TOINEN NÄYTÖS.

Teateri näyttää jokapäiväistä, mutta siistiä tupaa. Ovia perällä ja molemmin puolin näyttämöä.

Ensimmäinen Kohtaus.

Katri, istuen rukin ääressä. Anna.

ANNA, tulee sisälle tuoden kukkasia vesiklasissa, jonka panee pöydälle. Kas tässä kukkasia kauniita!

KATRI. Niin iloittele kesän kestäen, Sen riemut karkailee, sen ruusut kuihtuu Niin kiiruusti, ja piikit jäävät vaan.

ANNA. Vaikk' syksyn myrsky maata raastelee, Ja synkät pilvet taivon peittävät, On kukkaistarha, niin oot lausununna, Tok' sydämessä hurskasmielisen.

KATRI. Niin, lapsi! — Mutta mieles hento on, Ja monta tuikkaa taistelua köyhä Saa taistella. — Kun mailma niinkuin ahne Ja tuima herra oikeuttaan kiistää, Kun kuorman raskaan alla uupuvaa Viel' rankaistuksen ruoska saavuttaa, Ja onnetointa hirmuherra ilkkuu, Kas silloin halla kukkaistarhan loukkaa, Ja keväimiä sitte tulla saa, Vaan turman jälkiä ne ei voi peittää. Niin, raskas, synkkä köyhän onni on! Miks' muuttunee, kun elon taistelusta Ma lähden kerta, Anna raukan päivät! Niin aattelen, ja syöntä kirvelee… Oi Herra, velkani mull' anna anteeks'!

Kätkee kasvot käsiinsä.

ANNA. Oi äiti kulta, syntiä on surra! Kuin paljon, paljon enk' oo sulle velkaa! — Ma paljon enemmän sain oppia Kuin säädyssäni muut. Sun Annas kyllä Voi maalimassa aikoin tulla kerta. — Ja jospa voima vihdoin katkeekin Ja murheen, tuskan eessä uupuu, uskon Ja tiedän varmasti, ett' enkeli Mun päästää siteistäni, että Saan rauhan, kevään maille muuttaa pois!

KATRI, itsekseen. Ah, lempi hellä, syylliselle kuinka Sa etkös käänny rankaistukseksi! Kuin eikö juoma, terveyttä tuova, Voi myrkkynesteheksi muuttua, Mi tuskan liekit suoniin vuodattaa Ja syömen juuret kuoloon asti kalvaa.

ANNA. No, tiedätkös, ett' provastille kirje Tuil sunnuntaina luutnantt' Werneriltä. — Kuin urhokkaasti meidän miehet reutoo, Ja kuinka sota käy, hän kirjoittaa Ja terveisiä liittää meillekin. Hän vanhat tuttavansa vielä muistaa.

KATRI. Niin, taivas häntä siitä kostakoon Ja kaikesta, jon eestämme on tehnyt. Ei löydy nuorukaista vilpitöintä Ja syömeltään niin lämpöistä kuin hän. — Ja uljas on hän myöskin katsella Kuin vaahterainen lehväpuvussansa. — Vaan kuules, Anna, jopa pelkäänkin, Ett' kiitollisuus hellä syömessäs On lemmen tunteheksi muuttununna, Ja sielun rauha rauhan puutteeksi.

ANNA. Sa pelkäät, äiti?…

KATRI. Anna, moittia En sua tahdo, enkä huolettaa. Kuin mielelläni sulle valmistaisin, Min suloisinta mailma antaa voi. Vaan tuskaa ei oo niin raskasta Ja suurta, jot'ei lempi tuottaa taida.

ANNA. Oi, lempiä muu anna! — Kaunis, kallis On mulle mailma silloin. Kaikki, kaikki On mieluistani; itse tuska tuo Vaan uudet nautinnot, vaan uudet riemut. Oi äiti, muistatkos sen laulun, jonka Ma laulan? Suruiselta ääni kaikaa, Ja sanat piikkiä on ruusuin alla, Vaan syömen riemuittaa se kuitenkin, Ja sielun virkistää, kuin kevätpäivä! Niin elo, lempi mulla soivat myös.

Laulaa.

Mit' unta mättähällä näit Kes'-yösen hohtehessa, Kun näkkiä sa kuuleen jäit, Ku lauloi virtasessa?

Oo vaiti, vaiti! ilmoittaa En tohdi untain sulle. Mit outo ääni ennustaa, Jon kannel kaikui mulle?

Ma valvastuin, oil hiljaista, Ja pilvet saarsi taivaan, Mull' koivu huokas kaipuuta, Ja kukat vaipui vaivaan.

Vaan minne kuljen, tieni saan, Jos siivin riennän tuulen, Nään unta tuota ainiaan Ja näkin äänen kuulen.

KATRI. Ah, lapsi kulta! — Kuinka olleekaan, Vaan sanas sielun täyttää tuskalla, Ja murheen muistot mielen kiihdyttää, Ett' säikähdyksissä se tarkastaa, Kuin pauhu uhkaavainen kuuluis kaukaa. — Vaan hiljaa! — Askeleita kuulen tuolta.

Toinen Kohtaus.

Edelliset. Paroni Pantzarsköld. Maria, luutnantti Werner.

KATRI, nähden paronin, itsekseen. Oi taivas, paroni!

WERNER. No, päivää, Katri! Ja päivää, Anna!

ANNA. Terve tuhat kerroin Meill' tultuanne!

PARONI PANTZARSKÖLD itsekseen. Mitkä muistot nousee, Kun kynnyksestä tästä astun jälleen!

WERNER. Ma vierahia huoneesenne tuon. Kun huomispäivä koittaa, kanunat Jo vastatuksin jyskää Lapualla, Ja seutu, missä seisoi kehtomme, Saa nähdä, kuinka Suomen kansa uljas Eest' isänmaansa taistelee, ja kuinka Se tottunut on voittamaan tai kuoleen. — Ma tiedän, Katri, että suojan suotte Nyt paronille, ryökynälle, kunnes On päästy vaarasta.

KATRI. Sen herra hyvä, Teen mielelläni. — Herra paroni, Tänn' kammarihin astukaatte. Tehkäät Niin hyvin, herrasväki.

Avaa oikeanpuolisen oven, jonka kautta kaikki muut, paitsi Anna, menevät sisälle.

Kolmas Kohtaus.

ANNA. Hän on täällä! Oi onnea! — Ma hänen silmäänsä, Mi uljuutta ja hurskautta loistaa, Oon katsellut ja kuullut ääntänsä, Mi syömen niinkuin kielisoittimen Saa tuhat sävelettä kaikumaan. — Oi, miks' en hänen rinnallensa pääse, Ett' nähdä voisin, kuinka ilomielin Hän vaaraa, kuolemata vastaan käy? Tok' — aatteissani häntä seuraella Ma saan ja rukoillessa häntä luonnella. Katsoo ulos ikkunasta. On täynnä sydämeni! syleillä Teit' lehdot, kukkaset ma tahtoisin, Kun hohdossanne riemuitsette tuolla!… Vaan minkä näänkin?… Miehen hiipivän Tuoll' aitaa pitkin…

Anna jää ikkunalle tarkastelemaan ja sisääntulevat eivät huomaa häntä.

Neljäs Kohtaus.

ANNA. Luutnantti Werner. Maria.

WERNER, huutaa huoneesen. Hyvästi nyt jää!

MARIA. Se lapsellista olkoon, jos niin tahdot, Nää kukat kanna toki tappelussa. Tarjoo hänelle kukkasia. Ne maasta, jonka eestä taistelette, On syntyneet, ja varmaan suojaavat Ne kasvattaja-äidillensä henkes. Nyt lähde, urho, taisteluun ja voittoon!

WERNER. Sull' kiitos, neito nuori! Povessani Ne kätken tarkoin, ja jos väsyneenä Ma kasvattaja-äidin helmaan uuvun, Ne toistavat mun urhollisna olleen. Suutelee kukkasia. Sun eestäs, isänmaamme eestä aina!

MARIA. Voi hyvin!

Hän lähtee ulos oikeanpuolisesta sivu-ovesta. Werner viipyy ajatuksiin vaipuneena.

Viides Kohtaus.

Luutnantti Werner. Anna.

ANNA, lähestyy Werneriä hiljaa ja silmät maassa. Hyvästi nyt, herra Gustav!

WERNER. Kah, Anna, siekö täällä? — Tuskin vielä Me kohdattiin, kun erota jo täytyy. Mull' paljon, paljon ois sull' lausumista, Sun hiljahengellesi uskomista. Ma tien, ett' veljenä sa mua lemmit. Sun syömes vastausta tietäis pulmiin, Joit' aatellen en jaksa selvittää. Vaan velvollisuus kutsuu, pois mun täytyy.

ANNA. Oi, Herran haltuun! — Annaa muistakaatte!

WERNER. Sen Anna hyvä, teen ma ainiaan! Kun loppuu taistelu, me kohdataan.

ANNA. Niin, niin, kun loppuu, … loppuu taistelu.

Werner menee.

Kuudes Kohtaus.

ANNA. Oi äiti!… Tuskaa ei niin raskasta Ja suurta, jot'ei lempi tuottaa taida. — Ah, oitis ennustukses toteentuikin! Oi taivas, kuinka sydämeni rikkoi. Ett' vihapäissä tuota rankaiset? Se syntiäkö oil, kun mielin puhtain Se lempivässä sydämessä etsi Vaan autuuttas? — Ah, sääntöjäs en keksi — Kenties oil lempi mulla liian lämmin, Kenties ett' häntä ennen sua lemmin, Ja että kateissas mun temmasit Pois hänen rinnoiltaan. — Oi kaikkivalta! Sa lemmen lempi, kuinka hennoitkin Sen tehdä? — Katso sua hänessä Ja kaikissa ma etsein!… … Vaan miks' voitin? Mit' onkin lempeni, ett' niin se puhkuu, Mi valta, sydän tyytymätöin, sulla On kaikki kiistää, mitään antamatta? — Tok' voiko antaa enemmän kuin lemmen, Kuin itsensä ja henkensä? — Ei, ei! Vaan voipa antaa elon, onnen, riemun Ja kaikki, mitään — mitään vaatimatta. On kyllä herttaista, kun onni koittaa, Kun lemmen lempehen saa vaihettaa, Vaan luopumuksellakin taivas on, Tuo uljuutensa kärsimään ja kuoleen. — Jäähyvästi nyt, mieli-unelmat, Mun, tyttöraukan, vuosikumppanit! Jäähyvästi, te leikkisiskot hellät, Me emme toisiamme koskaan nää!

Lähtee ulos vasemmalle.

Seitsemäs Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Maria.

MARIA. Sun täytyy, isä, mua kuulla vielä! Oi, voitko rukousta tuota estää? Jos sua taivuttaa en taidakkaan, On mulla tok' se lohdutus, ett' kaikki Ma koitin, ennenkuin ma kaikki heitin.

PARONI PANTZARSKÖLD. Vaikk' tiedänkin, ett' sydämeeni polttaa Jok' ainoo sana niinkuin saastapilkku, Mi vaakunahan syöpyy, lausu, lapsi, Ma kuulen; mutta älä toivokkaan, Ett' lemmen tähden kunnian ma uhraan.

MARIA. No, minkä kunniaksi kutsut sitte? Tuo vanha korkonimi, muurina Mi meitä ihmisistä eroittaa Ja syömen vapautta, jonka luonto Meill' neuvoo, kahlehena painaa vaan, Se onko kunnias? Tuo sukutaulu, Jon hohde ajan uuden loisteessa Kuin varjo vaalistuu, se armos onko? — Kuin? Onko ruusu ruusun nimen tähden Sen aatelisempi kuin liljakaan? Tai voiko ruusu peri-juurtansa Sen vuoksi kerskaella, että Sen piikit Vapahtajan päätä raasti? Ei, ruusu, niinkuin lilja, molemmat, Jos uljailevat suurten puistoissa Tai korven mättähällä kasvavat, On ruusu ja on lilja vaan, ja armon Ne saavat salaisesta hengestään, Mi kauneuden suo ja tuoksun antaa.

PARONI PANTZARSKÖLD. Sun mieles, lapsi, kukkain kesken leijaa! Sa harkita et voi, min maksaa, koska On suvun, nimen eestä vastaamista. Mit' oisin, hohtehella kunnian Ja urhoudella ja urostöillä Jos isät suuret ei ois toimineet, Ja nimellään, jon jälkeisille soivat, Heill' henkensä ja uljuutensa suoneet? Se päivä, mi tän rungon suuren suojaa, Se maa, mi nesteet tuoreet sille antaa, On nimi, perijuuri, sukukanta. On täysi aateluus vaan veren suoma, Ja joukon sankari ei tuota voita. Käy laskemaan luo joukon alhaisen, Käy sukus unhoittaan, niin unhoitat Myös luodun kunnon, saadun aatelin: Kun veres saastuu, sielus saastuu myös.

Katri tulee huomaamatta sisälle ja kuulee lopun haastelusta.

MARIA. Sa esi-isäin kunniata kerskaat, Ja voimaa, jonka syntyessäs voitit, Ja kuntoa, jon veren kanssa sait! Vaan tuo, ku outona ja nimetöinnä Käy kunniaa ja rakkautta voittaan Vaan nerollansa, miehuudellansa, Ku aatelinsa hiellänsä ostaa, Häll' eik' oo siihen valtaa niinkuin noilla, Kut eläkkeenä esi-isäin töistä Sen kantaa saavat? — Oilko valta-isäs Sen alhaisempi kuin ne muut, sen vuoksi, Ett' nimeään ei perintönä saanut, Vaan sai sen — — niin, miks' saikin, sit' en tiedä.

PARONI PANTZARSKÖLD. Sun lempi tuikentaa, vaan siihen oon Jo tottunut. Sull' onko muuta haastaa?

MARIA. Suo anteeks', isä! kiihko mua vietti. On uljuutensa kullakin. Ma sua Tok' lemmin hellästi, sen tiedät.

PARONI PANTZARSKÖLD. Siksi Ma toivonkin, ett' tukahdutat lemmen, Jot' en voi sallia.

MARIA. En, sit' en jaksa! Mun sydämeni Wernerin on aina, Vaan kättäni en anna kellenkään.

Kahdeksas Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Maria. Katri.

KATRI, itsekseen. Oi taivas, etsiikö siis rankaistus Jo rintoja, kut velasta ei tiedä? Ei, puhua ma tahdon … puhua Mun täytyy, tuskat rinnastani poistaa. Ääneen. Mull' anteeks' suokaat! Hiukan puhumista Mull' oisi, paroni.

MARIA. Sill' aikaa käyn Ma metsistössä vilpoittelemassa.

Hän menee.

Yhdeksäs Kohtaus.

PARONI PANTZARSKÖLD. Mi hällä mieli? Silmin empiväisin Hän mua etsii.

KATRI. Herra paroni, Oil aika, toisin tuntehin kun tänne Te saavuitte kuin nyt; se onko Jo muistostanne mennyt?

PARONI PANTZARSKÖLD. Olleet Nyt jättäkäämme; ällös koske haavoin, Jotk' aika lääkinnyt jo on.

KATRI. Niin luulin, Mut lääkinnyt se on, vaan repiäkseen Ne auki taas.

PARONI PANTZARSKÖLD. No, mitä tarkoitat Ja mitä toivot?

KATRI. Toivo ainoa, Jon kannan vielä, on, ett' rauhassa Ma pääni saisin hautaan laskea. Vaan kiireelleni pilvet raskaat yhtyy, Ja kohta, pelkään, nuoli iskee maahan.

PARONI PANTZARSKÖLD. Mit' onkin, joka mieltäs säikyttää, Ja syömes hirmu-unelmilla täyttää?

KATRI. Se lempi on! — Mun tuota pelkäämään On elo kyyneleinen neuvonut. — Ma kuulin äsken, kuinka kolkosti Te tytärtänne lempimästä häntä, Joll' sydämensä antoi, kielsitte. Ois verellenne saastutukseksi Se yhdistys…

PARONI PANTZARSKÖLD. Siit' ei nyt enempää! No, tuota pelkäsitkö?

KATRI. Mullakin On tytär, Annani, Sen sydämessä On sama rakkaus ja hänkin hehkuu, Kuin tyttärenne, samaa esinettä. Vaan lapsi raukka, hän ei rakkautta Saa jällehen! hän köyhä, halpa on, Ja ei voi kilvoitella ruusun kanssa, Mi saleissanne kasvatusta sai.

PARONI PANTZARSKÖLD. Vaan ehkä Werner muuttaa mielensä.

KATRI. Ja jospa niinkin, eikö siitä veri, Mi Annan suoniloissa juoksee, veri, Jon omaksenne tiette, saastuisi?

PARONI PANTZARSKÖLD. Hän suurta nimeäin ei kanna, jonka…

KATRI. Hält' turhuutenne, rikoksenne ryösti, Vaan jot' ei itse suinkaan tuhlannut.

PARONI PANTZARSKÖLD. Tuon vanhan virren tunnen. — Tarpeeksi Jo hulluudesta maksoin nuoruuden.

KATRI. Ei tarpeeks' vielä! Joka rikoksella On sattumassa viekas ystävä, Ku rankaistusta johtaa suojahamme. — On vuotta vailla kaksikymmentä Siit', jonka teille kertoa nyt tahdon. — Te Tukholmahan matkasitte silloin, Oil puolisonne joku viikko sitte Teill' lapsen, tyttäreisen antanut. — Vaan hyljättynä, kyyneleissä mie Tääll' töllissäni tuudittelin lasta, Myös tyttöstä, kuun kahden vanhaa vaan, Ja tuokin teidän oil. — Ah, katkeraa Oil aateskella osaa kummankin! — Se kauhea oil aika! — Jumalanko Oil rankaistusta — Provastilta kerta Kun palasin, ma illan hämärässä Näin lieskan metsän yllä nousevan. Oil kartanonne valkeassa. Sinne Ma kiiruhdin ja hengen kaupalla Sain lapsen korjatuks', sen tänne toin.

PARONI PANTZARSKÖLD. No?

KATRI. Puolisonne kuoli kohta jälkeen.

PARONI PANTZARSKÖLD. Tuon tiedän kaikki.

KATRI. Sit' ei kuitenkaan, Ett' töllin tyttö nimeänne kantaa. Kun hän, ku kulta-saliloissa syntyi. On nimetöinnä noussut töllissä; Ett' sormellani onnen armaat vaihdoin. Se raiska, jonka rikoksenne määräs Vaan murheesen, nyt loistehessa kukkii, Kun hän, jon kätkyellä onni istui, Sai kurjuutta ja vaivaa osaksensa.

PARONI PANTZARSKÖLD. Ei, tuot' en usko, koitella vaan tahdot?…

KATRI. Kun kuolo suojaa vanhaa kolkuttaa, Ja tunto kiusaantunut rauhaa toivoo, Ei valhetella.

PARONI PANTZARSKÖLD. Kurja, kostaa tahdon!

Kymmenes Kohtaus.

Edelliset. Anna.

ANNA, syöksee kalveana sisälle. Voi, äiti! — paroni! Voi, auta … auta! Kaks' rosvoa, kaks' miestä äsken juuri… Oi Mariamme … metsään laahattiin. Oi, auta … auta!

Lankee hermotoinna paronin kainaloihin.

KATRI, osoittaen taivasta. Tuoll' on kostaja.

Toisen näytöksen loppu.