VIIDES NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN AVAUS.

Teateri näyttää metsäseutua, yksinäinen torppa vasemmalla puolen näyttämöä, enemmän perällä päin.

Ensimmäinen Kohtaus.

Halonen, istuu kiväri olalla torpan portailla.

HALONEN. Ois mussa kyllä miestä muuhunkin, Kuin neitolintuisia kaitsemaan. Saan kelpo makson, sit' ei kieltää voi, Mut ikävää on tää, ja vihdoin ehkä Viel' sormellakin mulle osoitellaan, Ja herjanimet annetahan. — Tänne Ei kenkään tulle. — Ihmeekseni käy, Miss' tuota raukkaa täällä tallitaan. Hän äänetöinnä, kalveana istuu Ja itkee vaan … ei hiisku sanaakaan. Hän häijyltä ei näytä, mutta lempo Voi vaimon silmiin, katsantohon luottaa. Hän rikosta on tehnyt varmaankin, Sill' kovaa käskyä en kapteinilta Ois saanut muutoin häntä vartioita. — Vaan kuinka Vappu viipyy! — Koko päivän Oon tässä istununna, enk' oo saanut Sen vertaa suuhuni, kuin kärpäset, Kut mua syövät. Varmaan on se roisto Nyt juovuksissa taasen viinasta, Jon mulle ostaan lähti. Perkelettä! Mun täytyy mennä katsomahan, eikö Tuot' lemmon ämmää kuulu metsässä.

Menee perälle päin, jossa seisahtaa ja tiedustellen katselee metsää kohden.

Toinen Kohtaus.

Halonen. Anna.

ANNA, tulee talonpoikaiseksi pojaksi vaatetettuna vastaiselta puolelta näyttämöä.

Jo ilta joutuu, pitkäks' varjot käyvät, Ja linnun liverrykset vaikenee. Niin hiljaista on metsän syvyydessä. Mun rinnassani myöskin ilta joutuu, Siell' yksinäinen säde tuskin tuntee Nyt synkkyydestä, lähtöhohtoaan Viel' valjukukkain poskiloille vuotain. Te riemu-äänet, syömen laulut raikkaat, Te kaikki aikaa ootte vaijenneet! Ja kaiku lähtövirrestäni vaan, Mun viimeisistä huokauksistani, Kuin iltatuulen henki metsässä, Viel' rinnan ruusulähtehellä kuiskaa. — Niin herttaista, niin viileää on toki! Sa kohta, sydän raukka, hoivaa saat! Sen tunnen ja se mua iloittaa. — Ei ennen tok', kuin määräni ma voitan, Kuin hänen morsiamensa ma löydän! Sa musta kohtalo, mi lemmon lailla Veit elon parhaan lahjan Gustavilta, Sun kanssas taistella ma tahdon! Heikko Ma oon, vaan rinnassani voima piilee, Mi kehnon sielus säikähdyttää voi. Mua mahti korkeampi johdattaa. Istuu kivelle levähtämään. Mit' aamusella pulmapuheillansa Tuo vanha Vappu noita tarkoitti? Ma varma oon, ett' hällä tietoa On väkinäisyydestä, ryöstöstä; Hän viekkahasti tiedustusta väisti. Vaan vastauksista ma päättää voin, Ett' näillä paikoin vankeudessa On ryöstetty, on Maria… Oi taivas! Mull' valaistusta, johdatusta suo!

Nousee edelleen mennäksensä.

HALONEN, huomaa Annan. Hoi, kenkä siellä?

ANNA.

Köyhä poika vaan, Ku mieron tiellä leipää kerjäilee.

HALONEN. Vai niin! — Ja mie kuu luulin, että Vappu, Se roisto, tuisi.

ANNA. Vappu?

HALONEN. Juuri hän. Kentiesi oot sen kohdannut?

ANNA. Oon kyllä, Hän ryypyt runsaat otti Liuhtarissa, Ja parhaallansa, luulen, selväksi Nyt makaa itsensä.

HALONEN. No hittoa! Vaan malta, ämmä, kyllä sinun näytän!

ANNA. Täss' luonas saanko hetken huovahtaa? Kenties' on sulla myöskin leipäpala Ja vettä antaa kerjäläiselle?

HALONEN. On viisahinta maaten nälkä poistaa, Sill' leipää tääll' ei oo ja tuskin vettä. Se lemmon ämmä ruokaa noutaan sai, Vaan poissa on hän, ja nyt huutaa vatsa Kuin hukka talvi-yönä tuimasti, Sen konnan mustan nahan pilkottaisin, Jos kourissani tässä olisi vaan.

ANNA. No, miks' et lähde itse viinamärkää Ja ruokaa noutaan, enemmin kuin tässä Nyt suututtelet nälkää nähden vaan? Itsekseen. Mua aavistaa, ett' jäljille oon tullut.

HALONEN. Jos pääsis vaan, ei oisi hullumpaa, Vaan niinkuin kettu sangoissa täss' istun.

ANNA. Se merkillistä! Häpeältä näyttää Tok' että kettu, vanha niinkuin sie, Ei pintehestä pääse luikahtaan.

HALONEN. Niin kyllä, poika! — Mutta vartioita Mun täytyy lintua, juur' kallista. Jos pois se lentäis, hitto minun veisi.

ANNA. Se lintu siis on työläs vartioita? Sill' vahvat siivet on kuin kotkalla, Ja kynnet suuret päälliseksi, arvaan, Kun kivärillä varustettu oot?

HALONEN. Ei niin! se pieni kyyhkynen on vainen, Mi koppilossa istuu kukertaa. Vaan, näätkös, jos ken tänne tulla sattuis…

ANNA. Tänn' ei tuu kenkään, tällä aikaa suinkaan. — Sull', ukko, tahdon neuvon hyvän antaa, Sa Vappua ja ruokaa, viinaa käy, Sill' aikaa vahtina ma viivyn täällä. No, ällös peljätkö. Ma valpas oon, Ja hiukan ruokaa iltaseksi pyydän Vaan palkasta. Mun myöskin nälkä on.

HALONEN. Ei, heikkarissa! — Sit' en suinkaan tohdi.

ANNA. No, Herran haltuun sitte! — Ilta joutuu, Mun täytyy kiiruhtaa, ett' jonnekin Ma ennättäisin, missä mierolainen Voi leipäpalan saada nälkäänsä.

Käy muutaman askeleen.

HALONEN. Kah! Ällös juosko pois niin kiiruusti. — No, kuule, poika! Rahaa sulle annan, Niin voitkin käydä ruokaa noutamassa.

ANNA. Mun käydä kelpais, mutta väsyksissä Ma oon, ja kauvan viipyis, ennenkuin Tänn' jällen ennättäisin. Joll'ette Mull' usko vahtia, on parasta. Ett' erkanemme. Hyvästi nyt jääkäät!

On mennä tahtovinaan.

HALONEN. Ei, oota, poika! Jos vaan luottaa voisin. Ett' vahtina sa oisit uskollisna.

ANNA. Sen voitte taatusti. Mut älkäät vaan Nyt kauvan viipykö, sill' nälkä kalvaa.

HALONEN, laskee pois kivärin. No, tahdon sinuun luottaa! — Kauvan suinkaan En viivy poikessa.

Menee, mutta katselee välistäin taaksensa.

Kolmas Kohtaus.

ANNA. Hän epäilee. Hän metsistöstä varmaan katselee, Kuin itseni ma käytän. Parasta On huoletoinna olla hetken aikaa.

Alkaa laulamaan.

Oi, ällöspä surko, ett' kultas on pois! Ah, kaunis on lehtosen kaiku. Hän saapuvi jällen, se luuloni ois, Siis poistaos katkera haiku. Taas synkeät varjot sa haihkuvan näät, Taas aurinko armas on muuttava säät; Ah, kaunis on lehtosen kaiku.

Hän saapuvi jällen, se luuloni ois! Ah, kaunis on rantasen raiku! Oi laulaos, lintuni, murhehet pois, Ja aaltoni toivoa kaiku! Ma aamusen koittaen purren jo nään, Ja ellei hän saavu, ma vastahan mään. Ah, kaunis on rantasen raiku.

Laulun kestäessä on Maria lähestynyt tuvan ikkunaa, jonka hän avaa.

Neljäs Kohtaus.

Anna. Maria.

MARIA. Ken oot sa laulaja, jon äänet hellät Mun murheen unelmista viehättää? Ett' epätoivon tuskat unhoittain Viel' ilon häivän luulen siintäväni. Jo ijäisyyden tääll' oon istunut Ja huokauksiani lukenut. Ma kuolemaa jo itkusilmin pyysin, Ett' kahleesta mun kirvottaisi, että Mull' unijuoman tuskissani soisi; Vaan sydän vielä tykyttää. — Sun laulus On aistit uupuneet taas virkistänyt.

ANNA, kertoo ensimmäisen värsyn loppusanat.

Taas synkeät varjot sa haihtuvan näät, Taas aurinko armas on muuttava säät; Ah, kaunis on lehtosen kaiku.

MARIA. Sen laulun miss' oot oppinunna, poika?

ANNA. Sen niityn kukka, lähteen aalto laati, Sen ilman linnut mulle lauloivat, Vaan nuotin antoi sydän särkynyt.

MARIA. Ken ootkin? Äänes kuullut olen ennen! Ah, tuskallisna sydän sylkyttää.

ANNA. Oi, ällös peljätkö, oon Anna.

MARIA. Taivas! Mull' päästö kerkee, tuskan hetket loppuu.

Anna kiiruhtaa sillä välin tupaan ja palaa takaisin taluttaen Mariaa.

ANNA. Ma hänen löysin; Herra, kiitos sulle! Nyt sydämeni rauhaa, hoivaa saa!

MARIA. Oi, salli rintahani sinun suljen, Sa enkeli! Syleilee Annaa. Mull' enemmän kuin hengen Oot antanut. Oi, kuinka köyhä oon Nyt sua vastaan.

ANNA. Kiitä Jumalaa! Ma halpa palvelia hällä oon, Ja kehnoja on kaikki häntä vastaan. — Kas, pilvi tuulen eessä ennättää Ja huoliansa laaksolohon itkee. Ett' kukat siellä riemullisna kasvaa, Ja lähtee sitte taas ja kiitää pois; — — Vaan riemu, lempi täyttää kukkasen Ja päivään päin se kiitollisna katsoo: Oo kukka sie, kuin se, niin hellä, kaunis, Mun, pilvenä, suo lempeäni itken! — Vaan täällä emme viivytellä saa. Kentiesi konnat kohta palaavat. Jok' ainoo hetki vaaran tuottaa uuden.

MARIA. Oi Anna kulta!

ANNA. Metsän kautta pois Me hiipikäämme. Kivärin ma kätken Tok' ensiksi, jos meitä vainottais…

Ottaa kivärin, jonka Halonen jätti.

MARIA. Oi auta! — Tuolla … tuolla tulee hän! Se julma … kaikki hukkaan mennyt on!

Viides Kohtaus.

Edelliset. Kapteini von Stöbern.

ANNA tähtää kiverillä von Stöberniä. Jos askeleen vaan käyt, oot kuolon mies!

VON STÖBERN. Oh, mit' on tää? — Pois poika, kiväri, Tää sulle kyllä neuvot antanee.

Sivaltaa pistuolin ja tähtää Annaa.

MARIA. Oi, laupeutta! — Taivas meitä auta!

ANNA. En sua pelkää, konna! — taaksepäin!

VON STÖBERN. No, lähde, lurjus, kalman vieraaks' siis!

Tähtää ja ampuu; samassa laukee myöskin Annan kiväri. Kapteini von Stöbern kaatuu, Anna vaipuu polvillensa.

VON STÖBERN. Voi perkeleitä! — Auta!… Oi, ma kuolen!

ANNA. Mit' oon ma tehnyt?

MARIA. Ootkos haavoitettu?

ANNA. En, en! — Vaan joutukaamme! — Poijes täältä!

Menevät.

TOINEN AVAUS.

Teateri näyttää avonaista seutua metsässä. Iltarusko valaisee näyttämöä.

Ensimmäinen Kohtaus.

Maria taluttaa Annaa, joka kalveana hoipertelee hänen rinnallansa.

MARIA. Sun poskes, Anna, yhä vaalenevat. Oi, huovatkaamme tässä hetken aikaa!

ANNA. Niin, istua mun anna!

MARIA, johdattaa häntä puun luokse, jota vastaan hän laskee istumaan. Taivas! Meitä Ei kenkään auta. — Lausu, vieläkö Sun haavas verta juoksee, enkelini?

ANNA. Ma enkeli? — En! — Taivaan enkeleitä En nähdä saa, en niitten kuorissa Saa riemuvirttä laulaa konsanaan. Mun kättäni on veri saastuttanna; Sen saastan kyyneleet ei pestä voi. Mun sieluani murha lannistaa, Ja kylmä kammo syömessäni viiltää. Oi Herra, enkö katumuksella Voi velkoani maksaa? Täytyykö Mun tuskissani kuljeskella aina? Oi, ällös kuolon helmaan antako Mun ennen vaipua, kuin armos mulle Suo viilistystä syömen haavoihin! Se syntiäkö oil, ett' väsyneenä Ja pettyneenä elon riemuista Ma ikävöitsin maahan korkeampaan, Miss' sovituksen lähtehestä sielu Saa virvoitusta juoda tuskilleen? Ma riemullisna katsoin hautaan päin, Ja kuolo armahampi oil kuin lempi. Vaan nyt … nyt haudan yötä säikähdän.

MARIA. Ei, Anna kulta, velka, rikkomus Ei kättäs, sieluas oo saastuttanna! Oi, ällös mieltäs suotta kiusatko! — Sun kättäs sattuma oil johtamassa, Ei malttamuksen aikaa ollut sulla; Sa välikappaleena olit Luojan.

ANNA. Se sattumaako? — Julma sattuma! Mi synkeänä riippuu ylläni. Mis oon ma rikkonut niin sortuaksein?… Vaan vaiti, kurja! Valittaako kukka. Kun tallattuna uupuu multahan? Ei tutki hän, miks' sullotaan. — Kuin se Ma päättää tahdon myös.

MARIA. Oi, Anna kulta, Et kuolla saa!…

ANNA. Oi, että sydän voisi, Ett' tietäisi! — Oi, rukoile mun eestäin.

MARIA. Oo vaiti! — Askeleita kuuluu tuolta.

Toinen Kohtaus.

Edelliset, puitten piilossa. Kapteini von Stöbern.

VON STÖBERN, hoipertelee kalveana ja hermotoinna, kunnes ennättää puun luokse, jota vastaan nojailee. Maria ja Anna katselevat häntä hiljaisella hämmästyksellä.

On kohta loppu! — Voimat uupuvat. Ma metsän syngikköhön kömpisin, Ett' ihmissilmä hyljättyä ei Sais nähdä, eikä viime tuskaani; Vaan raajat tahtoa ei tottele, Ja kuolon puuska syöntä jäädyttää… On mennyt … tyhjään mennyt kaikki tyyni, Mi hohdolla, jon hornan henki lainas, Mun pillomuksen kuiluun viehätti, Ja syömen valhe-unelmilla hurmas. Ylt' ympäri ma aaveita vaan nään. — Ne irvistellen velkaa, rikkomusta Ja ijäisyyden tuskaa kuiskaavat. — — — — — — — — — — Oi, oonko valon tieltä hairahtunut Niin pitkälle, ett' ijankaikkisuus Ei piisaa taakse saattamahan sinne? — Mull' piiramainen vaan on, ennenkuin Pois täällä henkeni jo muuttaa täytyy! — — — — — — — — — — Sun vastahas, ku kaikki vallitset, Ku lehdellä, jon tuuli irroittaa, Voit mahtis näyttää, tahtos aikaan panna, Sun vastahas ma nousin uhmaamaan, Ja onnen ohjat johtavani luulin. Mun murtanunna oot! — Kuin taivon tähdet Sun sääntös rauhallista tietään käyvät, Kun, niinkuin pilvi tulten raastama, Mun uhmatyöni tyhjään raukenee… Sun nään ma, ijankaikkinen! — — sun tunnen!… Vaikk' yöhön ikuiseen mun tuomitset, Vaikk' tuskani ei velkoain voi maksaa, Ja huokaukseni ei luokses ennä; Sull' kiitos, kuitenkin, ett' määrän sait Mun rikoksilleni, ett' hedelmäksi Ne eivät kypsyneet. — Sull' kiitos, Luoja! — — — — — — — — — — Ma rankaistustani, oi Herra, ootan, Vaan käännä armos maahan köyhään päin, Mun isänmaahani, jon — — — — pettää tahdoin! Vaipuu polvillensa, kädet kasvoin edessä. Oi, kauhealta tuntuu hetki tää! Mun maa ja taivas hylkäs. Sydäntä Ei löydy, eestäni mi rukoilis.

MARIA, lankee polvillensa von Stöbernin viereen. Tää sydän eestäs tahtoo rukoilla! Oi sie, ku ristinpuussa verta vuotain Sait pahantekiälle, katuivaisna Ku rippui rinnallas, sen lupauksen: Viel' tänäpänä paratiisissa Oot kanssani! — suo anteeks' kurjalle! Sun armos, Herra, loppumatoin on! Kaikk', kaikki lempes hellä maksaa taitaa!

VON STÖBERN. Kaikk', kaikki … lempes … hellä … maksaa … taitaa!

Vaipuu kuolleena maahan.

Kolmas Kohtaus.

Eversti von Döbeln. Rapp. Kaksi sotamiestä, tulevat äkkiä näyttämölle.

MARIA, joka on noussut seisoalle ja havaitsee Rapin. Kah, Rapp! Oi tänne, tänne!

RAPP. Ryökynä!

VON DÖBELN. Miss' on nyt petturi, tuo Stöbern?

MARIA. Kuollut! Osoittaa Annaa. Tänn' katsokaatte, herra! — Poskin kelvein Ja verta vuotain surmaaja täss' makaa… Kuin jaksat, Anna!… Oi, kuin olet kalvas!

VON DÖBELN. Oh, nainen?

ANNA, nousten seisoalle. Niin!… Ah, mua rankaiskaatte!

MARIA. Niin, aatelkaatte, herra, rankaistus Täll' enkelille, valkovaatteensa Ku purppurahan kastoi meidän tähden.

VON DÖBELN, hetken aikaa Annaa katseltuansa. Tuu, tyttö, onnea me vaihtakaamme! Saa voittoni, saa maineheni sie, Saa kaikki seppelehet, jotka onni Mull' tanterella kunnian suo vielä, Saa riemut, jotka elo tarjos mulle, Ja siitä, tyttö, anna urhotyös! Sit' urhotyötä siunaa isänmaa, Ja taivahalla ei oo autuutta, Niin armasta, kuin lausua kun taitaa: Ma isänmaani pelastanut oon!

ANNA lankee polvillensa, hiljainen rukous huulilla ja kasvot kirkastettuna. Nousee sitte seisoalle, mutta vaipuu Marian syliin.

Oi, levähtää mun anna!…

MARIA. Oi, hän kuolee!

ANNA. Oon rauhaa saanut. — Valkoista ja tyyntä On syömessäni. Terveisiä … äidill'!

Hän kuolee. Maria laskee hänen hiljaa puun juurelle maata.

MARIA. Hän taistelun on päättänyt ja nukkuu Nyt turvallisna puhtaudessaan! Oi Anna! kuinka täynnä rakkautta Oil sydämesi! — Itse kärseit vaan, Mut sovitusta kukki jäljissäs. Oi enkelini, rukoile mun eestäin! Oi, että nöyrrä miekin kärsisin Ja muotoksissa suorra seisoisin!

Neljäs Kohtaus.

Edelliset. Paroni Pantzarsköld. Katri. Luutnantti Werner.

WERNER, havaitessaan Marian. Oi Maria!

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi lapsi!

MARIA. Isäni!

Kiiruhtaa hänen syliinsä.

WERNER. Miss' on se konna? — Onko turmaksemme Hän papereinensa jo karkannut?

MARIA, osoittaen von Stöbernin ruumista. Hän tuossa makaa. — Rikoksistansa Hän katuvaisna muutti maalimaan, Miss' oikeudella hän tuomitaan.

KATRI. Vaan miss' on Anna? Lausu, missä on hän?

MARIA. Ma terveisiä hältä saatan teille; Oon rauhaa saanut, valkoista ja tyyntä On syömessäni; niin hän mulle lausui. Ja tuolla nurmella sai lepäämään. Osoittaa Annaa. Kas, kuinka tyynnä, puhdasna hän nukkuu!

KATRI, polvillansa Annan edessä. Oi, särjy, sydän! — Tää sun työsi on. Oi lastani!

MARIA. Hän minun pelasti. Ja hengen uhras eestäni. Oi, salli Mun hänen äidillensä velka maksaa! Kuin hän ma sua uskollisna lemmin.

PARONI PANTZARSKÖLD. Niin Mariani, vanhan rintahan Sa liity, käsin hellin koita poistaa Ne haavat, jotka monta, monta vuotta Hän kärsivällisnä on kantanut. Sun tyttäreksi hälle, oi, ma tiedän: Sull' äidin sydän tykkii vastahan.

MARIA. Oi äiti!

KATRI. Tytär!

Syleilevät toinen-toistaan.

PARONI PANTZARSKÖLD. Onnen aalloilla Kun elon pursi myrskysäällä kieppuu, Ja kulta, loisto neuvoa ei tarjoo, Kun itsepäisyys saamatoinna seisoo, Ja harmaa viisaus ei tietä löydä, Ken silloin auttaa, kenkä ruorihin Käy tarttumaan? Se lempi on. Se ylpeä ei oo, on nöyrä, säysy, Ja piilten köyhän rinnassa, se hevin Käy mailman kukkuloilla unhoituksiin; Vaan elon taistelussa oltaessa, Se on se, joka verta vuotaa, voittaa. Tarttuu Wernerin ja Marian käsiin. Oi poika, Maria, ma teitä siunaan!

WERNER, ottaa povestansa kukkaset, jotka Maria toisessa näytöksessä antoi hänelle, ja suutelee niitä.

Sun eestäs, isänmaamme eestä aina!

PARONI PANTZARSKÖLD, joka on lähestynyt Annan ruumista. Oi lapsi! — Herraa pyydä, rauhassa Ett' elon taistelusta käydä saan!

VON DÖBELN. Oi voitonsuoja, sulle kiitos olkoon! Nyt vast' on Lapualla voitto saatu.

Loppu.