Front matter (continued 2)

Joku ajoi eteläistä esplanaadi-katua hänen takanansa hyvää kyytiä. Hän kääntyi katsomaan.

"Eikö se ole Hedvig, joka siinä istuu roskassa!" Hän hyppäsi penkiltä. "Niin, niin tottakin, Hedvig se on, tunnenhan minä vaikk'en silmiä näe tuon tiheän harson tähden — mihinkä hän menee — aivan yksin — ja vosikalla, vaikka aamupuolella sanoi: 'niillä en koskaan tahdo ajaa!" Enempää ajattelematta rupesi hän juoksemaan, mutta hiljensi kulkuansa, kun havaitsi että kaikki kävelijät kummastellen katsoivat häneen.

"Luulevat minua hulluksi ja kokoutuvat vielä minun ympärilleni."

Roska kääntyi kulmasta, numero 19 välähti peräpeilillä.

"Ja juuri aioin mennä heille", hän pysähtyi. "Tämä toivo taas hukkaan!"

"Olisikohan hänellä joku salainen käynti — miksi hänellä oli harso silmillä näin kuumalla ilmalla, eikä parasolli varjona — hän moitti minun edessäni vossikoita — hän ei kutsunut minua täksi illaksi —"

Ennenkuin hän itse tiesikään, oli hänen mieleensä astunut taas tuo akkunaan kurkistava upseeri uudessa loistossa.

"Menen Helding'iin, niin saanhan siellä tietää minne hän ajoi."

Hän kääntyi kaivopuistoon päin, mutta seisahtui kohta taas.

"Saat kahden kuherrella rouva Adelheidin kanssa, annat hänelle vuoron ensin — kunnian vanhemmalle, niinkuin sopiikin — — piru, en minä sinne mene."

Hän sylkäsi ja poikkesi ensimäiseen ravintolaan, ja kulahutti siellä pari konjakki-ryyppyä kurkkuunsa. Nämät ajatuksen-asettajat saivat kuin saivatkin selvemmälle uralle hänen havaintonsa.

"Nyt olen taas tompero, tyhjän-pelkuri", mutisi hän poismennen ravintolasta. "Ihmiset eivät nyt enää saisi ajaa minne tahtovat ilman että minä jälessä juoksen — mitä minulla on tekemistä Hedvig'in matkoilla — mitä syytä minulla olisi varoa niitä? — Ei minkäännäköistä.

"Aina uskon pahaa hänestä, minä häijyläinen — mutta minä rakastan häntä niin äärettömästi!"

Hän päätti nyt Helding'in likitienoilla vartoa Hedvig'in kotiin-tuloa, ja oli juuri kääntyä kaivopuistoa kohti taas, kun silmänsä sattuivat roskaan, joka hiljaista kulkua oli tullut hänen takanansa ja nyt asettui muitten vossikkain riviin kauppatorin kulmassa.

N:o 19!

Erik säpsähti — tuo numero jo oli vastenmielinen — hän katsoi vihaisesti vossikkaan.

"Mutta nyt saattaisin kysyä tuolta lurjukselta, mihin hän vei Hedvig'in — vaan ei, ei se käy — vai aiot sinä vielä vossikain avulla urkkia hänen jälkiänsä, hourupää! — — Mutta jos nyt kysyisin kuitenkin — mitä vahinkoa hänelle siitä olisi — pelkkä kysymyshän se vaan olisi, aivan tavallinen uteliaisuus, mihin tuttava meni —"

Hän lähestyi vossikoita. No, tuumasta toimeen.

"Mihin tuo neiti meni, joka äsken ajoi teidän roskassanne?" puhutteli hän n:o 19:ta.

Vossikka töllisteli häneen kotvan aikaa ja vastasi sitten röyhkeästi:

"Mitä se herraan kuuluu? Minä olen ajanut kymmenenkin neitiä tänäpäivänä, piru niiden kaikkien teitä muistakoon, enkä minä! — Onko herralla likka hukassa, vai mitä kysytte?" ja hän purskahti raakaan nauruun, johon jotkut muutkin hänen kumppaneistansa yhtyivät.

Kas niin, kelvoton, mitä teit! Hedvig'isi annat alttiiksi noitten raakain roistoin pilkalle!

Erik puri hammastansa ja kääntyi kiireimmiten pois.

"Herra — kuulkaapas, herra!" huusi nyt sama ajuri hänen jälkeensä.

"Mitä siinä nyt huudatte?" kysäsi Erik tuimasti. Hänen täytyi pidättää kulkunsa, pari noita veitikoita rupesi ajamaan hänen jälkeensä.

"Jos pari markkaa annatte, niin ilmoitan herralle niihin neitonen meni", sanoi nyt n:o 19 ja eli salaviisaan näköinen.

Erik rypisti kulmiaan, arveli ja otti viimein pari markkaa taskustaan, mitkä heitti ajurille: "No?"

"Kullenskanttiin hän meni — katteini Kullenskantiin."

"Mikä se olisi?" virkkoi Erik vihaisesti ja arveli hävyttömäksi pilkaksi koko ilmoitusta — mutta tuo arvonimi "katteini" —

Hän vaaleni.

"Eihän se ole kuin rantti — ja Hullenrantti, et osaa oikein sanoa hänen nimeänsä", korjasi toinen ajuri.

"Niin no Hullurantti sitten, jotain hulluutta se on —"

"Missä hän asuu?" kysyi Erik.

Miehet arvelivat luultavasti pitäisikö pari markkaa vaatia taas.

"Aah! Hultencranz —" iski Erikin mieleen, jossa silmänräpäyksessä kaikki tunnetut ja tuntemattomat upseerit olivat paraatia kulkeneet. "Niin sen niminen on niistä yksi", virkkoi hän enemmän itsekseen.

"No niin, aivan niin se on", huudahtivat molemmat vossikat.

Saatuansa vielä tietää kadun ja numeron, astui Erik taas esplanaadiin, kävellen ensin hitaasti, mutta kiiruhti kohta kun pääsi pois noitten vossikkain silmistä, ja suoraan heidän antamansa osoitteen mukaan.

"Mutta olisiko se mahdollista, että Hedvig — tuntee tuon upseerin, ja salaa sitä tuttavuutta — Minkätähden? — Ei, ei, tuhannen kertaa ei, minä en usko sitä — en vaikka — —

"Jos ei se ollutkaan Hedvig — ja nuo roistot valehtelevat vaan, kiskoaksensa minulta rahaa — niin sen täytyy olla, mutta saanhan tännepäinkin kerran kävellä joutessa.

"Hultencranz on ehkä nainut mies ja Hedvig voi tuntea hänen rouvansa, mitenkä se olisi —"

"Päivää Autio!" tervehti muuan tuttava, lääketieteen kokelas. "Mihinkä sinä marssit niin synkällä katsannolla; tule pois minun kanssani meidän, lääkemiesten, kapakkaan."

"Tunnetko ehkä kapteini Hultencranz'in?" kysyi Autio vastauksen asemasta.

"Kuka sitä viksaria ei tuntisi, 'par renommée' [huhun mukaan] jos ei muutenkaan."

"Kookas, pulskea mies?"

"Rojo, niin, — itserakkaalla muodolla ja pitkillä viiksillä."

Aivan tuo akkunaan kurkistaja!

"Onko hän nainut mies?" kysyi Erik taas.

"Mitä sinä hänestä niin tiedustelet?" kummasteli kokelas. "Hän on liian ylpeä ylioppilaan tuttavaksi."

"En suinkaan minä hänestä huoli tuttavaksi, mutta —"

"Niin, nainut mies hän on, mutta ei hän paljoa lukua pidä rouvastaan, sen tietää jokainen. No tule minun kanssani niin voin, jos tahdot, jutella vähän hänen rakkaus-seikoistansa."

"En nyt jouda, hyvästi vaan — toisen kerran ehkä."

"Hyvästi hyvästi sitten!" — — —

Myöhään, puolen yhdentoista aikaan, palasi Erik vakous-retkeltään.

Hän oli kaiken iltaa oleskellut Hultencranz'in kartanon likitienoilla, milloin kävellen edestakasin, milloin istuen huononpuoleisessa ravintolassa viistoon vastapäätä, — pysyen itse syrjässä, mutta pitäen herkeämättä Hultencranz'in porttia tarkasti silmällä.

Monasti oli hän päättänyt mennä takasin ja Helding'iin, mutta se ajatus aina pidätti häntä, että silloin juuri astuu Hedvig tuosta portista esille — arvoituksen selitys olisi aivan lähellä ja hän antaisi sen luiskahtaa läpi käsiensä.

Yhtä monasti oli hän herjannut itseänsä kaikenmoisilla konnan-nimillä ja vakuuttanut itsellensä, ett'ei hän voi siellä olla — mutta kun hän taas rivitti rinnan kaikki erityisyydet, niin hän jäi paikallensa, vahtimaan vielä vähän aikaa.

"Tässä nyt seison vielä vähän aikaa, koska tätä hulluutta kerran olen alkanut", sanoi hän, nojasi selkänsä Helding'in ryytimaan aitausta vastaan ja sytytti papyrossin.

Hän kuuli kuinka roskia ajeli kaupungissa — herkeämättä hurisi kuin mehiläis-pesässä, milloin vähän hiljemmin, milloin taas kovemmin kun lähemällä oli, mutta tänne ei tullut ketään.

Hän viskasi viimein papyrossin pois, huokasi tuskallisesti ja oli mennä —

"Mutta sinä kirottu hölmö! Tuossahan Hedvig tulee kamaristaan verannalle! Ja sinä uskallat luulla hänen Hultencranz'in luona olevan — Mutta jos hän kävi kuitenkin ja palasi kohta. Ei, ei hän olisi ennättänyt, samalla hevosella hän ei tullut, ja aina siitä kuin se palasi, jopa vähän ennenkin, olen minä vartioinut. Kotona hän on ollut kaiken iltaa. — Näet nyt minkä arvoiset sinun epäluulosi ovat!"

Näin itsekseen puhellen katseli hän kyyryllänsä aituuksen raosta. Hänen kasvoissansa vaihtui yö päivään. Ihastelevilla, sydämen pohjasta kiitollisilla silmillä seurasi hän Hedvig'in liikuntoja.

Hedvig astahti alas verannalta ryytimaahan.

"Mutta onko se Hedvig? — voi onneton kuinka petyit, Elsa Karjalainen se on, hänen hattunsa, hänen pitkä sadetakkinsa — harso hänenkin silmiensä edessä, nyt ovat naamastaan arkoja nuo naiset — niin Elsa se oli, hän meni kotiinsa — Mutta Hedvig? Miks'ei Hedvig'iä näy missään — miks'ei hän saattanut Elsaa edes verannalle, ja tämä kumminkin seisoi siinä jonkun aikaa — niin, hän katsoi kadulle päin, ikäänkuin sieltä odottaisi jotakuta — ei ovessakaan Hedvig'iä näkynyt, ja tavallisesti hän saattaa aina rajalle asti. — Voi, voi, ei Hedvig ole kotona sittenkään — Elsa Karjalainen on näin myöhään häntä odottanut, turhaan niinkuin minäkin — Herra Jumala, mitä tämä merkitse —?"

Ja saman epätietoisuuden tuskissa tuli Erik kotiinsa.

10.

"Kauan sinä olet maannut tänään", ihmetteli rouva Helding, kun Hedvig viimein kello puolivälissä yhdeksän ilmaantui kahville.

"Päätä kivisti, eikä se ole oikein selvä nytkään", vastasi Hedvig väännellen kasvojaan.

Hän kaasi kahvia itselleen ja istuutui sitä juomaan.

"Onko Martta mennyt torille?" kysyi hän sitten, ikäänkuin sanoakseen jotakin.

"Meni juuri."

Vähän aikaa vaiti oltuansa, kysyi rouva Helding:

"Niin, milloinka sanoitkaan ompelijattaren luvanneen ruveta neulomaan sinun vaatteitasi?"

"Vasta viikon päästä", vastasi Hedvig. "Minä taidan kääntyä toisen puoleen, kun vaan saisin paremman mallin — ei tuo Elsan hurstuin sentään olekkaan oikein minun mieluiseni."

"Sinäpä olet huikenteleva — ensin pyydät malliksi, sitten ei kelpaakkaan. Vie takasin sitten Elsan hurstuin." —

"Jahka hän tulee matkastaan; — eihän sillä muutenkaan olisi kiirettä, uutta hurstuintaan hän sanoi rupeavansa tästäpuolen pitämään jokapäiväisenä."

"Milloinka Elsa tulee Porvoosta?"

"Huomenna kai."

"Ainako William Karjalainen on kaupungissa vai Elsan kanssako hän meni?"

"Ei. Muistaakseni Elsa mainitsi lähtötouhussaan illalla, että hänen veljensä joutuu vasta joku päivä myöhemmin. Miten sitten lienee. Hän oli niin hätäinen että viskasi vaan hurstuimensa minulle."

Hedvig nousi puhuessansa kaatamaan itselleen enemmän kahvia.

"No, milloin aiotte Aution kanssa puhua raha-asioista?" alkoi hän sitten.

"Niin, näinä päivinä", vastasi rouva Helding. "Johan valmistus-aikaa on ollutkin runsaasti. Totta puhuen, en oikein hennoisi vetää nenästä niin siivoa poikaa."

Hedvig naurahti.

"No jotain hänenkin täytyy tehdä vastavuoroa, kun me häntä olemme niin kauan hennoitelleet."

"Sitten hän kaiketi kosii sinua."

"Ei siitä tietoa ole. Sinuun hän kurkistaa aivan yhtä paljon kuin minuun."

Rouva Helding hymyili hyvillään.

"No, no, vähän enemmän hän sentään taitaa sinua katsoa — nuoriahan ne miehet aina pyytävät; mutta ei Autio itse ole niin nuori, ett'ei hän minulle ehkä paremmin soveltuisi. — Tokkohan tänään jo alamme?"

"Huomenna sitten, ellei tänään."

"Ja samaa vanhaa rallatusta, että kaikki mitä meillä on, on velaksi saatu, että joudumme aivan kadulle ellemme saa velkojia viihtymään ja niin edespäin."

"Kuinka usein sitä onkaan käytetty jo, hahaha", Hedvig nauroi että helisi.

"Mitä sitä muuttamaan niinkauvan kuin kelpaa vielä; ja onhan siinä totuutta kyllä", sanoi rouva Helding.

"Ja minä autan", sanoi Hedvig, "minä sanon että Elsa kävi täällä illalla sanomassa ett'ei hänen isänsä voi meille lainata."

"Mutta eihän Elsa ole kotona."

"No ei Autio sitä tiedä eikä tarvitse tietääkään. Myöntykää vaan kaikkeen mitä minä sanon."

"Niin no, ei siinä valhetta olekkaan, ett'ei Karjalainen voi auttaa, konkurssiin menevä mies hän kuuluu olevan. Vai mitä luulet?"

"Kyllä Karjalainen antaa minkä voi, mutta ei se meidän asioita paljon auta", arveli Hedvig ja nauraa kitkutti ison aikaa.

"Mitä sinä naurat, ei se niin kovin naurettava asia ole", sanoi rouva Helding. — "Mutta alappas nyt pukea päällesi, Autio voi tulla koht'sillään."

"Ei hän toki näin aikaiseen tänne tupanne", sanoi Hedvig ja meni takasin kamariinsa.

Hedvig'in vaatetus veti tavallisesti pari tuntia, mutta tänään hän oli vähän joutusampi, kello oli vast'ikään alkanut käydä yhtätoista, kun hän jo tuli saliin taas, istuutui tuolilleen ja otti esille tuon ijankaikkisen virkkauksensa, mikä vierasten ollessa oli todisteena hänen ahkeruudestansa ja kodikkuudestansa.

Monta minuttia ei oltu istuttu, ennenkuin jo astuikin sisälle Erik Autio.

Hän oli vaalea, silmät kuivat, polttavat kuin raivoisi sisällinen tuli hänessä. Hänen hymynsä oli teeskennelty, kun hän soperti tervehdyksensä.

Hänestä näytti Hedvig niin erinomaisen punakalta tänäpäivänä, hänestä Hedvig'in silmät eivät olleet vilkkaat kuin muulloin, ne olivat sameat ja ikäänkuin karttivat häntä.

Katkerasti valitti Erikin sydän. Naiset odottivat ilmoitusta, että kohta vaunut tulisivat, mutta Erik alkoikin aivan toisin.

"Minä tapasin Ödeberg'in eilen", alkoi hän tuntuvasti vapisevalla äänellä — "hän taisi sitten käydä täälläkin?"

"Ei hän ole käynyt", vastasi rouva Helding, "— kas kun ei tullut tervehtimään, vaikka kaupungissa oli."

"Hm! ja hän surkutteli kuitenkin teitä — neiti Hedvig'iä erittäin, kun on niin vähän tuttavia teillä — ja vähän huvituksia teillä — nyt — ennenkuin 'sesonkiin' päästään."

Hedvig katsahti kummastellen Erikiin: mitä tämä oraileva, sepitetyltä näyttävä alku tarkoittanee?

"Niin, kyllä meillä ensimmältä monasti oli hyviä ikävä", vastasi rouva Helding, vaan jatkoi heti heltyvästi: "mutta sitte kun herra Autio tuli meidän tutuksemme —"

"Täällä on kuitenkin monta iloista perhettä", keskeytti Autio epäkohteliaasti, "— erittäin upseeristossa — nuoria rouvia, joihin neiti Hedvig ehkä hyvin tutustuisi — mutta ehkä tunnettekin, ehkä neiti Hedvig tunteekin heitä jo joitakuita, esimerkiksi — Hultencranz'in?"

Nyt olisi Hedvig ehkä punastunut, mutta hänellä oli jo ennestään niin kauniit ruusut poskillaan, etteivät ne kauniimmiksi voineet tulla. Sen hän tiesi ja katsahti avonaisesti Erikiin, joka nyt ei lyönyt silmiänsä alas hänkään.

"Ei minulla ainakaan ole kunnia tuntea Hultencranz'ia eikä muitakaan upseerin-herrasväkiä", vastasi Hedvig selvästi.

Erik ei tiennyt mitä uskoa.

"Emme niitä vielä tunne", lisäsi rouva Helding, "mutta tanssissa voipi Hedvig — ja minäkin — tuonnempaan tulla esitellyksi useammallekin — jahka nyt sesonki alkaa, kuten sanoitte."

Hedvig virkkasi ja tuumiskeli. Mutta kohta näytti naurun-halu rupeavan häntä kiusaamaan niin, että tuskin taisi sitä hillitä.

Hän sai nyt valmiiksi nipun virkkauksessaan, ja puri kauan aikaa lankaa poikki, peittäen siten nauruansa.

"Eilen kun kävelin, näytti minusta ihan kuin olisi neiti Hedvig ajanut sivutse", alkoi taas Erik. Nyt Hedvig purskahti nauruun. "Missä te minun näitte?" kysyi hän yhä nauraen. "Esplanaadissa kävelin ja te ajoitte eteläistä esplanadikatua", vastasi Erik, vähän nauraen hänkin. Hedvig'in luonnollinen iloisuus rupesi rauhoittamaan hänen mieltänsä. "Tekö se olitte?"

"No ettekö te tunteneet, ettekö sen paremmin tunne minua?" ilvehteli Hedvig.

"Teillä oli harso silmien edessä — eli sillä naisella, joka siinä ajoi, — ja koska olitte sanoneet ettette tahdo ajaa vossikoilla, niin —"

"Täytyyhän niillä joskus ajaa sentään!" virkkoi Hedvig totisempana taas. "Minä se olin, minä kävin ompelija-neiden luona — jos niin tarkoin tahdotte tietää." Ja Hedvig nykäsi niskojaan.

Erik oli vaiti, hän ei uskaltanut enää kysellä.

Ompelija-neiden luona. Niin, miks'ei, se on aivan mahdollista, aivan mahdollista! Nuo lurjukset käyttivät minua narrina, neuvoivat ja kävellyttivät toiseen päähän kaupunkia, ja Hedvig sill'aikaa ehti vaikka sata kertaa kotiinsa taas. Sen vietävät, nuo vossikat, en minäkään huoli niillä koskaan ajaa.

Ompelija-neiden luona. Ja hän ei tunne Hultencranz'ia eikä muita. Mahdollista sekin. Luultavaakin, koska hän ompelija-neiden luokse ajoi, eikä — Voi jos olisin varma! mutta mitenkä hän näytti niin: kummalliselta, ja näyttää vielä.

"Niin, Hedvig kävi ompelija-neiden luona teettämässä —" alkoi rouva Helding aivan kuin vahvistukseksi, vaan Hedvig keskeytti:

"No mitä siitä nyt sen enempää."

No kas nyt, sanoi Erik itseksensä, kävihän hän ompelija-neiden luona — kas nyt kun taas selviää, nuo uhkaavat pilvet haihtuvat päivän sädetten tieltä — ja päivä, kirkas päivä on minun Hedvigini. — Onkohan hän näin punanen ollut muulloin? Ah, kuinka ihana, kuinka herttainen!

Hän katseli niin, niin hellästi Hedvig'iin. Hänen kasvonsa saivat vähitellen taas tavallisen tyyneen muotonsa.

"Mutta mitenkä meidän lysti-ajon kanssa käy? sai nyt rouva Helding sanoneeksi."

"Ah, niin!" säpsähti Erik. "Kyllä vaunut saadaan — joko nyt heti mielitte lähteä, niin käväsen käskemään tänne ne."

"No Hedvig, et suinkaan taas pane vastaan?"

"En, kyllä minä lähden, ja kuta pikemmin sitä parempi. Myöhemmällä on niin paljon ihmisiä liikkeellä, en huolisi niin näytellä itseäni."

Erik kiirehti ulos. Hänellä ei ollut niinkään tietyssä vaunuin-saanti, vaikka sanoi sen olevan vaan käskemisen varassa. Tuossa tuskallisessa mielen-tilassa hän ei ollut huolinut muuta kuin pikimmältä kysyä erään hotellin portin-vartijalta, vourattaisiinko hotellin hevoset ja vaunut lysti-ajoa varten. Vastaus jäi epävakaiseksi.

Onneksi Erikille myöntyikin nyt isäntä aivan mielellään antamaan parihevoset ja vaunut, ja puolen tunnin perästä ne jo seisoivat Helding'in rappujen edessä.

Rouva Adelheid hyppäsi, ketterä olevinaan, vaunuihin ja tupsahti patjalle niin että resorit rouskahtivat. Hän hymyili suloisesti Erikille, joka seisoi vaunuin-astuimen vieressä, vaan Erik ei ollut huomannutkaan hänen ketteryyttänsä, vielä vähemmin hän sitä kiitteli.

Hedvig'iä odotettiin.

Nyt tuli Hedvig, astahti rappusia alas ja nousi istumaan äitinsä viereen, ja viimeisenä sijoittui Erik vasta-istuimelle.

Kuski läimähytti hevosilleen ja pois sitä mentiin kaupungin läpi Eläintarhaan.

Erik oli iloinen taas ja katsahti ympärilleen melkein pöyhkeästi. Samaten rouva Adelheid. Mutta Hedvig oli vähän kuin hävehtynyt ja käänsi parasollinsa kasvojen eteen, missä vaan tiheämmässä oli ihmisiä.

Niin hän on häveliäs ja sinä luulit hänen ajavan julkisesti Hultencranz'in luokse. Olit aivan kieropäinen taas, mies! niin nuhteli Erik itseänsä, ja koetti nyt huomattavalla hellällä käytöksellä sovittaa vikansa.

Kun kaupungista päästiin, kävi Hedvig'in käytös vapaammaksi. Hän näkyi halulla hengittävän metsän tuoksuja, laski leikkiä ja naureskeli. Mutta Autiosta tuntui kuin olisivat Hedvig'in ajatukset kuitenkin muualla; usein hän kauniimmista paikoista ei sanonut ainoatakaan ihastuksen sanaa, ja usein hän iloitsi ihan ilman syytä. No se oli nyt taas tuota Hedvig'in omituista luontoa!

Ravintolassa syötiin päivälliset, niin hyvät kuin talo aikaan sai, ja juotiin viinejä niin hyviä että rouva Adelheid ryypiskeli ja kiitteli, kiitteli ja ryypiskeli, kunnes posket hehkuivat ja hän kävi niin sydämelliseksi, jotta Erik ehdotteli että taas lähdettäisiin ajamaan. Niin tehtiinkin sitte, ajeltiin vielä vähän ympäristössä ja käännyttiin sitten kotiin päin. Hedvig näytti tuskastuneelta ja väsyneeltä jo.

Kotiin tultua kiittivät naiset tästä rattoisasta huvista ja rouva Adelheid olisi tahtonut Erikiä sisällekin tulemaan, mutta Erik ei tullut tällä kertaa. Hedvig'in käytös oli paluumatkalla muuttunut epäsuosiolliseksi taas. Se suretti Erikiä, hän tahtoi ajatella ja olla yksin.

Mutta siitä ei tullut mitään. Hän pääsi tuskin kotiin, niin saapui sinne tovereja koko parvi. Erik harmistui, hän oli viime aikoina varsin harvaan pitänyt kanssakäymistä tovereinsa kanssa, ja nyt juuri kun hän tahtoi olla yksin, tulivat ne oikein miehissä häntä kiusaamaan. Jotkut olivat nähneet huviajon ja siitä nyt laskettiin leikkiä kovasti ja kauan. Hedvig oli tosin ainoa, mikä Erikin mieltä kiinnitti, mutta nyt hän ei ollut ollenkaan leikkisellä päällä; ja kun aivan varmana asiana jo ruvettiin pitämään kihlausta hänen ja Hedvig'in välillä, kävi hän alakuloiseksi, ajatellessaan että se tapahtuma saattaa olla kaukana vielä, päättäen Hedvig'in viimeisestäkin kylmästä käytöksestä.

Toverit istuivat hänen luonaan pari kolme tuntia, vaikka isäntä muuttui yhä enemmän harvasanaiseksi. Viimein menivät ja kohta senjälkeen meni Erikkin pois tupakan-savuisesta kamaristaan raittiisen ilta-ilmaan.

Hän käveli ison aikaa, ja pistäytyi sitten syrjäkadulle ja hiljaisempaan ravintolaan.

Rakastaako Hedvig sinua todellakin, vai eikö hän sinua rakasta? Tämä kysymys oli hänellä ratkaistavana nyt niinkuin niin monasti ennen. Ja nytkään enempää kuin niin monasti ennenkään ei tullut siitä oikeata tolkkua.

En vielä uskalla kosia, siihen päätökseen hän kuitenkin tuli. Ah, kun saisin kaikki kilpaveljet tieltäni pois! Jos olisin itsevaltijas, mestauttaisin ne heti.

Naurahtaen tälle hurjalle haave-kuvallensa nousi hän ylös ja otti hyllyltä sanomalehden lukeaksensa eli oikeammin ollaksensa lukevinaan.

"Mikä ikivanha lehti tämä on!" Hän heitti sen pöydälle, hän ei viitsinyt hakea toista, nojautui kyynäspäillensä ja tuijotti eteensä. Hänen silmänsä osuivat tuon sanomalehden matkustaja-listaan, lopussa oli: "yksityis-asunnossa: konttoristi Karjalainen Porvoosta, Kaivopuisto —"

"Niin, hän asuu sisarensa kanssa, niin ihan naapurissa se veijari asuu, ja ties sen kuinka kauan vielä. Missä kamarissa, sit'en tiedä — sen vaan tiedän että kaksi on Elsalla kamaria, vähäinen salintapainen ja kyökki, niinhän Hedvig on sanonut. No arvatenkin hän ei ole paljon kotona. Hedvig ja hän eivät ole tavanneet toisiansa näinä päivinä, sen olen melkein selväksi vakoillut. — Pahasti minä pelkäsin tuota helkkarin Adonista, mutta ei Hedvig häntä rakasta. Ketä Hedvig rakastaa? Ei hän taida minuakaan rakastaa, eikä sano edes tuntevansa Hultencranz'ia — Karjalainen olisi kauniin meistä kolmesta, ole varoillasi, ole varoillasi vaan! Vahdi niinkuin illallakin, pettyypä toisinaan ja —

"Hitto, mikä ajatus nyt päähäni lensi! — —

"Petyinkö tosiaankin illalla, oliko se Elsa vai oliko se Hedvig. Aivan samalla tavalla Hedvig tänään tepitti rappusia alas. Mutta Elsan oli hattu ja ainakin hurstuin. Niin; niin — mitä kujeita! ja harso silmien edessä! Mutta mitenkä ne Hedvig'illä olivat? Lainalla ehkä — kas, kas, jo ymmärrän: — mitä hän ompeluttaa, ehkä hurstuinta juuri — hän ei tahtonut sitä ilmaista — ehkä Elsan hurstuin on mallina — entä jos Elsa edistää — ties sen tuommoinen vapaa — — oi sentään, ei hän tiedä, ei hän tiedä mitään — akkunoita ei ole pää-seinässä. — Hedvig oli tänään toisellainen kuin muulloin, siinä en pety!

"Haa, mitä hirveitä ajatuksia! Minä olen aivan väärää jälkeä ajanut — pois täältä, mitä kello on", hän veti kellon taskusta — "yli 11 jo." Hän viskasi tiskille maksettavansa ja riensi pois.

Hän läksi juosten Kaivopuistoon, mutta muuan poliisi astui esiin kadunkulmasta ja katseli häneen oudoksuen; hänen täytyi hiljentää kulkuansa, hänen muistiinsa juolahti isänsä murhe-ilveilys ja saatti hänet vielä oneammalle mielelle.

Hengästyneenä ja kovasti tykyttävällä sydämellä tuli hän eiliselle vahtipaikalleen Helding'in aituuksen luona. Hän kyyristyi ja kurkisti joka taholle ryytimaata, odotti ja kuunteli — mutta ei mitään.

Ahaa, ovi avattiin! Ehkä tulin oikealla ajalla sittenkin —

Kyökin ovi se olikin, ja se jäi pikkuiselle raolle.

"Tokko tuo Martta homsu on huomannut minun ja nyt pitää minua silmällä. Joko hänkin tässä poliisiksi rupeaa — — luulee minua varkaaksi, ehkä — — hän kai jo eilen näki minun täällä, ja ilmoittaa vielä herrasväelleen näitä hulluuksia!"

Hänen täytyi hiipsahtaa vähän edemmäs, ja alkoi sitten taas vartioimistaan — täältä nähden oli verannan ovi melkein puun-oksien peitossa, selvässä sitävastoin Elsa Karjalaisen huoneus, etenkin tämänpuoleinen akkuna, jota paitsi valkoset kartiinit peitti vielä puoliväliin nouseva punanen esirippu.

"Täältä ei Martta minua näe enään", kuiskasi hän itsekseen katsottuansa vielä kerran aitausta pitkin, ja käänsi nyt huomionsa eteensä taas; hänen silmänsä tarkasti tuota akkunaa — kas! esirippu oli pudonnut — "Mitä, mitä — ah! käsi sieppasi sen ylös taas — nainen se oli, nainen — —" hän katsoa muljotteli että silmät olivat tungeta kuopistaan — turhaan, esirippu oli paikoillaan; tyyntä ja hiljaista oli kaikkialla, paitsi Erikin rinnassa, missä yhä hassummin riehui.

"Hedvig, Hedvig!" hän väänteli käsiään.

"No mutta hillitse itsesi hiidessä! Elsahan se oli, Elsan kamari se on, hänen veljensä asuu toisella puolella — Et sitä tiedä — ja oliko se tuon laihan Elsan käsi — — mitä tässä nyt teen —" Hän juoksi tontin toiselle puolelle nähdäkseen toisen puolen akkunaa, mutta sieltä oli väli pitempi ja epäselvempi, hänen olisi pitänyt tunkea pihaan ensin ja sieltä kuului vihaisen koiran uhkaava murina — housut retkuina pääset poliisin helmoihin sinä, ajatteli hän ajoissa ja muisti taas isänsä murhe-ilveilystä.

Epätoivossa tuli Erik tänä yönä kotiin.

Hän heittäytyi vaatteissaan vuoteelle, puhkasi ja kiroili. Hänen kiihoittunut mielikuvituksensa loihti esiin kiusaavia näkyjä. Milloin karkasi hän ylös ja käveli pitkillä askeleilla kamarissaan, milloin oli hän mennä ulos kaupunkiin, milloin koetti hän tyyntyä ja viskautui levolle taas, vaan alkoi kohta jälleen samaa elämätä.

Kurjana, uuvuksissa vastaanotti hän uuden päivän.

11.

Martta ihan huudahti säikähdyksestä, kun hän seuraavana aamupäivänä yht'äkkiä näki Erik Aution vaaleat, riutuneet kasvot kyökin ovessa.

"Hsh!" kuiskasi Erik, "onko neiti Karjalainen käynyt täällä iltasilla myöhään — toissa iltana ja illalla — noin yhdentoista aikana mennyt pois — tiedättekö?"

"En minä varmaan —" alkoi ääneensä Martta.

"Hsh, hiljemmin", keskeytti Erik.

"En minä varmaan tiedä", koetti nyt Marttakin kuiskailla, "eiköpä hän käynne myöhälläkin, yhtenään hän täällä juoksee."

Erik pistäytyi pois.

"Visseyttä, visseyttä minua täytyy saada!" huoahti hän, mennessään paraatirapulle.

Hän astui sisään.

Hedvig ja rouva Helding istuivat tavallisilla paikoillaan.

Jos Hedvig eilen oli ollut liian punanen, oli hän sitävastoin tänään melkein liian vaalea; hän näytti tosiaankin raukealta.

Vilaukselta vaan hän nosti silmänsä Erikiin.

Erikin sydämeen pisti kuin puukolla olisi isketty.

"Eikö neiti Hedvig ole terve tänään", sanoi hän karkealla, läähättävällä äänellä, "te olette niin kipeän näköinen?"

Itse hän oli paljon kipeämmän näköinen.

"Terve minä olen", vastasi Hedvig sukkelaan, punehtui pikkusen ja loi nyt Erikiin vähän pitemmän, lempeän silmäyksen.

Mutta Erik nyt ei hurmaantunut; noissa silmissä oli omituinen vesikiilto, ne olivat kuin rakkaudesta juopuneet, vaan niiden lempi ei kuulunut hänelle, niskoitteli hän.

"Onko — neiti Karjalainen näinä iltoina käynyt täällä?" sai hän nyt vaivalla kysytyksi.

"On", vastasi Hedvig kohta, "hänellä kai on vähän ikävä, kun veljensä meni — ja hänellä oli vielä sitten eräs asia, josta mamma ehkä —"

"Onko William Karjalainen mennyt — milloinka?" keskeytti Erik erinomaisen hartaasti.

"On — jo aikoja — toissa päivänä, luullakseni", vastasi Hedvig taas kohta, ja näytti sitten sangen tyyneeltä.

Rouva Helding tällävälin valmisteli puhumaan, hymyili ja huokasi.

Erik oli kuin pahasta unesta havahtunut; painajainen, satanaulainen, vierähti hänen rinnastansa — tuskat, pelot pakenivat, katosivat kuin sumuihin, ja silmänräpäyksessä sai hän ilon ja onnen takasin, hänelle tuli kuin pakko nauraa, hän olisi tahtonut syleillä koko mailmaa, hän oli vapautettu kaikista epäluuloista — nyt hän, hullu, oli ollut melkein varma asiastaan ja nyt yksi ainoa sana puhalsi pois epäluulot, ei ainoastansa viimeiset vaan samalla entisetkin, kaikki — yksi ainoa sana tuon enkelin suusta, jota kohtaan hän oli ollut niin hirveän väärä —

Rouva Helding'in ääni kutsui hänet takasin todellisuuteen:

"Ei se ole kumma jos Hedvig raukka olisikin kipeä ja pahoittuneen näköinen, meitä kun uhkaa köyhyys ja häviö. Nuoren mieli on arempi onnettomuudelle. Niin minäkin olen hyvin suruissani."

"Uhkaako teitä köyhyys?" kysyi Erik kummastellen — "siitä en ole tiennyt mitään, siitä ette ole milloinkaan mitään maininneet."

"No ei", vastasi rouva Helding haikeasti hymyillen. "Me emme tahdo niin tuoda esiin taloudellisia murheitamme — mutta nyt kun niistä tuli puhe — niin mitenkä ne tulivatkaan puheeksi — — niin, Elsa Karjalaisen käynnistä, se ei ollut mikään tervetullut käynti — hänen isänsä ei voi lainata meille mitään."

Erikin silmät kiilsivät ilosta, riemusta. Ei siinä kyllä, että kaikki epäluulot poistuivat perättöminä, nyt tuli hän vielä tilaisuuteen ojentaa auttavan käden Hedvig'ille ja hänen äidillensä, mitä Karjalainen — William Karjalaisen isä, huomaa se! — ei ollut tehnyt. — William Karjalaisen saa nyt tyyten jättää laskusta pois — hänet ja kaikki kilpaveljet. Minä olen suurta, puolustamatonta vääryyttä tehnyt sinulle Hedvig — Hän katsoi Hedvig'iin anteeksi pyytävästi, miltei vesissä silmin. Sitten hän kääntyi rouva Helding'iin, lausuen:

"Miks'ette ennen ole minulle mitään sanoneet noista raha-murheista, minä tosin en ole niin rikas, että minun avustani voisi olla kehumista, mutta ehkä vähän kuitenkin voisin tässä auttaa; onko velkoja teillä, ja —"

"Te olette aina niin hyvä, herra Autio", keskeytti rouva Helding, siirtyi istumaan likemmäksi Erikiä, otti hänen kätensä ja pudisti sitä sydämellisesti.

"No eihän siitä mitään —" mutisi Erik vetäytyen vähän edemmäksi. "Onko teillä —"

"Se olisi pitkä kertomus, jos alusta alkaisin", alkoi nyt rouva Helding, "enkä minä tahdo sillä vaivata teidän korvianne. Lyhyesti sanoen, kaikki mitä näissä huoneissa näette, on velaksi vaan meille annettu, niukimmallakaan taloudella emme ole voineet välttää velkaantumista, minä olen koettanut — Hedvig'in tähden — pitää asioitamme jokseenkin auttavalla kannalla niin kauan kuin mahdollista — kuulkaahan vielä! — Nyt rupeevat kuitenkin velkojat niin ahdistamaan ett'en tiedä mikä tässä tulee eteen. Ödeberg, meidän vanha hyvä tuttavamme, on luvannut lunastaa meille tarpeellisimmat huonekalut, mutta hän ei ole enää rikas, hänellä on ollut tappioita vaan tehtaistaan —"

"Antakaa anteeksi että keskeytän! Millä summalla, noin umpimäärin, voisi saada velkojat tyydytetyiksi?"

"Niin, en voi ihan varmaan sanoa", arveli rouva Helding, "mutta kyllä vaan pelkään että saan arvata velat noin viiteentuhanteen markkaan."

Hedvig ei ottanut tähän puheluun osaa ollenkaan. Hän veti nyt nenäliinansa esille, ja ken sen taakse olisi kurkistanut, olisi nähnyt hänen purevan huulta naurun estämiseksi.

"Viisituhatta markkaa, niin", toisti Erik — "viisituhatta markkaa no, kyllä minä ne teille hankin, jos saan luvan tarjoa apuani."

"Ja te voisitte hankkia meille koko summan!" huudahti rouva Adelheid; "te tahtoisitte ja voisitte niin suurella lainalla auttaa meitä, hyvä, hyvä herra Autio! Me olemme teille sydämen pohjasta kiitolliset, mutta niin suurta hyvyyttä emme voi vastaanottaa —"

"Olkaa huoleti vaan — mutta yksi seikka tässä on ikävä —"

"Niin, mikä? —"

"Taitaa mennä melkein viikko aikaa ennenkuin rahat saan."

"No, eihän se pitkä aika ole — mutta kuinka voimme vastaanottaa — takasin-maksu tosin on varma, minulla on perintö toivossa, mutta sinne asti —"

"Olkaa huoletta vaan! Älkäämme siitä enää puhuko, se on minulle suuri ilo, suuri ilo, minä vakuutan, olla teille avuksi, missä vaan voin."

Erik oli oikein ylevällä mielellä.

Hän käänsi nyt puhelun toisiin aineisin, mutta se ei tahtonut niissä oikein sujua, tuo laina-asia oli painanut erinomaisia jaloja ja kiitollisia tunteita tähän seuraan, joihin jokapäiväiset asiat aivan upposivat. Rouva Adelheid palasi kiitollisuuteensa niin useasti, että Erik ei luullut sovelijaaksi sitä sen pitemmältä kuulla, hän meni siis pois vähän tavallista aikasemmin.

Tuskin olivat hänen askeleensa katuvierustan paasilla kajahtaneet, niin purskahtivat äiti ja tytär yht'aikaa nauruun. Rouva Helding herkesi kuitenkin kohta ja sanoi nuhtelevasti Hedvigille:

"Ei saa nauraa! Näet nyt, eikö se ole niin hyvä poika tuo Erik, niin hyvä ja siivo poika, ett'ei toista ole semmoista!"

"Kyllä te umpimäärin tokasittekin koko summan", nauroi vaan Hedvig.

"No, täysin kourin pitää ottaa silloin kun saa; hän on rikkaan pohatan ainoa poika, ja minä luulen että meille hän hankkisi kymmenenkin tuhatta. — Mutta kyllä hän nyt kosii sinua."

"Se asia on omassa vallassamme. En minä vielä vie häntä sinulta." Hedvig naurahti taas. "Älkäämme jättäkö häntä kahdenkesken minun kanssani, ja voinhan minä olla vähän ynseä vielä, sen verran vaan kuin kiitollisuuden-velka sietää, hahaha." — — —

Erik oli kuin uusi ihminen.

Hän oli tullut tuimilla, vaaleilla kasvoilla, hätäisellä, epävakaisella käynnillä; hän meni iloa loistavilla silmillä, vapaalla, kepeällä käynnillä.

Niin, ilon päiväksi oli muuttunut tämä päivä, joka niin raskaalla tuskalla alkoi. Ja taas oli Hedvig se armas aurinko, jonka säteiden tieltä mustimmatkin pilvet poistuivat.

"Hahhaa, Karjalaisen olen useat kerrat toivonut meren syvyyteen jollakin purjematkallaan, ja Hultencranz'in samaten hiiteen tavalla tai toisella. Olkoot he nyt rauhassa, kosk'eivät sen vahingollisempia ole! Mutta itse ansaitsisin kovan rangaistuksen, kun minun ihanaa tyttöäni niin olen epäillyt, niin loukannut ja pahoittanut. Nyt ymmärrän minkätähden hän näinä päivinä on ollut toisellainen sekä näöltään että käytöksessään! Häntä on tosin surettanut tuo heidän rahapulansa, mutta paljon enemmän ehkä minun kelvoton käytökseni, mikä on pannut kiviä kuormaan vielä. Hän on arvannut minun epäluuloni — niin, huomannut ne selvään; tyhmästi ja törkeästihän minä olen ne esiin tuonut. Hän on hävennyt, syvästi hävennyt minun epäluulojani, toisinaan koettanut nauraa niille, mutta viimein suuttunut. Niin, melkein näytti kuin olisi hän itkenytkin tänä aamuna. Voi minua ilkiötä! Kumma kun hän viitsi vastata ollenkaan mitään minun häijyyn kuulusteluuni, mutta hyvin lyhyeitä, harmistuneita vastauksia hän tosin antoikin. Ei se olisi kumma jos hän antaisi minulle rukkaset että roiskaa, kun niin olen käyttänyt itseni häntä kohtaan. En nyt vielä vähään aikaan uskalla kosia ja se on minun oma syyni taas, itse olen esteitä nostanut tielleni — en uskalla kosia ennen kuin vähän saan pois noita pahoja muistoja paremmalla, jalolla ja luottavalla käytöksellä. Koetappas vielä varoa häntä, niin pilaat asiasi ijäksi päiviksi!

"Hahaha, mitä luulinkaan illalla kun tuohon akkunaan niin ahneesti tirkistin! — Ihmeellistä ihan, kuinka luuleva silmä saa kaikki näkymään aivan toisessa valossa, semmoisessa valossa, mikä vahvistaa varomiset; se tahtoo nähdä mitä pahimmin pelkää — hahaha, mitä puhun, eihän sekään lause taas oikein sovellu! —"

Hän tuli kotiin ja astui kamariinsa.

"Ja nyt raha-asioihin! Vaikka olisi kymmenen tuhatta kysymyksessä, niin hankkisin ne ilolla ja suurimmalla kiitollisuudella, kun vaan Hedvig voisi kohta unhottaa ja anteeksi antaa minun häijyyteni ja sitten suostua pyyntöihini."

Hän istuutui kirjoittamaan.

Aina siitä asti kun hänen isänsä teki tuon onnettoman matkansa pääkaupunkiin, ei ollut Erik huolinut kirjoittaa kotiinsa ainoata sanaakaan, ei vaikka kirjeitä kotoa oli tullut useitakin sitte.

Ensimäisessä oli isä selvitellyt tuota ikävää tapausta, puolustellut itseänsä niin hyvin kuin taisi ja pyytänyt poikaansa antamaan anteeksi, jos hän sen kautta oli saanut kärsiä pilkkaa ja pahoja puheita, sekä lopullisesti toivonut ett'ei tämä asia suinkaan olisi vahingoittava vanhempien ja heidän lapsensa väliä. — Tähän kun vastausta ei kuulunut, kirjoitti isä toisen kerran ja pitemmältä. Ikäviksensä oli hän havainnut, kirjoitti hän, että tuo tapaus oli harmittanut hänen poikaansa enemmän kuin hän ensimmältä luuli, mutta suureksi suruksi ja mielikarvaudeksi oli vielä ikävä muuttuva, jos hänen poikansa sentähden, niin yhtäkaikki vähäpätöisen asian tähden, katkaisisi yhteyden kodin ja vanhempain kanssa, jotka aina olivat häntä rakastaneet ja hänen parastansa tarkoittaneet. Tuolla onnettomalla matkallakin oli ollut hyvä tarkoitus, ja nyt seurasi pitkä kertomus Ödeberg'istä, hänen itsekkäästä, sydämettömästä luonnostaan, hänen kuleskelemisestansa ympäri mailmaa, hänen rikkauksiensa epäiltävästä alusta, vaan etenkin hänen jumalattomuudestansa, jumalattomasta ja ilkeästä elämästänsä, hänen siivottomuuksistansa ja riettaudestansa. Hän asui nyt aivan pääkaupungin lähistössä, mutta häntä tuli Erikin karttaa, kuin myrkkyä. Hänestä ei voisi mitenkään olla seuraksi alkavalle papille. "Pysy Jumalassa, poikani, äläkä istu siinä, missä pilkkaajat istuvat; sovi myös vanhempiesi kanssa, äläkä paaduta sydäntäsi, sitä pyydän hartaasti, sitä pyydämme ja rukoilemme äitisi kanssa joka päivä, joka hetki sydämessämme. Kirjoita vastaus ja kohta, että saisimme rauhan taas mielellemme." — Vaan ei vastausta seurannut, ei minkäännäköistä. Tuli sitten kolmas kirja, missä isällinen valta toden todella tahtoi päästä voimaan, niinikään neljäs yhä ankarammalla sisällyksellä. — Mutta Erik ei hiiskunut, hän oli kuin kuollut.

Nyt viimein päätti Erik kirjoittaa ja sopia isänsä kanssa, saadaksensa nuo 5.000 markkaa Hedvig'ille ja hänen äidillensä:

Hän alkoi ilmoittamalla syvän mielikarvautensa tuosta isänsä käytöksestä. Hänen oli täytynyt paeta pois koko kaupungista, päästäksensä kuulemasta tuota ijankaikkista naurua ja pistelemistä. Sentähden isän ensimäiset kirjeet vasta myöhemmin olivat saapuneet hänen käteensä. Hän ei ollut pitkävillainen, tahtoi kernaasti unhottaa kaikki, vaan vaati vastavuoroa ett'ei isä sekaantuisi hänen tuumiinsa ja elämän tarkoituksensa. Hän oli enemmän nähnyt ja tullut tuntemaan mailmaa kuin vanhempansa keski-Suomen korpiloissa, kyllä hän voisi itse sekä paraiten valita seuransa että paraiten punnita millä uralla hän taitaisi enimmin hyödyttää. Hän aikoi nyt lukea lääkäriksi, mutta tämä muutos veti paljon pitemmän opinto-ajan ja sen johdosta enemmän rahaa, ja monenkaltaisia kustannuksia oli heti alussa. Hänellä oli myös vanhastaan joitakuita velkoja suoritettavina. Päästäksensä kerrassaan vapaasti alkamaan ja huoletta katsomaan kohti tulevaisuutta, pyysi hän nyt isänsä hyväksymään viidentuhannen markan vekselin. Sitte hän ei vaivaisi häntä enää isoon aikaan. —

Tätä kirjettä kirjoittaessaan astuivat muistot kodista ja vanhempien hyvyydestä ja huolenpidosta kerran vielä kirkkaasti hänen mieleensä. Mutta kas! sekin oli Hedvig'in ansio, ilman hänettä hän ei olisi tullut kirjoittaneeksi tätä sovinnollista kirjettä, ilman hänettä lapsellinen rakkaus ei olisi palannut hänen sydämeensä. "Oi Hedvig, sinä olet minun hyvä henkeni!" huudahti hän, tietämättä ihastuksissaan, mikä iva näissä sanoissa piili. Hedvig, joka vierautti pois hänet vanhemmista, joka veti pois hänet ahkeruudesta ja toimellisuudesta, joka kehnonti hänen luonnettaan, joka mursi hänen henkistä ja aineellista tarmoansa — Hedvig oli hänen hyvä henkensä.

Harvoin oli Erik ollut niin itsehensä tyytyväinen kuin tämän päivän iltana. Hän oli katunut ja tehnyt parannuksen, hän oli tehnyt hyvän työn ja ollut jalomielinen kaikin puolin, hän oli juhlallisesti itsellensä luvannut tästäpuolen pysyä kaukana kaikista varomisista ja turhista peloista, ja toivolla, uudella kirkastetulla toivolla hän nyt katseli tulevaisuuteen.

12.

Joitakuita päiviä oli kulunut, rauhallisia päiviä. Erik ei ollut saanut syytä mitään mustasukkaisuuteen taas. Yhtenä päivänä olivat rouva Helding ja Hedvig olleet poissa matkalla. He kävivät Savion kartanossa, tervehtimässä kotimaalaista, inspehtori Svenssonia. — Mikä ja millainen mies Svensson Saviolla on? tiedusteli Erik kohta kaupungissa. Herran-tapainen näöltään, naimaton, mutta viidenkymmenen ikäinen jo, sanottiin, eikä Erik huolinut hänestä sen enempää. "Ei hänestä vaaraa, paitsi Adelheid'ille ehkä. Ja hyvä vaan, jos tämä häneen rakastuisi, niin pääsisin minä tuon vanhan virnakan suosituksista. Sangen mielelläni suon ne toiselle!" sanoi Erik itsekseen ja naurahti.

Kuudentena päivänä siitä, kun tuosta rahanpulasta tuli kysymys, jätti Erik rouva Helding'ille 5,000 markkaa ja vastaanotti sydämellisimmät kiitokset mainitun rouvan ja Hedvig'inkin puolelta. Hedvig'kin likisti hänen kättänsä ja oli niin herttainen, ettei Erik tiennyt oliko taivaassa jo vai maan päälläkö vielä. Kielellä kieppui hehkuva rakkauden-tunnustus, mutta hän pidätti sitä vielä, se ei olisi ollut ollenkaan paikallansa tässä tilaisuudessa, hän olisi ikäänkuin turvannut tuohon rahasummaan saadaksensa Hedvig'in. Pois se! — ja hän katsahti kaikkeen maalliseen tavaraan ylevällä halveksimisella. — Vapaan piti Hedvig'in suostumuksen oleman, aivan vapaan kiitollisuuden-velasta, lausui hän juhlallisesti itseksensä; mutta kuitenkin piili sydämessä toivo, että tuo laina koko joukon lähentäisi häntä päämääräänsä.

Muodon vuoksi vastaanotettu velkakirja taskussa astui Erik Helding'in porstuasta ulos aivan samalla kun toinen vieras tuli rappusia ylös, nimittäin Ödeberg.

Ödeberg pysähtyi ja tutkasi pikipäisin Erikin mielihyvästä loistavia kasvoja, ja pikipäisin lensi häijynlainen hymy hänen huulillensa.

"Hyvää päivää", tervehti hän sitten sangen ystävällisesti. "Joko menet, ja juuri kun niinä tulen — tule pois sisään takasin, me emme ole olleet Helding'issä yhdessä sittenkuin ensi käynnilläsi."

Erik arveli kotvasen. Hän olisi todella halusta tahtonut olla vielä Ödeberg'in kanssa täällä, hän olisi tahtonut tulla tuntemaan mitä Hedvig oikeastaan piti Ödeberg'in omituisista ajatuksista kaikissa asioissa — ensi käynnillä näitä ajatuksia ei ollut juuri esille tullutkaan — mutta hän pelkäsi ett'ei rouva Helding kiitolliselta sydämeltään saisi oltua ilmoittamatta hänen lainaansa, jos hän Ödeberg'in, heidän toisen auttajansa, kanssa kääntyisi takasin; hän aivan kuin pyrkisi väärään valoon, rahoja kolistavaan kosijan; ehkä epähuomiossa vielä hänen isästänsäkin tulisi puhe. — Ei, parempi mennä pois. — Paha, kun en kieltänyt heitä puhumasta koko lainasta, mutta ehk'eivät nyt puhukkaan, jott'ei Ödeberg epuuttaisi apujansa!

"Ei nyt sovellu", vastasi hän, "olisihan se ollut hauskaa, mutta minulla on vähän toimittamista kotona. Hyvästi vaan!"

"No, hyvästi sitten!" sanoi Ödeberg ja astui sisään.

"Onnittelen, onnittelen! Vihonviimein taitaa olla teillä rahat kourassa. Pitkällistä peliä te pidättekin tuon Aution kanssa."

"Älä sano Autiosta mitään, Autio on hyvä mies!" lausui rouva Helding.

"Jaaha, — no se on iloista kuulla että hänestä niin pidät", vastasi Ödeberg ja nauroi. "No, entä Hedvig, oletko hyvin mustasukkainen sentähden?"

Hedvig naurahti.

"En tiedä, jahka nyt vielä vähän aikaa kilpailemme."

"Niin, hyvä, hyvä!" virkkoi siihen Ödeberg. "Taitaapa hän vaan olla enemmän sinun mieleisesi kuin entiset rakastelijat."

"Ei ensinkään, ph!" vastasi Hedvig. "Hän on hiljainen mies, sentähden hänen kanssansa niin kauan viipyy, hahaha! — Kylläpä hän saa 'apskietin' aikanansa; nyt ihan kohta se ei käy laatuun."

"Ei, ei!" lisäsi rouva Adelheid. "Ei vielä isoon aikaan."

"No en suinkaan minä kiiruhtele! Mutta nyt", jatkoi Ödeberg vilkkaammin, "palkinto minulle, joka tuon kultakukon teille toin."

"Kyllä me vaan yksin tahtoisimme pitää —"

"Hahhah! Pitäkää vaan yksin! Pitäköön kumpikin omansa! Mutta kolme tuhattahan sinä sanoit pyytäneesi, Ade; kolmas siinä on liikaa, se pois, muuten ei teidän jakonne luonnistu. Vedä siis tänne tuhat minulle, ja ole kiitollinen että tyydyn."

Verkastellen meni Adelheid piirongin luokse ja veti laatikon auki, sen verran vaan että sai sisään kätensä. Ödeberg oli näet noussut ylös ja lähestyi piironkia hänkin.

"Tuossa taitaa olla tuhat", Adelheid pisti hänelle joitakuita seteliä.

Ödeberg luki.

"Oikein! Kas kun osasit ottaa umpimähkään", sanoi hän sitten, terävästi katsoen Adelheid'iin.

"Noh, mitä teille nyt muuta kuuluu?" virkkoi Ödeberg, kun he kaikki taas istuivat. "Missä te huvittelette tänä kuivana kesä-aikana?"

"Ei juuri muualla kuin kotona", vastasi Hedvig ja naurahti.

"Ja—a, aivan kuin minäkin!" sanoi Ödeberg, naurahtaen hänkin.

"Savilassa kävimme kerran", virkkoi Adelheid; "siinä on inspehtorina kotimaalainen, Sven Svensson."

"Ahaa! Niin tosiaan, olenhan minä jossakussa, seurassa tavannut hänet, en nyt muista — Hm! — se on iloista kuulla, viljele vaan väliäsi tuon Svennin kanssa, hahaha!"

"Hän on hyvin kohtelias, liukaspuheinen mies", ilmoitti Adelheid, "toisellainen kuin suomalaiset jöröt."

"Niin kohtelias kuin sinäkin. — No, iloista kuulla, että liukkaasti käy teidän kesken, hahaha. — Mutta en jouda nyt pitemmältä naljailemaan, vaikka kyllä olisi lystiä. — Hyvästi Ade, hyvästi Hedi! Arpajaistanssit tulee ensi viikolla, sinne kai menette — Hyvästi, eläkää iloisesti vaan!"

* * * * *

Erik otti pöytälaatikosta avonaisen kirjeen ja silmäili sitä loppupuolelta:

"Kuusi kuukautta tästä päivästä —"

"Niin, viime keskiviikosta — on vekseli lunastettava, ja se sattuu aivan pahimmoilleen, ajalla, jolloin maamiehellä on monenlaiset rahanmenot muutenkin. Kyllä se vekseli vaan on uudistettava silloin, ja koeta siihen hankkia rahaa itse —"

"Nyt hän on köyhä olevinaan!" mutisi Erik. "No sinne on pitkältä vielä — ja mitäs tässä muuta on?" hän käänsi paperin ja silmäili ensimäistä sivua:

"Hm —, hm —"

"Niin raskaasti on meitä surettanut sinun kirjeesi. Sinä olet muuttanut opintosi, kun olit jo aivan lähellä valmistua jaloon, pyhään virkaan — se oli hyvin, hyvin katkeraa kuulla; mutta sinun mielesi mahtaa, olla aivan muuttunut sekin — luulen ymmärtäväni, mitä et suoraan sano — luulen tapahtuneen, mitä aavistin ja pelkäsin —"

"Ah! Eikö nyt enää ihminen saisi vapaata tahtoaan käyttää — ei, pitäisi aina vaan kulkea yksinkertaisten vanhempain talutus-nuorassa, kyllä kai — no enempi semmoista:"

"Minä sanon sen oikein toden teolla, että minä en olisi suostunut tuohon ihan hämmästyttävään laina-asiaan. Äitiäsi tulee sinun kiittää, hellän äitisi pyyntöjä — että saat tuon summan. Mutta sen ehdon panen minä sinulle: käy täällä kotona niin pian kuin mahdollista, että voimme vielä yksissä neuvoin tuumailla kaikkia näitä niin tärkeitä asioita. Paitsi sitä on äitisi kipeä ja halajaa sinua nähdä" —

"Noh", virkahti Erik, "tavallisia vanhuuden kipuja — Ei, ei nyt sovi lähteä, hyvät ihmiset! Kyllä vielä saatte odottaa. Olkoon nyt ukko julma, kylläpähän aikanansa asettuu taas — hyvä vaan kun sain tuon vekseli-asian toimeen."

Hän pisti kirjeen laatikkoon takasin:

"Nuo kirjeet kodista saattavat vaan pahalle mielelle — aina ovat siellä tyytymättömiä, aina nuhteita, saarnoja — melkein parempi kun en lukisi niitä ensinkään."

Ja niin tekikin Erik. Ensi kerta kun kirje tuli, oli hän juuri menossa Helding'iin. Hän pisti kirjeen semmoisenaan pöytälaatikkoon ja sinne se jäi, unhotuksiin. —

Kului aikaa, viikko vieri loppuun ja toista alettiin, vaan Erik ei tullut lähemmäksi määräänsä; päinvastoin melkein. Tosin! Yksi edistys tuli hänen osaksensa, mutta sen vastapainona oli taas toinen, ikävä tapaus. Edellisestä ensiksi puhuen: Hedvig'in albumia katsellessa yhtenä päivänä, rohkaisi Erik mieltänsä ja pyysi Hedvig'in muotokuvaa. Hedvig vastasi, hänellä ei olevan ainoatakaan jälellä viimeisestä tusinasta, vaan lupasi niinpian kuin hän taas otattaa, antaa yhden Erik'ille. Tämän johdosta pyydettiin sitten Erikin kuvaa vastavuoroksi. Hänellä oli, hän toi ja sai ilon nähdä sen sitte Hedvig'insä albumissa. Mutta päivästä päivään odotti ja halusi hän tuota luvattua kuvaa, — turhaan. — Hedvig ei ollut vielä käynyt valokuvaajalla, Erik ei vielä päässyt suuteloilla peittelemään tuota kallista kuvaa. — Ja toinen ikävä sattui. Nuo arpajais-tanssit. Hedvig oli sanonut monastikin, ett'ei hän huoli sinne mennä, hänellä oli niin vähän tuttuja, oli niin kuuma aika ja väkeä kun kaiketi kokoontuisi paljon, eihän siinä ilkeisi pyöriä punasena ja hikisenä. No! Erik ei mennyt hänkään, ainahan hänen päätöksensä riippuivat Hedvig'in päätöksistä. Arpajais-ilta tuli ja meni, Erik oli kotona ja hänen luottavaiseksi muuttunut mielensä ei aavistanutkaan muuta kuin että Hedvig'kin oli kotona. Mutta seuraavana päivänä ilmoitti Hedvig olleensa kuitenkin noissa tanssiaisissa ja siellä olleen erinomaisen hauska.

Se koski kipeästi, tämä sanoma! Hedvig oli saanut uusia ihastelijoita, tuo karvas kateuden-aika oli alkava taas — Erik huokasi surumielin — ja mikä salatarkoitus takana oli; näytti aivan kuin olisi Hedvig tahtonut viekotella häntä jäämään pois, päästäksensä huvitteleimaan hänestä vapaana.

Ja valitettavasti taisi Erik ollakin oikeassa. Hedvig'in käytös häntä kohtaan oli taas tuntuvasti kylmempi. — Erik oli loukattu tuosta petoksesta eikä voinut sitä salata. Hedvig kyllä huomasi hänen mielipahansa, vaan ei huolinut häntä vähääkään lohduttaa. Erik ajatteli uskollista rakkauttansa ja tuota suurta apuansa heidän rahamurheissansa, ja hänen sairaassa sydämessänsä nousi nyt syytöksiä Hedvig'iä vastaan kovuudesta ja kiittämättömyydestä. Hän suututteli yhä enemmän, kävi harvasanaiseksi ja ikäväksi. Kotiin tultuansa kuitenkin, kun oli yksin taas — kaipauksensa vaan kumppalina, tukehutti hän kaikki nuo pahat syytökset. Hän itse oli vikapää, hän oli ollut loukattu ja kylmä ilman syytä. Muutu ajoissa! — hän vaaleni ajatellessansa että hän voisi menettää Hedvig'in. Hän pelkäsi miten Hedvig huomenna häntä vastaanottaisi.

Niin oli, sen havaitsi hän suruksensa, heidän välinsä oli melkein vaan samalla kannalla kuin ensi alussa. Nytkään hän ei ollut sen varmempi kuin että hän vieläkin pelolla ja vapistuksella tuli Helding'iin, epätietoisena mikä hänen kohtalonsa viimein oli oleva.

Tuli sitten päiviä, jolloin Hedvig oli ystävällisempi, ja taas virkosi Erikin toivo.

"Nuo kirotut arpajais-tanssit, ne ovat syynä kaikkeen!" huudahti Erik aina ajatustensa päätteeksi. Hän ei tullut selville, oliko hän itse matkaansaattanut tuon kylmyyden Hedvig'in käytöksessä, vai olivatko toiset, ihastelijat tunkeneet hänet pois tieltään. Ja nyt hän ei edes tuntenutkaan heitä. Muodottomina mörköinä he häälyivät hänen ympärillänsä.

"Oi, kun tulisi muutos, minä ihan menehdyn! Nuo kauheat luulot nostavat päänsä taas, taas olen epäilevä ja loukkaava olentoa, jota ylinnä rakastan, taas hän on harmistuva ja itkevä, ja syystä, sillä hän on viaton nyt ja aina, ja — huomaa se! — millä oikeudella minä häntä vartioitsen? Ei millään. Mitä minulla on sanomista, vaikka hänellä olisi sulhasia kymmenkunta! Mitä se teihin kuuluu, voisi hän sanoa minulle vasten silmiä. — Ei! muutos täytyy tulla, oikeutta täytyy saada! Minun morsiamenani, minun kihlattuna morsiamenani tulee hän minun varjelukseni alaiseksi — ja syyttäköön itseänsä ken sitten uskaltaa, häneen edes kurkistaakaan!"

Jopa pidettiinkin Hedvig hänen morsiamenansa, sen sai hän kylliksensä kuulla toverein parissa, kun soitanto-iltoina tapasi heidät Kaivopuistossa. Hän suuttui heihin, vaan suuttui myös itseensä, hän oli samanlainen itse, hän oli ennen aikojaan anastanut sulhasen oikeudet.

Ja Erik päätti kun päättikin kerran rohkaista mielensä, ilmoittaa rakkautensa ja kosia, vaikka rouva Adelheid'inkin läsnä ollessa, koska hänestä ei voinut päästä.

Adelheid oli muuttunut toisin kuin Hedvig. Hän kävi yhä makeammaksi päivästä päivään. Ja Erikin, täytyi kun täytyikin olla mielinkielin, koska hänen läsnäollessaan aikoi kosia. Niin lähenivät toisiansa, ulkoapäin päättäen, paremmin Adelheid ja Erik kuin Hedvig ja Erik. Ja Adelheid tarjoeli virvoituksia mitä vaan voi keksiä, simaa, viiniä, hilloa y.m. y.m.

* * * * *

Istuttiin salissa.

Hedvig oli viimeiset pari päivää ollut hyvinkin suopea taas, tosin enemmän pintapuolisella, huolettomalla tavallaan, Ja Erikin kielellä oli kieppunut kosinta, mutta sen lausuminen ei ollut helppo asia, — se lykättiin päivästä päivään. — No kerrankin meni Adelheid kyökkiin. Erikin sydäntä ahdisti. Hän siirtyi vähän likemmäksi Hedvig'iä, silmien edessä alkoi hämärtää, hän aukasi suutaan, änkytelläksensä esille mitä niin hänen sydämensä täytti —

"Kuulkaa, herra Autio", alkoi samassa Hedvig vapaasti.

Aution muodon täytyi tasaantua taas tavallisen näköiseksi, hän rykäsi hämillään ja katseli odottavasti Hedvig'iin. Hedvig oli kotvaseksi keskeytynyt, nyt hän jatkoi:

"Näinä ihanina iltoina olen kaukaa kuullut satakielen laulua. Kuuluu kuin löisi se liirujaan aivan ison lehtokujan tienoissa, rantapuolen pensastoissa kai."

"Niin", sanoi Erik tyhjällä hymyllä; "mitä hän välitti satakielistä, ei tuhatkielikään häntä huvittaisi."

"Kohta sen laulu-aika loppu ja minä en ole saanut koskaan kuunnella sitä likemmältä. Olisin mennyt, pääseehän suoraan ryytimaasta lehtokujalle — mutta mamma ei viitsi tulla kanssani ja minä pelkään juopuneita ja muita pahoja ihmisiä — saisinko vaivata teitä olemaan minun seuraajani vähäisellä kävelyllä huomis-iltana."

Erik ensimmältä ei uskonut korviaan.

Mikä arvaamaton, mikä ihmeen onnellinen käänne tuosta satakielenlaulusta!

"Varsin mielelläni — sydämen pohjasta mielelläni!" vastasi hän, hän oli lisätä vakuutuksia vielä, hehkuvia vakuutuksia sydämensä riemusta, tulisen tunnustuksen —

Mutta rouva Adelheid palasi.

Erik katsahti Hedvig'iin, Hedvig virkkasi ahkerasti oka puhunut sen koommin satakielestä eikä kävelystä.

Tahtoiko hän salata sitä äidiltänsä? — "Oi! suloinen salaisuus! No viimeinkin, viimeinkin saan tilaisuuden — ehkä montakin tilaisuutta vielä — ja minä tyhmä, tässä jo olin päästää suustani hätäisen tunnustuksen, se olisi penkin alle mennyt ja rouva Helding'istä en olisi vaan päässyt. Nyt saan rauhassa tehdä tunnustukseni kahdenkesken Hedvigin kanssa — mutta onko se mahdollista! Kummallista, kummallista!" Hän Katseli Hedvig'iä pitkään. Tunsiko hän Hedvig'iä sittenkään? Eikö hän ollut liian araksi arvannut häntä? Eikö hän jo monasti ennenkin olisi saanut kävellä kahden hänen kanssansa, jos vaan olisi tahtonut? Hän punastui, kun ajatteli tyhmyyttänsä. Mutta ei, eihän siitä näyttänyt olevan toivomistakaan, sellainen oli Hedvig'in käytös tähän asti ollut; hän olisi voinut vannoa sen että Hedvig, kummastellen katsoen häneen, kohta olisi antanut kieltävän vastauksen. Mutta mikä nyt hänen päähänsä pisti? Oikku — siunattu oikku! Kerran siunasi hän Hedvig'in oikullisuutta.

"Tulkaa verannalle, on niin erittäin ihana ilta — saanko luvan tarjota limonaadia, vaapukka-limonaadia —"

Vai onko se oikku ollenkaan? Erik istui vaan pää pyörryksissä, katseli Hedvig'iä ja mietti. Ei — se on rakkaus, se on rakkaus —

"— sepä taitaa olla paras virvoke näin kuumassa. Olkaa niin hyvä!" Rouva Helding teki kutsuvan liikkeen kädellänsä.

Erik nousi loistavin silmin.

Ja Hedvig nousi, vaan aivan tavallisena näöltään.

Oli tosiaankin mitä ihanin ilta. Ilma väreili lämmöstä, tuoksuja lemahti puistosta.

Limonaadia maisteltiin vähän väliin, vaan vallan harvaan puheltiin. Erik katsoi Hedvig'in tyveniin kasvoihin ja mietiskeli: onko se rakkaus vai onko se oikku? Hedvig virkkasi ja ajatteli hänkin, kai satakieltä — muisteli ehkä myöskin: parempi käkönen kädessä kuin kymmenen metsässä. Ja mitä rouva Adelheid ajatteli? Ei tiedä, hän vaan tirkisti Erikiin.

Erik huomasi tämän ja rypisti kulmiaan, nyt hän ei huolinut peittää harmiansa tuosta vaivaavasta kohtelijaisuudesta.

Ilta kului, limonaadi juotiin, Erik nousi ja heitti hyvästi.

Hedvig, joka samalla meni käskemään Marttaa korjaamaan lasit pois, saatti Erikkiä tampurin ovelle.

"Niin, se kävely huomena", sanoi Erik matalalla äänellä, "milloin ja miten saan luvan — No tapaammehan me toisemme aamupäivällä tavallisella ajalla."

"Tulkaa yhdentoista aikana — hyvästi, hyvästi vaan!"

* * * * *

"Milloin yhdentoista aikana?" kysyi rouva Helding, joka oli astunut saliin.

"Aamupäivällä huomenna, tietysti — hän on ruvennut tulemaan niin aikaseen, että täytyi sitä sanoa. Aamusilla on aina niin kiire saada päällensä."

Erik tuli kotiin.

Nyt oli ratkaiseva hetki tiettävissä; ja miten äkkiä se tulikaan! Juuri kun hän oli arvellut, että he olivat vielä melkein samalla kannalla kuin alussa. Mutta eiköhän se melkein niin ole — en tiedä sittenkään Hedvig'in sydäntä ja minä, minä olen ujo ja pelkääväinen nyt niinkuin ensikerralla. Nyt ei ole enää pakko käsissä, jokohan huomenna kosin, ehkä toisena iltana vasta —

Hän käveli edestakasin.

"Mutta mitenkä hän päättäisi tämän kävelyn? Eikö hän ajattele, eikö hänen melkein pitäisi tietää, mitä minä olen hänelle sanova? Eikö hän pelkää — Vai olisko hän toinen kuin se puhdas enkeli — Ei, joka kerta ovat kaikki minun luuloni tyhjään rauenneet, häpeään tulleet! Hän luottaa minuun — hän rakastaa minua tyyneesti vaan syvästi — Oi Hedvig, hyvä tyttö luota minuun, ota vastaan minun uskollinen varjellukseni elinkaudeksikin —" hänen tuli kyyneleet silmiin.

Niin, Hedvig oli jo melkein hänen morsiamensa, ja sitä ajatteli Hedvig itsekin — siinä mielessä Erik tänä yönä nukkui.

13.

Oli yhdentoista tienoissa aamu-päivällä.

Helding'in verannalla istui tuo tavallinen seura:: rouva Adelheid, Hedvig ja Erik Autio.

Viimeksimainittu oli vast'ikään tullut, ja tuonut Hedvig'ille sievän ruusu-vihkosen.

Hedvig oli tapansa mukaan huolimattomasti ystävällinen. Hän pisti vihkosen vesi-lasiin ja sanoi pari sanaa sen kauneudesta.

Enemmän sitä kiitteli rouva Adelheid, Kerta toisensa perästä hän otti lasin käteensä, pisti nenänsä ruusujen sisään ja kurkisti herkeämättä Erikiin.

Erik oli vähän vaivautuneen näköinen ja alkoi puhella niitä näitä, arvottomia asioita, jokapäiväistä uutta.

Rouva Helding mennä lylleröi sitten sisään, ja kuului kohta kyökin-puolella puuhailevan ja tiuskivan piialle.

"Mamma aikoo meille taas jotakin erinomaista kestitystä, saatte nähdä!" virkkoi Hedvig naurahtaen.

"Hm! jassoo —" vastasi Erik väliäpitämättömästi ja jatkoi sitten vilkkaasti: "No tänä iltana siis saan luvan — sen suuren ilon, olla teidän kavaljeerinanne viehättävällä kävelyllä luonnon helmassa?"

"Ni—in", vastasi Hedvig hymyillen.

"Tänä iltana ja vielä monena iltana", jatkoi Erik, ja katsoi innoissansa Hedvig'iin.

Hedvig nousi äkkiä ylös. Porstuan ovessa kulki joku. Piti mennä katsomaan.

"Onko se siis sovittu?" ennätti Erik kysyä.

"Oo—n", vastasi Hedvig pikimmältänsä kääntyen.

Hän tuli pian takasin, pistäen poveensa jotakin.

Samassa tuli rouva Helding'kin ja Martta tarjottimella ja pöydillä.

Hyvää, vaahtoavaa suklaata tuotiin tarjolle.

"Tuliko etehiseen kukaan?" kysäsi rouva Helding, kaataen suklaata kuppeihin.

"Ei siinä ketään näkynyt", vastasi Hedvig.

"Olkaa niin hyvä, herra Autio, olkaa niin hyvä!" kehoitti rouva Adelheid simasuin.

Suklaata juotiin, ja väliin pakinoittiin.

Erik oli tavallista puheljaampi, vaan sai melkein kaiken aikaa vastauksia ainoastaan Adelheid'ilta.

Hedvig oli hajamielinen, haaveileva. Toisinaan pyöri kuin naurun halu hänen huulillansa, vaan sitä eivät muut huomanneet, hän peitti sen sukkelaan, nostaen suklaa-kuppinsa huulilleen.

Hän rakastaa minua! riemuitsi Erikin sydämessä. Minkätähden hän on noin totinen tänään? Hän rakastaa minua, hän ajattelee tulevaisuutta, hän tahtoo palkita minun harrasta rakkauttani, hän tahtoo myöntyä olemaan minun — minun jumaloittu Hedvig'ini. Oi, jos se olisi totta vaan!!

Niin kului tuntia pari. Erik otti hattunsa ja keppinsä ja jätti hyvästi. Hän likisti hellästi Hedvig'in kättä — rouva Adelheid likisti lujasti hänen kättänsä.

Nyt korjasivat rouva ja Martta kupit ja kasarit pois.

Hedvig ei auttanut sormellakaan. Hän meni saliin, seisahtui ruukku-kukkain edessä akkunan luona ja kiskoeli niistä lehtiä, mitkä hän sitten miettien kiersi ja käänsi sormissaan.

"No menetkö tänä iltana Savioon?" kysyi hän, kun rouva Helding tuli sisään.

"Menen, menen vallan varmaan — kuuden junassa", vastasi rouva Helding vaipuen nojatuoliin ja puhaltaen.

"Kuuden aikana tulee tänne vieras — herra", Hedvig veti arvellen povestaan käyntikortin taitetulla kulmalla. "Mutta ei se estä sinun matkaasi, minä kutsun jonkun naistuttavistani tänne."

"Kuka? — annappas tänne!"

Hedvig viskasi kortin äitinsä syliin. Rouva Helding otti sen ja luki:

"Feodor Juroff, luutnantti." — "Ja mitä siinä on lyijykynällä kirjoitettu: Saan — saan kunnian käydä kello 6 j.p. — Niin, jaha, hän, jonka kanssa sinä tansseit toisen fransseesin arpajaisissa?"

"Hän."

"Jaha! ja sitä sinä siis kävit etehisessä äsken?"

"Sattui pahasti. Olisin minäkin tahtonut tulla tutuksi hänen kanssansa — vähänpä meillä muutenkin on tuttuja herroja — mutta ei tätä matkaa kävisi jättäminenkään. Ja kyllä sinun täytyy saada joku nainen kolmanneksi, ei se muuten käy laatuun."

"Niinpä vaan, valitettavasti", vastasi Hedvig pilkallisella naurahduksella. "Nuo vanhat piiat, jotka täällä vastapäätä asuvat, nostasivat hiiden hälinän. — Kyllä se on sitä ilkeintä tapaa tuo 'esiliina-komento.' Nuoren tytön ei sovi missään iloita ja olla vapaa, aina jonkun louhikäärmeen silmät seurana."

"Kylläpä sinä olet kohtelias — minäkin kai olen noita louhikärmeitä."

"En minä sitä ole sanonut", vastasi Hedvig nauraen, "Sinä olet huvissa itsesi tähden, sinä olet vielä niin nuori, että itse huvittelet."

"Niin no — ja näöstä minua ei luulisi niinkään vanhaksi kuin olen", sanoi rouva Helding heti leppyen. "Niin, ja enemmän pilalla minä muistutinkin. — Mutta ihmisten tähden, ihmisten tähden täytyy olla varoillansa, sentähden —"

"Minä kutsun Elsa Karjalaisen luokseni täksi illaksi", täytti Hedvig.

"No tee niin, tee niin. En muistanut mainita matkastani Autiolle. Jos nyt hänkin tulee."

"Ei hän tule."

"Mistä sen tiedät?"

"Muuten vaan luulen", vastasi Hedvig poiskääntyen. "Olihan hän illalla, ei hän joka ilta tule."

"Sattui pahasti — Teillä voi olla hyvinkin hauskaa kaiken iltaa, ja vielä Autio seurassa. Mutta ei kävisi minun heittäminen menoani, minua —"

"Ei teidän tarvitse sitä heittää, ei suinkaan", keskeytti Hedvig kiivaasti. "Mitä hauskaa meillä olisi, — Autio ei tule nyt taas, se on varma, ja luutnantti menee puolen tunnin perästä pois — ensimmäinen käyntihän se on. Ja puistossa Varieté-ilta vielä sitten. Sinnehän tuon Elviran kintut vetävät kaikki nuoret miehet."

Martta käski päivälliselle.

* * * * *

Helteinen, kuuma kesä-ilta oli houkutellut hyvin paljon kansaa kaivopuiston varjoa ja meri-tuulahduksia nautitsemaan.

Ja olipa siinä tarjona myös soittoa ja kaikenlaista näytelmää, muun muassa yleisön suosikin Elvira Delmár'in nuora-tanssia.

Pöytäin ääret sekä verannalla että lakealla olivat täynnänsä herroja ja naisia, ja käytävillä käveli toisia, naiset viuhutellen varjostimillaan, herrat vähäväliin pyyhkien otsaansa ja hatun sisä-reunaa. Soitto-paviljongista kajahteli "Kerjäläis-ylioppilaan" hilpeitä säveliä.

Erik Autiokin nyt näkyi, ohjelma kädessä, lähestyvän näyttämöä. Hänen muotonsa oli iloinen, hänen ryhtinsä reipas, miltei ylpeä.

Hän seisahtui ja katsahti ympärilleen, missä tuttuja löytäisi.

Niin! siinä istuu yksi parvi!

He olivat huomanneet hänen, hän nyykähytti heille ja läksi tulemaan heidän luoksensa. Hän risteili ja tunki tuolien välitse — "anteeksi!" jonkun joukossa täytyi toisinaan väistyä vähäsen — viimein hän oli perillä.

"No siinähän se onnen poika tulee", tervehti eräs pöydän ääressä istujoista, "kauniimman tytön suosittu sulhanen."

"Vai niin! no gratulor, gratulor!" [onnittelen], sanoi pari muuta.

Toiset naureskelivat salakähmäisesti.

"Älkää joutavia puhuko", vastasi Erik teeskennellen totiseksi ja hakien tuolia itselleen. "Ja teillä on, näemmä, tuutingit jo edessänne. — St! viinuri —"

"Paikalla, paikalla", sanoi sivutse rientävä viinuri.

Erik katseli malttamattomasti ympärilleen, ja nakutti kepin-nupilla pöytään.

Toinen viinuri ilmaantui, pyyhinliina kainalossa, ja noudatti hänen käskyänsä.

"Totia tänne minullekin!"

"Kyllä!" viinuri riensi pois.

"Montako numeroa mennyt?" kysyi Erik.

"Kolmas menemässä", vastasi tuo ensimäinen puhuja. "Vähätpä muista, minä ainakin tulin Elviran tähden vaan."

"Vähät hänestäkään!" sanoi Erik. "Mutta jossakin aikaansa pitää viettää, sentähden minä tulin."

"Harvoinpa sinua näkee nyt enää ulkona, Autio", virkkoi joku kumppaneista.

"No kummako se on", ilmoitti ensimäinen puhuja hiljemmin. "Hedvig, Hedvig pitää häntä ruusu-siteissään — siinä hänen on hyvä olla, muusta hän vähät huolii."

"Taas!" sanoi Erik, iskien puhujaan silmäyksen, mikä oli olevinaan vihainen, ja kääntyi maksamaan totinsa, mikä samassa tuotiin.

Häntä lähinnä istuvan ylioppilaan silmät sattuivat kukkaron sisällykseen. Toisten naureskellessa Hedvig'in ruusu-siteille, töykkäsi hän hiljaa Erikiä kylkeen ja kuiskasi! "Voitko 'vipata' kymmenmarkkasen huomiseen — huomenna saat takasin."

Vastaamatta aukasi Erik pöydän suojassa kukkaronsa taas, otti kymmenmarkkasen ja pisti pyytäjälle.

"No etkö ole katunut kauppojasi, että jumaluusopin jätit?" kysyi sitten joku.

"Vielä mitä! meneehän muita yltäkyllin tuohon mustaan veljehistöön", vastasi Erik.

"Niin mutta sillä uralla pikemmin pääsee leipään."

"Ja ruumiin lihavuuteen, se on totta."

Naurettiin.

"Ja pikemmin pääsee vaimoon, etkö sitä ole ajatellut, Erik", virkahti taas joku.

"Ei sillä kiirettä", vastasi Erik, huolimatta seuran ilkkuisista silmistä, "ja voipihan opintoajallakin mennä naimiseen, jos niin tahtoo."

"Ja varoja löytyy."

"No ei niistä Autiolla puutetta ole", arveli äskeinen lainaaja.

"Meillä varattomilla olisi ainoana neuvona etsiä joku rikas vanhapiika", sanoi ensimäinen puhuja.

"Niin", myönsi toinen, "ehkä sanomalehtien kautta: 'tällä tätä nykyä ei enää oudolla tavalla' — ja niin edespäin. Etkö luule siitä apua olevan?"

"Luulen, luulen. Vastauksia ja valokuvia tulisi tulvana. Se on viljanen vissi."

"Kauneuden-kilpailu sekin, alempaa arvoa — ei siihen Hedvig'it kuulu", ivaili kolmas.

Erik jo rypisti kulmiaan.

"Hyvähän se että vanhat piiatkin kerran kunniaan pääsevät. Vai eikö tässä jurymies katsoisikaan ihmisen muotoon?" puuttui puheesen neljäs.

"Mitä joutavia, 'ei vanhasta tule konkaria' — pelehtyköön rauhassa kunhan rahansa antaa", vastasi ensimäinen.

Naurettiin.

"Puh! kun on lämmin. Eiköhän siitä viimeinkin ukkosta ja sadetta tule", arveli taas joku.

"Tokkohan!" virkahti Erik hiukan huolestuen ja katsahti taivasta. "Hajapilviähän nuo ovat."

"Ylemmällä niin, mutta taivaan rantaa et näe, puut peittävät. — Kylläpä sitä poutaa on kestänytkin — tämän kuukauden."

Näyttämön esirippu soljui syrjään. Muuan ilve-laulaja esiintyi, ja veti vähäksi aikaa huomion puoleensa.

Pöytä eteenpäin Erikin seurasta istui toinen, käytöksessään hiljaisempi seura. Kohtuullisesti maisteltiin punssia tässä seurassa. Puheen johti pitkä, parrakas mies, jonka silmistä loisti korkea äly ja samalla jalo vakavuus. Nuoremmat seurassa eivät näyttäneet olevan lähemmin tuttuja hänen kanssansa; usein siis mainittiin hänen nimensä: lehtori Lönnbom.

"Niin! Te olette siis savokarjalaisia kaikki", sanoi Lönnbom. "Osakunta-tovereja! Minäkin näette, kuuluin savokarjalais-osakuntaan, ja minut vetää vielä puoleensa paremmin tämä heimolaisuus, vaikka halusta olen nuorien seurassa ylipäätään. Nuorien seura virvoittaa, siitä saapi raittiita herätyksiä elämään ja isänmaalliseen työhön. — Muista osakunnista en tunne juuri monta — niin on tuossa yksi tuttu sentään, Erik Autio."

"Tohtori, kuten häntä jo pilalla mainitaan", sanoi nuoremmista yksi.

"Niin tosin! Hän on kääntynyt äkkiä toiselle uralle", sanoi Lönnbom. "Kuinkahan oikein tehty se sitten lienee tuommoinen pyörähdys toiselle satulalle, kun on mies jo melkein valmis virkaansa. Ainakaan hänen vanhempansa eivät ole siitä kovin iloissaan."

"Hän on Hämeen puolelta kotoisin", arveli joku.

"Niin, Hämeestä", vastasi Lönnbom. "Ylioppilaana olin konditioonilla hänen kotipitäjässään — rovastin poikain opettajana. Tämä Erik tuli sitten, isänsä pyynnöstä, myöskin minun kouluuni. Hiljainen, hyvä poika, erinomaisen hellätuntoinen talonpojan lapseksi."

"Eikö hän ole jo vanhanpuoleinen poika — hän on myöhään alkanut varmaankin."

"Hän oli kuudentoista vanha silloin, eikä hänelle alkujaan aiottukaan sen enempää kouluttamista kuin mitä minä voin hänelle antaa. Sitten muuttuivat mielet hänen kodissansa. — Talonpojat tavallisesti alkavat myöhään — Matti Myöhäisiä ovat, meidän hyvät suomalaiset."

"Nyt hän on tietoviisas, ateisti vai mikä nihilisti hän lieneekään", sanoi Lönnbom'in vieruskumppanit. "Isottelee ihmistuntemisella ja elämän-viisaudella — hah! Sen miehen kanssa minä en kauan sopisi."

"Aivan; hän on kokonaan muuttunut, niinkuin sanotte, Wellanen", myönsi Lönnbom ja katsoi miettivästi eteensä pöytään. "Mutta minä, joka ehkä tunnen hänet paremmin kuin te muut, ainakin enemmän aikaa kuin te muut — toivon että pohjalla hänen luonteessansa piilee paljon hyvää vielä. Hän uskoo hyvään, vaikk'ei tahdo sitä myöntää. Hän on noita kaksinaisluonteita, joista meidän aikakausi on niin rikas. Se kuuluu muka hyvään käytöstapaan tuo vapaa olento, tuo kyynillinen hyveitten halveksiminen, tuo uskonnon ylenkatse, tuo alituinen yhteisjärjestyksen moittiminen. Mutta useimmissa nuoremmissa on onneksi vielä pintapuolinen tämä mielenlaatu. Varotkoon itsensä nuorimies, ett'ei tämä vale-luonne pääse valtaan, ett'ei se tukehduta hänen alkuperäistä, Jumalan antamaa luonnettansa. Hillitköön ajoissa ylimielisyytensä. Katsahtakoon meidän suurten miestemme elämäkertaan, ja hävetköön, kun röyhkeydessään luulee olevansa viisaampi kuin he. Heidän kunniarikkaan elämäntyönsä kulmakiviä tahtoo hän kukistaa. Mikä niille antoi lujuutta elämässä ja uskallusta kuolemassa, tahtoo hän tehdä naurettavaksi. Naurettava hän on itse — kääpiö —, naurettava ja samalla surkeat hänen yrityksensä."

"Mitä tuohon Autioon tulee, niin ei hänestä suinkaan olisi miksikään uskonpuhdistajaksi" sanoi Wellanen; "peräti horjuvia ovat hänen omat mielipiteensä. Ensimmältä hän oli harras raittiuden-ystävä, nyt hän on aika juomari."

"Ei enää", virkahti nuoremmista yksi, "sittekuin hän on rakastunut erääsen kauniisen tyttöön. Rakkaus jalostuttaa."

"Rakkaus jalostuttaa", toisti Lönnbom. Tosin! mutta se riippuu sangen paljon siitä, millaista tyttöä rakastaa. Rakkaus siveään, hyväntapaiseen tyttöön, johon voipi huoletta luottaa, jonka vastarakkaus ei hämmenny oikkuihin ja keikaroimisiin, vaan vahvistuu ja ylentyy päivä päivältä — se jalostaa. Mutta ken huikentelevaista tyttöä rakastaa, hän päinvastoin kehnostuu, hän joutuu pian kateuden, vihan ja halpamielisyyden saaliiksi. Ja Aution rakkaus-asiasta en voi hyvää aavistaa — te näytte kummastelevan mitä minulla lienee tekemistä tämän yksityisen asian kanssa. — No, viime vuonna, kun Ruotsissa olin, saatti sattuma minut samaan kartanoon asumaan, missä rouva Heldingkin tyttärineen asui; tahtomattanikin tuli minun tietooni yhtä ja toista heistä — sitten sain kuulla Aution rakkaudesta — Autio on ollut ystäväni ja opetettavani — hänen vanhempansa ovat kunniallisia ihmisiä, — "sentähden pidän melkein velvollisuutenani varoittaa, kosk'ei hän itse saa silmiänsä auki. Vielä odotan yhtä tietoa, sitten käyn hänen luonansa. Hän on vierautunut minusta, hän kai vihastuu minuun, mutta ainakin on tuntoni sitten surutta."

"Ei Helding'in rouva, eikä neiti ole hyvässä huudossa täälläkään, enää", sanoi Wellanen; "ei niitä oikein hyviin seuroihin päästetä ensinkään."

"Ja tuo ihmis-tuntija Autio näkee heidät yhäti haaveellisessa loistossa", Lönnbom hymyili — "hän ei tunne itseänsä ja vielä vähemmin toisia. Tunne itsesi! käski kreikkalainen viisas, ja hyvä sen, joka sitä käskyä muistaa."

Hän kuuli jonkun lähestyvän ja kääntyi. Autio seisoi hänen edessänsä. Hän nousi ylös iloisesti. Wellanen murti suuta.

Oli äkkiä ruvennut tuulemaan. Aikaväliin pyyhkäsi tuuliaispää lakeata, niin että pöytäliinat löyhähtivät ilmaan ja naisten iso-reunaiset hatut pyrkivät lentämään päästä. Lakealla istujain joukko sentähden harveni harvenemistaan, naiset etenkin pyrkivät verannan ja salongin suojaan. Senkin pöydän luota, joka oli Erikin ja Lönnbom'in seurain välillä, olivat melkein kaikki kadonneet. Erikin ja Lönnbom'in silmät olivat jo kohdanneet toisensa, vaan ensinmainittu oli aina sukkelaan katsahtanut toisaalle päin. Mutta arvellen, ett'ei koko illan kävisi näin teeskenteleminen tuntemattomaksi, päätti hän viimein nousta tervehtimään entistä opettajaansa.

"Monen ajan perästä näkee sinun taas", sanoi Lönnbom pudistaen hänen kättänsä. Mitä kuuluu? Miten ovat mieliisi uudet opintosi?

"Olen niin vasta-alkavainen vielä, ett'en varmaan saata sanoa", vastasi Autio. "Sen vaan tiedän, että olen iloinen, kun käännyin takasin tieltä, millä läksin pettämään sekä itseäni että muita."

"Älähän kovin iloitse", sanoi Lönnbom kepeällä pilkalla, "sitä tietä, on moni sinua etevämpi kulkenut katumatta."

Autio häpesi hieman.

Wellanen naurahti.

"Pitäisihän todistajiksi minun sanoilleni oleman yllinkyllin taivaaseen mulkoilevia mammonan-orjia", sanoi nyt Autio vähän närkästyneenä.

"Älähän tuomitse omilla todistuksilla", vastasi Lönnbom kuivasti, — "ett'ei viimeinen eksytys tule ensimäistä pahemmaksi."

Ukkosen jyrähdys kuului.

Autio rypisti kulmiaan eikä huolinut pitkittää puhelemistaan Lönnbom'in kanssa.

"Ehkä nyt vetäydyn taas omaan seuraani", sanoi hän ja heitti hyvästi.

"Minä olen monasti jo aikonut käydä luonasi", sanoi Lönnbom, "kyllä kohta tulen — puhelemaan entisiä ja nykyisiä."

"No terve tullut."

Autio oli tuskin asettunut taas kumppaniensa pariin, niin alkoi heitellä sadetta — isoja, raskaita pisaroita.

Kansaa pakeni katoksen alle.

Ukkonen jyrähti taas entistä kovemmin. Sade tiukkeni tiukkenemistaan, kunnes vettä loiski taivaasta kuin kaatamalla.

Joka sorkka sisään.

Viimeisinä viinurit häärivät lakealla, korjaten pois pöytäliinat, lasit ja kupit.

Väliin välähti salamoita ja ukkonen paukahti heti perästä.

Salonkiin sijoittui nyt ihmisiä äärin vierin. Soittokunta estraadilla alkoi koettaa voimiaan ukkosen kanssa. Uusia virvoituksia huudettiin pöytiin. Hälinää ja kilinää oli yhtä mittaa.

Ulkona rupesi ukkosen jyrinä kuulumaan kohta heikommalta, kaukaisemmalta, vaan sadetta tuli taukoamatta.

Autio astui verannalle ja katseli ilmaa synkeänä. Taivas oli yhtenä harmaana, ei ollut selkenemisestä paljon toivoa. Hän puristi nyrkkiänsä, kiroili ja meni sisään.

"Enemmän totia", käski hän; "Juokaamme sitte, koska maatakin janottaa niin määrättömästi."

Ja juominkia jatkettiin.

Elviran tanssi ja muut näyttämöllä toimitettavat numerot jäivät sikseen. Soittokunta koetti korvata vajaukset. Silloin tällöin läksi parvi kuulijoita pois, pyrkimään sateenvarjojen alla ja vossikkain avulla kotiinsa.

Ilta kului, yö oli käsissä.

Sade helpoitti toisinaan, vaan tiheni sitten taas.

Autio kävi katsastamassa ilmaa vielä pari kertaa, vaan viihtyi sitten lasinsa luona puoleen yöhön asti. Kello kävi yhtä, kun hän viimeisinä jätti salin ja epävakavilla askeleilla läksi pois kotiinsa päin. Puolivälillä yhdätti hän vossikaan ja ajoi sillä asuntoonsa.

14.

Eik ei ollut juuri hyvällä mielin, kun hän seuraavan päivän aamupuolella puki päällensä peilin edessä.

Paha onni oli noussut vastaan heti ensikerran, kun Hedvig ja hän olisivat saaneet olla kahdenkesken.

"Kyllä se nyt tiesi tulla sade ja jumalanilma, ja ennen kesti kuivuutta ja tyyneyttä kuukausia katkeamatta", nurisi hän taivasta vastaan.

Hänen mielensä oli oudonlaisesti painuksissa. Ja nyt juolahti muistiin tuo sulhasten kulunut korupuhe, että menevät vaikka tulen ja tulvan kautta kun rakastettu käskee.

"Mitä, eihän se tähän sovellu", torjui hän tuota kiusallista ajatusta. "Enhän minä olisi voinut viedä Hedvig'iä kävelemään semmoisella raju-ilmalla — ja olisihan hänen äitinsä heti pannut vastaan."

"Niin, mutta jos olisit mennyt tutkaisemaan, jonkun tekosyyn nojassa — he olisivat kutsuneet sisään, ja siellä olisit saanut ties sen kuinka kauan puhella Hedvigisi kanssa. —"

"Mitä joutavia, eihän herrasneiti päästä sisään niin myöhällä, siitäpä kielet liikkeelle — ja toiseksi, ei minun sentään yhäti käy siellä juokseminen, hän voi tuskastua ja ihan suuttua minuun vielä viimeiseksi."

Hän huoahti. Hänen onnellisuuttansa oli himmentänyt tuo oikullisuus Hedvig'in käytöksessä. Kuinka usein hän olikaan ollut varma voitostaan ja samassa saanut virittää alemmaksi ylpeät ajatuksensa. Mutta eilen hän vakaantui siitä, että Hedvig häntä rakasti — niin, tuo eilinen sopimus ei antanut sijaa enemmälle kuin ainoastaan yhdelle selitykselle: Hedvig odotti rakkauden-ilmoitusta ja oli antava autuuden hänelle — eihän Hedvig muuten olisi oikullisuudessaankaan yhä ylläpitänyt hänen toivoansa, ei hän muuten olisi suostunutkaan kahdenkeskenoloon, saati sitten sitä itse ehdotellut.

"Mutta jos olisi pitänyt mennä kuitenkin — ei tiedä, ei tiedä —" Erikin veri rupesi sukkelammin suonissa juoksemaan — "mitä mahdottomia — — vaikka, onhan minulla ollut onnea kyllä naisväen luona —" hän naurahti, mutta hänen naurunsa haihtui heti ja hän keskeytti itsensä inholla: "noita ompeliattaria ilkeen ajatella samalla kertaa kuin Hedvig'iä."

"Mitä tässä aprikoitsen", päätti hän viimein, "jos olisin päässytkin sisään — olisihan tuo vanha virnakka, hänen äitinsä, taas istunut kolmantena — hiiteen hän! mitä hän aina tirkistelee minuun niin inhottavan imelästi — hahhaa — naura hyvälle, naura pahalle! täytyypä häntä kärsiä vastaiseksi — mutta en minä huoli hänestä huoneisiini, sitten kun Hedvig ja minä — ah, mutta sinne on vielä aikaa, ajattele ensin lähempää onnea — tänä iltana, niin tänä iltana on kaikki seposelvänä meidän välillämme, sen takaan."

Koko joukon iloisemmalla tuulella hän kohta käveli tuota tuttua tietä Helding'iin. Ja pian oli eilinen vastus aivan unhotettu, hänen huomionsa tarkistin katsomaan Hedvig'iä hänen tavallisella paikallaan akkunan luona. Niin, taisi hän siinä istua, vaikka tavallista syrjemmässä. Hänen sydämensä tykytti tiheään, kuten aina, kun hän Hedvig'iä lähestyi.

Hän juoksi rappusia ylös ja kävi kiinni käsiripaan ovessa. Mutta kas! lukossahan se olikin. Miksi he eivät odottaneet häntä tänään. —

Pahoja aavistuksia rupesi nousemaan, mutta ne eivät ehtineet saada vielä määrättyä muotoa.

Hän soitti.

Martta tuli aukasemaan, vaan hän näytti sangen suuttuneelta. Hän tuskin tervehti tulijaa. Mutta Erik ei huolinut hänestä sen enempää, hän näki Hedvig'insä ja kiiruhti saliin.

Hedvig istui yksin ja virkkasi.

Hän oli viehättävä kuin aina — puhdas ja ihana kuin ruusu aamu-kasteessa.

Kerran yksin! Erik ihastui ja tuli kättelemään.

Hedvig pisti pari sormea hänelle, katsahti häneen, mutta käänsi heti huomionsa käsityöhön taas.

Erik istuutui häntä vastapäätä.

"Nyt on jo tilaisuus", lensi hänelle ajatus, "nyt tulee sinun puhua, suoraan, sydämen sanoilla" — mutta — — Hedvig'in katsahdus tuntui hänestä taas niin vieraalta — Hedvig'in huulilla vivahti kuin ylenkatsetta.

"Mamma ei ole kotona tänään", sanoi Hedvig lyhyesti ja naurahti hiukan.

"Niin, kerran saan —" alkoi Erik hymyillen.

"Teidän siis ei olisi tarvinnut tulla", Hedvig ei ollut kuulevinaan että Erik alkoi vastata, vaan jatkoi suuta muikistaen. "Minä joudun vielä huonoon huutoon. Minä pyytäisin siis että menette pois — hetikohta!"

Erikin hymyilevät kasvot hölmistyivät pilalle.

Oliko se hänen rakastettu Hedvig'insä, joka näin hänet käski pois? Ja millä tuikealla, melkein vihaavalla äänellä, millä vaivatulla muodolla — aivan kuin olisi mustalainen taikka mikä maankulkuri tunkeutunut sisään.

Huonoon huutoon! Ikäänkuin kihlauksesta ei voisi olla puhettakaan — ja Erik, joka luuli sitä niin läheiseksi, melkein olevaksi jo; — huonoon huutoon! Hänen käynnistänsä päivällä, ja kuitenkin oli hänelle luvattu saada kävellä hänen kanssansa yöllä.

Hedvig viskasi virkkauksensa pöydälle ja nousi tuskastuneena ylös.

"Minä — minä menen sitte —" vastasi Erik tukkeutuvalla äänellä, otti hattunsa ja meni syvästi loukattuna ulos.

Hän hoiperteli rappusia alas ja seisahtui — häntä pyörrytti, hän oli kuin huimaavasta korkeudesta syösty.

Ja syösty hän olikin — toivonsa taivaasta.

Iloisimmalla toivolla hän oli tullut — nuopeana kuin pihalle potkastu koira hän meni.

"Voi!" hän painoi kätensä sydäntänsä vastaan, se tykytti että oli haljeta — "mikä kohtelu — ja mikä julma pilkka — että paremmin soveltuisin hänen äidillensä — millä sitä olen ansainnut —"

Viha rupesi hänessä kihisemään, kuohuilemaan — hän koetti rauhoittaa mieltänsä — hänen silmänsä sipaisi salin akkunaa. Siinä seisoi Hedvig ja hymyili.

"Ja riemutset vielä! —" hän ei huolinut selvitellä ajatuksiansa, hän kääntyi äkkiä takaisin ja juoksi taas rappusia ylös — ovi oli vielä auki, hän astui saliin taas.

Hedvig seisoi työpöytänsä edessä ja pisti puikkonsa kerään.

Hän katsahti Erikiin kummastellen.

Vaaleana ja vapisevin huulin Erik astui Hedvig'in eteen.

"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt — että minua niin kovasti kohtelette. Minä olen rehellinen mies, joka uskollisesti — on teitä rakastanut — ja palkinnoksi nyt menettelette minua kohtaan niinkuin tunnoton — tunnoton —"

Hedvig'kin vaaleni vähän.

"Mikä?" kysyi hän kylmäkiskoisesti.

Erik vaikeni.

"Ei teidän tarvitse tulla tänne soimaamaan minua", sanoi Hedvig, "en minä huoli teidän soimauksistanne enempää kuin kaipaan teidän liehakoimisiannekaan. Minä en halua mitään yhteistä teidän kanssanne. Me emme sovellu toisillemme, se olisi ihan naurettava yhdistys."

"Ja sitä nyt vasta sanot —" Erik puri hammasta, otti Hedvig'iä käsivarresta, lykkäsi hänet luotaan ja ärjyi:

"Ole arvossasi, mikä se sitten lieneekään —"

"Herra jesta — hyi tuota petoa —" Hedvig vaipui nojatuoliin ja hyrähti itkuun.

Erik heitti häneen viimeisen, epävakaisen silmäyksen ja astui pää kekassa pois.

"Ah! Puh!" läähätti hän. "Kaikki on loppunut — kaikki on loppunut — nyt vihaan sinua yhtä paljon kuin ennen rakastin — vihaan —"

Hän riensi kotiinpäin, töytäten keppiään niin kovasti kivitykseen että se riksahti poikki. Vihaisesti viskasi hän tynkän kädestään.

* * * * *

Seposelvä nyt oli Hedvig'in ja hänen välinsä, aikaisemmin kuin hän oli luullutkaan.

* * * * *

Lyhytmielinen ihminen! Luulet olleesi oikeassa, ja olet hullu! Luulet voivasi vaihettaa tunteita helposti kuin vaatteita! Luulet voivasi pyyhkiä pois muistoja, jotka ovat polttautuneet sieluusi!

"Nyt vihaan sinua", sanoi Erik — ja tuntia myöhempään hän huomasi rakastavansa Hedvig'iä aina vaan, rakastavansa häntä yhtä hehkuvasti kuin ennen.

Minä en voinut toisin käyttäitä, puolusteli hän ensimmältä, ja mitä siitä olisi ollut hyötyä — Hedvig ei rakastanut sinua, Hedvig ei ole milloinkaan rakastanut sinua.

Vai ei? ajatteli hän sitten. Eikö Hedvig monasti ole osoittanut oikullisuutta sinua kohtaan — sinä olet ollut kärsivällinen — ja heti jälkeenpäin hän on ollut sinulle hyvä taas, hellämielisesti sovittanut kaikki ja katsellut sinua lempeästi, rakkaasti? Miksi nyt niin suututit?

"Voi voi, jos hänen äitinsä toki olisi ollut kotona — ei tämä kaikki olisi päässyt tapahtumaan.

"Mutta oliko se muuta kuin hänen tavallisia oikkujansa vaan? — Ei hän ollut todella suutuksissa — hän hymyili akkunassa, aivan kuin sovinnoksi — ja minä suutuin siitä enemmän vaan — olinko hullu? Miks'en mennyt pois hiljaisuudessa — iltapuolella olisi kaikki ollut unhotettu, kaikki entisellään taas. — Itse, itse olen onneni hävittänyt."

Ja nyt tuli katumus, katkera katumus.

"Miksi, miksi en pitänyt paremmin huolta onnestani! — Minä en ole niin nuori enää, minä en ole etevä ruumiin enkä älyn puolesta. Se oli tavaton, ansaitsematon onni, mikä minulle koitti, hellällä huolella olisi minun pitänyt sitä varjella — ja mitä tein! Raa'asti kouristin kukkaseni — voi onnetonta Erikiä. —

"Olisiko sovinto, olisiko anteeksi-saaminen mahdoton, aivan mahdoton?

"Olisi, olisi, auttamattomasti. Tuo kouristus jätti merkin, mikä syöpyi sieluunkin. Älä odota armoa, sinä et sitä ansaitse, sinä et sitä saa ikinä — ikinä —"

Hän väänteli käsiään, hän ei saanut rauhaa sisällä eikä ulkona — aina vaan leijaili hänen edessänsä ne onnen osat, mitkä hän hurjuudessansa oli hukannut.

"Hurjuudessani menin häntä solvaisemaan — itse menin vaatimaan rukkaset itselleni, hahaa — Eikä siinä kyllä, käsin kävin häneen. Askeleesta askeleesen olen murhannut kaikki toivoni, kaikki mitä kalliinta minulla oli — hän on nyt vieras, kuollut, — en saa hänen seuraansa, en saa häntä nähdä — ja elä sitten! Kävele nyt yksinäsi yöt, päivät! Oi nuo iltakävelyt, jotka eivät milloinkaan päässeet toteutumaan — mitä ne lupasivat, mitä ne merkitsivät? Eikö hänen rakkauttansa? Hän rakasti sinua —"

Erik parka!

"Hän ei tunne itseänsäkään, vielä vähemmin toisia", sanoi Lönnbom Kaivopuistossa. "Tunne itsesi! käski kreikkalainen viisas — ja hyvä sen, joka sitä käskyä maistaa." Jos Erik olisi kuullut nämä sanat, olisivat ne ehkä nyt johtuneet hänen mieleensä. Hän ei ollut huolinut tutkia, taisiko hän tulla aikoihin ilman tätä rakkauttansa, hän ei ollut varoillansa, hän antoi vihalle valtaa, hän ei hillinnyt itseänsä — silmänräpäys käsitti koko elämän.

Seuraavana päivänä, kun Erik taas pakeni yksinäisille vaelluksilleen, tuli Helding'in piika Martta häntä vastaan.

Erikin ajatukset olivat joskus viivähtäneet siinäkin kysymyksessä: milläköhän mielellä Hedvig on tästä kaikesta, eiköhän Hedvig tunne kaipausta kuitenkin?

Hän päätti vaihtaa pari sanaa Martan kanssa.

"Mitenkä voivat nyt teillä?" kysyi hän.

"Niin Helding'issä", vastasi Martta ja naurahti, "en minä heistä tiedä, enkä huoli tietääkään mitään. Eilen minut ajettiin pois."

"Ja tiedättekö minkätähden pidätti häntä Martta. Neidin tähden! He haukkuvat ja valehtelevat että minä olen joka yö poissa, mutta oikea syy on se, että neiti pelkää minun tulevan tietämään hänen omat vehkeensä. Näette! Toissa iltana olin ulkona — veljeäni tervehtimässä — ja kun yöllä palasin, näin verannan oven olevan auki ja näin neiden siellä vahtivan — sulhasia tietysti, sillä tilaisuus oli hyvä, rouva oli poissa, hän yksin kotona vaan. Mutta neiti äkkäsi minun ja suuttui siitä niin että seuraavana —"

Loppua Erik ei enää kuullut, hän oli kuullut kyllin. Huumautuneena kääntyi hän syrjemmille teille, kaivopuistoon pakoon, piiloon. — — — "Ja epäiletkö vielä että hän sinua rakasti? Hän odotti sinua — sinua — — hän odotti turhaan — hän oli silloin jo yksin kotona — ja sinä, tyhmä elävä, et ymmärtänyt, et mennyt — aah!" hän heittäytyi nurmelle, nyrkit otsaa vastaan, kiroili ja riehui — — — "selvästi, ehdottomasti hän sinä iltana sanoi: tulkaa yhdentoista aikana! — olinko ihan mielipuoli, kun en paremmin ajatellut — kun vaihetin tuon sanomattoman onnen kehnoon juopumiseen —" hän nousi istualleen taas, toivottomasti tuijottaen ilmaan.

Yhä korkeamalta, ihanammalta näytti hänen menetetty paratiisinsa, yhä kurjemmalta, kauheammalta hänen kohtalonsa. Hän kammoksui epätoivonsa kuiluja, mitkä hän itse oli avannut, vaan hänen täytyi niihin alas syvemmälle, syvemmälle.

Nyt oli selvinnyt myös syy Hedvig'in käytökseen, nyt rupesi Erik häntä paremmin tuntemaan. Oliko se oikeastaan siveän neiden käytöstä? nousi hänessä kysymys — mutta hän karkoitti sen kauas. Vieläkö tässä rupean siveyden-saarnaajaksi! Siveä Erik — vakaa, vanha Erik! pilkkaili hän. Hän inhosi itseänsä.

Ja Hedvig oli ideaali nyt kuin ennen.

"Hedvig on niin siveä kuin kukaan muu, mutta hän rakasti sinua, rakasti niin — — — Oi kultani, lintuni! Orjana olisi pitänyt minun ryömiä hänen jalkainsa juuressa ja rukoilla anteeksi — ja mitä tein? Minusta tuli halpa, ilkeä ihminen, minä roisto uskalsin käydä kourin hentoon, viattomaan, turvattomaan tyttöön — minä pakoitin kyyneleitä noihin ihaniin rakkaisiin silmiin, jotka iloitsemaan ovat luodut, eikä itkemään — minä tuotin hänelle karvaan hetken, millaista hän ei milloinkaan ollut kokenut, ei milloinkaan olisi pitänyt saada kokea — oi, voi hänen kyyneleensä kuinka ne polttavat minun poloista sydäntäni, polttavat kauheasti — Hedvig enkelini! anna anteeksi, anna anteeksi! Itse tahtoisin itkeä verta jos voisin — vaan epätoivolla ei ole kyyneleitä. Kuivettukoon myös kieli ja käsi minulta pahantekijältä, joka elämäni surmasin — — Pois, pois täältä — ihmisiä tulee — pois koko kaupungista — vaikka Ödeberg'in luokse, siinä on ainakin metsä likellä että pääsen hirttämään itseni."

Hän oli hulluuden rajalla.

Hän nousi ja läksi liikkeelle taas.

Takaa kuului iloista puhelemista — hän säpsähti:

Hedvig'in ääni!

Hän katsahti taakseen. Niin, siinä tuli Hedvig, ja upseeri rinnalla — kahden vaan.

Hän kiiruhti eteenpäin, poikkesi ensi käännökseen ja vakoili puun takana.

"Kuka tuo mies on — en ole nähnyt häntä ennen — Hän nyt tuli minun sijaani, hän saa mitä minulta meni — minun onneni. Juoksenkohan esille ja kuristan hänet siihen paikkaan — ei vielä, ei vielä, mitä sillä voittaisit. Ja Hedvig on iloinen, nauraa; hän voipi olla iloinen ja rakasti minua kuitenkin toissa päivänä vielä — mutta hän huomaa minun, hänen ilonsa on teeskennelty, hän tahtoo kostaa solvaustani — Nyt menivät, nyt ei niitä enää näy, nyt pois minäkin —"

Erik pettyi. Hedvig ei ollut huomannut häntä, ja oli iloinen kuitenkin.

Päivän vielä vietti Erik kaupungissa, hän tahtoi nähdä seurustelivatko Hedvig ja upseeri taas yhdessä. Hän juoksi ja väijyi ja näkikin ne iltapuolella taas yhdessä. Hän kiroili ja heitteli hirveimpiä uhkauksia, otti sitten vossikan ja käski ajamaan Ödeberg'in tehtaille.

* * * * *

Joku puoli tuntia myöhempänä tuli Lönnbom Erikin asuntoon ja tahtoi häntä tavata.

"Ei ole kotona", ilmoitti Anna,

"Milloinkahan hän tulee — millä aikaa hänet paraiten tapaa?"

"En voi sanoa, viime aikoma hän on ollut ulkona melkein yhtä päätä — olen tuskin pari sanaa saanut vaihtaa hänen kanssansa."

Lönnbom meni.

Hän tuli taas seuraavana päivänä, vaan sai saman vastauksen.

Sitten hän ei tullut enää.

15.

"Vai onneton sanot olevasi — ja kyllä eivät sinun kasvosi juuri iloon viehätä. Mutta heitä hiiteen onnettomuutesi! Etkö tiedä: 'kun suru tulee, anna sen ilolla mennä'."

Näin sanoen Ödeberg pisti palamaan hienon hyvänhajuisen papyrossin, nojautui mukavasti sohvankulmaan ja tirkisti savun lävitse Erikiin, joka synkeänä seistä töllötti akkunan luona.

"Onnettomuus", jatkoi Ödeberg, "onnettomuus on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ihmisen oma tekemä ja ihmisen itsensä korjattava. Mikä nyt sinua oikeastaan vaivaa? Onko tarttunut sinuun mikään vaarallinen tauti? Lähde sitten kohta sitä parantelemaan, ymmärräthän sen, sinä joka itse aiot ruveta ihmisten auttajaksi — ainakin pois tästä pahasta mailmasta. — Vai oletko köyhtynyt, pelissä ehkä hukannut kaikki varasi? — No pää pystyyn vaan, ala sinä vuorostasi peijata ihmisiä, vedä heitä nenästä lujasti, parempaa he todella eivät ansaitse. Vai oletko rikoksen tehnyt ja pelkäät poliisin olevan kintuillasi? No älä sitten siinä töllötä, laita luusi toisille markkinoille, siellä olet yhtä hyvä kuin ennenkin. Vai —"

"En ole vielä murhamies ja jos kenen murhaan, niin se on itseni", virkkoi Erik katkeralla pilkalla.

"Itsesi — vai niin — hm! — Noh, ilman omaa syytä ja tahtoa olemme työnnetyt tähän mailmaan. —

"— Kuka käski, en minä huoli täällä olla, sanoo elämäänsä kyllästynyt. Ja kyllä hän on oikeassa, kyllä itsemurha siihen nähden on oikeutettu. — Mutta miksi olla elämäänsä kyllästynyt? Eihän se niin kovin pitkä ole, ja onhan siinä rääppeissä vielä joitakuita herkkusiakin haettavina."

"Minulla ainakaan ei ole mitään siinä haettavaa", vastasi Erik synkästi. "Minä olen menettänyt kaikki — ja omasta syystäni, äärettömästä tyhmyydestäni."

"No mikä se on, puhu suusi puhtaaksi, mies, jos tahdot lohdutusta."

"Lohdutuksesta en huoli, lohdutusta minulla ei ole —" sanoi Erik soinnuttomalla äänellä — — — "Minulla oli onni", jatkoi hän koroittaen äänensä, "taivaallinen onni. Minulla oli tyttö, jota rakastin ylitse kaikkia —"

Ödeberg'in naurahdus keskeytti kertomuksen —

"Niin, naurakaa, naurakaa, sitä odotin; naurakaa tälle hullulle. Itse en jaksa nauraa, nauru on ijäksi kuollut huuliltani. Elämäni onni on hukattu, siinä ei auta mikään. — Minulla oli paratiisi, ja kauniin ruusu siinä. Hän oli elämäni, henkeni — ilman häntä olen tyhjä haahmu, haudan oma."

"Hedvig, sekö on ruususi?"

"Hedvig, Hedvig se oli — oli", vastasi Erik hiljaa, vaipui tuolille pää käteen nojautuen, "ja kuulkaa loppua — niinä kirottu aasi en ottanut mitä tarjona oli minulle ansaitsemattomalle — hylkäsin onnen, mikä ainoan, viimeisen kerran minulle kukoisti —"

"Joutavaa kukkais-kieltä. Yksinkertaiseksi proosaksi käännettynä siis: Hedvig'in olisit saanut, vaan olit liian veltto — ja toinen vei, niinkö?"

"Sinnepäin — en jaksa tarkemmin kertoa, käytökseni minua niin ilettää — ja mitä siitä olisi hyötyä, ollutta ja mennyttä on kaikki."

"No en minä ole utelias. Mutta koska ollutta et saa olemattomaksi, niin miksi et unhota hiiteen koko roskaa. Hulluin kaikista ihmisten hulluuksista on katumus, ja syystä se oli egyptiläisillä rangaistuksen alainen. Sillä tunteella ei ole tolkullista päätä eikä perää, ei pennin edestä. Vaikka valittaisit kuinka haikeasti, et saa sekuntiakaan takasin menneestä ajasta."

"Sen tiedän kyllä, mutta en voi unhottaa — en vaikka sata vuotta täytyisi elää."

"Hahhaha narria! Ja minä joka jo melkeen luulin tehneeni sinusta ymmärtäväisen ihmisen. — Kuuleppas nyt minun neuvoani: mene iloisiin seuroihin ja riehu oikein sydämen pohjasta pois kaikki surut, ja tule sitten kiittämään hyvästä neuvosta."

"Hyi herjaa! Siveän neiden asemasta, joka oli ihana ja kirkas kuin kevät-aamu — sen asemasta ottaisin mitä hyvänänsä —"

"Mistä sinä Hedvig'in siveyden niin tarkoin tiedät? Ödeberg yski ja naureskeli ja nousi sylkemään uunin luokse."

"Vaikk'en tietäisikään — Hedvig'iä minulle ei palkitse kukaan, jos niinä, kelvoton, toivoisinkin korvausta — vaan sitä en tee. Olkoot pimeät, lohduttomat viimeiset päiväni."

"Narri! Mutta käännyn vielä tuohon siveyteen. Siveys on sana, joka oikeastaan olisi poispyyhittävä sanakirjasta. Sillä siveys on aina ehdonalainen, kypsymätön käsite; sen määritys loppuu sanaan: niinkauankuin taikka kunnes. Kyllä vaan naiset ovat yhtä siveitä kaikki. Ota heistä paraskin mailman silmissä, tytön taikka rouvan — anna tulla miehen, joka tietää asiansa, eikä ole semmoinen narri kuin sinä — anna hänen leikkiä pikkusen tuon hyviön kanssa, niin ei siinä monta päivää kulu, ennenkuin hyviö, jumalan kiitos, on tullut ymmärtämään, ett'ei oikea rakkaus anna vangita itseänsä hullun konvenansin siteisin — ei se odota papillista siunausta, ei se kuule aviollista uskollisuutta — vapaa tahtoo rakkaus olla ja vapaan sen tulee olla, muuten menettää elämä todellisen arvonsa. — Ja sinä asetat siveyden ja rakkauden rinnan, vaikka ovat leppymättömät vihamiehet."

Erik istui otsa rypyissä. Kerran kuitenkin Ödeberg'in puhuessa puhkesi syvä huokaus hänen rinnastansa.

Ödeberg seisoi vähän aikaa keskellä lattiaa katsellen pilkallisesti Erikiin.

"Noh! sanoja, sanoja, pelkkiä sanoja!" virkkoi hän sitten. "Mutta nyt otan luvakseni esitellä sinulle uuden tähden, joka on noussut kirkastamaan meidän yksitoikkoista elämäämme täällä."

Hän meni sisähuoneisin antavalle ovelle, avasi sitä raolle ja huusi:

"Hellin, ole niin hyvä ja tule tänne!"

Kohta ilmautui kynnykselle sievä, valkeanverinen tyttö, noin kahdenkymmenen ijällä.

Ödeberg teki kohtelijaan käden-liikkeen —

"Saan luvan esitellä — neiti Hellin Toivonen — tohtori Autio — — — hahahaa kuin kaikuvat sopivilta nuo nimet, sangen sattuvilta tässä tilaisuudessa."

Hän otti tytön kädestä kiinni ja vei hänet tuolin luo — Hellin seurasi vähän vastahakoisesti ja hymyili heikosti, katsahtaen ikäänkuin baarillansa Erikiin, tietämätönnä vielä miten tässä pitäisi käyttäidä.

Niin istuttiin alas, Hellin tuolille salin-pöydän ääressä, Ödeberg pitäen edelleen Hellinin kättä.

"Näet, Hellin, tuo Autio on selvä kuva nimestään, onnensa hautapatsas — koko hänen elämänsä on autio, — etkö häntä vähän hellisi, Hellin."

Ödeberg naurahti, Hellin hymyili heikosti eikä vastannut mitään. Tuo nyreissään nököttävä Erik ei näyttänyt häntä ollenkaan miellyttävän.

"Tule pois tänne, Erik Autio, niin istutaan tässä oikein 'en familie'" [perheellisesti], sanoi Ödeberg; "älähän ole noin epäkohtelias, mitä Hellin sinusta ajattelee. —"

"Hän on saanut rukkaset", kuiskasi hän Hellinille, vilaisten ilkuisesti Erikiin.

Hellin naurahti hellästi.

Erikin otsa rypistyi yhä ankarammaksi, hän kääntyi pöytään päin ja nojasi päätä molempiin käsiin.

"Kuule Hellin, tuohan kellarista pari pulloa Ausbruch'ia, viini on siunattu neste mielipahassa — kolme lasia, Hellin —"

"Kolme lasia?" toisti Hellin.

"Niin, emme suinkaan ilman sinua huoli täällä juoda juhnustella. Tytöt ja viini kuuluvat yhteen kuin — hm! — Viini menettää tulensa, kun tyttö on pois ja tytöllä on kaksinkertainen viehätysvoima, kun hän on Hebe'nä — niin, Hellin."

Hellin hymyili, nousi tuoliltaan ja meni käskyä täyttämään.

"No, mitä nyt muuta sanot?" alkoi Ödeberg taas.

— "Eikö se ole helkkarin hempunen tuo Hellin — paljon parempi kuin koko Hedvig?"

"Voi pilkkaa, kurjaa pilkkaa", huoahti Erik, nyökyttäen päätänsä.

"Hahhahaa — pelkäänpä että jo alat ajatella vaan paratiisin 'houria', ei meidän maalliset immet sinulle enää kelpaa."

"Minä en voi häntä nähdä —" alkoi Erik äkkiä.

"Ketä — Helliniä?" kysäsi Ödeberg.

"Hedvig'iä en voi nähdä enää — se on sanomaton tuska nähdä hänet toisen rinnalla — sentähden pakenin tänne — sentähden pyydän täällä vierasvaraisuutta vähäksi aikaa — — en minä kauan taida sitä tarvita."

"Hyvin mielelläni — ole niin kauan kuin vaan tahdot. Kyllä sinusta vielä miestä tulee, eihän ihminen niin rutihulluksi voi mennä."

Hellin astui sisään, tuoden tarjottimella viinipullon ja kolme lasia.

"Saanko kaataa?" kysyi hän matalalla, vilpittömällä äänellään.

"No mitenkäs", vastasi Ödeberg, seuraten ihantelevilla silmillä kaikkia hänen liikuntojansa.

Lasit olivat täytetyt.

"Eläköön ilo vielä viimeiseen asti, kunnes hajoaa tää lahoava pallo", Ödeberg kohotti lasinsa. "Ilon malja!"

Ödeberg ja Hellin kilistivät ja joivat. Erik tietysti ei yhtynyt maljaan, hän istui paikoillaan ja valju pilkka-irvistys vivahti hänen huulillansa.

"Ja iloisten ihmisten malja!" Ödeberg kohotti uudelleen lasinsa vilaisten Erikiin. "Olkoon vielä viimeiseen asti oikeitakin ihmisiä tässä vanhassa, hassunsekaisessa yhteiskunnassa!"

"Ja Tuonelaan tuskaantuneet! Siihen juon", kavahti Erik vastaan, tyhjensi lasinsa yhdessä kulauksessa, tempasi hattunsa ja meni ulos.

Hellin nyrpisti nenäänsä ja heitti vallan vähän imartelevan katseen Erikin jälkeen.

"Koituva lappviikkiläinen", naurahti Ödeberg.

"Ei se kumma ole, että hän sai rukkaset", virkkoi Hellin. "Kuka hänen morsiamensa oli?"

"No olipa yksi, toiste kerron", vastasi Ödeberg ja veti nyt tytön viereensä istumaan sohvaan.

"Kilkkis! Hellin. Me kaksi tiedämme käyttää hyväksemme elämän harvoja ilon hetkiä, eikö niin — voi kun tillä on nätti tuu", siperteli Ödeberg ja suuteli Helliniä.

Heliin hymyili heikosti.

* * * * *

Ulkona Erik marssi mäet ja männiköt.

Hän oli paennut Ödeberg'in turviin. Mutta Ödeberg tuntuikin nyt hänen mielestänsä melkein kuin ventovieraita, viholliselta. Vihollisia olivat kaikki ihmiset. Parhaalle entiselle ystävälle, isälle, äidille, hänellä ei olisi ollut muuta kuin tuima, torjuva käytös. Hänen surunsa, se oli ainoa kelvollinen kumppani, sitä hän kuljetti kanssaan joka paikkaan, sitä hän hoiti ja ravitsi, sitä hän kyseli ja tutkiskeli, sitä hän toisinaan tuuditti kuolonmietteillä, herättääksensä sen heti taas, tunkeaksensa taas sen sisimpiin sopukkoihin, alkaaksensa alusta taas. Ja itsensä-syyttämiset saattivat häntä toisinaan ääneensä tuskittelemaan ja raastamaan tukkaansa päästä.

Toivon kipinää ei missään. Musta, lohduton tulevaisuus ammotteli häntä vastaan. Hän oli osaton, ilman määrää, ilman yhteisyyttä minkään kanssa mailmassa taikka taivaassa.

Eikä hän parannut täällä. Päinvastoin. Enemmän ja enemmän hän vetäytyi pois kaikesta seuraelämästä. Useimmat atriat hän söi yksin kamarissaan. Yksinänsä kamarissaan hän ryyppi; ja väkeviä juomia hän sai tässä talossa runsaasti. Enimmät illat hän kellistyi täydessä puvussaan sänkyyn; nousi kurjana aamusella taas, ei huolinut pestä itseänsä eikä muuttaa vaatteita. Liassa ja laiskuudessa hän vietti päivänsä.

Ödeberg kartti häntä. Ei hän hulluin parissa huolinut olla, sanoi hän. Ja talonväki todella luuli Erikiä hulluksi. Piiat kammoksuivat häntä ja toivoivat hänen pikaista poislähtöänsä.

Nousevalla viikolla oli Ödeberg'in nimipäivä, jota aina vietettiin kestillä. Siitä ilmoitti Ödeberg Erikille, ja tämä päätti siksi mennä matkoihinsa.

* * * * *

"Hyvää päivää, Hedi!" tervehti Ödeberg, astuen sisä-ovesta Hedvig'in kamariin, pani pöydälle silkkihattunsa, koppa alaspäin, veti hansikkaan oikeasta kädestään ja kätteli Hedvig'iä.

Hedvig, joka hänen tullessansa lojotellen sohvannurkassa luki romaanikirjaa, mikä kuluneista kulmista ja ränstyneistä siteistä päättäen oli joku Zolan taikka Kock'in lainakirjastosta, laski kirjan syliinsä, nyykähytti päätään ja ojensi verkkaan kättänsä Ödeberg'ille.

"Mitenkä voit, 'ikävät on ajat ja päivät on pitkät', kai?" kysyi Ödeberg.

"Ikävä, ikävä — mitenkä muuten", vastasi Hedvig ja haukotteli.

"Mammasi ei ole kotona, kuulemma; missähän se vanha tarhapöllö pöyhistelee taas?"

"Hän meni esplanaadiin kävelemään. Olisitteko tahtoneet tavata häntä?"

"En, en minä sentähden kysynyt. — Parempi vaan ett'ei hän ollut kotona."

"Teillä on uusi piika taas, näemmä. Mistä tuommoisen löntterön löysitte?"

"En minä tiedä mistä hän lienee — en minä ole pestannut häntä."

"Hm! Useimpa niitä täällä vaihetetaan."

"No, sinä olet rikkonut välisi Aution kanssa", virkkoi Ödeberg jälleen ja istuutui, pannen kyynäspäät pöydälle ja katsellen kadulla kulkijoita.

"Niin", vastasi Hedvig naurahtaen, "ja mitä siihen sanotte?"

"Mitäs minä siihen sanoisin", vastasi Ödeberg välinpitämättömästi; "en siihen sano mitään. Ihmettelen vaan että niin kauan kesti ystävyytenne."

"Sitäpä nyt ihmettelen joka päivä itsekin."

"Ei hän juuri kovin miellyttävä mies ole, se täytyy tunnustaa."

"No ei, se olisi synti sanoa. Minä petyin hänen suhteensa ihan peräti. Mutta tavallisestihan kumminkin tuommoiset tyyneennäköiset, ujomaiset luonteet ovat kuin sammumattomat tulivuoret, kun viimein voittavat alaa. Tämä sitä vastoin oli sama tokero alusta loppuun asti."

"Ja nyt sinulla on luutnantti Juroff ongessasi", virkahti Ödeberg.

"Mistä sen tiedätte?" kysyi kohta Hedvig hiukan punehtuen, ja rupesi oikeimmin istumaan.

"Hm tottahan minä tyttärestäni sen verran huolta pidän, että hankin tietoja hänen elostansa ja olostansa", vastasi Ödeberg. "Juroff kuuluu olevan rikas, ei hän hulluimpia rakastajia ole sinulle."

"Ja kaunis mies, vaikka pienenläntä. Oletko häntä nähnyt?"

"En, enkä ole utelias häntä näkemäänkään. Hoida sinä sitä asiaa yksin, se taitaakin olla viimeisiä täällä."

"Viimeisiä? Ettäkö minä menisin hänelle vaimoksi, sitäkö tarkoitat?"

"Ph, ethän todella niin hassuksi minua luule. Mennä vihille — ja kahdeksantoista ikäisenä, kun ihanin ilon-aika avautuu — sepä olisi verraton hairaus."

"Minä tarkoitin sitä, että ensi vuonna ehkä muutamme tykkänään pois tästä puuro-maasta. Kunhan voin välttää pakko-konkurssia vielä vähän aikaa, niin olen ajatellut keväällä myydä, vaikka polkuhinnastakin, kaikki nämä kiusalliset laitokset. Niiden kanssa en olisi pitänyt alkaa ollenkaan, en niinä sovellu semmoiseen ijankaikkiseen hommailemiseen kuin minkä ne vaativat antaaksensa täyden tulon. Sitten siirrymme suureen mailinaan, siellä saat kreiviä ja parooneja ja miljoonamiehiä — heh! ylioppilasten ja luutnanttein sijaan. Siellä meille koittaa kultanen aika — ja mamma jääköön —"

"Tänne, no se nyt tosin olisi hyvä", tokasi Hedvig. "Sitä juuri aioin ehdotella."

"Niin, ei hänestä kohta ole kuin varisten-peloittimeksi. — No mitä muuten pidät minun tuumistani?"

"En vielä tiedä. Voivathan olla kyllä hyvät."

"Niin no, sitä minäkin", Ödeberg nousi ylös. "Ja nyt ehkä sietäisi lähteä taas — on asioita kaupungissa parissa paikoin —" hän otti hattunsa ja kätteli kylmästi Hedvigiä — "terveisiä mammalle — eläkää iloisesti."

Hän meni ulos, seisoi vähän aikaa kadunkulmassa, heiluttaen keppiään ja käydä keikaili sitten tiehensä.

16.

Lämmin päivä oli päättynyt. Auertavalla taivaalla uiskenteli heleästi hohtavia pilven haituvia. Luonto lähti levolle, vereksenä ja tuoksuvana se oli kohta kasteen peitosta heräjävä uuteen ihanuuteen taas. Maantietä pääkaupunkiin vaelsi Erik Autio. Surkeasti muuttunut oli tämä mies. Hänen käyntinsä oli pikemmin vaapustelevan vanhuksen kuin parhaassa ijässään olevan miehen. Usein hän seisahtui ja tuijotti tylsästi eteensä. Kaunis hän ei ollut milloinkaan ollut, mutta nyt olivat hänen kasvonsa vieläkin vähemmän miellyttävät.

Rappiolle joutunut, ruma äijä, ajattelivat nuotkin iloiset parit, jotka häntä vastaan tulivat, ja joitten iloiset puheet hetkiseksi vaikenivat, kun heidän silmänsä kohtasivat tuon vaalean, velton henkilön siivottomalla parransängellään ja huolimattomalla vaatetuksellaan. "Korviani leikkaa ihmisten ilo", mutisi Erik ja istuutui väsyneenä kivelle maantien varrella.

"Voi katalaa, tätä onnetonta elämää, tätä onnetonta elämää", huokaili hän. "Tämä onneton elämä. Kun tulisi sille loppu —"

Hän nojasi päätänsä käsiin ja ajatteli — ajatteli sitä samaa, mitä hän tuhannesti oli ajatellut ja punniskellut.

Huokauksia ja kirouksia puhkesi hänen suustaan vuorotellen.

Viimein nosti hän päänsä.

"Niin semmoista viisautta siis olen hankkinut kirjoista ja elämästä, että nyt vaimon tähden menehdyn. Ph! Ödeberg'in viisaudet — ojennusnuoranani — mitä nyt siitäkään on. — Pois mielestäni kirottu nainen!"

Hän pyyhkäsi otsaansa. Hänen hattunsa putosi maahan. Hän katsoi siihen väliäpitämättömästi ja sitten maantiehen kaupunkiin päin, arvellen menisikö eteenpäin vai pakenisiko metsiin kuin riivattu, pois ihmisten silmistä. Hänen katseensa verhottui, kääntyi kääntymistään taas sisäänpäin.

"Niin tällainen ihana oli sekin ilta, onneni viimeinen ilta, viimeinen ilta hänen kanssansa — sitten minua odotti korkeimmat rakkauden ilot; — kaunihimman kukkasen olisin saanut poimia — ja minä hylkäsin sen, ja heitin toiselle.

"Voi hullu, voi mikä ääretön hullu olit, Erik!!

"Voi jos olisi kauhea unen-näkö vaan kaikki — mutta niin ei ole, se on todellisuus, taipumaton, armoton todellisuus, jota mitkään kyyneleet, mitkään tuskan huudot eivät liikuta. Voi jos vuosilla jälellä olevasta elämästäsi voisit ostaa tuon yhden ainoan päivän uudesta elettäväksi — mutta niin ei käy, se on vajonnut jo aikojen hautaan, mistä mikään voima mailmassa sitä enää ei saa takasin.

"Kadu nyt kun on myöhäistä, kadu nyt kun olet auttamattomasti hukannut onnesi. Elä nyt kurjuuttasi, parempaa et ole ansainnut. Punniskele uudelleen ja uudelleen miten sinun olisi pitänyt tehdä ja miten teit; elä uudelleen ja uudelleen mielessäsi koko tuon ihanan ajan, minkä hänen kanssansa vietit, tuo uudelleen ja uudelleen nuo tuhannet muistot raatelemaan sydäntäsi; vertaile millainen on elämäsi nyt ja millainen se olisi voinut olla, jos et itse — itse, tahallasi, olisi sitä hävittänyt; ajattele sitä autuutta, mitä nyt toinen nauttii, koska sinä raukka et osannut sitä arvostella — Voih, Herra laupias Jumala, tee loppu tästä tuskasta kohta, kohta —" hän löi epätoivossaan otsaansa.

"Hah hahaa, johan nyt lapsettamaankin rupeaa tietoviisasta. Pane kädet ristiin ja rukoile, silmät taivasta kohti, Jumalaan päin muka — ehkä selkeästä taivaasta saat salaman lentämään päähääsi, — Niin tuo Jumala ohjaa muka asiat kaikki hyvään päin lapsukaisillensa. Hän laittoi tuon raju-ilman, mikä minun elämäni hävitti. No miks'ei hän täytä tointansa salamalla, mikä naulaisi minut tähän paikkaan — ha? — Ei, kyllä se lähemmältä on tuleva."

Hän nousi ylös veltosti, otti hattunsa ja alkoi astua eteenpäin.

"Tee työtä", höpisi hän taas itsekseen, "ahkera työ haihduttaa surut, niin neuvovat muutamat houkkiot, joitten koko elämä ja sielu on kiintynyt näihin kurjiin jokapäiväisiin toimiin. Hyvähän niitten on sanoa, heitä ei ole vaivannut tämä helvetti sielussa, tämä kalvava mato, joka ei kuole, tämä tuli, joka ei sammu. Työ ilettää minua, sekavat aivoni eivät pysty vastaanottamaan mitään opintoa. Ruumiin ja sielun voimat ovat rauenneet. Kolmenkymmenen ijällä olen väsynyt, elämäänsä kyllästynyt ukko. Rauhaan, ikuiseen rauhaan, mullassa mätänemään, sinne toivon — siinä unhotan, ja olen unhotettu, tyhjään mennyt, mistä milloinkaan en olisi pitänyt ilmaantua — — Upota viinaan surusi, sanovat toiset; no sitä neuvoa olen kyllä noudattanut, siksi kuin käteni vapisevat kuin vanhan akan ja koko mies on mennyt vielä kahta kurjemmaksi raadoksi kuin ennen. Ja olenko siitä iloisempi — hah — — Ja onhan naisia mailmassa, muka. Yhden menetit, ota toinen. Niin, ota toinen hahhaa! Sinua Hedvig olen rakastanut kaikesta sielustani ja mielestäni, sinä olet ollut koko mailmani, sinä olet täyttänyt kaikki ajatukseni, sinun tähtesi olen unhottanut kaikki työt ja toimet, vanhemmat, ystävät, kaikki — — — kauan, kauan epäilin, häälyin vuoroin pelossa ja toivossa, kadehdin, vartioitsin, koetin kaikella tavoin varjella itselleni kukastani, jännitin kaikki sieluni voimat miellyttääkseni sitä — ja kas! palkinto oli lähellä, palkinto mikä voitti korkeimmatkin toiveeni — jo avautui taivaan, seitsemännen taivaan portit — ja miten loppui minun romaanini — voi minua kurjaa, onnetonta elävätä —"

Ohkuen ja purren hammasta hän astui kaupunkiin, kävellen nyt kiivaammin. Sivu-menijöistä moni melkein seisahtui, kun tämä kulkija näytti niin kummalliselta. Hän heitti katsojaan kirouksen ja vihaavan silmäyksen, ja riensi eteenpäin.

Vihdoin hän pääsi kortteerinsa eteen, veti syvästi henkeänsä ja koetti antaa muodollensa tyyneen näön. Sitten aukasi hän kyökin oven.

"No Herra Jumala siunatkoon!" huusi Anna, joka askaroitsi hellin edessä, pyyhkäsi pikimmältä käsiään ja löi ne yhteen. "Viimeinkin näkee tohtorin taas. Mutta missä te näin kauan olette olleet — ettehän toki ennen viikkokausia olleet poissa meiltä. Ja me kuin rouvan kanssa olemme kummastelleet ja arvelleet sinne tänne, — Mutta oletteko olleet kipeänä, te olette todella oikein huonon näköinen —"

"En minä ole kipeä", katkaisi Erik ja koetti naurahtaa, mutta hänen naurunsa kaikui kuin hahatus haudasta. "Tuttavain luona kävin — maalla — en tullut siitä teille sanoneeksi. Olkaa niin hyvä ja antakaa minun kamarini avain."

"Kyllä, kyllä", sanoi Anna, päästäen likaisen kyökki-esiliinan päältään. "Avaimen otimme korjuusen, kun ei teitä kuulunut. No nyt rouva ihmettelee ja ihastuu, kun saa kuulla, että viimein olette tulleet —"

Hän meni edellä, avasi Erikin kamarin oven ja astui hänen kanssansa sisään.

"Rouva on maalla hänkin", jatkoi Anna, "hän lähti Malm'iin asioille ja lupasi huomenna hyvissä ajoin aamupuolella olla kotona jälleen. Ja minä olin juuri menossa pois kotoa minäkin, kun tulitte — tokko nyt tarvitsette mitään, tahdotteko illallista taikka teevettä taikka —"

"En tarvitse mitään", kiiruhti Erik keskeyttämään; "menkää vaan, hyvä Anna, niihin vaan tahdotte. Hyvästi vaan!"

"No mutta pitäähän kumminkin tehdä sija teille ennenkuin menen. Te näytätte kovin väsyneeltä."

"No tehkää, tehkää", joudutti Erik.

Ennen hän mielelläänkin oli puhellut ja laskenut leikkiä Annan kanssa, nyt hän olisi halusta nyrkillään lyönyt hänet lattiaan, niin kiusasivat häntä Annan pakinat.

"Mutta missä junassa tulitte, eihän se Pietarin juna vielä tullut" kyseli Anna.

"Tulin jalan."

"No Herrasen aika, jalan — ja mistä asti?"

"Ei se kovin pitkä matka ollut."

"Vai jalan — no ei se kumma ole, että olette väsynyt."

Erik rykäsi vihasesti.

"No nyt toki viihdytte täällä vähän aikaa taas — eiköhän niin?"

"Niin, niin."

Anna katsahti tutkivasti tohtoriin, tämä tyly harvasanaisuus oudoksutti häntä. Mutta olipa tohtori jo jonkun aikaa ollut vähän kummallinen — isoon aikaan hän ei ollut sellainen ollut kuin ennen — ei niin nöyrä, — ei niin puhelijas. Niin, se on aivan tosi. Ja mikä hänet on muuttanut? Melkeinpä arvaan — olenhan kuullut yhtä ja toista. —

Anna pudisteli päätään ja jatkoi, nyt itsekseen puhuen, tointaan.

Erik viskausi raskaasti kiikkutuoliin. "No nyt olisi valmista", sanoi Anna ääneen. "Ja kosk'ei tohtori sano tahtovansa mitään illallista, niin sanon sitten hyvästi." —

"Hyvästi, hyvästi!" Anna meni ulos.

"Mene hiiteen!" mutisi Erik puhaten.

Hänen väsynyt silmäyksensä lensi ympäri huonetta. Siinä oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Erik oli ollut järjestystä rakastava mies. Kirjat hyllyllä, kirjoitusneuvot pöydällä, pienet rihkamat toaletti-hyllyllä — kaikki olivat somasti järjestetyt. Vaatteita oli tosin jäänyt esille viimeisiin aikoihin enemmän kuin tarpeen oli — mutta ne oli Anna huolellisesti kääntänyt kokoon ja pannut päälletysten tuolille.

Erik huokasi. Se aika, jolloin hänellä oli halua työhön ja säännölliseen päivä-järjestykseen, se aika oli kuin vuosikausien takana.

Hän nousi nyt ylös ja meni sängyn luo, jonka yläpuolella seinällä riippui hänen ampuma-aseensa.

Hän katsoi niihin vähän aikaa miettivästi.

Ristiin riippui siinä hirvensarven haaroissa haulikko ja luotipyssy, keskellä revolveri, ja kaikenlaisia jahti-tarpeita ympärillä.

Hän otti revolverin alas, palasi pöydän luokse ja tarkasteli pistuolia ikkunan edessä. Hänen kätensä vapisivat ja värähtivät, kiroten viskasi hän aseen pöydälle.

Hän hoiperteli piironkinsa luo, veti ulos laatikon toisensa perästä, haki ja kaiveli niissä, kiroili ja pyyhki hien otsastaan. Viimein hän löysi mitä tarvitsi, pienen patruunilaatikon. Sen hän taas toi pöydälle, — vaipui tuolille ja nojasi päätänsä käsiin.

"Mitä on tämä elämä", kuiskasi hän; "mitä on tämä elämä, että silmänräpäystäkään sitä säälisin. Mitä se tarkoittaa, tämä kummallinen olemus maan päällä. Ei mitään, ei niin mitään — —

"Ja tuo leikkikuva, ihminen, olisi paras luonnossa, olemusten ydin! — Kurjin hän on, sanon minä — hän on osaksensa saanut sielun kärsimysten kalkin, tyhjennettäväksi viimeiseen pisaraan asti. — Mato musertuu jalkani alla. Mutta kuka minut musertaa? Mitä vahinkoa minun kuolemastani olisi enemmän kuin tuon madon, minkä limaista raatoa tuskin huomataankaan? Onhan mailmassa matoja, onhan hulluja. Yksi enemmän taikka vähemmän, se on aivan yhdentekevää. — — Äkkikuolema on paras; miks'en minäkin sitä saisi? Ja miks'en itse saisi lopettaa olemusta, jonka olen havainnut erhetykseksi. Miksi tuomitsisin itseni odottamaan tiesi kuinka pitkällistä kamppausta tautivuoteella — taikka hulluinhuonetta? Vai olisiko täällä enää mitään minua pidättämässä? Ei — mennyttä on kaikki, apua en saa mistään — korvausta en voi löytää siihen minkä hukkasin —"

Hän ummisti silmänsä ja harhaili vielä kerran kuvittelujen ilmoissa. Hän näki Hedvigin, rakastettuna, jumaloittuna morsiamenansa, hän palasi kotipitäjääsensä, syleili ilomielin vanhempiansa, joita hän viimeisiin aikoihin niin oli halveksinut, riemuiten esitteli hän heille ja siskoillensa ihanan Hedvig'insä, sopu ja ilo vallitsi ja oli nyt pysyvä ijäksi, kymmenkertaisella ahkeruudella hän ryhtyi opintoihin, muutaman vuoden perästä olivat tutkinnot suoritetut Jumalan avulla — hm — taas Jumala! Mutta eiköhän onnellisella ihmisellä ole Jumala — hänen täytyy kiittää ja ylistää suuresta onnestaan. —

Kolkutus ovella.

Hän kavahti seisaalleen ja työntäytyi kiikkutuolin ja pöydän väliin peittääkseen pistuolin.

Anna taas astui sisään, ja jäi ensimmältä ääneti töllistämään tohtorin julmiin, vääntyneisiin kasvoihin.

"Suokaa anteeksi. Poissa ollessanne tuli teille tämä kirje; minä tapasin postiljoonin kadulla, hän antoi kirjeen ja minä pistin sen tämän hameen taskuun, ja sinne se olisi ihan unohtunut, ellen nyt olisi ottanut päälleni tätä hametta taas. Antakaa anteeksi."

Erik vastaanotti kirjeen, ja Anna meni tiellensä.

Kirje oli isältä, sen hän kohta näki.

Hän heitti sen avaamatta pöydälle. Mitähän siitä paremmaksi tulisi, jos sen lukisikin, joutavia loruja kotitaloudesta — ja varoitus-saarnoja noitten vanhain yksinkertaiselta kannalta. Heikkona kajastuksena nousi hänen muistiinsa, että isä jossakin kirjeessään oli maininnut äidin olevan sairaana. Rakkauden hurmauksissa tämä tieto ei ollut liikuttanut häntä enempää kuin muutkaan asiat, mitkä Hedvigin kanssa eivät olleet yhteydessä — niin, tämän edellinenkin kirje taisi vielä olla pöytä-laatikossa avaamatta, lukematta — nyt hän muisti.

Verkalleen, ikäänkuin unessa kävijä otti hän kuitenkin kirjeen käteensä taas, ratkoi kuvertin ja silmäili sisällystä, — jäähyväisiksi kodistansa.

Se oli sanoma, että hänen äitinsä oli kuollut. Edellinen kirje oli kutsunut häntä äidin tautivuoteelle, saamaan viimeiset jäähyväiset, viimeiset siunaukset. "Mutta sinä et tullut, sinä luonnoton lapsi", kirjoitti isä. "Sinä vaellat jumalattomain tiellä, sinä olet paatunut tylsäksi lihallisuuden orjaksi niinkuin opettajasi. Voi surua yhtäkaikki, että oma veljeni on viekotellut poikani, ei ainoastaan hänen vanhemmiltansa pois — vaan pois Jumalasta; ja saattanut tielle, mikä vie iankaikkiseen kadotukseen. Eikö ole hitustakaan enää lapsellista rakkautta sinun sydämessäsi, hiventäkään enää jalompia tunteita. Käänny, käänny pois, poikani, jota minä ja autuas vainajani niin hellästi olemme rakastaneet. Se on minun viimeinen pyyntöni, se oli äitisi viimeinen huokaus. Niin, hän pääsi pois tästä murheen-laaksosta, missä hänen suurin, viimeinen katkera murheensa oli se, että ainoa poikamme meiltä meni hukkumaan mailman ja synnin pyörteisiin Jos et nytkään tule, jos et huoli osoittaa äidillesi viimeistäkään kunniaa — niin mene, mene omia teitäsi, niinä kauhistun sinua."