SISÄLLYS: (continued 2)

Se on pater De Penerandan muisto. Hän oli erittäin vähän kanssamme tekemisissä — mikäli muistan, oli hän vain joitakin aikoja erään opettajamme sijaisena. Hän oli espanjalainen, ja englanninkielen käyttäminen näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siitä lienee johtunut, etteivät pojat paljoakaan välittäneet hänen lausumistansa. Minusta näytti siltä, että oppilaiden tarkkaamattomuus häntä loukkasi, mutta hän sieti sen kärsivällisesti päivästä toiseen. Minä tunsin jostakin selvittämättömästä syystä suurta myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen piirteensä eivät olleet kauniit, mutta hänen kasvonsa vetivät minua omituisesti puoleensa. Aina kun häntä katselin, minusta näytti siltä, kuin hänen henkensä olisi ollut rukoukseen vaipuneena; syvä rauha näytti vallitsevan koko hänen olemuksessaan.

Meillä oli puoli tuntia kirjallisia töitä varten. Sinä aikana, kynä kädessä istuessani, minä tavallisesti kävin hajamieliseksi, ja ajatukseni vaeltelivat omilla teillänsä. Eräänä päivänä pater De Peneranda oli luokkamme valvojana. Hän asteli edestakaisin penkkiemme takana. Hän lienee jo useita kertoja havainnut, ettei kynäni ollenkaan liikkunut. Yht'äkkiä hän pysähtyi taakseni, kumartui puoleeni, laski kätensä olalleni ja kysyi leppoisasti: "Etkö voi hyvin, Tagre?" Se oli pelkkä koruton kysymys, mutta enpä ole voinut sitä milloinkaan unhottaa. En tiedä, miten lienee ollut toisten poikien laita, mutta minä tunsin hänessä piilevän suuren sielun, ja vielä nytkin näyttää siltä, kuin muisteloni avaisi minulle pääsyn hiljaiseen Jumalan temppeliin.

Siellä oli vielä toinenkin pater, josta kaikki pojat pitivät. Hän oli pater Henrik. Hän opetti ylempiä luokkia, joten minä tuskin jouduin häntä tuntemaan. Mutta erään seikan minä hänestä vielä muistan. Hän osasi bengalmkieltä. Kerran hän kehoitti Niradaa, erästä luokkansa poikaa, selittämään nimensä kielellistä johtoa. Nirada[17]-parka oli siihen asti suhtautunut itseensä mitä huolettomimmin — varsinkaan nimen kielellinen johtuminen ei ollut milloinkaan vähimmässäkään määrässä häirinnyt hänen mielensä rauhaa, joten hän oli kerrassaan valmistumaton tuohon kysymykseen vastaamaan. Mutta koska sanakirjassa on riittämään asti vaikeasti tajuttavia ja tuntemattomia sanoja, olisi ollut naurettavaa kompastua omaan nimeensä, yhtä naurettavaa kuin joutua omien rattaittensa pyöriin, joten Nirada vastasi sävähtämättä: "Ni — privatiivipartikkeli, rod — päivänsäteitä; siis Nirod: se, mikä saa aikaan päivänsäteiden puuttumisen!"

17

OPINTOJA KOTOSALLA

Gjan Babu, oppineen Vedantavagisin poika, oli nyt kotiopettajanamme. Havaitessaan, ettei kyennyt herättämään minussa koulukurssiin kohdistuvaa mielenkiintoa, hän luopui toivottomista yrityksistänsä ja koetteli toisenlaista menetelmää. Hän luki kanssani Kalidasan Sodanjumalan syntymän kääntäen sen minulle säe säkeeltä. Hän luki minulle myös Macbethin, ja kun oli selittänyt tekstin bengalinkielellä, ei päästänyt minua, ennenkuin olin muuntanut päivän tehtävän bengalinkieliseksi runoksi. Siten hän sai minut kääntämään koko näytelmän. Onneksi tuo käännös on hävinnyt, joten minun karmani on ainakin siitä taakasta vapaa.

Oppineen Ramsarvasvan asiana oli pitää huolta sanskritintaitoni kohentumisesta. Hänkin havaitsi toivottomaksi opettaa minulle kielioppia, luopui siitä ajatuksesta ja luki sensijaan kerallani Sakuntalaa. Eräänä päivänä hänen mieleensä johtui näyttää minun Macbeth-käännöstäni oppineelle Vidjasagarille, jonka luo hän minut kuljetti.

Radzhkrisna Mukherdzhi oli parhaillaan hänen luonansa. Sydämeni tykytti valtavasti, kun astuin suuren oppineen työhuoneeseen, joka oli täynnä kirjoja; hänen ankarat kasvonsa eivät nekään rohkeuttani lisänneet. Mutta koska tämä oli ensimmäinen käyntini niin mainion miehen luona, minä halusin mitä hartaimmin suoriutua asiasta kaikella kunnialla. Luulenpa, että minulla kotiin palatessani oli hieman syytä innostuksen puuskaani. Radzhkrisna Babu muuten vain kehoitti minua pitämään tarkoin huolta siitä, että noitien lausumat kieleltään ja runomitaltaan selvästi eroaisivat toisten, inhimillisten henkilöiden lausumista.

Minun poikaiälläni bengalilainen kirjallisuus oli vielä laihanlainen, ja minä lienen ahminut kaikki silloin saatavissa olevat luettavat ja luettaviksi kelpaamattomat kirjat. Varsinaista nuorisonkirjallisuutta ei silloin vielä ollut olemassa, mutta minä olen varma siitä, ettei minulle siitä seikasta harmia koitunut. Se mehuton liuos, joksi kirjallinen nektari nykyjään nuorisoa varten ohennetaan, ottaa tosin täysin huomioon heidän lapsellisuutensa, mutta ei ollenkaan sitä seikkaa, että nuoret lukijat ovat kehitysiässä olevia ihmisiä. Lasten kirjain tulisi olla sellaisia, että lapset niitä osaksi ymmärtävät, osaksi eivät. Me luimme lapsuutemme aikana kaikki käsiimme sattuneet kirjat alusta loppuun asti; se, mitä ymmärsimme, mutta myös se, mitä emme ymmärtäneet, jäi meihin vaikuttamaan. Sillä tavalla vaikuttaa lapsen mieleen maailma itse. Lapsi omaksuu omaksensa mitä ymmärtää, mutta se, mitä hän ei ymmärrä, johtaa häntä askelen eteenpäin.

Dinabandhu Mitran satiirien ilmestyessä minä en vielä ollut ehtinyt siihen ikäkauteen, jonka luettaviksi ne soveltuvat. Eräällä sukulaisnaisella oli kirja, mutta hartaimmatkaan pyyntöni eivät voineet taivuttaa häntä jättämään sitä luettavakseni. Hän piti sitä aina lukittujen ovien takana. Kirjan saavuttamattomuus teki sen minulle sitäkin halutummaksi, ja minä vannoin sen vielä kerran lukevani.

Eräänä ehtoopäivänä kirjan omistaja pelasi korttia ja oli heittänyt olkapäänsä yli sen sarinsa kulman, jossa hän avaimiansa säilytti. Minä en ollut milloinkaan korteista välittänyt, enpä voinut koko peliä sietää. Mutta sinä päivänä osoittamastani käytöksestä tuota tuskin olisi voinut havaita, siinä määrin viehättynyt minä olin heidän peliinsä. Vihdoin, toisen puolueen ollessa saavutettavan voiton jännityksessä, minä käytin hyväkseni otollista hetkeä ja aloin aukaista solmua, jossa avaimet piilivät. Minä olin taitamaton ja toimin sitäpaitsi kiihtyneenä liian kiireesti, joten minut yllätettiin. Sarin ja avainten omistaja veti hymyillen solmitun kulman olkapäältänsä ja otti avaimet syliinsä jatkaen samalla peliänsä.

Sitten minä keksin sotajuonen. Tätini nautti mielellään beteliä, ja minä kiiruhdin asettamaan sitä hänen saataviinsa. Niin ollen hänen oli pakko myöhemmin nousta sylkeäkseen suustansa pureksimansa betelin, ja hänen niin tehdessään avaimet putosivat hänen sylistänsä ja joutuivat jälleen olan yli heitetyiksi. Tällä kertaa varkaus onnistui, syyllinen meni menojansa, ja kirja tuli luetuksi! Sen omistaja yritti minua nuhdella, mutta yritys ei menestynyt, sillä me nauroimme molemmin katketaksemme.

Tri Radzhendrahal Mitra julkaisi sekalaissisältöistä kuukauskirjaa. Kolmannella veljelläni oli kirjahyllyssään sidottu vuosikerta. Minun onnistui saada nidos haltuuni, ja muistan varsin hyvin, millaista nautintoa tunsin, kun sitä luin ja yhä uudelleen luin. Minä vietin monta keskipäivän hetkeä maaten selälläni vuoteessani ja pidellen rinnallani tuota suurta nidosta, joka kertoi minulle Narvhalista, vanhojen kadien merkillisistä tuomioista tai Krishna-Kumarin romanttisista kohtaloista.

Miksi meillä ei nykyjään ole sellaisia aikakauslehtiä? Meillä on toisaalta filosofisia ja tieteellisiä kirjoitelmia, toisaalta mauttomia romaaneja ja matkakertomuksia, mutta ei yhtäkään sellaista vaatimatonta aikakauslehteä, jota jokainen tavallinen ihminen voisi nautinnoksensa lukea — kuten ovat esim. "Chambers's Journal" tai "Strand" Englannissa — joka tarjoaa tavalliselle lukijalle yksinkertaista, mutta kelvollista ravintoa ja josta on mahdollisimman suuri hyöty mahdollisimman lukuisille ihmisille.

Minä tutustuin nuorella iälläni erääseen toiseenkin aikakautiseen julkaisuun. Sen nimenä oli Abodhabandhu (Tietämättömän ystävä). Minä löysin muutamia sen numeroita vanhimman veljeni kirjastosta ja ahmin niitä päivän toisensa jälkeen istuen hänen eteläparvekkeen puolella sijaitsevan työhuoneensa kynnyksellä. Tämän aikakauslehden sivuilla minä ensi kerran tutustuin Viharilal Tshakravartin runoihin. Hänen runoelmansa vaikuttivat minuun voimallisemmin kuin mitkään muut siihen aikaan lukemani. Hänen lyriikkansa koruttomat huilunäänet herättivät mielessäni vainioiden ja metsäniittyjen musiikkia.

Saman aikakauslehden sivuille minä vuodatin monta kyyneltä lukiessani Paulin ja Virginian tarinan pateettista käännöstä. Ihmeellinen meri, tuulen häilyttelemät kookospalmulehdot rannikolla ja taampana rinteillä hilpeästi leikkivät vuorikauriit — millaisen mieltävirkistävän kangastuksen ne loivatkaan kalkuttalaiselle kattotasanteelle! Ja ah, millainen merkillinen asia olikaan se romanttinen lemmenleikki, joka tapahtui tuon yksinäisen saaren metsäpoluilla, osanottajina bengalilainen lukija-poika ja pieni Virginia monivärisine huiveinensa!

Sitten tuli Bankimin Bangadarsan ja valloitti kohta kaikki Bengalin sydämet. Oli jo kyllin vaikeata odottaa, kunnes seuraava kuukaudennumero ilmestyi, mutta kun vielä oli odotettava, kunnes vanhemmat veljeni olivat ehtineet sen lukea, niin asia kävi kerrassaan sietämättömäksi! Nyt voi kuka tahansa ahmia yhteen menoon koko Tshandrashekharin tai Bishabrikshan, mutta samalla jää kokematta kuukaudesta toiseen siirtyvä kaipaus ja ennakoiminen, pitkiksi ajoiksi riittävä lyhyen lukemisen syvä nautinto, jokaisen kappaleen jatkuva mielessään keinuttaminen seuraavaa odotellessaan, tyydytyksen ja tyydyttämättömän kaipuun yhtyminen, polttava uteliaisuus ja sen laukeaminen, ne pitkäikäiset ilot, joita alkuperäisen vihkosarjan lukeminen aiheutti.

Sarada Mitterin ja Akshai Sarkarin toimittamat valikoimat vanhojen runoilijoiden teoksia herättivät nekin minussa suurta mielenkiintoa. Vanhemmat veljeni olivat sarjan tilanneet, mutta eivät lukeneet sitä säännöllisesti, joten minun oli helppo saada se haltuuni. Vidjapatin merkillinen ja rappeutunut maithila-murre veti minua vaikeatajuisuutensa vuoksi sitä enemmän puoleensa. Minä koetin saada selville hänen tarkoitustaan ilman julkaisijan selityksiä merkiten yhä uudelleen muistiin hämäräperäiset sanat kulloisessakin yhteydessään. Kieliopillisia omituisuuksia minä samaten otin huomioon, mikäli siihen kykenin.

18

KOTOINEN YMPÄRISTÖNI

Suuri nuoruudessa nauttimani etu oli se kirjallinen ja taiteellinen ilmakehä, joka taloamme ympäröi. Muistan vielä, kuinka lapsuudessani seisoin parvekkeen kaiteeseen nojaten ja silmäilin sitä erillään seisovaa rakennusta, joka sisälsi vastaanottohuoneet. Ne olivat joka ilta valaistut. Loistavia ajoneuvoja saapui pylväistöön, ja vieraita tuli ja meni alinomaa. Minä en kyennyt oikein saamaan selville, mitä siellä tapahtui, tuijottelinhan vain pimeältä paikaltani ikkunoiden valaistuja rivejä. Erottava avaruus ei ollut suuri, mutta suunnaton oli se juopa, joka erotti minun lapsen-maailmaani noista valaistuista suojista.

Vanhempi serkkuni Ganendra oli hankkinut itselleen oppineen Tarkaratnan kirjoittaman näytelmän ja järjesti sen kotonamme esitettäväksi. Hänen kirjallisuuteen ja kaunotaiteisiin kohdistuva innostuksensa oli rajaton. Hän oli ydinmiehenä siinä ryhmässä, joka näyttää melkeinpä tietoisesti pyrkineen kaikin tavoin edistämään sitä renessanssia, joka tapahtuu meidän päivinämme. Hänessä ja hänen ympäristössään oli herännyt nimenomainen kansallistunto, joka ilmeni sekä vaateparressa että taiteen ja kirjallisuuden eri aloilla. Hän tutki innokkaasti eri maiden historiaa ja oli itse alkanut sepittää Bengalia käsittelevää historiallista teosta, jota ei kumminkaan ehtinyt saada valmiiksi. Hän oli kääntänyt ja julkaissut sanskritdraaman Vikramorvasi, ja useat yleisesti tunnetut hymnit ovat hänen teoksiansa. Voipa hyvinkin sanoa, että hän on meidät opastanut kansalliseen runoiluun. Niihin aikoihin pidettiin joka vuosi hindu-messuja, ja siinä tilaisuudessa tavallisesti esitettiin hänen laulunsa "Menneestä Intiasta laulan, häpeissäni".

Minä olin vielä lapsi, kun serkkuni Ganendra kuoli nuoruutensa kukoistuksessa. Ne, jotka ovat hänet kerran nähneet, eivät voi milloinkaan unohtaa hänen kaunista, solakkaa ja muhkeata vartaloansa. Hän vaikutti vastustamattomasti niihin henkilöihin, joiden kanssa joutui tekemisiin. Hän veti puoleensa joukon ihmisiä ja kiinnitti heidät itseensä; niin kauan kuin hänen valtava vetovoimansa oli vaikuttamassa, oli irti tempautuminen mahdoton. Hän kuului niihin meidän maamme erikoisuutena oleviin henkilöihin, jotka persoonallisen kiintovoimansa nojalla helposti tekevät itsestään perhekuntansa tai kylänsä keskeisen henkilön. Kaikissa muissa maissa, joissa muodostuu suuria valtiollisia, yhteiskunnallisia tai taloudellisia ryhmiä, sellaiset henkilöt joutuisivat yhtä luonnollisesti kansallisiksi johtajiksi. Kyky kerätä joukko ihmisiä yhteisöksi perustuu erikoiseen lahjakkuuteen. Tuo lahjakkuus tuhlautuu meidän maassamme, ja tuhlaus on mielestäni yhtä valitettava kuin jos tähtiä pudoteltaisiin taivaalta tulitikuiksi.

Vielä paremmin muistan hänen nuoremman veljensä, serkkuni Gunendran. Hänkin aina täytti talon persoonallisuudellansa. Hänen avara, lämmin sydämensä osoitti samaa rakkautta kaikille, sukulaisille, ystäville, vieraille ja palvelijoille. Joko laajalla etelänpuolisella parvekkeellansa tai nurmella suihkukaivon luona tai pengermällä lammen partaalla hän oli vapaaehtoisesti kerääntyneiden vieraiden keskusmiehenä osoittaen verratonta vierasvaraisuutta. Hänen taiteelle ja kyvyille osoittamansa vilkas osanotto piti häntä alinomaisen innostuksen tilassa. Uudet juhlia ja huveja, näyttämöesityksiä tai muita hauskutuksia koskevat suunnitelmat löysivät hänestä auliin kannattajan ja menestyivät hänen avustaessaan erinomaisen hyvin.

Me olimme silloin liian nuoret ottaaksemme mitenkään osaa kaikkiin noihin askarruksiin, mutta niiden aiheuttamat hilpeyden ja elämän aallot ulottuivat meidän uteliaisuutemme uksille saakka. Muistan vielä, kuinka vanhimman veljeni kirjoittaman pilan esitystä harjoitettiin serkkuni suuressa seurusteluhuoneessa. Parvekkeen kaidepuun vieressä seisten me kuulimme avoimesta ikkunasta helakkaa naurua, johon sekaantuivat leikillisen laulun sävelet, ja silloin tällöin näimme vilahdukselta Akshai Mazumdarin merkillisiä irvistyksiä. Emme saaneet kunnolla selkoa, mistä laulussa oli kysymys, mutta toivoimme asian meille myöhemmin selviävän.

Muistuu mieleeni, kuinka saavutin serkkuni Gunendran erikoisen arvonannon erään vähäpätöisen seikan nojalla. Minä en ollut saanut koulussa milloinkaan palkintoa muusta kuin hyvästä käytöksestä. Satja oli joukossamme se, joka oppi helpoimmin opittavansa. Hän suoritti kerran hyvin jonkin tutkinnon ja sai palkinnon. Kun olimme ehtineet kotiin, minä hyppäsin vaunuista ilmoittaakseni suuren uutisen puutarhassa olevalle serkulleni. "Satja on saanut palkinnon!" huusin minä riemuiten, juosten hänen luoksensa. Hän veti minut hymyillen lähemmäksi. "Entä sinä, etkö sinä ole saanut palkintoa?" kysyi hän. "En", vastasin minä, "en minä, mutta Satja". Satjan menestykseen kohdistuva vilpitön iloni näytti erikoisesti liikuttavan serkkuani. Hän kääntyi ystäviensä puoleen ja kiitti sellaista luonteenpiirrettä. Muistan hyvin, kuinka ymmälle jouduin, sillä en ollut milloinkaan nähnyt tunnettani siinä valossa. Tuo palkinto, jonka sain siitä, etten ollut saanut palkintoa, ei vaikuttanut minuun hyvin. Ei haittaa, jos lapsille annetaan lahjoja, mutta lahjojen ei pitäisi olla palkintoja. Ei ole terveellistä, että pienokaiset tulevat liian itsetietoisiksi.

Päivällisen jälkeen serkkuni Gunendra tavallisesti lähti toimistohuoneisiin siihen osaan taloa, missä me asustimme. Vanhempien veljieni toimisto oli eräänlainen klubihuone, missä liikeasioiden suorittamista höystettiin runsaalla naurulla ja keskustelulla. Serkkuni paneutui pitkälleen sohvaan, ja minä käytin hyväkseni tilaisuutta hiipien hänen luoksensa.

Hän kertoili minulle useimmiten tarinoita Intian historiasta. Muistan vielä, millaisin hämmästyksen tuntein kuuntelin kertomusta siitä, kuinka Clive, pystytettyään brittiläisen vallan Intiaan, palasi kotiin ja leikkasi poikki oman kurkkunsa. Historian kulku joutui uuteen vaiheeseen, ja sillävälin tapahtui traagillinen ratkaisu ihmissydämen salatuissa syvyyksissä. Kuinka voi sellainen kamala sisäinen häviö liittyä niin loistavaan ulkonaiseen voittoon? Tuo kysymys rasitti kovin mieltäni koko päivän. Toisinaan minä vihjaillen ilmoitin serkulleni Gunendralle, että taskussani oli jotakin. Hänen vähänkin rohkaistessaan sukelsi sieltä uskaliaasti esiin käsikirjoitus. Minun tarvinnee tuskin sanoa, ettei serkkuni ollut ankara arvostelija; hänen ilmaisemiansa mielipiteitä olisi tosiaankin voinut mainiosti käytellä reklaaminansa. Kun lapsellisuuteni jossakin runossa ilmeni liian tungettelevana, hän ei kumminkaan voinut pidättää sydämellistä nauruansa.

Eräänä päivänä minä esitin runoelmaani "Intia-Emo", ja kun erään säkeen päässä ainoa mieleeni johtuva loppusointu oli "kiesit", niin minun täytyi se hyväksyä, vaikka ei ollutkaan jälkeäkään sellaisesta tiestä, jota pitkin moiset ajoneuvot olisivat voineet vieriä — loppusointu oli välttämätön, ja kaikkien järjen epäilysten täytyi vaieta. Se naurun myrsky, jolla serkkuni Gunendra kiesejäni tervehti, puhalsi ne menemään samaa olematonta tietä, jota olivat tulleetkin, ja sittemmin niistä ei ole kukaan mitään kuullut.

Vanhin veljeni kirjoitti siihen aikaan pääteostansa, jonka nimi oli Unimatka. Tavallisesti hän suoritti työtänsä etelänpuolisella parvekkeella istuen, matala kirjoitusteline edessään. Serkku Gunendra oli joka aamu siellä hänen luonansa vähän aikaa. Hänen rajaton nauttimiskykynsä auttoi leppoisten kevättuulosten tavoin runon versomista. Vanhin veljeni vuoroin kirjoitti, vuoroin luki kirjoittamaansa, ja hänen omien päähänpistojensa aiheuttama meluisa hilpeys sai koko parvekkeen vavahtelemaan. Veljeni kirjoitti paljoa enemmän kuin lopulta otti valmiiseen teokseensa; niin hedelmällinen oli hänen runollinen mielikuvituksensa. Samoinkuin mangonkukkien runsaus kevätaikana peittää mangolehtojen varjoisen maaperän heleään mattoonsa, samoin oli hänen Unimatkansa hylättyjä lehtiä sinne tänne siroteltuina kaikkialla talossa. Jos joku olisi ne kerännyt, niin ne muodostaisivat nyt kukkavihkon bengalilaisen kirjallisuutemme kaunisteeksi.

Ovilla salaa kuunnellen ja nurkissa kurkistellen me yleensä saimme riittävän osamme sellaisesta runon juhlasta; niin runsas se oli ja niin paljon siitä liikeni vieraille. Vanhimman veljeni luova kyky oli silloin kukkeimmillaan, ja hänen kynästänsä virtasi runon vuo — aalto aaltoa ajaen, sointuja ja lausumia — joka riemukkain voittolauluin täytti uomansa ja tulvi yli sen äyräiden. Ymmärsimmekö me oikein Unimatkan? Mutta tarvitsiko meidän se ehdottomasti ymmärtää voidaksemme siitä nauttia? Me kenties emme saavuttaneet valtameren rikkaita syvyyksiä — ja mitäpä olisimmekaan silloin niistä hyötyneet? — mutta me hekumoimme lanta-aaltojen riemussa, ja kuinka hilpeänä virtailikaan veri suonissamme, kun ne peittivät meitä pärskeellänsä!

Mitä enemmän minä ajattelen noita aikoja, sitä selvemmin havaitsen, ettei meillä enää ole sitä, mitä mainitaan madzhlin[18] nimellä. Poikaiällämme me näimme viimeiset säteet siitä häipyvästä sydämellisestä seurallisuudesta, joka oli varsin luonteenomainen edelliselle miespolvelle. Naapuruustunteet olivat silloin niin voimakkaat, että sellainen seurustelu oli nimenomainen välttämättömyys, ja kaikki ne, jotka voivat sen miellyttävyyttä osaltansa lisätä, olivat erittäin haluttuja. Nykyjään ihmiset käyvät toisiansa tervehtimässä liikeasioissa tai yhteiskunnallista velvollisuuttansa täyttäen, mutta madzhli ei enää kerää heitä yhteen. Heillä ei ole aikaa, ja heidän suhteensa eivät ole enää niin sydämelliset! Millainen hyörinä siihen aikaan talossamme vallitsikaan, kuinka hilpeänä kaikui keskustelun sorina, ja kuinka helisikään nauru parvekkeillamme! Esivanhempiemme kyky kerätä ympärillensä parvi ihmisiä ja pitää yllä vilkasta ja huvittavaa keskustelua on hävinnyt. Ihmisiä tulee ja menee yhä vieläkin, mutta samat parvekkeet ja huoneet näyttävät nyt autioilta ja ilottomilta.

Noina aikoina oli kaikki, huonekaluista juhlapitoihin asti, tarkoitettu monien nautittavaksi, joten suurimmassakaan upeudessa ja loistossa ei ollut minkäänlaista kopeuden sävyä. Loistokkuus on siitä lähtien melkoisesti lisääntynyt, mutta se on käynyt samalla kalseaksi, siitä on kadonnut taito saada ylhäinen ja samoin alhainen tuntemaan olevansa kuin kotona. Puutteellisesti, köyhästi vaatetetut eivät saa enää niitä käytellä lupaa kysymättä, pelkkien hymyilevien kasvojensa oikeudella. Niillä, joiden rakennus- ja huoneensisustustapaa me nyt yritämme jäljitellä, on oma seurallisuuden laatunsa avaran vieraanvaraisuuden merkeissä. Onnettomuutenamme on, että olemme menettäneet mitä olemme omistaneet emmekä kykene rakentamaan seuraelämäämme uudestaan, eurooppalaisen mallin mukaiseksi, joten kotoinen elämämme on muuttunut ilottomaksi. Me kokoonnumme vieläkin liike-elämän ja politiikan asioita pohtimaan, mutta emme milloinkaan enää nauttiaksemme vain toistemme kohtaamisesta. Pelkkä lähimmäisenrakkaus ei enää yllytä meitä keräämään ihmisiä toistensa seuraan. Minä en voi kuvitella mitään rumempaa kuin tämä seurallinen itaruus, ja kun nyt muistelen niitä, joiden heleä nauru, suoraan sydämestä pulputen, useasti kevensi meidän arkisen elämämme kuormaa, niin he ilmenevät minulle jostakin toisesta maailmasta tulleina vieraina.

19

KIRJALLISIA KUMPPANEITA

Minä sain poikaiälläni ystävän, jonka suoma apu oli verrattoman arvokas kirjalliselle kehitykselleni. Akshai Tshaudhuri oli neljännen veljeni koulukumppani. Hän oli hankkinut itselleen englantilaisen kirjallisuuden maisterin arvon ja oli yhtä suuri asiansa rakastaja kuin tuntijakin. Mutta toisaalta hän oli yhtä mieltynyt vanhaan bengalilaiseen kirjallisuuteemme, nimenomaisesti myöskin Vaishnava-runoilijoihin. Hän tunsi satoja nimettömien tekijöiden sepittämiä bengalilaisia lauluja ja niitä hän tapasi ylen mielellänsä esittää — kimein äänin, välittämättä sävelmästä tai rytmistä enempää kuin kuulijainsa ilmeisestä tyytymättömyydestäkään. Mikään ulkoinen tai sisäinen mahti ei myöskään voinut estää hänen nokkelia sormiansa rummuttamasta lähimmän pöydän tai kirjan kantta kuulijoiden mielenkiinnon vilkastuttamiseksi.

Hänkin kuului niihin henkilöihin, jotka kykenevät erinomaisesti kaikesta nauttimaan. Hän oli yhtä taipuvainen keksimään jonkin asian pienimpiäkin hyviä puolia kuin ylenmäärin niitä ylistämään. Hänellä oli erinomainen kyky kädenkäänteessä sommitella runoja ja lauluja, jotka eivät olleet suinkaan arvottomia, mutta joista hän itse ei ollenkaan ylpeillyt. Hän ei välittänyt vähääkään niistä lukemattomista paperiliuskoista, joihin oli tuotteitansa raapustellut. Jos hänen kykynsä olivat runsaat, niin hän itse puolestaan suhtautui niihin mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä.

Eräs hänen pitempi runoelmansa saavutti Bangadarsanissa. ilmestyessään suurta suosiota, ja minä olen kuullut hänen laulujansa laulavan monen, joka ei ole hänestä itsestään mitään tietänyt.

Luontoperäinen kirjallisuuden rakkaus on paljoa harvinaisempi kuin oppineisuus, ja Akshai Babun intomielinen kiintymys se herätti minussakin kirjallisuuden harrastusta. Hän oli yhtä vapaamielinen ystävänä kuin kirjallisena arvostelijanakin. Vieraitten seurassa hän oli kuin kala kuivalla maalla, mutta ystävien piirissä eivät haitanneet ollenkaan iän enempää kuin viisaudenkaan eroavaisuudet. Meidän poikien keralla hän oli itsekin poika. Kun hän myöhään iltasella oli lähtemässä pois vanhempien veljieni madzhli-seurasta, niin minä tartuin usein hänen hihaansa ja hinasin hänet kouluhuoneeseemme. Siellä hän, koulupöydällämme istuen, paneutui yhä yhtä hilpeänä meidän pienen seuramme elähdyttäväksi keskukseksi. Monta kertaa kuulin hänen sellaisessa tilaisuudessa pitävän innostunutta esitelmää jostakin englantilaisesta runoelmasta; toisinaan houkuttelin hänet keskustelemaan jonkin teoksen erikoisista eduista, jotakin kriitillisesti seulomaan tai kerallani kiivaasti kiistelemään, toisinaan taas luin hänelle omia tuotteitani saaden palkakseni säästelemätöntä ylistystä.

Neljäs veljeni Dzhjotirindra oli kirjallisen ja persoonallisen kehitykseni parhaita edistäjiä. Hän oli itse intomielinen ihminen ja halusi herättää toisissa samaa mieltä. Hän ei sallinut milloinkaan ikäeromme estää minua vapaasti ilmaisemasta ajatuksiani ja tunteitani hänen seurassaan. Hänen suomaansa suurta vapauden lahjaa ei kukaan muu olisi rohjennut minulle tarjota; monet moittivatkin häntä siitä syystä. Hänen kumppanuutensa teki minulle mahdolliseksi karistaa pois arkatunteisuuteni. Se oli varhaisen lapsuuteni ankaran painostuksen jälkeen minulle yhtä välttämätöntä kuin kesän paahtamalle maankamaralle monsuunituulien tuoma siunaus.

Elleivät kahleeni olisi siten katkenneet, minä kenties olisin rampautunut koko elämäni ajaksi. Vallanpitäjät eivät milloinkaan väsy käyttelemästä vapauden mahdollista väärinkäyttöä aiheena vapauden epäämiseen, mutta varmaa on, ettei vapaus ansaitse nimeänsä, ellei sellaista mahdollisuutta ole olemassa. Ainoa keino oppia käyttelemään jotakin välinettä oikein on se, että aluksi käyttelee sitä väärin. Itsestäni minä joka tapauksessa voin varmasti väittää, että se vähäinen onnettomuus, mikä vapaudestani on johtunut, on aina lopulta itsestänsä korjautunut. Minä en ole milloinkaan kyennyt omaksumaan mitään sellaista, mitä on yritetty minulle tyrkyttää tarttumalla korviini — ruumiillisesti tai henkisesti. Pelkkä tuska oli tuloksenani, ellei minun sallittu menetellä niinkuin itse tahdoin.

Veljeni Dzhjotirindra salli minun esteettömästi etsiä oikean tien omaan itseeni, ja vasta sitten voi luontoni varustautua tuottamaan — okaitansa kenties, mutta myöskin kukkiansa. Omat kokemukseni ovat johtaneet minut pelkäämään vähemmän pahaa itseänsä kuin väkivaltaisia, hyväätarkoittavia yrityksiä. Rankaisevaa poliisivaltaa, valtiollista samoinkuin yhteiskunnallistakin, minä terveesti kammoksun. Niistä aiheutuva orjuus on pahin syöpä ihmiskunnan ruumiissa.

Eräinä aikoma veljeni tapasi istua päiväkaudet pianonsa ääressä syventyneenä uusien sävelmien luomiseen. Niitä kumpusi runsain määrin hänen karkeloivien sormiensa tiestä. Me, Akshai Babu ja minä, istuimme hänen vieressään yrittäen keksiä sanoja hahmoutuviin sävelmiin voidaksemme ne paremmin säilyttää muistissamme.[19] Niin minä suoritin oppiaikani sävellyskoulussa.

Meidän poikaiällämme viljeltiin perheemme keskuudessa musiikkia varsin uutterasti. Siitä oli minulle se etu, että voin ponnistelematta kyllästää sillä koko olemukseni. Mutta samalla siitä oli se haitta, etten saavuttanut teknillistä varmuutta, joka on ainoastaan asteittaisen oppimisen avulla hankittavissa. Niinpä en olekaan musiikin alalla saavuttanut varsinaista kelpoisuutta.

Himalajalta palattuani minä sain yhä suurempaa vapautta. Palvelijain käskyvalta loppui pian kerrassaan; minä keksin monta juonta päästäkseni vapautumaan koulukahleistanikin, ja kotiopettajillenikaan minä en jättänyt liian suurta määräämisoikeutta. Gjan Babu, joka oli kerallani lukenut Sodanjumalan syntymän ja pari muuta kirjaa jokseenkin pintapuoliseen tapaan, erosi toimestansa antautuakseen lainopilliselle uralle. Hänen seuraajaksensa tuli Bradzha Babu. Ensimmäisenä päivänä hän käski minua kääntämään Wakefieldin maalaispappia. Minä en pitänyt kirjaa huonona, mutta kun opettajani siitä rohkaistuneena alkoi laajemmin järjestellä opintojeni tehokasta edistämistä, niin minä en enää ollutkaan mukaan otettavissa.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, luopuivat vanhemmat veljeni kaikista minuun kohdistuvista toiveista. Minä tunsin itseni niin ollen vapaaksi ja voin antautua mielin määrin täyttämään kirjoitusvihkoani. Se, mitä siihen raapustin, ei suinkaan kohonnut odotuksia korkeammalle. Mieleni oli kuin kuumia höyryjä täynnä, ja höyryn täyttämät kuplat kiiriskelivät joutilaan mielikuvituksen pyörteen vaiheilla tarkoituksettomina, vailla päämäärää. Minkäänlaista hahmoutumista ei tapahtunut, ei syntynyt muuta kuin levotonta liikettä, kuplain kumpuilemista ja takaisin vaahdoksi raukeamista. Se vähäinen sisällys, mikä sepitelmistäni oli löydettävissä, ei ollut omaa tuotettani, vaan toisilta runoilijoilta lainattua. Omaani oli vain rauhattomuus, mieleni kiehuva jännitys. Kun syntyy liikettä, ennenkuin voimat ovat ehtineet tasapainoon, niin tuloksena voi olla ainoastaan sokea sekamelska.

Kälyni[20] harrasti lämpimästi kirjallisuutta. Hän ei lukenut vain aikaansa kuluttaakseen; ne bengalinkieliset kirjat, joita hän luki, täyttivät kerrassaan hänen mielensä. Minä olin hänen kumppaninsa kirjallisuuden maille tehdyillä retkillä. Hän oli Unimatkan hartain ihailija. Samoin minäkin, sitä enemmän, kun olin kasvanut samassa ilmakehässä, jossa teos oli luotu, ja runoelman kauneudet olivat kutoutuneet sydämeni kaikkiin säikeisiin. Se oli onneksi minun runollisen jäljittelykykyni rajojen ulkopuolella, joten ei johtunut milloinkaan mieleeni yrittää luoda jotakin samanlaista.

Unimatkaa sopii verrata suurenmoiseen palatsiin, jossa on lukemattomia saleja, kammioita, käytäviä, kulmauksia ja komeroita täynnä ihmeen taiteellisesti ja taitavasti suoritettuja veistokuvia ja maalauksia, ja sen ympäristössä puutarhoja lehtimajoineen ja suihkulähteineen ja varjoisine paikkoineen. Se ei ainoastaan hämmästytä runollisten ajatustensa ja kuviensa runsaudella; sen kielen ja ilmaisutavan rikkaus on yhtä ihmeteltävä. Ei ole mikään vähäinen asia sellainen luova voima, joka kykenee tuottamaan niin suurenmoisen ja yksityiskohtiansa myöten täydellisen rakennelman, ja tämän oivaltaminen lienee ollut syynä siihen, etten minä milloinkaan johtunut ajattelemaan sen jäljittelemistä.

Tähän aikaan ilmestyivät Viharilal Tshakravartin laulut "Sarada Mangal"-nimisenä sarjana Arja Darsanissa. Kälyäni nuo suloiset laulelmat kovin viehättivät. Useimmat niistä hän osasi ulkoa. Hän kutsui runoilijan usein luoksemme ja oli omin käsin kirjaillut häntä varten istuintyynyn. Niin sain minäkin tilaisuutta häneen tutustua ja päästä hänen ystäväksensä. Hän mieltyi kovin minuun, ja minä aloin pian käydä hänen luonansa kaikkina päivän hetkinä, aamulla, keskipäivän aikaan ja illalla. Hän oli kuin itse hyvyys, ja mielikuvituksen valokehä tapasi ympäröidä häntä runollisen astraaliruumiin tavoin, joka näytti hänen oikealta kuvaltansa. Hän oli aina täynnä aito taiteellista iloa, ja joka kerta, kun kävin hänen luonansa, minäkin hengittelin sitä osaltani. Usein minä tapasin hänet pienessä huoneessaan kolmannessa kerroksessa, missä hän makasi viileällä sementtipermannolla keskipäivän helteessä kirjoittaen runojansa. Vaikka olinkin nuori poikanen, hän tervehti minua aina niin vilpittömän ystävällisesti, etten milloinkaan tuntenut vähintäkään arkuutta hänen seurassaan. Sitten hän luki minulle runojansa tai lauloi laulujansa, kerrassaan innostukseensa uppoutuneena ja koko ympäristönsä unhottaen. Hänen äänensä tosin ei ollut erikoisessa määrin lauluvoimainen, mutta hän ei ollut aivan epämusikaalinenkaan, joten voi saada hyvän käsityksen hänen tarkoittamastansa sävelmästä.[21] Kun hän suljetuin silmin koroitti sointuisan. syvän äänensä, niin sen ilmeikkyys korvasi kaikki, mitä suorituksista muuten puuttui. Mielessäni kaikuu vieläkin eräitä lauluja sellaisina kuin hän ne minulle lauloi. Toisinaan minä sävelsin hänen runojansa ja lauloin niitä hänelle.

Hän oli Valmikin ja Kalidasan suuri ihailija. Muistan vielä, kuinka hän kerran, kaikuvin äänin lausuiltuansa Kalidasan Himalaja-kuvausta, virkkoi: "Pitkien a-äänteiden toistuminen ei tässä ole mikään sattuma. Runoilija toistelee tahallaan tätä äännettä Devatatmasta Nagadhiradzhaan saakka, siten paremmin kuvatakseen Himalajan valtavaa suuruutta."

Siihen aikaan oli kunnianhimoni korkeimpana toivelmana, että minusta tulisi Vihari Babun kaltainen runoniekka. Olisinpa kenties rohjennut uskoa niinkin, että osasin jo kirjoittaa hänen tavallansa, ellei kälyni, hänen harras ihailijansa, olisi minua siitä estänyt. Hän muistutti mieleeni erästä sanskritinkielistä sananlaskua, jonka mukaan runoilijamaineen arvoton tavoittelija joutuu häpeään. Hän varmaankin tiesi, että jos turhamaisuuteni kerran pääsisi valtaan, sitä olisi vaikea jälkeenpäin saattaa suitsitetuksi. Niinpä eivät runolliset kykyni eivätkä laulunlahjanikaan helposti saaneet häneltä kiitosta. Sensijaan hän koki käyttää hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta ylistääkseen jonkun toisen laulua minun kustannuksellani, joten minä vähitellen tulin varmasti vakuutetuksi siitä, ettei ääneni ollut suurenkaan arvoinen. Runovoimaani koskevat epäilykset alkoivat niinikään minua ahdistella; mutta koska se oli ainoa toiminnankenttä, missä minulla oli jonkinlaisia mahdollisuuksia saada itsekunnioitustani säilymään, en voinut antaa toisen henkilön arvostelun kerrassaan riistää kaikkia toiveitani; olipa viettini sitäpaitsi niin voimallinen, että oli kerrassaan mahdotonta ehkäistä runollista uhkarohkeuttani.

20

JULKAISUJA

Kirjallinen toimintani oli toistaiseksi rajoittunut kotoiseen olopiiriin. Sitten perustettiin kuukauslehti Gjanankur (Versova tieto), joka nimellensä uskollisena otti alkiorunoilijan avustajaksensa. Se alkoi erotuksetta julkaista kaikkia runollisia havittelujani, ja vielä tänäkin päivänä elää sydämeni sopukassa pelko, että kun kerran koittaa minulle tuomion päivä, niin joku kiihkomielinen kirjallinen poliisimies toimittaa etsinnän unhottuneen kirjallisuuden sisimmässä zenanassa, hienotunteisuuden vaatimuksista vähääkään välittämättä, ja tuo nuo tuotteeni yleisön armottomien katseiden eteen.

Ensimmäinen suorasanainen teokseni ilmestyi sekin Gjanankurin lehdillä. Se oli kriitillinen kirjoitelma, ja sillä oli tavallansa oma historiansa.

Oli ilmestynyt runokokoelma nimeltä Bhubanmohini Pratibha.[22] Akshai Babu Sadharanissa ja Bhudeb Babu aikakauslehdessä Education Gazette olivat tervehtineet uutta runoilijatarta ylenpalttisin kiitoksin. Eräs minua vanhempi ystäväni, jonka ystävyyteen tulin niinä aikoina, kävi luonani ja näytti minulle kirjeitä, jotka oli hänelle lähettänyt nimimerkki Bhubanmohini. Hän oli eräs niistä, jotka olivat kerrassaan kirjan lumoissa, ja hänellä oli tapana usein lähettää tekijättärelle kirjoja ja vaatekappaleita kunnioituksensa ilmaukseksi.[23]

Eräistä runoista puuttui siinä määrin pidättyväisyyttä sekä ajatukseen että ilmaukseen nähden, että minusta tuntui sietämättömältä ajatella niitä naisen sepittämiksi. Minulle näytetyt kirjeet tekivät vieläkin mahdottomammaksi uskoa kirjoittajaa naiseksi. Epäilykseni eivät kumminkaan järkyttäneet ystäväni harrasta uskoa; hän palvoi epäjumalaansa kuten ennenkin.

Sitten minä ryhdyin teosta arvostelemaan. Minä lähdin matkaan täysin purjein ja selittelin oppineeseen tapaan lyyrillisten ja muiden lyhykäisten runojen luonteenomaisia piirteitä saaden suurta etua siitä, että painettu sana on ylen julkea eikä suinkaan huoli ilmaista kirjoittajan todellisia tietoja. Ystäväni saapui ankaran vihan vallassa ja sinkosi minulle uhkauksen, että eräs baccalaureus tulisi kirjoittamaan vastineen. Eräs baccalaureus! Minä menin ihan sanattomaksi. Tuntoni oli aivan sama kuin nuoremmalla iälläni, kun sukulaiseni Satja ilmoitti minulle poliisimiehen saapuneen. Minä näin jo hengessäni, kuinka todistelujen triumfipylväät kohosivat siihen, missä minun hienot havaintoni murskautuivat omien silmieni eteen arvovaltaisten lainalauselmien hyökätessä armottomasti niiden kimppuun, ja näin, kuinka lukevan yleisön luo johtava ovi minulta kerrassaan sulkeutui. Voi sinua, arvosteluni, minkä onnettoman tähden alla olitkaan syntynyt! Minä vietin päivän toisensa jälkeen mitä kamalimman jännityksen vallassa. Mutta baccalaureus jäi tulematta aivan samoin kuin Satjan poliisimies.

21

BHANU SINGHA

Kuten jo mainitsin, olin uutterasti tutkinut niitä Vaishnava-runoelmia, jotka Akshai Sarkar ja Sarada Mitter olivat koonneet ja julkaisseet. Niiden kieli, johon sekaantui runsaasti maithili-murteen aineksia, tuntui minusta vaikeasti tajuttavalta, mutta se yllytti minua sitäkin enemmän, ja minä pyrin kaikin tavoin saamaan selkoa niiden merkityksestä. Minä tunsin niitä kohtaan samaa kiihkeätä uteliaisuutta kuin aikaisemmin silmäillessäni siemenen näkymätöntä itua tai tuijotellessani maan pölyisen kuoren peittämiin salaperäisiin syvyyksiin. Intoani piti eleillä se toivo, että yhä syvemmälle tuon aarrekammion tutkimattomaan pimeään tunkeutuessani toisin päivänvaloon vielä löytämättömiä runollisia jalokiviä.

Niissä askareissa ollen johtui mieleeni kietoa omat teokseni samanlaiseen salaperäisyyden huntuun. Akshai Tshaudhurilta olin kuullut kertomuksen nuoresta englantilaisesta runoilijasta Chattertonista. Hänen runoistansa minulla ei ollut aavistustakaan, ja samoin lienee ollut Akshai Babunkin laita. Jos olisimme ne tunteneet, niin koko juttu olisi voinut menettää mehunsa. Mutta näin ollen asian romanttinen aines sai mielikuvitukseni syttymään tuleen; olihan hän näet pettänyt lukemattomia onnistuneilla klassikkojen jäljitelmillä. Ja vihdoin tuo onneton nuorukainen oli surmannut itsensä. Jättäen itsemurhan pois ohjelmasta minä vyötin kupeeni käydäkseni kilpasille nuoren Chattertonin keralla.

Eräänä päivänä puolipäivän tienoissa oli taivaalle kerääntynyt pilviverho. Minä nautin päivällislevon varjoisasta rauhasta maaten vuoteessani ja kirjoitin kivitaululleni maithili-runon mukaelmaa Gahana kusuma kuñdzha madzhe. Minä olin siihen hyvin tyytyväinen ja luin sen ensimäiselle tapaamalleni henkilölle. Ei ollut pienintäkään vaaraa, että hän olisi siitä mitään ymmärtänyt, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin nyökätä vakavasti ja virkkaa: "Hyvä, tosiaankin oikein hyvä!"

Edellämainitulle ystävälleni minä sanoin eräänä päivänä: "Satuin tässä kaivelemaan Adi Brahma Samadzhin kirjastoa ja löysin sieltä vanhan repaleisen käsikirjoituksen, josta olen tähän jäljentänyt pari vanhan Bhanu Singha-nimisen[24] Vaishnava-runoilijan runoa". Sitten luin hänelle pari omaa mukaelmaani. Hän ihastui ikihyväksi. "Tuota ei olisi kyennyt kirjoittamaan Vidjapati tai Tshandidaskaan", huudahti hän innoissaan. "Minun täytyy saada käsikirjoitus, jotta voin jättää sen Akshai Babulle julkaistavaksi."

Sitten minä näytin hänelle käsikirjoitusvihkoni ja todistin ratkaisevasti, ettei runoelmia ollut voinut kirjoittaa Vidjapati enempää kuin Tshandidaskaan, koska minä itse satuin olemaan niiden tekijä. Ystäväni kasvot venähtivät, ja hän jupisi: "Niin, tuota, eivät ne ole hullumpia."

Näiden Bhanu Singhan runojen ilmestyessä Bharatissa tri Nishikanta Tshatterdzhi oli Saksassa. Hän kirjoitti maamme lyriikkaa käsittelevän tutkimuksen verraten sitä eurooppalaiseen. Bhanu Singha sai kaikkein vanhimpiin laulajoihin kuuluvana kunniasijan, jollaista yksikään nykyaikainen runoilija ei voi itselleen toivoa. Tämä oli se tutkimus, jonka nojalla Nishikanta Tshatterdzhi saavutti filosofiantohtorin arvon!

Mutta olisipa Bhanu Singha ollut kuka tahansa, voin vannoa, että jos hänen teoksensa olisivat myöhempinä vuosinani joutuneet käsiini, minä en olisi antanut pettää itseäni. Kieliparsi olisi voinut käydä täydestä, sillä vanhat runoilijat eivät kirjoittaneet äidinkieltänsä, vaan keinotekoista taidekieltä, joka esiintyi eri runoilijain käyttelemänä erilaisena. Heidän tunteissaan sitävastoin ei ollut mitään teennäistä. Jos olisi huolinut vähänkin tutkia Bhanu Singhan runojen sointua, olisi kohta havainnut niiden epäaitouden. Niissä ei ollut vähimmässäkään määrässä vanhojen huilujemma viehättävää melodiaa, ne kilisivät vain kuin uudenaikaiset, vierasmaalaiset soittorasiat.

22

ISÄNMAALLISUUS

Ulkoapäin katsoen voi näyttää siltä, että perheemme piiriin on pesiytynyt moni vieras tapa ja tottumus, mutta varmaa on, että sen sydämessä liekehtii kansallinen ylpeys, joka ei ole uhannut milloinkaan sammua. Se syvä kunnioitus, jota isäni tunsi maatansa kohtaan, ei milloinkaan horjunut hänen elämänsä monissa vaiheissa, ja siitä on hänen jälkeläisiinsä kehittynyt voimakas isänmaallinen tunne. Isänmaanrakkaus ei kumminkaan kuulunut luonteenomaisena piirteenä niihin aikoihin, joista tässä kerron. Sivistyneistömme karttoi tarkoin sekä omaa kieltänsä että isänmaallisuuttansa. Kaikesta huolimatta olivat vanhemmat veljeni aina harrastaneet bengalilaista kirjallisuutta. Kun eräs naimaliiton nojalla perheeseen liittynyt uusi sukulainen kerran kirjoitti isälleni englanninkielisen kirjeen, niin se palautettiin viipymättä lähettäjälle.

Hindu Melan nimellä mainittiin vuotuisia messuja, joiden järjestämistä meidänkin perheemme oli osaltansa edistänyt. Babu Nabagopal Mitter oli nimitetty niiden johtajaksi. Tämä lienee ollut ensimmäinen yritys suuren isänmaallisen juhlan toimeenpanemiseksi Intiassa. Velisarjamme toinen mies sepitti sitä tilaisuutta varten kansallislaulun "Bharater Dzhaja". Isänmaallisten laulujen laulaminen, isänmaanrakkautta uhkuvien runojen lausuminen, kotimaisten taide- ja käsityötuotteiden näytteilleasettaminen ja kyvyn ja taidokkuuden edistäminen olivat tämän Melan luonteenomaisina piirteinä.

Lordi Curzonin pitäessä hovia Delhissä minä kirjoitin suorasanaisen artikkelin ja myöhemmin, lordi Lyttonin siellä ollessa, runoelman. Silloinen brittiläinen hallitus tosin pelkäsi venäläisiä, mutta ei neljäntoista vuoden ikäisen runoilijan kynää. Vaikka runoelmastani ei puuttunutkaan niitä tulisia tunteita, jotka ovat sille ikäkaudelle soveliaat, ei esivallan koko piirissä — sotavoimien ylipäälliköstä aina poliisiviranomaiseen saakka — ilmennyt hämmästyksen-oirettakaan. Ei myöskään mikään Times lehdessä julkaistu kyynelherkkä kirje ennustellut imperiumin nopeata, paikallisten valvojien välinpitämättömyydestä johtuvaa kukistumista. Minä esitin runoelmani Hindu Melan aikana, puun juurella seisten, ja kuulijoitteni joukossa oli Nabin Sen, runoilija. Hän palautti myöhemmin, kun olin jo ehtinyt täysi-ikäiseksi, tämän asian mieleeni.

Neljäs veljeni Dzhjotirindra oli vastuussa eräästä poliittisesta yhteenliittymästä, jonka puheenjohtajana oli vanha Radzhnarain Bose. Se piti kokouksiansa rappeutuneessa rakennuksessa erään syrjäisen kadun varrella Kalkuttassa. Keskustelut olivat salaperäisyyden verhoamat. Tämä salaperäisyys olikin asian ainoa pelkoa ja kunnioitusta aiheuttava puoli, sillä neuvotteluissamme enempää kuin toimissammekaan ei todellakaan ollut mitään sellaista, minkä olisi tarvinnut peloittaa hallitusta tai kansaa. Muilla perheemme jäsenillä ei ollut aavistustakaan siitä, missä me vietimme iltapäivämme. Talon ulko-ovi oli lukittu, kokoushuone oli pimeä, tunnussanana oli jokin pyhien kirjojen mantra, ja me keskustelimme kuiskaten. Tuo kaikki soi meille riittävät väristykset, ja muuta me emme kaivanneetkaan. Minäkin, pelkkä poikanen, olin seuran jäsenenä. Me ympäröimme itsemme sellaisella puhtaan mielettömyyden ilmakehällä, että näytti siltä, kuin olisimme alinomaa leijailleet innostuksemme siipien kantamina. Ujoutta, arkuutta tai pelkoa meissä ei ollut; tärkeimpänä tarkoituksenamme oli omassa innostuksessamme hekumoiminen. Urheudella lienee haittansakin, mutta se on epäilemättä aina herättänyt ihmisissä suurta kunnioitusta. Kaikkien maiden kirjallisuudessa tapaamme väsymätöntä pyrkimystä tuon kunnioituksen vireilläpitämiseksi. Milloin ja missä niinmuodoin erikoinen seura ihmisiä kokoontuneeksi, he välttämättä joutuvat noudattamaan tuota virikettä. Meidän täytyi tyytyä tyydyttämään virikkeitämme siten, että sallimme mielikuvituksemme vapaasti liidellä, kokoonnuimme, pidimme suurta suukopua ja lauloimme kumouksellisia lauluja.

On aivan varmaa, että jos taipumukselta, joka on ylen syvästi juurtunut ihmisluontoon ja jota ihminen itse pitää suuressa arvossa, suljetaan kaikki purkautumistiet, siten luodaan luonnoton olotila, joka edistää toimitarmon rappeutumista. Ei riitä se, että pidetään avoinna tie johonkin hallintoelämän haaraan kuuluvaan virkaan — jos kaikki rohkean uskaltamisen urat on suljettu, niin ihmissielu janoaa vapauttansa ja etsii salaista pakotietä, jonka taipaleet voivat olla hyvinkin monimutkaiset ja päämäärä mahdoton aavistaa. Olen varma siitä, että jos hallitus olisi noina aikoina, epäluuloisuuden ajamana, käynyt ankarasti meitä ahdistamaan, niin tuon seuran nuorten jäsenten esittämä komedia olisi voinut muuttua kamalaksi murhenäytelmäksi. Mutta nyt on leikki aikoja sitten loppunut, yksikään Fort Williamin tiili ei ole joutunut siitä kärsimään, ja me hymyilemme asiaa muistellessamme. Veljeni Dzhjotirindra alkoi suunnitella kansallispukua koko Intiaa varten ja esitti seuralle erinäisiä ehdotelmia. Dhoti (lantioliina) oli epäkäytännöllisenä hylätty, housut olivat hänen mielestään liiaksi muukalaiset, ja niin ollen hän keksi eräänlaisen välitysmuodon, jossa dhoti oli melkoisesti huonontunut housujen silti parantumatta. Housuihin näet oli liitettävä eteen ja taakse näennäinen dhoti-laskos. Ja sitä kauhistuttavaa esinettä, joka syntyi turbaanin ja hellekypärän toisiinsa yhdistämisestä, ei kaikkein intomielisinkään seuramme jäsen olisi uskaltanut nimittää koristeelliseksi. Kukaan tavallisella rohkeudella varustettu henkilö ei olisi rohjennut sitä tehdä, mutta veljeni puki täydet varusteet yllensä keskellä päivää ja astui eräänä ehtoopäivänä talon halki oven ulkopuolella odottaviin ajoneuvoihin välittämättä sukulaisten ja tuttavien, ovenvartijan ja ajomiehen sanattomasta ihmetyksestä. On epäilemättä olemassa paljonkin urheita intialaisia, jotka ovat valmiit kuolemaan isänmaansa puolesta, mutta olen varma siitä, ettei monikaan lähtisi kadulle yleisön katseltavaksi sellaisessa pan-intialaisessa puvussa, vaikka olisikin isänmaan menestys kysymyksessä.

Veljeni järjesti joka sunnuntai metsästysretken. Useita niistä henkilöistä, jotka kutsumattomina vieraina ottivat retkiin osaa, me emme edes tunteneet. Mukana oli eräs puuseppä, samoin rautio ja monia muita, kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä. Verenvuodatus oli ainoa näistä metsästysretkistä puuttuva asia; en ainakaan minä voi muistaa sellaista sattuneen. Muut asiaankuuluvat varusteet olivat niin runsaat ja tyydyttävät, että kuollut tai haavoitettu riista ei ollut ollenkaan tarpeen. Kun lähdimme jo aamulla anivarhain, niin kälyni varusti mukaamme kelpo määrän lutshi-kakkuja ja muuta muonaa, ja koska varusteittemme runsaus ei millään tavoin riippunut metsästysonnestamme, ei meidän tarvinnut milloinkaan palata tyhjinä.

Maniktolan lähistöllä on runsaasti huvilainpuutarhoja. Johonkin niistä me lopulta poikkesimme, ja jonkin lammen kylpytasanteella istuen kävi ylhäinen ja alhainen tuimasti lutshien kimppuun, joista ei jäänyt jäljelle muuta kuin ne astiat, joissa niitä oli kuljetettu.

Bradza Babu oli eräs näiden verettömien jahtiretkien innostuneimpia osanottajia. Hän oli Metropolitan Institutionin johtaja ja oli toiminut joitakin aikoja kotiopettajanamme. Kerran hän onnellista mielijohdetta noudattaen kysyi malilta (puutarhurilta) siinä puutarhassa, johon olimme tunkeutuneet: "Hei, kuulehan, onko setä käynyt täällä hiljattain?" Mali tervehti häntä heti kunnioittavasti ja vastasi: "Ei, herra ei ole käynyt täällä hiljattain." "Hyvä, niinpä voimme pudottaa puista muutamia kookospähkinöitä." Sillä kertaa saimme vielä hienot kulaukset kakkujemme lisäksi.

Seurueeseemme kuului myöskin eräs pienen tilan omistaja. Hänellä oli huvila virran varrella. Eräänä päivänä meillä oli siellä ulkoilmakekkerit, kaikista kastisäännöistä huolimatta. Iltapuolella nousi hirmuinen myrsky. Me seisoimme virran rannalla, veteen johtavilla portailla, ja kajahduttelimme lauluja myrskyn säestettäviksi. En voi varmasti väittää, että ääniasteikon kaikki seitsemän ääntä olivat Radzhnarain Babun laulussa selvästi toisistansa erotettavissa, mutta siitä huolimatta hän antoi äänensä kaikua, ja samoinkuin vanhoissa sanskritinkielisissä teoksissa selitykset tukahduttavat tekstin, samoin Radzhnarain Babun musikaalisissa ponnistuksissa voitti heikomman ääniaineksen hänen eleittensä ja ilmeittensä tarmokas leikki; hänen päänsä häilyi puolelta toiselle, tahtia merkiten, myrskyn tuivertaessa hänen tuuheassa parrassaan. Oli jo myöhä yö, kun palasimme kotiin vuokravaunuissa. Sillävälin olivat myrskypilvet hajautuneet, ja tähdet tuikkivat. Oli tullut aivan pimeä, ei tuntunut tuulen henkäystäkään, kylänraitit olivat autiot, ja tiheikössä tien kummallakin puolella viettivät kiiltomadot äänetöntä juhlaansa.

Seuramme eräänä tehtävänä oli edistää kotimaista tulitikkuteollisuutta ja pienteollisuutta yleensäkin. Siihen tarkoitukseen oli kunkin jäsenen lahjoitettava kymmenykset tuloistansa. Tulitikkuja piti valmistettaman, mutta siihen tarvittavaa puuta oli vaikea saada. Vaikka näet hyvin tiedämmekin, kuinka tulisia vaikutuksia tarmokkaan kouran pitelemä khangras-patukka[25] voi aikaansaada, on toisaalta selvää sekin, ettei sen sytyttävän vaikutuksen esineenä ole lampunsydän. Monien kokeilujen jälkeen meidän onnistui valmistaa laatikollinen tulitikkuja. Tuotteen ilmentämä kansallinen innostus ei ollut sen ainoa arvo, sillä valmistukseen kulutettu rahamäärä olisi riittänyt niihin menoihin, joita talon lieden sytyttäminen kokonaisen vuoden aikana vaatii. Toisena pienenä vikana oli se, etteivät nämä tulitikut ottaneet syttyäkseen, ellei ollut käsillä kynttilää, jonka avulla niitä yllytti. Jos niissä olisi ollut kipinäkin sitä isänmaallista tulta, joka oli ne synnyttänyt, niin ne olisivat varmaan vielä nytkin käypää tavaraa.

Kuulimmepa sitten, että eräs ylioppilas askarteli mekaanisten kangaspuiden keksimishommissa. Me heti asiaa tutkimaan. Kukaan meistä ei kyennyt arvostelemaan teoksen käytännöllisyyttä, mutta uskomis- ja toivomiskykymme oli yhtä hyvä kuin kenen muun tahansa. Poika-parka oli jo joutunut koneensa aiheuttamien kustannusten vuoksi velkoihin, jotka me tietenkin suoritimme. Ja vihdoin eräänä kauniina päivänä ilmestyi luoksemme Bradzha Babu, pää kiedottuna jonkinlaiseen harvakuteiseen karkeaan pyyheliinaan. "Meidän kangaspuissamme kudottu!" huusi hän, heilutti riemastuneena käsiänsä ja suoritti jonkinlaisen sotatanssin. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Bradzha Babun pään luonnollinen peite oli jo alkanut harmaantua.

Vihdoin meidän seuraamme liittyi muutamia käytännöllisellä älyllä varustettuja henkilöitä, jotka sallivat meidän maistaa tiedonpuun hedelmää ja karkoittivat meidät paratiisistamme.

Tullessani tuntemaan Radzhnarain Babun minä en vielä ollut riittävän iäkäs voidakseni antaa täyttä arvoa hänen monipuolisuudellensa. Hänessä viihtyivät vieretysten monet vastakohdat. Tukan ja parran huurteesta huolimatta hän oli yhtä nuori kuin nuorin meistä; hänen kunnianarvoinen ulkomuotonsa oli vain valkea viitta, jonka peitossa hänen nuoruutensa säilyi aina tuoreena. Hänen laaja oppineisuutensakaan ei ollut kyennyt häntä vahingoittamaan, sillä hän säilyi siitä huolimatta aivan koruttomana. Elämän loppuun asti virtasi hänen herttaisen naurunsa lakkaamaton vuo, vanhuuden vakavuuden, sairauden, kotoisten huolien, ajatuksen syvyyden tai tietojen moninaisuuden sitä ollenkaan estämättä, vaikka kaikista mainituista elämän lahjoista oli hänelle liiennyt runsaat annokset. Hän oli ollut Richardsonin rakkaimpia oppilaita ja oli kasvanut englantilaisen sivistyksen ilmakehässä, mutta siitä huolimatta hän luopui kaikista häiritsevistä aikaisemmista tottumuksistansa ja antautui hartaasti harrastamaan bengalilaisen kirjallisuuden kehitystä. Vaikka hän olikin mitä leppoisin mies, oli hän samalla täynnä tulta ja intoa, joka leimusi rajuimmin hänen isänmaallisuudessansa: tuntui siltä, kuin se olisi tahtonut polttaa poroksi kaikki hänen kotimaansa virheet ja puutokset. Tämän lempeästi hymyilevän, intoahehkuvan, iät kaiket nuorena säilyneen pyhimyksen muistoa maanmiestemme kannattaa hyvinkin pitää arvossa ja kunniassa.

23

"BHARATI"

Se kausi, josta tässä kerron, oli minulle yleensä hurmioisen kiihtymyksen aikaa. Minä vietin usein unettomia öitä, en mistään erikoisesta syystä, vaan yksinomaan sen vuoksi, että tahdoin tehdä jotakin epätavallista. Minä jäin yksin lukemaan himmeään kouluhuoneeseen; etäisen kirkon kello ilmoitti lyönneillään jokaisen neljännestunnin, ikäänkuin kuluvat hetket olisivat huutokaupassa myytävinä, ja toisinaan kaikuivat ruumiinkantajien haribol-huudot heidän astellessaan Tshitpur-katua pitkin kohti Nimtollan polttopaikkaa. Eräinä kesän kuutamoöinä minä vaeltelin kuin rauhaton henki kattotasanteen kasvien ja kukkien, valojen ja varjojen keskellä.

Olisi väärin tuomita tuo pelkäksi runolliseksi haaveiluksi. Melkoisesta iästänsä huolimatta hämmästyttää meitä toisinaan itse maakin poikkeamalla vakaasta säännönmukaisuudestansa; nuoruutensa päivinä, jolloin se ei vielä ollut niin kiinteä ja kuorekas, se usein purki itsestänsä tulta ja liekkejä ja teki montakin hurjaa temppua. Ihmisen laita on samoin varhaisen nuoruuden aikana. Ne ainekset, joista hänen elämänsä on määrä muodostua, eivät ole vielä ehtineet lopulliseen hahmoonsa ja kuohahtelevat usein hillittömästi.

Näihin aikoihin veljeni Dzhjotirindra päätti perustaa Bharati-nimisen aikakauskirjan, jonka julkaisijana oli toimiva vanhin veljeni ja jota suunnitellessamme me saimme innostuksellemme uutta ravintoa. Minä olin silloin vasta kuusitoista täyttänyt, mutta minuakaan ei jätetty pois toimituskunnasta. Vähän aikaisemmin minä olin nuorekasta turhamaisuuttani ja julkeuttani osoittaen kirjoittanut Meghanadavadhaa koskevan arvostelun. Samoinkuin happoisuus on kypsymättömän mangohedelmän tunnusmerkkinä, samoin osoittaa morkkaushalu arvostelun epäkypsyyttä. Muiden kykyjen puuttuessa pistelykyky näyttää olevan terävimmillään. Minä siis olin tavoitellut kuolemattomuutta jättämällä kynteni jäljet tuohon kuolemattomaan eepilliseen runoelmaan. Tämä hävytön kritiikki oli ensimmäinen Bharatille jättämäni avustus.

Ensimmäisessä vihkossa minä vielä julkaisin pitkän runoelman nimeltä Kavikahini (Runoilijan tarina). Sen tuottajana oli ikäkausi, jonka aikana kirjoittaja tosiaankaan ei ollut nähnyt maailmasta mitään muuten kuin oman epämääräisen itsensä liioiteltuna kuvana. Niinpä tarinan sankari luonnollisesti oli runoilija, ei tekijä sinänsä, vaan sellaisena kuin hän halusi toisille ilmenevänsä. Olisi tuskin oikein sanoa, että hän halusi olla sellainen kuin kuvailemansa henkilö; viimeksimainittu esitti pikemmin sitä, mitä hän otaksui itseltään toisten odottavan ja mikä saisi ihmiset ihaillen nyökkäämään ja myöntämään: "Epäilemättä, aito runoilija, ihan niinkuin pitääkin." Siinä puhuttiin koreasti ja laveasti kaikkikäsittävästä rakkaudesta, aloittelevan runoniekan mieliaiheesta, joka kuulostaa komealta ja on helppo muuttaa sanoiksi. Kun ihmisen oma henki ei ole vielä kokenut minkään totuuden sarastetta ja toisten sanat ovat hänen ainoana asevarastonansa, niin ilmaisu ei voi olla korutonta eikä pidättyvää. Ja kun hän vielä esittää suurennellen sellaista, mikä on sinänsäkin suurta, niin eriskummaisuuden ja naurettavuuden vaaraa on mahdoton välttää.

Nyt, punastuen lukiessani noita poikaikäni vuodatuksia, minä joudun pelon valtaan ajatellessani, että pyrkimys vaikutuksen saavuttamiseen on voinut aiheuttaa myöhempiinkin teoksiini samaa virheellisyyttä, joskaan ei yhtä ilmeisessä muodossa. Äänekkyyteni epäilemättä saa usein kuulumattomaksi sen, mitä tahdon sanoa, ja aika on asian kerran paljastava.

Kavikahini oli ensimmäinen kirjana ilmestynyt teokseni. Kun olin toisen veljeni keralla lähtenyt Ahmedabadiin, niin eräs intomielinen ystäväni yllätti minut: painatti ja julkaisi sen ja lähetti minulle kappaleen. En voi sanoa hänen menetelleen oikein, mutta silloinen tunteeni ei ollut närkästyneen tuomitseva. Hän sai kuitenkin rangaistuksensa, tosin ei tekijältä, vaan yleisöltä, joka ei hellittänyt kukkaronnauhoja. Minä sain kuulla, että nidosten kuollut taakka lepäsi raskaana kirjakauppiaitten hyllyillä ja menestyksettömän kustantajan sydämellä.

Se, mitä minun silloisella iälläni kirjoitetaan, ei missään tapauksessa kelpaa julkaistavaksi. Ei ole varmempaa keinoa taata itsellensä katumusta kypsää ikää varten kuin se, että alkaa liian aikaisin painattaa tuotteitansa. Asiassa on sentään eräs hyväkin puoli: vastustamaton halu nähdä teoksensa painettuna kuluttaa itsensä loppuun jo nuorella iällä. Keitä lukijat ovat, mitä he sanovat, mitä painovirheitä on jäänyt korjaamatta — nuo ja muut surut koetaan kuin lastentaudit, joten myöhemmällä iällä on tilaisuutta suorittaa kirjallista työtänsä terveempien mielialojen vallitessa.

Bengalilainen kirjallisuus ei vielä ole niin vanha, että se olisi kehitellyt niitä sisäisiä estoja, joiden tehtävänä on totuttaa sen harrastajia kohtuullisuuteen. Bengalilaisen kirjailijan tulee tottua itseänsä hillitsemään karttuvan kokemuksensa nojalla. Niin ollen ei ole vältettävissä, että hän verrattain pitkän ajan kuluessa sepittää koko joukon mitättömiä tuotteita. Kunnianhimo, joka yllyttää yrittämään luoda ihmeitä niiden vaatimattomien lahjojen nojalla, jotka ovat käytettävissä, on aluksi ylenmääräinen kiusaus, joten varhaisissa tuotteissa aina ilmenee taipumus astua omien luonnollisten kykyjen ja samalla totuuden ja kauneuden rajojen yli. Kestää kauan, ennenkuin henkilö löytää oman, todellisen minuutensa ja oppii kunnioittamaan kykyjänsä sellaisinaan.

Olipa miten tahansa, minä olen tahrinut Bharatin sivuja monella hävettävällä nuoruuden hullutuksella, ja minua ei suinkaan hävetä ainoastaan tuotteitteni kirjallinen puutteellisuus, vaan myöskin niiden inhoittava julkeus, suunnattomat liioittelut ja vaatelias teennäisyys. Samalla minun kuitenkin on tunnustaminen, että kaikissa tuon kauden tuotteissa hehkui innostus, jonka arvo ei voi olla vähäinen. Se oli aikaa, joka luonnostaan taipui erehtymään, mutta myös nuorekkaasti toivomaan, uskomaan ja iloitsemaan.

Ja jos erehdyksen polttoaines oli välttämätön ruokkimaan innon liekkiä, niin liekki ei ole suotta suorittanut elämässäni hyvää työtänsä, vaikka se, minkä oli määrä palaa tuhkaksi, todellakin on tuhkaksi rauennut.

24

AHMEDABAD

Bharatin toisen vuosikerran alkaessa ilmestyä toinen veljeni ehdotti ottavansa minut mukaansa Englantiin, ja kun isäni suostui, niin tämä uusi sallimuksen osoittama suosio tuli minulle yllätyksenä.

Aluksi minä lähdin veljeni mukana Ahmedabadiin, missä hän toimi tuomarina. Kälyni lapsinensa oli silloin Englannissa, joten talo oli tosiaankin tyhjä.

Tuomarin taloa mainittiin Shahibaghin nimellä; se oli aikoinaan ollut padishaahien palatsi. Laajaa pengermää kannattavan muurin vieritse virtaili Savarmati-joki kesän kaventamana avarassa hiekkauomassaan. Veljeni lähtiessä virkatoimiinsa minä jäin yksin suureen palatsiin, missä vain kyyhkysten kujerrus häiritsi keskipäivän hiljaisuutta, ja epämääräinen uteliaisuus ajoi minua huoneesta toiseen.

Erään suuren huoneen seinäkomeroihin veljeni oli sijoittanut kirjansa. Niiden joukossa oli Tennysonin teosten loistopainos. isoin kirjakkein painettu ja lukuisilla kuvilla varustettu. Kirja oli minulle yhtä mykkä kuin palatsi, ja minä vaeltelin jokseenkin samoin sen kuvien keskellä. Teksti ei suinkaan ollut minulle ihan käsittämätön, mutta se tuntui pikemmin epäselvältä kujerrukselta kuin sanojen kokoomukselta. Veljeni kirjojen joukossa oli myös kokoelma sanskritinkielisiä, tri Haberlinin julkaisemia runoja, jotka oli painettu vanhassa Serampurin kirjapainossa. Niitäkään minä en ymmärtänyt, mutta soinnukkaat sanskritin sanat ja runomitan juhlallinen liike pitivät minua lumoissaan pakottaen minua lukemaan Amaru Salakan runoja niiden pehmoisten rummunlyöntien säestämänä.

Palatsin ylempi tornikomero oli minun erakkolanani; ainoina kumppaneinani olivat ampiaiset, joilla oli siellä pesä. Minä makasin siellä yksinäni yön syvässä hiljaisuudessa. Toisinaan pirahti pesästä vuoteeseeni ampiainen tai pari, ja jos satuin kääntyessäni niitä loukkaamaan, niin kohtaus muodostui epämieluisaksi ampiaiselle ja pistävän kiusalliseksi minulle.

Kuutamoöinä minua huvitti käyskellä virranpuolisella avaralla pengermällä. Siellä minä sepitin ensimmäiset omat sävelmät eräitä laulujani varten. Niihin kuului muiden muassa ruusutytölle osoitettu laulu, jolla on vieläkin sijansa julkaistujen teosteni joukossa.

Havaitessani, kuinka puutteellinen englannintaitoni oli, minä ryhdyin lukemaan eräitä englanninkielisiä kirjoja sanakirjan avulla. Varhaisemmalta iältäni oli tapanani olla huolimatta siitä, mitä en ymmärtänyt, ja tyytyä siihen rakennelmaan, jonka mielikuvitukseni loi sieltä täältä tajuamine yksityiskohtien nojalla. Vielä nytkin minä koen tämän tavan aiheuttamia hyviä ja pahoja seurauksia.

25

ENGLANTI

Vietettyämme siten puoli vuotta Ahmedabadissa me lähdimme matkalle. Ei ollut mikään onnen tuokio se, jona aloin kirjoittaa kirjeitä matkaltani sukulaisilleni ja Bharatille. Nyt ei ole enää vallassani niitä peruuttaa. Ne olivat pelkkää nuorekkaan kehuskelun tuotetta. Sillä iällä ihmismieli ei vielä oivalla, että sen suurimpana ylpeytenä on ymmärtämisen, hyväksymisen ja kunnioittamisen kyky ja että vaatimattomuus on paras keino sen valtapiirin avartamiseksi. Ihailua ja kiitosta pidetään heikkouden tai petturuuden merkkinä, ja halu huudollansa voittaa ja loukkaavalla kritiikillänsä hajoittaa saa aikaan älyllisen ilotulituksen. Voisin kenties nyt hymyillä noille yrityksilleni osoittaa etevämmyyttäni herjaamalla toisia, ellei niiden suoruuden ja yleisen ritarillisuuden puute tekisi niitä ylen kiusallisiksi.

Minä olin varhaisimmista vuosistani saakka ollut tosiaankin ulkomaailmasta eristettynä. Kun minun nyt, seitsemäntoista vuoden ikäisenä, piti yht'äkkiä joutua keskelle englantilaisen seuraelämän virtaa, oli syytä pelätä, että uimiskykyni voisi pettää. Mutta kun kälyni lapsineen oli Brightonissa, niin minä voin välttää ensimmäisen järkytyksen hänen suojaamanansa.

Talvi oli tulossa. Eräänä iltana, kun istuimme jutellee lieden ääressä, syöksyivät lapset sisään ilmoittaen sen kuohuttavan uutisen, että oli satanut lunta. Me lähdimme kohta ulos. Oli pureva pakkanen, taivas oli valkean kuutamon valaisema ja maa valkoisen lumen peittämä. Minä en nähnyt luonnon kasvoja sellaisina kuin ennen, vaan ihan toisenlaisina — ikäänkuin unikuvana. Kaikki lähelläoleva näytti väistyneen etäälle, ja jäljelle oli jäänyt ainoastaan syviin mietiskelyihin vaipuneen askeetin valkoinen hahmo. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista ilmestystä, että minut vain ovesta astuessani yllätti uusi, ihmeellinen, sanomaton kauneus.

Päiväni kuluivat hilpeästi kälyni hellässä hoivassa ja vallattomissa leikeissä lasten keralla. Minun merkillinen englannin-ääntämiseni heitä kovin huvitti, mutta vaikka muuten otinkin täydestä sydämestäni osaa heidän piloihinsa, en sittenkään kyennyt tuon seikan hupaisuutta tajuamaan. Kuinkapa olisinkaan saanut heille selväksi, ettei ollut mitään loogillista syytä erottaa toisistaan sanassa warm esiintyvää a-äännettä ja worm-sanan o-äännettä? Niinpä täytyi minun ottaa kantaakseni se pilkka, joka olisi oikeastaan ollut suunnattava englanninkielen naurettavaan oikeinkirjoitukseen.

Minä aloin kerrassaan mestarillisesti keksiä yhä uusia keinoja lasten askarruttamiseksi ja huvittamiseksi. Tämä taito on myöhemminkin monesti ollut minulle hyödyllinen, ja minä käyttelen sitä hyväkseni yhä vielä. Mutta kekseliäisyyteni ei ole enää yhtä ehtymätön. Silloin minulle tarjoutui ensikerran tilaisuus täydestä sydämestäni antautua lasten kanssa askartelemaan, ja antini oli tuore ja runsas kuten sellainen esikoislahja ainakin.

Minä en kumminkaan ollut lähtenyt tälle matkalle vaihtaakseni merentakaisen kotini meren tällä puolella olevaan. Tarkoituksena oli, että minä opiskelisin lakitiedettä ja palaisin kotiin barristerina. Niinpä minut eräänä kauniina päivänä lähetettiin Brightonin kouluun. Minua tutkivasti silmäiltyänsä johtaja lausui ensimmäisiksi sanoikseen: "Onpa teillä komea pää!" Tämä yksityisseikka on jäänyt muistiini, koska se kotosalla elelevä henkilö, joka oli innokkaasti pyrkinyt pitämään turhamaisuuttani aisoissa, oli istuttanut minuun sen vakaumuksen, että kalloni ja piirteeni yleensä olivat moniin toisiin henkilöihin verraten vain keskinkertaiset.[26] Lukija laskee toivottavasti ansiokseni, että empimättä uskoin, mitä hän sanoi, ja mielessäni valittelin sitä säästeliäisyyttä, jota Luoja oli minua rakentaessaan osoittanut. Minä havaitsin monessa muussakin tilaisuudessa, että englantilaiset tuttavani arvostivat minua toisin kuin kotoinen arvostelijani, ja minä vaivasin kovin päätäni ajatellessani molempien maiden makuarvostelmien erilaisuutta.

Eräs seikka minua Brightonin koulussa kovin ihmetytti: toiset pojat eivät kohdelleet minua ollenkaan epäystävällisesti. Päinvastoin: he pistivät usein taskuuni omenoita ja oransseja ja juoksivat pois. Minä voin selittää tuon omituisen käytöksen johtuvaksi vain siitä, että olin muukalainen.

Tässäkään koulussa minä en käynyt kauan. Mr Tarak Palit[27] oli silloin Englannissa. Hän huomasi, etten minä opistossani päässyt edistymään, ja sai veljeltäni luvan ottaa minut mukanansa Lontooseen, missä minun piti asua yksin täysihoitolassa. Hänen valitsemansa asunto sijaitsi Regent's Parkia vastapäätä. Silloin oli sydäntalvi. Ikkunani edustalla kasvavissa puissa ei ollut yhtään lehteä; niiden paljaat, lumiset oksat ojentuivat kohti taivasta — ja tuo näky sai minut värisemään luita ja ytimiä myöten.

Äsken saapuneelle vieraalle on tuskin kamalampaa olopaikkaa kuin talvinen Lontoo. Minä en tuntenut ketään lähistöllä enkä osannut liikkua omin neuvoin. Tulivat jälleen päivät, joina minä istuin yksin ikkunan luona ja tuijottelin ulkoiseen maailmaan. Mutta sen näkö ei ollut tällä kertaa viehättävä. Sen kasvot olivat synkät, taivas oli samea, sen valo vailla loistoa kuin kuolleen silmä, näköpiiri kokoon kutistunut, vailla avaran, vierasvaraisen maailman houkuttelevaa hymyä. Huone oli niukasti kalustettu, mutta siinä sattui olemaan harmoni, jota minä mielin määrin soittelin varhaisen iltahämärän laskeuduttua. Toisinaan tuli intialaisia minua tervehtimään, ja vaikka en heitä kunnollisesti tuntenutkaan, olisin heidän lähtiessään mielelläni tarttunut heidän nuttunsa liepeeseen pidättääkseni heidät kauemmin luonani.

Näissä suojissa asuessani minulla oli latinankielen opettaja. Hänen laiha hahmonsa kuluneine vaatteineen näytti kestävän talven kouraisua yhtä huonosti kuin alastomat puut. En tiedä, kuinka vanha hän oli, mutta hän näytti ilmeisesti vuosiansa vanhemmalta. Toisinaan sattui, ettei hän opetuksen kestäessä kyennyt löytämään jotakin sanaa, vaan tuijotteli hämillään ja häpeissään eteensä. Hänen omaisensa pitivät häntä hassahtavana. Hänet oli ottanut valtoihinsa eräs teoria. Hän uskoi, että kunakin aikakautena ilmeni jokaisessa inhimillisessä yhteisössä maanpiirin kaikilla kulmilla sama vallitseva aate, joka tosin esiintyy erilaisissa muodoissa eri sivistysasteiden mukaan, mutta on kumminkin pohjaltaan aina sama. Ja tuo kulloinenkin aate ei suinkaan siirtynyt kansasta toiseen kosketusten nojalla, sillä se ilmeni sielläkin, missä ei minkäänlaista kosketusta ollut olemassa. Nyt oli hänen suurena huolenansa kerätä tosiasioita tuon teorian tukemiseksi. Hänen ollessaan niissä askareissa häneltä puuttui leipää ja vaatteita. Hänen tyttärensä eivät kovinkaan kunnioittaneet hänen teoriaansa ja soimasivat häntä alinomaa hänen narrimaisuudestansa. Toisinaan voi jo hänen kasvoistansa nähdä, että hän oli löytänyt jonkin todistuskappaleen ja että väite oli vastaavassa määrässä voimistunut. Sellaisissa tapauksissa minä otin asian puheeksi, ja hänen innostuksensa tempasi minut mukaansa. Toisina päivinä hän oli vaipunut syvän synkkyyden valtoihin, ikäänkuin hänen taakkansa olisi ollut liian raskas kantaa. Silloin hänen opetuksensa joutui joka askelella pysähdyksiin, hänen silmänsä tuijottelivat tyhjään avaruuteen, ja hänen henkensä kieltäytyi kiskoutumasta latinankielen alkeiskieliopin sivuille. Minä tunsin syvää myötätuntoa tuota ruumiiltaan raihnasta, sielultaan teorianrasittamaa miestä kohtaan, ja vaikka hyvin tiesin, etteivät latinanopintoni edistyneet, en kumminkaan hennonut erottaa häntä toimestaan. Tämä näennäinen latinankielen opiskelu kesti koko sen ajan, jonka niissä suojissa asuin. Kun olin aikeissa siirtyä pois ja edellisenä iltana tahdoin maksaa hänen tuntinsa, hän virkkoi surullisesti: "Minä en ole tehnyt mitään, olen vain riistänyt teiltä aikaa enkä siis voi ottaa teiltä maksua." Minun oli hyvin vaikea saada hänet lopulta ottamaan vastaan palkkionsa.

Vaikka latinankielen opettajani ei tahtonutkaan milloinkaan rasittaa minua todisteillansa, minä en vieläkään pidä hänen teoriaansa ollenkaan hylättävänä. Minä uskon varmaan, että ihmisten henkiä yhdistää toisiinsa jokin syvällä piilevä yhtenäinen mediumi, jonka välityksellä jokainen jossakin yksityisessä osassa tapahtuva häiriö salaisesti johtuu toiseen.

Palit Babu sijoitti minut sitten erään Barker-nimisen yksityisopettajan luo asumaan. Viimeksimainittu otti luokseen ylioppilaita, joita varusti tutkintoihin. Hänen lempeätä pikku vaimoansa lukuunottamatta ei koko talossa ollut mitään sellaista, mitä olisi jonkinmoisella oikeudella sopinut sanoa viehättäväksi. Voi varsin hyvin ymmärtää, kuinka sellainen opettaja löytää oppilaita, sillä noilla olento-raukoilla ei ole mitään valitsemisen varaa; mutta kiduttavaa on ajatella, kuinka sellainen mies saa itselleen vaimon. Mrs Barker oli yrittänyt lohduttautua hankkimalla itselleen sylikoiran, mutta Barker, halutessaan rangaista vaimoansa, kidutti koiraa. Naisen onnettomaan luontokappaleeseen kohdistama kiintymys niin ollen vain lisäsi hänen kärsimystensä kenttää.

Minä olin ylen iloinen, kun kälyni vapautti minut tuosta ympäristöstä kutsumalla minut Devonshiren Torquayhin. En osaa sanoin kertoa, millaista onnentuntoa minussa herättivät vuoret ja meri, kukkaiset niityt, varjoisat männiköt ja pienet levottomat leikkikumppanini. Siitä huolimatta minua toisinaan kiusasi kysymys, miksi täällä, missä silmilleni tarjoutui ylen runsaasti kauneutta, missä mieleni oli iloa tulvillaan ja joutilaat päiväni leijailivat taivaan rannattomassa sinessä kantamatta muuta taakkaa kuin minun häiriytymättömän onneni, runous ei minua kertaakaan kutsunut. Niinpä lähdin eräänä päivänä, käsikirjoitusvihko ja sateenvarjo muassani, kalliorannalle täyttämään runollista kutsumustani. Valitsemani paikka oli epäilemättä kaunis, sillä se ei ollut minun runollisesta kyvystäni riippuvainen. Etenevä laakea kallionkieleke kaartui alinomaisin kaipauksin yli vedenpinnan, ja sen edessä ja yläpuolella nukkui läpikuultoisen sinisen veden vaahtopäiden tuudittelemana hymyilevä, aurinkoinen taivas, unessakin kuunnellen aaltojen tuutulaulua. Kallion takana lepäsi hongiston helman varjo leveänä kuin väsyneen metsänneidon yltänsä riisuma viitta. Tuolla kivisellä valtaistuimella istuen minä kirjoitin runon Magnalari (Uponnut venhe). Olisin kenties voinut ajatella sen onnistuneen hyvinkin, jos olisin silloin ymmärtänyt viskata sen mereen. Mutta sellaista lohdutusta minulla ei ole, sillä runo on vieläkin olemassa, ja jos se onkin karkoitettu julkaistuista teoksistani, voi jokin uusi painos tuoda sen jälleen ilmoille.

Velvollisuuden sanansaattaja ei kumminkaan ollut joutilas. Se kutsui minua jälleen, ja minä palasin Lontooseen. Tällä kertaa minä sain suojan tri Scottin perheestä. Eräänä kauniina ehtoopäivänä minä hyökkäsin hänen luoksensa kaikkine kamssuineni. Kotosalla olivat vain valkotukkainen tohtori itse, hänen rouvansa ja vanhin tyttärensä. Kuullessaan vieraan intialaisen hyökkäyksestä olivat molemmat nuoremmat tyttäret pelastautuneet erään sukulaisensa luo. Luulenpa, että he palasivat vasta sitten, kun saivat kuulla, etten ollut vaarallinen. Erittäin lyhyessä ajassa minä tulin kuin perheen jäseneksi. Mrs Scott kohteli minua kuin omaa poikaansa, ja hänen tytärtensä minulle osoittama sydämellinen ystävällisyys on sukulaistenkin kesken harvinainen.

Eräs seikka minulle selvisi tämän perheen keskuudessa eläessäni: että ihmisluonto on kaikkialla yhdenlainen. Me sanomme mielellämme — ja minäkin olin siihen asti niin uskonut — että intialaisen vaimon miehellensä osoittama harras uhrautuvaisuus on aivan ainoalaatuinen ja ettei sellaista löydy Euroopasta. Mutta ainakaan minä en voinut keksiä minkäänlaista seikkaa, joka olisi erottanut Mrs Scottia ihanteellisesta intialaisesta aviovaimosta. Hän piti alinomaa huolta miehestänsä. Kun heidän varansa olivat rajoitetut, ei talossa ollut liian paljon palvelijoita, ja Mrs Scott toimitti itse kaikki, mitä hänen miehensä tarvitsi. Ennen Mr Scottin kotiintuloa iltasella hän asetti hänen nojatuolinsa ja villaiset kotikenkänsä lieden luo. Hän ei milloinkaan hetkeksikään unohtanut, mistä hänen miehensä piti ja mikä häntä ilahdutti. Joka aamu hän ainoan palvelijattarensa keralla järjesti koko talon, yliskamarista keittiöön saakka, ja portaiden messinkisiä kaidepuita ja ovien nuppeja ja nastoja hangattiin, kunnes ne hohtelivat kuten ennenkin. Näiden jokapäiväisten taloustoimiensa vuoksi hän ei kumminkaan unohtanut seurallisia velvollisuuksiansa. Saatuaan päivän askareet suoritetuiksi hän otti vielä innokkaasti osaa kirjallisiin ja soitannollisiin illanviettoihimme. Hyvän emännän vähäisimpänä velvollisuutena näet ei suinkaan ole joutohetkien hilpeydestä huolehtiminen.

Toisinaan minä liityin tyttöjen seuraan heidän illalla harrastaessaan pöydän hypittämistä. Me laskimme sormemme pienelle teepöydälle, joka alkoi liikkua ympäri huonetta. Asia kehittyi niin pitkälle, että kaikki, mitä kosketimme, alkoi väristä ja vapista. Mrs Scott ei ollenkaan pitänyt sellaisista puuhista. Siitä huolimatta hän sieti asian urhoollisesti, koska ei tahtonut vaikuttaa painostavasti meidän nuorekkaaseen mielialaamme. Mutta kun sitten kerran kävimme käsiksi tri Scottin silkkihattuun sitä hypittääksemme, niin tuo oli hänelle liikaa. Hän kiiruhti luoksemme kovin kiihtyneenä ja kielsi meitä hattuun koskemasta. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että Saatana olisi hetkeäkään tekemisissä hänen miehensä päähineen kanssa.

Kaikissa hänen toimissaan ilmeni hänen mieheensä kohdistuva syvä kunnioitus. Kun ajattelen hänen liikuttavaa alttiuttansa, niin minulle käy selväksi, että naisen rakkauden korkein täydellisyys on sellaisesta syvästä kunnioituksesta löydettävissä, että naisen rakkaus kasvaa palvonnaksi, jos se kehittyy luonnolliseen tapaan ja ilman ulkonaisten seikkojen ehkäisevää vaikutusta. Missä vaatelias ylellisyyselämä on vallitsemassa ja missä kevytmielisyys himmentää päivät ja yöt, siellä tämä rakkaus joutuu häpäistyksi ja naisen luonto ei saavuta täydellistymisensä iloa.

Minä vietin siellä muutamia kuukausia. Sitten oli veljeni aika palata kotiin, ja isäni kirjoitti, että minun oli lähdettävä hänen mukanaan. Minua se tieto ilahdutti. Kotimaani päivänpaiste ja kotimaani taivas olivat jo kauan minua hiljaa houkutelleet. Minun sanoessani jäähyväisiä Mrs Scott tarttui itkien käteeni. "Miksi olette tullut meidän luoksemme", sanoi hän, "kun näin pian lähdette pois?" Perhe ei enää asu Lontoossa. Muutamat sen jäsenet ovat jo siirtyneet toiseen maailmaan, toiset ovat hajaantuneet paikkoihin, joista minulla ei ole tietoa. Mutta heidän kotinsa muisto säilyy iät kaiket mielessäni.

Eräänä talvipäivänä, astellessani katua Tunbridge Wellsissä, minä näin erään miehen seisovan tien vieressä. Hänen rikkinäisistä jalkineistansa pilkistivät paljaat varpaat, ja hänen rintansa oli osittain vailla verhoa. Hän ei virkkanut minulle mitään — kenties siitä syystä, että kerjääminen oli kielletty — mutta katsoi minua silmiin tuokion ajan. Rahakappale, jonka hänelle annoin, oli nähtävästi suurempi kuin hän oli odottanut, sillä minun astuttuani pari askelta kauemmaksi hän juoksi jälkeeni, tarjosi rahakappaletta takaisin ja sanoi: "Armollinen herra, annoitte minulle epähuomiossa kultarahan." Minä en luultavasti olisi tätä tapausta muistanut, ellei eräällä toisella kerralla olisi käynyt aivan samoin. Kun näet ensimmäisen kerran saavuin Torquayn asemalle, siirsi kantaja matkatavarani aseman edustalla oleviin ajoneuvoihin. Etsittyäni kukkarostani turhaan pientä rahaa minä ojensin hänelle puoli kruunua vaunujen lähtiessä liikkeelle. Hetkisen kuluttua hän saapui juosten vaunujen jälkeen ja huusi ajomiestä pysähdyttämään. Minä jo ajattelin, että hän, kokemattomuuteni havaittuansa, kenties aikoi yrittää saada minulta vieläkin enemmän. Vaunujen pysähdyttyä hän virkkoi: "Armollinen herra, olette varmaan antanut minulle puoli kruunua pennyn asemesta!"

En voi väittää, ettei minua Englannissa ollessani milloinkaan petetty, mutta missään tapauksessa ei siinä määrin, että minun kannattaisi sitä yhä muistella. Pikemmin minä siellä saavutin sen vakaumuksen, että ainoastaan ne, jotka itse ansaitsevat luottamusta, osaavat luottaa toisiin. Minä olin tuntematon muukalainen ja olisin helposti voinut jättää maksamatta rangaistusta pelkäämättä, mutta yksikään lontoolainen kauppias ei ole suhtautunut minuun epäluuloisesti.

Koko sen ajan, jonka Englannissa vietin, minä olin joutunut osalliseksi erääseen naurettavaan komediaan, jota minun oli esittäminen alusta loppuun asti. Minä tutustuin sattumalta erään edesmenneen korkean anglo-intialaisen virkamiehen leskeen. Hän oli niin ystävällinen, että mainitsi minua hyväilynimellä Ruby. Eräs hänen intialainen ystävänsä oli sommitellut englanninkielisen valitushymnin hänen puolisonsa kuoleman johdosta. On turhaa tässä laveammin selitellä sen runollista arvoa tai arvottomuutta. Minun onnettomuuteni oli siinä, että hautalaulun sepittäjä oli merkinnyt sen laulettavaksi Behaga-sävelmää käyttäen. Leski näet pyysi minua eräänä päivänä sen siten laulamaan. Viattomassa typeryydessäni minä suostuin. Onnettomuudeksi ei ollut läsnä ketään muuta kuin minä tajuamaan, kuinka kamalan naurettava oli tämä Behaga-sävelmän ja noiden mauttomien säkeiden toisiinsaliittäminen. Leski näytti kovin liikutetulta kuullessaan intialaisen valituslaulua esitettävän alkuperäisin sävelmin. Minä otaksuin asian siihen loppuvan, mutta niinpä ei ollutkaan laita.

Minä tapasin samaisen lesken useita kertoja vierasseuroissa, ja kun me päivällisen jälkeen liityimme naisten seuraan oleskeluhuoneeseen, niin hän pyysi minua laulamaan tuon sävelmän. Kaikki odottivat jotakin erinomaista intialaisen musiikin näytettä ja kannattivat vilkkaasti hänen pyyntöänsä. Sitten ilmaantui hänen taskustansa tuon kohtalokkaan valitusrunon painettuja kappaleita, ja minun korviani alkoi kihelmöidä. Vihdoin minun oli aloitettava, pää painuksissa ja ääni värähdellen, vieläpä hyvin tietäen, että olin ainoa huoneessaolijoista, johon esitys teki riittävässä määrin sydäntäsärkevän vaikutuksen. Sitten kajahti kuorossa, pidätetyn naurunhihityksen ohella: "Paljon kiitoksia!" "Erittäin mielenkiintoista!" Ja siitä huolimatta, että oli kolea talvi, minä tunsin voimallisesti hikoilevani. Kukapa olisi kyennyt minun syntyessäni tai tuon kunnianarvoisen anglo-intialaisen kuollessa ennustamaan, kuinka ankara isku hänen manallemenonsa minulle oli!

Tri Scottin luona asuessani ja yliopistollisia luentoja kuunnellessani minä sitten joksikin aikaa jouduin lesken kosketuspiirin ulkopuolelle. Hän asui eräässä etukaupungissa jonkin matkan päässä Lontoosta, ja minä sain tavan takaa häneltä kirjeitä, joissa minua kehoitettiin käymään siellä. Valitushymniin kohdistuva kammo sai minut kumminkin olemaan noudattamatta noita kutsuja. Vihdoin hän lähetti minulle kiireellisen sähkösanoman. Saadessani sähkötiedon olin luennolle menossa, ja Englannissa-oleskeluni läheni silloin jo loppuansa. Minä pidin velvollisuutenani käydä vielä kerran rouvaa tervehtimässä ja niin minä taivuin hänen hartaaseen pyyntöönsä.

Sen sijaan että olisin palannut luennolta kotiin, minä lähdin suoraa päätä rautatieasemalle. Oli hirmuinen sää: pureva pakkanen, lumipyry, sumua. Minun päämääränäni oli pääteasema. Niinpä en ollut millänikään, en huolinut ollenkaan tiedustella, milloin saapuisin perille.

Kaikki asemasillat olivat oikealla kädellä, ja minä istuin oikeanpuolisessa ikkunanpielessä kirjaani syventyneenä. Oli jo tullut niin pimeä, ettei ulkona erottanut mitään. Muut matkustajat astuivat junasta toinen toisensa jälkeen. Olimme vast'ikään lähteneet viimeisenedelliseltä asemalta. Sitten juna jälleen pysähtyi, mutta ei ollut näkyvissä ketään, ei myöskään valoja eikä asemasiltaa. Tavallisella matkustavaisella ei ole minkäänlaista mahdollisuutta saada selkoa siitä, miksi juna toisinaan pysähtyy asemien välimaalle, joten minä en yrittänyt mitään arvailla, istuinhan vain ja jatkoin lukemista. Sitten juna alkoi liikkua vastakkaiseen suuntaan. Eipä näy voivan aavistaa, mitä junan päähän kulloinkin pälkähtää, mietin minä syventyen vieläkin kirjaani. Mutta kun sitten saavuimme takaisin edelliselle asemalle, en voinut enää olla aivan huoleton. "Milloin saavumme —iin?" kysyin minä. "Sieltähän te juuri tulette", kuului vastaus. "Mihin nyt olemme menossa?" kysyin minä. "Lontooseen." Nyt minulle selvisi, että juna oli edestakainen. Tiedustellessani, milloin seuraava juna oli siihen suuntaan menevä, sain kuulla, ettei sinä iltana enää junia liikkunut. Ja seuraavaan kysymykseeni sain vastaukseksi, ettei ollut majataloa viiden mailin piirissä.

Minä olin lähtenyt kotoa jo aamiaisen jälkeen kymmenen tienoissa enkä ollut sittemmin mitään nauttinut. Kun ei ole valinnan varaa, niin askeettisuus käy varsin helpoksi. Minä napitin paksun päällystakkini kiinni leukaa myöten, istuuduin asemasillan lyhdyn alle ja jatkoin lukuani. Minulla oli mukanani Spencerin etiikan-esitys, Data of Elhics, joka oli hiljattain ilmestynyt. Minä lohduttauduin ajattelemalla, etten muuten olisi niinkään helposti saanut tilaisuutta kohdistaa siihen koko tarkkaavaisuuttani.

Vähän ajan kuluttua saapui eräs kantaja minulle ilmoittamaan, että puolen tunnin kuluttua saapuu ylimääräinen juna. Minä olin uutisen johdosta niin iloissani, etten enää kyennyt jatkamaan eetillisiä opintojani. Minä saavuin vihdoin perille kellon ollessa yhdeksän — oikeastaan minun olisi pitänyt olla läsnä jo seitsemän aikaan. "Mitä tämä merkitsee, Ruby?" kysyi emäntäni. "Missä olettekaan viivytellyt?" Minä en voinut liikoja ylpeillä lyhyesti esittäessäni merkillisiä seikkailujani. Päivällinen oli ohi. Mutta koska huonoa onneani tuskin voitiin pitää minun syynäni, en odottanut mitään ankaraa rangaistusta, sitäkin vähemmän, kun tuomarinani oli naishenkilö. Mutta korkean anglo-intialaisen virkamiehen leski virkkoi minulle ainoastaan tämän: "Tulkaahan, Ruby, saamaan lasi teetä."

Minä en ole milloinkaan ollut erinomainen teenjuoja, mutta koska toivoin kalvavan nälkäni siitä tyyntyvän, sain niellyksi lasin väkevää keitosta ja pari kuivaa korppua. Saliin saapuessani minä havaitsin vierasseurassa vanhahkoja naishenkilöitä sekä erään sievän amerikkalaisen neidin, jonka emäntäni veljenpoika oli kihlannut ja joka näytti uutterasti suorittelevan avioliittoa edeltäviä tavanomaisia rakkaudentunteen vaiheita.

"Mitäpä, jos hieman tanssittaisiin?" ehdotteli emäntä. Minun mielialani enempää kuin ruumiillinen tilanikaan ei vastannut sellaisen urheilun asettamia vaatimuksia. Mutta tottelevaiset ne tässä maailmassa enimmät mahdottomat asiat aikaansaavat, ja vaikka tanssi alun pitäen olikin järjestetty ainoastaan nuorta paria varten, minä siitä huolimatta minäkin tanssin verrattain iäkkäitten naisten keralla — hieman teetä ja pari pientä korppua erottamassa minua nälkäkuolemasta.

Siihen eivät kärsimykseni kumminkaan loppuneet. "Missä yönne vietätte?" kysyi emäntäni. Se oli kysymys, jota en ollut varustautunut vastaamaan. Minä silmäilin häntä sanattomana, ja hän selitti, että majatalo suljettiin keskiyön aikaan, joten minun oli parasta viipymättä lähteä sinne. Vierasvaraisuutta ei kumminkaan täydellisesti puuttunut, sillä minun ei tarvinnut yksinäni etsiä tietä majataloon, vaan eräs palvelija lyhtyineen opasti minut sinne. Aluksi ajattelin asian voivan koitua siunaukseksi ja ryhdyin perille tultuani kohta tiedustelemaan ravintoa: lihaa, kalaa tai kasviksia, kuumaa tai kylmää, kunhan jotakin. Minulle ilmoitettiin, että juomia voin saada mitä lajia halusin, mutta ruokaa en minkäänlaista. Sitten minä päätin etsiä unohdusta unesta, mutta senkään maailmojakäsittävässä helmassa ei näyttänyt olevan sijaa minulle. Makuuhuoneeni kivipermanto oli jäisen kylmä, ja koko sisustuksen muodosti vanha vuode raihnaisen pesutelineen keralla.

Aamusella anglo-intialainen leskeni kutsutti minut murkinoimaan. Minä havaitsin edessäni kylmän aamupalan, ilmeisesti eilisen päivällisen jäännöksiä. Eipä olisi haitannut ketään, vaikka olisi edellisenä iltana suotu minulle siitä vähäinen annos, haaleana tai kylmänä. Minulle siitä olisi ollut se etu, että tanssini olisi vähemmän muistuttanut maalle kiskaistun karpin tuskaisia tempoiluja.

Aamiaisen jälkeen emäntäni ilmoitti minulle, että se lady, jota minut oli kutsuttu laulullani ilahduttamaan, makasi sairaana vuoteessaan ja että minun oli esitettävä serenadini hänen makuuhuoneensa oven edustalla. Minut asetettiin seisomaan ylimmälle porrastasanteelle. Leski osoitti suljettua ovea ja virkkoi: "Tuolla hän on." Ja minä viritin Behaga-sävelmän kääntyen oven takana piilevän tuntemattoman puoleen. En ole saanut tietää, miten se sairaaseen tehosi.

Lontooseen palattuani minä sain sairasvuoteessa sovittaa typerän myöntyväisyyteni. Tri Scottin tyttäret vannottivat minua olemaan pitämättä tuota englantilaisen vierasvaraisuuden näytteenä. He väittivät Intian suolan olleen asiaan vaikuttamassa.

26

LOKEN PALIT

Siihen aikaan, jolloin kuuntelin englantilaista kirjallisuutta käsitteleviä luentoja University College'issa, oli kuuntelijakumppaninani Loken Palit. Hän oli suunnilleen neljä vuotta minua nuorempi. Siinä iässä, jolloin näitä elämäni muistoja kirjoitan, neljän vuoden ikäero ei merkitse mitään. Seitsemäntoista ja viidentoista vuoden välistä juopaa ystävyyden sitävastoin on vaikea silloittaa. Poika, jolta puuttuu ikävuosien painokkuus, pyrkii aina ylen huolellisesti varjelemaan vanhemmuutensa arvoa. Kun oli kysymyksessä Loken, ei mieleeni kumminkaan kohonnut rajoittavaa siltaa, sillä minä en voinut mitenkään tuntea häntä nuoremmakseni.

Opiskelevat pojat ja tytöt istuivat toistensa seurassa College'in kirjastossa. Siellä oli meilläkin tête-â-tête. Jos olisimme olleet sievästi rauhalliset, ei kukaan olisi valittanut, mutta nuori ystäväni oli täynnä vallattomuutta, joka vähimmästäkin aiheesta purkautui helmeileväksi nauruksi. Kaikkien maiden tyttölapset käyttelevät opintoihinsa luonnottoman suuren määrän uutteruutta, ja minä tunnen katumusta, kun muistelen niitä lukuisia moittivia sinisiä silmiä, jotka turhaan karistelivat hillittömän hilpeytemme yli nuhtelevia katseitansa. Niinä aikoina minä kumminkaan en tuntenut vähintäkään myötätuntoa häiriytynyttä oppimisintoa kohtaan. Sallimus on ollut minulle niin armollinen, että on säästänyt minua kaiken ikäni päänkivistykseltä ja keskeytyneiden opintojen aiheuttamilta omantunnontuskilta.

Melkein lakkaamattomasta naurustamme huolimatta me sentään saimme toimeen hieman kirjallista keskustelua, ja jos Loken ei ollutkaan perehtynyt bengalilaiseen kirjallisuuteen siinä määrin kuin minä, niin tuon seikan korvasi hyvinkin hänen terävä älynsä. Me keskustelimme muun muassa bengalinkielen oikeinkirjoituksesta.

Aihe oli seuraava. Eräs tri Scottin tyttäristä halusi harjoittaa johdollani bengalinkielen opintoja. Opetettuani hänelle aakkoset minä ilmaisin ylpeyteni siitä, että bengalilainen oikeinkirjoitus on tunnollinen eikä alinomaa huvikseen riko sääntöjänsä. Minä selitin hänelle, kuinka mielellämme olisimme nauraneet englantilaisen oikeinkirjoituksen oikuille, ellei meidän valitettavasti olisi ollut joskus pakko tutkintoa varten päntätä niitä päähämme. Mutta ylpeyteni johti lankeemukseen. Kävi ilmi, ettei bengalilainen oikeinkirjoitus sekään sallinut itseänsä kahlehdittavan, mutta että tottumus oli sulkenut silmäni sen epäsäännöllisyyksiltä.

Sitten aloin etsiä lakeja sen laittomuuden säännöstelemiseksi. Minä kerrassaan hämmästyin, kun havaitsin, millaista ihmeellistä apua Loken kykeni minulle siinä suhteessa antamaan.

Kun Loken myöhemmin astui intialaiseen siviilivirkaan ja palasi kotimaahan, niin se työ, joka oli helmeilevän hilpeänä kummunnut ilmi College'in kirjastossa, virtasi edelleen valtavampana vuona. Lokenin hillitön kirjallisuudesta iloitseminen vaikutti tuulena minun kirjallisten seikkailupurtteni purjeissa. Ja kun nuorekkaan uskallukseni korkeimmillaan ollessa sepitin suorasanaista ja runoa rajun vauhdikkaasti, niin Lokenin suoma rajoittamaton hyväksyminen esti tarmoani hetkeksikään herpautumasta. Moneen erinomaiseen runolliseen lentoon yllytti minua oleskelu hänen huvilassaan. Usein me kokoonnuimme kirjallisiin ja musikaalisiin seuroihimme ehtootähden merkeissä ja hajaannuimme vasta, kun heleä kointähti ja aamun tuuloset kehoittivat meitä sammuttamaan lampun.

Sarasvatin[28] monien lootuskukkien joukossa on ystävyyden kukka varmaan hänen suurin suosikkinsa. Minä en ole löytänyt paljoakaan kultaista kukkapölyä sen vaiheilta, mutta hyvän toveruuden suloista tuoksua olen saanut osakseni yltäkyllin.

27

"SÄRKYNYT SYDÄN"

Englannissa ollessani minä aloitin toisenkin runoelman, jota jatkoin kotimatkalla ja jonka perille ehdittyäni saatoin päätökseen. Se ilmestyi nimellä "Bhagna Hridaj" (Särkynyt sydän). Siihen aikaan minä pidin sitä hyvinkin hyvänä. Ei ollut kumma, että kirjoittaja niin ajatteli, mutta se saavutti aikanaan lukijoittensakin suosiota. Muistan vielä, kuinka sen ilmestyttyä Tipperan radzha-vainajan ensimmäinen ministeri tuli nimenomaisesti minulle ilmoittamaan, että radzha kovin ihailee runoelmaa ja kohdistaa suuret toiveet tekijän myöhempään kirjalliseen kehitykseen.

Sallittakoon minun tässä mainita, mitä tästä kahdeksantoista vuoden iällä kirjoittamastani runoelmasta lausuin eräässä kirjeessä, kun olin ehtinyt kolmenkymmenen vuoden ikään:

"Alkaessani kirjoittaa runoelmaa Bhagna Hridaj minä olin kahdeksantoista vuoden ikäinen — en enää lapsi enkä vielä nuorukainen. Tätä rajamaata eivät valaise Totuuden suoranaiset säteet, sen heijastus vain näkyy siellä täällä; muu osa on varjossa. Ja niinkuin hämärän varjot ovat sen kuvat suunnattomiksi venyviä ja epämääräisiä ja näyttävät todellisen maailman haaveiden tyyssijana. Merkillinen seikka on se, etten ainoastaan minä ollut kahdeksantoista vuoden ikäinen, vaan kaikki muutkin näyttivät olevan samassa iässä. Me häilyimme kaikin samassa pohjattomassa, olemattomassa haaveiden maailmassa, missä syvimmätkin ilot ja kärsimykset tuntuvat unien maailman iloilta ja kärsimyksiltä. Koska ei ollut olemassa mitään todellista, johon sitä olisi käynyt vertaaminen, mitättömyys valtasi sen aseman, joka kuuluu suurelle."

Tämä elämäni kausi, viidennestätoista kolmanteenkolmatta ikävuoteeni, oli äärimmäisen sekasorron aikaa.

Kun maan varhaisten vaiheiden aikana maa ja vesi eivät vielä olleet selvästi toisistansa eronneet, niin suunnattomat, muodottomat matelijat ryömivät liejuisella maaperällä kasvaen jättiläiskasvien seassa. Samoin kiiriskelevät kypsymättömän iän hämäräaikojen intohimot, yhtä muodottomina ja eriskummaisina tiettömien ja nimettömien erämaittensa loppumattomien varjojen seassa. Ne eivät tunne itseänsä enempää kuin vaellustensa päämäärääkään, ja siitä syystä ne ovat aina valmiit jäljittelemään jotakin muuta. Niinpä minun kehittymättömät kykyni tuona mielettömän toimeliaisuuden kautena, päämääräänsä tuntematta ja kykenemättä sitä tavoittamaan, etsivät purkautumistietä tungeksien ja yrittäen liioitellen osoittaa etevämmyyttänsä.

Maitohampaat aiheuttavat puhjetessaan lapselle kuumetta. Vasta kun ne ovat tulleet ilmi ja avustavat ravitsemistoimintaa, koko tuo järkytys tulee oikeutetuksi. Samoin kiduttavat nuoruusikämme intohimot henkeä sairauden tavoin, kunnes ovat saavuttaneet oikean suhteensa ulkomaailmaan.

Minun tuona kautena saavuttamani kokemukset tosin ovat jokaisesta etiikan oppikirjasta löydettävissä, mutta ne eivät ole silti halveksittavat. Kaikki se, mikä pitää taipumuksiamme suljettuina meihin itseemme ja estää niitä vaikuttamasta vapaasti ulospäin, myrkyttää meidän elämäämme. Niin itsekkyys, joka kieltäytyy antamasta vieteillemme vapaata valtaa, estää niitä saavuttamasta tarkoitustansa ja on senvuoksi aina märkivien erehdysten ja luonnottomuuksien myötäilemä. Kun viettimme saavat vapaan liikkumisalan hyvän toiminnan piirissä, niin ne karistavat pois sairaalloisuutensa ja palautuvat omaan luontoonsa — siinä on niiden oikea päämäärä, ja siitä ne löytävät olemassaolonsa ilon.

Tässä kuvailemaani kypsymättömän henkeni tilaa edistivät sen ajan antamat esimerkit ja opit, ja enpä ole varma siitä, etteivät sen vaikutukset ole vielä nytkin havaittavissa. Silmäillessäni taaksepäin nyt puheenaolevaan aikaan minä selvästi huomaan, että olimme saaneet englantilaisesta kirjallisuudesta enemmän kiihoketta kuin ravintoa. Kirjallisina epäjumalinamme olivat silloin Shakespeare, Milton ja Byron, ja intohimon voimakkuus oli se heidän teostensa ominaisuus, joka meihin voimallisimmin vaikutti. Englantilaiset hillitsevät seurallisessa elämässään tarkoin kaikki intohimoiset purkaukset, ja tuo lienee syynä siihen, että ne vallitsevat heidän kirjallisuuttansa, jonka luonteenomaisena piirteenä on erinomaisen kiihkeiden tunteiden riehunta aina välttämättömään itsensätuhoamiseen saakka. Joka tapauksessa me pidimme tuota hillitöntä kiihkoisuutta englantilaisen kirjallisuuden ydinominaisuutena.

Akshai Tshaudhuri, joka opasti meitä englantilaiseen kirjallisuuteen, esitti meille sen teoksia huumaavan rajusti ja intohimoisesti. Romeon ja Julian lemmenhurma, Kuningas Learin voimattoman valituksen raivokkuus, Othellon mustasukkaisuuden kaikkihävittävä palo olivat asioita, jotka herättivät meissä intomielistä ihastusta. Meidän pakonalainen sosiaalinen elämämme, ahtaampi toimintakenttämme, oli sellaisen yksitoikkoisuuden ympäröimä, etteivät myrskyisät tunteet päässeet siihen vaikuttamaan; kaikki oli mahdollisimman hiljaista ja rauhallista. Niinpä olikin luonnollista, että sydämemme vaativat englantilaisen kirjallisuuden kiihkeiden tunneliikuntojen elähdyttävää vaikutusta. Me emme suhtautuneet esteettisesti nautiskellen kirjalliseen taiteeseen, vaan tervehdimme riemuiten hyrskähtävää aaltoa, joka keskeytti seisahdustilan, vaikka se samalla kuohuttikin pintaan pohjamutia.

Shakespearen ajan kirjallisuus on ikäänkuin sotatanssi tuona kautena, jolloin renessanssi koko reaktiokiivaudellansa taisteli Euroopassa ihmissydämen väkivaltaista sortamista ja tukahduttamista vastaan. Tärkeimpänä asiana ei ollut hyvää ja pahaa, kaunista ja rumaa koskeva kysymys — ihmisen mieli tuntui silloin kiihkeästi pyrkivän kaikkien esteiden läpi olemuksensa sisimpään pyhäkköön, missä toivoi löytävänsä valtavan kaipauksensa tavoitteleman ihannekuvan. Siitä johtuu sen ajan kirjallisuuden karkeus, rehoittavuus ja hillitsemätön esitysmuoto.

Noiden eurooppalaisten bakkanaalien henki pääsi meidän säädylliseen sosiaaliseen maailmaamme, herätti meidät ja elähdytti meitä. Meitä häikäisi kahleettoman elämämme loisto, joka lankesi totunnaisuuden tukahduttamaan, kehkeytymistilaisuutta etsivään sydämeemme.

Englantilaisessa kirjallisuudessa oli jo ollut sellainen ajankohta silloin, kun Popen tasaisten säkeiden poljento väistyi Ranskan vallankumouksen tanssirytmin tieltä. Sen runoilija oli Byron. Hänen raju intohimonsa liikutti meidän hunnutettua sydän-morsiantamme sen yksinäisessä kolkassa.

Niin vallitsi englantilaisen kirjallisuuden uutteran harrastamisen aiheuttama kiihtymys aikamme nuorison mieltä, ja minun sydäntäni nuo aallot koskettivat alinomaa joka taholta. Sellainen ensi-herääminen on tarmon vaikutuksen eikä sen tukahduttamisen aikaa.

Kaikesta huolimatta meidän olotilamme oli aivan toisenlainen kuin eurooppalaisten Euroopassa oli kirjallisuuden hillitön vapaudenkaipuu historiallisen kehitysvaiheen heijastumaa. Ilmaus vastasi tunnetta. Se myrsky, jonka ulvonta kuultiin, raivosi todellakin. Se pieni tuulonen, joka meille asti saapui ja pienen maailmamme tyyntä pintaa hieman väreilytti, ei humissut paljoa kuuluvammin kuin kuiskaus. Mutta se ei voinut sydämiämme tyydyttää, ja niin me aloimme jäljitellä myrskyä johtuen siten helposti liioitteluihin — sama taipumus vallitsee meitä yhä vieläkin eikä nähtävästi ole helposti korjattavissa.

Syynä on se tosiasia, ettei englantilainen kirjallisuus ole vielä niin hillittyä ja pidättyvää kuin aito taiteen tulee olla. Inhimillinen tunneliikunto on ainoastaan eräs runouden aineosa eikä muodosta sen päämäärää. Oikea päämäärä on koruttomuuden ja pidättyväisyyden muodossa ilmenevä täyden täyteläisyyden kauneus. Tätä väitettä ei englantilainen kirjallisuus vielä myönnä ehdottomasti oikeaksi.

Tämä englantilainen kirjallisuus yksin muovaa lapsuudestamme saakka mieltämme. Me emme opiskele muita eurooppalaisia kirjallisuuksia, klassillisia enempää kuin nykyaikaisiakaan, niitä, joiden taiteellinen muoto osoittaa järjestelmällisesti harjoitetun itsekurin tuotteena ilmenevää kehittynyttä sopusuhtaisuutta, ja siitä näyttää mielestäni johtuvan, ettemme kykene muodostamaan itsellemme oikeata käsitystä kirjallisen työn varsinaisesta tarkoituksesta ja menetelmästä.

Akshai Babu, joka oli tehnyt englantilaisen kirjallisuuden kiihkotunteisen luonteen meille havainnollisen eläväksi, oli itse tunteenomaisen elämän kannattaja. Hänestä ei näyttänyt niin tärkeältä se, että totuus saavuttaa täydellisimmän todellisuusmuotonsa, kuin se, että se tuntuu sydämessä. Hänen älynsä ei ollenkaan kunnioittanut uskontoa, mutta Shjaman (Tumman Emon) laulut liikuttivat hänet kyyneliin. Hän ei tuntenut kutsumusta viimeisen totuuden etsimiseen; kaikki se, mikä liikutti hänen sydäntänsä, oli hänelle hetkellisenä totuutena; nimenomainen karkeuskaan ei häntä säikähdyttänyt.

Ateismi oli vallitsevana sävelenä sen ajan suosituimmissa englanninkielisissä suorasanaisissa teoksissa — Bentham, Mill ja Comte olivat sen kauden mielikirjailijoita. Heiltä olivat peräisin ne järkeilyn ilmaukset, joita nuorisomme käytteli väittelyaseinansa. Millin aika muodostaa erikoisen vaiheen Englannin historiassa. Se edustaa valtioruumiin terveellistä reaktioa: nämä tilapäisesti siinä vaikuttavat hävittävät voimat vapauttavat sen kasaantuneesta ajatuskuonasta. Me intialaiset omaksuimme nuo voimat teoreettisesti, mutta emme milloinkaan ajatelleet ottaa niitä käytäntöön, viljelimmehän niitä vain siveellisen kumouksemme kiihokkeina. Ateismi oli meille niinmuodoin pelkkää päihdykettä.

Sivistyneistö jakautui senvuoksi pääasiassa kahteen luokkaan. Toiset tahtoivat alinomaa esittää todisteita, joiden tuli särkeä kappaleiksi kaikki usko Jumalaan, huolimatta siitä, halusivatko kuulijat sellaisia todisteita vai eivät. Samoinkuin metsästäjä tuntee surmaamishalun kutkutusta sormenpäissä nähdessään elävän olennon puun latvassa tai sen juurella, samoin nämä intoilijat, havaitessaan jossakin kuvitellussa turvapaikassa vilkkuvan uskoa, heti tunsivat halua lähteä sitä hävittämään. Meillä oli vähän aikaa eräs kotiopettaja, jonka mieliaskareena tuo oli. Vaikka olinkin vielä poikanen, en minäkään päässyt välttämään hänen hyökkäyksiänsä. Hänen tietonsa eivät suinkaan olleet erinomaiset eivätkä hänen mielipiteensä innokkaan totuudenetsinnän tuloksia, vaan enimmäkseen toisten huulilta keräiltyjä lausumia. Mutta vaikka taistelinkin kaikin voimin häntä vastaan, minun sittenkin täytyi suuren ikäeromme vuoksi kokea montakin katkeraa häviötä. Toisinaan minä tunsin itseni siinä määrin loukatuksi, että teki melkein mieleni itkeä.

Toista ryhmää eivät muodostaneet uskovat henkilöt, vaan uskonnolliset epikuurolaiset, jotka löytävät nautintoa ja lohdutusta siitä, että kerääntyvät yhteen ja uppoutuvat miellyttäviin näkyihin, ääniin ja tuoksuihin uskonnollisia juhlamenoja asian verhona käytellen; he hekumoivat jumalanpalveluksen loisteliaissa syrjäseikoissa. Kummankaan ryhmän epäily tai eitto ei ollut heidän oman vaivalloisen etsintänsä tulos.

Vaikka nämä uskonnolliset harhautumat minua kiduttivat, en kumminkaan voi sanoa täysin välttäneeni niiden vaikutusta itseeni. Nuoressa, epäkypsässä mielessäni tapahtui tämäkin kumous. Minä hylkäsin perheemme keskuudessa käytännössä olevat jumalanpalvelusmuodot, koska ne muka eivät vastanneet minun vakaumuksiani. Minä kiihdin tunteitteni palkeilla itseeni rajun lieskan. Se oli pelkkää tulen palvontaa, minun uhrini oli vain määrä ruokkia sen lieskaa, mitään muuta tehtävää ei sillä ollut. Ja koska pyrkimykselläni ei ollut mitään lopullista silmämäärää, niin se oli määrätön ja vailla minkäänlaista rajaa.

Samoin kuin uskonnon oli tunneliikuntojenikin laita. Minä en tuntenut minkäänlaista tarvetta päästä saavuttamaan niiden pohjalla olevaa totuutta, koska kiihtymykseni oli oma tarkoitusperänsä. Mieleeni johtuvat erään silloisen runoilijan säkeet:

Sydän omani on, sitä myynyt ma en. Jos runtelen, ruhjon ja surmaankin sen, sydän omani on!

Totuuden kannalla ollen sydämen ei tarvitse itseänsä runnella; mikään ei pakota sitä ruhjomaan itseänsä olemattomaksi. Ihminen ei kaipaa murhetta, mutta sen pistävyys voi erikseen otettuna tuntua nautinnolta. Tuota nautintoa runoilijamme usein innokkaasti etsivät unohtaen samalla sen Jumalan, jonka palvelukseen olivat vihkiytyneet. Tästä lapsellisuudesta kotimaamme ei ole onnistunut vieläkään vapautumaan. Me etsimme vielä tänäkin päivänä esteettistä tyydytystä uskonnon ulkonaisten muotojen noudattamisesta, kun meiltä jää tajuamatta uskonnon totuus. Samoin merkitsee isänmaallisuutemme suurelta osalta kotimaahan kohdistuvan mieluisan tajunnanasenteen ylellisyysilmiötä eikä taipumusta ja tahtoa isänmaan palvelemiseen.

28

EUROOPPALAINEN MUSIIKKI

Brightonissa ollessani minä kerran kävin erään primadonnan konsertissa. Nimen olen unohtanut. Se saattoi olla rouva Nilsson tai rouva Albani. En ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään niin erinomaisesti ääntänsä hallitsevan. Meidän parhaimmatkaan laulajamme eivät kykene peittämään ponnistuksentuntoansa eivätkä arastele laulaa varsinaista asteikkoansa korkeampia tai matalampia ääniä miten sattuu. Meikäläiset asiaatuntevat kuulijat ovat sitä mieltä, ettei haittaa, vaikka jääkin heidän mielikuvituksensa asiaksi täydentää, mitä esityksen moitteettomuudesta puuttuu. Siitä syystä he eivät pahastu, vaikka moitteetonta sävelmää esitettäessä ääni kaikuu kalsealta tai ele on kömpelö; päinvastoin: he näyttävät toisinaan olevan sitä mieltä, että tuollaiset vähät ulkonaiset puutokset sallivat sävelteoksen sisäisen täydellisyyden esiintyä sitä paremmin — niinkuin suuren askeetin Mahadevan ulkonainen köyhyys saa hänen jumalallisen olemuksensa sitä esteettömämmin ilmenemään.

Tuo tunne näyttää Euroopassa olevan kerrassaan vieras. Siellä täytyy ulkonaisen kaunistuksen olla yksityiskohtia myöten moitteeton, ja pienimmänkin puutoksen on häveten vältettävä yleisön korvaa ja silmää. Meidän soitannollisissa tilaisuuksissamme ei kukaan ole millänsäkään, vaikka tanpurain virittämiseen ja suurten samoinkuin pientenkin rumpujen koepärrytykseen kuluu puoli tuntia. Euroopassa sellaiset asiat suoritetaan ennakolta, näyttämön takana, sillä sen, mikä astuu esiin, täytyy olla moitteetonta. Laulajan äänessä ei niinmuodoin saa ilmetä yhtäkään heikkoa kohtaa. Meillä pidetään tärkeimpänä tehtävänä sävelmän virheetöntä ja taiteellista esittämistä;[29] siihen kohdistetaan kaikki ponnistukset. Euroopassa on kehittämisen esineenä ääni, ja äänen nojalla siellä suoritetaankin uskomattomia asioita. Meikäläinen taiteenystävä on tyytyväinen, kun on kuullut laulua; eurooppalaiset sitävastoin lähtevät kuulemaan laulajaa.

Tuo oli kokemukseni sinä päivänä Brightonissa. Minulle se oli kuin sirkusesitys. Mutta jos ihailinkin taituruutta, laulusta en kyennyt nauttimaan. Tuskin voin olla nauramatta, kun eräät cadenzat jäljittelivät linnunliverrystä. Minusta tuntui kaiken aikaa siltä, että ihmisääntä käyteltiin väärin. Kun sitten astui esiin mieslaulaja, tunsin melkoista helpotusta. Erikoisesti minua miellyttivät tenoriäänet, joissa oli enemmän inhimillistä lihaa ja verta ja jotka eivät siinä määrin muistuttaneet onnettoman, ruumiittoman hengen valituksia.

Kun sitten kuulin ja opin yhä enemmän eurooppalaista musiikkia, aloin sen olemusta tajuta, mutta vielä nytkin uskon varmaan, että se ja meidän musiikkimme asuvat aivan eri suojissa eivätkä astu samasta ovesta ihmissydämeen. Eurooppalainen musiikki näyttää kutoutuneen Euroopan aineelliseen elämään siinä määrin, että sen laulujen tekstit ovat yhtä vaihtelevat kuin tuo elämä itse. Jos me yritämme käytellä sävelmiämme yhtä monipuolisesti, niin ne menettävät merkityksensä ja muuttuvat naurettaviksi. Meidän sävelmämme kohoavat yli jokapäiväisen elämän rajojen, ja vain siten ne voivat siirtää meidät syvimmän kärsimyksen ja korkeimman auvon maille, koska niiden tehtävänä on paljastaa näkyviimme olemuksemme sisimmät, sanattomimmat, salaperäisimmät syvyydet, missä hurskas löytää valmiin erakkomajan ja nauttijakin lehtimajansa, mutta missä ei ole tilaa touhuisalle liikemiehelle.

En voi väittää tavoittaneeni eurooppalaisen musiikin sielua. Mutta se vähäinen osa, minkä tulin ulkoapäin ymmärtämään, herätti minussa tavallaan erinomaista mielenkiintoa. Se tuntui minusta ylen romanttiselta. On hieman vaikea yksityiskohtaisesti ilmaista, mitä tuolla sanalla tarkoitan. Tahdon sen avulla viitata elämän meren monivivahteisuuteen, runsauteen, aaltoiluun, sen lakkaamattoman väreilyn alinomaa vaihtuvaan valo- ja varjoleikkiin. Sen ohella on toinenkin aspekti — puhtaan avaruuden, taivaan tyynen sinen, hiljaisen äärettömyyden aavistelun näköpiirin etäisimmillä rajoilla. Olipa miten tahansa, minä voin vain toistaa — joskaan kenties en kykene siten täysin selvästi tuntoani ilmaisemaan — että olen eurooppalaisen musiikin mieltäni sykähdyttäessä aina sanonut itselleni: se on romanttista, se muuntaa melodiaksi elämän häipyväisyyttä. Eräät meidän musiikkimme muodot epäilemättä taipuvat jossakin määrin samaan suuntaan, mutta vähemmän ilmeisesti ja huonommin onnistuen. Meidän sävelmämme suovat äänen tähtivälkkeiselle yölle, aamun ensi sarasteelle. Ne puhuvat murheesta, jonka synkät pilvet pimentävät taivaan, ja metsiä-vaeltavan kevään sanomattomasta hurmiosta.

29

VALMIKI PRATIBHA

Meillä oli runsaasti kuvitettuna painoksena Mooren Iiriläisiä sävelmiä, ja minä kuuntelin usein, kuinka Akshai Babu niitä innostuneesti esitti. Laulut ja kuvat nostattivat mieleeni vanhan Irlannin unikuvan. Minä en ollut silloin vielä kuullut alkuperäisiä sävelmiä, mutta olin hyräillyt itsekseni näitä iiriläisiä lauluja, kuvaharppujen minua säestellessä. Minua halutti kovin kuulla niiden oikeat sävelmät, oppia ne ja laulaa Akshai Babulle. Sellaiset toiveet valitettavasti toisinaan toteutuvat ja kuolevat toteutuessaan. Englantiin tultuani minä kuulin muutamia niistä laulettavan ja opinkin ne, mutta samassa loppui haluni saada niitä enemmän oppia. Ne olivat koruttomia, murheellisia ja suloisia, mutta toisaalta tuntui siltä, kuin ne eivät olisi oikein sopineet siihen harpun hiljaiseen hyminään, joka täytti unelmieni vanhan Irlannin salit.

Kotiin palattuani minä lauloin oppimani iiriläiset sävelmät omaisilleni. "Kuinka onkaan Rabin äänen laita?" huudahtivat he. "Kuinka omituiselta ja vieraalta se soikaan!" Heidän mielestään oli puheäänenikin vaihtanut sävyä.

Tuosta askartelusta vieraan ja kotimaisen musiikin parissa oli tuloksena Valmiki Pratibha.[30] Tämän musiikkidraaman sävelet ovat enimmälti intialaisia, mutta niistä on karistettu pois niiden klassillinen juhlallisuus; sen, mikä oli tottunut ilmoilla leijailemaan, piti nyt oppia liikkumaan maan pinnalla. Ne, jotka ovat nähneet ja kuulleet sen esitettävän, todistanevat, ettei draama ole menettänyt arvoa eikä vaikutusvoimaa, vaikka se onkin varustettu intialaisilla sävelmillä. Se seikka onkin Valmiki Pratibhan ainoa erikoisuus. Melodisten muotojen kahleistansa irroittaminen ja monipuolinen soveltaminen minua miellytti, jopa kerrassaan lumosikin.

Muutamat Valmiki Pratibhan laulut oli sävelletty alkujaan ankaran klassilliseen tapaan; eräät sävellykset olivat veljeni Dzhjotirindran tekemät, ja jotkut harvat olivat peräisin eurooppalaisista lähteistä. Intialainen Telena-tyyli soveltuu erikoisen hyvin draamallisiin tarkoituksiin, ja sitä onkin puheenaolevassa teoksessa ahkerasti käytetty. Kahta englantilaista sävelmää oli käytetty rosvojoukon juomalauluina ja erästä iiriläistä melodiaa metsänneitojen valitusvirtenä.

Valmiki Pratibha ei sovellu luettavaksi kappaleeksi. Sen merkitys häipyy olemattomiin, ellei sitä kuulla laulettavan ja nähdä näyteltävän. Se ei ole eurooppalaismallinen ooppera, vaan pieni sävelletty näytelmä. Toisin sanoen: se ei ole alkujansa musikaalinen sävelteos. Erittäin harvat siihen sisältyvät laulut ovat merkittäviä tai viehättäviä; ne ovat kaikin vain kappaleen musikaalisena tekstinä.

Ennen Englannin-matkaani meidän luoksemme kokoontui toisinaan kirjallisuuden miehiä, ja seuralle tarjottiin musiikkia, lausuntoa ja vähäisiä virvokkeita. Minun palattuani pidettiin vielä sellainen kokous, joka joutui olemaan viimeinen. Juuri sitä tilaisuutta varten minä sommittelin Valmiki Pratibhan. Minä esitin Valmikia ja kälyni Sarasvalia — ja kappaleen nimi viittaa noiden kahden henkilön tarinaan.

Minä olin lukenut jostakin Herbert Spencerin teoksesta, että ihmisen ääni alkaa sointuisasti vaihdella, kun voimakkaat tunteet siihen vaikuttavat. Totta on, että äänensävy tai -sointi on vihan, surun, ilon ja ihmetyksen ilmaisemisessa yhtä tärkeä kuin puhuttu sana. Se Spencerin ajatus, että ihminen on keksinyt musiikin kehitellessään noita äänen tunnepitoisia modulatioita, näytti minusta oikealta.

Miksipä ei voisi — niin ajattelin — tuota ajatusta noudattaen esittää näytelmää jonkinlaisena resitatiivina? Meikäläiset runolaulajat pyrkivät jossakin määrin siten menettelemään, koska näet heidän lausunnanomainen esityksensä usein muuttuu lauluksi, joka ei kumminkaan saavuta täyttä melodista muotoansa. Silosäe on loppusoinnullista joustavampi, joten sellainen laulunsekainen lausuminen, joka tosin ei ole vailla rytmiä, voi vapaammin soveltua tekstin tunnesisällön tulkitsijaksi, koska se ei pyri noudattamaan säännöllisen sävelmuodostuman vaatimia, sointua ja tahtia koskevia ankarampia sääntöjä. Kun tunteen ilmaiseminen on tarkoituksena, eivät nuo muodolliset puutokset häiritse kuulijaa.

Menestyksellisesti noudatettuani tätä uutta suuntaa Valmiki Pratibhassa minä siitä rohkaistuneena sepitin toisen samanlaisen musiikkidraaman. Sen nimenä oli Kal Mrigaja (Kohtalokas metsästys). Aiheena oli kertomus siitä, kuinka kuningas Dasaratha tulee vahingossa surmanneeksi sokean erakon ainoan pojan. Se esitettiin kattotasanteellemme rakennetulla näyttämöllä, ja sen paatos tuntui syvästi liikuttavan kuulijoita. Jälkeenpäin minä liitin tämän kappaleen vähin muutoksin Valmiki Pratibhaan, joten se ei enää ilmestynyt itsenäisenä teosteni joukossa.

Paljon myöhemmin minä sepitin kolmannen laulunäytelmän nimeltä Majar Khela (Majan leikki). Se erosi edellisistä sikäli, että siinä muodostivat tärkeimmän osan laulut eikä draamallinen toiminta. Toisissa oli sarja draamallisia kohtauksia pujoteltu melodian kehään; tämä oli lauluseppele, jota parahiksi piti koossa draamallisen toiminnan säie. Sen erikoispiirteenä oli tunteen leikki eikä toiminta. Minä olinkin sitä sepittäessäni ikäänkuin musiikin kyllästämä.

Sitä haltioitumista, jonka vallassa olin sepittäessäni Valmiki Pratibhaa ja Kal Mrigajaa, en ole tuntenut mitään muuta teostani kohtaan. Niissä molemmissa sen kauden musikaaliset virikkeet löysivät ilmaisunsa.

Veljeni Dzhjotirindra istui koko pitkän päivän pianonsa ääressä muovaillen klassillisia sävelmiä miten hyväksi näki. Hänen sormiensa koskettimilla liikkuessa nuo vanhat muodot saivat arvaamattomia uusia hahmoja ja ilmaisivat uusia tunteen vivahduksia. Sävellajit, jotka olivat tottuneet vanhaan arvokkaaseen käyntitapaansa, osoittivat hämmästyttävää voimaa ja eloisuutta, kun ne pakotettiin liikkumaan hilpeään, sovinnaisuudesta poikkeavaan tahtiin, ja tehosivat nekin vastaavassa määrässä. Veljeni nopsien sormien tiestä versovat sävelet tuntuivat suorastaan juttelevan meille, Akshai Babulle ja minulle, kun istuimme siinä soittoniekan vieressä ja yritimme keksiä sävelmiin sopivaa tekstiä. En tahdo väittää, että sepittämämme libretto oli hyvää runoutta, mutta sävelten kannatteeksi se kelpasi.

Tuon kumouksellisen toiminnan aiheuttaman rajun ilon vallassa minä sepitin molemmat laulunäytelmäni, jotka karkeloivat hilpeästi missä tahdissa tahansa, ollenkaan välittämättä teknillisestä moitteettomuudesta enempää kuin siitäkään, olivatko sävelmät kotoisia vai vieraita. Bengalin lukevan yleisön mieli on useita kertoja joutunut kuohuksiin jonkin esittämäni mielipiteen tai kirjallisen muodon vuoksi, mutta merkillistä on havaita, ettei yleisesti tunnustettujen musikaalisten käsitysten piirissä suorittamani hävitystyö herättänyt minkäänlaista pahennusta; päinvastoin: ne, jotka tulivat kuulemaan, poistuivat tyytyväisinä. Valmiki Pratibhaan sisältyy muutamia Akshai Babun sävellyksiä sekä Vihari Tshakravartin Sarada Mangal kokoelmaan kuuluvien laulujen sovitelmia.

Näitä musiikkidraamoja esitettäessä minä tavallisesti otin huolekseni pääosan. Näytteleminen miellytti minua jo varhaisella iälläni, ja minä olin varma erikoisesta lahjakkuudestani sillä alalla. Uskonpa osoittaneenikin, ettei vakaumukseni ollut tuulesta temmattu. Aikaisemmin minä olin vain kerran esittänyt Alik Babun osaa eräässä veljeni Dzhjotirindran sepittämässä ilveilyssä. Nämä olivat niinmuodoin oikeastaan ensimmäisiä näyttelijäkokeitani. Minä olin silloin vielä sangen nuori, ja mikään ei näyttänyt väsyttävän ääntäni eikä tuottavan sille vaikeuksia.

Talossamme kuohui siihen aikaan päivä päivältä ja hetki hetkeltä musikaalisen tunnevoiman koski, jonka pärske heijasti olemukseemme sateenkaaren koko väriasteikon. Vastasyntynyt tarmomme raivasi sitten nuorekkain innoin, vereksen uteliaisuuden ajamana, uusia uria kaikkiin suuntiin. Meistä tuntui siltä, että meidän piti yrittää kaikkea, ja mikään tehtävä ei näyttänyt mahdottomalta. Me kirjoitimme, lauloimme, näyttelimme, tulvimme joka puolelle. Niin minä aloitin kahdennenkymmenennen ikävuoteni.

Näitä voimia, jotka riemusaatossa kuljettivat elämäämme eteenpäin, ohjasi veljeni Dzhjotirindra. Pelko oli hänelle kerrassaan vieras. Kerran, kun olin vielä poikanen enkä ollut milloinkaan ennen ratsastanut, hän antoi minun nousta hevosen selkään ja ratsastaa vierellänsä täyttä laukkaa, ollenkaan pelkäämättä, että kokemattoman kumppanin voisi käydä huonosti. Kun samana vuonna, ollessamme päätiluksillamme Shilaidassa, kerrottiin tiikerin kiertelevän lähistössä, niin hän otti minut mukaan metsästysretkelle. Minulla ei ollut pyssyä — ja jos olisi ollut, niin itse olisin saanut pelätä sitä enemmän kuin tiikeri. Me jätimme jalkineemme dzhungelin laitaan ja hiivimme eteenpäin paljain jaloin. Vihdoin me ryömimme bambutiheikköön, sen oasmaisten oksien hieman meitä raapiessa, ja minä kyyristyin jotenkuten veljeni taakse, kunnes temppu oli tehty. Minä en olisi voinut edes kengällä kopsahuttaa säädytöntä petoa, jos se olisi rohjennut iskeä minuun ilkeät käpälänsä!

Siten veljeni soi minulle täyden vapauden, ulkonaisen samoinkuin sisäisenkin, kaikkiin vaaroihin nähden. Mikään tapa tai tottumus ei merkinnyt hänelle sidettä, ja niinmuodoin hänen onnistui vapauttaa minut arkuuteni ja puuttuvan itseluottamukseni vallasta.

30

"ILTALAULUJA"

Siinä omaan itseeni rajoittuvassa olotilassa, josta edellä kerroin, minä kirjoitin joukon runoja, jotka muodostavat Sydämen autiomaa nimisen ryhmän Mohita Babun toimittamassa teosteni painoksessa. Erääseen myöhemmin Aamulaulujen nimellä ilmestyneessä kokoelmassa julkaistuun runoon sisältyvät seuraavat säkeet:

On laaja autiomaa; sen nimi on Sydän; sen metsän taajat lehvät tuutivat pimeyttä kuin äiti pienokaistaan. Minun tieni hukkui sen uumeniin.

Tuosta aiheutui runoryhmän nimi.

Paljon sellaista, mitä kirjoitin tuona aikana, jolloin elämäni ei ollut ulkomaailman yhteydessä, jolloin olin vaipunut omaa sydäntäni katselemaan, jolloin haaveeni väikkyivät monenlaisissa valepuvuissa aiheettomien liikutusten ja määrättömien kaipausten vaiheilla, on jätetty tuosta painoksesta pois; vain muutamat niistä runoista, jotka alkujaan ilmestyivät Iltalauluja nimisessä nidoksessa, on sijoitettu ryhmään Sydämen autiomaa.

Veljeni Dzhjotirindra oli vaimoineen lähtenyt pitkälle matkalle, ja heidän kolmannessa kerroksessa kattotasannetta vastapäätä olevat huoneensa olivat tyhjinä. Minä otin ne ja tasanteen haltuuni ja vietin päiväni siellä yksinäisyydessä. Siellä yksin ollessani minä jälleen erkanin pois — en tiedä miten — niiltä runollisilta raiteilta, joita olin joutunut noudattamaan. Vaikuttamassa kenties oli se, että olin erilläni niistä, joita olin yrittänyt miellyttää ja joiden runollinen maku muovasi sitä muotoa, mihin olin kokenut ajatuksiani sovittaa, joten nyt vaistomaisesti vapauduin heidän minulle tyrkyttämästänsä tyylistä.

Minä aloin kirjoittaessani käyttää kivitaulua. Sekin auttoi minua vapautumaan. Aikaisemmin käyttelemäni kirjoitusvihkot tuntuivat edellyttävän verrattain korkeata runollista lentoa, johon voin kohota ainoastaan vertailemalla saavutuksiani toisten tuotteisiin. Kivitauluun sitävastoin sopi kirjoittaa, miten kulloinkin mieli teki. "Älä pelkää", se tuntui sanovan. "Kirjoita mitä tahansa; yhdellä pyyhkäisyllä on kaikki tiessään!"

Siten kahleista vapautuneena kirjoittaessani muutamia runoja minä tunsin mieleeni kumpuavan suuren ilon. "Vihdoinkin", sanoi sydämeni, "on se, mitä kirjoitan, minun omaani!" Älköön kukaan erehtykö luulemaan, että ylpeilin. Pikemmin olin aikaisemmista tuotteistani ylpeillyt, ja se olikin ollut ainoa niille uhraamani tunne. Mutta itsensätodellistamista ei sovi nimittää itsekylläisyydeksi. Vanhempain esikoiseen kohdistuva ilo ei suinkaan johdu sen ulkonaisista eduista, vaan siitä, että se on ihan heidän omansa. Jos lapsi lisäksi sattuu olemaan erinomainen, niin he voivat siitä ylpeilläkin — mutta se on toinen asia.

Tulvivan iloni vallassa minä aluksi en ollenkaan välittänyt runomitasta, ja samoinkuin virtakaan ei juokse suoraviivaisesti, vaan kiertelee kaartelee mielin määrin, samoin menettelivät minun säkeeni. Aikaisemmin se olisi minusta näyttänyt rikokselta, mutta nyt minä en tuntenut minkäänlaista tunnonvaivaa. Vapaus murtaa aluksi lain ja muovaa sitten itse lakeja, jotka tekevät sen todellisen itsehallinnon alaiseksi.

Näiden harhailevien runoelmien ainoana kuuntelijana oli Akshai Babu. Ensikerran niitä kuullessaan hän oli yhtä hämmästynyt kuin ilahtunutkin, ja hänen hyväksymisensä tasoitti vapauteni tietä.

Vihari Tshakravarti oli sepittänyt runonsa kolmitahtiseen mittaan. Sellainen runomitta saa aikaan pyöreän, täyteläisen vaikutelman aivan toisin kuin kulmikkaat paritahtiset. Se pyörii helposti, liukuu karkeloiden nilkkatiukujensa helistessä. Minä olin aikoinani kovin mieltynyt siihen runomittaan. Minusta tuntui siltä, kuin olisin ajanut polkupyörällä enkä kulkenut jalkaisin. Ja minä olin tottunut siihen liikkumistapaan. Iltalauluissa minä havaitsemattani luovuin tuosta tottumuksesta joutumatta minkään muun nimenomaisen säännön siteisiin. Minä tunsin itseni täysin vapaaksi ja huolettomaksi. Minä en ollenkaan ajatellut enkä pelännyt joutuvani moitittavaksi.

Se voima, jonka tunsin itselleni voittavani, kun vapauduin perintätapojen kahleista, sai minut oivaltamaan, että olin etsinyt mahdottomista paikoista sellaista, mikä sijaitsi minussa itsessäni. Vain itseluottamuksen puute oli minua toistaiseksi estänyt ottamasta haltuuni sitä, mikä oli omaani. Tuntui siltä, kuin olisin herännyt vankeusunesta ja havainnut itseni kahleettomaksi. Niinpä hypähtelinkin iloissani ylen rajusti päästäkseni varmuuteen siitä, että voin vapaasti liikkua.

Minulle itselleni tuo on runollisen urani merkittävin vaihe. Iltalauluni eivät liene runoina paljonkaan arvoiset. Ne ovat epäilemättä varsin kypsymättömiä. Kieli, rytmi ja ajatuskaan eivät ole päässeet kunnollisesti hahmoittumaan. Niiden ainoana ansiona on, että minä olin ensimmäisen kerran tullut kirjoittaneeksi mitä todella mielessäni liikkui ja miten itseäni miellytti. Elleivät nuo sepitelmät sinänsä olekaan arvokkaat, niin tuolla mielihyvällä oli varmaan merkityksensä.

31

ESITELMÄ MUSIIKISTA

Olin vast'ikään aikonut aloittaa lakitieteelliset opintoni, kun isäni kutsui minut takaisin Englannista. Muutamat ystävät, jotka olivat huolissaan opintourani katkeamisen vuoksi, pyysivät häntä hartaasti lähettämään minut uudestaan matkaan. Niinpä lähdinkin toiselle Englannin-matkalleni, tällä kertaa erään sukulaiseni seurassa. Mutta kohtaloni vastusti lainopillista suuntautumistani niin voimallisesti, etten tällä kertaa päässyt edes Englantiin asti. Meidän täytyi jostakin syystä astua maihin Madrasissa ja palata Kalkuttaan. Syy ei ollut läheskään yhtä vakava kuin sen seuraus, mutta kun nauru ei kohdistunut minuun, niin jätän sen tässä kertomatta. Minun siis oli täytynyt palata tyhjin toimin molemmilta Lakshmin[31] pyhäkköä kohti tekemiltäni vaellusretkiltä. Toivon kumminkin, että ainakin lainopin jumala silmäilee minua suopeasti, koska en ole puolestani lisännyt oikeusopillisten kirjastojen yltäkylläisyyttä.

Isäni oleskeli siihen aikaan Massuri-vuorilla. Minä lähdin hänen luoksensa peläten ja vapisten. Mutta hänpä ei osoittanutkaan minkäänlaista närkästystä, vaan oli pikemmin mielissään. Hän varmaankin piti palaamistani jumalallisen kaitselmuksen siunauksena.

Tuon lähtöni edellisenä iltana minä pidin Bethune-seuran kutsumana esitelmän Lääketieteellisen korkeakoulun aulassa. Se oli ensimmäinen julkinen esitelmäni. Seuran puheenjohtajana oli hänen kunnianarvoisuutensa K.M. Banerdzhi. Aiheenani oli musiikki. Minä jätin huomiotta soitannon ja yritin osoittaa, että laulannon tärkeimpänä päämääränä ja tarkoitusperänä on esittää paremmin se, mitä sanat pyrkivät ilmaisemaan. Esitelmäni teksti oli sangen laiha, mutta minä esitin pitkin matkaa lauluja siten aihettani havainnollistaen. Ne mairittelevat kiitoslauseet, jotka sain puheenjohtajalta, johtuivat varmaan nuoren ääneni liikuttavasta vaikutuksesta ja sen vakavista, erilaatuisista ponnistuksista. Nyt minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että tuona iltana innokkaasti esittämäni mielipide oli väärä.

Laulumusiikilla on omat erikoiset tehtävänsä ja luonnepiirteensä. Sanat, joihin se sattuu liittymään, eivät saa liiaksi käytellä tilaisuutta hyväkseen yrittämällä tehdä tarpeettomaksi sävelmää, jonka pelkkänä kannatteena ovat. Laulu on sinänsä riittävän rikas; miksi se siis odottaisi sanojen suomaa apua? Pikemmin se alkaa siitä, missä pelkät sanat pettävät. Sen mahti sijaitsee sanomattomuuden alueella; se lausuu meille sellaista, mitä sanat eivät kykene ilmaisemaan.

Mitä pienempi laulun kannettava sanainen taakka on, sitä parempi. Hindustanin klassillisessa laulutyylissä[32] sanat eivät merkitse mitään, vaan sallivat sävelmän vaikuttaa omalla tavallansa. Laulu kohoaa täydellisyyteensä, kun sen sävelmuoto saa vapaasti kehkeytyä ja kuljettaa kerallansa tajuntamme omaan ihmeelliseen olopiiriinsä. Bengalissa sanat kumminkin ovat aina pysytelleet niin tärkeässä asemassa, ettei maakuntamme laulutaide ole kyennyt täysin kehittelemään musikaalisia mahdollisuuksiansa, vaan on tyytynyt jäämään sisarensa runouden palvelijattareksi. Vanhoista Vaishnava lauluista aina Nidhu Babun sepittämän saakka se on pysytellyt viehätyksinensä taka-alalla. Mutta samoinkuin maamme vaimot vallitsevat miehiänsä tunnustamalla riippuvaisuutensa, samoin on musiikkimme vihdoin vallitseva runoa, jonka nimenomainen auttelija se nyt on.

Olen tuon usein kokenut omia laulujani sepittäessäni. Itsekseni hyräillessäni ja kirjoittaessani:

Mikä onkaan salainen aatoksesi, minun armaani; kuiskaa se hiljaa minulle, minulle yksin —

minä havaitsin, etteivät sanat sinänsä olisi milloinkaan voineet saavuttaa sitä vaikutuskehää, johon sävelmä ne siirsi. Sävelmä kertoi minulle, että se salaisuus, jota vaadin kuultavakseni, oli kutoutunut metsänaukioiden viheriään salaperäisyyteen, sulautunut kuutamo-öiden hiljaiseen valkeuteen ja piiloutunut näköpiirin tuolle puolen väikkyvän rajattoman sinen verhoon — että se oli maan, taivaan ja vesien yhteinen ja syvin salaisuus.

Varhaisella poikaiälläni minä kuulin laulunkatkelman:

Ah rakkaani, ken vaatetti sun muukalaiseksi?

Tuo ainoa säe loihti mieleeni niin ihmeellisiä kuvia, että olen yhä vielä niiden lumoissa. Eräänä päivänä ryhdyin kirjoittamaan sanoja erääseen omaan sävelmääni tuon laulun soidessa mielessäni. Säveltäni hyräillen minä kirjoitin:

Sun tunnen, nainen vieraan maan! Sun meren aalto tänne toi.

Ellei tuota säveltä olisi ollut, en tiedä, kuinka runoni olisi lähtenyt muotoutumaan; mutta sävelmän tenho ilmaisi minulle muukalaisen koko suloudessaan. Hän se on, sanoi sieluni, hän, joka yhä uudelleen saapuu sanantuojana salaisuuksien valtameren toiselta rannalta. Hän se on, jonka me silloin tällöin vilahdukselta näemme kasteisina syysaamuina, tuoksuntäyttäminä kevään öinä, sydämemme syvimmässä — ja jonka laulua tavoittaaksemme toisinaan kuuntelemme sinisen korkeuden ääniä. Sävel oli kuljettanut minut tuon maailmojalumoavan muukalaisen ovelle, ja senvuoksi olivat lauluni kaikki sanat häneen kohdistetut.

Kauan jälkeenpäin kuulin Bolpurin kadulla pyytelevän baulin[33] laulavan kävellessään:

Häkkiin liitää vieras lintu ja jälleen kiitää pois; ah, jos sen kiinni saisin, niin kahleena lempeni ois!

Minä havaitsin baulin ilmaisevan samaa asiaa. Tuntematon lintu antautuu toisinaan häkkiin visertääkseen meille viestejä vapauden tuntemattomasta maasta. Sydän mielii pitää sen aina luonansa, mutta ei voi. Mikäpä muu kuin laulun sävelmä kykenee meille kertomaan tuntemattoman linnun tulemisesta ja menemisestä.

Siitä syystä minä julkaisen aina vain vastahakoisesti pelkkiä laulujeni sanoja, koska sielu niistä välttämättä jää pois.

32

VIRRAN VARRELLA

Kun palasin kotiin aloittamaltani toiselta Englannin-matkalta, veljeni Dzhjotirindra asui vaimoineen Tshandernagurissa eräässä virran varrella sijaitsevassa huvilassa, ja minä lähdin sinne heidän luoksensa.

Siinä oli Ganges jälleen! Jälleen päivät ja yöt, joita ei käy sanoin kuvaaminen, iloansa väsähtävät, kaipaustansa potevat yöt, joihin sointui metsäisten äyräittensä viileässä varjossa liikkuvan virran valittava hyminä. Bengalin valoatulviva taivas, etelätuuli, virran leppoisa juoksu, todella kuninkaallinen hitaus, avara joutilaisuus, joka ulottuu taivaanrannasta toiseen ja viheriästä maasta siniseen korkeuteen — kaikki tuo merkitsi minulle samaa kuin ruoka ja juoma nääntyvälle. Täällä minä tunsin tosiaankin olevani kotona ja havaitsin kaikkialla Emon huolenpitoa.

Siitä ei ole kovin pitkä aika, mutta sittenkin on ehtinyt tapahtua paljon muutoksia. Virran varrella sijaitsevat pienet pesämme, jotka sievinä ryhminä pilkistivät näkyviin vihreyden peitosta, ovat väistyneet, ja niiden sijaan on kaikkialle kohonnut tehtaita, jotka lohikäärmeiden tavoin nostavat sihiseviä päitänsä sylkien kidastansa mustaa savua. Nykyaikaisen elämän puolipäivänhelteessä ovat henkiset lepohetkemmekin supistuneet vähimpään määräänsä, ja kamala rauhattomuus on tunkeutunut kaikille elämän alueille. Niin on kenties parempi, mutta minä puolestani en voi pitää asiaintilaa täysin hyvänä.

Nuo suloiset virran varrella viettämäni päivät liukuivat pois kuin pyhitetyt lootuskukat, jotka uivat pyhää virtaa alaspäin. Muutamia sateisia ehtoopäiviä minä vietin suoranaisen hurmion vallassa laulaen vanhoja Vaishnava-lauluja omin sävelin ja säestäen esitystäni kotiuruilla. Toisina iltapäivinä me istuimme venheessä ja annoimme virran kuljettaa itseämme alaspäin; veljeni Dzhjotirindra säesteli lauluani viulullansa. Me aloitimme Puravi-sävelistä[34] ja vaihdoimme musiikkimme sävyä sitä mukaa kuin päivä painui mailleen. Behaga-sävelmiin ehdittyämme me näimme lännen taivaan sulkevan kultaiset porttinsa ja kuun kohoavan puiden latvojen takaa.

Sitten me soudimme takaisin huvilan valkamaan ja istuuduimme virranpuoliselle pengermälle levitetylle matolle. Hopeinen rauha lepäsi mailla ja vesillä, tuskin yhtäkään venhettä oli ohikulkemassa, rantaman puut näkyivät vain tummana varjona, ja kuutamo kimalteli virran pehmeästi liukuvassa pinnassa.

Sitä huvilaa, jossa me asuimme, mainittiin nimellä "Moranin puutarha". Kiviliuskoin katetut porrasaskelmat johtivat vedestä avaralle kuistikolle, joka muodosti osan taloa. Huoneet eivät olleet säännöllisesti järjestetyt, eivätkä edes kaikki samassa tasossakaan, joten eräisiin oli laskeuduttava pitkin porrasaskelmia. Suuressa, laiturin puolella sijaitsevassa oleskeluhuoneessa oli kirjavat lasi-ikkunat värillisine kuvineen.

Eräässä kuvassa näkyi keinu, joka puolittain tiheään lehvistöön piiloutuneena riippui oksassa, ja tuon lehtimajan valo- ja varjoväikkeessä keinui kaksi ihmislasta. Toinen kuva esitti leveitä portaita, jotka johtivat linnamaiseen palatsiin ja joita pitkin asteli juhlapukuisia miehiä ja naisia. Valon sattuessa ikkunoihin nuo kuvat ihmeellisesti hehkuivat, ja tuntuipa siltä, kuin ne olisivat täyttäneet virran ilmakehän juhlapäivien musiikilla. Kaukainen, aikoja sitten unohtunut juhla näytti ilmaisevan itseänsä hiljaisin valon viestein, keinuvan parin lemmenonni tuntui ikuisella tarinallansa luovan eloa metsikköihin virran rantamalla.

Talon ylin huone sijaitsi pyöreässä tornissa. Siinä oli ikkunoita joka ilmansuuntaan. Se oli runoiluni tyyssija. Sieltä ei nähnyt mitään muuta kuin ympäröivien puiden latvat ja avaran taivaankannen. Minä sepitin silloin uutterasti Iltalaulujani ja kirjoitin tuosta huoneesta:

Sinne, missä pilvet uupuvat uneen äärettömyyden povelle, minä olen rakentanut huoneen sinulle, Runoudelle!

33

VIELÄKIN "ILTALAULUISTA"

Tähän aikaan kirjalliset arvostelijat pitivät minua runoilijana, jonka rytmi oli epäsäännöllinen ja esitystapa sorahteleva. Kaikki teokseni leimattiin hämäriksi, varjomaisiksi. Tuo ei minua suinkaan silloin ilahduttanut, mutta syytös ei kumminkaan ollut ihan aiheeton. Runoudestani tosiaankin puuttui ulkoisen todellisuuden kiinteätä ainesta. Mutta mistä olisinkaan sen saanut varhaisen ikäkauteni eristetyssä elämässä?

Erästä väitettä en kumminkaan voi tunnustaa oikeutetuksi. Tuon epämääräisyyttä tehostavan syytöksen takana piili se salavihjaus, että epämääräisyyteni oli tahallista teennäisyyttä — mahtivaikutuksen tavoittelua. Hyvän näkökyvyn onnellinen omistaja taipuu ivailemaan silmälaseilla varustettua nuorukaista, jonka väittää käyttelevän välinettä pelkkänä koristeena. Poika parkaa sopii kyllä säälitellä, mutta tehdään liian pahoin, jos otaksutaan hänen vain teeskentelevän heikkonäköisyyttä.

Tähtisumu ei ole mikään valmis luomus, vaan edustaa erästä kehitysvaihetta. Jos jätämme huomiotta kaiken runouden, joka ei ole saavuttanut lopullista määrättyä muotoansa, niin emme oivalla kirjallisuuden todellista olemusta. Jos jokin inhimillisen luonnon kehitysvaihe on löytänyt oikean ilmauksensa, niin se on kyllin arvokas säilytettäväksi; se on hylättävä ainoastaan siinä tapauksessa, että ilmaus ei ole oikea. Ihmisen elämässä on eräs kausi, jolloin hänen tunteensa patoutuvat lausumattomien asioiden paineen alaisina ja jolloin niissä elää epämääräisyyden nimetön tuska. Runoutta, joka yrittää tuota ilmaista, ei voida nimittää perusteettomaksi — pahimmassa tapauksessa se voi olla arvotonta, mutta niinkään ei tarvitse välttämättä olla laita. Virhe ei piile siinä, mitä ilmaistaan, vaan ilmaisemisen epäonnistumisessa.

Ihminen on kaksijakoinen olento. Sisäisestä ihmisestä, joka kätkeytyy,ajatusten, tunteiden ja tapahtumien ulkoisen virran taakse, tunnetaan ja välitetään vähän, mutta siitä huolimatta se on vaikuttavana tekijänä elämän kehityksessä. Kun ulkoinen elämä ei soinnu sisäiseen, niin sisäinen ihminen joutuu kärsimään, ja hänen tuskansa ilmenee ulkoisessa tajunnassa tavalla, jota on vaikea nimetä tai edes kuvailla ja joka muistuttaa pikemmin epämääräistä valitushuutoa kuin sanoja, joissa on määrätty merkitys.

Se surumieli ja tuska, joka etsi ilmaustansa Iltalauluissa, juontui olemukseni syvyyksistä. Samoinkuin unen tukahduttama tajunta taistelee painajaista vastaan yrittäen herätä, samoin taistelee sisäinen minuus vapautuakseen monista esteistänsä ja päästäkseen ilmi. Nuo laulut muodostavat sellaisen taistelun historian. Kuten luomistossa yleensä, on runoudessakin toisiansa vastustavia voimia. Jos niiden välinen ero on liian suuri, tai jos ne liiaksi lähenevät toisiansa, niin ei nähdäkseni voi syntyä runoutta. Mutta milloin epäsoinnun tuska pyrkii ratkeamaan sopusoinnuksi ja yrittää tuota tapahtumaa ilmaista, silloin runous puhkeaa esiin musiikkina, niinkuin huilussa laulava hengitys.

Kun Iltalaulut ilmestyivät, niitä tosin ei juhlittu torvia soittaen, mutta siitä huolimatta ne eivät jääneet vaille ihailijoita. Minä olen toisessa yhteydessä kertonut, kuinka Ramesh Tshandra Dattin vanhimman tyttären häissä Bankim Babu seisoi ovella, ja isäntä tervehti häntä, kuten tapa on, ojentamalla hänelle kukkaseppeleen. Minun saapuessani Bankim Babu otti nopeasti seppeleen, laski sen kaulaani ja virkkoi: "Hänet on seppelöitävä, Ramesh; etkö ole lukenut hänen Iltalaulujansa?" Ja kun Datt tunnusti, ettei ollut vielä ehtinyt sitä tehdä, Bankim Babu antoi muutamille niistä sellaista tunnustusta, että tunsin saaneeni runsaan korvauksen.

Iltalauluillani minä voitin itselleni ystävän, jonka suosio lankesi kuin päivänpaiste orastavaan runouteeni suoden sille yllykettä ja tukea. Tarkoitan Babu Prijanath Seniä. Vähän aikaisemmin hän oli lukenut Särkyneen sydämen, joka sai hänet luopumaan kaikista toiveista minuun nähden. Minä voitin hänet takaisin Iltalauluillani. Hänen tuttavansa tietävät hänet kokeneeksi purjehtijaksi kaikilla kirjallisuuden seitsemällä merellä,[35] joiden pää- ja sivureiteillä hän alinomaa liikkuu käytellen melkein kaikkia kieliä, intialaisia samoinkuin muukalaisiakin. Hänen kanssaan keskustellessaan pääsee silmäämään mitä etäisimpiin aatteiden maailman seutuihin. Se oli minulle mitä arvokkain asia.

Hän voi lausua kirjalliset mielipiteensä arkailematta, koska hänen arvostelmiansa oli tukemassa korkealle kehittynyt aisti. Tämä arvovaltainen kritiikki auttoikin minua sanomattomasti. Minulla oli tapana lukea hänelle kaikki mitä kirjoitin, ja ellei olisi ollut hänen ymmärtävän arvostelunsa sadekuuroja, en tiedä, olisivatko nämä ensimmäiset kynnökseni tuottaneet niin runsasta satoa.

34

"AAMULAULUJA"

Gangesin varrella oleskellessani minä kirjoitin hieman suorasanaistakin, en mistään määrätystä aiheesta enkä varmaa suunnitelmaa noudattaen, vaan niinkuin poikaset pyydystävät perhosia. Kevään meissä herätessä syntyy kaikenlaisia monivärisiä, lyhytikäisiä kuvitelmia, jotka enimmälti huomaamattamme väikkyvät mielessämme. Oli kenties pelkkä mielijohde, että päätin noina joutilaina päivinä kerätä ne, jotka olivat mieleni vallanneet. Mahdollista myös, että vapautunut minäni oli joutunut uuteen vaiheeseen, avannut sanaisen arkun ja päättänyt kirjoittaa miten halusi; käsitelty aihe ei ollut ratkaiseva asia, riitti, kunhan kirjoittaja olin minä. Nämä suorasanaiset kappaleet julkaistiin myöhemmin nimellä Vividha Prabandha (Sekalaisia kirjoitelmia), mutta ne kuolivat ensimmäisen painoksen keralla eivätkä ole enää päässeet uudelleen ilmestymään.