I.

Aamulla aikaisin oli Paavo lähtenyt matkalle. Illalla hän oli pannut petäjäistä konttiinsa, noussut sitten varhain ja mennyt hiipien pirtistä pihalle. Arkana ja epäillen hän oli kulkenut kujatietä myöten puolijuoksussa, painautunut metsänrinnasta suoraan salolle ja kiertänyt vanhat, tutut tiet, ettei ketään tapaisi eikä kukaan saisi vihiä hänen lähdöstään. Ainoastaan pari kertaa hän oli istunut polun viereen mättäälle ja siinä haukannut kalaa leipää nälkiinsä.

Oli sellainen poltto rinnassa, että piti vain kulkea, juosta ja jouduttaa matkaa, paeta jotain, mennä jonnekin, minne vain sattui, jos ei kerran sitä seppääkään löytyisi, josta hän oli kuullut ja jonka luo hän nyt oli lähtenyt. Kun hän illalla saapui Suonenjoelle ja yöpyi yksinäiseen metsätaloon, oli hän niin uupunut, että jaksoi töintuskin istua ja vastata talonväen kysymyksiin.

Hän karttoi pitempiä keskusteluja ja pelkäsi jokaista kysymystä, joka hänelle matkalla tehtiin, ja jokaista vastaantulijaa. Hän tunsi olevansa kuin pahantekijä, jota ajettiin ja joka pakeni henkensä edestä ajajaansa. Ja hän ilmoitti kotipaikakseen milloin minkin pitäjän, milloin Laukaan, milloin Rautalammin, milloin Petäjäveden, miten vain tunsi milloinkin parhaiten sopivan.

Niin oli taasen ollut raskasta elämä viime aikoina, että oli aamusta iltaan täytynyt tehdä väkivaltaa kiusauksille ja omille julmille ajatuksilleen. Oli niinkuin helvetin partaalla olisi seisonut, siinä vapissut ja siitä jonnekin turvapaikkaan pyrkinyt, mutta ei milloinkaan päässyt. Miksi hän menikään Savojärvelle yhä uudestaan, vaikka jo oli päättänyt olla menemättä? Miksi hän olikaan kuunnellut Juhana Martikaista, vaikka aina olivat asiat vain kuulosta pahenneet ja tunnon paino tullut yhä raskaammaksi?

Mutta hänen oli täytynyt mennä ja kuunnella ja katsella, miten se maassa kierien ja vaahto suusta valuen oli julistanut Jumalan tuomioita jumalattomille, jotka eivät olleet parannusta tehneet eivätkä elämän tielle tulleet. Oli se jo nimeltäänkin maininnut niitä, jotka kiirein askelin kulkivat kadotustaan kohti. Siitä olivat toiset pelästyneet niin, että olivat kaatuneet lattialle ja ruvenneet huutamaan, toiset karanneet juoksujalassa pirtistä kesken seuramenoa.

Ei ollut työstäkään enää tullut mitään, ei ollut jaksanut raataa — niin pakotti ja ahdisti ja poltti povessa. Eivät ne kotona ymmärtäneet, mitä oli synnin palo ja mikä oli vaiva sillä, joka tieten tuntien kulki kohti omaa kadotustaan. Siinä olivat olleet ajatukset yötä ja päivää kiinni, miten saisi sielunsa pelastetuksi ja välttäisi helvetin tulen.

Oli hän lukenut ja rukoillut ja koettanut elää, niinkuin Jumalan sana neuvoo ja opettaa, oli katunut kaikkea, mitä omatunto oli synniksi ilmoittanut, oli pyytänyt anteeksi ja taistellut pahoja ajatuksiaan vastaan. Sedän antama raamattu oli ollut aina pöydällä avoinna. Sen äärestä hän oli lähtenyt, kun jonnekin lähti, sen ääreen taasen tullut, kun jostain tuli — työpaikasta, kylästä, Savojärven seuroista. Vaan aina tuli tuomion sana vastaan ja aina pakeni armon sana edestä — aina oli sielussa yhtä pimeää ja polttavaa ja peloittavaa.

Miksi olikaan tällaista hänen elämänsä, miksi pitikään hänen olla erilainen kuin muiden kaikkien, miksei hän saanutkaan iloita ja nauttia nuoruudestaan niinkuin toiset omastaan? Hänen täytyi pysähtyä tiellä ja kysyä tätä samaa yhä uudestaan itseltään.

Eivät olleet näitä tällaisia matkoja muut koskaan kulkeneet eivätkä tätä kurjuutta nuoruudessaan kantaneet. Oliko oikein, että hän oli lähtenyt, että hän oli jättänyt sanomatta, minne lähti ja mille asioille, ettei hän edes sedälle ilmoittanut lähdöstään? Setä oli häntä aina puolustanut ja sedälle hän oli puhunut Savojärven matkoistaan. Sedällä olikin uskoa ja jumalisuutta enemmän kuin muilla. Mutta ei hän ollut sedällekään sitä milloinkaan niin sanonut kuin sen oli oikein tuntenut — sitä, millaista oli viime aikoina ollut hänen elämänsä ja sielunsa tila.

Hän oli tuon tuostakin kuulevinaan Juhana Martikaisen särkevää, vihlovaa puhetta — kuinka sen ääni laski ja nousi ja kiihtyi sairaan surulliseksi valitukseksi ja kuinka naiset oven puolella parkaisivat ja painuivat soppeen. Mutta mieluummin hän sittenkin kuunteli Martikaista kuin Lustigia, joka nyt oli alkanut johtaa heränneitä ja pitää seuroja Savojärvellä ja Ollikkalassa. Lustigin oli puhe aina kevyttä, tie helppoa ja mieli iloinen, niinkuin olisi leikkiä koko asia ja niinkuin sen itse saisi sellaiseksi kuin tahtoo. Ei hän vain ollut saanut, ei ollut rauhaa tullut tuntoon eikä kuoleman pelko poistunut.

Hän kyseli Suonenjoella seppää ja sepän tietä, mutta kaikkialla oltiin yhtä tietämättömiä. Ja häntä alkoi yhä enemmän epäilyttää koko matka, ja tuon tuostakin pysähtyi hän taipaleella pitkiin mietteisiinsä.

Minne tahansa, kun vain jonnekin tie vie ja jostain jotain lohdutusta saa! Ei hän enää jaksa elää kotonakaan, ei kuunnella isän kiroja ja kiukunpurkauksia eikä kylän poikien pilkkapuheita. Ne eivät moneen aikaan ole häntä oikealla nimelläkään nimittäneet. Niinkuin se olisi hänen oma syynsä, että hän oli tällainen — synkkä, raskasmielinen, yksinäinen. Nyt hän saa kuulla "Löyhkä-Paavon" nimeä kotona ja kylässä. Pienet lapset sitä siellä hokevat sivukulkeissaan.

Häneltä oli jo loppunut eväs kontista ja hänen oli ollut pakko kerjätä ruokaansa. Mutta se oli sekin nöyryytykseksi niinkuin kaikki muukin. Hän ei ollutkaan oikein nöyrtynyt syntiensä käsissä, niinkuin Juhana Martikainen ja muut Savojärvellä, jotka olivat heränneet sinä suurena herätysvuotena. Miten ne olivat onnellisia, jotka olivat oikein heränneet, jotka sen tiesivät ja joilla siitä oli todistus! Ja niillä oli todistus — Jumalan hengen todistus ja pantti. Ne menivät horroksiin, puhuivat kielillä ja saarnasivat. Hän vain pysyi aina yhtä kaukana Jumalasta, yhtä toivottomana, valottomana, ilottomana.

Kuin unissaan hän saapui eräänä iltapäivänä sepän kotiin, sen Högmanin, josta oli kuullut ja jota oli kysellyt, mutta jota ei enää luullut löytävänsä. Sen oli nyt talo tässä, törmän alla, järven rannalla, kivisen pellon keskellä. Tuli tuprusi pajan katosta, ja palkeiden raskas hengitys kuului kauas tielle.

Täälläkö hän nyt saisi selvän asioistaan — valon ja rauhan ja oikean opetuksen elämän tiestä? Tämäkö nyt oli viimeinkin se paikka, missä tunnon kuorma tulisi poistetuksi ja sielun pimeys muuttuisi päiväksi? Miten lie tuntunut siltä kuin olisi hänen heikko toivonsa ja odotuksensa huvennut siihen paikkaan!

Hän istui uupuneena pajan kynnykselle kuin omin lupinsa, oikaisi selkänsä oven pielustaa vasten, tarkaten tietä, jota oli tullut, sitten seppää, kohottaen konttiaan ja siirtäen vähän jalkojaan, jotka tuntuivat kaksin kerroin raskailta. Hän ei puhunut mitään, ei ajatellut mitään, oli vain, istui vain ja tuijotti samaan paikkaan. Seppä seisoi selin, kokosi hiiliä kauhallaan, painoi pari, kolme kertaa paljetta ja kaivoi uudelleen ahjon kuvetta. Ahjo sähisi ja paukkui kuin olisi siinä paikassa syytänyt sisälmyksensä silmille. Vasta kun rauta oli taottu ja uudestaan taasen ahjoon työnnetty, seppä kääntyi päin liikuttaen hiljaa paljetta ja katsellen sameilla, surullisilla silmillään vierasta.

"Näyt olevan vieraan paikan miehiä — mistä asti lienet?" hän alkoi hetken perästä takoen ja pyöritellen varovasti rautaansa. "Hyvilläkö asioilla on liikuttu vai huonoilla?"

"Sielun asiat ovat ajaneet liikkeelle", vastasi Paavo arkana ja ujona omaa ääntään säikähtäen. "Piti lähteä pitkälle matkalle, kun ei likempää löytynyt rauhaa."

"Vai ei likempää. Eikö Jumala ole sama siellä, mistä läksit, kuin täälläkin?"

"On — onhan se — sama se on — vaan kun en tunne enkä pääse siitä osalliseksi."

"Et tunne — et löydä — et saa mitään, kun et vilpittömällä mielellä etsi etkä lähesty elämän Herraa. Se on rauhattomuus ja pelko kaikkien puoliheränneiden tuntomerkki."

Ja seppä iski alasimeen kuin aikoisi takoa sanansa rautaan kiinni. Sitten hän oli hetken aikaa äänetönnä, tarkasteli väliin työtään, väliin Paavoa, joka istui kalpeana, väsyneen näköisenä kynnyksellä.

"Et saa, vaikka maat ja mannut kiertäisit, Jumalan armoa, ellet ole oikea etsijä. Täällä niitä kulkee kaikenlaisia kyselijöitä ja taivaan tien tutkijoita, vaikka sydämen pohja vielä on koskematon."

Niin — niin se on — hän on sen itsekin tiennyt — hän ei ole ollutkaan vielä oikea etsijä, ei olekaan vielä oikein herännyt eikä syntejään tuntemaan tullut. Vaan nyt se tuntui niin kovalta ja raskaalta, että hän oli valahtaa alas konttinsa päälle.

Seppä näkyi sammuttelevan tulta, kokoilevan pihtejä paikoilleen ja asettelevan rautoja ahjon kupeelle.

"Kevyeksi tuntuu konttisi käyneen", hän sanoi hetken päästä ja asteli konttia kantaen pirttiin päin Paavo perässä raskain askelin.

"Vieraalla on nälkä — vieraan täytyy saada ruokaa ensin. — Tule tervehtimään, Reetta, vierasta!" puheli seppä kuin hyvillä mielin, pyöri pirtissä ja korjaili pois tavaroitaan penkiltä. "Tämä on näin pieni vielä — Jumalan puhdas lapsi — vaan tämä on jo raamattunsa läpi lukenut. Jos olisi pojaksi luotu, niin tulisi vaikka pappi."

Hän hyväili pientä tytärtään silitellen päätä ja lapsellisesti leperrellen.

"Laula, lapsi, meille jotain — laula se Bunyanin laulu!" kehoitteli hän tytärtään.

Ja kirkkaalla lapsen äänellä Reetta alkoi laulaa:

"Vaikk' on korkea Ja myös vaivalloinen, Niin mä kulkea Läpi ahdingoiden Aion perille Tälle vuorelle.

Väsyä ei saa, Joka mielii käydä Elon poluilla. Pitää vaivaa nähdä, Valvoa sydänyöss' — Muuten turha on työs'."

"Tulee niitä lapsellekin vielä samoja vaivoja, joita on ollut lauluntekijälläkin ja joita on meillä vanhemmilla — tulee, kun ikää karttuu ja lapsi pysyy Herran käden alla. Vaan sitten ovatkin laulut valmiina, kun niitä tarvitaan", puheli seppä seisottaen lasta polviensa välissä.

"Miksei vieras syö?" kysyi hän samassa, kun näki Paavon lopettavan. "Milloin lienetkään syönyt — tokko tänä päivänä?"

Istuttiin hämärässä pirtissä, puheltiin Paavon matkasta ja kotioloista. Sepän äänessä oli toinen sävy, hellä, osaaottava, melkein sama, lapsellisesti hyväilevä, mikä äsken oli hänen omalle tyttärelleen puhuessa.

"Vai antoi setä raamatun — vai olet sinäkin jo raamattusi lukenut — ja monta kertaa. Se on salattua sanaa, niinkuin on salattua se elämäkin, joka siitä saadaan. Vanhat lukivat sitä ahkerasti Pohjanmaalla lapsuuteni aikana, mutta ei täällä kukaan. Täällä on pimeää ja kuollutta — sellaista tavallista — surutonta. Yrittää joku joskus heräämään, niin painuu pian taas siihen entiseen. Taivaaseen kai toivoo itse kukin pääsevänsä, vaikka taivaan tie on tuntematon."

Sinnehän hänkin — sitähän hänkin yötä ja päivää — sitä, miten käy kuolemassa kerran, ajatteli Paavo sepän puhuessa. Hänestä oli kuolema tuntunut olevan likellä, vieressä aivan, kynnyksen takana, ovi vain välillä. Hän oli usein valvonut aamuun saakka, kun ei ollut uskaltanut silmiään kiinni painaa. Ja oli usein pitänyt kesken työpaikastaan lähteä ja juosta kotiin, kiirehtiä kuoleman pelossa.

Ja Paavo alkoi puhua tilastaan, raskaasta, synkästä tilastaan, sielunsa pimeästä ja syntiensä vaivasta, miten hän oli elänyt vuosikausia pelossa ja vapistuksessa, miten taistellut syntejänsä vastaan, mutta aina uudestaan joutunut tappiolle, miten kulkenut Savojärvellä ja kuunnellut kumpaakin, Juhana Martikaista ja Lustigia, mutta ei kummaltakaan saanut lohdutusta eikä rauhaa, miten lukenut raamattuaan, mutta aina jäänyt saman tuomion alle, kadotuksen kauhuun ja kuoleman pelkoon.

Hän tunsi keventyvänsä ja rohkaistavansa yhä enemmän ja pääsevänsä jostain suljetusta ja pimeästä. Ja hän kertoi kaikki, mitä oli kokenut ja tuntenut — senkin, mitä oli tiellä tullessaan ajatellut ja miten oli kauheita kiusauksiaan vastaan taistellen jo monesti kuusen oksaan kurkistanut.

Seppä istui rauhallisena pää käsien varassa, tuijottaen samaan paikkaan, joskus kohoten ja katsellen hellin, säälivin katsein vierastaan.

"Piti lähteä — mistä lie tullut pakko sellainen, että täytyi? Kun on mieli raskas ja tunto rauhaton, niin lähtee sinne, mistä luulee jotain helpoitusta löytävänsä."

Ja Paavon tapasi liikutus, yhtäkkinen puistatus. Hän aikoi vielä jotain sanoa, mutta ei jaksanut — sanat tuntuivat patoontuvan suussa. Ja hän painautui alas polviensa varaan taistellen tunteitaan vastaan.

Seppä näkyi nousevan ja tekevän asiaa toiselle puolen pirttiä ja palaavan taasen entiselle paikalleen.

"Nämä ovat Herran töitä, vaikka näitä on harjaantumattoman vaikea Herran töiksi tuntea", alkoi seppä, kun Paavo oli rauhoittunut. "Olet saanut kutsun Herralta ja armon herätykseksi, vaan sinulta puuttuu Kristuksen oikea, sisällinen tunteminen. Kun se puuttuu, puuttuu muukin kaikki — rauha ja valkeus ja Hengen todistus. Tiedät tiedollasi, kuka on auttaja, vaan et ole vielä saanut sielussasi tuntea hänen apuaan. Sinua on riisuttu näissä kivuissa ja omat tavarasi kaikki poisotettu, että olisit mahdollinen Herran tavaroita vastaanottamaan."

"Mutta miten ne saan — miten pääsen siihen, mihin pitäisi — Kristuksen tuntemiseen?" kysyi Paavo lapsen avuttomalla äänellä.

"Sinä et itse pääse omin voimin — eikä ole tarviskaan. Asetu hiljaa kaikkitietävän eteen ja puhu siinä huonot asiasi Herralle! Siihen asti pääset — et edemmä."

"Niin — mutta kun minä olen rukoillut ja polvillani huutanut Herralle hätääni —."

Paavo murtui taasen ja hänen pitkä ruumiinsa vavahteli liikutuksesta.

"Olet — olet. Sinä olet rukoillut, vaan olet suoraa päätä hyökännyt Herran tavaroille itse omin käsin ottaaksesi. Kun et sitten ole saanut, niin olet palannut takaisin entiseen toivottomuuteesi. Itse olet pilannut asiasi omalla työlläsi ja taitamattoman rukouksella."

Niin — niin hän oli tehnytkin. Hän oli rynnistänyt kaikin voimin, pannut pakkoja Herralle, kiduttanut, väsyttänyt itseään, epäillyt sitten taas ja melkein jo uhmaillut Herran edessä. Ja kun ei ollut saanut siinä paikassa, mitä oli rukoillut, niin oli jäänyt tuijottamaan omaan entiseen tilaansa, omiin synteihinsä ja avuttomuuteensa.

"Herännyt ihminen on hullu ja hätäinen", sanoi seppä naurahtaen, "Repii ja riuhtoo kaikin voimin itseänsä irti siitä, mitä inhoo ja pahana pitää, vaan ei pääse siihen uuteenkaan, johon pyrkii. Siitä syntyy sitten epätoivo ja raskas olo sielussa. Minä olen sen itse saanut kokea samoin kuin sinäkin." Ja seppä alkoi kertoa omasta herätyksestään ja omista raskaista taisteluistaan Jumalan tuomioiden alla ja siitä, miten päivä sitten valkeni ja kointähti koitti. Hän käveli pöydän taakse, etsi nurkkalaudalta pienen, mustan kirjan, antoi sen tyttärelleen avattuna ja sanoi hyväilevällä äänellä: "Lue, lapsi, tästä, niin saa vieraskin kuulla!"

"Olisin jäänyt osattomaksi Herran armosta ja valkeudesta, uupunut epätoivoon tai entiseen suruttomuuteeni, jollei tämä olisi puhkaissut tietä Kristuksen luo", jatkoi seppä, kun Reetta oli lopettanut lukemisen. "Tämän kirjan nimi on 'Hunajan pisarat'. Sain tämän vanhalta heränneeltä mieheltä Iissä ollessani. Niin — niin se on, kuin tässä kuultiin, että pienin ja heikoinkin katse Kristukseen tekee sielun terveeksi."

Hän luki vielä itsekin paikkoja sieltä ja täältä, lakkasi taasen lukemasta ja lisäili väliin omia selityksiään.

"Tämä on sellainen asia", jatkoi hän yhä ja asetteli kirjaa paikoilleen, "sellainen, etteivät tässä ihmiskeinot auta, ei paraskaan parannuksen teko eikä omain voimain ponnistus. Eikä tässä auta rukouskaan, kun siihen pannaan pakkoja ja määriä, vaan tässä on Kristus yksin auttajana syntisellä. Hänellä on sinua varten kaikki, mitä tarvitset, Sinun ei siinä tarvitse epäillä eikä orjailla — ottaa vain se, mitä annetaan, ja kun ei anneta, niin sielun ikävällä odottaa Herran aikaa ja Herran armokatsetta."

Paavo imi jokaisen sanan, sai jokaisesta sanasta uutta elämää. Hän tunsi, miten hänen sieluunsa virtasi uutta valoa ja miten hänen olentonsa läpi kävi outo, ihmeellinen tunne. Hän kertoi ja kyseli ja keskeytti vähän väliä sepän puheen hyvästä mielestä levottomana, haki kirjan nurkkalaudalta, luki siitä kappaleen, pani taasen kiinni ja kysyi jotain.

Hän oli kuin vaikeasta taudista parantunut, jolle elämä alkaa uudestaan, kuin pahasta unesta herännyt, jonka mielessä on enää rippeitä jäljellä yöllisestä kauhusta. Ja hänestä tuntui, niinkuin siitä olisi niin pitkä aika jo kulunut, kun hän saapui tänne sepän luo ja niinkuin ne olisivat jossain kaukana hänen vaivansa ja taistelunsa. Hän olisi tahtonut nousta ylös siitä paikasta, tarttua seppää kaulaan kiinni, siinä kiikkua ja ilosta itkeä. Ja hänen teki mielensä lähteä heti takaisin kotiinsa, juosta oikopäätä tielle, päästä sanomaan niille sinne, mitä oli kokenut ja tuntenut.

Mistä tämä kaikki oli lähtöisin? Miten hän oli päässyt tähän uuteen, outoon tilaansa? Mitä oli seppä hänelle oikein sanonut? Hän muisteli jotain, kertasi mielessään sepän sanoja ja puheita, hokien, valikoiden, selittäen itselleen, mitä oli kuullut ja mitä oli luettu. Ei tämä ollut sellaista kuin niillä siellä Savojärvellä, ei sitä rajua, jossa piti huutaa ja hyppiä. Tämä oli kuin päivän nousua vaaran takaa syksyisenä aamuna, jolloin usvat leijailevat ja sumupilvet kohoavat korkeuteen auringon hiljalleen yletessä.

"Muista, nuori mies, että asiasi on joka päivä uusittava elämän Herran edessä!" puheli seppä. "Sinulle tulee vielä pimeitä aikoja, jolloin kaikki taasen otetaan pois eikä jätetä muuta mitään jäljelle kuin synnit ja puutokset. Mutta älä säiky äläkä epäile — sielusi on silloinkin Herran käsissä, kun sen saasta inhoittaa ja pimeys peloittaa!"

"Kun sen muistaisin! — Minun pitää saada tämä kirja, että muistan ja osaan. Mikä siinä on, etten tätä ole raamatusta saanut, minkä nyt täällä teiltä?"

"Raamatussa tämä on kaikki, mutta tämä on ollut salattua", vastasi seppä. "Sinä olet lukenut raamattuasi samalla lailla kuin minäkin herätykseni aikana — tuomion ja Herran vihan alaisena. Hypit yli sen, missä puhuttiin armosta ja anteeksiannosta, ja ajattelit: ei tämä minulle kuulu — mutta siihen pysähdyit, missä Herra julisti jumalattomalle tuomiotansa."

"Niin — niin olen tehnyt, vaan en enää tee", sanoi Paavo päättävästi.

"Teet vielä monesti", huomautti seppä hymähtäen itsekseen ja katsahti isällisesti Paavoon. "Herännyt ihminen tuntee itsensä aina syylliseksi ja siksi se säikkyy yhä uudestaan Herran nuhteiden ja uhkauksien edessä. Vaan ei siitä tule enää epäuskoa sille, joka on oppinut sisällisesti Kristusta tuntemaan. Sinulla on lapsenoikeus ja sinä saat aina siirtyä tuomioistuimen edestä armoistuimen eteen. Se on suuri oikeus Jumalan lasten oikeus —, jonka olet saanut."

"Etten enää tarvitse vaikeroida enkä valittaa enkä syntejäni omana kuormanani kantaa", sanoi Paavo.

"Et epäuskoisena etkä toivottomana, vaan tuhlaajapoikana, joka on kotiin tullut — vapaasti, epäilemättä, uskossa, rakkaudessa."

He puhelivat puoliyöhön. Paavo kyseli yhä, ja sepällä oli aina vastaus valmiina. Reetta oli vielä laulanut ennen maata menoaan. "Se on soma lapsi — niinkuin olisi jo jotain kokenut", oli Paavo sanonut ja seppä silittänyt taasen lapsen päätä hellästi.

Paavo ei tahtonut saada unta silmiinsä sinä yönä. Korvissa kaikui aina vain sepän puhe, ja mieli oli niin kevyt kuin lapsena ennen joskus, kun oli jotain hyvää saanut. Kaikki oli niin selvää ja yksinkertaista, mitä seppä oli puhunut, niin selvä tie, jota hänen tuli käydä, valoisaa ja ihanaa elämä, jota hän sai tästä lähtien ruveta elämään. Olit millainen tahansa, tunsit itsesi kuinka kurjaksi hyvänsä, syytti ja soimasi tuntosi, miten syyttikään — aina vain saat asettua armahtajasi eteen ja siihen jättää kuormasi. Jos hän antaa tuntea lepoansa ja rauhaansa, saat iloita ja kiittää, jos ei anna, et tarvitse pelästyä etkä ruveta hautomaan synkkiä ajatuksiasi, muistat vain olevasi Herran hoidossa. Jos menee päiväsi pilveen, niin ei mene Herran päivä eikä aurinko. Tulee vain valvoa asiaansa, huoltaa sieluansa Herran eteen — ei epäillen eikä hätäillen, vaan hiljaa, vaieten, nöyrästi ikävöiden ja etsien. Siinä se on tie syntisen ja Herran välillä, yksinkertainen, selväksi viitoitettu.

Tämä pitäisi niidenkin saada tietää, joiden seuraa hän on ennen etsinyt, jotka ovat heränneet, mutta jotka harhailevat eksyksissä, toiset hurmioissaan kaatuen, toiset iloissaan hyppien, toiset raskasten kuormain alla kulkien, toiset väärässä ilossa ja autuuden tunnossa remuten. Hän muisteli Savojärvenmatkojaan, setää ja heränneitä. Jos hän vain osaisi ja uskaltaisi, niin hän puhuisi heti kotiin päästyään siitä tiestä, joka on oikea ja joka vie elämään. Tämä se on se tie — hän tuntee sen nyt, hänellä on siitä nyt vakaumus sellainen sielussa, pettämätön, horjumaton.

Aamulla hän läksi. Tuskin hän malttoi syödä ja hyvästiänsä heittää sepälle, joka kuului takovan pajassaan. "Panivatko evästä konttiisi?" oli seppä kysynyt ja isällisen, rauhallisen näköisenä jäänyt katselemaan pajan ovelta. "On evästä — on ruumiille ja sielulle", oli hän vastannut tieltä mennessään päätään kääntämättä.

Hän jaksaisi nyt minne asti tahansa, vaikka halki maan yhtä painoa. Hän tunsi voiman virtaavan jäsenissä ja rauhan sielussa, suuren, hiljaisen rauhan. Tätäkö se oli se rauha, josta hän oli lukenut, mutta ei ennen milloinkaan saanut kokea? Miten oli sentään kaikki muuttunut — hän itse, eilen vielä raskaan painon alla kulkenut, monet pitkät vuodet kitunut ja kärsinyt sielunsa kivuissa — tie, jota hän oli vasta tullut, ja metsä, joka seisoi kahden puolen ystävällisen, hymyilevän näköisenä kuin ymmärtäisi hänen onneansa — ihmiset kaikki, jotka tulivat vastaan ja joiden silmissä tuntui kuvastuvan hyvyyttä ja lempeyttä! Piti panna juoksuksi pitkillä oikosilla ja seista taasen vaarojen laella, katsella ja kuunnella metsän hiljaista huminaa ja nauttia oman ilonsa yltäkylläisyyttä.

Hän oli kuin jostain nostettu, jostain kauheasta vaarasta viime hetkellä pelastettu ja henkiin herätetty. Ja niinhän hän olikin. Jos hän olisi yhä joutunut elämään samaa synkkää elämäänsä saman vaivan alla, hän olisi tehnyt sen, mitä kiusaaja jo oli teettää koittanut, mutta mistä Herra oli varjellut. Häntä pudistutti ja pöyristytti entinen kolkko, synkkä elämä ja sen kaameat ajatukset. Ettei vain karkaisi tämä käsistä, mitä hän nyt tunsi, ettei hän vain luisuisi siihen takaisin, mistä oli nostettu ja pelastettu! Vaan ei se karkaa, ja jos karkaa — hän tietää tien uuteen iloon ja rauhaan. Hänellä oli Kristus suojana, Kristuksen vanhurskaus kilpenä vihollista vastaan. Hän muistelee sitä, mitä seppä sanoi, hän hankkii sepän kirjan ja lukee sitä.

Eivät tienneet kotona, missä mies vaelsi ja mitä oli saanut matkaltaan, että oli saanut aarteen suuremman kuin minkään maallisen, että oli mies uusi ja iloinen kotiin tullessaan. Ei istu enää joutilaana penkillä kenkiään kopistaen ja omia murheitaan hautoen, vaan raataa, tekee työtä aamusta iltaan isän kanssa. Miten hän tunsikaan halua kaikkeen — intoa, voimaa, iloa siitä, mitä nyt oli ja mitä vasta tuli olemaan!

Mutta miten hän saisi sanotuksi tämän niille siellä Savojärvellä ja Ollikkalassa? Olisi pitänyt pyytää seppä mukaan sanojaksi, vaan ei olisi jaksanut vanha mies enää. Jos olisi kaikilla tällaista kuin oli hänellä — kaikilla heränneillä —, jos olisi Herra niille yhtä likinen, jos olisi niillä sama rauha, sama sisällinen lepo, niin hän istuisi niiden kanssa illat, avaisi sydämensä ja puhuisi ja kiittäisi Herraa yhteisestä onnesta. Vaan ei niillä ollut, eivät ne tunteneet tätä, niinkuin hän tunsi, eivät ne ymmärtäneet, miten tämä saatiin ja miten oli pienellä paikalla syntisen pelastus ja sielun rauha.

Siinä oli talo vaaran korkeimmalla kohdalla, pirtit molemmissa päissä, pienet ikkunat punoittaen syksyistä ruskoa vasten. Hän kulki kuin huomaamattaan, kuin jonkun voiman vetämänä pientä polkua pihaan ja pihasta pirttiin, tervehti iloisesti, reippaasti, niinkuin olisi tuttuun taloon tullut.

"Minulla on ollut matka sellainen", vastasi hän vanhan isännän kysymykseen, "että olen etsinyt kauan kallista päärlyä, rauhaa sielulleni ja Jumalan armoa. Sitä en löytänyt likempää, niin piti lähteä pitkälle matkalle."

Nuoret miehet näkyivät katselevan toisiinsa totisina.

"Lienet löytänytkin, mitä olet etsinyt", sanoi vanha isäntä. "Minulta on vielä kateissa Herran armo. Ikä on pitkällä kuolema on likellä, vaan ei ole valjennut vielä — valjenneeko milloinkaan?"

Niinkuin hänenkin ennen — niinkuin hänkin oli ennen valittanut ja tuntenut.

"Näytte olevan saman seinän takana, missä minäkin olin ennen. Haparoin, etsin löytämättä pääsyä iloon ja Jumalan lasten vapauteen — juoksin väsyksiin, lankesin ja loukkasin. Siinä oli auttaja vieressä kättänsä kököttämässä ja syliinsä odottamassa, vaan en tuntenut omaa auttajaani. Herran vihaa vain tunsin ja kuormanani kannoin yötä ja päivää ja kuoleman pelolla itseäni vaivasin."

"Vaan miten sinulle valkeni? Miten sinä pääsit pimeydestäsi?" kysyi vanha isäntä.

"Pääsin, kun päästettiin. En osaa oikein sanoa, miten pääsin. Herran työ näkyy olevan tutkimatonta — sellaista, jota ei osaa selittää itselleen eikä muille."

Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan Jyväskylään, sepästä ja sepän puheista, kaikesta, mitä oli kuullut ja kokenut ja oppinut. Nuoret miehet olivat unohtaneet työnsä ja kuuntelivat kummissaan, kädet ristissä vierasta.

Miten se puhui, miten sen sanat soluivat mehevinä, sulavina, miten sen ääni oli pehmeä ja kaunis ja silmät loistivat! Se oli kuin joku ilmestys siinä heidän keskellään, joku outo olento, mikä lie ollut ja mistä lie tullut ja kenen lähettämä. He eivät vain olleet sellaista koskaan kuulleet eivätkä nähneet.

"Jos lie miten synkkää sielussa ja pimeää mielessä, niin se valkenee kerran siinä, missä syntinen makaa hiljaa, hätäilemättä armahtajansa edessä, sanoi seppä minulle. Ei ole tarvis pelätä eikä epäillä, vaan uskossa odottaa päivän nousua. Ja jos se ei nousekaan, jos on päivätöntä elämä ja korven tietä kulku, niin on tie silloinkin Herran tietä."

"Ja jos kuolen tässä tilassa — tässä pimeässä, raskaassa —?" sanoi vanha isäntä kysyvänä, hätäisenä.

"Niin kuolet Herran syliin, kun uskossa kuolet — Herran edessä. Vaan se valkenee ennen, niinkuin on valjennut minullekin. Minulla oli jo hirttonuora valmiina, mutta valkenipa", vastasi Paavo.

Hän säikähti samassa omia puheitaan ja vakuutuksiaan. Oliko hänellä lupaa tällaiseen, vai puhuiko hän omin passineen? Näinkö hän nyt heti neuvomaan vanhaa miestä vieraassa talossa, outojen ihmisten parissa? Jos menisi mies niine neuvoineen iankaikkisuuteen — väärässä rauhassa ja lohdutuksessa — ja veisi mennessään hänen sanansa Jumalan tuomion eteen. Hänellähän oli tämä kaikki vielä koettelematonta itselläänkin, muutaman päivän vanhaa. Ja hän palasi uudestaan siihen, mitä seppä oli sanonut ja mitä oli luettu "Hunajan pisaroista" ja miten asia oli hänelle itselleen auennut.

Hän nukkui yönsä yhdessä vanhan isännän kanssa porstuan pohjakamarissa. Vanhus kuului vielä myöhään, makuulla ollessaan, kertaavan hänen sanojaan ja muistuttelevan niitä itselleen.

"Olit oikea Herran lähettiläs", sanoi vanha isäntä aamulla, kun Paavo hyvästeli. "Sain nukkua yöni rauhassa. Kun milloin kuljet näillä mailla, muista poiketa taloon! Minä en enää elä kauan, vaan puhu sinä lapsilleni, koska Herra on sinulle sen lahjan antanut!"

"Mitä lie antanut — en tiedä omista lahjoistani — en ole pitänyt omanani sitä, mitä olen puhunut. Vaan kun on sydän täysi ja mieli iloinen ja sellainen outo polte povessa, niinkuin pitäisi jakaa muille sitä, mitä on itsellänikin, niin tulin puhuneeksi. Korjatkoon ja oikaiskoon Herra sen, mikä on ollut taitamattomasti puhuttua!"

Ja Paavo lähti iloisin mielin ja kevein sydämin uudestaan taipaleelle.

Oliko tämä Herran johtoa tämäkin? Oliko Herra johtanut hänen tiensä tänne, tämän vanhuksen luo, vai muutenko vain sattui niin? Jos se oli Herra, niin eikö siinä ollut viittaus siihen, että hänen pitää puhua kaikille muillekin, jotka elämän tietä etsivät ja kilvoittelivat pimeästä valoon päästäkseen? Vaan miten sen saisi tietää ja miten pääsisi selvyyteen siitä, mikä oli Herran tahto? Hän mietti tätä yhä uudelleen pitkällä taipalella. Ei hän sitä tarkoittanut, että olisi pyrkinyt ja päässyt johtajaksi niinkuin Lustig. Häntä vain säälitti niiden tila, jotka olivat heränneet, mutta jotka harhailivat erämaassa tietä etsien, niinkuin niidenkin, jotka väärää tietä vaelsivat, vaikka tietään oikeana pitivät.

Mitä hän sanoisi isälle ja äidille ja sedälle? Äiti oli häntä aina suojannut ja puolustanut, kun isä kiukutteli. Oli ollut sellainen jumalaton meno monasti kotona hänen tähtensä. Ja hänestä tuntui niin pahalta, kun hän sitä ajatteli — sitäkin, kun isä kerran potkaisi ja pilkkasi ja vei niskasta ulos raamatun ääressä. Vaan ei hän sitä enää muistaisi eikä muutakaan — eikä hän saanutkaan muistaa. Ei saanut olla hänen sydämessään katkeruutta enää.

Hän saapui kotiin iltapäivällä. Isä näkyi istuvan rahilla pöydän edessä ja kiskovan päreitä, setä lukevan raamattua pöydän päässä pää käsien varassa ja äiti puuhailevan karsinan puolella omissa askareissaan. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pahanteosta tullut, joltain luvattomalta retkeltä, niinkuin hän kuulisi jo isän jotain sanovan vihaisin katsein.

"Tulipa takaisin", sanoi setä hyvillään ja käveli keskilattialle.

"Kun tulikin", kuului isä jatkavan päätään kääntämättä.

"Tiesinhän minä — sanoinhan minä — voi kun sentään tulit! Täällä on sinua etsitty… Koko kylän väki on ollut toisinaan liikkeellä. Savojärveltä ja Ollikkalasta kyseltiin ensin. Minä sitä aina, että tulee Paavo, että Paavolla on varjelijansa", puheli äiti iloisena.

"On ollut ja on vastakin", sanoi Paavo yhtä iloisena ja laski konttinsa penkille.

"Sen olisit saanut jättää tekemättä senkin matkan, niinkuin muutkin. Mikä on pakko ollut juosta ja lähteä viikoiksi tietymättömiin? Missä lienet taaskin liikkunut?" kuului isä sanovan.

"Minä jo monet itkut itkin ja yöni valvoin. Miksei se, joka on lastaan sydämellään kantanut ja polvellaan hypittänyt omaa lastaan? Voi kun sinä, Paavo, olet pitkä — niinkuin olisit kasvanut oikein!" puheli äiti leperrellen kuin pienelle lapselle. "Mikä lie aina mieleen kantanut, että palaa Paavo vielä matkaltaan? Kun sentään tulit ja olet tässä näin elävänä edessä!"

Ja äiti latoi leipävarojaan pinoiksi pöydälle, työnsi tuoppeja, siirteli voilautasta hätäillen hyvästä mielestään.

"Tulee se, minkä Herra tuo — pitkältäkin matkalta. Täytyi lähteä jonnekin, niin oli tunto raskas ja sielu synkkä. Loppu olisi elämästäni tullut, ellen olisi lähtenyt ja saanut rauhaa ja lohdutusta. Ette te tienneet ettekä ymmärtäneet, millaista se minun elämäni oikeastaan oli. Ei sitä tiennyt kukaan muu kuin Herra", alkoi Paavo rohkeasti, vapaasti.

"Niin — sinä, Paavo, aina hoit: minä joudun helvettiin — ei minulla ole mitään pelastusta", keskeytti äiti itkun vallassa.

"Kun se siltä tuntui — kun oli aina pakotus povessa, vaivat, ja pelko, niinkuin olisi murhamies kulkenut selän takana. Ja kun oli kaikenlaisia kauheita kiusauksia, joista ei rohjennut kenellekään puhua."

"Mitäs juoksit Savojärvellä! Hulluiksihan nuo ovat muutkin tulleet, jotka siellä ovat juosseet", sanoi isä töykeästi.

"Niin isä sanoo: mitäs juoksit? — vaan isä ei tiedä, mitä se on, kun sielu palaa helvetin lieskassa. Silloin pitää juosta ja etsiä ja paeta jonnekin. Mutta nyt ei enää tarvitse, nyt on sielu saanut rauhan, nyt on kuin uutta elämä, niinkuin sen nyt vasta oikein alkaisi."

Paavon äänessä oli hellä, lempeä sävy, anteeksipyytävä.

Äidin oli niin hyvä olla, ettei tietänyt, mitä tehdä ja mitä sanoa ja millä oikein mieltään ilmaista. Hän puheli vain kuin itsekseen, kulki ja siirtyili pirtissä kuin jotain mieleistä työtään etsien.

"Miten sinä, Paavo, olet oudon näköinen — toisenlainen kuin ennen! En olisi tuntenut, jos olisit jossain vastaan tullut. Pitää oikein seisoa ja katsoa. Vaan millä sinä elit viikkomääriä?"

"Niin — se on niin, äiti, että kun sielu saa ravintoa pitkän nälkänsä perästä ja sitten tulee oikein hyvä olla, niin ei maista maallinen ruoka."

Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan juurta jaksain, menosta ja paluusta ja perillä olosta, sepästä ja sepän puheista. Hän tuntui nyt todellakin olevan toinen mies kuin ennen. Äiti ja isä katsoivat toisiinsa merkitsevästi, väliin taasen setää, joka istui totisena pöydän päässä pitkät, valkoiset hiukset poskille valuen. Kaukana vaaran liepeellä huuteli huuhkain salon yksinäisyyttä ja järvi alla levitti syksyistä usvaansa pimenevään iltaan.