ENNEN JA NYKYÄÄN. (continued 3)

Emme suinkaan tahdo väittää, ett'ei Leonardin ylevämielinen käytös ollut omiaan herättämään sekä kunnioitusta että sääliä häneen, mutta mielestämme Gerdankin menetystavalle olisi pitänyt tehdä vähäisen oikeutta.

Neljä vuotta oli kulunut puolisoitten erosta. Leo oli tänä keväänä päässyt ripille ja suorittanut ylioppilastutkinnon melkein samaan aikaan. Iloa ja rakkautta tulvaava kirje, jonka Gerda kirjoitti pojalleen, onnitellen häntä kahdenkertaisen, tärkeän juhlan johdosta, jota hän oli viettänyt, sisälsi kuitenkin surullisen ilmoituksen. Vanha isoisä, joka koko talven oli ollut hyvin heikko, oli nyt kevään tullen käynyt yhä heikommaksi ja oli täytynyt kääntyä vuoteen omaksi, josta hän luultavasti ei enää nouse. Vanhus, joka oli valmis jättämään elämän, lähetti nuorelle tyttären pojalle, jota hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen, hartaimmat onnentoivotuksensa tärkeään askeleesen, jonka tämä juuri nyt oli ottanut elämään. Liikutettuna ojensi nuorukainen kirjeen isälle, joka luki sen ja vaipui syviin ajatuksiin. Sen jälkeisenä päivänä sanoi hän pojalle:

— Leo! laita itsesi valmiiksi. Me lähdemme tervehtimään äitiä ja vanhuksia. Laiva lähtee yöllä.

Hurmaannuksiinsa ihastui poika odottamattomasta, ilahuttavasta uutisesta, joka mitä ihanimmaksi todellisuudeksi aivan kuin tenho-iskulla muutti hänen sydämensä hartaimman halun, jota hän ei ollut rohjennut sanoiksi lausua. Syliinsä sulki nuorukainen isänsä, kyynelten tulvatessa hänen säteilevistä silmistään.

Muutama tunti myöhemmin istui tuo totinen mies ja iloisesta malttamattomuudesta värähtelevä nuorukainen valoisana, tyynenä kevätyönä laivankannella, matkalla autuaalliseen päämääräänsä.

Seuraavan päivän illalla, kuin Gerda tuli koulusta ja astui kotiinsa, lensi häntä vastaan kaunis, tummakutrinen nuorukainen, sulki hänet rintaansa, suuteli häntä lukemattomat kerrat oikein raivosasti ja kostutti ilokyynelillään hänen poskensa, ja kuin viimeinkin tuo pitkä syleily oli loppunut, astui Gerdan luo hänen miehensä, hopeasäikeitä tukassa ja parrassa ja silmissä rakkaus, puhtaammaksi palanut kuin hopea ja kulta kaipuun ja itsekoetuksen sulatusuunissa, ja ojensi hänelle kätensä. Gerda ei ensi hämmästyksissään poikansa kohdattua ollut huomannut, että toinenkin henkilö oli huoneessa. Hän luuli, että poika oli tullut yksin tervehtimään häntä ja vanhuksia. Nyt seisoi Leonard hänen edessään. Luja vaimo, joka niin monet kerrat päivien ja öitten unelmissa oli tämän kohtauksen nähnyt, joutui aivan liikutuksiin kuin unelma oli muuttunut todellisuudeksi, mutta hän hillitsi itsensä. Kalpea oli hän, mutta katse rehellinen, sen syvyydestä pilkoitti koko hänen suuri rakkautensa, hänen sydämensä salainen, sanomaton ilo nähdä jälleen hyljättyä rakastettuansa, laskea kätensä hänen käteensä.

— Anna anteeksi! sanoi Leonard. Minä olen tullut Leon mukana tervehtimään sinua ja tapaamaan "vanhaa iso-isää," ennen kuin hän täältä lähtee.

— Tervetuloa!

Puolisot istuivat myöhään yöhön puhelemassa suuresta yhteisestä ihastuksestaan, lapsista, ja niistä joutuivat he vähitellen itseensä, työskentelyihinsä ja pyrintöihinsä. Toukokuun yö kävi jo päivälle, kuin he nousivat ja sanoivat toisilleen hyvää yötä.

— Ja Katarina? kysyi Leonard.

— Katarinan laita on hyvin. Hänellä näytti olleen erityinen taipumus taide-käsityöhön. Minä lähetin hänet kehittämään taipumustaan. Hän edistyi jättiläis-askelin, ja hänellä on nyt opettajatarpaikka eräässä käsi työ-koulussa maaseudulla,

— Ja hänen lapsensa?

— On kuollut. Tyttö-pienokainen oli hurmaavin olento, mitä saa nähdä. Hän oli perinyt äidin ihmeteltävän kauneuden. Minä pidin sen luonnollisesti luonani, kuin Katarina lähti käsityö-kouluun. Mutta kuin tämä oli puolen toista vuoden vanha, ja voi sekä kävellä että puhua, tuli kova keuhkotulehdus ja päätti pienokaisen elämän. Kuin lääkäri selitti kaiken toivon menneen, ilmoitin minä sähkösanomalla Katarinalle. Hän saapui kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa. Vaikka hän oli paljon saanut kärsiä lapsensa tähden, suri hän nyt kuitenkin itsensä aivan epätoivoiseksi. Minä, joka kuoleman kautta en ole menettänyt yhtään lasta, olin huono lohduttajaksi. Jumala siunatkoon pienokaista, jonka ei koskaan tarvinnut kokea elämän tuskia!

Gerda kääntyi pöytään, jossa oli muutamia valokuvia kehyksissä, pari vartalokuvaa ja joitakuita muita korukappaleita. Suurin valokuvista oli Leonardin muotokuva. Tämän edessä oli kaunis kukkavihko tuoksuvista kielokukista. Gerda otti yhden taulun, ympärillä luonnikkaasti leikattu kehys, se oli mitä herttaisimman lapsukaisen kuva, ja ojensi sen Leonardille.

Heleä punerrus lennähti tämän kalpeille kasvoille, ja hänen kätensä vapisivat, kuin hän otti taulun. Ääneti katseli hän liikutuksella kuvaa.

— Kehys on Katarinan työtä. Eikö se ole kaunis? sanoi Gerda, ottaessaan taulun takaisin, ja pani sen paikalleen.

Leonard nyökkäsi myöntävästi.

— Mikä tuon pienokaisen nimi oli?

— Gerda. — Hyvää yötä, Leonard!

— Hyvää yötä!

Puolisot erosivat aamun valetessa, koettaakseen viimeinkin lepoa, mutta ei kumpanenkaan heistä edes uinahtanut tänä yönä yksinäisellä vuoteellaan.

Rauhaisaan sairashuoneesen paistoi kevätillan suloaurinko. Kalpeana ja hiuenneena, tukka ja parta hopeavalkonen, lepäsi vanha isoisä vuoteellaan, ympärillä puoliso, lapset ja lastenlapset. Hänen sisäänpainuneet silmänsä katselivat kuolevaisen kirkkaalla katseella rakkaitansa ympärillään.

— Eikö se ole suloista ja oikein hyvä, sanoi hän, se on suuri Herran Jumalan armo, armo, jota minä vanha syntis-parka en ole ansainnut, — koskas armo sentään onkaan ansio? — että minä viimeisinä hetkinäni saan nähdä teidät kaikki rakkaimpani koossa ympärilläni — Kiitos, Leonard, ettäs tulit!

Hän nyökäytti päätään vävylleen.

— Gerda! jatkoi hän, ojentaen kuihtuneen kätensä tyttäreen, joka lähestyi ja hellästi tarttui ojennettuun käteen. — Gerda, rakas lapsi! Minä olen suuressa velassa sinulle, velassa, jota en minä voi hyvittää. Ainoastaan sinun lempeä anteeksiantosi voi sovittaa sen ja antaa rahtua rauhaa täältä lähtevälle sielulleni. Gerda, oma lapseni! Minä olen julman vääryyden tehnyt sinulle. Minä olen, sokeana vanhoissa, halpamaisissa ennakkoluuloissa ja omassa tunnottomassa itsekkäisyydeseäni, ainoastaan sentähden kuin sinä olit nainen, huonon osan sinulle antanut, olen estänyt henkesi luonnollisen kehityksen, katkeroittanut nuoruutesi ja tehnyt sinut perinnöttömäksi veli-raukkasi tähden, jonka sisällisessä heikkoudessani onnettomaksi saatoin, valmistin hänelle väärän elämän suunnan ja liian aikaisen haudan. Rangaistukseni on ollut kova, mutta oikea. Pitkät, kolkot vuodet olen minä murheessa ja mielimurteissani koetellut itseäni ja mietiskellyt elämän totuutta. Minä olen oppinut ymmärtämään naisen arvon ja hänen Jumalalta itseltä saaneen samat oikeudet, joita me miehet vuosituhansien kuluessa häpeällisesti ilman mitään oikeutta olemme polkeneet. Rakas tytär! Isälle, joka ryösti sinulta pyhät oikeutesi, olet sinä lahjoittanut hellän vanhuuden kodin, oman voimasi luoman, Herran Jumalan siunaaman. Sinussa olen minä nähnyt todellisen naisen korkeudessaan, jalon äidin kasvattaman. Minä tahdoin kasvattaa orjan, mutta hän kasvoikin sankarittareksi. Kiitos, rakas tytär! kaikesta siitä lohdutuksesta ja opetuksesta, kuin sinä minulle antanut olet, ja anna minulle anteeksi rikokseni!

Liikutuksen vallassa vaipui Gerda polvilleen vuoteen viereen ja painoi huulensa kuihtuneesen käteen, josta hän piti kiini.

Vanhuksen puhuessa puhkesi suuren, yltäkylläisen ilon säde iäkkään äidin silmästä, kuin hän istui puolisonsa vuoteen ääressä. Tämä tunnusti itsekkäisen erehdyksensä, lausui suuren totuuden sanoja, hän nousi heikkouden, itsepintaisuuden ja ennakkoluulojen pimeydestä, puhtaana ja jalona, todellakin hänen rakkautensa arvoinen, semmoinen, jollaiseksi hän nuoruuden onnellisina päivinä oli hänet uneksinut. Paha oli mennyt. Kaikki oli sovintoa ja selvää.

Kuin Gerda oli noussut, ja muutkin läsnä olevat hiljaa ja kunnioituksella jättäneet huoneen, ett'eivät häiritsisi vanhusta, jonka heikot voimat näyttivät kovin rauenneilta, jäi äiti yksin hänen luoksensa, kumartui häneen, sulki hänet syliinsä ja painoi suutelon hänen huulilleen. Tässä suutelossa, joka rakkaudella jälleen yhdisti vanhat puolisot, hengähti kuoleva pakenevan henkensä. Hiljaa uinahtaen makasi hän jälleen, voitetun rakkauden suutelo vienosti hymyilevillä huulillaan ja ilta-auringon siunaava loiste otsallaan.

Sen päivän illalla kuin vanhan isän hautaus oli vietetty, seisoi Gerda surupuvussa yksinään peräkammiossaan syvissä ajatuksissa, nojaten kasvonsa tuoksuviin ruusuihin kukkapöydällä. Leonard astui sisään ja lähestyi häntä.

— Gerda! sanoi hän. Minä lähden nyt kotiin, mutta minä olen ajatellut jättää Leon tänne luoksesi suven ajaksi. Sen palkinnon hän todellakin ansaitsee.

Gerda katsoi ylös.

— Sinä lähdet? sanoi hän tarkkaavalla, kysyvällä katseella.

- Niin!

Syvä liikutus, suuri, puhdas sielunvoima, paistoi Leonardin silmistä, ja loi kirkkauden hohteen hänen vanhentuneille, mutta vielä kauniille, surusta ja syvistä ajatuksista jalostuneille kasvoilleen, voittoloisteen hengen taistelusta lihan ja itsekkäisyyden kanssa.

— Niin, Gerda, sinä jalo, sinä armas! sanoi hän. Minä menen pois, enkä pyydäkkään edes jäädä tänne, sillä nyt olen minä oppinut selvästi ymmärtämään sinun sielusi, sinun menetystapasi, oppinut ymmärtämään ne ikuiset, pyhät oikeuden ja vääryyden käskyt ja sen järkähtämättömän rangaistuksen, jonka pitää kohdata jokaista, joka vaan uskaltaa sohaista niitä. Sinä kysyit kerran minulta, kuinka olisin sinun asemassasi menetellyt. Minä vastasin, että minä olisin hyljännyt sinut. Minä en peruuta nytkään niitä sanoja, mutta minä lausun saman ankaran tuomion itsestänikin. Minä en vaadi nyt enään kuten ennen itsekkäisessä julkeudessani lempeämpää tuomiota, suurempaa armoittelua sen tähden, että minä mies olen. En! Tuomiosi oli oikea ja jalo, ja sittemmin olen mitä täydellisimmästä vakuutuksestani tuominnut itseni samalla tuomiolla. Minä en ansaitse olla sinun puolisosi. Ja sentähden minä menen pois. Minä menen rauhaan, Gerda! Iloinen ei ole sydämeni, mutta se on rauhallinen, ja minä kiitän Jumalaa, joka sinussa on ilmoittanut minulle totuuden. Voi hyvin, rakkaimpani!

Hän ojensi Gerdalle molemmat kätensä ja hänen katseessaan oli korkia rakkaus, puhdas kaikesta tomun kuonasta, katseessa, joka läpäsi tuskan kyynelusvan hänen silmässään.

— Jää hyvästi!

Gerda kohtasi hänen katseensa. Tarkkaava, kysyväinen näkönsä oli muuttunut toivorikkaaksi iloksi. Hän laski kätensä puolisonsa käsiin.

— Älä mene pois, Leonard! helähti hänen äänensä, kirkas ja suloinen kuin armoituksen autuaallisen sanoma hengeltä tuomitulle, joka oli suoriutunut maailman kanssa ja hurskaassa nöyryydessä kävi päin kohtaloansa. Nyt, jatkoi hän, seisot sinä edessäni siinä jalossa ihmisellisessä korkeudessa, jossa minä olin nähnyt sinut hartaimmissa rukouksissani, toivoin vienoimmissa unelmissa. Ole tervetullut, rakkaani!

Hän taittoi suloisesti tuoksuvan valkoisen ruusun suuresta kukkivasta ruusukasvista edessänsä ja ojensi sen Leonardille.

— Punaiset ruusumme, sanoi hän, ovat kuihtuneet. Meille kukkivat valkoiset. Olkoon tämä morsiamen tervehdys sulholle uutena hääpäivänä!