SISÄLLYS:.

Johdanto. Ajan vastaukset. Vanhemmat elämänkäsitykset. Uskonto. Immanenttinen idealismi. Uudemmat elämänmuodostukset. Työkulttuuri. Välittömään maailmaan supistuvan kulttuurin elämänkuvat. Naturalistinen ja intellektualistinen elämänprobleemin ratkaisu. Pelkän ihmiskulttuurin riittämättömyys. Harkintaa ja valmistelua. Tähänastisen tutkimuksen tulos. Vallitsevan tilan sekavuus. Positiivisen käänteen valmistelu. Rakentamiskoe. Peruskehä. Pääväite. Elämän lujittaminen. Vapauden ja itsetoiminnan vaurastuminen. Ihmisen kohoaminen korkeampaan elämään. Epäilysten torjuminen. Yhteenveto. Johtopäätöksiä nykyisyyttä varten.

Alkulause.

[Tässä suomennoksessa, joka on pääasiallisesti suoritettu ensimäisen painoksen mukaan, on, tekijän valtuutuksella, otettu huomioon toista melkoisesti uudestaan kirjoitettua 1909 ilmestynyttä painosta. — Suomentaja on kiitollisuudenvelassa tohtori Z. Castrénille hänen suorittamastaan suomennoksen tarkastuksesta.]

Käsittelemällä kysymystä elämäni tarkoituksesta ja arvosta koetan tuoda aikamme sisäiset probleemit mahdollisimman lähelle kutakin yksityistä ihmistä ja saada hänet ottamaan osaa niiden pohtimiseen. Tehtävän käsittäminen tältä kannalta asetti filosofiselle pohdinnalle erinäisiä rajoja; tutkimuksemme toivoo kuitenkin voivansa osoittaa, että näidenkin rajojen sisälle jää kyllin selvitettävää. Joistakin lukijoista voi ehkä ensimäinen, kriitillinen osa tuntua liian laajalle ulotetulta. Mutta ratkaiseva pääpontemme, josta elämän uudelleenlujittaminen ja kulttuurin nuorentuminen riippuu, voi saavuttaa täyden vakuuttavan voiman vain siten, että se osoitettiin ainoaksi mahdolliseksi päämaaliin vieväksi tieksi; mutta tätä varten tuo kritiikki oli ehdottomasti tarpeellinen, se ei ole asian rinnalla, vaan itse asiassa.

Jena, joulukuussa 1907.

Johdanto.

Ken meidän päivinämme ryhtyy kysymykseen, onko ihmiselämällä tarkoitusta ja arvoa, hänelle ei voi olla epäilyksenalaista, ettei edessä ole valmiin saavutuksen kuvaileminen, vaan että on merkittävä tehtävä, tehtävä, joka ei ole ratkaistu, mutta jonka ratkaisuun ryhtymästä on mahdoton luopua. Ettei nykyinen elämänkanta tässä suhteessa anna mitään varmaa ja iloista myöntävää vastausta, se on lähemmin osoitettava. Ilman sen enempää todistelua on selvää se, ettemme voi luopua sitä etsimästä. Elämä asettaa meidät ihmiset monenlaisten vaikutelmien ja tehtävien eteen, ne eivät välittömästi muodosta mitään eheätä kokonaisuutta, ei kohoa niiden runsaudesta helposti ja varmasti mitään johtavaa päämäärää. Ja tätä paitsi ei elämä suinkaan ole sulaa iloa ja nautintoa, se kysyy työtä ja vaivaa, se vaatii kieltäymistä ja uhrautumista. Herää tällöin kysymys, tokko tämä työ ja vaiva kannattaa, tokko kokonaissaavutus kykenee korvaamaan kaikki kestetyt vaarat ja tappiot ja oikeuttaa vastaamaan myöntävästi. Tämä ei ole pelkästään teoreettinen probleemi; elämäkin voi vasta silloin kohota korkeimmilleen, kun sillä varmana on edessään arvokas päämäärä ja kun tästä tietoisuudesta virtaa jännitystä ja mielihalua kuhunkin yksityiseen toimintaan.

On sellaisia aikoja jolloin tämä kysymys on nukuksissa, koska edellisen ajan perintö ja ympäristö antavat pyrkimyksille varman suunnan eivätkä päästä kohoamaan minkäänlaista epäilyä tarjolla olevia tarkoitusperiä kohtaan. Mutta jos kerran epäilys herää, epäilys koko kokonaisuutta kohtaan, niin se tuhoavan kulovalkean tavoin leviää ympäri; kysymys käy sitä monimutkaisemmaksi, kuta enemmän sitä aprikoitsemme; olemme silloin voimaimme äärimmällä rajalla, kun ehkä olemme saaneet todistetuksi, että elämällämme huolimatta kaikesta ensi näyttämän sekavuudesta kuitenkin on tarkoitus ja arvo ja että siihen on luottamuksella antauduttava. Tällaisen epäilyksen lumoissa on meidän oma aikamme. Sen heikkous tässä kohden käy jo ilmi siitä, ettei se keskellä hämmästyttäviä ennätyksiä ja lakkaamatonta edistystä omista sydämessään oikeata onnentunnetta, ettei ihminen suinkaan ole kohonnut eheään varmuuteen omasta itsestään ja että hän on taipuvainen halventamaan itseään ja arvostelemaan oman asemansa kaikkeudessa alhaiseksi. Lähemmin tarkastellessamme huomaamme paljon pyrkimystä elämän yhtenäisyyteen, mutta samalla huomaamme tämän pyrkimyksen jo sinänsä särkyneen vieläpä aivan päinvastaisiksi suunniksi: pohjiaan myöten erilaiset synteesit ja elämän muodot tarjoutuvat omaksuttaviksi. Mutta kun mikään niistä ei saa varmaa voittoa toisestaan, pirstovat vastakkaiset vaikutukset ja arvioimiset aikamme ihmiset eri ryhmiin; se mikä toisesta on arvokas hyvä, on toisesta suuri paha, ja toinen ei osaa kyllin ankarasti tuomita sitä, mikä toista ihastuttaa ja elähdyttää. Niinpä yksityisilmiöitä tarkastettaessa havaittavan ylitsevuotavan runsauden rinnalla vallitsee kokonaisuuden kannalta katsoen tuskallinen köyhyys, ja lisäksi täydellinen epävarmuus kuljettavan tiemme päämaalista ja laadusta. Tällainen asiaintila pakoittamalla vaatii kysymään, eikö sitten kesken kaikkea hämäryyttä, sekasortoa, kielteisyyttä ole kilvoiteltavissa elämälle tarkoitusta ja arvoa, eivätkö kaikki ristiriidat lopultakin väisty sellaisen yhteyden tieltä, joka tekee elämän arvon myöntämisen sen kieltämistä voimakkaammaksi.

Tämä kysymys ei voi saada mitään vastausta ilman että elämä käsitetään kokonaisuudeksi; vasta tällainen kokonaisuudeksikäsittäminen tekee mahdolliseksi päättää, onko se elämisen arvoinen. Mutta mitenkä on saavutettavissa tällainen kokonaisuudeksi-yhdistäminen? Tosin vaatii siihen onnenkaipuumme, ajattelevan olennon pyrkimys onneen, olennon, joka ei tyystin voi tyytyä uppoutumaan hetkellisiin silmänräpäyksiin, jonka täytyy etsiä kokonaisuutta käsittävää tarkoitusperää. Mutta kaikkine toiveineen ja tahtoineen, kaikkine kiihkoineen ja intohimoineen ihminen ei saavuta sellaista lopputulosta välittömästi omassa maailmassaan. Hän on suureen maailmaan kytketty ja sen elämään sidottu, hänen täytyy sen kanssa käydä välien selvittelyyn ja etsiä sovittavaa ratkaisua, hänen täytyy koetella omien tekojensa pätevyys sen sisällyksen edessä, hän ei voi tyytyä sellaiseen onnentilaan, joka on ristiriidassa olioiden todellisen luonnon ja hänen oman luontonsa totuuden kanssa. Mutta lieneekö sitten yhteenkäypää se, mitä hän onnelta odottaa, ja se, mitä totuus vaatii? Ken tavoittelee elämälle tarkoitusta ja arvoa, hänen täytyy toivoa tällaista onnen ja totuuden yhteyden mahdollisuutta; mutta toinen kysymys on, tokko tämä toivo toteutuu. Mutta kuitenkin kaikitenkin, tämä kysymys on olemassa, ja se vaatii ratkaisua; ei kukaan yksityinen ole sitä tehden tehnyt, se kohoaa ajan sisäisimmästä olemuksesta, maailmanhistoriallisen tilan pakoituksesta se avautuu ratkaistavaksemme. Mutta että tämä koko ihmiskunnan kysymys samalla merkitsee filosofian suoritettavaa tehtävää, sitä voi vain se epäillä, jolla filosofiasta on alhainen käsitys.

Alamme aivan luonnollisesti tutkimalla ajanvarrelta saamiamme vastauksia. On erittäin tärkeätä palauttaa mieleenne yhtenäisyyden etsimisyritykset, elämänsynteesit, joilla sekä menneisyydestä että nykyisyydestä käsin on vaikutusta meihin. Nämä synteesit eivät näet ole pelkkinä kuvina syrjään sysättävissä; niiden yritys vetää kaikki elämä itseensä näyttää meille ihmisen kyvyt ominaisessa toiminnassa, näyttää myös sameilla olioiden vastustuksen ja voi näistä molemmista yhteensä saada esille kokemuksia, joilla on pysyväistä arvoa. Eipä ole ajateltavissa, että ne olisivat niin paljon voineet kiinnittää ihmissydämiä itseensä ja niin syvälti vaikuttaa ihmiselämän kulkuun ja suuntaan sisältämättä mitään totuudenainesta. Näiden pyrkimysten kriitillisellä yleistarkastelulla voimme koota yhteen nuo kokemukset ja totuudenainekset ja asettaa eteemme kysymyksemme nykyisen aseman selvemmin kuin mitä saamamme sekavan yleisvaikutuksen pohjalta on mahdollista. Vieläpä se on auttava osoittamaan sen suunnan, josta elämän edelleenkehittäminen, uusi itsekeskitys on etsittävissä. Onko tällaisella etsimisellä menestyksen toiveita, sen voi vain elämän oma kulku ja kokemus ratkaista. Eteenpäin pääsyn ensimäinen ehto on se, että meissä on olemassa uusia mahdollisuuksia ja ettei elämä ole lähimainkaan tyhjentänyt kaikkea syvyyttään tähänastisiin elämänmuodostuksiin. Mutta jos muutoin kaikkialla kaikkeus on yhtämittaisessa elävässä liikkeessä, niin miksipä se tässä ratkaisevassa kohden jo olisi lopullisen valmiina ja vailla edistymisen mahdollisuuksia? Kaikissa tapauksissa meidän on mahdotonta rauhallisesti pysähtyä siihen, missä nyt olemme, ja odottaa, mitä meistä on tuleva. Sillä niiden vastakohtien, jotka kerran ovat vaikuttamassa, täytyy aina vain syventyä ja yhä enemmän repiä ja runnella elämän henkistä perusolemusta. Jollemme siis yhä vain tahdo sisäisesti vajota alaspäin, täytyy meidän pyrkiä eteenpäin sen vakaumuksen kannattamina, että tässä on olemassa välttämättömyyksiä, jotka eivät ole ainoastaan yksityisen ihmisen vaan koko ihmiskunnan tahdon ja tuumailun yläpuolella vallitsevia. Luottamuksessa tällaisiin välttämättömyyksiin olkoon työmme aljettu!

Ajan vastaukset.

Nykyaikainen ihminen tuntee epävarmuutta sekä itseensä että elämän tarkoitukseen nähden etupäässä siksi, ettei hän ainoastaan ole erilaisten elämänmuodostusten houkuttelun ja vaikutuksen alainen, mutta myös siksi, että hänen koko olemuksensa on ammottavasti kahtia jaettu. Vanhempi ja uusi elämänkäsitys ovat sovittamattomassa ristiriidassa toisiaan vastaan, eikä tämä ristiriita ole vallitsemassa vain yksityisissä kohdin, vaan nämä eri käsitykset etsivät elämälle ratkaisevaa tukikohtaa aivan eri paikoilta ja erkanevat senvuoksi toistensa täydellisiksi vastakohdiksi myöskin kysymyksessä elämän tarkoituksesta ja arvosta. Vanhempi näistä, sellaisena kuin sitä edustavat uskonto ja immanenttinen idealismi, tekee näkymättömän, vain hengensilmin nähtävän maailman ihmisen varsinaiseksi maailmaksi ja väittää välittömän olemassaolon tämän maailman palvelukseksi. Se mitä välitöntä elämäänsä elävä ihmissielu riippumatonna tuosta maailmasta omasta voimastansa luulee olevansa, joutuu tällöin näyttämään joko yhdentekevältä tai suorastaan pahalta. Aivan päinvastaisin puolin tahtoisi uusi ajatustapa pidättää elämän kokonansa välittömän olemassaolon rajojen sisällä ja muodostaa sen omin keinoin; tällöin vasta ovat saavutettavissa niin hyvin todelliset ilot kuin kärsimykset; jos milloinkaan, niin juuri tätä käsityskantaa seuraten täytyy elämän muodostua eheäksi kokonaisuudeksi ja osoittaa tarkoitusperäisyytensä. Mikä ei näiden puitteiden sisään mahdu, se ei voi olla muuta kuin harhakuva, joka houkuttelee elämän harhateille. Kumpikin elämän käsityskanta voimakkaasti tarjoutuu omaksuttavaksemme ja pirstoo elämämme: ihanteemme ja arvioisemme seuraavat ensi sijassa vanhempaa, harrastuksemme ja työmme nuorempaa ajatuskantaa. Mihinkä suuntaan on meidän viimein langetettava ratkaisumme, mistä meidän on etsittävä olemassaolollemme elämisenarvoinen sisällys?

Vanhemmat elämänkäsitykset.

Uskonto.

Uskonnollisen elämänkäsityksen, jolla hämärästä muinaisuudesta saakka on voimakas vaikutus nykyajan elämään, täyttää se iloinen luottamus, että se voi antaa ihmiselämälle arvokkaan sisällyksen. Mutta tämä luottamus perustuu aivan määrättyihin edellytyksiin. Uskonto katsoo ihmistä niinkuin maailmaakin kaiken yläpuolella olevan, vain uskolla käsitettävän henkisen vallan työksi, suhde tähän henkiseen voimaan muodostuu ihmisen elämän ytimeksi, semminkin kun uskonnossa on vallitsevana se vakaumus, että ihminen on rikkonut alkuperäisen yhteytensä tuon vallan kanssa ja syvälle langennut entisestä korkeasta asemastaan. Kaikki pyrintö keskittyy tuohon yhteen ainoaan tehtävään, Jumalan ja ihmisen välisen särkyneen yhteyden ennalleen saattamiseen, mikä kuitenkin voi tapahtua vain sisäisen elämän perinpohjaisen muutoksen, siveellisen uudestisynnynnän tietä. Sen edellytyksenä taas on jumalallinen rakkaus ja armo, jotka tekevät mahdolliseksi sen, mihin ihmisvoima ei kykene. Mutta silloin avautuu myöskin ihmiselle oma erikoinen tehtävä, ei vain alttiissa sydämen antautumisessa ja saavutetun armon uskollisessa säilyttämisessä, vaan myös innokkaassa työssä jumalanvaltakunnan perustamiseksi maan päälle.

Tässä tällaisessa yhteydessä ihmisellä saattoi olla mitä suurimmat ajatukset itsestään ja elämäntehtävästään. Jumalan kuvana hän oli olevaisuuden keskipisteessä, hänen ympärinsä liikkui kaikkeuden elämä, hänen tekemisensä ja tekemättäjättämisensä vaikutti ratkaisevasti kaiken olevaisuuden kulkuun, ratkaisevasti aina iäisyyteen saakka. Samalla kukin huolimatta yhteydestään jumalallisen järjestyksen tapahtumain kanssa muodosti oman erikoisen piirinsä ja käsiteltiin olentona, jolla oli tarkoitus itsessään, vieläpä kokonaisuuden täydellisyys, josta ei vähintäkään saanut hukkaan joutua, oli riippuva hänen persoonallisesta ratkaisustansa.

Tämä elämä ei ollut vailla suruja, ahdinkoa ja tuskaa, ihmiselämän korkeat vaatimukset ja jyrkät ristiriidat estivät kaiken tyynen onnen tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Vieläpä kärsimyksen ja syyllisyyden paino aluksi pikemmin voi näyttää lisätyltä kuin huojennetulta. Mutta uskonnon peruskokemus, kokemus painavan syyllisyyden taakan poistamisesta ja uuden elämän luomisesta kohotti ihmisen yläpuolelle kaiken taiston ja tuskan maailman; rakkauden ja armon aikaansaama yhteys Jumalan kanssa antoi ihmiselle osallisuuden Jumalan omasta täydellisyydestä ja sanomattomasta autuudesta. Elämän sisäinen arvo oli näin ollen ehdottomasti varma, ja ihmisen omasta osallisuudesta ei ollut rahtuakaan mennyt hukkaan. Ei ollut tämä elämä suurine tehtävineen mitään helppoa elämää, mutta se oli elämää täynnä suuria tarkoitusperiä ja sen liittymäkohdat olivat taattuja, sitä ei tarvinnut elää turhaan.

Niinpä uskonnollinen elämänkäsitys onkin vallinnut taajoja ihmispiirejä kautta pitkien vuosisatojen, se on pitänyt lujasti koossa yksilöitä ja kansoja, se on lukemattomille ihmismielille tuonut sekä voimakkaita herätyksiä että syvintä rauhaa. Samalla kuin tässä ihmisten piiriin astuu absoluuttinen elämä, uusi maailma kohoaa vanhan pohjalle, syntyy mitä jyrkimpiä vastakohtia ja niiden välille joutunut elämä temmataan levostaan. Jumalallinen samalla maailman yläpuolelle kohoavassa ylevyydessään ja mitä lähimmässä sielullisessa läheisyydessä, ihminen äärettömän pieni ja kuitenkin kohotettuna olennon yhteyteen Jumalan kanssa, rakkaus ja kunnioitus, lempeys ja vakavuus läheisesti toisiinsa yhdistettyinä, syvä hämäryys ja kirkas valo, viheliäisyys ja autuus toisiansa molemminpuolisesti lisäämässä, kaikessa draamallista jännitystä ja yhtämittaista liikettä, joka ensinnäkin antaa sielulle todellisen historian ja tekee tämän historian kaiken todellisuuden keskipisteeksi; kaiken läpikäyvänä rakkauden ja iäisyyden kaipuu, elämä, joka uskossa ja toivossa kohoaa kauas yläpuolelle nykyisyyden ja jonka syvin sisällys iäisessä nykyisyydessä sisältää elämisen ja olemisen jumalanmaailman seiastuneessa olopiirissä. Sellaista syvyyttä ja sisäisyyttä elämä ei ole missään muussa kohden saavuttanut.

Ja kuitenkin on lähellä mahdollisuus, että tätä elämää, eritoten sen yksinpätevyyttä vastaan nousee vastaväitteitä. Kaikki oli joutunut ristiriitaan lähimmän maailman kanssa ja rikkonut sen kanssa välinsä; ihmiset olivat muinaisajan mailleen mennessä monen synkän kokemuksen johdosta kadottaneet uskon omaan voimaansa ja kykyynsä; he eivät löytäneet mitään korkeita päämaaleja välittömästä olemassaolosta, ainoastaan suuntautuminen yläpuolella olevaan maailmaan näytti voivan varjella henkisestä kylmentymisestä ja tuhoutumisesta. Niinpä koko sielun alttiilla antautumisella turvauduttiin tuohon toiseen maailmaan ja käännettiin elämä kokonansa toiseen suuntaan, uskon maailma tuli elämän oikeaksi peruskannaksi, kun taas näkyväinen maailma aleni vieraaksi maailmaksi. Tämä ajatussuunta voi vain niinkauan pysyä eittämättömänä, kuin tuolla uuden maailman kaipuulla oli valtaava voima, siinä täytyi tapahtua mitä ankarin järkkyminen, kun uuden ajan koitteessa ihmiset jälleen kohottautuivat itseluottamukseen ja ennenkuin lähinnä oleva maailma heidän mieliinsä sai tuoreen vetovoiman. Silloin harrastukset ja työ yhä enemmän ja enemmän kääntyivät ympäröivään maailmaan päin, silloin näytti elämä löytävän korkeimman tehtävänsä tuon ympäröivän maailman valloittamisesta ja siitä johtuvasta yhtämittaisesta voimain varttumisesta, silloin tämä maailma tuli yhä enemmän myöskin henkisesti ihmisen kotomaaksi. Kun nyt maailmaan kohdistuvan työn tehtävät moninaisessa runsaudessaan ja huumaavine menestyksineen sysäävät syrjään huolen sielun tilasta, joutuu uskonto samalla kokonansa toiseen asemaan, elämän keskipisteestä se tulee yhä enemmän sysätyksi sen ulkokehään, ja sitä vastaan nousee voimakas vastavirtaus, jonka vain ahdas ajatuskanta voi lukea ensi kädessä itsekkyyden ja uskottomuuden syyksi. Uskonnon opinpätevyyttä koskevat epäilykset olivat tällöin etualalla, ne vetosivat eritoten siihen luonnon ja historian kuvan täydelliseen muutokseen, jonka nykyaika on suorittanut. Mutta nämä epäilykset olisivat olleet kestettävissä tai torjuttavissa, jos elämä olisi säilyttänyt entisen ytimensä ja entisen uskonsa vähentymättöminä. Silloin ympäröivän maailman herättämä ristiriita olisi voinut suorastansa vahvistaa uskon uhmailevaa itsetietoisuutta (credo quia absurdum). Vaarallisiksi teki nuo hyökkäykset uskonnon oma heikkous, sen peruskokemusten väljähtyminen, ihmisten elämän virityksen muutos. Näin muuttuneissa oloissa pääsi täysin vaikuttamaan sekä se, mikä jo ammoisista ajoista oli uskontoa vastassa, että se, mikä uudenaikaisen kulttuurin helmasta kohosi vihamielisenä sitä vastaan. Kaikki epäilykset ja kaikki ajatusvaikeudet kohtasivat nyt kuulevia korvia. Aluksi vastustus rajoittuu uskonnon ja uskonnollisen elämänkäsityksen yksityisiin puoliin ja yksityisiin vaatimuksiin, mutta pian se kääntyy koko uskontoa vastaan ja samalla koko uskonnollisen elämänkäsityksen ja -suunnan mahdollisuutta vastaan. Uskonto tuomitaan liian ahtaana hyljättäväksi ja sen sijalle vaaditaan yleiskulttuuria, uskontokin näyttää vain avaramman elämän osana voivan säilyttää henkisen olemuksensa ja sitä kehittää. Uskonnon ajatusmaailma huomataan antropomorfiseksi ja samalla ihmisen ja Jumalan olemuksen yhteyttä opettava perusajatus hyljätään aivan mahdottomana; olevaisuuden jako kahteen olopiiriin tuntuu harhaluulolta ja näyttää mitä nurinkurisimmalta, että elämän päätehtäväksi asetetaan ei nykyisyyden edistäminen vaan valmistus tulevaista olotilaa varten. Ja lopuksi tämän ajatuskannan silmissä koko uskonto näyttäytyy inhimillisen mielikuvituksen tuotteeksi, sen maailma pelkäksi kuvitelmien kudelmaksi, tyhjäksi varjojen maailmaksi.

Tosin tämä kielteinen kanta kohtaa voimakasta vastustusta, ja uskonnon, jolleikaan uskonnollisen elämänsuunnan, oikeutusta puolustavat monet pontevasti. Mutta tuon kielteisyyden laajoihin piireihin leviäminen osoittaa eittämättömästi, etteivät taajat ihmispiirit enää kykene ymmärtämään uskonnon kannattavia voimia ja että ne ja niiden maailma lukemattomille ihmisille ovat käyneet sisäisesti vieraiksi, vieläpä aivan käsittämättömiksi. Eikä sekään ole kiellettävissä, että uskonnon alalla huolimatta kaikesta vireästä toiminnasta meidän päivinämme on tavattavissa varsin vähän johtavia ja eteenpäin viepiä luovia voimia. Kuulemme meidän päivinämme varsin vähän uskonnon kohottavista, lujittavista, jumalallista ja inhimillistä maailmaa yhdistävistä voimista. Päinvastoin uskonto meidän päivinämme pikemmin taivutetaan palvelemaan pelkästään inhimillisiä tarkoitusperiä ja vedetään alas niiden tasolle. Näin on laita siellä, missä uskonnon tulee palvella vallanpyyteitä, niinkuin on käynyt ultramontanismissa, näin on laita toisaallakin, kun uskonnon tulee lisätä vain yksilön mielihyvää, auttaa häntä bekkumoimaan suloisissa tunteissa, jollainen taipumus on huomattavissa useissa protestanttisissa piireissä. — Näin järkytettynä ja keskellä tällaisia epäilyksiä uskonnon on mahdotonta tarjota ihmiselle lujaa pohjaa, vallita elämää ja määrätä sen tarkoitusta ja arvoa. Kuinka se, mikä itse on muuttunut kysymykseksi, voisi kysyvälle ihmiselle antaa varman vastauksen?

Immanenttinen idealismi.

Uskonnon alalla kohonneet vaikeudet uskoo voivansa välttää — silti elämän syvyyden vaatimuksesta luopumatta — immanenttinen idealismi, joka ihannekulttuuria rakentaessaan vuosituhansia on ollut uskonnon rinnalla, milloin ystävänä sitä täydentäen, milloin ankarasti vastustaen. Sekin antaa elämälle varsinaiseksi kotimaaksi näkymättömän maailman, mutta tätä ei käsitetä näkyväisen maailman ohella olevaksi ja siitä eroitetuksi maailmaksi, vaan sen omaksi kannattavaksi perustaksi, sen omaksi elämää antavaksi syvyydeksi. Että kaikkeudella on sellainen ruumiilliselle silmälle näkymätön syvyys, että kaikkeus tässä yhtyy kokonaisuudeksi ja saavuttaa sisäisen elämän, on tämän elämänsuunnan luja vakaumus ja välttämätön edellytys. Ihmisen tämä elämänjärjestys liittää läheiseen yhteyteen kaikkeuden kanssa, mutta antaa hänelle samalla aivan omalaatuisen aseman ja tehtävän. Hän elää ulkonaisen olemassaolonsa kautta näkyväisessä maailmassa, mutta hänen sielussaan alkaa todellisuuden muutoin salattu syvyys päästä esille; vasta hänessä saavuttaa maailman elämä täyden selvyyden ja vapauden, mutta se ei ole sille mahdollista ilman hänen omaa ryhdyntäänsä ja omaksumistansa, ilman hänen työntekoansa ja edelleen tunkeutumistaan; on olemassa kohta, jossa kaikki riippuu ihmisestä ja jossa hän voi toivoa itse toimintansa avulla edistävänsä koko olevaisuuden olotilaa. Tälle elämänsuunnalle antaa havainnollisuuden ja vakuuttavaisuuden etupäässä se seikka, että ihmismaailmassa, kun siinä tapahtuu luonnon koneistolle vastakkainen suuntautuminen henkiseen luomistyöhön, herää olennaisesti uusi elämä, syntyy sisäisten arvojen, totuuden, hyvän ja kauneuden valtakunta. Näihin suunnattu ja näiden täyttämä elämä näyttää kohottavan ihmisen yli arkipäiväisen pikkumaisuuden sisäiseen yhteyteen suuren maailman kanssa, se ei näytä kaipaavan mitään oman itsensä ylitsekäypää tarkoitusperää, vaan näyttää sisältävän tarkoituksensa omassa kehittymisessään, täysin riittävän tyydytyksensä oman itsensä katselemisessa. Tämän elämän saavuttamiseksi on tarpeen tarmokas sisäinen herääminen ja innokas työ, elämän ytimeksi kohoaa maailmankaikkeuden syvyyden välittäjänä henkinen tuotanto, sellaisena kuin se eritoten esiintyy syntyihin syviin tunkeuvassa tieteessä ja herättävässä taiteessa. Tällainen luomistyö näyttää riittävän täyttämään elämän ja tuomaan mukanansa oikean mielenlaadun. Ihminen on tämän katsomuksen mukaan ensi sijassa asetettu oman voimansa nojiin, mutta koska hänen pyrkimyksensä vie eteenpäin maailmankaikkeuden elämää, niin hän on suurten yhteyksien kietoma, eikä iloinen luottamus voi yltyä ylpeäksi itsetietoisuudeksi. Omassa olemuksessaan ihmisellä on ihanne, jonka saavuttamisesta hänellä saa olla varma toivo.

Tällainen elämänsuuntailu juontaa juurensa antiikkisen sivistysmaailman kukoistusajasta, silloin vallalla ollut ajatustapa on sittemmin uudistunut monessa muodossa, se se puhuu Goethen elämäntyöstä, se vaikuttaa yhä edelleen kaikilla niillä aloilla, jotka käsittelevät inhimillisen olemassaolon kysymystä, se on pysyväisenä tekijänä kaikessa oikeassa kulttuurityössä.

Mutta tämän immanenttisen idealismin vaatimuksen olla elämän johtajana ja sen oikean tarkoituksen ainoa antaja ei ole käynyt toisin kuin uskonnonkaan: perustukset ovat käyneet epävarmoiksi ja samalla on niille rakennettu elämä menettänyt voimansa ja syvyytensä, joita ilman se ei voi puolustaa asemaansa kaiken keskuksena ja olla ihmisille korottavan ja onnellistuttavan totuuden varmana vakuutena. Nykyajan keskitasotilan voi sanoa olevan yhtä epäileväisellä kannalla siihen nähden, onko todellisuudella mitään syvyyttä ja voiko ihminen muuttamalla olevat olot siirtäytyä luovien perusvoimien maailmaan, kuin uskonnon perustotuuksiin nähden. Yllämainitut vaatimukset ovat erikoisten ajankohtien tuote, ihmiskunnan harvinaisten sunnuntai- ja juhlapäivien aikaansaannos, jolloin kohtalon erikoinen mielisuosio herättävien ja innostusta virittävien olojen pohjalla antoi suurten persoonallisuuksien elää samoihin aikoihin. Sellaisissa oloissa, luomisen innossa ja tulessa näkymätön maailma voi tulla itsestään selväksi totuudeksi ja elämän eittämättömäksi kotimaaksi; tällöin se voi saada puolellensa ihmisen kaiken voiman ja hänen alttiin antautumisensa; vain tällöin oli henkinen luominen samalla siveellinen, koko ihmisen kohottamista tarkoittava teko. Mutta nuo luovien voimien ajat olivat ohimeneviä, niitä ei voitu parhaimmallakaan tahdolla pitää ominaan tai tarpeen mukaan käytäntöön ottaa; tuon luomistyön paljastama maailmankuva menetti värinsä ristiriitaisten vaikutelmien edessä, näkyväinen maailma ei näyttänytkään enää pelkältä näkymättömän maailman ilmenemykseltä ja siitä kehkeytyneeltä, vaan sillä oli oma, hengenelämän arvoihin nähden kokonaan piittaamaton luonteensa; paljoa jäykempi vastarinta kohtasi ihmisen pyrkimyksiä ulkona isossa luonnossa, hänen omassa sielunelämässään ilmeni paljon kovakorvaisuutta henkisille tarkoitusperille, kritiikin teroittamin silmin katseltuna se näytti suurten vastakohtien repimältä ja herpaisemalta, kykenemättömältä kohoutumaan järjenelämän kaikkeahallitsevaan yhteyteen. Ulkoa tulevaa vastustusta tämä elämänsuunnittelu henkisen voimansa avulla tosin voi olla kykenevä kestämään; vaikeinkin asia on kestettävissä, kun se samalla on kehoitushuuto ylevän mielenlaadun osoittamiseen. Mutta jos sisäisessä ihmisessä ilmenee ristiriitoja, jos ihminen tuntee itsensä särjetyksi ja voimattomaksi, jos se, mikä tuntuu alhaiselta, pitää häntä kahleissaan ja herpaisee kaiken ylöspäinpyrinnän, silloin ehdottomasti koko kokonaisuus joutuu hyllyvälle pohjalle, silloin ihminen kadottaa luottamuksen saavuttaa luovien perusvoimien valtakunta. Vieläpä on niin, että saipa hän turvatuksi mitä tällaisia saavutuksia tahansa, ne eivät kuitenkaan tunnu tyydyttävän hänen sielunsa syvintä kaipuuta ja etsintää; näin ollen koko tuo kulttuuri uhkaa muuttua aivan toisenlaisen elämän mukana seuraavaksi ja vain puitteena kulkevaksi ilmiöksi ja ihmisen on silloin mahdoton siinä nähdä elämän kysymyksen varmaa ratkaisua.

Näillä perusteilla on immanenttista idealismia jo vanhastaan vastustettu, mutta vasta nykyaika on tämän vastustuksen tuonut julki täysin kehitettynä, Ja tämän se on tehnyt vaatiessaan täyttä huomiota sellaisille seikoille kuin ovat olioiden sokean tosioloisuuden koko painava valtavuus, inhimillisessä olemassaolossa ilmenevä järjettömyys, inhimillisen keskinkertaisuuden piittaamattomuus korkeimpien tarkoitusperien edessä; se on edelleen tehnyt sen osoittamalla ihmiskykyjen rajoituksen, joka ehdottomasti näytti meiltä riistävän osanoton maailmanelämään. Nykyaikaisen itseyden tunnon voimakas kehittyminen tempaa ihmisen irti perinnäisistä yhteyksistä ja asettaa hänet maailman rinnalle ikäänkuin jonakin erikoisena ja sille vastaisena olentona. Hänen näyttää kyllä olevan mahdollista laajentaa oman olemassaolonsa äärettömiin saakka laajennettavissa olevaa kehää, mutta ei koskaan mahdollista päästä sen yli uuteen olokohtaan. Kuinka silloin henkinen luomistyö saisi aikaan käänteen koko olemassaolossa ja avaamalla kaikkeuden syvyydet antaisi elämälle tarkoituksen?

Tällaisten epäilysten ja järkytysten mukana ei tosin kokonansa häviä tuon immanenttisen idealismin teho. Mutta niin pian kuin se ei enää vaikuta sisästä käsin ja maailmanelämän voimana, niin pian kuin se, sen sijaan että se itse olisi luova voima, muuttuu perinnäisten saavutusten pelkäksi omaksumiseksi, edelleenkehittamiseksi, nauttimiseksi, väljähtyy henkinen luomistyö ehdottomasti pelkäksi muodolliseksi toiminnaksi. Niin varmasti kuin tällä onkin oma arvonsa laajasuuntaiseen elämään liittyvänä, se ei kuitenkaan voi omaehtoisesti antaa täyttä sisällystä elämälle ja sitä tyydyttää. Tällainen muodollinen toiminta voi kyllä tarjota paljon nautintoa ja valistusta, tehdä elämän rikkaaksi ja liikehtiväksi, runsaudellaan luulotella vievänsä inhimillisen olemassaolon syvänteiden yli. Mutta kun se ei voi saattaa ihmistä koko elämää käsittävään ja sitä kohottavaan tekoon, eikä varmaan suhteeseen maailmankaikkeuteen, kun se ei avaa hänelle mitään suuria ja ehdottomuudellaan vaativia tehtäviä, vaan jättää kaiken mielihalun ja taipumuksen varaan, ei se mitenkään voi tehdä elämää elämisenarvoiseksi. Vieläpä on niin, että tuo muodollinen sivistys, sellaisena kuin se ylimalkaisesti katsottuna esiintyy, potee sisäistä näennäisyytttä ja epätotuutta. Sanotaan: ihmisen tulee lämmetä henkisten arvojen ja hyvyyksien vuoksi, "harrastaa", niinkuin sana kuuluu; hän ei uskottele vain toisille, vaan itsellensäkin hän uskottelee, että hän kaiken tämän muka tekee täydestä sydämestä. Itse asiassa on koko tuolla elämänalalla hänelle vain vähäinen tai, ainakin, sivuseikan arvo luonnollisen ja sosiaalisen itsesäilytyksen tarkoitusperien ja arkipäiväisten harrastusten ja intohimojen rinnalla. Keskinäisen yhteiselämän koko taito on yhtämittaa suunnattuna siihen, että tuo suuri ristiriita saataisiin peitetyksi ja siedettävä näennäisyys ylläpidetyksi. Mutta näennäisyyden varaan emme voi elämäämme heittää, emmekä saada pelkästä sivuseikasta voimaa surujen ja ahdingon voittamiseksi, tukea vapautuaksemme sietämättömäksi käyneestä tyhjyydestä. Todellista tyydytystä ei nyt eikä koskaan anna ihmiselle muodollinen sivistys, joka vain on toisasteista elämää.

Uskonto ja immanenttinen idealismi ovat yhdessä kohden saaneet tehdä saman kokemuksen, molemmat ne näyttävät osoittavan, että pyrkimys uuden maailman saavuttamiseen houkuttelee ihmiset harhaan ja ettei se kykene estämään sortumasta pelkiksi kuvitteluiksi niitä kauniita toiveita, joita se elämälle avaa. Suurten toiveiden raukeamisen täytyy tuoda mukanansa jyrkkä vastavaikutus, syvä mielenmasennus ja mitä synkimmät epäilykset. Olisiko luonto tehnyt ihmisen sellaiseksi, että hänessä nousee ja täytyy nousta toivomuksia ja toiveita, jotka eivät suurimmallakaan voimainponnistuksella ole toteutettavissa? Olisiko vain harhakuva häntä pilkkaamassa, kun hän pitäen välittömintä aistillista olemassaoloa vähäpätöisenä ja riittämättömänä pyrkii sen yläpuolelle ja uskon voimalla tai henkisellä luomistyöllä tahtoo saavuttaa uuden olopiirin? Mutta ollakseen pelkkää mielikuvittelua ovat nämä henkiset liikkeet toki saaneet aivan liiaksi paljon aikaa, liiaksi paljon panneet liikkeelle voimia, liian paljon rikastuttaneet ja syventäneet elämää.

Uskonto loi itsenäisen sisäisen maailman ja sen mukana antoi korkean ja ehdottomasti itsenäisen arvon puhtaalle mielenlaadulle, se antoi elämälle vakavuutta ja ylevyyttä, kalsean kielteisyyden läpi autuaaseen olemassaolon myöntämiseen kilvoitellessaan se sai aikaan voimakasta jännitystä ja draamallista eloa, se antoi kaikkein ensimäisenä sielulle todellisen historian ja teki tämän historian kaiken tapahtumisen keskipisteeksi, se mursi luonnollisen olemassaolon ahtauden ja kalseuden herättäessään rakkauden ja iäisyyden valtaavan kaipuun. Immanenttinen idealismi vaati ihmisen kaikki voimat täyteen toimintaan juurruttaen niihin samalla pyrkimyksen sopusointuiseen yhteenliittymiseen, se kohotti ihmisen yli kaiken hänen oman erikoisluontonsa pienuuden läheiseen vuorovaikutukseen kaikkeuden kanssa, liittämällä yhteen totuuden ja kauneuden se synnytti samalla ylevä- ja voimakasluontoisen elämän. Kaikki tämä on herättänyt vaatimaan elämältä suuria. Jos siis vaikutukset pysyvät, mutta koko rakennusta kannattanut perustus luhistuu, mikä on silloin oleva suhteemme näihin kehityksen tuloksiin ja vaatimuksiin? Ovatko ne irroitettavissa itse perustuksesta ja voimassapidettävissä ilman sisäistä yhteyttä? Eikö tällainen irroittaminen riistä niiltä koko niiden elävää sisällystä, eikö niistä häviä koko niiden pakoittava ja kannattava voima? Näin ne jäävät verettömien haamujen tavoin leijailemaan edessämme, kyllin voimakkaiksi katkeroittaakseen meiltä näkyväisen maailman tarjoaman ilon, mutta aivan liian heikoiksi omasta voimastaan avatakseen meille uuden maailman ja siten antaakseen meidän pyrkimyksellemme tarpeenmukaisen päämäärän ja elämällemme tarkoituksen.

Nämä ovat huolia, joista ihmiskunnan pitkän päälle on mahdoton vetäytyä syrjään. Lähinnä se voi etsiä huojennusta siten, että se ne lykkää mahdollisimman paljon taka-alalle ja kääntää harrastuksensa toiseen suuntaan. Näin menettelee nykyaika, näin tapahtuu eritoten paljon puheen aiheena olleessa lännen vuosisadan käänteessä idealismista realismiin. Väsymys sisäisen elämän kysymyksiin leviää leviämistään, nuorekkaalla innolla ja voimalla ihmiskunta käy käsiksi näkyväiseen maailmaan, joka yhä runsaampana ja runsaampana avautuu ihmisten eteen, ja odottaa jos mistään, niin ainakin sen elämään antautumisesta löytävänsä elämän tarkoituksen ja arvon. Vasta tällainen käänne näyttää voivan vapauttaa elämän tähänastisesta tyhjyydestä ja antaa sille lihaa ja verta; samalla kuin ihmisen subjektiiviset toivomukset väistyvät olevaisuuden järkkymättömän järjestyksen edestä, seuraa tästä välttämättömyys kieltäytyä paljosta ja kesken kaikkea ulkonaista laajentumista elämä saa sisäisesti ahtaammat rajat. Mutta näiden rajojen sisällä se saavuttaa täyden ennakkoluulottomuuden ja yleisyyden, sen ei ole tarvis, kuten vanhemmissa elämänsuunnitteluissa, paloittaa todellisuuden yhteyttä hyvään ja pahaan, yhtä vähän kuin sen tarvitsee mitään julistaa kielletyksi tai jättää surkastumaan, se voi noudattaa jokaista viehätettä, empimättä kehittää kaikkia voimia. Eikö tällaisen katsomuksen piirissä olisi mahdollisuuksia uusille elämän synteeseille, löytääkö elämä kenties niistä täyden oikeutuksen iloiseen itsetehostukseen, jota sille vanhemmat elämänsuunnittelut kuvittelivat voimatta antaa varmuutta? Kaikissa tapauksissa ihmiskunta on tämän tarkoitusperän hyväksi paljon vaivaa nähnyt ja se on tällöin kulkenut kautta monen kehitysasteen ja saanut koetella useita eri muovailuyrityksiä. Tarkastakaamme näitä yrityksiä.

Uudemmat elämänmuodostukset.

Työkulttuuri.

Niin arveluttavana kuin meille esiintyykin nykyajan henkinen järkkyminen, emme kuitenkaan voi kieltää, että sen rinnalla on reippaassa käynnissä paljonlupaava rakennustyö. Yhdeksästoista vuosisata on suorittanut perinpohjaisen suunnan muutoksen näkymättömästä maailmasta näkyväiseen, sellaisena kuin tämä tulee selvästi näkyviin siinä, että realismi on tieltänsä työntänyt idealismin vakaumukset. Nuorella innolla ja voimalla ihmiset käyvät käsiksi näkyväiseen maailmaan; kuta enemmän he sen tekevät itselleen kotimaaksi, sitä lujemmaksi varmistuu heissä luottamus, että siitä on löydettävissä tarkoitus ja arvo koko elämälle. Iloisella luottamuksella käydään käsiksi työhön. Vankkumattoman lujalta tuntuu ihmisistä se pohja, jolla he seisovat, kaikki ennakkoluulojen varjot, kaikki taikauskon sumut ovat hälvenneet, kirkas päivänpaiste valaisee yltympärinsä koko olevaisuutta ja näyttää sen väärentämättömän luonnon, kaikille tahoille toiminnalle avautuu vapaa ja rajoittamaton työmaa, vasta tällöin elämä näyttää ravistavan päältään kaiken hämäryyden ja arvoituksellisuuden ja pääsevän täysin valveille, täyteen todellisuuteen. Lisäksi kaikella sillä, mitä näin on saavutettu, on tuoreen näkemisen ja ensikäden keksimisen viehätys.

Tälle uudelle elämälle näkyväinen maailma on saanut verrattomasti suuremman merkityksen kuin mikä sillä oli edellisille aikakausille. Se ei ole vain ennen aavistamattomasti suuressa luonnossa ja ihmisen omassa historiassa avautunut hänen ymmärrykselleen, se on myöskin tarjonnut yhä enemmän liittymäkohtia hänen työlleen, yhä enemmän ja enemmän hän kohoaa passiivisesta tilasta aktiivisesti ottamaan osaa ympäröivän maailman elämään, asiainolon, jota hän ennen piti välttämättömänä kohtalona, hän nyt voi omin voimin muuttaa ja parantaa; ihmistä painavaan kurjuuteen ja hätään, erhetykseen ja harhaluuloon uusi aika käy rohkeasti käsiksi ja koettaa ne saada kokonansa poistetuiksi; kautta koko rintaman nostetulle järjellisyyden taistelulle järjettömyyttä vastaan avautuu äärettömiä tehtäviä ja näköaloja. Tämän uuden elämän ytimeksi tulee työ, s.o. toiminta, joka käy käsiksi tehtäväänsä ja muodostaa esineensä ihmisen tarkoitusperien mukaiseksi. Mutta se ei ole työlle mahdollista siinä korostetussa mielessä, jota nykyaika vaatii, sen yhä enemmän ja enemmän mukaantumatta luonnon ja kunkin esineen lakien mukaan, sen omaksumatta näitä itselleen ja siten saamatta esineellistä luonnetta. Näin tiede ja tekniikka, näin myöskin poliittinen ja käytännöllinen toiminta osoittavat työn itsenäistymistä yksilöiden mielipiteitä ja taipumuksia vastaan, yhä enemmän ja enemmän työ pyrkii luomaan itselleen omat erikoiset tuotteensa ja kehittämään omat lakinsa ja vireillepanevat voimat; näin se antaa ihmisen pyrkimykselle lujat tukeet ja yhtämittaisen eteenpäin pääsemisen varmuuden. Jos elämän on mahdollista näissä luotteissa saavuttaa tarkoitusta, niin se voi sen saada yksinomaan työltä. Sen se näyttää antavan tekemällä inhimillisen toiminnan noiden lujien luotteittensa kautta verrattomasti tuotantokykyisemmäksi ja antamalla niissä myöskin yksityisen ihmisen aikaansaannokselle samaten kuin kullekin silmänräpäykselle erikoisen arvon, se kasvattaa ihmissuvun yhteenkuuluvaisuustunnon, se yhdistää aikakaudet yhteisen työn loimilla ja pitää yksilönkin elämän koossa, se osoittaa ihmiselle hänen suuruutensa ja samalla hänen rajansa, se säilyttää iloisen mielen silloinkin, kun se nyt kohtaa rajoja, avaamalla yhä uusia mahdollisuuksia, se lieventää jo sillä, että se ryhtyy taisteluun, kohtalon jäykkyyttä. Kaikella tällä se synnyttää miehekkään, selväpiirteisen, tarkoituksestaan tietoisen elämän ja sen se tekee oman näköpiirimme sisällä, joutumatta uskonnon ja metafysiikan pulmallisiin ongelmoihin. On siis oikeutettu kysymys, eikö tällaisesta muodostelusta ole löydettävissä elämälle täysi tyydytys ja tarkoitus. Tämä olisi kyllä mahdollista, jos sielu olisi alennettavissa sivuseikaksi, jos ihminen koskaan voisi lakata pyrkimästä olemuksensa sisäisen yhteyden saavuttamiseen ja tämän yhteyden tarpeen tyydyttämiseen. Mutta kun tämä ei ole niin yksinkertainen asia, ilmenee heti pulmia, jotka saattavat työn kaikki saavutukset kysymyksenalaisiksi ja estävät pääsemästä tarkoitettuun loppupäätökseen. Ihmisen pyrkimykset olivat lähinnä suunnattuina yksinomaan työhön ja sen tuloksien täyttämät, vieläpä huumaamat; ei ollut alussa rahtuakaan epäilystä siitä, ettei tästä myöskin koituisi siunausta sielun voinnille, sen sisäiselle ololle. Mutta kuta suurempipiirteiseksi työ kasvoi ja kuta itsenäisemmäksi se ihmisiin nähden tuli, sitä torjumattomammaksi tulivat tällaiset epäilykset, sitä jyrkemmät ristiriidat kohosivat työn vaikutusten ja sielun vaatimusten välille. Sielun täytyy kustakin aikaansaannoksesta alinomaa palata takaisin omaan itseensä, sen täytyy kysyä, mitä siitä voitetaan sen omaksi hyvinvoinniksi, sen oman olon hyväksi, sen täytyy käsitellä tätä omaa vointiaan kaikista päämääristä korkeimpana; työ sitävastoin jättiläismäisine liitoksineen ja koneistoineen on täysin piittaamaton siitä, mitenkä työntekijän sielun laita on. Työlle työntekijä voi olla vain välikappale, jonka se ottaa palvelukseensa tai hylkää aivan vain omien tarkoitusperiensä mukaan, hän on sille vain työkalu, tajunnalla varustettu työkalu. Pitääkö sielu sellaisen kohtelun kärsivällisesti hyvänään, eikö luontainen onnen ja ylemmän elämän kaipuu nouse vastustamaan sellaista alennustilaa? Sekin vie ankaraan ristiriitaan, että työ yhä haaraantumistaan haaraantuessaan ja erikoistuessaan vaatii toimintaan yhä pienemmän alan ihmisen voimista jättäen kaikki muut sitävastoin surkastumaan. Mutta sielu voi menestyä vain siten, että sen kaikki voimat herätetään eloon, siitä tuollainen surkastuminen tuntuu sietämättömältä tappiolta. Lisäksi se tarvitsee menestyäkseen rauhallista muodostumista ja sisäistä pysymistä, työ muuttaa elämän hengästyneeksi rientämiseksi ja tavoittelemiseksi, se ei tunne mitään seisahtumista eikä lepoa. Näinpä ollen sielu helposti voi työssä nähdä vastustajansa ja itsesäilytysvaistonsa ajamana ryhtyä taisteluun sitä vastaan. Minkälaisia järkytyksiä siitä voi koitua elämälle, siitä antavat meille räikeän ja selvän kuvan sosiaaliset liikkeet. Mutta tämä kysymys kurottaa tuolle puolen sosiaalisen alan elämän kokonaisuuteen, kauttaaltansa uhkaavat siellä, missä kaikki yksinomaisesti on suunnattuna työhön, sen tulokset kääntyä sielulle tappioksi, keskellä kaikkia työn voittoja on olemassa se arveluttava vaara, että elämänenergiat, persoonallisuudet ja niiden mukana henkinen elämä vaimentuvat.

Elämänarvon probleemi joutuu tällaisessa elämämme hajaannuksessa kokonansa epävarmalle pohjalle. Me voimme ajaksi vajottaa itsemme työhön ja unohtaa itsemme, mutta tehdä työtä lopultakin vain sitä tehdäksemme on aivan mahdotonta; Voltairen ohje, että tulee tehdä työtä sitä aprikoimatta, alentaisi ihmisen pelkäksi juhdaksi. Mitäpä on kaikesta työstä, jollei sen tulos tule myöskin ihmisen koko olemuksen hyväksi? Senkin voi täydellä selvyydellä nähdä nykyisestä asiantilasta, ettei työn edistyminen vie sielua edes todellisuuden elävöimiseen ja sen omaksumiseen, sielu ja maailma eivät tässä yhdy eläväksi yhteydeksi eikä ihminen ryhdy eheänä kokonaisuutena kilvoitteluun yhdeksi kokonaisuudeksi käsitetyn maailman kanssa sen sisäisesti käsittääkseen ja itselleen omistaakseen, vaan esineiden maailma jää, huolimatta sielumme suunnattomasta ahertelusta, sille vieraaksi, suuri voimain liikkeelle pano ei anna elämälle mitään sisällystä ja niiden alojen, jotka ennen kaikkea ovat henkisen luomistyön varassa, uskonnon, taiteen, filosofian, täytyy lamautua ja ehtyä.

Näin työn ja sielun välinen ristiriita särkee elämän palasiksi ja jättää meidät tilaan, jota emme voi hyväksyä lopulliseksi. Erilaisia teitä pulasta pääsemiseksi on ajateltavissa. Meidän on lähinnä käsitteleminen sitä, joka vastaa nykyaikaisen pyrkimyksen pääsuuntaa. Mutta se merkitsee ryhtymistä asettamaan elämä, ankarammin kuin oli laita edelläesitetyssä työkulttuurissa, kokonansa keskelle välitöntä olemassaoloa ja etsimään sille tästä ristiriidatonta yhteyttä ja kaikkea vallitsevaa tarkoitusperää. Tämä ajatuksenjuoksu näkee sietämättömäksi käyneen pulmallisuuden perustuksen olevan etupäässä siinä, että vanhempien elämänsuunnittelujen jatkuva vaikutus ylläpitää ihmisen sielussa vaatimuksia ja yllykkeitä, jotka ovat suoranaisessa ristiriidassa uudenaikaisen elämänsuunnan kanssa ja niin ollen tuhoavat elämän eheyden. Siis täytettäväksi jää se vaatimus, että tuo kaikki on perusteellisesti poisjuuritettava ja annettava elämälle sisällys kokonansa kokemusmaailman mahdollisuuksista.

Vasta tällä vaatimuksella esiintyessään kysymyksessä oleva probleemi on tullut ratkaisevaan kohtaan, tässä täytyy tapahtua selvä ratkaisu joko myönteiseen tai kielteiseen suuntaan. Ei missään muussa nykyajan elämä niin voimakkaasti ja tunnusmerkillisesti tuo julki kokonaiskäsitystään, kuin siinä, että elämä saa tarkoitusta ja arvoa ollenkaan turvautumatta yläpuolella olevaan maailmaan, ollenkaan menemättä tämän välittömän olemassaolon rajojen tuolle puolen, ilman mitään ajatusmaailman taustaa, vieläpä ettei sitä missään muualla ole löydettävissäkään kuin juuri näiden rajojen sisältä. Tällaisessa pyrkimyksessä koettaa muodostaa koko olemassaolon piirin yhdenlaiseksi, lukemattomat yksilöt enemmän kuin missään muussa kohden yhtyvät yhdenlaatuiseen etsintään ja yksin toivein, tästä nykyaikainen pyrkimys etupäässä saa voiman kiihottaa eteenpäin ja uudeksi muuttaa. Siis mitä valtavin yritys asettaa elämä kokonansa keskelle kokemusta samalla kuitenkaan luopumatta tarkoituksen ja arvon vaatimuksesta; saavuttaako tämä yritys päämaalinsa vai onko todellisuus sellainen, että yritys raukeaa tyhjiin, on kysymys, jonka vain oma elämänkokemus voi ratkaista. Aina sen mukaan miten tämä ratkaisu lankeaa, ratkeaa kysymys elämän pääsuunnasta; jos se on kielteinen, niin täytyy meidän luopua kaikista toiveistamme löytää olemassaololle tarkoitusta, tai me olemme pakoitetut siirtymään uusille yläpuolella pelkän olemassaolon kulkeville urille. Kaikissa tapauksissa tämä kysymys on huolellisen ja ennakkoluulottoman punnitsemisen arvoinen. Sillä sitä ei aseta vain yksityinen ihminen, vaan sen asettaa koko ihmiskunta, eikä se aseta sitä satunnaisesta oikusta, vaan hetkellisistä ja yksilöllisistä mielipiteistä ja -johteista kokonansa riippumatta maailman historian kulun pakoituksesta. Ei näet voine kukaan kieltää sitä, että aikaisemmat ratkaisut ovat ylimaailmallisuutensa takia menettäneet ennen vallinneen varmuuden ja selvyyden; päivä päivältä käy yhä selvemmäksi, ettei se vanhan ja uuden sekoitus, joka on vallitsemassa nykyajan elämässä vastakkaisine liikkeineen anna elämälle mitään tarkoitusta; ja niinpä on historiallisesti hyvinkin oikeutettua pyrkiä päämaaliin ankarasti pysymällä tämän välittömän maailman rajojen sisäpuolella. Tokko se sitten onnistuu, on toinen kysymys.

Välittömään maailmaan supistuvan kulttuurin elämänkuvat.

Kahdella tavoin nykyaika on käynyt etsimään elämälle yhteyttä välittömän olemassaolon pohjalta ja, jos se on ollenkaan mahdollista, saamaan sille tarkoitusta, erityisesti poistamaan sietämättömäksi käynyttä subjektin ja objektin välistä ristiriitaa. Joko etsittiin subjektia ylempänä elämänkulkua, maailmanelämää, johon ihminen kokonansa vajoaa ja joka ei jätä subjektille rahtuakaan itsenäisyyttä, tai subjekti tekeytyi todellisuuden vallitsevaksi keskipisteeksi, ja maailma tuli vain ihmiselämän puitteiksi, pelkäksi ihmisen menestyksen välikappaleeksi. Me saamme nähdä, että näiden molempien vastakohtien sisällä tapahtuu uusia ajatussuuntien haaraantumisia ja että syntyy runsas määrä omituisia elämänmodosteluja; samalla saamme nähdä, ettei mikään näistä suunnitteluista ole pelkän teorian ja mietinnän ulkonainen tulos, vaan että päin vastoin kullakin niistä on takanansa maailmanhistoriallisessa työssä osallisena olleet liikkeet ja aikaansaannokset.

Naturalistinen ja intellektualistinen elämänprobleemin ratkaisu.

Kuta enemmän uskonnon ja immanenttisen idealismin maailmankuvat menettivät tenhoaan, sitä enemmän luonto on kohonnut ihmisen koko maailmaksi ja samalla hänen omaksi olemuksekseen, ei luonto sellaisena, mitä se itsessään on — sillä se on nykyajankin silmissä kokonansa luoksepääsemätön syvyys ja hämärä salaisuus —, vaan sellaisena kuin se ihmisestä käsin katsottuna, mekaanis-kausaalisena kokonaisuutena näyttää. Joskaan luonnontiede ei välittömästi vaadi tällaista luonnon ja maailman yhdenvertaisiksi asettamista, — tämä on naturalistisen filosofian tunnustus eikä luonnontieteellinen oppi —, luonnontiede on kuitenkin tämän ajatuskannan juurena ja nykyaikaisessa elämässä luonnontiede tukee tällaista katsomusta. Uuden ajan valistussuunta esiintyi tekemällä jyrkän eron luonnon ja sielun välillä; kuta ankarammin uusiaika vaati sieluttoman luonnon tunnustamista, sitä kiivaammin se piti kiinni sielun subjektiivisesta olosta. Mutta jo alunpitäen luonnon ääretön valtakunta oli kokonaisvaikutukseltaan yksityisiä, hajallaan olevia sieluja paljoa voimakkaampi; lakkaamatta kasvaessaan täytyi tämän valtakunnan yhä enemmän ja enemmän vetää sielukin puoleensa; se ei ole vain osoittanut sielun olennaisesti olevan yhä enemmän ja enemmän riippuvaisen luonnollisista edellytyksistään vaan se on myöskin koettanut muodostaa sen sisäistä laatua itsestänsä käsin ja vihdoin viimein koettanut saada sen kokonansa kuulumaan vain avarampaan luotokäsitteeseen. Yhä voimakkaammaksi tuli aikojen kuluessa taipumus käsitellä kaikkea tiedettä luonnontieteenä ja kaikkea todellisuutta luontona. Ja jos vielä olikin jonkun verran eroa olemassa ja epäilystä tällaisen ratkaisun oikeutukseen, niin se näytti häviävän mekaanisen kehitysopin esiintyessä, joka uskoi täysin voivansa sovittaa ihmisen luontoon ja vieläpä sisäistä yhteyttä ja sisäisiä voimia kokonansa vailla olevaan luontoon. Mutta nyt oli myöskin ryhdyttävää ja voitiin ryhtyä antamaan ihmiselämälle, joka ei ollut muuta kuin pelkkä palanen luonnonkulkua, pätevää sisällystä ja osoittamaan se elämisen arvoiseksi.

Ei ole kiellettävissä, että tällainen yritys, huolimatta yllämainitusta historiallisesta valmistuksesta, on jyrkässä ristiriidassa juurtuneen ajatustavan kanssa. Tähän ajatustapaan liittyi paljon sellaista, joka oli omiansa suosittelemaan ihmisen mahdollisimman jyrkkää eroittamista luonnosta: siihen ei kehoittanut vain, jolleikaan oikeutettu, niin ainakin ymmärrettävä ihmisen itsetunto, vaan myöskin taipumus näin kohottamalla ihminen eri tasolle asettaa hänen toiminnalleen korkeat tarkoitusperät ja antaa hedelmällisiä herätteitä; ylevää ja jaloa mielenlaatua osoitti se, että ajatukset ihmisestä olivat mahdollisimman suuret ja korkeat. Tämän ajatuskannan sisältämä vastustus on sen kumottava, joka ihmisen kokonansa asettaa luonnon puitteisiin ja käsittää hänen elämänsä pelkäksi luonnontapahtumiseksi. Mutta sellaiseen kumoamiseen hän voi ryhtyä siitä vakaumuksesta lähtien, että tuo vastustus on vain sisäisesti jo voitetun elämäntavan jälkikaikua. Tämä vakaumus antaa hänelle toiveita siitä, että se, mitä näennäisesti menetetään, on tuova mukanansa todellista voittoa. Tässäkin kaiken ratkaisee asian totuus, se jo olisi riittävä voittamaan kaikki ihmisen tuumat ja yritykset.

Mutta kuinka on tämän totuuden laita? Voiko tässä tarjottu elämänkuva käsittää ihmisen kaikki voimat ja kokemukset ja saada ne täysin soveltumaan hänen erikoisluonteensa mukaisiksi? Eittämättä tässä tarjolla olevalla elämällä yleisin piirtein katsottuna on suuret edut puolellaan ja niiden kautta valtava vaikutus nykyaikaisen ihmisen sieluun; kaikki pulmat, kaikki kaksinaisuus näyttää tässä poistuvan ja elämä muodostuvan mitä yksinkertaisimmaksi, suuret yhteydet ympäröivät ihmistä ja niiden elämään hän voi ottaa osaa, vankalla pohjalla on tällöin, kuten näyttää, hänen elämänsä, ja sitä johtaa varma välttämättömyys. Kaikki tähänastinen hämäryys näyttää häviävän ja koko olemassaolo astuvan kirkkaaseen päivänvaloon. Samalla tämä uusi elämä tuo nykyisissä elämänmuodoissa paljon työtä ja taistelua. On kysymyksessä sitkeä taistelu toiseen maailmaan uskovaa harhaluuloa vastaan. Samaten kuin tämä harhaluulo oli tunkeutunut kaikille aloille, samaten se on kaikilta aloilta perinjuurin poisperattava ja ne uuden ajatuskannan mukaan uudelleen muodostettava. Me tiedämme, kuinka suuresti tällainen vakaumus ja taisteluun vaatimus viehättää laajoja piirejä meidän aikoinamme ja kuinka se varsinkin saa puolelleen ylöspäin pyrkivät kansanjoukot, joille on aivan ominaista tehdä lopullisen pätevyyden vaatimuksella esiintyviä ratkaisuja tällaisten yleisvaikutelmien nojalla.

Pulma on edessä vasta seikkaperäisempään muodosteluun ryhdyttäessä; silloin saadaan pian nähdä, että naturalistinen maailmankatsomus ja sen edellyttämä ominainen elämänmuodostus myöskin asettaa elämälle määrätyt rajat; se sulkee pois paljon sellaista, mikä kuitenkin kenties on enemmän kuin vanhentuneiden ajatussuuntien jälkikaikua enemmän kuin pelkkää harhaluuloa ja taikauskoa. Elämä, joka kokonansa soveltautuu mekaanisen luonnonjärjestyksen puitteisiin, tuntee yksityisten olokohtien rinnakkaisuuden, mutta ei mitään kaikenkäsittävää yhteyttä, yhtyminen ei voi sen kannalta olla muuta kuin ulkonaista kokoonkasaumista ja yhteenasettelua, ei milloinkaan sisäistä yhteyttä, elämänkehkeäminen ei ole mitään muuta kuin olonalkeiden itsesäilytystä toisiaan vastaan, ja elämä kulkee kokonansa mekaanisissa vuorosuhteissa. Tämän rinnakkaisolon kiinteistä suhteista ei yksityisolion mitenkään ole mahdollista päästä irralleen, siinä määrin on kaikki elämä välillistä ja sidottua, alkuperäisyydelle, omintakeisuudelle ja vapaalle ratkaisulle ei ole pienintäkään sijaa. Kaikki tapahtuminen on pelkkää tosiasiain kulkua, kysymyksistä sellaisista kuin miksi? ja mitä varten? ei tahdota tietää mitään. Ei ole enää olemassa sellaisten arvojen vastakohtia kuin hyvä ja paha, vaan on kysymys enemmästä tai vähemmästä voiman määrästä.

Meidän päivinämme voi tuskin enää olla erimielisyyttä siitä, että ihmiselämä suuresti vastaa tätä kuvaa, että myöskin sielunelämä on paljoa enemmän luonnonelämän pelkkää kehittämistä kuin aikaisemmin osattiin otaksua. Mutta siitä on kysymys, tokko tässä onkin kaikki ja tokko se määrää koko elämän luonteen. Missä elämältä puuttuu kaikki sisäinen yhteys, kaikki sisästäpäin tulevat herätteet ja kaikki vapaus, missä elämä kokonansa muuttuu ulkokohtaisten suhteiden pelkäksi yhtymäksi ja soveltautumiseksi vaihteleviin olemassaolon ehtoihin, siellä ei ainoastaan, kuten onkin itsestään selvää, ole lopussa kaikki uskonto, siellä yhtä suurella välttämättömyydellä lakkaavat myöskin moraali ja oikeus, siellä täytyy tieteen ja taiteen muuttua yksityisten mielteiden ja aistimusten rinnakkainsattumiseksi, siellä käsitteet sellaiset kuin persoonallisuus, luonne, mielenlaatu käyvät pelkiksi puheenparsiksi, harhaluulon ja taikauskon tuotteiksi yhtä hyvin kuin uskonnolliset vakaumukset. Ja mikä tehtävä jää tässä piirissä inhimilliselle toiminnalle, jos enää ollenkaan voi puhua tehtävästä ja toiminnasta? Luonto sekä ihmisessä että hänen ulkopuolellaan kulkee omaa varmaa latuaan, pakoittavat vietit ovat suuntaamassa kaikkia liikkeitä, oikeastaan ihminen ei toimi, vaan hänessä tapahtuu jotakin, joka hänelle on pohjaltaan vierasta. Hänen tajuntansa voi vain olla mukana ja katsella, mutta ei tarttua asiainkulkuun ja sitä uudestansa muodostella. Näin tulisi ihminen ja hänen sielunelämänsä pelkäksi katselijaksi, oikean todellisuuden varjoksi, jolleivät oman olemuksen piiristä kohoavat erhetykset ja harhaluulot vaatisi häntä työhön ja taisteluun. Tämä taistelu, taistelu luonnon yläpuolelle pyrkivää ihmistä vastaan, taistelu taikauskoa ja inhimillistä luulottelua vastaan jää tämän naturalistisen elämän ainoaksi liikkeenvirittäjäksi. Jos voitto olisi jo saavutettu, valistus täydellinen ja ihminen palautettu oikeaan asemaansa luonnon keskuudessa, niin eipä ole silloin nähtävissä, mitä hänelle enää jäisi tehtävää. Elämä olisi tällöin saatettu sisäiseen lepotilaan, ja kaikki muu jäisi luonnon eikä ihmistahdon suoritettavaksi. Näin ollen tulisi pyrkimyksen korkeimmaksi päämääräksi kaiken henkisen elämän poistaminen.

Voiko ihminen semmoisena, miksi maailmanhistoriallinen työ on hänet tehnyt, tällä tavoin palata luonnon tasolle, luopua kaikesta, mikä on häntä siitä eroittamassa, ja tällöin uskoa saavuttaneensa oikean olemuksensa, onnellisuusvaatimuksensa tyydytetyksi? Me sitä tuskin uskomme, me emme sitä jo senkään vuoksi usko, että luontoon palaamisen vaatimus todistaa olennaisesti toisenlaatuista sielullista elämää, kuin mitä pelkkä luonto voi itsestään kehittää. Miksikä naturalisti sellaisella innolla ja mielenhehkulla vaatii ihmistä palaamaan luontoon ja miksikä hän elämänsä päätehtäväksi asettaa tämän tarkoitusperän saavuttamisen? Tokihan siksi, että hän uskoo tällaisen palaamisen ihmisen onnellisuudelle ja oman pyrkimyksensä totuudelle välttämättömäksi. Mutta voiko hän suunnitella ja tavoitella sellaisia päämääriä yhdeksi yhteydeksi käsittämättä sekä pyrkimyksen esinettä että itse pyrkimystä ja eikö elämä samalla kehitä itsestään esille, kohoten yksityisten olokohtien kosketusta ylemmäs, sisäisyyttä? Eikö lisäksi käsite totuus jo olennaisesti sisällä pelkän tosiasiallisuuden rajain yli siirtymistä? Se joka vaatii totuutta ja sitä tavoittelee, on enemmän kuin pelkkä palanen luontoa. Myöskin totuuteen ja onnellisuuteen pyrkimisessä kohoaa ihmisolemuksen syvyydestä jyrkkiä ristiriitoja, jollaisia luonnon yhtämittaisuus ei tunne eikä voi sietää. Kun naturalisti ei havaitse, että hänen oma menettelytapansa särkee ja kumoaa hänen teoriansa, niin se vain osoittaa, kuinka itsestään ymmärrettävä hänelle on sisäisen maailman ja henkisen elämän olopiiri, joka on tulos koko historiallisesta kehityksestä. Sillä yhä enemmän ja enemmän se on vastoin aistillista luontoa rakentanut ihmiselle oman valtakunnan aistimellista luontoa vastaan; tästä valtakunnasta käsin ja siinä hän myös kokee luontoa. Nykyaikana luonto kyllä on saanut paljoa suuremman merkityksen inhimilliselle hengenelämälle ja tämä elämä on osoittautunut olevansa paljoa läheisemmin luontoon kiedottuna kuin varhaisempina aikoina, mutta siitä huolimatta se ei mitenkään muutu pelkän luonnon aikaansaannokseksi; jos se siksi muuttuisi, niin olisi silloin mennyttä sekä kaikki kulttuuri että kaikki tiede kuin myös sisäisesti yhtenäisen vakaumuksen mahdollisuus. Ja sellainenko asiaintila, joka sitä enemmän tuhoaa itseään, kuta johdonmukaisemmin se itseään kehittää, jonka sisällys ja muoto ovat keskenään jyrkässä ristiriidassa, senkö tulisi antaa meidän elämällemme ja sen pyrkimykselle tarkoitus! Miltä näyttää tämä naturalismin niin innokkaasti ja hartaasti ihmiskunnan omaksuttavaksi ylistämä elämä yleisesti katsottuna? Ihmiselämän piiri mitättömän pieni äärettömän kaikkeuden rinnalla ja sen keskellä ypöyksinänsä, ihmisen tekeminen ja tekemättä jättäminen aivan yhdentekevää tuon kaikkeuden edessä, ihmisessä itsessään ei mitään sisäisen yhteyden mahdollisuutta, ei mitään keskinäisen rakkauden ja kunnioituksen mahdollisuutta, ei mitään luonnonviettien pakon voittamismahdollisuutta, kaikki toiminta elämänsäilytyksen painon alaista, joka vie meidät yhä ankarampaan taisteluun toisiamme vastaan, taisteluun, joka ei kykene antamaan minkäänlaista sisäistä voittoa, minkäänlaista sisäistä tulosta; kaikkien näiden kieltämysten etujen rinnalla yksinomaisena aikaansaannoksena vapautus harhaluulosta ja taikauskosta, ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvaisuuden täydellinen oivaltaminen. Mutta kuinka korkealle sitten arvioikin tällaisen valistuksen, niin voiko se ihmistä jalostaa, auttaa häntä sisäiseen vaurastumiseen ja hänen henkisen erikoisluonteensa kehittämiseen, kartuttaa hänen voimiaan, saattaa hänet suhteeseen toisiin samankaltaisiin olentoihin tai maailmankaikkeuteen, antaako se hänelle yleensä tilaisuutta minkäänlaiseen itsenäiseen toimintaan? Ja voiko ihmiselämä ilman tätä kaikkea olla elämisenarvoinen? Se voi olla sitä ainoastaan sille, jolla on vain hyvin vähäiset vaatimukset, tai joka katkaisee ajatuksenjuoksunsa keskitiehen, tai yhtämittaa täydentää omat väitteensä juuri sillä tai kierrättää juuri siihen, jonka oikeutusta samalla mitä suurimmalla innolla vastustetaan. Ken ajattelee loppuun saakka, hän voi maaliin päästyään löytää vain pelkän tyhjyyden, hän ei mitenkään voi välttää perinpohjaista elämänkieltämistä, hänen täytyisi lopulta päätyä täydelliseen epätoivoon. Vain taisteluntuoksina kilvoittelussa sitä vastaan, mitä naturalismi väittää harhaluuloksi ja taikauskoksi, voi ihmiselle uskotella, että hän pääsee kohoamaan yli oman tyhjyytensä ja kykenemättömyytensä minkäänlaiseen henkiseen luomistyöhön.

Naturalismi ei siis kykene ratkaisemaan elämänprobleemia. Mutta vastarintaa vaille olemme tähän saakka jättäneet sen väitteen, että sillä on puolellaan meitä välittömimmin lähellä oleva maailma; niin kauan kuin tämä väite jää vaille vastustusta, voi kaikki se, mikä johtuu tuloksena henkisestä työstä, näyttää vain toisarvoiselta ja jälkeenpäiseltä. Mutta onko juuri nykyajan pohjalta katsoen niin varmaa ja ratkaistua, että aistillinen olemassaolo muodostaa elämän välittömimmän ja lujan perustuksen? Varmasti tämä olemassaolo on ihmiselle välittömin ja epäilemättömin, niinkauan kuin hän kokonansa antautuu aistillisten vaikutelmien ja tuntemusten valtaan, niinkauan kuin hän ei ajattele, niinkauan kuin hänen ajattelunsa ei kohoa sidonneisuudestaan itsenäisyyteen. Lisäksi myöskin inhimillinen ajattelu yhä vielä jää epäitsenäiseen asemaan; se ei sellaisenaan suinkaan kohoa luonnon puitteiden yläpuolelle. Kokemus osoittaa meille runsasta älyllistä kehitystä jo näidenkin puitteiden sisäpuolella; viisautta, viekkautta, taitavuutta j.n.e. ei todellakaan puutu eläimelliseltä elämältä. Mutta kaikki älyllinen aikaansaannos ei tässä ole enempää kuin puolustuskeino ja ase luonnollisen itsesäilytyksen palveluksessa, se edistää yksilön tai lajin pysyväisyyttä, se ei johda yläpuolelle luonnon viettielämän uusille urille ja omiin tarkoitusperiin. Tällaisen rajoituksen vallitessa äly jää pelkäksi ruumiillisten etujen vastikkeeksi; minkä toiselle olennolle tarjoaa voimakkaan ruumiin turva, toiselle notkeus ja vikkelyys, sen voi toiselle tarjota hänen viekkautensa ja älykkäisyytensä. Näin on laajoin piirtein katsottuna myöskin ihmisen laita; hänen älynsäkään ei ensikädessä ole enempää kuin välikappale olemassaolon ankaraa taistelua varten. Mutta se ei ole sitä kokonansa, vaan ihmisessä tapahtuu käänne siihen suuntaan, että ajattelu hänessä kykenee ponnistautumaan erilleen tuosta sidonneisuudestaan, asettautumaan vastakohdaksi aistilliselle olemassaololle ja asettamaan tämän kokonaisuudessaan levollisen tarkastelunsa alaiseksi. Niin vähäpätöiseltä kuin ajattelu ensiksi tässä itsenäistymisessään näyttääkin, niin tuo aluksi mitätön kipinä kykenee sytyttämään valtavan tulen, joka voi kasvaa äärettömäksi ja sulattaa aistillisen olemassaolon jäisen jäykkyyden. Ei ole kiellettävissä, ettei tässä ole tällainen perustavaa laatua oleva käänne. Ihminen ei ajattele vain luonnon sisäpuolella, vaan itse luonto on hänen ajatustoimintansa esineenä, hän tekee sen itselleen probleemiksi, hänellä on kokemus maailmasta ja samalla hän kohoaa sen yläpuolelle. Tämä ei olisi hänelle mitenkään mahdollista, jos hänen ajattelunsa olisi pelkästään passiivista ja epäitsenäistä laatua oleva kyky. Samalla kuin tuo mahdollisuus jo todistaa itsenäistä toimintaa, samalla siinä ilmenee olennaisesti toisenlainen elämä kuin mikä luonnon alalla on tarjolla. Silminnähtävästi on tästä käänteestä seurauksena asiain muuttuminen siihen suuntaan, että tästä lähin ajatteleminen tulee elämän lähtökohdaksi, sen ensimäiseksi olokannaksi; voitonriemuisalla voimalla ja sille itsestään kuuluvana ominaisuutena ajattelu vaatii itselleen tosi välittömyyden ja myöntää pätevyyden vain sille, mikä sille vakuuttavasti on osoittanut itsensä. Näin ajattelu muuttuu kaiken mitaksi ja tuomariksi, aistillinen olemassaolo astuu tällöin syrjään, se menettää niin sanoaksemme kouraantuntuvaisuutensa ja muuttuu vaikeaksi käsitteeksi, se alenee pelkäksi ilmiöksi, jonka todellisen sisällyksen ensin on osoitettava itsensä ilmeiseksi. Näin ei tapahdu vain yksilössä, vaan aistillisen olemassaolon yläpuolelle kohoutuminen ja elämän suunnan kääntyminen käy läpi koko ihmiskunnan, se on kaiken kulttuurin sekä edellytys että tulos. Sillä mitenkä olisi päästävissäkään mihinkään kulttuuriin, mitenkä voisi syntyäkään ajatus sellainen kuin kulttuuri ilman ajatustoiminnan itsenäistymistä erilleen aistillisuuden vaikutuksesta ja ilman tämän niihin kohdistuvaa vastavaikutusta?

Nykyaika todistaa erikoisella selvyydellä ajatustyön yhtämittaista eteenpäinkulkua ja siitä aiheutunutta olemassaolomme toisenlaiseksi muuttamista. Tässä ajattelu ylpeänä ja rohkeana asettuu maailman rinnalle, kehittää omasta luonnostaan asiain ytimiin käypiä vaatimuksia ja pitää mitä suurimmalla tarmolla kiinni siitä, että koko olevaisuus muodostuisi niiden mukaan. Tämä muuttaa luotteitansa myöten koko elämän verraten siihen, mitä se varhaisempina aikoina on ollut. Sillä nykyänsä ajattelu kevein siivin rientää edellä, tuomalla esiin aatteita ja periaatteita se ravistelee elämän olevasta olotilasta hereille ja koettaa osoittaa sen ilmiöt sisäisestä välttämättömyydestä kohonneiksi. Nykyajan liikkeille antaa niiden valtaavan voiman ja rajun intohimon etupäässä se, että niissä taistellaan periaatteiden toteuttamisesta; vieläpä pyrkimykset aineellisen hyvinvoinnin korottamiseksi valtaavat ja vallitsevat mielet etupäässä aatteillaan ja periaatteillaan. Ajatuksen maailma se siis kannattaa ja vallitsee aistillista olemassaoloa.

Ei ole kiellettävissä, että ajattelun kehityksessä kulkee mahtava elämänvirtaus koko ihmiskunnasta lähtien yksilön sieluun saakka, tämä virtaus joutuu mitä jyrkimmin naturalistista suuntaa vastaan, toisen puolustaessa oikeuksiaan toistansa vastaan elämää vedetään vastakkaisiin suuntiin, se joutuu aivan erilaisten virikkeiden alaiseksi ja koko sen olemus järkytetyksi.

Luonnossa, sellaisena kuin se vallitsee nykyajan ihmistä, meitä kohtasi pelkän ja sokean tosiasiallisuuden valtakunta, tätä tosiasiallisuutta tulee naturalismin vakaumuksen mukaan kaiken inhimillisen toiminnan noudattaa, tieteenkään tehtävänä ei ole selvittely vaan kuvailu. Ajattelu sitä vastoin tahtoo luoda sisällyksensä omasta työstään tai ainakin sen avulla päästä perille; siksi sen täytyy pitää kiinni selvittelystä ja päätelmien tekemisestä, se koettaa esiintyviä tosiasioita jaoitella ja uudelleen muodostella, se ei milloinkaan ole tunnustava tällaisessa työssä löytämiänsä rajoja lopullisiksi. Luonnon jäykän tapahtumainketjun ulottamisesta elämän kaikkeuteen koituu sille täten kiusallinen este, vieläpä sisäinen tuhoutuminen; ainakin täytyy ajattelun nähdä pulmallinen ristiriita siinä, että ihmisen hämäräperäisen pakon vaatimuksesta täytyy nimittää määrättyä osaa todellisuudesta omakseen, omaksi minäkseen, seurata sitä sekä ilolla että surulla, kärsiä oman olemuksensa seuraukset, ilman että hän mitenkään on tässä kaikessa osallisena omalla toiminnallaan, omalla ratkaisullaan. Sillä ollessaan pelkkä luonnonolento ihminen näyttelee vain hänelle osoitettua osaa. Mutta ajattelevana olentona ihminen ei voi elämäänsä ja oloansa katsella eläimen naivisuudella, hän ei voi luopua vertailemasta, aprikoimasta ja kysymästä, ja jollei hän saa mitään vastausta, niin hänen täytyy tuntea itsensä syvästi nöyryytetyksi. Jo tällaisia probleemeja ja ristiriitoja synnyttäessään ajattelu osoittautuu itsenäiseksi voimaksi vastoin koko luontoa.

Se osoittautuu lisäksi tällaiseksi sisäiseltä kutoumukseltaan. Me huomasimme luonnossa, semmoisena kuin se naturalismin mukaan on, vallitsevan pelkän yksityisten olokohtien ja ilmiöiden rinnakkaisuuden; mutta ajattelulle sitävastoin on olennaista moninaisuuden yhteyden käsittäminen, se kykenee suunnittelemaan kokonaiskuvan ja pitämään siitä kiinni, se valaa kaikkeen, mihin se käy käsiksi, sen vaatimuksen, että tästä on muodostettava kokonaisuus. Tässä kaikki olonalkeet saavat tarkoituksensa ja arvonsa siitä, mikä asema niillä on kokonaisuudessa, tässä eteneminen ei tapahdu pelkän rinnakkainasettelun avulla, vaan siten, että selvennetyn kokonaiskäsityksen avulla päästään yhä korkeampaan kokonaiskäsitykseen. Samaten kuin ajattelu muodostautuu tarkoin jäsennetyksi järjestelmäksi, samoin se kohdistaa järjestelmällisyyden vaatimuksen koko elämän avaralle alalle. Joskaan se ei puhtaasti voi toteuttaa tätä vaatimustansa sen vuoksi, että kokemus on yhtämittaista, ja siihen nähden, mitä sen oma äärettömyyden kaipuu vaatii, niin joka tapauksessa lähtee siitä voimakas liike; jo pyrkimyksessään sisäiseen yhtenäisyyteen elämä osoittaa kohonneensa yläpuolelle luonnossa vallitsevan rinnakkaisuuden ja todistaa ajattelun voimaksi, jolla on oma itsenäinen laatunsa.

Siinäkin luonnollinen olemassaolo ja ajatustyö joutuvat sovittamattomaan ristiriitaan, ettei edellisessä jää sisäisyyden ajatukselle vähintäkään sijaa, kun taas viimemainitussa sillä on varma valta-asema. Nykyajan tieteellisen luonnonkuvan edellytyksenä on kaikkien sisäisen maailman suureiden ja voimien karkoitus luonnosta; sikäli kuin tämä määrää itse todellisuuden muodostusta, täytyy elämän kokonansa kohdistua ulospäin, se voi olla tekemisissä vain ulkokohtaisten suhteiden kanssa eikä koskaan itsensä ja oman olokantansa kanssa. Mutta tällainen itseensä kohdistuminen on ajatustoiminnassa ilmeinen. Sillä siinä on sen liikkeellepaneva voima, että ajattelu koettaa kohoutua toteutumiseen ja selvyyteen; kun se pyrkii vaatimustensa tuottamien johtopäätösten täydelliseen kehittämiseen, kun se huomaa ristiriidat sietämättömiksi, niin aina se on tekemisissä oman olokantansa kanssa; silminnähtävästi tässä saavutetaan elämän sisäinen itsenäisyys ja tällainen sisäinen itsenäisyys käy vaatimukseksi kaikkialla, minne ajattelu ulottaa toimintansa. Pelkästään toiskohtaiseen ja ulospäin suunnattu elämä käy sille sietämättömäksi ulkonaisuudeksi.

Kaikki nämä vastakohdat vaikuttavat suoraan todellisuuden peruskäsitteeseen ja elämän perusmuotoon ja saattavat meidät yhteentörmätessään kiusalliseen epävarmuuteen. Näyttäytyy, että juuri välitön olemassaolo, johon ihmiskunta oli turvautunut löytääkseen lujaperusteisen, eheäluotteisen elämän, on kaksimielinen, käsitettävissä kahdella vastakkaisella tavalla, ja että pyrkimyksemme täten voi saada kaksi aivan päinvastaista suuntaa. Nähdään välittömyyttä olevan kahta lajia, toinen aistillisen kokemuksen, toinen itsenäistyvän ajattelun, kumpikin selittää olevansa elämän varsinainen olokanta, kumpikin voi niinkauan tuntea itsensä varmaksi ja vastustamattomaksi kuin se pysyy omassa itsessään. Mutta kummallekaan se ei ole iänkaiken mahdollista, ei kumpikaan voi ihmistä kokonansa omaksensa vallata, yhäti on olemassa ajelehtimista puolelta toiselle. Me näimme ajattelun vapautuvan irti aistillisuudesta ja kohoavan sen yläpuolelle, mutta emme voi kieltää, että on olemassa ajautumista ajattelusta aistillisen maailman puolelle. Ajattelu, kuten näimme, muutti elämän peruspohjan ja todellisuuden peruskäsitteen; jo se että me kykenemme tekemään luonnon ajattelumme esineeksi, osoitti, että todellisuus on enemmän kuin pelkkä luonto. Mutta niin pian kuin ajattelu tahtoo olla todellisuuden kaikkeus ja elämän yksinomainen muodostaja, tulee sen rajoitus näkyviin. Missä ikinä tällaiseen pyrittiin, kuten esim. mitä rohkeimmin filosofisessa mietiskelyssä ja kohtuullisemmin kaikissa valistuspyrinnöissä, siellä elämä heti lankesi kaava- ja varjomaisuuteen, silloin nähtiin, että ajattelu omasta voimastansa kyllä kykeni luomaan sarjan muotoja, voimatta kuitenkaan antaa niille elävää sisällystä. Milloin tämä näytti ammennetulta pelkästään ajattelun omasta voimasta, silloin ajattelu huomaamatta ammensi olemuspohjaisemmasta ja syvemmin perustellusta todellisuudesta ja oli itse pelkkänä välikappaleena kohottamassa tuota todellisuutta täydelliseen selvyyteen ja itsetoimintaan.

Mutta yhtä vähän kuin rajoitus, niin yhtä vähän on myös kiellettävissä itsevaltiaana esiintyvän ajattelun problemaattinen luonne, sen arvoituksellisuus. Ajattelu on ihmiselämän ilmiö, mutta se ei voi uskaltaa vetää luoksensa todellisuuden kaikkeutta ja niin sanoaksemme varustaa sitä omalla leimallansa väittämättä samalla olevansa maailman syvin perustus; mutta kuinka se voisi sellaisen vaatimuksen saada perilleajetuksi? Ajattelu, sellaisena kuin se välittömänä on olemassa on lähtöisin ihmisestä, mutta samalla se kääntyy ihmistä vastaan, kehittäessään itsestään normeja ja asettaessaan vaatimuksia, jotka määräävät ihmistä noudattamaan ajattelun ratoja, pakoittavat häntä monenlaiseen työhön ja uhrauksiin, ja jotka lisäksi ovat aivan välinpitämättömiä hänen onnestaan tai onnettomuudestaan. Historia osoittaa, että uudet aatteet ja perustotuudet johtopäätöksineen ovat mitä ankarimmin häirinneet elämän tasapainoa ja käyneet ihmiselle mitä epämukavimmiksi, niin että hän mielellään olisi tahtonut päästä noita johtopäätöksiä tekemästä. Mutta sitä hän ei ole voinut, ajattelun virta kuohui hänen ylitsensä ja tempasi hänet mukaansa, hänen omaa hyvinvointiansa käsiteltiin pelkkänä sivuseikkana. Mitenkä voi sellainen, millä on alkunsa ihmisessä ja mikä välittömässä olemassaolossa on kokonansa häneen sidottu, saada niin suuren vallan hänen ylitsensä ja häntä vastaan, kohdella häntä pelkkänä välikappaleena? Ja mihinkä jääkään tässä elämän tarkoitus? Saako se tarkoituksen, jos ajattelu perustaikse yksinomaan itseensä ja omassa täydellisyyteen kehittymisessään näkee elämän ainoan tarkoitusperän? Maailma rientää silloin ajatustoiminnassa yhä suurempaa selkenemistä kohti; tämä ajatustoiminta kohoaa yläpuolelle ihmisen omien harrastusten ja vaatii häneltä täydellistä alistumista ja uhrautumista. Jotta ihminen tähän vakaumuksesta suostuisi, täytyisi hänen saada varmat takeet siitä, että koko olevaisuudella on oma sisäinen arvonsa, ja tämä olisi mahdollista vain sillä ehdolla, että ajatustoiminnan tuloksena olisi todellinen persoonallisuuden elämä ja että se kohoaisi sisäiselämän iäiseen järjestykseen. Mutta välittömässä olemassaolossa emme huomaa siitä rahtuakaan, näemme vain kuinka ajatustoiminta ihmisiä vaatii ja tempaa mukanaan, he tulevat ja menevät kuten häipyvät varjot, kaikin voimin he tekevät työtä sellaisten päämäärien eteen, joita he eivät konsanaan saavuta, joita he enemmän aavistavat kuin näkevät, he ovat demonisella voimalla eteenpäin rientävän maailmankulun pelkkiä välikappaleita ja työaseita, joita tämä maailmankulku käyttää ja hylkää, pysyen itse samalla kokonansa hämärän peitossa ja näyttäen ensisilmäykseltä tarkoituksettomalta ja synnyttäen yhtämittaa pulman toistaan vaikeamman. Ihmistä ei tässä kohdella rahtuakaan vähemmällä välinpitämättömyydellä kuin näimme olevan laidan luonnon piirissä. Kuinka voi tästä olla saatavissa mitään tarkoitusta elämälle?

Vielä vähemmän kuin naturalismi ja intellektualismi kumpikin erikseen voi niiden rinnakkaisina esiintyminen antaa elämälle mitään arvoa. Tällainen rinnakkaisuus on kyllä nähtävissä uudenaikaisessa elämässä ja siinä ilmenevässä aistillis-luontoperäisen ja intellektuaalisen kulttuurin yhteensekoituksessa: usein yhtyvät samassa henkilössä voimakkaat luonnonvietit ja terävä ajattelu. Mutta tällainen yhtyminen ei suinkaan ole omiansa johtamaan elämän myöntämiseen, vaan se juuri onkin pääsyynä nykyänsä levinneeseen pessimismiin. Sillä nämä molemmat katsomukset eivät mitenkään voi yhtyä muodostamaan elämän eheää kokonaisuutta, vaan toinen sotii toista vastaan ja kieltää toiselta sen arvon; aistillinen olemassaolo näyttää ajattelun kannalta katsottuna alhaiselta ja raa'alta ja ajattelu taas edellisen kannalta katsottuna satunnaiselta ja mitättömältä. Ja inhimillinen tietoisuus on näiden molempien välillä ollenkaan voimatta suoriutua näiden vastakohtien ristiriidasta. Voiko ihminen iloita tällaisesta elämästä ja asettaa päämaalikseen sen vaurastuttamisen? Ja kuitenkaan hän ei voi siitä noin vain luopua. Hänellä on onnellisuuden kaipuu eikä hän voi sitä itsestään irroittaa, hänessä ilmenee jo tällaisessakin kysymyksessä enemmän itsenäisyyttä, kuin mitä ylläkosketellut elämänjärjestelmät myöntävät. Onnellisuuskysymyksen käsittelyyn voi liittyä paljon pikkumaista, mutta sen takana on kuitenkin enemmän, sen takana ei ole sen vähempää kuin pyrkimys ihmisen henkiseen itsensä-toteuttamiseen. Ja siitä on kysymys, saako hän tästä luopua ja eikö tällöin ole vaikuttamassa sellaista, mikä on yläpuolella yksilön mielivallan. Niin paljon on varmaa, että, jos välittömään olemassaoloon kohdistuvan käänteen merkitys olisi siinä, että se vain sovittaa elämää jo valmiina olevaan maailmankulkuun, niin se ei voisi antaa elämälle sisällystä ja tarkoitusta, niin se panisi ihmisen alttiiksi sokealle välttämättömyydelle ja niin se olisi käsiteltävänä olevaan kysymykseen nähden tehnyt täydellisen haaksirikon.

Näin ollen välttämättä kohoaa kysymys, eikö tuollainen käänne välittömään elämään voi luoda sellaista elämää, jossa tällainen ihmisen tuhoutuminen on vältettävissä. Tähän kysymykseen ryhtyminen voi tuoda mukanansa vastavaikutuksen, ja ihmisen oma itse voi sitä voimakkaammin kohota sitä vastaan yritetyn sorron alta; siitä maailmasta, jolle ihminen oli uhrattava, hän on pakeneva itseensä ja omaan piiriinsä sieltä etsiäkseen todellista välittömyyttä ja antaakseen elämälle todellisen tarkoituksen keskittäessään kaiken oman sisäisen mielentilan huolehtimiseen.

Pelkän ihmiskulttuurin riittämättömyys.

Kun Jumalan olemassaolo käy ihmiselle epävarmaksi ja kun se maailma, joka häntä luonnossa ja ajattelussa aivan välittömästi ympäröi, käsittelee hänen elämäänsä ja olemassaoloansa pelkkänä välikappaleena ja saa hänet itsensä sisäiseen hävitystilaan, niin näyttää hänelle, jos mieli pelastaa elämälle tarkoitusta ja arvoa, jäävän jäljelle vain yksi tie: antautuminen ihmispiirin omien mahdollisuuksien varaan ja niiden vaalinta ja edistäminen. Työtä tällä alalla riittää toden totta aivan ylenpalttisesti eikä murhe tuosta tai tästä, ympärillämme tai yläpuolellamme olevasta maailmasta voi estää meitä iloitsemasta omasta mielentilasta ja sitä parhaamme mukaan edistämästä; suunnatkaamme kaikki pyrkimyksemme ja voimamme ihmiseen ihmisenä, ja meille on silloin avautuva elämä, jonka tosin on paljosta luovuttava, mutta joka omien rajojensa sisällä asettaa eteemme selvät tarkoitusperät ja lupaa niiden eteen suoritetusta työstä varman onnen. Tähän suuntaan käy nykyajan elämässä valtava ja jonkunlaisen historiallisen merkityksen saavuttanut virtaus, joka tuhansin erilaisin vaikutuksin meitä ympäröi. Mutta meidän tarvitsee vain siirtyä epämääräisistä ääriviivoista tarkempaan muodosteluun, ja silloin epäilykset liittyvät epäilyksiin, taaskin esiintyy jyrkkä vastus juuri siinä kohden, johon me sen yksinkertaisuuden ja varmuuden takia turvauduimme. Me huomaamme aivan pian, että ihmisen välitön olemassa-olokin on probleemi, probleemi, johonka elämästä saatu kokemus vastaa aivan vastakkaisilla tavoilla.

Me etsimme ihmistä, ihmistä riippumattomana kaikista maailmanprobleemien pulmista, mutta mistä hänet löydämme? Löydämmekö hänet yhteiskunnan yhteydestä, voimien yhteenliittymisestä yhteistä elämää varten, vai löydämmekö hänet itseensä syventyneistä yksilöistä ja heidän tyhjentymättömästä moninaisuudestaan? Yksilöiden keskinäinen lähestyminenkö vai toisistaan loittoneminenko, voimien yhteenlaskeminenko vai niiden erikoistuminenko on omiansa antamaan inhimilliselle elämälle sen ominaisen luonteen? Nämä eivät ole vain eri lähtökohtia, jotka lopulta vievät samaan päämaaliin, vaan itse päämaalit ovat kummallakin taholla erilaiset, niin erilaiset, että toisen edistäminen samalla on toisen vahingoittamista, että niiden rinnakkainolo hajoittaa ihmiselämän vastakkaisiin suuntiin. Jos yhteiskunta on etualalla ja sen menestyksestä riippuu kaikki elämänsaavutus, niin täytyy kokonaisuuden saavuttaa omakohtaista lujuutta ja saada täysi ylevämmyys vastoin yksilöiden mielivaltaa ja itsepäisyyttä, niin täytyy yksityisen alistua ja sovittautua, niin täytyy sen, mikä hänessä on eroituksellista, väistyä yhteisten piirteiden tieltä, joita yhteiselämä kehittää, niin voimakas, yksilöiden mielivallasta ja ajan vaihteluista vapaa yhteishenki täytyy kohottaa erikoisen suureen arvoon. Tällainen elämänmuodostus näkee päätehtäväkseen ulkonaisten olosuhteiden, elämänehtojen, keskinäisen yhteistoiminnan järjestämisen sellaiseksi, että yhteinen menestys kohotetaan mitä korkeimpaan kunniasijaan. Ja tällaisesta järjestyksestä näyttää myöskin yksilölle koituvan varmempaa onnea ja mielentyydytystä. Sillä tällöin on hänen sisäinenkin elämänsä, yksinpä hänen toiveensa ja unelmansakin riippuvaisia kokonaisuuden tilasta, hän on "ympäristönsä" tuote. Toisaalla taas pysyy pääasiana yksilön sielunelämän mahdollisimman suuri vahvistaminen, sen irroittaminen kaikesta sidonnaisuudesta, sen saattaminen oman erikoisuutensa täydelliseen kehkeyttämiseen. Tämä suunta vaatii mahdollisimman suurta elämän notkeutta ja liikuntokykyä, kangistumisena se hylkää kaiken paikalleen kiintymisen, sietämättömänä kaavoihin valamisena kaiken yhtäläistyttämisen. Onko inhimillisen olemassaolon ydin toisella vai toisella puolen, yhteiskunnassa vai yksilöissä, siinä riidanalainen kysymys.

Maailmanhistoriasta saatu kokemus varmentaa sen tosiasian, että tässä on olemassa vaikea ristiriita, joka ajaa elämän vastakkaisiin suuntiin. Tämä kokemus osoittaa, että historiassa suuret laineet seurasivat toisiansa ja kulkivat ristiin, sekä että niiden kohoaminen ja laskeminen enemmän kuin mikään muu määräsi historian tärkeimpien käännekohtien luonteen. Sitten kuin muinaisajan kuluessa perinnäiset laitokset yhä enemmän ja enemmän hajosivat ja elämän painopiste siirtyi yksilöihin, seurasi sittemmin sen lopulla yhä voimakkaampana esiintyvä vastasuunta, joka vaati lujempaa yhteisyyttä. Filosofiset oppikunnat samoin kuin uskonnolliset palvelusmuodot liittävät yksilöt lujemmin yhteen keskinäiseksi edistykseksi ja tukemiseksi. Kristinusko omaksuu tämän suunnan ja saattaa sen, varman pohjan ja omasta vastuunalaisuudesta vapautumisen vaatimuksen yhä kasvaessa, sellaiseen loppupäätökseen, että uskonnollinen yhdyskunta, kirkko, tulee jumalallisen totuuden ja jumalallisen elämän yksinomaiseksi kannattajaksi ja että yksilö tulee niistä osalliseksi vain kirkon välityksellä. Näin kohosi kirkko ihmiskunnan vakaumukseksi ja omaksitunnoksi. Keskiajan poliittinen ja sosiaalinen järjestelmäkin perustuu siihen vakaumukseen, että yksityisellä on merkitystä vain kokonaisuuden sisäpuolella.

Kuinka vastoin tällaista suuntaa ja elämän arvioimista yksilöllisyys sai enemmän rohkeutta ja voimaa, kuinka se voimain varttuessa mursi vanhan katsantokannan, teki yksityisen ihmisen itsenäisyyden pääasiaksi ja kuinka tämän pyrkimyksen levitessä kaikille elämän eri aloille nousi uusi aatesuunta, jonka korkein ihanne oli vapaus, sen tiedämme kaikki. Mutta me tiedämme myös, ettei tämä ihanne enää yksinomaisena vallitse nykyisyyttä, vaan että päinvastoin ihmeellinen elämän paisuminen suuriin ja jättiläismäisiin muotoihin, valtavien voimien ja joukkojen enenevä yhteenkasaantuminen, ja ennen kaikkea jyrkkien, inhimillistä olemassaoloa särkymisellä uhkaavien ristiriitojen syntyminen ovat aiheuttaneet pyrkimyksen saada lähempi yhteys yksilöiden välille ja elämä johdetuksi yksilöä korkeamman järjestövallan avulla. Tätä todistavat erityisen selvästi sosiaaliset liikkeet, mutta tämä suunta ulottuu kauas niiden ulkopuolelle, läpikäyvänä on huomattavissa yksilöiden pyrkimys lähempään yhteenliittymiseen ja sen avulla hankkia sekä vahvempaa tukea että suurempaa voimaa, taipumus yksissä tuumin käydä käsiksi tehtäviin ja yhdessä käydä taistelua vastuksien voittamiseksi. Kuinka paljon onkaan meidän ajallamme osoitettavana pyrkimyksiä yhteenliittymisiin, liittoutumisiin myöskin hengenviljelyksen alalla, eroten tässä suuresti klassikoidemme ajasta, joka pani kaikki toiveensa yksilön voimaan ja itsenäisyyteen! Näin nykyajan ihminen joutuu vastakkaisten suuntien ja vastakkaisten arvioimisien vaikutuksen alaiseksi. Vapautuminen, emansipatsioni kaikesta, mikä ihmistä sitoo ja rajoittaa, on yhä vielä useiden tunnussanana, ja tämä vapautuminen voittaa vielä useaan suuntaan maa-alaa; liittyminen kokonaisuudeksi, hajallaanolonsa vuoksi heikkojen voimien järjestyminen, on tunnussanana toisaalla, ja me tunnemme hyvin, millä voimalla tämäkin tunnussana ahdistaa nykyajan ihmistä. Mutta emansipatsioni ja järjestyminen tarjoovat elämästä aivan vastakkaiset kuvat. Kuinka voisimme tällaisen erimielisyyden vallitessa koskaan päästä yksimielisyyteen elämän tarkoituksesta, eikö pikemmin tämän ristiriidan synnyttämä epävarmuus tuhoa koko tuota tarkoitusta?

Kumpikin suunta toivoo kuitenkin omin voiminsa voivansa antaa elämälle täyden sisällyksen, kunhan se vain saavuttaa täydellisen voiton ja rajattoman ylivallan; tämä toivo se antaa kilpaileville suunnille niiden voiman ja intohimon, samalla kuin se niille valloittaa ihmisen koko sielun. Mutta tarkempi tutkistelu osoittaa heti, että yhden ainoan tällaisen suunnan yksinomainen voitollesaattaminen ehdottomasti merkitsee elämän ahdastumista ja sen tarkoituksen tuhoamista.

Mitä tekee sosiaalikulttuuri elämästä tahtoessaan muovailla sen yksistänsä omasta itsestänsä käsin? Se tekee sen yhtämittaiseksi yhteisön menestystä tarkoittavaksi työnteoksi, sellaisen yhteiselämän tilan saavuttamiseksi, joka tarjoaa mahdollisimman vähän tuskaa ja mahdollisimman paljon nautintoa, työnteoksi mahdollisimman mukavan ja nautinnoista rikkaan elämän hyväksi, tarjotakseen kaikkea tätä mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Epäilemättä tässä suhteessa on paljon tehtävää, paljon työtä ihmisten kohottamiseksi sorrosta ja hädästä, ihmisvoimien vaurastuttamiseksi taisteluun kylmää tai vihamielistä maailmaa vastaan, leppoisamman ja iloisemman ihmiskohtalon luomiseksi, kaikkien antimien saattamiseksi yhteisön kunkin jäsenen, kaikkien ihmisen nimeä kantavien saataville. Tässä kohden ei saa jäädä olemaan mitään eroa ihanteen ja todellisuuden välille, vaan päin vastoin tehdään kaikin voimin työtä, että saataisiin se, mikä on järjellistä, todellisuudeksi, ja se, mikä on todellista, järjelliseksi. Mutta kaikki tämä, joka itsessään on varsin arvokasta, jää hyvin kysymyksenalaiseksi, jos siihen väitetään sisältyvän kaikki ja jos se kiinnittää kaiken pyrkimyksen itseensä. Miksikä tulee minun, joka saan määrätä itsestäni, innostua sellaisen tarkoitusperän hyväksi, vieläpä omistaa sille pääharrastukseni, ja ehkäpä vielä alttiisti uhrautua, jos tulos vain hyvin välillisesti vaikuttaa takaisin minun itseni hyväksi? Ja onko sitten varmaa, että mekin tämän yhteisen menestyksen karttumisen mukana tunnemme tyydytystä. Menestys, murheeton ja nautintorikas elämä ei suinkaan ole riittävä tekemään ihmistä onnelliseksi; sillä kun olemme masentaneet tuon yhden vihollisen, hädän ja tuskan, nousee toiseksi, kenties vielä pahemmaksi, tyhjyys ja ikävyys, ja mitä pelkällä sosiaalikulttuurilla näitä vastaan on tarjottavissa, sitä ei ole helppo arvata. Ja itse asiassa on kaikella sellaisella kulttuurilla, joka rajoittuu ihmisen viljelemiseen ja edistämiseen pelkän välittömän olemassaolon puitteiden sisällä, ehdottomasti autiuden ja tyhjyyden leima; huoli elämän välikappaleista tukahuttaa huolen elämästä itsestään. Sisäistä muutosta, ihmisen olemuksen kohotusta ei tuo kulttuuri mitenkään voi saada aikaan eikä edes siihen pyrkiä; sen täytyy ottaa ihminen sellaisena kuin hän sille esiintyy, se voi vain käyttää tarjolla olevia voimia, se jää korkeimmissakin ennätyksissään sellaiseksi, mikä ei ole ihmiseen lähemmässä suhteessa kuin hänen pukunsa, sellaiseksi, mikä ei koskaan ole oleva hänen henkiselle itsesäilytykselleen välttämätöntä, eikä koskaan avaa hänelle uutta, puhtaampaa ja suurempaa elämää. Jos siis meissä piilisi sisäisiä ristiriitoja ja jos emme voisi itsestämme pois juurittaa halua muuttaa oma olemassaolomme, toisessa merkityksessä kuin missä se meille ensikädessä esiintyy, oman luomistoimintamme esineeksi, halua elää elämäämme omanamme ja alkuperäisenä, päästä toiseen suhteeseen maailmankaikkeuteen kuin vain pelkkään ulkonaiseen kosketukseen, pelkkien suhteiden keskinäiseen vaihtoon, kuinka viheliäiseltä, kuinka mitättömältä täytyykään silloin näyttää kaiken pyrkimyksen, joka lykkää luotaan sellaiset tehtävät, kuinka turhanpäiväiseltä täytyykään tuntua kaiken itsetietoisesti päällepuetun prameuden, jota tuo pelkkä ihmiskulttuuri tavallisesti kehittää! Onnea pelkästään ihmisen tunteman hauskuuden merkityksessä ei oikea kulttuuri suinkaan tarjoa; se säkeytyy aivan liian useihin probleemeihin ja ristiriitoihin, se vaatii aivan liian paljon työtä ja kieltäymystä tehdäkseen elämän paljoa pikemmin raskaammaksi kuin keveämmäksi. Eikö murheeton ja mieluisa elämä ole paljoa pikemmin saavutettavissa yksinkertaisemmissa oloissa kuin kulttuurin huipulla. Jollei tunneta mitään korkeampaa päämaalia kuin ihmisten hyvinvointi, niin on suunnassa itsessään olemassa turmiollinen erehdys ja ristiriita.

Näin on laita sitä enemmän, kun pelkkä sosiaalikulttuuri tekee ihmisten yhdessäolon edellytykset ja rajat henkisen luomistyön ehdottomiksi edellytyksiksi ja rajoiksi saattaen tämän suureen vaaraan, vieläpä sisäisen raukeamisen partaalle. Henkinen luomistyö, minkälaiseksi se kulloinkin kehittyneekin, voi onnistua vain silloin, kun sitä harjoitetaan sen oman itsensä vuoksi ja vilpittömällä alttiudella, mutta sosiaalikulttuuri tekee siitä ihmisonnen välikappaleen ja apuneuvon tehden sen kylmäkiskoiseksi sen omalle sisällykselle ja painaen sen oman arvottoman hyödyllisyyskäsitteensä alaiseksi. Todellisen henkisen luomistyön liikkeellepanijana voi yksinomaan olla asian itsensä sisäinen välttämättömyys, ja tämä välttämättömyys sen tulee vastoin ihmisen kaikkia mielikuvia ja -johteita viedä täydelliseen voittoon. Pelkkä sosiaalikulttuuri ei tunne mitään sen korkeampaa oikeusastetta kuin nuo mielikuvat ja -johteet, kun ne esiintyvät ryhmävaatimuksineen, paljous saa sille olla korvaamassa sisäistä laatua, ja ihmislaumain keskikerta kohoaa sekä hyvän että pahan tuomariksi. Henkinen luomistyö voi saavuttaa täydellisen alkuperäisyyden vain siten, että koko sielu saatetaan mitä voimakkaimpaan liikkeeseen, sellaiseen, joka vain voi olla seurauksena yksilöllisen elämän vapaasta kehittymisestä ja yksilöllisen luonteenlaadun esiinpääsemisestä. Mutta pelkkä sosiaalikulttuuri vapaimmissakin poliittisissa muodoissa tuo auttamattomasti mukanansa ankaran rajoittelun ja alaspäin tasoittelun yksilöllisen elämän alalla. Henkinen luomistyö ei voi pyrkiä totuuteen vaatimatta ajan vaihteluista riippumatonta pätevyyttä, ylevämmyyttä kaiken vaihtelun ja muuttuvaisuuden rinnalla, niinkuin onkin tehnyt syvän vaikutuksen nykyaikaan Spinozan vaatimus, että järjen tulee käsittää olevaisuus "iäisyyden kannalta" (sub specie aeternitatis). Sosiaalikulttuuri ei voi päästä irti siitä riippuvaisuussuhteesta, jossa se on kulloinkin vallitseviin oloihin, sillä ei ole mitään asetta ihmisten mielialan vaihtelevaisuutta vastaan ja se on pakoitettu lakkaamatta suuntaansa muutellen käsittelemään tärkeimpiä ja pyhimpiäkin asioita pelkkinä muotiin kuuluvina seikkoina. Ainakin sen on pakko tehdä se, jos sillä on rohkeutta ja voimaa olla johdonmukainen ja jollei se käännä nurin käsitteitä sellaisia kuin riippumaton totuus, ehdoton hyvä ja ehdoton paha, joilla tällaisissa yhteyksissä ei ole mitään oikeutusta. Mutta jos ihmisessä liikkuu ja elää niin paljon sellaista, mikä särkee yllämainitun elämänvieton vetämät rajat, sellaista, minkä väkipakolla sen sisällä pysytettynä täytyy lakastua ja tyrehtyä, niin ei pelkkä sosiaalikulttuuri voi tehdä yksilön eikä yhteisön elämää elämisen arvoiseksi; huolimatta kaikista yksityiskohdissa ja ulkonaisesti saavutetuista voitoista, se painaa elämän sisäisesti ja kokonaisuuden kannalta katsoen alas tavalla sellaisella, että nykyajankin ihminen pitää sitä yhä sietämättömämpänä.

Tällainen sosiaalikulttuurin haaksirikko vaikuttaa välittömästi yksilökulttuurin hyväksi, nykyaikakin osoittaa päivänselvästi, kuinka tämä voitokkain voimin nousee sellaista vastaan, mikä siitä näyttää pelkältä kaavamaisuudelta ja elämän koneellistuttamiselta. Uusi elämä herää tämän käänteen mukana; samalla kuin se kohottaa etualalle yksilöllisen erikoisluonteen ja yksilön tunnetilan ja kaikkien olosuhteiden muodostelemisessa vaatii erikoisuutta ja moninaisuutta, samalla kuin kaikki erinäiset alat tulevat yksilöiden lujittamisen ja toteutumisen välikappaleiksi, kasvaa paljon vapaata ja raikasta elämää, varttuu herkkää, vapaastileijailevaa, iloista, kaikesta pakosta, kaikesta kaavamaisuudesta vapaata elämää ja tämä liike leviää koko olemassaolon laajalle alalle. Mutta kaikki tämä eittämätön ennätys, joka eritoten tulee näkyviin sosiaalikulttuurin avarasti suunniteltujen tuotteiden, yksivakaisuuden ja raskasliikkeisyyden taustaa vastaan, ei kuitenkaan vielä sisällä vastausta siihen kysymykseen, saako elämä näin suunniteltuna tarkoituksen ja arvon. Epäilykset nousevat, leviävät ja voittavat nimenomaan silloin, kun on käynyt aivan selväksi, mitä yksilö ja yksilölliskulttuuri voivat merkitä yksinomattain välittömän olemassaolon rajojen sisällä. Se että tämä olemassaolo muodostaa kaiken meidän olevaisuutemme ja että kaikkien yritysten tulee pysyä sen määräämissä rajoissa, on edellytys, jota näillä edellytyksillä ei voi käydä järkyttämään eikä selvittelyllä lieventämään.

Osana pelkkää olemassaoloa on yksilö suure, joka on otettava sellaisena mikä se on, sillä ei voi olla ulospäin eikä omassa itsessään mitään sellaista tehtävää, se ei voi omasta luonnosta luoda mitään sellaista ihannetta, joka sen pakoittaa ulommas sen alkuasemaa, eikä se myöskään mitenkään voi omaa itseänsä, miten paljon aukkoja ja ristiriitoja se sisältäneekin, muuttaa; se on ja pysyy sinä mitä se on. Myöskään ei tämä yksilöllinen elämä voi katsoa itseään korkeamman elämän, kuten hengen tai maailmanelämän kuvaksi ja kannattajaksi, jossa tämä elämä ominaisella tavallaan ruumiillistuu, se ei voi uskoa, että sillä, mikä siinä tapahtuu, olisi mitään merkitystä ulommas sitä itseään, päinvastoin täytyy sen käyttää kaikki voimansa tämän välittömän elämän ehtojen vaalimiseen ja oman tilansa parantamiseen. Mitäpä näin ollen elämä voisi ihmiselle tarjota muuta kuin jotakin tämäntapaista: todellisuus osoittaa olevansa muodostunut äärettömästä määrästä toisilleen erilaisia muodostuksia, kukin niistä tuntee iloa ja nautintoa itsensä tajuamisesta, omasta itsestään nauttimisesta, samalla kuin se irroittautuu kytkemisyrityksistä tai puolustautuu niitä vastaan, vaatii saada täysiin oikeuksiinsa oman erikoisluonteensa ja nauttii siitä täysin voimin. Tästä ilosta se pääsee sitä enemmän osalliseksi, kuta enemmän se vaatii huomiota erikoisuuksilleen. Tätä yksilöllistymistä se koettaa parhaansa mukaan levittää koko ympäristöönsä; ilo siitä, että elämä on jotakin itselleen ominaista, riippumaton, täyttää siten koko elämän, se näyttää antavan sen tuntea tyydytystä omasta olemassaolosta.

Näin pelkän yksilölliskulttuurin oman ajatusjuoksun mukaan. Kernaasti annettakoon sille se tunnustus, että se tuo ilmi aivan ominaisen elämän puolen ja suhteen, että se edustamaltansa kannalta asettaa pelkän sosiaalikulttuurin oikeutetun arvostelun alaiseksi. Mutta kuinka köyhä, kuinka tyhjä onkaan sen tarjoama elämä huolimatta välkkyvästä ulkokuoresta, jos se tahtoo olla viimeinen sana ja kaikki kaikessa! Jos meillä nyt olisi edessämme vain selväpiirteisiä ja voimakkaita yksilöitä ja suopea kohtalo soisi heidän päästä kaikessa kirkkaudessaan esilletuomaan ja täysin toteuttamaan oman erikoisen luonteenlaatunsa, niin yhä vain ihminen tällöinkin jäisi sidotuksi omaan itseensä ja omaan olotilaansa, yhä vain hän nauttisi omasta itsestään, näkisi omat tekonsa yhä ja uudestaan heijastuvan omassa tajunnassaan, hänellä olisi ääretön määrä tyytyväisyyden ja ilon hetkiä, mutta hän ei milloinkaan pääsisi yksityisten tilojen hetkellisyyden, niiden rinnakkain- ja peräkkäinolon yläpuolelle, elämä ei koskaan voisi, jollei yksilö luovu perusedellytyksistänsä, yhtyä sisäisesti koetuksi kokonaisuudeksi. Mutta me olemme nähneet ihmisen olevan itsetietoisesti ajattelevan olennon, jonka siis täytyy etsiä kokonaisuutta ja joka ei voi, jollei sitä ollenkaan löydä, välttää mahdollisesti kohtaamaansa autiutta ja tyhjyyttä. Kirjava moninaisuus, nopea vaihtelu, yhtämittainen siirtyminen eletystä hetkestä toiseen voi ajaksi suoda viehätystä, mutta lopuksi se tuo mukanaan väsymyksen ja tylsyyden. Ihminen on nyt kerran muutakin kuin vain pelkkä tunnelmissa olija, hänen elämänsä ei ole tyhjennettävissä hänen oman erikoispiirinsä sisällä, vaan se ulottuu kauas sen ulkopuolelle, hänen täytyy ottaa huomioon se, mitä on ulkopuolella yksityisen olopisteen, vieläpä koko ääretön maailma, hän ei voi olla määräämättä suhdettansa siihen nähden ja siitä käsin tarkastelematta yksilöllistä piiriänsä, vieläpä sitä kokonaisuutena elämättä. Mutta sikäli kuin näin tapahtuu, täytyy, huolimatta äärettömästä moninaisuudesta, ihmisestä tuntua sanomattoman ahtaalta ja mitättömältä se, että hänen on rajoittuminen ja lopettaminen yksityiseen olopisteeseen, että hänen on pysyttäminen kaikki pyrkimyksensä ja tunteensa kohdistettuina tuohon yhteen satunnaiseen ja hyvin rajoitettuun kohtaan, että yksilö on niin kiinnikytkettynä omaan erikoiseen laatuunsa, että puuttuu kaikki se suuruus, joka murtaa tällaiset esteet, että ollaan vailla yhteistä totuutta ja ihmismieliä liittävää rakkautta. Täytyypä tuntua sanomattoman ahtaalta ja köyhältä koko tällaisen elämän.

Tähän saakka on edessämme kuitenkin ollut sellainen yksilö, jolle luonto on lahjoittanut voimakkaan yksilöllisyyden ja kohtalo suonut sen päästä täysin kehittymään. Mutta kuinka käy ihmiskunnan keskitason? Eikö täydy sanoa, että yksilöllinen erikoislaatu keskitasolla ilmenee varsin himmeänä ja tarjoaa tuiki vähän iloa kehkeytymisestään. Eivätkö ne rajoitukset, joita inhimilliset olosuhteet yksityiskohdissa esiintyvälle yksilölliselle laadulle tuovat mukanansa, tavallisesti aseta mitä vaikeimpia esteitä? Ja mitä yllykettä voi tällöin olla kannustamassa antaumaan ankaraan taisteluun näitä esteitä vastaan, kun tässä ei kuitenkaan ole mitään muuta päämaalia houkuttelemassa kuin hienostettu nautinto? Tässäkin kohden meidän tarvitsee vain kohdistaa kysymyksemme yli yksityisten ilmiöiden kokonaisuuteen, tutkia ja punnita, mitä sen kannalta katsoen on voitettavissa, löytääksemme suuren aukon ja puutteen, nähdäksemme, ettei sellainen elämä likimainkaan korvaa tuottamaansa vaivannäköä ja kustannuksia. Huippuunsa kohoava epikurealaisuus, jonka läpitunkema yllä kuvattu elämänsuunta on, on aina vaarassa muuttua epätoivoiseksi pessimismiksi, sillä se tyhjyys, joka lopultakin vallitsee tässä yhtämittaisesti väräjävässä elämänsuunnassa, ei mitenkään voi pitkän päälle pysyä kokemukselta ja tunteelta salassa.

Näin pelkkä ihmiskulttuuri kummassakin suunnassaan, joihin se voi kehittyä, osoittaikse kelpaamattomaksi; ei ole löydettävissä mitään tarkoitusta eikä mitään sisällystä elämälle, ei ihmisten keskinäisestä yhteenliittymisestä eikä keskinäisestä toisistaan erkanemisesta. Sosiaalikulttuuri on ennen kaikkea suunnattuna elämänehtoihin, mutta näissä huolissa siltä surkastuu itse elämä; yksilölliskulttuuri tahtoo käsittää elämän sisäisolemuksen, mutta kun se ei voi kohota yläpuolelle yksityisten tilojen ja hetkien, niin ei elämä sille yhdy yhdeksi kokonaisuudeksi, se ei muodosta mitään sisäisesti elettyä maailmaa, ja niin puuttuu tässäkin todellista sielua ja kaikki puuha ja pyrkimys on tuomittu liikkumaan vain pinnalla. Ei toisessa eikä toisessa saavuteta todellista sielun omakohtaista elämää. Tämän kokonaisuuden ja sisällyksen puutteen niin toisessa kuin toisessa peittää usein lakkaamaton toisen suunnan taistelu toista vastaan. Tosin on kummallakin niistä määrätyssä kohden oikeutuksensa, paremmuutensa toisen rinnalla. Ja sikäli kuin ne sen tuovat esille ja ajan tarpeiden mukaan saavat toteutumaan, sikäli elämä jännittyy vireeseen ja näyttää otetun eittämätön edistysaskel. Mutta edistysaskel yhdessä suunnassa ei vielä merkitse koko kokonaisuuden kohotusta, myöskään ei toisen suunnan voitollinen esiintyminen toista vastaan vielä todista sen omaa oikeutusta ja riittäväisyyttä; sitäpaitsi aikojen vaihtelu tavallisesti muuttelee arvoja siten, että se, millä toisella aikakaudella on oikeutensa, kadottaa sen taas toisella. Olkoonpa että toisen virtauksen nostamat aallot pysyvät korkeina kokonaisia vuosituhansia, lopulta kuitenkin tulee aika, jolloin vastakkainen virtaus pääsee voitolle ja tunkee syrjään perinnäiset käsitykset ja arvioimiset, vieläpä kääntää ne ylösalasin; aika, jolloin joko vapautuminen ja eristyminen voittaa riemukkaasti yhtymisen ja organisatsionin, tai päinvastoin organisatsioni eristymisen. Mutta mitä pysyväistä totuussisällystä on koko ihmiskunnalla saatavissa tästä nousevasta ja laskevasta aaltoliikkeestä?

Nämä suunnat, joille olemme antaneet nimityksen ihmiskulttuuri, koettavat livistää oman tyhjyytensä ohitse etupäässä sen avulla, että ne, tavallisesti salavihkaa, tekevät ihmisestä paljoa enemmän, kuin mitä ne omalta kannaltaan voivat ja ovat oikeutetut. Ne edellyttävät henkisen ilmapiirin olemassaolon ja asettavat siihen ihmiselämän ja sen pyrkimykset. Niin näyttää sosiaalikulttuurissa, liittymisessä lujempaan yhteyteen saatavan esille pulppuamaan totuuden ja rakkauden lähteitä. Niin näyttää yksilölliskulttuurilla olevan takanansa näkymätön hengenmaailma ja yksilö omalla työllään edistävän tuon maailman kehitystä. Ja näin niin toisessa kuin toisessakin suunnassa on pikemmin kuin toisessa saavutettavissa elämälle tarkoitus, mutta pelkän olemassaolokulttuurin pohja on tällöin hyljätty ja me joudumme juuri samojen pulmien eteen, joista käänteen olemassaolokulttuuriin tuli vapahtaa.

Taikka on se toinen mahdollisuus, että taitetaan koko kysymykseltä kärki, siten että sekä sosiaalisessa että yksilölliskulttuurissa saadaan aikaan ihmisen ihannoiminen, siten että edellisessä edellytetään helposti aikaansaatava voimien yhteenkokoaminen, iloinen ja altis yhteistoiminta, kaiken tarjollaolevan järjen yhteisvaikutukseen antautuminen, kun taas jälkimäisessä yksilö ilman muuta ajatellaan jaloksi ja suureksi yksinomaan tähdellisten asiain innostamaksi olennoksi. Tämä on jonkunlaista uskoa ihmiseen, uskoa, joka täydentää ja suurentaa todellista asiainoloa. Mutta oikeuttavatko erityisesti viimeaikojen antamat kokemukset tällaisen uskon ihmiseen? Eikö elävänä ole ollut silmiemme edessä kansanlaumoissa kytevä ääretön intohimo, emmekö ole saaneet kokea häikäilemätöntä eteenpäin ryntäilyä, kaiken kulttuurin alas vetämistä näiden laumojen harrastusten ja käsitysten tasolle, taipumusta asettaa laadun, kvaliteetin, sijalle paljous, kvantiteetti, emmekö ole saaneet nähdä elämän esiintyvän tylyn karkeana, vieläpä raaistuneena, ankaraa yksityisen vapauden sortoa ja kaikessa tässä lauman uhmailevaa itsetietoisuutta? Ja emmekö taas toisaalla, yksilön puolella, näe pikkumaisuutta ja halpamaisuutta runsain määrin, sievisteltyä itsekkäisyyttä ja turhamielistä itsensäihailua, halua olla hinnasta mistä hyvänsä jotakin erikoista, pelkkää itsensä esilletunkemista ja inhoittavaa näennäisyyttä, rohkeuden puutetta keskellä kerskailevaa puhetta, innotonta mieltä kaikkea sellaista kohtaan, mikä koskee henkisiä tehtäviä, mutta mitä vireintä kärkkäisyyttä, niinpian kuin oma etu on kysymyksessä. Kaikki tämä on liian kouriintuntuvaa voidaksemme siltä ummistaa silmämme; kun siitä huolimatta ilman epäilystä puhutaan ihmiskunnan ylevästä suuruudesta tai yksilöiden erinomaisuudesta, joiden vain tarvitsee saada tiet auki viedäkseen kaikki onneen ja suuruuteen, niin ilmenee siinä ihmeellinen usko ihmiseen, ihmisusko, joka kai perustukseltaan on löyhin kaikista uskoista. Kun uskonnollinen usko vaati luottamuksellisesti otaksumaan jotakin, joka ei ole silmin nähtävää eikä käsin koskettavaa, niin se voi, koska kokemuksen maailma sen mielestä ei ollut koko todellisuus, vedota avoinna oleviin mahdollisuuksiin, ja sen vaatimus ei joutunut ristiriitaan kokemuksen kanssa. Mutta näin juuri on laita ihmisuskon. Se ei näet tyydy vaatimaan uskoa sellaiseen, jota emme näe, vaan se vaatii, että me kokemuksemme rajain sisällä uskomme todeksi sen suoranaisen vastakohdan, minkä silmillämme näemme.

Kun ei myöskään historiankulku voi ollenkaan muuttaa elämän perusedellytyksiä, niin raukeaa kaikki toivo pelkän ihmiskulttuurin kehityksen tietä saada olemassaolollemme tarkoitus ja arvo. Vaikkapa vielä sen tarkoitusperät olisivatkin saavutettavissa, eivät ne kuitenkaan voisi meille antaa tyydytystä. Paljon on meidän päivinämme viljelty pelkkää ihmiskulttuuria ja se on omiin uomiinsa vetänyt suuret määrät elämänvirtauksia. Mutta kuta itsenäisemmäksi ja yksinomaisemmaksi se käy, kuta enemmän se hyleksii ja luotansa työntää kaikkea sitä, mitä ihmiskunnan tuhatvuotisesta työstä siihen on virrannut ja sitä suopeasti täydentänyt, sitä selvemmäksi käy sen rajoitus, sitä enemmän se saa tuntea jouduttavansa tuhoansa omaa elämänsuuntaansa loppuun saakka noudattamalla.

Tämä tunto käy nykyaikana yhä valtavammaksi, syvä kyllästyminen pelkästään inhimilliseen ja vastenmielisyys sitä kohtaan leviää yhä laajemmalle ja laajemmalle, yhä selvemmin saamme tuntea, että elämä menettää kaiken tarkoituksensa ja arvonsa, jollei ihminen voi kohota inhimillisen yläpuolelle henkiseen korkeuteen ja sen saavuttamiseen ja tehdä itsestänsä enemmän, kuin miksi kokemus hänet osoittaa. Irtautuminen suuresta maailmasta ja sulkeutuminen oman erikoisluonteen kuoreen heittää ehdottomasti ihmisen sanomattoman ahtauden ja pienuuden lumoihin, se sulkee häneltä hänen oman olemuksensa syvyydet. Niin kuulemme meidän päivinämme paljon puhuttavan yli-inhimillisestä ja yli-ihmisestä, mutta niin paljon todellista kaipuuta kuin tällaisessa pyrkimyksessä lieneekin, se ei kuitenkaan varjele lankeamasta kauneilla sanoilla koreilemiseen, jos tätä yli-inhimillistä etsitään kokemuksen maailman rajojen sisältä välittömän olemassaolon piiristä. Sillä liian ankarin kourin kahlehtii tässä ihmistä luonto ja kohtalo, että diktatoorinen mahtikäsky voisi auttaa hänet uuteen elämään ja olotilaan. Pelkkä ihminen ei koskaan pääse yläpuolelle pelkän ihmisen. Siis, joko on rikottava välit pelkän olemassaolokulttuurin kanssa tai luovuttava kaikesta ihmisen sisäisestä kohottamisesta ja samalla myös etsimästä elämän tarkoitusta; kolmatta mahdollisuutta voi puolustaa vain pintapuolinen ja kevyt katsantokanta.

Harkintaa ja valmistelua.

Tähänastisen tutkimuksen tulos.

Lähimmäksi tulokseksi tähänastisesta tutkimuksesta johtuu nykyajan ihmiskunnan ankara pettymys. Ruvettuaan epäilemään totuutta ja yläpuolellamme olevan maailman läsnäoloa, se käänsi pyrkimyksensä pääsuunnan välittömään olemassaoloon sillä iloisella luottamuksella, että se siitä löytäisi järkkymättömän olokannan ja siinä voisi häiritsemättä kehittää elämää koko sen laajuuteen; tuo olemassaolo oli tällöin päivänselvä ja yksinkertainen suure. Nyt on lähempi tutkimus osoittanut, että asian laita onkin aivan toisin, vieläpä päinvastainen: me emme voi välitöntä olemassaoloa yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi, emme etsiä synteesiä sen moninaisuudelle, ilman että esiintyy toistensa kanssa jyrkässä ristiriidassa olevia liikkeitä, jotka vetävät elämän vastakkaisiin suuntiin. Kun kukin näistä liikkeistä vielä jakaantuu uusiin haaroihin, niin koko tuo suunta johtaa meidät vastakohtien pyörteeseen, keskelle sellaista levottomuutta ja epävarmuutta, jollaista varhasempina aikoina ei tunnettukaan. Sen sijaan että löytäisimme toivottua varmuutta, näemme perustuksen jalkaimme alla sortuvan; se mikä näytti kouraantuntuvan varmalta, lipuu käsistämme ja väistyy yhä loitommaksi ja loitommaksi, niin pian kuin vain tahdomme korottaa sen henkiseksi olinpohjaksemme; samalla elämä, jonka koko laajuudessansa tahdoimme itsellemme omaksua, hajaantuu erilaisiin virtauksiin ja muuttuu kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Näin näytämme saavuttavan sen vastakohdan, mihinkä oli tarkoituksemme pyrkiä, ja menettävän paljon siellä, missä olimme varmat saavutuksistamme.

Käänne välittömään olemassaoloon asetti eteemme lähinnä sen kysymyksen, oliko meidän etsiminen sen ydintä ihmisoloa korkeammasta maailmasta vai ihmisen omasta elämäntasosta. Edellistä mahdollisuutta puolusti sekä ihmisen kykyyn kohdistuva voimakas epäilys, joka sai perinnäiset katsantokannat horjumaan, että myöskin se ääretön valtavuus ja ylitse äyräittensä paisuva elämänrunsaus, jolla kaikkeus kohoaa nykyajan ihmisen silmäin eteen. Mutta yleinen ajatus ei voinut olla lähemmin toteutettavissa, ilman että kohosi sovittamaton ristiriita aistillisen olemassaolon vaatimusten ja meissä heräävän ja elävän ajattelun välille; kumpikin väitti olevansa todellisesti välitön edellä toisen, kumpikin tahtoi olla koko todellisuuden yksinomaisena pohjana ja itsestänsä käsin muodostaa elämän synteesin. Näin syntyi kaksi perin vastakkaista elämäntyyppiä ja elämän probleemin ratkaisua: naturalismi ja intellektualismi. Edellinen voi vedota siihen, että se oli selvästi oivaltanut ihmisen ja luonnon läheisen yhteenkuuluvaisuuden, sekä teknillis-taloudellisen viljelyksen hämmästyttävään kehitykseen ja ennätyksiin, toinen taas ajattelun täydelliseen itsenäistymiseen ja siihen, että ajatustyö tunkee läpi koko olevaisuuden; nämä molemmat puolethan ovat kuvaavia nykyajan ajattelulle. Mutta huolimatta kaikesta siitä ripeydestä ja niistä tuloksista, mitä kukin yritys sai aikaan, ei mikään niistä voinut itseensä käsittää koko elämää ja antaa sille tarkoitusta; ja mitä milloinkin saatiin hereille elämää, se ei kuitenkaan ollut elämän vaivannäön ja työn arvoista. Naturalismille ihminen on tarkoituksettoman maailmankoneiston yhdentekevä osa, intellektualismille sieluttoman ajatustoiminnan pelkkä säiliö, sen välikappale ja työase. Yhtä vähän toisessa kuin toisessakaan elämä kulussaan kiertyi takaisin ihmiseen tullakseen hänen omaisuudekseen ja edistääkseen hänen omaa vaurastumistaan; välinpitämättöminä maailman tapahtumat kulkivat hänen ylitsensä, huolimatta kaikesta äärettömästä kiihoituksesta hänen sielunsa pysyi tyhjänä ja hänen elämänsä virta juoksi turhaan. Täysin ymmärrettävissä on, että tällaisen uhkaavan häviön edessä heräsi, yltyi ja voitti halu tajuta ihmistä ja koko hänen elämäänsä aivan sellaisina kuin ne itsessään ovat ja antaa ihmiselle ja hänen pyrkimykselleen täysi tyydytys hänen oman ihmispiirinsä sisällä. Tässä näytti olevan tarjolla runsas ja onnellinen, selväpiirteinen ja varma elämä ilman sekaantumista maailmanprobleemien sokkeloihin. Mutta taaskin syntyi sovittamaton ristiriita: leppymättömään vihamielisyyteen saakka erkanivat toisistansa yhteisön ja yksilön kannalta asioita katsovat suunnat, ne estivät toisiaan saamasta mitään aikaan ja järkyttivät toistensa uskon, mutta kumpikaan ei tarjonnut elämälle varmaa pohjaa ja tyydyttävää päämaalia. Sosiaalinen virtaus muutti elämän pelkäksi ulospäin-vaikuttamiseksi, omin voimin se oli aivan kykenemätön muuttamaan ulkokohtaista saavutusta sisäiseksi siunaukseksi, se ei antanut elämälle mitään sielua; eipä siis ihme, että tapahtui täysi käänne, joka yksilön asetti yksinomaiseksi määränpääksi. Mutta kun tämäkin pyrkimys rajoittui pelkästään välittömään olemassaoloon, ei se voinut luoda itselleen kokonaiskäsitystä ihmisestä eikä keskittää hänen sieluansa yhteen keskipisteeseen, elämä särkyi siltä pelkiksi yksityisiksi tunnetiloiksi, pelkiksi yksityisiksi sielunliikkeiksi ja tuntemuksiksi, syntyi silmänräpäysten nopea vaihtelu. Näiden silmänräpäysten hurmaava sisällys, karkelo nautinnosta nautintoon ei pitkän päälle voinut mitenkään peittää tämän monivaihteisen leikin sisäistä tyhjyyttä; hetkenä sellaisena, jolloin tuli kysymys kokonaisuudesta, ei ollut kiellettävissä se tosiasia, että oli olemassa suuri puute. Mutta ajatteleva olento ei mitenkään voi olla tätä tällaista kysymystä tekemättä.

Näin kaikki pelkän olemassaolokulttuurin yritykset osoittautuvat turhiksi; jos sen kannattajilta tämä huono menestys jääpi huomaamatta, niin se voi olla mahdollista vain sen kautta, että nuo yritykset yhtämittaisesti täydentävät itseään sillä mikä käy yli niiden omien voimain, siitä ympäröivästä henkisestä ilmapiiristä, jonka ihmiskunnan vuosituhansien kuluessa suoritettu työ on luonut, ja näin ne tekevät, kun ne pitävät kiinni elämän syvyydestä ja sen sisäisyydestä, joita ne eivät itse milloinkaan kykenisi tarjoamaan. Se, minkä ne tällöin lainaavat, on, paitsi ettei se ole omaa aikaansaamaa, suoranaisessa ristiriidassa koko niiden pyrkimyksen kanssa; jollei siitä huolimatta voida olla tätä lainaa vailla, niin on koko yrityksen kehityksestä oleva lopputuloksena häviö. Sillä kuta voimakkaammin nuo elämänsuunnat saavat esille oman erikoisuutensa, sitä jyrkemmin niiden täytyy itsestänsä torjua yllämainittu lainatäydennys, sitä ahtaammiksi, sitä riittämättömämmiksi, sitä vähemmän päteviksi ne omassa itsessään käyvät. Kuten usein henkisellä alalla, niin tässäkin ulkonainen voitto tuo mukanaan sisäisen luhistumisen.

Ei voi olla epäilystäkään siitä, että ylläesitettyihin olemassaolokulttuurin suuntiin sisältyvät ihan kaikki sen mahdollisuudet; jollei mikään niistä anna elämälle tarkoitusta ja arvoa, ja jolleivät ne jyrkkine vastakohtineen ole yhteensovitettavissa, niin on pelkän olemassaolokulttuurin riittämättömyys samalla toteennäytetty. Se hajoittaa elämän jyrkkiin vastakohtiin, se karkoittaa ennen pitkää ihmisen sieluttoman maailman kylmyydestä takaisin hänen itsensä turviin ja antaa hänen sitten taas ahtaista ja ummehtuneista oloista paeta kaikkeuden avaraan hoivaan; ei missään pysyväistä pohjaa, ei missään yhtenäistä kokonaiskäsitystä olevaisuudesta, ei missään sellaista elämää, joka olisi kaiken sen vaivannäön ja työn arvoista, mikä korkealle kehittyneen kulttuurin ihmisen sille on uhrattava. Tällaisen kokemuksen täytyy vaikuttaa sitä järkyttävämmin, kuta iloisemmin toivein tätä suuntaa tervehdittiin; elämänkulku on itse hävittänyt tuon toivon ja saanut kaiken kääntymään vastakohdakseen: me tavoittelimme varmuutta ja jouduimme mitä suurimpaan epävarmuuteen, me tavoittelimme elämän yhtenäisyyttä ja näimme olemassaolon hajaantuvan toisilleen vastakkaisiin suuntiin, me tavoittelimme rauhallista onnea ja saimme katkeraa taistelua, loppumatonta vaivannäköä ja murhetta.

Onko siis ihmeteltävissä, jos näin kirpeä kokemus vaatii elämän kääntymään aivan uusille urille, jos aluksi herää halu ottaa uudelleen tarkasteltaviksi vanhemmat elämänkatsomukset, jotka kiinnittivät ihmiselämän yläpuolella olevaan maailmaan ja sen tähdistä toivovat voivansa lukea varman suunnan. Näyttää ainakin olevan päivänselvää, että tuon maailman hylkääminen saattoi ihmisen menettämään paljoa enemmän, kuin mistä hän voi ja saa luopua. Sillä ihmiselämä painautuessaan yhdelle ainoalle tasolle ja luopuessaan siitä, että elämällä on sisäisiä asteita, näyttää kadottavan kaiken ylevämmyytensä maailmaan nähden, kaiken mahdollisuuden olla suhteessa itseensä ja samalla myöskin kaiken sisäisen jännityksen, kaiken suuruuden ja arvon, kaiken sen, mitä voimme sanoa sen sisällykseksi. Mutta tällaiseen elämän halventamiseen ja mataloittamiseen ei mitenkään voi suostua ilman vastarintaa. Niinpä uusin aika todistaakin uskonnon kaipuun uudelleen elpymistä, vieläpä jonkinlaista taipumusta vanhan idealismin eloonherättämiseen. Mutta yksinkertainen takaisinpaluu ei tässä mitenkään ole mahdollinen. Joskaan pelkkä olemassaolokulttuuri ei voi olla lopullisena vastauksena, niin on se ja sitä mahtavampana nykyaikaisen elämän kokonaiskulku esille kehittänyt aivan liian paljon tosiasioita, aivan liian paljon muuttanut elämää, aivan liian paljon saanut ihmisestä uutta esille avaten samalla kuilun tämän ja tuon maailman välille, että elämä jälleen olisi palautettavissa entiseen uomaansa. Ennen kaikkea on hävinnyt tietoisuus siitä, että nuo maailmat olisivat nykyajan ihmiselle sielullisesti läheisiä ja noin vain itsestään selviä, ja järkyttävämmin kuin yksityiskohtia koskeva eroavaisuus vaikuttaa se periaatteellinen epäilys, tokko yleensä onkaan olemassa toista maailmaa ja tokko ihmisen on mahdollista päästä sen kanssa minkäänlaiseen yhteyteen, tokko koko tuonpuoleinen maailma on sen enempää kuin pelkkä harhaluulo ja unelma, sen enempää kuin ihmisen omasta olemassaolostaan kaikkeuden äärettömyyteen heijastama peilikuva. Asia on tuskin aivan niin yksinkertainen jo siitäkään syystä, että noista suunnista on lähtenyt muutoksia aikaansaavia ja kohottavia vaikutuksia, jotka eivät voi olla pelkästänsä näennäisiä. Mutta missä on raja sen välillä, josta meidän on kiinnipidettävä, ja sen välillä, josta meidän on luovuttava? Eikö läpikotaisin katsoen vanha, jolla ei enää ole pätevyyttä, ja uusi, joka vasta on kehittymässä, esiinny niin sekaisin, että kaikki hedelmällinen toiminta siitä lamautuu, vieläpä elämää uhkaa sisäinen epätotuus? Kuinka paljon mahtipontisia sanoja, kuinka paljon tyhjää tunnelmoimista, kuinka paljon itsepetosta liittyykään meidän päivinämme siihen, mikä sanoo olevansa uskonnon uudestisyntymistä! Ilman vanhan ja uuden välistä perusteellista selvittelyä, ja ennen kaikkea ilman sen kysymyksen täydellistä valaisemista, voiko ihminen ja mitenkä voittaa erikoisluonnostansa johtuvan rajoituksen ja päästä käsiksi hänen yläpuolellansa olevaan maailmaan, ei voida tällä tiellä päästä etenemään kauemmas.

Myöskin se on otettava huomioon, että, joskin nykyaika jälleen antaa uskonnolle suuremman arvon, se kuitenkin samalla on sangen vähän selvillä uskonnon varsinaisesta sisällyksestä ja osoittaa hajaannusta aivan vastakkaisiin suuntiin. Toiset tahtovat uskontoa, joka ensi sijassa on luonteeltaan mietiskelevä ja taiteen vaatimuksia tyydyttävä, uskontoa, joka kykenee vapauttamaan ihmisen hänen mitättömyydestään ja viheliäisestä arkipäiväisyydestänsä, kohottamaan hänet äärettömään maailmanelämään ja aavistuksissamme ja tunnelmissamme antaa meidän tuta maailmankaikkeuden salaisuuksia kätkevää syvyyttä ja mikäli mahdollista sen kauneutta; toiset panevat enemmän painoa uskonnon eetilliseen merkitykseen, he vaativat uskontoa, joka tarjoaisi ihmiselle pelastuksen oman sielun sietämättömästä rikkinäisyydestä, vapautuksen syyllisyydestä ja hädästä ja avaisi hänelle uuden puhtaamman elämän. Tällaiset käsitykset esiintyvät aivan sekaisin ja selvittämättöminä sisäkkäin. Voisiko tällainen sekaannus voittaa olemassaolokulttuurin ja tarjota elämälle lujan pohjan?

Näin siis olemme täydellisen neuvottomuuden kiusallisessa tilassa: pelkkä olemassaolokulttuuri riistää elämältä kaiken tarkoituksen, palaaminen takaisin vanhempiin elämänmuotoihin on mahdoton, mutta mahdotonta on myöskin kokonansa luopua vaatimasta elämällemme tarkoitusta ja arvoa. Kuinka juuri meidän aikamme on mahdoton tyynin mielin hyväksyä tällaista asiaintilaa, sen osoittaa pikaisinkin silmäys elämän nykyiseen kulkuun.

Vallitsevan tilan sekavuus.

Ylläkuvattu ristiriitojen runsaus ja tarkoituksettomuus ei niin paljon kiihdyttäisi mieliä, jos aika muuten laimeana ja hitaana kulkisi kulkuaan osoittamatta sen voimakkaampaa elämäntarvetta. Milloin kysymys ei tuota mitään huolta, silloin ei myöskään vastausta vaille jääminen voi saada aikaan mitään tuskaa. Mutta me tiedämme, että meidän aikamme on pikemmin kaikkea muuta kuin laimea ja hidas, että hehkuva elämäntarve palaa sen suonissa ja ajaa ankaraan työhön ja myös että tämä työ tuottaa runsaita tuloksia. Aikamme on valtavassa liikkeessä oleva, taukoamatta eteenpäin tunkeutuva, kaiken perinnäisen elämän uudeksi muuttava aika. Jollei kaikista yksityiskohtaisista ja erinäisiin suuntiin saavutetuista tuloksista huolimatta tällainen aika tarjoa mitään kokonaistulosta ja koko ihmistä kohottavaa, jos koko suunnaton liikkeessä oleva koneisto sisäiselle koetukselle pantuna osoittaa tyhjyyttä, niin ei sellaista epäkohtaa voi tyynellä mielin sietää. Kellä vain on vähänkin tarmoa luonnossaan, hänen täytyy etsiä tuohon epäkohtaan selvyyttä tai ainakin koettaa saavuttaa siedettävä olo. Niinpä toiset kaikin voimin painautuvat työhön ja etsivät sen herkeämättömästä edistymisestä korvausta tuolle aukolle ja tyhjyydelle. Mutta vain ajaksi tuollainen ratkaisu voi tyydyttää, koska ihminen ei voi lakata lopulta käsittämästä itseään kokonaisuudeksi, tuntemasta itseään kokonaisuudeksi ja vaatimasta tälle kokonaisuudelle sisällystä, jota työ ei voi antaa hänelle. Siksipä toisilla on pääasiana löytää tyydytys koko olemuksellensa siitä erikoisesta suunnasta, jonka he itse antavat työlle ja elämälle. He käyttävät kaiken intonsa ja panevat kaiken toivonsa työhön. Mutta tällöin ei heillä edes omasta mielestäänkään ole edistymismahdollisuuksia arvaamatta liian suureksi tuon erikoisen aikaansaannoksen tehoa; keinotekoisesti he puristavat siitä enemmän, kuin mitä se todellisuudessa sisältää. Täten he saavuttavat ulospäin suurennellun ja välkkyilevän, sisäisesti epätoden elämän, joka vain näennäisesti ja muiden silmissä, mutta ei sisäisesti voi heitä tyydyttää. Mutta tällainen käänne vain yhä enemmän edistää vallitsevaa hajaannusta ja epävarmuutta. Yhä enemmän ja enemmän käyvät eri tahoille erisuuntaiset elämänvirtaukset ja kadottavat kaiken yhteyden, kullakin taistelevista suunnista on oma erikoinen elämänalueensa ja oma käsityksensä todellisuudesta, kukin antaa omille arvoillensa oman erikoisen muotonsa ja käsittää tehtävät toisin, puuttuu yhteistä henkistä arvostinta, kun se, mikä toiselle on täysiarvoista ja yleispätevää, on toiselle vain vaihtorahan hinnassa. Jollei historian ja yhteiskunnan tarjooma henkinen ilmapiiri lieventäisi näitä vastakohtia ja yhteisen kielenkäytön verho peittäisi eroavaisuuksia, niin täytyisi meidän tunnustaa sisäisesti elävämme aivan toisistaan eroitetuissa maailmoissa ja ulkonaisesti vain olevamme toistemme kanssa kosketuksissa ja sitä enemmän joutuvamme toisistamme erilleen, kuta enemmän elämää koetetaan käsittää kokonaisuudeksi ja sille antaa tarkoitusta. Mutta tällainen sisäinen hajaannus heikentää ihmiskuntaa kaikessa siinä, mihin tarvitaan sisäistä yhteyttä ja yhteenliittäviä vakaumuksia, se ei salli sen saavuttaa yhteisiä kokemuksia elämän kokonaisuudesta ja kohota eteenpäin tunkevaan henkiseen luomistyöhön, suurissa elämänkysymyksissä se asettaa etusijalle pintapuolisen ajattelemisen ja julkean kielteisyyden, se vahingoittaa myöskin itsetoimintakykyä ja samalla ihmiskunnan siveellistä voimaa. Näin syntyvä sisäinen pirstoutuminen ja henkinen hajaannustila ovat omiansa edistämään sellaista kysymysten käsittelyä, joka on suoranaisessa ristiriidassa asian vaatimusten kanssa. Onnellinen on tällöin se ahdasnäköinen ihminen, joka henkisessä värisokeudessaan näkee vain sitä, mikä käy samaan suuntaan omien harrastusten kanssa, kun taas kaikki muut kokemukset ja vaikutelmat, olkootpa vaikka kuinka voimakkaita tahansa, jäävät häneltä huomaamatta. Tällainen ahdasnäköisyys merkitsee rajattoman yksilöllisyyden huippua ja siltä jää kokonansa huomaamatta se runsaana versova, kaikesta vapautunut itsekkäisyys ja veltto nautinnonhalu, jonka turmiollisia vaikutuksia saamme ympärillämme kokea. Tällainen ahdasnäköisyys ylistää aistillisten viettien rajatonta viljelemistä muka palaamisena oikeaan ja puhtaaseen luontoon, vaikkakin nykyaikainen aistillisuus peittelemättä paljastaa hienostuneen ja elähtäneen luonteensa. Onnelliseksi voi keskellä tällaista sekasortoa sanoa sitäkin, joka varmana ja hilpeänä liikuskelee pinnalla, vailla minkäänlaista kykyä oivaltaa sitä tosiasiaa, että ajatussarjoilla on omat edellytyksensä ja omat johtopäätöksensä. Tällainen juureton ajatteleminen voi levollisesti sulattaa jyrkimmätkin ristiriidat, se voi esim. tieteellisessä käsittelyssä arvostaa ihmisen mahdollisimman alas, asettaa hänet melkeinpä eläinten tasolle ja samalla käytännöllisessä elämässä, valtiossa ja yhteiskunnassa haaveilla ihmisen ylevyydestä ja arvosta ja kohottaa nämä toiminnan johtaviksi periaatteiksi. Onnellinen on tällöin myöskin se henkisesti havaintokyvytön, joka löytää tyydytyksensä pelkistä kaavoista. Hän voi intoilla sellaisten abstraktisten aatteiden puolesta kuin järki ja vapaus, edistys ja kehitys, immanenssi ja monismi j.n.e. pyrkimättä kaavoista elähyttävään sisällykseen ja tämän sisällyksen oikeutusta toteennäyttämättä.

Mutta kaikki tällaiset yksityisten apukeinot ovat epäilemättä vaurioita ihmiskunnalle, sen on mahdotonta antautua tässä uhkaavan tuhon valtaan. Se on mahdotonta eritoten silloin, kun herää kysymys, eikö ihmisellä keskellä maailmankaikkeuden yhteyttä ole oma erikoinen asemansa ja erikoinen tehtävänsä, eivätkö hänen elämänsä kysymykset ulotu yläpuolelle hänen omakohtaisen onnensa ja mielihyvänsä, eikö hänen, eikö jokaisen yksityisen ihmisen hartioilla lepää myös edesvastuu, jota hän ei voi ajanpitkään luotansa lykätä. Tällaiset kysymykset eivät voi nousta ihmisen tuntematta itseänsä aivan epävarmaksi suuren maailman edessä ja hänen oman olemuksensa herättämättä hänessä vaikeita probleemeja ja ristiriitoja. Kun kerran nämä kysymykset heräävät, niin ne voivat kasvaa lumivyöryn tavoin ja käydä yli muiden vallitsevaksi pääasiaksi, ja näin voi tapahtua täydellinen muutos sekä mielialassa että harrastuksissa. Nykyajalle ominainen ja pääasiallisesti ulospäin maailmaan suuntautuva työ on saanut nämä kysymykset työnnetyksi syrjään, melkeinpä unhotuksiin, työn loistavat tulokset siirsivät kaikki muut murheet taustaan. Mutta jos nyt yhä voimakkaampana ja voimakkaampana herää tunne siitä, että kaiken työn ja eteenpäin riennon rinnalla myöskin sielulla on omat oikeutensa, ja jos samalla sieluun patoutuu pulma toisensa päälle, niin elämä voi muuttaa pääsuuntansa ja taistellessaan henkisen olemassaolonsa puolesta saavuttaa verrattomasti suuremman ankaruuden ja samalla myöskin syvyyden. Näin oli laita vanhan ajan lopulla, sillä se, mitä silloin liikkui ihmisten mielissä, oli omiansa tekemään alttiiksi sisäisille muutoksille, joille kristinusko lopulta antoi erikoisen, monessa suhteessa vallitsevien olosuhteiden määräämän muodon. Paljon siitä, mikä silloin sai alkunsa ja valtasi mielet, näyttää meistä tarunomaiselta ja vaikuttaa meihin niinkuin kaukainen menneisyys. Mutta eiköhän sen takana, mikä kuuluu pelkästään sen ajan erikoisuuksiin, ole yhä vain pysyvä probleemi, probleemi, jota ihminen ei voi pysyvästi luotansa lykätä? Myöhemmin on meidän likemmin kajoominen tähän kysymykseen, mutta niin paljon voi jo tässäkin sanoa varmaksi, että elämänprobleemi käy sanomattoman vakavaksi, jos on ilmeistä ja silminnähtävää, ettei välitön olemassaolo kaikkine loistavine aikaansaannoksineen voi antaa elämälle mitään tarkoitusta eikä arvoa, että elämä, joka siitä etsii lopullisen ratkaisunsa, päätyy lopullisesti vaikeaan ristiriitaan, täydelliseen pettymykseen. Tämä tulos on astunut silmiemme eteen; ei ole nyt muuta valitsemisen varaa kuin luopua kaikesta järjestä tai elämän kohottaminen aivan uudelle kehitysasteelle. Kaikkien näennäisten apukeinojen täytyy osoittautua mitättömiksi, niin pian kuin asia otetaan suuren kokonaisuuden kannalta ja niin pian kuin se tuskallinen pettymys, johonka olemassaolokulttuuri on vienyt nykyajan ihmiset, on tullut täysin tunnetuksi.

Positiivisen käänteen valmistelu.

Tähän saakka on nykyajan elämästä etupäässä kielteinen suunta ollut käsittelyn alaisena. Mutta jo aivan ylimalkainen tarkastelu antaa toiveita siitä, ettei kielteinen vastaus ole ainoa ja että siitä vie tie myöntävään vastaukseen. Henkistä laatua olevissa kysymyksissä on kielteisyyden takana tavallisesti myöntävä vastaus, vastaus, joka vielä on taustassa ja samalla usein laadultaan hyvin epämääräinen, mutta kuitenkin kaikesta epämääräisyydestään huolimatta on myöntävä vastaus. Jonkun arvokkaan hyvän mahdollisuuden kieltäminen voi vasta silloin herättää todellista tuskaa, kun omassa luonnossa asuu sen kaipuu, kun siinä liikkuu ja pyrkii esille jotakin, mikä ei saa täyttä tyydytystä. Jollei olisi olemassa mitään henkistä liikettä, ei mitään kaipuuta, niin päämaalin saavuttamattomuus ei voisi tuottaa minkäänlaista murhetta ja mielenjärkyntää. Kun esim. intialaisille koko ihmiselämä ja sen pyrkimykset maailmankaikkeuden iäisyyteen ja äärettömyyteen verrattuina näyttivät aivan hetkellisiltä ja mitättömiltä, niin tämä kokemus tuotti syvää tuskaa vain sen vuoksi, ettei ihminen rauhallisesti tahtonut mukautua olemaan tuollainen hetkellinen olento, vaan ajattelullaan tunki halki iäisyyden ja vaati elämälleen osallisuutta iäisyyteen. Eikö vajavaisuuden tunto tässä ole todistuksena ihmisen ominaisesta suuruudesta? Eikö hänessä täydy olla jotakin iäistä, kun pelkkä aika ei häntä tyydytä? Kristinuskon piirissä vakaumus ihmisen siveellisestä vajavaisuudesta, vieläpä kelvottomuudesta useinkin aleni lohduttomaksi alakuloisuudeksi. Mutta voiko tällainen siveellinen arvioiminen olla mahdollinen, ilman että ihminen samalla tunnustetaan siveelliseksi olennoksi, joka on kykenevä vapaaseen toimintaan, ja ilman että hänet täten kohotetaan yläpuolelle luonnon koneellisuuden? Myöntö on tässä syvälle kätkettynä, mutta jollei olisi myöntöä, ei olisi myöskään kielteinen kanta ajateltavissa. Kokemus kyllä osoittaa, että elämä vailla tarkoitusta tuntuu hyvin puutteelliselta saaden aikaan sekavuutta ihmiskohtaloihin; mutta samalla tämä kokemus todistaa sen tosiasian, että tällaisen tarkoituksen kaipuulla on syvät juurensa meidän olemuksessamme ja että ylivoimainen valta sisästämme käsin ajaa meitä pyrkimään elämän täydelliseen selventämiseen ja sen itsellemme omistamiseen.

Kavahtakaamme ettei meillä omasta ajastamme ole liian alhaiset ajatukset, siksi että se esiintyy niin keskeneräisenä ja osoittaa olevansa niin täynnä ristiriitoja. Eikö se suurelta osalta juuri siksi ole keskeneräinen, että se vaatii enemmän kuin aikaisemmat ajanjaksot, ja eikö sen nimenomaan siitä syystä ole vaikea sietää ristiriitoja, että se niin palavalla kaipuulla ja niin valtavalla elämän tarmolla käyttää elämän mahdollisuuksia? Mikä toinen aika on siinä määrin laidasta laitaan mitannut mahdollisuuksien piirin, kiinnittänyt kuhunkin niistä niin paljon iloista uskoa ja uhrannut niin paljon innokasta työtä? Ei koskaan ole mikään toinen aika luonut semmoista elämänmuodostusten runsautta, ei koskaan käsitellyt elämänarvoitusta niin avaralti ja niin itsetietoisesti kuin meidän aikamme. Niinpä onkin varmaan tämä aika lopultakin saattava näkyviin siitä, mikä siitä aluksi näyttää rajoitukselta ja kielteisyydeltä, myöntävän vastauksen.

Sillä mikähän aiheuttaa tuon rajoituksen ja kielteisyyden? Ei mikään ulkopuolellamme oleva voima, vaan meidän oma elämämme se ei hyväksy tälläistä vastausta lopulliseksi, vastustus ei tule ulkoapäin vaan sisältäpäin, ja se on samalla voiman osoitus. Tyydyttämättä jääneet vaatimukset eivät olleet ulkoapäin asetettuja, vaan ne kohoavat omasta olemuksestamme ja osoittavat samalla sen suunnan, johon meidän pyrkimyksemme tulee kulkea. Ennakkoluulottomasti katsellessa nykyaikaa ei voi olla saamatta sitä vaikutusta, että kaikkien sen taistelujen ja sekavuuden takana on sisällyksellisempi elämä, joka noissa taisteluissaan etsii itseänsä ja niihin valaa voimaa ja intohimoa, joskin se tosin tyydyttämättömänä saa niistä palata takaisin. Vain siksi, että suurempi syvyys meissä sykähtelee pääsemättä kuitenkaan täydellisesti oikeuksiinsa, olemme joutuneet tällaiseen levottomuuden ja epävarmuuden tilaan. Myöskin suuntautuminen kokonaisuuteen ilmaiseikse eittämättömästi siinä tarmossa, millä erilaiset elämänmuodostukset taistelevat toisiansa vastaan. Jonkunlaista ylevämmyyttä me jo osoitamme siinä, että me voimme saada yleiskatsauksen kaikista noista muodostuksista ja arvioiden verrata niitä toisiinsa. Puolueihminen tyytyy olemaan vain pala ihmistä, ihmiskunta kokonaisuutena on enemmän kuin tuollainen palanen. Nykyinen asemamme on siis eittämättömästi sisäiseltä luonteeltaan hyvin keskeneräinen, myöntö ja kielteisyys esiintyvät siinä sisäkkäin käypinä; uusi elämänlaatu pyrkii esille, mutta se ei jaksa kylliksi toteutua, meissä liikkuu ja vaikuttaa enemmän kuin mitä on tietoisuudessamme, mutta se ei vielä ole täysin omanamme. Kaikissa tapauksissa rajoitus ja kielteisyys sisältää itsessään voimakkaan kiihokkeen vaikuttaa niitä vastaan.

Mutta näin yleisesti lausuttuna tämä ajatus hyödyttää meitä varsin vähän, on saatava määrättyjä kysymyksiä ja määrättyjä käsiksikäyntikohtia, jos mieli meidän työmme päästä liikkeelle. Ja niitä meille itse asiassa tarjoavat ne erikoiset kokemukset, joita elämän tarkoituksen kaipuu synnyttää. Sillä ne osoittavat selvästi, mikä kysymyksen ratkaisee ja mihin erikoiseen suuntaan meidän pyrkimyksemme tulee kulkea. Selventääksemme itsellemme päämaalin, ei meidän tässä yhteydessä tarvitse osoittaa muuta kuin pääkohdat. — Elämän tarkoitus kävi meille nimenomaan siitä syystä epävarmaksi, että syntyi erimielisyyttä elämän varsinaisesta olokannasta eikä kumpikaan riitapuoli voinut saattaa vakaumustaan voittoon. Näkymättömän maailman edellyttäminen ja yksinomainen suuntauminen välittömään olemassaoloon asettuivat sopuun taipumattomina vastakkain. Nyt on osoittautunut, että näkyväinen maailma kaikkine tarjoamine mahdollisuuksineen jättää täyttämättä ihmisolemuksen ehdottomia vaatimuksia eikä parhaimmallakaan voimiensa ponnistuksella voi antaa elämälle mitään tarkoitusta; yhtä ehdottomasti kuin meidän siis yhä edelleen täytyy pysyä tässä tarkoituksen vaatimuksessamme, yhtä varmasti on elämällämme suurempi syvyys, kuin minkä välitön olemassaolo sille antaa. Mutta joskin näin ollen yläpuolella olevan maailman ajatus saa meillekin yhä enemmän merkitystä, niin on sen tähänastisessa muodossa moni kohta osoittautunut riittämättömäksi. Vanha perustelutapa ei meitä enää tyydytä, sen tarjoama elämä on käynyt meille liian ahtaaksi, se ei myöskään anna välittömälle olemassaololle sitä merkitystä, jonka maailmanhistoriallisen kulun antamat kokemukset ovat sille kilvoitelleet. Kysymykseksi siis jää, kuinka päästä kohoamaan sellaiseen elämään, joka tekee ymmärrettäväksi lähtökohtien kaksinaisuuden, elämään, joka antaa yläpuolellamme olevalle maailmalle täyden varmuuden ja rauhan ja samalla pitää kiinni välittömän olemassaolon tähdellisyydestä. Todellisuuden käsitettä laajentamatta ja myöntämättä, että elämässämme on eriasteisuutta, voimmepa sanoa ilman jonkunlaista kääntymystä eivät tällaiset vaatimukset ole täytettävissä. On koeteltava, tokko tämä kaikki on mahdollista. Sen pitää tällöin ennen kaikkea olla selvää, että yläpuolella oleva maailma voi saada tarpeellisen varmuuden ja laajuuden vain sikäli, kuin se ei ole päätelmien ja tunteiden avulla vaivaloisesti johdettavissa, vaan saavuttaa oman elämän täydellisen itsenäisyyden; mutta tämä on mahdollista sikäli kuin me emme ainoastaan voi löytää siitä voimiemme kehitystä erikoisiin suuntiin, vaan elämän ja olemisen alkuperäisen kokonaisuuden. Tätä varten meidän on siis oltava tähystysasemassa.

Elämänmuodostamisessa tapasimme lisäksi sovittamattoman ristiriidan vallitsemassa siinä, että oli olemassa toinen suunta, joka tahtoi kohdistumista maailmaan, toinen, joka tahtoi rajoittautumista ihmiseen. Täydellinen sulautuminen maailmankulkuun tuhosi kokonansa ihmisen itseyden ja samalla hänen elämänsä arvon, sekä luonnonmekanismi että ajatustoiminta olivat tässä samaa mieltä. Rajoittuminen ihmiseen ja pelkästään hänen onnellisuuttansa silmällä pitävä käsittely antoi tulokseksi niin ahtaan ja köyhän elämän, toi siinä määrin esille ihmisolemuksen vähäpätöisyydet ja teki ihmisen niin avuttomaksi hänessä itsessään vallitsevaa alhaista elämää vastaan, että oli aivan mahdotonta hyväksyä tällaista ratkaisua. Jos siis tällaisessa vastakkainasettelussa maailma tulee liian kylmäksi, ihminen liian pieneksi, ja niin toinen kuin toinenkin sieluttomaksi, niin on luovuttava tästä vastakkaisesta joko — tahi ja pyrittävä vallitsevan vastakohdan voittamiseen, toiselta puolen: jotenkuten ja jossakin määrin maailman täytyy muuttua ihmisen välittömäksi ja omaksi elämäksi, toiselta puolen: jollakin määrätyllä olemuksensa syvyydellä ihmisen täytyy voittaa luonnollisen olemisensa sidonnaisuus ja pienuus. Mutta kummankin yllämainituista vastapuolista täytyy näin yhtyessään melkoisesti muuttua toisenlaisiksi kuin miltä ensi silmäykseltä näyttävät. Kenties tällainen muutos tekee mahdolliseksi voittaa maailmassa luonnon ja hengen vastakohdan, ihmisessä yhteiskunnan ja yksilöllisyyden vastakohdan, joihin elämä muuten pirstoutuu.

Siitä on tässä kysymys ja siitä koko ratkaisu riippuu, kuinka olisi mahdollista kohottaa ihmistä sisäisesti ja saavuttaa toisenlainen perussuhde todellisuuteen. Koko sivistyskehitys tulee samalla asetetuksi suuren ratkaisukohdan eteen: näköpiirin yhtämittainen laajeneminen, työn voitot ja suurentuminen, ajatuksen alinomainen vaurastuminen ja kirkastuminen uhkaa painaa ihmisen yhä syvemmälle hänen omaan erikoisuuteensa; varhaisempien aikojen kehittymättömämmän käsityskannan ihmiselle myöntämä ylevämmyys näyttää auttamattomasti olevan mennyttä. Kaikkeuden keskipisteestä, jossa hän aikaisemmin tunsi itsensä olevan Jumalan lapsena tai järjen kannattajana, hän on yhä enemmän tullut tungetuksi syrjäasemaan, pisarana meressä, niinkuin joku on sanonut, hänellä ei ole mitään mahdollisuutta päästä todellisuuden perustuksia lähelle. Yhä enemmän ja enemmän on kulttuurin kulku pyrkinyt leimaamaan pelkäksi antropomorfismiksi sen menettelyn, jolla ihminen koetti omistaa itselleen maailman. Eikö kaikki se ole antropomorfismia, missä ihmisajatus uskaltaa päätellä yläpuolelle todellisuuden, eivätkö uskonto ja mietiskely samaten kuin tiedekin ole vain pelkkää omien ajatuksiemme järjestelyä? Omasta erikoisluonteestaan ei ihminen näytä koskaan voivan vapautua ja samalla hänen elämänsä kokonansa turvautuessaan vain omaan piiriinsä joutuu avuttomalle tyhjyydelle alttiiksi. Näin syntyvä tila ei muuten ole torjuttavissa kuin siten, että ihmisen itsensä olemisessa tapahtuu perusteellisia muutoksia, että tapahtuu ero ahtaamman ja laajemman ihmisluonnon välillä, sen välillä, mikä pelkästään ja ahtaammassa mielessä on inhimillistä eikä siitä syystä voi kohota oman itsensä yläpuolelle, ja sen välillä, mikä on enemmän kuin inhimillistä ja joka siten ihmisen välittömästi asettaa kaikkeuden avaruuteen ja totuuteen. Tällaisen ihmiselämän sisäisen kohottamisen mahdollisuuteen perustuu kaikki toivomme elämämme tarkoituksen ja arvon säilyttämisestä. Ettei näitä voida sille ulkoapäin antaa, siitä ei voi meidän aikanamme olla epäilystäkään.