SISÄLLYS: (continued 3)

Näihin aikoihin minä luullakseni aloin kirjoittaa ensimmäistä romaaniani, nimeltä Bauthakuranir Hat.

Kun olimme viettäneet joitakin aikoja virran varrella, niin veljeni Dzhjotirindra vuokrasi talon Kalkuttasta, Sudder Streetin varrelta, läheltä museota. Minä asuin hänen luonansa. Siellä sepittäessäni romaania ja Iltalauluja minussa tapahtui jonkinlainen tärkeä kumous. Eräänä myöhäisenä ehtoopäivänä käyskelin talomme parvekkeella Kalkuttassa. Illan hämyssä hehkuva rusko loi kaikkialle ihmeellistä tenhoa. Naapuritalon seinätkin näyttivät kaunistuvan. Loihtuisa iltavalaistusko tässä poistaa jokapäiväisyyden verhon maailman kasvoilta? mietin minä. Ei! Varmaankaan ei! Samassa minä huomasin seikan johtuvan siitä, että minuun oli laskeutunut ilta, jonka varjot pyyhkivät minuuteni olemattomiin. Minuuden ollessa voitolla, kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikki havaitsemani sekoittui siihen ja piiloutui sen taakse. Nyt, minuuteni väistyttyä syrjään, minä näin maailman todellisessa hahmossaan. Ja siinä hahmossa ei ole mitään jokapäiväistä, se on kukkuroillaan kauneutta ja iloa.

Tuon kokemuksen jälkeen minä pyrin tietoisesti tukahduttamaan minuuttani ja suhtautumaan maailmaan pelkkänä katselijana, ja joka kerta oli palkintonani aivan erikoinen ilontunto. Minä muistan yrittäneeni selittää eräälle sukulaisellekin, kuinka maailman voi nähdä oikeassa valossaan ja kuinka sellaisen näkemisen aikana painostuksen tunto meistä äkkiä häviää; mutta luultavaa on, että yritykseni epäonnistui.

Sitten sain vielä toisenkin ilmestyksenomaisen kokemuksen, jonka vaikutus on kestänyt koko elinikäni.

Sudder Streetin varrella sijaitsevasta talostamme voi nähdä kadun toiseen päähän ja Vapaakoulun puutarhaan saakka. Eräänä aamuna minä seisoin kuistikolla silmäillen siihen suuntaan. Aurinko oli parhaillaan nousemassa tuuheiden puunlatvain takaa. Kauemmin katsellessani minusta yht'äkkiä tuntui siltä, kuin verho olisi väistynyt katseeni tieltä, minä näin maailman ihmeellisessä loistossa, ja joka puolelta kuohuivat esiin kauneuden ja ilon aallot. Tuo loiste tunkeutui silmänräpäyksessä sydämeni ympärille kertyneiden surun ja alakuloisuuden laskosten läpi ja valoi minuun kaikkeuden ihmeellistä valoa.

Samana päivänä kumpusi esiin runo "Vesiputouksen herääminen", joka tosiaankin syöksyi eteenpäin putouksen tavoin. Runo tuli päätökseen, mutta kaikkeuden ilonhohdetta ei enää peittänyt minulta mikään verho. Ja muuttuipa asia sellaiseksi, ettei mikään maailman henkilö tai olio näyttänyt minusta mitättömältä eikä epämiellyttävältä. Pian senjälkeen minä jouduin kokemaan jotakin erikoisen hämmästyttävää.

Oli eräs merkillinen ihminen, joka toisinaan kävi luonani ja esitti minulle kaikenlaisia typeriä kysymyksiä. Eräänä päivänä hän kysyi minulta: "Kuulkaahan, hyvä herra, oletteko jo nähnyt Jumalan omin silmin?" Minun tunnustettuani, etten ollut nähnyt, hän väitti itse nähneensä. "Mitä siis näittekään?" kysyin minä. "Hän kiehui ja kuohui minun silmissäni!" kuului vastaus.

On helppo arvata, ettei minua yleensä erikoisesti ilahduttanut joutua keskustelemaan ylen vaikeatajuisista kysymyksistä sellaisen henkilön kanssa. Sitäpaitsi minua silloin kiinteästi askarruttivat omat kirjalliset työt. Kun hän kuitenkin oli varsin sävyisä nuorukainen, en tahtonut häntä loukata, vaan siedin häntä parhaani mukaan.

Mutta kun hän nyt saapui luokseni eräänä ehtoopäivänä, minä tunsin hänet nähdessäni todellista iloa ja lausuin hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Eriskummaisuuden ja mielettömyyden viitta näytti luisuneen pois hänen hartioiltansa, ja minun iloisesti tervehtimäni henkilö oli todellinen ihminen, jota en suinkaan pitänyt missään suhteessa itseäni huonompana ja joka sitäpaitsi tuntui läheiseltä sukulaiseltani. Kun en hänet nähdessäni kokenut minkäänlaista harmin häivääkään enkä tuntenut tuhlaavani aikaa hänen kanssaan seurustellessani, niin minut valtasi rajaton riemu, ja tuntui siltä, kuin olisin vapautunut jostakin valheiden verkosta, joka oli aikaisemmin aiheuttanut minulle paljon tarpeetonta ja epäoikeutettua harmia ja tuskaa.

Kun seisoin parvekkeella ohikulkijoita silmäillen, niin jokaisen — kenen tahansa — käynti, vartalo ja kasvot näyttivät ylen ihmeellisiltä heidän siinä liukuessaan ohi kaikkeuden meren laineina. Aikaisemmin minä olin nähnyt vain silmilläni, nyt aloin nähdä koko tajunnallani. Kun kaksi nuorukaista tuli hitaasti astellen, käsivarsi toisen olalla, niin tuo näky ei ollut minulle merkityksetön, sillä se osoitti minulle ikuisen ilon pohjattoman lähteen, josta naurun loppumaton vihmasade sinkoutuu yli kaiken maailman.

Minä en ollut milloinkaan ennen tarkannut sitä jäsenten ja ääriviivojen leikkiä, joka säestelee ihmisen vähäisimpiäkin tekoja; nyt minut kerrassaan lumosi niiden joka taholta ja joka hetki ilmitulviva monivivahteinen runsaus. Minä en kumminkaan nähnyt niitä erillisinä, vaan osina sitä ihmeen kaunista suurta karkeloa, joka alinomaa ilmenee kaikkialla ihmisten maailmassa, kaikissa heidän kodeissansa, kaikissa heidän monimuotoisissa pyrinnöissään ja toimissaan.

Ystävä nauraa ystävän seurassa, äiti hyväilee lastansa, lehmä lähenee toista ja nuolee sen ruumista, ja kaiken tuon takana oleva mittaamattomuus koskettaa mieltäni melkein kipua tuottavin järkytyksin.

Kun siihen aikaan kirjoitin:

En tiedä, kuinka olikaan, kun sydämeni aukaisi ovensa ja salli kaiken maailman tulvia sisään iloisin tervehdyksin —

niin tuo ei ollut runollista liioittelua. Se ei edes kyennyt ilmaisemaan kaikkea, mitä tunsin.

Minä vietin joitakin aikoja tässä onnenautuuden tilassa, itseni unohtaen. Sitten veljeni suunnitteli lähtöä Dardzhilingin vuorille. Sitä parempi, ajattelin minä. Himalajan korkeilta huipuilta minä näen syvemmälle siihen, mikä Sudder Streetin varrella oli minulle kirkastunut, ja joka tapauksessa olin näkevä Himalajan uuden näkemiskykyni valossa.

Mutta voitto lankesi Sudder Streetin varrella sijaitsevan pienen talon osaksi. Vuorille noustuani minä silmäilin ympärilleni ja havaitsin kohta, että uusi näkemiskykyni oli kadonnut. Syntini oli varmaan siinä, että olin kuvitellut voittavani enemmän totuutta ulkoapäin. Olkoon vuorten kuningas miten taivaitatavoittava hyvänsä, se ei voi suoda minulle mitään lahjoistansa; Hän, jolta kaikki lahjat tulevat, sitävastoin voi sallia minun päästä näkemään ikuista kaikkeutta kaikkein rumimman kadun varrella ja nopeasti häipyvänä ajan tuokiona.

Minä vaeltelin honkien keskellä, istuin vesiputousten vierellä ja peseydyin niiden vedessä, katselin pilvetöntä taivasta vasten valtavana piirtyvää Kintshindzhungaa, mutta sitä, minkä olin toivonut täältä helpoimmin tavoittavani, minä en löytänyt. Olin oppinut sen tuntemaan, mutta en kyennyt sitä enää näkemään. Minun jalokiveä ihastellessani kansi oli äkkiä sulkeutunut, ja nyt minä tuijottelin lipasta, jossa se piili. Mutta miten taiteellisen viehättävä lipas lieneekin ollut, minä en voinut enää missään tapauksessa erehtyä luulemaan sitä tyhjäksi koteloksi.

Aamulauluni tulivat päätökseen, niiden viimeinen helinä soi häipyvänä runossa Kaiku, jonka kirjoitin Dardzhilingissä. Runo osoittautui niin vaikeasti tajuttavaksi, että kaksi ystävääni löi vetoa sen todellisesta tarkoituksesta. Kun he sitten tulivat luokseni kuulemaan arvoituksen selitystä, niin minäkään en kyennyt sitä heille antamaan, ja ainoana lohdutuksenani oli se, ettei kumpikaan heistä joutunut senvuoksi rahaa menettämään. Ah, ainaiseksi olivat menneet ne päivät, joina kirjoitin ylen helppotajuisia runoja "lootuskukasta", "järvestä" ja muista sellaisista aiheista.

Mutta miten onkaan: kirjoitetaanko runoja jonkin asian selittämiseksi? Se, mitä sydän tuntee, pyrkii runoksi hahmoutumaan. Kun siis joku runon kuultuansa sanoo, ettei ole sitä ymmärtänyt, niin minä en tiedä mitä hänelle sanoa. Jos joku sanoo tuoksuvasta kukasta, ettei hän sitä ymmärrä, niin hänelle voi vastata ainoastaan: ei siinä ole mitään ymmärtämistä, sehän on tuoksu. Jos hän itsepintaisesti jatkaa: minä tiedän sen, mutta mitä tuo kaikki merkitsee? niin täytyy joko vaihtaa puheenaihetta tai tehdä asia vieläkin vaikeatajuisemmaksi sanomalla, että tuoksu on muoto, johon kaikkeuden ilo kukassa pukeutuu.

Vaikeutena on juuri se seikka, että sanoilla on eri merkityksensä. Senvuoksi on runoilijan pakotettava ne runomittaan ja rytmiin, jotta merkitys hieman estyy ja tunne saa tilaisuutta ilmaista itseänsä.

Tämä tunteenilmaus ei ole mikään perustavan totuuden toteaminen, ei tieteellinen tosiasia eikä hyödyllinen moraalinen periaate. Samoinkuin kyynel tai hymy on sekin vain sisäisten tapahtumien kuva. Jos tiede tai filosofia voi siitä jollakin tavoin hyötyä, niin hyötyköön, mutta se ei ole sen olemisen ytimenä. Jos lautalla joen poikki kulkiessanne voitte vielä ohimennen pyydystää kalan, niin pitäkää itseänne onnellisena, mutta lauttavenhe ei sittenkään ole kalastajavenhe, ja meillä ei ole oikeutta soimata lautturia siitä, ettei hän harjoita kalastusta.

Kaiku on kirjoitettu niin kauan sitten, ettei siihen enää kiinnitetä huomiota, joten minua ei enää vaadittane tekemään tiliä sen merkityksestä. Mutta olivatpa sen virheet tai edut muuten mitkä tahansa, joka tapauksessa voin lukijoilleni vakuuttaa, ettei tarkoitukseni ollut esittää arvoitusta tai kätkeä siihen jotakin syvää viisautta. Seikka oli se, että sydämeeni oli syntynyt kaipaus, jonka esinettä minä nimitin Kaiuksi, kun en keksinyt mitään muuta nimeä sitä varten.

Kun kaikkeuden uumenissa piilevästä alkulähteestä lähtee sointujen virtoja, niin niiden kaiku heijastuu sydämiimme rakkaittemme kasvoista ja kaikesta ympärillämme olevasta kauneudesta. Minä viittasin siihen, että meidän tulee rakastaa tuota kaikua eikä niitä olioita, jotka sitä sattumalta heijastavat, sillä se, mihin me tänään tuskin huolimme luoda katsettamme, voi jo huomenna olla hartaimman kiintymyksemme esineenä.

Minä olin aikaisemmin katsellut maailmaa ainoastaan ulkoisin silmin ja olin senvuoksi ollut kykenemätön havaitsemaan siinä ilmenevää kaikkeuden iloa. Kun sitten olemukseni syvyyksistä tuleva valonsäde yht'äkkiä löysi tien ulos, niin tämä valo levisi kaikkeuteen ja kirkasti sen niin, ettei se enää ilmennyt olioiden ja tapahtumien sekasortoisena joukkiona, vaan kuvastui silmiini kokonaisuutena. Tuo kokemus tuntui minulle kertovan sointujen virrasta, joka kumpuaa kaikkeuden sydämestä, leviää avaruuden ja ajan piiriin kaikuen sieltä ilon aaltoina, jotka virtaavat takaisin lähteeseen.

Kun taiteilija kaiuttaa lauluansa täydestä sydämestänsä, niin se on oikeata iloa. Ja ilo muuttuu kaksinkertaiseksi, kun hän kuulee saman laulun toisen henkilön esittämänä. Kun siis maailmojen runoilijan luomus palaa hänen luoksensa ilon tulvana, jonka me sallimme virrata yli tajuntamme, niin me havaitsemme heti, sanoin selittämättömällä tavalla, mihin tuo tulva on virtaamassa. Ja kun sen havaitsemme, niin rakkautemme alkaa toimia, minuutemme irtautuvat kiinnitysköysistänsä ja tahtovat mielellään liukua ilon virtaa pitkin alaspäin kohti sen ääretöntä päämäärää. Sitä tarkoittaa se kaipaus, joka meissä herää, kun näemme kauneutta.

Virta, joka tulee äärettömyydestä ja valautuu äärellisyyteen — se on itse totuus, itse hyvyys; se on lakien alainen ja muodoltaan määrätty. Sen kohti äärettömyyttä palaava kaiku on kauneus ja ilo, jotka ovat vaikeasti kosketettavissa ja säilytettävissä ja senvuoksi kohottavat meitä itseämme korkeammalle. Tuota minä yritin lausua Kaiku-nimisessä sepitelmässäni vertauksen tai laulun muodossa. Ei sovi ihmetellä, ettei tulos ilmennyt selvänä, sillä tarkoitus ei ollut silloin selvä itsellenikään.

Sallittakoon minun ottaa tähän osa eräästä Aamulauluja koskevasta kirjeestä, jonka myöhemmällä iälläni kirjoitin:

"Maailmassa ei ole ketään, kaikki ovat minun sydämessäni — tuo mieliala kuuluu eräälle määrätylle ikäkaudelle. Herätessään sydän ojentaa käsivartensa ja mielii syleillä koko maailmaa, niinkuin pienokainen hampaita saadessaan luulee kaiken olevan suuhun pistettävää. Vähitellen se oppii oivaltamaan mitä tarvitsee, mitä ei. Sen epämääräiset taipumukset täsmällistyvät, käyvät keskittyessään tarmokkaammiksi ja pääsevät vaikuttamaan."

"Jos haluamme tavoittaa koko maailman, emme saa mitään. Vasta kun kaipaus koko olemuksen väellä keskittyy johonkin esineeseen, alkavat äärettömyyden ukset kuumottaa näkyviin. Aamulauluissa sisäinen minuuteni ensikerran pyrki ulospäin, ja sen vuoksi niistä kerrassaan puuttuu sellaista keskitystä." —

Ensimmäisen tulvahtamisen kaikkeutta syleilevä ilo kuitenkin johdattaa meidät lähemmäksi olevaisen yksityisiä muotoja. Järven täyteläisyys purkautuu jokena. Siinä mielessä myöhempi, alinomainen rakkaus on ensimmäistä rakkautta ahtaampi. Sen vaikutussuunta on määrätympi, se pyrkii joka kohdassansa todellistamaan kokonaisuutta ja joutuu niinmuodoin liikkumaan kohti äärettömyyttä. Sen lopullisena saavutuksena ei ole aikaisempi sydämen oman sisäisen ilon epämääräinen leviäminen, vaan yhtyminen ulkopuolella olevaan äärettömään todellisuuteen ja samalla oman kaipauksen täydellinen täyttyminen.

Mohita Babun julkaisemassa painoksessa nämä Aamulaulut on sijoitettu siihen runoryhmään, jonka otsakkeena on Nishkraman (Esiintulo). Niihin näet sisältyvät ensimmäiset merkit siitä, että olin astunut Sydämen autiomaalta avoimeen maailmaan. Sitten tämä pyhiinvaeltajasydän tutustui tuohon maailmaan, vähitellen, monin tavoin ja monin tunnelmin. Ja kun se vihdoin on liukunut ikuisesti muuttuvan epävakaisuuden viimeisenkin laiturin ohi, niin se saavuttaa äärettömyyden — ei epävarmojen mahdollisuuksien epämääräisyyttä, vaan totuuden korkeimmassa täydellisyydessään.

Varhaisimmista ikävuosistani saakka minä elin vaistomaisesti mitä kiinteimmässä yhteydessä luonnon kanssa. Jokainen puutarhamme kookospalmu oli minulle selvä yksilö. Kun Normaalikoulusta palattuani seisoin kattotasanteella ja näin taivaanrannalle kasautuvan sinisenharmaita vedenkyllästämiä pilviä, niin minut valtasi sinä tuokiona niin sanomattoman syvä ilo, että voin sen vielä nytkin mieleeni palauttaa. Kun aamulla avasin silmäni, niin hilpeänä heräjävä aamu kutsui minua leikkikumppaniksensa; pitkien, hiljaisten lepohetkien aikana hehkuva puolipäivän taivas houkutteli minut lähtemään arkisesta maailmasta erakkokammionsa yksinäisyyteen; yön pimeys avasi pääsyn aaveittensa poluille ja kuljetti minut kaikkien seitsemän meren ja kolmentoista virran yli, kaikkien mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien tuolle puolen, suoraan satujen maailmaan.

Kun sitten nuoruuden sarastaessa ahnas sydämeni alkoi vaatia ravintoa, niin tuon sisäisen ja ulkoisen leikin välille kohosi erottava aita. Ja minun koko olemukseni kuohui hätääntyneen sydämeni vaiheilla muodostaen kurimuksen, jonka pyörteeseen sen tajunta rajoittui.

Tätä sisä- ja ulkomaailman välisen sopusoinnun menettämistä, jonka aiheuttivat puutetta kärsivän sydämeni hillittömät vaatimukset, sekä siitä johtunutta ennen omistamani erikoisen olemuksenyhteyden raukeamista minä valittelin Iltalauluissa. Aamulauluissa minä riemuiten tervehdin porttia, jonka jokin tuntematon isku oli rajamuuriin murtanut ja jonka välityksellä minä jälleen saavutin kadottamani yhteyden, en ainoastaan sellaisena kuin olin sen ennen omistanut, vaan eroajan vuoksi vielä syvällisempänä, vielä täydellisempänä.

Niin päättyi elämäni ensimmäinen kirja, näihin yhteydestä, erosta ja jälleenyhtymisestä kertoviin lukuihin. Mutta oikeastaan on väärin puhua tässä päättymisestä. Samaa aihetta on yhä uudelleen käsiteltävä ja johdettava se vaikeampien selkkausten läpi korkeampien ratkaisujen tasoon. Jokainen uusi ratkaisu päättää kauden elämässäni, joka edetessään muodostaa yhä avartuvan spiraalin. Jos siis mikä kohta hyvänsä voi hätäisesti katsoen näyttää toisista eroavalta, ne sittenkin johtavat kaikin samaan alkukeskukseen.

Iltalaulujen aikana syntyneet suorasanaiset kirjoitelmat julkaistiin, kuten jo sanoin, nimellä Vividha Prabandha. Toiset, jotka sepitin samoihin aikoihin kuin Aamulaulut, koottiin Alotshana (Tutkisteluja)-otsakkeen alle. Näiden kokoelmien luonteenomainen erilaisuus kelpaa hyvin osoittamaan minussa sillävälin tapahtunutta muutosta.

35

RADZHENDRAHAL MITRA

Näihin aikoihin veljeni Dzhjotirindran mieleen johtui perustaa kirjallinen akademia, jonka avulla hän tahtoi liittää yhteen kaikki huomattavat kirjallisuuden miehet. Akademian tehtävänä piti olla varman sanaston laatiminen bengalinkieltä varten ja yleensäkin kielen elvyttäminen ja kehittäminen — siis jokseenkin sama tehtävä kuin se, jonka myöhemmin perustettu Sahitja Parishat (Kirjallisuusakademia) on omaksunut.

Tri Radzhendrahal Mitra suhtautui akademia-ajatukseen innostuneesti ja toimi sen lyhyen olemassaoloajan sen puheenjohtajana. Kun yritin suostutella oppinutta Vidjasagaria siihen liittymään esittäen yhdistyksen tarkoitusta ja mainiten ehdollaolevien jäsenten nimiä, niin hän virkkoi: "Minä neuvon teitä jättämään meidät pois — suurten peruukkien keralla te ette pääse mihinkään; he eivät ole milloinkaan yhtä mieltä." Hän kieltäytyi. Bankim Babu suostui tulemaan jäseneksi, mutta en voi sanoa hänen osoittaneen suurtakaan asianharrastusta. Lyhyesti sanoen: akademian toiminta-aikana Radzhendrahal Mitra suoritti yksin mitä suoritettiin. Hän otti aluksi käsille maantieteellisen sanaston, suunnitteli itse luettelon, painatti sen ja lähetti jäsenille, jotta he voivat esittää ehdotuksiansa. Ajattelimme myös ottaa bengalinkieleen kunkin vieraan maan nimen sellaisena kuin se maan omalla kielellä lausuttuna esiintyi.

Vidjasagarin ennustus toteutui. Osoittautui mahdottomaksi saada tietomiehiä mihinkään yhteistyöhön. Ja akademia jo riutui tuskin alettuaan versoa. Mutta Radzhendrahal Mitra oli perehtynyt kaikkiin eri aloihin; hän itse oli ilmetty akademia. Minun asian vuoksi näkemäni vaivat tulivat runsaasti palkituiksi, kun sain tilaisuuden tutustua häneen. Olen oppinut tuntemaan useitakin aikalaisiani bengalilaisia oppineita, mutta kenenkään muun aikaansaama vaikutus ei ole ollut niin loistelias.

Minä tapasin käydä hänen luonansa Maniktalan holhouslautakunnan toimistohuoneissa. Minä saavuin aamulla ja näin hänen aina olevan ahkerassa työssä, mutta nuoruuden ajattelemattomuus sai minut arvelematta häntä häiritsemään. Hän ei osoittanut koskaan minkäänlaista kärsimättömyyden oiretta. Minut nähdessään hän heti siirsi työnsä syrjään ja alkoi kanssani jutella. Hän, kuten tiedetään, oli hieman huonokuuloinen ja antoi senvuoksi tuskin koskaan tilaisuutta kysymyksen esittämiseen. Hän kävi käsiksi johonkin yleiseen aiheeseen ja puhui siitä, ja juuri näiden pohdintojen viehättävyys veti minua hänen luoksensa. Kenenkään muun henkilön kanssa keskustellessani en ole saanut niin lukemattomia ajatusvirikkeitä mitä erilaisimmilta aloilta. Minä kuuntelin kerrassaan lumoutuneena.

Hän oli luullakseni oppikirjakomitean jäsen ja luki huolellisesti, reunamuistutuksia tehden, jokaisen hänelle lähetetyn teoksen. Toisinaan hän valitsi jonkin sellaisen kirjan lähtökohdaksi esittäessään bengalinkielen rakennetta tai yleensä kielitiedettä koskevia ajatuksia, jotka olivat minulle erittäin hyödylliset. Ei ollut montakaan asiaa, jota hän ei ollut tutkinut, ja kaikki tutkimansa hän osasi sommitella selvään ilmaisumuotoon.

Ellemme olisi luottaneet toisiin haeskelemiimme akademian jäseniin, vaan olisimme jättäneet kaikki tri Radzhendrahalin tehtäväksi, niin nykyinen Sahitja Parishat olisi epäilemättä löytänyt paljoa enemmän tuon yhden ainoan miehen suorittamia esitöitä.

Tri Radzhendrahal Mitra ei ollut ainoastaan perinpohjainen oppinut, vaan myöskin huomattava persoonallisuus, kuten jo hänen ulkonaisesta olemuksestansa voi havaita. Julkisuudessa hän esiintyi tulisen kiivaasti, mutta osasi myös jutella mitä miellyttävimmällä tavalla, ilman alentuvaisuuden häivääkään kaikkein vaikeimmista kysymyksistä minunlaiselleni nuorelle pojalle. Minä käytin hänen auliuttansa hyväkseni siinä määrin, että pyysin häneltä avustusta Bharatia varten ja sainkin sen, Tuonen koira-nimisen. Toisia hänen suuria aikalaisiansa minä en olisi uskaltanut kohdella niin vapaasti, mutta en olisi myöskään saanut osakseni samaa hyväntahtoisuutta.

Sodan polkuja astellessaan hän saattoi hyvinkin säikähdyttää kaupungin kollegioissa ja yliopiston senaatissa olevia vastustajiansa. Siihen aikaan oli Kristo Das Pal tahdikas poliitikko ja Radzhendrahal Mitra urhea taistelija.

"Aasialaisen seuran" julkaisuja ja tutkimuksia varten hän tarvitsi avustajiksensa eräitä oppineita sanskritin taitajia, jotka suorittivat hänelle mekaanisen työn. Minä muistan, kuinka muutamat kateelliset ja halpamaiset panettelijat saivat tuon johdosta tilaisuutta väittää, että kirjanoppineet itse asiassa suorittivat koko työn Radzhendrahalin väärämielisesti anastaessa itselleen kaiken ansion. Näemmepä vielä nytkin varsin usein, kuinka välineet julkeasti vaativat itselleen jalopeuran osaa työn tuloksista ja kuvittelevat käyttelijän toimineen pelkkänä koristeellisena kuviona. Jos kynäparassa olisi henkeä, niin se varmaan valittaisi, että joutuu itse vain mustattavaksi kirjoittajan saadessa kaiken kunnian.

On merkillistä, että tämä harvinaisen etevä mies on saanut maanmiehiltänsä kovin vähän tunnustusta, kuoltuansakin. Eräänä syynä lienee se, että pian hänen jälkeensä kuolleen Vidjasagarin sureminen ei jättänyt sijaa toisen menetyksen täydelle oivaltamiselle. Lisäksi lienee ollut vaikuttamassa sekin, että hänen työnsä tärkeimmät osat koskivat bengalilaisen kirjallisuuden rajojen ulkopuolella olevia aiheita, joten hän ei päässyt aivan lähelle kansan sydäntä.

36

KARWAR

Veljeni Dzhjotirindra lähti vaimoinensa länsirannikolla sijaitsevaan Karwariin, ja minä liityin heidän matkaansa. Karwar on Kanaran piirikunnan pääkaupunki Bombayn alueella. Se on sanskrit-kirjallisuuden Malaja-vuorten seutu, jossa viihtyy kardemummapensas ja sandelipuu. Vanhimman jälkeinen veljeni oli siihen aikaan siellä tuomarina.

Pieni, kukkuloiden ympäröimä laivalaituri on niin syrjäinen, ettei se ollenkaan näytä satamapaikalta. Sen kuunsirppiä muistuttava ranta ojentaa käsivarsiansa silmänkantamattomalle avoimelle merenselälle äärettömyyttä tavoittelevan kaipauksen ilmeisenä vertauskuvana. Leveätä hiekkarantamaa reunustaa kasuariinimetsä, jonka toista päätä leikkaa Kalanadi-joki laskien siellä mereen raivattuaan itselleen tien halki vuorisen alueen.

Muistan, kuinka eräänä kuutamoiltana soudimme pienessä venheessä jokea ylöspäin. Me pysähdyimme erään vanhan, kuninkaallisen vuorilinnan luo ja osuimme pienen talonpoikaistalon siistille pihamaalle. Siihen me istuuduimme nauttimaan mukana kuljettamiamme eväitä kuutamon säteiden kimmotessa ulkosuojien katoista. Palatessamme me sallimme venheemme liukua virran mukana. Yö lepäsi liikkumattomien vuorien ja metsien ja hiljaa virtailevan Kalanadi-joen yllä luoden kaikkialle kuutamon loihtuisaa valoa. Kesti verrattain kauan, ennenkuin saavuimme virran suulle. Niinpä emme suorittaneetkaan koko matkaa venheessä, vaan nousimme maihin ja kuljimme kotiin pitkin hiekkarantamaa. Oli jo myöhäinen yö, meren pinta ei värähtänytkään, kasuariinienkin alinomainen levoton suhina oli vaiennut. Avaraa hiekkalakeutta reunustavien puiden varjo lepäsi liikkumattomana sen pinnassa, ja näköpiiriä ympäröivät sinervänharmaat vuoret lepäsivät häiritsemättömässä unessaan yön taivaan alla.

Me muutamat ihmisolennot astelimme tuon rajattoman valkeuden syvässä hiljaisuudessa varjojemme vierellä, sanaakaan virkkaamatta. Kun olimme ehtineet kotiin, niin uneni oli häipynyt johonkin sitäkin syvempään olotilaan. Runo, jonka silloin kirjoitin, liittyy erottamattomasti tuon etäisellä merenrannikolla vietetyn yön vaikutelmiin. En tiedä, kuinka se lukijaan vaikuttanee ilman siihen kutoutuvia muisteloita. Tämän epäröimisen vuoksi se jätettiin pois Mohita Babun toimittamasta teosteni painoksesta. Toivottavasti ei pidetä sopimattomana, että liitän sen näihin muistelmiini.

Salli minun vaipua, itseni unohtaen, sydänyön syvyyksiin. Salli maan minut vapauttaa, sen tomukahleitten kirvota. Olkaa etäisinä vartijoinani, tähdet, vaikka olettekin kuutamon humaltamat, ja sallikaa taivaanpiirin hiljaa minua siivillään suojata. Laulua älköön olko, ei sanaa, ei sointua, ei kosketusta; ei unta eikä heräämistä, vain kuutamo, joka hurmionhuimauksena kiehtoo taivasta ja minua. Maailma on kuin laiva lukemattomine pyhiinvaeltajinensa, taivaan kaukaiseen sineen katoava, ja laivamiesten laulu kaikuu ilmoilla yhä hiljeten. Mutta minä vaivun äärettömän yön povelle, häivyn olemuksestani pois, hituseksi hiukenen.

Huomautettakoon tässä, ettei teos ole välttämättä hyvä siitä syystä, että se on sepitetty tunteitten kuohuessa yli äyräitten. Sellaisena hetkenä tunne pikemmin patoaa ilmaisuansa. Jos ei ole hyvä, että runoilija on kerrassaan loittoutunut siitä tunteesta, jota haluaa lausua julki, ei hän toisaalta saa olla liian lähelläkään sitä, jos mieli luoda aito runoutta. Muisti on se sivellin, joka käsittelee parhaiten oikeita runollisia värejä. Liiallinen läheisyys on liiaksi pakottava eikä jätä sen valtaan jäävälle mielikuvitukselle riittävää liikkumisvapautta. Runoudessa, mutta myös jokaisessa muussakin taiteessa, taiteilijan mielen täytyy päästä asianmukaisesti aiheestansa loittonemaan — ihmisen luovan olemuksen täytyy päästä yksin vallitsemaan. Jos aihe tempaa itsellensä määräämisvallan, niin tuloksena on pelkkä tapahtuman selostaminen eikä sen heijastuminen läpi taiteilijan mielen särmiön.

37

"LUONNON KOSTO"

Karwarissa ollessani minä kirjoitin draamallisen runoelman Prakritir Pratishodha (Luonnon kosto). Sen sankarina on eräs sannjasi (erakko), joka on yrittänyt voittaa luontoa katkomalla kaikki toiveittensa ja kiintymyksiensä muodostamat siteet saavuttaakseen siten oikeata ja syvällistä tietoa itsestänsä. Mutta eräs pieni tyttö johtaa äärettömyyden kanssa seurustelevan takaisin maailmaan ja inhimillisen kiintymyksen kehään. Siten palatessaan sannjasi tajuaa, että suuri on löydettävissä pienestä, ääretön rajoitetusta muodosta ja sielun ikuinen vapaus rakkaudesta. Ainoastaan rakkauden valossa kaikki rajat häipyvät rajattomuuteen.

Karwarin rannikko on epäilemättä omansa tekemään ilmeiseksi, ettei luonnon kauneus ole pelkkää kuvittelumme heijastumaa, vaan että siinä elää äärettömyyden tenhoisa ilo.

Luonnon ilmetessä meille lakiensa taikalauselmien muodossa ei suinkaan liene ihmeteltävää, ettemme käsitä sen äärettömyyttä, mutta kun sydän koskettaa välittömästi rajattomuutta kauneudessa, onko silloin enää mitään epäilyksen sijaa?

Luonto johtaa sannjasin sydämitse sen äärettömyyden luo, jonka valtaistuin on kohotettu äärellisyyden piiriin. Luonnon kosto osoittaa toisaalta vaeltajat ja kylänmiehet, jotka elävät tyytyväisinä kotoisessa jokapäiväisyydessänsä mitään korkeampaa tajuamatta, toisaalta sannjasin, joka uhraa itsensä ja kaikkensa oman kuvittelunsa kehittelemälle äärettömyydelle. Rakkauden silloitettua molempien maailmojen välisen kuilun ja erakon ja ihmisen yhtyessä yhdeksi samalla häviää äärellisyyden näennäinen jokapäiväisyys samoinkuin äärettömyyden näennäinen tyhjyyskin.

Tuo esitti hieman muunnetussa muodossa minun omien kokemusteni historiaa: kuinka luolaan, johon olin paennut välttääkseni kaikkea ulkomaailman kosketusta, äkkiä pilkahti loihtuisa valonsäde liittäen minut jälleen kiinteämmin luontoon. Tämä Luonnon kosto muodostaa tavallansa johdannon kaikkiin myöhempiin teoksiini. Paremmin sanoen: kaikissa kirjoitelmissani on sama perusaihe — ilo, joka koituu siitä, että ääretön löytyy äärellisestä.

Karwarista palatessamme minä kirjoitin muutamia lauluja, jotka aioin liittää Luonnon kostoon. Minut valtasi suuri ilo, kun istuin laivan kannella ensimmäistä hyräillen ja kirjoittaen:

Äiti, salli lemmikkisi lähteä meidän kerallamme, Salli meidän viedä hänet kedolle, missä karjamme käyvät laitumella.[36]

Aurinko on noussut, umput ovat auenneet, paimenet ajavat laumojansa laitumelle, mutta aurinko ei heitä ilahduta, eivät kukatkaan eikä leikki nurmikoilla. He tahtovat saada Shjaminsa (Krishnan) mukaansa, seuraansa. He haluavat nähdä äärettömyyden kauniina ja suloisena, he ovat nousseet aikaisin, koska tahtovat yhtyä sen hilpeään leikkiin näiden lehtojen ja vainioden, kukkuloiden ja laaksojen keskellä — ei ihaillakseen sitä loitolta tai majesteetillisessa voimassaan. Heidän vaatetuksensa on mitä yksinkertaisin. Heillä on kevyt keltainen viitta, ja kedonkukkaseppele on heidän ainoana koristuksenansa. Sillä ilon valtakunta on kaikkialla, ja ne, jotka ajavat sitä takaa ylen kiivaasti tai etsivät sitä upeudesta ja ulkonaisista olosuhteista, kadottavat sen.

Pian Karwarista palattuani minä menin naimisiin. Olin silloin kahdenkolmatta vuoden ikäinen.

38

"KUVIA JA LAULUJA"

Tshabi o Gan (Kuvia ja lauluja) on nimenä kokoelmalla, jonka useimmat runot ovat syntyneet tänä aikana.

Me asuimme siihen aikaan eräässä ulomman Kehätien varrella sijaitsevassa talossa, johon kuului puutarha. Eteläpuolella se rajoittui laajaan basti-alueeseen.[37] Minä istuin usein ikkunassa silmäillen tuon väkirikkaan pienen asuntoalueen elämää. Minua ilahdutti nähdä sen asukkaat työssä, leikissä ja levossa ja varsinaisissa askareissaan. Tuo kaikki oli minulle elävää tarinaa.

Siihen aikaan minut oli ottanut valtoihinsa voimallinen näkemisen kyky. Minä kudoin jokaisen yksityisen pienen kuvan ympärille mielikuvitukseni hohdetta ja sydämeni iloa, ja jokainen niistä sai sitäpaitsi oman tunnevoimansa erikoisen värityksen. Minä iloitsin jokaisesta erikseen näkemästäni kuvasta niinkuin maalaaja, koska halusin samoinkuin hänkin nähdä hengessäni mitä oli silmieni nähtävissä ja silmieni avulla sitä, minkä mieleni kuvitteli.

Jos olisin ollut maalaaja, olisin varmaan yrittänyt siveltimelläni luoda säilyvää kertomusta näkemistäni ja kuvittelemistani tuona aikana, jolloin mieleni oli herkän altis vaikutelmille. Se väline ei kumminkaan ollut käytettävissäni. Minulla oli ainoastaan sanoja ja rytmejä, joita en vielä kyennyt kokoamaan täsmällisiksi kuvioiksi, ja käyttelemäni värit virtasivat vielä rajojensa ulkopuolelle. Siitä huolimatta minä vietin — niinkuin poikanen ensimmäisen värilaatikkonsa ääressä — päiväkaudet sommitellen uudestaansyntyneen nuoruuteni kirjavia haavekuvia. Kun noita kuvia nyt katselee silloisen kahdenkolmatta vuoden ikäni valossa, niin eräät piirteet ovat kömpelöstä piirustuksestaan ja sekavista väreistään huolimatta yhä tunnettavissa.

Sanoin jo, että kirjallisen elämäni ensimmäinen vaihe päättyi Aamulauluihin. Samaa aihetta jatkettiin sitten toisessa muodossa. Minä tiedän varsin hyvin, että monet uutena kehityskautena kirjoitetut lehdet ovat arvottomat. Kun jotakin uutta on syntyvä, täytyy aluksi tehdä sarja valmistelevia kokeita. Jos ne olisivat olleet puun lehtiä, niin ne olisivat aikanansa pudonneet. Kirjan lehdet valitettavasti pysyvät siinä kiinni vielä silloinkin, kun niitä ei enää kaivata. Noiden runoelmien luonteenomaisena piirteenä oli se harras mielenkiinto, jota niissä osoitettiin vähäpätöisillekin olioille. Kuvat ja laulut käyttivät jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta luodakseen niihin merkitystä värittämällä niitä suoraan sydämestä kumpuavilla tunteilla.

Tahtoisin ilmaista asian paremmin. Kun mielen soitin on oikein kaikkeuteen soinnutettu, niin kaikkeuden sävelet voivat aina saada sen myötäheläjämään. Tuon musiikin minussa kerran virittyä ei mikään tuntunut enää mitättömältä. Kaikki se, mihin katseeni sattui, herätti minussa vastakaikua. Samoinkuin lapset käyttelevät leikkiessään hiekkaa, kiviä, simpukankuoria tai mitä muuta käsiinsä saavat (koska heissä elää leikin henki), samoin havaitsemme me, nuoruuden täyttäessä olemuksemme, että kaikkeuden kannel on virittänyt kaikkialle eri sävelin soivia kieliänsä ja että meidän sopii laulumme säestykseksi koskettaa lähimpiä yhtä hyvin kuin mitä muita tahansa, tarvitsematta lähteä niitä kauempaa etsimään.

39

ERÄS VÄLIVAIHE

Kuvien ja laulujen ja Duuri- ja mollisointujen välillä versoi ilmi lasten kuvalehti Balaka, joka kuitenkin päätti lyhyet elonpäivänsä yksivuotisen kasvin tavoin. Vanhimman jälkeisen veljeni vaimo kaipasi kuvallista lastenlehteä. Hän ajatteli, että perheemme lasten piti sitä avustaa kirjoituksilla, mutta kun sitten oivalsi, ettei tuo tulisi riittämään, niin ryhtyi itse sitä julkaisemaan ja pyysi minua avustajaksensa. Kun Balakaa oli ehtinyt ilmestyä pari numeroa, minä kerran tulin matkustaneeksi Deoghariin tervehtimään Radzhanarajan Babua. Palatessani junassa vallitsi ahdinko, ja kun ainoan saatavissani olevan makuusijan yläpuolella paloi lamppu, jonka valoa ei käynyt himmentäminen, niin minä en päässyt uneen. Niinpä ajattelin, että voin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja sommitella tarinan Balakaa varten. Ponnistuksistani huolimatta tarina väisteli minua väistelemistään. Mutta sensijaan tuli uni avukseni.

Minä näin unessa temppelin kiviportaat, yltä yleensä uhrieläinten veren tahrimat. Pieni tyttö seisoi siinä isänsä seurassa tiedustellen murheellisin äänin: "Isä, mitä tämä on? Mistä kaikki tämä veri?" Isä, joka tunsi mielensä liikutetuksi, yritti näennäisen tylysti vaientaa kyselevää pienokaista. Herätessäni minä tiesin tarinani tavoittaneeni. Uni on minua usein muulloinkin auttanut tarinoita ja samoin muita kirjoitelmia sepittäessäni. Tuon uninäyn minä punoin Tipperan kuninkaan Gobinda Manikjan tarinaan sommitellen siitä Balakaa varten pienen jatkokertomuksen nimeltä Radzharshi.

Ne ajat olivat mitä huolettomimmat. Mikään erikoinen asia ei tuntunut pyrkivän hahmoutumaan minussa tai teoksissani. Minä en ollut vielä liittynyt Elämän tien vaeltajien suureen joukkoon, vaan istuin pelkkänä katselijana ikkunassani tien vieressä. Monet kiiruhtivat ohitseni monenlaisia tehtäviänsä suorittamaan minun siinä istuessani ja katsellessani, ja toisinaan astui luokseni kutsumatta kevät tai syksy tai sateiden aika jääden vähäksi aikaa vieraakseni.

Vuodenajat eivät kumminkaan olleet minun ainoat vieraani. Kaikenlaisia merkillisiä ihmisiä, jotka ajelehtivat ankkuristansa irtautuneiden alusten tavoin, kävi toisinaan minun pienessä huoneessani. Eräät heistä yrittivät monin erinomaisin keinoin päästä minusta hyötymään kokemattomuuteni kustannuksella. He vaivautuivat ihan suotta juonia keksiessään. Minä olin silloin täysin epäluuloista vapaa, tarvitsin itse ylen vähän enkä kyennyt ollenkaan erottamaan rehellistä vierasta epärehellisestä. Olen useasti luulotellut varustavani oppirahoilla opiskelijoita, joille opintomaksut olivat yhtä tarpeettomat kuin heidän lukematta jääneet kirjansa.

Kerran saapui luokseni pitkätukkainen nuorukainen tuoden kuvitellulta sisareltansa kirjeen, jossa minua pyydettiin pitämään huolta tästä veljestä, koska hän kovin kärsi äitipuolen hirmuvallan alaisena. Äitipuoli oli pelkkä kuvitelma samoinkuin sisarkin. Veli itse oli epäilemättä ilmeinen tosiasia. Siitä syystä tuo sisaren kirje oli tässä tapauksessa yhtä tarpeeton kuin erinomainen metsästäjätaituruus silloin, kun on pudotettava puusta lintu, joka ei kykene lentämään.

Eräs toinen veikko tuli ilmoittamaan opiskelevansa yliopistossa ja kertoi haluavansa suorittaa tutkinnon, josta hänet kuitenkin esti jokin aivohäiriö. Minä olin pahoillani, mutta kun en ollut perehtynyt lääkeoppiin enempää kuin mihinkään muuhunkaan tieteeseen, en tietänyt, minkä neuvon olisin hänelle antanut. Mutta sitten hän selitti unessa nähneensä, että vaimoni oli jonkin edellisen elämän aikana ollut hänen äitinsä ja että hän parantuisi, kunhan saisi juoda hieman vettä, joka oli koskettanut vaimoni jalkoja. "Te kenties ette sellaisia asioita usko", päätti hän hymyillen puheensa. Minä vastasin, ettei uskoni voinut mitenkään asiaan vaikuttaa, mutta että tahdoin varsin mielelläni häntä auttaa, jos hän itse uskoi parantuvansa. Sitten hankin hänelle pullosen vettä, joka muka oli koskettanut vaimoni jalkoja. Hän tunsi kohta voivansa verrattomasti paremmin. Kehityksen luonnollinen kulku johti vedestä kiinteään ravintoon. Siten hän asettui asumaan huoneeni nurkkaan ja tupakoi tuttavinensa niin voimallisesti, että minun täytyi paeta savun kyllästämästä kammiostani. Hän osoitti vähitellen mitä ilmeisimmin, että hänen aivonsa hyvinkin saattoivat olla jollakin tavoin vikautuneet, mutta tylsät ne eivät missään tapauksessa olleet.

Tuon kokemuksen jälkeen minä varoin kovin luottamasta edellisten olemassaolojen lapsiin. Maineeni lienee muuten levinnyt, sillä pian senjälkeen sain kirjeen eräältä, joka väitti olevansa tyttäreni. Sillä kertaa minä sentään kieltäydyin, ystävällisesti, mutta varmasti.

Koko tänä aikana Babu Srish Tshandra Magundarin ja minun välinen ystävyys kypsyi nopeasti. Hän ja Prija Babu saapuivat joka ilta pieneen huoneeseeni, missä keskustelimme kirjallisuudesta ja musiikista myöhään yöhön asti. Toisinaan vietimme siten kokonaisen päivän. Itseyteni näet ei ollut vielä ehtinyt muovautua kiinteäksi ja lopulliseksi henkilöhahmoksi, joten elämäni liukui eteenpäin kevyesti ja vaivattomasti kuin hattara syksyn seesteisellä taivaalla.

40

BANKIM TSHANDRA

Näihin aikoihin minä tutustuin Bankim Tshandraan. Olin jo paljoa aikaisemmin hänet ensikerran nähnyt. Kalkuttan yliopiston entiset ylioppilaat olivat järjestäneet vuosittaisen kokouksen, jossa Babu Tshandranath Basu oli johtavana sieluna. Hän kenties toivoeli minun kerran hankkivan itselleni oikeuden kuulua heidän joukkoonsa; joka tapauksessa minua pyydettiin esittämään tilaisuudessa runoa. Tshandranath Babu oli silloin aivan nuori mies. Minä muistan hänen kääntäneen saksasta englanninkieleen erään sotaisan runon, jonka aikoi itse lausua tuona päivänä. Hän tuli aikaisemmin luoksemme ja esitti sen meille ylen innostuneesti. Se seikka, että sotilaan rakastetulle miekallensa sepittämä oodi oli siihen aikaan hänen mielirunonsa, saanee lukijan vakuutetuksi siitä, että Tshandranath Babukin on kerran ollut nuori ja että silloiset ajat olivat varsin merkilliset. Ylioppilaskokouksen tungoksessa liikkuessani minä yht'äkkiä havaitsin erään henkilön, joka olemukseltansa erosi kaikista muista ja joka ei voinut jäädä huomaamatta missään joukossa. Tuon kookkaan, kauniin hahmon piirteet hohtivat niin kirkkaina, etten kyennyt hillitsemään uteliaisuuttani; hän oli ainoa henkilö, jonka nimi tuona päivänä herätti minussa mielenkiintoa. Kun kuulin, että hän oli Bankim Babu, niin hämmästykseni oli sitä suurempi: minusta tuntui omituiselta sattumalta, että hänen ulkoinen olemuksensa oli yhtä huomattava kuin hänen tuotantonsa. Teräväpiirteinen kotkannenä, ohuet huulet ja rohkea katse ilmaisivat valtavaa tarmoa. Voimakkaimmin vaikutti minuun se, että hän siinä toisten joukossa käyskellessään, käsivarret laskettuina ristiin rinnalle, kaikkea kansaa suurempana näytti kerrassaan erikoiselta olennolta. Hän ei ollut ainoastaan hengen jättiläisen näköinen, vaan hänen otsassaan oli todellisen ihmisten ruhtinaan leima.

Mieleeni on jäänyt ainaisiksi ajoiksi eräs tuossa kokouksessa sattunut pieni tapahtuma. Eräässä huoneessa joku oppinut luki sepittämiänsä sanskrit-säkeitä ja selitti niitä kuulijoillensa bengalinkielellä. Eräs runoon sisältyvä vihjaus ei ollut suorastaan karkea, mutta joka tapauksessa jokseenkin epähieno. Esittäjän ryhtyessä sitä lähemmin selittämään Bankim Babu peitti kasvonsa käsiinsä ja kiiruhti pois huoneesta. Minä seisoin lähellä ovea ja näen vielä nytkin hänen aran, väistyvän hahmonsa.

Senjälkeen teki usein mieleni päästä häntä näkemään, mutta ei sattunut sellaista tilaisuutta. Hänen toimiessaan Hawrassa rauhantuomarina minä vihdoin rohkenin lähteä häntä tervehtimään. Me kohtasimme toisemme, ja minä yritin parhaani mukaan keskustella hänen kanssansa. Mutta kun sitten palasin, niin mieltäni ahdisti se tunto, että olin menetellyt epäkypsän, julkean nuorukaisen tavoin tunkeutuessani kutsumatta ja esittelemättä hänen luoksensa.

Pian senjälkeen, vuosieni lisääntyessä, minä sain paikkani nuorimpana miehenä silloisten kirjailijoiden joukossa, mutta minulle kuuluvaa arvosijaa ei ollut vielä määrätty. Saavuttamaani joltiseenkin maineeseen liittyi erittäin paljon epäilyksiä ja melkoinen määrä suopeamielisyyttä. Siihen aikaan oli Bengalissa tapana merkitä kirjailijan asema sijoittamalla hänet jonkin länsimaisen ammattiveljen rinnalle. Eräs oli Bengalin Byron, toinen Emerson j.n.e. Minua alettiin nimittää Bengalin Shelleyksi. Se oli Shelleyn loukkaamista ja saattoi tuottaa ainoastaan ivaa osakseni.

Minun yleisenä mainintanimenäni oli "Sammaltava runoilija". Aikaansaannokseni olivat vähäiset, elämänkokemukseni mitättömät, ja säkeissäni samoinkuin suorasanaisissakin tuotteissa oli tunne huomattavammalla sijalla kuin sisällys. Niinmuodoin ei ollut olemassa mitään sellaista, mihin ylistys olisi voitu vähänkään luottavasti perustaa. Käytökseni ja vaatetukseni poikkesivat samoin tavanomaisista muodoista. Minä pidin pitkää tukkaa ja harrastin mahdollisimman hienostunutta, ylen runollista elämäntapaa. Sanalla sanoen: olin eriskummallinen enkä kyennyt tavallisten ihmisten lailla sopeutumaan jokapäiväiseen elämään.

Babu Akshai Sarkar oli näihin aikoihin alkanut julkaista kuukauslehteänsä Nabadzhiban (Uusi elämä), jonka avustajana minä silloin tällöin esiinnyin. Bankim Babu oli vast'ikään lakannut toimittamasta Banga Darsania (Bengalin kuvastinta) ja askarteli innokkaasti uskonnollisten kysymysten pohdinnassa, jota tarkoitusta varten perusti kuukauslehden Pratshar (Saarnaaja). Siinäkin minä julkaisin joitakin runoja ja innostuneen Vaishnava-lyriikkaa käsittelevän kirjoitelman.

Tästä lähtien minä tapasin Bankim Babua varsin usein. Hän asui silloin Bhabani Datt-kadun varrella. Mutta vaikka kävinkin tavan takaa häntä tervehtimässä, ei kumminkaan syntynyt sanottavasti keskustelua. Minä olin siinä iässä, jolloin mieluummin kuuntelee kuin puhuu. Harras toivoni oli, että kerran lämpenisimme jostakin asiasta kiistelemään, mutta ujouteni oli keskustelutaitoani voimallisempi. Toisinaan oli seurassamme Bankim Babun veli, Sandzhip Babu, joka loikoi mukavasti pieluksellansa. Hänet nähdessäni minä ilahduin, sillä hän oli hupainen mies. Hän jutteli mielellään, ja hauskaa oli kuunnella hänen puhettansa. Ne, jotka tuntevat hänen suorasanaisia teoksiansa, tietävät, kuinka kepeästi ja vaivattomasti, ikäänkuin kaikkein vilkkain keskustelu, hänen esityksensä sujuu. Erittäin harvat osaavat siten keskustella, ja vieläkin vähemmän on niitä, jotka kykenevät käyttelemään tuota taidetta kirjallisessa työssänsä.

Samaan aikaan alkoi myöskin oppinut Sashadhar saavuttaa kuuluisuutta. Minulle hänestä kertoi ensimmäisenä Bankim Babu. Ellen väärin muista, on Bankim Babu myös vastuussa hänen esittelemisestänsä yleisölle. Hindulaisen oikeaoppisuuden merkillinen yritys saada arvovaltaansa uudelleen elpymään länsimaisen tieteen nojalla levitti vaikutuksiansa pian yli koko maan. Teosofia oli jo joitakin aikoja valmistellut maaperää sellaiselle liikkeelle. Bankim Babu ei suinkaan ollut tämän suunnan ehdoton kannattaja. Hänen Pratsharissa. julkaisemassaan hindulaisuutta koskevassa esityksessä ei ole eikä voinut olla Sashadharin vaikutuksen häivääkään.

Minä astuin silloin eristetystä olopiiristäni julkisuuteen, kuten noita kiistakysymyksiä käsittelevät avustukseni osoittavat. Ne olivat osalta ivailevia säkeitä, osalta ilvenäytelmiä, osalta sanomalehtiin lähetettyjä kirjeitä. Niin minä laskeuduin tunteiden piiristä elämän areenalle ja aloin täydellä todella käydä puolestani taisteluun.

Siinä tuoksinassa minä tulin hyökänneeksi ankarasti Bankim Babun kimppuun. Tämän kiistan historia on kerrottu sinä aikana ilmestyneissä Pratsharin ja Bharatin numeroissa, ja sitä ei ole tarvis tässä toistaa. Tuon taistokauden loppuessa Bankim Babu lähetti minulle kirjeen, jonka olen valitettavasti kadottanut. Jos se olisi ollut nyt käytettävissäni, niin lukija olisi nähnyt, kuinka erinomaisen ylevämielisesti Bankim Babu osasi taittaa tuon valitettavan välikohtauksen tutkaimen.

41

LAIVANRUHO

Veljeni Dzhjotirindra lähti jonkin sanomalehti-ilmoituksen houkuttelemana huutokauppaan ja ilmoitti palatessaan, että oli ostanut teräksisen laivanruhon seitsemällätuhannella rupialla. Ei muka tarvinnut muuta kuin asettaa siihen kone ja järjestää muutamia hyttejä, niin höyrylaiva oli valmis.

Veljeni varmaan piti suurena häpeänä, että maanmiehemme pitivät liikkeessä kieliänsä ja kyniänsä, mutta eivät saaneet kuntoon yhtäkään höyrylaivalinjaa. Hän oli, kuten jo edellä kerroin, yrittänyt valmistaa kotimaatansa varten tulitikkuja, mutta uutterimmatkaan raapimiset eivät olleet saaneet niitä syttymään. Sitäpaitsi hän oli halunnut panna käyntiin mekaanisia kangaspuita, mutta kaikkien hänen vaivojensa tuloksena oli ollut pieni karkea pyyheliina, ja kangaspuut seisoivat sittemmin liikkumattomina. Nyt, tahtoessaan nähdä vesillä intialaisia aluksia, hän osti vanhan laivanruhon, joka tuli aikanansa täyteen koneita ja hyttejä, mutta vei samalla veljeni vararikkoon.

On kuitenkin otettava huomioon, että kaikkien noiden yritysten vaivat ja häviöt lankesivat yksin hänen osaksensa, kokemuksen voitto sitävastoin koitui koko maan hyväksi. Hänenlaisensa henkilöt, jotka eivät suunnitelmiansa tarkoin harkitse eivätkä yleensäkään ole liikemiehiä, täyttävät maansa liike-elämän vilkkaalla toiminnallansa. Ja vaikka vuoksi väistyykin yhtä nopeasti kuin on noussut, se kuitenkin jättää maaperään hedelmällistä mutaansa. Kun tulee elonkorjuun aika, ei kukaan ajattele noita uranaukaisijoita, mutta he, jotka ovat eläessään ilomielin uskaltaneet ja menettäneet kaikkensa, eivät kuoltuansa varmaankaan välitä liikoja siitä, että heidät unohdetaan.

Toisella puolella oli eurooppalainen Laivayhtiö, toisella veljeni Dzhjotirindra yksinään, ja Khulnan ja Barisalin asukkaat muistanevat, kuinka valtavaksi näiden kauppalaivastojen välinen taistelu vähitellen kävi. Kilpailun painostuksesta hankittiin alus toisensa jälkeen, häviöt kasautuivat yhä suuremmiksi tulojen vähentyessä siinä määrin, ettei enää kannattanut painattaa matkalippuja. Khulnan ja Barisalin välisen laivakulun kulta-aika oli tullut. Matkustajia kuljetettiin ihan ilmaiseksi, tarjoiltiinpa heille vielä virvokkeitakin rahatta ja hinnatta! Sitten muodostui vapaajoukko, joka liehuvin lipuin ja isänmaallisia lauluja laulaen kuljetti matkustajia intialaisen linjan aluksiin. Jos niin ollen ei puuttunutkaan matkustajia, niin kaikesta muusta alkoi pian olla polttava puute.

Isänmaallinen innostus ei kumminkaan voinut kumota luvunlaskun lakeja; isänmaallisten laulujen virittäessä yhä korkeampaa innostusta teki tilikirjan vastattavien puolella kolme kertaa kolme yhä edelleenkin yhdeksän.

Liikeasioihin pystymättömien alinomaisena onnettomuutena on se, että he, vaikka ovatkin itse luettavissa yhtä helposti kuin avattu kirja, eivät milloinkaan opi ottamaan selkoa toisten henkilöiden luonteista. Ja koska he tarvitsevat ikänsä kaiken keksiäkseen tämän heikkoutensa, niin heillä ei ole milloinkaan tilaisuutta käytellä kokemustansa hyödyksensä. Matkustajien saadessa virvokkeita ilmaiseksi eivät laivamiehetkään huolineet mitään puutetta kärsiä, mutta kaikesta huolimatta sai suurimman voiton veljeni, joka urheasti kesti häviönsä.

Toimintakentältä päivittäin saapuvat voiton tai tappion sanomat pitivät meitä kuumeenomaisessa jännityksessä. Sitten tuli eräänä päivänä tieto, että höyrylaiva Svadeshi oli törmännyt siltaan ja uponnut. Tämä viimeinen häviö oli verrattomasti veljeni suoritusmahdollisuuksia suurempi, joten hänellä ei ollut muuta keinoa kuin luopua koko yrityksestä.

42

MENNEITÄ

Sillävälin oli kuolema käynyt perheessämme. Sitä ennen en ollut milloinkaan silmäillyt suurta niittäjää kasvoista kasvoihin. Äitini kuollessa minä olin aivan pieni. Hän oli ollut kauan sairaana, ja me emme edes tietäneet, milloin hänen sairautensa kääntyi kohtalokkaaksi. Hän nukkui kaiken aikaa samassa huoneessa kuin me. Sitten hänet vietiin sairauden kestäessä venhematkalle virralle, ja hänen palattuansa oli hänelle järjestetty huone kolmanteen kerrokseen.

Hänen kuolemansa yönä me lepäsimme huoneessamme alakerrassa sikeään uneen vaipuneina. En tiedä, mikä yön hetki lienee ollut, kun vanha hoitajattaremme syöksyi itkien huoneeseen ja huusi: "Pienokaisparkani, te olette menettäneet kaikkenne!" Kälyni nuhteli häntä ja talutti hänet pois varjellakseen meidät kuoleman yön aikaan aiheuttamalta säikähdykseltä. Hänen sanansa kuullessani minä puolittain heräsin ja tunsin sydämeni sykkeen taukoavan, mutta en kyennyt käsittämään, mitä oli tapahtunut. Kun meille sitten aamulla ilmoitettiin, että äiti oli kuollut, niin minä en vielä tajunnut, mitä kaikkea tuo menettäminen minulle merkitsi.

Astuessamme kuistikolle me näimme äidin lepäämässä paareilla pihamaalla. Siinä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi osoittanut kuoleman kammottavuutta. Aamun valaistuksessa kuolema näytti niin suloiselta kuin tyyni, rauhallinen uni, joten elämää siitä erottava juopa ei meille oikein selvinnyt.

Vasta sitten, kun hänen ruumiinsa kannettiin ulos valtaportista ja me seurasimme saatossa polttopaikalle, minut yht'äkkiä valtasi raju tuska, kun ajattelin, ettei äiti milloinkaan tulisi takaisin tuosta portista asettuakseen tavanomaiselle paikallensa taloustoimiensa piiriin. Päivä kului hitaasti, me palasimme polttopaikalta, ja kun käännyimme omalle kadullemme, minä katsahdin isäni huoneen ikkunaan kolmanteen kerrokseen. Isä istui yhä kuistikolia liikahtamatta, rukoukseen vaipuneena.

Talon nuorin miniä otti orpolapset hoiviinsa. Hän piti itse huolta ravinnostamme, vaatetuksestamme ja kaikista tarpeistamme, ja piti meidät aina läheisyydessään, jotta menetyksemme ei tuntuisi meistä niin katkeralta. Eräs elämän oleellisimpia ominaisuuksia on siinä, että se kykenee parantamaan auttamattomia asioita, unohtamaan senkin, mikä ei ole korvattavissa. Varhaisella iällä tämä kyky on voimakkaimmillaan; silloin ei mikään isku käy liian syvälle, mikään haava ei jätä pysyvää arpea. Ensimmäinen ylitsemme langennut kuoleman varjo ei niinmuodoin jättänyt jälkeensä mitään pimeätä; se liukui pois yhtä kevyesti kuin oli tullutkin — pelkkänä varjona.

Kun myöhempinä vuosinani, kevään ensimmäisten enteiden ilmaannuttua, vaeltelin vailla päämäärää kuin mielipuoli, kahmalollinen puolittain avautuneita jasmiininkukkia vyössäni, ja sivelin otsaani pehmeillä, pyöreillä, suipponevilla nupuilla, niin minusta tuntui siltä, kuin äitini sormet olisivat minua jälleen koskettaneet, ja minä tajusin selvästi, että noissa suloisissa sormissa piilevä hellyys oli sama kuin se, joka alinomaa puhkee kukkaan noista puhtaista jasmiininnupuista ja että tätä hellyyttä on — tiesimmepä siitä tai emme — rajattoman paljon maan päällä.

Kun sitten neljänkolmatta vuoden ikäisenä tutustuin kuolemaan, niin saamani vaikutelma jäi pysyväiseksi, ja sen aiheuttama isku on yhä liittynyt alinomaa pitenevään kyynelten ketjuun. Lapsen kevyt elämä voi helposti väistää suurimpiakin onnettomuuksia, mutta täysikasvaneen on vaikeampi niitä välttää. Niinpä sattuikin tuon päivän isku suoraan rintaani.

Siihen asti ei ollut milloinkaan johtunut mieleeni, että elämän ilojen ja surujen katkeamattomaan sarjaan voi syntyä aukko. Senvuoksi minä en kyennyt milloinkaan näkemään kauemmaksi: pidin tätä elämää kaikki itseensä sisällyttävänä. Kun sitten saapui kuolema aiheuttaen yht'äkkiä ammottavan repeämän järkkymättömäksi luultuun rakennelmaan, niin minä jouduin kerrassaan ymmälle. Kaikki, mitä ympärilläni oli, puut, maankamara, vesi, aurinko, kuu ja tähdet, pysyivät yhtä muuttumattoman todellisina kuin ennenkin, mutta se henkilö, joka oli yhtä todellinen, joka tuhansin tavoin elämääni ja henkeeni ja sydämeeni liittyen, oli ollut minulle verrattomasti kaikkea muuta todellisempikin, oli häipynyt silmänräpäyksessä olemattomiin, ikäänkuin unennäkö. Kuinka hämmentävän ristiriitaiselta kaikki näyttikään, kun käännyin sitä silmäilemään! Kuinka voisin milloinkaan saattaa sopusointuun sen, mikä oli jäänyt, ja sen, mikä oli mennyt?…

Se kauhea pimeys, jonka tuo repeämä oli minulle paljastanut, veti minua yhä öin päivin puoleensa. Minä palasin alinomaa sen luo, tuijottelin tyhjyyteen ja kyselin itseltäni, mitä minulle oli jäänyt menetetyn sijaan. Ihminen ei voi saada itseänsä uskomaan tyhjyyteen; se, mikä ei ole olemassa, ei ole totta; se, mikä ei ole totta, on olematonta. Siitä syystä me lakkaamatta yritämme löytää jotakin siitä, missä emme mitään näe.

Samoin nuori kasvi pimeässä kurkottuu tavallaan varpaisillensa päästäkseen päivän valkeuteen, samoin pyrkii sielu, kuoleman äkkiä levittäessä sen ympärille kieltämyksen pimeyttä, kohoamaan myöntämisen valkeuteen. Ja mikä muu murhe olisikaan verrattavissa siihen olotilaan, missä pimeys estää löytämästä tietä pois pimeydestä?

Ja sittenkin tuntui siltä, että tuon sietämättömän murheen kestäessä mielessäni välkähti äkkiä ilo, vieläpä niin, että sitä kerrassaan hämmästyin. Se tuskallinen tieto, ettei elämä ole kestävä ja kumoamaton, tieto, joka oli aiheuttanut minulle kärsimystä, tuotti minulle nyt lievennystä. Se ajatus, ettemme ole elämän järkkymättömien kiviseinien sisäpuolelle suljettuja ikuisia vankeja, kohosi tietämättäni ylimmäksi hersyttäen mieleni äkillistä, valtavaa riemua. Se, mitä olin pitänyt omanani, minun oli täytynyt jättää — siinä piili se menettämisen tunto, joka minua kidutti — mutta kun sitten katselin asiaa voittamani vapauden kannalta, niin minut valtasi suuri rauha.

Moisen olemassaolon kaikkialla tuntuva ahdistus tasoittuu siten, että kuolema toimii elämän vastapainona estäen sitä murskaamasta meitä. Ihmisen ei tarvitse kestää rajoittamattoman elämänvoiman kamalaa painoa — tämä totuus johtui tuona päivänä mieleeni äkillisen, ihmeellisen ilmestyksen tavoin.

Sitä mukaa kuin elämän vetovoima heikontui, luonnon kauneus esiintyi minulle syvempää tarkoitusta sisältävänä. Kuolema oli asettanut minut oikeaan kohtaan näkemään maailmaa yltäkylläisessä kauneudessansa, ja kuoleman taustalle piirtyvä kaikkeuden kuva ilmeni minulle tenhoisana.

Siihen aikaan sattui ajattelussani ja käytöksessäni vielä kerran esiintymään nuorekasta eriskummallisuutta. Minusta tuntui naurettavalta, että minua vaadittiin suostumaan päivän tapoihin ja muotoihin, ikäänkuin ne olisivat jotakin luonnollista ja järjellistä. Minä en mitenkään voinut suhtautua niihin vakavasti. Mieleni oli kerrassaan vapautunut siitä rasituksesta, että olisin ensinnä ryhtynyt miettimään, mitä toiset saattoivat minusta ajatella. Minä kävin hienoimmissa kirjakaupoissa, ainoana päällysvaatteenani kappale karkeata palttinaa ja paljaissa jaloissani kevyet aamukengät. Olipa sää kuuma, kylmä tai kostea, minä vietin aina yöni kolmannen kerroksen kuistikolla. Siellä me voimme silmäillä toisiamme, tähdet ja minä, ja minä olin aamun koittaessa valmiina tervehtimään nousevaa rusotusta.

Tämä elämäni vaihe ei ole minkäänlaisessa yhteydessä askeettisten tuntojen kanssa. Minut valtasi pikemmin jonkinlainen loma-ajan vallattomuus kun havaitsin, että koulumestari Elämä patukkoinensa on pelkkää tarua, joten voin olla vähääkään välittämättä hänen pikkumaisista säännöistänsä. Jos me jonakin kauniina aamuna herättyämme huomaisimme painovoiman supistuneen pieneksi murto-osaksi entisestään, käyskelisimmekö yhä vakavasti pitkin valtatietä? Emmekö mieluummin vaihtelun vuoksi hyppäisi monikerroksisten rakennusten yli tai ponnahtaisi tielle sattuvan muistomerkin kohdalla vallattomasti ilmoille huolimatta lähteä sitä kiertämään? Niinpä en minäkään, maisen elämän painon jaloistani irtauduttua, voinut enää noudattaa tavanomaisia sovinnaisuuksia.

Yön pimeydessä yksin parvekkeellani minä hapuilin joka suuntaan ikäänkuin sokea yrittäen keksiä kuoleman mustasta kiviportista jonkinlaista vihjettä tai merkkiä. Kun sitten herätessäni aamun valo lankesi verhoamattomalle makuusijalleni, niin minä tunsin silmieni avautuessa ympäröivän sumuverhon käyvän läpikuultoiseksi, ja samoinkuin aamu-usvien hälvetessä maiseman kukkulat, virrat ja metsät hohtelivat näkyviin, samoin näytti eteeni leviävä maailmanelämän kasteraikas kuva säteilevän uutena ja entistä ehompana.

43

SADEAIKA JA SYKSY

Hindu-kalenterin mukaan hallitsee kutakin vuotta erikoinen planeetta. Minä puolestani olen havainnut, että kunakin elämän kautena määrätty vuodenaika saavuttaa erikoisen tärkeyden. Ajatellessani lapsuuttani minä muistan parhaiten sadepäivät. Tuulen pieksemä sade on peittänyt tulvaansa kuistikon permannon. Kaikki huoneisiin johtavat ovet on suljettu. Vanha keittäjättäremme palaa torilta, vasu vihanneksia täynnä, kahlaa likomärkänä liejussa. Ja minä — ollenkaan tietämättä, mistä syystä — laukkaan pitkin kuistikkoa hurmioisen riemun vallassa.

Muistuupa mieleeni tämäkin: Minä olen koulussa; luokkani istuu pylväskäytävässä, jota tuulen puolella suojaavat matot. Iltapäivän kuluessa on noussut taivaalle pilvi toisensa jälkeen; nyt ne ovat kasautuneet ja peittävät koko taivaan. Ja kun siinä katselemme, niin putoo sade taajoina kuuroina; ukkonen jyrähtelee pitkään ja äänekkäästi, ja näyttää siltä, kuin jokin mielipuoli nainen salamakynsillänsä repisi taivaankantta kappaleiksi. Mattoseinät värisevät myrskyn käsissä uhaten joka hetki tempautua irti; on niin pimeä, että tuskin voimme lukea. Opettaja antaa meille luvan sulkea kirjat. Sitten me istumme jalkojamme heilutellen antaen myrskyn raivota ja ulvoa mielin määrin, ja minun henkeni vaeltaa suoraa päätä sille kaukaiselle, rannattomalle suolle, jonka halki sadun prinssi kulkee.

Muistan vielä syvät, pimeät sravan-kuun[38] yöt! Uneni rakoihin tunkeutuva sateen rapina luo minuun miellyttävän rauhan, sikeintäkin unta syvemmän. Ja valvoessani minä rukoilen, että vielä aamullakin sataisi, katumme olisi tulvan vallassa ja lammen kylpypengermä veden peitossa viimeistä porrasaskelmaa myöten.

Mutta sinä ikäkautena, josta nyt kerron, syksy on kiistämättä valtiaana. Sen elämää kattaa asvin-kuun[39] kirkas, kuulea joutilaisuus. Syysauringon sulan kullan hohteessa, jota lempeästi heijastelee puutarhan kasteraikas vihreys, minä astelen kuistikolla ja sepitän laulua Dzhogija-tyyliin:

Mitä kaivannetkaan, sydämeni, tässä aamun kajasteessa?

Syyspäivä kuluu kulumistaan, talon malmirumpu soittaa puolipäivää, runotyylini vaihtuu, mutta mieleni on yhä musiikkia tulvillansa, minä en kuule työn enkä velvollisuuden kutsua, laulannan vain:

Hetket verkkaan vierivät, ja mieli mietteitänsä hautoo —

Iltapäivällä minä lepään pienen huoneeni valkoisella lattiamatolla, luonnosvihko edessäni, ja yritän piirtää kuvia. Minä en suinkaan innokkaasti tavoittele maalauksen jumalattaren suosiota, leikinhän vain, tahdon piirtää kuvia. Tärkeintä on se, mikä jää mieleeni ja jota ei paperissa ilmaise yksikään viiva. Ja sillävälin tulvii huoneeseeni hilpeä syysehtoo kultaisena, humalluttavana, täyttäen sen kuin pikarin.

Miten lieneekään, mutta minusta tuntuu siltä, kuin näkisin kaikki tuon ajan päivät siinä syysvalossa ja sen syksyn taivaan alla, joka kypsytti lauluni niinkuin se kypsyttää maamiehen laihot, syksyn, joka täytti hohteellansa runsaat joutohetkeni, syksyn, joka valoi keveään mieleeni aiheetonta, yltäkylläistä iloa laulujen ja tarinoiden muodossa.

Lapsuuteni sadeajan ja nuoruuteni syksyn välillä on nähdäkseni se suuri ero, että edellisessä ulkoinen luonto otti minut valtoihinsa huvittaen minua lukuisalla näyttelijäjoukollansa, monimuotoisilla näyttämölaitteillansa ja soitantonsa humulla; syksyn hohtavan valkeuden juhla sitävastoin on ihmisessä itsessään. Pilven ja päivänpaisteen leikki väistyy taka-alalle ilon ja surun hyminän täyttäessä ihmisen mieltä. Meidän katseemme se luo taivaan sineen sen haaveelliset vivahteet, ja inhimillinen kaipaus se luo sen tuulien henkäyksiin huumaavia tuoksuja.

Minun runoni ovat nyt ehtineet ihmisten asuntojen oville. Siellä ne eivät saa mielin määrin käyskellä sisään ja ulos. Siellä on ovi oven takana, kammio kammion sisässä. Kuinka monta kertaa meidän täytyykään kääntyä takaisin nähtyämme vain valon ikkunasta vilkahtavan ja kuultuamme palatsin suljettujen porttien takaa helisevän huilunsoiton! Mielen täytyy keskustella mielen kanssa, tahdon täytyy yhtyä toiseen tahtoon, ja monet esteet on vältettävä, ennenkuin antaminen ja ottaminen käy mahdolliseksi. Noita esteitä vasten syöksyessään elämän syvä vuo vaahtoaa ja pärskyy nauruksi ja kyyneliksi karkeloiden niin rajuina pyörteinä, ettei sen suunnasta voi enää saada tarkkaa selkoa.

44

"DUURI- JA MOLLISOINTUJA"

"Duuri- ja mollisoinnut" muodostavat serenadin, joka kaikuu kaduilta ihmisen asumuksen edustalta pyytäen päästä sisään ja saada sijan tuossa salaperäisessä talossa.

Tämä maailma on ihana, — minä en tahdo kuolla. Minä tahtoisin elää ihmisen ikuista elämää.

Niin rukoilee yksilö kaikkeuden elämää.

Lähtiessäni toisen kerran Englantiin minä tutustuin laivalla Asutosh Tshaudhuriin. Hän oli vast'ikään suorittanut tutkintonsa Kalkuttan yliopistossa ja oli matkalla Englantiin antautuakseen lakimies-uralle. Me seurustelimme ainoastaan sen lyhyen ajan, jonka alus tarvitsi siirtyessään Kalkuttasta Madrasiin, mutta kävi jälleen ilmeiseksi, ettei ystävyyden syvyys riipu tuttavuuden pituudesta. Hän veti minua puoleensa koruttomilla sydämenominaisuuksillansa siinä määrin, että tuntui siltä, kuin olisimme olleet iät päivät ystäviä.

Englannista palattuaan Ashu tuli perheemme jäseneksi.[40] Hänellä ei ollut toistaiseksi ollut aikaa eikä tilaisuutta tunkeutua kaikkien ammattiansa rajoittavien esteiden läpi päästäkseen sen alueella varsinaisesti elämään ja toimimaan. Hänen asiakkaansa eivät olleet vielä riittävässä määrin hellittäneet rahakukkaroittensa nauhoja, joten Ashu voi vielä kokoilla hunajaa erinäisten kirjallisuuksien kukkatarhoista. Siinä kirjallisessa hengessä, joka siihen aikaan täytti hänen koko olemuksensa, ei ollut yhtään kirjastojen ummehtunutta uhoa; siinä tuntui voimallisena vieraiden, merentakaisten yrttien tuoksu. Hänen kutsuansa noudattaen minä olin mukana monella keväisellä retkellä noissa etäisissä salomaissa.

Hän nautti erikoisesti ranskalaisesta kirjallisuudesta. Minä kirjoitin siihen aikaan runoja, jotka sittemmin julkaistiin nimellä Kadi o Komal (Duuri- ja mollisointuja). Ashu havaitsi yhtäläisyyttä useiden minun runojeni ja tuntemiensa muinaisranskalaisten runoelmien välillä. Hänen mielestään kaikkien näiden tuotteiden yhteisenä luonnepiirteenä oli kaikkeuden elämän runoilijassa herättämä viehätys, joka ilmeni jollakin tavoin niissä kaikissa. Täyttymätön kaipuu päästä osalliseksi tuohon avarampaan elämään oli aina perussävelenä.

"Minä järjestän ja julkaisen nuo runosi", virkkoi Ashu, ja niin hän sai tehtävän toimitettavaksensa. Runon "Tämä maailma on ihana", jossa arveli ilmenevän koko sarjan ydinsointujen, hän asetti kokoelman alkuun.

Ashu oli sangen todennäköisesti oikeassa. Lapsuuteni aikana, ollessani kodin kehään suljettuna, minä olin tähyillyt kattotasanteeltamme monimuotoisena ilmenevää luontoa uhraten sille kaihoisassa katseessani sydämeni. Nuoruuteni aikana minua veti yhtä vastustamattomasti puoleensa ihmisten maailma. Siihenkin nähden minä olin syrjäinen, silmäilin sitä vain tien ohesta. Henkeni niin sanoakseni seisoi rantamalla innokkaasti viittoen lauttamiehelle. Elämä näet pyrki lähtemään pitkälle matkallensa.

Ei ole totta, että erikoisessa määrin eristetty yhteiskunnallinen asemani esti minua sukeltautumasta keskelle maailman elämää. En ole havainnut merkkiäkään siitä, että ne maanmieheni, jotka ovat viettäneet koko elämänsä seurallisuuden humussa, olisivat koskettaneet sen elävää ydintä paremmin kuin minäkään. Meidän maamme elämällä on korkeat rantatörmänsä ja porrasaskelmansa, ja sen tummiin vesiin lankeevat valtavien puiden viileät varjot kokilin huhuillessa lehvistössä päämme päällä ihastuttavaa, ikivanhaa säveltänsä. Mutta kaikesta huolimatta maamme on kuin liikkumaton vesi. Missä on sen virta, missä ovat aallot, milloin saapuu mereltä vuoksivetten hyöky?

Kaikuiko silloin kadun toiselta puolen korviini se voittohymni, jota laulaa paisuva virta raivatessaan itselleen tien mereen läpi kaikkien kivisten esteiden? Ei! Minun yksinäinen elämäni vain tunsi kalvavaa kaipuuta sinne, missä vietettiin maailmanelämän suurta juhlaa. Ihmisen, joka yksinäisyydessään viettää verkkaisia joutilaita hetkiänsä, valtaa syvä masennus, koska hän niin ollen ei tunne elämän tervettä sykähtelyä. Sellaista mielenmasennusta vastaan minun on täytynyt aina ankarasti taistella. Mieleni ei ottanut päihtyäkseen niiden aikojen poliittisista liikkeistä, jotka näyttivät olevan vailla kaikkea voimakasta kansallistuntoa, joilla ei ollut aavistustakaan maamme varsinaisesta olemuksesta ja jotka eivät vähääkään välittäneet sen todellisista tarpeista. Minua kidutti hurja kärsimättömyys, sietämätön tyytymättömyys itseeni ja kaikkeen ympärilläni olevaan. Paljoa mieluummin — niin ajattelin — olisin ollut Arabian beduiini!

Vapaan elämän versoessa ja rehoittaessa muualla maailmassa me seisomme kerjäläisinä syrjässä kaihoisina juhlaa katsellen. Milloinpa meillä olisikaan ollut varaa itseämme koristaa ja käydä toisten joukkoon? Ainoastaan sellaisessa maassa, jossa hajoituksen hengellä on rajaton valta, maassa, jossa lukemattomat pikkumaiset raja-aidat erottavat ihmisiä toisistansa, jää tyydyttämättä tuo kaipaus päästä todellistamaan maailman avarampaa elämää omassa elämässänsä.

Nuoruudessani minä kaipasin ihmisten mailmaa samoinkuin olin lapsuudessani, palvelijain ympärilleni piirtämässä liitukehässä istuen, kaivannut elävää luontoa. Kuinka ihanalta, kuinka saavuttamattoman etäiseltä se näyttikään! Muita kun emme pääse siihen koskettamaan, kun ei mikään tuulenhenki tuo meille siitä viestejä, mikään virta ei osu luoksemme, mikään tie ei avaudu matkamiesten tulla ja mennä, niin ympärillemme kasautuvat kuolleet oliot eivät milloinkaan väisty, vaan keräytyvät yhä valtavammaksi rykelmäksi, kunnes kerrassaan tukahduttavat elämän.

Sadeaikana on vain tummia pilviä ja sadekuuroja. Mutta syksyn taivaalla vaihtelee valojen ja varjojen leikki, ja syksyisillä vainioilla aaltoilee satoisa vilja. Samoin oli minun runoilija-urallani aluksi usvaisia unikuvia, myrskyjä ja sateita; ilmaisutapani oli hämärä, säkeeni olivat hillittömiä. Mutta syksyni "Duuri- ja mollisoinnuissa" alkoi taivaalla väikkyä valojen ja varjojen leikki, ja samalla näkyivät laihot maasta nousevan. Todellisuuden maailmaa koskettaessaan kieli ja rytmi alkoivat saada määrättyä sävyä ja vaihtelevaa muotoa.

Niin on jälleen kirja lopussa. Nyt alkavat ne elämäni päivät, jolloin sisäinen ja ulkoinen, sukulainen ja vieras liittyvät toisiinsa. Tästä lähtien minun elämäni matka käy ihmisten asuinsijojen kautta. Ja hyvä ja paha, ilo ja suru, kaikki se, mitä matkallani kohtaan, ei enää häilähdä silmieni ohi pelkkänä kuvana. Millainen kirjava vilinä rakentavaa ja hajoittavaa työtä, voittoja ja tappioita, vihaisia iskuja ja rauhallista yhteistyötä!

Minä en kykene tutkimaan enkä selvittämään sitä korkeata viisautta, jonka varassa elämäni johtaja kuljettaa minua hilpeästi halki kaikkien esteiden, vastusten ja mutkien kohti elämän sisimmän tarkoituksen täyttymistä. Ja ellen voi selvittää suunnitelmaa kokonaisuudessaan, niin kaikki yksityiskohtaiset yritykseni johtaisivat alinomaa harhaan. Kuvan erittelemisestä on tuloksena vain pivollinen tomua; taiteilijan ilo jää tavoittamatta.

Saateltuani lukijani sisäisen pyhäkön ovelle minä nyt lausun heille jäähyväiset.

Viiteselitykset:

[1] Eräänlainen pylväskäytävä tai parveke. Kirjoittajan kotitalo on epäsäännöllinen kolmikerroksinen rakennusrykelmä, joka on vähitellen kasvanut siinä asustavien perhekuntien keralla. Rakennuksia, jotka on suunniteltu suurten nelikulmaisten pihojen ympärille, kiertävät ulkopuolella pitkät pylväskäytävät, ja jokaisen pihan reunamalla on kapeampia parvekkeita, joista päästään eri huoneistoihin.

[2] Talon ulko-osa kuuluu miehille, sisäosa naisille.

[3] Nämä basti eli köyhien kaupunginosat, joissa on pelkkiä rappeutuneita hökkeleitä ja jotka sijaitsevat palatsimaisten rakennusten vieressä, ovat vieläkin eräänä Kalkuttan omituisuutena.

[4] Eräänlaisia sokeroimattomia ohukaisia, joita nautitaan leipänä toisten ruokien keralla.

[5] Ruoat, joita parhaillaan nautitaan, ja kojeet, joita ravintoa suuhun kuljettava käsi pitelee, katsotaan rituaalisesti saastaisiksi.

[6] Teoksen kirjoittaja on nuorin seitsemästä veljeksestä. Tässä tarkoitetaan kuudetta veljeä.

[7] Käytännöstä hävinnyt mehiläisen nimitys.

[8] Oppineisuuden jumalatar.

[9] Jakshain kuningas on hindulaisen mytologian Pluto.

[10] Lethe-virtaa vastaava.

[11] Krishnan leikkitienoot.

[12] Ei-bramaaneille luetaan synniksi, jos silmäilevät neofyyttejä pyhän toimituksen kestäessä, ennenkuin kaikki menot ovat suoritetut.

[13] Sakuntala-näytelmässä mainitut viisaan Kanvan aloittelijaoppilaat.

[14] Ammattilaulajat ja -lausujat.

[15] Suuri osa kirjallisen bengalinkielen sanoja johtuu sellaisenaan sanskritista.

[16] Palvelijat nimittävät isäntäänsä ja emäntäänsä "isäksi" ja "äidiksi" ja lapsia "veljiksi." ja "sisariksi".

[17] Nirada on sanskritinkielen sana ja merkitsee pilveä; sen yhdysosat ovat nira— vesi ja da = antaja. Bengalinkielessä se ääntyy nirod.

[18] Bengalinkielessä tämä sana on saanut kutsumatta keräytyvän vierasseuran merkityksen.

[19] Nuottikirjoitus ei ollut silloin vielä käytännössä. Erään nykyjään yleisimmin käytetyistä keksi myöhemmin tässä mainittu kirjailijan veli.

[20] Talon nuori morsian ja edellämainitun neljännen veljen vaimo.

[21] Tässä lienee syytä huomauttaa vierasmaalaiselle lukijalle, että intialaisen musiikin koulutettu laulaja käsittelee improvisoiden säveltäjän luomaa melodista ääriviivaa, joten viimeksimainitun ei välttämättä tarvitse antaa muuta kuin selvä käsitys sellaisesta ääriviivasta.

[22] Jos Bhubanmohini käsitetään tekijännimeksi teoksen nimi merkitsee "Bhubanmohinin hengetär".

[23] Vaatelahjat ovat yleisiä kiintymyksen, kunnioituksen tai huomaavaisuuden ilmauksina.

[24] Vanhoilla Vaishnava-runoilijoilla oli tapana sisällyttää nimensä runon viimeiseen säkeistöön, joten runo tuli heidän tekemäksensä merkityksi. Bhanu ja Rabi merkitsevät kumpikin aurinkoa.

[25] Kookospalmun lehtien kuivatuista ja riivityistä keskisuonista, jotka ovat suunnilleen tulitikun vahvuisia, punotaan tavallisessa bengalilaisessa taloudessa käytetyt luudat. Talonemännän käyttelemänä sellainen luuta on kansanomaisen käsityksen mukaan sovelias pitämään järjestyksessä koko taloa, isännästä alkaen. Tässä vihjaillaan sen paljaassa selässä aikaansaamiin vaikutuksiin.

[26] Siihen aikaan harrastettiin innokkaasti frenologiaa.

[27] Myöhemmin Sir Tarak Palit, kirjoittajan toisen veljen elinikäinen ystävä.

[28] Sarasvati, oppineisuuden jumalatar, kuvataan valkoisiin puettuna ja lootuskukkien keskessä istumassa.

[29] Intialainen musiikki ei pyri vain moitteettomasti esittämään sävelmiä sellaisinaan, vaan esittävä taiteilija muuntelee improvisoiden alkuperäisen sävellyksen teemaa.

[30] Valmiki Pratibha merkitsee "Valmikin hengetärtä". Aihe perustuu tarinaan Valmikista, rosvopäälliköstä, joka myötätunnon liikuttamana puhkesi valituslauluun nähdessään, millaisen tuskan vallassa oli eräs kurki, jolta metsämies oli surmannut kumppanin. Siten mieleen johtunutta runomittaa hän myöhemmin käytteli sepittäessään Ramajanansa.

[31] Rikkauden jumalatar.

[32] Erinäisten maakuntien laulutavasta, mutta varsinkin maan eteläosassa vallitsevasta dravidalaisesta tyylistä eroava.

[33] Baul; erään uskonnollisen lahkokunnan jäsen.

[34] Useiden klassillisten hindustanisten sävelmien otaksutaan sointuvan parhaiten määrättyyn vuoden- tai vuorokauden aikaan.

[35] Intialaisen pojan saduista ja tarinoista tuntemassa maailmassa on seitsemän merta ja kolmetoista virtaa.

[36] Tämän lausuvat Krishnan leikkikumppanit hänen äidillensä Jashodalle. Äiti puetti lempilapsensa joka aamu keltaisiin vaatteisiin ja pisti riikinkukonsulan hänen hiuksiinsa. Mutta kun sitten tuli puheeksi lähteminen, niin äiti kovin epäröi jättää poikastansa toisten paimenten joukkoon. Niinmuodoin häntä täytyi usein hyvinkin suostutella. Tämä kohta on osa Vaishnava-vertausta, joka kuvailee, kuinka Krishna lapsen tavoin käyttelee maailmaa leikkiessään.

[37] Basti-alueilla sijaitsee pelkkiä hökkeleitä, joiden välitse ahtaat polut poimuttelevat liittäen aluetta varsinaisiin katuihin. Niissä asuu palvelusväkeä, köyhiä käsityöläisiä j.n.e. Ennen vanhaan näitä alueita oli kaikissa kaupunginosissa, parhaimmissakin, mutta nykyjään ne ovat viimeksimainituista häviämässä.

[38] Heinä-elokuuta vastaava kuukausi, jolloin sadeaika on parhaimmillaan.

[39] Asvin-kuu vastaa syys-lokakuuta ja on Bengalissa suuren loman aika.

[40] Mentyään naimisiin Tagoren sukulaisen Pratibhan kanssa.