ENNEN JA NYKYÄÄN. (continued 2)

Nyt tahdomme katsoa, kuinka on Gerdan laita. Hän oli ollut naimisissa puoli neljättä vuotta. Hänen pikku poikansa oli saanut sisaren, joka nyt oli muutaman kuukauden vanha. — Olivatko nämät vuodet lahjoittaneet nuorelle vaimolle onnea? Oliko hän nauttinut maallisen autuuden suloa ja tuntenut henkensä ja sydämensä halut ja toiveet tyydytetyiksi tällä nautinnolla? Jälestäpäin saamme nähdä! Hän rakasti jäntevän henkensä koko voimalla ja innolla sitä miestä, joka oli voittanut hänen rakkautensa, sitä miestä, jonka hengessä hän oli toivonut löytävänsä täyden vastineen sielunsa unelmiin ja vastauksen sen tutkiviin kysymyksiin. Tämän miehen omistaminen, jokapäiväinen yhdessä olo hänen kanssaan olivat hänen hurmaava autuutensa, jossa hän huolitteli henkeänsä, koko olentoansa, kuin paratiisin lähteellä. Ja Leonard kohteli nuorta vaimoansa kaikella hellyydellä, mikä voi löytyä eloisassa, kuusikolmatta vuotiaassa miehessä, kohteli jumaloivalla ihastuksella sitä puolisoa, jonka hän oli vapaasta tahdostaan valinnut. Hänen taitonsa, hänen halunsa tieteisiin hämmästyttivät ja ihastuttivat häntä. Gerda oli täydellisesti onnellinen avioliitossaan ensimmäisen vuoden.

Toisena vuotena oli asian laita sama, vaikka ensimmäinen autuuden huumaus alkoi haihtua. Leonard oli hellä, iloinen, rakastettava, mutta hän vietti paljon enemmän aikaa ulkona kotoa, kuin edellisenä vuonna. Hän kutsui aina useimmin ja useimmin tuttuja kotiin luoksensa, välistä päivälliselle, välistä illalliselle, jolloin hän oli Gerdasta yhtä erillään, kuin jos hän olisi ollut kotoa poissa. Hän seurusteli alinomaa vieraitten ihmisten kanssa. Milloin oli se tai se ystävä kutsunut hänet luoksensa, milloin hän taas jonkun hengenheimolaisen kanssa sopi erittäin hyvin yhteen mielipiteissä, ja kuin hänen nuori puolisonsa sellaisissa tapauksissa, menemättä levolle, oli istunut valveilla, odottamassa häntä kotiin, lausui hän melkein moittivasti, puoleksi välinpitämättömästi, tyydymättömyytensä tuollaisesta "romantillisesta lapsellisuudesta," kuten hän sanoi, ja kielsi hänen olemasta huolissaan hänen tähtensä, vaikka hän jonkun kerran viipyisikin poissa myöhään yöhön, ja kehoitti häntä vaan rauhallisesti menemään levolle, sillä hän "kadottaisi vaan kauneutensa," sellaisella tarpeettomalla valvomisella. Sellaiset sanat olivat tuskan pisto Gerdan sydämeen. Eikö hän sitte ollut mistään muusta, mistään korkeammasta arvosta puolisolleen, kuin olla vaan kaunis hänen silmissään? Eikö hän ymmärtänyt, että hänen rakkautensa se oli, joka kehoitti hänet luopumaan levosta ja odottamaan häntä kotiin tulevaksi, ett'ei hän arvelisi itseään kohdeltavan välinpitämättömästi, ja ett'ei hänestä tuntuisi koti tyhjältä ja autiolta, kuin kaikki makaavat unen helmassa? Ja minkä tähden hän etsi vieraita ystäviä, heidän kanssansa haastellakseen? Minkä tähden hän puhui aina yhä harvemmin hänen kanssaan aatteista, jotka liikkuivat hänen mielessään, ja kuin Gerda välistä johti keskustelun ajatuksen ja tietojen alalle, minkä tähden hän kuunteli niin välinpitämättömästi hänen puhettaan, vaihtoi keskusteluaineen ja alkoi puhelemaan jokapäiväisistä, arvottomista asioista? Eikö hän ollut kasvanut ollenkaan tämän henkiseksi puolisoksi? Kyllä sentään! hän tunsi olevansa juuri se, mutta Leonard ei huolinut antaa hänen lausua jaloimpia, lämpimämpiä tunteitaan ja ajatuksiaan, ja jos hän jonkun kerran lausuikin, kuunteli tämä, kuten sanottu, hajamielin hänen sanojaan, antaen hänelle joskus ystävällisen lavertelevan vastauksen, joka usein osoitti selvästi, että hän oli väärin käsittänyt vaimonsa ajatukset. Seuraus tästä oli, että Gerda aina enemmän ja enemmän kätki rikkaan henki-elämänsä itseensä. Kirjat, jotka olivat hänen ilonsa ja henkinen ravintonsa vanhempainsa luona ja jotka hän oli tuonut mukanaan uuteen kotiinsa, otettiin jälleen esille kaapistaan, ja nuori vaimo alkoi uudestaan pitkinä yksinäisinä hetkinä, kuin hänen miehensä viipyi ystäväinsä seurassa, etsiä suruissaan virkistysjuomaa runojen ja tietojen lähteestä.

Sanotaan, että naisen rakkaus, kuin se valloittaa hänen sydämensä, on hänelle kaikki kaikessa, täyttää kaikki hänen tarpeensa, kaikki hänen toiveensa ja siihen yhtyy kaikki muutkin hänen halunsa ja unelmansa. Me vastaamme, että rakkaus todellakin on korkein ja voimallisin tunne, mikä ihmissydämessä voi olla ja myönnämme, että nainen etupäässä on kutsuttu tämän pyhän tulen vartijaksi, mutta myöskin älyn tuli, yhtä hyvin kuin mikään muukaan jalo sielunvoima, on Jumalan lahja, kallis ja katoamatoin sellaisenaan, jos ei ihminen itse, kuten, paha kyllä, moni onnetoin tekee, koeta haudata sitä elävältään. Joskin rakkaus on ihmishengen korkein elonmerkki, niin ei suinkaan luojan tarkoitus ollut, että muut jalot voimat pitäisi tukahutettaman sen kaikkivoivalla vallalla. — Ei! kaikkien voimiemme tulee muodostaa sopusointuisan kokonaisuuden, niitten tulee vaikuttaa omaksi kehitykseksemme ja jalostuttamiseksemme, kanssaihmistemme iloksi ja onneksi; ja rakkauden tulee olla henkielämämme sielu, pyhä henki, joka elähyttävänä ja kirkastavana voimana tunkee koko olentomme joka soluun. Siinä ihmisessä, olkoon hän mies tai nainen, joka on saanut älyn ihanan lähteensuonen omakseen, ei voi tätä suuntaa tukahuttaa, ei voi se kuihtua auringonpaahteisina kuumina päivinä ei myöskään surun jäätävän talven alla. Niin oli myöskin Gerdan laita. Vaikka vanhat ystävät, kirjat, morsiusilon juhlapäivinä olivatkin unhotetut, niin kuitenkin monta kertaa hän sittemmin suloisimmassa onnessaankin, ihastuksen kaipuulla muisteli noita hyljätyitä rakkaitaan, ja ne olivat hänestä kallis, kätketty aarre, mikä joka hetkenä oli hänen nautittavanaan ja sen omistaminen teki hänen maallisen onnensa vielä rikkaammaksi. Ja kuin ensimäinen autuuden kesäpäivä alkoi mennä mailleen, silloin otti hän noina pitkinä hetkinä, jotka hänen puolisonsa vietti vieraissa ystävissään, ja sitten kuin hän oli unen helmaan tuuditellut lapsensa, omat pienokaisensa, jotka päivän yksinäisyydessä laverruksillaan tenhosivat pois kaikki kaipauksen ja synkkämielisyyden pilvet hänen sydämestään, — silloin otti hän kirjansa ja tunkeutui rakkaudessa jalostuneen, selvätajuisan henkensä avulla palavassa innossaan tietojen viehättäville aloille ja hän omisti itselleen sen ilon, sen runsaan henkisen ravinnon, minkä tämä toiminta lahjoitti hänelle yksinäisyyden hetkinä, karkoitti kokonaan pois sen kärsimättömyyden ja katkeruuden, joka muutoin olisi anastanut hänen sydämensä ja osoittautunut hänen käytöksessään, mutta nyt hän sitä vastoin voi, tyyni, omantakeisen voiman tunne koko olennossaan, ystävällinen rauha kasvoissaan, ottaa vastaan viipyvää puolisoansa tervetulleena kotiin. Syy vaimonsa iloiseen ja lempeään käytökseen, katseisin ja sanoihin, oli täydellinen salaisuus Leonardille, vaikka ei niin olisi tarvinnut olla, jos hän totisella rakkauden innolla olisi tarkasti huomioonsa ottanut hänen sielunjäntevyytensä ja elämäntapansa. Nyt hänestä näytti tässä miellyttävässä käytöksessä vaan ilmestyvän oikea naisellisuus, joka hänet teki niin hempeäksi hänen silmissään. Rikaslahjainen Leonard ei ymmärtänyt kaikessa viisaudessaan puolisoansa, koska hän, kuten niin monta tuhatta muutakin, sekä selvä- että sekavajärkistä miestä, itse sitä huomaamattaan, oli soentunut ja paatunut ikivanhoissa ennakkoluuloissa, jotka jo useassa tapauksessa ovat tulleet osaksi ihmisluontoa. Hänelle ei koskaan juolahtanut mieleen, että nainen voisi ajatusten alalla olla hänen vertaisensa, käsittää hänen aatteitaan ja omiensa kautta herättää uusia hänessä, vaikka jonkun kerran lienee hauskaa "kiusan vuoksi" keskustella naisen kanssa oppineista asioista, oikeastaan vaan koetellakseen ja tutkiakseen häntä kuin mitäkin luonnon ilmiötä, ja kuullakseen naisen käsitystä asioista, jotka hänen luonteelleen ja oikealle alalleen muka ovat aivan vieraat. Hän ei tullut edes ajatelleeksikaan, että hänen poissaolonsa kotoa tuskastuttaisi Gerdaa. Pitäisihän hänen kyllä ymmärtämän ett'ei mies, varsinkin hänen toimessaan, voinut sulkeutua vaimoineen huoneesen, vaan täytyi oleskella ihmisten kesken. Olihan hänellä lapsensa huvina ja taloudelliset askareet toimena, silloin kuin hänen "jonkun kerran" täytyi olla poissa. Että hänellä vaimonsa luona olisi voinut olla runsaampi hengen ravinto, kuin ystävien joukossa, se ajatus ei koskaan juolahtanut hänen mieleensä. Tämä tosin oli erinomaisen lahjakas nainen, mutta kuitenkin ainoastaan "nainen", eikä hänellä siis ihan luonnollisesti ollut sellaista kasvatusta ja kirjatietoa, että hän voisi seurata hänen ajatusjuoksuaan ja oppimääräänsä. Hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, että Gerda vietti yksinäiset hetkensä lukemisella ja että hän henkensä viljelemisellä varjeli sydämensä raskasmielisyydestä ja kärsimättömyydestä. Päinvastoin, kuin hän jonkun kerran katsahti hänen kirjakaappiinsa, ajatteli hän itsekseen, että hänen tietohalunsa oli kyllä haihtunut, kuin hänellä oli hellempää ja naiselle kalliimpaa huvia saatavana. Niin naisten aina käy, ajatteli hän, ja sehän on ihan luonnollista. Heillä on oma velvollisuutensa ja meillä, miehillä, on omamme.

Siten oli aika kulunut näinä vuosina. Ei mitään ulkonaista häiriötä, ei mitään onnettomuutta ollut kohdannut Gerdaa eikä hänen kotiaan. Leonardin tulot eivät tosin olleet liian suuret, mutta kuitenkin ne riittivät heidän kohtalaiseen elintapaansa, ja Gerda ei vähintäkään aavistanut, että hänen miehensä oli tehnyt suuremmoisen velan naimisensa jälkeen, mutta sehän oli vaan luonnollista. Henkilö hänen toimessaan ei voinut elää kuin luostarissa. Hänen täytyi seurustella ihmisten kanssa, ja se maksoi aina vähän, ajan mittaan. Maailman kunnioitus kadotetaan, jos eletään saiturina, ja se vahingoittaa tulevaisuudenkin. Hänen vaimonsa ei tarvinnut kuitenkaan tietää, että hän oli velkoja tehnyt. Naiset eivät ymmärrä sellaisia välttämättömyyksiä. Hän kyllä ajan pitkään hankkisi parempia tuloja ja sitäpaitsi olihan Gerdalla odotettavana perintö vanhemmiltaan. Hyvä ja ystävällinen puoliso oli Leonard aina vieläkin, hän näytti erittäin rakastavan lapsukaisiaan ja vietti leikkimällä ja lavertelemalla heidän kanssaan harvalukuiset jouto-hetkensä. Vaimoansa muisti hän hedelmillä, makeisilla sekä osti hänelle silloin tällöin jonkun uusimman tuotteen kaunokirjallisuuden tai soittotaiteen alalla, hänen huvituksekseen sillä ajalla, kuin hänen "joskus" täytyi jättää hänet yksikseen. Kaupungissa pidettiin nuorta sanomalehden toimittajaa ja hänen puolisoaan onnellisen parin esikuvana, siellä he kävivät käsi kädessä; uljas ja hymyilevä oli Leonard ja hän katseli lempeän suojelijan näköisenä kauniisen vaimoonsa, jonka uinailevasta katseesta pilkoitti sisällinen rakkaus, kuin se sattui hänen puolisoonsa tahi lapsiinsa. Siinä oli rakastava pari, tuumailtiin, ja moni kaupunkilaisvaimo, joka arveli itsellään olevan syytä moittia miestänsä yhdestä tai toisesta syystä, vetosi useinkin maisteri Ivarssoniin, hän kuin oli oikea rakastettavan miehen malli.

Oliko Gerda todellakin onnellinen? Kyllä? — Hän tosin tunsi syvällä surulla, että, hänen puolisonsa ei ymmärtänyt häntä, kuten hän oli toivonut, mutta hän rakasti häntä kyllin suuresti, ollakseen kuitenkin onnellinen, ja hänen rakkauden ja tieteen valossa yhä enempi kypsyvä henkensä oli opettanut hänelle sen viisauden, jota hänellä ei ollut nuoruuden kokemattomuudessaan, että nimittäin kaikki eivät voi ajatella ja tuntea samalla tavalla, vaan kukin niiden lahjain mukaan, jotka hänelle suodut ovat, ja että paljon hyveitä ja etevyyksiä voi olla ihmisessä, vaikka hänellä onkin toinen käsite elämästä, toiset pyrinnöt kuin meillä itsellä. Hän oli oppinut käsittämään ihmispersonallisen pyhyyden, oppinut ymmärtämään, että jokaisen ihmisen velvollisuus itseään ja ihmiskuntaa kohtaan on olla veltosti alistamatta sisällistä elämäänsä ja henkisiä voimiaan jonkun toisen olennon vaikutuksen alaiseksi ja niinmuodoin olla uhraamatta omaa itsenäisyyttään jonkinlaiseksi arvottomaksi lisäksi, vaalistuneeksi kiertokasviksi jonkun hallitsevan olennon hyötyisän rungon ympärille, vaan sen tulee itsenäisesti kehkeytyä siksi, miksi luoja on hänet määrännyt. Hän ymmärsi koko tuon suloisen vapauden ja siunauksen sellaisesta pyrinnöstä, ymmärsi sen sopusoinnun, joka syntyy siitä, kuin tätä pyrintöä elähyttää rakkauden pyhä voima ja joka tekee kaksi avioliitossa yhtynyttä puolisoa, niinkuin koko ihmiskunnankin, yhdeksi kauniiksi lujaksi kokonaisuudeksi, joka kaikin puolin täyttää määrätyn tarkoituksensa.

Niin ajatteli ja tunsi Gerdan yksinäisillä hetkillä työskentelevä, valossa ja totuudessa aina korkeammalle pyrkivä henki. Hän oli niin lujasti vakuutettu puolisonsa luonteen jaloudesta, hänen kutsumuksensa mukaisesta työstään, ettei hän hetkeäkään epäillyt, että he molemmat, jos kohta kumpikin omalla alallaan, kulkivat elämän korkeinta tarkoitusta kohden ja olivat toisilleen täysin kelvolliset. Nyt ymmärrämme, kuinka Gerda voi olla niin perin onnellinen, vielä kauankin sen jälkeen kuin lempiviikkojen herttainen aika alkoi haihtua, ja vaikka hänen puolisonsa niin monta kertaa laiminlöi kodin ilot, olemalla ulkona seuraelämässä ja huvituksissa.

Sillä välin jatkoi Rudolf kolmantena vuokravuotena suuremmoisia maanviljelys- ja kauppatoimiaan, jotka enimmäkseen olivat "kauppamatkoja" kaupunkiin ja muihin seutuihin, jossa hänellä oli joku vanha, hyvin aikaan tuleva ystävä lukuajoilta, joka avoimin sylin vastaanotti entisen iloisen kumppanin ja pidätti häntä jonkun viikon kerrassaan metsästysmatkoilla, peliseuroissa ja muissa vähäisissä, hauskoissa nuorenmiehen huvituksissa, ja sen aikaa tuo taitava isännöitsijä kotona hautasi summan toisensa jälkeen kokeissaan. Kuin tämä kolmas vuosi oli loppuun kulunut, sai kapteeni Ivarsson taaskin vieraaksi poikansa, jolla tällä kerralla oli tuotavana paljon tärkeämpi esitys omaksi ja vanhempainsa hyödyksi, kuin koskaan ennen. Isä Ivarsson oli kuin olikin vielä tämänkin kerran pakotettu auttamaan häntä hiukan tuolla "kirotulla vuokra-rahalla," joka sitte, niinkuin ukko sanoi, oli "suorastaan järveen heitettyä rahaa, noina ensimmäisinä vuosina, koska huonosti hoidetun talon kuntoon asettaminen nielasi kaiken sen tuotteet ja paljon enempi sen lisäksi."

Päivällispöydässä esitti hän vanhempien mietittäväksi erään "tarkoin punnitun" ja "aivan hyväätarkoittavan" ehdoituksen, jonka hän oli huomannut "kaikin puolin sangen edulliseksi,", että nimittäin isä myisi tuon "vanhan lahonneen kaupunkitalon, joka vaan tuottaisi tarpeettomia huolia ja muutenkin se tulisi perinpohjin korjattavaksi tuottaakseen vähääkään isännälleen," — ja että vanhemmat tulisivat asumaan hänen luokseen maalle.

— Menee kaikki hiiteen, kuin on talous ja sitte vielä maatalous ilman emäntää, selitti Rudolf. Se vanha neitsy, joka minulla siellä on, lienee tosin hyvä paikallaan, mutta hänen itsepäisyytensä on minun kiusani, kuin minä kumminkin olen hänen isäntänsä, ja hän palvelija. Ja muutenkin: en minä juuri voi taata häntä. Varsin toista on, kuin on omainen, joka hoitaa kaikki. Sinä olet vielä ripeä, äitiseni! Eikö sinua haluttaisi tulla talooni emännöitsijäksi? Siinähän olisi sinulle jotain toimintaa. Mitä sanot ehdoituksestani, äiti?

— Hm! sanoi rouva Ivarsson hämmästyneenä sellaisesta esityksestä ja vaikea olikin hänen ajatella täydellistä mullistusta niissä elämän tavoissa, joihin hän niin monen vuoden kuluessa oli tottunut, mutta toiselta puolen, kuin pää-asiallisin kohta, itse ydin hänen elämänsä onnessa, oli murtunut, hänen ja puolisonsa välinen rakkauden side katkennut, ja kuin hänen ennen niin hupainen, rakas kotinsa näytti hänestä niin tyhjältä ja hävitetyltä, vaikka ei kukka-astiakaan ollut muuttanut paikkaa, ja hän tässä kodissa oli vaan entisen puolisonsa palvelija eikä vaimo, vaikka maailma yhä edelleenkin piti heitä vanhan avioparin mallikuvana; kuin tämä muutos kaikessa synkeydessään tuli hänen mieleensä, näytti hänestä kaikki muut käänteet hänen elämässään tämän jälkeen kuitenkin vaan pikkuseikoilta. Pikemmin tuntui hänen surulliselle sydämelleen virkistävältä ja lieventävältä, saada kokonaan unhottaa vanhan kodin sekä ilosine ja katkerine muistoineen, ja tulla uusiin oloihin ja uuteen toimintaan. Myöskin piti hän erittäin edullisena pojan taloudelle, jos hän ottaisi sen käsiinsä, ja hän tahtoikin ilolla uhrata vanhuutensa voimat lapsensa eduksi.

Äidinrakkaudelle omituisella, vahvalla luottamuksella toivoi hän yhä vielä, huolimatta kaikista vastoinkäymisistä, mitä jo oli kärsitty, poikansa kypsyvän vihdoinkin ymmärtäväiseksi mieheksi, ja toivoi hänelle onnellista tulevaisuutta, ja vaikka hän eläisikin vielä häiritsemättömässä onnessaan vanhassa kodissa, niin ei hän olisi sentään hetkistäkään epäillyt jättää sitä, kuin hän vaan olisi tiennyt jollakin tavalla voivansa edistää lapsensa tulevaa onnea. Muuten ymmärsi hän sangen hyvin, kenenkään sitä sanomattakaan, että kaupungintalo oli myytävä rahan hankkimista varten vuokran maksamiseksi tälläkin kerralla, sillä se suuri voitto ei ollut vielä langennut, jonka Rudolf toivoi saavansa kaupasta, mihin hän oli kuluttanut tulonsa, ja joka edelleenkin yhdessä hänen tuhlaavan elämäntapansa ja hurjien maanviljelys-yritystensä kanssa nielasi kaikki, mitä puukauppa tuotti. Kaikki tämä kävi parissa minuutissa rouva Ivarssonin ajatusten läpi, samalla kuin hän taas tunsi katkeraa tuskaa ajatellessaan, kuinka vähäinen osa kodin varoista oli uhrattu tyttäreen, kuin poika sitä vastoin oli saanut nauttia melkein kaikki, eikä siitä runsaasta kylvöstä kuitenkaan näyttänyt tulevan niin mitään näkyviin. Mutta olihan Rudolf hänen ensin syntynyt rakastettu lapsensa, huolimatta kaikista niistä tuskista, mitä hän oli tuottanut hänelle, ja kentiesi kaikki kääntyisi vielä paremmaksi kuin voitiin aavistaakin, kuiskasi toivo äidinsydämessä.

Rouva Ivarsson suostui siis muuttamaan poikansa luo. Kapteenin ja Rudolfin välillä oli asia jo valmiiksi puhuttu. Alettiin valmistautua matkalle vanhasta kodista. Rudolf sai puolestaan vähäisen lykkäysaikaa vuokran maksussa, koska hänen isänsä oli takuussa siitä, sillä tiedettiin, että ukko Ivarssonilla, vaikka hän jo oli antanut kauniit rahat poikansa puolesta, kuitenkin vielä oli kylläksi jälellä lunastaakseen tämänkin sitoumuksen. Kaupunkitalo ilmoitettiin myytäväksi. Kuin sen asema oli erittäin edullinen ja kun siihen sitä paitsi kuului suuri ja hyvä tontti, sopiva uusille rakennuksille, tuli joukko ostajia ja kapteenin onnistui saada hyvät rahat siitä, niin että hänellä, sitten kuin Rudolfin vuokraraha oli eroitettu, oli muutama tuhat jäljellä, jotka hän pani pankkiin tyttärensä laskuun siinä vakaassa päätöksessä, ett'ei hän liikuttaisi ropoakaan siitä pojan tähden, joka jo oli saanut yllin, kyllin. Kapteenilla, samoin kuin hänen vaimollansakin, oli se iloinen toivo, että nuorukaisen talous ja toimet tulisivat vallan toiselle kannalle kuin vanhemmat muuttaisivat hänen luokseen. Myöskin luulivat näkevänsä vilahduksen pojan uskollisuudesta siinä, kuin Rudolf toivoi heidän kotiutuvan hänen luokseen, mutta se kuitenkin oli erehdys, sillä Rudolfin esitys tuli vaan hänen rahapulastaan ja tarkoituksena sillä oli, että talon myyminen auttaisi häntä siitä.

Toukokuussa muutettiin maatilukselle, jossa Rudolf antoi koko toisen puoliskan päärakennuksesta vanhempiensa asunnoksi, sittenkuin hän tuhlaavaan ja kopeilevaan tapaansa suurilla kulungeilla oli korjauttanut sen ja laitattanut sellaiseen sisustukseen, että se olisi kelvannut vaikka komeimmaksi kaupungin asumukseksi. Se herätti vanhuksissa, varsinkin äidissä, suurta tyytymättömyyttä ja tuotti hänelle itselleen hyväntahtoisia nuhteita, jotka taas sytyttivät hänen vihaansa. Hän sanoi vanhempiaan säädyttömiksi poroporvareiksi, kuin he voivat ruveta moittimaan hänen tarkkaa huolellisuuttaan, valmistaessaan heille hupia ja mukavuutta, ja ensimäinen päivä kuin vanhemmat olivat uudessa kodissa, pilvinen ja sateinen päivä, tuntui kummankin puolisen tyytymättömyyden kautta kahta vertaa synkemmältä sekä vanhemmille että pojalle. Rouva Ivarsson ajatteli surusydämin, yöllä valveilla maatessaan ja kyyneleillä kastellen päänalustaan, että se oli huono merkki vanhempien tulevaiseen oloon pojan huoneessa, kuin ei ensimäinen päivä hänen kattonsa alla kulunut rauhassa, ja hän katui katkerasti paheksumisellaan antaneensa syytä epäsopuun.

Kaksi vuotta kului, mutta vanhuksien toiveet pojan aseman parantumisesta heidän olonsa kautta hänen kotonaan eivät olleet toteutuneet. Rouva Ivarssonin ryhtyminen taloustoimiin, tuotti tosin vähäisiä säästöjä, mutta Rudolfin hurja elämäntapa jatkui edelleen hillitsemättä. Isässä, jonka hänen onnistui täydellisesti soaista kauniilla lauseillaan ja sekavilla puheillaan, oli varma vakuutus, että kaikki päättyisi hyvin. Äiti sitävastoin levottomuudessaan ja murheissaan, piti tätä päätöstä epävarmana, varsinkin sen jälkeen, kuin hän erään kerran Rudolfin luona oli nähnyt hänen suuren kauppaystävänsä, ulkomaalaisen, joka muutama vuosi sitten oli yht'äkkiä asettunut pääkaupunkiin, jossa hän "tuli, näki ja voitti" "tyhmien suomalaisten" terveen järjen, järjesti suuremmoisen kauppatoimiston, houkutteli kauppoihinsa joukon ihmisiä, vieläpä vanhoja rouviakin, jotka halusivat panna pienen omaisuutensa niin hyvälle kannalle kuin mahdollista, arveli ja kuvitteli saavansa mitä loistavimmat tulokset älyllisistä keksinnöistään, osti itselleen kivirakennuksen "päästäkseen asumasta vuokralla," ajeli kahdella kallisarvoisella hevosella, kohteli vierasvaraisella jaloudella taiteilijoita ja taiteilijattaria ja seurusteli kaikkein korkeimmissa piireissä. — Tämä herra laajoilla kauppamatkoillaan oli "pistäynyt katsomaan rakasta ystäväänsä ja hyvää veli-Ivarssonia," koska siihen oli hyvää tilaisuutta. Sittenkuin vieras oli kääriytynyt karhunnahka-turkkiinsa ja kadonnut näkyvistä, jäi hänen nuori isäntänsä iloiseen, ylpeään mielenjännitykseen, jota tämä kuitenkin koki peittää, täydellisen maailmanmiehen välinpitämättömyyden hunnulla, — kapteeni taas oli vilpittömästi ihastuksissaan "tuohon jaloon herraan," joka "sen voi heti nähdä hänestä," — oli "perin pohjin kunnon mies," — mutta rouva Ivarssonin kasvoille jäi vielä entistä synkemmät varjot. Kuin vielä vaikutus tuon erinomaisen vieraan tenhovoimasta oli tuoreena, rohkaisi tuo hyvä nainen itsensä ja varoitti peittelemättömin sanoin poikaansa, tuosta vieraasta herrasta. Kaikuvalla naurun hekoituksella otti Rudolf vastaan tämän varoituksen, taputti äitiä ystävällisesti hartioille ja sanoi hänen hyväntahtoisuutensa ja pojallisen kunnioituksen tähden antavansa hänelle anteeksi hänen naurettavan epäluulonsa moitteetonta kunnon miestä kohtaan, mutta pyysi häntä vast'edes olemaan vaivaamatta itseään sekä muita tarpeettomalla levottomuudella hänestä ja hänen asioistaan.

Näiden kahden viime vuoden vuokraa oli Rudolf yhtä kykenemätöin maksamaan kuin edellistenkin, sillä kaikki hänen tulonsa ja melkoiset lainat lisäksi, jotka hän oli ottanut isän tietämättä, menivät kuten ennenkin hänen hulluihin yrityksiinsä. Kapteeni, ollen perin kunnollinen, mutta erittäin herkkäuskoinen ja epäkäytöllinen mies, uskoi ehdottomasti hänen valeitaan ja kerskailevia luulottelujaan, ja koki kaikin voimin auttaa häntä hänen monissa "satunnaisissa" ahdingoissaan. Myöskin täytyi, huolimatta kapteenin vakaasta päätöksestä olla muka koskematta Gerdan nimessä pankkiin pantuihin rahoihin, kumminkin ottaa ne viimekuluneen vuoden vuokran maksuun. Rouva Ivarssonin vastaväitteet ja tuskallinen tyytymättömyys olivat isän ja pojan mielestä vaan tavallisia "naisten arveluita," ei mitään huomiota ansaitsevia. — Niinmuodoin oli Rudolf tuhlannut vanhempien kaikki varat ja hävittänyt sen vähäisen jäännöksen siitä, jonka piti olla sisaren perintöosa. Tämä ei näyttänyt kuitenkaan millään tavalla huolestuttavan häntä, sillä olihan vanhempien uhraukset vaan lainaa, jonka hän runsaasti korvaisi, niin pian kuin toivottu suuri voitto tuosta isosta kauppayrityksestä lankeisi, joka ei nyt kauaa kestäne. Eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin voitto tuli saatavaksi ja sillä tavalla, että tuo suuri ulkomaalainen asioitsijamies eräänä kauniina päivänä, "odottamattomien vastusten" tähden, niiden joukossa ulkomaisten rahakauppiaitten häviö, joitten kanssa hän oli yhteydessä, huonosti onnistunut rautatieyritys, suurenlainen metsäpalo, joka oli hävittänyt useita tuhansia syliä puita, y. m., piti itsensä pakoitettuna tekemään konkurssin, pelasti häviöstä muutamia kallisarvoisia "pirstaleita" entisestä komeudesta, pudisti tomun jaloistaan ja vetäytyi kotiin omaan maahansa, jälelleen jättäen kaikki kauppaystävänsä pitkine nenineen ja tyhjine kukkaroineen seisomaan rannalle.

Nyt olisi rouva Ivarssonilla ollut syytä riemuita tarkkanäköisyydestään, joll'ei tuska, mitä hän tunsi, olisi ehkäissyt jokaista ilontunnetta ja saattanut hänet sydämellisesti toivomaan, että hänellä olisi tuhansin kerroin ollut väärin. — Rudolf ja isä olivat aavistamattoman ukoniskun jälkeen tainnottomina hämmästyksestä, joka kuitenkin pian raukeaksi vihaksi kävi, ja lukemattomat olivat ne valat, joita vannottiin "kirotun keinottelijan" perikadoksi, hän kuin oli viekoitellut rehellisten ihmisten rahat ja sitten mennyt matkoihinsa.

Rudolfin viha ja epätoivo taas näytti koskevan etupäässä häntä itseään ja toivotonta asemaansa, johon hän oivallisen asioimisystävänsä petoksen kautta oli joutunut. Hän ei millään muotoa myöntänyt, että hän oman typeryytensä kautta oli aikaan saanut onnettomuutensa, ja hyvin vähän näytti sekin häntä surettavan, että hän oli perin tyhjentänyt iäkkäät vanhempansa ja tehnyt sisarensa perinnöttömäksi. Tämä mies, jo synnynnäisestä taipuisa itsekkäisyyteen, oli hemmoittelevan kasvatuksen kautta niin piintynyt ja paatunut itsepäisyyteensä, että se hänessä oli tukehuttanut jokaisen tunteen, ei ainoastaan hellemmän uskollisuuden, vaan myöskin jalouden ja vilpittömyyden tunteet, niin, vieläpä terveen järjen päätösky'ynkin. Hän piti sen aivan itseselvänä, että hänen lähimmäisensä uhrasivat kaikki hänen tähtensä, mitä heillä oli, niin, hänestä se ei ollutkaan mitään uhrausta. Se oli hänen mielestään ihan luonnollista, että hän sai käyttää omaistensa rahoja, sen kuin niitä riitti, niinkuin hän tahtoi, aivan mielinmäärin, ja hän olisi pitänyt lähimmäisiään sydämettöminä hirviöinä, jos he olisivat koettaneet vastustaa hänen itseanastamiaan oikeuksia. Ei hän myöskään voinut huomata viettäneensä tuhlaavaa elintapaa. Mitä vielä! Hän arveli päinvastoin, että hän niukkain tuloinsa tähden oli pitänyt puutteenalaista elämää ja saanut kokea monta itsekieltämyksen hetkeä. Nyt piti hän itseänsä surkuteltavana marttyyrina, joka on joutunut jalon uskollisuutensa ja halpamaisen petturin kavaluuden uhriksi.

Kerran vakavasti keskusteltaessa huomautti äiti häntä, että Gerdan perintö oli hukkaantunut juuri hänen kauttansa, ja koetti herättää hänen omaatuntoaan huomaamaan sitä vääryyttä, jonka hän oli tehnyt.

Rudolf kuunteli röyhkeällä kärsimättömyydellä hänen sanojaan ja alkoi puhua:

— Mitäs hätää Gerdalla on? Onhan hänellä oivallinen mies pitämässä huolta hänestä, ja hän voi kuin kala vedessä, kuin minä, köyhä raukka, sitä vastoin saan retostaa vastuksissa ja kurjuudessa. Mutta äiti onkin ollut aina puolueellinen minua kohtaan Gerdan tähden. Mitä se sitte tekee, jos minä kärsinkin, kuin ei vaan tuulenpuuska häntä kohtaa! Minä luulen kyllä, ett'ei olisi välittänyt, vaikka minä olisin ollut päiväpalkkalaisena, kuin vaan Gerda olisi saanut elää kuin ruhtinatar.

Nuot yhtä mielettömät kuin sydämettömätkin sanat herättivät kärsimättömän naisen suuttumusta, ja hän vastasi:

— Mutta kuuleppas, Rudolf! Sinä itse ehkä olisit ollut kunnioitettavampi ja vanhempasi onnellisemmat, jos sinä olisit ollut päiväpalkkalainen, etkä, kuten nyt, tyhjäntoimittaja.

Kirouksia mumisten hampaittensa välistä, jätti Rudolf vihoissaan äitinsä, valjastutti hevosen vaunujensa eteen ja lähti pois, erään ystävänsä luokse, ja siellä viipyi hän yhtäpäätä pari päivää, tointumassa saamastaan iskusta ja kodissa tapahtuneista häiriöistä, ja katui jo sydämensä pohjasta koskaan "ottaneensa noita vanhoja luoksensa; mutta mitäs peijakkaassa sentään muuta oli tehtävänäkään, kuin kerran talo oli myytävä? Kyllähän he tosin olisivat saattaneet elää kaupungissa ukon eläkerahalla, sillä kuinka paljon tarvitsee pari tuommoista vanhaa ihmistä menoihinsa? — Mutta ihmiset olisivat silloin huutaneet jo täyttä kurkkua, että hän oli hävittänyt heidät, ja täytyyhän sentään ajatella vähän kunniaansakin tässä matoisessa maailmassa." Sellaisia jotenkin olivat tuon kiittämättömän pojan "ylösrakentavaiset" ajatukset.

Sen yrityksen mentyä myttyyn, jossa Rudolf oli osallinen, joutui hänen omatkin asiansa mitä sekavimmalle kannalle. Hänen velkojansa, aivan yhtä herkkäuskoiset kuin hän itsekin, olivat näkevinään jotain takeita, niinkauan kuin hän oli kaupoissa tuon mahtavan patruunan kanssa, mutta nyt alkoivat he ahdistaa häntä ja hänen konkurssiin joutumisensa oli vaan hetken kysymys. Silloin sattui aavistamatoin tapaus, joka näytti antavan jotain toivoa parempaan päin.

Eräs rikas, vanha, naimaton mies, kaukaista sukua kapteenille ja molempien lasten kummi, kuoli, ja oli testamentissään jakanut ristilapsilleen viisikymmentä tuhatta markkaa, kuitenkaan ei, kuten kohtuullista olisi ollut, yhtä paljon molemmille, vaan siten, että Rudolf sai kolmekymmentä ja Gerda kaksikymmentä tuhatta. Sehän oli aivan luonnollista, — ja sellainen jako tapahtuu usein tässä ymmärtäväisessä maailmassa, — että naimaton veli, joka oli hävittänyt vanhemmat ja sisaren, sai suuremman summan kuin tämä, joka oli avioliitossa ja kahden lapsen äiti. Rudolfista oli tämä epätasainen jako aivan luonnollinen, niinkuin kaikki muukin vääryys, kuin ne vaan olivat hänen omaksi edukseen.

Kapteeni, hän oli puolisonsa vaikuttavan läksytyksen kautta saanut ensin jonkinlaisen aavistuksen siitä halpamielisestä itsekkäisyydestä, jota miehet, paraimmatkin heistä, usein melkein julmurien tavoin käyttävät naista vastaan; mutta nyt iskun kautta, joka oli kohdannut pojan asioita ja samassa sekä tämän että hänen omaa itserakkauttaan, oli hän herännyt sokeudestaan täyteen kirkkauteen, — ja nyt huomautti hän pojalle, kuinka onni, huolimatta hänen kelvottomuudestaan, oli ollut niin suosiollinen hänelle, että hän suurimman hädän hetkellä sai keinoja mahdollisesti korjatakseen asioittensa rappiotilaa ja kehoitti häntä, sen verran kuin hänen sanansa voivat vaikuttaa, maksamaan velkansa, ja koska nämät, sen mukaan, mitä isä luuli tietävänsä, eivät vielä täysin vastaisi perintösummaa, panemaan loput pankkiin, vähäiseksi hyvitykseksi sisarellensa tekemästä vahingosta. Rudolf kuunteli ehdoitusta jonkinlaisella säälivällä ivanaurulla väliin nykäisten olkapäitään. Hän tiesi kyllä paremmin, hän, kuin tuo yksinkertainen ukko, että hänen velkansa olivat paljoa suuremmat tuota mitätöntä perintösummaa. "Senkin vietävä kummi, vaikka oli niin rikas, ei kuitenkaan sallinut hänelle enempää kuin tuon pilanpäiväisen summan, kolmekymmentä tuhatta markkaa. Olisihan hän saattanut kyllä antaa hänelle kaikki viisikymmentäkin tuhatta ja vähän enemmänkin vielä. Mitä Gerda teki koko perinnöllä? Olihan hän kyllä hyvässä turvassa. Kolmekymmentä tuhatta! Täytyisi olla todellakin sellainen vanhan aikainen pölkky kuin ukkovaarikin, pitääkseen kolmeakymmentä tuhatta markkaa minään rikkautena. Mutta ihan paraaksi, edes jonkin läven täytteeksi, tuli sentään tuokin viheliäinen summa."

Raha tuli todellakin paraasen aikaan hänelle. Tuli tiedoksi, että hän oli saanut perinnön, ja itse piti hän huolta, että sen arvo jäi jotenkin epätiedon vaiheille, sillä hän oli hyvin salakähmäinen siinä suhteessa, mainitsi usein mielellään jonkun vähemmän määrän, kuin todellinen summa olikaan, että voitaisiin aivan hyvin, jos oikea tulisi joskus mainituksi, uskoa sen olevan ainoastaan puolet todellisesta rahamäärästä. Salavihkaa ja vaitiolon välipuheella kuiskasi hän jossakussa tilaisuudessa eräälle tutulleen nelin kerroin suuremman summan, kuin se oikeastaan oli. Nämät pienet, yhtä sukkelat kuin hyödyllisetkin kujeet, oli hänen suuri kauppaystävänsä eräänä ystävyyden hetkenä opettanut hänelle. Tällä tavalla jäi asian todellinen laita epätietoon. Velkojiensa läsnäollessa hän koetti näyttää hyvin luotettavalta ja keskustella mitä kaunopuheliaisimpaan tapaansa, ja ne rauhoittuivatkin ja luottivat hänen hyviin lupauksiinsa järjestää asiansa niin, että kaikki olisivat tyydytetyt. "Olisihan sentään synti, arveltiin, syöstä turmioon kunnon poikaa, joka oli joutunut liukkaan petturin uhriksi, kuten moni vanhempi ja kokeneempikin mies."

Rudolf nauroi partaansa ja maksoi kerran harvinaisuuden vuoksi vuokran omalla rahalla. Mihin loput perintösummaa joutuivat, on vaikea sanoa. Kumminkaan ei sillä maksettu mitään velkaa. Uusi vuosi alkoi ja kului niinkuin kaikki edellisetkin hurjuudessa ja laiskuudessa, kuin vanhemmat sitä vastoin surivat sydämensä pohjasta ja katuivat katkerasti vetelyyttään pojan kasvatuksessa, mutta se oli liian myöhäistä; synkässä, häviönsä partaalla olevassa kodissa, he nyt istuivat. Tämän kuudennen vuokravuoden lopussa teki Rudolf konkurssin.

Hän oli nyt tehnyt sekä itsensä että vanhempansa kerrassaan tyhjäksi rahalta. Kaikilla kolmella heillä ei ollut muuta kuin kapteenin pieni eläkeraha toimeentulon piteiksi. Rudolf oli vähää ennen vararikkoaan käynyt lankonsa luona, joka oli huostaansa ottanut vaimonsa äsken saadun perinnön. Rudolfin matkan tarkoitus oli saada nyt lainata tuo raha taikka kumminkin osa siitä, mutta kapteeni oli varoittanut vävyänsä kirjeessä, minkä hän oli kirjoittanut hänelle omantuntonsa kehoituksesta ja sisällisestä rakkaudestaan jo niin julmasti vääryyttä kärsinyttä tytärtä kohtaan; raskaalla ja pojan tähden häväistyllä sydämellä hän sen teki. Leonard kielsi niinmuodoin Rudolfin pyynnön, mutta sai siitä osakseen monta salaista kirousta rakkaalta langoltaan.

Vararikkonsa jälkeen tuli Rudolf vanhempiensa luokse, jotka olivat vuokranneet vähäisen maatiluksen pitäjässä, muutama penikulma kauempana, ja sanoi heille päättäneensä matkustaa Amerikaan, etsimään onneansa uudessa maailmassa, kuin vanha oli ollut niin hävyttömän nurja hänelle. Hänen päätöksestään ei tietysti tullut mitään, vaan hän katsoi paremmaksi viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta viipyä vanhempainsa luona, viettäen aikaansa täydellisessä toimettomuudessa ja maailmaa vihaavassa synkkämielisyydessä. Sitä paitsi piti hän itseänsä syyttömänä marttyyrinä halpamielisten, kelvottomien ihmisten tähden ja surkuteltavien asian laitain vuoksi: alituisesti puheli hän oivallisesta elämästä ja suurista toiveista, jotka häntä muka odottavat vapaassa Amerikassa, missä hän, kaikkien poroporvarien kiusalla täällä kotona, kokoisi miljoonia, se näet tapahtuisi ainoastaan yhdessä kädenkääntämässä, kuin vaan on pää oikealla paikallaan. Siten oli Rudolf, yhäti haaveillen tulevaa suuruuttaan Atlantin toisella puolen, viettänyt enemmän kuin vuoden ajan köyhäin vanhempainsa luona ja muutaman kuukauden sisarensa kodissa, — mutta silloin hänen terveytensä tila alkoi tulla arveluttavaksi. Hänen vanha sairautensa, jota hän niinkuin kaikkea muutakin oli kelvottomasti hoitanut, kiihtyi nyt kivisteleväksi ja vaaralliseksi vaivaksi, joka pani hänet sairasvuoteelle. Huolimatta niukoista varoistaan, täyttivät vanhemmat yhtä tarkkatuntoisesti kuin ennenkin rakkaudenvelvollisuutensa koettamalla hankkia onnettomalle pojalle kaikkea sitä hoitoa, mikä hänelle oli tarpeen. Lääkäri selitti, että sairaan on aivan välttämättömästi oleskeleminen jossain kylpypaikassa suven ajan, ja kapteeni lainasi rahasumman eläkkeensä puolta kiinnikettä vastaan, hankkiakseen pojalle varoja tälle matkalle.

Rudolf lähtikin lääkärin määräämälle kylpypaikalle Ruotsiin ja palasi sieltä näennäisesti vahvistetuilla voimilla, mutta talven tullessa sairastui hän uudestaan, ja nyt valvoi isä ja äiti yöt päivät hänen vuoteensa ääressä, kunnes viimein, useita kuukausia kestäneitten kärsimysten perästä, kuolema hänen itsehankkimistaan tuskista ja turmeltuneesta elämästään pelasti tuon raukan. Pitkällisistä tuskista nöyrtyneenä katui hän katkerasti, nähdessään tunnottomasti kohtelemainsa vanhempain itsensäkieltävän rakkauden, ja sillä mielellä erosikin hän tästä elämästään, ilottomasta, kuten se oli ollut, huolimatta kaikista sen huvituksista; siitä erosi hän astuakseen laupiaan, elävien ja kuolleitten tuomarin eteen, äitinsä palaviin esirukouksiin suljettuna.

Gerda ja hänen kotinsa oli myöskin saanut näinä viimeisinä aikoina kärsiä kovia mullistuksia. Kuten olemme sanoneet, oli hänen puolisonsa vaimonsa tietämättä tehnyt velkaa. Kuin nyt Gerdan perintö joutui hänen käsiinsä, niin hän vanhan lain ja ammoisista ajoista säilyneen miesoikeutensa nojalla, vaimolta ollenkaan kysymättä, otti sen haltuunsa ja käytti sen hyväkseen, maksoi ensin velkansa, ja sittenkuin tämä nuori herrasperhe, miehen jyrkän tahdon mukaan, oli pitänyt loistavat pidot kaikille tuttaville, pani hän loput pankkiin. Eräänä päivänä, juuri siihen: aikaan kuin Rudolf oli matkustanut kylpypaikalle, tuli Leonardin luo eräs vanha kumppani ylioppilas-ajoilta. Hän oli erään ruukin isännöitsijä ja oli saanut tietää että hän, Leonard, "oli saanut periä" ja pyysi "vanhan ystävyyden tähden" hänen takaustaan jotenkin suureen summaan. Jalon Leonardin mieleen ei voinut laisinkaan tulla kieltää tätä pyyntöä entiseltä kumppanilta, jonka hän tiesi olevan kunnon miehen ilman ainoatakaan virhettä. Sehän olisi ollut hyvin halpamaisesti tehty! Ja eihän tässä mitään vaaraa muuten ollutkaan tarjolla. Ystävän pyyntö kaikessa mutkallisuudessaan ja mielitteleväisyydessään oli tuskin lausuttu, kuin Leonard jo ainoassa kynän vedossa oli kirjoittanut nimensä tuon takaus-sitoumuksen alle. Gerda ei tiennyt tästä mitään, eikä hänen miehensäkään huomannut ilmoittaa sitä hänelle, sillä nehän ovat "miesten asioita, eivätkä ne koske naisia." Mutta kuinka olikaan, ruukinisännöitsijä teki muutama kuukausi myöhemmin konkurssin, yhtä komean kuin hänen tuumansakin olivat suuret. Onnettomuus iski kuin hävittävä pommi nuoren sanomalehden-toimittajan rauhalliseen kotiin, hetkinen, ja se oli muuttunut raunioksi. Se summa, josta Leonard muitten takuumiesten kanssa oli sitoutunut vastaamaan, oli monin kerroin suurempi kuin hänen vaimonsa pieni omaisuus. Toiset takuumiehet olivat vähävaraisia asioitsijoita, joitten talo tarvitsi vaan tämän iskun, romahtaakseen sorakasaksi. Leonard joutui mukana häviöön, hänen täytyi antaa tuo vähäinen pää-oma viimeisen ropoon saakka, täytyi nähdä kuinka jokainen esine tästä hupaisesta kodista raastettiin huutokauppa-kamariin ja joutui vasaran alle, ja hänen täytyi näin hävitettyyn kotiin, jossa tuskin löytyi peitettä maattavaksi, leipäpalaa syötäväksi, jättää puolisonsa ja kolme pientä lasta, nuorin ainoastaan muutaman viikon vanha, heidät hän saattoi keppikerjäläisiksi; itse hän seurasi oikeudenpalvelijaa velkavankeuteen.

Mitä Gerda tästä kaikesta sanoi? Alussa hän oli aivan tainnoksissa tästä odottamattomasta iskusta. Mutta sitte leimahti hänen kiivautensa ilmituleen yhteiskunnan, lakeja ja tapoja vastaan, jotka sallivat toisen puolison edes kysymättä toisen ajatusta käyttää omaksi hyväkseen kodin, vaimon, omaisuuden, vaikka kuitenkin ovat puolisot, ja kumpikin järjellinen olento, — hän yltyi vihaan puolisoansa vastaan, joka, huolimatta siitä jaloudesta, mikä hänessä oli niin usein ilmaantunut sekä sanoissa että töissä, kuitenkin oli alentunut menettelemään näitten raakojen lakien ja tapojen mukaan. Hänen vihastuksensa oli niin voimakas, että se uhkasi sammuttaa hänen rakkautensa puolisoon ja panna ylenkatseen sen sijaan. Mutta Leonard oli nöyrä ja vilpitön, hän tunnusti suoraan, että hän oli ollut ajattelematon orja vanhain ennakkoluulojen vallan alla, joitten vääryys ja mielettömyys hänelle nyt onnettomuuden kautta kävi selväksi. Kuin hän omantunnon soimausten ja epätoivon vallassa oli hänen jalkainsa juuressa, viimeistä iltaa kotona viettäessään, sai hän tämän sydämmen liikutetuksi, hänen vihansa tukahutetuksi, ylenkatseen karkoitetuksi ja herätti hänessä osanottavaisuutta ja kunnioitustakin häntä, onnetointa, kohtaan, sillä sitä rohkeasti ja kunniallisesti tunnustettu vika aina vaikuttaakin jaloissa ihmissieluissa. Gerda antoi anteeksi Leonardille, ennenkuin hän läksi ikävälle matkalleen autiosta kodista.

Nyt alkoi Gerdalle, martyyrille, kauhea aika, sellainen aika, jota lukemattomat naiset, huomiota nostamatta ja hätäänsä unohdettuina, ovat kokeneet ja vielä joka päivä kokevat maailmassa. Hän ei asunut enää tuossa vähäisessä komeassa huoneuksessa, joka kymmenen vuoden ajan oli ollut hänen asuntonaan, vaan eräs perheen tuttu antoi tilaa käyttämättömässä maakerroksessa tälle nuorelle rouvalle ja hänen lapsilleen. Hän kuin oli tyhjä kaikista varoista, ei voinut pitää palvelustyttöä, vaan hänen täytyi itse hoitaa askareensa. Muutamat ystävät, jotka ilonpäivinä olivat vierailemassa Gerdan entisessä, hupaisessa kodissa, lähettivät hänelle silloin tällöin ruokavaroja ja raha-apua; nämät lahjat olivat ainoat, mistä hänen oli ensialussa eläminen. Vuodenaika oli kylmä, halot kalliita ja niitäkin niukasti, huone maakerroksessa oli kylmähkö ja niin kostea, että seinät nurkissa olivat jäässä. Näin viheliäisessä asumuksessa, jossa liesikin oli kylmä, talouskaluja vaan joku muutama, nekin lainatut, istui Gerda, lapset ympärillään, imettämässä nuorintaan surun kuihduttamasta rinnastaan, ja ahkeralla käsityöllä ja puhtaaksi kirjoituksella hankki hän välttämättömimmän jokapäiväisen leivän. Tässä hädässä, kokonaan miehensä aikaansaattamassa, ajatteli hän kuitenkin joka päivä ja joka hetki rakkaudella häntä, sillä olihan hän huomannut ja vilpittömästi katunut viallisen käytöksensä ja kärsi varmaan sanomattomia tuskia vankilan muureihin suljettuna, hän, jolla oli niin uljas ja vapaa henki. Usein sai Gerda kirjeen häneltä. Niissä hän kertoi yksinäisyyden hetkinä ikävät mielimurheensa ja kaipauksensa, ja surun raskaan käden alla nousi hellä, jalo tunne hänessä, mikä teki hänet vielä rakkaammaksi kuin koskaan ennen onnettomalle vaimolle. Pitkissä, sydämmellisintä rakkautta uhkuvissa kirjeissä elähytti Gerda taas puolisonsa lannistuvaa rohkeutta ja toivoa, mutta samalla lohduttaakseen häntä, kuvaili hän oman tilansa paljoa paremmaksi, kuin se todella olikaan.

Gerdan onnettomuus oli isku, joka melkein kokonaan mursi iäkkäät ja niin kovasti koetellut vanhemmat. Itsekkin kuin olivat köyhät, eivät he voineet muulla auttaa ja lohduttaa häntä kuin hartailla esirukouksilla ja hellillä kirjeillä, joita he kyynelillään kostuttivat. Puoli vuotta oli kulunut. Sillä ajalla oli Gerdan onnistunut todellakin yhtämittaisella työllä, — parin ystävän avulla, jotka eivät hädänkään hetkenä hyljänneet häntä kuten muut, vaan olivat pysyneet uskollisina. — kohota köyhyyden kuilusta ja hankkia itselleen yksinkertainen mutta hupaisa asunto, nimittäin pieni kamari ja osa kyökkiä. Hänen vanhin poikansa jatkoi taas koulunkäyntiänsä, vaikka hänen siitä oli täytynyt hädän pahimmillaan ollessa luopua. Gerdan syyttömästi kärsimä kova onnettomuus ja se sankarimoinen tapa, millä hän sen kesti, tapa, millä hän koetti jälleen rakentaa hävitettyä kotiansa, olivat herättäneet yleistä sääliä ja aukaisseet monen silmät näkemään, kuinka kurja vaimon tila oli miehensä vallanalaisena holhottina. Mutta hänkin sentään tulee täysivaltaiseksi tavallisesti silloin, kuin mies hallituksellaan on saattanut kodin turmioon. Silloin on myös hänen osansa tuo raskas velvollisuus koota hävitetyn pesän pirstaleet, niistä "heikolla voimillaan" ja "ymmärtämättömyydessään" rakentaa uuden itselleen, lapsilleen ja usein uupuneelle miehellensäkin, joka vielä joskus kopeillen hallitusoikeudestaan tahtoo olla vallanpitäjä perheessä.

Puolisonsa hellät kirjeet olivat elähyttäneet ja voimistuttaneet Leonardia niin paljon, että hän tointui vähitellen epätoivostaan, mikä hänet oli vankeuden ensi aikoina vallannut, ja hän alkoi ajatella jotain tehtävää. Hänellä ei ollut enää ainoatakaan kirjaa. Hänen vuosien kuluessa hankkima, kallisarvoinen kirjastonsa oli mennyt huutokaupassa polkuhintaan. Sama kohtalo oli Gerdankin rakkailla kirjoilla, joista jokainen oli hänen kallis ystävänsä; aina hänen nuoruutensa alusta monina yksinäisinä hetkinä olivat ne olleet hänen jaloimpien ajatustensa vaikuttimena; äärettömäin lohtusanainsa kautta olivat ne herättäneet hänessä eloon monta uutta aatetta, tieteen ja viisauden voimalla kasvattaneet hänen henkensä vapaaksi, voimakkaaksi ja lempeäksi. Nämät uskolliset ystävät säilyttivät niin monta pyhää muistoa lehdissään, joihin hän monta monituista kertaa oli kirjoitellut ajatuksia ja tunteita, kuin runoilijain tahi viisaitten lumoavat sanat olivat niitä hänen sydämessään herättäneet. Gerdan täytyi nähdä ryöstöpalvelijain kiskovan tätä verratonta aarretta kirjakaapista, mätettävän suureen koppaan, peitettävän muutamilla vanhoilla lattiamatoilla ja kuletettavan huutokauppakamariin täyttämään vähäpätöisellä hinnallaan, ehkä parilla kymmenellä markalla, edes tuuman verran sitä ammoittavaa kuilua, minkä hänen puolisonsa oli kaivanut kotinsa alle. Se hetki, jolloin kirjakokoelma ryöstettiin Gerdalta, oli hänelle katkerin koko tällä raskaalla ajalla, melkeinpä katkerampi sitä, kuin hänen puolisonsa vietiin vankeuteen, sillä nehän olivat juuri ne rakkaat, äänettömät ystävät, jotka olivat opettaneet hänet oikein jalomielisesti ja vaatimattomasti rakastamaan miestänsä, samassa kuin ne olivat kasvattaneet hänet vapaaksi, puolisonsa vertaiseksi ihmiseksi, ja yhdistäneet häneen rakkauden eikä orjuuden siteillä. — Hän oli tosin velkojalta pyytänyt saada pitää kirjansa, mutta siihen ei suostuttu, koska tätä kirjakokoelmaa pidettiin talon arvokkaimpana omaisuutena, ja muutenkin arveltiin, että kirjoistahan ei voisi olla mitään erityistä hyötyä naisihmiselle, ja varsinkin perheenäidille, jolla on kyllä muutakin tehtävää. Eihän niissä voi olla mitään säilytettävää arvoa niinkuin jossain koristeessa tahi muussa sellaisessa muistossa. Kuin hän vast'edes saapi parempia tuloja, hankkikoon hän uuden kirjakokoelman, tuumattiin. Niin kyllä, mutta he eivät tienneet, nämät ankarat tuomarit, ett'ei vanhoja kirjoja voi korvata uusilla, yhtä vähän kuin miljoonilla voi ostaa itselleen uutta ystävää, kalliin poismenneen sijaan. Kuin Gerda velkojalta sai kieltävän vastauksen pyyntöönsä saada pitää kirjansa, kääntyi hän erään tuttavansa naisihmisen puoleen, jonka hän piti vilpittömänä ystävänään, pyytäen tätä, koska hän ei ollut kenestäkään riippuva, huutamaan huutokaupassa hänen kirjavarastonsa, niin että hän saisi lunastaa ne jälleen tulevina, parempina päivinä, joita ihminen tukalimmillakin hetkillään aina toivoo saavansa vielä nähdä. Hyvin surkean näköisenä päivitteli ystävä Gerdan tilaa ja omaa kykenemättömyyttänsä auttamaan häntä, vaikka hän muka kaikella muotoa toivoi voivansa tehdä sen. Mutta kuin kirjat varmaan huutokaupassa nousisivat hyvin korkeaan hintaan, ja hänen kaikki rahansa olivat pankissa ja kotona ainoastaan sen verran, kuin oli välttämätöntä hänen jokapäiväisiin menoihinsa, niin ei hän voinut, niin ikävältä kuin se hänestä tuntuikin, täyttää Gerdan pyyntöä. Gerda seurasi vanhaa tosi sananlaskua: "kuin tippuu tynnyristä, ystäviä yltäkyllin, mutta kuin lakkaa tippumasta ystäviä ei yhtäkään," eikä liioin enää sen koommin koetellut ystävien uskollisuutta kovan onnen päivinä, vaan antoi asiain mennä menojaan eikä enää koettanut pelastaa ainoatakaan pirstaletta rakkaan kodin omaisuudesta; hän ei välittänyt enää edes niistä rakkaista kirjoistaan, hän katseli vaan rauhallisesti, kuinka hänen ympäriltään kaikki riistettiin ja raastettiin, ja kuinka hän jäi seisomaan kuin yksinäinen kasvi maahan, joka äsken vielä niin kaunis ja vihannoiva, nyt oli muuttunut mustaksi multaröykkiöksi.

Vaikka miehet hyvin paljon ylistelevät naisen taloudellisia taipumuksia ja väittävät niitten olevan hänen kiitettävimmät hyveensä, mutta kummallisinta kyllä, heidän omaatuntoaan ei useinkaan rasita, vaikka he tuhlaavaisuudellaan ja muilla kevytmielisillä teoillaan ovat kodin autioksi tehneet, kodin, jonka hellä naisen käsi vuosien kuluessa huolella ja hiljaisella ahkeruudella on järjestänyt ja valmistanut hupaisuuden temppeliksi.

Leonardilla ei ollut, kuten sanottu, ainoatakaan kirjaa aikansa kuluksi vankeudessa, mutta hän hankitutti toimitusmiehellä puhtaaksikirjoitusta ja käännöstyötä ja näitten tulolla osti hän paperia ja muita kirjoitustarpeita ja alkoi tehdä erästä historiallista kertomusta, joka jo kauan oli ollut hänen mielessään. Pimeähkössä vankikammiossa istui hän pienen raudoitetun ikkunan ääressä hämärinä talvipäivinä ja huonon kynttilän valossa pitkinä pimeinä iltoina ahkerasti kirjoittamassa mielikuvituksensa tuotteita. Pian oli hänen työnsä valmis, mutta kehen kääntyä saadakseen sille kustantajan? Olikohan mahdollista, että ennen tai oikeammin äskettäin niin suosittu kirjailija olisi kokonaan unohdettu lukuisassa ystävä piirissä, joka häntä oli ympäröinnyt, vaikka hän vankeudessaan ei ollut kuullut heistä sanaakaan. Ainakaan ei kukaan hänen ystävistään ollut yrittänyt vapauttaa häntä vankeudesta, eikä se ollut ihmeteltäväkään, koska niillä henkilöillä, joita hän tunsi, ei ollut varoja, jos kohta tahtoakin siihen. Jos hän vaan kirjoittaisi jollekin ystävälleen ja lähettäisi käsikirjoituksensa, niin voisi hän saada kustantajan — ja tulot kirjasta saisi Gerda ja lapset. Hän ei ajatellut itseänsä. Hän saa kyllä istua vankilan muurein sisällä kärsimässä rangaistusta vaimolleen ja lapsillen tekemästä vääryydestään. Mutta ennenkuin Leonard ennätti lähettää käsikirjoitustaan, sattui hänelle se odottamaton onni, että eräs entinen lukukumppani, nykyään yliopiston-opettaja, ollessaan matkalla siinä kaupungissa, jossa Leonard oli vankina, etsi hänet linnasta, vangitusta tämä sattuma näytti olevan taivaan sallimus, sillä nyt hän oli löytänyt oikean miehen, joka ottaisi hänen käsikirjoituksensa huostaansa; ja sen tämä suurimmalla mielihalulla tekikin. Muutaman viikon kuluttua sai Leonard vakuutetun kirjeen ja siinä paljoa suuremman palkkion kuin hän oli toivonutkaan ja päälle päätteeksi erittäin kiittelevän kirjoituksen kustantajalta, joka pyysi useampiakin teoksia samaa oivaa laatua. Nyt oli hän niin iloinen, että hän kutsui onnettomuuskumppaninsa, erään kauppiaan ja ravintolanpitäjän, ja myös päällysmiehen pitoihin linnaan. Pidettiin iloinen aika, lauleltiin, lausuttiin, soitettiin viulua ja juotiin puoli yöhön. Leonard tunsi olevansa miltei onnellinen keskellä onnettomuuttaan. Hän tiesi, että kumminkin nykyisissä oloissa melkoinen summa oli matkalla hänen vaimolleen. Hän kuvaili, kuinka hämmästyneeksi, kuinka iloiseksi hän tulee, saadessaan tämän odottamattoman lahjan, kuinka ystävällisesti hän ajattelee häntä, joka sen lähetti ja kertoo että "isä on lähettänyt paljon rahaa." Leonard tunsi olevansa oikein ylpeä. Hänhän se kumminkin on, joka vankeuden kurjuudessakin ollessaan pitää huolta perheestään, niinkuin isän velvollisuus onkin. Hän ryhtyi uudestaan työhön ja kirjoitti innokkaasti yöt päivät. Ehkä olikin hän luotu kirjailijaksi. Ja kuka ties hänen oli juuri kiittäminen vankeuttaan siitä, että hänen kynänsä tuli käytetyksi. Olihan mahdollista, ett'ei hänen koskaan muuten olisi tullut koetettua sitä. Kaikki, mitä tapahtuu, on hyväksi. Niin lohdutteli itseään tuo hyväsydäminen, mutta kevytmielinen mies ja rakensi ilmalinnojaan toisen toistaan komeamman, ensimmäisen pienen menestyksensä perusteella. Vihdoin alkoi hän epäillä, että ne tapaukset, jotka näennäisesti olivat olleet niin suuri onnettomuus hänelle ja hänen perheelleen, oikeastaan olisivat onni, ja että se myrskyvihuri, joka oli hävittänyt hänen kotinsa, ja singahuttanut hänen läheisensä kurjuuden ja surun aavikoille, että se vaan olisi ollut se tuuli, joka saattaisi hänen älynsä ja maineensa hehkuvan kipenen leimuamaan kirkkaassa, liekissä. Aivan niin, siten hän asian oikea laita olikin! Leonard oli oikeen onnellinen, oikein kohtalolle kiitollinen. Taas tuo vanha miesten itsekkäisyys. Mielipahansa niistä kärsimyksistä, jotka hän oli vaimolleen ja lapsilleen valmistanut, sai hän kokonaan haihtumaan, kuvailemalla että nämät kärsimykset olivat aiheena hänen omalle menestykselleen, ja jos jonkun kerran hänen suuriin unelmiinsa pujahtikin se hämmästyttävä ajatus, että hänen omaisensa sentään olivat nähneet paljon vaivaa hänen tähtensä ja että hänen kunniakas tulevaisuutensa oli ostettu kylläkin kalliilla hinnalla, hääti hän nämät harmittavat soimaukset sillä, että hänen kunniansa varmaan levittäisi loisteensa myös hänen puolisoonsa ja lapsiin ja nämät tulisivat niinmuodoin kyllin palkituksi siitä, mitä he ovat kärsineet hänen tähtensä, vieläpä kenties rikkaammiksi sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa, kuin jos ei mitään häiriötä olisi tapahtunut heidän elämässään. Sillä tavalla on itsekkäisyys aina valmis lohduttamaan ja lepoon tuudittamaan rauhatonta omaatuntoa. Ei koskaan juolahtanut Leonardin päähän, että hän olisi onnellisissakin oloissa voinut käyttää lahjojansa, hädän tarvitsematta häntä siihen pakoittaa, koska hänellä oli ollut niin monta päivää ja hetkeä joutilaana, mutta jotka hän sen sijaan oli tavallisesti käyttänyt mitättömiin jaarituksiin ystäväseuroissa. Ja missä ystävät nyt olivat? Leonardin kirja, joka ilmestyi painosta keväällä, onnistui herättämään pääkaupungissa mitä suurinta mieltymystä tekijään. Hankittiin lähempiä tietoja hänestä itsestä ja hänen laidastaan; ja hänen onneton tilansa tuli yleisen säälin esineeksi. Yksi pääkaupungin sanomalehti halusi saada tuon nerokkaan kirjailijan toimitukseensa, ja alettiin miettiä keinoja hänen vapauttamisekseen vankeudesta, sillä olihan sopimatonta, että annettiin sellaisen ky'yn liu'eta pahantekijäin joukossa vankina ja ainoastaan sentähden, että hän oli ollut avulias ja luottavainen. Muutamat varakkaat henkilöt sanomalehti-yhtiöstä suostuivat tarjoamaan lainaksi hänelle vapaaksipääsemiseen tarvittavan rahan, ja hänelle esitettiin kirjeellisesti tämä aikomus, johon vanki luonnollisesti suostui ilolla. Hän kiirehti ilmoittamaan siitä kirjeessä, joka oli täynnä mitä toivehikkaampia tulevaisuuden suunnitelmia, puolisolleen, joka luonnollisesti hänkin ilolla tervehti tätä paremman ajan koittoa. Rahat maksettiin. Leonard astui vankilasta ja kiiruhti perheensä luo. Hämmästyneenä katsahti hän ympärilleen vaimonsa pienessä, hupaisessa kodissa. Kuinka hän on saavuttanut tämän kohtalaisen toimeentulon ja vielä niin lyhyessä ajassa, sillä eihän ollut kulunut vielä vuottakaan siitä, kuin Leonard lähti kotoa. Kuka oli auttanut häntä? Ei kukaan! Hän oli ainoastaan ahkerasti tehnyt työtä. Mahdotonta! Leonard, niinkuin kaikki muutkin miehet, oli pitänyt naista aivan avuttomana, jollei häntä tue joku heidän voimakkaammasta su'usta. Usein kuitenkin tuo sama voimakkaampi sukupuoli ei epäile itsekkäisyydessään heittää omiin voimiinsa tätä avutonta olentoa eikä myöskään käyttää hyödykseen hänen heikkoja voimiaan. Tällä hetkellä tunsi Leonard sydämessään pistävän esiin epäluulon, josta jo paljas aavistus saattoi hänet vimmaan. Ja hän rohkeni todellakin asettua tuomariksi marttyyrin eteen lausuen hänelle epäluulonsa, oikeutetun kehoituksensa tekemään selvää tavasta, millä hänen oli onnistunut kohota kurjuudesta, sillä hän piti aivan selvänä, ett'ei se vähäinen summa, minkä hän oli vankeudesta lähettänyt, voinut tehdä tätä ihmettä, varsinkin kuin vaimo ensi näkemisen iloisassa, sanatulvassa oli kertonut hänelle, että vanhin poika jatkoi taas koulunkäyntiänsä ja että hän oli muuttanut uuteen kotiin jo ennen, kuin mainittu summa tulikaan. Gerda, joka selvästi oivalsi tämän solvaisevan luulevaisuuden ja jonka puhdas sielu siitä kovasti haavoittui, laski, sanaakaan vastaukseksi lausumatta, Leonardin eteen muistiinpano-kirjan, johon hän oli heidän eronsa aikana merkinnyt joka pennin, kuin hän oli ansainnut ja pannut menemään. Häpeästä punastuneena silmäili Leonard näitä lehtiä, jotka kuiviin numeroihinsa kätkivät kertomuksen sankarimaisen naisen kovasta taistelusta oman ja omaistensa kohtalaisesta toimeentulosta, ja kuin Leonard oli pannut kirjan kiini, ojensi hän sen jälleen hänelle niin nöyrästi anteeksipyytävän näköisenä, että Gerda sydämessään antoi anteeksi hänen solvauksensa, kummaltakaan puolelta sanaakaan enää lausumatta tästä aineesta. Hänen rakkautensapa se juuri olikin, mikä oli yllyttänyt Leonardia epäluuloon. Se, joka rakastaa, on luulevainen, ja luulevaisuus on tunnoton, sen ymmärsi Gerda aivan hyvin.

Leonard kiiruhti pääkaupunkiin tervehtimään suosijoitaan ja lähemmin sopimaan uudesta toimipaikastaan ja valmistamaan perheensä tuloa. Häntä vastaanottivat mitä sydämellisimmällä tavalla hänen tulevat esimiehensä, ja tarjosivat hänelle erittäin edulliset ehdot suuren sanomalehtensä toimituksessa, ja ehdottivat, että hänen asiansa järjestettäisiin siten, että joku vähäinen osa hänen palkastaan joka kuukausi jätettäisiin velan maksuksi. Leonard oli sangen tyytyväinen ehdotukseen ja hän arveli saavansa vielä jatkaa hyvällä menestyksellä alkanutta kirjallisuuttansa, koska sanomalehti-työstä jäi hyvin paljon aikaa jälelle. Hän vuokrasi soman asunnon ja lähti hakemaan perhettänsä, joka kuukausi hänen vankilan portista ulosastuttuaan otti uuden kodin haltuunsa.

Pääkaupungissa menestyi Leonard oivallisesti. Hänen toiveensa selkenivät yhä enemmän joka päivä. Kärsimänsä onnettomuus tuotti vielä erityistä mieltymystä tähän iloiseen, kauniisen ja soreaan kirjailijaan, hän kuin luottamalla petolliseen ystävään oli joutunut köyhyyteen ja vankeuteen. Marttyrinkirkkaus ympäröi häntä yleisön silmissä. Puhuttiin myöskin, että hänen vaimonsa oli ollut hyvin itsensä uhraava ja ponteva onnettomuudessa. Ainoastaan muutamat pääkaupungin sivistyneet muistivat hänet neito-ajoilta, jolloin hänen sanoivat olleen erittäin vakavan ja tietohaluisen, vaikka vähän "omituisen" tytön. Neljännestä osastakaan Gerdan kärsimisiä ja ponnistuksia ei kuitenkaan ollut kellään aavistusta, mutta vaikka ne olisi tunnettukin, niin olisi varmaan kuitenkin sanottu, kuten nytkin: "mitä ei voisi kestää ja kärsiä sellaisen miehen tähden?" ja jos Gerda olisi toisin menetellyt, niin olisi häntä sanottu huonoksi vaimoksi.

Niin kului vuosi. Sillä ajalla olivat hupaisuuden lisäksi Gerdan vanhemmatkin olleet hänen kotonaan, he näet olivat kutsutut sinne jouluksi ja viipyivät useita viikkoja tyttärensä luona, jolloin vanha, kovaa kokenut äiti näytti uudestaan virkoavan eloon, hellitellessään lastensa lapsia. Mutta kapteeni istuskeli vaan nyreissään katselemassa herttaista perheseuraa, ja sydämen koetuksista ja vakaista ajatuksista tarkemmaksi tulleella huomioky'yllään luki hän tyttären kalpeista, eloisista kasvoista, mitä surupäiväin sanomattomat urotyöt tiesivät kertoa. Ja hän ajatteli, että tytärhän, vääryyttä kärsinyt lapsi, sentäänkin teki hänelle ilon, hän yksinään, sen täytyi hänen huokauksella tunnustaa, muistaessaan poikaa.

Leonardilta oli taas tullut kirja, joka sai vielä suurempaa suosiota kuin ensimäinen, ja ylipäänsä pidettiin häntä lahjakkaimpana ja aatteellisempana sanomalehtimiehenä. Nuoret vasta-alkajat kirjallisuuden alalla saivat hänestä ennakkoluuloista vapaan ja hyväntahtoisen neuvonantajan, kaikki ihmiset puhuivat hänen viehättävästä olennostaan ja hänen luonteensa oivallisuudesta. Sitten kuin hän myytyänsä viimeisen teoksensa hyvästä hinnasta Ruotsiin oli suoriunut velastaan, poistuivat hänen taloudelliset vaurionsa yhä loitommalle, niin että jäi ainoastaan kimalteleva jälkihohde hänen uhraavasta ystävyydestään ja syyttömästä kärsimisestään; jopa puhuttiin, ja siinä oli perääkin, että hän alkoi lukea filosofian tohtorin arvoa. Hänen komeat tuulentupansa olivat siis toteutuneet, vaikka tavallisesti niin ei käy.

Gerda oli onnellinen. Hän oli haaksirikon kauhuista myrskyn ja kuohujen läpi taistellen pelastunut tyynen rannan lujalle kalliolle. Nyt ei pitäisi minkään myrskytuulen enää voiman kumota hänen rauhallista majaansa. Leonard oli eloisa, uuttera ja herttainen. Rohkeita, ihania aatteita syntyi hänen sielussaan, ja vaikka hänellä nyt uudessa asemassaan suosittuna sanomalehtimiehenä ja mieleisimpänä kirjailijana oli laaja ystäväpiiri ja vaikka hän usein vieteltiin kotoa pois ja välistä vietti kokonaisia päiviä poissa kumppanien ja ystävien seurassa, niin tuntui Gerdasta kuitenkin niinkuin hän ei olisi ollut niin yksin nyt kuin ennen, heidän avioliittonsa ensi aikoina, vaikka hän seurusteli yhtä vähän kuin silloin muitten ihmisten kanssa, mutta niinä hetkinä, jotka hänen puolisonsa vietti kotonaan, seurusteli hän ja keskusteli vaimonsa kanssa, vieläpä, kuin opettajansa, johon hän monessa tapauksessa loi silmänsä ja jonka päätelmiä ja ajatuksia hän iloisella luottamuksella kuunteli. Kärsimyksen päivät olivat Leonardille ilmaisseet hänen vaimonsa oikean arvon, joka oli ollut häneltä salattuna heidän avioliittonsa ensimäisinä suruttomina päivinä. Gerda oli onnellinen ja ne hetket, jotka jäivät hänen perhe- ja kotitoimistaan, pyhitti hän kuten ennenkin, henkisten kykyjensä kehittämiseen. Hänen vanhat kirjansa tosin olivat hävinneet ja joutuneet sinne tänne, mutta uusia saatiin pian sijaan. Vaikk'eivät ne sisältäneetkin samoja muistoja nuoruuden ajoilta kuin hänen vanhansa niin ei se voinut häntä kauan kumminkaan enää surettaa, sillä hän oli sen luontoisia, jotka eivät huoli niin paljon syrjäseikoista, kuinka tärkeitä ne olleekin, kuin he vaan saavuttavat toivotun tarkoitusperänsä. Mitäpä hän siis suotta sureksisi kirjainsa katoamista, koska hänellä on vapaa tilaisuus toisista, uusista, ammentaa sielunsa ravintoa samalla nautinnolla, kuin mitä vanhat olivat hänelle suoneet. Gerda oli onnellinen. Hänen elämänsä oli jälleen täydellisesti sopusointuinen, ja koko hänen olentonsa sai entisen suloutensa.

Joku vuosi oli siitä kulunut, kuin Leonard muutti pääkaupunkiin. Tällä ajalla oli Gerdalla palvelustyttö, joka kaukaa maaseudulta oli tullut pääkaupunkiin onneansa etsimään. Hän oli seitsentoista vuotias ja ihmeen kaunis, ihana metsäkukkanen, kohonnut erämaan puhtaassa yksinäisyydessä. Tämä tyttö, hänen harvinainen ihanuutensa ja runollinen luonteensa, hän kuin alinomaa hyräillen kaukaisen kotiseutunsa kansanlauluja sekä toimitti iloisesti ja ahkerasti askareensa, saavutti kokonaan hienotunteisen, sivistyneen emäntänsä mieltymyksen. Gerda vietti monta iltaa, kuin Leonard oli poissa, keskustelussa tyttösen kanssa, joka tavallisesti silloin teki jotain helpollaista käsityötä; itse hän istui jakkaralla tytön vieressä, sepitteli helpollaisen säestyksen hänen omituisiin lauluihinsa ja salli hänen, tahtoen jollakin tavalla palkita hänen hyvin toimitetun päivätyönsä, laulaa laulujansa hänen säestyksensä mukaan ja hänestä oli hauskaa keskustelulla ja sopivain kirjain lukemisella kehittää tyttösen lahjakasta, mutta vielä taitamattomuudessa uinailevaa henkeä, ja tyttönen näyttikin päivä päivältä yhä enemmän mieltyvän emäntäänsä.

Kuin nuori Katarina oli palvellut lähes puoli vuotta Gerdalla, huomasi tämä kummallisen muutoksen tytön olennossa. Sen sijaan kuin hän ennen oli ollut ihan vilpittömästi sydämellinen emäntäänsä kohtaan, näytti hän nyt yhä enemmän ja enemmän nurpealta ja arkamaiselta. Hän toimitti askareensa ahkerasti ja huolellisesti kuten ennenkin, mutta ei hän näyttänyt pitävän väliä Gerdan suosiollisesta katseesta ja hänen hyväksyvistä sanoistaan. Iltasin, oltaessa Gerdan huoneessa tavalliseen keskusteluaikaan, ei tytöllä näyttänyt olevan enää mitään halua kyselemiseen enempää kuin vastauksiinkaan, hän istui vaan mykkänä, innokkaasti tehden työtänsä, ainoastaan silloin tällöin vetäen syvän huokauksen, ja kuin Gerda kehoitti häntä laulamaan, epäsi hän aina. Kaikista näistä merkeistä tuli Gerda siihen johtopäätökseen, että tyttö oli tutustunut johonkuhun, joka oli vanginnut hänen sydämensä, ja hän päätti emäntävelvollisuutensa ja ihmisystävyyden oikeudella ryhtyä asiaan ja pitää silmällä tyttöä, ett'ei hän, kuten monta tuhatta hänen kaltaistaan, joutuisi halpamaisen rakkaudenliiton uhriksi. Hienotunteisuudessaan Gerda käytti kuitenkin suurinta hellyyttä tässä arassa asiassa. Hän päätti ainoastaan salavihkaa ja tarkasti pitää silmällä tyttösen luonnetta ja käytöstä ja vielä hellemmällä kohtelulla kuin tähän asti herättää hänen sydämessään luottamusta emäntäänsä. Tämä ei kuitenkaan onnistunut. Katarina vaipui vaan päivä päivältä yhä syvemmälle haaveelliseen synkkämielisyyteensä, ja Gerda oli kovin levoton tytön tähden, jonka hän vaistomaisesti aavisti olevan onnettomalla polulla, sillä kunniallinen rakkaus käy edes avoimin otsin, ilman pelkoa ja arkuutta. Hänen levottomuutensa lisääntyi vielä enemmän, huomatessansa Katarinalla olevan esineitä, joita hän omalla palkallaan ei olisi voinut hankkia eikä myöskään hänen vertaisensa sulhanen hänelle lahjoittaa, niinkuin kallisarvoisia, jalokivillä koristettuja kultaneuloja. Hän näki hänen myöskin usein syövän hedelmiä, makeisia, viinimarjoja ja kaikellaisia makeisia, ja oli vakuutettu ett'ei tyttö niitä itse ostanut, vaan saanut ne joltakulta lahjaksi. Tuollaisia turhanaikaisia korukaluja näkee joskus sivistyneitten miesten käyttävän jonkinlaisena syöttinä, joilla koettavat houkutella nuoren, kokemattoman nais-raukan suosion puoleensa, he käyttävät niitä jonkinlaisena kurjana matosena, joka pannaan koukkuun, sillä saatavaksi tuo herkkukala, joka ahmaistaan ja sitten heitetään ruodot tunkiolle. Kuin vielä muutamia kuukausia oli kulunut, huomasi Gerda katkerimmaksi mielikarvaudekseen tyttösen olevan vallan surkeassa tilassa. Silloin piti hän välttämättömänä velvollisuutenaan ryhtyä asiaan ja syytti itseään, kuin hän ei aikaisemmin ollut pakoittanut Katariinan luottamaan paremmin häneen, kuin ehkä vielä olisi ollut aika pelastaa häntä, — otti hänet kahdenkesken huoneesen ja kysyi häneltä vakaasti hänen laitaansa ja kuka oli hänen viettelijänsä. Tyttö oli vastaukseksi vaan ääneti, mutta kuumat kyynelet vuotivat hänen poskilleen.

Gerda puhui kauan aikaa hänen kanssaan ja koetti aivan hyväntahtoisilla sanoilla, jaloimmalla ihmisrakkaudella, saada häntä puhumaan suoraan, lupasi hänelle lempeintä tuomiota, hellintä osanottoa, neuvoa ja apua. Turhaan! Mutta kuin hän laski kätensä tytön hartioille ja tarkasteli kirkkaalla, terävällä katseellaan häntä silmiin, silloin vaipui tuo raukka, aivan kuin tämän jalon, petetyn naisen käsi olisi painanut hänet maahan, alas hänen jalkoihinsa, kostutti niitä kyynelillään ja kuiskahti sen kauhistavan tunnustuksen, että Gerdan puoliso, hänen isäntänsä, oli viettelijä. Tämä isku oli Gerdalle odottamaton. Tyrmeänä, puoleksi tunnotonna, vaipui hän maahan palvelustyttönsä viereen. Mitä oli kaikki kärsimys, kaikki kurjuus, kuin hän tätä ennen oli saanut Leonardin tähden kokea, tähän kuoliniskuun verrattuna! Hän olisi ilolla elänyt hänen kanssaan katalassa maan luolassa ja jakanut hänen kanssaan pettupalasen, vieläpä kerjäläissauva kädessä kuljeskellut hänen rinnallaan, niinkauan kuin hän vaan oli vakuutettu hänen siveellisestä puhtaudestaan, hänen uskollisuudestaan siihen pyhään rakkauden valaan, jonka tämä oli vannonut hänelle. Tämähän vakuutus oli se sovittava side hänen ja hänen puolisonsa välillä, joka uhalla oli kestänyt kaiken masennuksen, kaiket kärsimykset. Ja nyt se oli katkennut! Nyt oli mies katalassa halpamielisyydessään rikkonut uskollisuutensa ja kuin arvottoman rievun polkenut jalkainsa alle avioliiton pyhyyden. Hän oli ruvennut kaksinaimiseen, hyväksynyt sen raakalaiskatsantokannan ja ne tavat, jotka vallitsevat kaukaisissa maissa, jotka ovat kahlehditut häpeällisen orjuuden kahleilla, sillä kaksinaimiselta näytti auttamattomasti Gerdan puhtaasta sielusta puolison rikos. Juuri nyt, kuin onni taas hymyili heille niin lupaavasti, kuin hän oli riemuinnut miehensä menestyksestä ja niin luottavaisesti toivonut onnellista, kaunista tulevaisuutta, juuri nyt oli hän niin julmasti, niin kavalasti hävittänyt hänen toiveitten pyhyyden ja, — synkkä epäluulo nousi hänen sieluunsa, — kenties jo kauan tätä ennen rikkonut uskollisuutensa, vaikka sattumalta oli hänen onnistunut salata petoksensa häneltä; tämä oli hyvin luultavaa, varsin todenmukaista (ja myös totta). Tällainen suuri tukahuttava tuska, joka tavallisesti saattaa ihmissieluun hurjan, kylmän mielen, hallitsi Gerdan sydäntä. Hän nousi ylös, puristi ääneti tytön kättä niin kovasti, että tämä oli vähällä kirkaista ja sanoi ainoastaan nämät sanat:

— Kiitän vilpittömyydestäsi! Minä en hyljää sinua, käski häntä viittauksella poistumaan ja jäi yksinään huoneesen.

Hetkinen sen jälkeen tuli Leonard kotiin, iloisena, lempeänä ja viehättävänä, kuin ainakin.

— Gerda! sanoi hän jo sisään astuessaan, nähtyään oven raosta valonhohteen makuukammiosta. — Gerda! Minä kerron sinulle jotain ilahuttavaa. Minua on tahdottu ottamaan osaa erääsen suuren historialliseen teokseen, jota nuoret kirjailijamme aikovat toimittaa. Minun voitto-osuuteni ei ole mikään pieni oleva. Työ on taattu. — Mitä sanot sinä asiasta, carissima mia?

Leonard käytti italialaisia lempinimiä, kuin hän oli oikein hyvällä tuulella.

Mielihyvissään ja iloissaan uusista, suurista toiveistaan, astui hän, huoletonna ja uljaana puolisonsa luokse, mutta jäi hämmästyksestä seisomaan, nähdessään hänet astuvan vastaansa kuolonkalpeana kuin marmorikuva, muutama kymmenen vuotta vanhentuneena, aivan kuin kaikki elämä olisi sammunut hänestä.

— Mikä sinua vaivaa? aikoi hän lausua, mutta sanat jäivät hänen kielelleen, ja hän katsella tuijotti vaan, sanaakaan saamatta, niin kummallisesti muuttunutta puolisoansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi katsellut hänen kalpeaa haamuansa, eikä itse rakasta Gerdaansa, joka tavallisesti lempeä hymy huulilla vastaanotti hänet tervetulleeksi kotiin. Aavistus tuon kolkon muutoksen syystä nousi hänen sydämeensä, ja kylmä väristys kävi hänen jäsenissään. Äänetönnä seisoivat Gerda ja hän hetken aikaa toisensa edessä. Jokainen elonmerkki oli kadonnut Leonardin kasvoista. Silmänsä tuijottivat kauhistuksella vaimoon. Hän tunsi, seisoessaan siinä, että hirvittävä, auttamaton mullistus hänen elämässään oli uhkaamassa.

— Mitä sinä ai'ot, Gerda? alkoi hän viimein soinnuttomalla äänellä.

Gerda vaikeni. Jokainen hänen jäsenensä oli jähmettynyt, hänen kielensä tuskasta lamautunut, kuin hän näki edessään miehen, jota hän oli niin suuresti rakastanut, jonka uskollisuuteen ja kuntoon hänessä oli ollut niin järkähtämätön luottamus, sen miehen, jonka omana puolisona hän oli ollut yli kahdentoista vuoden ajan, omain lastensa isän, kuin hän nyt näki hänet edessään katalana pettäjänä, hävyttömänä teeskentelijänä, joka niin tunnottomasti voi turmella nuoren naisen hengenrauhan ja ihmisarvon. Hurja taistelu raivosi tällä hetkellä Gerdan sielussa, taistelu kiihkeän rakkauden ja omantunnon, harhaantumattoman siveyden tunteen välillä, joka kirosi ja halveksi avioliitonrikkojaa ja kielsi vaimon enää kauemmin pitämästä häntä puolisonaan. Taistelu oli suoritettu, peräyttämätön tuomio langetettu. Jalompi tunne oli voittanut alhaisemman.

— Ei meillä ole enää mitään yhteyttä, kuului Gerdan kumea, mutta vakava ääni. Minä en ole enää sinun puolisosi, minä jätän sinun huoneesi.

Heti, kuin Leonard kuuli Gerdan äänen, murtui myöskin se lumous, mikä oli hänen kielensä pitänyt kahleissaan.

— Gerda! kävi hän sanoiksi. Oletko mieletön, kuin puhut jättäväsi minut? Ethän sinä tiedä, mitä sanot. Gerda, rakas ystävä! puhukaamme järjellisesti keskenämme.

Hän lähestyi askeleen ja ojensi innokkaasti rukoilevalla liikkeellä kätensä häneen.

— Puhukaamme järjellisesti! kertoi hän. Kuule minua, Gerda!

Hänen vaimonsa ei liikahtanut paikasta, ei liikahuttanut jäsentäkän. Hänen kirkas katseensa oli vaan jäykkänä ja terävänä tuossa rikollisessa miehessä.

— Minulla ei ole mitään kuultavaa sinulta, ei mitään muutakuin että sinä olet rikkonut uskollisuutesi minuun, häväissyt avioliittomme ja, ollen rakastavinasi minua, vietellyt viattoman tytön, oman palvelijattaresi. Onko tämä valhe vai tosi?

Leonard käänsi alas kalpeat kasvonsa. Vilaukselta kävi hänen päässänsä ajatus, mikä houkutteli häntä antaumaan vaaralliseen leikkiin ja kieltämään rikoksensa, mutta sellaiseen julkeaan kavallukseen oli hän kuitenkin liian rehellinen.

— Se on totta, sanoi hän tukahtuneella äänellä, mutta minä sanon vielä kerran: puhukaamme asiasta ymmärtäväisten ihmisten tavalla. Kuule minua Gerda! oma Gerdani! Minun rakkauteni sinuun ei ole ollut teeskenneltyä. Yhtä vilpittömästi ja hartaasti kuin hääpäivänämme olen rakastanut sinua aina tähän hetkeen. Sydämeni on kokonaan ja jakamatta ollut omasi. Älä pahoita mieltäsi, rakkaani! vertaamalla hetkistäkään itseäsi ja arvoa, joka minusta sinulla on, tähän tyttöön ja niihin suhteisin, missä hän pahaksi onneksi on minuun ollut. Tällä yhteydellä ei ole mitään tekemistä minun rakkauteni ja uskollisuuteni kanssa sinuun.

Tämän älykkään ja samalla jalon puolustuksensa lausui Leonard melkein jonkinlaisella ystävällisesti moittivalla äänellä, jotenkin niinkuin lapselle selitetään erehdystä, johon hän on joutunut. Puhuessaan nojasi hän kämmenellään pöydän syrjään ja loi vaimoonsa kopean, rohkean katseen, joka tuntui vähän sopimattomalta tässä tilaisuudessa. Puolustuspuheensa lopetettuaan oli hän vakuutettu, että hänen oli onnistunut saada puolisonsa tajuamaan väärän ja lapsellisen käsityksensä aviollisesta uskollisuudesta.

Tällä luulolla ei kuitenkaan ollut perää. Gerda ei näyttänyt ollenkaan käsittäneeltä tahi vakuutetulta. Hän katsella tuijoitti päin vastoin hämmästyneenä miestänsä, aivan kuin ei hän olisi joko ymmärtänyt hänen sanojaan tahi olisi epäillyt, ett'ei hän ollut selvällä järjellä.

— Minä en ymmärrä sinua! sanoi hän vihdoin.

— Ah niin, rakas lapsi! lausui Leonard hilpeästi vastaan, ystävälliseen tapaansa. — Se ei minua ollenkaan kummastuta. Sinä ja kaikki sinun kaltaisesi kasvatte omassa viattomuudessanne ja haaveellisessa! elämänkäsityksessänne. Ja juuri tämä tietämättömyys asiain todellisesta, useinkaan ei ihanteitanne vastaavasta laidasta lisää nuoren naisen viehätysvoimaa enemmän kuin luuletkaan, meidän miesten silmissä, samalla kuin se on syynä siihen, että te usein meistä, miehistä, ja myöskin oman sukupuolenne jäsenistä, lausutte mitä ankarimpia tuomioita, aivan kuin sinä nyt olet tehnyt minulle. Tarkempi katsahdus maailman menoon ja ihmisluonteesen on kuitenkin sekä sinussa että muissa huojentava nämät päätelmät ja opettava teille, koska naisen on oikeus ryhtyä tuomitsemaan miehen elämää ja toimintaa ja koska siitä oikeaan aikaan lakkaaminen.

— Jatka! sanoi Gerda.

— Jatka! kertoi Leonard hämillään. Mitä pitäisi minun vielä sanoman? Minä luulen puhuneeni asian selvästi kyllä, ja toivon Gerdani samalla mielen ylevyydellä tuomitsevan tätä hairahdusta, josta nyt on puhe, kuin hän on tuominnut miehensä kaikki muutkin virheet. Anna minulle anteeksi, kallein puolisoni!

Hän ojensi Gerdalle kätensä.

Hurja viha, ylenkatse, leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan.

— En suinkaan! kävi hän sanoiksi, ja hänen äänessään oli ankara, terävä sointu. Niin helposti ei ole vahinko korvattu. Nyt ei ole puhe mielivaltaisesta menettelemisestä vaimon ja hänen omaisuutensa kanssa, aivan kuin hän olisi vaan järjetön kotieläin, ei ole puhe hävitetystä kodista, leivättömästä perheestä. Sellaiset virheet ovat lastenleikkiä, verraten siihen rikokseen, johon sinä olet tahriutunut, ja ne antaa anteeksi uskollinen rakkaus ilolla, kuin niitä vilpittömästi kadutaan. Mutta tämähän on häväisty pyhyys, rikottu vala. Minun anteeksi antamiseni, jos minä sen sinulle lahjoittaisin, ei voisi sovittaa tätä Jumalan pyhäin lakien rikkomista. Sen siteen, jonka sinä olet rikki repinyt, täytyy pysyä murrettuna. Meidän täytyy erota.

Ensimäisen kerran onnettomuuden ja köyhyyden kohtauksen jälkeen uhkasi Gerda Leonardia tällä rangaistuksella. Mutta nyt, kuin tämän menetystapa oli herättänyt hänen ylenkatseensa, näyttikin hän hänelle, mitä oli väliä hänen entisellä suurella hairauksellaan ja sillä törkeällä rikoksella, johon hän nyt oli tehnyt itsensä syypääksi.

Leonard silmäili puolisoansa. Tämä rautainen vastaus, jonka hänen mukavat ja rikkiviisaat siveyden periaatteensa äkkiarvaamatta kohtasivat, herätti hänessä katkeraa tuskaa, mikä näkyi selvästi hänen katseessaan. Kuinka loppunee tämä taistelu? Kuinka torjua tuo uhkaava hävitys? Hän rakasti todellakin, huolimatta kevytmielisyydestään, vaimoansa niin hartaasti, ett'ei hän voinut olla joutumatta mitä tulisimpaan tuskaan, ajatellessaan kadottavansa hänen rakkautensa, kadottavansa hänen itsensä, ja nyt kuin tämä vaara uhkasi häntä, tuntui hänestä, kuin Gerda ei koskaan olisi ollut hänelle niin kallis kuin juuri nyt. Hän pyyhkäsi tärisevällä kädellään kosteaa otsaansa.

— Gerda! sanoi hän vapisevalla äänellä. Olkaamme järjelliset, älkäämme ajattelematta syöskö tulevaisuuttamme pirstaleiksi! Sinä kelpaat kuitenkin muuhun kuin uhriksi onnettomuuteen, jota ei sillä kuitenkaan voi tyhjäksi tehdä. Gerda! Se vika on sinussa ja kaikissa naisissa, ett'ette voi eroittaa sydämen ja aistien tunteita toisistaan. Te tahdotte tietää vaan yhdenlaisesta rakkaudesta ja kaikkia ihmisluonnon taipumuksia ja myötätuntoisuuksia nimitätte te yhteisellä nimellä rakkaudeksi. Te ette tahdo käsittää, että mies sydämensä jaloimmilla voimilla voi rakastaa uskollisesti vaimoansa ja samalla leimahtaa huikentelevaan mielenvimmaan toisen naisen hempeydestä. Anna anteeksi, ystäväni, että minä käytän sanoja, jotka ehkä haavoittavat naisekasta hienotunteisuuttasi, mutta meidän täytyy kerran tulla selville tässä asiassa, ja sinä olet jo kyllin vanha, voidaksesi huomata eroituksen miehen ja naisen luonnon välillä ja siitä seuraavat erilaiset oikeudet ja velvollisuudet.

Katkera, pilkallinen hymy vetäytyi Gerdan kasvoille, kuin Leonard pyysi häneltä anteeksi sanoja, joita hänen oli pakko käyttää. Hän pelkäsi sanoillansa haavoittavansa hänen naisellista hienotunteisuuttansa, hän, joka ei kuitenkaan epäillyt häiritä hänen rauhaansa, eikä kuolettavaisesti haavoittaa hänen sydäntään mitä sopimattomimmalla teolla! Sellaisiin ristiriitaisuuksiin joutuu mies usein syypääksi, ja se tulee vaan siitä, että he ovat tottuneet pitämään naista kukkana ja orjana, mutta harvoin vapaana, tasa-arvoisena ihmisenä.

Leonard, jatkoi:

— Paljon, mikä on anteeksi annettava naisessa, on hyljättävä miehessä, ja päinvastoin. Naisen heikko ja puutteellinen rohkeus esimerkiksi, ei koskaan ole hänessä säälittävä vika, kuten miehessä, kuin taas tuo niinsanottu kevytmielisyys, joka ei miehessä te'e haittaa hänen ihmisarvollensa eikä hänen asemallensa yhteiskunnassa, sitävastoin on alentavaa ja anteeksiantamatonta naisessa. Jos me katsomme asiaa tältä ainoalta oikealta ja tosiperusteelliselta näkökannalta, niin täytyy meidän ehdottomasti lausua paljoa lievempi tuomio miehen hairahduksista, kuin minkä sinä äskettäin minulle langetit, vaikk'en minä suinkaan tahdo kieltää, ett'ei semmoinen erehdys olisi viaksi luettava. Vika se on todellakin, kuten kaikki muukin himojen valtaan antauminen, mutta ei sentään läheskään niin paha vika, kuin se näyttää teistä, naisista! — Etkö voi käsittää, rakas vaimo, ett'en minä rikkonut sydämeni uskollisuutta sinuun, vaikka minut pahaksi onneksi harhaannuttivat ihmisluonnon intohimot, nähdessäni tämän tytön todellakin lumoavan kauneuden ja hänen luonnollisen suloutensa. — Minä pyydän vielä kerran anteeksi sinulta, jos sanani loukkaavat mieltäsi. Usko minua, julkeudesta minä en lausu sanojani näin peittelemättä, sillä sydämeni tuntee sanomattomia tuskia. — Ei! Mutta minä tahdon ja minun täytyy puhua suoraan, ja sen voimme puolisoina. Vilpittömästi olen tunnustanut ne tunteet, jotka minut ovat villinneet, eikö jo senkin pitäisi kehoittaa sinua lempeämmin tuomitsemaan minun vikaani. Ja muutenkin saan sinulle sanoa, ett'ei syy onnettomuuteen ole niin yksinomaan minunkaan juuri. Minä en olisi koskaan rohjennut ruveta viettelemään viatonta tyttöä, ja himoa häneen kentiesi ei olisi minussa herännyt, vaan tunteeni häntä kohtaan olisi jäänyt siksi, kuin se ensiksi oli, nim. hänen ihanuutensa, aivankuin taideteoksen ihmettelemiseksi, — mutta minun täytyy todellakin, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, sanoa tätä tyttöä ennemmin minun viettelijäkseni, kuin päinvastoin. Jo ensi ajoista kuin hän oli meillä, kohteli hän minua sellaisella tavalla ja katseli minua välistä sellaisella katseella, joista, — sitä ette voi te, naiset käsittää, — ei kukaan mies, hän ei olle koskaan niin jyrkkä peri-aatteessaan, voi olla välinpitämätön, kuin se tulee niin kauniilta naiselta, kuin Katri on. Syy ei niinmuodoin ollut yksinomaan minun.

— Minkälaista miehen ylevämielisyyttä on ensin houkutella nuori tyttö-parka turmioon ja sitte panna rikos hänen syykseen.

— Yhtä usein on nainen miehen viettelijä, kuin päin vastoin.

— No niin, mutta ne ovatkin kokeneita, kevytmielisiä naisia, eikä nuoria, viattomia tyttöjä.

— Mitä sinä tiedät niistä asioista?

— Sen, mitä lukemattomat surulliset tapaukset, joita joka päivä saamme nähdä, ja mitä oma terve järkeni ovat minulle opettaneet.

Leonard astuskeli hitain askelin edestakaisin huoneessa.

— En koskaan, en koskaan olisi minä antaunut tuohon hairahdukseen, en, ennen minä olisin ajanut tuon onnettoman naisen talostani, jos minä olisin tainnut aavistaa, jos minä olisin voinut ajatellakkaan näitä katkeria seurauksia ajattelemattomuudestani, sanoi hän enemmän itsekseen, kuin Gerdalle. Mutta minä en ajatellut — — — — Niin, mutta eihän silloin ajatellakkaan, kuin himo on mielen anastanut. Ei, minun tarkoitukseni oli rehellisesti pitää huolta hänen tulevaisuudestaan ja hänen, — omasta lapsestani. Tämän velvollisuuden täyttää sellaisissa tapauksissa jokainen kunnon mies. Ainoastaan heittiöt voivat jättää hätään ja kurjuuteen naisen, joka on antautunut heille.

Gerdan suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Leonard seisattui hänen eteensä.

— Rakas vaimo! sanoi hän. Kuin minä nyt olen kunniallisesti tunnustanut kaikki sinulle, niin tuomitse minua maltilla ja rakkaudella, kuten jalon naisen, hyvän puolison, tulee ja sopii. Usko minua, kuin minä vielä kerran juhlallisesti vakuutan, että minun tunteillani tähän tyttöön ja suhteillani häneen ei ole mitään vaikutusta sydämeni rakkauteen ja uskollisuuteen sinua kohtaan. Älä alenna itseäsi asettumalla hetkeksikään hänen rinnalleen. Te kumpikaan ette voi toisiltanne ottaa, ette toisillenne antaa mitään.

— Olenhan kuitenkin nainen, niinkuin hänkin, muistutti Gerda. Ajatteles, jos Katarina, olisi ollut minun sijassani ja minä hänen. Silloinhan olisit sinä avioliitossa hänen kanssaan, ja minä olisin tuo arvoton palvelustyttö, sinun huonojen himojesi esine. Sinä näet, että se on vaan sattumus, ainoastaan se seikka, että tämä tyttö ja minä olemme syntyneet erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, joka on tehnyt minut sinun lailliseksi vaimoksesi, "sydämesi" puolisoksi, hänet halveksituksi rakastajaksesi.

— Ah, Gerda! Älä tuo esiin tuollaisia järjettömiä vertauksia! Niissä ei ole perää. Tässä tytössä ei ole sitä sielunelämää, sitä henkistä suloutta, että minä, vaikka hän olisi minun vertaiseni, ja minä naimaton mies, voisin hänelle osoittaa jalompaa rakkautta tahi yhdistää hänen elämänsä omaani. Sinä olet nainen niinkuin hänkin, sanot sinä. No niin, mutta se onkin ainoa yhtäläisyys teillä, sillä hän on aivan toisellainen nainen kuin sinä. Siinä on eroitus. Minussa ei ole häneen mitään jalompaa tunnetta, mitään sydämen taipumusta. Sydämeni kuuluu yksinomaan sinulle, niinkuin se ainakin on ollut ja on viimeiseen hengenvetoon saakka oleva. Hän ei ole minkään arvoinen ihmisenä. Minulle on myöskin sama, joko hänellä on hyvä tai huono luonne.

Hurja raivo säihkyi Gerdan sysimustista silmistä, jotka kiiluivat hänen aaveenkaltaisista, kalpeista kasvoistaan. Hän puri hampaitansa niin, että nirinä kuului ja pusersi kätensä niin kovasti nyrkkiin, että kynnet painuivat lihaan ja veri tirskui ulos, vaikk'ei hän siitä mitään tuskaa tuntenut.

— Kurja! äännähti hän viimein. Ja kuitenkin liityit sinä tähän naiseen kuin puolisoon.

Leonard ällistyi ja tumma punahdus nousi hänen kasvoihinsa.

— Niin, aistien puoliso, ei sielun! vastasi hän korkealla äänellä ja ilkeän näköisenä. Hänen mielensä oli Gerdan solvaisevan vastauksen kautta joutunut raivoon. Hän mittaili lattiaa kiivain askelin. Oli aivan hiljaista, ainoastaan Leonardin raskas astunta kuului ja siitä seuraava lasi- ja porsliini-astiain tärisevä helinä. Viimein seisattui hän Gerdan eteen. Kova mielenliikutus hehkui hänen kasvoissaan.

— Gerda! sanoi hän. Huolimatta siitä solvauksesta, kuin minulle tehnyt olet, nöyristyn sinun edessäsi enemmän kuin kukaan mies nöyristyisi naisen edessä, vaikka olisi rikkonutkin häntä vastaan, mutta juuri koska minä rakastan sinua niin hartaasti, sentähden tahdon edessäsi maahan painaa ylpeyteni. Nöyryydessäni saatat nähdä rakkauteni kukkulan. — Gerda! Kallis ystävä! Rakas puoliso! Minä olen pahoin rikkonut sinua vastaan. Minä ansaitsen vihasi, ylenkatseesi. Mutta salli sydämesi, naisen tunteesi puhua. Se kaunistaa sinua enemmän kuin kopea katkeruutesi. Anna minulle anteeksi! Tämä onneton tapaus, tämä raju myrsky, joka on meitä koetellut, liittäköön meidät vaan lujemmin toisiimme uskossa ja rakkaudessa. Älä hylkää katuvaa! Gerda! minä en voi elää sinutta.

Ankaran, todellakin vilpittömän tunteensa vallassa vaipui Leonard puolisonsa jalkoihin ja syleili rukoillen hänen polviaan.

Tämä katseli muutaman hetken ääneti häneen. Sydämessään näytti tapahtuvan koko hänen elämäänsä koskeva päätös hänen itsetuntonsa ja rakkauden välillä. Hän kumartui, irroitti Leonardin kädet polvistaan ja nosti hänet ylös. — Leonard! sanoi hän. Vastaa minulle: miten olisit sinä menetellyt minua kohtaan, jos suhteemme olisi päinvastainen, jos minä olisin rikkonut niinkuin sinä?

— Haa, Gerda! Kuinka taidat tehdä tuollaista kauheaa kysymystä? Jos sinä olisit ollut minulle uskoton! Haa! Minä olisin sinut ajanut huonestani. Minä en olisi enää koskaan tahtonut nähdä kasvojasi. Minä olisin tahtonut tappaa sinut.

— Ja kuitenkin pyydät sinä anteeksi minulta rikollisuuttasi?

— Ah, sehän on aivan toista. Eihän voi olla mitään yhtäläisyyttä näissä seikoissa. Sinä olet nainen. Uskotonta naista ei voi kärsiä. Hän on pettänyt puolisonsa uskollisuuden, häväissyt kodin pyhyyden, pannut poistamattoman häpeäpilkun miehensä kunniaan, perheensä maineesen ja menettänyt oikeuden katsoa lapsiansa silmiin.

— No, entäs uskoton mies?

— Hänen laitansa on toinen, sanon minä. Sehän on vallan luonnollista; ja ethän sinä voine olla niin lapsellisen taitamaton, ett'et voi käsittää, mitä eroitusta on näillä asioilla.

Leonard puhui innollisesti vakuutuksella ja näytti siltä, kuin olisi hänestä ollut erittäin ihmeellistä, ett'ei hänen vaimonsa ymmärtänyt niin yksinkertaisia ja itseselviä asioita.

— Miehen ja vaimon laitahan, jatkoi hän, — minun täytyy vielä kerran sanoa se, — on aivan toinen tässä tapauksessa, niinkuin monessa muussakin. Niin on ollut maailman alusta, ja sinä se pysyy kaikkina aikoina, sillä se perustuu siveelliseen välttämättömyyteen, luonnon lakeihin. Miehellä on toiset intohimot kuin naisella, voimakkaammat, aistillisemmat, pintapuolisemmat tahi eläimellisemmät, jos niin saan sanoa minua väärin ymmärtämättä. Hän voi himojen raivossa rikkoa siveydellisyyden säännöt, vieläpä näennäisesti uskollisuudenkin, kuitenkaan sentähden pettämättä sydämensä luottamusta tahi hämmentämättä sielunsa puhtautta tahi menettämättä kunniaansa. Hän voi säilyttää sydämensä jumalattaren solvaisemattomassa pyhyydessä, vaikka hän jonkun kerran pyörähtelisikin luonnotarten ja sulottarien hurjassa leikissä. Sentähden juuri ei hän alennu, kuten nainen, himojen harhoista; juuri sentähden säilyttää hän, ja syystä kyllä, arvonsa yhteiskunnassa solvaisemattomana, huolimatta vioista, joihin himo on hänet niellyt; hän pysyy kunniallisena miehenä, huolimatta huikentelevaisuudestaan. Ja juuri tämä kaksoisluonto, tämä ihmeellinen tunteen rikkaus, — solvaisemattoman, pyhän, sydämen rauhoitetussa temppelissä palavan tunteen rikkaus, — ja himojen lumous, — se juuri tekee miehen suuremmaksi, korkeammaksi kuin naisen, ja se on antanut hänelle vallan maan päällä. Naisen laita on toinen. Hän voi rakastaa vaan yhdellä tavalla. Kuin hän joutuu intojensa valtaan, niin ihastuu hänen koko olentonsa ruumiineen, sieluineen, usein vähäpätöisimpäänkin seikkaan. Hän ei voi säilyttää koskematonta pyhää loukkoa sydämessään korkeamman tunteen varalta. Ei, hän luovuttaa sille, jolle hän antaa ruumiillisenkin olentonsa, myöskin sydämensä kokonaan. Sentähden, kuin hän rikkoo siveyden ja uskollisuuden lakeja vastaan, kohtaa häntä, ja syystä kyllä, koko häpeä ja rangaistus rikoksesta. Mikä miehelle on vaan anteeksi annettava hairaus, se on luettava naiselle rikokseksi. Se on oikea, muuttamaton siveydenlaki. Nyt olen minä vastannut sinulle, ja jos sinä kysyt koko maailman siveellistä vakuutusta, vaikkapa sen ankarimmilta viisaudenopettajilta heidän ajatustaan tästä asiasta, niin heidän loppupäätöksensä on yhtäpitävä vastaukseni kanssa.

— Minä en ole, huomautti Gerda, ainoastaan ihmetellen, vaan myöskin kummastellen kuunnellut, kuinka älykkäästi, kuinka viekkaasti tuumitellen puolustit rikostasi. Se oli raa'an voiman, miesten itsekkäisyyden keksimää ja vaan halujen hillitsemättömän vallan eduksi ja naisen terveen päätösvoiman sekaannuttamiseksi. Mutta sinä olet paljon erehtynyt, jos sinä olet odottanut minun olevan tuollaisia kurjia heikkotahtoisia, yksinkertaisia naisia, jotka alamaisella kunnioituksella taipuvat herrojensa mukavain lakimääräysten mukaan. Ei! Järkähtämättömän, jumalallisen siveyslain käskyissä ei ole mitään ehtoja eikä poikkeusmääritelmiä niin toista kuin toistakaan sukupuolta varten. Kuudes käsky on lausuttu samalla järkähtämättömällä ankaruudella sekä miehelle että naiselle. Ja eikö naisen orjuuden historia selvään näytä, kuinka mies pääsee rankaisematta rikoksista, joista nainen puoleltaan joutuu kovaan edesvastaukseen; se osoittaa kuinka mies pidetään vapaana, kuin sitävastoin koko rikoksen kuorma sälytetään heikon naisen hartioille. Mutta minun elämäkertani ei ole kuuluva tuohon historiaan, minun nimeäni ei piirretä niitten lukemattomien vaimo-raukkain joukkoon, jotka ovat alentaneet ihmisarvonsa ja luontonsa pyhyyden, niinkuin orja itämaisen herran haaremissa, häväistyssä, rikotussa avioliitossa, jakaakseen puolisonsa rakkauden ja omistusoikeuden häneen, toisten orjain kanssa, jotka kuitenkin ovat yhtä kalliit omistajalleen kuin hänkin. Meidän täytyy erota.

— Gerda!

Epätoivo näytti vallanneen kokonaan Leonardin.

— Jos sinä olisit, alkoi Gerda uudestaan ja lempeämpi katse keskeytti sen jäykän katkeruuden, mikä peitti hänen kalpeat piirteensä, — jos sinä olisit silloin, kuin minä kysyin sinulta, mitenkä olisit tehnyt minulle, jos minä olisin ollut rikollinen, jos sinä silloin olisit vastannut minulle, että sinä olisit antanut minulle anteeksi ja jälleen ottanut minut puolisoksesi, niin silloin olisin uskonut sanasi vilpittömyyden; minä olisin lukenut niiden totuuden katseestasi, — ja minä olisin antanut sinulle anteeksi. Mutta kuin sinä selitit, että sinä ylenkatseella olisit hyljännyt minut, jos minä olisin tehnyt sen rikoksen, minkä sinä pidät itsesi oikeutettuna saamaan minulta anteeksi, kuin sinä julkisesti olet ilmaissut minulle koko huonon, itsekkään käsityksesi elämän pyhimmistä velvollisuuksista ja olet osoittanut minulle, että minä, huolimatta kaikista kauniista sanoistasi, joita lausuit arvostani, en ole sinun vertaisesi, vaan ainoastaan orja, niinkuin muutkin naiset, niin, siksi on meidän liittomme rikottu, minä en voi enää kauempaa alentua olemaan sinun puolisonasi. Meidän täytyy erota.

— Gerda! Älä lausu tuota kauheaa sanaa! — Anna minulle anteeksi! Unohda kaikki, mitä minä tuskissani olen puhunut. Älä minua hylkää! Minä en voi elää ilman sinua. Minä joudun hukkaan, jos sinä jätät minut, sinä, joka olet parempi puoli minussa!

— Sinähän olet juuri äskettäin selittänyt, että miehellä on korkeampi luonne, korkeampi arvo, kuin naisella. Kuinka voin minä, nainen, sitte olla parempi puoli sinussa?

— Sinä olet julma, Gerda. Armahda minua! Minä tunnustan vikani sinulle. Minä olen menetellyt kurjasti, kelvottomasti. Sinulla on oikeus syöstä minut luotasi, mutta älä tee sitä. Armahda minua!

— Sinä heikko mies! Hetkinen sitten puolustit sinä niin pöyhkeästi vikaasi ja miehuullista ylevyyttäsi, mutta kuin sinä näet järkähtämättömän vakuutukseni ja päätökseni, jonka sinä luulit kumoavasi muutamilla miehekkäillä, viisailla lauseparsillasi, kuin sinun täytyy pelätä kadottavasi minut, jota sinä kuitenkin rakastat, vaikk'ei rakkauteni eikä keskinäinen onnemme olleet sinulle kylliksi, niin silloin lankeat sinä nöyrästi jalkoihini, luovut kaikeista kopeista väitteistäsi ja kerjäät minulta anteeksi antoa. Ei, Leonard! Elämä, avioliitto, ei ole mitään leikkiä, vaan pyhää todentekoa. En minä etkä sinä ole leikkikaluja, joita vaihtelevain tunteittemme kuohut voi heitellä sinne tänne. Minä pidän sinut suuremmassa arvossa, jos sinä lujasti pysyt väärissä mielipiteissäsi, kuin jos sinä kehnona pelkurina niistä luopuisitkin, mutta taas heti, kuin pelon hetki on ohitse, omistaisit ne jälleen. Ja mitä arvoa voisit sinä minuun panna, jos minä toisella hetkellä lausun lujan päätökseni ja toisella taas olen valmis kumoamaan sen? Ei mikään puhdas ja jalo, vaan ihmiselle arvoton, lihallinen rakkaus, vaadi siveellisen vakuutuksemme, ihmisarvomme uhraamista. Ei, Leonard! — Runsas kyynelvirta puhkesi Gerdan silmistä. — Koska minun rakkauteni sinua kohtaan, jatkoi hän, niinä tuskan hetkinä, joita minä olen kärsinyt tänä iltana, ei ole voinut peruuttaa päätöstäni, niin ei sinun epätoivosi, sinun rukouksesikaan voi sitä tehdä. Meidän täytyy erota.

Leonard oli kovin liikutettu. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui tuolille. Gerda istui, kuulumattomista nyyhkytyksistä vavahdellen, tuolilla, toisella puolen pöytää. Kolkkoa olisi ollut katsella, kuinka puolisot, tuskan rauentamina, istuivat ääneti hämärässä huoneessa, myöhäisenä yön hetkenä, keskellänsä olevan lampun heikossa valossa, nämät puolisot, jotka vielä olivat nuoret ja joilla oli kaikki, mikä vaan voi lisätä elämän rikkautta ja suloutta, heillä oli tietoja ja lahjoja, turvattu toimeentulo, rakastettavat lapset, — nämät puolisot, jotka jo monta vuotta olivat yhdessä eläneet, kestäneet raskaat koetukset, surut ja ilot yhdessä jakaneet, he nyt tuossa istuivat moniahta tuntinen sitte niin rauhallisessa, mutta nyt autiossa kodissa, masentavan onnettomuuden uhreina, onnettomuuden, joka ei ollut ansaitsematon, vaan toisen puolison julkean kevytmielisyyden tuottama. Kauan aikaa kesti syvä hiljaisuus. Lopuksi nosti Leonard päänsä. Hänen kalpeat kasvonsa osoittivat epätoivoista päätöstä.

— Mutta jos minä aviomiehen oikeudellani kiellän sinun jättämästä minut? sanoi hän.

— Niin en minä tottelisi sellaista kieltoa, lausui Gerda, sävyisästi vastaan. Koska sinä olet rikkonut avioliittomme, niin ei ole mitään ulkonaisia kahleita, jotka voivat sitoa minut sinuun.

— Mutta jos minä julkisen kuulutuksen kautta kutsuisin sinut takaisin?

— Ja minä en tottelisi kutsumusta, niin tulisi eromme myöskin kansakunnallisen lain puolesta vahvistetuksi.

Hetkinen äänettömyyttä seurasi.

— Ja sinä, sanoi vihdoin Leonard lempeällä äänellä, joka aina olet ollut niin hellä ja esimerkiksi kelpaava äiti, sinäkö voisit jättää lapsesi?

— Jättää lapseni! En koskaan! He seuraavat mukanani.

— Lapsia et sinä saa temmata minulta. Siinä saa laki päättää välimme.

— Hyvä! Vetoo vaan tuomioistuimeen. Laki on tuomitseva minun edukseni. En minä, vaan sinä olet rikkonut avioliittomme ja menettänyt isänvelvollisuutesi.

Taas muutaman minuutin äänettömyys. Leonard kohotti äkkiä päänsä.

— Missä on todistajat, jotka ovat kuulleet minun tunnustavan erehdykseni? kävi hän sanoiksi ivallisen rohkeasti. Tyttöä tuolla — hän teki halveksivaisen liikkeen sinne sivulle, missä keittiö oli, — ei tarvitse kenenkään uskoa. Hän voi valehdella.

Gerda ei vastannut mitään, mutta hänen tuskallinen, terävä katseensa saattoi Leonardin painamaan häpeissään päänsä alas.

— Lapset päättäkööt itse, kummanka luokse he tahtovat jäädä, lausui hän taas jonkun ajan kuluttua.

— Niin, lapset langettakoot itse tuomiansa, kuiskasi Gerda.

Hän nousi ylös.

— Mihin sinä menet? kysyi Leonard luoden häneen jäykän katseen, joka viilsi Gerdaa sydäntä. Hänestä tuntui, kuin puolisonsa olisi pelännyt hänen heti tällä hetkellä tahtovan hänet jättää, ja hän itse näytti Gerdasta avuttomalta lapselta, kun se näkee rakkaimman ystävänsä valmiina jättämään hänet ja pelästyneellä kysymyksellään koittaa pidättää häntä. Hänen täytyi tällä hetkellä ponnistaa kaikki sielunkykynsä voidakseen olla heittäytymättä miehensä syliin ja ollakseen sanomatta: minä jään luoksesi! — Mutta hänen täytyi voittaa sydämensä. Hän ei saanut panna alttiiksi ihmisarvoansa, ei saanut vilpistellä siveellisessä vakuutuksessaan, puolisonsa ja omassa kunniassaan, jonka pelastukseksi hän oli kestänyt niin epätoivoisen taistelun, ja hän tunsi, että jos hän olisi heikko tällä hetkellä, niin menisi tuo kalliisti ostettu voitto ainiaaksi hukkaan, sillä jos hän nyt kääntyisi puolisonsa puoleen, niin ei hän voisi enää koskaan säilyttää arvoansa miehensä silmissä.

— Minä menen herättämään lapsia, sanoi hän.

— Miksi häiritä heitä yösydännä?

— Katsos! Juuri nyt täytyy minun kuulla heidän päätöksensä. Minä en voi elää tuntiakaan tietämättömyydessä siitä, ja varmuuttahan sinäkin haluat.

Hän meni huoneesta ja palasi hetkisen kuluttua, lapset mukanaan, jotka kiiruussa puettuina, kysyvillä, pelästyneillä silmillään katsella tirrittivät vanhempiin, jotka kalpeina ja vapisten seisoivat heidän edessään.

— Mitä tämä on, isä? kysyi vanhin poika, melkein kahdentoista vuotinen Leo. Onko jokin onnettomuus tapahtunut?

Leonard käänsi päänsä pois päin.

— Kysy äidiltä, huo'ahti hän.

Poika käänsi kysyvän katseensa äitiinsä, ja kaksi nuorinta lasta liittyivät lujasti hänen helmaansa.

— On sillä tapaa, sanoi Gerda, puhuen vaivaloisesti, että isä ja minä olemme sopineet, että minä matkustan pois.

— Koska sinä tulet takaisin? kysyi kymmenvuotias Hildur hätäisesti.

— En koskaan.

Kolmiääninen sydäntäsärkevä huuto pääsi lasten rinnasta. Kovasti valittaen pitivät he äidistä lujasti kiini.

Leonard katsella tuijotti tätä ryhmää.

— Tahdotteko jäädä, minun luokseni vai mennä pois äitinne kanssa? kysäsi hän. Te saatte itse sanoa, niinkuin tahdotte.

Nyt oli päättävä hetki käsillä.

— Onko se totta, isä? kysyi Leo.

— On!

Tuo ymmärtäväinen poika tunsi, että tämä hetki oli äärettömän tärkeä vanhemmille, tunsi aistimaisesti, että äiti oli voimakkaampi taistelussa, jota tässä käytiin, tunsi, että hän omasta päätöksestään ja vastoin isänsä tahtoa meni pois, jättäen tämän suureen tuskaan. Lapsi ei epäillyt hetkistäkään, ett'ei äiti olisi ollut oikeassa siinä, mitä teki, vaikka hän ei voinut aavistaa syytä siihen, mutta hänen sydämessään tuntui mitä syvin sääli isää kohtaan, ja vaikka poika rajattomalla rakkaudella oli äitiin liittynyt, olisi mieluisammin mennyt hänen kanssansa, jos hän olisi seurannut itsekkäistä haluansa, niin voitti hän nyt kuitenkin sankarimielin itsensä, kuivasi silmänsä ja meni päättävällä ryhdillä isän luo, sulki käsiinsä hänen käsivartensa ja sanoi:

— Minä jään sinun luoksesi, isä, jos minä saan?

Leonard painoi liikutuksella pojan rintaansa vasten ja peitti hänen päänsä suuteloihinsa ja kostutti sitä kyynelillään.

Molemmat nuoremmat lapset liittyivät yhä lujemmin äitiin, ikäänkuin olisivat peljänneet, että heidät pakoitetaan eroamaan hänestä ja jäämään isän luokse niinkuin velikin.

Suuret kyynelet vuotivat hiljaa pitkin Gerdan poskia, kuin hän katseli isää ja poikaa. Hänen ensinsyntyneensä, se lapsi, joka aina oli ollut isän rakkain, hylkäsi äitinsä ja meni isän luo, mutta terävä äidinsilmä luki lapsen sielusta, näki sen uhrin, minkä tämä isälle kantoi, ja hänen sydämensä oli pakahtua. Häntä viettelytti taas kovasti luopua päätöksestään ja lapsineen jäädä puolisonsa luokse. Mutta hän tunsi, että hänen heikkoutensa olisi vahingoksi yhtä paljon tälle, kuin hänelle itselleenkin; tunsi silloin kadottavansa kaiken voiman hänen sydämensä ja ajatustapansa jalostuttamiseksi, jos hän nyt tukahuttaisi paremman tunteen itsessään; tunsi, ettei hän kauempaa voisi olla esikuvana lapsilleen, jos hän olisi heikompi kuin he, ja hän voitti vielä kerran itsensä, puristi nuorimmat lapset itseensä ja kysyi heiltä:

— Ja te, jäättekö te isän tykö, vai tuletteko minun kanssani?

— Minä olen sinun tykönäsi, äiti! kuiskasi Hildur.

— Minä tahdon olla äidin kanssa, sanoi kolmevuotias Naimi.

Arpa oli langetettu. Lapset olivat tehneet vaalinsa.

Vielä tänä yönä kirjoitti Gerda vanhemmilleen, ilmoittaen heille tapauksen, joka oli kohdannut häntä, ja päätöksensä, mihin hän oli ryhtynyt, ja seuraavana päivänä alotti hän valmistaa lähtöä kodista. Kalpea ja harvasanainen hän oli, mutta rauhallinen ja lempeä. Aikasin tämän päivän aamulla kutsui hän Katarinan luoksensa. Kalpeana ja arkana seisoi onneton tyttö hänen edessään, odottaen vakavalta emännältänsä ankaraa käskyä korjaamaan itsensä siitä perheestä, jonka hän oli häväissyt suurella synnillään.

— Katarina! sanoi Gerda. Minä matkustan nyt pois enkä enää palaa tänne. Sinä saat seurata minua ja pysyä luonani. Minä olen suojeleva sinua ja sinun lastasi, aivan kuin se olisi omani.

Tyttö jäi katselemaan, hämmästyksissään Gerdaa eikä luullut oikein ymmärtäneensä hänen sanojaan. Hänen hyvä emäntänsä, jonka hän oli niin julmasti pettänyt ja jonka onni, sen käsitti hän nyt, oli juuri hänen kevytmielisyytensä kautta hävitetty, hän ei hyljännyt rikoksellista naista, uskotonta palvelijaa, vaan hän lausui hänelle lempeitä sanoja ja ilmoitti hänelle sen ihmeellisen sanoman, että hän tahtoi pitää hänet luonansa ja suoda hänelle turvaansa. Katarina ei voinut sanaakaan vastaukseksi saada. Hän tuijotti vaan Gerdaan, niinkuin hän olisi katsellut lohduttavaa taivaan ilmiötä.

— Niin, se on kuten sanoin, jatkoi tämä. Etkö sinä tahdo seurata minua?

Tyttö syöksyi ääneensä itkien hänen jalkoihinsa. Gerda nosti hänet ylös, pyyhkäsi lempeästi hyväillen hänen kaunista otsaansa ja sanoi:

— Lapsi raukka! Rauhoitu nyt ja laita kapineesi kuntoon. Me lähdemme pian. Sitten, kun olemme tulleet uuteen kotiimme, saamme rauhassa keskustella tulevaisuudestamme, ja silloin saat vilpittömästi uskoa minulle kaikki, mikä sydäntäsi rasittaa.

Kenellekään tutulle päätöstänsä ilmaisematta vietti Gerda kotonaan ne päivät, jotka olivat välttämättömät matkavalmistuksiin. Leonard näytti hyvin alakuloiselta, mutta osoitti kuitenkin miehuullista levollisuutta, eikä enää sanallakaan koettanut häiritä hänen aikomustaan.

Puolisot kohtasivat toisensa aterian aikoina ja viettivätkin jonkun hetken silloin keskenään neuvottelemassa, miten järjestäisivät sekä oman että lastensa tilan. Mitään vihollisuutta ei ollut heidän välillään. He olivat kumpainenkin paljastaneet toisilleen sydämensä salaisuudet juurta myöten, ja voivat nyt niin muodoin katsoa rehellisin katsein toistansa silmiin.

Ennenkuin Gerda ennätti jättää kotinsa, tuli kirje hänen vanhemmiltaan. Isän kirje osoitti tuskaa ja hämmästystä ja sisälsi varovaisia vihjauksia, että Gerda ehkä oli ollut liian ankara puolisoansa kohtaan, ja eiköhän olisi paremmin sen anteeksi antavan lempeyden mukaista, jota miehellä on oikeus odottaa jalolta naiselta ja enemmän onnea tuottavampaa unhoittaa hänen vikansa ja pysyä hänen luonaan. Mutta äiti, joka aina paremmin kuin isä oli ymmärtänyt tyttärensä hengen ja mielialan, kirjoitti hänelle kirjeen, joka tosin oli täynnä tuskaa, paljon sydämellisempää kuin isän, tuskaa, jossa piili salavihkaista nuhdetta, — mutta siinä näkyi kuitenkin joka rivillä hänen harras suostumuksensa tyttärensä päätökseen. Äidin sydän oli kaikessa alakuloisuudessaanko täynnä ylpeilevää iloa lapsensa jalosta, siveellisestä voimasta.

Viisi päivää siitä, kuin Gerdan ja hänen miehensä väli oli murtunut, seurasi Leonard, itkevä poikansa mukana, poismenevää puolisoa rautatien asemalle. Gerda ja hän puristivat toisensa kättä, vaihtoivat jäähyväis-suutelon, Leonard syleili tyttäriään, äiti sulki pienokaisen sydämelleen; juna vei hänet pois ja jälelle jäänyt puoliso palasi surun murtamana, itkevää poikaansa taluttaen, autioon kotiin. Ja poiskiitävässä vaunussa vaipui Gerda lastensa viereen, ihan masennuksissa, mutta tieto siitä, että hän oli pelastanut luontonsa pyhyyden perikadosta ja ankarasti tuomitsemalla puolisonsa rikoksen, valmistanut hänelle mahdollisuuden siveelliseen uudestasyntymiseen, se tieto antoi hänelle voimaa, kestää niitä tuskia kuin ero hänelle tuotti.

Vähän sen jälkeen kuin perhe oli asettunut pääkaupunkiin, oli Gerda vakuuttanut henkensä, pitääkseen siten huolta jälkeenjäävistä omaisistaan, jos kuolema sattuisi kohtaamaan häntä. Vuotuisia suorituksiansa ei hän jättänyt miehensä kassan nojaan, vaan hankki niihin varat omalla työllään. Sittenkin, kuin perheen raha-asiat olivat joutuneet paremmalle kannalle, ja vaikka lasten hoito ja talonaskareitten huoli sekä rakkaat, milloinkaan unhottamattomat opinnot, kylläkin tarkasti veivät hänen aikansa, niin hankki hän kuitenkin yhä edelleen vähäisen tulon omaan taskuunsa, sillä hänen itsenäinen mielensä ei tahtonut yksinomaan olla miehensä kassan turvissa, eikä tehdä selvää hänelle vähäpätöisimmästäkin menosta. Suuren osan pikkutulojaan käytti hän vanhempiensa avuksi heidän ahtaassa tilassaan, vaikka nämät ensi alussa lujasti sitä vastustivat, mutta kuitenkaan eivät voineet he kauemmin kieltää tuota rakkaan lapsen hellää itsepintaisuutta. Nyt kuin Gerda jätti kodin ja suorastaan hylkäsi Leonardin tarjoaman avun, hänen ja lasten toimeentuloksi, olisi hänen tilansa ollut sangen avuton, jollei hänen olisi onnistunut hengenvakuutustaan panttaamalla saada lainaa erään perheystävän välityksellä, jolle hän antoi selkoa niin paljon asemastaan ja aikomuksestaan kuin välttämätöntä oli tarkoituksen saavuttamiseksi. Holhonalainen kuten vaimo on, täytyi hänen, koska hän laillisesti oli miehensä puoliso, asian päättämiseksi hankkia hänen suostumuksensa, jonka tämä antoikin, vaikka vastentahtoisesti.

Gerda lähti Ruotsiin ja asettui Upsalaan asumaan, jossa hän hankki itselleen sievän kodin; siinä Katarinakin, hänen onnensa turmelija, sai rauhallisen turvapaikan ja jalon hoidon, sekä henkisessä että ruumiillisessa suhteessa. Nyt täytti Gerda rakkaan nuoruuden toiveensa, rupesi oppilaaksi yliopistoon, ja innokkaana tieteilijänä etsi ja löysikin hän terveellisen virvoituksen raastetulle sydämelleen. Vaikka hänet jo oli jättänyt varsinainen nuoruuden ikä ja kukoistus, niin tyydytti hän nuoruuden innolla janoaan tietojen lähteestä; hän herätti opettajissaan ja muussakin ympäristössään suurinta mieltymystä, varsinkin kuin hänen kalpeista kasvoistaan ja kirkkaista, surkumielisistä silmistään voitiin lukea hänen surullisen kohtalonsa vaiheet. Kuluneen elämänsä vaiheita ei Gerda ilmaissut kenellekään uuden kotiseutunsa asukkaalle, mutta ihmiset saivat kuitenkin huhujen kautta naapurimaasta epävakaisia tietoja hänen kohtalostaan ja, kuten tavallista, ihmisten uteliaisuutta ärsytti vielä enemmän Gerdan äänettömyys, niin että oltiin valmiit kuulemaan ja uskomaan mitä kummallisimpia juttuja hänestä. Tämä huoletti kuitenkin hyvin vähän Gerdaa, jos hänellä siitä edes oli aavistustakaan, hän kävi vaan tyyntä rataansa eteenpäin. Kaksi lukukautta luettuansa suoritti hän hyvillä arvosanoilla kasvatusopin kandidatitutkinnon ja sai erittäin edullisen opettajapaikan Ruotsin pääkaupungin etevimmässä tyttökoulussa. Hän muutti niinmuodoin Tukholmaan, ja oli mielestänsä niin onnellisessa asemassa, että hän kirjoitti vanhemmilleen voivansa tarjota heille turvatun toimeentulon, heidän vanhoiksi päivikseen, joka heille olisikin ollut hyvään tarpeesen, vaikka he kieltäytyivät aluksi ottamasta vastaan hänen tarjoustaan; mutta Gerdan itsepintaisuus ja hänen vakuutuksensa, että he läsnäolollaan tekisivät hänen elämänsä paljoa hupaisemmaksi, voittivat viimein vanhuksien vastustuksen. He myivät vähäisen talous-kalustonsa, ja suunnittivat matkansa tuonne ystävälliselle rannalle, johon vanhuuden koti tyttären katon alla viittasi elämän vaivoista väsyneitä vanhuksia tulemaan. Se aika oli vihdoinkin koittanut, jolloin vääryyttä kärsinyt tytär, jonka hänen isänsä sokeassa luottamuksessaan kevytmieliseen poikaan, oli perinnöttömäksi tehnyt, voi vanhemmilleen tarjota turvapaikan omin voiminsa rakentaman katon alla. Nämät ajatukset täyttivät vanhuksien sydämen matkalla uuteen kotiin, ja syvää, sielun sisintä kaivelevaa nöyryytyksen tunnetta sai isä-vanhus kokea, tuntiessaan hartaiksi tervetuliaisiksi sulkeutuvansa hänen syliinsä.

Äkkinäinen, aivan aavistamaton, mullistus Gerdan kodissa ja hänen poismatkustuksensa herättivät, kuten on ymmärrettäväkin, suurta hämmästystä hänen entisessä kotiseudussaan. Se oli pitkän pituiset ajat ainoana keskusteluaineena, ja siitä kuului arveluja selityksiä, toinen toistaan kummallisempia, niinkuin sellaisissa tapauksissa on tavallista. Nämät puolisot, jotka monta vuotta olivat olleet yhdessä ja kaikkien mielestä olivat olleet jalon avioparin mallikuva, he nyt erosivat äkkiä, oikeinpa hätäilemällä, kenenkään koskaan kuulematta sanaakaan, ei edes pienintä vihjaustakaan oikeasta syystä sellaiseen eroon. Tuo hieno, korkeasti sivistynyt, nuhteeton vaimo hylkäsi äkkiä kotinsa ja puolisonsa, sen puolison, jolle hän tämän tuottamina onnettomuuden päivinä itsensäkieltäväisellä miehuudella oli pysynyt uskollisena, hylkäsi hänet juuri nyt, kuin heidän oli onnistunut jälleen saada kotinsa kuntoon, ja heidän aineellinen tilansa tuli päivä päivältä yhä turvallisemmaksi ja toivehikkaammaksi. Mikähän salaisuus oli tähän kummalliseen tapaukseen kätketty? Yleinen sääli tuli tuon ilmeisesti sortuneen, hyljätyn puolison osaksi, jonka suljetuilta huulilta ei koskaan sanaakaan päässyt arvoituksen selitykseksi; hän vetäytyi vaan lukuisain ystäväinsä ja tuttaviensa seurasta, kieltäytyi antamasta apuansa siihen historialliseen teokseen, jota hän mainitsi tuona kovaonnisena iltana, sulkeutui poikineen yksinäiseen kotiinsa, ja jonkun ajan kuluttua näkyi vaan rappioinen varjokuva äskettäin niin eloisasta miehestä. Ihmisten innostus meni tässä salaperäisessä asiassa niin pitkälle, että koetettiin tutkia sitä pikkupojalta, joka oli isän ainoana seurana, mutta poika, joka ei aavistanutkaan syytä äidin poismenoon, mutta hyvin ymmärsi, että suuren, surullisen syyn siihen täytyi olla, ei voinut, taikka ei tahtonut antaa uteleville mitään selkoa. Hän naurahti vaan surkumielin ja vastasi, että hänen oli hyvin ikävä äiteä, mutta hän kyllä vielä saisi tavata hänet. Sellaista tapausta ei luonnollisesti voitu jättää rauhaan, ennenkuin oli niinpaljon kuin mahdollista sitä tutkisteltu ja arvaeltu. Sellaista makupalaa ei ole joka päivä pureskeltavana. Muutamat olivat varmuudella tietävinään, että Ivarssonin herrasväki ei ollutkaan niin onnellinen, kuin luultiin, sillä mies oli ollut oikea tyranni vaimolleen. Kukahan olisi voinut ajatella mitään sellaista hänen iloisesta, sydämellisestä olennostaan! Mutta niin kuitenkin oli. Toiset huhut kuiskasivat Leonardin aviollisesta uskottomuudesta ja panivat kauniin palvelustytön jonkinlaiseen yhteyteen hänen rikoksensa kanssa. Mutta Gerdahan oli ottanut tytön mukaansa. Tätä hän ei luonnollisesti olisi tehnyt, jos tämä olisi ollut syyllinen. Sehän oli selvää! Tämä huhu siis näytti heti perättömyytensä ja sammui jo alkuunsa. Kerran saatiin kuulla, mutta kovalla vaitiolon ehdolla, sekin surullinen salaisuus, että rouva Ivarsson, "joka aina lie ollut vähän kummallinen," äkkiä olisi tullut mielenvikaan ja että hänen matkansa tarkoituksena on saada oleskella jonkun aikaa jossakussa Ruotsin hulluinhoito-laitoksessa. Sentähden oli kaikki käynyt niin hiljaisuudessa, sentähden ei hän käynyt missään hyvästijättämässä ja sentähden lähetettiin palvelustyttökin hoitamaan häntä matkalla. Mutta lapset? Miksi ne olivat mukana? Vai ehkä sairaan päähän oli pistänyt tahtoa pitää ne luonansa, ja hänen annettiin seurata tahtoansa, ett'ei enempää hänen mieltänsä häirittäisi. Maisteri Ivarsson raukka, niin kyllä! Sitä herttaista miestä! Oliko ihme, jos hän näyttikin sortuneelta ja vetäytyi yksinäisyyteen surussaan? Mutta myöskin tiettiin kertoa, että Gerda tervejärkisenä oli valmistellut matkatarpeitaan ja vieläpä ottanut lainan hengenvakuutustaan vastaan. Kaikkea tätä ei hän olisi voinut tehdä, jos hänen järkensä olisi ollut suunniltaan. Ei, sehän on ymmärrettävä! Niinmuodoin tuon mielenvika-jutun täytyy olla erehdys. Mutta entäs laina? Siinä uusi arvoitus uteliaille. Hän otti lainan hengenvakuutustaan vastaan! Hänen miehensä ei ollut varustanut häntä matkarahoilla, vaan hänen täytyi hankkia itse omat varat. Siinä oli jotain erinomaista. Vaimon täytyi olla syyllinen, ja hänen oli täytynyt antaa aihetta eripuraisuuteen. Muuten olisi Leonardin täytynyt kustantaa hänen matkansa ja maksaa hänen ja lapsien elatuksen. Niin oli itse selvää, että Gerda oli syyllinen. Niin pitkälle oli tultu asian varmuudesta. Mutta nyt oli aprikoittava, minkälainen hänen vikansa oli. Oltiin yhtä mieltä siinä, että tämä esikuvaksi kelpaava nainen oli ollut uskoton vaimo. Juuri niin, sitenhän olikin! Ja muisteltiin tuota pikaa koko joukko seikkoja, jotka ennen, kuin ei ollut mitään syytä epäluuloon, olivat olleet huomaamattomissa, mutta nyt paljastuivat sitä kirkkaammassa valossa ja osoittivat selvästi, että oikeassa oli sittenkin heidän arvelunsa. Muistettiinpa, kuinka Gerda siinä ja siinä tilaisuudessa oli hymyillyt omituisella tavalla sille tai sille herralle, kuinka hänen miehensä jossakin tilaisuudessa oli näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, kuinka hänet eräänä iltana oli kohdattu kahden vieraan mieshenkilön kanssa, ja kuinka hän oli punastunut mainittaessa, jotakin nimeä, josta oli väitelty j. n. e. j. n. e. äärettömyyksiin. Olipa sentään kummallinen supatus seurapiireissä alemmasta ylhäisempään saakka! Niin turmeltunut oli silloin maailma! Kukahan olisi sentään voinut luulla mitään sellaista tästä hienosti sivistyneestä, päältä niin siveellisestä, sanoissaan niin totisesta naisesta, joka aina lausui mitä puhtaimpia mielipiteitä! Ei! Ei pidä luottamustaan panna kehenkään. Ja kaikki ne sitte, jotka olivat seurustelleet tuon karkurin kanssa, ja pitäneet häntä ystävänään, miten suureen kauhistukseen he joutuivat! Ajatteles, jos heidän siveellisyytensä olisi kärsinyt vahinkoa tästä seurustelemisesta — ja heidän nuoret tyttärensä sitten! Ajatteles, että hän oli "semmoinen ihminen," eikä siitä ollut aavistustakaan! Huu, miten harmillista! Minkälainen häväistys! Ja se miesparka sitten! Se oivallinen mies-raukka! Miten surkuteltava hän oli! Ja kuinka jalomielisesti kärsi hän kovan onnensa! Ei sanallakaan tahtonut ilmoittaa tämän kelvottomuutta! Hyvin kummallista oli kumminkin, että Leonard oli jättänyt hänelle kaksi lastansa. Ja vielä juuri ne pienet tytöt! Minkälaisen kasvatuksen, minkälaisen siveellisyyden voi äiti heille hankkia? Vieläpä jotkut mainita sujahuttivat: "kukapa tietänee syyn, miksi Leonard vähemmän oli mieltynyt nuorempiin lapsiin? Hän piti kumminkin vaan pojan." Kuin huhu mainitsi, että Gerda oli lukemassa Upsalan yliopistossa, silloin nuot ankaran siveelliset juoruseurat vasta oikein rupesivatkin. "Hänellä oli aivan nuoresta tytöstä saakka ollut kummallisuutensa, ja taivas tiesi, mitä hänestä olisi tullut, jos ei hänellä olisi ollut kunnioitettavia vanhempia, jotka olivat häntä silmällä pitäneet? Johan hänessä silloin oli tuo oppikiihko, ja hän olisi tahtonut matkustaa Upsalaan, mutta isä pani vastaan, ja niin siitä ei tullut mitään. Ja nyt, vaikka hän on ollut naimisissa niin monta vuotta ja vielä sellaisen erinomaisen miehen kanssa, ja vaikka hänellä jo on suuria lapsia, — vanhin poikakin on jo kaksitoista vuotias, — lähtee hän tuota päätä miehensä, lapsiensa ja kaikkien luota ja rupee kuin mielipuoli lukemaan Upsalassa, vanha ihminen nuorten poikain seassa! Harjoittamaan tieteitä! Niin juuri, niin! Tieteet ovat vaati tekosyy. Asian oikea laita on se, että hän on kevytmielinen ihminen, ollen muka siveellinen hyvinkin perinpohjin, mutta oikeastaan hän ei viihtynyt kodissaan eikä saanut mitään mieltymystä pyhistä velvollisuuksistaan puolisona ja äitinä, vaan ikävöi vapaasen elämään, tuonne kauas nuorten miesten seuraan yliopistoon! Siinä oikein näkee, kuinka tuon mainion naiskysymyksen laita on ja näkee, ett'ei niillä, jotka sitä suosivat, ole mitään oikeata siveellisyyttä. Jos hänellä todellakin olisi ollut oikea harras mieltymys tieteisin, niin olisihan hän saanut täällä kotona professorien edessä oppia niitä. Ei hänen olisi tarvinnut karata miehensä ja lastensa luota sentähden, mutta hänelläpä onkin vaan muut innostukset, sehän on selvää ja ymmärrettävää. Ja sitä mies raukkaa! Miten hän on surkuteltava! Ja hänen, kuin piti olleen niin sydämellisesti kiintynyt häneen ja pitäneen häntä niin suuressa arvossa! Ja hän kantaa onnettomuutensa kuin mies! Nainen, sellainen kuin hän, sellainen julkea teeskentelijä, hän on oikein häpeä sukupuolelleen. Eihän enää voi luottaa ainoaankaan vaimoon, näyttäköön hän kuinka kunnialliselta tahansa, sillä kukas olisi uskonut mitään semmoista tästä? Mutta mitäs kaikkea ei saisi nähdä ja kokea! Ajat huononevat huononemistaan."

Melkein siihen tapaan loruiltiin. Mokomia päätelmiä lausuttiin häpeämättömällä varmuudella asiasta, joka kuitenkin jokaiselta ilman eroitusta oli oikeastaan kätketty aivan tietämättömiin ja vielä sitten ilman vähintäkään todistusta häjyjen johtopäätöksiensä totuudesta. Niin käy aina maailmassa. Niin tunnollinen ja hellä on aina ankarasti siveellinen yhteiskunta tuomitessaan seikkoja, joita se ei tunne ja henkilöitä, joita se ei ymmärrä.

Oudoksuttiin kovasti, kuin ei Leonard kuuluttanut sanomalehdissä karannutta vaimoansa ja tutkittiin innolla virallista lehteä kuitenkin löytämättä ikävöityä ilmoitusta. Uusi jalomielisyyden ilmaus petetyssä miehessä! Hän oli liian kunniallinen julkisesti ilmoittaakseen vaimonsa häväistystä ja kokonaan repiäkseen siteen heidän välillään.

Siten kului vuosi. Leonard, tosin eläen hyvin erillään maailmasta, oli kuitenkin kunniottettavalla miehuudella luonut päältänsä surun masentavat kahleet ja etsinyt lohdutusta väsymättömässä työssä. Hän oli loistavilla arvolauseilla ottanut filosofian tohtorin arvon, ja hän vihittiin siihen samaan kevään vihkiäisissä, vuosi Gerdan lähdöstä, ja harvinaisesta onnen sattumuksesta, juuri samana päivänä, kuin hän Upsalassa suoritti opettaja-kandidatitutkintonsa; tästä omituisesta tapahtumasta sai Leonard hämmästyksellä ja liikutuksella tiedon ruotsalaisten sanomalehtien ilmoituksista, samoin kuin Gerdakin samoilla tunteilla suomalaisista lehdistä huomasi ilmoituksen heidän yhteisestä juhlapäivästään. Kuin lukemiset tohtorin arvoa varten olivat päättyneet, alkoi Leonard kirjoittaa suuremmoista kirjallista teosta, johon hän jo kauan oli valmistaunut ja koonnut aineksia. Väsymättömällä ahkeruudella toimitti hän työn loppuun ja hän sai siitä sekä kunniaa että tuloja. Synkeä vakavuus oli vetäytynyt ennen niin hilpeän miehen kasvoihin ja olentoon. Hänen sielunsa oli sen kostoniskun kautta, joka oli hänen vaimonsa järkähtämättömässä tuomiossa kohdannut häntä, herännyt ihan valveille puoleksi tietämättömän itsekkäisyytensä tyytyväisestä uinailustaan, ja sen huikaisevassa valossa näki hän selvästi tämän itsekkäisyyden kaikissa väärissä, kaunistelluissa perusaatteissaan, sen oikeassa valossa ja arvossa. Hän huomasi minkälaisessa harhaluulossa hän ja useammat hänen sukupuolestaan olivat eläneet. Hän tunsi sielunsa sisimmässä, että hänen puolisonsa oli oikeassa, ja hänen mielensä oli todellakin siksi rehellinen, ett'ei hän koettanut tukahuttaa tätä tunnetta. Hän sen sijaan vaipui totisiin mietteisin elämän tärkeimmistä kysymyksistä ja lujasti päätti hän kestää uljaasti tulikokeen sielunsa jalostamiseksi. Gerdan kanssa ei hän ollut kirjevaihdossa, koska tämä ei ollut kehoittanut häntä siihen ja hän, heikompi puolue, oli liian ylpeä rukoillakseen suostumusta siihen. Mutta hänen poikansa kirjoitti usein äidille ja sai häneltä pitkiä, palavan rakkaita vastauksia. Tämä lapsen ja äidin kirjevaihto oli ainoa yhdistys puolisoitten välillä.

Niistä häjyistä solvaisevista puheista, joita hänen vaimostaan oli kulkemassa, jopa heidän niinsanottujen ystäväinkin kesken, ei Leonardilla ollut mitään aavistusta, sillä ei yksikään parjaaja ollut rohjennut hiiskahtaa hivaustakaan tuolle surunalaiselle miehelle tästä asiasta; hän vaan uskoi päinvastoin varjon koko salaperäisestä tapauksesta lankeavan yksin hänen ylitsensä, mutta hän päätti sen, ansaittuna rangaistukselta, nöyryydellä kantaa. Mutta erään kerran, se oli toisena vuotena Gerdan poislähdöstä, kertoi hänelle hänen rakkain ja luotettavin ystävänsä, nuori lääkäri, mitä halventavia huhuja ja luuloja yleisöllä oli hänen puolisostaan, ja mainitsi erittäin kaksi henkilöä hänen enin kunnioittamista ystävistään, jotka useassa tilaisuudessa hävyttömällä tavalla oli puhuneet hänen vaimostaan. Leonard joutui hämmästyksiin ja mielenmurheesen. Hänen puhdas, jalo puolisonsa, joka oli pannut oman onnensa, oman äidinsydämensä siveellisen vakuutuksensa uhriksi, hän oli mitä häpeällisimpäin epäluulojen esineenä ja parjausten pilkkana, ja hän, oikea syyllinen, rikoksellinen, häntä surkuteltiin ja sääliteltiin, häntä jokainen kunnioitti!

Joku aika sen jälkeen oli hän kutsuttu erääsen suurenmoiseen juhlaseuraan, jossa oli herroja ja naisia kaupungin arvokkaimmista perheistä. Tässä tilaisuudessa olivat molemmat "ystävät," jotka Gerdan kunniaa olivat solvaisseet, myöskin saapuvilla. Illallisella, kuin imartelevilla sanoilla onniteltiin Leonardia eräästä kirjoituksesta, jonka hän oli julkaissut sanomalehdessä ja joka oli herättänyt suurta huomiota, ja kuin hänelle esiteltiin hänen maljansa, nousi kunnioitettu mies seisomaan. Kalpeana silmäili hän ympärillään olevaa seuraa vakaalla katseellaan, totisempana ja surullisempana kuin tavallisesti, ja sanoi:

— Kunnioitettavat naiset ja herrat! Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, että minä käytän tätä tilaisuutta, kuin minä olen tässä lukuisassa, hienosti sivistyneessä seurassa, jossa on myöskin saapuvilla moni, joka on tehnyt minulle kunniaa, sanomalla olevansa minun ja vaimoni ystävä, tätä tilaisuutta, antaakseni selitystä, jota oma kunniani ja rakkauteni ja kunnioitukseni puolisooni eivät kauemmin salli minun salata. — Tietoihini on tullut, että on koetettu antaa kaikenlaisia vaimoni kunniaa solvaisevia selityksiä hänen lähdöstään tältä seudulta.

Hämmästystä ja jännitettyä uteliaisuutta osoittava liikenne kävi läpi koko lukuisan seuran.

— Syy, jatkoi Leonard soinnuttomalla, mutta jykevällä äänellä, syy hänen lähtöönsä tästä kaupungista, onnellisen yhteiselämämme rikkumiseen, on minun, minun yksinään. Puolisoni on puhdas ja moitteeton kuin äsken satanut lumi. Minä olen syyllinen. Minä olen rikkonut uskollisuuteni, pettänyt vaimoni ja häväissyt avioliittomme häpeällisen kevytmielisyyden teolla. Vaimoni jalo vakuutus ei sallinut hänen enää puolisona elää rinnallani. Rangaistukseni on kova, mutta oikea. Minä taivun kunnioituksella hänen tuomioonsa, ja sydämessäni asuu hän pyhänä suojelusenkelinä, jota ei mitkään pahat vimmaukset lähetä uskaltane.

Hiljaisuus vallitsi kokoontuneissa. Joka sydän oli tullut vastustamattomasti liikutetuksi, kuin tuo oman syyllisyytensä kautta niin kovasti koeteltu mies, voittaen oman ylpeytensä, pestäkseen vaimonsa syyttömästi loukatun kunnian, astui esiin kokouksessa, jossa hän melkein oli kunniavieras, ja paljasti salatun rikollisuutensa. Jokainen tunsi Leonardin antaessa tätä selitystä, että joka sana siitä oli totta. Sen luki hänen silmistään, ja oli ymmärrettävä, ett'ei kukaan mies näin julkisella tavalla, näin avoimin katsein, olisi ottanut päällensä vaimonsa rikollisuutta, vaikk'ei tämä koskaan olisi ollut hänelle niin rakas, hänen maineensa pelastaminen hänelle koskaan niin kallis. Uskottiin ehdottomasti ne sanat, mitä lausuttiin. Ei yksikään epäillyt tällä hetkellä Gerdan viattomuutta.

Leonard kumarsi seuralle, ja kuin illallinen oli loppunut ja malja esitelty kunniavieraalle vähää ennen pöydästä noustua, otti hän hattunsa poistuakseen. Isäntä lähestyi häntä ja pusersi ääneti hänen kättään. Muut läsnäolevat seurasivat esimerkkiä, ja1 Leonard huomasi olevansa heti liikutetun joukon keskellä, joka kunnioituksen ja säälin katseilla ääneti puristi hänen käsiään. Hän vastasi sanaakaan lausumatta käden puristuksiin, tervehti seuraa syvällä kumarruksella ja katosi.

Hämmästynyt, liikutettu mieliala kesti vielä kokoontuneissa. Kuiskailtiin siellä täällä. Tämä oli siis tosi, asian oikea laita! Tämä kelpo mies oli siis syyllinen, hän oli tehnyt aviorikoksen! Mutta miten jalomielisesti hän nyt tunnusti vikansa! Eikö hänessä sittenkin ollut jalo itsetuntoisuus! Hiljainen ihmetyksen kuiskina rupesi kuulumaan äänettömästä joukosta. Harvinaista oli, että mies puhdistettuaan vaimonsa kunnian ja tunnustettuaan vikansa, oli kokoontuneiden ja melkein koko yleisönkin mielestä vielä viehättävämpi ja enemmän arvossa pidetty henkilö kuin koskaan ennen, mutta Gerda sitä vastoin yhtä moitteellinen, kuin ennenkin. Nähtiin ainoastaan Leonardin kärsivä muoto, hänen hyljätty tilansa, kuultiin ainoastaan hänen ylevää tunnustustaan, mutta ei ollut silmää näkemään sitä korkeaa siveellisyyttä, jonka käskystä hänen vaimonsa oli uhrannut oman sydämensä, onnellisen asemansa yhteiskunnassa. Häntä sanottiin sydämettömäksi, itsekkääksi ihmiseksi, leppymättömäksi olennoksi, turhanpäiväiseksi luulijaksi. Hänen käytöstään mainittiin halpamaiseksi ja epänaisekkaaksi, sillä hänenhän täysi-ikäisenä naisena olisi pitänyt ymmärtämän, että miehet, jaloimmatkin, voivat syttyä himoihin, joilla ei ole mitään yhteyttä heidän sydämensä kanssa, ja että ymmärtäväisen ja rakastavan vaimon velvollisuus on lempeällä anteeksiantavaisuudella menetellä sellaisissa hairahduksissa. Sellaisella menettelytavalla saa yhä hellemmän ja hartaamman luottamuksen mieheltänsä, mutta ei suinkaan törkeässä leppymättömyydessään, kiroomalla ja hylkäämällä häntä. Tällä tavalla ei kenenkään oikeamielisen vaimon tule menetellä. Kaukana siitä! Ja ajatteles! Tämä niin kovasti kohdeltu mies, hän astuu kumminkin tunnustamaan vikansa suuren seuran edessä, suojellakseen sydämettömän vaimonsa kunniaa. Kuinka rakkaan hänen sentään täytyy olla hänelle, ja eikö hän sentäänkin ole hyvin jalo! Mutta vaimo ei luonnollisesti ole häntä koskaan ymmärtänyt. Jos hän, vaimo, olisi ollut rikollinen, niin, olisi miehen luonnollisesti sopinut hyljätä hänet, sillä onhan miehellä oikeus vaatia naiselta mitä moitteettominta elämää. Mutta miestä ja sitte niin eriomaista miestä, tuomita häntä niin halpamielisesti! — Leonard niin muodoin pysyi jalona, sääliteltävänä, kuin sitä vastoin Gerdaa, joskin hänen kunniansa oli pelastettu, moitittiin rikolliseksi puolisoksi. Maailma on auttamatoin.