II

Oli aina vain samanlaista Paavon elämä — onnea ja hiljaista iloa ja jonkun käsittämättömän rauhan lakkaamatonta tuntua, oli vankilasta vapauteen päässeen väljää liikkumista — ensin outoa ja arkailevaa — ja ahtaasta, pimeästä huoneesta ulos tulleen helppoa huokumista. Oli kuin suuren, keväisen tulvan jälkeen, kun vaahto on hälvennyt ja kuohut ovat rauhaantuneet ja vedet virtaavat taasen tyynesti teitään, omista päämääristään tietoisina.

Hän ei olisi osannut ennen koskaan ajatella, että se oli tällaista, ettei tarvittu muuta mitään kuin olla vain, elää vain itsekseen, kulkea vain tietään silmät ummessa toisen vietävänä ja talutettavana. Missä ne nyt olivat kaikki ne kiusaukset ja pimeydet ja ahdistusten ajat, joista hän oli lukenut ja joista seppäkin puhui? Ja missä olivat kaikki hänen syntinsä — jokapäiväiset syntinsä — joita hän tiesi olevan, vaan joiden painoa ei enää tuntenut? Hän oli kuin arvoituksena omalle itselleen vieras ja kuitenkin tuttu, niinkuin siinä hänen rinnallaan olisi alati ollut joku toinen, joka hoiti ja helli ja piti huolen kaikesta.

Hän luki joka päivä raamattuaan, aamulla aikaisin ennen työhön menoansa ja illalla myöhään työstä tultuaan, milloin yksin, milloin sedän kanssa yhdessä. Vaan raamattukin oli nyt toinen kuin ennen. Ennen oli kaikki niin epämääräistä ja kaukaista ja käsittämätöntä, niinkuin jostain etäältä erämaasta olisi kuullut lähenevää huutoa ja uhkausta, jonka edessä piti pelätä ja vapista, mutta nyt oli sana niin läheistä ja lämmintä, niinkuin haastaisi Herra jossain lähellä, ei kirjasta eikä luetusta mistään, vaan vieressä seisten ja päätä silitellen. Ja niinkuin olisi siinä vastaus aina valmiina hänen kysymyksiinsä, niinkuin olisi kirja aina avattu siitä paikasta, mistä pitikin ja mistä sai ottaa sen, mitä etsi. Hän näki ne kaikki elävinä edessään — kaikki raamatun suuret profeetat ja Jumalan miehet, Moosekset, Eliaat ja Paavalit ja muut. Ne olivat hänellä kumppaneina kulkeissaan, puhuivat hänelle, seurasivat häntä metsään ja työmaille tuttuina ystävinä, kaukaa jostain tulleina, ensin vierastaen, vaan sitten kotiutuen ja tutuiksi tekeytyen.

Hän luki yhä uudestaan profeettoja ja Paavalin kirjoja ja Apostolien Tekoraamattua. Mikä rohkea mies se Paavali, mikä palava into ja kansan rakkaus, mitkä hengen lahjat, mikä voima miehessä! Ja hän muisti samalla aina seppää ja sepän puheita.

Vaan eivätkö ne taistelleet ja tehneet työtä kansan auttamiseksi ja oman valkeutensa levittämiseksi? Eivätkö ne puhuneet rohkeasti, kulkeneet kansansa keskellä — oman kansansa ulkopuolella? Eikö ollut ketään, joka tekisi vielä samaa — täälläkin? Hän ajatteli tätä, kyseli tätä itseltään pitkinä, yksinäisinä päivinä. Joskus tuntui joku kaukainen, hiljainen ääni kuiskivan: mene sinäkin, astu sinäkin rohkeasti esille, puhu siitä, mitä olet saanut — heränneille, kaikille Savojärvellä ja Ollikkalassa — auta sinäkin ahdistettua, köyhää kansaa! Hän säikähti aina. Ei se ollut Herran ääntä, jonkun muun se oli — hänen omaansa, hänen oman sydämensä ylpeitä ajatuksia. Hän oli nuori vielä, kokematon, vastikään valoon päässyt ja Kristuksen tuntemiseen. Hän ei saanut päästää tätä kiusaukseksi itselleen. Vaan olihan hän puhunut matkalla silloin vanhalle isännälle ja niille muille, ja nuorihan oli Jeremiaskin ja samalla laillahan sekin valitti nuoruuttaan Herralle, kun Herra kutsui.

Hän pysytteli kotonaan, raatoi ahkerasti aamusta iltaan, luki joutoaikansa ja pyhäpäivänsä, istui myöhään illoin sedän kanssa raamattuaan tutkien. Näin oli hänen mielestään parasta, sillä näin sai rauhansa säilytetyksi. Jos joskus meni jonnekin, niin tuntui kuin olisi satutettu johonkin arkaan paikkaan. Ei ollut likellä ketään, jolle olisi sydämensä aukaissut ja joka olisi ymmärtänyt hänen puhettaan.

Miten oli sentään Herra ollut hyvä hänelle, kun auttoi ja pelasti kuoleman kidasta! Missä hän olisikaan, jos ei seppä olisi aukaissut hänelle tietä elämän Herran eteen! Vaan eikö hänen pitänyt auttaa muita ja julistaa salattua viisautta vaivatuille ihmisille? Eikö siinä tullut synti tehdyksi, missä valo salattiin? Hän tunsi soutavansa rannasta rantaan, toisinaan epäilyksen ja pelon puolelle, toisinaan rohkeuden ja uusien päätöksien ja aikomusten.

"Oletko kuullut mitään Lustigin seuroista?" kysyi setä kerran, kun Paavo oli palannut metsästä.

Ei — ei hän ollut kuullut, ei ollut kukaan puhunut mitään.

"Kuuluvat nyt hyppivän ja tanssivan seurainsa perässä. Päämies itse on soittajana — oikein soiton mukaan —. Se onkin Lustig vanha pelimanni", sanoi setä melkein ivallisesti.

Paavo jäi seisomaan pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä.

"Se vie ne sittenkin helvettiin", sanoi hän vihdoin ja asteli peremmä. "Sillä miehellä on kieli liukas ja mieli lihallinen."

Miksi se koski häneen niin kipeästi, niinkuin olisi takaapäin isketty? Vaan mitä hän siitä välitti, mitä Lustig joukkoineen teki? Ja hän koetti tyynnyttää mieltään, saada vakuutetuksi itselleen, ettei niiden asia koskenut häntä, että hänellä oli oma rauhansa ja onnensa, että kukin pitäköön huolta oman sielunsa tilasta, niinkuin hänkin oli pitänyt. Jos eksyivät, niin niiden piti eksyä.

"Suruttomilla on ilo ja riemu sellainen — kuuluvat joukoissa kulkevan — nuoret varsinkin — ja täyttävän huoneet, kun hypynaika alkaa", jatkoi setä.

Niinkuin olisi setä tehnyt kiusaa hänelle, niinkuin sillä siitä itsellään olisi mielihyvää ja iloa, niinkuin se olisi joku erinomainen sanottava.

"Hyppikööt — mekastelkoot nyt aikansa! Tottapahan kerran lakkaavat — helvetissä lakkaavat, jos ei ennen", sanoi Paavo välinpitämättömällä äänellä.

Vaan ei hän päässyt oikein rauhaantumaan. Jos hänen sittenkin pitäisi jotain tehdä — koettaa ainakin. "Joka syntisen pelastaa tiensä eksymyksestä, se vapahtaa sielun kuolemasta." Tämä raamatunpaikka tuli siinä hänen mieleensä, mistä lie tullut. Ne olivat siellä heränneitä, niinkuin hänkin, Herran kutsumia. Ei se ollut niiden syy eikä synti, että ne hyppivät ja lihallista iloaan pitivät, Lustigin se oli, Lustigin löyhän opin ja eksymyksen. Ne olivat hädissään ja tietämättömyydessään lähteneet väärälle tielle, kun ei kukaan ollut oikeaa aukomassa eikä opettamassa. Jos olisi seppä ollut puhumassa ja kirkastamassa Kristuksen tuntemista, niin olisi toisenlaista nyt elämä Savojärvellä. Vaan ei ollut seppää eikä muitakaan.

"Herran työ katoo Savojärvellä, raja kasvaa umpeen, lihallinen mieli lisääntyy, väärää oppi vahvistuu, viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimäiset", sanoi hän sedälle valittavalla äänellä. "Kun voisi ja osaisi jotain!"

Hänestä oli sittenkin ihmeellistä, että ne uskoivat Lustigia. Ei hän ollut milloinkaan uskonut eikä mitään lohdutusta saanut, vaivaa vain yhä raskaampaa. Monesti hän oli lähtenyt kesken pois, juossut Lustigin puheen alta pakoon.

"Mitä setä siitä, jos minä lähden sinne niiden seuroihin?" kysyi hän yhtäkkiä sedältä.

"Mitä minä —! Eivät ne sinua nyt enää usko", vastasi setä.

"Uskokoot tai olkoot uskomatta! Niille pitää jonkun sanoa totuus. Täällä ei ole muita ketään, jotka lähtevät, jollen minä lähde."

"Mutta jos puhuisit papeille ja papit menisivät!" sanoi setä arvellen.

"Papit ovat osattomia Herran hengestä."

"Entä sinä itse?" kysyi setä terävästi.

Paavo jäi sanattomaksi paikalleen. Hän oli jo melkein valmiiksi päättänyt lähtönsä, ja nyt tuntui päätös siinä samassa luhistuvan ja mieli masentuvan. Oliko hänellä todellakin Herran henkeä, oliko hän sittenkään ajatellut oikein sitä, mitä aikoi ja mikä oli Herran tahto? Herran tahtoa oli ollut se, että hän läksi sepän luo, ja sekin, että hän puhui vanhalle isännälle siellä matkalla, Suonenjoella, vaan oliko tämä? Oliko Herra kutsunut häntä muita neuvomaan ja opettamaan?

Ei hän päässyt siitä selvyyteen sinä iltana eikä muinakaan. Hän istui yksin ylhäällä, kun muut jo nukkuivat, tutki raamattua, etsi, taisteli, oli jo saamaisillaan selvyyttä ja valoa, vaan luisui taasen takaisin pelkoon ja epävarmuuteen.

Hän jättää nämä asiat Herran itsensä hoidettaviksi. Hän puhuu niille, jotka tulevat tänne Sutelaan neuvoa kysymään, ja jos on Herran tahto, niin ne tulevat. Herra voi johtaa niitä itse kutakin samoin kuin häntä itseäänkin. Eivätkä ne kaikki voi eksyä. Jos on kenessä elävä, todellinen synnin tunto ja elämän jano, niin ei se voi tyytyä Lustigin lihalliseen iloon ja lohdutukseen. Ne ovat ne puoliheränneet vain, jotka siinä hekumoivat, joiden sydän on vielä kyntämätön ja jotka eivät ole todenteolla elämän tielle pyrkimässäkään.

Vaan eräänä iltana karkasivat nämä ajatukset taasen hänen kimppuunsa uudella voimalla. Hän istui yksikseen ja luki Hesekielin kolmatta lukua:

"Kun minä sanon jumalattomalle: sinun pitää totisesti kuoleman etkä sinä varoita häntä etkä puhu varoittaaksesi häntä kääntymään jumalattomasta tiestään saattaaksesi hänet elämään, niin on jumalaton synnissänsä kuoleva, mutta hänen verensä vaadin minä sinun kädestäsi. Vaan jos sinä varoitat jumalatonta, ja hän ei käänny jumalattomalta tieltänsä, niin on hän synnissänsä kuoleva, mutta sinä olet sielusi palastanut. Ja kun vanhurskas kääntyy vanhurskaudestansa ja tekee vääryyttä, ja minä panen loukkauksen hänen eteensä, niin pitää hänen kuoleman. Jos et ole häntä varoittanut, on hän tosin synnissänsä kuoleva, eikä hänen vanhurskauttansa, jota hän tehnyt oli, muisteta, mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä varoitat vanhurskasta, ettei vanhurskas syntiä tekisi, eikä hän tee syntiä, niin on hän totisesti elävä, sillä hän otti varoituksesta vaarin, ja sinä olet sielusi pelastanut".

Eikö tämä ollut hänellekin sanottu yhtä hyvin kuin Herran profeetalle? Eikö tämä koskenut jokaista, joka tunsi Herran tien? Eihän tänä aikana ollut ketään profeettaa eikä julkista Jumalan miestä, jolle Herra olisi antanut samanlaisen tehtävän kuin Hesekielille ja muille. Herran sanan käytyi koskea jokaista Herran ystävää, seppää, häntä itseään. Hän ei saanut pelätä enää, ei epäillä, ei arkailla eikä orjailla omaa itseään. Ei hän itse ollut pyhä eikä puhdas, vaan eivät ne ole puhtaita olleet muutkaan, jotka olivat Herran tuntemista levittäneet. Paavalikin sanoo olevansa suurin syntisistä. Ja tässähän oli pakko, Herran tuomion uhka, oman sielun hukkumisen vaara. Jos oli Herra vaatinut veren profeetan kädestä, niin se vaati sen tänäänkin vielä jokaisen tottelemattoman ystävänsä.

* * * * *

Sumuisena, syksyisenä päivänä asteli Paavo polkuaan Savojärvelle, kulki yksin omissa mietteissään hyräillen laulua, jota sepän tyttö oli kerran Jyväskylässä laulanut. Se oli nyt vakaantunut hänelle, tullut varmaksi päätökseksi, että hänen piti astua esille ja estää Lustig eksyttämästä heränneitä. Hän ei ollut puhunut kenellekään mitään lähdöstään, ei sedällekään. Metsä huminoi samaa, ainaista huminaansa, pyyparvi pyrähti lentoon polun vierestä, jänis loikkasi ahon laidassa pensaikkoon.

Niinkuin olisi vasta tullut matkaltaan takaisin sepän luota, niinkuin olisi seppä elävänä edessä, vanha mies, vetiset, punertavat silmät välähdellen tulta vastaan ahjon edessä, niinkuin istuisi siinä ja nokisilla käsillään puristaisi pientä kirjaansa, niinkuin kuulisi tytön laulavan — pellavatukkaisen, viisaan näköisen. Hän kulki ajatuksissaan läpi sepän luona olonsa, sepän puheet, sepän opetukset, kuvaili itselleen sepän liikkeet ja katseen ja tyynen, rauhallisen varmuuden, jolla seppä puhui. Ei mitään intoa eikä ihastusta, ei mitään sääliä eikä kovuutta, aina samaa tasaista, varmaa, valmiiksi kypsynyttä ja keitettyä, mutta jäähtynyttä ja omaan tanakkaan muotoonsa jähmettynyttä.

Sitä hän oli harjoittanut, mitä seppä oli käskenyt — laskenut joka päivä kuormansa Heran kasvojen eteen, jos oli jotain kuormaksi tullut, jollei ollut, niin käynyt kiittämässä armon päivästä, rauhan päivästä. Jos oli pimeitä tullut ja synkkiä hetkiä joskus, niin oli uusi valo taasen valaissut sielua. Ja jollei ollutkaan heti valaissut, niin ei hän ollut jäänyt epäilemään, vaan muistanut, että siellä se oli aurinko pilven takana ja sieltä taasen alkoi paistaa sieluun. Ja sieltä se oli alkanutkin. Tämä vain oli vaivana, tämä heränneiden onneton asia ja Lustigin villitys. Tämä oli päällimäisenä sydämellä, omat asiat olivat siellä alla.

Tie tuntui tutulta. Hän oli sitä sadat kerrat sielunsa ahtaissa kulkenut. Miten siitä sentään oli olevinaan pitkä aika! Miten oli nyt toista, toista silloin! Silloin aina synkkää, raskasta, päivätöntä, pimeässä, vieraassa huoneessa kulkemista, josta ei löytynyt ovea ulos, nälkään nääntymistä — sielun nälkään —, kauhua, kuoleman pelkoa, nyt tällaista tyyntä, rauhallista, sielun hiljaista lepoa Jumalassa, hiljaista, sanatonta rukousta ja kanssakäymistä Jumalan kanssa, päivää silloinkin, kun ei päivä paistanut, toivoa ja ihanaa odotusta, kuin olisi jokainen koittava päivä ollut toistaan parempi! Ja niin oli ollutkin — olisi ainakin, jollei olisi tätä uutta murhetta muista. Hänen oli uskonsa vahvistunut — hän tunsi sen — tunsi, miten turvallista oli elää ja kulkea, kun ei yksin kulkenut.

Hän nousi vaaran rinnettä ylös taloa kohti, jonne näkyi kulkevan muitakin — enimmäkseen nuorta väkeä. Kuului veisuuta pirtistä, kimakkaa, pistävää, terävää naisäänen nousua tulvahtaen sekavana, raakana ulos aina, kun ovea avattiin. Nuoria miehiä ja naisia seisoskeli pihamaalla nauraen ja isoäänistä puhetta pitäen. Hän seisoi hetken taempana katsellen nuorten menoa, joka vähitellen kävi yhä äänekkäämmäksi.

Tällaisiksiko nämä seurat olivat muuttuneet — markkinamenoiksi? Hän muisteli entisiä aikoja, jolloin hän kulki täällä kuulemassa Juhana Martikaista ja jolloin ihmiset hartaina, vakavina istuivat pirtissä huokaillen ja pelolla kuunnellen Jumalan tuomioiden julistusta. Vaan kun hän astui sisälle, tunsi hän samassa ahdistusta ja pelkoa ja epävarmuutta. Lustig näkyi istuvan penkillä pöydän takana levottomasti silmäillen ympärilleen ja puhellen hiljaa veisuun aikana jollekin vieressään istuvalle. Seuraväki näkyi olevan yhtä levotonta, vilkuilevaa, puhelevaa, osaaottamatonta. Päät kääntyivät jokaista uutta tulijaa kohti, silmät paloivat outoa, lihallista paloa, kuului supatusta ja pientä naurun tyrskinää naisten puolelta. Koiria hyökkäsi oven täydeltä tapellen ja rähäköiden keskellä lattiaa. Joku miehistä meni niitä potkimaan ja niille karjumaan keskellä veisuuta ja nuoret sille sitten ovensuussa nauramaan.

Ei — ei tämä ollut hänen paikkansa, ei täällä ollut enää Jumalan henkeä. Miksi hän läksi, miksi ei sittenkin pysynyt kotona oman rauhansa vuoksi? Ja hänestä tuntui, niinkuin joku olisi häneltä jotain riistänyt, joku karkea, likainen käsi varomattomasti koskenut siihen, mitä hän suojeli ja pyhimpänään, kalleimpanaan säilytti.

Lustigin puhe oli käynyt yhä keveämmäksi. Yhtä lohdutusta ja lepytystä ja hyvittelemistä alusta loppuun saakka, yhtä ja samaa hokemista sielun yljästä ja verisistä haavoista. Ääni oli muuttunut teennäiseksi, jossa oli jotain juhlallista ja surkuttelevaa, jotain hempeää ja hekumoivaa ja kiihoittavaa, silmät paloivat ja vilkuilivat, ja lyhyt, lihavahko ruumis huojui harvassa tahdissa eteen- ja taaksepäin.

Paavo taisteli kaiken aikaa itsensä kanssa. Pitikö hänen sittenkin puhua jotain? Mahtuiko tänne mitään muuta sanaa enää kuin tämä Lustigin, ja oliko täällä ketään, joka häntä ymmärtäisi? Hänestä ne tuntuivat olevan suruttomia kaikki, nekin entiset Savojärven esikoiset, suuren herätysvuoden aikuiset, jotka Herra oli kerran maahan painanut ja Paavalin kutsumuksella kutsunut. Nyt ne istuivat siinä välinpitämättöminä, ajattelemattomina, osaamatta eroittaa oikeaa vasemmasta. Vaan hänen täytyi, häntä kauhistutti tämä kaikki, Lustigin puhe ja entisten ystäväin tylsä tila.

Kun virsi oli loppunut, alkoi Paavo puhella hiljaisella, aralla äänellä:

"Tätä tietäkö te aiotte jatkaa, jolle tuo mies on teitä opastamassa? Tämäköhän se on se, jota elämän Herra on edellä mennyt ja apostolit ja kaikki vanhat pyhät perässä tulleet? Etteikö siinä sitten muuta tarvitakaan taivaan tiellä kuin leuto, lihallinen mieli, joka joskus käy näissä menoissa herkuttelemassa?"

Hän pysähtyi siihen, tutki ja tarkkasi seuratupaa, jossa nyt vallitsi hiljaisuus ja outo, ihmettelevä odotus.

"Ette tiedä ettekä ymmärrä, sokeat raukat, sitä tietä, jolla sielut pelastuvat", jatkoi hän sitten. "Ei ole kukaan teille ilmoittanut eikä ilmoittamatta löydy Herra tietä. Se on salattu tie ja salattua on kulkukin sillä tiellä. Vaan ei ole syy teidän, jotka kerran heräsitte suurena herätysvuotena, kun Herra painoi kansaa maahan ja pyhällä kutsumuksellaan kutsui syntisiä pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa. Syy on sen, joka on teitä väärään valkeuteen johtanut, tämän Lustigin, joka tässä on tänäkin iltana puheitaan pitänyt. Ette näy tuntevan, mikä on Herran hengestä, mikä muusta, ja mikä on oikean paimenen ääntä, kun olette suden paimeneksenne ottaneet. Ette menneet kuormanne kanssa, te vanhat heränneet, elämän Herran eteen, ette ruvenneet siinä ikävöimään ja odottamaan sen päivän nousua, jonka Herra antaa aikanansa koittaa. Vaan miten te paremmin kuin minäkään, jonka asia oli ennen yhtä pimeä ja huono, pimeämpi vielä kuin on teidän ollut. Mutta vielä on aika, vielä on Herra odottamassa, jos on vaivatuita ja särkyneitä sydämiä ja pimeässä, eksyksissä haparoivia."

Hän jätti siihen. Sanat katosivat hänen suustaan ja hän painoi päänsä alas. Se oli nyt sanottu, mitä sanoa pitikin, minkä täytyi tulla sanotuksi kerran. Saivat tehdä mitä tahtoivat, ottaa vastaan, hyljätä tai hyväksyä.

Hän kuuli levotonta supatusta, ivallisia, katkeria ääniä ympärillä miesten puolelta. Ja kun hän kohotti päänsä ylös, näkyi Lustig istuvan tulipunaisena paikallaan.

"Et saa olla suupaltti täällä — täällä on muita vanhempia. Luulet osaavasi vanhoja opettaa ja ojentaa, vaikka on oma läksysi vielä oppimatta", sanoi Lustig käheällä, vapisevalla äänellä.

"Meitäkö se on tullut korjaamaan ja oikomaan? — Sitäkö viisautta se sieltä etelästä on tuonut? — Kun lie parempi, niin Pysyköön parempain seurassa!" kuului miesjoukosta pöydän puolelta.

"Jos tunnette tunnossanne oikeassa olevanne ja tanssien taivaaseen pääsevänne, niin jatkakaa tietänne, kulkekaa kiireesti! Se on aika lyhyt, mutta iankaikkisuus pitkä", sanoi Paavo vakavasti ja läksi ulos.

Ne nousivat kaikki paikoiltaan kuin yhteisestä päätöksestä, puhuivat kiihkeinä toistensa suihin, naurahtelivat ylönkatseellisesti ja kulkivat meluten ulos ovesta.

Voi sentään sitä pimeyttä, minne Lustig vei, voi ihmisraukkoja, entisiä ystäviä, kalliisti kutsuttuja, voi surutonta markkinamenoa!

Hän kulki kiireesti kotia — juoksujalassa — kuin pakenisi jotain, niinkuin joku häntä tavoittelisi takaapäin. Miksi hän sittenkin läksi, mitä hän niille enää puheillaan, joilta oli tunto viety ja taito sokaistu, mitä niille muutkaan, paitsi Herra?

Ei — ei hän ollut oikein saanut sanotuksi sitä, mitä oli mielessään hautonut, ei ollut löytänyt sanoja. Hän oli hämmentynyt keskellä puhettaan ja hänestä oli tuntunut siltä, kuin joku olisi painanut kädellään hiljaa hänen suutaan vasten. Miksei hän saanut puhutuksi niinkuin aikoi? Hän tunsi jotain outoa itsessään, jotain levotonta, rauhatonta, jota ei ollut ennen tuntenut, lyödyn hiljaista jälkikipua, tappiolle joutuneen masentunutta mieltä. Ei tullut kukaan hänen luokseen pihalle, ei kukaan hänen entisistä ystävistään. Na pakoilivat vain, kiersivät kaukaa, katselivat syrjittäin kiihtynein katsein. Nuoret vain seisoivat totisina ovensuussa.

Oliko hän sittenkin ollut omin lupinsa liikkeellä, ilman Herraa ja Herran henkeä? Jos olisi Herra ollut mukana, itse pannut sanat hänen suuhunsa, niin niiden olisi täytynyt tulla hänen luoksensa itkien ja kysellen ja uutta tietä etsien. Kiitos sinulle, Paavo, että tulit, että autoit meitä, että palautit meidät väärältä tieltä valkeuden ja elämän tielle! Ja jos hän olisi osannut oikein puhua, jos olisivat sanat olleet valmiina, niin se olisi ollut merkki siitä, että Herra oli mukana, että hänen asiansa oli Herrankin asia. Vai oliko se sittenkin vain koettelemusta Herran puolelta hänen itsensä tähden, olisiko Herra tahtonut painaa häntä alas, ettei ylpistyisi eikä kasvaisi kiinni itserakkaaseen mieleen? Ei — ei hän tietänyt — ei hän tietänyt mitään, ei hän osannut selittää itselleen tätä, niinkuin ei sitäkään silloin, kun oli pimeä, raskas aika, kun sielua poltti helvetin tuli, ja Herran salattu viisaus oli vielä tuntematon.

Hän luki kotonaan niinkuin ennenkin, tutki pyhää kirjaa, istui illat pöydän päässä raamattunsa ääressä, joka siinä makasi jaloillaan kuin odottaen ja ikävöiden Paavon työstä tuloa. Vaan ei oliot enää samanlaista kuin oli ollut, ei sellaista tyyntä lepoa eikä tasaista taivalta eikä sielun hiljaista, salaista, lakkaamatonta iloa. Niinkuin olisi jotain kadonnut, jota hän etsi, mutta josta ei oikein tiennyt, mitä se oli, niinkuin olisi siellä sisimmässä jotain särkynyttä, jota ei itse saanut korjatuksi ja jota ei osannut Herrallakaan korjauttaa.

Hän oli hajamielinen, pysähtyi pitkäksi ajaksi omiin aatoksiinsa, havahtui siitä, kulki jonnekin, teki jotain kuin väkisten, kuin omia ajatuksiaan karkoittaakseen. Mikä se oli? Mikä häntä oikein vaivasi ja mistä se oli kaikki tullut? Nytkö se teki tuloaan se pimeys, josta seppä oli puhunut, mutta jota ei vielä ollut tullut? Ja hänestä tuntui päivä päivältä yhä enemmän siltä, kuin luistaisi käsistä se hyvä olo ja onnen tuntu, jota hän oli tähän saakka saanut tuntea.

Kerran oli siitä ollut puhetta sedän kanssa, vaan ei setä ollut tietänyt siihen mitään. Ja mitenpä setä ja mitenpä siihen muutkaan, jotka eivät olleet sitä kokeneet ja tunteneet niinkuin hän itse! Setä oli vain sanonut: itse tiedät, itse osaat paremmin ja ymmärrät asiasi, ja kehoittanut lukemaan raamattua. Ymmärsi hän, tiesi hän, että tie oli armoistuimelle joka päivä kuljettava, ettei saanut antaa minkään asian eikä minkään synnin vanhettua, vaan tuli sopia aina Herran kanssa ja pitää välinsä selvinä, ja senkin, että selvyys oli tuleva, että valo oli koittava ja päivä kirkastuva, niinkuin oli kirkastunutkin, mutta ei hän tätä ymmärtänyt.

Joku vanha herännyt oli käynyt hänen luonaan puhumassa sielunsa tilasta ja kertomassa omista kokemuksistaan. Hän oli siitä ihastunut ja saanut kehoitusta, jota oli tuntenut tarvitsevansa. Niitä kuului olevan siellä muitakin samanlaisia, epäileviä, horjuvia, joita ei Lustig ollut vielä saanut jalattomiksi köyttää. Ne olivat alkaneet ajatella asiaansa ja tunnustella tietään sinä iltana, jona Paavo oli ollut puhumassa Savojärvellä, olivat kulkeneet toistensa luona, puhuneet toisilleen pelkonsa ja epäilyksensä, salaa, Lustigin tietämättä, lukittujen ovien takana. Ja olivat ne jo olleet aikomuksissa tulla tänne Sutelaan, Paavon luo, vaan eivät vielä uskaltaneet.

Niin se oli, ettei siitä kukaan muu saanut selvää kuin seppä, siitä, mitä piti tehdä, pitikö nostaa julkisota Lustigia vastaan ja vanhoja Savojärven ystäviä, joita perkele oli petoksella pyydystämässä, vai jättääkö kaikki ennalleen. Ja niin oli myöskin, ettei hän saisi ennen lepoa eikä rauhaa, kuin tästä olisi päässyt selvyyteen. Hänellä oli tämä sittenkin vaivana, salaisena kaivauksena yötä ja päivää. Tämä se oli, joka häntä painoi, joka seurasi kaikkialle ja joka ennen pitkää oli uuvuttava hänen oman kilvoituksensa Herran tiellä.

* * * * *

Eräänä päivänä kevätkesästä, kun touko oli tehty, läksi hän samalle pitkälle taipalelle, jota kerran oli raskain mielin taivaltanut. Ei ollut enää ketään kieltämässä eikä tarvinnut salaa lähteä, niinkuin silloin oli täytynyt. Ei ollut enää tunto sairas eikä kuoleman pelko perästä ajamassa. Oli kevyttä ja iloista, niinkuin olisi kotiinsa kulkemassa, vanhan isän luo vierailta mailta.

Millaista ihmeellistä olikaan hänen elämänsä ollut lapsuudesta saakka! Ei hänellä ollut oikeastaan ollut lapsuuden iloja eikä riemuja milloinkaan. Hän oli aina ajatellut sielunsa pelastusta siitä saakka, kun muisti jotain ajattelemaan ruvenneensa. Kadotusta hän oli aina pelännyt ja kuolemaa ja viimeistä tuomiota. Hän muisti hämärästi, miten isä oli vienyt hänet kirkkoon eräänä pitkänäperjantaina, miten pappi oli saarnannut ja miten hän oli hätäisenä kysynyt kirkon penkissä isältään: "Kuka on tapettu?" Se oli ollut vanha pappi, valkohapsinen, joka oli itsekin itkenyt saarnatessaan. Ja sitten hän muisti rippikouluaikaansa, miten hän aina oli seisoskellut yksinään kirkon seinän vieressä papin tuloa odottaen, kun toiset telmivät ja tappelivat tiellä, ja miten hänen mielensä oli ollut raskas ja alakuloinen ja miten pappi oli kysynyt häneltä, kun eivät muut ketkään osanneet vastata. Äiti oli aina ollut hyvä ja hellä. Äiti oli lohdutellut ja lepytellyt ja laulanut vanhain sotamiesten lauluja Kustaan sodan ajoilta. Yhtä hän muisti vähän alusta:

Kuninkahan, Kustavuksen malja juodaan, Parahimman kuin Pohjan piiriss' löytyy. Riidat taittoi, Meille laittoi Hyvän tyvenen.

Siinä oli ollut marssin tahti sellainen, ja äiti oli hypitellyt häntä polvillaan. Ei ollut äidillä parempia lauluja eikä ollut äiti vieläkään päässyt paremmasta osalliseksi. Äiti itki ja vetisteli, kun hän joskus puhui, vaan jäi sittenkin vanhaan menoonsa. Sedällä oli aina jotain ollut, jotain vanhaa jumalisuutta ja hartautta, sellaista ulkonaista, johon hän sitten näkyi tyytyvän.

Miten oli ihanaa ja lämmintä ja kesäistä luonnossa, ei kuumaa eikä helteistä, niinkuin keskikesän aikana, vaan leppoista, viileää, heräävää, maan ja metsän tuoksua ja kaukaisten vaarojen äänetöntä tervehtimistä, toisen toisensa takaa, toisen jonnekin kadotessa, toisen yletessä ja päätään ylpeästi nostaessa! Hän painoi eteenpäin tietään päivät pääksytysten väsymystä tuntematta juosten väliin pitkillä taipalilla.

Siinä oli sepän talo samalla paikalla järven rannalla, paja alempana tien toisella puolen, ja siinä kivi metsän reunassa, suuri kivi, jonka viereen hän oli silloin polvistunut Herraa kiittämään.

Seppä oli vanhentunut, niin ettei hän ollut tuntea eikä seppäkään häntä, siristeli vain silmillään ja katseli kauan aikaa kätensä alta kuin mieleensä jotain palauttaen.

"Niin — niin se on, että kun vanhenee, niin näkökin pettää ja muisti huononee. Vaan sinä olit silloin nuori ja hento pienempi", sanoi seppä.

"Ja seppä suorempi", lisäsi Paavo naurahtaen.

"Se on seppäin tauti sellainen, että käyvät koukkuun ennen aikaansa. Maakin vetää jo puoleensa vanhaa miestä. Oli toki hyvä, että tulit. Minä olen sinua monesti muistanut."

"Ja minä teitä. Tuskin on sitä päivää kulunut, etten olisi ollut ajatuksissani täällä. Ette te oikein tiennyt, minkä lahjan mennessäni vein, kun vein valon ja viisauden, jota ei maailma tunne."

"Molemmat toisiaan. Sehän se on suuri armo, että ystävät saavat tavata toisensa — Herran ystävät. Täällä on aina vain kuollutta ja kylmää."

Nuori, punakka tyttö oli tullut sisälle pitkä palmikko hartioilla heiluen.

"Tämäkö on Reetta?" kysyi Paavo tervehtien.

"Tämähän se on", vastasi seppä katsellen hellästi tytärtään.

"Ja laulaa vielä —?"

"Eivät ole vielä laulut loppuneet. Miten käynee sitten, kun isä on kuollut?" vastasi seppä surullisella äänellä. "Maailma on paha ja nuoruus kiusauksia täynnä."

"Jaa — niin — vaan eihän tällä, joka on pienestä lapsesta kasvanut Herraan kiinni", sanoi Paavo kuin lohduttaen.

"Älä sano! Heittäytyy vain huolimattomaksi hetkeksi, vaikka vain muutamaksi päiväksi, niin jo alkaa sydän hyväillä maailmaa. Tässä saa vanhakin olla joka päivä sodassa. Meissä ei ole minkään tallentajaa, jollemme valvo."

Seppä vilkastui, vapautui, innostui vähitellen puhuessaan, nousi paikaltaan, pyöriskeli ketteränä ja istui taasen.

"Kun on yksin saanut elää ja hautoa omia asioitansa ja oman kylmyytensä käsissä painiskella, niin jo on usein ennättänyt kaivata ystävää, joka ymmärtää. Ei niitä täällä ole — ei ole ketään, kenelle sydämensä avaa. Vaan mitä sinä tänne — tällaiselle matkalle?"

Seppä kysyi sen niin äkkiä, että Paavo tuntui hätääntyvän ja hakevan vaivoin vastausta.

"Sitä minä tänne, että täältä pitää taasen saada valoa, jota ei likempää löydy."

Ja hän alkoi kertoa, mikä häntä oli vaivannut, miten heränneet olivat eksyneet väärään oppiin, Lustigin oppiin, miten hän oli niitä jo kerran koettanut palauttaa, vaan ei ollut saanut palautetuksi, ja miten niiden meno oli käynyt yhä kevyemmäksi.

"Ja sinä niitä arkailet ja orjailet?" sanoi seppä, kun Paavo oli lopettanut.

"Kun tuntuu siltä, että menee rauha ja lepo, ja kun ei tunnu olevan valoa muuta kuin omaa itseä varten ja kun ei osaa oikein selittää sitä, mikä on ero oikean ja väärän kristillisyyden välillä, vaikka sen tuntee."

"Anna mennä oman rauhasi, kun on toisten väärä, petollinen rauha kukistettava!" sanoi seppä varmalla, vakuuttavalla äänellä.

"Väärät ja vilpilliset kristityt eivät palaa enää kerjäläisen läksyyn", jatkoi hän sitten, "vaan kulkevat tietänsä kuin yhdeksän parattua pitalista itseään ihaillen ja oman jumalisuutensa kuvastimessa kurkistellen. Tutki sinä sitä, tarkkaa sitä, missä on köyhä syntinen, joka lähtee joka päivä alusta ja palaa armahtajansa luo!"

Niin — niin se on — niin on hänkin tuntenut sen olevan. Hänellä vain on ollut hiljainen epäilys siitä, ettei sitä sittenkään osaa oikein eroittaa aina, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän on sen vain tuntenut hengessään — aavistanut. Ja tämähän on sitä samaa, mistä seppä silloinkin puhui, sitä yksinkertaista: Lähde alusta joka päivä, painu jumalattomana Jumalan eteen, pidä auki tiesi armoistuimelle!

"Minusta tuntuu siltä kuin en saisi lupaa sinne mennäkseni ja niille puhuakseni, niinkuin en olisi siihen kutsuttu", sanoi Paavo.

"Älä kysy itseltäsi lupaa siinä, mikä on Herran asia! Se on heränneen sydän huono neuvonantaja — tuomitsee, painaa alas, tekee kelvottomaksi. Jo minä sen metkut olen kokenut. Vaan usko Herraa, sääli raukkoja, suden suuhun joutuneita! Sinulle tuntuu Herra antaneen lahjojansa."

He puhelivat kaiken päivää, istuivat, lukivat "Hunajan pisaroita", avasivat toisilleen sydämensä. Reetta lauloi väliin, palveli, hoiti ja istahti taasen kuuntelemaan keskustelua kädet esiliinan alle kätkettyinä.

"Tämä on pimeää maata täällä. Ei ole ketään ystävää hoitamassa eikä lohduttamassa, itse pitää saada lohdutus sanasta. Vaan pianhan tämä loppuukin — pääsen perille. Se on vain se ahtain portti vielä kulkematta, mutta auttanee Herra, joka on tähänkin asti auttanut."

Paavon teki mieli sanoa jotain sepälle, jotain rohkaisun sanaa, jotain oman ystävyytensä osoitukseksi, mutta jätti kuitenkin sanomatta.

"Mikä siinä on, että minulta on kuoleman pelko kokonaan loppunut?" kysyi hän hetken päästä.

"Mitä sinä sillä tekisit? Jumalattomat sitä kantakoot, vaan ei Jumalan ystävät. Sitäkin Herra vielä antaa tarpeen mukaan kuriksi ja kasvatukseksi niinkuin muutakin vaivaa. Se vain tulee vanhalle usein mieleen, mitkä kiusat sielu rukka saanee, ennenkuin henki pääsee vapauteensa."

"Eikä ole vielä tullut niitä pitkiä pimeitäkään, joista te silloin puhuitte", jatkoi Paavo.

"Ei vielä — ei ole vielä ennättänyt — et ole vielä vahvistunut niitä vastaanottamaan eikä ole ollut vielä elämän huolia nuorella, yksinäisellä miehellä. Kunhan vartut ja vanhenet ja hartiasi alkavat kestää, niin lasketaan kuormia kannettaviksi. Tämä on sellaista tämä Herran kuljetus, että ovat miestä myöten eväät ja kantamiset. Vaan mitä tuleekin ja mitä annetaan, se pitää uskossa ja nöyryydessä vastaanottaa, ei hätäillen, ei katsellen eikä kuuhaillen, mistä pakoon pääsisi, pois ristin ja vaivan alta, vaan hiljaa odottaen ja yhä alemma Kristuksen jalkoihin painuen."

Kun he taasen hyvästelivät toisiaan, tunsi Paavo viimeisen kerran näkevänsä vanhaa ystäväänsä. Seppä seisoi siinä pienenä, kumarana, avuttomana hänen edessään, vetiset silmät räpyttäen ja jäi tyttärineen seisomaan pihalle varhaisena kesäaamuna. Reetta oli laulanut heidän aamiaista syödessään ja seppä vielä lukenut jotain "Hunajan pisaroista" melkein ulkomuistista, niinkuin Paavosta oli näyttänyt.

Ei ollut sitä iloa ja riemua Paavon sielussa, mitä oli viime kerralla ollut paluumatkalla, oli tyyntä ja tasaista, vahvistetun vakaantuneen mielen hiljaista rauhaa. Hänellä oli nyt vakuutus ja tieto siitä, mitä piti tehdä, melkein kuin valtakirja taskussa. Hänen ei tarvinnut enää arkailla, ei kysyä lupaa omalta itseltään eikä muiltakaan keltään. Rauha sai mennä, jos mennäkseen, kun oli kerran Herran asia ajettava ja heränneet sielut autettavat. Sotaa se oli koko tämä elämä ja taistelua sille, joka oli Herran puolella. Ei saanut katsoa omaa mukavuutta eikä muidenkaan, piti rauha rikkoa, väärä rauha, synnin rauha, Lustigin ystäväin ja kaikkein.

Hän poikkesi tuttuun taloon Suonenjoella. Vanha isäntä oli kuollut ja kuollessaan lähettänyt terveisiä. "Sanokaa terveisiä sille Sutelan nuorelle miehelle! Sen Herra lähetti luokseni, etten hukkuisi." Nuoret miehet olivat vakavia ja ystävällisiä. Eivät olisi pois päästäneet, viivyttelivät vain ja puhuttivat hänellä ja puhelivat isästään. Isä oli ollut kuin uusi mies siitä lähtein, hiljainen, nöyrä, puhunut joka päivä kotonaan kuolemastaan rauhallisesti. Sitten oli Mikkeliä vasten yöllä kuollut kirkkain katsein ja Herran tuloa odottaen. "En näe, en tunne mitään, uskossa odotan, toivossa katson Lunastajaani."

Paavo sai siitä vahvistusta ja kehoitusta itselleen. Ei hän saanut salata sitä, mitä Herra oli hänelle antanut, vaan levittää valoa ja viisautta, salattua viisautta. Ei hän saanut katsoa, oliko sitä vähä vai paljo, vaan muistaa, mitä Herra teki viidellä leivällä korvessa, ja miten siunasi hänenkin sanansa Suonenjoella. Jos hän sentään saisi ne palautetuiksi, saisi niiden kanssa istua ja puhua niinkuin sepän ja yhdessä sitten levittää ja sytyttää herätyksen tulta. Ja jos ei sitäkään, jos ei senkään enempää kuin pienen joukon, jonka kanssa yhdessä taivaltaisi taivaan tietä, niin olisi hänen rukouksensa Herra kuullut. Hänelläkin olisi silloin ystäviä, jotka tukisivat ja kehoittaisivat, kun ne kerran tulisivat ne pitkät pimeät ajat, ristit ja vaivat.

Ja hän läksi taasen niinkuin ennenkin kerran Lustigin seuroihin, ei hätäillen eikä kiirehtien, vaan hiljaa rukoillen ja anoen voimaa Herralta. Ei hän saanut rynnistellä eikä ryykäämällä kulkea Herran asioilla, ei ärsyttää eikä kiihoittaa eikä ruoska kädessä hosua ympärilleen. Herran asia oli tuomita ja kadottaa, vaan ei hänen. Hänessä oli silloin ollut luonnon kiivautta ja taitamattomuutta. Kun ei se vain olisi ollut ylpeyttä ja itsekkäisyyttä ja omien lahjojen ja voimien ihastelua! Vaan ei hänellä saanut olla nyt, hänen piti Herralta pyytää sanansa. Siinä ne, olivat taas kaikki, siinä hänen ympärillään, hämärässä pirtissä. Koivun ja haavan lehtiä oli siroitettu lattialle, joiden tuoksu tunkeutui väkevänä pirttiin. Lustig istui pöydän takana, niinkuin silloinkin, punaisia, pyöreitä kasvoja näkyi epämääräisesti, häämöittäen joka puolelta. Kaikki näkyivät katselevan häntä, jotkut kiipeevän pankolle ja kohoutuvan varpailleen uunin kuvetta vastaan.

Hän antoi Lustigin puhua ja alkoi vasta lopussa, loppuvirren perästä painaen päänsä somasti taaksepäin ja suoristaen pitkän vartalonsa.

"Teitä on täällä monta vanhaa ystävää, ensi herätyksen aikuista. Minä olin silloin vielä nuori, kun Herra herätti kansaa Savojärven kylässä ja painoi sitä synnin vaivaan ja kuoleman pelkoon heinäniityllä kuumana kesäpäivänä. Vaan yhdessä oltiin ja itkettiin ja kuunneltiin Juhana Martikaisen julistusta Jumalan pyhistä ja vanhurskaista tuomioista. Siitä ovat tiet sitten eronneet eivätkä ole vielä yhteen tulleet, vaikka yksi vain on taivaan tie ja yksi ovi elämään sisälle. Se on kaita tie, niinkuin elämän Herra on siitä puhunut ja niinkuin on hänen apostolinsakin todistanut, että monen vaivan kautta pitää Jumalan valtakuntaan sisälle mentämän. Jos se on kaita kerran, niin ei saa syntinen sillä hekumoida, ei oleilla eikä ilojansa pitää, jotka eivät ole hengen oikeita iloja, vaan pitää kieltää itsensä ja lainata Herralta voimaa sitä vaeltamaan ja loppuun asti kärsivällisesti kilvoittelemaan. Sitä minä vain aion sanoa, että Herra on teille herätyksen aikana armonsa antanut, vaan teidän pitää uskollisesti seurata hänen pyhää kutsumistaan ja etsiä sitä valoa ilmoitetusta sanasta, jonka hän kunakin päivänä armossaan antaa."

Hän tunsi, miten hän lämpeni ja kävi yhä rohkeammaksi, miten sanat tulivat kuin itsestään tuotuina ja upposivat jonnekin täyteen ahdetussa pirtissä. Seuraväki joutui suuren liikutuksen valtaan, toiset kaatuivat lattialle, toiset itkivät ääneensä.

"Viekää niitä pois — kantakaa pois!" sanoi Paavo ja jatkoi puhettaan.

"Tielle olette tulleet, kaikki herätetyt ja kutsutut sielut, vaan sitten olette kulkeneet ohi oikean järjestyksen. Olette omaa jumalisuuttanne katselleet ja siinä jääneet huolimattoman elämän mukavasti makaamaan. Vaan kun ette ole saaneet oikeaa iloa ja rauhaa Herralta, niin olette sitä ottaneet omilla käsillänne ja jaloillanne. Siitä on kasvanut lihallinen mieli, synnin tunto lakannut eikä ole ollut jokapäiväistä asiaa armoistuimelle. Vaan nyt alkakaa uudestaan, asettukaa alastomina syntisinä Kristuksen kasvojen eteen ikävöiden uutta armokatsetta! Ei ole vielä hänen kätensä lyhetty eikä hänen laupeutensa loppunut."

Lustig istui kalpeana paikallaan, lyötynä, kukistettuna, maahan asti masennettuna. Näytti hetken siltä kuin hän aikoisi jotain puhua, vaan kun hän näki, miten miehet painuivat alas ja miten niiden hartiat järähtivät ja kuuli, kuinka naiset itkivät ja hourailivat ja puhuivat oudolla äänellä, lähti hän hoippuen ulos, kulki vaaran rinnettä alas kuin pahanteosta palanneena ja katosi ahon laidassa metsään. Mutta Paavo jäi pirttiin, istui ja puheli ja hoiti uusia ystäviään elämän tielle, neuvoi, opasti ja korjasi kuin äiti itkeviä lapsiaan. Ja hän tunsi jotain outoa ja uutta itsessään, jota ei ollut ennen milloinkaan tuntenut.