Front matter (continued 2)

Ylioppilas puhui niin lämpimästi, kuin olisivat sanat tulleet hänen sydämmensä sisimmästä, ja Aino kuunteli, ihastuneena tästä elävästä, vilkkaasta kuvauksesta ja ylioppilaan hyvistä silmistä, jotka hehkuivat niin kummallisen tulisesti. Hän ei voinut vastata mitään, vaan istui ääneti ikäänkuin olisi jotain odottanut. Erkki jatkoi sitten:

"Ettekö ole, Aino neiti, kuullut luonnon puhuvan teille useilla kielillä? Tehän olette syntyneet ja pienuudestanne saakka kasvaneet metsän ja tunturien keskuudessa!"

"Minä olen aina iloinnut luonnosta", vastasi Aino, "varsinkin kesäilloin, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan ja aallot loiskuvat rantaa vasten. Silloin johtuvat aina niin elävästi mieleeni kertomukset, joita olin kirjoista lukenut. Sentähden sanoivat he kaupungissa minua liian tunteelliseksi", lisäsi hän hymyillen.

"Vai niin", vastasi ylioppilas.

"Siellä kaupungissa ei ollut tilaisuutta nähdä kaikkea sellaista", jatkoi Aino, "ja sitä paitsihan oli siellä niin paljon muuta ajattelemista. Mutta nyt tuntuu minusta, niinkuin kaikki vanhat muistot taas heräisivät, nyt kun olen täällä niin yksinäni."

Ainon silmät säihkyivät hänen puhuessaan, mutta ylioppilas ei sitä huomannut, hän katsoi vaan alas maahan, repien irti sammalia ja kuunnellen ystävänsä sanoja.

"Niin, taitaa näyttää kummalliselta, kun minä näin puhuu teille", jatkoi hän, "sillä te ette varmaankaan voi ymmärtää minua, teillä on kirjanne, joihin voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään."

"Onhan teillä Mathilda, teidän ystävänne. Eikö hän siis ole mitään?" kysyi ylioppilas katsahtamatta ylös.

"Niin, hän onkin ainoa, mutta hänestä saan kuulla ainoastaan joka toinen viikko. Silloin tuntuu minusta ikäänkuin kaikki heräisi minussa uuteen eloon, ja minä tulen taas yhtä iloiseksi kuin ennen, mutta se kestää vaan siksi kuin seuraavana päivänä olen toistamiseen lukenut kirjeeni. Ei ole mitään, johon minä voisin turvautua, ei mitään, johon voisin mieltyä."

Ylioppilas aikoi sanoa jotain, mutta pidätti itseään.

"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla teidän ystävänne?"

"Ei muita kuin henkikirjurin tytär", vastasi Aino halveksivalla äänellä, "mutta hän ei voi puhua muusta kuin olueenpanosta ja leipomisesta."

"Minä luulen, neiti, voivani ymmärtää, vaikka te olettekin nainen ja minä mies. Te kaipaatte ystävää, johon voitte täydellisesti luottaa, jolle voisitte kertoa kaikki, mikä kirvelyttää sydäntänne, ollen varma siitä, että hän teitä täydellisesti ymmärtää."

Aino seisoi hetkisen miettiväisenä.

"Ehkäpä niin", sanoi hän hitaasti ja matalammalla äänellä.

"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?" jatkoi ylioppilas, "mutta ei hänkään olisi voinut teitä auttaa, jos hän olisikin elänyt. Hän olisi kyllä voinut olla teille jotain, vaan ei kaikkea; te olisitte vaan tullut kärsimättömäksi, kun olisitte nähnyt, ett'ei hän olisi voinut ymmärtää teidän sisimpiä ajatuksianne, ja sentähden olisi hän kenties kutsunut teidän hellimpiä, ujoja ajatuksianne haaveilemiseksi. Ei, te — te kaipaatte ystävää, jolla olisi samallaiset lämpimät tunteet kuin teillä, ystävää, joka kuitenkin seisoisi teitä korkeammalla niin että hän voisi ohjata, neuvoa ja valaista teidän ajatuksianne."

"Niin, voisitteko löytää minulle ketään sellaista?" kysyi Aino katkerasti.

"Minä luulen, että mahdotonta olisi teille löytää sellaista. Vaan valitkaa itse", vastasi ylioppilas, "hän voi ilmestyä äkkiä, ja voi myös tulla myöhään, hän voi olla joku nainen, mutta eiköhän hän voi olla mieskin?"

Aino punastui, mutta ei vastannut mitään.

"Ja sitten ette saa pitää minäkään häpeänä rakastaa luontoa ettekä luulla itseänne sentähden liian tunteelliseksi. Olisihan silloin Kaikkivaltiaankin pitänyt olla liian tunteellinen, kun Hän loi ihmiset ja luonnon keskenäiseen yhteyteen ja samoin Paavalinkin, kun hän kirjoitti, että koko luonto huokaa vapautta. — — Mutta täällä tulee jo vähän kylmä ja pimeä, ja te sanoitte, että teillä olisi kiire kotiin. Ehkä olisi sentähden parasta, että jo ajattelisimme paluumatkaamme."

Aino hypähti ylös, pudisti hamettaan ja pysähtyi vielä hetkeksi ihailemaan näköalaa, ennenkuin hän astui alas vuorelta.

Kotimatkalla tuli taas puhe kävelyretkistä; ylioppilas kuvaili Norjan luontoa ja kansanelämää ja hän oli niin ihastunut kaikkiin vanhoihin muistoihinsa, ett'ei hän yhtään huomannut tulleensa pappilan veräjälle saakka ja seisovansa nyt pappilan pihalla. Aino ei pyytänyt häntä astumaan sisään; hän oli niin liikutettuna kaikesta mitä oli kuullut ja hämmästyneenä, kun näki kellon jo olevan niin paljon, ett'ei hän muistanut olla kohtelias. Luultavasti olisi ylioppilas kuitenkin niinkuin tavallisesti kieltäytynyt, jos hän olisikin pyytänyt. Sisällä huoneessa oli lamppu sytytettynä ja pastori istui lukemassa uusia sanomalehtiä, jotka juuri oli saanut. Kun Aino astui sisään pani hän ne pois.

"No, sinähän olit tänään pitkällä kävelymatkalla", sanoi hän, katsellen ystävällisesti tytärtään.

Aino istuutui sohvalle.

"Niin, ajatteles, isä, minä olin tuolla korkeimmalla tunturilla saakka", vastasi hän.

"Miten tulit sinä sinne? Oliko sinulla ketään kanssasi?"

Minkätähden oli Ainosta niin kummallista vastata tähän kysymykseen, minkätähden oli hänelle aivan mahdotonta saada sanat suustansa?

"Et voi uskoa kuinka hauska oli," vastasi hän vaan.

"Niin, minä tiedän, että tuolla ylhäällä tunturilla on ihanaa — mutta olitko yksinäsi," toisti pastori uteliaasti.

"Ylioppilas oli kanssani", vastasi Aino vihdoinkin, mutta jos vastaus olisi ollut pitempi, olisi hänen äänensä vavissut. Kun hän nyt oli saanut sen sanoneeksi, ei se enään hänen mielestään ollutkaan niin kummallista.

"Vai niin, hän oli siis kanssasi — mitä hyvää hän tänään sinulle kertoi?"

"Hän kertoi kävelymatkoistaan ja paljon muutakin", vastasi Aino, haluten saada vielä enemmän puhua ylioppilaasta, "et voi uskoa, kuinka hauska oli kuulla häntä."

"Niin, hauska on kyllä puhua hänen kanssaan", sanoi pastori, joka ei enään tahtonut jatkaa tätä ainetta, vaan istui hiljaan tuolillaan, polttaen piippua.

Aino lepäsi sohvalla, syviin ajatuksiinsa vaipuneena; mutta äkkiä tunsi hän, miten isä häntä tarkasteli.

"Onko sanomalehdissä mitään uutisia?" kysyi hän, löytääkseen jotain uutta puheenainetta.

"Ei niin mitään. Preussilaiset kerskailevat niinkuin ennenkin", vastasi pastori puhaltaen savutuprun.

Taas oltiin ääneti, Aino vaipui uudelleen ajatuksiinsa ja pastori tarkasteli häntä.

"Tahdotko, että laulan sinulle?" kysyi Aino äkkiä, nousi ylös ja läheni pianoa.

"Kyllä, jos et vaan ole väsynyt, niin, —" vastasi pastori.

Aino soitti ensin muutaman säveleen ja rupesi sitten laulamaan vanhaa lempilauluaan: "Oi Ola, Ola, mun armahani." Oli pitkä aika siitä, kun tämä laulu oli kaikunut hänen huuliltaan, mutta nyt tulivat sanat kuin itsestään ja hänestä tuntui niin hyvälle laulaa sitä. Mutta tuskin oli hän ehtinyt alottaa kun pastori huudahti:

"Ei tuota, ei tuota, älä lapsi kulta enään laula tuota vanhaa laulua, vaan laula mieluummin jotain uutta, mitä olet oppinut, jotain Orfeuksesta, ne laulut ovat hauskoja ja sukkelia."

Aino totteli, otti Orfeus-nuotit hyllyltä ja rupesi laulamaan niistä. Hän lauloi ensin venyttämällä, niinkuin oli kuullut teaaterissa laulettavan; mutta jo ensimmäisen värsyn laulettuaan heitti hän vihon lattialle.

"Ei, isä, minä en nyt voi tätä laulaa, jonkun toisen kerran laulan sen sinulle, mutta nyt en voi."

Sitten alkoi hän taas laulaa "Olaansa", ja sen jälkeen muita kansanlauluja, olipa niinkuin ne nyt olisivat herättäneet hänessä uutta eloa, hän lauloi niin iloisesti ja laulaessaan liitelivät hänen ajatuksensa yli laaksojen ja tunturien, missä ylioppilas oli niin usein astuskellut kontti seljässä.

Mutta olipa joku, joka sinä iltana seisoi ulkona kuuntelemassa laulua, eikä se kukaan muu ollut kuin juuri ylioppilas. Kun Aino oli mennyt sisään, oli tämä jäänyt hetkeksi seisomaan pihalle ja, väsynyt kuin oli, istahtanut penkille lepäämään. Sitten astui hän hitaasti tietä alas, mutta hän ei ehtinyt veräjällekään saakka kun jo kuuli sisältä huoneesta laulun säveliä, ja niinpä hän palasi takaisin, sillä Aino se luultavasti oli, joka lauloi. Hän istuutui penkille ja nyt kuuli hän venyttävällä ja kimakalla äänellä laulettavan lauluja Orfeuksesta. Ylioppilas hypähti seisoalleen. "Onko mahdollista, että hän voi tuota laulaa tällaisena päivänä ja tällaisten keskustelujen jälkeen — mutta eipä hän laulakaan sitä hyvin." — "Oi Ola, Ola, mun armahani", kuului taas sisältä, niin tunteellisesti, niin surullisesti; säveleet tunkeutuivat ylioppilaan sydämmeen niin valittavilta, niin lämpiminä. "Oi", huudahti hän iloisesti, "nyt laulaa hän oikein täydestä sydämmestään ja sielustaan, ja Jumalan kiitos että hän voi vielä laulaa." Hän seisoi kauan ja kuunteli tarkoin, painaen joka säveleen mieleensä. Kaikki ne laulut, joita Aino lapsena ollessaan tuona ensimmäisenä iltana oli hänelle laulellut, johtuivat nyt uudestaan hänen mieleensä täydellisempinä ja rikkaimpina — nyt oli hän täysikasvuinen nainen. Vihdoin nousi hän ylös penkille ja pilkisti ikkunasta sisään, sillä uutimet eivät vielä olleet lasketut alas. Niin, siellä istui Aino pianon ääressä ja lauloi juuri kuin hänelle:

"Ma ikkunassain näen sun, Oi armas ystäväni mun, Ja varjos mulle tuttu on, Vaan sisään pääst' on mahdoton."

Ylioppilas hypähti alas penkiltä.

"Näkiköhän hän nyt todellakin minut?" sanoi hän itsekseen, — — — "hm — enpä minä suinkaan olekaan hänen 'armas ystävänsä', mutta sisään täytyy minun päästä!" Tätä miettiessään astui hän kotiinsa päin, mutta veräjästä kulkiessaan katsahti hän vielä ylös huoneesen, mistä valo loisti, ja mutisi itsekseen: "Jumalan kiitos, että hän voi vielä laulaa."

Aino ei nyt enään peljännyt ylioppilasta, vaan päinvastoin kulki aina sitä tietä, jota tiesi hänenkin tavallisesti tulevan. Vaan kuitenkin sykki hänen sydämmensä aina, kun hän näki kaukaa ylioppilaan. Hän toivoi melkein, että hän ei tulisikaan, mutta kuitenkin oli hän sydämmessään niin iloinen, kun ylioppilas häntä seurasi ja puhutteli. Hänellä ei ollut ketään muutakaan ystävää, sillä isä — niin, hän ei mielestään voinut isälleen puhua muusta, kuin jokapäiväisistä asioista; hän ei itsekään tietänyt syytä siihen, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin hänen isänsä ei ymmärtäisi häntä, eikä voisi kohottaa hänen ajatuksiaan korkealle aatemaailmaan niin hyvin kuin ylioppilas, joka puhui aina niin elävästi, juuri niinkuin hänkin ajatteli, ja joka osasi selittää kaikellaisia asioita. Milloin oli hän leikillinen, milloin totinen, mutta kuitenkin aina hauska. Pimeän tultua meni Aino jo varhain ylös huoneesensa ja istuutui ikkunan eteen katselemaan maantielle päin, josta näki kynttilän valon loistavan ylioppilaan huoneesta, ikäänkuin ystävällisen tähden puitten välistä. Hän kuvaili mielessään, miten ylioppilas istui kirjansa ääressä, pää käsien nojassa, kuinka hän unohti kaikki ympärillään, ajatellen kaikkea muuta kuin häntä, joka nyt ikävöiden istui täällä yksinäisessä huoneessaan. Aino ei voinut käsittää miten hän oli koskaan voinut luulla häntä ylpeäksi, miten sillä tavoin oli hänestä kirjoittanut ja vieläpä päälle päätteeksi — Mathildalle. Mathilda oli näinä viimeisinä päivinä joutunut aivan syrjään. Aino kyllä kirjoitti hänelle, sillä hän ei uskaltanut jättää sitä tekemättä; mutta, totta puhuen, toivoi hän, että heidän kirjevaihtonsa pian loppuisi. Hänen kirjeensä eivät enää olleetkaan niin pitkiä, eikä hän enää kirjoittanutkaan niin usein kuin ennen; usein istui hän harmissaan pureskellen kynäänsä, kun ei tietänyt mitä kirjoittaa. Ylioppilaasta ja hänen keskusteluistaan ei hän tahtonut mitään mainita, sillä sille Mathilda vaan nauraisi; ja hänen täytyi salata tunteitaan, ett'ei Mathilda mitään huomaisi, vaan luulisi häntä yhtä iloiseksi kuin ennen. Mutta kerran ei hän voinut olla puhumatta ylioppilaasta. Mathilda oli kirjeessään pilkannut häntä sen johdosta, mitä Aino hänestä ennen oli kirjoittanut. Tästä suuttui Aino niin, että melkein rupesi itkemään; silloin hän kävi kynään ja kirjoitti:

"Minä pyydän sinua, Mathilda, älä enään kirjoita ylioppilaasta samalla tavoin kuin ennen, sillä minä itse juuri olen erehtynyt. Jospa vaan oppisit häntä tuntemaan, niin näkisit, ett'ei hän ole ollenkaan tyhmä eikä kömpelö. Hänen käytöksensä on yhtä sivistynyt kuin jonkun kaupungin herran, ja hän voi paljon paremmin puhua puolestaan kuin he. Jos sinä vaan olisit täällä, niin saisitpa nähdä, että sinäkin pitäisit hänestä." — —

Aino iloitsi, kun oli kerran saanut sen kirjoittaneeksi, sillä hänen ensimmäiset sanansa olivat jo kauan vainonneet hänen mieltänsä. Nyt oli hän mielestään sovittanut pahan tekonsa ja nyt saisi Mathilda lörpötellä niin paljon kuin vaan mieli teki.

Tästä lähtein eivät Aino ja ylioppilas tavanneet toisiaan ainoastaan maantiellä, vaan kävipä Erkki joskus pappilassakin, vaikka tosin hyvin harvoin. Jouluaattona oli hän siellä, eikä hän mielestään ollut kaukaan aikaan viettänyt tätä iltaa niin hauskasti. Aikaisemmin iltapäivällä oli hän istunut itsekseen kotona, nyt istui hän hauskassa huoneessa Ainon ja hänen isänsä seurassa. Aino olikin sinä iltana niin sievä, puettuna koruttomaan pukuun, puhdas, valkoinen kaulus kaulassa, ja hän astuskeli niin hiljaa, levitti pöydälle valkoisen liinan ja valmisti teetä ylioppilaalle, jonka mielestä tee ei ollut koskaan ennen maistunut niin hyvältä, Huonekalutkin olivat nyt aivan toisin järjestetyt kuin viime kerralla hänen siellä käydessään. Kaikki oli niinkuin ensi aikoina, pöytä oli sohvan edessä, ja kaikki korukalut olivat pantuina pois. Pastori oli juuri käynyt keittiössä lukemassa palvelijoilleen ääneen pyhää jouluevankeliumia ja puhumassa muutamia sanoja joulun merkityksestä, ennenkuin heidän jouluilonsa alkoi. Nyt istui hän päivätyöstään tyytyväisenä mieluisassa nojatuolissaan, piippua polttaen ja ryypäten makeata teetänsä.

Puhe kääntyi sitten Raamattuun ja sen omituiseen, koristelemattomaan kirjoitustapaan, jolloin ylioppilas tuli sanoneeksi, miten ihmeellinen kirja Raamattu oli. Hän puhui vanhasta testamentista, sen tapauksista, sen psalmeista, sen ennustuksista ja suurista, voimallisista nä'yistä, jotka voivat kohottaa ajatuksia ylös aina sisimpään taivaasen, samalla kuin pyhän hengen voima vaikuttaa sannoissa ja täyttää sydämmen pyhällä pelolla ja vavistuksella.

Seuraavana iltana istui Aino, paksu kirja edessään, lukien sitä niin ahkerasti, ett'ei edes muistanut kattaa illallispöytää.

"Mitä kirjaa sinä niin ahkerasti luet?" kysyi pastori.

"Vanhaa testamenttia", vastasi Aino.

Se ei ollut ainoa ilta, jolloin Aino luki Raamattua; se tuli nyt hänelle rakkaimmaksi kirjaksi. Hänestä tuntui kuin olisi uusi elämä avautunut hänelle, elämä, joka vaati kaikki hänen ajatuksensa. Ylioppilas seurasi häntä aina uskollisesti; hänen puoleensa taisi Aino niin turvallisesti kääntyä kysymyksineen, ja jokainen luku, jonka hän oli lukenut, tuli aina keskusleluaineeksi heidän kävelymatkoillaan. Hän löysi aina aineessa jotakin uutta, jota Aino ei ollut ennen huomannut, ja ymmärsi aina yhdistää eri seikat, niin että Aino sai selvemmän kuvan kokonaisuudesta, niinkuin tunturiltakin saa koko lakeuden kokonaiskuvan. Hän osoitti kuinka johdonmukainen aate, ikäänkuin punainen lanka pujoittaikse läpi koko maailman, luomisesta tuohon ihmeelliseen jouluyöhön asti, jolloin sana muuttui lihaksi ja vereksi; — ja Aino kuunteli häntä tarkoin. Kaikki mitä hän puhui oli niin korkeata, niin totista, se oli yhteydessä koko ihmiskunnan kanssa, ja samalla herätti se Ainossa mietteitä, jotka saattoivat hänen sydämmensä sisimmätkin kielet väräjämään. Uusi elämä oli äkkiä auennut hänelle, hän tunsi itsensä ja elämänsä päämäärän koroitetuksi ja kaikki entiset ajatuksensa vajonneeksi niin syvälle, niin syvälle. Hän ei voinut käsittää mitenkä hän oli voinut löytää lepoa ja tyydytystä sellaisesta turhuudesta eikä ymmärtää miten se edes oli voinut häntä viehättää. Ei, Jumalan kiitos, eihän ihminen kuitenkaan ollut mikään nukke, jonka tuli vaan seisoa puualustallaan ja näyttäytyä päältäpäin niin loistavalta kuin mahdollista; — ei suinkaan; hänellä oli jotain taisteltavana ja kärsittävänä, hänellä oli kuolematon sielu, jolle hänen piti antaa voimaa liitämään korkealle ylös taivaasen, josta se oli tullutkin. Eikä ainoastaan jaloilla ja voimallisilla sieluilla ollut tämmöistä päämäärää, ei, myöskin kurjimmalla kerjäläisellä, pienimmälläkin lapsella; niin, hänellekin, nuorelle, halvalle naiselle oli Jumala antanut tämän armolahjan. Ja tämä korkea ajatus korvasi kaikki elämän vähäpätöisyydet ja koroitti hänen pyrintönsä jaloksi ja pyhäksi.

Ja ken se oli, joka oli avannut hänen silmänsä ja opettanut häntä huomaamaan kaikkea tätä? Ken se oli, joka hänen kaikkia tätä miettiessään salaa tunkeutui hänen ajatuksiinsa, missä ikänä hän kulkikin. Ylioppilas oli puhunut hänelle niin monta hyvää, tunnokasta sanaa, jotka herättivät hänessä uusia ajatuksia, uutta eloa, jotka hänen omasta mielestään tekivät hänet niin rikkaaksi ja iloiseksi. Nämät sanat olivat hänen lohdutuksenaan joka kerta kun päivän työt häntä rasittivat; mutta hän ei mahtanut sille mitään, että ylioppilas aina oli hänen mielessään ja että hän aina näki hänen seisovan luonansa, säihkyvin silmin, kasvot kirkkaina ja elävinä, ja kuiskaamassa näitä sanoja hänen korvaansa.

Aino oli nyt kuin toinen ihminen. Hän ei enään häärinyt talossa, paiskellen ovia kiinni jälkeensä ja toruen palvelijoita; hän hoiti vaan tavallisia toimiaan hiljaisesti ja levollisesti. Hän ei puhunut paljo, mutta sen minkä hän sanoi, sanoi hän ystävällisesti ja lempeästi. Hän lauloi hyvin harvoin, sillä hänellä ei enään ollut siihen halua, mutta sitä enemmän halusi hän lukea. Hän luki kaikkea mitä vaan taisi saada käsiinsä, ja pastorin täytyi usein väkisin ajaa hänet ulos hengittämään vähän raitista ilmaa. Yhtä kirjaa luki hän melkein yhtä usein kuin Raamattua, sen oli hän saanut ylioppilaalta: "Nainen, hänen tehtävänsä ja velvollisuutensa evankeliumin valossa." Mikähän oli hänen tehtävänsä naisena? Kas, siitä olisi hän mielellään puhunut enemmän ylioppilaan kanssa, mutta hän ei uskaltanut. Joskus otti hän vaan kirjansa esille, käänteli sitä sormiensa välissä ja katseli sitä ikäänkuin ajatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, jonka hän oli saanut ylioppilaalta, ja silloin oli hän toivonut pääsevänsä siitä vapaaksi, mutta nyt — kuinka kummallisesti kaikki asiat voivat kääntyä tässä maailmassa! Toivoipa hän joskus niin hartaasti päästä kaupunkiin ja kuitenki tunsi hän, että jos joku käski hänen matkustaa, olisi hän siellä vaan suruissaan ja ikävöisi aina kotiinsa. Tavattuaan ylioppilaan iloisella ja ystävällisellä tuulella, tuntui hänestä ikäänkuin hänenkin oma alakuloinen mielialansa olisi samassa muuttunut iloisemmaksi. Hän taisi kotimatkallaan hyräillä itselleen ja ajatella, että hänen kotinsa kuitenkin oli paras koko maailmassa. Mutta kun sitten tuli pitkät talvi-illat, jolloin täytyi jo varhain sytyttää kynttilät, sekä pakkaset, pimeät päivät, sateet ja sumut, niin ettei hän voinut mennä ulos huoneesta, vaan kuljeskeli kotonaan ypöyksinänsä, kenenkään ihmisen häntä puhuttelematta, silloin taisi hän usein istua huoneessaan, pää vaipuneena alas käsivarsille, ja itkeä, yhä vaan itkeä, kunnes taas tunsi sydämmensä keveämmäksi. Silloin selvenivät myös hänelle ylioppilaan sanat, hänen näyttäessään kaunista näköalaa korkeimmalta tunturilta: "sitten kaipaatte ystävää, jolla olisi samanlaiset lämpimät tunteet kuin teillä, ystävää, joka kuitenkin seisoisi teitä korkeammalla, niin että hän voisi teitä ohjata, neuvoa ja valaista teidän ajatuksianne". Niin oli hän sanonut. Kuinka totta se sentään oli! Olipa hän sanonut enemmänkin: "se voi olla nainen", "mutta eiköhän se myös voisi olla — mieskin —" Mieskö? — Niin, mutta mistä olisi tämä mies löydettävä? Eihän täällä ollut kettään. Niin, oli täällä sentään yksi, mutta eihän hän huolinut mistään muusta kuin kirjoistaan. Olihan ylioppilas tosin joskus puhunut hänen kanssansa, mutta syynä siihen oli hänen ystävällisyytensä, kun hän näki miten yksin Aino aina kuljeskeli. Aino tuli päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi eikä hänen katseensa enää ollut niin vilkas; eikä hän enää juoksennellutkaan paikasta paikkaan, tahtoen katsella kaikkea. Päinvastoin, hänen silmänsä tuijottivat vaan eteenpäin ja niissä piili jotain epäselvää, alakuloista ja ikävöitsevää. Isä huomasi sen ja huolestui siitä suuresti; hän tarkasteli tytärtään, missä tämä vaan kulki; hän toivoi, että se pian katoaisi, että hän vaan olisi kuullut jotain ikävää kaupungilta, jota hän mieluummin tahtoi pitää salassa. Aino heräsikin usein ajatuksistaan, kun huomasi noitten uskollisten, valppaitten silmien olevan häneen luotuina, ja hän pelkäsi, että isä kysyisi syytä hänen suruunsa. Hän ymmärsi, että isä tarkoitti jotain, tullessaan vähän väliä hänen luoksensa, silitellen ystävällisesti hänen päätänsä ja suudellen häntä. Mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan sanotuksi. Hän ei myöskään tietänyt mitä sanoa; kyyneleet vaan nousivat hänen silmiinsä ja hän halusi tarttua isänsä kaulaan ja suudella häntä monta, monta kertaa. Mutta vihdoinkin täytyi salaisuuden tulla ilmi. Eräänä iltana olivat he kahden kesken kotona. Aino istui sohvalla, näyttäen väsyneemmältä kuin tavallisesti; isä istui nojatuolissa ja näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jotain sanoa, imiessään piipustaan muutamia voimakkaita haikuja. Vihdoinkin sai hän sanotuksi:

"Aino!"

"Mitä nyt, isä?" ja hänen sydämmensä rupesi sykkimään.

"Tule tänne, rakas lapseni". Aino tuli ja isä otti hänet syliinsä ja syleili häntä.

"Mikä sinua on vaivannut näinä viimeisinä aikoina?" kysyi isä. "Oletko sairas?"

"Sairasko? — en — miten voit sitä luulla?" vastasi Aino punastuen.

"Miksikö sitä luulen? Ei todellakaan tarvitse tarkkaa silmää, voidakseen nähdä että sinä päivä päivältä tulet yhä kalpeammaksi ja laihemmaksi. Jokin sinua vaivaa."

"Ei minua vaivaa mikään", vastasi Aino ja painoi kasvonsa isänsä rintaa vasten, salatakseen kyyneleitä, jotka olivat tunkeutua esiin.

Pastori silitteli hänen hiuksiansa.

"Tahdotko lähteä kaupunkiin?" kuiskasi hän tyttärelleen, niinkuin pienelle lapselle; "minä sanoin kerran ett'ei minulla ole varaa siihen, mutta nyt luulen voivani siihen suostua, jos sinulla vaan on halua. Tahdotko lähteä kaupunkiin, Aino?"

Aino ei voinut vastata, vaan rupesi itkemään niin kiivaasti, että pastori peljästyi eikä puhunut mitään, ennenkuin Aino oli rauhoittunut.

"Älä pelkää vastata myöntyvästi", alkoi hän taas kun Aino oli laannut itkemästä ja hengitti vaan syvään, "katsos, se voi tehdä sinuun hyvää, ilahduttaa mieltäsi, ja sitä paitsi, käyhän kaikki täällä kotona entistä menoaan."

"Minä en voi koskaan toivoakaan saada parempaa oloa, kuin kotona, sinun luonasi, isä!" vastasi Aino, siirtyen vielä lähemmäs isäänsä.

"Niin, mutta minä en enää kauemmin kärsi nähdä sinua näin suruissasi, rakas lapseni", vastasi isä, suudellen tytärtänsä poskelle, "sinähän tulet aivan sairaaksi ja jokin sinua varmaankin vaivaa. Etkö nyt voi sitä sanoa omalle isällesikään, vanhalle isällesi — kuinka?" Hän kallisti korvansa, kuullakseen vastausta.

"En todellakaan itsekään tiedä", vastasi Aino nousten ylös ja pyyhkäisten pois kyyneleensä, jotka vielä riippuivat silmäripsillä, ja sitten hymyili hän.

"Näetkös, ei minua mikään vaivaa; minä olen vaan joskus ollut niin typerä; mutta nyt koetan olla hyvä ja silloin voit sinä rakastaa minua, voithan?" Aino suuteli häntä jo pyyhkäisi pois hiukset hänen otsaltaan.

"Kyllä, mutta enhän minä sitä kysynyt", alkoi pastori, voimatta olla hymyilemättä; "minähän kysyin tahdotko sinä — —"

"En, en — rakas isäni", sanoi Aino äkkiä, pannen sormensa hänen suulleen, "et saa enää puhua sanaakaan koko kaupunkimatkastani, kuuletko? Nyt täytyy sinun olla terve ja iloinen, sillä minua ei vaivaa mikään, siitä voit olla varma, ja nyt laitan sinulle hyvää teetä." Tämän sanottuaan suuteli Aino vielä kerran isäänsä ja juoksi sitten keittiöön.

"Hm, — hm" — sanoi pastori itsekseen, pudisti päätänsä ja astuskeli edes takaisin huoneessa.

"Jotain hän tietysti tarkoitti sanoillansa, mutta hän on pikku hupakko, joka ei tahdo ilmoittaa salaisuuttaan."

Päätökseksi tuli kuitenkin, että Aino lähtisi uudelleen kaupunkiin. Aino tunsi, että oli jotain joka kaiveli hänen mieltänsä ja että hänelle tekisi hyvää matkustaa vähän pois kotoa, mutta se tuntui hänestä hyvin vaikealta, varsinkin kun hänen taas täytyi asua yhdessä Mathildan kanssa. Nyt ei hän enää voisi salata ystävältään sydämmensä tunteita ja Mathildanhan teki mieli vaan iloita ja aivan mahdottomalta tuntui nyt hänelle uskoa huolensa. Mutta isä pyysi niin hartaasti häntä lähtemään ja lupasi lähettää häntä kohta noutamaan, jos hän ei siellä viihtyisi — ja sitten, sitten sai ylioppilas kerran kuulla, että Aino oli taas matkustanut kaupunkiin. Hän kävi aivan sanattomaksi eikä tahtonut sitä uskoa todeksi. Pysyisikö tämä nuori tyttö hänelle aina selittämättömänä arvoituksena? Nyt oli hän mielestään varma siitä, että perin pohjin tunsi Ainon sisimmänkin sydämmen pohjukan, ja kuitenkin petti tämä häntä vähän väliä. Miten oli Ainolla nyt halua seura-elämän melskeesen, nyt, kun hänessä oli herännyt uusi elämä ja uudet ajatukset; nyt, jolloin hän iloisena kuin lapsi, mutta samalla syvätunteisena kuin täysikasvuinen nainen katseli kaikkea, mitä hän näki edessään. Ylioppilas ei saanut rauhaa, hän ei voinut lukea; hän tempasi lakkinsa ja lähti ulos astumaan pappilaan päin.

Pastori istui huoneessaan valmistamassa saarnaansa sunnuntaiksi, kun ovelle koputettiin ja sisään astui ylioppilas, aivan palavissaan.

"Herra pastori, onko totta, että te olette lähettäneet tyttärenne kaupunkiin?" kysyi hän kohta, unohtaen sanoa hyvänpäivänkin.

Pastori kääntyi hämmästyneenä.

"Niin, se on totta", vastasi hän, katsahtaen ihmetellen ylioppilaasen.

"Onko se mahdollista? Saatatteko te siis heittää ulos mereen sen, joka kerran on päässyt veneesen? Saatatteko hukuttaa ihmissielun, joka juuri on heräämäisillään uuteen eloon? Voitteko sitä tehdä, pelkäämättä siten estävänne Jumalan vaikutusta, josta teidän kerran tulee vastata?"

Pastori oikaisi silmälasinsa ja katseli vierastaan hämmästyneenä.

"Mutta, rakas ystävä — — mikä teidän on?" kysyi hän nousten ylös tuoliltaan.

Ylioppilas koetti taas rauhoittua.

"Pyydän anteeksi, herra pastori", sanoi hän tyynesti ja kumartaen, "ehkä ei ole soveliasta tällä tavoin tunkeutua vieraan miehen taloon, ja tiedänhän hyvin, että te olette hänen isänsä; mutta jos te, niinkuin minä, olisitte seuranneet häntä lapsuudesta saakka ja, niinkuin minä, nähneet hänen kasvavan omien silmienne edessä, niin voisitte kyllä ymmärtää minua — —"

"En minä todellakaan ymmärrä tästä sanaakaan", huudahti pastori, "mitä tuo kaikki merkitsee?"

"Ettekö siis ole nähneet, että teidän tyttärenne on suuresti muuttunut näinä viimeisinä aikoina?"

"Olen kyllä, Jumala paratkoon, huomannut sen, hän on tullut sekä sairaaksi, kalpeaksi että hiljaiseksi."

"Niin, ja kuitenkin lähetätte hänet kaupunkiin?"

"Niin, minne muualle sitten olisin hänet lähettänyt? Juuri sentähdenhän lähetinkin hänet kaupunkiin."

"Hm — niin, myrkky on hyvä lääke sairaalle mielelle", sanoi ylioppilas katkerasti hymyillen.

Pastori pudisti päätänsä.

"Luulenpa, että itse olette sairas", sanoi hän vihdoinkin, "tehän puhutte ikään kuin hourailisitte."

"En ole, herra pastori", alkoi taas ylioppilas tyynesti ja arvokkaasti, "minä en ole sairas, mutta hän oli sairas ja hänen sairautensa oli taistelua, taistelua, jonka Jumala oli lähettänyt hänen sydämmeensä, saadakseen siellä asuinsijan, taistelua, joka loppui rukouksella ja itkulla hiljaisessa kamarissa."

Pastori kuunteli häntä totisesti.

"Istukaa, hyvä ystävä, ja selittäkää minulle tarkemmin, mitä tarkoitatte. Eikö siis minun tyttäreni ole kristitty?"

"Siihen kysymykseen, herra pastori, voin vastata sekä myöntävästi että kieltävästi. Hän on kristitty, niinkuin monet tuhannet muutkin, jotka ainoastaan suullaan rukoilevat Isämeitänsä muutaman kerran päivässä ja käyvät kirkossa joka sunnuntai, siten ollen jonkullaisessa yhteydessä Jumalansa kanssa. Mutta hän ei ole niitä, joissa kristillisyys on tullut eläväksi, niitä, jotka uskossa tekevät pienimmänkin tehtävänsä ja nöyränä uhraavat itsensä Jumalalle."

"Niin", vastasi pastori pontevasti, "mutta uudet teoloogit eivät koskaan suo kenellekään rauhaa eikä lepoa, vaan ainoastaan rauhattomuutta, yhä vaan rauhattomuutta. Emmekö siis enää voisi elää tyytyväisinä ja iloita kaikista Jumalan armolahjoista?"

"Kyllähän sitä todellakin voisimme, enhän minä ole koskaan sitä kieltänyt. Mutta, herra pastori, muistakaa, että siellä, missä vaan on iloa kristillisyydessä, siellä on myös rauhattomuutta. Rauhattomuus on kuin heiluri kellossa; jos se pysähtyy, niin pysähtyy kellokin. Ja ihminen, jolla ei ole rauhattomuutta, hän nukkuu ja tuntee itsensä tietysti virkistyneeksi unen jälkeen; mutta voidaksemme olla kristittyjä, täytyy meidän alati valvoa. Teidän tyttärenne on ennen nähnyt kristillisyyden ikäänkuin sumussa, ikäänkuin unessa; mutta nyt on hän herännyt unesta ja nyt tahdotte te taas tuudittaa häntä uneen lumoavalla kehtolaulullanne, tahdotte näyttää hänelle kuvia, jotka hämmentävät näön, jotka johtavat hänet ulos rämeille, missä virvatulet eksyttelevät."

"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte, niinkuin kaupunki olisi Sodoma, tahi niinkuin hän olisi lähetetty pakanoiden sekaan. Onhan hän nyt rehellisten, kelpo ihmisten luona."

"Te ymmärrätte minua väärin, herra pastori. Älkää luulko, että minä vihaan ihmisiä tahi kaupunkielämää tahi, että olen mikään saarnan tyrkyttäjä. Tiedän kyllä, että kaupungista löytyy paljon kaunista ja hyödyllistä, paljon taideteoksia ja kaikellaista muuta, joka jalostuttaa ja virkistyttää sielua; tiedän myös, että siellä löytyy monta kristittyä, joiden kanssa eläminen ja puheleminen voisi olla meille hyvinkin hyvää ja terveellistä. Mutta minä tarkoitan niitä, joiden mielestä tyhjyys, huvit, joutavat puheet ja seuraelämä ovat kaikesta tärkeintä, jotka pitävät niitä jumalanaan, juuri sellaisia ihmisiä kuin Mathilda ja hänen äitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole ainoatakaan todellista ajatusta, ja jotka kuitenkin aina ovat olevinansa ensimmäiset ja koettavat muille tyrkyttää elämänsä määrää. Näiden joukossa oleskelee nyt tyttärenne, hän, joka nykyjään vaan haluaa rauhaa, lepoa ja totuutta, näiden kesken tulee hänen joko nääntyä tahi tukahduttaa hengellinen elämänsä, joka juuri on puhkeamaisillaan hänen sydämmessään; se on todellakin kuin tarjoisi surevalle leskelle lohdutukseksi meluavaa tanssia."

Pastori antoi päänsä vaipua alaa pöydälle ja laski molemmat kädet otsalleen. Hän ei katsahtanut ylös eikä vastannut mitään. Ylioppilas nousi äkkiä tuoliltansa.

"Suokaa anteeksi, herra pastori, että käyttäydyin tällä tavoin, mutta ihminen ei voi aina hillitä itseään, ja minä myönnän, että sydämmeeni koski kipeästi, kun kuulin tyttärenne lähteneen kaupunkiin. Näyttää tosin kummalliselta, mutta luulen kuitenkin paremmin tuntevani hänet kuin te, vaikka olettekin hänen isänsä. Te olette niin paljon vanhempi häntä, olette melkein koko päivän omassa jokapäiväisessä työssänne, olette joka päivä pienestä pitäen nähnyt hänet luonanne ja ehkä olette vaan puhelleet jokapäiväisistä asioista, jonkatähden silmänne eivät tottumuksesta enään voi niin terävästi kaikkea huomata. Mutta minä olen häntä tavannut vaan silloin tällöin, minulle on hän puhunut asioista, jotka likemmin koskevat hänen sydäntänsä, sillä hän huomasi, että minä olen hänen ikäisensä ja vertaisensa, ja sentähden taisin häntä paremmin ymmärtää. Minä olen myös huomannut, että hän on syvätunteinen, jalo nainen, joka voisi tulla vieläkin jalommaksi ja syvätunteisemmaksi ja joka on liian hyvä kuihtumaan maailman turhuudessa. Ja hyvästi nyt, herra pastori; minä pyydän, että tämänpäiväiset sanani jäisivät vaan meidän kesken ja pyydän myös anteeksi, että olen ollut näin rohkea."

Pastori ei sanonut mitään, seurasi vaan vierastaan ovelle ja ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.

Ylioppilas tarkasteli hänen kasvojaan ja äkkiä huomasi hän, miten vanhalta, yksinäiseltä ja onnettomalta mieheltä pastori näytti. Hän mietti kauan, jäisikö vielä sinne puhelemaan, mutta kun hän jo oli oven kynnyksellä ja oli jättänyt hyvästi, päätti hän lähteä kotiinsa.

Yksin jäätyään, istuutui pastori tuolille ja painoi päänsä pöydän varaan. Siten istui hän kauan aikaa, nousi sitten äkkiä seisoalleen ja kulki edestakaisin lattialla.

"Oliskohan hänen sanoissaan mitään perää", sanoi hän itsekseen, "enkö minä siis ymmärtäisi omaa lastani? Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni myönyt hänen sielunsa — — hyvä Jumala, kuinka hirmuiset sanat, — mutta tahdonpa kuitenkin odottaa siksi kuin saan nähdä, mitä hän kirjoittaa ja sitten — sitten auttakoon Jumala minua!"

Ainon ensimmäisen kirjeen sisällys oli seuraava:

"Rakas isäni!

Anna anteeksi, ett'en ole ennen sinulle kirjoittanut, mutta minä tahdoin odottaa siksi, kuin saisin sinulle jotain hauskaa kerrottavaa. Vaan nyt en enää voi jättää kauemmaksi ja ryhdyn sentähden kirjoittamaan, vaikka minä tiedän, että nämät rivini tuottavat sinulle enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta minä en voi eikä minun tee mieli sinulle valehdella. Sanon sentähden sinulle, että haluan hartaasti kotiini, että en koskaan voi tulla terveeksi, jos en pääse kotiin. Minä tunnen itseni niin onnettomaksi ja yksinäiseksi näiden kaikkien ventovierasten ihmisten seurassa ja mielelläni tahtoisin paeta pois täältä kauas, kauas ja ainoastaan itkeä. Mutta nyt olen minä päättänyt totella sinua, isä, ja sentähden jään tänne, niin kauaksi kuin sinä tahdot. Mutta jos kerran, sitä parempi mitä pikemmin, sinulta isä tulee lupa matkustaa kotiin, silloin — niin silloin — oi kuinka onnellinen silloin olen. Minä en voi käsittää, mikä siihen on syynä, mutta en enää voi kestää tätä seuraelämää. He tahtovat minut kanssansa soittajaisiin, laulajaisiin, teaateriin ja tansseihin, mutta nyt ei musiikki enään, niinkuin ennen, voi herättää minussa uutta elämää eikä tanssi enään pane sydäntäni kovemmin sykkimään; — nyt vaan haluan päästä pois täältä omaan kotiini; minä en voi tuntea mitään sydämmessäni, eikä mikään voi minua elähyttää. Minä tiedän ja minä myös huomaan, että täällä olisi paljon kaunista ja hyödyllistä katsottavaa, mutta minulla ei ole halua nähdä mitään eikä rauhaa nauttia siitä. Jos olen ulkona, niin haluan kotiin, jos taas olen kotona, haluan ulos. En itsekkään ymmärrä itseäni, mutta sen tiedän, että silloin ainoastaan voin tulla rohkaistuksi ja iloiseksi, kun voin sydämmestäni rukoilla Jumalaa, ja silloin en koskaan voi olla itkemättä. Tosin en voi sanoa muuta kuin että kaikki täällä ovat minulle erittäin ystävälliset, ja he koettavat kyllä parastaan ilahduttaakseen minua. Mutta juuri nuo kaikki heidän puuhansa ovat minusta vastenmieliset. Mieluummin tahtoisin, ett'eivät he minusta välittäisi, vaan antaisivat minun kulkea omaa tietäni, mutta se on turha toivo. Joskus he aivan tuskastuvat ja sanovat, että minä olen niin jörö ja ikävä ja tulin tänne vaan häiritsemään heidän iloaan, ja minusta on niin vaikea sitä kuulla, sillä minä en suinkaan tahdo häiritä kenenkään iloa. Nyt viimeisinä päivinä ovat he olleet minulle erittäin ystävälliset, jonkatähden minä pelkään, että siinä piilee jotain, ja minä luulen arvanneeni oikein. Lääkäri sanoi, että ilma maalla tekisi Mathildalle hyvää, ja nyt aikovat he ehdoittaa, että hän seuraisi minua kotiini. He ovat jo kuulustelleet minulta, onko kotiseudullani terveellinen ilma, onko siellä kylmä ja olisko siellä tilaisuutta kylpeä j.n.e. Jumala armahtakoon meitä saamasta sellaisia vierasta! Nyt en enää, rakas isäni, kykene enempää kirjoittamaan, mutta, jos nyt olisin sinun luonasi, tahtoisin syleillä ja suudella sinua. Sinun Ainosi."

Pastori mutisi itsekseen "hm", luettuaan kirjeen ensimmäisen kerran ja luettuaan sen toistamiseen mutisi hän samaten "hm"; sitten nousi hän ylös ja soitti kelloa.

"Kuule, Halvar, ota huomenna suuret kiesit ja lähde kaupunkiin neitiä hakemaan", sanoi hän rengille, joka juuri astui sisään.

"Tuleeko hän taas kotiin?" kysyi Halvar hymyillen viekkaasti.

"Tulee kyllä", vastasi pastori lyhyesti ja siihen vastaukseen täytyi Halvarin tyytyä ja lähteä käskyä toimittamaan.

Tuskin kuukautta sen jälkeen kuin Aino oli lähtenyt kaupunkiin oli hän jo rakkaassa kodissaan, ja syleili iloisena isäänsä. Hän näytti terveeltä ja raittiilta, lieneeköhän se sitten ollut sentähden, että raitis tuuli oli puhaltanut ruusuja hänen poskillensa tahi sentähden, että ilo päästä jälleen kotiin loisti hänen silmistään. Mutta ilo haihtui hänen kasvoistaan, kohta kun hän otti esille kirjeen, jonka oli tuonut mukaan.

"Tämä on Mathildan äidiltä", sanoi hän, "hän käski minun antaa sen sinulle."

Pastori luki kirjeen, ja Aino tarkasteli hänen kasvojaan, hänen lukiessaan.

"Oikeinko arvasin, isä?" kysyi hän pelolla, "kysyykö hän sitä, mistä kirjoitin sinulle?''

"Niin, juuri sitä", vastasi pastori, työntäen alahuulensa esiin.

"Isä, anna heille kieltävä vastaus", huudahti Aino niin kiivaasti, ett'ei isä ollut sellaisena koskaan nähnyt häntä.

"Mutta, rakas lapseni, myönnähän, että se on mahdotonta. Nyt olet sinä asunut heillä kaksi kertaa, eikä minun ole tarvinnut maksaa sinusta mitään, sentähden että hän oli sinun äitisi vanha ystävä, ja miten voisimme siis me kieltää hänen tytärtään tulemasta tänne lyhyeksi ajaksi."

"Niin, mutta minä en pidä hänestä, isä, minä en kärsi olla yhdessä hänen kanssansa."

"Sepä kummallista! Ennen oli ystävyytenne niin sydämmellinen, että Mathilda oli ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla, ja jos sinä kerran jaksoit siellä tulla toimeen hänen kanssansa kokonaisen kuukauden, niin voit kyllä kestää muutaman viikon täällä. Meidän velvollisuutemme on palkita heille ystävyyttä, jota he ovat meille osoittaneet."

"Luultavasti olet oikeassa, isä, varmaankin se niin on", vastasi Aino hiljaan; mutta sinä iltana ei hän juuri muuta puhunut, meni vaan aikaiseen ylös huoneesensa ja istui pää kätkettynä käsiinsä, kunnes kello muistutti häntä menemään maata. Mutta ennenkuin hän heittäytyi vuoteelleen, katseli hän pitkään maantielle päin, nähdäkseen loistiko kynttilän valo vielä hänen uskollisen ystävänsä ikkunoista, hänen, joka oli luvannut, ett'ei hän koskaan enään menisi kihloihin.

Viikko myöhemmin ajaa ratisivat suuret rattaat täynnä tavaroita tietä pitkin pappilaan päin. Pastori tuli ulos paljain päin, raappasi jalkaansa ja auttoi alas rattailta pientä, kiireestä kantapäähän vaippaan ja huiveihin käärittyä olentoa.

Niinpä oli siis Mathilda vihdoinkin tullut.

Kuudes luku.

Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua.

Nytpä vasta oli puuhaa ja hälinää pappilassa. Vanha ruuna ei ollut koskaan elämässään ollut niin kovassa työssä, eikä palvelusväellä koskaan ennen ollut niin paljon juoksemista ja häärimistä kuin nyt. Ensimmäisinä päivinä Mathilda tosin vierasti, ett'ei käynyt muualla kuin katselemassa läävää, aittaa, kellaria ja muuta sellaista, jota ei ollut ennen tottunut näkemään, mutta sitten alkoi hän olla kuin kotonaan. Ja kohta tuli hyvät ystävät hänestä ja pastorista, joka mielihyvissään hymyili ja pudisti päätänsä, nähdessään hänen vallattomuuttaan. Sillä Mathilda ymmärsi aina mielistellä häntä, — eipä hän turhaan ollut äitinsä hemmoiteltu lemmikki. Ja kun hän pani kätensä pastorin olkapäälle, taputti hänen polviansa ja niin mairittelevasti pyysi — "lupaa" — silloin ei tuon vanhan papin sydän hennonnut vastustaa. Mathildapa vasta osasi kertoa hauskoja juttuja ja sukkeluuksia, suu oli liikkeessä aamusta varhain myöhään iltaan. Se miellytti pastoria, hän tunsi itsensä elähytetyksi, sillä sehän oli jotain uutta hänelle, joka niin kauan oli elänyt yksinään tahi ainoastaan katsellut ajattelevaista tytärtään, joka pitkin päivää istui kirjansa ääressä. Mathilda huomasi olevansa pastorin suosiossa — ja viekas kuin oli — ymmärsi hän myös käyttää sitä hyväkseen, järjestäen kaikki mielensä mukaan. Alussa oli hänen täytynyt jalan astua kaikkialle, missä luuli olevan jotain katselemista, mutta nyt huomasi hän siitä liiaksi väsyvänsä ja sentähden täytyvänsä olla varovaisempi, ja nytpä piti hevosten olla valmiina häntä varten joka hetki, varhain sekä myöhään. Sitten kuorsasi Halvar liian kovasti maatessaan yöllä tuvassa, aivan Mathildan huoneen alla, niin että hän heräsi siitä, ja kohta täytyi rengin muuttaa heinälatoon. Sitä paitsi oli hän niin heikkohermoinen, ett'ei hän voinut kärsiä, että Mari aamulla laulaa hyräili ja pilkkoi polttopuita; sentähden käskettiin hänen tehdä se työ illalla tahi aamupäivällä kello kymmenen jälkeen, silloin Mathilda jo oli tullut alas. Mathilda oli myös aikonut auttaa Ainoa talouden toimissa, mutta siitäpä nousi melua! Eihän nuo raa'at, tyhmät talonpojat tietysti voineet tehdä mitään mieliksi, ja sen he kyllä saivat kuulla vähän väliä. Mari oli niin vihanen tuolle "kaupungin marjalle", joksi hän Mathildaa kutsui, että olisi ollut valmis heittämään tulisen kekäleen hänen jälkeensä millä hetkellä tahansa. Salissa muutettiin pöytä taas keskelle lattiaa, kaikki korutavarat tuotiin esiin, tuolien päällykset otettiin pois ja kaikki, mitä vaan löytyi kirjailtuja mattoja ja pöytäliinoja, pantiin nyt käytäntöön, niin ett'ei pastori enää saanut nojata päätänsä, minne tahtoi, eikä asettaa jalkojansa minne vaan sattui, pyyhkimättä niitä ensin hyvästi. Tämä kyllä ensin huvitti pastoria, mutta pian kyllästyi hän kuitenkin Mathildaan ja hänen lörpötyksiinsä ja kaipasi entistä hiljaista talouden hoitoa. Hän huomasi, että Mathilda tahtoi hallita, ja surullisena katseli hän sentähden hiljaista tytärtänsä, joka vielä oli yhtä hiljainen ja totinen kuin ennen. Aino ei ollenkaan vastustanut Mathildan hullutuksia, vaan päinvastoin koitti hän aina mukaantua hänen mielensä mukaan, niin paljon kuin vaan taisi, oli hänelle aina ystävällinen ja seurasi häntä hänen kaikellaisille matkoilleen. Mutta kun he olivat yhdessä muiden ihmisten kanssa, vetäytyi Aino aina toisten seuraan.

Pianpa alkoi Mathildakin kyllästyä tähän elämään. Täällähän ei ollut ketään, jonka kanssa voisi seurustella, kansa kun oli niin sivistymätön. Mutta sitten juohtui hänen mieleensä, ett'ei hän vielä ollut tehnyt tuttavuutta ylioppilaan kanssa, ja sentähden kiusasi hän pastoria, siksi kuin tämä lupasi lähettää jonakin päivänä häntä käskemään.

Kun ylioppilas sinä iltana tuli pappilaan, näki hän pöydän luona sievään vaaleansiniseen hameesen puetun neiden, joka niiasi hänelle syvään ja kutsui kohta Ainon sivuhuoneesta, jonka ovi oli auki. Aino tuli sisään.

"Teepä hyvin ja esitä minut tuolle herralle", sanoi Mathilda, näyttäen arvokkaalta.

"Ylioppilas N. — — Mathilda Ravn!"

"Ystävännekö kaupungista?" kysyi ylioppilas.

"Niin", vastasi Aino tukahdetulla äänellä.

"Olemmehan siis hyviä tuttavia", sanoi Erkki, "tervetullut tänne."

Tätä sanoessaan ojensi hän hänelle kätensä.

Mathilda ei ollut tätä huomaavinaan, vaan silitteli hameensa poimuja.

"Vai olemme", vastasi Mathilda ihmetellen ja käänsi päänsä sivulle, "en tiedä, onko minulla ollut se kunnia."

"Niin, Aino neiti on usein puhunut minulle teistä", vastasi ylioppilas.

"Vai niin?" sanoi Mathilda rypistäen silmäkulmiaan.

Samassa tuli pastori sisään ja tervehti vierasta.

"Hänpä vasta todellakin on yksinkertainen", kuiskasi Mathilda Ainolle, "katsoppas, eihän hän ole edes pannut puhdasta paitaakaan päällensä, on vaan kääntänyt kauluksensa, ja katsoppas tuota nuttua, varmaankin on se viime vuosisadalta. Ja ajatteles, hän aikoi tervehtiessään ojentaa minulle punaisen suuren kouransa. Kuinka kummallinen hän on, hänellepä vasta saamme nauraa ja tehdä pilkkaa!"

"Mistä ostatte vaatteenne?" kysyi Mathilda myöhemmin illalla heidän istuessaan pöydän ympärillä.

"Mistäkö minä ostan vaatteeni?"

"Niin, ne ovat mielestäni niin kummallisesti tehdyt."

"Niin, — sen kyllä sanon", vastasi ylioppilas totisena, "räätäli Nikander on ne ommellut."

"Nikanderko? missä hän asuu?"

"Hän asuu aivan lähellä nikkari Henriksson'ia."

Mathilda ymmärsi hyvin, että ylioppilas pilkkasi häntä, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.

"Teidän pitäisi mennä räätäli Johansson'ille, ei kukaan nuori herra voi olla tyytyväinen, joll'ei tilaa vaatteitansa häneltä."

"Vai niin, — täytyypä miettiä — sillä minunkin mielestäni on suuri synti käyttää muita kuin räätäli Johansson'in ompelemia vaatteita."

Aino ei voinut olla hymyilemättä, nähdessään, kuinka totinen ylioppilas oli tätä puhuessaan, vaan Mathilda jatkoi:

"Niin, luutnantti Karlson ostaa aina vaatteensa häneltä ja voitte olla varma siitä, että ne ovat kaikkein uusinta muotia."

"Vai niin? onko siis luutnantti Karlson nykyjään mallina kaupungin nuorille herroille?" kysyi Erkki.

"Tunnetteko häntä?" huudahti Mathilda iloisesti. "Hänpä vasta on komea herra; näkisittepä kuinka hyvin hän osaa tanssia ja seurustella, miten hyvin hän käy puettuna ja kuinka kaunis ja solakka vartalo hänellä on."

"Niin, mitä pukuun tulee, niin luulen varmaan hänen olevan ensimmäisen, mutta minä luulin, että hän naimisiin mentyänsä olisi osaksi kadottanut entisen ulkokiiltonsa."

"Ei, hän on vielä aivan samanlainen kuin ennenkin, yhtä iloinen ja sukkela. Olisittepa vaan nähnyt, kun hän viime tanssiaisissa, tuolla konsulin luona, sai kokonaista kymmenen kunniamerkkiä!"

"Vai niin, sehän on hyvä, että sotilaamme voivat tanssiessa ansaita kunniamerkkiä, kun he eivät voi saada niitä taistelukentällä", vastasi ylioppilas, "mutta viepikö hän aina vaimonsa mukanaan kaikkiin noihin voittoriemuihin?"

"Ei, hänen vaimonsa istuu enimmäkseen kotonaan, hän tahtoo nyt muka näyttäytyä arvokkaalta ja vetäytyy pois seuroista", vastasi Mathilda nykäisten päätänsä. "Mutta luutnantti ei huoli siitä, vaan menee minne häntä vaan pyydetään, ja häntä pyydetään jokaiseen kestiin."

Mathilda pysähti hetkeksi puheensa, sillä Aino nykäsi häntä toistamiseen hameesta.

"Mitä tahdot?" kysyi hän ja jatkoi sitten, kääntyen ylioppilaasen: "Niin, olisittepa vaan nähnyt, kuinka hän koetti mielistellä Ainoa."

Aino punastui ja kuiskasi Mathildan korvaan: "mutta oletko aivan mieletön, etkö enään muista? — —"

"Oo — se on totta, ylioppilaan rakastettu!" ja vihdoinkin vaikeni Mathilda.

"Vai niin, hän mielisteli teitä, neiti?" toisti ylioppilas, luoden terävän katseen Ainoon.

"Sen olisi hän mielellään voinut jättää tekemättä", vastasi Aino katsahtaen suuttuneena Mathildaan.

Erkki vaipui omiin ajatuksiinsa, sitä osoitti jo hänen katseensakin.

"Mitä ajattelette, herra ylioppilas?" kysyi Mathilda.

"Oh, minä ajattelin, kuinka onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen lienee se mies, joka kysymykseen 'mitä olet toimittanut elämässäsi', voi luutnantti Karlson'in tavoin vastata: 'minä olen mielistellyt neitosia', ja kuinka onnellinen lienee sellaisen miehen vaimo."

"Voi te luulette meidän, nuorten tyttöjen, enemmän pitävän niistä miehistä, jotka tanssisaliin tultuaan seisovat kuin kuumilla kivillä, hymyilevät tyhmästi, purevat kynsiänsä ja punastuvat, kun heitä vaan puhuttelee, ja jotka tallaavat hameemme repaleiksi, koettaessaan kerrankin jäykkinä ja kömpelöinä tunkeutua muiden mukana eteenpäin."

Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä. "Teillä näkyy olevan terävä katse, ja te ette ole säälineet noita syntisiä raukkoja. Jos minun pitäisi pyytää ketään tanssiin, niin luulenpa, ett'en heitä valitsisi; mutta nythän onkin kysymys valita koko elämäkseen, ja silloin luulen minä — niin suokaa anteeksi — silloin luulen minä, että teidän sijassanne valitsisin nuo 'kynnenkaluajat', joksi te heitä kutsutte. Minulla on oikeastaan suuri luottamus noihin 'kynnenkalujoihin', sillä luulen, että heidän mieltänsä elähyttää muu kuin leikki ja tanssi ja että he, kun henkisillä aseilla on taisteltava, eivät enään ole niin pelkuria, vaan raivaavat ymmärtäväisesti ja voimallisesti itselleen tien. Ja sitten — suokaa anteeksi, että taas loukkaan teitä — sitten luotan minä niin vähän noihin suuriin tanssijoihin, joilla ei ole muuta tarkoitusperään, kuin saada kunniamerkkiä tanssiessa ja osata keksiä uusia kotiljongivuoroja. Naurakaa vaan, neiti Ravn, mutta nyt puhun totisesti. Minä tunnen noita 'pomaadanukkeja', jotka kuljeskelevat joutilaina, notkistavat polvensa rakastetuilleen, puhuvat makeita, imartelevia, ulkoa opittuja sanoja, joita taas seuraavassa tanssissa syöttävät jollekin toiselle. Minä tunnen noita 'sivistyneitä ihmisiä', jotka hienoissa seuroissa puhelevat Norjalaisten raakuudesta, vaan sillä välin istuvat kumppaniensa seurassa, laulaen siveettömiä lauluja, noita joilla on kaikesta vaan sama mielipide kuin tukkikauppias P:llä … ja valtioneuvos L:llä … joitten luona saavat sunnuntaina päivällisensä. Näitä pidetään esimerkkinä koko sivistyneelle maailmalle ja äidit ylpeilevät voidessaan antaa heille tyttärensä. Minun mielestäni pitäisi naisen vaatia mieheltä enemmän, kuin että hän osaa tanssia hyvästi ja käy komeissa vaatteissa puettuna."

Aino kuunteli ihmetellen ylioppilasta, kätkien joka sanan mieleensä. Mathilda nojautui mukavasti tuolinsa selkää vasten ja rypisti otsaansa.

"Te olette teoloogi? eikö niin?" kysyi hän pilkallisesti hymyillen.

"Jos se teitä huvittaa tietää, niin sehän olen — en muuten luullut, että te harrastatte jumaluusoppia", vastasi ylioppilas kumartaen.

"En tosin — minä vaan otaksuin, että…" sanoi Mathilda käännellen pöydällä olevaa paperia. "Mutta, Jumalan tähden, laula meille jotain, Aino, tahi muuten nukumme psalmiin ja rukouksiin."

Aino hypähti ylös ja astui pianon luo. Hetkisen emmittyään, löysi hän nuottihyllyltä sen vihon, josta hän juuri halusi laulaa. Se oli eräs Ahnfeldt'in säveltämä virsi; hän lauloi sen tyynesti, mutta lämpimästi.

"A-ha —" kuului sohvan nurkasta, "voi kuinka surkeata". Ääni oli Mathildan, joka haukotteli.

"Kuuleppas, lapseni", ja hän juoksi Ainon luo, "nyt täytyy sinun laulaa meille jotain iloista, etkä enää saa vinguttaa tuota u-u-u-u-, eikö sinulla ole nuottia tuohon 'Typerä tyttö'?" Ylioppilas katsahti hämmästyneenä pastoriin, joka luki sanomalehteä, sillä aikaa kuin nuoret puhelivat keskenään. Hän näytti vähän surulliselta, mutta ei sanonut sanaakaan.

Ylioppilas katseli Ainoa, joka istui ääneti jakkaralla, antaen Mathildan valita nuottia. Hän tarkasteli huonetta, sekin oli toisin järjestettynä, mutta ei näyttänyt niin kodikkaalta ja sievältä, se tuntui nyt niin raskaalta, eikä yhtään niin hauskalta kuin ennen. Ja tuolla istui tuo vieras neiti, joka oli syynä tähän muutokseen, niinkuin omassa kodissaan komentaen ja määräten oman mielensä mukaan, eikä kukaan uskaltanut häntä vastustaa.

Vihdoinkin löysi Mathilda nuottien joukosta lempilaulunsa, jonka hän asetti Ainon eteen. Mutta Aino pani sen hiljaan entiselle paikalleen ja otti hyllyltä rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi niitä laulaa.

"Kas kuinka itsepäinen veitikka!" sanoi Mathilda, "noihin talonpoikaisiin lauluihin olemme aikoja sitten kyllästyneet, niitähän sinä vaan vinguttelet koko pitkän päivän; laulappas nyt jotain kauniimpaa."

"Minä laulan, mitä itse tahdon, ja tänään minä en tahdo laulaa muuta," vastasi Aino päättävästi.

"Suuri kiitos, neiti", sanoi Mathilda kumartaen. "Kas kuinka kohtelias olette vieraallenne". Sen sanottuaan istuutui hän loukattuna sohvaan.

Kun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa, astui hän kauan aikaa edestakaisin lattialla, ennenkuin meni makuulle. Sitten otti hän laatikosta kuvansa ja katseli taas sitä.

"Ihmeellistä miten he kulkivat molemmat samoja jälkiä, ja tuo sama luutnantti tuli kuin kiusaaja tämänkin luo, mutta Aino — — niin, kukapa voisi häntä ymmärtää. Kuinka voi hän elää yhdessä Mathildan kanssa ja kutsua häntä ystäväkseen — — — ei, nainen on selittämätön luontokappale —"

Vihdoinkin alkoi Mathilda kyllästyä pappilaan ja pappila samaten häneen. Ei hän ainoatakaan päivää malttanut istua kotona, vaan kuljeskeli aina milloin missäkin, ja jos ei kukaan tahtonutkaan tulla häntä tervehtimään, meni hän siitä huolimatta kuitenkin muitten luo. Aina oli hän halukas moittimaan sen seudun asukkaita sivistymättömiksi ja ikäviksi ja kotiin tultuaan oli hänellä aina kielellänsä lueteltavana koko joukko heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta ei hän kuitenkaan ollut heidän luonansa käymättä.

Kerran juohtui hänen mieleensä mennä tervehtimään ylioppilasta. Aino kyllä sanoi, että se olisi sopimatonta nuorille neitosille, mutta kun Mathilda oli saanut sen päähänsä, ei hän niin vähällä siitä tuumastaan luopunut, vaan kiusasi Ainoa, siksi kuin he molemmat kerran iltapäivällä astuivat kapteenin taloon vievää tietä pitkin. Aino ei ollut varmaan luvannut tulla sisään, mutta saisivathan he astua vähän matkaan sinne päin, kenties tapaisivat hänet tiellä. Ja niinpä kävikin, matkallaan he kohtasivat ylioppilaan.

"Oletteko kävelemässä?" kysyi tämä lähestyen heitä.

"Olemme", vastasi Mathilda, "ja tiedättekö minne matkamme piti? — Teitä tervehtimään".

Ylioppilas näytti hämmästyneeltä ja epäilevältä.

"Tottako sanoitte?" kysyi hän, "sepä vasta ystävällistä? Onko totta, Aino neiti? Minkä tähden nykäisitte ystäväänne hameesta. Näin kauan olette jo asuneet täällä, ettekä vielä ole kertaakaan käynyt luonani. Ettekö nyt haluaisi seurata minua kotiini?"

Aino ei oikein tietänyt mitä vastata, hän vaan kiitti ystävällisesti. He astuivat sitten eteenpäin ja ylioppilas rupesi puhelemaan Ainon kanssa niinkuin ei Mathildaa olisi ollut olemassakaan.

"Suokaa anteeksi", sanoi Mathilda, lähestyen ylioppilasta, "teidän olkapäällänne on suuri tahra" ja hän kohotti kätensä pyyhkiäksensä sen pois. "Ai, suokaa anteeksi, minä erehdyin", lisäsi hän hymyillen ja käänsi pois kasvonsa häveten.

Ylioppilas loi silmänsä alas. Hänellä oli olkapäällä suuri reikä, josta paita pisti näkyviin. Hän häpesi ensin, mutta rauhottui kuitenkin pian ja kumarsi Mathildalle.

"Te näette, ett'en ole puettuna vastaanottamaan näin hienoja vieraita, mutta jos olisin edes uneksinut näin suurta kunniaa, niin Teidän ei olisi tarvinnut nähdä mitään reikää. Ja katsokaa, täällä maalla —"

"Niin, täällä maalla näkee niin paljon kummallista, mutta ehkäpä täällä on sellainen tapa", sanoi Mathilda nenäkkäästi.

"Täällä maalla pannaan aina arvoa sananlaskulle 'Ei ole koiraa karvoihin katsominen'", vastasi ylioppilas. "Se on hyvä sananlasku, eikö niin, Aino neiti?"

"Se on totta", vastasi Aino, "mutta hyvä sydän vaatii myös hyvää ulkokuorta."

Ylioppilas katsahti Ainoon, mutta hän ei sitä huomannut.

"Se on toista", vastasi hän lyhyesti.

He olivat jo puutarhan portin luona. Ainon sydän sykki niin kummallisesti, kun portti meni kiinni ja hän kulki pitkän kujanteen läpi, jonka molemmin puolin kasvoi vanhoja korkeita puita, joiden oksat kumartuivat hänen ylitsensä, ikäänkuin olisivat hänelle sanoneet: "nyt otamme sinut kiinni, nyt et enään koskaan pääse täältä pois." Hän halusi niin hartaasti juoksennella ympäri, katsella joka nurmikkoa, joka kukkasarkaa, ja joka pientäkin polkua lehdossa. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän niin tehnytkin, mutta nythän oli täällä ylioppilas ja — Mathilda. Hän katseli vaan salaa ympärilleen; mutta kuinka kummalliselta kaikki täällä näytti. Tuo vanha, sammaleinen kivipenger, suihkulähde, jossa oli puutarhurin kuvapatsas, aurinkokello rikkonaisine viisarineen, tuo suuri, vanha, harmaa, ikivanha, rappeutunut talo, kaikki muistutti entisiä aikoja, jolloin siellä oli iloa, leikkiä ja auringon paistetta, jolloin ei ainoastaan kissa istunut leveällä portaalla, nuoleskellen käpäliään, vaan laulu ja ilo kaikui kaikkialla sillä aikaa kuin palvelijoita vilisi noihin koreisin silkkihameisin puettujen naisten kesken, tarjoten viinipikareja. Ja sisällä suurien, viileiden salien ja pitkien, autioitten käytävien seinillä riippui vanhojen harmaahiuksisten esi-isien kuvia, joilla oli hieno palmikko niskassa ja miekka vyöllä, ja jotka ikäänkuin olisivat häntä tervehtineet; mahtavan näköisiä rouvia, turkkilaiset kengät ja ruusuja käsissä, ikäänkuin olisivat hekin hänelle kumartaneet. Nähdessään kaikkia noita vanhoja muistoja, tuntui hänestä, ikäänkuin olisi hän ollut jossain vanhassa kirkossa. Hän kulki ääneti, katsellen vaan ympärilleen, mutta Mathilda kaakotti kuin kana, seuraten ylioppilasta, joka näytti heille jokaisen paikan, aina keittiöstä kellariin asti. Vihdoinkin pysähtyivät he vierashuoneesen ja ylioppilas käski heidän istua.

"No, mitä pidätte talostani?" kysyi hän.

"Kyllähän talonne on jokseenkin kaunis", vastasi Mathilda, "mutta jotain täältä puuttuu."

"Ja mitä se on?"

"Menkää naimisiin."

"Vai niinkö arvelette?" vastasi ylioppilas. "Minkätähden olisi se niin tarpeellista?"

"Niin, katsokaas, täällä on niin autiota, pimeätä ja tyhjää, mutta nainen voisi järjestää, koristaa ja keksiä jotain uutta, ja sitten saisitte kutsua vieraita luoksenne, eikä teidän tarvitsisi istua täällä yksin lukemassa koko pitkän päivän. Ja sitten — niin, katsokaa, tuossa on tuoli vinossa ja tämä pöytä, se muutetaan tuonne. Katsokaa, tätä kaikkea voisi nainen parantaa."

"Minä myönnän viisautenne todeksi", vastasi ylioppilas leikillisesti, "enkä tiedä muuta neuvoa, kuin että te neuvotte minulle jonkun."

"Oi — hänet voitte löytää lähempää kuin luulettekaan", vastasi Mathilda, rypistäen otsaansa ja katsahtaen leikillisesti Ainoon.

Aino seisoi selin heihin eikä ollut mitään huomaavinaan, katseli vaan seinällä riippuvia tauluja. Helposti näki, ett'ei ylioppilaskaan pitänyt tuosta.

"Suokaa, neitini, anteeksi", alkoi hän hetken jälkeen, "jos hetkeksi jätän teidät kahden kesken, mutta kyllä kohta palaan." Sen sanottuaan lähti hän pois huoneesta.

Kohta hänen mentyänsä, kääntyi Aino äkkiä ja tarttui Mathildan käsivarteen.

"Etkö häpeä", sanoi hän kasvot hehkuen, "puhua täällä tuolla tavoin." — —

"Mikä sinua vaivaa? Miksikä minun pitäisi hävetä? Voitko kieltää mielelläsi tahtovasi olla hänen vaimonansa?"

"Mathilda, jos sinä" — —

Aino ei saanut enempää sanoneeksi, sillä samassa tuli ylioppilas, puettuna uuteen nuttuun ja hänen jälessään kulki vanha palvelia, kantaen tarjottimella viiniä, marjahilloa ja hienoja leivoksia.

"Tässä on kaikki mitä minulla on tarjottavana", sanoi ylioppilas, laskien viiniä lasiin ja tarjoten vierailleen. "Tervetulleet tänne! tervetullut luokseni, Aino neiti", toisti hän, kilistäen lasia hänen kanssansa.

"Niin, ja Aino, toivokaamme että ensi kerran tänne tullessamme tapaisimme täällä sievän, nuoren emännän!" sanoi Mathilda.

"Kiitos ystävällisyydestänne, neiti Ravn", vastasi ylioppilas kumartaen, mutta Aino pani hiljaan lasin pois luotansa.

"No, mitä pidätte elämästä täällä maalla?" kysyi ylioppilas Mathildalta, kääntääkseen puheenaihetta toisaalle.

"No, kyllähän täällä — — vähän aikaa voisi viihtyä — — mutta en koskaan voisi ajatellakaan oikein asua täällä. Eihän täällä ole koskaan mitään uutta katselemista tahi kuulemista, eikä paljo koskaan saa tavata ihmisiä, joiden kanssa voisi seurustella."

"Juuri tuota samaa sanoi Aino neitikin kerran, enkä tiedä, onko hänellä vielä sama mielipide. Mutta, jos tahtoisitte te tulla kanssani kävelemään tänne ympäristölle, niin näyttäisin teille paljon sellaista, jota on hauska katsella, ja ihmisiä, joiden kanssa mielellään seurustelee."

"Niin, mennään vaan", sanoi Mathilda, "sehän on hauskaa, ja eihän meillä kuitenkaan ole tänään mitään erityistä tehtävää."

"Kunpahan vaan emme viipyisi liian kauan, niin että isä meitä kaipaa", vastasi Aino. "Ennen hämärää täytyy meidän ehtiä kotiin."

"Oh, ei hän meitä kuitenkaan kaipaa", vastasi Mathilda, pistäen neulan huiviinsa. "Voimmehan mennä jo nyt kohta."

"Teillä on aina jotain esteitä, Aino neiti", vastasi ylioppilas.

"Minullako?" kysyi Aino ja seurasi sitten.

He kulkivat vähän matkaa pitkin tietä, poikkesivat sitten siitä ja astuivat yli peltojen. Siellä oli mies kaivamassa maasta perunoita. Ylioppilas pysähtyi hänen luoksensa.

"Onnea työhönne, Juhana", sanoi hän tervehtien. "Miten voi äitinne?"

"Kiitos kysymästänne. Tervehän hän nyt on, Jumalan kiitos", vastasi mies, katsahtaen ylös työstänsä. "Teillähän on tänään vieraita kanssanne."

"Niin, ja eikö ne ole mielestänne oikein hienojakin?"

"On, se on varma. Näkeehän sitä tässä maailmassa paljonkin komeutta." Hän seisoi nojaten lapiotansa vasten, "katsokaa, herra ylioppilas, minkä tänään löysin", lisäsi hän hetken jälkeen hiljaisemmalla äänellä ylioppilaalle, ja otti taskustansa vanhan hopearahan, jonka oli löytänyt pellolta. "Kirkas ja loistava tuokin taisi ennen olla, mutta maahan senkin piti joutua."

Hänen katseensa oli kummallinen, hänen näin puhuessa.

"Niinhän se on, maa ottaa meiltä suurimman rikkautemme", vastasi ylioppilas, "mutta, Juhana, kerran saamme sen vielä takaisin."

"Niin sanotaan, niin", vastasi talonpoika painaen lapionsa niin syvään multaan, että vartta vaan vähän näkyi.

"Näittekö hänet?" kysyi ylioppilas Ainolta, heidän astuessaan eteenpäin.

"Kyllä", oli Ainon vastaus.

"Voitteko häntä ymmärtää?"

"En, vaan näin, että joku raskas suru kalvoi hänen mieltänsä."

"Hän oli kihloissa pitäjän kauniimman tytön kanssa. Mutta tyttö sairastui ja kuoli vähän ennen häitä. Minä juuri tahdoin viedä teidät hänen äitinsä luo."

Mathilda oli päässyt pitkän matkaa heidän edelleen, sillä hän oli astunut eteenpäin, sillä aikaa kuin toiset pysähtyivät puhelemaan. Ylioppilas ja Aino kiiruhtivat perästä.

"No, saitko kuulla mitään mieltä ylentävää?" kuiskasi Mathilda Ainolle. "Jos te ai'otte näyttää meille kaikkia noita merkillisyyksiä, joista puhuitte, herra ylioppilas", jatkoi hän, samassa kääntyen ylioppilaasen, "niin älkää sitten pysähtykö jokaisen talonpojan luo."

"Niin, mutta hän oli juuri yksi niitä merkillisyyksiä", vastasi ylioppilas hymyillen, "ja tuossa näette toisen."

Hän osoitti pientä mökkiä, aivan lähellä heitä.

"Tahdotteko, että menisimme sisään?" kysyi Mathilda hämmästyen.

"Niin, mikä meitä siitä estäisi."

"Tuohon kurjaan mökkiin, jossa luultavasti on niin tukehduttava ilma, ett'ei siellä voi hengittääkään."

"Mitä vielä, minä olen niin monta kertaa siellä hengittänyt, eikä siellä ole ollenkaan niin vaarallista, kuin näyttää", vastasi ylioppilas. "Uskokaa minua, Teidän ei tarvitse katua käyntiänne siellä."

Mathilda katseli epäillen mustaa ovenkynnystä, mutta vihdoinkin kietoi hän hameensa jalkojensa ympäri, nosti ylös helmansa ja astui varpaisillaan porstuan kivilattian yli. Ylioppilas koputti ovelle ja he astuivat sisään. Tupa oli tavallinen, keskellä lattiaa oli uuni ja katto oli noesta aivan musta, mutta muuten oli siellä puhdasta ja siistiä. Mathilda oli kuin puusta pudonnut. Tuvassa istui noin seitsemänkymmenen vuotias talonpoikaisnainen, jonka, hänen iloisista ja tyytyväisistä kasvoistaan päättäen, olisi luullut viettäneen koko elämänsä rauhassa. Nähtyänsä vieraat, nousi hän ylös heitä tervehtimään. Ylioppilas ojensi hänelle kätensä sanoen.

"Kiitos viimeisestä!"

"Niin, kiitos itse", vastasi nainen ystävällisesti. "Teillähän on tänään vieraita kanssanne?"

"Tässä on pastorin tytär ja tässä on hänen ystävänsä kaupungista. He tahtovat mielellään nähdä, minkälaista täällä on."

"Vai niin, tervetulleet", sanoi vaimo, ojentaen kätensä Mathildalle, jonka täytyi ottaa se vastaan, vaikkapa vastenmielisestikin. "Tervetulleet", sanoi hän myös Ainolle, "olisihan minun pitänyt teidät tuntea; mutta te olette kasvanut niin isoksi, ett'ei teitä tahdo enää tunteakkaan. Minä olin kirkossa, kun teidät kastettiin. Mutta istukaa toki hetkeksi lepäämään."

"Kiitos, kiitos", vastasi ylioppilas, istuutuen penkille. Aino istahti hänen viereensä. Mathilda katseli ympärilleen etsien tuolia; mutta kun hän ei sellaista nähnyt missään, levitti hän nenäliinansa ja istuutui sen päälle.

Kari otti hyllyltä maitoastian ja kaatoi siitä vähän puukuppiin. Ensin maistoi hän oliko maito hapanta, ja tuli sitten Mathildan luo ja tarjosi sitä hänelle sanoen:

"Ehkä teitä janottaa?"

Mathilda näytti oikein säikähtyneeltä. "Ei kiitoksia", kiiruhti hän vastaamaan.

"Kuppi on kyllä puhdas", sanoi Kari ystävällisesti.

"Ei kiitoksia", toisti taas Mathilda. Mutta Aino otti kupin ja joi siitä, ja hänen jälkeensä ylioppilas.

"No, miten nyt tulette toimeen, Kari?" kysyi ylioppilas, kiitettyään maidosta.

"Kiitos, hyvästihän tässä nyt tullaan toimeen jo, Jumalan kiitos, olen nyt ollut terveenäkin."

"Voin tuoda terveisiä Juhanalta!"

"Tapasitteko siis hänet?"

"Miten on hänen laitansa? alkaako haava jo parata?"

"Ah, ei, syvä haava jättää syvän arven ja helppo ei ole saada viuluun ääntä, kun kielet ovat poikki", vastasi Kari hiljaan ja kääntyi toisaalle, pyyhkien kädellään silmiään.

"Mutta Herra voi parantaa sen, mikä muiden on mahdotonta", sanoi ylioppilas.

"Hän voi sen ja Hän tahtoo myös, kun Hänen aikansa tulee", vastasi Kari.

Hän puhui niin levollisesti, tyynesti ja suurella luottamuksella, eikä mitään katkeruutta tullut ilmi hänen sanoissaan tahi katseessaan. Aino katseli häntä ihmetellen. Ylioppilas puhui kauan hänen kanssansa; mutta Mathilda istui penkillä odottaen tuskallisesti, että ylioppilas lakkaisi puhelemasta. Vihdoinkin nousi ylioppilas ylös ja vaimo ojensi heille kätensä jäähyväisiksi, kiitti käynnistä ja käski Ainon pian tulla uudestaan.

Tuskin olivat he päässeet ulos, kun Mathilda alkoi pudistaa hamettaan.

"No, enpä ole koskaan mokomaa nähnyt, uskaltaa tarjota meille maitoa mustasta kupista, josta on ensin itse maistanut. Mitä se oli, mitä meidän täällä piti nähdä?" kysyi hän ylioppilaalta.

"Te olette jo nähneet sen", vastasi ylioppilas.

"Jos tämä vanha talonpoikainen vaimo on niin merkillinen, niin Jumala meitä varjelkoon useammista semmoisista."

"Ettekö huomanneet, että tällä vanhalla vaimolla oli sellainen katse ja käytös, että sitä ruhtinatarkin voisi kadehtia? Ettekö nähneet, että kaikki, mitä hän teki tahi puhui, vaikka kuinkakin vähäpätöistä, osoitti arvokkaisuutta?"

"Niin, Jumalan kiitos, että pääsimme täältä", vastasi Mathilda keikahuttaen päätänsä. "Te olette nyt jo niin tottunut talonpoikaisiin tapoihin, että saattaisittepa sanoa, että parasta olisi jättää lattiakin pesemättä, huoneet tuulehuttamatta ja syödä vaan puuroa joka ateriaksi."

Ylioppilas ei voinut olla naurahtamatta. "Niin, ne muut merkillisyydet, joita aioin näyttää, eivät ole hitustakaan paremmat", sanoi hän kohottaen olkapäätänsä, "niin että —"

"Kiitos, minä olen jo saanut näistäkin aivan kyllikseni", vastasi Mathilda, "nyt lähden kotiin. Etkös sinäkin Aino tule mukaan?"

"Ei, te seuraatte minua, eikö niin?" sanoi ylioppilas kääntyen Ainoon.

"En, kun Mathilda" — — —

"Ei, ei sinun tarvitse minusta huolia, kyllä minä yksinkin osaan kotiin, ja jos sinä haluat vielä enemmän hengittää tuota talonpoikaista ilmaa, niin mene vaan."

"Olettehan niin monta kertaa kävellyt yksin minun kanssani, en suinkaan minä nyt ole vaarallisempi kuin silloinkaan", sanoi ylioppilas.

"Ette suinkaan — mutta —" änkytti Aino lausuen vitkaan sanojaan.

"Mutta sinä vaan olet itsepäinen, Aino, ei se ole mitään muuta", sanoi Mathilda, "kas niin, nyt minä menen."

Aino seisoi siinä vielä epäröiden, ylioppilas astui hänen luoksensa.

"Harvoin olen pyytänyt teiltä jotain", sanoi hän totisesti. "Nyt pyydän että tänään seuraatte minua."

"Mutta käypikö se laatuun?"

"Hyvästi, hyvästi", huusi Mathilda, juosten hymyillen pellon yli. "Hauskaa matkaa", lisäsi hän pilkallisesti. "Älä vaan ikävöi minua, Aino."

Ylioppilas ja Aino katsoivat toisiinsa; siinä he seisoivat nyt, molemmat vanhat ystävät kahden kesken; kiusaajahenki oli poissa ja kaikki oli niin hiljaista hänen lähdettyään. He kulkivat hetkisen ääneti, mutta kumpikin olivat he iloissaan siitä, että Mathilda oli poissa.

"Aino neiti, huomasitteko tuossa naisessa muuta, kuin vanhan talonpoikaisen vaimon?" kysyi ylioppilas. "Te ette olisi milloinkaan voineet loukata ketään niin kipeästi, kuin teidän ystävänne on tänään loukannut tuota vaimoa."

"Mathilda ei ensinkään tunne täkäläisten talonpoikien tapoja", vastasi Aino.

"Hän ei niitä tosin tunne, mutta sivistyneeltä ihmiseltä sopisi toki vaatia, että hän kunnioittaa muitakin ja antaa kullekin oman arvonsa, vaikk'eivät he olisikaan aivan hänen sivistyskäsitteensä mukaan muodostuneita. Jos vertaa noiden molempien kasvoja toisiinsa, kaupungin neiden ja tuon talonpoikaisen vaimon, niin tiedän kyllä minkä valitsisin."

"Niin, hänen katseensa oli kummallinen, hän on varmaankin kärsinyt paljon?"

"On, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi kelpo poikaa, jotka kaikki kuolivat, jättäen hänet yksin eloon. Kaksi niistä hukkui isän kanssa merellä eräänä syysyönä. Yksi ruhjoutui pahasti tuntureilla tahtoessaan pelastaa kumppaniaan ja kuoli kohta sen jälkeen, ja kaksi heistä vei rokko. Kun sitten viimeisen piti niistä mennä naimisiin, kuoli hänen morsiamensa ja hän kadotti kaiken rohkeutensa ja elinintonsa. Ja tätä kaikkea täytyy äidin omin silmin nähdä, hänen täytyy rohkaista ja lohduttaa poikaansa, vaikka hän itse on surusta aivan menehtymäisillään. Mutta ei ole koskaan hänen suustansa kuulunut ainoatakaan valittavaa sanaa, ei koskaan ole nähty muuta kuin noita samoja iloisia, tyytyväisiä kasvoja, jotka ovat valmiit millä hetkellä tahansa kaikkia auttamaan. Nykyjään kirjoitetaan niin paljon kirjoja ja pystytetään muistopatsaita milloin millekin, mutta harvoin mainitaan sanaakaan siitä kärsivällisyydestä, jota naisella niin suuressa määrin on. Ja kun kirjailijat tahtovat kuvata surua, niin valitsevat he mieluimmin semmoisen, joka epätoivossaan kirkuu ja repii hiuksiaan tahi joka kätkee miehen kalman kuvaamat piirteet eikä voi haihduttaa muistostaan sen rakkaita kasvoja. Minun mielestäni pitäisi heidän valita nainen, jonka suru on tehnyt tyyneksi ja hiljaiseksi, mutta joka kuitenkin aina näyttää yhtä ystävälliseltä ja kiitolliselta. Hän on varmaankin kauniimpi ja jalompi, niin totta kuin on autuaallisempaa ja jalompaa antaa kuin ottaa ja luonansa aina pidättää."

Ylioppilaan näin puhuessa olivat he jo saapuneet toisen mökin luo, joka oli aivan tien varressa.

"Menkäämme tänne", sanoi hän Ainolle, "niin saatte nähdä toisen naisen, joka myös on jalo, vaikk'ei hän sitä itse tiedä." Hän avasi oven ja astui sisään. Puutuolilla istui vanha, harmaatukkainen mies. Hän ei noussut ylös, vieraiden tullessa sisään, vaan hymyili ja nyykäytti heille päätänsä. Ylioppilas astui hänen luoksensa.

"Tässä tulen pastorin tyttären kanssa", sanoi hän, "hän tahtoisi nähdä miten te täällä elätte."

"Vai niin, pastorin tytär", toisti vanhus liikutettuna. "Niin, se on kunnon mies, tuo pastori, ja hän saarnasi niin hyvin, kun viimeksi häntä kuulin, niin, sen hän teki, ja minä tunnen hänet, pienestä pitäen. Vai niin, vai niin, vai pastorin tytär."

Vanhus istui tuolilla, nyykäyttäen päätänsä ja tarkasteli Ainoa.

"Missä on Ingrid tänään?" kysyi ylioppilas.

"Ingridko? Kyllä hän kohta tulee", vastasi vanhus, "mutta ajatelkaa, pastorin tytär — niin, ja hänen isoisänsä, — minä tunsin heidät kaikki, — niin — niin — Miten aika kuluu, minä olen nyt yhdeksänkymmenen vuoden vanha, tietäkää se — yhdeksänkymmentä vuotta."

Hänen mutistessaan tällä tavoin hiljaan itsekseen, tuli Ingrid sisään. Hän näytti vanhalta, noin viidenkymmenen vuotiaalta, kasvultaan oli hän pieni, laiha ja hento. Nähdessään vieraan, pysähtyi hän hämmästyneenä.

"No, hyvänen aika, mitä näen, eikö tuossa ole ylioppilas ja Aino neiti. No sepä hauskaa, että tulitte tänne meidänkin halpaan mökkiimme; täälläpä on tänään kaikki niin epäjärjestyksessä. Olkaa hyvät ja istukaa." — Ingrid pyyhki vaatteensa liepeellä penkin puhtaaksi ja puheli, siistiessään huonetta.

"Kuules, — tämä on pastorin tytär", mutisi vanha ukko Ingrid'ille, ikäänkuin heräten uudelleen.

"Etkö sinä luule minun tuntevani Aino neitiä? Olenhan niin usein nähnyt hänet kirkkotarhassa, miksi en häntä tuntisi; mutta kuinka hauskaa, että tulitte meitä katsomaan."

Ja taas seurasi samaa. Vanhus puhui Ainon isoisästä ja kaikista vanhoista muistoistaan ja lopetti aina sanoen: "voi, tämä on pastorin tytär", eikä Ingrid voinut unohtaa, että Aino oli tullut heidän halpaan mökkiinsä.

Heidän tultuaan ulos, sanoi ylioppilas Ainolle: "Te teitte tänään hyvän työn, Aino neiti. Näittekö, kuinka iloiseksi he tulivat jo siitäkin, että te tulitte heidän luoksensa? Uskokaa minua, tuo vanha ukko, joka jo on melkein kuin lapsi, ei unhota sitä niin pian; hän mutisee siitä päivät pitkät itsekseen. Ja Ingrid — kenpä voisi, häntä nähdessään, luulla hänessä piilevän mitään suurta ja jaloa; — niin halvalta ja vähäpätöiseltä hän näyttää. Mutta eipä moni olisi tehnyt niinkuin hän. Hän asui kotonaan vanhan isänsä kanssa, joka oli halvattu, eikä sentähden voinut tehdä mitään työtä. Sitten kosi häntä rikas maanomistaja, mutta sillä ehdolla, ett'ei isä saisi muuttaa heille, vaan hän maksaisi hänen edestään ja hankkisi hänelle asunnon pitäjäästä. Ingrid kyllä rakasti tätä miestä, mutta hän valitsi kuitenkin isänsä ja nyt on hän monen monta vuotta hoitanut häntä, kantanut hänet joka ilta vuoteesen ja joka aamu taas tuolille; hän on tehnyt käsillänsä työtä kuin vahvin mies, hankkiakseen heille elatusta, ja kuitenkin on hän aina tyytyväinen ja iloinen. Kuinka moni matkustaja on rankkasateessa nähnyt hänet nahkanutussa, ruskea huivi päässä, seisovan mökin luona, perkkaamassa peltoaan. Matkustaja on silloin varmaankin nauraen osoittanut häneen, vieraat naiset kenties tarkastaneet häntä lornetilla, ovatpa he ehkä piirustaneet hänen kuvansakin huvittaakseen vieraita iloisessa seurassa — mutta ei kukaan ole uneksinutkaan, että tuon naisen sydän on kullan arvoinen."

Aino kuunteli tarkkaan, näyttäen kovin miettiväiseltä.

"Kuinka kummallista, ett'en ole koskaan ennen kuullut hänestä mitään", sanoi hän, "ja olenhan kuitenkin elänyt täällä niin monen monta vuotta. Mutta kuinka onnellinen lienee nainen, jolla on oma varma elämänsä määrä, jolla on edes joku, jonka edestä hän voi elää ja uhrata itsensä."

Ylioppilas katsahti Ainoon. Hän lausui nämät viimeiset sanat niin lämpimästi, että hyvin huomasi niiden kauan kyteneen hänen sydämmessään. Hänen silmäluomensa värisivät, mutta hän ei katsahtanutkaan ylioppilaasen, tarkastelihan vaan ilmaa, ikäänkuin olisi siellä nähnyt jotakin.

"Eikö teillä, Aino neiti, ole mitään elämänne määrää?" kysyi Erkki matalalla mutta sydämmellisellä äänellä. "Ei löydy ainoatakaan ihmistä ilman elämän päämäärää, se on kaikkialla, missä vaan on rakkautta. Meidän täytyy vaan saada se itsellemme selväksi. Ajatelkaammepa vaan tätäkin pitäjää, kuinka paljon voisitte täälläkin vaikuttaa. Sillä, uskokaa minua, kaikki ei ole niin valoisaa ja jaloa, kuin se, mitä tänään olen teille näyttänyt. Täällä on lapsia, jotka repaleisissa, likaisissa vaatteissaan päivät päästään meluavat ulkona, riitelevät, tappelevat ja tekevät kaikellaisia kepposia, kun ei heidän äitinsä löydä heille mitään sopivata työtä, jotka usein illalla näkevät isänsä juopuneena tulevan kotiin, kiroilevan ja riitelevän äidin kanssa. Täällä löytyy ihmisiä, jotka aamusta iltaan ovat ahkerassa työssä, mutta eivät koskaan ajattele muuta kuin mitä milloinkin ateriakseen saavat. Täällä on raakuutta ja sivistymättömyyttä, jota tuskin voitte ajatellakaan. Täällä olisi teillä, Aino neiti, laaja vaikutusala, sillä naisen käsi voi saada aikaan paljon enemmän, kuin koskaan miehen. Te voisitte ottaa jonkun noista lapsista pappilaan, antaa heille käsityötä tahi vähän tehtävää puutarhassa, te voisitte joskus ystävällisesti puhutella talonpoikia, ja silloin tekisitte hyvän työn, josta kansa on teitä siunaava ja palkitseva rukouksissaan, ja esim. sellainenkin viaton lapsensielu kuin Ingrid'in voi kylläkin rukoilla."

Erkki vaikeni ja katsahti Ainoon, mutta tänään tämä katsoa tuijotti vaan eteensä.

"Mutta te ette saa peljästyä", jatkoi ylioppilas. "Usein tarvitsemme rohkeutta, voidaksemme mennä köyhään, kurjaan mökkiin tahi istua sairasvuoteelle, mutta uskokaa minua, sitä ei teidän koskaan tarvitse katua. Kun kuolema on ihmisen silmien edessä, unohtaa hän kaikki kevytmieliset, turhat sanat, joilla tavallisesti salaa ajatuksensa; silloin saatte nähdä hänet oikeassa valossa. Ja eikö sekin ole ylevä ajatus, kun on tehnyt edes vähäisen osan kaikesta siitä, joka on velvollisuutemme. Minä en tiedä mitään, joka tekisi ihmisiä onnettomammaksi, kuin elämänsä viime hetkellä muistella entisiä aikoja, ja ikäänkuin peilistä nähdä edessään koko kulunut elämä vikoineen, virheineen ja myöntää sen olleen ilman sisältöä ja korkeampaa päämäärää, juuri silloin kuin tietää, että nyt kysytään vaan 'mitä elämäsi on ollut'. Se on kauheata. Ja kuitenkin alkavat useimmat elämänsä juoksun, sanomalla: 'meillä on vielä pitkä aika edessämme', ja sitten unhottavat he kokonaan oikean elämänsä; sen sijaan pitäisi heidän aina alkaa kuolemasta ja tämän leppymättömän opettajan edessä kysellä itsiltänsä: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö minua, Aino neiti, sanotteko vieläkin, ett'ei teillä ole mitään elämän päämäärää?"

Hän vaikeni hetkeksi ja katsahti taas Ainoon, mutta tämä loi silmänsä maahan, niin että ylioppilas ainoastaan hänen rinnastaan, joka huokui raskaasti, huomasi, että hänen sanansa olivat tunkeuneet syvälle Ainon sydämmeen.

"Juuri se on jaloa ja ylevää kristillisessä rakkaudessa", sanoi ylioppilas taas, "ett'ei se valitse ketään yksityistä, jota se pitää epäjumalanaan, siten sulkien silmänsä kaikilta muilta, vaan että se rakastaa kaikkia ihmisiä. Olkoonpa sitten mies, vaimo tahi vanhempamme, jonka olemme valinneet, häntä täytyy meidän rakastaa, niin että sydämmemme tulee siitä lempeämmäksi ja lämpimämmäksi kaikkia kohtaan." Ylioppilas katsahti sitten Ainoon ja sanoi hitaasti: "en tiedä, uskallanko sanon ajatukseni?"

"Kyllä, sanokaa vaan", pyysi Aino.

"Teillä on myöskin, Aino neiti, joku, joka istuu kotona, odottaen teidän rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko, että hän on onnellinen? Tahi olisinko erehtynyt; eivät hänen kasvonsa ainakaan siltä näyttäneet? Minusta hän näyttää kaipaavan jotain ystävällistä kättä, joka ei toivoisi mitään parempaa, kuin voida tehdä hänelle hauskuutta, ystävällisiä silmiä, jotka aina seuraisivat häntä, lukien hänen sydämmensä sisimpiä ajatuksia, sydäntä, joka unohtaisi itsensä, vaikkapa se sitten saisikin sentähden taisteluakin kärsiä. Hän ei ole koskaan siitä puhunut, ehk'eipä hän itsekkään sitä tiedä; mutta ettekö luule voivanne tehdä hänen elämäänsä vähän onnellisemmaksi, Aino neiti?"

Aino ei vastannut mitään, koettihan vaan salata kyyneleitä, jotka vierivät hänen poskilleen. He kulkivat sitten ääneti pappilaan saakka; siellä ojensi ylioppilas kätensä jäähyväisiksi, sanoen:

"Hyvästi, Aino neiti, kiitos hauskasta seurasta."

Aino yritti puhua, mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan suustansa, ja ylioppilas ei päästänyt hänen kättänsä.

"Aino, — kiitos kaikesta, mitä olette tänään puhunut ja kaikesta mitä olette ollut minulle", sai hän viimeinkin sanoneeksi; mutta sitten repäsi hän äkkiä kätensä irti ja astui reippaasti yli maantien. Ylioppilas seurasi häntä silmillään, tuntien vielä hänen lämpimän kätensä omassaan, sillä Aino oli puhuessaan likistänyt sitä niin luottavaisesti. Hän tahtoi nähdä, kääntyisikö Aino, mutta hänpä ei kääntynytkään; vaan katosi näkyvistä ja ainoastaan lampun valo loisti vielä huoneen ikkunasta.

Ainon rintaa poltti, hän halusi niin hartaasti saada keventää sydäntänsä, hän juoksi ylös portaita omaan huoneesensa, heittäytyi vuoteelleen ja heltyi katkeraan itkuun.

"Herra Jumala, anna minulle anteeksi", huokasi hän, "anna minulle anteeksi, hyvä Jumala! — — tee minut vahvaksi, anna minulle voimaa rakastaa isääni, niinkuin minun pitäisi, — anna minulle anteeksi, Jumalani — — Älä heitä minua pois luotasi, vaan tee minut vahvaksi ja auta minua rakastamaan isääni!"

Hän itki, itki yhä vaan katkerammin ja rukoili, kunnes lopuksi vähän rauhottui ja nyyhkytti ainoastaan silloin tällöin. Vihdoinkin tyyntyi hän ja makasi aivan hiljaan, pää kätkettynä tyynyyn. Ei ääntäkään kuulunut, myrsky oli jo raivonnut loppuun. Sitten nousi hän ylös, otti kirjakaapista esille kirjansa, jonka oli saanut ylioppilaalta, sytytti kynttilän ja alkoi lukea; sivun sai hän vaan luetuksi, ja vaipui sitten ajatuksiinsa. Laskien käsivartensa kirjalleen istui hän kauan aikaa painaen päänsä kirjaansa.

Silloin kuului portailta Mathildan askeleet. Nähdessään Ainon istuvan pää käsivarsille vaipuneena, lähestyi hän häntä, sanoen: "no, joko olet tullut takaisin?"

Aino ei liikahtanutkaan, ja Mathilda, joka luuli hänen nukkuvan, hiipi hiljaan varpaisillaan tuolin taakse ja kurkisti kirjaan hänen olkapäänsä yli. Sitten luki hän ääneen pilkallisella painolla: "Missä löydämme naisen, joka tuntee oman horjuvaisuutensa, eikä kertaakaan elämässään olisi toivonut miehen kättä, johon nojautua. Mutta missä näemme naisen, joka ujosti olisi kätkenyt sydämmeensä tämän suloisen ajatuksen ja kärsivällisesti odottanut sen toteutumista, vaikkapa saisikin sitä odottaa kuolemaansa asti, ennenkuin olisi itse ilmoittanut sydämmensä tunteita."

"Ha-ha-ha! sepä oivallista!" — ja Mathilda oikein nauraa hohotti. "Aino, Aino!" huusi hän, pudistaen häntä. "Anna kultaseni minun lukea enemmän", ja hän otti kirjan Ainon käsivarren alta. Aino hypähti ylös ja tempasi sen pois. "Älä kajoo tuohon kirjaan, kuule, älä kajoo, se on liian hyvä sinun silmiesi saastutettavaksi, sen sanon sinulle suoraan." Mathilda otti askeleen taaksepäin ja katsoa tuijotti hämmästyneenä Ainoon, joka seisoi hänen edessään suuttuneena ja kiihoittuneena, kuin ärsytetty eläin häkissään.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän, "ei suinkaan ylioppilas ole vielä kosinut sinua?"

"Älä mainitse hänen nimeänsä, kuuletko", huudahti Aino, joka ei enää voinut pidättää itseään. "Sinä puhut hänestä, sinä, joka et enää ansaitse suudella hänen kenkänsä pohjiakaan. Hänellä on sydän, mutta mitä on sinulla? Hän voi puhua ylevää ja jaloa, mutta mitä voit sinä puhua? Hän voi tehdä hyvää ja hyödyllistä, mutta mitä voit sinä? Sinä pyrit tänne, häiritäksesi talon rauhaa; niin, sen olet tehnyt. Sinä olet viekoitellut minua ja olet tahtonut tehdä minut samanlaiseksi kirjavaksi riikinkukoksi, kuin itsekin olet. Sinä olet tahtonut opettaa minua viihtymään samassa tyhjyydessä ja turhuudessa, jossa itse elät. Sinä luulet, että minä olen kuin hansikka, jota saatat vetää käteesi ja heittää pois oman mielesi mukaan. Minä olen ollutkin semmoinen, olen ollut kuin kurja koira, tottelevainen ja ilman omaa tahtoa, mutta näetkö, nyt olen muuttunut. Nyt on minussa herännyt aivan kuin uusi elämä ja sen on juuri ylioppilas saanut aikaan, nyt tunnen sinut enkä enää voi elää yhdessä sinun kanssasi. Sinä olet eroittanut minut isästäni, olet eroittanut minut täkäläisestä kansasta, joka on sinua paljon parempi; sinä olet eroittanut minut Jumalastakin, niin, sen olet tehnyt; mutta nyt en enää sitä kärsi. Pois täytyy sinun lähteä täältä, pois silmänräpäyksessä, minä en tahdo nähdä sinua luonani."

Mathilda oli aivan kalpea, hän puri hammasta ja yritti vastata, mutta Aino kiiruhti portaita alas isänsä huoneesen.

Pastori istui kirjoittamassa lamppunsa ääressä, kun ovi avattiin ja sisään astui Aino kiihtyneenä ja silmät itkusta punaisina. Hän heittäytyi lattialle isänsä jalkojen eteen, kietoi kätensä hänen polviensa ympäri ja katseli häneen nöyrästi ja lempeästi.

"Anna minulle anteeksi! anna minulle anteeksi, isä, kaikki, mitä olen rikkonut sinua vastaan". Itku valtasi taas hänet ja pää vaipui alas isän polville.

Pastori otti ihmetellen pois silmälasinsa ja laski ne pöydälle. Sitten hieroi hän silmiänsä ja katseli hämmästyneenä tytärtään.

"Mutta, rakas lapseni, mikä sinun nyt on?" sanoi hän, yrittäen nostaa Ainoa pystyyn, "mitä sinä olet tehnyt?"

"Ei, ei, isä!" änkytti Aino, "anna minun maata tässä, siksi kunnes lupaat antaa minulle anteeksi. Niin, minä olen saattanut sinulle surua, minä en ole ollut sinua kohtaan sellainen, kuin minun olisi pitänyt olla; minä olen näinä viimeisinä vuosina kuljeskellut jouten täällä kotona, ajatellen ainoastaan itseäni enkä yhtään sinua. Minä en ole koettanut tehdä kotiamme sinulle hauskaksi, en ole puhunut sinun kanssasi enkä tehnyt mitään sinun tähtesi."

Kyynel kiilsi pastorin silmissä. Hän nosti tyttärensä ylös syliinsä, pyyhkäsi hiukset pois hänen otsaltaan ja suuteli hänen kyyneleisiä silmiään, sanoen lempeästi:

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni! Etkö sinä ole ollut minulle minään? sinähän olet ollut ainoa iloni."

Aino kallisti päänsä isänsä rinnalle.

"Sinä olet, isä, niin hyvä ja hellä minulle, minä en sitä ansaitse; mutta nyt lupaan tulla paremmaksi, niin, minä lupaan sen, ja sitten on meidän täällä kotona yhtä hauska kuin ennen muinoin."

Pastori hymyili, taputti tytärtään olkapäälle ja painoi hänet rintaansa vasten; ja Aino lepäsi siinä niin rauhallisesti, kuin lapsi äitinsä sylissä.

Vinnillä kuului melua ja hälinää. Matkalaukkua ja laatikoita kuljetettiin portaita alas, ovia paiskailtiin auki ja kiinni, ja kimakka naisen ääni kuului huutavan: "Halvar, Maria, Nils!"

Palvelusväki juoksi portaita ylös ja alas, ja hälinästä ei tahtonut loppua tulla. "Mitä tuo on, kultaseni?" kysyi pastori, kuunneltuaan tuota melua.

"Oi, — se on vaan Mathilda!" vastasi Aino säikähtyneenä, painaen päänsä vielä lähemmäksi isäänsä.

Kohta sen jälkeen seisoi Mathilda ovella, matkapuvussaan.

"Suuri kiitos koko tästä ajasta", sanoi hän pilkallisesti ja kumarsi ovella. "Kiitos ystävällisestä vieraanvaraisuudestanne."

"Hyvä ystävä, mitä tämä on?" kysyi pastori, aikoen nousta ylös; mutta Aino kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, niin ett'ei hän päässyt liikahtamaankaan.

"Aiotteko lähteä pois?"

"Kyllä, täytyyhän minun lähteä, kun minut tällä tavoin melkeinpä ajetaan ulos ovesta", vastasi Mathilda, hymyillen katkerasti; "eikä minun suinkaan enää tee mieli häiritä teidän iloanne."

"Mutta" — — keskeytti taas pastori.

"Ah, kysykää tuolta neidiltä, niin saatte kyllä tietää", vastasi Mathilda, tehden lähtöä.

"Mutta, hyvä ystävä, ulkonahan on aivan pimeä", ja pastori koetti taas nousta, mutta ei voinut; "ei suinkaan lähdöllänne ole mitään kiirettä, ja tietysti jäätte ainakin yöksi vielä tänne?"

Aino ei vastannut, mutta lähestyi isäänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "oi, älä pyydä häntä jäämään, rakas isä!"

"Jumala varjelkoon minua jäämästä tänne kauemmaksi aikaa", vastasi Mathilda, "olisi synti, jos ei kaupungissa mitä pikemmin saataisi tietää, miten täällä vieraita kohdellaan, ja ensi pysäyspaikkaan ainakin ehdin vielä tänä iltana."

"Mutta, minun rattaani pitää teidän toki — —"

"Ei kiitoksia, en mitenkään tahdo kuluttaa teidän mukavia, komeita ajopeliänne, talonpojan kärrit ovat jo valjastettuina; ja kiitoksia paljon olostani luonanne", vastasi Mathilda kumartaen ylpeästi. Hetken perästä kuulivat he jo Halvarin laahaavan perässään Mathildan tavaroita, ruoska läimähti, ja poissa oli Mathilda.

Kuinka hiljaiseksi kävi samassa koko talo. Ei muuta ääntä kuulunut, kuin kellon nakutus keittiössä. Sisällä paloi lamppu kirkkaasti ja valoisasti, levittäen niin loistavan, lämpimän valon yli koko huoneen.

Pastori syleili hellästi tytärtänsä, katseli häntä sydämmellisesti ja pyyhkäsi pois hiukset hänen silmiltään. Aino makasi hiljaan kuin marmorikuva silmät ummessa ja nautti rauhaa, sitä rauhaa, jota hän niin kauan oli etsinyt ja kaivannut.

Mutta ulkona maantiellä suhisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja kärryissä istui Mathilda jutellen kyytipojan kanssa.

Seitsemäs luku.

Voitto.

Muutama päivä sen jälkeen tapasi ylioppilas maantiellä Ainon joka käveli yksin.

"Missä on ystävänne, Aino neiti?" kysyi hän ihmetellen.

"Ketä tarkoitatte?"

"Neiti Ravn'ia tietysti."

"Mathilda ei ole minun ystäväni."

"Eikö hän ole enää teidän ystävänne?"

"Hän oli kerran", vastasi Aino, "mutta, Jumalan kiitos, siitä on jo pitkä aika."

Ylioppilas katsahti Ainoon, joka seisoi niin levollisena ja totisena, näyttäen aikaihmisemmältä enemmän kuin koskaan ennen.

"Mutta asuuhan hän kuitenkin vielä teillä?" kysyi hän, hämmästyen vielä enemmän.

"Ei enää", vastasi Aino levollisesti.

"Mikä kartoitti hänet pois täältä? Aikoihan hän viipyä teillä koko kesän?"

"Minä karkoitin hänet pois", vastasi Aino lujalla, päättäväisellä äänellä, "minä en kärsinyt enää tätä 'valhe-elämää'."

Ylioppilas seisoi ensin hiljaan, silmäillen hämmästyneenä Ainoa, mutta sitten levisi hänen kasvoilleen kummallinen loiste, ja hän tarttui molemmin käsin Ainon käteen.

"Tottako puhutte, Aino? — jos te olette jättänyt muutkin entiset mielipiteenne, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedä, kuinka minua ilahdutatte. Nyt uskallan minäkin sanoa — — mutta en — — en — en voi nyt, vasta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Aino neiti? silloin tahdon kertoa teille jotain. Hyvästi, hyvästi."

Ylioppilas lähti ja Aino jäi yksin seisomaan maantielle. Hän ei tietänyt mitä ajatella, vaan kuitenki aavisti hän vähän ja sydän rnpesi sykkimään, mitä enemmän hän sitä mietti. Hän meni kotiin, omaan huoneesensa; mutta hiljaan oli hänen mahdoton istua, ulos täytyi hänen päästä; hän katseli, katseli uudelleen kelloa, mutta se ei ollut hänen mielestään käynyt koskaan niin hitaasti. Koko yön makasi hän vuoteellaan mietiskellen, yhä vaan mietiskellen, mahdotonta oli hänen ummistaa silmiänsä; vasta aamupuoleen nukahti hän hetkeksi, mutta ei saanut silloinkaan unilta rauhaa, yhä näki hän unessaan edessään ylioppilaan, iloisena kohottavana sormensa häntä kohti ja sanoen: "huomenna minä tulen ja silloin kerron teille jotain." Mutta mitäpä hänellä voisi olla kerrottavaa!

Niinkuin tuuliaispää tuli ylioppilas sinä iltana kotiinsa, säikäyttäen melkein pyörryksiin emännöitsijänsä, joka aina oli tottunut näkemään hänen hitaasti astuvan kotiin veräjän kautta, syviin ajatuksiin vaipuneena, silmät luotuina maahan ja kädet selän takana. Sitten soitti hän kelloa niin rajusti, kuin olisi tuli ollut valloillaan. Puurolusikka toisessa ja maitosiili toisessa kädessään juoksi vaimo avaamaan ovea.

"No, mitä nyt on tapahtunut?" huudahti hän, katsellen ympärilleen, nähdäkseen, mitä ensin olisi pelastettava.

"Onko Juhana kotona?" kysyi ylioppilas hätäisesti, "käske hänen tulla sisään — paikalla."

"Tästä saat sinä, Juhana", sanoi hän, rengin tultua sisään lakki kädessä, ja hän otti jokapäiväisen nuttunsa, joka kerran oli harmittanut Mathildaa. "Voitko käyttää näitä housuja ja näitä saappaita, niin — saat ottaa nekin. Ja — hiljaa — kuules, Maria! huomenna saat tuoda sisään uudet mustat vaatteeni, mutta harjaa ne ensin hyvästi". Juhana ja Maria katsahtivat ihmetellen toisiinsa ja sitten ylioppilaasen. Sitten alkoi Juhana kiittää.

"Ei kestä kiittää, — nyt tahdon mieluummin olla yksin", lisäsi Erkki, huomatessaan, että Mariakin aikoi ruveta puhelemaan.

Ylioppilas istahti sängyn laidalle ja pyyhkäisi molemmilla käsillään silmiään. Sitten hypähti hän ylös ja astui pitkillä askeleilla edestakaisin lattialla.

Silloin huomasi hän pöydällä kirjeen vanhalta ystävältään. Hän avasi sen ja selaili sivuja. Sen sisällys oli seuraava:

"Hyvä ystävä!

Suo anteeksi, ett'ei minun enään tee mieli olla yhtä hupsu kuin ennen, vaan puhun suuni puhtaaksi. Sillä sepä vasta on hullua, että sinä, vaikkapa ensin sanoit tulevasi iloiseksi kirjeestäni, ja vaikka niin pitkä aika on kulunut onnettomien päiviesi ajoilta, voit kuitenkin kirjoittaa minulle sillä tavoin, kuin viime kerralla! Etkö näe, mikä siitä on seuraus? Sinä elät vaan omassa mielikuvituksessasi, niin että sinä kerran vielä tulet kuin paavi vastustamaan koko maailmaa ja muutut homeiseksi, ynseäksi, ikäväksi vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä ja joka suuttuneena sulkee ovensa ja sanoo maailmalle: 'nauti, iloitse nyt'. Mutta, mitä tuo hyödyttää sinua itseäsi, ja mitä sinä hyödytät muita, saarnatessasi tyhjille seinille; sillä, usko minua, maailma nauraa sinun äreyttäsi. Vaan siinäpä se onkin, sinä kaipaat enemmän maailmaa kuin maailma sinua. Maksatko sinä Jumalalle korot niistä monista luonnonlahjoista, joita Häneltä sait, siten että kietoudut kuin silkkimato omaan verkkoosi, kuollaksesi siihen? Jos sinä olisitkin saanut parantumattoman haavan ja vielä siitä kärsisit ja taistelisit, silloin en tahtoisi lisätä sinulle enää uutta kuormaa. Mutta kirjoitithan sinä itse voivasi katsella häntä ja koko nuoruuden aikaasi kuin kaunista kuvaa, jonka ulkopuolella sinä seisot, semmoisena kuin nyt olet. Minä luulisin myös, että sinun luonteesi on liian vahva ja reipas, voidaksesi koko elinajaksesi vaipua kuuvalounelmiin ja huo'ata kuin epätoivoon joutunut runoilija. Mutta kuuleppas, nyt sanon sinulle jotain aivan suoraan, koska olen ystäväsi: sinä et ole tullut ihmisvihaajaksi surusta, kun kadotit hänet, tuon ensimmäisen morsiamesi, vaan omasta ylpeydestäsi, joka tuntee itsensä loukatuksi ja sen tähden tahtoo tehdä vastarintaa, kuin tottelematon lapsi. Sinä tiesit, että sinulla oli enemmän kykyä ja parempia luonnonlahjoja, kuin useimmilla muilla, ja hän rakasti toista, joka ei mielestäsi ollut sinun vertaisesi; kas, se juuri on haava, ja siitä ajasta saakka olet sinä vihannut koko naissukua. Mitä hyvää heissä on sitä sinun ei tehnyt mieli nähdä, vaan toit esiin kaikki heidän pahimmat ja heikoimmat puolensa, joilla kyllästytit silmiäsi. Minä en voi uskoa, että nainen siellä kotosalla on niin huono tahi avioliitot niin onnettomia, kuin sinä niitä kuvailet; minä ainakin olen kokenut päinvastaista. Mutta, jos niin onkin, niin kenessä on syy? Syy on sinussa ja kaikissa niissä miehissä, jotka joko halveksivat naista tahi tekevät hänet orjakseen. Nainen on luotu miestä varten, ja kun ei mies tahdo olla todellinen mies, miten voisi siis nainen olla tosi nainen? Tutki sentähden itseäsi, hyvä ystävä, ja mieti, etkö löytäisi itsessäsi mitään syytä. Näyttää tosin nöyrältä, että tahdot kulkea hiljaista tietäsi ja tulla unohdetuksi, kaikkien hylkäämäksi; mutta mitenhän tuon nöyryyden laita lienee? Sinulla ei ole oikeutta kulkea omaa, hiljaista tietäsi, vaan päinvastoin täytyy sinun pyrkiä esiin, tuoda ilmi mielipiteesi, huomauttaa kaikille, mikä on suurta ja jaloa. — Niin, minä en nyt ole sillä tuulella, että tekisi mieleni kertoa sinulle matkastani; sillä minua niin suututti tuo sinun kirjeesi, että sanoin itselleni: 'hänelle en minä enää kirjoita.' Sitten rauhoutuin kuitenkin ja nyt kirjoitan sinulle nämät rivit. Ne tulevat tosin myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Odotan tuskallisesti vastausta tähän kirjeeseni, sillä joll'et toisin kirjoita, en enää koskaan luota sinuun.

Iloinen ystäväsi N. N."

Ylioppilas istui kirje kädessänsä. "Hyvä Jumala, olisinko voinut noin muuttua — mutta Jumalan kiitos, että se on ohitse. Niin, Jumalan kiitos, että se nyt on ohitse. En minä enää kelpaa erakoksi, ja huomenna — huomenna —"

Samaa ajattelivat Maria ja Juhanakin, jotka istuivat ulkona keskustellen päivän tapauksista arvellen jos jotakin.

Seuraavana aamuna koputti ylioppilas pappilan ovea. Ei kukaan hänelle vastannut, ja hän astui sisään. Aino seisoi keskellä lattiaa, aikeessa mennä avaamaan ovea. Hän oli puettuna mustaan hameesen, pieni valkoinen kaulus kaulassa. Kalpealta hän tosin näytti, kun oli maannut niin vähän edellisenä yönä; mutta Erkin mielestä ei hän ollut koskaan näyttänyt niin sievältä. Ylioppilaskin oli tänään juhlapuvussaan, mustissa vaatteissa, kaulus kaulassa; kaulahuivikin, joka ennen tavallisesti riippui niin huolimattomasti, oli nyt sidottu sievään solmuun. Ainon mielestä eivät hänen silmänsä olleet koskaan näyttäneet niin lempeiltä ja syviltä kuin tänään. Erkki lähestyi häntä ja ojensi hänelle kätensä, Aino ojensi myös omansa, ja kumpikin tunsi kätensä vapisevan. "Minä lupasin kertoa teille jotain", sanoi ylioppilas, "haluttaako Teitä istua ja kuunnella, kertoisinpa vaan omasta elämästäni."

Aino istahti sohvaan, ylioppilas hänen viereensä, vähän kasvot häneen päin.

"Te luulette ehkä, Aino neiti", alkoi Erkki, "että olen aina ollut tämmöinen jörö, tyly ja synkkä mies, joka mieluummin kulkee yksin omaa tietänsä; mutta olenpa minäkin kerran ollut iloinen, toivokas ylioppilas."

"Minä tiedän sen", vastasi Aino matalalla äänellä.

"Tiedättekö?" toisti ylioppilas ihmetellen. "Ehkä siis myös tiedätte, että olen kerran ollut kihloissa?" Tämän viimeisen sanan lausui hän puoliääneen, töin tuskin saaden sanat suustansa.

"Minä tiedän senkin", vastasi Aino, katsahtamatta ylös.

Ylioppilas hämmästyi vielä enemmän ja tarttui hänen käteensä.

"Mutta, yhtä ette suinkaan tiedä", jatkoi hän liikutettuna, "nimittäin, kuinka paljon pahaa olen teille tehnyt, kuinka olen teidän suhteenne erehtynyt ja kuinka paljon teillä olisi minulle anteeksi annettavaa."

Aino käänsi kasvonsa häneen päin, hänen silmänsä välkkyivät kirkkaasti.

"Niin, te ette sitä usko; mutta minä olen ajatellut teistä niinkuin kaikista muistakin naisista; olen luullut, ett'ei teillä olisi mitään korkeampaa pyrintöä, että olisitte kuin leikkikalu, hetken huviksi ja sitten heitettäväksi pois seuraavassa silmänräpäyksessä". Ylioppilas hengitti syvään, katsoi suoraan Ainon silmiin ja sanoi tyynesti, mutta lämpimästi:

"Ja sitten, sitten huomasin minä kerran erehtyneeni ja joutuneeni omiin pauloihini. Te olette minua vahvempi, Aino neiti; te olette saaneet minua uskomaan että ihmisen elämässä on tarkoitusperä, jonka perille kannattaa pyrkiä ja te olette tietämättänne kiinnittänyt sieluni itseenne ja nyt vasta huomaan, että te olette juuri se, josta olen uneksinut ja jota sieluni on kaivannut koko elinaikani."

Aino kallisti päänsä, hänen silmäluomensa värisivät, hän ei voinut sanoa mitään, mutta hänen kätensä vapisi ylioppilaan kädessä. Erkki katsahti häneen lempeästi.

"Nyt on teidän vastattava, Aino neiti", sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen; "te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Te olette nähnyt kotini, se on autio ja kylmä; mutta te voisitte levittää sinne auringon valon ja lämpöä. Te tiedätte, ett'en enää ole niin nuori; minä en voi tarjota sydäntä, täynnä iloa ja riemua, joka rakkaudellaan voisi muuttaa elämän kauniiksi runoudeksi; mutta, jos tahdotte käden, joka aina on oleva yhtä uskollinen, silmän, joka aina lempeästi teitä katselee, totisen miehen, joka ei tiedä suurempaa onnea, kuin työskennellä teidän edestänne, ja joka tuntee tulevansa yhä voimallisemmaksi teidän rinnallanne — niin — niin tässä nyt olen. Tahdotteko, Aino neiti? voitteko rakastaa minua?"

Aino ei vastannut mitään, puristihan vaan ylioppilaan kättä: hänen kasvonsa loistivat autuaallista onnea, sillä nyt oli arvoitus selitetty ja sopusointu syntynyt, nyt hänen elämänsä määrä ei enää ollut ainoastaan velvollisuus, vaan ijankaikkinen onni.

* * * * *

Illalla istuivat kaikki kolme, pastori, ylioppilas ja Aino, salissa. Lamppu loisti kirkkaasti, mutta vielä kirkkaammin loistivat heidän iloiset kasvonsa.

"No, Aino, lähdemmekö nyt kaupunkiin, katsomaan sen komeutta ja loistoa?" kysyi Erkki.

Aino mietti hetkisen. "Niin, pyytämään Mathildalta anteeksi käytöstäni", sanoi hän, — "mutta palaammehan sitten taas pian kotiimme!"

Loppu.