Front matter

Kirj.

Korpelainen [JOHN STENIUS]

Porissa, Satakunnan Kirjakaupan kustannustoimisto, 1891.

1.

"Kuuleppa, eukko, mitä siihen sanot, että minä huomenna lähden Helsinkiin?"

Näin lausuen talon-isäntä Antero Autio ripusti lakkinsa naulaan. Hän oli käynyt kylässä, sen näki hänen hyvästä vaatteuksestaan.

"Helsinkiin! Minkätähden?" huudahti hänen emäntänsä, keskeytyen kudonnassaan. "Oikeinko totta puhut?"

"Oikein totta", vastasi Antero. "Tässä on kirje Erikiltä — vielä vähemmin tyydyttävä kuin entiset. Voi, voi, kun ei se poika lopeta lukujaan jo." Hän veti kirjeen taskustaan ja heitti sen pöydälle.

Emäntä jätti kangaspuut, tuli pöydän luo, levitti kirjeen ja luki.

Isäntä sillävälin nakutti nysästään perskat ja pani tupakaksi.

"Jaa, hän ei tule kesäksikään kotiin", sanoi emäntä ja huoaten käänsi kirjeen kiinni taas. "Tokko hän tulee enää milloinkaan? Muuttunut hän on — aivan muuttunut!"

"Jotakin hänen on — ties sen sitten mikä", mutisi Antero, veti puolelleen taas kirjeen ja levitti sen eteensä.

"Melkeinpä minä tiedän mikä hänen on: hän häpeää vanhempiansa, suoraan sanoen", virkkoi emäntä surumielin, "hän ei huoli meidän kanssamme enää seurustella — se on koko asia."

"Ja sopiiko papin niin ajatella?"

"Jumala tiesi, tuleeko hänestä pappi milloinkaan. Ihan itkemään pakoittaa tää seikka. Kuinka olimmekin jo ilomielin ja ylvästelimme hänestä, kun hän lupa-aikoina aina saarnasi täällä kotikirkossaan ja kaikki kehuivat hänen saarnojansa niin kauniiksi. — Ja nyt viimeisiin aikoihin, sen sijaan että hänen pitäisi yhä enemmän harrastua jaloon kutsumukseensa, nyt ei puhettakaan saarnoista, nyt hän tuskin näyttää silmiänsä täällä — viruilee vaan Helsingissä ja perehtyy maailmanmielisten seuroihin."

"Jah!" puhahti Antero.

"Mutta muistatko, Antero!" jatkoi emäntä vähän äänekkäämmin. "Minä olin vastaan Erikin lähettämistä lukioihin ja yliopistoihin. Minä aina sanoin, että parempi on kun pysyy hän kotona ja astuu aikanansa talon hoitoon, oppia oli hän saanut kyllin kyllä Lönnbomin luona lukiessaan. Minä aavistin — aavistin ja pelkäsin, että se aika oli tuleva, jolloin hän muuttuu vieraaksi meille, jolloin hän halveksii vanhempiansa ja kotiansa." Emäntä otti nenäliinan lakkaristaan ja pyyhki silmiänsä.

"Niinhän sinä sanoit ja arvelit alusta, mutta sitten olit taas hyvilläsi, kun kuului kiittelemistä yhä hänen ahkeruudestaan ja siivosta, raittiista elämästään."

"No en suinkaan minä pahoillani voinut olla poikani menestyksestä. Sitähän juuri sanoin, että olimme yhteen aikaan parhaassa toivossa. Mutta nyt ovat asiat toisin. — Jaa, miten hän lienee pitänyt raittiuslupaustansakin, koska niin paljon rahoja kuluttaa."

"Hm! Melkein hän olisi ostanut talon niillä rahoilla, mitkä oppiajalla häneltä ovat kuluneet. Ei olisi silloin pitänyt käyttää häntä Lönnpuminkaan koulussa."

"Älä taas sitä sano. Se oli päinvastoin onni, että Lönnbom sattui pappilaan kotiopettajaksi ja otti Erikinkin kouluttaakseen. Minä luulen, että harvassa on niin jaloja ihmisiä kuin Lönnbom, ja suurta hyötyä ja sielun ylennystä oli Erikille hänen opetuksestaan. Siihen olisi pitänyt tyytyä, niin olisi kaikki hyvin."

"Näet, oppi mahtaa olla semmoista, että kuta enemmän sitä saa, sitä enemmän sitä pyytää. Mutta mitäpä entisistä enää puhuukaan! Mikä on tehty, se on tehty, siinä ei auta ruotsinkieletkään."

"Niin no, mitä niistä puhuu", myönsi emäntä huoaten ja jatkoi sitten vähän vilkkaammin: "Ja nyt aiot mennä Helsinkiin koettamaan kääntää hänet taas paremmin meidän puoleemme?"

"Niin, täytyyhän jotenkin päästä silmätysten hänen kanssaan", vastasi Antero harmistuneena. "Syksyllä hän ei tullut kotiin, vaikka ei ollut opistossakaan — piti parempana oleskella vieraissa, muka metsästääkseen toverein kanssa; — jouluksi hän ei tullut, kesäksi hän ei tule, kirjeitä ei tule paitsi silloin kun hän rahoja tarvitsee — täytyyhän mennä hänen puheilleen viimeinkin."

"Kyllähän sinulla hyvä tarkoitus on, mutta —"

"Ja minulla on toinenkin syy lähtööni, josta vielä en ole mitään maininnut, vaan johon jo itse viittasit äsken kun puhuit Erikin seuroista — suuri syy."

"No?"

"Kun postikonttoorista tulin, poikkesin Silvennoisen puotiin. Kauppamies oli jo tullut ja pyysi minua sisään. — Erikkiä hän ei ollut nähnyt Helsingissä, mutta toista meidän sukulaistamme hän oli siellä sekä nähnyt että puhutellut — Ödepergiä."

"No, onko tuo paha veljesi nyt taas Suomessa?"

"Sitäpä minäkin hämmästyin. — Hän on ollut jo monta kuukautta, emmekä me ole tienneet mitään. Hän käyttää, kuulen ma, jotakin tehdasta aivan kaupungin lähistössä."

"Kun et huoli sanomalehtiä pitää, niin emme tiedä muusta maailmasta mitään — kyllä tuosta tehtaasta oli helsinkiläisissä sanomissa mainittu."

"'Terveisiä Ödebergiltä', sanoi äkkiä Silvennoinen. Tosiaankin! Minä ajattelin: kirouksia hän pikemmin lähettää meille kuin terveisiä. — Herjannut hän oli meitä nytkin kaiken aikaa, sen hyvin ymmärsin Silvennoisen puheista, vaikka hän tahtoi sitä peitellä. Ja sama mies, milt'ei vaan ilkeämpi, hän on kuin ennenkin. Mitä Silvennoinen muuta kertoi hänen puhelemisistaan, se oli aivan pelkkää Jumalan pilkkaamista ja raa'inta hävyttömyyttä — hirveä mies tuo Ödeberg. Ja viini herra hän on olevinaan."

"Ja tietääkö hän että Erik on Helsingissä?"

"Nyt hän tietää, kun tuo tuhmajussi Silvennoinen siitä hänelle meni ilmoittamaan."

"Ai-ai! No, olisihan hän muutenkin ennemmin tai myöhemmin tullut siihen tietoon. Mutta hän vihaa meidän perhettämme niin ett'ei hän suinkaan lähesty Erikkiä."

"Minä arvelen siitä vähän toisin. Juuri meidän kiusalla hän lähestyykin Erikkiä, kostaaksensa meille hän pyytää Erikkiä turmioon."

"Jaa, jaa, voi olla niin — aivan niin. Hän voi tekeytyä ystävälliseksi; paha seura pukeutuu parahiten ystävyyden muotoon, se on salassa syöpä myrkky."

"Niin, näet, enkö ollut nyt minä oikeassa — ja sentähden täytyy välttämättömästi varoittaa poikaa. Sitä ajattelin paluumatkalla ja päätin lähteä Helsinkiin heti huomispäivänä. Reisua ei käy tuonnentaminen siitäkään syystä, että rekikeli on jo ihan viimeisillään."

"Jaa — tokko sinä pääsetkään?"

"Sanoi Silvennoinen pääsevän vielä hyvänlaisesti nää kahdeksan peninkulmaa rautatielle, ja sitten ei ole hätääkään."

"Entä takasin?"

"Noo — Näet, vieraita tulee!"

Nuori herrasmies astui sisään. Se oli heidän rovastinsa nuorempi poika, Mustialassa lukenut agronoomi. Hän palasi matkalta rajapitäjässä, missä oli käynyt katsastamassa myytäväksi kuulutettua maatilaa.

"Hyvää iltapäivää!" tervehti hän. "Täytyy antaa hevosen pikkusen puhaltaa täällä, keli on niin armottoman huono."

"Terve tulemastanne! Terve tulemastanne! — Jaa, keli on huonoa, varsinkin aukeammilla seuduilla. Asemalle päin on sentään hyvä pääsö vielä, sanoi Silvennoinen, joka tänään palasi Helsingistä."

"Vai niin! Jaa, se on sydänmaan tietä paraasta päästä. — No, te saitte terveisiä Erikiltä?"

"Saimmehan — ja tänään tuli kirjekin postissa. Hän ei lupaa tulla kotiin kesäksi."

"Eikö! Kaupungissako hän aikoo oleskella? Parempihan toki maalla on kesällä — mutta ei hän mennäkään kesänä tainnut olla kuin pari kolme viikkoa täällä?"

"Ei. Eikä hän sano, jääpikö kaupunkiin vai meneekö tuttaviin — eikä hän lopeta kurssejaan, ties sen mitä hän ajattelee."

Agronoomi arveli kotvasen ennenkuin vastasi.

"Hm! pikemmin pääsi veljeni papiksi — hän on jo kolmatta vuotta isän apulaisena. Mutta sehän siinä oli, että hän pääsi edelle Erikistä heti alussa, kuu tämä jäi arvelemaan, jatkaisiko lukujaan vai eikö."

"Niin. Kyllä olen jo ajatellut, että eiköhän olisi ollut Erikin parasta tyytyä Lönnpummin oppiin vaan."

Agronoomi hymyili.

"Lehtori Lönnbom on kirjevaihdossa veljeni kanssa. Ei hän usein kirjoita Erikistä; he eivät näy usein tapaavan toisiaan. Tiedättekö varmaan, aikooko Erik papiksi todellakin?"

"No miksi hän aikoisi?"

"Lönnbom luuli viime kirjeessään, hänen aikovan lukea maisteriksi."

"Isompiko se olisi sitten kuin papin virka — johan häntä maisteriksi tässä on mainittu kuinka kauan."

"Hahaha, jaa no, en minä Lönnbomin luuloja voi taata. — Olkaahan huoleti kuitenkin, viipyyhän moni yliopistossa kymmeniä vuosia. Onhan teillä varoja, ja onhan Erik siivo mies — niin hän oli lukiossa ollessamme ja siksi veljeni kehui häntä sinä vuonna, kun he yliopistossa yhdessä olivat."

Emäntä tuli taas sisään. Kahvia tuotiin vieraalle.

"Onhan Erik aina tähän asti hyvin käyttänyt itsensä", puuttui puheesen emäntä. "Suokoon Jumala että hän olisi samallainen edeskinpäin. Isoissa kaupungeissa on paljon kiusauksia."

"Noo, kestäähän niitä aika mies", vastasi vieras. "Mutta rahoja siellä menee riskisti. Koettavat kovin apinoida Pariisia; pariisilaisiin turhuuksiin keräillään rahoja basaareilla ja arpajaisilla, joissa ylhäiset neidet alentautuvat astumaan syöteiksi tiskien taakse."

"Jaa, kaikkea keksitään tässä köyhässä Suomessakin."

"Minä puolestani olen hyvin tyytyväinen, ett'en siellä opiskellut. Rupesin yksinkertaiseksi maanviljelijäksi, niin säästyi vähän edes isä-ukon rahoja. — Mutta hyvästi nyt, hyvät ihmiset, tällä kertaa taas!" Maanviljelijä meni.

"Jaa, lähden kuin lähdenkin Helsinkiin", lausui Antero, kun kahdenkesken jäivät taas. "Lönnpum on kuulen ma kirjoittanut, ett'ei Erik taida papiksi enää aikoakaan. Se olisi katkera pettymys meille."

"Ohhoh, no johan sitä pelkäsin! Miksikä hän siis aikoo?"

"No maisteriksi, mikä hän on ollut jo tähänkin asti. Se on lorua ja veruketta vaan, luulen minä, että siihen enempää oppia tarvitsee. Koulunopettajalla on kirja nenän alla aina kun luettaa, onko hän viisaampi kuin pappi, joka aivan vapaasti saarnaa!"

"Sitäkö sinä sanoit rovastin pojalle?" kysyi emäntä hiukkasen hymyillen.

"En, mutta sinulle sitä sanon. — No olipa miten oli, laitahan vaatteita laukkuun ja evästä vähän, ja mieti tyttöjen kanssa mitä pääkaupungista tahtoisitte, kyllä minä ostan ja jaksan ostaakin. Ukko menee kerrankin maailmaa katsomaan vähän laajemmalta, näet. Kumma ett'en ennen ole ajatellut semmoista reisua — aina vaan tyytynyt tuohon vähäiseen maakaupunkiimme."

"No menehän Jumalan nimessä — mutta yksi asia tässä tuumassasi vähän huolettaa."

"Mikä se on?"

"Sinä et ole aivan raitis — älähän suutu — enhän minä muuta sano kuin että toisinaan pitoloissa olet käynyt vähän liian iloiseksi. Jos nyt Helsingissä —"

"Älä pelkää", keskeytti Antero. "Älä varoita vanhaa miestä. Olenhan minä niin raitis kuin vanha mies voi olla, joka nyt kerran on tottunut ruokaryyppynsä ottamaan eikä siinä näe minkäänlaista vaaraa."

"Jos olisin terveempi ihminen, niin tulisin sinun kanssasi —"

"Nyt luulet minua taas niin typeräksi, ett'en yksin osaa missään."

"Sitä en tee. Tahtoisin vaan olla sinun apunasi, en muuta. — Vaikka aikanani olen ollut paljonkin herrasväkien kanssa, et voi kuitenkaan, sitä sanoa, että milloinkaan olisin pyytänyt ylpeillä paremmalla sivistyksellä sinun rinnallasi — et voi sitä sanoa."

"No en, en, eukkoseni, hyvähän sinä olet ollut aina ja tyytyväinen tyhmään ukkoosi", hän taputti emäntäänsä olalle.

"Onko sinulla ainoatakaan tuttua Helsingissä?" kysyi emäntä.

"Onhan — Lönnpummi —"

"Mitä — tokko häntä siellä löytäisit —"

"Niin, ja muitakin: onhan Heinonen täältä meidän omasta pitäjästämme —"

"Joka pienestä pitäen on ollut poissa täältä, häntä et edes tunnekaan enää. Missä hän siellä onkaan?"

"Uusperin tehtaassa ja Mikaanin verstaassa, sen sanoi Heinosen leski viimeinkin kun tavattiin. Ja on vielä kolmaskin tuttu, kauppias Kossman, joka ennen Jyväskylässä oli."

"No hänen luokse voisit mennä. — Minusta on parempi ett'et aja Erikin asuntoon, hän voisi sitä vaan pahaksua. Aja joko kestikievariin taikka Kossmaniin."

"Hyvä! Ja leninkikankaita tuo ukko teille ja hyviä — missä ovat Miina ja Anna?"

"Ne menivät naapuritaloon, kyllä kohta tulevat. — Jaa, puku nyt oikein totuutta Erikille, vahvista häntä pysymään kerran alkamallansa uralla, pysymään Jumalan pelvossa ja siivoudessa, varoita häntä karttamaan Ödebergiä ja muita pahoja ihmisiä ja pyydä häntä kääntymään taas meidän puoleemme, meidän hyväksi pojaksemme mikä hän oli ennen — hänen väliäpitämättömyytensä on surettanut minua syvästi, vaikka olen sulkenut surun sydämeeni, enkä sitä juuri näytellyt. — Jaa, jaa, paljon olen jo kokenut murhetta muutoinkin tässä maailmassa: veljeni kuoli äkkiä, sitten rakas lapsemme, vanhin tyttäremme — en voisi kolmatta kohtausta enää kestää. —"

* * * * *

Aution tila oli avarimpia, viljavimpia pitäjässä. Se oli eteläpäässä joen varrella, likellä oli koski ja siihen rakennetut saha ja mylly kuuluivat nekin tilaan.

Edellisellä omistajalla oli kuusi lasta: kolme tytärtä, kolme poikaa. Tyttäret pääsivät aikaisin hyviin naimisiin, keskimäinen poika kuoli. Jälellä oleville kahdelle pojalle, joiden ijänväliä oli päälle kymmenen vuoden, päätti hän panna suuren tilansa kahtia. Vanhempi oli saapa päätalon, nuorempi uudistalon ylempänä ynnä vesirakennukset, joita käyttämään, hän näytti halua. — Mutta näistä tuumista ei tullut totta.

Nuoremman pojan luonto ei mukautunut isän säädöksiin. Hän oli käynyt kouluja montakin, mutta ei pysynyt kauan missään. Milloin tuhlasi hän ja nosti velkoja niin hurjasti, että isä katsoi tarpeelliseksi siirtää hänet toisiin oloihin toiseen kaupunkiin, milloin taas heittäytyi hän huonoihin juoniin ja pantiin pois. Hänen ja kotiväen väli kävi yhä kireämmäksi ja ritkahti viimein rikki. Isä ja poika tekivät eron ijäksi; edellinen varusti vielä viimeisen kerran poikaansa suurella summalla, poika luopui muista vaatimuksista ja meni, nimellä Ödeberg, maailmaan onneansa etsimään. Viisi vuotta oli hän poissa, kuudentena ilmaantui hän äkkiä kotipitäjääsen ja alkoi käräjänkäynnin veljeänsä, Aution nykyistä isäntää, vastaan, saadaksensa muka perintönsä, puolen tilasta. Antero olisi suostunut sovintokauppaan, mutta vähempiin ehtoihin toinen ei tyytynyt. Epäsopu — voimme melkein sanoa viha — veljien välillä yltyi yltymistään, olletikin kun aika oli tuottanut vielä suurempia eroituksia heidän keskensä. Ödeberg oli herrastunut ja ylenkatsoi tyyten tyhmää veljeänsä. Hänen mielipiteensä olivat entistään vielä paljon huonommat, Antero kauhistui kuulla hänen jumalattomuuttansa ja turmelevia ajatuksiaan. No, kauan hänen ei tarvinnut niitä kuullakaan. Ensi käräjissä kumottiin Ödebergin vaatimukset, hän oli aikanansa vierasten läsnäollessa luopunut perinnöstä, ja oli paitsi sitä jo isän eläessä saanut melkein sen vastaavaa. Ödeberg meni matkoihinsa vihoissaan, ja oli joitakuita vuosia poissa taas. Tuli sitten Suomeen rikkaana miehenä, kuten huhuttiin, ja rupesi kauppamieheksi merikaupunkiin. Mutta rikkautensa ei tainnut olla kovin kehuttava, hän teki konkurssin kohtakin ja katosi kolmannen kerran näyttämöltä. Hänestä ei kuulunut sitten mitään moneen Herran vuoteen, kunnes kauppias Silvennoinen ilmoitti Anterolle, hänen palanneen taaskin suurilla rikkauksilla varustettuna ja asettuneen tehtailijaksi pääkaupungin likitienoille. Mistä hän tuli ja miten hän oli rikastunut, sitä ei tiedetty, mutta ainakin Antero epäili hänen rahakeinoinsa rehellisyyttä.

Anteron elämä oli kulunut hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa. Hän ei ollut pyrkinytkään milloinkaan sivistymään ja herrastumaan. Isänsä kuoltua oli hän rikkaimpia miehiä niillä tienoin, mutta suora, yksinkertainen talonpoika vaan. Hän nai kuitenkin varamaamittarin tyttären, joka luettiin alhaisempaan herrasväkeen. Tyttö, kun oli isätön ja köyhä, ei kovin kauan arvellut, ennenkuin sanoi suostumuksensa ja sillä hankki sekä itselleen että vanhalle äidillensä elannonmurheista vapaan tulevaisuuden. Eikä hänen koskaan tarvinnut sitä katua, hän sai sydämellisen hyvän miehen, jonka mieleen ja tapoihin hän kernaastikin mukautui, kertaakaan kaipaamatta entistä epäiltävää herras-arvoansa. Heidän avioliitostaan syntyi poika ja kolme tytärtä. Edellinen, Erik, peri äitinsä hienompaa, sivistykseen sovistuvaa luonnetta. Hänen kirjaoppiaan edistikin äiti, ainakin niin kauan kuin lähistössä siihen oli tilaisuutta; sittemmin äidinrakkaus pyysi pysyttää häntä kotona. Kumminkaan niin ei käynyt. — Tyttäristä kuoli vanhin, nuoremmat kaksi olivat nyt äidin parhaana vanhain päiväin ilona ja apuna.

2.

Eräässä pääkaupungin suosituimmista kahviloista istui Aution isäntä, ryyppien hiljavoittoa kahviansa.

Viereisestä huoneesta kuului äänekästä puhelemista ja iloista naurua.

Ukko kahvikuppinsa ääressä oli jo useasti itseksensä myhäillyt kun kuuli ja ymmärsi heidän puhettaan: mahtoivat olla suomenmielisiä miehiä nuo, ja iloinen seura muuten.

Viimein nousi ukko ja lähestyi verkkaisesti tuota seuraa.

Nuorukaisia olivat siinä kaikki, ja punssia he joivat.

Puhelu hiljeni Aution isännän astuessa sisään; pöydän ääressä istujat katsoivat häneen kummastellen, moni naurusuin.

"Antakaa anteeksi, hyvät herrat, että näin tungen tuntemattomaan seuraan", alkoi ukko hymyillen ja vähän äimistyneenä, "mutta minusta on aina niin iloista kuulla herrain puhuvan meidän sujuvata suomenkieltä — te olette yliopistolaisia, eikö niin?"

"Niin olemme", vastasi eräs pitkä nuorukainen, joka lakki päässä istui ja keikutteli tuoliaan, ja jonka ääni useimmin oli toiseen kamariin kajahtanut. "Suomen poikia kaikki ja kansanmielisiä miehiä — astukaa esille vaan, ukko, kuka te olette — minun nimeni on Koiskanen."

"Minä olen Autio, talollinen tuolta keski-Suomesta — Antero Autio."

"Niin — esitelkööt nyt itsensä muutkin — istukaa isäntä. Suomen poikia me olemme!" Koiskanen löi kämmenellään pöytään että lasit kilahtelivat. "Hoi, Ganymeedi, Markus vai mikä oletkaan — paljon enemmän punssia."

Muutkin tekivät itsensä tutuiksi isännän kanssa, hän pisti kättä sinne ja tänne ja istuutui sitten, leveästi hymyillen, nuorten seuraan.

"Kiitoksia — kiitoksia paljon", sanoi hän, kun Koiskanen kaasi hänelle lasin punssia puhvettipojan tuomasta täydestä pullosta; "voipihan sitä vähän maistella, vaan ei paljon. Eukot kotona aina niin varoittelevat. Maistanhan vähän, mutta —"

"Hoo", huudahti Koiskanen, "tottahan toki, kun kerran pääkaupunkiin tulee. Akkavalta olkoon kotona, ei se tänne ulotu. No maljahan, veikkoset — Tää on oikein venskan punssia, ainoa hyvä mikä meillä Ruotsista on."

"Tunnetteko te, hyvät herrat", alkoi taas Autio, "minun poikaani Erikkiä?"

"Tunnemme hyvinkin", vastattiin.

"Minä tulin kaupunkiin oikeastaan häntä tapaamaan, mutta kun kävin hänen asunnossaan, niin ei ollutkaan mies kotona. Sanoivat siellä hänen lähteneen tiistaina jonnekin maalle pariksi päiväksi — pitäisipä hänen palata jo kohta."

"Jaa", vastasi eräs, "hän meni pääsiäis-lomaa viettämään Väinö Ranolan kotiin Järvenpäässä. — En minä luule että hän vielä sieltä tulee."

Antero-ukko raapi korvallistansa.

"No älä hätäile, ukko", virkkoi Koiskanen, "meneehän Helsingissä viikon päivät, maalaiselta varsinkin."

"Ei, ei minun käy kovin viipyminen", naureli Antero; "eukko kotona —"

"Taas hän eukostaan puhuu", sanoi joku — "luulisi häntä aika ämmälauriksi."

Antero vaan naureli.

"Sanoivat", jatkoi Antero, "Erikin käyvän useasti täällä Sumperin kahvihuoneessa, sentähden minä pistäydyin tänne minäkin — minä ajattelin, että ehkä hän paluumatkalla heti poikkeaa tänne virvoittelemaan."

"Ei hän tänä päivänä tule", sanoi Koiskanen, "ole huoleti siitä!"

"Tiedättekö hyvät herrat, hänen lukujaan? Johan hänen olisi pitänyt päättää ne tällä termiinalla — en minä ymmärrä, mitä se poika vitkastelee."

"Se poika ei taida papiksi ruvetakaan", vastasi Koiskanen.

Antero, oli käydä murheelliseksi, mutta ilahtui taas kun toinen seurassa sanoi:

"Älähän päätä! Vasta äskettäin Erik sanoi minulle aikovansa pysyä teoloogisella urallaan, vaikka ei hän vielä pidä kiirutta tentaminoillaan. Hän on opinhalukas ja lukee väliin paljon muitakin humaniora."

"Kyllä hän minun mielestäni, saisi jättää nuo humanuorat vähemmiksikin", arveli Antero.

"No ei hän niin kauan vielä ole yliopistossa ollut", vastasi toinen hymyillen. "Tuo Wäinö Ranola, josta puhuttiin, on jo yhdeksättä vuotta yliopistossa, — papiksi hänkin alusta alkoi, nyt hän on kandidaatti, vihittävä ensi promotionissa."

"Kyllä minä vaan sanon pojalleni, ett'ei hänen tarvitse Ranolan esimerkkiä noudattaa."

"Noo, antakaa hänen lukea vaan, 'ei oppi ojaan kaada'", sanoi Koiskanen. "Sanokaa hänelle ennemmin, että pysyy suomenmielisenä; hän on minusta, melkein laimentunut nyt viime aikoina."

"Jassoo — vai niin."

"Useimmin vaan tahtovat talonpoikain pojat olla vähemmin suomenkiihkoisia kuin ne, jotka alkujaan ruotsalaisista kodeista tulevat", virkkoi eräs.

"Älä puhu joutavia!" huudahti Koiskanen. "Minä olen talonpojan poika ihan sydänmaan korvesta, vaan ei minua milloinkaan ruotsalaisuus viettelisi."

"Oikein vastattu!" Antero taputti Koiskasta olkapäälle. "Enkö minä, hyvät herrat, nyt saa luvan pistoovata pullon minäkin —" hän nousi istuimeltaan.

"Miks'ei — mutta tokko täällä enää viitsii istua!" arveltiin.

"Ei", huudahti Koiskanen. "Menkäämme muualle — täytyyhän tälle vieraalle näyttää pääkaupunkiamme vähäsen. Toisessa paikassa saatte 'pistouata', isäntä."

Koko seura ja Aution isäntä keskessä lähti nyt: menemään esplanaadin kautta toiseen ravintolaan.

"Näette, tässä on meidän mainio Runeberg!" Seura seisahtui Runebergin kuvapatsaan eteen.

"Jaa, siinä se ukko seisoo, ja aivan avopäin", sanoi Antero, katsoen suu auki ylös kuvaan. "Erik kirjoitti heti ensimäisessä kirjeessään: nyt on meillä Ruunakorpikin eksplanaatissa."

Nuorukaiset naurahtivat.

"Vai niin hän kirjoitti", ilvehti joku, "kyllä se oli koko lapsus calami."

"Vai oli kalamiehen lapsia vaan tuo Ruunakorpi, vaikka sitten nousi niin mainioksi", arveli Antero totuudessaan.

Yleinen hohotus taas.

"Älähän nyt hassuttele, veikkoni", huusi Koiskanen. "Runeberg hän on nimeltänsä eikä hän ole kalamiehen lapsi. Isä oli merikatteini, Lorenzo Ulrikki Runeberg. — Agrikola oli kalastajan poika."

"Jaa — niinkö se on — jaa, minä vähän sekauduin", sanoi Antero.

"No", sanoi Koiskanen, "keikahtaahan sana suusta väärinkin toisinaan."

"Entä tää vaimoihminen alla?" rupesi Antero nyt tarkastamaan kantakuvaa; "hänen leskensä kai, koska niin on allapäin ja kallella kypärin."

Nauraa saatiin taaskin.

"Suomi se on, ukko", selitti Koiskanen, "Suomi vertauskuvana. — Ja allapäin se on sentähden, että suomalaisten oikeuksia on kauan poljettu. Mutta kyllä se kohta päänsä nostaa!"

"Jaa — jaha, vai semmoinen kuva se on", sanoi Antero, katsellen tarkemmin ja aprikoiden kenties, miten päätä pystyyn saataisiin silloin kun aika oli käsissä.

Mentiin sitten eteenpäin.

Poikettiin Ooperakellariin, ja Aution isäntä "pistouasi" punssia koko joukolle.

Virkeämmillä elinvoimilla lähdettiin liikkeelle taas.

"Eivätkö kaikki ylioppilaat tunnekaan toinen toistansa?" kummasteli Antero, kun ylioppilaita tuli vastaan ja hänen seuransa ei tervehtänyt. "Tässä tulee pari valkolakkia taas."

"Sveekuksia!" sanoi Koiskanen halveksien, "emme niitä tunne."

"Svek-oxe kan du vara sjelf", mutisi sivumenijöistä toinen.

"Haha, sen vietävät nuo viikingit! Kuulkaa, pojat, minne nyt menemme? Menkäämme manalaan!"

"Mitä", huusi Antero, "eihän toki elävältä sinne viedä."

"Ei se hirvittävä paikka olekaan enää, ajanmukaiseksi muuttunut sekin, hahaha! — Se on, näette isäntä, äsken avattu 'Tuonela'-niminen ravintola, jota me pilalla Manalaksi mainitsemme: siinä saapi verratonta olutta ja hyvää ruokaa, jos syödä tahtoo. Muuten hienoimpia ravintolia."

Sinne astui alas seura ja sijoittui kulmaan pöydän ympärille.

Väkeä oli Tunnelissa paljonkin. Sievät tarjoojatytöt häärivät edestakasin.

"Täällä on väkeä enemmänkin", virkkoi Antero. "Taitaapa maittaa heille olut, niinkuin veli Koiskanen sanoi. — Kukahan tuo niin mustanverinen mies on ja mitä murretta hän puhuukaan —" hän aikoi osottaa sormellaan, mutta vieressä istuja, ylioppilas Fellberg painoi hymyillen alas hänen kättään. Sitten sanoi:

"Hän on meidän suomalaisten heimolaisia — kas, kuin teistäkin tuntui tutulta hänen puheensa. Hän on unkarilainen, näette, ja puhuu unkarin kieltä konsuli Horst'in kanssa, joka osaa sen seitsemän kieltä. Taidan minäkin vähän unkarilaista!"

"Vai unkarilainen — ja meidän kansamme heimolaisia", ihmetteli Antero, uteliaasti katsellen tuota vierasta. "Ja mikä hän on nimeltänsä?"

"Szapary — Szapary Mauri hänen on nimensä, hän on professori."

"Hoh, hyvin -kaikuu suomalaiselta nimikin. Ja mitä hän täällä toimittaa, tuo Saparo-Matti?"

"Hän on käynyt Karjalassa matkoilla —"

Hän keskeytyi, konsuli Horst tuli tervehtimään.

"Terve miehelle, Fellberg! En ole tavannut teitä, luulen ma, sitte kun viime filoloogisessa kokouksessa."

"Jaa, niinpä taitaa olla", vastasi Fellberg,

"Minulla on senkin seitsemän puuhaa, näette: virka, kieliharrastukset, maatila, kilpatuomarin toimi väliin, ynnä muuta, ynnä muuta."

"Herra Konsulilla oli kuuluisa kumppani tuossa äsken."

"Niin, ajattelin tuoda hänet tänne, koska tekin taidatte unkarin kieltä, mutta hän juuri kiintyi korkeopppiseen keskusteluun maisteri Kynnäppään kanssa — tässä taitaa olla talonisäntä?"

"Niin, Konsuli Horst — Talollinen Autio", esitteli Fellberg.

Horst veti tuolin allensa, tilasi seidelin olutta itselleen ja alkoi puhella Aution isännän kanssa, joka siitä näytti olevan vallan hyvillään.

"Niin, minä tapasin teidän puolelaisianne kilpa-ajoissa Hämeenlinnassa — talonmies Wester'in; hänellä oli varsin kaunis silkkimusta ori nimeltä Hujo, vaan ei ollut se oikein tottunut vielä, karkaamaan tahtoi kiihtyä. Teidän puolellanne taitaa olla hevois-miehiä montakin?"

"Noo, melkein joka toinen talollinen", kerskaili Antero. "Ja hevosia niillä on, että keisarillekin kelpaisi."

"No, ja maanviljelys taitaa olla hyvällä kannalla teidän pitäjässänne?" jatkoi puhelua Horst.

"Kukoistavalla kannalla kerrassaan!" vastasi Antero.

"Teillä on maanviljelyskoulu, luulen?"

"On. Mutta kummallista, huonoin tahtoo vaan olla kasvu koulun pelloissa. Uudispeltoa taas perattiin tässä toissa vuonna, mutta niin harva vilja siihen tuli, että aina ajattelin kun sivutse ajoin: ei tuosta pellosta napinreiät repiä."

"Hahhah", naurahti Horst, "ei siitä sitten malliksi ole. — Mutta nyt, hyvät herrat, täytyy minun taas erota tästä hauskasta seurasta. Professori näkyy olevan yksin." Hän kumarsi kepeästi ja meni.

"Sangen alhainen, puhelias herra tuo konsuli Horsti!" kiitteli Aution isäntä.

"Puheleehan teidän kanssanne kun olette niin lystikäs", sanoi Fellberg.

"Emmeköhän syö päivällistämme täällä?" ehdotteli Koiskanen.

Niin päätettiin ja tehtiin.

"En ole tullut kysyneeksi herroilta", alkoi Antero-ukko taas, "tunteeko kukaan teistä Heinosta täällä?"

"Heinosta — mikä ja missä hän täällä on sitten?"

"Uusperissa pitäisi olla —"

"Osberg'issa, niin on!" vastasi Koiskanen — "tunnen minä, hän on taitava mekaanikko."

"Vai niin; näette, meidän poikia!"

"Olen minäkin häntä tehtaassa tavannut", lisäsi toinen. "Hän, kuulen ma, kehuu keksineensä perpetuum mobilenkin."

"Jaa, mikäs se on?" kysyi Antero uteliaasti.

"Hm! Kone — eli kalu, joka omasta voimastaan liikkuu."

"Jaa, eikö semmoista ole olemassa?" kysyi Antero.

"Onhan semmoisia!" huusi Koiskanen naurahtaen. "Selitä paremmin, Rainio."

Tarjoojatyttö toi ruokia.

"Mitä Rosa arvelee, onko semmoista konetta, joka omasta voimastaan liikkuu?" kysyi Koiskanen, ottaen tyttöä vyötäisistä kiinni.

"Ei ymmärrä rigtigt bra", vastasi Rosa hymyillen.

"Mitä sekasortoa se on, hempunen?"

Hempunen luikahti pois.

"Kai tulevaisuuden kieltä", sanoi Fellberg: "Kun fennomaanit ja svekomaanit kerran maailmassa lyövät kättä käteen, sitten puhuvat semmoista."

"Te vaan olette iloisia poikia", sanoi Antero-ukko. "Ja minäkin ihan olen kymmenen vuotta nuorempi tällaisessa seurassa. — No vieläkö sitä vaarinkaljaa tässä holkaistaan — tänne tytöt!"

Koiskanen kuiskasi tovereilleen: "Ukko rupeaa käymään melkein liian iloiseksi. Emmeköhän mene toiseen paikkaan, jossa voimme olla vapaampina?"

"Minä puolestani menen nyt pois kotiini", sanoi Fellberg.

"Älähän vielä!"

"Kyllä nyt en jouda jäämään enää, olen kutsuttu iltaseuraan, jossa on sieviä neitosia, täytyy vähän selvitellä sitä ennen. — Hyvästi isäntä, ehkä tapaamme toisiamme täällä vielä —"

"Hyvästi ja kiitoksia hyvin paljon hyvästä seurasta. Emmeköhän huomenna yhdy —" Antero otti Fellberg'in takin-käänteestä kiinni — "taas tuossa kahvilassa — se eli niin saakelin hauskaa — saakelin hauska yhdyntä — minä ihan kävin kymmenen vuotta —"

"Hyvä, hyvä — Sundbergissa siis", Fellberg pääsi irti ja meni.

"Ettekö isäntä menisi mielellänne teaatteriin tänä iltana?" kysyi Rainio.

"Oopperaan toki ennen!" huusi Koiskanen. "Eikä sekään kovin viehätä, paras laululintunen on poissa, ihastuttaa italialaisia tätä nykyä. — Vai menisittekö oopperaan, setä Antero, vanhaa Trubaduuria kuulemaan?"

"Rupatuuria, vai niin — no en minä taida huolia vanhoja rupatuksia kuulla."

"Ha ha ha! sillä on sutkauksia! Niin no, mennään totia juomaan, se on paljon parempi. Allons enfants — de la patrie!"

Vähän myöhempänä istui tää iloisa seura taas toisessa kapakassa.

"Ei nyt muuta kuin loiskuttamaan ja laulamaan taas", sanoi Antero tehden totia itselleen.

"Tosiaan, emmeköhän pistä pikku lauluksi?" ehdotteli joku.

"No mikäs siinä on!" vastasi Koiskanen nousten ravakkaasti. — "Mutta onko täysiä ääniä. — Rainio ensimmäinen tenoori, Tellström, Ahtiainen toisia tenooreja — niin ja sinä, Jaakko — muut toisia bassoja — ensimmäinen basso puuttuu."

"Eiköhän se mene ilmankin?" arveli joku.

"No koetetaan — kestätkö sinä, Rainio, yksin äänessäsi?"

"Ojaa!"

"No, 'Mun muistuu mieleheni nyt' — Mutta kuka tulee?"

Ovi aukeni ja lihava mies astui sisään.

"Mikähän Mahometti se on?" arveli Antero nauraen.

"Hiljaan! Varatuomari Winkelstedt", ilmoitti hänelle Koiskanen matalammalla äänellä, "rattoisa mies — ja ensimmäinen basso, todella, hän tuli aivan kuin kutsuttu —" hän kääntyi Rainioon ja kuiskasi: "Mistähän tuo valta-juoppo tänne osasi, nyt sitä vasta elämätä tulee."

"Olimme lauluhommassa juuri", sanoi hän sitten ääneensä, "mutta meiltä puuttui ensimmäinen basso."

"No ei sitä nyt enää puutu, hahaha", vastasi Winkelstedt vähän rähisevällä äänellä. "Mutta 'ei sitä jaksa laulaa, jos ei kasta kaulaa' — viinalaskija hoi!"

Aution isäntä ja Winkelstedt esiteltiin nyt toisillensa, kaulaa kasteltiiin ja sitten Savolaisen laulu kajahti. Rainio lauloi sangen sulavasti, silmät kattoa kohti — bassot vetivät vihaisesti.

"Nepä poikia!" huudahti Antero milt'ei vesissä silmin kun laulu loppui. "Voi sun saakeli kuin kuului kauniilta. Laulakaa vielä, laulakaa vielä!"

Ja laulettiin vielä, ja suottailtiin väliin, ja ilta kului ja Antero-ukon kieli kävi kankeammaksi — paha kyllä, sillä nyt hän vasta olisi tahtonut oikein puhua.

"Hyvät herrat —" hän kohotti lasinsa.

"Silentium!" huusi Koiskanen ja löi nyrkkinsä pöytään että lasit hypähtivät.

— "Hyvät velikullat. Kyllä tässä on lystiä — pääkaupungissa — ja komeata — paljon komeata — niin komeutta katseltavana — mutta 'arvon mekin ansaitsemme' — me Suomen talonpojat — nämä kourat, näette — nämä kourat kannattavat kuitenkin kaikkityyni — nämät kourat —"

"Hyvä, hyvä!" keskeytettiin. "Suomen talonpoikain malja, hurraa, hurraa! — — —"

Hoilaten hoiperteli seura vihoviimein pitkin katuja.

"Hsh, hiljaa ukko, älä kilju, esplanaadikadulle tullaan — kyllin sitä on meluttu jo muuallakin."

"Näet, jo tulee poliiseja tuolla!"

Jotkut seurasta vetäytyivät kiireimmiten takasin ristikadulle ja pakenivat.

Antero, Winkelstedt ja kolme neljä muuta jäivät.

"Tulkoon vaikka viisi!" huusi Antero.

Poliisi kuului viheltävän.

"Ei, perhana! pois tästä täytyy pötkiä —" sanoi Winkelstedt. "Näytä nyt, ukko, mitä 'nämä kourat' taitavat!" huusi hän Anterolle ja läksi ravaamaan niin että maha höykkyi. Ja hänen jälkeensä pyyhkäisivät viimeisetkin Anteron puolelta.

"Mitä elämää te pidätte tässä aivan keskellä kaupunkia yösydännä? — seuratkaa!"

Poliisi kävi Anteron kaulukseen kiinni. — "Ahaa!"

"Pois tieltä!" Antero otti poliisin sylin kiinni ja rojahutti hänet aitauksen ylitse esplanaadin nurmikolle. Mutta samassa kävi kaksi muuta poliisia hänen käsivarsiinsa kiinni.

"Hiljaa, hiljaa, ukko —" koettivat poliisit rauhoittaa Anteroa, joka hossakoi kuin hullu — "helkkarin riski ukko — tokko tässä aikaan tullaankaan hänen kanssaan."

"Pitäkää lujasti kiinni!" huusi ensimäinen poliisi kavuten esille esplanaadista — suuta vääntäen hän hieroi hartioitaan.— "Pitäkää kiinni — se on parempi saalis kuin luulettekaan, hän teeskentelee itseään humalaiseksi enemmän kuin onkaan. — Näette", hän pyyhkäsi lakin Anteron päästä pois. — "Turpeenoja, vääränrahantekijä, joka näillä tienoin kauan on kierrellyt, aivan hänen sinkalementtinsä — — näette, aivan tuommoinen kaltattu karju hän on — ja muita oli joukossa mutta pääsivät — no eteenpäin nyt, ole siivolla vaan, 'bankodirehtöör Durbenoja', piankin pääset 'vanhaan taloon'."

Ja he veivät ukon kanssaan. Ja ukko huusi ja kirosi, mutta ei auttanut, kolmea vastaan eivät vanhan voimat riittäneet.

"Kuulkaa", sanoi ensimäinen poliisi toisille. "Toinen teistä menee heti aamulla varhain poliisimestarille ilmoittamaan, että taitaa olla vihdoinkin Turpeenoja kiinni."

3.

Pitkä, pitkä tie.

Ja sitä vaelsi Erik Autio.

Pimeän-hämärä peitti maan ja taivaan. Kummasti kohisi ja humisi ylt'ympärillä.

Erik joudutti askeleitansa. Metsä harveni, seutu tuntui tutummalta: se oli kuin maantie Helsinkiin.

"Onko vielä pitkältä?" kääntyi hän kumppaniltaan kysymään.

Vaan ei häntä ollutkaan.

Vast'ikään oli Ranola kulkenut hänen vieressään, nyt hän oli kadonnut — mihin?

Hän katsahti toiselle puolelleen. Siinä kulki mies, mutta ei se Ranola ollut. Hän ei oikein nähnyt tuon miehen kasvoja.

"Eteenpäin, eteenpäin!" joudutti tuo tuntematon tuntemattomalla äänellä.

Kas! kuka vaimo siinä istuu maantien-vieressä ja itkee niin katkerasti!

"Äitihän se on!" huudahti Erik. "Mitä te itkette, hyvä äiti?"

"Eteenpäin!" joudutti tuntematon.

Erikin sydäntä särki tuo äitinsä katkera itku.

Mutta tuntematon otti häntä käsivarresta, vei hänet sivutse ja lausui hänen korvaansa:

"Älä katso taaksesi — mennään eteenpäin vaan — henki sanoo: muistaa on kuolla!"

Ja he kiitivät eteenpäin — ah, mikä hirveän jyrkkä alamäki, he juoksivat että jalat tuskin maata koskivat — ah, toinen mokoma — syvemmälle — syvemmälle — ilmassa putosi Erik pimeyteen — —

* * * * *

Tuskallisesti läähöttäen havahtui Erik Autio.

"Henki sanoo: muistaa on kuolla", toisti hän unen pyörryksissä. "Kummallista!"

Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, siinä oli kylmä hiki. Suunsa tuntui niin kuivalta, häntä tuimelti.

"Paha uni — vai mikä painajainen lie ollutkaan", mutisi hän, pukien päällensä. "Ei suinkaan se mitään merkinne. Sainhan nykyisin kirjeen kotoa, ja terveinä siellä ovat äiti ja isä. — Tulin juoneeksi vähän liika paljon eilen, se sen unen toi. — Tottumaton olin. — Mutta kyllä se raittius kuitenkin on hyvä asia, silloin nukkuu rauhallisesti ja herää selvällä päällä; paha kun en pysynyt absolutistina!"

Mielensä oli painuksissa. Hän istautui kiikkutuoliinsa ja rupesi tupakoimaan, odottaessaan aamukahvia.

Hän oli noussut liian aikaisin. Kello oli vasta seitsemän. Tuo ilkeä uni!

Kahvi tuotiin, se virvoitti häntä, mieli parani.

Kohta hän oli täydellisesti vaatetettu ja ajatteli mennä kävelemään, raitista kevät-ilmaa nautitsemaan.

Viheltäen käyskenteli hän edestakasin kammarissaan.

Erik Autio näytti olevan iältänsä lähes kolmenkymmenen vuoden vanha. Hän oli tavallisen pitkä, hoikka mies. Kasvonsa olivat myöskin tavalliset; jos ne mitä ilmaisivat, niin se oli pikemmin alakuloista kuin iloista mielenlaatua.

Oveen koputettiin.

"Kuka niin aikaisin tulee? — Astukaa sisään!"

Ylioppilas astui sisään.

"Morjens!"

"Terve miehelle, Koiskanen!" tervehti Erik. "Mitä sinulle kuuluu? Aikaisinpa olet liikkeellä — vaikka, ulosmenemässähän minäkin olin. Paina puuta — tässä on tupakkaa!"

"Eipä oikein hyviä kuulu nyt tällä kertaa", vastasi Koiskanen, sytyttäen papyrossin. "Oltiin vähän liian iloisia tässä toisiltana ja ainahan vähän tuhmuuksia tulee tuosta juomisesta."

"Niin todella", myönsi Erik. "Minäkin join itseni päihin eilen, mutta en nyt taas maista moneen aikaan."

"Onko sinun isäsi nimi Antero Autio?" kysyi Koiskanen. "Tanakka, iloisennäköinen mies?"

"On", vastasi Erik hämmästyen, "kuinka niin?"

"Hän oli meidän seurassamme silloin. Saakelin lysti ukko, hahaha!"

Erik ei nauranut, hän kävi totiseksi; hän katsoi kysyväisesti Koiskaseen, aavistaen jotakin pahaa sanomaa.

"Hän oli tullut sinua tapaamaan, mutta kun olit poissa niin — en tiedä miten hän joutuikaan meidän seuraamme. No, meitä oli yhdessä kuusi, seitsemän ukkoa. Isäsi oli iloinen kerran nähdä pääkaupungin elämää, kehui vähänpäästä olevansa 'kymmenen vuotta nuorempi' näin ylioppilasten joukossa. He veivät häntä ympäri kaupunkia ja kapakat katseltiin toinen toisensa perään. Johan minä useasti kehoitin lopettamaan ja menemään kukin kotiinsa, mutta eihän sitä otettu korviin ollenkaan. Ja Antero-ukko oli hilpeimmillänsä ja piti puheita joka paikassa. Yön selkään sitä mässäiltiin ja viimein tultiin hoilanneiksi vähän liian kovasti kadulla, poliisi tuli, minä ja pari kolme, joilla oli valkoset lakit, juoksimme heti paikalla pois — yliopiston arvo vaati sen. Emme siis tiedä miten siinä oikein kävi, sen vaan sain kuulla kohta kun aamulla aukasin silmäni, että vei kuin veikin poliisi Antero-ukon putkaan, missä hän kai oli vieläkin. No, minä läksin sitten poliisikamariin tiedustamaan ja selvittämään. Totta se oli, isäsi oli ollut siellä, mutta mennytkin jo — mennyt yhtäkyytiä pois koko kaupungista junassa kello yhdeksän, hahaha! kyllä hän mahtoi olla hyvin harmissaan. Poliisi oli luullut häntä erääksi Turpeenoja-nimiseksi kauan haetuksi henkilöksi. Poliisimestari itse oli kuulustellut häntä — viimein saatiin käsiin joku porvari, joka tunsi hänet, ja niin ukko pääsi. — No älähän ole sinä milläsikään, tapahtuuhan tuommoisia.—"

"Kyllä se oli hyvin ikävä tapaus — hyvin ikävä tapaus", sanoi Erik, synkästi katsoen eteensä.

"Mitä vielä, eihän siitä tietoa tule sen laajemmalle", lohdutti Koiskanen.

"No ei vaan — sanomalehtiin ja jokapaikkaan", sopisi Erik. "Saa—a!"

"Vielä mitä! Ole huoleti vaan. Minä käväsin täällä jo illalla — minä pidin toverin velvollisuutena edeltäkäsin ilmoittaa sinulle siitä, ennenkuin kaupungissa —."

"Jaa, jaa, hyvä on", keskeytti Erik poiskääntyen.

"Ja sen kun olen tehnyt, niin sanon siis sinulle hyvästi jälleen tällä kertaa. Älä ole milläsikään, veikkonen —"

"Hyvästi!"

Koiskanen meni.

Erik istuutui nojaten pöytään ja varjostaen kädellä silmiänsä. Hän istui kauan liikkumatonna. Milloin nousi häpeän puna hänen poskiinsa, milloin kähisi kirous hänen hampaittensa välillä.

Erik Autio oli herkkätuntoinen, kunnialtansa arka. Tuo Koiskasen sanoma koski syvältä. Ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, kuta selvemmin hän kuvasi mieleensä miten isänsä oli häväissyt itsensä, sitä kovemmin sisunsa kuohui. Isänsä oli mennyt tiehensä, se nyt tosin oli hyvä. Mutta häpeänsä hän jätti tänne ja se oli lankeeva Erikin, hänen poikansa, päälle. Koiskanen oli aivan varmaan lauhkeimpaan karvaan kuvannut tuota yöllistä hälinää — missä Koiskanen kyllä itse oli ollut päämestarina, tietäähän tuota hölöheikkiä, vaikka hän taas pääsi ajoissa piiloon ja nyt tekeytyy niin viattomaksi. — Mitähän kaikkea ilkivaltaisuutta he tekivätkään — heittivät ehkä akkunoita rikki, jonkun ruotsinmielisen akkunoita — ja isänsä oli kai käsikahakassa oikein poliisien kanssa, ainahan hän voimiaan kerskaili kotonakin, kun oli hutikassa. Ja pahantekijäksi, varkaaksi, murhaajaksi kenties katsottiin häntä. Ja ihmisiä idästä ja lännestä tuotiin katsomaan, tunsivatko häntä. Äh! Mikä piru hänet tänne lennätti! Sanomiin se tulee, se on jo niissä, siitä ei ole epäilemistäkään. Päällekirjoituksella: "katumelske" taikka: "raivokas maamies" — niin, taikka: "Turpeinen vangittu", kerrotaan koko juttu nimineen päivineen. Mitä ne ujostelevat mainitsemasta moukan nimeä! — Ei, ei Erik enää uskaltaisi tuskin näyttää silmiänsä täällä, ainakaan ei niissä paikoissa missä ennen oli käynyt. Pilkallista naurua ja pistopuheita saisi hän nähdä ja kuulla jokapaikassa. — Ja annappas kun kotiväki saa kiinni tuon uutisen: nuo hyvät juorukontit, vanha ryökinä ja piika, pian levittävät sen yli tään kaupungin-osaa —

Hän nousi kiivaasti ylös ja alkoi otsa rypyissä taas kävellä edestakasin lattialla.

Aika kului, piika oli pari kertaa käynyt kurkistamassa ovesta, oliko herra sisällä ja saisiko tulla huonetta siivoamaan. Erik seisahtui ja arveli. Hän ei uskaltanut mennä kävelemään, ensimmäisillä askeleilla voisi hän kohdata ihmisiä, jotka tiesivät tuota tapausta; hän ei uskaltanut jäädä kotiinkaan, kuka sen tietää, vaikka piika ja ryökinä jo olisivat kuulleet siitä — hm! arvattavasti, hetihän Koiskanenkin sai kuulla. Piika ensimmäisenä rupeaisi tyhmyydessään tavoittelemaan.

Hän sieppasi viimein lakkinsa ja astui ulos. Varovaisesti vakoili hän pitkin katua. Vähän matkan päässä seisoi tyhjä isvossikka.

Hän meni sinne ja aikoi nousta troskaan.

"Minä olen tingattu, minä odotan", ilmoitti isvossikka, ja Erikin täytyi vetää jalkansa pois troskasta.

Äkkiä tuli ristikadulta pari ylioppilasta, he seisahtuivat kulmassa keskustelemaan.

Erik käännähti toisaalle kuin vihuri. "Niin, tuota tapausta siinäkin vänkytellään!"

Hän meni samaa tietä takaisin.

Mutta täältäkin tuli vastaan — ja tuttuja — lehtori Lönnbom, totta totisesti!

Hän poikkesi ristikadulle ja riensi eteenpäin, kiroten kun ei näkynyt isvossikoita missään.

Vihdoin viimein tapasi hän yhden. Hän ajoi Kaivopuistoon ja käveli siellä syrjäisimpiä teitä kaiken aamupuolta. — — —

Hän oli tyyntynyt, muuan ajatus oli iskenyt hänen päähänsä ja siitä hän piti kiinni kuin pelastuksesta.

"Mitä puhuivatkaan toverit tässä yhtenä päivänä, että minulla on setä täällä aivan lähistössä, vaikka en näy hänestä tietävänikään — tehtaan haltija Ödeberg.

"Ödeberg, jaa — nimen Ödeberg on setäni ottanut, ja rikas hän oli — yhteen aikaan; olenhan minä monestikin kuullut hänestä puhuttavan kotona, vaikka ei juuri hyvää. Kyllä se on vaan sama mies, joka nyt on täällä tehtailijana. Sinne menen — ei hän kovin sukumielinen taida olla, mutta jos ei hän ihan ulosaja, niin oleskelen hänen luonansa jonkun viikon siksi kuin nää huhut haihtuvat. Päätetty!"

Mutta päivällistä piti syödä ensin. Hän nousi Kaivopuiston ravintolaan, siellä häntä tuskin tunnettiin ja siellä kävi näin kevään alussa juuri joku vieras vaan silloin tällöin. — Hän käski tuoda ruokaa itselleen ja käveli rauhatonna edestakaisin. Sanomalehtiin hän ei hirvinnyt vilaistakaan. Hätäisesti syötyänsä läksi hän heti hevosta tilaamaan matkallensa. Parin isvossikan kanssa puheli hän ensin. He sanoivat kyllä osaavansa Ödeberg'in tehtaalle, vaan eivät kuitenkaan ottaneet lähteäkseen näin huonolla kelillä, kun oli jäätikköä maantiellä pitkin pituuttaan. Hän meni siis kestikievariin ja sai sieltä hevosen.

Matkaa mahtoi olla noin neljä taikka viidettä venäjän virstaa. Kyytimies seisahutti portin edessä ja hyppäsi aukaisemaan. Tästä vei kartanoon suora, noin pari sataa syltää pitkä tie taikka lehtokujan tapainen, sillä sitä reunusti rinnakkaiset rivit lehtipuita, joista mitkä olivat täysikasvuiset, mitkä vasta-istutetut.

Erik piti parempana kävellä loppumatkan. Hän siis ei ajanut sisään, vaan maksoi ja lähetti pois kyytimiehensä.

Edessä oli loittoisalla ylänteellä koko joukko rakennuksia, jotkut tiilistä ja korkeilla savutorveilla varustetut, enimmät puuhuoneita — kaikki kuitenkin vähänläntäiset näöltään. Höyrykoneiden surina kuului selvemmin ja selvemmin, ihmisiä hääräili ulkona ja kokonaisuus tarjosi taulun, täynnä elävyyttä ja liikettä.

Päästyänsä perille, katseli Erik kotvasen ympärilleen.

"Koko keinoilija hänestä on tullutkin, näen mä! — Olenkohan minä ikänäni nähnyt häntä?" Hän haki muistissaan.

Muuan työmies läheni, lykäten tynnyriä käsikärryissä. Erik kysyi häneltä, missä herra Ödeberg'in asunto oli. Työmies viittasi yksikerroksiseen huoneukseen aivan vastassa.

Erik meni sinne. Noustavana olivat kaksipuoliset portaat, sieltä aukesivat kaksois-lasiovet tampuuriin.

Erikin heittäessä pois palttootansa, aukeni ovi vasemmalla kädellä ja kynnyksellä seisoi mies, jonka Erik heti arveli Ödeberg'iksi.

4.

Ödeberg ei ollut Erikin isän näköinen — ja hänen herramainen vaatteuksensa teki eroituksen vielä isommaksi, mutta oli hänen kasvoissaan sentään sen verran sukulais-näköä, ett'ei Erik pelännyt erehtyvänsä lausuessaan:

"Tulin kerran tervehtimään setääni — nimeni on Erik Autio."

"Ah! Terve tulemasta, terve tulemasta —" hän pudisteli Erikin kättä. — "Iloista nähdä sinua, olen usein aikonut hakea käsiini sinut, mutta ei ole aika myöten antanut. Käy sisään!"

Astuttiin isonlaiseen huoneesen, joka kalastosta päättäen mahtoi olla samalla konttoon ja isännän tavallinen olopaikka. Ison italialaisen akkunan alla oli kirjoituspöytä, vieressä hyllyjä ja telineitä täynnänsä laskuja ja konttoorikirjoja. Sisempänä huoneessa taas oli mukavia sohvia ja nojatuolia, peiliä ja koristuksia.

Erikin huomio pysyi pääasiallisesti kuitenkin itse isäntään kiinnitettynä.

Ödeberg oli noin kahdeksanviidettä vuoden vanha, vaan niin hyvin säilynyt, että melkein olisi luullut häntä neljänkymmenen ikäiseksi vaan. Hän oli kaunis mies sekä vartaloltansa että muodoltansa. Kookas, verevä, julkinen; tukka enemmän tummanpuoleinen, edestä jokseenkin tuuhea, takana harvennut kaljupään kehäksi; silmät isot, iloiset, suu huuliparralla varustettu ja melkein aina kyynillisesti hymyilevä. Hän oli hyvästi, melkein keikarimaisesti puettu.

Hän käski istumaan ja tarjosi tupakkaa, sekä sikareja että paperosseja.

"Oletteko kauan olleet tehtaanhaltijana täällä?" kysyi Erik.

"En vielä puolta vuottakaan täyteen. Viime syystalvena ostin nää rakennukset ja romukset."

"Niin, syyslukukautena en ollut yliopistossa, muuten olisin kai silloin jo tavannut setää."

"Heitetään ehkä pois tuo setänimitys", virkkoi nyt Ödeberg ja jatkoi vilkkaasti: "Olkaamme ystäviä eikä sukulaisia, se on paljon parempi. Sukulaisuudesta on, luullakseni, haittaa vaan tässä maailmassa."

"Jaa." Erik ei pannut pahaksi tätä. lausuntoa, joka ei kuitenkaan juuri imartelevainen ollut; hän muisti syyn tänne-tuloonsa. "Tosiaankin! Minä melkein luulen sitä samaa, minä olen kokenut —"

"Niin, oikein", keskeytti Ödeberg. "Emmekä me yksin ole sitä mieltä. Ruotsalainen tietää sananlaskusta että 'suku on pahin', saksalaisella on Ge-schlecht, se on: kaiken pahan yhteiskäsitys — huomaathan —"

"Hahaha", nauroi Autio. "Aivan oikein!"

"Ja mitä tarkoitit puhuessasi kokemuksesta?"

"Minä aioin sanoa, että olen kokenut jotakin sinnepäin minäkin, ja aivan äskettäin. Sepä oikeastaan olikin syy siihen, että näin äkkiä ilmaannun teidän eteenne."

Ödeberg naurahti.

"Isä-ukko oli saanut sen valistavan ajatuksen päähänsä, että piti tulla tänne Helsinkiin —"

"Älä enää kerro", keskeytti Ödeberg nauraen; "minä tiedän tuon jutun alusta loppuun. Tänä aamuna kävin kaupungissa ja siellä sen kertoi eräs henkilö Sundberg'in kahvilassa."

Erik kävi totisen ja harmistuneen näköiseksi.

"Vai niin", lausui hän verkkaan, "niin no, arvasinhan minä, koko kaupunki siitä puhuu — ja minä hänen häpeänsä kantajaksi!"

"No—oh! Nauroivathan ne vähäsen, mutta mitä siitä."

"Kyllä minun täytyy pyytää saada oleskella täällä maalla joitakuita päiviä, kunnes jonkun verran hälvenee tuo harmillinen juttu."

"Niin! Oleskele vaikka viikkokausia! Kerran tuottaa sukulaisuus vähän ilonkin minulle. Olkaamme iloisia vaan, ja nyt lasi sen päälle."

Hän oli mennä, mutta Erik pidätti:

"Ei minua varten tarvitse. En minä juo juuri mitään."

"Et juo, sanot", Ödeberg seisahtui keskellä lattiaa, "mikä goodtemplari sinä olet?"

"Melkeinpä olen miehiäni sen sorttinen. Sinisellä nauhalla varustettuna tulin pääkaupunkiin —"

"Hahhah! Vai sinisellä nauhalla? — Älä hiidessä!"

"Mutta pois minä sen pistin, eihän sitä ajan pitkään niin peräti raitis voi olla — ainakaan ei täällä."

"Mitä hulluuksia! Pistä hiiteen se! Ei noista raittiuden-sankareista ole oikeitten ihmisten seuraan. Heidän koko ilmauksessaan on jotakin nuloa ja nuoltua."

"Niin, mutta on se hyvä asia tavallaan tuo raittius —."

"Mitä joutavia — Juokaamme lasimme kuin kelpo pojat, se on puhuttu!"

Ödeberg meni sisähuoneisiin. "Vai niin", virkkoi hän palattuansa konttoorikammariin taas, "vai sininauhalainen sinä olet! Kenties kuulut pelastus-armeijaan myös, mitä?"

"En toki!"

"Sepä olisi milt'ei parempi. Siinä saa edes tyttöjen kanssa hoilottaa — ja ties sen mitä lystiä pitää kulissien takana."

"Hahaha, on niitä maailmassa hulluuksia."

"No on, älä muuta sano. Eihän nyt enää kohdata normaalisia ihmisiä kuin aika harvassa. Mitkä riehuvat raittiutta, mitkä pyhyyttä, mitkä isänmaanarakkautta, mitkä mitäkin — kaikki keppihevosillaan karkaavat päin seiniä. Normaalinen ihminen taas — jaa, tässäpä saamme vihiimme — lyhykäisesti sanoen, normaalisen ihmisen on 'oma suu proximus'."

Pitkänläntä, laiha piika toi tarjottimella pulloja ja laseja, ja töllisteli herroihin, jotka naurelivat normaali-ihmiselle.

"Toiselle pöydälle", käski Ödeberg, osottaen divaanipöytään.

Piika vei tavarat sinne ja meni. "Tuo tyttö on väliaikainen vaan", sanoi ikäänkuin anteeksi-anoen Ödeberg, kaataessaan laseihin, "hyvä tyttö muuten, mutta hänellä on yksi vika, naisen suurin vika: hän on ruma. Sinä satuit tänne pahaan aikaan, siihen nähden. Entinen erosi täältä menneellä viikolla, hänen täytyi mennä reisuun — hm! — kylpemään, hahhah; aikaistahan se on, mutta minkä sille tekee, kun pakko vaatii."

Erik naureli.

"No, saas tästä!" Ödeberg kävi kiinni lasiinsa.

"Saahan sitä yhden lasin juoda", sanoi Erik ja teki samoin. "Eihän tässä käyne kuin isä-ukon sentään."

"Emme me maamoukkia ole. — Ja unhota sinä pois tuo asia, ei se ansaitse sitä arvoa, mitä siihen panet. Luuletko tosiaan, että pääkaupunkilaiset viitsivät pitemmältä puhella muutaman talonpojan viinavehkeistä?"

"Eihän siitä muuten puhuttaisi, mutta sehän tässä ilkeintä on: minä ikäänkuin pidän vireillä tuota pilkkaa — milloin minua nähdään, johtuu heti mieleen taas tuo juttu ja nauretaan ja ilveillään selän takana, jos ei edessäkin. — Pirun harmi!"

"Hahhah! No ole täällä sitten, taikka mene johonkin reisuun. Vai onko sinulla kiireiset opinnot? Miksikä mieheksi sinä oikeastaan luet?"

"Papiksi, jos siitä sitten mitään tulee."

"Vai papiksi?"

"Eipä se tie minua oikein miellytä."

"No niin, arvattavasti — mitenkä se miellyttäisikään? Kyllä minun täytyy suoraan sanoa sinulle: mitä sinä ajattelet, mies, vai ajatteletko mitään ollenkaan?"

Autio ei vastannut, hän oli ikäänkuin häpeissään.

"Lääketieteesen olisi minulla ollut taipumusta", mutisi hän sitten; "en tiedä miten tulinkaan kääntyneeksi jumaluus-oppiin."

"Jumaluusoppiin", toisti Ödeberg. "Mitä siinä opit oikeastaan? Mikä Jumala on, ensiksikin, sanoppa se?"

"Minä vastaan raamatun sanoilla: 'Jumala on henki — joka asuu kirkkaudessa, johon ei yksikään taida tulla, jota ei yksikään ihminen ole nähnyt, eikä taida nähdä' —"

"Niin, lisätä mahdottomuuksia mahdottomuuksiin ja siten välttää varmaperäisiä selityksiä, sehän on pappien tapa. Hyvähän niitten on väestää taivaita jumaloilla ja enkeleillä, sillä nää ovat kaikki näkymättömät."

"Minun selitykseni oli suora sitaatti raamatusta, apostoli Paavalin epistolasta —"

"No, pappejahan ja ihmisiä apostolit olivat — vai jumaloitako ne olivat?"

"Jumala puhuu heidän kauttansa. 'Te saitte sen sanan Jumalasta, jonka meiltä kuulitte', sanoo Paavali myöskin."

"Mitä! ja äsken hän sanoi, ett'ei kukaan voi päästä likimaillekaan edes näkemään, vielä vähemmin siis kuulemaan Jumalaa. Mistä Paavali sen sanan sai — hän puhuu ristiin, näethän sen sinäkin?"

"Ettekö siis usko Jumalan olevan?"

"En usko muuta kuin tiedän, muuten olisin vielä samalla kannalla kuin neljäkymmentä vuotta takaperin. Lapsi uskoo satuja todeksi. —"

"Niin, näette, ja senkaltaisten on taivaan valtakunta."

"Kernaasti suotu! Mutta aika-ihminen sinne ei enää osaa."

"'Autuaat ovat ne, jotka eivät näe, ja kuitenkin uskovat.' — Ihmisen tieto on puuttuvainen —"

"Tosin, ja vielä paljon enemmän puuttuvainen se on ollut. Eteenpäinhän sitä yhä pyritään, mutta tulee samalla olla tyytyväinen tietojensa todelliseen asteesen, sekoittamatta niihin sumukuvia, jotka vaan himmentävät edellisiä. No, joko useastikin olet puusäkistä pauhannut?"

"Joku puoli tusinaa saarnoja on ollut minun ansioni kotipitäjäläisteni 'ylösrakennuksesta'."

"Ja akat itkivät niin! Mutta minä sanon, niinkuin Persian shakki sanoi Englannissa, jumalanpalveluksen johdosta: 'kova päähän teidän kansallanne on, koska vuosi vuodelta sille yhtä ja samaa saarnataan.' — Niin hidas juurtumaan on tuo usko, näet. 'Ei pysy päässä panenta mieli, ei kannanta vesi kaivossa'. — Käänny sinä pois lääketieteesen, todellisiin toimiin."

"Hm! Olenhan sitä jo monesti ajatellut, ja kyllä se siksi melkein muuttuu."

"Niin, oikein! — No vielähän näitä asioita ehtii puhella monestikin."

Ödeberg kävi toimittamassa vieraallensa huonetta.

"No mitä mietit?" alkoi hän sitten taas. "Ploiskis! Uskoa vaiko isäsi iloa sinä aprikoitset?"

"Ei kumpaakaan. Johtui mieleeni että pitäisi muuttaa toiseen kortteeriin, nyt kun kuukausi näinä päivinä päättyy."

"Päästäksesi noita pahoja puheita pakoon, niinkö?"

"No niin, suoraan sanoen. Kun saisin soveliaan asunnon Kaivopuistossa, niin sinne tekisi mieleni koska kesän ai'on viettää täällä etelässä."

"Kaivopuistossa — hm! miks'ei. Vai aiot kesän viettää täällä. — Niin, muuta Kaivopuistoon, siellä saat olla rauhassa! Älä ilmoita osoitettasi kenellekään, niin pääset sekä tuttavista että omaisista."

"Pianpa ne kotona siitä selvän ottavat — lehtori Lönnbom'in kautta, jos ei muuten."

"Lönnbom'in — kuka —"

"Minun entinen opettajani — lyseon lehtori täällä."

"Vai niin, en tunne. Minä läksin kahdeksantoista vuotiaana matkoilleni enkä tiennyt sinusta enkä sinun opettajistasi."

"Vaiheinen elämä taitaakin olla terveellisin, te olette nuoren näköinen yhäti."

"Hm! Vaiheinen elämä, aivan niin, ja aikainen hyvä mieli — ja onni naisväessä, hahaha."

"Jaha! Das schöne Geschlecht." — Erik naureli — "Mitä se sana nyt merkitsee?"

"Se on tykkänään toinen sana kuin taannoinen", vastasi Ödeberg neuvokkaasti; "se merkitsee puoli eikä siis myöten-anna yhteis-käsitystä."

"Niin on", jatkoi Ödeberg. "Rakkaus tuottaa paraan ilon, ilo tekee elämän onnelliseksi ja onnellinen elämä nuorentaa, sillä mielen terveydestä riippuu ruumiin terveys. 'Rakkaus — ilo — onni', kas siinä saat, tohtori, reseptin elämälle, misce, da!"

He nauroivat. —

Ja näin puheltiin, vuoroin tosia, vuoroin leikkiä joka päivä sen viikon kuluessa, minkä Erik viipyi Ödeberg'in luona.

Ajatus on vapaa, jos mikä — vapaa-ajattelijahan siis on jokainen järkevä ihminen, sille perustukselle veti Ödeberg kysymykset.

Alusta Erik kyllä koetti puollustautua uskonnollisella asemalla, vaan kauan hän ei kestänyt Ödeberg'in dialektillisia viisastelemisia; ja vähitellen omisti hän vastapuolensa ajatukset, vaikka hän vielä näön vuoksi niistä väitteli. Yleiseen oli Erikillä paljon pohjallisempi oppi kuin Ödeberg'illä, vaan mainitulla alalla enenti puollustuksen eduttomuutta hänen jo entisestäänkin siihen laimentunut mielensä.

Kerran viikon kuluessa kävi Erik kaupungissa. Hän oli kirjallisesti sanonut ylös entisen kortteerinsa, ja vuokrasi nyt uuden Kaivopuistossa. Pikimmältä pidettyänsä huolta tavarainsa muutosta, palasi hän maalle muutamaksi päiväksi vielä.

Sitten siirtyi hän Kaivopuistoon.

5.

Erik Autio oli aivan mielellänsä noudattanut Ödeberg'in kehoitusta käymään usein hänen luonansa. Kolme neljä kertaa viikossa ajoi hän sinne, milloin koko päiväksi, milloin taas pariksi tunniksi vaan. Ödeberg'in seura huvitti häntä ja poisti ne synkkämielisyyden puhdit, joihin Erikin luonto toisinaan taipui antautumaan. Vaihe-aikaa eli Erik tätä nykyä. Enemmän ja enemmän vastenmielisiksi kävivät hänen entiset opintonsa, joka käynti Ödeberg'issä vakuutti häntä yhä vahvemmin, että olisi ollut sulaa hulluutta jatkaa tiellä, jonka perustukset ajanhengen painosta pettivät toinen toisensa perästä, joka ennemmin taikka myöhemmin oli saapa tuomionsa. Ja kohta oli päätöksensä tehty. Tiedonhaluinen kuin oli ja varustettu terävällä päällä, oli hän jumaluusopin ohessa tutustunut toisiinkin tieteisiin jokseenkin syvältä. Maisterin-seppele ei olisi enää vaikea hänen saavuttaa. Ja sitten hän aikoi antautua lääketiedettä tutkimaan. Sitten ei voinut kukaan paheksia rohkeintakaan hänen ajatustensa lentoa, sitten hän voisi olla parantaja, puhdistaja, ei ainoasti ruumiin vaan sielunkin. Ja mikä ääretön erotus viimeksimainitun käsitteen ja sen viran välillä mihin hän alkuansa oli antautua! Vapaan kehittämisen asemesta oli hän ollut pakko-röijyllä rujostuttaa ihmishengen, luontevan käynnin asemesta elämän radalla oli hän jo alkanut sitä kämpiä kiinalaisissa puukengissä.

Hän kiitti taivasta tästä muutoksestaan — taikka ei juuri taivastakaan, — avaruutta, tyhjyyttähän tää oli, hän kiitti ylipäänsä, hän tahtoi kiittää, mutta ketä? Ei ollut hänellä vastaanottajaa enää, hänen vapaa henkensä kökötti epätietoisena oksallaan.

"Joutavia johtuukin mieleeni!" huudahti hän! "nyt on kaikki hyvin, kaikki niinkuin oleman pitää, nyt olen oikea ihminen, nyt ovat suomukset silmiltäni pudonneet." Mutta ei hän vaan tahtonut saada sitä mielenrauhaa ja tyytyväisyyttä, minkä tuon muutoksen olisi luullut matkaansaattaneen. Pysyäksensä roveissaan täytyi hänen yhä ylläpitää mieltänsä pitkillä puheilla ja suurella suulla. Uudessa asunnossaan luultiin häntä ylen oppineeksi mieheksi ja siellä hän kohta sai tohtorin arvon. Entisistä tovereistaan erkani hän erkanemistaan ja kun ei vielä niin pian päässyt tulevain tiedekuntalaistensa tuttavuuteen, seurusteli hän ensimmältä nuorten kanssa, jotka paraiten pitivät hyvänänsä hänen viisauttansa. Syynä, siihen että hän valitsi uusia seurustelukumppaneita taisi myöskin olla tieto ja toivo, ett'ei näitten parissa tulisi puheeksi tuo hänen isänsä huvitteleminen pääkaupungissa. Se harmi vaan ei ollut haihtunut hänen mielestään. Hän oli käynyt melkein vihamieliseksi talonpoikia kohtaan ylimalkaan ja enemmän kääntynyt svekomaaniksi. — Ja mainiten vielä muutosta aineellisella alalla: tuo raitis Autio oli ruvennut viinaan meneväksi; hän oli enemmän tai vähemmän hiivassa harva se päivä.

* * * * *

Sundberg'in kahvilassa istui seura nuoria miehiä.

"Komiteeoja ja kometiioja jos johonkin sorttiin", virkahti eräs, pannen pihditetyn sanomalehtivihon, josta luki, polvelleen ja ottaen ryypyn lasistaan; "jos jotakin valmistellaan ja muokataan —"

"Mikä useimmiten sietäisi nukkua nahkoihinsa heti", sanoi Erik Autio pilkallisesti.

"Melkeinpä vaan", vastasi edellinen puhuja, kohottaen taas sanomalehti-pihdin silmiensä eteen.

— "Ja valtion rahoja niitä jaetaan jos johonkin tarkoitukseen, Runoseppä Ruona on, näen mä, saanut kolmetuhatta markkaa matkarahaa ulkomaille — saa nähdä mistä hän sen jumalansäkeneen sieltä löytää."

"Voipi olla varasto siellä", arveli toinen. "Jaa, jaa, annappa hänen päästä oikein Muusain lähteelle, kyllä niitä siitä suihkii!"

"Mahtoi hän tyytyä suomalaisiin Muusiin vaan", sanoi Autio naurahtaen.

"Niin! onhan niitä täälläkin", yhtyi siihen sanomalehtein lukija. "'Käy sisään vaan sä Suomen runotarkin, tääll' on jo sija suotu sullekin,' lausui juhlarunoilija jo hyvän aikaa takaperin — eiköpä niitä lie sitten sikiytynyt enemmänkin."

Naurettiin.

"Minun pitäisi hakea matka-apua päästäkseni Saksaan oppimaan oikein olutta juomaan — se ei tahdo maittaa enää", ilvehti yksi.

"Ennenkuin huomenna taas", vastasi toinen — "'vie sika Saksaan, tuo sika Saksasta', se sitten olisi matkastasi lyhyt, asiallinen kertomus."

"Hahhah!" nauroi lukija. "Kyllä tosiaankin täällä Suomessa ei osata kohta panna tikkua ristiinkään, jos ei valtion varoilla käydä ulkomaalla katsomassa, miten sitä siellä tehdään."

"No mitä muuta uutta sanomissa?" kysyi Autio, haukotteli ja katseli tylsästi liikettä kadulla.

"No mitä, eihän näissä nykyaikoina ole mitään — ei kassavailinkejakaan nyt kuulu —"

"Vähään aikaan taas", täytti Autio. "Jopa entisistäkin on saanut suunsa täyteen tuo kuuluisa suomalainen rehellisyys."

"No, no, joukossa jotakin", sanoi lukija.

"Sinä likaat omaa pesääsi", nuhteli Autiota eräs totisempi nuorukainen, "mutta omia sinun puoluelaisiasi ovat arvoin olleet enimmät, joitten petoksilla nyt koetat Suomen kansaa häväistä."

"Puoluelaisia? Ei minulla mitään puoluelaisia ole. — Minä katson asioita aina aivan puoluettomalta kannalta", vastasi Autio.

"Ph! Autio on olevinaan aivan puolueton ja kuitenkin tiedämme kaikki että hän on ruotsikiihkoinen", lausui hänen vastustelijansa. "Autio on hylännyt isänmaansa, niinkuin Jumalansakin."

"No, no, Wellanen, älähän viitsi", välitti lukija.

"Jatka, jatka!" kehoittivat naurellen toiset

"Ei minulla mitään jatkamista ole, suoraan sanon aina —"

"Hm, hm -m", hämmenti häntä lukija. "Niin, on tässä vähän muutakin, tuota alinomaista kynäsotaa venäläisten kanssa meidän konstitutioonistamme."

"Sehän nyt voisikin nukkua nahkaansa, niinkuin äsken sanoitte", virkkoi muutama seurassa.

"Konstitutiooniko?" kysyi lukija.

"Ei, vaan kynäsota — se on vaan pahennukseksi, että painetaan meidän lehtiimme joka venäläisen nurkkakynäilijän pekoraalia."

"Mitä siihen sanoo Wellanen, syvien rivien edusmies?" kysyi Autio pilkallisesti.

"Ja mitä muukalaisen siihen tulee?" vastasi Wellanen, otti lakkinsa ja meni pois.

Erik irvisti hänen jälkeensä.

"Wellanen taisi suuttua meihin nyt", arveli joku.

"En minä suinkaan syytä suuttumiseen tässä näe minkäänlaista", vastasi Autio. "Mutta suuttuneita ja äkäisiä ovat Wellanen et consortes entisestäänkin ja aina."

"Hm! Kyllähän Wellanen kelpo mies on", sanoi lukija, "vaikka ei hän tahdo oikein leikkiä ymmärtää, ainakaan ei eräissä kysymyksissä. — Vanhemmatkin tiedemiehet pitävät hänestä paljon."

"Niin kauan kuin hän ei lennä silmille niitäkin", vastasi Autio.

"Maansa-puoltaja on Wellanen", vakuutti lukija enemmän itsekseen, käännellen sanomain lehtiä.

"Yltiö hän on — mistä tänne lienee eksynytkään. Pauhatkoon omassa piirissään."

"Pauhaamaan pakkaa vaan vähän jokahinen, joka luulee olevansa oikeassa."

"Minä sanon mitä Wellaselta jäi sanomatta", lausui Erik älyämättä pilkka-läpsäystä. "Tahdotko sen tietää —"

"En", katkasi lyhykäisesti lukija. — "Mitäpä teidän kiistelemisistänne — hohhoo", hän heitti sanomalehdet pöydälle, nousi ylös, ojenteli itseänsä ja haukotteli:. "näitä virkamiehen vaivoja!"

Erik naurahti.

"Väsyttämään rupeaa iloinenkin elämä", sanoi sitten Autio ja haukotteli hänkin.

"Ei, kyllä tässä pitää ruveta lukemaan taas, että todellakin virkaan pääsee."

"Parasta lienee. Rahatkin ovat taas kaikki; paastota pitää jonkun viikon taas. — Ahaa! Tunnetteko noita neitosia, jotka tuolta tulevat?" Autio oli äkkiä virkistynyt.

Nuorukaiset nousivat katsomaan.

"Ei — en minä tunne —"

"Tunnen minä toisen, tuo vasemmalla kädellä on neiti Karjalainen."

Autio otti lakkinsa, maksoi ja meni pois samaan suuntaan kuin nuo neidet.

Tämä ei ollut ensi kerta kuin hän näki heitä. Ne olivat tulleet häntä vastaan jo pari kertaa ennen. Toinen, joka neiti Karjalaiseksi ilmoitettiin, ei vetänyt hänen huomiotansa puoleensa. Se oli toinen, tuo kaunotar hänen rinnallaan, jota hän tahtoi nähdä, jota nähdessään hän lumoutui ja jota nähtyänsä hän ei saanut rauhaa ennenkuin taas näki.

Taitavasti käyttäen rinnakkaisia katuja pääsi hän edelle, kääntyi ja tuli ikäänkuin Kaivopuistosta päin noita neitosia vastaan.

Hänen ja kaunokaisen silmät kohtasivat toisiansa.

"Ah!" Erik seisahtui ja katsoi neitosien jälkeen. "Kuka hän lienee! Ja Ödeberg johtuu mieleeni joka kerta kun häntä näen — mikä kumma siinä on! Nyt seuraan heitä, niin tulen tuntemaan missä hän asuu."

Hän kääntyi taas ja kulki hitaasti heidän jälessänsä, pysyen niin kaukana, ett'eivät he häntä huomanneet.

He menivät Kaivopuistoon, kääntyivät siellä vasemmalle kädelle ja astuivat viimein vähänläntäiseen vaan somaan pytinkiin, jota vielä sitten kaunisti vienoisessa kevätpuvussa vihoittava tausta.

"Täällä Kaivopuistossa hän siis asuu — sitä arvasin — no ehkäpä useasti vielä tapaamme toisiamme!"

Erik kääntyi kotiinpäin.

* * * * *

Vähän myöhemmin tuli Ödeberg tuota pytinkiä kohti. Tuttavan tavalla katsahti hän akkunoihin, juoksi portaita ylös ja astui sisään.

Häntä vastaanotti kaksi naista, vanhempi toinen ja toinen nuori, tuo Erikin ihanne.

"Päivää, päivää", tervehti Ödeberg, "oliko vieraita teillä, kuului vieraan ääni, kun tulin tuossa akkunain alla?"

"Oli neiti Karjalainen, hän meni juuri nyt kotiinsa ryytimaan kautta — hän on meidän lähin naapurimme."

"Vielä lähempiä teillä on kadun puolella, aivan vastapäätä, tiedättekö: kaksi pahinta kaupungin kielikelloa."

"Onhan niitä jokapaikassa — ja onhan niitten kanssa tähän asti tultu aikaan", vastasi naisista vanhempi.

"Jaha, hyvähän se on, armas Adelheid", sanoi Ödeberg pilkallisesti. — "Mutta kyllä minun täytyy sinulle suoraan tunnustaa, että ennemmin minä olisin sen nähnyt, että olisitte koreasti pysyneet Ruotsissa."

"Niin, sitä luulen sanomattasikin", vastasi Adelheid; "ei ole ensi kerta kuin sinä, olet tahtonut päästä meistä — jättää meidät köyhyyttä ja kurjuutta kärsimään — oman lapsesi ja minut, joka Jumalan —"

"Sh — sh! Älähän huoli jatkaa, minä tiedän, ei sekään ole ensi kerta kuultua", keskeytti Ödeberg, taputellen Adelheid'ia käsivarrelle. "Enkö minä viimeinkin varustanut teitä semmoisella summalla, että toinen sillä olisi toimeen tullut vuosikausiakin, ja eikö teillä ole neuvoja ollut kartuttaa —"

"Neuvoja? Niin tuo turhan-aikainen kaupanpito, josta oli vahinkoa vaan."

"Hahaha, no, no, sen verran sitä. Kyllä me yhtäkaikki ymmärrämme toisiamme. — Tässä teillä on oikein sopiva asunto, rauhaisa mutta paljon parempi ja lystimpi kuin maalla. Ja koska nyt kerran näillä mailla olette —"

"En minä puolestani olisi huolinut tulla näille maille ollenkaan", puuttui nyt nuori neiti nirpakasti puheesen, "täällä näyttää hyvin vaan ikävänlaiselta, aluksi ainakin; ihmiset ovat epäkohteliaita, ei täällä saa tuttuja eikä mitään."

"No älähän hätäile", sanoi Ödeberg, "kyllä vielä hyvä tulee! Koska nyt kerran täällä olette, aioin juuri sanoa, tulee teidän tutustua muiden kanssa ja pyrkiä hienoimpiinkin seuroihin, siitä on aina hyötyä. Oletteko olleet ainoassakaan huvituksessa vielä?"

"Kerran tanssissa", vastasi neiti, "ja sieltäkin olisi saanut olla poissa. Ihmiset vaan naurelivat mammalle."

"Hahhah, vai nauroivat, — pukupynttäykselle vai hänen tavoillensako?"

"Kuka nauroi? En minä ainakaan mitään huomannut", sanoi Adelheid närkästyen; "ilkeitä ihmisiä on jokapaikassa; naurakoon ne itsellensä, kyllä minä aina osaan olla kombil-voo." (comme il faut).

"Niin, ja osaat olla kömpel-öö myöskin, hahaha! No, iloista kuulla että olette tansseissa olleet. Tanssittivatko ne mammaakin?"

"Enpä minä mennyt, vaikka tahtoivat — ja vaikka ijästä ei olisi haittaa ollut", vastasi Adelheid kenotellen. "Minä olin vaan Hedvig'in 'förkkelina'."

"Ilman olisin paljon mieluisemmin." mutisi Hedvig.

"Jaa no, niinkuin sanoin", lausui Ödeberg. "Hankkikaa tuttavia ja kanssakäymistä, rikkaita kavaljeereja. Hedvig, ymmärräthän! — Kavahtakaa kielipalkuja, ja älkää tulko usein minun luokseni — ajakaa huoleti sivutse, kun vasta sinne sattuu matkanne; kyllä minä autan minkä voin, vaikka huonot ovat minunkin asiani — katsomista vaan miten konkurssia voisi välttää. No käykäämmehän raha-asioihimme nyt —" hän veti lompakon povestaan ja istuutui Adelheid'in kanssa pöydän ääreen.

Hedvig otti kirjan ja istautui lukemaan sohvankulmaan.

6.

Lujaluonteisuus ja johdonmukaisuus ajatuksissa ovat, kuten tiedetään, kiitettäviä omaisuuksia miehellä. Mutta toiselta puolen sanoo sananlasku: tempora mutantur et nos mutamur in illis. Aika ja sen sisältö, tuo ijankaikkinen edistys ja valistuminen, avaa meidän silmämme näkemään monta seikkaa selkeämmin kuin siihen asti. Lujaluonteisuus ja johdonmukaisuus näitten seikkain suhteen alenee tavalliseksi itsepintaisuudeksi. "Ollaan entisellään", se sillä on tunnussanana mustalla seinällään.

Näin ajatteli kai Erik'kin, kun hän, poiskääntyen papilliselta tieltä, samalla puhkasi siihen kuuluvan hänestä ahtaan ajatuspiirin, lentääksensä taas korkeammalle kuin siivet kannattivatkaan. Ihminen on heikko ihminen, siitä ei pääse. Korkeudestansa, josta hän katseli tuohon muurahaispesään, pilkallisella silmällä arvostellen inhimillisiä tunteita ja harrastuksia — pudota posahti hän itse piankin ja suoraan tyttöviuhkan verkkoon, mistä hän sitten enää ei selvinnyt. Kuta enemmän hän siinä tungeskeli, sitä paremmin sotkeutui.

Tuo tuntematon kaunotar täytti jo kaikki hänen ajatuksensa. Haaveillen kulki hän nytkin, verkkaisesti ja väliin seisahtuen, sievää metsäpolkua, mikä vei valta-maantielle.

Hän oli muutamain tiedekunta-toverein kanssa lähtenyt järvelle ensikerran tänä kevännä. He olivat sitten nousseet maalle muutaman huvilan kohdalla, missä eräs heistä vanhempiensa kanssa asuskeli kesät. Hän oli kutsunut heitä viettämään illan täällä; huoneet tosin eivät olleet vielä valmiina kesäreilassaan, vaan voisi oleskella huvilan kauniissa puistossa ja huvitella keilisillä ollen sekä punssin-juonnilla. Autio puolestaan, joka piti keilinlyöntiä liian lapsellisena toimena, erosi heistä vähäksi aikaa; hän meni kerran taas Ödeberg'iä tervehtimään, jonka kartano oli niin lähellä että savu-torvet pistivät näkörajasta esille.

Kyseltyänsä suorinta tietä läheni hän nyt lähenemistään tehtaita. Kohta pääsi hän maantielle ja nyt oli vaan puolen virstan matka kartanon portille. Maantiellä oli jokseenkin vilkas liike, vaikka keli oli pehmeänlaista vielä. Vähän matkaa portista oli muuan ajaja seisahtunut. Lähemmä tultuansa havaitsi Erik naisväkeä istuvan ajoneuvoissa: kaksi herras-naista istui kieseissä, taka-istuimelta hyppäsi juuri alas nuori, noin viisitoista-vuotinen piikatyttö, joka saatuansa jonkun käskyn meni portista sisään ja juoksi lehtokujaa pitkin kartanoon. Nuorempi naisista heitti ylös harsonsa ja katsahti tytön jälkeen. — Erik säpsähti ja verenkulkunsa kiihtyi vilkkaammaksi.

Siinähän istui tuo tuntematon, hänen unelmainsa jumalatar!

Heidän silmänsä kohtasivat toisiansa. Erik ensimäisenä loi alas silmänsä, vähän epävakaisilla askeleilla hän pääsi sivutse, katsahti punehtuneena taakseen vielä, aukasi sitten portin ja meni samaa tietä kuin tyttö.

"Voi, kuin ihmeen ihana tuo tyttö! Mutta nyt saan ehkä tietää kuka hän on, tännehän Ödeberg'in asuntoa kohti se piikatyttö näkyi juoksevan."

Hän nousi rappusia ylös, lasi-ovet olivat selällään, hän astui tampuuriin ja aukasi oven Ödeberg'in kammariin.

Kas! Sohvassaan istui Ödeberg, ja hänen polvellaan tuo äskeinen tyttö, koivet roikkuen lyhkäisen leningin alta.

Suuresti hävähtäen hyppäsi tyttö pois ja kiiruhti ovelle.

Ödeberg naureli ja huusi hänelle: "Niin, terveisiä vaan, kyllä minä huomenna tulen."

Tyttö paiskasi oven kiinni ja juoksi takasin vartovan herrasväkensä luokse.

"Hyvää päivää — hahaa, te vanha veitikka", virkkoi Erik, asettuen akkunasta katsomaan.

Ödeberg naureli ja hieroi leukaansa.

"Älähän luule joutavia", sanoi hän, "ilman suottailin tuon tytön kanssa, vedin hänet luokseni kun hän seisoi tuossa pöydän ääressä — se on tuota Newtonin vetovoiman lakia vaan, isompi ruumis vetää pienemmän luokseen, ja aina ankarammin kuta likemmäksi toinen tulee, hahhaha. Helkkarin makeat muuten, nuo viisitoista-vuotiaat! Heidän viattomuutensa —"

"Ketkä nuo herrasväet ovat, joitten luokse tuo teidän viaton tyttö nyt menee — tunnetteko heitä?"

"Tunnen — viattomuus, näet, on viehättävin kaunistus tytöllä, sitä viehättävämpi kuin se on niin lyhyt-ikäinen, ja sitä suuremmassa arvossa pidettävä miesten puolesta, kun se heitä varten, heidän kiihoituksekseen on olemassa. Se on naisen aroomi — sillä on sama virka, jos saan vertailla, kuin mausteella ruoassa ja viinissä, ja sitä myöten kuin se katoaa, sitä myöten alenee nautittavan arvo, herkku hailaantuu, entinen nektari on kuin yön seisonut sahti, hahaha — juopihan sitä janoonsa, mutta ei siitä muuhun olekaan kuin juuri pahimman janon tyydyttämiseksi."

"No ketkä ne ovat nuo herrasväet, taikka rouvasväki, oikeammin sanoakseni?"

"Jaa, tuo rouva ja neiti, jotka siinä nyt pois ajavat" — Ödeberg kurkisti Erikin olan ylitse, — "rouva Helding ja hänen tyttärensä Hedvig ne ovat."

"Hedvig Helding", toisti Erik ikäänkuin itsekseen.

"Niin, Hedvig Helding ja Adelheid Helding. Oletko ehkä nähnyt niitä missä jo? Jaaha, arvattavasti, — kaunis tyttö eikö?"

"Kauniimpia niitä ikänäni olen nähnyt!"

"Jaa, hahaha! Voit sinä tulla tutuksikin niiden kanssa, jos tahdot."

"No mitenkäs — sitähän toki tahtoisinkin — oletteko te tuttu niiden kanssa?"

"Olen — jo vanhuudestaan; Hedvig'in tunnen ihan pienestä pitäen."

"Vai niin — ja mikä mies isä on, vieläkö hän elää?"

"Ei. — Hän oli majuuri", Ödeberg rykäsi ja meni sylkemään, — "me olimme likimpiä tuttuja, lystikäs mies tuo majuuri, hahaha."

"Vai niin."

"Niin — no, rouva Adelheid oli siro nainen aikanansa hänkin, vaikka ei läheskään vielä semmoinen kuin tuli tyttärestä Hedvig'istä — isä oli pulska mies."

Ödeberg oli varsin hyvillä mielin tänään, naurusuin hän vaan käveli edestakasin.

"Joko rouva Helding tyttärilleen kauankin on asunut täällä kaupungissa?" tiedusteli Erik.

"Moniaita kuukausia."

"Vai vasta moniaita kuukausia! Ja mistä he ovat kotoisin oikeittain?" kuulusteli yhä Erik.

"He ovat oikeastaan kotoisin Ruotsista."

"Aah! Ne eivät ole siis suomalaisia ollenkaan."

"No mitä sillä väliä. Osaavat he suomeakin sen verran, että sinun kanssasi pääsevät pakinoille, ja taidathan sinä taas ruotsia —"

"Taidan, ja puhunkin ennemmin ruotsia; eihän suomesta ole hienommiksi puheenparsiksi, se on ja on oleva talonpoikain kieltä."

"Hahhah, niinkö luulet, myöhästynyt svekomaani! Kyllä et taida nyt ihan oikeassa olla! — Noh, Heldingit ovat Ruotsista kotoisin, mutta asuivat sitten Suomessa vuosikausia, eräässä Länsi-Suomen rantakaupungissa. Viime vuonna olivat taas kotimaassaan: koettivat, kuulemma, jotakin kauppaa; mutta se kaiketi ei menestynyt, koska siirtyivät tänne jälleen. Mutta eihän niistä nyt viitsi kaiken iltaa puhua! Saanko tarjota jotakin juotavaa, sanoppa, viiniä, punssia, totia, mikä parhaimmin maittaa?"

"Kiitos! minusta yhdentekevää, valitkaa vaan itse!"

"No ehkä viiniä, siitä minä puolestani paraiten pidän. Ja minulla on hyviä, aivan puhtaita, suoraan maahan tuotuja viinejä."

Hän meni kyökinpuolelle käskyjä antamaan.

"No mitä nyt muuta?" alkoi Ödeberg sisään tultuansa taas, heittäytyi sohvankulmaan ja tupakoi tuprutti. "Mitenkä sinä tutitkaan, hevosella vai jalanko — ei suinkaan?"

Erik kertoi tuosta venematkasta ja sanoi pitävän kohta mennä rantaan takaisin.

"Eihän niin kiire mahda olla sentään, jahka nyt joitakuita lasia juomme ensin —"

Viini tuotiin, Ödeberg täytti lasit ja kilisti:

"No, morjens bror Petterson, du glada lax! Eikö ole hyvää tää viini, se säihkyy lasissa oikein!"

"Hyvää on!" myönsi Erik ja maiskautti kielellään. "Milloinka aiotte mennä Helding'iin?" kysyi hän sitten.

"Huomenna — niinkuin äsken sanoin Emmalle."

"Emmalle?"

"Niin, tuo tyttö" — Ödeberg hymyili. — "Niin huomenna — tule mukaan jos haluttaa. Sangen siivoja naisia, Heldingit! Mistä sinut tapaisi?"

"Jos olette niin hyvä ja käytte kerran minunkin luonani —"

"Ei taida aika antaa myöten, nyt kun asut Kaivopuiston perimmässä pohjukassa. Mitenkä muuten olet tyytyväinen asuntoosi?"

"Noo, onhan siinä hiljainen, rauhallinen olento. — Niin, sitä vielä pyytäisin, ett'ette huolisi mainita mitään Helding'in herrasväelle minun kodistani ja vanhemmistani —"

"Mitä minä niistä mainitsisin — ole huoleti! Kuule, jos istut esim. Oopriksessa huomenna kello puoli kahdentoista seuduissa, niin tapaamme toinen toisemme siellä — onhan minun tieni siitä sivutse ja voin pistäytyä pikimmältäni sinne."

"Hyvä! Mutta nyt ehkä toverit ovat pelinsä lopettaneet", Erik katsoi kelloonsa ja nousi.

"Pannaanhan pohjaan lasit, niin — no, hyvästi, muista jälkiäsi!"

* * * * *

Puolenpäivän aikana astui Helding'in saliin Ödeberg ja Erik Autio, hyvissä vaatteissa kumpikin: edellinen piti ylipäätään paljon pönäkästä puvusta, jälkimäinen oli tänään omittanut erinomaisen huolen vaatteukselleen.

Erikillä oli niin kumma tunne mielessään, hän melkein vapisi.

Sali oli vähäläntä, vaan valoisa, kaksi akkunaa oli kadulle päin ja vastapäätä oli nimikään kaksi puutarhaan päin. Muissa seinissä oli ovia, kaksi kummassakin. Huonekalusta oli järjestetty muodin mukaan. Puutarhaan päin antavien akkunoiden välillä oli viistossa sohva, nojatuolia ja jakkaraisia molemmin puolin, sohvan takana ja toisen akkunan alla korkeita ruukkukasvia, boston-pöytä taas toisen akkunan alla. Tätä houkuttelevaa perukkaa otollisempi taisi asujainten mielestä kuitenkin olla kadulle päin antava osa salia. Siellä oli työpöytiä, tuolia ja levähdys-sohvia miellyttävässä jokapäiväisessä epäjärjestyksessä, ja siellä istuivat nytkin rouva Helding ja hänen tyttärensä Hedvig.

Rouva Helding näytti iältään olevan pari kolme vuotta yli neljänkymmenen, oli lyhytvartinen, lihava nainen, kasvot pienet ja punakat. Hänen nuorena ollessaan olivat ne voineet olla hyvinkin sieväkät, vaan ajan pitkään olivat paisuneet liian pulleiksi ja saaneet jokapäiväisen, melkein raakamaisen näön.

Hedvig Helding oli yhdeksännellätoista ikävuodellaan. Hän ei ollut noita säännöllisiä marmorikaunokaisia, jotka ihmetyttävät, vaan eivät lämmitä. Hänen muodossaan olisi ollut ojentamistakin osissa, tarkan kauneopin kannalta katsoen; erittäinkin oli alapuoli kasvoja vähän liian leveä. Mutta yhteensä ottaen oli Hedvig sentään mitä viehättävimpiä neitosia. Hän oli varreltaan vähän yli keskimitan, soreakasvuinen ja täyteläinen, melkein ihmeellisesti kehittynyt nuoruuteensa nähden. Ihonsa oli hienonhieno, kasvojen ruusut mitä heleimpiä. Silmät olivat suuret, tummat, milloin uneilevat, milloin heloittavat; nenä pieni ja siro kuin kuvanveistäjän mestaroima; suu kuin puhkeava ruusunteränen — suunpielissä olisi läheltä katsoja havainnut hienoja, valkeita liemeniä; tukka "cendré", kullanvälkkeellä à la Titian.

Naiset nousivat ylös vierasten tullessa. Ödeberg esitteli: "Rouva Helding — neiti Hedvig Helding — lääketieteen kokelas Autio."

Seura istuutui ja alkoi tyhjän, haeskelevan haastelun, millainen ensi käynnillä on tavallinen. Vähittäin kävi kuitenkin rouva Helding hilpeämmäksi ja puheliaammaksi, naureli ja katseli lehkosilmin herroihin. Ja samassa määrässä alkoi Ödeberg leukailla, pysyen kuitenkin tavallista enemmän säädyllisyyden rajoissa. Ei rouva Helding ollut sivistyneimpiä naisia, sen älysi Erik heti; mutta hän oli Hedvig'in äiti, ja se seikka olisi peittänyt paljon enemmänkin puutteita. Hedvig ei puhunut paljon, istui enimmiten kainosti silmäten alaspäin käsityöhönsä; mutta mitä hän sanoi, se oli Erikin mielestä älykästä ja kaunista kaikki. Ja Erik puhui kaikista vähimmin ja mitä jokapäiväisimpiä lauseita. Hän tunsi että Hedvig oli hänen sydämensä hallitsijatar ja oli ujo ja alamainen hänen edessään.

Tarjottiin viiniä. Kilistäen Aution kanssa toivoi rouva Helding, että hän useinkin kävisi heillä, heillä oli niin vähän tuttavia. Autio kiitteli ilomielin ja lupasi kyllä käydä.

Rouva Helding'in tuli viinistä kuuma. Hän ehdotteli siis asettumista verannalle.

"Meillä on veranta myös", sanoi hän, "ja puutarha, mutta tää on jätetty aivan hoitamatta ja jääpi kai semmoiseksi, meillä ei ole varoja laittaa sitä kuntoon."

"Tässä on korkeat, iloiset huoneet", virkkoi Erik silmäten ympärilleen.

"Ovathan ne jonkunlaiset", vastasi rouva Helding, "mutta ei niitä meillä monta ole. Tässä on minun makuukamarini", hän viittasi raolla olevaan oveen oikealla puolella, "vieressä kyökki, vastapäätä on Hedvig'in kamari, ja tämä huone on vaan niinkuin läpikäytävä elikkä verannan eteistupa —" hän aukasi likimmän oven.

Astuttiin pieneen kamariin, jossa ei ollut paljo muita huonekaluja kuin pari kukkaispöytää. Täältä johti yksi ovi verannalle, toinen Hedvig'in kamariin. Jälkimäinen oli puoleksi auki ja Erik näki vilahdukselta hameita seinällä ja sukkia lattialla. Punehtuen veti Hedvig sukkelaan ovensa kiinni.

Astuttiin sitten verannalle. Se oli tähän tehty kai sopusuhtaisuuden vuoksi, koska toisessa päässä oli kyökinrappuset. Puutarha taikka ryytimaa oli todellakin hoitamatta, puut ja pensaat karsimatta, polut ruohoittuneet.

"Sievä ryytimaa, ja lysti istua täällä kesä-iltoina", arveli Erik. — "Onko se tähän kuuluva tuokin soma huoneus tuolla perällä, puitten peitossa?"

"Ei, se on naapuri-tontilla", vastasi Hedvig, "siinä asuu eräs neiti."

Rouva Helding ja Ödeberg puhelivat keskenään, talouden asioita, kuului.

"Kyllä minä voin sen suorittaa", sanoi päätteeksi Ödeberg. — "Jaa, niin muistan! Teidän Emmalla olisi tarjona paikka meidän puolella. — Vai oletteko hänen kanssansa hyvin tyytyväiset?"

"En voi sanoa."

"No koska ette ole tyytyväiset, niin voisitte saada sijaan aika-ihmisen meiltä, Martta-nimisen riskin piian — ja Emma taas saa paljon soveliaamman paikan hänkin. Arvelkaa asiata!"

"No en minä juuri pane vastaankaan", sanoi rouva Helding, "enemmänhän aika-ihminen saa aikaan kuin tuommoinen tyttö."

"Niin, aivan niin, hahaha."

Istuttiin verannalla vähän aikaa ja puheltiin niitä näitä. Sitten nousi Ödeberg ylös ja otti hattunsa,

Erik seurasi hänen esimerkkiään — he jättivät hyvästi ja lupasivat uudistaa käyntinsä niin pian kuin mahdollista.

"Rikas poika — pitäkää häntä hyvänä!" kuiskasi Ödeberg sivumennessä rouva Helding'ille.

7.

Nyt avautui Erikille uusi aika. Suloinen, mutta samassa tuskallinen aika.

Ne hetket, mitkä hän vietti Hedvig Helding'in seurassa, luki hän suloisimmiksi mitä ihmisen osaksi vaan voi tulla. Hän ei kääntänyt silmiänsä Hedvig'istä, katseli häneen usein jumaloitsemisen innossa. Ja silmät saivatkin palkita paljon puutteita puheessa. Hänen tottumattomuutensa vallas-naisten seurassa oli aina sangen tuntuva. Yhtä suulas kuin hän taisi olla tovereinsa seurassa, yhtä saamaton ja harvasanainen hän oli Hedvig'in edessä. Tämä seikka harmitti häntä suuresti, vaan hän ei päässyt vapaaksi tuosta tottumattomuudestaan. "Mitä! osaanhan minä puhua kun vaan tahdon ja alkuun pääsen", rohkasi hän itseänsä. Mutta ei auttanut, hänen täytyi myöntää, ett'ei häneltä salonkipuhelu sujunut liukkaasti; ja paitsi sitä oli hän ensi käynnillään ollut ujo ja hämillään, alku oli siis semmoinen jo, Hedvig varmaankin nauraisi hänelle, jos hän nyt äkkiä koettaisi muuttaa luontoa ja lähteä apinoimaan kaartin-upseerin tapoja. Hän olisi naurettava irvi-kuva, siinä kaikki. Hän huokasi ja sai tyytyä itseensä.

Hän koetti kuitenkin toisinaan sanoa sukkeluuksia, mutta ne olivat melkein aina onnistumattomia; mieli oli pelossa, muoto hävehtynyt, sukkeluus siis tuli esiin höperöisinä sanoina vaan, joille Hedvig muikisti suuta, eikä sydämmellisesti nauranut. Erik sitten aina piti parempana pysyä vakavana: hän oli tosin ikävämpi, mutta luonnollisempi. Mutta usein näkyi Hedvig melkein pitkästyvän hänen seuraansa. Ja Erik taas miettimään ja tuumailemaan, mitä miellyttävää pitäisi puhella. Yölläkin hän valvoi ja ajatteli tätä, hän ikäänkuin valmisteli huomispäiväksi.

Hedvig oli kummallinen. Usein hän oli iloisin ja ystävällisin juuri silloin kun Erik omasta mielestään oli tyhmin — ja päinvastoin kun Erik luuli olevansa oikein älykäs, taisi Hedvig olla hajamielinen ja nurjakin. Sattuma se kai oli, jokin asia hänen mieltään painamassa — mutta paha onni Erikille, jonka älyn-näytteet menivät hukkaan. Joskus kohteli Hedvig Erikiä niin loukkaavalla kylmyydellä, että Erik surusta ei ummistanut silmiänsä yöllä. Vavisten ja varoten pahinta, ilmautui hän Heldingissä seuraavana päivänä — mutta Hedvig olikin nyt sulaa lempeyttä. Silmänräpäyksessä oli suru unhotettu ja ilo takasin tullut.

Kotona ja yksin oli Erik tästä puolen aivan toisellainen kuin ennen. Lukemiset ja muut toimet jäivät peräti takapajulle. Kun hän kirjan aukasi, ei hän päässyt lehteä kääntämään koskaan. Samaa sivua hän vaan tutki, mutta kirjan viisaudella ei ollut enää sijaa hänen päässänsä. Koko hänen mielensä oli Hedvig täyttänyt. Työnsä tätä nykyä oli punniskella, miettiä ja joka puolelta tarkastaa Hedvig'in sanoja. Joka sana Hedvig'in suusta oli, niin pian kuin hän sen kuuli, pysyväiseksi painunut hänen mieleensä. Armahisen sanat ovat helppo ulkoläksy, lyhin kappale katkismuksessa on niihin verraten kova papu purtava. — Ja jokaista Hedvig'in kasvojen liikuntoa katseli hän muistissa uudelleen ja uudelleen, arveli mitä se tarkoitti vai eikö siinä mitään erinäistä tarkoitusta ollutkaan, oliko hän ennen ollut sennäköinen ja millainen oli hän oleva huomenna.

Ulkomuodostaan hän piti paljon huolta. Hänen paidanrintansa, kauluksensa ja mansettinsa olivat aina huikasevan valkoiset, hän teetti uusia vaatteita viimeisen muodin kankaista, osti aina vähän päästä uusia kaulavöitä, kimeltäviä neuloja ja nappia. Kuitenkin, istuessaan peilin edessä, täytyi hänen mielikarvaudekseen tunnustaa, ett'ei hän ollut kaunis mies. "Mutta eihän miehen tarvitse olla kaunis", — lohdutti hän itseänsä — "onhan mitä kauneimmilla vaimoilla useinkin sangen rumat miehet." Hän ajatteli avioliittoa ja rakkautensa juurtui, juurtui!

Kävellen kamarissa edestakaisin puhui hän toisinansa itsekseen ääneensä, oppiaksensa luontevasti sanottaviansa, mutta useimmin tulos näistä harjoituksista ei ollut niin mikään; puheensa pukeutui kuitenkin aina parempaan, muotoon, taikka hylättiin koko sanottava kelvottomana.

Muitten kanssa puheli hän päivä päivältä vähemmin. Talonemäntää hän ei ennenkään tiheään tavannut, pari kohteliasta sanaa he vaihtoivat silloin tällöin, kun sattuivat näkemään toinen toisensa. Piika Anna sitä vastaan oli kyllä kielevä ja alkoi kohta, kun sisään tuli, puhella Erikin kanssa. Mutta Erik oli nyt enimmiten niin ajatuksissaan, että milloin vastasi, milloin ei. Juuri joskus kun Hedvig päivällä oli ollut oikein suopea, silloin jutteli Erik Annan kanssa jonkun aikaa jokseenkin halusta. Toverien luona hän kävi aina harvemmin, ravintolassa hän ei käynyt enää ensinkään. Soitanto-iltoina hänet sentään nähtiin vielä välisti kaivopuistossa ja esplanaadissa toverein parissa ja lasin ääressä, mutta ei hän puhetta pitänyt niinkuin ennen, entiset puheen-aineet eivät enää häntä miellyttäneet. Toverit pian löysivät syyn hänen muutokseensa, ja rupesivat leikkiä laskemaan hänen rakkaudestaan. Hän oli aluksi hyvillään, se oli ainoa miellyttävä puheen-aine. Mutta kohta hän katkasi leikkipuheet — Hedvig oli liian hyvä niitten esineeksi. Ja suuresti suuttuneena nousi hän ylös ja meni pois, jos vaan joku uskalsi Hedvig'in siveyttä loukata.

Uskoiko hän Hedvig'in siveyttä itse sitten? Se kysymys nousikin hänen mieleensä usein. Epäilijä kuin muka oli kaikissa, ei hän ollut myöntänyt siveyttäkään löytyvän. Mutta nyt kun Hedvig'istä oli päätettävä, nyt täytyi epäilijän väistyä. Yhteys Hedvig'in kanssa olisi liian hurmaava autuus että Erik sitä kellekään voisi myöntää. Hedvig oli siveä, hänen täytyi olla siveä. Ja eihän Hedvig milloinkaan ollut kahdenkesken miehen kanssa, kotona oli aina äiti seurassa, ulkona naisystävät rinnalla. Ja Hedvig'in koko käytös, nuo vilpittömät katseet alaspäin, nuo ihanat punastumiset — ei, siveä tyttö, enkeli oli Hedvig.

Ja kuitenkin, kuitenkin syntyi mustasukkaisuus ja haki halukkaasti ravintonsa vähimmistäkin seikoista. Ja tää musta kouko himmenti Erikin taivasta, teki tuskalliseksi hänen rakkautensa ajan.

Hän kävi Helding'issä joka päivä, enimmiten aamupäivällä, toisinaan iltasillakin. He tiesivät häntä odottaa; hänen ei tarvinnut soitinta vetää, ovi avautui melkein aina. Pari kertaa kuitenkaan ei ollut kotona ketään, ja sittemmin otti Hedvig tavaksi suoraan sanoa hänelle: tulkaa silloin ja silloin — silloin olemme kotona.

Erik oli siis heidän ahkerin vierailijansa — vaan ei, yhtä usein, useamminkin kuin Erik, kävi Helding'issä heidän naapurinsa Elsa Karjalainen; enimmiten kuitenkin eriaikoina kuin Erik, ja pikimmältänsä vaan. Neiti Karjalaisen oli Erik nähnyt Hedvig'in kanssa kävelevän jo ennen kuin hän itse tuli Hedvig'in kanssa tutuksi. Sittemmin he esiteltiin toisilleen ja sattuivat useinkin yhteen seuraan. Neiti Karjalainen oli vapaa, iloinen tyttö, jonka kanssa mielellään puheli. Mutta Erik oli Hedvig'iin rakastunut eikä huolinut Elsasta, Elsa puolestaan huomasi sen pian eikä huolinut sen enempää hänestäkään. Neiti Elsalla oli aina kiire, hän ei joutunut istumaan; "virka esinnä, virka esinnä", sanoi hän aina. Hän oli näet virkanainen, hän istui aamupäivänsä rahatoimikamarin konttorissa. Hän oli nainen, joka oli omissa valloissaan ja asui aivan yksin tuossa pienessä pihahuoneuksessa, minkä Erik heti ensikerralla oli huomannut tuossa puitten varjossa Helding'in ryytimaan rajalla. Ryytimaan kautta tulikin ja meni Elsa aina, hänestä oli suorin tie paras, hänellä oli kiire. — —

Yhtenä päivänä istuttiin taas kolmen kesken Helding'in salissa. Verannalla oli melkein liian helteinen, salissa viileämpi; sentähden pidettiin parempana olla sisällä. Hedvig istui ikkunan luona pienen työpöytänsä ääressä, rouva Helding nojatuolissa vähän matkaa edempänä ja Erik heitä vastapäätä.

Erikin silmät loistivat. Hän oli viimein keksinyt jotakin, joka oli oikein Hedvig'in mieleen.

Hän oli ehdotellut purjehdus-matkan saaristoon.

"Me otamme evästä mukaan, purjehdimme vapaalla, viileällä merellä, nousemme sitten jollekin vehmaiselle saarelle, teemme valkean, keitämme kahvia, kävelemme sitten ympäristössä, tulemme takasin, syömme ja juomme, leikimme ja laulamme — voi kuinka herttaista!" Hedvig löi kätensä yhteen ja nauroi iloisesti.

Erik lupasi tilata hyvän purjeveneen.

"Elsa Karjalainen tulee mukaan", virkkoi Hedvig; "hänelle ja parille muulle tytölle annan tiedon, he ihastuvat ja ovat heti valmiina tulemaan."

Rouva Helding, joka kauan aikaa oli katsellut Erikin iloisiin kasvoihin, puuttui nyt puheesen:

"Niin, minä en taida tulla, minä pelkään vesimatkoja — vaikka, olisihan mukana taitava purjehtija, minkämoinen herra Autio varmaankin on, mutta minä —"

"Mamma saa hyvin mielellään olla kotona", keskeytti Hedvig.

"Niin, etpä sinä minulle soisi mitään huvia", vastasi rouva Helding, pahoillaan olevinaan. "Mitä herra Autio sanoo: tulenko vai enkö tule?"

"Tehkää aivan miten itse parhaaksi katsotte", vastasi kohta Autio, joka jo kerta ennen oli toivonut sinne missä pippuri kasvaa tuon rouva Helding'in.

"Niin, no — en taida tulla", sanoi arvellen rouva. "Ja tällä kertaa, Hedvig, saat luvan semmoiseen matkaan, mutta en minä useammin siihen suostuisi."

"No, me menemme vielä monta kertaa", vastasi Hedvig viehättävällä tottelemattomuudella, "vastahan me nyt —"

Hän keskeytyi ja vetäytyi syrjään akkunasta.

Erik kohottihe vähäsen tuoliltansa, ja näki katuvierustalla vastapäätä solakan sotaherran, joka, huulipartaansa punoen, ihastelevin silmin kurkisti akkunaan.

Hedvig, joka vilpittömästi katsoi alaspäin, alkoi nyt punastua, hyppäsi tuoliltaan ja meni rouva Helding'in kamariin.

Erik punastui vielä enemmän ja hänen silmänsä verhottuivat pilveen.

"Kuka se oli — joku tuttava", sanoi rouva Helding välinpitämättömästi, "herra kai. Muutamat herrat ovat niin rohkeat, tuijottavat akkunoihin — te herra Autio olette aina niin siivo, te varmaankaan ette kurkistaisi naisen akkunaan, vai mitä?" jatkoi hän hymyillen Erikille.

Erik ei kuullut. Hänen silmänsä olivat teroitettuna katuun, hänen korvansa kamariin. Upseeri astui verkkaan kadun poikki ja katosi, kai ristikadulle.

Mutta rouva Helding'in kamari on nurkkakamari, sen toinen akkuna antaa ristikadulle — missä Hedvig viipyy — mitä tämä merkitsee? — — Erik istui kuin neuloilla.

Hedvig astui nauraen sisään.

Erik katsoi häneen heikolla naurukokeella eli pikemmin haikealla suun-väänteelle.

"Kuka se oli?" kysyi rouva Helding.

"En minä tiedä", vastasi Hedvig lyhyesti ja kävi totiseksi taas.

"Minkätähden sinä pois juoksit?"

"Täytyihän minun mennä, kun hän niin kurkisti sisään", vastasi Hedvig jälleen naurahtaen.

Erik nousi ylös, hänen mielensä oli niin kummallinen, hänen täytyi vähän ajatella yksinäisyydessä.

"No teidän purjehduksenne, milloin se on tapahtuva?" kysyi rouva Helding.

"Niin — milloin vaan neiti Hedvig tahtoo", vastasi Erik vähän alakuloisesti.

"Niin, se purjehdus, se viehättävä purjehdus", huudahti Hedvig, taas lapsellisesti ihastuen. "Sen pitää tapahtuman niin pian kuin mahdollista — niin vaikka tuulisikin kovanlaisesti."

Hän iski silmää Erikille ja katsahti syrjästä äitiinsä.

Hedvig'in silmän-isku oli balsami Erikin sydämelle. Hän ilostui taas, lupasi toimiskella ja sanoi sitten hyvästi.

Mutta kaiken iltaa ja yötä hän ei saanut mielestänsä tuota sapeli-sankaria.

* * * * *

Aamulla oli Erikin mieli malttunut taas,

Hän oli käynyt oikeutta itsensä kanssa ja saanut sovinnon aikaan.

Sinulla on luuleva luonto — syytti hän itseään — ja sinä uskot umpisilmin kaikki mitä se sinulle ilmi antaa, sinä et edes koeta tarkastaa asiaa tyyneesti ja järkevästi.

Mutta silmänihän juuri todistavat, enhän siis umpisilmin usko. —

Ole vaiti, sinä olet väärässä, — ja ajattele kerran mitä vääryyttä teet Hedvig'ille, jota kuitenkin niin rakastat. Jo heti teidän tuttavuutenne alusta aikain olet epäillyt häntä, olet karsaasti katsonut jok'ainoaan herraan, joka vaan kadulla on tervehtinyt häntä — niitä ei ole ollut monta — ja kohtelias hymy Hedvigin huulilla on pistänyt sinua sydämeen, sinä olet siihen välttämättömästi tahtonut jotakin salaista tarkoitusta. Sinä et ilkeä myöntää sitä itsellesikään, matta luulevaisuutesi on yhä enentynyt — ja itse olet sitä edistänyt. Kiitä vaan itseäsi siitä että se on kasvanut ja kasvaa päivästä päivään, samassa määrässä kuin rakkautesi — mihinkä seurauksiin viimein tulet tällä hullulla tiellä? — Millaisen naisen viimein teet Hedvig'istä, tuosta ihanasta, vilpittömästä tytöstä, jota niin sanomattomasti sanot rakastavasi? Onko se rakkautta? Häpeä — ja tuo esiin edes yksi ainoa kelvollinen syy varomisiisi. — Mitä varottavaa näit hänen käytöksessänsä eilenkin? Ei niin mitään. Päinvastoin hän käytti itsensä niinkuin siveimmän tytön sopii — hän punastui ja meni piiloon tuon jolonaaman silmistä ja odotti, kunnes hän meni sivutse. —

Mutta hänen naurunsa? —

Hänen naurunsa — nuori, iloinen tyttö nauraa jos jollekin, — ja jos se nyt häntä mielyttikin vähän että häntä niin — ei sitäkään, on hän tuommoisia nähnyt jo tusinoittain. — Ja nyt pois turhat luulot, vast'edes muista se!

8.

Toivorikkaalla mielellä astui Erik ulos kamaristaan, mennäksensä nyt purjevenettä hankkimaan. Mutta samassa toi muuan poika hänelle kirje-lapun.

Hän avasi sen ja huudahti:

"Hedvig'iltä! Hedvig kirjoittaa minulle!"

Hän huomasi pojan, joka tyhmästi tuijotti häntä silmiin. Hän pisti pojalle viisikolmatta penniä ja palasi takasin sisään.

Hedvig kirjoitti sangen lyhykäisesti:

'Herra Autio!

Purjevene on jo tarjona, älkää siis toista hankkiko. Tänään kello 12 aikana sopisi lähteä. Eiköhän niin?

Hedvig Helding.'

Kuiva ilmoitus vaan, mutta Hedvig'in kirjoittama!

Hän suuteli kirjoitusta ja pisti sitten lipun poveensa.

"Mistähän ne niin äkkiä purjeveneen saivat?" arveli hän tyytymättömänä. "Minä niin mielelläni olisin hakenut ja valinnut oikein hyvän, vakavan veneen. Kuka sen tietää, millainen se heillä nyt on, — vuotava, pieni pähkinänkuori. Kyllä minä sitä ainakin moitin."

Tavallista aikaisemmin tuli hän tänään Helding'iin.

"Elsa Karjalainen kävi täällä jo varhain ja sai kuulla meidän purjehdus-tuumistamme", sanoi heti ensimäiseksi Hedvig. "Hänen veljensä on täällä, asioissa tullut illalla, hän on taitava purje-urheilussa ja tuntee pari kaupungin purjehdusklupin jäsentä, hän toimittaa meille oikean pikapurjehtijan."

Erik kävi noloksi, hänen hymyilevä suunsa, mikä juuri oli puhua kiitoksensa kirjeestä, jäi irville.

Hedvig'iä näkyi naurattavan.

Erik nielasi mielikarvautensa ja kysyi:

"Kuka hänen veljensä on?"

"William Karjalainen — poika — konttoristi isänsä luona, vaan mikä hän lienee — heidän isänsä on kauppamies Porvoossa, enköhän sitä ole teille kertonut", vastasi Hedvig aivan penseästi.

Erik rauhoittui.

"No sehän hyvä", sanoi hän, "niin saadaan hyvä vene ja hyvä kuljettaja — herra Karjalainen kai tulee mukaan."

"Arvattavasti."

"Nyt ei vähään aikaan taas saa kuulla muuta kuin purjehduksista — puh!" sanoi rouva Adelheid.

"Niin — tosin, minun pitää lähettää nuo kirjeet tyttölöille", virkahti Hedvig ja nousi menemään kamariinsa. — "Martta!"

"Minä kiitän teitä tuosta kirjeestä, minkä sain omien vastaan ottaa. Se on oleva aina —"

"No kaikesta nyt pitäisi kiittääkin", keskeytti Hedvig, huolimatta kuulla loppua Erikin puheesta.

Hän kävi kamarissaan ja toi kaksi kirje-lippua heidän Martta-nimiselle piialleen, joka hänen huutoansa oli noudattanut.

"Vie tämä neiti Hiltuselle, ja tämä — älähän vaihda — tämä neiti Hellberg'ille; ja odota vastinta — ainakin suullista", käski hän.

Martta meni.

Tunti kului ja se oli Erikin onnellisimpia. Hedvig oli mitä iloisimmalla tuulella, hän oli aivan yhtä mieltä Erikin kanssa mitä tuli matkan määräpaikkaan, huvittelemisiin perillä, paluumatkan vaihdettavaan suuntaan y.m. Ja vähän päästä hän katsahti Erikin silmiin niin ystävällisesti, melkein hellästi.

Mutta häiritsijät tulivat.

Vähän ennen oli Martta tuonut myöntäviä vastauksia.

Porstuasta astuivat nyt esiin neidet Hellberg ja Hiltunen, verannan kautta tulla tuhahtivat melkein samassa neiti Karjalainen ja hänen veljensä William.

Uteliaasti silmäili Erik viimeksimainittua.

William Karjalainen oli erinomaisen kaunis poika, noin seitsemäntoista tai kahdeksantoista ijässä. Norea vartalo, hieno iho, tummakka tukka ja vilkkaat silmät — siihen vielä luonteva, hilpeä käytös, vapaat liikkeet, ikäänkuin olisi mies kotonaan joka paikassa — siinä Elsan veli.

Erik huokasi ja synkistyi. Aamun päätökset alkoivat horjua.

"Mikä piru tuon poikapahasen tänne tuuli!" mutisi hän itsekseen; "ja ihan ilkeimmäksi kiusaksi minulle. Hän hankkii veneen, hän on taitava purjehtija, luotettava perämies, hän viepi kiitokset — eiköhän se loppi koeta viedä minulta vielä Hedvig'inkin."

Hän pudisti nyrkkiänsä ja kiroili sydämessään tulokasta. Hän vihasi William Karjalaista heti ensi silmänräpäyksestä.

Ja kun hän Hedvig'iin katsahti, ei suinkaan voinut laimeta hänen vihansa.

Hedvig'in silmät seurasivat William'ia jokseenkin uskollisesti, ja kun William katseli häneen, hymyilivät molemmat — niin tarkoittavasti, kuten Erikistä näytti.

Mutta aikaa ei ollut pitkiin arveluihin. Seura läksi menemään rantaan.

Taivas näkyi suosivan tätä matkaa. Heijaisevan sinisellä laella liiteli kauniisti kartatuita pilvenkokkia. Tuuli kävi luoteesta, tasaisesti aaltoili avara vedenpinta, joskus vaan tuli vilppaampi tuulahdus mikä tiellensä tuiskahti tähtiä tuhansia.

Merimiehen mielestä olisi tämä ilma tuntunut kovin tyyneltä purjehdus-ilmaksi, vaan lystäilijä-seuralle, jossa enin osa oli naisia, oli se sangen sopiva.

Tultiin Kaivopuiston rantaan, missä laiturista köydessä lainosilla kiikkui sievä pursi.

Sinne nyt ensin tytöt teppailivat ja sijoittuivat. Sitten hyppäsivät herrat venheesen. Nuorat purettiin, purjeet pullistuivat ja yhä nopeammin läksi pursi kiitämään kimeltelevällä selällä.

Karjalainen oli kuin itsestänsä määrätty astunut perämieheksi ja johtajaksi, ja Autio ei huolinut siihen virkaan sitten sekaantua. Autio oli tosin hyvä urheilija hänkin, purjehtija, pyssymies ja polkupyörällä ajaja, — vaan hänen täytyi itseksensä tunnustaa, ett'ei hän ensiksimainitussa urheilussa ainakaan vetänyt vertoja tälle pojalle, joka näytti asuneen enemmän aikaa merellä kuin maalla. Karjalainen tiesi hyväkseen käyttää pienintäkin puuskahusta, tulipa se miltä haaralta hyvänsä saarien syrjitse, hän suikahti salmiloista risteilemättä ja sai aluksensa menemään tällä vähällä, tuulella niin että kuohu keulanlaidalla lensi.

Erik oli jokseenkin hyvällä mielellä sentään, sillä Hedvig oli taas kääntynyt hänen puoleensa. Hedvig iloitsi sydämen pohjasta tästä raittiista, virvoittavasta huvituksesta, ja kiitteli Erikiä, joka sen oli toimeenpannut.

Erik oli kuitenkin jo katunut koko tuumaansa.

Niin tultiin ihanalle saarelle, noustiin maalle, herrat tekivät valkean ja Elsa Karjalainen tarjoutui emännöitsijäksi ja rupesi kahvia keittämään.

Kohta istuivat kaikki, ilomielin pakinoiden kahvipannun ääressä, ja tulivat kaikki siihen päätökseen, ett'ei milloinkaan maistu kahvi niin hyvältä kuin silloin, koska se keitetään ja nautitaan ulkona luonnon helmassa.

Sitten lähdettiin kävelemään, noustiin vähän matkaa sisempänä olevalle mäelle, josta Erik oli sanonut olevan erinomaisen kauniin näköalan saariston yli. Niin se olikin, näköala ihastutti kaikkia, ja taas sai Erik kiitoksia ehdotuksestaan.

Erik piti kaiken aikaa tarkalla silmällä Hedvig'in ja William Karjalaisen käytöstä, vaan ei saanut syytä mitään kateuteen. Hedvig, samaten kuin neidet Hellberg ja Hiltunen, näkyi pitävän Williamia enemmän poikana, jolle ei vielä ansainnut sievistellä ja pauloja asettaa heidän puoleltaan. Ja Elsa komensi häntä, milloin polttopuita taikka sytykkeitä hankkimaan, milloin tietä raivaamaan vehmaissa, milloin kukkia noukkimaan vesiperäisille paikoille, milloin juoksemaan edelle katsastamaan parasta istumapaikkaa, milloin mihinkin, ja William täytti käskyt kerkeästi ja ripeästi. Ei hänellä ollut aikaa eikä näyttänyt haluakaan olevan pitkiin puheisiin naisten kanssa.

Nytkin huusi Elsa häntä, ja he menivät edelläpäin rantaan takasin.

Kun muutkin sinne saapuivat, olivat jo ruokavarat somasti laaditut nurmelle levitetylle valkoiselle pöytäliinalle. Kävelymatkasta oli hyvä ruokahalu jokaisella. Varat vähenivät sangen sukkelaan, ja viinillä virutettiin ruoka alas. Naiset kehottivat Erikiä pitämään pienen tilaisuuteen soveliaan puheen. Erik nauroi eikä myöntynyt siihen mitenkään, sanoen ei olevansa mikään puhuja. — Elsa Karjalainen nyt nosti lasinsa ja lausui:

"Päättynyt on kohta tämäkin rattoisa päivä. Äsken ilossa vietetyt hetket kuuluvat muistojen piiriin jo. — Syystä ylistetään tällaisia huvimatkoja niin erittäin hauskoiksi, ja minä toivon että, nyt kun alku on tehty, tämä seura ei ole tyytyvä tähän yhteen matkaan, vaan vast'edes vielä usein on hankkiva saman virvoituksen ruumiillensa ja sielulleen. Meri-ilma tuopi meille terveyttä ja iloa mieleen. Mutta ei siinä kyllä! Mitä me tunnemme erittäinkin näin luonnon helmassa, mitä me tunnemme kun kiikumme meren aalloilla, mitä me tunnemme kun nousemme vuoren kukkulalle? Me tunnemme vapauden hengen kohottavan meidän rintaamme. Uljaasti me katsahdamme ympärillemme, me näemme siintäviä selkiä, viheröitseviä saloja ja saaria, ja toinenkin tunne on nyt valloilla sielussamme: ihastuksen, rakkauden tunne meidän luonnonihanaa isäinmaatamme kohtaan. Niin me rakastamme tätä maata ja sen asukkaita, me lupaamme kaikki sitä rakastaa ja palvella kuolinhetkeen saakka. Ja olkoon kauniin muisto tästäkin matkasta, että se on opettanut meitä rakastamaan vapautta, isänmaata ja yksimielisyyttä isänmaallisissa toimissamme. Suomen malja!"

"Hyvä, hyvä, eläköön!" huusivat kaikki yhteen suuhun. Kilistettiin ja juotiin pohjaan.

Itsensä tyytyväisen näköisenä rupesi Elsa nyt korjaamaan pois ruokaloput ja astiat.

Erik oli hieman häpeissänsä. Nainen oli ollut taitavampi kuin hän, lukenut mies, ajatteli tietoviisas.

Hedvig ja neidet Hellberg ja Hiltunen alkoivat sitoa kiehkuroita heidän poimimista kukkaisistansa, ja kutsuivat Erikiä auttamaan; ja tämä oli nyt aivan kernas siihen.

William Karjalainen meni metsikköön hakemaan hanka-tapiksi sopivaa puuta: hän pelkäsi että paluumatkalla saisivat ryhtyä airoihin, ja toinen hanka oli vikanainen.

Kiehkuroista oli kaksi valmista kaksi vielä tehtävää, kun Hedvig hyppäsi ylös sanoen:

"Viini on mennyt päähäni, minun täytyy vähän kävellä; tehkää te viimeiset kiehkurat!"

Erik synkistyi. Kävisikö hänen jättäminen työnsä, eikö se olisi epäkohteliaisuus taas? Ja jos Hedvig ei ottaisikaan häntä seuraajaksensa, eikö se olisi häpeällistä hänelle taas? Niin, ja hulluahan se olisi, juosta jälkeen — arvaisivathan kaikki hänen mustasukkaisuutensa.

Hän istui otsa rypyissä ja käänteli taitamattomasti kukkia käsissään. Hänen korvansa kuulo oli kiintynyt metsikköön päin.

"Kas niin! no mitenkäs — jo kuuluu sieltä puhelemista — naurua — he ovat tavanneet toisensa —"

Ja hän alkoi itsekseen kiroilla koko tätä huvimatkaa, kiroilla itseänsä, joka sen pani toimeen, kiroilla Karjalaista — "aah! taas Hedvig siellä nauraa — nauraa kitkuttaa oikein —"

Puhkuen jatkoi hän tuota ilkeätä työtä, hän olisi halusta heittänyt nuo kiehkurat Hellberg'iä ja Hiltusta vasten silmiä.

Kohta tuli arvoin Elsakin auttamaan. Kiehkurat saatiin valmiiksi, mutta ei kuulunut Hedvig'iä eikä William Karjalaista.

"Missähän ne niin kauan viipyvät!" kummasteli Elsa.

Erik istui liikahtamatta, puhumatta; hänen mielensä oli musta — hän odotti, odotti — hän tarkkasi joka rahinata — mutta ei tullut ketään, William hankansa kanssa ja Hedvig viini päässä olivat yhä vaan metsässä — hän kiroili ja noitui. —

No viimein, nyt tulevat.

Erikin silmät koettivat tunkea ihan heidän lävitsensä.

"Oo! joko olette odottaneet? Mitä jos en olisi ollenkaan tullut! minä olin aivan eksyä metsässä. Oi, kuinka olen juoksennellut!" ja Hedvig vaipui väsyneenä nurmelle istumaan.

Hän oli hyvin punanen ja näytti tyytymättömältä, vaan Aution silmä ei tahtonut uskoa tuota tyytymättömyyttä.

Aution silmät kääntyivät nyt Karjalaiseen. Tämä oli aivan samallainen kuin ennenkin. Ja vakaasti vähänpä röyhkeästikin vastasi hän Aution silmäystä.

"Ettekö te yhdessä olleet?" kysyi Autio vähän pilkallisesti.

"Ei —" vastasi Hedvig vapaasti.

"Niin alusta pikimmältä", selitti Karjalainen huolettomasti. "Minä jäin hankaa tekemään — sitten kuulin neiti Helding'in huutavan, ja menin häntä opastamaan."

Oliko tämä totta vai valhetta — Erik ei ollut leiskaustakaan kuullut — mutta mahdollista että olivat etäällä sekä täältä että toisistaan — Karjalainen oli aivan luonnollinen — entä Hedvig —

"Vai uskallat taas Hedvig'iä epäillä!" tällä nuhteella koetti Erik päättää ajatuksensa asiassa, mutta ne nousivat aina jälleen. Hän ei tullut hyvälle mielelle tänä iltana enää.

Kotiin tulo veti myöhään. Meri tyyntyi tyyntymistään, purjeet olivat ihan löyhänä. Herrain täytyi tarttua airoihin.

Hedvig puheli nyt ainoasti tyttöjen kanssa, hän tuskin katsahtikaan herroihin.

Viimein päästiin mantereelle. Alus kiinnitettiin laituriin, seura lähti kävelemään kotiin. Helding'in kulmassa he erosivat toisistaan.

Erik kääntyi vielä kerran äkkiä ja luuli huomaavansa epäiltävän hymyn Hedvig'in huulilla kun hän heitti hyvästi Karjalaisilta.

Hän ei saanut tänäkään yönä unta.

9.

"Hahhah", naurahti Erik itsekseen kävellessään edestakasin kamarissaan, pari kolme päivää jälkeen tuon huvimatkan. "Luulevaisuus tekee ihmisen hulluksi, hän näkee kummituksia selvällä päivälläkin, ajattelee perättömiä päänsä halki ja hankkii unettomia öitä itselleen. Hedvig ei välitä tuosta pojasta enemmän kuin —" hän vihelsi ja teki poistavan liikkeen kädellään. "Eiväthän ne ole tavanneet toisiansa sitte, sen tiedän jokseenkin varmaan, ei Hedvig'in kasvoissa kertaakaan veret vaihdu, kun hänestä tulee puhe — minä sitävastoin punastun tuota loppia mainitessa, eikö se ole naurettavaa — niin, ja varsin halveksien hän puhui hänestä vielä viimeiseksi illalla, — hm!"

Hän heittihe kiikkutuoliin, otti papyrossin pöydällä olevasta laatikosta, veti tulta ja imi mielihyvällä pitkiä savuja.

"Mutta minä en ole enää vieras hänen sydämellensä, minä olen voittanut siinä sijan, monesta itsessään vähäpätöisestä seikasta olen sen jo huomannut — rakkaus on tarkkasilmäinen, — ja kuitenkin sitä sanotaan sokeaksi! — Niin, niin Erik, mitäs sanot kun semmoisen vaimon saat että — yksin kuningaskin voisi sinua kadehtia, saati sitten kaartin ja muun väen upseerit, ja kaikki muutkin ihmiset — koko rössy läpensä, sanon minä. Semmoinen vaimo, semmoinen vaimo! Ja vaimokseni minä halajan häntä, avio-vaimokseni, rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisessä — mitä vanhaa renkutusta käytänkään, jokapäiväisiä, kylmiä sanoja — minä, joka jumaloitsisin häntä, pitäisin korkeimpana olentona mailman kaikkiudessa. Semmoinen vaimo, semmoinen vaimo! — Mutta kohta tulee ryhtyä kosintaan, ei siinä muu auta, pois pelko ja typeryys — kuta vähemmin valitsen sanoja, sitä paremmin käy, sen olen jo usein saanut kokea" — hän huoahti — — "ja kun kerran pääsis tuosta vanhasta marakatista —"

Hän sammutti tuhkakuppiin papyrossinsa, nousi ylös, veti kellonsa taskusta ja katseli sitä kauan.

"Neljännestä enemmän tai vähemmän — yhdentekevä. Kyllä nyt vaan menen kultaseni luokse."

Hän otti uuden takin, puhalsi ja löi sen kauluksesta hienoimmatkin tomun-hiukeet, veti sen sitten päällensä ja läksi aamukäynnillensä Helding'iin.

"Nyt on taas huvimatka tekeillä", sanoi Hedvig, kun tervehdyksiä oli vaihdettu ja istuttu; "purjehdusmatka niinkuin edellinenkin — sama vene — samat henkilöt. — Elsa Karjalainen pyysi sanomaan teille, että olette tervetullut taas kumppaniksi."

"Jaha! Kiitoksia paljon, kyllähän minä olen siihen valmis", vastasi Erik vähän verkallisesti — hän ei enää pitänyt yhtään koko purjehdus-matkoista.

"Herra Karjalainen on siis kaupungissa vielä?" virkkoi hän sitten, ja katsoi tyyneenä olevinaan mutta, terävin silmin Hedvig'iin.

"Vielä", vastasi Hedvig ja katsahti häneen takaisin niin avonaisesti, että Erik löi silmänsä alas.

"Herra Karjalainen on tehnyt ohjelman tälle matkalle", jatkoi Hedvig, hän oli noussut ylös ja hakenut rihmakerän piirongilta. "Se tulee ulotettavaksi vielä loitommalle kuin viimein. Aamulla jo pitäisi lähdettämän, Elsalla on jouto-päivä huomenna."

"Huomenna siis", sanoi Autio.

"Niin", vastasi Hedvig levittäen ja tarkastaen virkkaustansa. — "Minä puolestani en tule tällä kertaa."

"Te ette tule!" huudahti Erik hämmästyen ja ihastuen samalla.

Riemuitse sydämeni! Hän ei huoli hiukkastakaan William Karjalaisesta!

"Mutta olittehan te, neiti Hedvig, niin mieltynyt purjehduksiin", alkoi ääneensä Erik; "onko teillä estettä vai —"

"En minä esteistä huoli", vastasi Hedvig vähän naurahtaen; "en vaan viitsi — olihan se silloin hupaista, mutta en nyt vaan tahdo lähteä."

"Se nyt on oikein päätetty kerran", virkahti rouva Helding, "mitä noista vesimatkoista, varsin nyt kun tuo uskalikko Karjalainen aikoo viedä heidät aivan avo-merelle. Mutta ei se minun ansiotani ole, tämä Hedvig'in päätös — ei ollenkaan; jos minä kieltäisin, silloin hän juuri menisi."

Hedvig nauroi.

"Ettekö te tosiaankaan lähde?" kysyi Erik vielä.

"En."

"Mutta te lähdette kai?" kysyi rouva Helding Autiolta.

"En tiedä", vastasi Erik, joka itsekseen jo vallan varmaan oli päättänyt jäädä pois.

"Lähtekää toki! Ettehän suinkaan jää kotiin sentähden ett'en minä tule?" sanoi Hedvig heittäen häneen viehättävän silmäyksen.

Erik hurmaantui, hän olisi tahtonut langeta polvilleen Hedvigin eteen — mutta tuo vanha tuossa!

Loistavin silmin meni Erik tänään Helding'istä. Yksi pelko häntä vaan vaivasi: pysyyköhän Hedvig samalla mielellä huomiseen asti?

Iltapäivällä olisi hän sangen mielellään mennyt Hedvig'in luo, varsinkin kun hän halusi saada vakuutuksen siitä oliko Hedvig vielä samalla mielellä tuohon purjematkaan nähden, mutta hän oli ottanut melkein tavaksi käydä iltakäynnillä joka toinen päivä vaan, hän oli havainnut viisaimmaksi ja tarpeelliseksi karttaa joutumasta heille vähimmäksikään rasitukseksi — hän oli käynyt eilen, Hedvig ei ollut myöskään mitään sanonut — hän ei siis mennyt.

Hän päätti kerran pistäytyä Sundberg'in kahvilaan, siellähän tavallisesti tapasi tuttavia. Hän oli nyt puhelijaalla tuulella, ja hän tyhjensi nyt mielellään maljan onnensa jatkumiseksi.

Astuttuansa ravintolahuoneesen oivalsi hän vierisessä huoneessa Ödeberg'in, joka siinä virvoitti itseänsä selterillä ja viinillä.

"Ahaa! Terve, terve!" huusi Ödeberg. "Tule tänne, niin saadaan puhua pari sanaa, minulla ei ole aikaa kauan latkia selteriä täällä."

Erik tilasi lasin viiniä ja tuli Ödebergin luokse istumaan.

"No mitä kuuluu", sanoi Ödeberg, puristaen kättä hänen kanssansa, "ja mitä Helding'iin kuuluu, minä ehkä pistäyn sielläkin pikimmältäni. Mitäs pidät heistä, korea tyttö — häh — jaaha, vastauksen melkein lukee sinun silmistäsi."

"Erinomainen tyttö!" vastasi Erik.

"Niinpä vaan", myönsi Ödeberg; "hänellä on vaan liian vähän tuttavia — pääsee liian vähän huvituksiin, vaikka eipä hän taida niitä kovin kaivatakkaan, kosk'ei valita — miten käynee, kun 'sesonki' oikein alkaa."

"Neiti Hedvig näyttää olevan tyytyväinen ilman huvituksiakin, — eivätkä ne nuorelle tytölle ole kovin hyödyksi, pikemmin vaan —"

"Mitä sinä puhut, hahhah, — oletko taas papinkaappuun pujahtamassa?"

"Ei —", Erik naurahti vähän hämillään —"muuten vaan sattuivat sanani. Eiköhän neiti Hedvig'illä ole ollut monta kosijaa jo?"

"No en minä sitä väliä tiedä, en minä kosijoista ole lukua pitänyt", vastasi Ödeberg. — "Hahhah, aiotko sinäkin ehkä kosia häntä?"

"Mitä sille nauratte — vaikka aikoisinkin."

"Tee tahtos', tee tahtos'."

"Vai luuletteko ehkä turhaksi semmoista yritystä minulta?"

"En mitenkään, hulluksi vaan katson sitä ylipäätään. Mutta ota vaan patentti Hedvig'iin, jos haluat elinkautis-naarasta. Minä puolestani en saa päähäni mitä viisautta siinä on, kun sitoo itseensä toisen ihmisen; vastukseksi sitten kun tahtoo vaihtaa."

"Ken Hedvig'in saisi, hän ei tahtoisi vaihtaa häntä vaikka olisi tarjona taivaantäysi enkeleitä."

"Taas papillisia hourauksia! Niin sanoo alusta jokainen narri, tuonnempana toisin. Entä jos Hedvig sinusta piankin tahtoisi päästä?"

"Ei, kyllä teidän mielipiteenne näissä asioissa eivät taida pitää paikkaansa. Lapset, perheen-elämä, koko yhteiskunta menisivät hunningolle."

"Päinvastoin, päinvastoin. Yhteiskunta vahvistuisi. Mutta — sat sapienti, ei muuta tällä kertaa, minun tulee mennä. — Käy katsomassa, jos haluttaa!" Erik jäi yksin naimisia miettimään. Hän olisi tahtonut tiedustella yhtä ja toista Ödebergiltä, joka oli niin vanha tuttu Helding'issä — ja kaiketi tiesi Hedvig'istä kertoa paljonkin, jos vaan huolisi sitä muistoonsa johtaa. Hän olisi suurimmalla hartaudella kuunnellut vähäpätöisimpiäkin erityisyyksiä Hedvig'in koti-tavoista, kaikista Hedvig'in tekemisistä ja jättämisistä, Hedvig'in tulosta seura-elämään, sen vaikutuksista häneen ja toisiin, Hedvig'in ihailijoista — niin, eipä Ödeberg tiennytkään mitään kosijoista. Miks'ei, jos vaan viitsisi muistella! Erikiä harmitti että Ödeberg'in piti olla tuommoinen itsekäs, kyynillinen ihminen, jonka kanssa ei voinut puhua mitään kunnollista.

Nuo ristiriitaisuudet, jotka alussa hänen mieltänsä kiinnittivät, olivat saaneet astua aivan syrjään, pois Hedvig'in tieltä.

Hän istui ja odotti tuttavia, joi toisen lasin, vieläpä kolmannenkin, mutta ei näkynyt ketään. Hän maksoi ja meni ulos, siekaili pitkin katuloita, meni kotiin — ilta tuntui sangen pitkältä.

* * * * *

"No tekään ette lähteneet!" sanoi rouva Helding Erikille kun istuivat taas seuraavana aamupäivänä verannalla.

Kuinka paljon ennen olisikaan Erik kuullut Hedvig'in suusta tämän huudahduksen, varsinkin jos sitä olisi seurannut taas tuo viehättävä silmäys.

Mutta Hedvig ei ollut virkannut mitään, melkein kuin olisi hänestä yhdentekevä, oliko Erik huvimatkalla taikka täällä.

No ainakin pysyi hän päätöksessään ja jäi kotiin, siitä jo saan olla iloinen, ajatteli Erik. Tokko hän katuu kotiin-jäämistään? Ja pitäneekö hän minua kuitenkin tunkeilevana, kun hänen tähtensä jäin minäkin. Mutta eilen en olisi sitä luullut.

"En lähtenyt, ei ollut minulla aikaa aamulla, pari kirjettä kirjoitettavana", vastasi hän rouva Helding'ille ja katsahti Hedvig'in, nähdäkseen mitä vaikutusta tämä kylmäkiskoinen selitys tekisi häneen.

Se ei tehnyt ollenkaan vaikutusta, ei mitään.

"Nyt pitäisi meidän, maalla olijain lystäillä jollakin toisella tavalla", sanoi rouva Helding taas. "Mitä jos lähtisimme ajelemaan?"

"Pitkin katuja karittelemaan, niin", virkahti Hedvig pilkallisesti.

"Ei, vaan Eläintarhaan sopisi ajaa, siinä on niin rauhaisaa ja maaseudun tapaista, ja ravintola vuorella, jos tahtoo virvoittaida", sanoi Erik.

"No sinne kävisi meneminen", arveli Hedvig.

"Ehkä saan luvan hakea hevosia, niin mikä siinä on muuta kuin mennään", sanoi Erik iloisesti ja nousi.

"Minä niin mielelläni lähden", hymisi rouva Adelheid.

Erik meni ja rämpytti kohta kahdella vossikalla takasin.

"Nyt on hevosia, koetin valita paraat roskaat", sanoi Erik astuen sisään.

"Vai niin! — No Hedvig —"

Hedvig naurahti, keikkui tuolillaan, pyyhki poskiaan käsillä ja oli sangen epäröivän näköinen.

"En minä tule", virkkoi hän viimein, "se näyttäisi kovin mukavalta kun me roskissamme ajaa porottaisimme Eläintarhaan", hän nauroi helisevän hilpeästi. "Ja miten me niihin sijoitumme —"

"Toinen meistä herra Aution kanssa — taikka sinä ja minä yhdessä —"

Hedvig nauroi jotta oli tukehtua.

"Jos olisi saatu vaunut, niin olisi paremmin käynyt päinsä tämä huvimatka", sanoi hän sitten.

"No, vaunut tosin olisivat paremmat, niihin sopisimme kaikki kolme — mutta koska herra Autio nyt kerran on ollut niin hyvä ja —"

"No eihän siitä mitään —" vastasi Autio vähän loukatun näköisenä. — Tokko Hedvig piti niin naurettavana istua hänen kansansa, vai tarkoittiko hänen naurunsa paraasta päästä mammaansa vaan? Jos hän rakastaisi häntä (Autiota) olisi hän tullut huonompaankin ajokaluun eikä antanut hänen näin puuhata turhia, näin aatellen hän kääntyi ja meni käskemään pois vossikat.

"Saanko ehkä luvan hankkia vaunut — eihän tuota lysti-ajoa pitäisi jättää aivan sikseen sentään?" alkoi Erik hymyillen, kun taas istuttiin.

Hän koetti väkisinkin olla hyvällä mielellä tänään, jott'ei Hedvig pääsisi kovin paljon ajattelemaan tuota purjehdusmatkaa.

"Emmehän enää saata vaivata herra Autioa, kun niin tyhmästi käytäydyimme", sanoi rouva Helding, anoen silmillään anteeksi Autiolta.

"Kyllä minä lähden jos vaunut saadaan", sanoi Hedvig. "Suokaa anteeksi herra Autio, mutta en tiedä miten minua niin naurahti, kun hengessä näin meidän matkamme", hän naurahti taas "Ylipäätään en tahdo ajaa vossikoilla koskaan, ne ajavat niin hurjasti ja varomattomasti ja ovat usein humalassakin."

"Aivan niin", myönsi Erik. "Älkäähän suinkaan olko millännekään, älkäähän pyytäkö anteeksi — minä ihan häpeen. Minä olin tyhmä, kun en paremmin ajatellut asiaa, minun olisi anteeksi pyydettävä. Mutta saanko nyt hankkia vaunut?"

"Tänä päivänä ei taida enää ehtiä, mutta jos huomena on hyvä ilma, niin lähtekäämme silloin", vastasi Hedvig iloisesti.

Hyvä oli taas kaikki ja toivoisa päivä odotettavissa. — Erik meni aikasemmin pois, hän aikoi tulla iltapuolella jälleen, vaan hyvästi-jättäessä ei sanonut Hedvig nytkään mitään. "No ei hän sitä nyt aina muista! —"

Viiden aikana iltapäivää käveli Erik esplanaadissa. Hänellä ei ollut mitään tekemistä taikka oikeammin häntä ei haluttanut työ näihin aikoihin. Hän ei tietänyt miten kuolettaa sitä aikaa, jota hän ei viettänyt Hedvig'in luona. Kello kuusi aikoi hän mennä sinne taas, mutta vielä oli tunti siksi, hän istahtui penkille ja piirteli hiekkaan kepillään.