ja se juuri on hänessä kauneinta."

"Niin, minä tunnen noita puheenparsia", huudahti pastori, "ne näyttävät kauneilta ja hyviltä, paperille kirjoitettuina, mutta kun ne tulevat käytäntöön, ovat ne aivan sopimattomia. Minä kunnioitan, herra ylioppilas, teidän oppianne ja tietoanne, mutta tässä suhteessa en usko teitä oikein käytännölliseksi. Minä en pidä tytärtäni minäkään tavattomana ihmisenä, hän ei ole parempi muita, sentähden voi hän olla samallainen kuin muutkin."

"Niin, siinäpä se on", keskeytti ylioppilas innossaan, "hänen pitää olla samallainen kuin muutkin. Jokaisen pitää olla samaan kaavaan valettu, jokaisen täytyy puhua samaa roskaa, ihmisen pitää olla kone, joka osaa ulkoa, ennenkuin se pannaan liikkeesen."

"Niin, niin, ollaan siltä yhtä hyviä ystäviä", sanoi pastori, taputtaen ylioppilasta olkapäälle, "siitä emme koskaan taida tulla yksimielisiksi. Minä en voi aina käsittää kaikkea, mitä puhutte aatteista ja yhä vaan aatteista, näettekö, minä olen vielä vanhoillaolija."

"Suokaa anteeksi", alkoi ylioppilas taas, "että noin kiivastuin. Minulla ei tosin ole mitään sanomista tässä asiassa, mutta kun te olette niin hyvä ja annoitte minun lukea kirjeen, otin itselleni vapauden sanoa suoraan mielipiteeni siitä. Te ette siis nyt ota häntä kotiin?"

"En, sitä en mitenkään tahdo; kun hän kerran tuli sinne, niin täytyy hänen myös viipyä siellä vähän aikaa ainakin; mutta parasta lienee, että minä matkustan sinne häntä tervehtimään, rauhoittaakseni pikku tyttö tölleröäni."

"Mutta mitä teette, jos ei hän viihdy siellä?"

"Niin, jos ei hän viihtyisi, niin eihän muuta neuvoa olisi, kuin hakea hänet kotiin, mutta olkaamme vielä hyvässä toivossa."

"Niin, olkaamme hyvässä toivossa", vastasi ylioppilas totisesti, ojentaen kätensä: "hyvästi, herra pastori, ja kiitoksia ystävällisyydestänne."

"Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne." —

"Hän on vielä samallainen kuin ennen", ajatteli Erkki, kotiinpäin astuessaan, "ja kuinka lapsellisesti hän kirjoittaa, niin että kivikin siitä pehmeentyisi — — Herra Jumala suojelkoon sinua!"

Kun ylioppilas noin kuukausi myöhemmin astui tietä pitkin, kuuli hän jonkun huutavan takanaan. Hän kääntyi ja näki pastorin hengästyneenä astuvan mäkeä ylös. Erkki meni häntä vastaan.

"No — sanoinhan niin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?" sanoi pastori, hyvillään hieroen käsiään.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.

"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoitti minulle tänään, ett'ei hän nyt millään muotoa tahtoisi tulla kotiin."

"Vai niin!" sanoi Erkki kylmämielisesti, "ja mikä on syy tähän muutokseen?"

"Hän on jo, niinkuin sanoin, perehtynyt oloihinsa. Nyt on vaan aamusta iltaan tanssia, näytelmiä ja kaikellaisia huvituksia. Niin, herra ylioppilas, siitä näette, mihin teidän korkeat ajatuksenne ja kauniit sananne kelpaavat?"

"Näyttää siltä kuin saisin ne pitää itsekseni", vastasi ylioppilas katkerasti, koettaen kohottaa olkapäitään.

"Niin, parastahan se onkin — ha, ha, ha, — niin, tulkaa nyt pian käymään pappilassa, niin saatte vähän lukea hänen kirjeitään, jos haluatte. Minä istun enimmäkseen yksinäni koko illan."

He erosivat, ja kotiin tultuaan rupesi pastori paperein joukosta etsimään Ainon viimeistä kirjettä. Sisällys oli seuraava:

"Rakas isäni!

Kuinka hauska, että sinä olit luonani puhelemassa kanssani. Nyt ei täällä enään ole yhtään ikävä! Päinvastoin viihdyn varsin hyvästi ja mitä kauemmin olen, sitä hauskempi minulla on. Nyt alan paremmin perehtyä kaikkeen, ja huomaan, että minä vaan olen ollut tyhmä. Oi, kuinka vähän olen tietänyt ja kuinka vähän nytkään tiedän! Nyt vasta sen huomaan, kun joka päivä opin jotain uutta. Kuinka paljon täällä on katselemista ja kuinka paljon oppimista. Minä tulen joskus aivan pyörryksiin tästä hälinästä, johon en ole ennen kotonani tottunut, mutta se on kuitenkin hauskaa. Minä käyn tansseissa, teaaterissa ja kaikellaisissa pidoissa; sillä Mathilda taitaa olla kaikkein tuttu ja hän osaa niin hyvästi puhua puolestaan, ja keksii aina niin paljon hauskuutta, että kaikki mielellään tahtoisivat hänet mukaansa. Siten tulen minäkin hänen kanssansa ja minun täytyy myöntää, että kaikki ovat minulle hyvin ystävällisiä. Ei voi uskoa kuinka monta ystävää olen täällä saanut, Georgina Almoigin ja Susanna Gjerstadin. Kuinka suloinen on tuo Susanna! Hän kysyi tahtoisinko minä muutamaksi yöksi tulla hänen luoksensa, niin olisi meillä niin hauskaa yhdessä. Ainoastaan toisinaan valtaa minut koti-ikävä, ja silloin en melkein tiedä mitä tehdä.

Niin kävi nykyjään kylpymatkoillani. Ilma oli kaunis ja raitis, järvi kirkas kuin peili, ja auringon säteet kimaltelivat veden pinnalla. Kun ilta tuli ja aurinko laskeutui, istahdin minä rantakivelle yksinäni, ja katselin järvelle päin. Silloin tuntui minusta niin kummalliselta. Kun näin auringon tulipunaiset säteet ja rusottavat pilvet, kun äkkiä tuli syvä hiljaisuus, kuului ainoastaan pienten aaltojen loiskinta rantaa vastaan ja raitis tuulen suhina, — silloin, en tiedä miten en voinut olla ajattelematta kotiani, sinua, isä, ja kaikkia teitä ja silloin halusin niin hartaasti saada itkeä. Mutta samassa tunsin kuinka kaksi käsivartta minua syleili ja joku suuteli minua poskelle, se oli Mathilda, joka nauraen sanoi, ett'en nyt saisi olla niin tunteellinen, vaan tulisin leikkimään muiden kanssa. Silloin en minäkään voinut olla nauramatta enkä enää tuntenut ikävää. Mutta, isä, nyt muistan, tiedätkö mitään tuosta ylioppilaasta? Ajatteleppas, Susanna kertoi minulle kerran, että hän oli kihlannut tytön, joka nyt on naitu luutnantti Karlson'ille, mutta tämä purki kihlauksen, sillä ylioppilas tahtoi aina olla hänen herrana ja tahtoi aina neuvoa, miten hänen tulisi käyttäytyä ja muuta sellaista; ja tästä tyttö suuttui, niinkuin luonnollista oli. Hän oli samallainen raukka kuin minäkin, joka vaan oleskelin siellä maalla, kuuntelin ylioppilaan saarnoja, enkä tiennyt mitään parempaa. Mutta sitten tuli hän kaupunkiin ja oppi tuntemaan tämän Karlson'in. Minun olisi kyllä tehnyt mieli itkeä ylioppilaan tähden, ja ajatteleppas — sitä teinkin ensimmäisinä päivinä. Silloin tekivät he aina ivaa hänestä ja minun kävi häntä sääli; sillä hän on aina ollut minulle hyvä. Mutta nyt ymmärrän, että hän vaan on pilkannut minua ja Mathilda sanoo, ett'ei minun koskaan pitäisi huolia sellaisista juhlallisista herroista, sillä he ovat vaan olevinansa ja luulevat itseänsä niin paljon paremmiksi meitä, mutta oikeastaan vaan pilkkaavat meitä. Susanna kertoi myös ylioppilaan luvanneen, ett'ei hän enään koskaan menisi kihloihin, ja mielellään olkoon hän menemättä, sillä ei suinkaan löydy ketään, joka hänestä välittäisi. Tämän luutnantti Karlson'in tunnen hyvin hyvästi, et voi uskoa kuinka hän on suloinen. Hän on niin komea, niin hauska ja tarjoo vähän väliä minulle limonaadia jään kanssa ja muita herkkuja. Nyt ei minua enää peloita puhella herrojen kanssa, niinkuin ensin alussa, ja se on Mathildan ansio. Hän on ihmeellisen sukkela ja taitava neuvomaan minua. Näkisitpä mitä teemme iltasilla huoneesemme tultuamme. Silloin on hän aina olevinaan hieno, ylhäinen rouva, joka ottaa vastaan minua, vierasta, joka tulen käymään hänen luoksensa. Hän näet silloin loikoo sohvalla, pyyhkien hamettaan hienolla nenä-liinallaan, ja minä tulen niiaten ovesta häntä vastaan. Sitten opettaa hän minua, niinkuin sinä käskit, miten minun pitää niiata ja kävellä, mitä minun pitää sanoa ja silloin nauramme me molemmat, siksi kuin hänen äitinsä koputtaa kattoon ja käskee meidän olla hiljaa. Niin, sitä Mathildaa, sitä Mathildaa! Mutta et voi uskoa miten hän kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikka hän onkin niin iloinen. Palvelijatkin pelkäävät häntä eivätkä tohdi sanoa mitään häntä vastaan, kun hän vaan on määrännyt jotain. Se on jotain toista kuin kotona, missä Mari pani minut jauhaamaan kahvia. Mutta odotappas, kun tulen kotiin, niin on kaikki käyvä toisin. Ei ole hyvä, että palvelijalla on liiaksi vapautta, sillä silloin ei tule mitään kunnollisesti tehdyksi. Niin, odota vaan, isä, niin saat minusta kunniaa, minusta voi vielä tulla hieno neiti. Hyvästi nyt, tervehdä kaikkia kotona olevia, jotka minua kaipaavat.

Aino."

Luettuaan vielä toisen kerran kirjeen nauroi pastori, hieroen hyvällä mielin käsiänsä ja pani sitten kirjeen entiseen paikkaansa. Mutta tästä saakka ei ylioppilas enään koskaan käynyt häntä tervehtimässä. Hän kuljeskeli vaan kuluneessa nutussaan yksin, ajatuksiinsa vaipuneena, tietä pitkin. Ikkunasta loisti valo, niinkuin tavallisesti myöhään yöhön asti, ja sisällä istui Erkki, pää käden nojassa ja väsyneet silmät tuijottaen kirjaan. Aino oli hänestä kuin juurineen maasta temmaistu kukka, kuin unohduksiin joutunut laulu. Jos hän joskus juohtui hänen mieleensä, tarttui hän kirjaansa, haihduttaakseen entisiä muistojaan.

Siten kului enemmän kuin vuosi, kun ylioppilas kerran astuessaan niityllä, katsellakseen työväkeään, näki heidän seisovan yhdessä ja uteliaina, kuuntelevan, miten joku heidän keskellään kertoi jotain.

Tultuaan sinne, tunsi hän kohta pappilan karjakon, Marin. Tämä kertoi ja muut nauroivat.

"Mitäs teillä tänään on tekeillä?" kysyi Erkki.

"Niin, isäntä, Mari kertoo vaan meille papintyttärestä", vastasi Matti nostaen lakkiaan.

"Onko hän jo tullut kotiin?" kysyi ylioppilas.

"On."

"Hän tuli viikko sitten", lisäsi Mari.

"No, oletteko yhtä hyviä ystäviä kuin ennen?" kysyi Erkki.

"Ei, se ei tietysti koskaan sopisi. Minä en ajatellut muuta kuin että hän vieläkin oli pieni tyttö, annoin hänelle kättä ja sanoin: tervetullut kotiin. Mutta siitäpä nostettiin melua, uskotteko. Hän kutsui minut illalla luokseen ja sanoi, että minun täst'edes pitää kutsua häntä neidiksi, enkä saisi häntä sinutella."

"Vai niin? Hän on tullut vähän ylpeäksi?"

"On kyllä, — paha on sanoa, mutta 'ei niin pientä porsasta, ett'ei sen häntä kiekuroitse', sanoo vanha sananlasku, ja katsokaas, onhan hän ollut koko vuoden kaupungissa."

"Jaksetaanko muuten pappilassa hyvästi?" kysyi ylioppilas, nauraen, niinkuin hän ei olisi välittänyt kuulla sen enempää.

"Siellä eletään, niinkuin voidaan, sillä sen jälkeen kuin tämä tytär tuli kotiin, on siellä ollut hirmuista melua ja häärinää. Kaikki pitää muutettaman ja järjestettämän uudestaan, niin että siellä aamusta iltaan juostaan ja komennetaan sinne tänne."

"Hm, mutta hoitaako hän muuten taloutta?" kysyi Erkki.

"Kyllähän hän on sitä tekevinään, kohta emme saa aivastaakaan, kysymättä ensin häneltä lupaa. Ja näyttää siltä kuin ei meillä olisi muuta tehtävää, kuin palvella häntä, sillä milloin pitää hänen hiuksiaan kammata milloin kylvettää ja tehdä kaikellaista, mistä emme ole kuulleet puhuttavankaan."

"Vai semmoinenko hänestä tulikin, — sillä tavoinko kaupunginelämä häneen vaikutti", mutisi ylioppilas itsekseen, astuessaan kotiinsa päin "Frons multos decipit! (ulkokuori pettää) — — — mutta miten taisivat nämätkin kasvot valehdella."

Kun Erkki tuli kotiin, oli pöydällä kirje hänelle. Se oli hänen vanhalta, hyvältä ystävältään, joka oli useampia vuosia matkustanut ulkomailla. Muun muassa kirjoitti hän:

"No, vanha ystäväni, miten on nyt sinun laitasi? Istutko sinä vielä niinkun myyrä haudaten itsesi kirjapölyyn ja vaellat menneen ajan varjojen keskellä? Minä en voi käsittää, miksi et sinä, joka olet vapaa mies ja jolla on kylliksi rahaa, unohda kaikki huolesi ja lähde matkustamaan ympäri maailmaa, nauttiaksesi elämästäsi. Viime kirjeestäsi luulisin sinua entistä iloisemmaksi. Sinä kirjoitit nuoresta tytöstä, joka on sellainen ja sellainen — No — kenpä tietää? Ehkäpä hän voisi — — — Niin, sinä kyllä ymmärrät mitä tarkoitan ja sen sanon sinulle, ett'ei mikään minua enemmän ilahduttaisi, kuin että tietäisin sinun taas tulleen ihmiseksi. Kun ajattelen miten iloinen ja tyytyväinen sinä olit ennen ylioppilas-aikoinasi ja nyt kuvailen mielessäni minkälainen vanha, raskasmielinen erakko olit lähtiessäni matkoilleni, — niin tuskinpa olisi luullut sinua samaksi ihmiseksi. Vieläkö tuo yksi sama asia sinun mieltäsi masentaa? Etkö sinä voi unohtaa sitä surua, kun elämä tarjoo niin monta. Tule Italiaan! Täällä on tulta, täällä on hehkua, täällä näet miten muuttunut minä olen ja minä sanon: Jumalan kiitos, että tulin tänne, pois kaikista noista turhista puheista, kaikesta tuosta imartelemisesta ja kumartelemisesta, pois näiden kunnon ihmisten luo. Täällä saat nähdä naisia, jotka ovat reippaita ja todellisia ja sittenkin ihmeellisen lapsellisia. He ovat kuin metsän kesyet lintuset, he visertelevät ja laulelevat, mutta heillä on myös terävä nokka, jota voivat käyttää tarvittaessa. Tule siis tänne, pudista tomu päältäsi ja salli minun ensi kirjeessäsi kuulla, että nyt on korkeasti oppinut herra professori N. N. ruvennut panemaan tavaransa kokoon matkaansa varten — — —"

Ylioppilaki piti kauan aikaa kirjettä kädessään ja hänen suunsa oli kummallisessa hymyssä. Sitten otti hän kynän ja paperin ja alkoi kirjoittaa vastausta:

"Hyvä ystäväni!

Minä olen saanut kirjeesi, ja jos joku voisi tehdä minut jälleen nuoreksi, niin sinä se juuri olisit. Sinä olet vielä samallainen hupsu kuin entisinä ylioppilasaikoinamme ja tuot mukanasi ikäänkuin Bachus-seurueen punssineen puheineen ja kauniine naisineen. Minä näen itsenikin seisovan heidän joukossa iloisena ja tyytyväisenä, niinkuin sanot, ja voimallisena hallitsevan koko maailmaa. Mutta entiset päivät ovat olleet ja menneet — — nyt olen vanha enkä enään halua matkustaa Italiaan tahi taistellessa maailman kanssa saavuttaa itselleni kunniallista nimeä. Minä istun mieluisammin paikallani, kuljen omaa, hiljaista tietäni, sitten haudataan minut kerran maahan, hauta peitetään ja minä olen unohduksissa — unohduksissa. Sitä minä mieluummin haluankin. Sinä luulet, että minä jälleen voisin tehdä liiton itseni ja maailman välillä, mutta sinä tunnet minua liian vähän, kun voit niin uskoa. Nyt tunnen minä enemmän kuin koskaan ennen, että olen elänyt elämäni maailmassa. Nuoruuden kuluttua on rajalinja käyty, ja minä katselen itseäni, häntä, kaikkea mikä häntä koskee, niinkuin kaunista kuvaa. Sellaisena kuin nyt olen seison ulkopuolella maailmaa. Mutta minä katselen usein tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis ja levitti loistavan valon kaiken ajatukseni ja työni yli. Ja sinä luulet, että joku nainen voisi viehättää minua. Ei, voin ainakin sanoa, että se, joka on rakastanut niin paljon kuin minä häntä rakastin, hän ei koskaan voi enään rakastaa. Sinä mainitset papintytärtä, sillä kirjoitin hänestä muutaman sanan. En voi kieltää, että hän jossain määrin huvitti minua, sillä hän oli niin nuori ja lapsellinen, jonkatähden muistin niin selvään ensimmäistä rakkauttani, sellaisena kuin hän kerran oli, — mutta voithan arvata, että tämäkin kulki samaa tietä. Nyt on hänkin ollut vuoden ajan kaupungissa, oppiakseen ihmistapoja, niinkuin he sanovat, nyt on hänkin samallainen kuin muut, muotinukki, jonka pitää salata tunteitaan, jos hänellä niitä olisikin, sivistyneiden elämäntapojen kaapuun, sillä on häpeä tuoda niitä ilmi. Voit siis olla varma siitä, ett'ei hän voi tulla minulle vaaralliseksi. Ei, nainen on aina samallainen — heikko ja kurja, jonka tähden ei kannata tuhlata monta sanaa. Minkälaiset ovat useimmat avioliitotkin? Nainen joko tekee miehen onnettomaksi ja kokonaan saattaa hänet komeudellaan perikatoon tahi tulee kurjaksi raukaksi, joka ei kelpaa muuhun kuin ruo'an laittamiseen ja housujen paikkaamiseen. Minä en ole ennen tiennyt, miten totta Salomon saarnaaja on kirjoittanut: 'Tuhannen joukosta olen löytänyt ainoastaan yhden miehen, mutta en ainoatakaan naista.' Ja sinä kehut italialaisia, niinkuin he olisivat parempia. Ei! Kyllä minäkin heidät tunnen siltä ajalta, jolloin matkustin siellä unohtaakseni ja haihduttaakseni suruni, niinkuin sanottiin. Ja minä näin niiden, jotka astua sipsuttelivat kaduilla komeissa pitkäliepeisissä hameissa, kultaiset korvarenkaat korvissa, käyvän kotonaan likaisissa yöröijyissä ja riitelevän miestensä kanssa. Ei, paras ystäväni, kaikki ei ole kultaa, joka kiiltää; nainen on kuin tyhjä pähkinä: hän on kaunis ja viehättävä. Mutta kun avaat kuoren, niin on sisällä — tyhjää — tyhjää." — — —

* * * * *

Ylioppilas oli päättänyt, ett'ei hän enään yhtään välittäisi Ainosta, niinkuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan, mutta hän ei voinut karkoittaa pois mielestään ajatusta, että Aino kuitenkin oli täällä, ja kaikkea sitä, mitä oli tuullut hänestä. Hän halusi vaan omin silmin nähdä miltä Aino nyt näyttäisi; eihän se tietysti mitenkään häntä vahingoittaisi. Ehkä ne olivatkin vaan turhia puheita, joita Mari levitti, sentähden, ett'ei hän enään saanut olla talossa yksinvaltiaana, niinkuin ennen. Saadakseen tämän asian selville, lähti ylioppilas kerran sinne. Pastori istuu salissa, vastattiin, ja hän koputti ovea.

"Astukaa sisään", kuului sieltä. Ylioppilas astui huoneesen, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan kynnykselle, sillä kaikki näytti niin oudolta, niin että hän tuskin tunsi sitä samaksi huoneeksi. Keskellä lattiaa oli pyöreä liinalla peitetty pöytä, täynnä albumeja, valokuvia ja stereoskopikuvia. Sen ympärillä oli tuolia ja nojatuolit olivat asetetut sinne tänne, aivan kuin sattumalta jonnekin heitettyinä. Pastori istui yksin huoneessa. Hän oli alakuloisen näköinen, niinkuin ei oikein olisi muutoksista pitänyt. Nähdessään ylioppilaan, tuli hän kuten tavallista lempeäksi ja ystävälliseksi.

"Kas, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän nousten tuoliltaan ja astuen vieraan luo. "Te tulette varmaankin tervehtimään tytärtäni — sattui pahasti, hän on nyt kävelemässä, mutta luultavasti tapaatte hänet kotimatkallanne. Hänellä on tapana tähän aikaan käydä aamukävelyllään."

"Vai on hänellä tapana käydä aamukävelyllä?"

"On, sillä kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet häntä sitä tekemään, se kuuluu olevan terveellistä kalvetustautia sairastaville?"

"Sairastaako teidän tyttärenne kalvetustautia?" kysyi ylioppilas.

"Ei, Jumalan kiitos, ei vielä", vastasi pastori hymyillen, "mutta eihän kukaan voi tietää, milloin hän voi sen saada, nykyjäänhän ei nuorista tytöistä kuule muuta puhuttavankaan. Hänen ystävällään, Mathildalla, oli kalvetustauti, he kulkivat silloin yhdessä joka aamu, ja siten on Aino siihen tottunut."

"Huomaan, että täällä on kaikki muutettu, siitä kuin viimein kävin", sanoi ylioppilas, katsellen huonetta.

"Niin, se huvittaa tytärtäni", vastasi pastori kohottaen olkapäitään, "kaupungissa on siten tapana, sanoo hän ja täytyyhän meidän seurata aikaamme. Mutta ensi alussa on tämä hyvin outoa meistä, jotka elämme täällä maalla tietämättä mitään ihmistavoista."

"Oh, siihen totumme pian", sanoi ylioppilas hyvin pilkallisesti, muistaessaan pastorin sanoja kerran tätä ennen. — "Teistä oli varmaankin hauska saada taas tyttärenne kotiin?" lisäsi hän.

"Oo, kyllähän se oli", vastasi pastori hajamielisenä, mutta hänen kasvoistaan näki, ett'ei sydän suostunut vastaukseen.

"Alkoiko hänellä olla ikävä kotiin?" kysyi Erkki.

"Ei juuri voi sitä sanoa", vastasi pastori hymyillen, "minun täytyi väkisin hakea hänet kotiin. Hän olisi mielellään jäänyt sinne asumaankin, jos se olisi ollut hänen vallassaan, ja hän ei ole vielä aivan tyytyväinen minuun, mutta eiköpähän tuo kohta asetu. Meidän kesken sanottuna", jatkui hän hiljemmin, "luulen, että hän oli liian kauan kaupungissa. Hän vaan tahtoo saada kaikki samalla tavoin kuin siellä, ja katsokaas, se ei ole aina niin helppoa näin vanhalle pappismiehelle. Ei minulla ole varaakaan kaikkeen komeuteen, ja sitäpaitse on se niin kummallista. Ainahan pidetään enin siitä, mihin on totuttu!"

"Niin, se on luonnollista", vastasi ylioppilas, "mutta onhan hän kuitenkin kaupungissa ollessaan oppinut paljon hyvää ja hyödyllistä, jota voi käyttää hyväkseen täällä kotona?"

"Niin, se on luonnollista, onhan hän sitä", keskeytti pastori, ikäänkuin peläten sanoneensa tyttärestään jotain alentavaista. "Kuulittepa hänen laulavan, kas herra ylioppilas, se on aivan toista kuin ennen. Nyt laulaa hän 'Lammermorin morsiamesta', 'Trubadur'ia' ja kaikki Erik Bögh'in laulut."

"Sitä en epäile", vastasi ylioppilas lyhyesti.

Kotimatkallaan tapasi hän Ainon, niinkuin pastori oli sanonut. Tämä tuli häntä vastaan, mutta huomattuaan ylioppilaan, kääntyi hän takaisin astumaan saman tietä, mistä oli tullut, ja oli etsivinään jotain. Erkki huomasi tämän, otti pitempiä askeleita ja saavuttikin pian hänet. Hänestä oli hauska nähdä miten Aino käyttäytyisi, sentähden kulki hän kauan aikaa hänen vieressään, mutta toisella puolella tietä puhumatta sanaakaan.

Aino ei ollut häntä huomaavinaan, vaan peitti kasvonsa päivänvarjollaan. Vihdoinkin tervehti ylioppilas. Aino kumarsi niin hienosti, että komein kaupungin neitikin olisi siitä ylpeillyt.

"Te olette siis jo tullut kotiin", sanoi ylioppilas astuen häntä vastaan. "Tunnettehan te toki vielä minut, neiti?"

"Kyllähän teidät tunnen", vastasi Aino kumartaen.

"Taisi varmaankin tuntua hyvältä päästä jälleen kotiin?" kysyi Erkki.

"Kyllä — kyl — lähän tuo tuntui", vastasi Aino ihankuin katuen sanoneensa tämän sanan, joka niin helposti tuli hänen kielelleen.

"Eikö ollut hauskaa nähdä Maria, Halvaria, Kultaruusua ja vuohianne, — niin, ja etupäässä isäänne",

"Niin, isääni oli hauska nähdä", vastasi Aino, ja ylioppilas luuli silloin huomanneensa hänen silmissänsä omituisen kiillon ja hänen äänensä muuttuneen sydämmellisemmäksi, "mutta suokaa anteeksi, herra ylioppilas", ja hän käänsi vähän päivänvarjoa, "minä en ole mikään talonpoikaistyttö tahi palvelija."

"Hm", vastasi Erkki hymyillen. "Te arvelette ehkä, että uus' on hempeä vaikka vanha hempein. Ja te luulette uudestaan ikävöivänne kaupunkiin?"

"Luulen, sillä voittekohan sanon, mitä tekemistä minulla olisi täällä kotona?" kysyi Aino, rypistäen tyytymättömänä otsaansa.

"Sitä samaa kysyin teiltä, neiti, viime kerran tavatessamme toisemme, ja silloin oli kysymykseni mielestänne niin mahdoton. Nyt voin vastata omilla sanoillanne, voittehan hoitaa taloutta."

"Vai tekin luulette, että keittiössä ja hällän ääressä on meidän oikea vaikutusalamme. Syntihän olisi mielestäni siten tehdä palvelijamme työttömäksi."

"No, voittehan vielä juoksennella niityillä ja kiivetä vuoria ylös."

"Voin kyllä, kiitän nöyrimmästi, mutta enhän minä enään ole mikään koululapsi."

"Vai niin, mutta olihan ennen aikaan vuorille kiipeeminen teidän suurin innoituksenne?"

"Ennen kyllä oli — mutta ei enään."

"Se on totta, minä aivan unohdin, että siitä on niin äärettömän pitkä aika, kokonainen vuosi! Ajatelkaa mikä ikuisuus!" Ylioppilaan kasvoissa näkyi pilkallinen, mutta samalla myös totinen katse. "Mutta, Aino neiti, muistatatteko mitä sanoin? Muutamien vuosien perästä ette enään riemuitse vuorilla. Enkö ennustanut oikein."

"Olette oiva profeeta", vastasi Aino, laskien päivänvarjonsa melkein alas; "mutta ettehän tahdo, että minun talvellakin pitäisi kiivetä kallioille?"

"Talvella, en tietysti."

"Niin, ja mitä voisin tehdä koko pitkän taimen? Täällähän ei ole tanssijaisia, ei teaatteria, ei laulajaisia tahi soittajaisia, eikä mitään huvituksia". Aino näytti aivan epätoivoiselta.

"No — ehkäpä nyt saatte lukemiseen paremmin aikaa, jota ei teillä ennen ollut, ja saattehan sitten maata, riisua päältänne ja pukea päällenne, meneehän siihenkin aikaa."

Aino ei ollut kuulevinaan näitä viimeisiä sanoja. "Niin, jospa vaan saisi kirjoja, mutta eihän täällä ole edes lainakirjastoakaan."

"Minun kirjastoani saatte mielellänne käyttää hyväksenne, jos vaan tahdotte", sanoi ylioppilas kumartaen kohteliaasti.

"Kiitos, mutta teillä on varmaankin paljaita tieteellisiä kirjoja?"

"Se riippuu siitä, mitä kukin itse pitää tieteellisenä; minulla on Walter Scott'in romaanit!"

"Walter Scott'in? — Niin, mutta hän kirjoittaa aina niin pitkiä, ikäviä johdantoja. Onko teillä mitään Emélie Carlén'ilta?"

Ylioppilas otti askeleen taaksepäin ja katseli kauan aikaa Ainoa. "Luetteko Emélie Carlén'in teoksia?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Miksi en niitä lukisi?" vastasi Aino koettaen salata punastumistaan. "Mathilda sanoi, että ne olivat hyviä kirjoja."

"Niinhän se varmaankin on, Paul de Kock kirjoittaa myös hyviä romaaneja, eikö niin? Eikö Mathilda sitäkin sanonut? Mutta miten voitte te, Aino neiti, siten seurata virtaa ja uskoa todeksi kaikki mitä muut sanovat? Kuulkaapas nyt vähäisen Emélie Carlén'in kirjoittamaa. Kirjoitin kerran muistiin muutaman rivin 'Hammarbyn kirkonvihkiäisistä'; kuulkaapas vaan tarkoin." — Hän otti esiin muistiinpanokirjansa ja luki: Nuorukainen seisoi tytön edessä. Kalpeus harmaa kuin tuhka peitti nyt näitä kasvoja, jotka äsken olivat sydämmellisimmän rakkauden innostamat. Mustansiniset suonet paisuivat hänen otsallaan ja hänen ennen niin kirkkaat ja kauniit silmänsä hehkuivat kuin palavat kekäleet suurissa, syvissä kuopissaan. Hänen hampaansa tärisivät niin kovasti, että hän turhaan yrittäessään puhua puri huultansa niin että veripisara toisensa perästä putosi alas tytön valkealle puvulle, missä ne värähtelevät, siksikuin morsiamen kyyneleet sekaantuivat niiden purpurasyliin ja ne yhteen sulautuneina imeytyivät avioliiton kuolinvaatteisin."

"Eikö se ole teidän mielestänne kaunista ja hauskaa kuulla, ja kuu sitä paitsi luemme myrkyttämisistä, murhista, kuolemasta, ihmisistä, jotka syöksyvät syvyyksiin ja musertavat päänsä ruumisarkkuihin, niin saamme tarkan kuvauksen ruotsalaisten kansanelämästä. Eikö niin?"

"Minä en tunne ruotsalaisten kansanelämää", vastasi Aino lyhyesti.

"Totta vastasitte", alkoi ylioppilas taas, "mutta muistattehan kouluajoiltanne, että Ruotsissakin asuu ihmisiä. Ja ihmisiä, tosi ihmisiä tulee tosi runoilijan kuvata, sillä, näette sen, kirjailijain teosten pitää olla ihmisten elämän peilinä, ja maa ei ole täynnä pahoja henkiä ja enkeleitä, vaan ihmisiä. Kaikki väärä ja valhe, kaikki mitä kirjailija on tuonut esiin jännittääkseen vaan lukijainsa mieliä, on ainoastaan sellaisille nuorille tytöille, jotka mielellään haluavat jotain mieltä kiihoittavaa."

Ylioppilas katseli pilkallisesti Ainoa, joka ei vastannut mitään, vaan puri huultansa, ja hän jatkoi sitten:

"Niin, tiedättekö, neiti, että me elämme nykyjään kummallisella aikakaudella. Älkää luulko, että teillä yksin on sellainen mielipide, ei, teillä on suuri joukko puolellanne. Tanskassa saatte kuulla, että kun vaan osaa lyödä nyrkkinsä pöytään ja kirota, niin että maa tärisee, huutavat he: kas sellainen norjalainen! ja jos vaan pistää toista puukolla, vierii alas vuorelta, seisoo pohjattoman kuilun partaalla tahi kiipee jyrkkää Aaretoldin vuorta ylös ja tekee muita mahdottomia konstia, niin kuuluu kohta: sepä vasta norjalaista!"

Aino ei vastannut, vaan kulki hiljaan suuttuneena eikä ollut mitään kuulevinaan. Ylioppilasta huvitti nähdä, kuinka kauan hän taisi olla ääneti; mutta kun Aino oli itsepäinen, täytyi hänen itsensä taas puuttua puheesen.

"No, varmaankin ai'otte käydä kylässä, kaikkien lapsuuden ystävienne luona", sanoi hän, "niin saatte nähdä, että löydätte ihmisiä, joiden kanssa kannattaa olla."

"Voitteko mainita minulle ketään heistä?" kysyi Aino loukattuna.

"Oo — ensiksikin olen minä nyt täällä", ja ylioppilas loi häneen veitikkamaisen katseen.

"Te — niin — mutta" — Aino näytti olevan hämillään.

"Mutta", toisti Erkki, katsellen häntä yhtä veitikkamaisesti.

"Te", — Aino tavoitteli sanoja — "Teitä näen niin harvoin", sanoi hän vihdoinkin, uskaltamatta katsahtaa häneen.

"Sehän on teidän omassa tahdossanne", vastasi ylioppilas. "Te tiedätte missä minua saa tavata. Minä kävelen nyt, niinkuin aina ennenkin, joka aamu ja kuulin, että teilläkin on tapana tehdä niin terveytenne tähden."

Aino ei vastannut mitään.

"Voittehan te puhua talonpoikienkin kanssa täällä ympäristöllä, olisihan sekin joskus hauskaa."

"Talonpoikien kanssa — ei kiitoksia, niistä on minulla kylläkseni kotonakin."

"Vai niin? Mutta sanoihan tuo suuri kirjailija Holberg'kin, ett'ei hän koskaan puhunut talonpojan kanssa, oppimatta häneltä jotain."

"Heiltä hän varmaan onkin oppinut kaiken raakuutensa", vastasi Aino viisastellen.

"Vai onko Holberg'kin mielestänne raaka? Eikö se ollut Mathilda, joka sen sanoi? Mutta 'Kaunis Helena' ja kaikki muut ranskalaiset operetit, joissa pilkataan avioliittoa ja kaikkein pyhintä, mitä ihminen omistaa, ne eivät ole raakoja? Te olette siis tottuneet ja aivan perehtyneet kaupungin keskusteluihin, te osaatte ulkoa kaikki nuo korupuheet, te purjehditte siis tuossa leveässä virrassa. Mitä tekevät kaikki nämät sivistyneet kaupungin ihmiset? Syövät, juovat, nukkuvat, peittävät jokaisen totisen ajatuksen paljaisin sukkeluuksiin, elämän vaatimukset joutaviin puheisin, eivätkä halua muuta korkeampaa kuin kilpailla toistensa kanssa hyvillä ruo'illa. Mitäpä voi ihmetellä niissä, jotka nuolevat tomun ylhäisien jaloista ja myövät oman sielunsa ja suunsa voidakseen paremmin lämmitellä itseään ylimysten armon säteissä, jotka pitävät Aamu- ja Iltalehteä tärkeimpänä elämän viisautenaan, josta he katselevat kaikkea, mitä liikkuu alhaalla heidän jalkojensa juurella. Ah, minä tunnen heitä — missä on siellä Jumala ja missä omatunto, katsokaa ystäviänne, neiti!"

Aino oli pysähtynyt, hän puri huultansa, ja näytti hyvin suuttuneelta. "Kun ette voi sanoa minulle muuta kuin loukkauksia, niin — —" ja hän kääntyi pidättääkseen itkuaan.

Ylioppilas rohkaisi taas mielensä.

"Suokaa anteeksi, Aino neiti, en minä niin tarkoittanut — ja jos minä olen loukannut teitä —"

"Täällä eroan minä", vastasi Aino lyhyesti, ollessaan juuri pappilaan vievän oikotien kohdalla. "Hyvästi!"

Sanottuaan siten hyvästi, lähti hän pois.

"Hm" — sanoi ylioppilas katsellen hänen jälkeensä — "tuossa hän meni, hän oli suuttunut, sen näin selvästi. Ehk'ei hän kuitenkaan ole niin lapsellinen, kuin luulin, ja minä kohtelin häntä kuin pahankurista lasta. Kannattaisikohan kuluttaa enemmän aikaa saadakseni hänet muuttumaan? Hän on kyllä monessa suhteessa hyvin lapsellinen, helppo on taivuttaa häntä ja saada hänet hämilleen, hän tuli liikutetuksi, muistaessaan yhtymistään isänsä kanssa. Hm — ensi kerran koetan menetellä toisin. — Eihän hän nyt kuitenkaan ollut niin naurettava, kuin Mari hänestä kertoi — —"

"Tuo ilkeä ylioppilas", ajatteli Aino itsekseen astuessaan kotiinsa ja vavisten vielä vihasta, "niin äärettömän viisas olevinaan — mutta nyt kävelenkin viimeisen kerran sitä tietä, tähän aikaan. Ja illalla kirjoitan Mathildalle. —"

Neljäs luku.

Sisällistä ja ulkonaista taistelua.

Aino piti sanansa. Hän ei koskaan mennyt ulos kävelemään siihen aikaan, jolloin hän luuli tapaavansa ylioppilasta. Vaan kuitenkaan ei hän saanut ajatuksiaan pois hänestä. Olihan ylioppilas kuitenkin toisellainen, parempi kuin toiset, — toiset — niin ketä muita täällä olikaan? Isäkö, joka työskenteli saarnojensa ja köyhäinhoidon kanssa? Maakauppias, joka möi kahvia ja tupakkaa? Olavi tuolla valleilla, joka antoi tyttärensä soittaa pianoa ja joka vaan puheli valkoisesta tammastaan? Vai voudin tytärkö, joka vaan ajatteli hanhiaan ja lääviänsä? — Ei, ylioppilas oli kuitenkin heitä parempi. Kulkiessaan yksin tietä pitkin, tahi istuessaan, juohtui hänen mieleensä entiset ja nykyiset ajat — kaikki, mitä ylioppilas oli sanonut, kuinka lapsellinen hän itse silloin oli ollut. Hänen sydämessään tuntui silloin niin kummalliselta — mutta olihan ylioppilas ollut niin hävitön — ja kohdellut häntä niinkuin lasta, jonka kanssa vielä saa leikkiä, — niin, kyllä ylioppilas saisi olla varma siitä, ett'ei hän enään koskaan astuisi hänen tiellensä, ei koskaan enään välittäisi hänestä — eikä koskaan katsoisi hänen jälkeensä. Mutta samassa katsoi hän kuitenkin taaksensa — tietysti voidakseen vaan nähdä tuliko ylioppilas hänen perässään. Oi, jospa vaan pääsisi takaisin kaupunkiin, siellä olisi elämä toista!

Ylioppilas ei voinut käsittää, mihin Aino oli jäänyt, vaan rupesi vähän epäilemään, että hän tahallaan koettaisi välttää yhtymistä hänen kanssaan. Kerran saavutti hän kuitenkin Ainon, ja siihen olivat hänen kirjansa syypäänä. Hän oli kauan aikaa istunut ja ajatellut eikä kuitenkaan ymmärtänyt sitä mitä luki, sentähden viipyi hän tällä kävelymatkallaan kauemmin kuin hänen tapanaan oli. Aino hämmästyi suuresti nähdessään äkkiä ylioppilaan vieressään.

"Hyvää päivää, Aino neiti", sanoi ylioppilas, nostaen lakkiaan, "minkätähden en ole tavannut teitä niin kaukaan aikaan? Oletteko vielä suutuksissa minuun, kun olin viimein vähän rohkea? Minä en tarkoittanut sillä mitään pahaa ja jos tahdotte, pyydän mielelläni teiltä anteeksi. Minä pyydän hyvin harvoin keneltäkään anteeksi", lisäsi hän hitaasti.

Aino häpesi, sillä ylioppilas puhui niin suoraan ja kuitenkin niin arvokkaasti ja kohteliaasti. Hän unohti kaikki vastaukset, joita jo oli valmiiksi miettinyt, jos ylioppilas vielä tulisi häntä puhuttelemaan. Hän vastasi vaan, ett'ei hänellä ollut mitään syytä suuttumukseen.

"Sitä parempi", vastasi Erkki, "niin uskallan toivoa, ett'ei seurani ole teille niin vastenmielistä."

Aino hämmästyi vielä enemmän eikä tietänyt mitä sanoa.

Ylioppilas alkoi puhua kaikellaisista asioista, ja kaikki, mitä hän sanoi, oli niin selvää ja varmaa; hän ei koskaan joutunut hämilleen, eikä kuitenkaan ollut olevinaan ylpeä, vaan hän esitti kaikki niin lempeällä, hauskalla tavalla, ett'ei Aino voinut häntä peljätä eikä suuttua häneen. Aino ei voinut vastata kuin aivan välttämättömimpiin kysymyksiin, vaan antoi toverinsa puhun, jolla aikaa hän useampia kertoja tarkasteli häntä kunnioituksella. Lopuksi käänsi ylioppilas puheen kaupungin-elämään, kysyen minkälaista siellä oli, ja Aino kertoi silloin teaaterista, laulajaisista ja tansseista.

"Niin, eikö teidän mielestänne ole hauska tanssia", kysyi Erkki äkkiä.

Aino katsahti häneen hämmästyneenä — hän puhui tanssista.

Ylioppilas ei ollut huomaavinaan tätä tutkivaa katsetta, vaan jatkoi:

"Ja säveleen kannattamana liidellä eteenpäin tuntien ainoastaan raittiin ilmanvedon löyhähtelevän kasvojamme vasten ja rinta täynnä iloa vaipua sitten alas valon ja suloisen soiton hurmaamana."

Ainon kasvot tulivat ikäänkuin vähän valoisemmiksi, hän tahtoi puhua, mutta ylioppilas ei antanut hänelle sananvuoroa. "Ja sitten teaaterissa voida unohtaa kaikki kirjatomu, talouden toimet ja jokapäiväiset huolensa ja tulla kotiin ikäänkuin jostain virvoittavasta, raittiista kylvystä."

Aino sai uutta eloa, hänen silmänsä loistivat kun hän kuuli mainittavan kaikkia hänen rakkaita muistojaan.

"Niin teaateri!" — huudahti hän — "ette voi uskoa, kuinka hyvä paikka meillä oli ensimmäisellä loosirivillä, aivan näyttämön vieressä, niin että saimme nähdä kaikkia katselijoita ja oli melkein yhtä hauskaa kuin nähdä kappaletta."

"Vai niin?" vastasi ylioppilas.

"Niin, ja kaikki ne tanssijaiset, joissa kävin! Ajatelkaa, kerran olin huveissa viisi iltaa peräkkäin, enkä tullut sieltä kertaakaan kotiin ennen kello kolmea yöllä. Ja viimeinen —" Ainon suu vetäytyi hymyyn hänen sitä vaan ajatellessaan.

"Olivatko viimeiset tanssijaiset niin merkilliset?" kysyi ylioppilas hymyillen.

"Oi, ei — mitenkään muuten, kuin että Elise Boyesen kaatui pitkällen lattialle ja Maria Petersen tuli loukatuksi ja lähti kotiinsa, kun ei hän ollut pyydetty tanssimaan kotiljongia." Äkkiä pysähtyi Aino, sillä hän katsahti sattumalta ylioppilaasen ja näki kuinka totinen hän oli, niinkuin hän olisi jotain tarkoin ajatellut.

"Mutta sanokaa nyt minulle, Aino neiti", jatkoi hän hitaasti ja tyynesti, "kun silloin tulitte kotiin kello kolme aamulla, taisitteko silloin iloisella sydämellä kiittää Jumalaa hauskasta illasta, jonka Hän oli teille sallinut?"

"Jumalaako?" toisti Aino kummastellen.

"Niin — te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Jumala on läsnä kaikkialla. Mutta minä vaan haluaisin tietää, voitteko vielä tanssia niinkuin lapsi. Harvoin voi aikaihminen tanssia niinkuin lapsi. Puvun täytyy sopia hyvästi, ja tietysti ensin täytyy katsella peilistä ovatko kukkaset paikoillaan; ja kenpä voisi olla ajattelematta ketä muita tanssisalissa lie ja kenen kanssa hän saisi tanssia? Entäs kaikki ne uteliaat silmät, jotka häntä tarkastelevat, ja sitten pitäisi jokaisella olla silmät ja korvat auki kuullakseen mitä joka haaralla hänestä puhutaan, ja huomatakseen miten kukin on puettuna, minkälainen muoti on, kuka on hienoin, komein j.n.e., oi, siellä on tuhansia asioita, joita täytyy tarkastaa voidakseen seuraavana päivänä kertoa kaikesta ystävälleen. Niin, ettekö ole samaa mieltä, Aino neiti?"

Aino seisoi epäilevän näköisenä, puoleksi hymyillen, puoleksi häveten. Hän ei ollut tottunut tällaiseen puhuttelutapaan, eikä voinut vastata kysymykseen kieltävästi, kun hän itse oli samalla tavoin kertonut kahdesta ystävästään kaupungissa.

"Minä en ole niin tarkoin sitä miettinyt", vastasi hän vaan, "mutta kaupungissa ei sillä tavoin puhuttu tanssiaisista."

"Ehkä olenkin liian ankara," jatkoi taas ylioppilas, "mutta ajatelkaa, viisi iltaa peräkkäin ja kello kolmeen asti! Onko tämä lepoa, jota tanssi tuottaisi, onko tämä suloista? Ajatelkaa miltä nuoret tytöt näyttävät valvottuaan tanssijaisissa kello kolmeen asti aamulla! Hienoharsonen puku revittynä repaleiksi, vanteet hameessa ehkä poikkinaisina, kukat päässä kuihtuneina ja huonosti pidettyinä, loistavat silmät väsyneinä ja unisina, punaiset, raittiit kasvot kalpeina ja voimattomina. Tällaisen kuvan näkee aurinko pilkistäessään aamulla ikkunasta sisään ja kehoittaessaan ihmisiä työhön ja uuteen elämään. Ei, pois, kotiin, niinkauan kuin kruunujen kynttilät loistavat vielä täydellä valollaan, niinkauan kuin ilo vielä hymyilee meille ja soitto vielä puhtaasti kaikuu korvissamme, niinkauan kuin kaikki mitä näemme on raitista ja ihanaa, — siiloin viemme mukanamme täydellisen eheän kuvan, jota voi ilolla muistella."

"Mutta ken voi mennä kesken pois tanssijaisista, juuri kuin ilo on ylimmillään?" kysyi Aino.

"Minä voin, ja tekin voitte, jos vaan tahdotte, jos ette mieluummin tahdo tuntea itsenne kyllästyneeksi kaikkeen tuohon nautintoon ja lopettaa iltanne haukottelemisella."

Kun ei Aino mitään vastannut, jatkoi ylioppilas.

"Minä näytän nyt teille kaksi kuvaa, jotka ehkä tunnette. Toisella puolen kalpea, tanssissa väsynyt kaupungin neiti, joka istuu sohvallaan, yskii ja viiniä maistelee, ja toisella kirkassilmäinen, punaposkinen maalaistyttö, joka nousee vuoteelta auringon noustessa ja koko päivän laulaa kuin leivonen. Kumpaisen heistä mieluummin valitsisitte ja kumpaisena itse tahtoisitte olla?"

Aino loi silmänsä alas; sillä hän tuli ajatelleeksi itseään ja hän ymmärsi että ystävänsä tarkoitti juuri häntä. Mutta kun ei hän mitään vastannut, jatkoi ylioppilas.

"Älkää luulko, Aino neiti, että tahdon ketään tuomita, mutta kun te katselette maaseutua kaupunkilaisen silmillä, niin sallikaa minun tehdä päinvastoin. Oli vielä jotain, jota mielelläni haluaisin tietää; kun kerran alotin pitää luentoja, niin tahdon jatkaakin — mistä te, neiti, puhelitte tavallisesti siellä kaupungissa."

"Sitä ei todellakaan ole helppo muistaa", vastasi Aino hymyillen.

"Niinkö paljon te puhelitte?" — ja ylioppilas nauroi viekkaasti — "niin, niin, jos ette tahdo sitä sanoa, niin koetan arvata. Ensi alussa sinne tultuanne olitte ujo ettekä vastannut muuta kun on ja ei, eikö niin?"

Aino kohotti kummastuneena päänsä.

"Eikö niin?" toisti ylioppilas, "minä olen hyvä ennustaja ja voin sanoa vieläkin enemmän. Te puhuitte kodistanne, maalaiselämän tavoista — ja te olette kertonut minusta." Ylioppilas loi tutkivan, terävän katseen Ainoon, joka tuli aivan punaiseksi.

"Mistä voitte sen tietää?" änkytti hän hämmästyneenä.

"Jumalan kiitos, hän on vielä lapsi", ajatteli ylioppilas itsekseen, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Niin, katsokaas, minä olen hyvä ennustaja. Minä tiedän vieläkin enemmän, Aino neiti, minä tiedän, mitä minusta sanoitte."

Aino katseli maahan.

"Te olette sanonut melkein näin: ette voi uskoa kuinka monta kummallista ihmistä siellä kotona on. Siellä on olueenpanija, joka on paksu kuin tynnyri, hän on ensimmäinen ja suurin tanssija ja sitten on siellä ylioppilas, joka on aivan suurilla kirjaimilla painetun rukouskirjan näköinen." —

"Sitä en ole koskaan sanonut", keskeytti Aino äkkiä, katsellen suoraan hänen silmiinsä.

"Jos ei juuri samoilla sanoilla, niin kuitenkin oli tarkoitus sama", vastasi ylioppilas hymyillen. — "No, ja sitten olette puhunut lukkarista, joka sanoo amen kuorin ovella ja sitten isästänne suurissa päällyssaappaissaan. Kyllähän te tunnette tuon vanhan laulun maaseudun papeista, jota kaupungissa alituisesti jankutetaan, ja eikö totta, tekin, Aino neiti, olette ottanut siihen osaa? Teille on myöskin naurettu, kun kerroitte yhtä ja toista täällä meidän elämästämme, ja te olette kuunnellut paljaita keikarien sukkeluuksia ja pistopuheita, ja sillä aikaa istui teidän isänne, maaseudun pappi, ajatellen rakasta tytärtään ja rukoillen, että Jumala häntä suojelisi."

Aino ei nostanut päätään, vaan hän ei voinut salata kahta kyyneltä, jotka tipahtivat alas maahan.

"Suokaa anteeksi", kuiskasi hän.

"Minulta ei teillä ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi ylioppilas. "Päinvastoin pitäisi, minun ennemmin kiittää teitä siitä, että te olette totisesti kuunnellut sanojani ettekä niistä minuun suuttunut. Älkää nyi luutko sen johdosta, mitä olen sanonut, että vähänkään halveksin sellaisia huvituksia; mutta niitä voi usein käyttää väärin, ja minä pidän aina peilinäni kaikkea, mikä on ihanaa. Niin, nyt en ennän tahdo teitä kiusata, nyt saatte mielellänne sanoa, että minä olen tänään pitänyt teille esitelmän. Milloinhan pidän seuraavan? No, hyvästi, hyvästi, kiitos seurasta."

Aino ei enään ollut niin keveä jaloiltaan, kulkiessaan sinä päivänä kotiinsa. Hän ei tietänyt mikä outo riemun sävel soi hänen sydämessään, jonka ääntä hän ei voinut vaientaa; hän ei voinut mielestänsä selvästi ajatellakaan. Ja kun hän näki puut ja valkoisen, ystävällisen aituuksen puutarhan ympärillä, pappilan ja viheriän portin, tuntui hänestä niinkuin ne seisoisivat niin totisina uhaten häntä. Ja eikö isänkin silmissä ollut jotain, joka soimasi häntä? vaikka hän aina olikin niin hyvä ja ystävällinen, taputti hänen poskiaan ja suuteli häntä. Aino meni ylös huoneesensa, hän tunsi suuren halun saada itkeä, vaan hän ei voinut. Hän istuutui tuolille ikkunan eteen, nojasi kyynäspäänsä ikkunalautoja vasten, ja katseli ulos pää käden nojassa. Hän ei nähnyt mitään, vaikka hänen silmänsä tuijottivat samaan paikkaan. Jos olisivat häneltä kysyneet, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: "en itsekään tiedä." Ehk'ei hän tietänytkään, minkätähden hänen jalkansa veivät hänen kirjakaapin luo ja minkätähden hän pysähtyi katselemaan kirjoja. Hän katseli koreisin niteisin sidottuja kirjoja, jotka oli tuonut mukanaan kaupungista. Käsi kuroitti jo ottamaan niitä, mutta hän ei huolinut ainoastakaan. Viimeiseksi huomasi hän siellä pienen, tomuisen kirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän otti hän ja meni pöydän luo. Hänen silmänsä pysähtyivät tarkastelemaan ensimmäistä lehteä, jolle oli painettuna: Naisen tehtävä ja velvollisuus evankeliumin valossa. Kuinka kauan hän siellä istui ei hän itsekään tietänyt, mutta sitten koputettiin ovelle ja sisään astui hänen vanha ystävänsä Halvar, kirje kädessä.

"Tässä on Teille kirje", sanoi hän jääden kohteliaasti seisomaan ovelle, lakki kädessään.

"Kirje!" huudahti Aino, ikäänkuin unesta heränneenä, nousi ylös ja juoksi häntä vastaan. "Mathildalta!" huudahti hän iloisesti. Aarre kädessään juoksi hän tuolin luo, avasi kirjekotelon, kirjeessä oli monta, monta arkkia, hän levitti ne eteensä, kirja oli tiellä, sen hän heitti pois ja luki.

"Oma, rakas sydänkäpyni!

Et voi uskoa kuinka sinua kaipaavat isä, äiti, Fredrik, Erkki setä ja kaikki muutkin — niin, eikä hän suinkaan vähimmässä määrässä, tiedäthän ketä tarkoitan. Hyi, Aino, kuinka taisit olla niin armoton ja kovasydäminen ja lähteä pois täältä juuri silloin, kuin näit miten ihastunut hän oli sinuun. Hän näyttää nyt, poika raukka, niin surkastuneelta ja alakuloiselta. Hän ei enään niinkuin ennen kulje suorana ja reippaana ikkunaimme ohitse, tervehdi niin lempeästi kuin sulava voipalanen eikä nouse varpailleen, niinkuin hänellä olisi gummia jalkapohjissaan, ei, nyt hän on taas yhtä jörömäinen kuin ennenkin ja on ruvennut taas puremaan tupakkaa. Siinä saat nähdä, miten olet herättänyt kaupunkilaisten huomiota. Ja hän kyselee niin tarkoin ja ahkerasti, olenko minä kuullut mitään sinusta. Sentähden saan minä aina tanssia yhden tanssin hänen kanssansa. Silloin kyselee hän sinua, innostuu tietysti ja huutaa ääneen, ett'ei ketään tyttöä koko tanssisalissa voi verrata sinuun, ja kun minä sanon: 'kiitos kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'paitsi teitä, neiti'. Mutta 'lopussa kiitos seisoo', niinkuin sananlasku sanoo. Niin, olin unohtaa, tunnetko sinä tohtori N—ää. Et voi uskoa kuinka kummallinen hän on. Hänen piti eilen tanssia täällä, mutta ei voinut mitenkään päästä tahtiin, vaan kun hänen piti koetella, potki hän vaan jaloillaan, oi, hänpä vasta oli lystillinen. Ja ajattelepas, kuinka häpeällistä, hän polki uudelle hameelleni, niin että siihen tuli reikä. Niin, jospa sen näkisit, Aino! Se on viheriä, meren värinen, kaikkein hienoimmilla silkkipitseillä koristettu. Äiti maksoi siitä neljä markkaa kyynärältä ja kaikki tulivat minulla kyselemään, mistä olen sen ostanut. Torvisoittokunta puhaltaa vielä joka sunnuntai torilla. Jospa olisit siellä, Aino! siellä on niin monta, jotka etsivät sinua. Nyt on tänne tullut viisi uutta luutnanttia, joista yhden nimi on Paulsen, et voi uskoa kuinka miellyttävä hän on. Ylioppilas Hansen on kihlannut Susanna Stephens'in, ja nyt eivät he huoli muusta kuin katselevathan vain toisiaan ja koettelevat astua kävellessään tahdissa käsikynkässä. Ja kuules, Aino, älä puhu kenellekään, sillä minä lupasin pitää sitä salassa; minä kuulin Miinalta, jolle kauppias Johanson'in rouvan sisar oli sen kertonut, että Fredrik oli menossa kihloihin. Hän oli kotiljongissa kolmasti pyytänyt Lotta Sylvius'ta ja viime torstaina meni hän häntä hakemaan ompelukoulusta. Miten on sinun laitasi, Aino? Vieläkö ylioppilas koettaa mielistellä sinua, niinkuin ennen, ja lainata sinulle opettavaisia ja ikäviä kirjoja? Minä kuvailen näkeväni sinut juhlallisena kuin vanha neiti kävelevän hänen vieressään kuunnellen viisaita sanoja, jotka tulvailevat hänen kunnioitettavilta huuliltaan. Sinä taidat aivan muuttua rukouskirjaksi ennenkuin taas tulet kaupunkiin. Oi, enhän sitä tarkoita, ymmärräthän sen, minä lasken vaan leikkiä kanssasi, sillä sinähän olet minun pikku sydänkäpyni. Sinun pitäisi, Aino, pian taas tulla tänne kaupunkiin, minä en voi käsittää, miten sinä yhä vaan jaksat olla siellä maalla. Nyt saamme tänne laulajajoukon, tanskalaisia näyttelijöitä ja paljon muuta hauskuutta. Onpa hauska, kun nuo tanskalaiset näyttelijät kerrankin tulivat, sillä entiset näyttelivät vaan niin totisia, ikäviä kappaleita, joita nähdessä tekee mieli nukkua; mutta nyt saamme nähdä Orpheus'ta ja Erik Bögh'in pikku näytelmiä. Ajattelepas, Orpheus'ta! eikö ollut hauska sinä iltana, muistathan samana iltana, jolloin ylioppilas Krebs saattoi meidät kotiin?"

* * * * *

Kirje sisälsi paljon muutakin ja Aino luki ihastuneena. Kaupunki kaikkine muistoineen, iloineen ja huvineen sekä imartelevine viehättävine sanoineen oli ikäänkuin lumottu hänen eteensä. Hän nousi äkkiä tuoliltaan, hymyili ja lauloi. Sitten juoksi hän kirjoituspöytänsä luo, otti esiin paperin ja istuutui kohta kirjoittamaan vastausta. Hän oli kiihoitettu kirjeestä, jonka oli saanut, hänen kynänsä liikkui nopeasti, ja sanat tulivat kuin itsestään.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

"Rakas Mathilda!

Et voi uskoa kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Minä olin niin surullinen ja alakuloinen, en itsekään oikein tiedä siihen syytä, minä halusin lohduttavia sanoja ja silloin sain kirjeesi. Sinä olet iloinen ja ystävällinen, niinkuin aina ennenkin, ja haihdutat pois kaikki ikävät ajatukseni ja nyt olen taas niin iloinen ja tyytyväinen. Alakuloisuuteni on kuin poispyyhkäisty ja minä tahdon nyt kirjoittaa sinulle ja kiittää kirjeestäsi. Minä luulen että tuo ylioppilas tekee minut niin levottomaksi. Hän seuraa aina minua, minä en saa koskaan kävellä rauhassa häneltä. Vaan en minä myöskään voi, niinkuin sinä sanoit, käskeä häntä menemään sinne missä pippuri kasvaa, sillä hän katsoo kaikkia niin kummalliselta kannalta, ett'en minä mitenkään voi niin tehdä. Hän on myös hyvin epäkohtelias ja liian rohkea ja tahtoo sekaantua kaikkeen. Sitten nostaa hän sormensa ja saarnaa minulle, niin että sinä sitä kuullessasi melkein kadottaisit järkesi. Voi, Mathilda, kuinka ikävää täällä on, minä jo pelkään talvea. Täällä ei ole ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisin puhella, ei katuja, ei ihmisiä, joita saisi katsella, — ainoastaan viheriä, lakea maatilkka. Minä olen kyllä aikonut pyytää, että isäni antaisi minun taas lähteä kaupunkiin, mutta hän vaan sanoo: 'minä en voi sitä antaa, rakas lapseni', niinkuin hän tarkoittaisi sillä jotain erityistä. Mutta minä kiusaan häntä vielä vähän, ehkä hän sitten myöntyy." — — —

* * * * *

Kun kirje oli valmis, nousi hän ylös, mutta ovelle tultua pysähtyi hän, käänteli koteloa muutaman kerran kädessään, mutta rohkaisi sitten mielensä ja juoksi alas pyytämään, että Halvar veisi sen postiin.

Ylioppilas oli siis joutunut tappiolle.

Viides luku.

Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat.

Ylioppilas oli jo iloinnut, luullut päässeensä voitolle, mutta nyt sai hän nähdä suuresti pettyneensä. Hän uskoi jo puolittain, että Ainon teki mieli tavata häntä ja kysellä häneltä yhtä ja toista, jopa luottaakin häneen. Tähän päätökseen tuli hän nähdessään miten Aino vuodatti kyyneleitä ja kuullessaan hänen pyytävän anteeksi — mutta hän pettyi. Ainoa ei hän enään tavannut tiellä. Lähtipä kävelemään aamulla, päivällä tahi illalla — ei Ainoa missään näkynyt. Vaan kuitenkin tiesi hän, että Aino oli kotona ja että hän joka päivä oli ulkona kävelemässä. Hän ymmärsi kohta syyn tähän ja tuli huolestuneeksi. Taisiko Aino todellakin viihtyä tässä tyhjyydessä vai oliko hän vielä niin vähän kehkeytynyt ett'ei sitä edes itse huomannut?

Mutta minkätähden tuli hän niin huolestuneeksi? Voisihan hän vaan poistaa Ainon ajatuksistaan; olihan hän kirjoittanut ystävilleen, ett'ei hän muuten yhtään välittänyt Ainosta, vaan koetti ainoastaan muuttaa hänen mielensä. Minkätähden jätti hän aina kesken lukemisensa, vaikka ei ollut päässytkään loppuun, ainoastaan sentähden, että Ainolla juuri sillä kellonlyönnillä oli tapana käydä kävelemässä. Minkätähden katseli hän aina kävellessään ympärilleen, nähdäkseen oliko Aino lähellä? Olikohan hänen mieltymyksensä tähän raittiisen lapsensieluun, niinkuin hän kirjoitti ystävälleen, suurempi kuin hän itse myönsikään? Voisiko olla mahdollista, että Aino, semmoisena, kuin ylioppilas kuvaili häntä mielessään, olisi huomannut tätä tunnetta.

Ylioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja, jotka hän oli valinnut lempipaikoikseen, sillä ne olivat hänen mielestään erinomaisen kauniit. Ne olivat etäällä maantieltä, jonka tähden hän kävi siellä ainoastaan jonkun kerran vuodessa. Kerran iltapäivällä, kun ilma oli kirkas ja kaunis, päätti hän mennä johonkin näistä ihaillakseen kaunista näköalaa, ennenkuin lehdet karisivat puista. Matkallaan sinne poikkesi hän korkealle kukkulalle, mistä taisi nähdä osan järveä pitkän matkan päähän. Istuessaan siellä kuuli hän jotain rapisevan kuivassa lehdikossa ja kukapa se olikaan muu kuin Aino, päivänvarjo kädessään. Erkki hämmästyi ensin, mutta nousi sitten ja meni alas hänen luoksensa. Aino näki hänet ja tuli äkkiä tulipunaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti. Ylioppilas huomasi tämän ja seisoi hetkisen epäilyksissä, mutta astui sitten kuitenkin hänen luoksensa.

"Minkä tähden pelkäätte minua. Aino neiti?" kysyi hän katsoen suoraan hänen silmiinsä.

"Minäkö pelkäisin?" vastasi hän koettaen hymyillä.

"Niin — juuri te. Ettekö luule minun huomanneeni, että te olette muuttanut kävelymatkanne? Ettekö luule minun näkeväni teidän kasvoistanne, että minä nyt puhun totta: te ette pidä seurustelemisesta minun kanssani; se kiusaa teitä, te luulette, että minä pidän teitä lapsena ja kuljeskelen täällä niinkuin kouluopettaja saarnaten. Jos olen joskus sitä tehnyt, niin tahdon pyytää anteeksi ja sitten voimme erota. Minusta se on vaikeata — sanon sen suoraan, sillä minä tunnen haluavani teidän seuraanne, niinkuin kuumana kesäpäivänä uupunut haluaa raitista, kirkasta lähdettä. Mutta tästä lähtien on entinen tie oleva teille vapaana. Minä en tule puhumaan kanssanne, enkä pysähyttämään teitä, voimme vaan ystävällisesti tervehtää toisiamme. Mutta minulla oli oikeus toivoa, että olisitte sanoneet minulle suoraan, niin en todellakaan olisi kiusannut teitä niin usein."

Aino katseli ylioppilasta, joka puhui niin lämpimästi, hänen silmänsä olivat niin suuret ja syvät ja hänen äänensä niin sointuva.

Nyt oli oikeastaan ensimmäinen kerta, jolloin Aino uskalsi oikein häntä tarkastaa, ja hän huomasi nyt, ett'ei ylioppilas ollut ollenkaan niin ruma, kuin ennen oli luullut. Hänen kasvonsa olivat miettiväiset ja kirkkaat ja hän ei enään näyttänyt niin itserakkaalta ja ylpeältä kuin ennen. Ainon mielestä oli hän yhtä nuori kuin hän itsekin, vaan kuitenkin herätti hän kunnioitusta. Ja hän oli niin kohtelias ja ystävällinen, paljon arvokkaampi ja luotettavampi kuin kaikki kaupungin herrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja kuitenkin oli Aino puhunut hänestä pahaa, hänen selkänsä takana — tätä oli hän miettinyt näinä viimeisinä viikkoinakin astuessaan yksin tietä pitkin — mutta oliko tämä tuo entinen ylioppilas? Oliko tämä sama ylioppilas, joka kulki aina niin synkän, alakuloisen näköisenä, katsomatta oikealle tahi vasemmalle ja puhumatta kenenkään kanssa? Oliko hän muuttunut niin ystävälliseksi ainoastaan halusta oppia tuntemaan Ainoa? Tahi luuliko hän, että Ainosta vielä voisi tulla se vaate, jolle hän voisi maalata naisen kuvaa, josta hän uneksi?

Aino ei vastannut mitään ja ylioppilas seisoi epäillen mitä tekisi.

"Niin" — sanoi hän vihdoinkin, "minä arvelin kulkea tätä tietä, mutta jos te, Aino neiti, haluatte samaa, niin käännyn takaisin."

"Ei, miksikä niin?" vastasi Aino ujosti, "ettekö tahdo minua seurata?"

"Mielelläni", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta, "mutta älkää sitten suuttuko minuun, jos olette katuva hyvyyttänne."

He kulkivat hetken vierekkäin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kysyi Erkki:

"Oletteko nykyjään kuullut mitään kaupungista, Aino neiti?"

"Olen."

"Ja kaikki teidän ystävänne voivat hyvin?"

"Kyllä, kiitoksia!"

"Se ilahduttaa minun", sanoi ylioppilas, "on aina hauska kuulla hyvää niistä, joita rakastaa."

"Olisikohan häntä huvittanut saada tietää mitä viimein kirjoitin", ajatteli Aino itsekseen ja hänen omatuntonsa soimasi häntä. He olivat taas ääneti.

"Niin — minne menette nyt, neiti?" kysyi ylioppilas taas.

"En itsekään tiedä — emmeköhän vähän matkaa eteenpäin", vastasi Aino.

"Jos tahdotte niinkuin minä, niin menemme tuonne korkealle vuorelle, mistä on erinomaisen kaunis näköala. Niin, varmaankin olette siellä ennenkin käyneet, tuolla ylhäällä noiden talojen luona.

"Jos ei sinne vaan ole liian pitkä matka", vastasi Aino.

"Eikö mitä, voitte nojautua minuun, jos väsytte, niin saatte nähdä että maaseudullakin on oma kauneutensa ja ihanuutensa. Oletteko yhtään matkustaneet maassamme?"

"En yhtään."

"Luultavasti eivät useat muutkaan ole sen enempää, mutta eikö ole ihmeellistä, että ihmiset, joilla on varaa matkustaa, matkustavat ulkomaille, olkoonpa Kiinaan tahi Indiaan, vaan tuntevat ainoastaan vähän tahi eivät yhtään omaa maatansa? Ja sen minä kuitenkin tiedän, ett'en minä ole löytänyt missään niin kauniita paikkoja kuin täällä kotimaassa Norjassa."

"Oletteko matkustanut täällä paljon?" kysyi Aino.

"Minäkö? Voinpa sanoa, että melkein pienestä pojasta asti. Valders'issa, Hallinlaaksossa, Gudbrand'in laaksossa, Romsinlaaksossa, Thelemark'issa ja Bergen'in hippakunnassa olen useampia kertoja kulkenut laukku selässäni. Enkä koskaan tiedä olleeni niin iloinen, kuin astuessani laulaen yli tunturien, kaikki surut ja huolet unohdettuina ja uudet toiveet rinnassani; ja minun mielestäni ei ruoka ole koskaan maistunut niin hyvältä kuin silloin heittäydyttyäni ruskeaan kanervikkoon, paimenpoikien ja lampaitten viereen. Ulkomailla sain kyllä nähdä yhtä kaunista ja hauskaa, mutta en koskaan niin suurenmoista, kunnioitusta herättävää kuin täällä. Italia voi herättää iloa ja riemua, tanssia ja riemuitsevaa laulua, vaan Norja herättää miehuullisia ajatuksia, syviä tunteita, suuria toimia. Norjalla on torvi ja tanssinsa, Italialla tamburini ja saltarella."

Aino katsahti ylioppilaasen, joka sitten jatkoi: "Te ihmettelette varmaankin, kun kuulette minun, vanhan kirjatoukan, puhuvan täten, mutta minä voin todellakin sanoa teille, neiti, kun keväällä ilma tulee lämpimäksi, rupeaa jalkapohjiani polttamaan ja silloin herää minussa halu päästä pois, lentämään tunturille — jota hakua tuskin voin vastustaa, — mutta — olen tullut vanhaksi, jalkani vapisevat, ruumiini on kömpelö ja sentähden jään kotiin. Eikö ole ihmeellistä, neiti, minkälainen lumousvoima luonnolla on ihmissydämmeen? Kun on talvi, jolloin luonto on valkoisen lumivaipan peittämänä, silloin ihminen ikäänkuin vetäytyy yksinäisyyteen, etsii uunia ja lamppua sekä hauskaa, lämmintä huonetta. Mutta kun on kevät, jolloin kukan nuput puhkeavat, herää meissä uutta eloa, iloa ja toivoa ja elämä sisällä huoneessa tuntuu meistä liian ahtaalta. Ja kun kesä tulee, jolloin kaikki kukoistaa täydessä rikkaudessaan, silloin puhkeaa sydänkin kiitolliseen iloon. Mutta kun taas tulee syksy, jolloin päivät ovat sumuiset ja puut kuihtuneine lehtineen menettävät viimeisen toivonsa, silloin tulee sydänkin niin kummallisen surulliseksi; ihminen tulee silloin niin miettiväiseksi ja haluaa jotain, tietämättä itsekään mitä."

He pysähtyivät hetkeksi, katsellen ympärilleen ja kulkivat sitten äänettöminä eteenpäin.

"Nyt olemme pian perillä", sanoi ylioppilas, "tuolla korkealla mäellä se on, ettekö ole koskaan olleet tuolla?"

"En koskaan!"

"Siinä näette, te hylkäätte sen, mitä teillä on ja haluatte sitä, mitä teillä ei ole. Nyt saatte nähdä, että maalla on kauniimpaa kuin luulette."

He nousivat mäelle ja ylioppilas levitti vaippansa, jolle Aino saisi istua.

"Täällä ette saa olla liian vaativa, neiti, vaan nyt saatte tyytyä kovaan maahan ja vaatepalaseen penkin asemesta", sanoi hän, levittäen paremmin vaippansa.

Aino kiitti ja istuutui katselemaan näköalaa, ylioppilas seisoi hänen vieressään.

"No, mitä pidätte?" kysyi hän hetken perästä.

"Kyllä on kaunista — ihanaa", vastasi Aino, voimatta kääntää pois silmiään.

"Niin, eikö totta, tuo jyrkkä tunturi, jonka näette tuolla, on niin voimakas, niin vahva ja ylpeä; leveät tunturiharjat, jotka ympäröivät laaksoa, näyttävät niin luotettavilta ja tyyneiltä kuin vanhat, ajattelevaiset miehet; laakson pohja peltoineen ja taloineen tuolla tunturin alla on niin rauhallisen ja turvallisen näköinen, niinkuin se ajattelisi: täällä ei ole mitään hätää, niin kauan kuin nuo ovat vahteina. Ja tuo joki! Katsokaa, kuinka se juoksee kallioiden välillä, katsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se kohisee tuolla jalkojemme alla. Eikö se ikäänkuin kerro meille koko elämänhistorian? Voitteko, Aino neiti, kuulla tätä kertomusta?"

"En oikein ymmärrä mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin kuuntelen mielelläni", sanoi Aino. "Mutta, suokaa anteeksi — — minä en ollenkaan huomannut, että te seisotte, ja minä vaan tässä istun teidän vaipallanne, eikö teidänkin tekisi mieli istua?"

Ylioppilas kiitti ja nyt istuivat he molemmat vaipalla.

"Nyt saatte kuulla elämänhistorian, jonka joki on kertonut minulle monesti", sanoi ylioppilas. "Tuolla ylhäällä, autiolla lakeudella, missä on lumiaukioita leveine valkoisine harjanteineen ja missä mustat huiput pistäytyvät esiin lumimeressä, missä harvoin käy ihmisiä, paitse noitia, jotka siellä liikkuvat ja heittelevät lohkareita alas laaksoon niinkuin lumipalloja, tuolla ylhäällä, missä ihminen tuntee itsensä niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, että hän surullisena luikertelee esiin niinkuin pieni mato, toivoen olevansa taas alhaalla laaksossa — siellä on virta syntynyt. Voimallisia rintoja on se imenyt, voimallisia näkyjä nähnyt, hengittänyt voimallista ilmaa. Kun sentähden kevät tulee, aurinko nousee ja paahtaa vanhoja lumiukkoja tuolla ylhäällä vuorella, niin että vesi valuu alas pitkin tukkaa ja partaa, tulee pienokainen kärsimättömäksi ja tahtoo ulos katsellakseen ympärilleen, eikä kukaan voi sitä enään pidättää. Se hiipii salaa pois, kumartuu alas, katselee hyökylaineittensa yli, nähdäkseen uskaltaisiko heittäytyä sinne, astuu sitten varovaisesti alas, askel askeleelta ja kaivaa kantapäänsä lumeen. Mutta sitä se ei kauan kärsi, se heittäytyy äkkiä nauraen kosken niskaan ja syöksyy meluten ja pauhaten alas pohjaan, niin että kuohu raivoo sen ympärillä. Sitten se hymyilee, hyppii, piehtaroi vielä enemmän, lyöpi kiviä, jotka ovat sen tiellä ja leikkii kukkien ja pensaitten kanssa, jotka riippuvat kosken ylitse. Mutta pian jalka tulee väsyneemmäksi ja tie hankalammaksi kulkea, kivet repivät sen vaatteita ja pensaat haavottavat sen kasvoja. Silloin peljästyy se ja rupeaa itkemään; takaisin ei enään sovi palata, sen täytyy päästä eteenpäin, yhä vaan eteenpäin, ja nyt hyppää se rajulla vauhdilla yli kivien, pölkkyjen ja mättäiden. Mutta tie tulee yhä vaan pitemmäksi ja päämäärä jää yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, ja sentähden tulee se äkkiä totiseksi ja hiljaiseksi. Se pysähtyy lepäämään ja mietiskelemään; nyt ei se enään juokse kivien välitse, vaan lorisee hiljaan ja kärsivällisesti, se ei enään leiki pensaitten ja lehtien kanssa, vaan virtaa levollisesti, pyytäen saada itselleen sijaa, — kunnes se vihdoinkin näkee laajan lahden, äärettömän suuren meren ja nyt levenee se iloisesti, ojentaa käsivartensa sitä vasten ja heittäytyy uskollisen ystävänsä syliin. — Niin, sellainen on virta, ja samallainen on, Aino neiti, myöskin ihmiselämä. Se alkaa ensin tuolla ylhäällä avaruudessa, satumaailmassa, sitten herää ihmisessä suurempia ajatuksia, jostain ennen tuntemattomasta, ja hän haluaa ulos, yhä vaan ulos. Silloin rientää hän eteenpäin juosten, leikkien, tanssien ja iloiten, kunnes tulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, jolloin kivet loukkaavat hänen jalkojansa ja pensaat repivät hänen kasvojansa. Silloin hän peljästyy, mutta äiti on kaukana; hän tulee katkeraksi ja tahtoo tehdä vastarintaa, mutta se ei onnistu. Hän itkee yhä vaan, siksi kuin sydän rauhoittuu. Mutta silloin onkin ihminen jo täysikasvuinen, silloin kulkee hän tasaista elämän polkuaan nöyränä ja levollisena, väistyy kiviä tiellänsä ja haluaa vaan levähtää jossain suuressa ja jalossa, joka voi avosylin ottaa hänet vastaan ja kokonaan häntä vallita. Silloin avautuu hänen eteensä tuo äärettömyys, ijankaikkisen valon asunto, siellä on hänen päämääränsä, ja iloisena heittäytyy sielu Jumalan isälliseen syliin, missä yksin lepo on löydettävänä."