← Table of contents
Elämän tarkoitus ja arvo

SISÄLLYS:. (continued 2)

Lauri Juhana Hendell translation

Myöskin ainoastaan tällainen ihmisen kohottaminen voi tehdä meidät kykeneviksi voittamaan ne vaikutelmat, jotka nykyhetki ehdottomasti synnyttää ajattelevassa aikamme ihmisessä. Selvänä silmäimme edessä on luonnon äärettömyys ja ihmisen merkityksettömyys ja hukkuminen tähän äärettömyyteen, näemme edessämme yhteiskunnallisen elämän taukoamattoman tuoksinan, sen intohimoisen kuohunnan ja henkisen autiuden, näemme edessämme ihmisen siveellisen pienuuden, hänen itsekkyytensä ja hänen pintapuolisuutensa ja samalla hänen kykenemättömyytensä hillitä luonnonviettejä. Kaikki tämä on selvänä kullekin, joka tahtoo saavuttaa itselleen vakaumuksen, eikä sitä mitenkään voida olemattomaksi sanoa. Mutta kysyä voi, tokko se on viimeinen vastaus ja kaikki kaikessa, että meidän välttämättömänä kohtalonamme ja sanoen jäähyväiset kaikelle järjelle on kärsivällisesti pidettävä hyvänämme oma olemassaolomme, vai onko meillä jotakin asetettavana sitä vastaan, ja voimmeko ryhtyä taisteluun sitä vastaan, vieläpä päästen sen herroiksi. Ken viimemainitun tien valitsee, hän on vain vaivaloisesti ja alituisten vaarojen alaisena pääsevä eteenpäin, mutta se on ainoa tie, joka antaa toiveita ihmiskunnan henkisestä itsesäilytyksestä, ja jos missä, niin juuri tässä kohden pitävät paikkansa Goethen sanat: välttämättömyys on paras neuvonantaja.

Rakentamiskoe.

Peruskehä.

Pääväite.

Kysymystä, eikö ihmisessä ole sen enempää ja eikö hänestä voi tehdä sen enempää kuin mitä tähänastisesta tarkastelusta on käynyt ilmi, voidaan käsitellä vain hänen omasta elämästänsä käsin; se, mitä siinä on tarjolla ja mitä siinä ilmenee, ratkaisee onko vastaus myönteinen vai kielteinen. Elämä on meille tällöin tosin enemmän kuin pelkkä varjo, jonka ulkopuolella oleva maailma heittää ihmisen sieluun, enemmän kuin tyhjä paikka, johon tuo maailma vuodattaa sisällyksensä. Elämä ei myöskään ole vain pelkästänsä yksi todellisuuden puoli, joka täydennyksekseen tarvitsisi rinnakkaisvastineen, se ei ole subjektin sielun- ja mielenliikkeitä objektien maailman rinnalla. Sillä maailmastakin meillä on vain sikäli tietoa, mikäli se rakentuu meidän oman elämämme sisäpuolella; vieläpä silloinkin kun me käsitämme että jokin on itsessään eikä vain meidän tajuntamme sisällyksenä olemassa, emme tällöin ole sitä kokonansa asettaneet itsemme ulkopuolelle, vaan oman käsityspiirimme sisällä ainoastaan antaneet sille ominaisen kiinteyden ja yleispätevyyden. Tässä avarammassa merkityksessä käsitetystä elämästä, elämänkehityksestä joka pitää koossa subjektin ja objektin ja panee ne vaikuttamaan toisiinsa, emme koskaan pääse. Tämän elämänkehityksen sisällys ja sen tarjoamat kokemukset ne tässä ratkaisevat, onko ihmisen kohoaminen mahdollinen. Pelkkä harkinta tai myös mietiskely ovat tässä voimattomia.

Ikivanha on pyrkimys koettaa kokonaisuudeksi käsittää se, mikä ihmiselle on ominaista ja eroituksellista, ja siten taata hänelle yli muiden kohoava asema. Ihminen, niin sanottiin, on henkiolento ja kuuluminen henkiseen olevaisuuteen takaa hänelle ainoalaatuisen aseman. Kulttuurin luomisessa samoin kuin yksityissielun muodostamisessa persoonallisuudeksi ja henkisesti erikoistuneeksi yksilöksi, sellaisten suurten elämän yhtymäin kuin tieteen ja taiteen synnyttämisessä, yksilöiden yhteenliittämisessä sisäiseen yhteyteen valtiossa ja yhteiskunnassa vieläpä koko ihmiskunnaksi, kaikessa tässä yhteensä osoittautui ihmisessä olevan niin paljon omaa ja uutta, että se, sellaisena kuin tämä esiintyi, näytti pitkän aikaa täydellä varmuudella antavan ihmiselle ylevämmän aseman ja samalla hänen elämälleen täysin tyydyttävän sisällyksen.

Miksikä tämä nyt on meille käynyt niin epävarmaksi? Etupäässä kai siksi, että karttuva tietoisuus sekä suuren luonnon että ihmisen oman erikoisluonnon aiheuttamasta ihmisolemuksen läpikäyvästä rajoituksesta ja riippuvaisuudesta herättää epäilyksiä tuon uuden tarkoituksesta ja voimasta, varsinkin tunnemme vallitsevan jyrkän ristiriidan sen tavan välillä, jolla tuo uusi meissä vaikuttaa, ja sen sisällyksen välillä, jonka se sanoo omistavansa. Henkinen elämä kehittyy omana valtakuntanaan, ihmisestä riippumattomana, se esittää totuutensa ihmisolojen vaihteluista ja muutoksista, yksilöiden eroavaisuuksista ja erimielisyydestä riippumattomana, vieläpä se väittää olevansa yläpuolella ihmisen arvelujen ja taipumusten ja voivansa ankaralla pakolla niitä vallita, se asettaa sisällyksensä siksi määräksi, joka mittaa ja hyvinkin usein riittämättömänä, vieläpä nurinkurisena hylkää kaiken sen, mitä ihminen on aikaansaanut. Mutta se sama ihminen, jossa tällaiset ajatukset liikkuvat, ei välittömän olemassaolonsa kannalta ole muuta kuin erikoisluontoinen, rajoitettu, monin tavoin riippuvainen olento, ankarasti ja jäykästi hänen luontonsa pitää hänet itseensä kahlehdittuna ja asettaa hänelle ylipääsemättömän rajan. Omin voimin hän ei koskaan pääse yläpuolelle omaa itseänsä. Vaikkapa hän ajatuksissaan loisikin itselleen maailman ja antaisi korkealentoisen mielikuvituksensa haahmoitella rohkeita kuvia, niin on aivan mahdotonta ajatella, kuinka tällaiset ajatuskuvat voisivat saavuttaa hänestä riippumattoman todellisuuden, kuinka ne voisivat tuoda esille uutta sisällystä ja kuinka ne kohottavalla voimalla voisivat vaikuttaa takaisin häneen. Ensi vaikutelman mukaan päättäen voi näyttää vain luonnottomalta antropomorfismilta, kun ihminen omaa muovailemaansa maailmaa pitää itsenäisenä. Myöskään ei se, mitä tässä suhteessa yritettäneenkin, voisi koskaan tulla yhteiseksi omaisuudeksi ja sisällykseltään yleispäteväksi. Sillä tämä olemassaolo osoittaa ihmiskunnan hajaantuneeksi ja pirstoutuneeksi pelkiksi yksilöiksi, kullakin on oma erikoisluontonsa, jonka hän hyvällä oikeudella asettaa toista vastaan. Näin voi syntyä vain runsas määrä toisiansa koskettavia ja risteileviä liikkeitä, mutta ei yhteistä, yksityisten käsitysten yläpuolelle kohoavaa maailmaa eikä siis myöskään yhteistä, yksityisten piirien yli ulottuvaa totuutta. Mutta jollei sellaista ole ja jollei ole mitään sisäistä elämänyhteyttä, niin ei ole myöskään mitään tiedettä eikä mitään taidetta, ei mitään oikeutta eikä mitään moraalia, ei mitään keskinäistä ymmärtämystä eikä sisäistä osallisuutta toisten elämästä; eipä edes voisi herätä pyrkimystä tällaisiin päämääriin. Mutta tällainen pyrkimys on olemassa; niin alussansa kuin se onkin, se osoittaa aivan liian paljon voimaa, se on aivan liian paljon saanut aikaan muutoksia ei ainoastaan ihmisen ajatuksissa vaan myöskin hänen elämänsä olokannassa ja koko hänen sielussansa, voidaksensa olla pelkkää itsepetosta. Näin ilmenee jyrkkä ja sietämätön ristiriita siinä, että se, mikä esiintyy ja minkä tuleekin esiintyä itsenäisenä maailmana, on pelkästänsä toisluontoisen, monin tavoin rajoitetun ja luonnon ehtojen alle alistetun elämän tuote. Kuinka henkinen elämä, ollessaan näin riippuvainen, voisi koskaan saada täysin esille oman sisällyksensä, kuinka se koskaan voisi saada valtaa sitä vastaan, mikä muodostaa sen oman peruspohjan ja johon sen yhä edelleen on turvauduttava. Näin täytyisi, jos tuo sidonnaisuus ja yleensä kokemusperäisesti huomattu tila ei mitenkään olisi voitettavissa, kaiken henkisen kehityksen jäädä pelkäksi varjoksi, joka kulkee yli elämämme, se ei voisi koskaan vapautua siitä ristiriidasta, että se tahtoo olla jotakin sellaista, mitä se ei tarjolla olevilla keinoilla eikä koskaan voi olla. Näin se olisi iäksi kaikeksi tuomittu sisäiseen epätotuuteen ja epärehellisyyteen.

Yrityksiä tällaisen tuhoisan ristiriidan välttämiseksi on kyllä runsaasti, mutta lopullisesti ne huolimatta kaikista kiertoteistänsä vievät tuohon samaan pälkähäsen: joko on se, mikä ihmisessä kohoaa esille hänelle ominaisena ja mikä kautta kaikkien hänen moninaisten pyrkimystensä erikoisena silmämääränään pitää uuden maailman rakentamista ei vain ihmisen itsensä vaan koko välittömän olemassaolon yläpuolelle, joko tämä kaikki on pelkästään ihmisen oma tuote ja samalla tyhjää kuvittelua tai se on kotoisin syvemmästä lähteestä kuin ihmisen erikoisluonnosta ja todistaa tällaisen lähteen olevan olemassa. Tämä voi olla itsenäinen ihmiseen nähden vain siinä tapauksessa, ettei se kuulu hänen erikoislaatuunsa, vaan että päinvastoin ihminen siinä pääsee osalliseksi maailmanelämästä sekä että se sisältää uuden todellisuuden asteen, joka meidän näköpiirillemme avautuu vain ihmisessä, olematta kuitenkaan hänestä lähtöisin ja siitä syystä olematta riippuvainen hänen luontonsa ehdoista ja edellytyksistä. Toisin sanoen: ihmisen henkielämä luhistuu kokoon ja kaikki vaivannäkö sen hyväksi on vain harhakuvien tavoittelua, jollei sillä ole takanaan henkistä maailmaa, josta se ammentaa ja jota se edustaa. Nyt on lähemmin osoitettava, kuinka tällaisen henkisen elämän itsenäisen syvyyden tunnustaminen mitä olennaisimmin muuttaa käsityksemme ihmisestä ja maailmasta kuin myöskin elämän tehtävistä, vieläpä kuinka se aiheuttaa koko kokemusperäisen olotilan täydellisen mullistuksen. Myöskin on tutkittava, tokko tässä samalla on tarjolla se ihmisen korkeammalle kohoutuminen, jota ilman, kuten näimme, elämä kadottaa kaiken tarkoituksen ja arvon.

Kyseessäoleva väite on silminnähtävästi selviöllistä laatua, se ei ole niinkuin jokin yksityinen lauselma, niinkuin pelkkä ajatusketjun rengas todistettavissa, vaan niinkuin kaikki selviöt se saa oikeutuksensa ainoastaan kahden ajatussarjan yhtymisestä, joista toisella on enemmän negatiivinen, toisella enemmän positiivinen luonne. Täytyy osoittautua, että kaikki, mikä liikkuu puheenalaiseen suuntaan, tyrehtyy ja luhistuu kokoon ilman yllä viitattua käännettä, että tällainen käänne muodostaa välttämättömän edellytyksen kaikelle eteenpäintunkeumiselle, vieläpä henkisten virikkeiden olemassaololle. Mutta edelleen on näyttäytyvä, että mainitun käänteen täydellinen hyväksyminen ja kehitys tunkee läpi koko elämän piirin että elämän eri alat tähän käänteeseen turvautuvat ja että se mikä täten siitä turvaa hakee, silloin vasta selvenee, yhtenäistyy ja pääsee täysin kehkeytymään. Kuta useammat erilaiset suunnat lankeavat yhteen samaa pistettä kohti, sitä varmempia saamme olla siitä, ettei meillä edessämme ole pelkkiä unikuvia. Negatiivisen todistuksen, joka tässä on kysymyksessä, olemme saaneet tähänastisesta käsittelystä, positiivinen todistus on saatava jäljelläolevasta tutkimuksestamme.

Tämä viimemainittu ei ole mahdollista ilman että kaikessa lyhykäisyydessä palautamme mieliimme, minkä muutoksen tämä hengenelämän kohoutuminen yläpuolelle pelkän ihmisen tuopi mukanansa siihen yleiskuvaan, mikä on olemassa hengenelämästä, maailmasta ja ihmisolemuksesta. Hengenelämä ei ole ihmisestä irroitettavissa, ilman että siitä tulee oma valtakuntansa ja ilman että se itsekohtaisesti kehittää maailmanelämän. Mutta tämä maailmanelämä voi asettamansa vaatimukset toteuttaa vain siten, ettei se ole muuhun todellisuuteen lisätty erikoispiiri, vaan on se, jossa koko todellisuuden syvyys avautuu, se, jossa tämä osoittaa oman sisäisen olemuksensa ja paljastaa sellaisen sisällyksen, jollaista luonnon levoton kulku ei sille anna. Vasta tällä tavoin maailma muodostuu yhdeksi kokonaisuudeksi, kun taas siinä luonnon kuvassa, joka määrää tavallisen käsityksemme, maailma ilmenee hajaantuneena yksityisiksi rinnakkaisiksi olioiksi, jotka toisiansa koskettavat, punoutuvat toisiinsa ja käyvät ristiin. Mutta samalla on tästä seurauksena olennainen muutos elämän peruskäsitteessä. Elämä luonnon alalla on käännettynä vain ulospäin ja varsinaisesti pitää kiinni yksityisten olokohtien tilasta niiden vaihtelevissa suhteissa, mutta sille avaantuu nyt mahdollisuus kohdistua omaan oloonsa ja tämän osoittautuessa keskeneräiseksi, löytää kaikkea vallitsevaksi tehtäväkseen itsensä kehittäminen ja kohottaminen. Tällainen elämä ei jäisi liikehtimään pelkästään subjektin ja objektin vastakohdan välillä eikä sen tehtävä olisi vain toiselle puolen siirtää sitä, mitä on toisella puolen — itseasiassa aivan turhanpäivänen asia — vaan se käsittäisi yhteen puheenalaisen vastakohdan ja molemminpuolisesti edelleen kehittämällä molempia olosarjoja kohottaisi kokonaisolokantaa, poistaisi kokemusperäisen olotilan keskeneräisyyden ja hajanaisuuden. Vasta näin omaan itseensä perustuvana ja samalla kokonaisuuden koossapitämänä elämä voi saada sisällyksen. Mutta mitä elämä tarkemmin sanottuna on, sitä ei ylimalkainen harkinta voi osoittaa, vaan sen täytyy käydä selville elämän omasta avautumisesta, tosin vain sillä edellytyksellä, että se kauttaaltaan kirkastetaan, mikä ei voi tapahtua ilman ajatustyön apua. Samaten kuin maailman kokonaiskuva muuttuu toisenlaiseksi, jos todellisuudella tunnustetaan olevan syvyyttä, samaten tämä tunnustus asettaa maailmankulun omituiseen valoon. Meidän kokemuksemme osoittaa, etteivät todellisuuden molemmat valtapiirit, sellaisina kuin ne ilmenevät luonnossa ja hengenelämässä, esiinny kautta aikojen toisistansa riippumattomina, pelkkinä ajattomina rinnakkaisilmiöinä, vaan luonnonelämän on ensin täytynyt saavuttaa määrätty korkeutensa, jotta hengenelämä on voinut kehittyä meidän maailmamme piirissä; hengenelämä osoittautuu näin ollen myöhäsyntyisemmäksi varhaisemman luonnonelämän rinnalla, ja maailmankulku osoittaa perusolemuksessaan edistyvää liikettä. Mutta tämä kehitys ei mitenkään ole niin selitettävissä, että myöhempi hengenelämä olisi ajassa varhaisemman luonnonelämän pelkkä tuote. Tällainen ajatus on mahdoton juuri siitä syystä, että mainitunlainen käänne todellisuuden sisäisyyteen sisältää jotakin olennaisesti aivan uutta, vieläpä täydellisen mullistuksen, joka ei mitenkään ole käsitettävissä pelkäksi luonnon lisäkasvuksi eikä mitenkään voi olla tuloksena yksityisten olokohtien pelkästä rinnakkaisuudesta. Mutta jos tuo käänne merkitsee uutisluomista, perustavaa laatua olevaa murrosta, niin maailmankulku ei ole vain pelkkää kehittymistä, vaan itsekehittymistä, niin täytyy kummankin kysymyksessäolevan asteen sisältyä kaikenkäsittävään elämään, joka itsekehityksessään etenee toisesta toiseen ja joka saavuttaa oman korkeutensa meidän maailmamme sisäpuolella vain omalla kehkeytymisellään. Tämä ei ole luonnon ja hengen hajoittamista kahteen eroitettuun maailmaan, vaan tämä merkitsee vastalausetta sitä vastaan, että niitä noin vain käsitellään rinnakkaisina, paralleelisina olevaisuuden puolina, mistä seuraa joko henkisen puolen alistaminen luonnon alle, vieläpä sen kieltäminen, tahi kummankin haihduttaminen niitä abstraktisimmiksi muodollisiksi käsitteiksi.

Mutta kun näin tunnustetaan olevan kaksi eri astetta ja meidän maailmamme olevan nousevassa liikkeessä, saa ihmiselämä samalla ominaisen aseman ja merkityksen. Sillä ihmisen piirissä nuo molemmat asteet kohtaavat toisensa ja hänessä käänne toisesta toiseen saa alkunsa. Ja tässä kaikessa ihminen ei ole pelkästään näyttämönä, jolla tämä tapahtuu, vaan se ei ole mahdollinen ilman hänen itsenäistä toimintaansa, ilman hänen persoonallista ratkaisuansa ei tuo kohoaminen voi suoriutua. Voisiko hän olla osallisena tällaisessa maailmantaistelussa ja asettaa sisäisyyden suhteiden valtapiiriä vastaan, jollei tuo sisäisyys kokonaisuutena mitenkään voisi tulla hänen omakseen, jollei hänen toimintansa mitenkään voisi saada siitä voimaa? Jo näin ollen on selvää, ettei ihminen voi pyrkiä luonnon yläpuolelle vapautumatta partikulaarisen olemassaolonsa rajoituksesta ja omaksumatta hengenelämää, sisäisyyttä oman olemuksensa ytimeksi. Me näimme, ettei välittömään olemassaoloon kohdistuminen taannut elämälle mitään sisällystä; aina vain tässä tarjolla olevan elämän takana oli syvyys, joka etsi tyydytystä sitä kuitenkaan löytämättä. Kaikesta suunnattomasta yksilöllisestä kiihkeydestä huolimatta puuttui tuolta elämältä perusolo. Jos hengenmaailma ihmiselle tämän voi tarjota, niin hänen on siitä etsittävä todellinen olemuksensa, ja siihen kulkeminen ei ole pyrkimystä äärettömille ulapoille, vaan kääntymistä omaan itseen, oman olemuksen kilvoittelua. Mutta kokemusperäisyyden kannalta katsoen tämä olemus olisi korkea tarkoitusperä, suunnaton tehtävä, ja hengenelämän itsenäisyyden tunnustamisen täytyy mitä tuntuvammin lisätä tämän tehtävän merkitystä. Sillä eipä enää vaatimus koske sitä tai tuota elämänpuolta, vaan vaatimuksena on aivan kokonansa uusi elämä, ja se ei ole toteutettavissa ilman että mitä pontevimmin kohotaan yläpuolelle jokapäiväisen elämän tarjoaman sekavuuden ja turtuneisuuden. Mutta kun elämän eteen täten asetetaan korkea ihanne, niin se ei ole missään haudantakaisuudessa, vaan oman olopiirin sisällä. Ihmisen elämä ei täten ole suhteessa mihinkään ulkopuoleiseen olemiseen, vaan suhteessa hänessä sisäisesti läsnäolevaan, hänen omana olemuksenaan olevaan hengenmaailmaan. Mutta näin täytyy syntyä ominaislaatuisen elämän perusmuodon ja me saamme nähdä, että se selvästi eroaa tähän saakka tarkastuksen alaisina olleista katsantotavoista.

Näin ihminen omassa itsessään käy meille suureksi probleemiksi, hän on kaikkea muuta pikemmin kuin palanen itseensä sulkeutunutta luontoa, luonteenomaista on hänelle juuri se, että erikoinen ja rajoitettu, pelkästään inhimillinen olo yhdistyy universaalisen, enemmän-kuin-inhimillisen elämän kanssa. Tämä yhtyminen vie välttämättömästi monenlaisiin yhteentörmäyksiin, sen täytyy saattaa elämän koko piiri jännityksiin. Me tiedämme kaikki hyvin, kuinka ihmiselämän todella täyttää aivan täydellinen levottomuus, niin pian kuin se jotenkin vähänkään pääsee irrottautumaan luonnosta.

Tällainen meissä tapahtuva elämän eri asteiden yhtyminen osoittaikse täysin selvästi siinä, missä muodossa henkinen elämä meissä kehittyy. Kaikki sen synnyttämä sisällys voi meitä viehättää vain siksi, että se on omaamme eikä vierasta, siksi että sillä on juurensa meidän olemuksessamme ja siksi että se palvelee tämän olemuksemme kehkeämistä. Mutta samalla se osoittaikse suunnattomasti ja varmasti olevansa meidän inhimillisen ominaisluontomme yläpuolella ja se on tai ainakin voi olla kyllin voimakas vastoin tämän luontomme tarkoitusperiä saamaan itsensä toteutetuksi. Ainoastaan täten saa selityksensä velvollisuuden ajatus, saa selityksensä sekin, että kaikessa erikoisesti henkisessä luomistyössä esiintyy normeja, esim. sellaisia, jotka vallitsevat meidän ajatteluamme ja taiteellista luomista. Ne asettavat vaatimuksia ja harjoittavat pakkoa, mutta se ei tapahdu ulkoapäin vaan omasta luonnostamme käsin, ne osoittavat samalla, kuinka suuri ero on olemassa tämän luonnon ja välittömän olemassaolon välillä. Samoin on laita henkistä laatua olevien arvojen, jotka aivan selvästi eroavat kaikesta pelkästään mielihyvää tuottavasta ja hyödyllisestä, ne ovat meidän omiamme ja kuitenkin samalla enemmänkin kuin omiamme, ne kohottavat meidät toiseen maailmaan, kuin mikä kuuluu pelkälle ihmiselle, ja ne ovat samalla meille läheisempiä ja olennaisempia kuin mikään muu.

Tällaisesta elämänyhteydestä saa ennen kaikkea täyden selvityksen se itsearvostelu, jonka inhimillinen kokemus sekä kohdistaa yksilön sieluun että tuo esille maailmanhistoriallisessa työssä. Eritoten tähän viimemainittuun nähden on nykyaika kohottanut itsearvostelun korkealle ja vaikutuksiltaan tehoisaksi; yhä enemmän ja enemmän sen silmissä kävivät riittämättömiksi ja epävarmoiksi kaikki ne ennätykset, jotka eivät olleet käyneet läpi tämän arvostelun tulen, ja se on — siitä on todistuksena Kant — yhä enemmän kohdistanut sen elämän sisäisiin kudoksiin. Mutta kuinka voi arvostelu kohota yläpuolelle pelkän subjektiivisen harkinnan epävarmuuden ja kuinka se voi houkutella esille mitään uutta, jollei ihmisluonnossa itsessänsä ole olemassa mittoja, jotka, kohoten yläpuolelle arvelun ja mielivallan, voivat asettaa ihmisennätykset koetuksen alaisiksi ja viedä niitä eteenpäin? Ei ole kiellettävissä, että tässä ilmenee elämä niin sanoaksemme itsestänsä vapautuvana, että tässä asetetaan eteemme uudenluontoinen elämä ja että tässä viitataan ihmisen omassa olopiirissä saavutettavaan korkeuteen.

Näin ihmisessä itsessään tapahtuu jako ja sen mukana nousee monenlaisia vaikeuksia. Mutta kohottamalla esiin itsenäisen henkisyyden tämä jako juuri tekee mahdolliseksi ihmisen ja maailman välisen kuilun poistamisen, kuilun, joka muutoin on ehkäisemässä kaikkea henkistä luomistyötä. Mekin edellä saimme sen vakaumuksen, ettei tavalla eikä toisella elämä ole varmasti ja lopullisesti käsitettävissä ja että elämä vaatimalla vaatii ihmisen ja maailman yhtymistä. Ulkoa käsin ne eivät milloinkaan ole yhteensaatettavissa, niinpä niiden siis täytyy olla välittömästi yhteenkuuluvia. Mutta vasta hengenelämän itsenäisyys ja sen avautuminen ihmisessä tekee tämän mahdolliseksi. Sillä tällaiseen elämään kohoaminen merkitsee antaumista maailmankaikkeuden elämään, joka ei ole meille vierasta vaan juuri meidän omaa elämäämme. Näin maailman sisällys voi muuttua ihmisen omiksi elämän näkemiksi ja kokemiksi ja sen liikkeelle panevat voimat voivat välittömästi vaikuttaa häneen. Ja taas toiselta puolen se, mikä hänessä hänen tällä asteella ollen tapahtuu, on välittömästi maailmassa, muuttaa sen olokantaa ja sillä on tälle arvoa. Tällöin ihminen voi saada sen vakaumuksen, että hän eteenpäin pyrkimisellään edistää koko kokonaisuutta ja että hänen työnsä ja taistelunsa merkitys ulottuu kauas yli hänen itsensä juuri tuohon kokonaisuuteen.

Se että hengenmaailmalla tunnustetaan olevan oma sijansa ihmisessä ja annetaan hyväksyntä niille vaatimuksille, jotka sen toteuttaminen asettaa, on omiansa perinpohjin muuttamaan käsityksiä sekä sielusta että meidän toimintamme mahdollisuuksista. Mutta näiden muutosten laajempi kuvaileminen ei ole meidän asiamme, meidän on vain pysyminen tuossa kysymyksessä, tokko tämä käänne voi kohottaa elämää, mikä, kuten näimme, oli välttämätöntä, jos sen mieli saada tarkoitusta ja arvoa, ja tokko itse tämä suunta saa pätevyysvahvistuksensa siitä, mitä se luo valaistusta elämään ja siinä saa voimia hereille. Sillä vain tämä seikka voi pääväitteellemme antaa positiivisen todistuksen.

* * * * *

Kun luomme yleissilmäyksen aikaisempaan tarkasteluumme ja pidämme mielessämme, kuinka se on osoittanut nykyisen elämänpohjan riittämättömäksi ja epävarmaksi, niin kohoaa esille eritoten kolme kohtaa, joissa edelleenkehittäminen on tarpeellinen: me tarvitsemme pysyväistä olokantaa, me kaipaamme elämän sisäistä lujittamista, me kaipaamme itsetoimintaa, omintakeista luomista, me kaipaamme kohoutumista pikkuihmisemme luonnon yläpuolelle, elämämme sisäistä suurentumista, jos mieli meidän elämällämme olla tarkoitusta ja arvoa. Tarkastakaamme nyt, tokko sellainen elämä, joka tunnustaa ihmisessä itsessään esiintyvän itsenäisen hengenmaailman ja siihen perustaiksen voi täyttää nämä vaatimukset, tehdessään elämän lujemmaksi, vapaammaksi ja suuremmaksi ja kaikella tällä viedessään sen ulos siitä tyhjyydestä, jota elämä meidän päivinämme osoittaa, tyydytystä tarjoavan sisällyksen omistamiseen.

Elämän lujittaminen.

Nykyajan käsityksessä ilmeni hajaantumista ja epävarmuutta jo heti kun tuli kysymys elämän olokannasta ja lähtökohdasta. Minkä toinen suunta julisti vastaansanomattomaksi, sitä ryhtyi toinen yhtä suurella vakaumuksen voimalla vastustamaan ja järkyttämään: ihmisen yläpuolella olevasta maailmasta jäi vallitsemaan epävarmuus, välitön olemassaolo taas heitteli meitä edestakaisin maailman ja ihmisen välillä ja jätti meidät sitten häilymään sekä luonnon ja hengen että yksilön ja yhteisyyden välillä. Kysymys lähtökohdasta ei näin ollen suinkaan ole pelkästään muodollista laatua; se valinta, joka tässä suoritetaan, on myöskin ratkaiseva koko kokonaisuuden tarkoitusperään ja suuntaan nähden, ratkaiseepa vielä senkin, mikä on pää- ja mikä on sivuasia. Kuinka voimakkaasti vaikuttikaan myöskin elämän sisällykseen, että antiikkinen ajatustapa alotti maailmasta ja kulki siitä ihmiseen, kun taas uudenaikainen ajatustapa tarttui kiinni ihmiseen niinkuin mihinkin Arkhimedeen pisteeseen [Tunnettu on kreikkalaisen Arkhimedeen (k. 212 e.Kr.) lausumaksi sanottu rohkea väite: "Antakaa minulle kiinteä piste seistakseni, niin minä vipuan maan paikoiltaan!" Suom. muist.] ja siitä käsin rohkeni ryhtyä maailmaa rakentamaan. Toisaalla naiivimpi, aistillisesti väritetty, synteesiin pakoittava, taiteellisessa mietiskelyssä täydellistynyt elämä, toisaalla taas tarmokas todellisuuden jaoittelu ja ytimeen tunkevampi ajattelu, koko todellisuus ajatustyön kannattamana. Ei siis ole kiellettävissä että esilläolevalla kysymyksellä on valtava kantavuus.

Nykyhetken vallitseva epävarmuus ja pulmallisuus ovat saattaneet tämän kysymyksen raskaana painamaan meitä. Elämän sisäisestä lujittamisesta emme mitenkään voi luopua, jollemme tahdo jättäytyä satunnaisten mielivaikutelmien varaan. Mutta eikö tuo lujittaminen käänny paikoilleen jäykistyttämiseksi ja eikö se ehdottomasti pakoita elämää liian ahtaisiin uriin? Eikö lisäksi ihmiskunnan historiallinen kokemus ole tehnyt lähinnä olevia mahdollisuuksia mahdottomiksi? Mahdollisuuden alottaa maailmasta on nykyaika tuhonnut itsetietoisesti asettaessaan etualalle subjektin ja sitä voimakkaammin kehittäessään; ja taaskin sen oma yritys Arkhimedeen pisteeksi kohottaa subjekti tahi jokin subjektin keskus, ajattelu tai moraalinen toiminta, voi yhä vähemmän ja vähemmän saada luottamusta osakseen. Sinä kiinteänä pisteenä, josta käsin elämä järjestyisi ja todellisuuden kuva muodostuisi, voisi ihminen vain siinä tapauksessa olla, että hän muodostaisi todellisuuden eittämättömän keskipisteen. Mutta jollei niin ole, niin on ylimielisyyttä alottaa hänestä, ylimielisyyttä, joka kyllä pian kostaa päätyessään aivan riittämättömään elämänsuuntaan ja tehdessään ihmisen omaperäisen toiminnan aivan epävarmaksi. Näin kysymyksen tavanomainen käsittely jää epävarmana häilymään näiden molempien teiden välillä.

Jos ihmisen hengenelämälle tunnustetaan itsenäisyys, niin asian käsittely muuttuu aivan toiseksi. Maailman ja ihmisen vastakohta on tällöin, kuten näimme, periaatteessa voitettu; kehitys voi tällöin olla samalla maailman ja ihmisen omien kokemuksien avautumista. Mutta lisäksi vielä elämä saavuttaa omassa itsessänsä tosiperäisyyttä sen kautta, että se asettautuu yksityisten sielullisten ilmiöiden taakse ja muodostautuu itsenäiseksi kokonaisuudeksi; sen oma muodostuminen, se että se täydellä hengentoiminnalla pystyy voittamaan subjektin ja objektin vastakohdan, on perustavaa laatua oleva tosiasia; syntyy omituisia yhtymiä, suuntia, tarkoitusperiä sisältävä elämäntoiminta, johon kutoutuu todellisuutta siinä määrin, ettei kaikki tämä voi olla kotoisin pelkästä ihmisestä, vaan sillä on ihmisen yläpuolelle kohoava varma ylemmyys. Tämä on lähinnä se pohjimmaisin tosiasia, joka meidän vakaumuksellemme ja meidän pyrkimyksellemme tarjoaa lähtökohdan ja arvon, se nimittäin, että ihmisen olopiirissä ilmenee sellaista, omapohjaista, sisäisesti toimivaa hengenelämää. Milloin vain hänessä tapahtuu henkistä kehitystä, silloin on mainittu elämä se olokanta, johon tuo henkinen kehitys perustuu; kaikki henkinen pyrkimys sisältää, vieläpä vastoin pyrkivän tietoa ja tahtoa muutoksen kokemusperäisessä tilassa ja siirtymisen tuohon korkeampaan olokantaan. Eipä edes henkisyyden suoranainen kieltäminenkään, sellaisena kuin se esiintyy materialismissa, voi esiintyä totuutena asettautumatta tuohon olokantaan.

Tällaisen elämänkulun hyväksyminen ei käy muuten mahdolliseksi, kuin siten että elämämme saa suuremman syvyyden, siten syventymällä ja henkiseen taustaan viittaamalla se omassa itsessään saavuttaa suuremman tosiperäisyyden ja muuttuu samalla kokonaisuutena paljoa suuremmaksi aatepulmaksi kuin mitä on laita tavanomaisessa ajatustavassa, joka näkee tosiasioita vasta aivan erikoisissa, ympäristön kosketuksista aiheutuvissa aikaansaannoksissa. Mutta jos elämäntoiminta yleiseltä olemukseltaan on perustavaa laatua oleva tosiasia, niin sen yksityiskohtainen toteuttaminen on ihmiselle ääretön tehtävä. Tähän yksityiskohtaiseen toteuttamiseen ihminen ei voi päästä ilman maailmanhistoriallista työtä ja selvittämättä välejänsä tässä saatujen kokemusten kanssa. Tämän selvittelyn tuloksesta ratkaisevasti riippuu kaiken sen käsittely ja tulkinta, mitä yleensä on tarjolla, se vasta antaa kaikelle toiminnalle määrätyn suunnan. Näin on sen takana, mitä me olemme tottuneet sanomaan elämäksi, syvempi elämä, elämän sielu. Tämä perustava elämä sekä asettaa eteemme mitä tähdellisimpiä tehtäviä että avaa meille mitä tärkeimpiä tosiasioita. Kuta enemmän nämä tosiasiat kirkastuvat, kuta enemmän ne liittyvät toisiinsa ja keskinäisesti tukevat toisiansa, sitä enemmän voi se lujittuminen, jota olemassaolomme saa tuon henkipohjaisen elämän periaatteellisesta omaksumisesta, levitä koko olemassaoloomme ja siten vahvistaa omaa olemustaan.

Näiden kysymysten tavanomainen käsittely ei voi filosofisen ajattelemisen silmissä näyttää muulta kuin kypsymättömältä. Se tyytyy vain siihen, mitä tapahtuu, kysymykseen: kuinka? on vastaus itsestänsä selvä, ja samanlainen kaikille ajoille. Itse asiassa on kysymys: kuinka? tärkein kaikesta, se se ratkaisee elämän koko luonteen ja myöskin sen, mitä tapahtuu. Tarkastelkaamme esim. suurten ajattelijain sarjaa, sellaisina kuin historiankulku heidät tuo eteemme. Samalla kuin arvostellaan heidän tutkimuksensa tuloksia, heidän vastauksiaan, samalla unohdetaan, että he tavallisesti asettivat kysymyksensä omalla tavallaan, vieläpä aivan periaatteellisesti eri tavoin ja että tällainen kysymyksen asettaminen ratkaisi koko heidän työnsä luonteen, ettei vastaus mitenkään voinut tulla toisenlainen, kun kerran kysymys oli tuolla määrätyllä tavalla tehty. Jos kysymykselle tunnustetaan tällainen merkitys, on selvää, että tärkeämpi kuin kaikki se, mitä filosofinen tutkimus voi tarjota tuloksia, on kysymys, mitä filosofinen tutkimus itsessänsä on, ja tämä vie suorastaan siihen kysymykseen, mikä asema filosofialla on elämäntoiminnassa, siitä käy ilmi, että filosofisen probleemin asettaminen itsessään sisältää määrätyitä tosiasioita, on osoitteena määrätynlaisesta elämän perusluonteesta, johtaa elämän peruskehään ja antaa meidän oivaltaa, että sen varmentaminen on kaikkein tärkein tosiasia.

Ihmiskunnan maailmanhistoriallinen työ tarjoaa meille ne liittymäkohdat, joiden avulla tämä peruskehä on välitettävissä. Tässä on tarjolla eräitä liikkeitä, sanomme liikkeitä, ei valmiita tosiasioita. Mutta nämä liikkeet ovat, sikäli kuin ne ovat pelkän subjektiivisen arvelun yläpuolella, myöskin välittömiä tosiasioita, ne kun osoittavat meille hengenelämän ominaisen kyvyn, ne voivat yhä enemmän meille sitä paljastaa ja siten tarjota meidän elämällemme yhä laajemman ja lujemman pohjan. Ihminen esim. vaatii itselleen historiaa aivan erikoisessa merkityksessä, hänelle historia ei ole vain ajallinen sarja, ei vain myöhemmän muodostumista varhaisemman vaikutuksen alaisena, vaan hän tahtoisi sisäisesti pitää kiinni ulkonaisesti ohikulkevasta menneisyydestä, tai, jos se on hälvennyt, uudelleen sen elvyttää, hän kokoaa yksityiset ajankohdat yhdeksi kokonaiskuvaksi, hän koettaa aikojen vaihtelusta saada esille jotakin pysyväistä ja elvyttämällä tämän pysyväisen kilvoitella omalle elämälleen ajattoman nykyisyyden. Eikö tällainen työ, niin keskeneräiseksi kuin se jääneekin, eikö tällaisen historian mahdollisuus todista erikoista hengen kykyä ja eikö tämä kyky olisi selvemmäksi muovailtavissa kuin mitä tavallisesti on laita? Mutta niinpä kaikkiin yksityisiin elämänaloihin, kuten uskontoon ja moraaliin, taiteeseen ja tieteeseen nähden olisi tarkemmin pidettävä silmällä, mitä ne kehityksessään tarjoavat henkistä elämää. Kukin näistä aloista muodostaa edellä kaikkien niiden tosiasiain, joita sillä alalla suoritettu työ paljastaa, alkuperäisemmän tosiasian, jossa hengenelämän kokonaisuus ominaisella tavalla pääsee esille kohoamaan. Kuinka paljon esim. yksityiset uskonnot erikoiskohdissaan eronnevatkin toisistaan, niin uskonnon alkuperäinen tosiasia on kuitenkin yläpuolella kaiken eroavaisuuden ja se se herättää meissä tietoisuuden siitä suuresta eroavaisuudesta, mikä vallitsee alemman ja korkeamman elämän välillä, se se osoittaa, kuinka meissä ovat kehittyneet käsitykset toiselta puolen ylevämmyydestä ja nöyrtyvästä kunnioituksesta toiselta puolen rakkaudesta ja armosta, se paljastaa meidän sisäisimmissä syvyyksissämme ristiriidan, mutta se ei paljasta sitä nostattamatta kilvoitteluun sen voittamiseksi. Uskonnon luonteenomaisuuden täydelliseen kehittämiseen kuuluu edelleen se, ettei ihminen hajanaisiksi ilmiöiksi paloittele sitä, mitä hän nöyrtyvällä kunnioituksella lähestyy, vaan yhdistää sen yhdeksi kokonaisuudeksi ja asettautuu sisäiseen suhteeseen tähän kokonaisuuteen ja siten saavuttaa uutta elämää. Kuten elämämme tätä sisäistä suhdetta lähemmin kehittäessään tuo nähtäviin aivan ominaisen perusluonteen, samaten on myöskin laita muilla aloilla.

Mutta henkisen elämän kehittyminen ei ole pelkästään sarja yksityisiä rinnakkaisia aloja, vaan nämä alat ovat kukin luonteenomaisesti kehitettävissä vain siten, että elämän kokonaisuus tarjoaa niitä kaikkia yhdistävän synteesin ja koettaa saada sen kauttaaltansa määrääväksi. Tämä synteesi ei ole mitään ulkonaista yhdistämistä, vaan hajallisuuden voittavaa hengenelämän itsekeskitystä, joka luo uuden pohjan kaikelle toiminnalle. Se, mikä tälle synteesille kulloinkin on luonteenomaista, määrää kunkin sivistyskauden erikoisluonteen. Niinpä kreikkalaisuus muodosti taiteellis-plastillisen elämänsynteesin ja asetti muodonantamisen työn ytimeksi, valistusaika asetti tätä vastaan voimankartuttamisen synteesin ja otti tehtäväkseen kaiken levossaolevan saattamisen liikkeeseen. Tosin on kullakin synteesillä omat rajansa ja elämän äärettömyys pusertautuu lopultakin niiden ulkopuolelle, mutta edellä rajojen punnitsemisen on annettava arvoa sille tosiasialle, että tällaiset keskittymiset tapahtuivat elämän omassa piirissä, ja tutkittava, mitä kussakin niissä on tarjolla hengenelämän kehkeämistä. Näin ollen elämässä erotetaan kaksi astetta, joista toinen on luonteeltansa määrätty ja toinen epämääräisempi, ja elämä on edestakasinkulkua näiden molempien välillä, omaan itseensä kohdistuvan elämän edelleen kehittämistä, mutta samalla myöskin sisäisen elämänpiirin ja todellisuuden luomista. Kukin yksityinen synteesi esiintyy tässä mitä valtavimpana elämänhypoteesinä, jonka oikeutus riippuu siitä, missä määrin sen onnistuu murtaa kaikki vastustus ja vallata elämä sen kaikessa laajuudessa.

Kaikki tämä työ asettaa elämälle syvemmän taustan kuin mitä vasten se ensi silmäyksellä esiintyy, osoittaa siinä, mikä näytti yksinkertaiselta, laajoja yhtymiä, siinä, mikä näytti olevan levossa, elämää ja liikettä, se vapauttaa jäykät edellytykset ja muuttaa ne eläväksi toiminnaksi. Kuta enemmän toiminta näin yltyy, sitä enemmän yhdyssuhteita ja kaikkea koskettavia suuntia tulee näkyviin, sitä enemmän elämän kokonaisuus tarjoaa itsellensä perustusta ja saavuttaa syvyyttä. Mutta tämä syventyminen on samalla lujittumista, kaikki yhdessä antaa tukea sille vakaumukselle, että ihmisessä suoriutuu sellainen elämäntoiminta, joka on yläpuolella kaiken subjektiivisen mielivallan, ja joka antaa yksilön pyrkimyksille varman perusolon.

Mutta tämä tällainen elämän syvemmän taustan ymmärtäminen antaa niille vakaumuksille, mitkä ihmisellä on maailman kokonaisuudesta, laajemman ja lujemman pohjan kuin tavanomainen intellektuaalinen käsitys. Samaten kuin yksityisillä elämänaloilla tässä on takanansa kokonaisuuden elämäntoiminta, jonka ne tuovat ilmi, niin sisältyy niihin kuhunkin omalta kohdaltansa tuohon kokonaisuuteen kohdistuva vakaumus; näillä yksityisaloilla ei osoittaudu suureksi mikään aikaansaannos, joka ei sisällä ja edusta jotakin tunnustusta kokonaisuudesta. Tuo vakaumus ja sen mukana koko todellisuuden ominaiskuva on kunkin alan luonteen mukaan erilainen. Me näimme, kuinka uskonto elämän perustuksista löytää jyrkän vastakohdan, mutta se ei ole sille mahdollista sen samalla saattamatta maailmaa ristiriitaan itsensä kanssa ja lisäämättä todellisuuden vastakohtien jyrkkyyttä. Eräs toinen ammoinen kokemus on olemassa taiteessa sekä myöskin kasvatustoiminnan alalla. Taide ei näet ole ollenkaan mahdollinen ilman sisäisen ja ulkoisen maailman sovinnollista keskinäistä suhdetta ja molemminpuolista yhteyttä, ilman että nämä vastakohdat elämässä tulevat voitetuiksi, mutta näinpä taiteelliseen työhön sisältyy tunnustus kaikkeuden sopusoinnusta. Myöskin kasvatustoiminnassa on sovinnollisempi käsitys todellisuudesta, kuin mikä uskonnolla jyrkässä kahtiajaossaan voi olla. Sillä kuinka olisi tähän toimintaan mahdollista ryhtyä, kuinka se voisi saada osakseen ihmisten täydellisen antautumisen ilman sitä uskoa, että ihmisessä uinuu jotakin hyvää ja totta ja että nämä voidaan eloon herättää? Jo tämä kieltäisi uskomasta kirkolle koulujen valvontaa, koska johdonmukaisesti ajatellen niin toisaalla kuin toisaallakin täytyy olla vallalla erilaiset peruskatsomukset. Samaten johtuu myöskin moraalista ja tieteestä erikoiset käsitykset elämästä ja maailmasta.

Nämä erilaiset käsitykset asettuvat toistensa rinnalle, jokainen niistä pyrkii saattamaan oman erikoisen kokemuksensa yksinvallitsevaksi ja niin ne ehdottomasti törmäävät vastakkain. Elämällä on edessään uhkaava hajaannus, jollei käy mahdolliseksi kohottaa inhimillisen olemassaolon kokonaisuutta yläpuolelle noiden erikoisten kehityssuuntien ja tästä käsin pyrkiä jonkinlaiseen ymmärtämykseen. Samalla käy tästä myöskin selväksi, kuinka yksilö aina sen erikoisalan mukaan, jolle hänen elämäntyönsä kuuluu, kallistuu enemmän tähän tai tuohon tapaan käsittää kokonaisuutta. Mutta taistelu ja keskeneräisyys osoittaa samalla, mikä elämän runsaus, kuinka erilaisia muotoja ja asteita on olemassa inhimillisen olemassaolon piirissä; vieläpä itse vallitsevat pulmat todistavat aiheuttamillansa intohimoisilla taisteluilla, millä tarmolla pyritään löytämään sitä luonnetta, mikä elämällä kauttaaltaan on. Pelkän harkinnan olemme jo tällöin varmasti hylänneet.

Elämä ei siis, sen olemme selvästi nähneet, voi saavuttaa varmuutta ja lujuutta suhtautumalla johonkin sen ulkopuolella olevaiseen, yleensä ei mistään ulkoapäin; se voi tämän saavuttaa ainoastaan omaan itseensä kohdistuvana; se ei voi saavuttaa sitä kiintymällä johonkin ja yhteen ainoaan olokohtaan, vaan ainoastaan siten, että se käsittää itsensä kokonaisuudeksi, kehittää itsestään eri asteita ja yhtenäisen todellisuuden ja siten kaikessa äärettömässä runsaudessaan saavuttaa varman sisäisyyden. Mutta välttämättömänä edellytyksenä kaiken tämän takana on aina se, että ihmisen pyrkimyksiä ja yrityksiä kannattamassa on itsenäinen hengenelämä; muutoin koko tämä elämänkehitys jää käsittämättömäksi arvoitukseksi ja muutoin se ei koskaan voi tulla täydellisen vakaumuksen ja antautumisen asiaksi.

Mikä tässä koskee kokonaisuutta, se koskee myöskin elämän yksityisiä kannattajia: myöskin kulttuurikaudet, kansat, yksilöt saavuttavat vakaumuksen lujuuden ja toiminnan ilon ainoastansa elämänsä sisäisestä kokoonliittymisestä, ainoastansa tämä voi karkoittaa epäilyksen ja osoittaa toiminnalle suunnan. Jos elämältä puuttuu tällainen selviöllinen välttämättömyys, tällainen omaperäinen lujittuminen ja samalla usko omaan itseen, niin eivät suurimmatkaan lahjat voi sitä varjella epävarmuudelta ja hedelmättömyydeltä. Tämä se ensi kädessä tekee harvaviivaiset luonteet moniviivaisia voimakkaammiksi. Ja näin me yhä vain palaamme takaisin siihen, että elämä voi saavuttaa lujuuden ainoastaan sisästä käsin ja joutumalla kokonaisuutena liikkeelle, mutta että tällaisen lujittumisen edellytyksenä aina on hengenelämän itsenäisyys.

Vapauden ja itsetoiminnan vaurastuminen.

Jos mieli elämällä olla tarkoitusta, on vapaus välttämätön ja pelkkä toiminta muutettava itsetoiminnaksi ja päästävä omaperäiseen elämään. Sillä tätä ilman elämä ei voi tulla täysin omaksemme, se jäisi pelkästään luonnon ja kohtalon meille osoittamaksi, se olisi sellaista, mikä yksinomaan suoriutuisi meissä, mutta ei meidän kauttamme. Tällaisen puoleksi vieraan tapahtumisen, tällaisen suoritettavaksi annetun osan täytyisi pysyä meille sisäisesti yhdentekevänä ja meidän elämäämme rasittaisi lamauttava ristiriita, jos tämä yhdentekevä saisi osakseen meidän kaiken voimamme ja tulisi asiaksi, josta itse olemme edesvastuussa.

Mutta sellainen vapaus, josta tässä nyt on kysymys, saa nykyajan ihmisiltä varsin vähän rakkautta osakseen. Kaikilta tahoilta kerrotaan meille, että tuo vanha kysymys nyt on lopullisesti ratkaistu ja että ihminen on todistettu kokonansa koneellisen maailman rahtuseksi, ainoastansa epätieteellinen ajatustapa voi tämän koneistossa nähdä aukkoja, joista vapaus voisi pujahtaa sisään. Siis häikäilemätöntä luopumista kaikesta vapaudesta; että elämä samalla menettää kaiken sisäisyytensä ja samalla välttämättömästi kaiken tarkoituksen, sitä tuskin huomataan, tai ei ainakaan nähdä, mitä tuhoavia vaikutuksia sillä on.

Kun elämän tarkoituksen vaatimuksesta kiinnipitäminen estää meitä näin nopeasti ja kevyesti hylkäämästä vapautta, niin on meidän kysyminen, tokko meidän tarjoamamme käsitys hengenelämästä asettaa vapauden probleemin edullisempaan asemaan. Meidän vakaumuksemme mukaan on asian laita todellakin niin sekä sen vuoksi, että totuus on tässä perusteltu uudella tavalla, että siksi, että se antaa todellisuudelle sen ominaisen sisällyksen, jonka se avaa.

Vapauden asia näyttää epätoivoiselta ja menetetyltä nimenomaan siksi, että tieteellisessä työssä on laadittu sellainen maailmankuva, sellainen todellisuuden kaava, johon vapaus ei sovi; eritoten sovitetaan ihmiselämään ja sisäiseen sielunelämään mekaanis-kausaalinen luonnonkäsitys. Ei voi olla epäilystäkään siitä, ettei se jätä vapaudelle ja itsetoiminnalle vähintäkään sijaa. Mutta tokko tämä sovittaminen on oikeutettua, sitä sopii täydellä syyllä epäillä.

Elämänkehityksen ei tarvitse etsiä tarkoituksensa selitystä kiertoteitse maailman yläpuolelta, vaan ratkaisu on siinä, mitä se omassa kehityksessään tuo esiin ja vaatii. Jos elämänkehitys, ainakin korkeimmilla asteillansa, osoittaisi alkuperäisyyttä ja muuttumista itsetoiminnaksi, niin tämä olisi tunnustettava perustavaa laatua olevaksi tosiasiaksi, vasta toisessa sijassa tulisi sitten kysymys, mitenkä tämän tosiasian ja maailmankulun yhteys on ymmärrettävä. Ei koskaan ole alkuperäistä laatua olevien tosiasiain annettava väistyä toissijaisten tieltä, ei koskaan uhrattava elämän omaperäisiä kokemuksia jonkun erikoisen teorian vaatimuksesta. Jos todellisuudesta luomamme kuva tämän johdosta käy monimutkaisemmaksi ja arvoituksellisemmaksi, niin se ei saa meitä huolettaa. Vai onko nyt niin aivan varmaa, että maailman täytyy olla juuri sellaisen, jollaisena se mukavimmin sopii meidän inhimillisiin käsitteisiimme? Mutta siitä ei ole epäilystäkään, että se, joka maailman tekee pelkäksi määrättyjen alkuosien yhtymäksi ja samalla hävittää siltä kaiken alkuperäisyyden, samalla riistää siltä kaiken sisäisyyden, kaiken sisällisen elämän.

Mitä elämän sisällykseen tulee, niin ei, jos itsenäinen henkisyys tunnustetaan todellisuuden pohjaksi, tämä pohja ole mikään jäykkä ja kylmä oleminen, joka lähellepääsemättömänä on kaiken elämän takana, vaan se on sisäisesti ja itsenäisesti avautuvaa elämää. Tällaisesta elämästä on mahdollista päästä osalliseksi ja, sikäli kuin onnistuu, kohottaa omakin elämämme itsetoimivaksi ja vapaaksi. Mutta henkistä elämää ei voi tunnustaa itsenäiseksi sen esiintymättä ihmiselle, sellaisena kuin hän on ja toimii, paljoa kaukaisempana ja kohoamatta hänelle vaikeaksi probleemiksi. Mutta samalla kasvaa jännittymisemme sitä kohti ja omaperäisyytemme, samalla käy selväksi, että kaikessa todellisesti henkisessä toiminnassa ilmenee hengenmaailman tunnustamista ja sen omaksumista, mutta näin ollen myös ratkaisu, Tämä ratkaisu ei ole mikään silmänräpäyksen ja itsetietoisen harkinnan tuote, ja se koskee edellä kaikkien yksityiskohtien tuota hengenmaailman kokonaisuutta, mutta sinänsä se tunkee läpi koko elämän. Kaikkeen, mitä meissä ilmenee todellista henkisyyttä, sisältyy tuo tunnustaminen ja omaksuminen ja samalla myös ratkaisu. Ei mikään paremmin todista tätä kuin se ankara taistelu, joka ihmisellä läpi historiankulun on ollut ja on taisteltavana hengenelämän ylläpitämiseksi ja toteuttamiseksi, vieläpä yksilön sieluun saakka on tuo taistelu ulottunut, Kaikkialla ilmenee selvä ero sellaisen henkisyyden välillä, joka kuuluu meille vain syrjäseikkana, ja sellaisen välillä, joka kokonansa muuttuu meidän omaksi elämäksemme. Mutta tämä muuttuminen käy mahdolliseksi ainoastansa oman toimintamme ja ratkaisumme kautta, sen kautta että käsitämme olemuksemme ja hengenelämän yhdeksi ja samaksi asiaksi ja että kaiken itsesäilyttämisemme innon kohdistamme tuohon elämään.

Tällainen hengenelämän omaksuminen, hengenelämän niin sanoaksemme persoonallistuminen vasta antaa sille täyden alkuperäisyyden ja itsevarmuuden, jota ilman ei mikään suuri esiinmurtautuva ja mullistava luomistyö ole mahdollinen. Vaistomainen, epävapaa ja rajoitettu elämäntoiminta, jollaista kokemusperäisessä elämässä kohtaamme, ei siihen riitä. Tätä alkuperäisyyttä ei toinen silmänräpäys voi tarjota toista varten eikä se ole vuosien varrelle talteenpantavissa, vaan se on aina uudestansa ja kuitenkin yhtenäisesti läpi koko elämänkulun kilvoiteltava, se ylentää elämän, niin että se tulee olemaan enemmän kuin pelkkä sarja elettyjä silmänräpäyksiä. Sillä hengenelämän alalla ei niinkuin luonnonelämässä, se mikä kerran on siinä ilmennyt, yhtämittaa vaikuta edelleen, kunnes se ulkoakäsin tulleiden syiden johdosta muuttuu toisenlaiseksi, vaan se vajoaa kohta tajunnan alapuolelle, niin pian kuin ihmisen sielu siirtyy pois tästä henkisestä sisällyksestä eikä sitä enää yhtämittaisesti uudista, ja vaikkapa se jäisikin ulkonaisesti pysyväiseksi, niin silloin se muuttuu koneelliseksi tottumukseksi, on vain puolinaista ja näennäistä. Niinpä siis kaikki todellinen henkisyys sisältää tekoa, jossa koko elämä on mukana; elämä ei tällöin ole pelkästänsä langan juoksua kerältä, vaan se on alituista ja yhtämittaista uudestansa luomista.

Täten vasta sekä ihmiskunnan että myöskin yksityisen ihmisen elämänpyrkimys on oikealla tavalla ymmärrettävissä. Se ei ole pelkkää evolutsionia siinä mielessä, että myöhäisempi varmassa järjestyksessä ja pakoittavalla välttämättömyydellä kasvaisi esille varhaisemmasta, vaan se, minkä menneisyys on saavuttanut ja minkä se tarjoaa nykyhetkelle, ei ole, henkisesti katsoen, nykyhetkelle muuta kuin mahdollisuutena, joka aina ensin odottaa meidän ratkaisuamme ja ryhdyntäämme. Ilman tätä ei olisi mitään todellista nykyhetkeä.

Mutta edellensä ilmenee hengenelämän vapaa omaksuminen ja ihmisen antautuminen sille siinä tosiasiassa, että ihmiselämän piirissä hengenelämän toteuttaminen tapahtuu vasta ihmisen oman työn kautta. Ei mikään ole siinä määrin omiansa lähemmin yhdistämään ihmistä tähän hengenelämään ja antamaan hänen löytää siinä oman itsensä kuin ne vaivannäöt ja huolet, ne tuskat ja uhraukset, joita tämä työ vaatii. Niin totta kuin tällä pitää olla perustuksensa korkeammassa hengenelämässä, niin on se saapa yksityiskohtaisemman muodostuksensa vasta ihmisin omasta kädestä, hänen pyrkimyksensä eivät kohoa niinkuin pyramiidi varmalta pohjalta valmiiksi osoitettuun suuntaan ja tyynesti edistyen, vaan epäilykset ulottuvat alituisesti perustuksiin saakka, tehden myöskin pääsuunnan epävarmaksi, elämänsä henkisyydestä täytyy ihmisen aina uudestansa hankkia itsellensä varmuus. Nykyaika todistaa tämän meille erikoisen selvästi.

Sama koskee yksilön elämää. Vain naturalismi voi käsitellä yksilöllisyyttä ennalta määrättynä ja rajoitettuna suureena, jonka toiminta kohdistuu vain ulospäin. Henkisen yksilöllisyyden kilvoitteleminen on korkea päämaali, joka vaatii paljon työtä, tavallisesti myöskin paljon uudeksimuuttamista ja poiseroittamista; tähän työhön antautuminen ei ole mahdollista ilman että ihminen tunnustaa ja täysin omaksuu itselleen oman erikoisen luontonsa, tähän sisältyy oman olemuksen ratkaisu, oman itsensä myöntäminen, laajakantoinen teko.

Ulkonaisesti elämää katsellessa tämä kaikki näyttää olevan kaukana taustassa, mutta sisäisesti se on läsnä ja mukana vaikuttamassa; sille, mikä tähän suuntaan vaikuttaa, antaa lujan yhtenäisyyden ja vahvistuksen hengenelämän itsenäisyyden tunnustaminen. Täten elämässä kaikessa sen laajuudessa avautuu suuri vastakohta, ihmisessä tulee nähtäviin kaikkeuden erilaisia asteita, on kysymys hänen elämänsä painopisteen asettamisesta, mutta samalla avautuu hänelle mahdollisuus olla mukana kaikkeuden rakentamisessa. Hänen kohdallansa ei työnkulku voi edistyä ilman hänen ryhtymistänsä, ilman hänen ratkaisuansa. Mikä olisi enemmän omiansa antamaan hänen elämällensä sekä tarkoitusta että arvoa kuin tällainen mahdollisuus kohota itsetoiminnalliseen elämään, joka, samalla kuin se itse lujittuu, antaa tilaisuuden päästä osalliseksi todellisuudesta kokonaisuudessaan ja ottaa osaa sen elämään.

Ihmisen kohoaminen korkeampaan elämään.

Vanha ja ehdoton vaatimus on, että hengenelämän vaikutuksen tulee välittömästi kohdistua ihmiseen ja saada hänen voimansa ja mielihalunsa välittömästi osakseen. Jos hengenelämän kaikki sisällys olisi kokonansa sidottu inhimilliseen ajatustapaan, niin olisi kaikki ihmisen sisäinen avartuminen mahdoton, ja henkistä laatua olevat aarteet ja tarkoitusperät voisivat vaikuttaa meihin vain sen kautta, mitä ne voivat tarjota pelkän ihmisen menestymiselle, silloin niissä olisi tapahtunut niin suuri muutos, että melkein olisivat tuhoutuneet. Niinpä ammoisista ajoista siellä, missä on tunnettu pelkästään inhimillisen luonnon ahtaus ja riittämättömyys, on vallinnut innokas pyrkimys tämän ahtauden voittamiseksi ja ihmisen yläpuolella olevan elämän saavuttamiseksi. Selvimpänä tällainen pyrkimys ilmenee uskonnollisessa mystiikassa. Ääretön rajattomuus ja autuus näytti tätä tietä olevan saavutettavissa, jos jumalallisen elämän virta kokonansa valtaisi ihmisluonnon. Mutta eipä nykyajan pohjallakaan ja tieteen alalta puutu tämänsukuisia pyrkimyksiä. Juuri suurimmat ajattelijat ovat koettaneet viedä elämää sellaiseen kohtaan, jossa se saavuttaisi ihmisestä riippumattoman ja hänen arvostelunsa mukaan pätevän totuuden. Toiset etsivät tätä kohtaa sellaisesta ajattelusta, joka kehittäisi olokohtaisen välttämättömyyden ja omasta voimastansa saisi aikaan etenevän kehityksen, Kant sitä vastoin edustaa sellaista ajatussuuntaa, jonka mukaan ajattelija uskoo moraalisessa toiminnassa näkevänsä kaikesta inhimillisen luonnon erikoisuudesta vapautuneen ja kaikille järjellisille olennoille yhteisen toiminnan. Epäilemättä siis tuo pyrkimys, joka tarkoittaa pelkän inhimillisen luonnon voittamista, on ilmaus välttämättömästä tarpeesta ja samalla myös maailmanhistoriallinen ilmiö.

Mutta kaikki tämänsuuntaiset pyrkimykset kohtasivat voittamattomia vaikeuksia siinä, että huomasivat olevan vaikeata vetää rajaa sen välille, mikä on pelkästään inhimillistä, ja sen, mikä ilmeni inhimillistä korkeampana. Tuo tavoiteltu korkeampi maailma ei saavuttanut mitään varmaa asemaa eikä ollut tarpeeksi vältettävissä se vaara, että molemmat kyseessä olevat alat häipyivät toisiinsa ja ettemme niin paljon pääse irti inhimillisestä rajoituksestamme kuin päinvastoin sisäisesti muuttumatta kehitämme tätä inhimillistä olemustamme yhä enemmän ja enemmän äärettömiin. Tämän vaaran voittamiseen kuuluu välttämättä kaksi seikkaa: henkisyys ei saa jäädä toisluontoisen elämän olkoonpa vaikka kuinkakin tärkeäksi ominaisuudeksi, vaan sen täytyy omassa itsessään tulla täysin riittäväksi elämäksi ja lisäksi tämän uuden elämän täytyy jotenkin päästä välittömästi ihmisen omaksi elämäksi ja olemukseksi, vain täten se voi olla ihmiselle enemmän kuin pelkkä välikappale muita tarkoituksia varten.

Mutta tällainen uusi elämä, joka yksinänsä voi taata pääpyrkimykselle menestyksen, saavutetaan tunnustamalla hengenelämän itsenäisyys ja sen avautuminen ihmisessä. Lähemmin tahdomme osoittaa, ettei tämä merkitse pelkkää nimenmuutosta, vaan että sillä on tärkeä asiallinen merkitys.

Ensiksikin vain tunnustamalla tämä hengenelämän itsenäisyys saavutetaan uusi, välitön elämän olokanta, täydellinen muutos todellisuuden peruskäsitteissä. Sillä tuo hengenelämän välitön kehkeäminen ihmisessä tekee välttämättä tämän hengenelämän siksi, mikä elämälle on kaikkein ensimäisintä ja läheisintä, elämän todelliseksi olokannaksi; mikä siihen saakka näytti olevan läheisintä, aistimellinen tai myöskin yhteisöllinen maailma, asettuu siitä lähin toiseen sijaan ja sen täytyy ensinnä todistaa oikeutuksensa tuon ensimäisen edessä. Toisin sanoen, mikä tavanomaisen käsityksen mielestä kuuluu tuonpuoleiseeen maailmaan, joka aistimellisesta maailmasta käsin on todistettava ja olevaksi osoitettava, se nyt muuttuu ainoaksi itsessään perustelluksi maailmaksi, ainoaksi oikeaksi ja todelliseksi maailmaksi, joka ei kaipaa eikä salli, että se johdetaan mistään muusta. Olisi helposti osoitettavissa, että tällainen täydellinen muutos tapahtuu kaikkialla siellä, missä henkistä työtä suoritetaan, ettei tätä työtä koskaan tehdä aistimellisen olemassaolon yksinomaan rinnakkaisina esiintyvien ilmiöiden pohjalta, vaan tämän olemassaolon yläpuolelle kohoavasta olokannasta käsin ja että itse materialistikin voi muodostaa ajatuksensa tieteelliseksi teoriaksi vain siten, että hän asettautuu tuohon olokantaan. Mutta vedoten edelläolevan tutkistelumme kulkuun voimme tästä luopua ja rajoittautua todentamaan sen seikan, että kaikki henkisen elämän kehittyminen ihmiskunnassa sisältää todellisuuden toisinpäin kääntämisen. Maailmanhistoriallisessa työssä aistimellinen välittömyys yhä enemmän ja enemmän väistyy syrjään henkisen välittömyyden tieltä, sisäistä maailmaa ei katsella ja koeta ulkopuolisesta maailmasta käsin vaan noudatetaan päinvastaista katsantotapaa, Ptolemaioksen olokanta väistyy Kopernikuksen olokannan tieltä.

Mutta samalla — ja tällä on elämän muodostamiselle ratkaiseva merkitys — on avautunut mahdollisuus löytää tosihenkisyyden ja pelkän inhimillisyyden välinen raja ja saada yleinen hengenjännitys kääntymään hedelmälliseksi työksi. Kun nimittäin pelkkä inhimillisyys silloinkin, kun se ryhtyy henkisiin tehtäviin, on riippuvainen subjektin ja maailman, tunnetilan ja esineen vastakohdista, liikkuen edestakaisin toisesta toiseen voimatta tällöin saavuttaa olennaista kohoutumista, kykenee hengenelämä vallitsemaan tuon vastakohdan ja täydessä toiminnassa luomaan elämälle sisällystä, mikä esiintyy sielunelämän eri toiminnoissa, ajatuksessa, tunteessa ja tahdossa, sisällystä, joka näissä toiminnoissa ilmenee mutta ei koskaan voi niistä juontua. Milloin vain tällaista sisällystä, elämänkehityksen edelleen muodostamista, todellisuuden omaperäisyyden ilmauksia on tarjolla, silloin on elämä kehittynyt vapaaksi pelkän inhimillisen luonnon rajoituksesta, silloin voi se, mitä hengenelämällä on olennaisia piirteitä, tulla ihmisen omaksi. Olokohtaisen totuuden välttämättömyydestä ja henkisen maailman kokonaisuudesta lähtenyt toiminta ja luomistyö voi nyt päästä välittömästi ihmisessä kehkeämään ja kohottaa hänen elämäänsä äärettömästi; hengenelämän ilmaukset, taistelut ja kokemukset tulevat nyt kaikessa laajuudessaan ihmisen omaksi asiaksi, tosin kuitenkin vain elämän ehdittyä jollekin määrätylle korkeammalle tasolle ja ratkaisevasti heitettyä taakseen tavallisen keskitason.

Ei millään muulla alalla täten aiheutunut tai ainakin aiheutuva muutos voi olla ilmeisempi kuin uskonnon alalla. Selvästi tässä eroavat toisistaan pelkän ihmisen uskonto ja hengenelämän uskonto, uskonto, jonka vaatimatta olennaista muutosta tulee auttaa ihmistä onneen ja iäiseen elämään, ja uskonto, joka on hengenelämän avautumista, tuo mukanaan uutta sisällystä ja uusia arvoja ja tekee ihmisen olennaisesti toiseksi. Se mikä oli kotoisin tuosta pelkkään ihmiseen tyytyvästä käsityskannasta ja mikä laajoissa piireissä käy uskonnosta, ei ollenkaan ansaitse uskonnon nimeä; se mikä siinä oli uskontoa, oli vain valmistusta sille toiselle tai jälkikaikua siitä toisesta, mikä pyrki tunkeutumalla viimeisiin syvyyksiin ylläpitämään ja voitokkaasti toteuttamaan hengenelämää. Vain täten uskonto saavutti itsenäisyyden ja sen oli mahdollista saada aikaan sisäistä kohoutumista, kun se taas hylkäämällä tuon henkisen pohjan kadottaa kaiken omintakeisen sisällyksensä ja kaiken omintakeisen olemassa-olon oikeuden. Voimakkaasti puolustamalla tuota perustusta uskonto ei tue ihmisen pienuutta, vaan kiinnittämällä ihmisolemukseen jumalallisen elämän täydellisyyden, äärettömyyden ja iäisyyden se äärettömästi kohottaa hänen ihmisyyttään, tekee siitä olennaisesti uuden luomuksen.

Samoin on laita muidenkin henkisen työn alojen; niiden perustautuminen itsenäiseen hengenelämään ei vain edistä niiden kehitystä tähän tai tuohon suuntaan, vaan tekee niille mahdolliseksi esiintyä itsenäisinä muodostuksina. Kun esim. oikeutta pidetään ja kohdellaan pelkästänsä ihmisen menestyksen välikappaleena — olkoonpa sitten yksilöiden tai kokonaisen yhteisön, siinä ei ole mitään olennaista eroa —, silloin se aina kadottaa oman erikoisluonteensa eikä voi enää muuttaa vallitsevaa asiantilaa, silloin se ei enää voi alkuperäisen voiman tavoin taivuttaa mieliä eikä asettaa ulkonaisten seurausten punnitsemista vastaan asian sisäistä välttämättömyyttä, vaan se muuttuu tällöin tarkoituksenmukaisuuden nöyräksi palvelijaksi ja sen täytyy taipua tämän vaatimusten mukaan, mutta silloin oikeus on sisäisesti tuhoutunut. Se voi säilyttää itsensä ainoastaan kohotettuna yläpuolelle pelkän ihmisen tarkoitusperien, mutta silloin se myöskin voi sisäisesti kohottaa sitä ihmistä, joka sen tekee omakseen.

Mutta se mikä koskee yksityisiä aloja, se koskee myös yhteisen elämäntyön kokonaisuutta, sellaisena kuin se esiintyy kulttuurityössä. Tämä voi saada aikaan olennaisesti uutta ja voittaa puolelleen ihmisen koko sielun ja mielen vain mikäli uskon ja toivon silmin edellytetty maailmantila ehdottomana vaatimuksena asetetaan olevia oloja vastaan ja nämä täten järkytetään liikkeelle lepotilastaan. Kaikki kulttuuri on elämän muuttumista itsetoiminnaksi, mutta tämä on mahdollinen vain silloin, kun ihmistoiminnassa avautuu uusi todellisuuden syvyys. Niinpä hengenkulttuuri on erotettava kaikesta siitä, mikä on pelkästään ihmiskulttuuria, ainoastaan hengenelämän ominaisen luonteen ilmaisuna kulttuuri voi saavuttaa sisäisen yhteyden, selvän tarkoituksen ja kaikkea vallitsevan päämaalin, ainoastansa täten se voi luoda ihmisen uudeksi ja taistella kaikkea sitä vähäpätöisyyttä ja nurinkurisuutta vastaan, mikä ihmisestä päin pyrkii tarttumaan kaikkeen kulttuurikehitykseen. Niinpä erikoisesti uudenaikainen kulttuuri asettaa vaatimuksekseen äärettömän, alkuperäisen ja itsenäisen elämän; inhimilliset olosuhteet eivät tällaista elämää tarjoa, ainoastansa usko yläpuolellamme vallitsevaan henkiseen välttämättömyyteen ja ainoastansa tästä välttämättömyydestä sisäisesti kiinnipitäminen voi synnyttää sen valtavan liikkeen, jonka nuo aatteet todella synnyttivät. Ei ole mitään voimakasta, mitään mukaansatempaavaa liikettä, joka ei olisi sietämättömäksi tunnetun ristiriidan voittamista; mutta tällaiseen ristiriitaan päätyvät olot vain siinä tapauksessa, että uusi, joka on asemansa arvoinen, törmää yhteen vanhan kanssa, jolla ei enään ole mitään oikeutta tuohon asemaan; mutta tuossa uudessa täytyy silloin olla ylivoimainen pakko, ja tätä ei pelkkä ihminen voi sille koskaan antaa. Siitä että kulttuurissa tunnustetaan olevan tällainen ylevämpi elämä, saa kaikki kulttuurityö sisäistä kohotusta, ihminen voi tuntea tällöin olevansa yhteydessä maailmanelämän kanssa, hän saa tämän sisäiset arvot omikseen ja kohoaa täten kauas yläpuolelle aluksi vallinneen pienuutensa.

Samanlainen jako, eroittaminen ja kohoutuminen tapahtuu myöskin yksilön elämässä. Niin kauan kuin korkeamman elämän ilmaukset juoksevat sekaisin samassa virrassa alemman elämän ilmausten kanssa, niin kauan kuin sellaiset suureet kuten persoonallisuus ja yksilöllisyys eivät tuo mukanaan mitään ominaisluonnetta, vaan ainoastansa vahvistavat ja tukevat luontoperäisiä vaistoja, niin kauan ei synny mitään olennaisesti uutta ja korkeampaa ja henkinen liike ei saavuta täysin hereilleajavaa voimaa. Tähän tarvitaan aivan ominaista sisällystä, jollaista vain on saatavissa yhteydessä hengenmaailman kanssa. Mutta sikäli kuin tämä onnistuu, käy tuo maailma ihmiselle todellisuudeksi, muuttuupa hänen omaksi elämäkseen, ja selvää on, mikä ääretön kohoutuminen tästä on seurauksena.

Tämä ajatustapa on mitä jyrkimmässä ristiriidassa sen ajatustavan kanssa, joka odottaa kaiken pelastuksen tulevan rauhallisesta eteenpäinkulusta, vähittäin tapahtuvasta kehityksestä. Tässä ei ole paikka osoittaa, kuinka suuri oikeutus tällä aatteella on maailman kuvassa ja myöskin erinäisillä elämämme aloilla. Mutta milloin on kysymys kokonaisuudesta ja tämän elämämme pääsuunnasta, silloin on tuohon kehitykseen vetoaminen mitä jyrkimmin hyljättävä, se kun on probleemimme himmentämistä ja maahan painamista ja velttoutemme turvapaikka. Sillä tuo ajatustapa ei vastaa ihmisen ominaista asemaa, jossa todellisuuden eri asteet kohtaavat toisensa. Se mikä hänessä pyrkii esille korkeampaa elämää, on aluksi varsin himmeätä ja epämääräistä, se voi saavuttaa suuremman voiman ja määrätymmän luonteen vain siten, että se selvästi rajoittautuu ja omassa itsessänsä lujittautuu, mikä on mahdollista ainoastaan jos itsenäinen hengenelämä hänessä pääsee ilmeneymään, Vasta sittenkuin kokonaisuuden luja ydin on muodostunut, voi hän vaikuttaa elämän koko alaan, vetää puoleensa sellaista, mikä on hänen kanssaan sopusoinnussa, liittää yhteen sen, mikä on hajanaista, tuntea ja merkitä alhaiseksi sen, mikä on alhaista, käydä ahdistamaan sitä, mikä on vastaansotivaa. Vain tällainen eri puolien selviytyminen ja niiden vaikutus toisiansa vastaan antaa elämälle voimaa ja saattaa sen sisäiseen liikkeeseen, tuo elämän henkisen luonteen esille kaikkea sellaista vastaan, mikä on pelkkää luontoa, ja tekee elämän ihmisen täydelliseksi omaisuudeksi. Mutta aina tämä toisistaan eroittautuminen asettaa vaatimukseksi hengenelämän itsenäisyyden tunnustamisen, vain tällä edellytyksellä muutoin hajanainen henkinen pyrkimys voi ihmisessäkin tulla elämän itsenäiseksi lähtökohdaksi ja samalla voittaa hänen omakseen hengenelämän koko kehityksen ja kokemuksen.

Mutta tämä eroittautuminen asettaa sekä koko elämälle sinänsä että sen eri haaroille yhtämittaisen tehtävän; yli koko rintaman syttyy kiivas taistelu oikean, elämänkehityksen laajentamista ja syventämistä tarkoittavan ja toteuttavan hengenkulttuurin ja pelkän ihmiskulttuurin välillä, joka kaiken kohdistaa ihmisen mielentilaan ja tunteeseen, mutta samalla ehdottomasti vie sisäiseen tyhjyyteen. Se, mikä ihmiselämän pohjalla saavutetaan oikeata henkisyyttä, ei jää pysyväiseksi vain siksi, että se kerran on olemassa, vaan se riutuu heti paikalla, kun sitä ei alituisesti luoda uudestansa, se tulee vedetyksi alas pelkästään inhimillistä laatua olevien harrastusten piiriin sekoittuen niihin ja samalla turmeltuen. Tosin se, millä kerran on ollut tehonsa, on vielä erinäisissä jälkivaikutuksissa tallella ja siis helpommin eloonherätettävissä, mutta varmaksi omaisuudeksi henkinen elämä ei näin ollen jää, se kaipaa jatkuvaa uudistamista ja myöskin yhtämittaista työtä. Mutta tämän henkisen elämän saavutus täysin vastaa sen edellyttämää vaivannäköä ja työtä, sillä se vapauttaa ihmisen hänen luonnollisen minänsä ahtaista rajoista eikä salli hänen samalla häipyä äärettömyyteen; ollessaan osallisena henkisestä maailmasta ja todellisuuden itsenäisestä sisäisyydestä hän saavuttaa äärettömän minuuden ja hänen elämänsä positiivisen suunnan. Omassa piirissänsä hänellä on välittömästi kokonainen maailma ja hän voi tuntea olevansa mukana tekemässä työtä tuon maailman rakentamisessa. Ääretön, jonka mystiikka oivalsi pelkällä tunteella ja joka sen käsittämänä ei päästänyt tunkeumaan kyllin syvälle elämän perusoloon, on nyt tullut työn vallitsevaksi voimaksi ja voi kaikille tahoille ulottaa uudeksiluovan vaikutuksensa.

Kuinka tämä muuttaa elämän sen syvimpiä syitä myöten, se osoitettakoon tässä vain moraaliin nähden. Niin kauan kuin henkistä elämää ei katsota ihmisen todelliseksi minäksi, niin kauan näyttävät hänessä vallitsevat toiminnan säännöt ulkopuolisilta normeilta, joiden alle meidän kunnioituksella on alistuminen niiden kuitenkaan samalla tulematta meidän täyden rakkautemme ja ehdottoman antautumisemme esineeksi. Mutta sisäisen lämmön puutteessa ei toimintakaan saavuta korkeinta huippuansa. Sellainen moraali pysyy helposti enemmän ohjeellisena kuin siveellistä elämää tuottavana, se voi kyllä olla valmis täyttämään velvollisuutensa vaatimuksen sitä kohdatessa, mutta se ei palavalla innolla pyri asettamaan uusia tehtäviä, kohoamaan äärettömiin, parhaansa mukaan kartuttamaan hengen valtakuntaa. Tämä käy mahdolliseksi vain siten, että tuohon asiaan tartumme niinkuin omaan asiaan, jos nuo siveellisen toimintamme ohjeet samalla merkitsevät meille oman elämämme kehkeytymistä ja jos täten siveelliseen toimintaamme virtaa itsesäilytyksen varmuus ja ilo. Silloin voi myöskin rakkaus liittyä kunnioitukseen karkoittamatta kuitenkaan viimemainittua, sillä aina jää tilaa nöyryyden tunnolle sikäli kuin uusi minä ei koskaan ole pelkän ihmisen työtä, vaan ehdottomasti perustuu äärettömään elämään ja on sen kannattama.

* * * * *

Mutta kaiken tämän mukana avautuu ihmiselämälle avara ja suuri näköpiiri, runsain määrin tehtäviä, tehtäviä, jotka ovat erottamattomassa yhteydessä keskenään ja jotka lupaavat varman saavutuksen. Ennenkuin kuitenkaan antaudumme tällaisten toiveiden valtaan, on välttämätöntä ottaa punnittavaksi eräs epäilys, joka, jos sen koko kantavuus otetaan tarkoin huomioon, taaskin tekee kaikki saavutuksemme epäilyksenalaisiksi. Jos oikea henkisyys kohotetaan niin kauas kaiken sen yläpuolelle, mikä on pelkästään inhimillistä, niin eikö silloin yhä painavampana laskeudu arvioimisemme vaakalaudalle se tosiasia, että ihmiselämän keskitaso aina sen alkeellisiin muotoihin saakka lujasti ja sitkeästi jää pysymään siinä asemassa, jonka pyrkimyksemme vapautua ihmisen pienuuden rajoituksesta hylkäsi aivan riittämättömänä? Eikö se, mikä meidän oli voitettava, ylivoimaisena pidä meitä kahleissansa, eikö se uhkaa alentaa koko tuota kohoutumistamme hapuilevaksi kaipuuksi ja toivomiseksi?

Näyttää vallitsevan läpikäyvä ristiriita sen välillä, mitä hengenelämän aate vaatii, ja sen välillä, mihinkä me ihmisolomme pohjalta kykenemme. — Hengenelämä vaatii subjektin ja maailman, mielentilan ja esineen vastakohdan yläpuolelle ylettyvää täyttä toimintaa, ja inhimillinen sielunelämä onkin tuon vastakohdan vallanalainen. Hengenelämä muodostaa kaikenkäsittävän kokonaisuuden ja ihmiskunta on hajaantuneena pelkkiin yksilöihin, ja jo luonnollisen itsesäilytyksen välttämättömyys, mutta myöskin yhteisyyselämä pakoittaa puoltamaan ja vahvistamaan yksilöllistä elämää; hengenelämä esittää sisällyksensä, totuutensa ajattomasti pätevänä, mutta ihminen syntyy ajassa ja hänen elämänsä kuluu aikaan, hänen tilansa ja sen mukana hänen elämänsä asettamat vaatimukset ovat yhtämittaisten muutosten alaiset. — Tällaiset ristiriidat ulottuvat yli näiden perusmuotojen koko elämään. Se, mikä näin ollen enimmän antaa aihetta levottomuuteen, on siinä, ettei ole minkäännäköistä toivoa saada uudestaan muodostetuiksi näitä olemassaolomme perusmuotoja.

Mutta joskaan emme voi aivan yksinkertaisesti poistaa näitä vastuksia, niin kenties on kuitenkin mahdollista ryhtyä niitä vastustamaan. Voimmepa ihmiselämän yleiskokemusta tarkastaessamme nähdä, että tällainen vastavaikutus on käynnissä kauttaaltansa läpi koko inhimillisen olemassaolomme, laajemmalti kuin ihmisten tieto ja tahto ulottuukaan. Sillä kauttaaltansa elämä osoittaa sisäistä ylöspäin kohoutumista: se, mihin ihminen hädän ja luonnollisen itsesäilytyksen vaiston pakoituksesta turvautui, muuttuu ja jalostuu elämän oman kehityskulun vaikutuksesta. Se, mikä ensiksi ilmenee ulkonaisena rinnakkaisuutena, muuttuu sisäiseksi yhteydeksi; se, mille annettiin pelkän välikappaleen arvo, saa itsenäisen arvon, vaikuttaa vastaan ja vie täten kehitystä eteenpäin. Inhimillisten olosuhteiden vajanaisuudesta huolimatta henkisyys voittaa yhä enemmän jalansijaa ja huolimatta kaikesta vastustuksesta se voi edistää tarkoitusperiänsä.

Näin olevien olojenkin pohjalla ilmenee vähittäistä elämän irroittautumista luonnollisesta minästä, joka aluksi vallitsee kaikkia pyrkimyksiä. Tämä irroittautuminen ilmenee erittäin kouraantuntuvana rakkaudessa ja työssä, edellisessä kanssaihmisiin, viimemainitussa työn esineeseen suuntautuvana. Kuka voisi kieltää rakkaudella olevan juurensa luonnonvietissä ja liian vähäiseksi arvata tämän luonnonvietin pysyvän merkityksen? Mutta sitten tapahtuu muutos siihen suuntaan, että rakkauden esine itsekin jollakin tavoin tulee arvokkaaksi, että sen menestys välittömästi saa ihmisen pyrkimyksen liikkeelle ja että oma minä aina itseuhrautumiseen saakka voi väistyä syrjään. Jo Aristoteles on kuvannut, kuinka tässä suhteessa myöskin alemman asteen ihmisessä elää jotakin jumalallista, joka vie hänet yläpuolelle oman itsensä. Samoin on työn laita. Siihen ryhdytään lähinnä itsesäilytyksen takia eikä voida ihmistä moittia, että hän siitä vaatii palkkaa ja arvostelee sitä sen mukaan, mitä se tuottaa. Mutta me tiedämme kaikki, ettei asia tähän pääty: työ käy vähitellen ja vähitellen ihmiselle oman sisällyksensä takia rakkaaksi ja arvokkaaksi, se muodostaa sisäisiä yhtymiä, jotka vastustavat toimivan henkilön mielivaltaa ja mielitekoja, se tekee lopulta ihmisen kykeneväksi antautumaan suureen vaivannäköön ja tekemään uhrauksia, se muuttuu hänessä eteenpäin vieväksi mahdiksi. Työssä ja rakkaudessa ulkonaisessa kosketuksessa oleminen muuttuu sisäiseksi suhteeksi ja samalla nautinto ja hyöty väistyvät elämän sisäisen kohoutumisen tieltä.

Tällainen liikkeen- ja voimansiirto luonnosta henkeen ilmenee inhimillisen olemassaolon kokonaisuuteen nähden niissä kokemuksissa ja kohtaloissa, jotka ovat nähtävissä yksilöllisyyden muodostumisessa. Tällöin on ensinnä olemassa erikoisluonne, jossa kyllä on yksityisiä henkisiä aineksia, mutta jolla ei ole vielä mitään henkistä luonnetta; tämän erikoisluonteen vaatimusten puoltaminen ja toteuttaminen on itsesäilytyksen luonnonvietin mukaista, helposti tuo tehtävä saa puolelleen ihmisen mielihalun ja osakseen ihmisen työn. Mutta kerran alotettu liike vie helposti alkukohtaa korkeammalle. Nuo henkiset ainekset liittyvät lujemmin yhteen ja alkavat vaikuttaa kokonaisuutena; näin pyrkimys voi irroittautua pelkän olopisteen harrastuksista vieläpä vastustaa niitä, ja yhä puhtaampana kohoaa esiin henkinen kokonaismaailma, yhä enemmän se voi yllyttää ihmistä innokkaaseen työhön ja vaikeisiin uhrauksiin.

Mutta tällainen kulku alemmasta ylempään ulottuu yläpuolelle yksilöiden koko ihmiskuntaan. Näin on laita inhimillisen yhteiselämän kehittymisen. Aluksi ulkonaiset olosuhteet ja elämän ylläpitämisen pakko vievät ihmiset yhteen ja saavat aikaan pienempiä tai suurempia yhtymiä. Mutta ulkokohtaisesta yhdessäolosta muodostuu yhä enemmän ja enemmän sisäinen yhteys, yhteisestä kokemuksesta, yhteisistä taisteluista, yhteisestä menestyksestä ja yhteisistä kärsimyksistä kohoaa esille yhteisiä arvoja ja tarkoitusperiä, syntyy yhteinen elämänpiiri, joka yksityistä ihmistä sekä lujittaa että kohottaa yläpuolelle itsekkäiden harrastusten. Niinpä tässäkin eittämättömästi kulkee jalostumisen ja kohoutumisen virta.

Erittäin tähdellepantava ja erittäin tärkeä on tällainen liike henkistä luonnetta olevan historian muodostumisessa; siinä suoritetaan sen syvän kuilun voittaminen, joka muutoin vallitsee ajan ja iäisyyden välillä. Hengenelämä ja sen totuus vaativat itselleen ylevämmyyttä aikaan nähden, mutta ihmisen me tapaamme ajan rajojen sisäpuolelta ja yhtämittaisen muuttumisen alaisena. Mutta ihmiselämän piirissä syntyy omituinen historia, joka hänet eroittaa kaikista pelkästään luonnonolioista, hänen ei tarvitse turvattomana antaa tapahtumain pauhata ylitsensä, vaan hän voi nousta niitä torjumaan, hän voi toisistansa eroittaa sen, mikä on pysyväistä ja katoavaista, henkistä ja pelkästään inhimillistä, ja yhtämittaa kartuttaa itsellensä sitä, mikä hänelle on arvokasta. Eritoten historian huippukohdilla tapahtuu kohoaminen siitä, mikä on ajallista ja inhimillistä, pysyväiseen totuuteen. Samaten kuin me tahdomme säilyttää sen, mikä niin sanotuissa klassillisissa aikakausissa on häviämätöntä, samaten me historiassa yleensä koetamme tehdä eron sen välillä, mikä kuuluu pelkkään aikaan, ja sen välillä, mikä ajan yläpuolelle kohoavana elämänsisällyksenä kykenee vaikuttamaan läpi kaikkien aikojen. Täten historia on henkisen maailman kehkeämistä ja voi huolimatta kaikista olevien olojen vastustuksesta pitää tämän maailman ilmielävänä edessämme. Se, mikä tällöin saavutetaan, tapahtuu taaskin usein vastoin ihmisen omaa tietoa ja tahtoa. Sillä hänen pyrkimyksensä tarkoittaa lähinnä ajassa saavutettavia voittoja, onnea ja menestystä. Mutta hänen työnsä ei edisty vetoamatta hengenelämän syvyyksiin ja saamatta näistä syvyyksistä elähdyttävää vastakaikua. Näin syntyy sellaista, mikä riittää tuolle puolen hetkellisyyden ja mikä voi yhtämittaisesti pysyä. Tämä ajallisuuden yläpuolelle kohoava jää ilmieläväksi ainakin erinäisissä seurauksissaan ja jälkivaikutuksissaan, mutta kokonaisuutenakin se on jälleen eleille herätettävissä ja saatettavissa tehoisaksi. Ennen kaikkea on tällainen mahdollisuus sellaisella saavutuksella, joka itse on uudistavasti vaikuttanut elämänkehitykseen. Kun kerran tällainen uudistava voima on päässyt voimakkaasti vaikuttamaan, niin kaikki, mikä ei sille antaudu, jää ehdottomasti jälkeen. Voimmeko esim. peruuttaa uudenaikaisen tieteellisen ajatustavan ja sen tekemän maailman ja ihmisen välisen tarkemman eron, sen analyysin ja kritiikin? Voimmeko syrjään sysätä sen tosiasian, että uudenaikaisessa elämässä henkinen työ on muodostanut paljoa itsenäisempiä yhtymiä ja samalla enemmän irroittautunut välittömästä sielunelämästä? Voimmeko kieltää, että on muodostunut erikoisesti luonnontieteellinen, historiallinen ja yhteiskunnallinen ajatustapa, ja voimmeko niistä päästä erillemme? Ilmeisesti tällaiset liikkeet kohottavat meidät yksilöiden mielivallan ja hetken heilahdusten yläpuolelle, silminnähtävästi tapahtuu niissä hengenelämän maailmanhistoriallinen kehkeäminen, jonka me voimme välittömästi saada omaksemme. Tämä kehkeäminen tekee meille mahdolliseksi kohota pelkän hetkellisen nykyisyyden yläpuolella olevaan aikoja sisältävään nykyisyyteen, joka käsittää kaiken, mikä ihmistyössä on pysyväistä. Täten saavutettu olokanta muodostaa mitan kaikelle sille, mitä aikojen kuluessa suoritetaan. Se, mikä sen hylkää tai suorastansa sitä vastustaa, ei voi saavuttaa syvällistä ja pysyväistä vaikutusta. Niin vähän kuin tämä olokanta vaikuttaa mekaanisesti pakoittamalla, niin välttämättömästi kuin se, samaten kuin kaikki henkinen elämä, vaatii tunnustamista ja omaksumista, niin ei ole kiellettävissä, että tässä esoteerisen historian muodostuksessa ajan sisäpuolelta avautuu mahdollisuus kohota ajan yläpuolelle. Näin tämä hengenelämän historia muodostuu välittäjäksi pelkän ajan välillä, johon inhimillinen elämä kuuluu, ja iäisyyden välillä, jota hengenelämä vaatii.

Myöskin inhimillisten olosuhteiden sisällä hengenelämä osoittaa kasvattavaa vaikutustaan, valtavana virtana tämä vaikutus käy halki koko inhimillisen elämän. Tähän henkisen elämänsuunnan nousemiseen kaikki ihmiseen kohdistuva vaikutus kiinnittää luottamuksensa, siihen kiinnittää luottamuksensa kaikki muodostava toiminta yksilöstä aina koko ihmiskuntaan asti. Se, että tuo toiminta huolimatta kaikista vastuksista tarmokkaasti ja iloisesti puolustaa oikeuksiansa, on varma todistus siitä, että tässä on toimimassa inhimillisen mielivallan yläpuolella oleva voima.

Eivätpä siis kreikkalaiset ajattelijat ilman syytä puhuneet alemmassa olevasta kaipuusta päästä ylempään, maailmankaikkeudessa vallitsevasta ylöspäin kohottavasta rakkaudesta. Kuitenkaan ei siellä, missä hengenelämän omalaatuisuus on täysin tunnustettu, tuo liike ole ymmärrettävä pelkästään luonnosta ja olevien olojen pohjalta esillekohoamiseksi, ei kehitykseksi tässä mielessä, vaan ylevämmän henkisyyden kohottavaksi vaikutukseksi. Luonto ei voisi saada aikaan sitä, mitä se saa aikaan, jollei se lepäisi syvemmällä pohjalla ja saisi siitä elähyttäviä voimia.

Yhä uudestansa saamme nähdä, että lopulta kumpikin olomuoto kuuluu yhteen ainoaan maailmaan, että kaiken eroavaisuuden ja vastakohtaisuuden yläpuolelle kohoaa kokonaisuus. Mutta mitkään vastakohtien tasoitukset eivät saa koskaan himmentää meiltä sitä tosiasiaa, ettei hengenelämä meissä koskaan voi saada sen omaa olemusta vastaavaa olomuotoa, ja ettei se täällä koskaan voi päästä täysin vapaaksi ristiriidasta. Hengenmaailman täytyy täällä aina kehittyä sille itselleen vieraassa olomuodossa, johon meidän elämämme pukeutuu ja jota me emme mitenkään voi päällämme pudistaa. Kaikessa siinä, mitä ihmiset henkisellä alalla saavat aikaan, on tässä kohden epätäydellisyyttä, kaikessa siinä, mitä me ilmilausumme hengenelämästä, on aina jotakin kuvannollista, symboolista, se syvyys, joka ennen kaikkea tekee meidän elämämme henkiseksi, ei voi meidän olemassaolomme muodoissa koskaan päästä täysiin oikeuksiinsa. Mutta joskin tämä hengenelämän perusolemuksen ja olomuodon välinen ristiriita osoittaa meidän elämämme elämäksi, jolla on oma ominaisluonteensa, monen ehdon alaiseksi ja mitä suurimmassa määrin epätäydelliseksi, niin se ei muuta sitä hapuilevaksi toivomiseksi ja voimattomaksi kaipuuksi. Sillä tuo perusolo ei ole meille mikään vieras ja ainoastaan kaukaisen kunnioituksemme esine, vaan me voimme siinä löytää oman elämämme ytimen, oman todellisen itsemme ja siitä käsin ryhtyä taisteluun kaikkea alamittaista vastaan. Me emme ole ainoastaan keskellä ristiriitaa vaan myöskin sen yläpuolella, ja elämä voi tällaisen ylevämmyyden voimakkaasti esillepuhjetessa saavuttaa sisäisen lujuuden ja iloisuuden. Ja samalla me voimme huolimatta kaikista vastuksista lohdullisesti toimia ihmisen kohottamiseksi yläpuolelle kaiken sen, mikä hänessä on inhimillisesti pientä.

Epäilysten torjuminen.

Tähänastiset perustelut ovat pyrkineet sisäisesti lujittamaan hengenelämää ja koettaneet osoittaa sen omassa piirissään vastuksiin nähden ylivoimaiseksi, mutta niissä ei vielä ole otettu punnitsemisen alaiseksi sen suhdetta meidän kokemuksemme kokonaismaailmaan. Mutta juuri tästä maailmastahan on kohonnut voimakasta epäilyä hengenelämälle vaatimaamme valta-asemaa ja samalla sitä siihen perustuvaa vakaumustamme kohtaan, että elämällä on tarkoitus. — Jo ammoisista ajoista asti on ihmiselle antanut ajattelemista, saanut hänet kuohuksiin ja useinpa epätoivoon se havainto, että se, mitä hän pitää korkeimpana ja mikä häneltä vaatii sanomattoman paljon työtä ja uhrauksia, näyttää maailman kokonaisuudessa aivan voimattomalta: luonto kulkee kulkuaan täysin välinpitämättömänä hengen asettamista tarkoitusperistä ja kohtalo ei tee mitään eroa hyvän ja pahan välillä, emme saa näkyviimme mitään vanhurskauden emmekä rakkauden valtakuntaa. Eipä edes ihmisenkään piirissä hengenelämä pääse lujaan asemaan ja varmaan valtaan, vaan se esiintyy siinä vain sivuilmiönä, vieläpä yksilöiden samoin kuin puolueiden harrastusten pelkkänä välikappaleena ja tulee näin mitä häpeällisimmin vääristetyksi. Ja lisäksi vielä ihmiskunnan saavuttama kokemus osoittaa hengenelämän omalla alalla vallitsevan syvän hajaannuksen, vieläpä katkeraa sisäistä vihamielisyyttä ja siitä johtuvaa kokonaisvaikutuksen lamautumista. Kaikki nämä vaikutelmat ovat omiansa osoittamaan hengenelämän esiintyvän pelkkänä maailmankehityksen sivutuotteena. Voiko sellainen vallita elämäämme ja antaa sille tarkoituksen?

Voimmeko nämä vaikutelmat kieltää tai ne asiaan vaikuttamattomina syrjään sysätä? Se on mahdotonta, niiden täytyy ylläesitetyssä ajatuksenyhteydessä vain yhä raskaampina painaa vaakalaudalla. Sillä jos me oivallamme hengenelämässä olevan tavattavissa maailmanliikettä ja jos me sen näemme antavan todellisuudelle syvyyttä ja ennenkaikkea sen vievän todellisuuden sisäkohtaiseen elämään, niin olisi odotettavissa ja voisi vaatia, että tällainen maailmanliike osoittautuisi kaikkea muuta voimakkaammaksi ja saisi kaiken muun itseään palvelemaan, olisi odotettavissa, että se itse varmoin ottein pääsisi toteutumaan ja leikkiä lyöden murtaisi niin hyvin ihmisten kuin muiden esteiden puolelta tulevan vastustuksen, mutta pitäisi itsessänsä lujasti koottuna kaiken moninaisuuden ja ohjaisi sen yhteiseen päämaaliin. Näin on meidän edustamamme käänne vain vaikeuttanut arvoitusta, yhä vain syventänyt hämäryyttä, eikä mitenkään tarjonnut ratkaisua.

Mutta nousee kysymys, mitä tästä tällaisesta tosiasiasta seuraa. Järkyttävästi ja tuhoavasti se voisi vaikuttaa vain siinä tapauksessa, että se pakoittaisi meidät luopumaan siitä, mitä tutkimuksemme tähänastinen kulku on todistanut hengenelämän eduksi, siis myöskin peruuttamaan sen vakaumuksen, että siinä näemme todellisuuden syvyyden. Mutta siihen se ei voi meitä pakoittaa. Tämä olisi sille mahdollista vain siinä tapauksessa, että hengenelämän kohtalo inhimillisen kokemuksen maailmassa olisi se, joka viime kädessä ratkaisee hengenelämän olemuksen ja olemassaolon, jollei meillä olisi asetettavana noita maailman vaikutelmia vastaan mitään alkuperäistä ja täysin pätevää todellisuutta ja jos omassa itsessämme eletyn kokemuksen varmuus riippuisi siitä, mitä ympäröivässä maailmassa on vaarinotettavanamme. Jos me oivallamme itseämme ainoastaan maailmasta käsin ja jos me saamme itsemme arvata vain niin korkealle kuin se antaa meille varmentavia tosiasioita, niin on epäilys voittamaton ja nämä vaikutelmat vievät pakostakin elämän sisäiseen tuhoon. Mutta tämän tutkimuksemme johtava ajatus on se, ja se vastaa myöskin nykyajan, vieläpä koko sivistyskehityksen syvintä virtausta, ettei elämän rakentaminen tapahdu ulkoa sisäänpäin, vaan sisältä ulospäin, ja etteivät alkuperäisimmät, vallitsevat ja määräävät tosiasiat tule meille ympäröivästä maailmasta käsin, vaan ovat meille tarjona itse elämänkehityksessä, siinä, mitä se itsessään synnyttää ja kokee. Perustavaa laatua oleva elämänkehitys käy kaiken yksityiskohtaisen kokemuksen edellä ja sen on jatkuvasti oltava tämän kokemuksen kannattajana, vieläpä jakautuminen subjektiksi ja maailmaksi kehittyy tämän perustavaa laatua olevan elämänkehityksen sisällä, vain se on kykenevä käsittämään välittömän olemassaolon antamat vaikutelmat yhdeksi kokonaiseksi maailmaksi ja asettamaan tuon maailman objektiivisen asiallisuuden valtapiirinä subjektin hetkellisiä ja satunnaisia tiloja vastaan.

Elämänkehityksen lähempi tarkastelu ja perustelu on meille osoittanut, että siinä tapahtuu ominainen liike, joka tuo muassaan olennaisesti uuden elämän, mikä on vastakkainen sille elämälle, jota vallitsee luontoperäisen olemassaolon rinnakkaisilmiöllisyys. Tässä tarkastelussa emme saaneet näkyviimme ainoastaan yksityisiä ilmauksia, vaan esiintyi yksi läpikäyvä pääsuunta kaikessa moninaisuudessa ja tämä moninaisuus liittyi yhdeksi ominaiseksi kokonaisuudeksi, ei ollut tarjolla vain pelkkiä mielipiteitä ja selittelytapoja, ulkopuolella olevan tosiasiallisuuden kuvia ja varjoja, vaan todellisuus sisältyi itse elämän rakenteeseen, se löysi siitä itsensä ja sai samalla eittämättömän varmuuden; elämä ei ollut riippuvainen tietämisestä, vaan tietäminen sai ominaisen muodon vasta synteesistä ja siten saavutetusta elämän luonnosta. Tätä perustosiasiaa, sitä tosiasiaa, että meissä kohoaa esille itsenäinen hengenelämä, eivät kumoa ympäröivästä maailmasta kohoavat ankarimmatkaan vastukset. Osoittakootpa ne vain, ettei maailmantila vastaa hengenelämän vaatimuksia ja pakoittakootpa vain meidät ajattelemaan vaikka kuinkakin epäedullisesti tästä maailmantilasta ja ihmisen omasta asemasta, asettakootpa vain meidät uusien tehtävien eteen, mutta milloinkaan ne eivät voi vähimmässäkään määrin tehdä epäilyksenalaiseksi tuota perustosiasiaa, pikemmin ne sitä vain vahvistavat, kun niiden esiintuoma vastustus antaa tuon tosiasian esiintyä tarkemmin erotettuna ja selvempänä. Mutta yhtä ehdottomasti kuin me tuon perustosiasian eittämätöntä varmuutta väitämme yleispäteväksi, yhtä vähän kuin me sallimme sen aleta pelkäksi subjektiiviseksi makuasiaksi, niin yhtä selvää on, että se yksityisille samaten kuin kokonaisille aikakausille tulee vakuuttavaksi voimaksi vain sikäli kuin henkinen elämänsisällys pääsee voimakkaasti esille kehkeämään ja täyteen tietoisuuteen. Missä tämä puuttuu, missä elämä joutuu sisäiseen hajaannukseen ja missä sillä ei ole maailmasta tulevia vaikutelmia vastaan asetettavana mitään alkuperäistä voimaa, siellä nämä vaikutelmat kyllä vievät voiton, siellä epäilys ja epäusko eivät ole kumottavissa ja siellä elämä ei enää voi vaatia itselleen mitään tarkoitusta.

Näin myöskin historian antama kokemus osoittaa, että ympäröivän maailman vaikutus kokonaisvakaumukseen olennaisesti on riippuvainen siitä, minkä verran hengenelämällä on ollut asetettavana henkistä sisällystä ja suunnanvarmuutta sitä vastaan. Niinpä esim. muinaisajan kristityltä maailmankaikkeuden salaisuudet kietoutuivat mitä täydellisimpään hämäryyteen; ettei tämä hämäryys voinut järkyttää hänen uskonsa lujuutta, johtui siitä, että hänen elämäänsä vallitsi sisäinen välttämättömyys, joka kohotti hänen elämänsä kauas yläpuolelle ulkoapäin tulevien vaikeuksien ja pulmien. Päinvastoin taas eivät useinkaan sellaiset aikakaudet, jotka ovat tarjonneet loistavia saavutuksia ja hämmästyttävää voimainkehitystä, ole voineet torjua epäilyksiä, koska niiden elämä ei ole voinut kohota eheään kokonaiskäsitykseen ja saavuttaa alkuperäistä syvyyttä. Epäilyksen voittaminen ei siis riipu harkitsevasta mietinnästä vaan itse elämän muodostuksesta; elämän heikkous ja tyhjyys ainoastansa antaa epäilykselle vallan sielumme yli. Ja nykyisissäkin oloissa ainoastaan elämän sisäinen vahvistaminen voi auttaa meidät epäilysten yli.

Mutta joskaan emme millään tavoin alistu ympäröivän maailman vastustavien vaikutteiden alle, niin emme voi niitä yksinkertaisesti työntää syrjään ja kulkea tietämme ikäänkuin niitä ei olisikaan. Meidän tulee rohkeasti puolustaa hengenelämän maailmaa kaikkea, vieläpä omasta sielusta kohoavaa, vastustusta vastaan, uskollisesti palvella sitä keskellä kaikkea ahdistelua, osoittaa sankariutta aina arkipäivän toimintaan asti. Tästä kohoaa vaatimukseksi se, ettemme hengenmaailman puolelle asettumistamme tee riippuvaksi minkäänlaisesta palkasta tai mistään ulkonaisesta menestymisestä, vaan että ulkomaailman ankarasta vastustuksesta huolimatta pidämme kiinni hyvästä sen itsensä takia. Tällaisen ajatusjuoksun yhteydessä Platon piirsi kuvansa kärsivästä vanhurskaasta — kaukana tämän käsitteen kristillisestä sisällyksestä —, jota kaikki kärsimys ja vaino hänen sisäisessä ylevyydessään ja lujuudessaan vain vahvistaa, ja hänen hartain ajatuksensa oli kokonansa eroittaa toisistansa ihmisen moraalinen käyttäytyminen ja palkan kysymys. Ja samaan suuntaan ajatellen suuret kasvattajat vaativat, ettei siveellinen kasvatus saisi nojautua siihen oppiin, että hyvän tavallisesti käy hyvin ja pahan pahoin, vaan että kasvatuksen pikemmin tulisi lujittaa sielua hyvässä, jotta ilo hyvästä kohoaisi kärsimystä voimakkaammaksi. Niinpä arvelee Fröbel, että ihmisille on tehtävä selväksi se seikka, että sen, joka todella tahtoo hyvin tehdä, "täytyy elää ulkonaisen ahdistuksen alaisena; sillä kieltäytyminen, ulkonaisten seikkojen väheksyminen sisäisten arvojen saavuttamiseksi, kas siinä korkeimman kehityksen saavuttamisen ehto". "Juuri ulkonaisten vastuksien voittaminen tai pikemmin niiden läpi pääseminen ja samalla tuhoaminen oman tahdon voimalla, varttuneella toiminnantarmolla, se se ihmiselle hänen omassatunnossaan antaa rauhan, ilon ja vapauden." Tämä ajatustapa on stoalaisuudessa saanut klassillisen ilmaisunsa; sitä on tarpeen kaikkea voimakasta elämää varten.

Mutta lopullisesti tyydyttävä ei tämäkään ajatuskanta ole. Se pitää etupäässä silmällä yksilöä ja hänen riippumattomuutensa säilyttämistä, kokonaisuuden tila, henkisen yhteisyyden rakentaminen sitä hyvin vähän liikuttaa; se ajattelee yksilön voimakkaaksi ja sekä vihamielisen maailman että oman sielun nostamien pulmien edessä horjumattomaksi; se puolustaa rohkeasti perustosiasiaa vastoin kaikkia epäilyksiä ja kaikkea vastustusta, mutta se ei tunne mitään järkytysten, epäilyksen ja kärsimyksen tietä tapahtuvaa elämän edelleenkehittämistä. Mutta tästä ei voida luopua, jos mieli elämän pysyä liikkeellä ja säilyttää iloisuutensa. Jos tehtävänämme yksinkertaisesti olisi vain torjuminen ja jollei taistelu veisi elämää myöskin sisäisesti eteenpäin, niin ei tyrehtyminen olisi vältettävissä, paikalleenpysähtyminen olisi ehdoton seuraus, tarkoitusperän puute lamauttaisi toiminnan tarmon. Niinpä tuo paikalleenpysähtyminen on estettävä ja sen lupaa uskonto tekevänsä.

Uskonto on tutkimuksemme varrella jo useastikin ollut esillä, mutta meidän oma kantamme on tähän saakka jäänyt ratkaisematta. Mutta tähän kysymykseen emme voi ryhtyä tunnustamatta, että kaikkeen itsenäisen hengenelämän kehkeämiseen sisältyy aineksena uskontoa, joskin useimmiten kätkettynä. Sillä kuten käänne itsenäisyyteen voi olla alkuisin yksinomaan kaikkeuselämän voimanlähteestä, samaten tässä kaikki toiminta on tuon elämän kiinteässä yhteydessä olemista. Siellä missä inhimillinen luomistyö on kohonnut korkealle, on oltu tästä tietoisia. Niinpä suuripiirteinen taiteellinen muovailu ei tuntenut itseänsä pelkän yksilön työksi vaan korkeamman voiman herättämäksi, syvät luonteet ottivat sen vastaan armon antimena ja kunnioittivat sitä sydämen kiitollisuudella. Myöskin suuret ajattelijat tunsivat olevansa ylevämmän pakoituksen alaisia asettaessaan oman olemuksensa vaatimuksen kaikkea sitä vastaan, mitä heidän ympärillään pidettiin totena ja oikeana. Ja maailmanhistorian sankarit tunsivat tavallisesti olevansa, vieläpä jouduttuaan jyrkkään ristiriitaan vallallaolevan uskonnon kanssa, välikappaleita ja aseita kohtalon kädessä, tätä ilman se suunnaton vastuunalaisuus, joka sisältyi heidän toimintaansa, ei olisi ollut kestettävissä. Niinpä voi todella sanoa, että kaikkeen elämän kohoutumiseen yläpuolelle arkipäivän keskitason sisältyy tavallaan uskontoa.

Näinpä siis uskonnolla ei ole sijansa vasta tässä, sillä on laveampi pohja, kaikkeuden koossapitävästä yhteydestä on viimeiseen saakka aina kiinnipidettävä. Mutta tämä niin sanoaksemme pohjalla ja takana piilevä uskonto ei ole sitä, mitä uskonto tahtoo olla, kun se muodostaa oman elämänpiirinsä. Edelläesitetty uskonto on korkeintaan johdantoa ja valmistusta siihen. Meidän esityksemme mukaisesti voisi tällainen itsenäinen uskonto todistaa oikeutuksensa ja totuutensa ainoastaan olennaisesti edelleen muodostamalla koko elämää, eikä minkään pelkän teoreettisen punnitsemisen avulla. Ja näin onkin tämän uskonnon laita itse asiassa. Kaikessa oikeassa hengenelämässä, kuten näimme, ilmenee suhtautumista kaikkeuden kokonaisuuteen, mutta tämä suhtautuminen on lähinnä tulos työstä, maailmaan kohdistuvasta toiminnasta ja se on näin välitettynä enemmän välillistä laatua. Mutta itsenäistyessään uskonto edustaa ja puolustaa sitä tosiasiaa, että sielun kokonaisuuden on mahdollista olla välittömässäkin suhteessa kaikkeuselämän kokonaisuuteen, tai pikemmin, että tällaisessa suhtautumisessa sielu vastoin muutoin vallitsevaa elämän hajaannusta kokoaa itsensä kokonaisuudeksi, sanan varsinaisessa merkityksessä vasta onkin sielu. Samalla hengenelämän aate kasvaa jumala-aatteeksi ja hengenvaltakunta jumalanvaltakunnaksi.

Tällainen ajatussuunta on sikäli elämän kaikkeudelle välttämätön kuin vasta ihmisessä hengenelämä saavuttaa sen täyden itsenäisyyden ja ylevämmyyden maailmaan nähden, joka juuri muodostaa sen olemuksen. Hengenelämä jää keskelle ratkaisemattomia pulmia ja sen täytyy lopulta itseensä sortua, jollei sanotulla tavalla ole saavutettavissa kohoutumista yläpuolelle kokemusmaailman; se on kokonaisuutena uhattuna, jollei tällainen lopullinen täydentyminen ole mahdollinen. Niinpä on se, mikä aluksi esiintyy pelkkänä täydentymisenä, samalla kokonaisuuden perustava edellytys ja sitä ratkaistaessa taistellaan kokonaisuudesta; kokemuskin osoittaa, että sellainen suhde uskontoon — uskonto tällöin käsitettynä avarimmassa ja vapaimmassa mielessä — on enimmän luonteenomainen ihmisen henkiselle olemukselle, että se tavallisesti on todistuksena sisäisen elämän syvyydestä ja pontevuudesta; missä näiden kysymysten käsittely kokonansa hyljätään ja koko probleemia pidetään aivan olemattomana, siellä ei elämää voida varjella joutumasta ympäröivän maailman valtoihin ja sisäiseltä madaltumiselta.

Mutta uusi elämä osoittautuu, sen ohessa että se, pitämällä tosiasiallisesti hengenelämää yleensä pystyssä, todistaa oman olemassaolonsa, erikoisesti kohoamisessa myöntämiseen ankaran kieltämisen kautta, se osoittautuu siinä, että käy mahdolliseksi käsitellä kärsimystä, vieläpä syyllisyyttä, uudella tavalla. Kuulee usein sanottavan, että kärsimys vie ihmistä syvempään ja jalompaan elämään; mutta jos tämä merkitsee sitä, että kärsimys erillään laajemmasta yhteydestä itsestänsä sen saa aikaan, niin on se väite, joka on suoranaisessa ristiriidassa elämän antaman kokemuksen kanssa. Sillä kuinka usein näemmekään kärsimyksen tekevän ihmiset ahdasnäköisiksi, pieniksi ja kateellisiksi, kuinka usein parempiin olosuhteihin joutuminen houkutteleekaan esille jalommat piirteet! Korottavasti voi kärsimys vaikuttaa vain silloin, kun sen hereilleajava ja järkyttävä voima valmistaa sielun vastaanottamaan uutta elämää ja kun sisäisten syiden nojalla voi tapahtua sisäinen muutos ja jalostuminen. Silloin kärsimys voi ajaa ihmisen hänen olemuksensa syvyyksiin ja tulla uuden kehityksen lähtökohdaksi; silloin voi ankarissa järkytyksissä osoittautua, että se, mikä näytti olevan koko meidän olemuksemme, olikin erikoinen mahdollisuus, josta me voimme vapautua. Tätä tosiasiaa, avarasti ja periaatteellisesti käsitettynä, uskonto juuri edustaa, ei ainoastaan yksilön hyväksi vaan silmällä pitäen koko ihmiskuntaa, jolle kulttuurien kuluminen ja vanhentuminen tekee sisäisen uudistumisen ja jalostumisen välttämättömäksi. Selvästi eroaa tässä toisistaan kaksi elämäntyyppiä, joita historiallisen esiintymisensä nojalla voidaan nimittää kreikkalaiseksi ja kristilliseksi. Edellisessä henkisyys esiintyy ihmiseen varmasti perustuvana ja käsilläolevana, ikäänkuin korkeampana luontona; työllä ei sen piirissä voi olla muuta tehtävää, kuin voimakkaasti vaatia oikeuksiin pääsyä tälle ihmisen jumalalliselle puolelle, puolustaa sitä rohkeasti kaikkia hyökkäyksiä vastaan ja koettaa saada se täysin selvästi esitetyksi. Se on miehekäs ja elämäniloinen katsantotapa, mutta elämän sisäistä liikuntoa siltä puuttuu ja samalla todellisen historian mahdollisuus, myöskään ei tällaisen itsensä-esittämisen elämälle tarjoama sisällys ole voinut lopullisesti tyydyttää. Kristillinen elämän tyyppi, joka ulottuu kauas yli kirkollisten kaavojen, asettaa elämän sisäiset probleemit, eritoten siveellisen puutteellisuuden etualalle; elämän liikunto käy tälle elämäntyypille siitä syystä arvokkaaksi, että siinä hengenmaailma avaa ihmiselle uuden syvyyden, vaatii ylintä voimain käyttöä sen omaksumiseksi, mutta vie samalla kehittämällä uutta elämää noiden siveellisten puutteellisuuksien ja pulmien yli. Tämä ei anna vain yksityisen elämälle sisäistä historiaa vaan koko ihmiskunnan elämälle, tämä antaa elämälle päämaalin ja luo siihen sisäistä jännitystä. Tästä käsin katsottuna esiintyy kärsimys sellaisena, mikä voidaan ottaa elämän olemukseen ja mikä voi vaikuttaa sitä edistävästi.

Uskonnon herättämälle elämälle on yleensä olennaista, ettei se ainoastaan alinomaa perustele tehtäviä hengenelämälle vieraan tai suorastansa vihamielisen maailman voittamiseksi, vaan voimakkaasti vie niitä eteenpäin; niinpä on tällä elämällä vastakohtaisuuden ja samalla vahvistuneen sisäisyyden leima. Tässä vasta kehittyy täysin puhdas sisäinen elämä ei vain maailmaan nähden vaan myös maailmaan kohdistuvan työn suorittamiseen nähden. Tällaisessa vastakohtaisuudessa sisäkohtaisuus, joka on ominaista kaikelle hengenelämälle, muodostuu ylevämmyydeksi maailmaan nähden, omassa itsessä lepääminen syväksi rauhaksi. Tästä välittömästä kokonaisuuden suhteesta kokonaisuuteen virtaa sielullisuutta antava voima ja se antaa myöskin persoonallisuuden käsitteelle verrattomasti suuremman lämmön. Tällöin ainoastaan ihminen kokonaisuutena saa arvon, johon inhimilliset suhteet voivat vain lähentäen auttaa häntä. Näin tapahtuu eittämätön elämän edelleenmuodostuminen; elämä saavuttaa sellaisen kohdan, jossa harhat ja vastustukset eivät enää siihen pysty, jossa sekavuuksien maailma on sen alapuolella.

Tosin tällainen käänne ei voi tapahtua, ilman että meidän kykymme ja inhimillisen maailmamme rajoitus käy entistänsä tuntuvammaksi. Tuon uuden elämän pukeminen käsitteisiin on aina vain jäävä epätäydelliseksi ja onnistuva enemmän kuvan kuin opin muodossa; antropomorfismin vaara ei vain opissa vaan myös elämässä kasvaa tuntuvasti astuttaessa ulos muodostavan työn piiristä. Ja meidän maailmamme täytyy näyttää vielä keskeneräisemmältä kuin tähän saakka. Juuri näin ollen meidän maailmamme ei voi esiintyä puhtaan järjen valtapiirinä eikä myöskään ahjona, josta varmasti kohoten kehittyy järjen valtapiiri, vaan ainoastansa paikkana, jossa elämän suuret liikkeet suoriutuvat ja uudet syvyydet avautuvat, mutta lopulliseen täydentymiseen ei siinä päästä. Mikä oikeana ja todellisena elämänä omaksutaan, se on jo kaukana olemassaolon keskitasosta ja joutuu monin tavoin taisteluun sitä vastaan, se omassa itsessäänkin on keskellä taistelua ja liikettä. Näin meidän elämämme tältä kannalta nähden esiintyy paljoa enemmän suuremmasta kokonaisuudesta leikattuna palasena kuin itse kokonaisuutena, enemmän draaman esittelynä, joka paljastaa toimivat voimat ja antaa niiden astua toisiansa vastaan, kuin draaman kulkuna sen viimeiseen loppusuoritukseen asti. Näin kuvaavat tätä Lutherin tunnetut sanat: "Se ei vielä ole tehty eikä tapahtunut, mutta se on liikkeellä ja menossa; se ei ole loppupää vaan tie. Ei kaikki hehku ja loista, mutta kaikki poistaa karstaa itsestään."

Tällainen asiaintila synnyttää ehdottomasti kuolemattomuuden probleemin; ei vain pikkumainen elämänhalu, rajaton kyllästymättömyys, vaan hengenelämän pakoittava tarve yhä uudelleen ajaa tuohon kysymykseen. Ei kukaan voine kieltää, että epäilykset tämän kysymyksen myönteistä ratkaisua kohtaan ovat meidän päivinämme suuresti kasvaneet. Jo maailman paikallisten ja ajallisten rajojen suunnaton avartuminen, jonka nykyaika on tuonut mukanaan, asettaa tämän kysymyksen toiseen valoon, kuin missä se oli silloin, kun maa näytti muodostavan maailmankaikkeuden keskuksen ja koko maailmankulku suoriutuvan lyhyessä ajankierrossa; lisäksi tulee vielä karttuva tietoisuus siitä, että kaikki henkiset toiminnat ovat riippuvaisia ruumiillisista edellytyksistä. Jos lisäksi hengenelämän osallisuus vasta ihmiselle antaa erikoisen aseman, niin täytyy henkisen vireyden heikkouden ja mitättömyyden useimmissa tapauksissa herättää epäilyksiä; silloinkin kun henkistä elämää sivistystyön ja toiminnan avulla on vaivoin saatu heräämään, kuinka usein vaipuukaan se melkein kokonansa horroksiin elämän varrella ruumiillisen hyvinvoinnin vallitessakin, kuinka usein henkinen vireys kokonansa katoaa autioon arkipäiväisyyteen! Sielu näyttää jo sammuneelta, vaikkakin ruumis vielä elää. Mitäpä tällaisille kuolleille sieluille elämästä tämän elämän tuolla puolen? Ja lopuksi vielä olemme myös maailmasta sekä hengenelämästä muodostamiemme avartuneiden käsitteiden nojalla päässeet yhä suurempaan selvyyteen olemassaolomme ahtaudesta ja ehdonalaisuudesta, ei tahdo meistä, kuten aikaisemmasta ajatustavasta, tuntua suurelta onnelta iänkaiken edellensä laahata tätä erikoista olemismuotoamme kaikkine rajoituksineen ja satunnaisuuksineen, paljoa pikemmin on se tuntuva meistä sietämättömältä kahleelta ja kiinnikytkemiseltä, jonka sijasta varmaan täydellinen tuhoutuminen olisi toivottavampi.

Niin paljon kuin meidän ajallamme onkin esille tuotavana kuolemattomuuden myöntämistä vastaan, on myöskin suoranaisella kieltämisellä edessään mitä suurimpia vaikeuksia, niin pian kuin elämästä yllä esittämämme kuva on tunnustettu oikeaksi. Sillä jos elämä — ei ainoastaan yksilön vaan koko ihmiskunnan — esiintyy kokonansa keskeneräisenä, ainoastaan edessäolevan matkan alkutaipaleena, jollei ole minkäänlaista toivoa siitä, että ihmiselämä koskaan voisi muuttua järjen valtakunnaksi, ja jos vaikeudet vuosituhansien kuluessa yhä vain kasvavat, niin täytyy kaiken henkisyyspyrinnän muuttua järjettömyydeksi, jos osa puutteineen ja ristiriitoineen on oleva koko kokonaisuus, jollei henkisen elämän kehittyminen milloinkaan pääse sitä edemmäs eikä myöskään yksilöä päästä osalliseksi tällaisesta jatkuvasta olemassa-olosta. Tosin tällainen jatkuva olemassa-olo voisi ulottua vain henkiseen ytimeen, joka yksilössä taipumuksena on olemassa, ja se kysymys voi herätä, onko siinä tapauksessa, ettei elämänkehitys kohota piileviä henkisiä mahdollisuuksia eläväksi henkiseksi voimaksi ja muodosta niitä itsenäiseksi elämän keskukseksi, tämä elämänkohta siirtyvä ikuisuuteen ja eikö siihen sisältyvä voima tule jossakin muualla käytetyksi.

Ratkaiseva koko kysymyksen käsittelylle on se tosiasia, että meidän elämämme rajojen sisällä kehittyy ajallisuuden yläpuolelle kohoavaa elämää, että ihminen voi päästä osalliseksi iäisyydestä ja äärettömyydestä ja vieläpä — se on pääasia — ei ainoastaan yksityisillä henkensä ennätyksillä, vaan koko olemuksellaan. Mikä näin on saavutettu, se ei voi tuhoutua ajan aaltoihin. Tässä sopii pitää mielessä Goethen sanat:

Niin ratkeaa tuo suuri, vakaa kysymys toisen kotimaan, sill' ainaisuuden meille takaa, mi ainaist' elämässä maan.

Aina on tämä kysymys pysyvä liian paljon hämäränä, voidakseen elämässämme päästä etualalle; vain dogmaattinen kieltämys on torjuttava. Ei sen vähäisempi kuin itse Kant kirjassaan "Kritik der praktischen Vernunft" ole nimenomaan teroittanut, että tuosta hämäryydestä on se etu, että se kiinnittää meidän ajatuksemme juuri tähän elämään, joka tarjoaa niin sanomattoman paljon tehtäviä, ja samalla pitää toiminnan kaukana palkanajatuksista. Hän lopettaa syvällisen esityksen tästä kysymyksestä sanoilla: "Myöskin tässä kohden pitänee paikkansa, ettei tutkimaton viisaus, jonka aikaansaamina me olemme olemassa, vähemmän ole kunnioittamisen arvoinen siinä, mitä se on meiltä kieltänyt, kuin siinä, mistä se on sallinut meidän päästä osallisiksi."

Yhteenveto.

Lopuksi on luotava katsaus taaksepäin kuljettuun tiehen ja lyhykäisesti koottava yhteen se tärkein, mitä olemme saaneet lopputulokseksi kysymystä elämän tarkoituksesta ja arvosta punnitessamme. — Ensinnäkin kysymykseen tutustumisemme oli tavallisuudesta poikkeava. Emme alkaneet esittämällä kuvaa ympäröivästä maailmasta emmekä koettaneet siitä käsin löytää elämälle valaisevaa selvyyttä, vaan me koetimme käsittää elämän elämästä itsestään ja ymmärtää sitä sen itsensä avulla. Me seurasimme sitä sen omassa kehityksessä, me löysimme siitä yhteyksiä, eri asteita ja tarkoitusperiä, vieläpä tästä käsin lopuksi löysimme kokonaisen todellisuuden, joka meille ihmisille on kaiken todellisuuden ydin. Tästä kysymys kaiken tarkoituksesta ja merkityksestä sai uutta valoa. Noudattamalla juuri tätä tietä täytyi tarkastelussamme käydä samoin kuin käy elämässäkin, sen tuli käännekohdissa tehdä oma ratkaisu. Läpikäyvänä kaikessa oli pyrkimys sisäiseen itsesäilytykseen, ja lopulta saavutetulla tuloksella oli persoonallisen totuuden luonne. Tällainen antaa kaikelle suurta sielullista välittömyyttä ja lämpöä. Jokainen pyrkivä ihminen, ei ainoastaan oppinut tutkija, voi ryhtyä tähän työhön, ihmiskunta voi tuntea yhteisen vakaumuksen pohjalla kuuluvansa yhteen, mutta samalla voi jokainen yksityinen antaa yksilöllisen ilmaisun sille, mitä näiden elämäntotuuksien pohjalla katsoo välttämättömäksi edellyttää, ja julistaa sitä omalla kielellään. Tällaisen elämänkokemuksen perustuksella ja henkiseen itsesäilytykseen liittyneenä täten löydetty totuus voi saavuttaa suurimman varmuuden, mikä on ajateltavissa, ja myöskin voi tälläinen palaaminen elämän perusluotteisiin vaikuttaa elämän yksinkertaistuttamiseksi, mikä kulttuurityön mukana lisääntyvien yhteyksien ja vaikeuksien kohotessa käy yhä välttämättömämmäksi. Vaikkakin erityisen ajatusmaailman muodostaminen on näinkin menetellessä tarpeellinen, jotta yksityiset ilmiöt voitaisiin yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi, niin näin perustellulla ajatusmaailmalla on se etu, että se aina ja uudestaan on muutettavissa omaksi elämänkokemukseksi ja siten voi jokaiselle milloin tahansa tehdä tiliä itsestään.

Asiaan nähden kävi selville, että ihmiselämä saa tarkoitusta ja arvoa ainoastaan siitä tosiasiasta, että kaiken ulospäin suuntautuvan ja olevaisuuden pinnalla tapahtuvan toiminnan ohessa on olemassa olennaisesti uuden elämän mahdollisuus, mahdollisuus johtaa elämä kaikkeuden kokonaisuudesta ja todellisuuden sisäkohtaisuudesta. Tässä uudessa elämässä on toisiinsa kietoutuneena ja erottamattomasti yhtyneenä kaksi seikkaa: tässä vasta syntyy kaikelle elämän hapuilevalle tavoittelulle ja pelkälle elämän varjolle vastakkainen todellinen elämä, elämä, joka perustuu omaan itseensä ja sisäisesti kehittää sisällyksensä. Ja tämä elämä esiintyy vain vapautumisena siitä, mitä ihmisessä on pientä, painopisteen siirtämisenä kaikkeuden elämään ja toimintaan, siihen vaaditaan jyrkkää kieltäymistä.

Tämä uusi elämä ei suinkaan ole pakenemista ihmismielen ja sen mielialojen komeroihin, syrjäiseen piilopaikkaan, vaan, samaten kuin se itsessään sisältää todellisuuden syvyyden avautumisen, samaten se vaatii ryhtymään taisteluun vallitsevaa olotilaa vastaan, samaten sen täytyy vaatia hallittavakseen kaikki alat, joihin elämä haaraantuu, samaten se keskellä sisäistä lepoa ja ylevämmyyttä vaatii alinomaista ja ääretöntä työtä kaikkiin elämän moninaisiin asioihin nähden. Tässä on olemassa olokanta, joka kaikki ihmiskunnan elämänkokemukset kykenee näkemään samalta kannalta ja arvioimaan ne samalla mitalla, tästä käsin avautuu mahdollisuus asettaa partikulaarisia elämänjärjestelmiä vastaan, jotka eivät meitä enää kykene tyydyttämään, universaalinen, sijoittaa kaikki erikoiset saavutukset siihen ja siitä käsin saada ne syvennetyiksi. Kaikkialla on kysymys henkisen perusluonteen muodostamisesta ja hengenvaltakunnan todellisuuden sisäkohtaisuuden lisäämisestä.

Kaikki tämä edellyttää, että tunnustetaan todellisuudella olevan syvyyttä ja että ihmisen on mahdollista omaksua tämä syvyys; se, mikä oli ihmisen koko maailma, tulee täten hänen toiseksi maailmakseen, pelkäksi ilmiöiden esiintymiseksi. Tässä tällaisessa käänteessä on oma metafysiikkansa: sen kyllä huomaamme ja sitä emme tahdokkaan kieltää, vieläpä me pidämme tällaisen elämän metafysiikan tunnustamisen sinä taitekohtana, jossa ihmisajatusten täytyy ratkaista suhteensa ja jossa ne kai tulevat käymään eri suuntiin. Jollei todellisuudella ole mitään syvyyttä tai jos se meiltä on suljettu, niin ei ole mitään mahdollisuutta perustaa elämää siihen itseensä, erottaa oikeata hengenkulttuuria pelkästä ihmiskulttuurista ja päästä sisäisesti kohoamaan yläpuolelle ympärillämme olevan sekasorron ja maailmanmenon. Tällöin ihmiselämä on hukassa eikä mikään vastike voi tuota puutetta korvata. Näinpä siis ei mieltymys tuntemattomaan, hämärään ja taivaantakaiseen maailmaan vie meitä metafysiikkaan, vaan huoli elämän itsenäisyydestä ja sisällyksestä. Tällainen elämän metafysiikka eroaa myöskin kyllin selvästi kaikesta koulumaisesta metafysiikasta. Ei ole suinkaan tarkoitus tämän metafysiikan avulla pelkästään intellektuaalisista syistä täydentää tätä tämänpuolista maailmaa jollakin toisella maailmalla, vaan se se vasta pääsee tunkeutumaan oikeaan todellisuuteen, vain sen avulla on elämälle saavutettavissa luja olokanta, todellinen nykyisyys, oikea sisäkohtaisuus. Me emme siis näin ollen pakene todellisuutta, vaan tässä kuvatun elämän pääpyrkimyksenä on todellisuuden, alkuperäisen todellisuuden vaadinta, sellaisen todellisuuden, jollaista pelkkä olemassaolo ei mitenkään tarjoa.

Myöskin on tässä kuvatun elämän piirteenä läpikäyvä eetillisen toiminnan vaatimus. Se saa eetillisen luonteen etupäässä siten, ettei tässä ole kysymys jo valmiina olevalla pohjalla saada aikaan sitä taikka tätä, vaan on kysymyksessä kääntämällä oleva asiaintila vastaisin päin saavuttaa uusi olokanta ja kilvoitella uusi kokonaiselämä, joten meillä siis ei ole vain yksityisiä elämäntehtäviä, vaan yksi ainoa päätehtävä, joka valtaa ja koossapitää kaiken moninaisuuden. Onnistuuko saavuttaa tuo uusi olokanta, siihen lujasti juurtua, kehittää henkinen luonne ja siten lisätä olevaisuuden perusoloa, — lyhyesti sanoen — muuttuuko ihminen henkiseksi energiaksi ja saavuttaako hän sellaisena varman yhteyden näkymättömän maailman kanssa, se se lopulta ratkaisee hänen elämänsä onnistumisen tai epäonnistumisen. Eivät loistavimmatkaan ulkonaiset ennätykset voi tässä kohden esiintyvää puutetta korvata. Mutta se tehtävä, joka ihmiselle näin asetetaan, ei voi osoittautua hänelle vieraaksi. Vaatimus ei tule ulkoa päin, vaan omasta piiristämme; onhan toki kysymys todellisen minämme saavuttamisesta, elämämme sisäkohtaisuuteen kohottamisesta. Kaikki etiikka vaatii jotakin sellaista, mikä on yläpuolella pelkän ihmisen, mutta tässä on se, mikä on yläpuolella ihmisen, juuri ihmisen oma sisäisin henkinen perustus. Näin ei jää sijaa mahdollisuudelle käsittää moraalia rasittavaksi ikeeksi tai jäykäksi kaavaksi, niinkuin käy siellä, missä, sen sijaan että noudatettaisi asian sisäisiä yhteyksiä, tyydytään pelkkään ulkonaiseen, ihmisten yhteiselämän taustalle laadittuun siveelliseen arvostelmaan, ja silloin helposti saadaan aikaan moraalin irvikuva. Itsenäisen hengenelämän pohjalta kohoava siveys kykenee myöskin tyydyttämään sen vaatimuksen, mikä siveydelle on välttämätön, mutta jota nykyajan siveysoppi tavallisesti käsittelee aivan syrjäseikkana. Tämä vaatimus on elävän voiman vaatimus, voiman, joka laeille, säännöille, tai miten milloinkin sanotaan, ihmisessä itsessään antaa toiminnan tarmon. Sillä mitäpä vastuksien ylivoimaisen painon ja velttojen henkisten liikutusten edessä auttavat kaikki käskyt ja säännöt, jos ne vain tuovat ihmiselle vaatimuksia, jollei hänellä ole apua elämän pohjavirrasta, joka tekee niiden täyttämisen mahdolliseksi? Mutta tällainen elämän virta avautuu, jos tunnustetaan ihmisessä itsessään läsnäolevaksi kaikkeuselämä, joka kohottaa hänet yläpuolelle yksilöllisen rajoituksen ja saattaa kaikkeuden voiman hänessä toimintaan. Vain täten siveys voi heikosta suunnitelmasta muuttua täydeksi todellisuudeksi.

Täten siis elämälle on saavutettavissa korkea päämaali ja luja pohja, voimaa ja mielenlaadun miehuutta keskellä kaikkea hämäryyttä ja ristiriitaisuutta, se tietoisuus, ettemme elä vain omaa onneamme ja mielihyväämme varten, vaan että meidän tekomme merkitys ulottuu yläpuolelle oman itsemme koko todellisuuden yleisoloon. Nyt tiedämme, että maailmat kohtaavat toisensa meidän piirissämme, että meidän omassa kohdassamme on ylläpidettävä ja edistettävä hengenelämän kokonaisuutta ja vietävä eteenpäin maailmankaikkeuden kulkua. Kaikki se, mitä elämänkohtalo tarjoaa erilaisuutta, väistyy syrjään tämän yhteisen tehtävän rinnalta: näin siis elämä ulkonaisesta mitättömyydestänsäkin huolimatta saavuttaa sisäisen suuruuden, eikä kenenkään tarvitse eikä kukaan saakkaan arvostella alhaiseksi omaa elämäntehtäväänsä. Tällaiselta pohjalta lähtien voidaan pyrkiä siveyden uudelleen elvyttämiseen, jota se vanhojen tukien alettua horjua ja tuhoavana leviävän tarmottomuuden, veltostumisen ja hajaannuksen aikana nykyään mitä kipeimmin kaipaa. Ilman siveellistä uudestisyntymistä ja siitä johtuvaa nuorentumista ja voimistumista emme lähimainkaan ole kykeneviä käymään käsiksi nykyisen maailmanhistoriallisen tilan meille asettamiin tehtäviin. Mutta tuo uudistus voi tulla yksinomaan syvyydestä käsin eikä pinnalta päin.

Ja sitten vielä on näin kuvatulle elämälle olennaista sisäinen eteenpäinkulku, sisäisten vastakohtien voittaminen, mahdollisuus sisäiseen rakentumiseen, draamallisen toiminnan luonne. Tosin tämän elämän läpi käy yksi ainoa suuri vastakohta ja yhden ainoan suuren muuttumisen vaatimus, mutta tämän muuttumisen toteuttamisessa esiintyy eri asteita, ne eivät ole pelkästään peräkkäisiä, vaan ne esiintyvät myös samanaikuisina ja niiden jatkuva vuorovaikutus pitää elämän alituisessa liikkeessä. Lähinnä oli kysymys kohoamisesta yläpuolelle lähimmän olemassaolon sekasorron; se oli elämän itsenäisyyteen suuntautumisen ensi ehto. Mutta vastaanasettaminen ei vienyt, kuten näimme, täysitoimintaiseen luomistyöhön, oli palattava takaisin kokemuksen maailmaan, jotta se saataisi vedetyksi hengenelämän maaperälle ja elämä näiden molempien asteiden vuorovaikutuksen avulla perinpohjin muovailluksi. Ainoastaan kilvoittelussa vastuksien voittamiseksi oli mahdollista sisäisesti kehittää hengenelämä hämärää ja epävarmaa alkukohtaa ylemmäksi. Vastuksien lujuuden ja kestävyyden edessä näyttäytyi elämän kasvattava voima ja ilmeni eteenpäin kulkua maailmanhistoriallisessa työssä. Mutta vaikeimman kaikista epäilyksistä nostatti hengenelämän näennäinen voimattomuus todellisuuden kokonaisuudessa, sen näennäinen menehtyminen äärettömässä kaikkeudessa, sen heikkous ja vääräsuuntaisuus ihmissielun sisimmässä. Niin järkyttävä kuin tämä epäilys olikin, sekin oli voitettavissa siten, että sielulle avautui välitön suhde olevaisuuden vajavaisuuksien yläpuolella olevaan ja niitä vallitsevaan jumalalliseen elämään. Tästä käsin oli luotavissa puhtaasti sisäisen maailman valtakunta, joka kuitenkin sai tuntea itsensä kaikkeuden eloa-antavaksi sieluksi. Näin läpi kaikkien vaikeuksien ja epäilysten järki lopulta sai viimeisen sanan, mutta samalla ei voinut olla epäilystä siitä, että suuria vaikeuksia yhä jää olemaan ja että meidän maailmamme on pulmien ja taistelun maailma, paljon jää vielä arvoituksia, joita emme kykene ratkaisemaan. Mutta kuinka paljon hämäryyttä jääneekin, lopullisesta perustuksesta olemme varmoja, ja kuljettavan tiemme suunnasta ei voi olla epäilystä. Niinpä siis tuo hämäryys ei voi pelästyttää eikä maahan masentaa, niinpä voimme keskellä kaikkia vastustavia voimia kulkea tiemme lohdullisina, vieläpä iloisina.

Mutta elämässä esiintyvistä eri suunnista ja asteista täytyy sanoa, etteivät niiden aikaisemmat vaiheet silti kokonaan häviä, vaikka saavutetaankin uusi kehitysaste; myöhemmät kehitysasteet voivat saavuttaa täyden voiman ja totuuden vain siten, että nuo edelliset ovat mukana vaikuttamassa. Eritoten ei viimeinen, voittavan henkisyyden aste, joka ilmenee uskonnossa, saa astua ulos elämän kokonaisuudesta ja eroittautua omaksi alueekseen, vaan pikemmin sen tulee alituisesti astua esiin kokonaisuuselämästä ja heijastua takaisin elämän kokonaisuuteen, muutoin se helposti voi kangistua ja kadottaa vakuuttavan voimansa. Vain siten, että edelliset kehitysasteet tällä tavoin tavoittelevat edessäpäin olevia ja nämä taas heijastuvat takaisin edellisiin, vain siten, että elämän kokonaisuus on itseensä sulkemassa kaiken moninaisuuden ja vastakohtaisuuden ja pitää ne molemminpuolisessa jännityssuhteessa toisiinsa, voi kukin yksityisalue samalla tuntea oikeutensa ja rajoituksensa ja universaalinen elämänsuunta kohota yläpuolelle kaikkien partikulaaristen elämänsuuntien. Tavanomaiset elämän kuvaukset ovat siinä suhteessa virheellisiä, että ne pysyttäytyvät yhdellä ainoalla asteella ja antavat sen määrätä kokonaiskuvan; tätä virhettä voidaan kuvaamaltamme kannalta menestyksellä vastustaa ja saavuttaa enemmän laajuutta ja vapautta.

Sekin voidaan lukea tämän elämänsuunnan etujen joukkoon, että se kaikenkäsittävän kokonaisuuden rajoissa voi suoda kullekin yksityiselle erikoisen aseman ja oman vakaumuksen aivan hänen yksilöllisen luontonsa, vallitsevien olosuhteiden ja hänen elämänkokemuksensa mukaan. Tosin kuuluu kaikille se vaatimus, että heidän on siirrettävä elämänsä ulkonaisten suhteiden pintakerrosta syvemmälle ja otettava voimakkaasti osaa hengenelämän rakentamiseen, sellaisena kuin kulttuuri sen eteemme asettaa, mutta tähän työhön voidaan käydä käsiksi hyvin erilaisilla kohdilla ja sen mukaan, millä kohden ollaan työssä, muodostuu vakaumuskin erilaiseksi. Mutta kulttuurityön yläpuolelle luo uskonto perusvakaumuksen ja sisäisen sydämenelämän kerroksen, joka on syrjässä arkipäiväisen työn nostamilta vaikeuksilta ja josta pitää olla osallisena jokaisen, joka tavoittelee täyttä elämää. Mutta kuinka paljon hän on siitä osallinen ja näkeekö hän siinä elämänsä painopisteen, se on toinen kysymys. Viimeisimmän vakaumuksen maailma voi toisella pysyä pelkkänä elämäntyön taustana, toiselle se voi suurten järkytysten ja raskaiden pettymyksien kautta tulla elämän varsinaiseksi olokannaksi. Näin voi ihmisten kesken vallita hyvin erilaisia ajatussuuntia: toiselle selvenee aivan välittömästi positiivinen elämänratkaisu, toiselle se avautuu vasta ankaran kieltämisen tietä. Tutkijalla, taiteilijalla, käytännöllisen toiminnan ihmisellä voi kullakin olla oma ajatustapansa, mutta näitä eri suuntia täytyy olla koossa pitämässä koko ihmiselle ja koko ihmiskunnalle kuuluvan perusvakaumuksen ja siitä käsin täytyy olla mahdollista vaikuttaa keskinäisen ymmärtämisen aikaansaamiseksi. Näin käy mahdolliseksi samalla kertaa saavuttaa yhteys ja säilyttää toivottu vapaus sekä päästä virittämästä kaikki ihmiset samaan säveleeseen ja vastenmielisin pakkokeinoin määräämästä kaikille sama tunnustus.

Johtopäätöksiä nykyisyyttä varten.

Sen elämän, joka näin syntyy, tulee lähemmin osoittaa oma erikoisuutensa ja pystyväisyytensä elävän nykyisyyden asettamien probleemien edessä. Vaikkemme voikkaan näitä probleemeja sen pitemmälle tässä seurata (sen olemme lähemmin tehneet kirjassa "Geistige Strömungen der Gegenwart"), niin näytettäköön kuitenkin kahdessa kohden, kuinka edustamamme elämänsuunta voi taistelussakin osoittautua kelpoiseksi. Nykyisen elämän pääpiirteitä on se, että loistava, aina uusiin voittoihin pyrkivä työ, joka kohdistuu ympäristöön, työ luonnon alamaiseksi saattamiseksi, sosiaalisten elinehtojen parantamiseksi on suuresti syrjäyttänyt huolenpidon ihmisen sisäisestä ja kokonaiselämästä, huolenpidon sieluntilasta, persoonallisuuden ja henkisen yksilöllisyyden kehittämisestä, niin että elämän ulospäin jännittyminen on paljoa suurempi kuin sen keskittäminen. Tästä koituu monenlaisia puutteita ja epäkohtia. Missä elämä ei käsittäydy yhdeksi kokonaisuudeksi eikä sellaisena ryhdy taisteluun ympäröivää maailmaa vastaan, siellä sen täytyy kadottaa sisäistä suuruuttaan, siellä se joutuu vaaraan keskellä kaikkia ennätyksiään ostaa ne sisällyksensä hinnasta, siellä se ei voi saada aikaan mitään sisäistä rakentumista. Tämä käy ilmi eritoten niillä aloilla, jotka vaativat yhtenäistä kokonaisvakaumusta, joiden tulisi ihmisen ennätyksiin valaa häntä itseään, kuten uskonnon, filosofian, taiteen ja kirjallisuuden aloilla, mutta myöskin suurisuuntainen käytöllinen ja poliittinen toiminta sitä mitä kipeimmin vaativat. Voimmeko kieltää, että näillä aloilla suoritettavan luomistyön ja sen hämmästyttävän korkean kannan välillä, mikä ilmenee meidän työmme tekniikassa, on suuri juopa? Ihminen joutuu vaaraan menehtyä kaiken sen alle, mikä joutuu hänen eteensä ja vaatii osakseen hänen voimansa. Tämä on vältettävissä vain sillä ehdolla, että me sisäisesti lujitamme itsemme ja teemme enemmän itsestämme. Mutta mitenkä tämä voisi käydä päinsä ilman itsenäisen hengenelämän avautumista? Vain siitä käsin voidaan ympäröivää maailmaa vastaan asettaa sisäinen maailma.

Jos me näin toimimme etupäässä ulospäin ja muodostamme perimmäisimmänkin vakaumuksemme ympäristöstä saatujen vaikutelmien mukaan, niin silloin ympäröivän maailman antamien herätteiden ja tosiasioiden erilaisuus saattaa vakaumukset kulkemaan aivan eri suuntiin, me kadotamme yhteisen sisäisen maailman, hajaantuessamme aina vain lahkoihin ja puolueisiin emme enää ymmärrä toisiamme, meidät yllättää Baabelin kieltensekoitus ja me päädymme, huolimatta työmme ja tehtäviemme koneellisesta yhteenliittymisestä, sisäiseen yksinäistymiseen, meidän täytyy tuntea itsemme kokonaan hyljätyiksi ja hukkaan joutuneiksi. Mutta itsenäisen hengenmaailman pohjalta voidaan sitä vastoin pyrkiä ihmisten sisäiseen yhteistuntoon ja vakaumuksien yhteyteen.

Ja lopuksi henkisen peruskehän puute ehdottomasti saa aikaan suuren epävarmuuden ja tämä taaskin tuo mukanaan voimakkaan taipumuksen kieltämiseen, ihmisen halventamiseen ja vähäksi arvaamiseen, tämä koskee niinhyvin hänen asemaansa kaikkeudessa kuin hänen arvoansa. Nykyänsä merkillisellä ilolla koetetaan mahdollisimman paljon teroittaa ihmisen riippuvaisuutta, hänen yhteyttänsä alempien elämänasteiden kanssa, hänen henkisen voimansa rajoitusta ja mitättömyyttä, kaiken henkisen toiminnan epävarmuutta, yleensä kaikkea sitä, mikä on omiansa osoittamaan ihmisen pienuutta ja hänessä ilmenevää itsenäisyyden ja sisäisen yhteyden puutetta. Yleensä ei oivalleta, kuinka tällainen kieltämis- ja halventamishalu vaikuttaa tuhoavammin kuin tarkoitetaankaan, kuinka se aivan johdonmukaisesti osoittaa mahdottomaksi kaiken henkisen kulttuurin ja sen mukana myöskin tieteen ja heikontaa uskoa siihen. Mutta tällaisen uskonpuutteen täytyy lopulta heikentää kaikki elämää virittävät herätteet. Ilman iloista elämänuskallusta ei ole olemassa mitään voimain kaikenpuolista herätystä, ei täysin saavutettavissa se, mikä ihmiselle on mahdollista. Niinpä siis kaipaamme kipeästi sellaista, mikä kohottaa yläpuolelle tuon kielteisyyden ja sitä, mikä kykenee ohjaamaan elämän positiiviseen suuntaan. Mutta tämä on mahdollista vain siten, että voimme jälleen kilvoitella itsellemme yhteyden todellisuuden alkuperäisen syvyyden kanssa. Tämän pyrkimyksemme palvelukseen tarjoutuu edellä kehittelemämme elämä, se kun perustautuu itsenäiseen hengenmaailmaan, elämän sisäkohtaisuuteen. Järjettömyyttä emme suinkaan kykene tekemään olemattomaksi, mutta me voimme sen voittaa ja siinä onkin kyllin elämänuskon perustaksi.

Nykyisen elämäntilan pääpiirteitä on vielä sekin, että vanha ja uudempi ajatuskanta sovittamattomina saavat törmätä toisiansa vastaan. Vanha on käynyt meille liian ahtaaksi ja epävarmaksi, uudempi, kohdistaen työnsä ulkokehään, ei tunge kyllin syvälle eikä riitä tyydyttämään koko ihmisen välttämätöntä kaipuuta. Näinpä siis nykyajan ihminen häilyy epävarmana kahden elämänmuodon välillä. Itsenäisen henkisyyden omaksunut elämänsuunta voi saada aikaan kohoamista vastakohdan yläpuolelle ja keskinäistä ymmärtämystä taistelevien välille. Siirtäessään elämän yksityisten ennätysten ja myöskin sielullisten toimintojen monihaaraisuuden taakse ja vaatiessaan henkisen luonteen muodostamista se löytää vastakohtien yläpuolella olevan tuomioistuimen, jonka edessä vastaansanojien tulee osoittaa mahdollisuuksiensa ja vaatimustensa pätevyys. — Mainittu vastakohtaisuus tulee erikoisesti nähtäviin uskonnollisen ja luonnontieteellisen elämänsuunnan ja maailmankatsomuksen törmätessä vastakkain. Uskonnon tehokkuutta lamauttaa se, että se on sidottuna sellaiseen vanhempaan muotoon, joka ei enää vastaa hengenelämän maailmanhistoriallista asemaa. Tuon vanhemman kannan vakiintumisen jälkeen ei ole ainoastaan maailmankuva täysin uudeksi muuttunut, vaan me olemme kaikkine pyrkimyksinemme olennaisesti toisenlaisessa suhteessa maailmaan, sen jälkeen kuin aiemmin vallinnut ihmisen ja ihmiskunnan heikkoudentunne ilmiömaailman edessä on väistynyt voimantunteen tieltä, sikäli kuin me yhä enemmän ilmiömaailman kehityksen mukana kietoudumme lähempään yhteyteen sen kanssa ja henkisessä työssä siitä löydämme oman kotimaamme, sen sijaan että odottaisimme sitä vasta tuonpuolisesta maailmasta. Jollemmekaan saa kieltää, että elämä tarjoaa eri kerrostumia ja että on olemassa kaikenperustava syvyys, emme kuitenkaan voi elämää edeltäkäsin paloitella tämän- ja tuonpuoliseen. Samalla uskonnon asema keskellä elämän kokonaisuutta on olennaisesti siirtynyt, uskonto ei enää ilman muuta ole sen johdossa eikä se alunpitäen paina siihen omaa leimaansa, vaan sen tulee tuon kokonaisuuden sisällä perustaa itsensä ja osoittaa pätevyytensä. Olkoonpa että se onkin universaalisen elämänkokonaisuuden syvin sielu, se ei tällaisen muutoksen tapahduttua voi päästä sisäisen laajentumisen ja uudelleen-muodostumisen välttämättömyydestä.

Jos nuo valtavat muutokset jätetään huomioonottamatta tai ainakin siirretään mahdollisimman syrjään ja jos tuo vanhempi muoto pakoittavan käskyn voimalla, esim. valtion mahtivallalla, lasketaan toisinajattelevan ajan hartioille, niin syntyy ehdottomasti ankaraa ihmissielujen sortoa, on uhkaamassa sisäinen epätotuus, joka ehkäisee kaiken sisäisen elämän muodostumisen ja jonka torjuminen lopulta tulee pakoittavaksi siveelliseksi vaatimukseksi. Meille on tarpeen perusteellinen selvittely siitä, mitä uskonnossa on ajallisuuden yläpuolelle kohoavaa totuutta ja mikä siinä on pelkästään ajallisuuteen kuuluvaa. Mutta tämä selvittely ehdottomasti uhkaa uskonnon sisällystä ja voimaa, jollei perustautuminen itsenäiseen hengenelämään anna sille metafyysillistä syvyyttä ja varmasti kohota sitä yläpuolelle pelkän kulttuurin. Kaikissa uudistuspyrkimyksissä pitäisi tämän seikan aina olla silmien edessä; ne voivat viedä voittoon vain siinä tapauksessa, etteivät ne heikennä uskonnon henkistä sisällystä, sen perioletta ja salaisuutta, vaan niitä vahvistavat. Mutta sitä varten niiden tulee asettaa etualalle uskonnon toiminta elämän edelleen kehittämiseksi, siitä lähtevä elämänkohottaminen.

Toisella puolella on luonnontieteelliseksi maailmankatsomukseksi itseänsä nimittävä suunta. Emme tässäkään tahdo kieltää kohtuudenmukaista oikeutusta. Luonnontieteet eivät ainoastaan ole kunnostautuneet mitä valtavimmilla ulkonaisilla ennätyksillä, vaan ne ovat erikoisesti edelleen kehittäneet ajattelua, ne avaavat meille uusia näköaloja läpi koko todellisuuden. Elämää muovaillessa ei tätä ole otettava huomioon vain muutamissa yksityisissä kohdin vaan kokonaisuutena, se voi silloin edistävästi antaa voimaa ja selvitystä. Mutta tämä tunnustus ei merkitse sitä, että luonnontieteellinen maailmankatsomus saisi kaiken ajattelun ja elämän vallittavakseen. Tämä on mahdollista vain siinä tapauksessa, että jätetään huomioonottamatta se, ettei meidän ensimäinen kokemuksemme ole ympäröivä aistillinen maailma, vaan oma toimintamme, ei ainoastaan ajatteleva minämme, vaan meidän persoonallisuutemme ja henkinen yksilöllisyytemme ja että me ympäröivää ilmiömaailmaa katselemme oman henkisen rakenteemme valossa. Se on lisäksi mahdollista vain siinä tapauksessa, että jätetään huomioonottamatta, että historian yleiskulku on suorittanut ominaisen hengenmaailman kehittämisen ja siten loitontanut ihmisen yhä kauemmas pelkän eläimen olotilasta. Luonnontieteellisen maailmankatsomuksen esitaistelijat aivan liian kevyesti syrjäyttävät senkin, etteivät luonnon peruskäsitteet suinkaan ole valmiit ja lopulliset, vaan että ne juuri uusimmalle tutkimukselle tarjoavat mitä vaikeimpia arvoituksia ja että ne nyt juuri ovat olennaisen uudestaanmuovailun alaisina; vielä he syrjäyttävät liian kevyesti senkin, etteivät luonnontutkimuksen yksityiset haarat suinkaan osoita maailmankatsomukselle tietä samaan suuntaan, ettei eläintieteilijän maailmankäsitys ilman muuta samalla ole fyysikon tai fysiologin. Jos huolimatta tällaisista probleemeista luonnontieteellinen maailmankatsomus esiintyy valmiina ja eittämättömänä ja uhkaa kaikkia hidastelevia intellektuaalisen ala-arvoisuuden pannajulistuksella, niin ei tämä vähemmän ole omahyväistä oikeaoppisuutta kuin mikä ilmenee oikeistossa, ja voitaneen sanoa, että kieltämyksen oikeaoppisuus tavallisesti esiintyy paljoa suvaitsemattomampana kuin myöntämisen.

Vastoin kaikkea tällaista elämän ahtauttamista, vastoin kirkollis-uskonnollista samaten kuin naturalistista, on elämälle varattava tarpeellisen avara liikkuma-ala, muodostettava kokonaisuus, joka sallii jokaisen alan kehittää itseänsä, mutta joka samalla pysyy yläpuolella niiden hajaannuksen ja riidan. Tämä tällainen pyrkimys voi välttää pintapuolisen tasoittelun vaaran vain siinä tapauksessa, että syvyydestä käsin kautta kaiken moninaisuuden vallitsee ja tämän moninaisuuden välityksellä kehittyy elämänyhteys. Mutta tällainen eri aloja vallitseva yhteys ei ole ajateltavissa ilman itsenäistä henkisyyttä eikä sen täydellinen kehittyminen ihmisessä tätä henkisyyttä tunnustamatta.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings