II

Luostaristaan karkoitettu köyhä munkki, jonka Lopezin hyvä perhe oli ottanut hoitoonsa, oli nimeltään pater Nolasco, oikein kunnon mies. Hän ei tosin liene ollut ruutia tai kirjapainotaitoa keksimässä eikä myöskään ollut minkään aikakauskirjan avustaja, mutta hän tiesi, mitä oli tiedettävä täyttääkseen oman säätynsä velvollisuudet. Mikäli häneltä ehkä puuttui ulkonaista arvokkaisuutta, sen hän runsaasti korvasi innollaan, kansan kielen, tapojen ja tottumusten tuntemisella, niin ettei kukaan häntä paremmin sopinut sitä ohjaamaan kaikkeen hyvään. Eikä hän myöskään pitänyt syntinä joskus huudahtaa aikuisille: »carramba!» tai käyttää muuta voimasanaa, samoin kuin näpäyttää pieniä nenälle. Kansa, joka vaistomaisen tarkasti näkee mikä on oikein, tiesi varsin hyvin, että hyvä pater oli kunnon mies, ja rakasti ja kunnioitti häntä, vaikka se tosin välistä nauroikin hänen omituisuuksilleen.

On olemassa kahta lajia nauraa, hyvin erilaisia, jopa aivan toistensa vastakohtia: hyväntahtoinen ja pilkallinen nauru. Edellinen on lempeää, hilpeätä ja viatonta; jälkimäinen katkeraa, ilkeätä ja ilotonta. Toinen tulee terveestä sydämestä ja on kuin kirkkaan puron iloista solinaa; toinen kumpuaa kovasta, katkeroittuneesta sydämestä ja pureutuu kiinni aivan kuin jokin syövyttävä neste, polttaen ja hävittäen kaikki, minkä kanssa joutuu kosketuksiin. Toinen somistautuu kukilla, toinen pukeutuu okaisiin… Tarpeetonta kai on sanoa, että se nauru, jonka hyvän paterimme omituisuudet aiheuttivat, ei ollut ilkeämielistä, vaan hyväntahtoista laadultaan.

Pater Nolasco oli hiukan kuuro. Siitä oli toisinaan seurauksena, ettei hän käsittänyt sanottua oikein, joten hänen vastauksensa eivät aina sattuneet ihan kohdalleen. Koko maailmassa ei liene ollut ihmistä, jolla olisi ollut niin vähän sappea, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta aika lailla ovela, eikä hän niin vain antanut niiden, joiden mieli teki, pistää itseään pussiin. Muutoin hän oli tavattoman avomielinen ja totuudessa pysyvä eikä milloinkaan käyttänyt ylpeää tai katkeraa tai muuten loukkaavaa puhetapaa, osaten kuitenkin pontevasti huomauttaa, mitä piti vääränä ja moitittavana.

Ulkomuodoltaan muistutti pater Nolasco sellaista kautsunukkea, jota on pitkinpäin venytetty. Hänen päänsä oli pitkä ja kapea; pitkä oli nenäkin, pitkät posket, pitkät hampaat, käsivarret ja kädet, pitkät jalat ja sääret. Siitä saakka, kun hänen oli täytynyt lähteä luostarista, käytti hän — saatuaan avustusta eräältä Amerikasta tulleelta hyväntekijältä, nimeltä Marcelino Toro — mustia ruudullisia liivejä, takkia ja housuja, jotka pitkänä palvelusaikanaan ja toimeliaan emännän alituisesta harjaamisesta olivat saaneet vahaliinan kiillon.

Vaikka pater Nolascolla olikin jo enemmän kuin kuusikymmentä ikävuotta niskoillaan, oli hän kuitenkin hyvin vilkas liikkeiltään, ja huolimatta pienistä huonovointisuuksista, jotka hän paransi eräänlaisella »teeksi» nimittämällään juomalla, hän saattoi iloita erinomaisesta terveydestään, joka oli etusijassa hänen kohtuullisuutensa ja ravintonsa yksinkertaisuuden ansiota.

Hänen hyväntekijänsä sisar, donna Braulia Toro, lahjoitti hänelle joka kuukausi kaksi naulaa suklaatia, arvoltaan seitsemän — kahdeksan reaalia. Tämä suklaati ja muutamat leipäviipaleet olivat hänen joka-aamuinen suuruksensa. Hänen serkkunsa, rikas Gil Pinnones, tyydytti hänen hernetarpeensa, koska hän opetti hänen pojilleen messuamista; ja nämä herneet ynnä muutama unssi lihaa ja rasvaa, joita sahanhoitaja lähetti hänelle palkkioksi kirjeiden kirjoittamisesta, olivat hänen päivällisensä, joka kaikkina vuoden kolmenasatana kuutenakymmenenä viitenä päivänä oli aina sama ja josta hän illallisekseen vielä säästi lautasellisen keittoa, jotavastoin toinen lautasellinen oli määrätty ullakkohuoneessa asuvalle leskelle.

Kaikkia vasta meidän valistuneella vuosisadallamme syntyneitä pater Nolasco sinutteli. Kun hän kerran sovitti tuon sanasen »sinä» erääseen lääkäriinkiin, joka nuoruudestaan huolimatta oli hyvin olevinaan, muistutti tämä, että pater Nolascon uskalias tapa loukkasi ihmisarvoa.

»Ihmisarvoa!» toisti pater Nolasco. »Niinkuin joku siitä meidän päivinämme välittäisi! Menkää tiehenne! Arvokkaita sanoja, mutta arvottomia tekoja! Ja jos minä sinuttelen hengellistä isääni, pyhää Franciscusta rukouksissani, pitäisikö minun sitten puhutella tuollaista keltanokkaa, kuin sinä olet, 'armolliseksi herraksi'? Ha, haa! Mene parantamaan kuumesairaitasi äläkä huoli opettaa minulle säädyllisyyttä! Pitäisikö minun vielä tässä tutkia teidän uudenaikaisia tapojanne? Ei, se on liian kovaa leipää vanhoille hampailleni. Ymmärrätkö?»

Mutta erityisesti kävi pater Nolasco ainaista sotaa köyhän lesken pojan kanssa. Tämä oli rakastettava, kaunis ja hyvin vilkas, kahdentoista vanha poika, josta kaikki paljon pitivät, mutta joka vastoin äitinsä tahtoa pyrki merimieheksi. Ja leskivaimo, menetettyään miehensä haaksirikossa, kauhistui sitä ajatustakin, että hänen poikansa menisi merille; hän oli pyytänyt pater Nolascoa vieroittamaan poikaa tästä suunnitelmasta. Mutta kaikki oli ollut turhaa.

Mitä enemmän pater ylisti mannermaan etuja ja levollisen elämän suloja, sitä innokkaammin haaveili seikkailunhaluinen poika merielämän vaaroista ja laajoista matkoista epävakaisilla aalloilla.

Ikäänkuin kostaakseen pojalle hänen itsepäisyydestään oli pater Nolasco antanut hänelle haukkumanimen »Montevideo» — tiedämmehän, että monen mielestä on matka Amerikaan samaa kuin laajat meriretket, ja että Montevideon kaupunki on espanjalaisen nuorison mielestä etäisin saavutettava päämäärä maan päällä.

»Sinäpä et saa mennä merille», sanoi hyväntahtoinen pater.

»Miksi en menisi, herra?» kysyi Tomasillo omituisen iloisesti ja lempeästi hymyillen — se hymyily oli ominaista hänelle ja hänen sisarelleen, ja siinä yhtyi ilo ja lempeämielisyys, niinkuin valo ja lämpö yhtyvät auringonsäteessä.

»Koska meri on ihmisen vihollinen; ymmärrätkö?» vastasi pater. »Ja koska isääsikin on kuolema merellä kohdannut; enkä minä käsitä, mistä sinä, jukuripää, saat tuon rohkeutesi pyrkiä merille.»

»Entä teidän isänne, pater Nolasco, missä hän sitte kuoli?» kysyi Tomasillo.

»Hän kuoli aivan levollisesti ja rauhassa vuoteessaan, sinä nokkaviisas», tiuskasi pater.

»Mutta kuinka te siis uskallatte panna vuoteeseen nukkumaan, pater Nolasco?» vastasi poika.

»Äläpäs latele minulle sellaisia ilveilijän puhetapoja, Tomasillo. Tiedäthän hyvinkin, että kymmenestä merelle menneestä hukkuu yhdeksän ja menee ilman rippiä ja synninpäästöä ijäisyyteen. Ja sinut, joka olet paljoa pahempi kuin kukaan muu — sinut se onnettomuus varmasti kohtaa. Jos sinä vaihdat maan mereen, on tuho sinulle paljoa pahempi, koska muilla ei ole siinä mitään menetettävää. Minä sanon: sinulle, mutta myös äitiparallesi, joka sinua rakastaa ja jonka vanhain päiväin turva sinusta pitäisi tulla.»

»Mutta mihin minun pitäisi ruveta, pater Nolasco? Tahdotteko, että taaskin samoin kuin kevään alussa alan juoksennella pitkin eno Mateon vastakylvettyjä peltoja, — kattila kädessäni varpusia pelottelemassa?»

»No, mitä vaaraa siitä olisi?»

»Eipä mitään. Mutta juuri siksi en sitä viitsikään tehdä. Sillä minä rakastan vaaraa, pater Nolasco!»

»Ole vaiti, sinä lentävä kala! Joka vaaraa hakee, se siihen hukkuu. Minä olen puhunut serkulleni Gil Pinnonesille, ja hän ottaa sinut sikopaimenekseen.»

»Sehän vielä puuttuisi! Mitä, minunko pitäisi paimentaa Gil Pinnonesin sikoja? Paimentakoon itse!»

»Toisin sanoen: sinä et tahdo tehdä työtä, sinä maankiertäjä… Etkö tahdo ruveta kunnon ihmiseksi ja auttaa äitiäsi? Sano, hirtehinen!»

»Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, tietysti! Mutta minä vain en rupea nöyristelijäksi enkä tahdo kuin etana nukkua koko elämääni kotona. Jos täytyy kuolla — olkoon menneeksi!… Mutta minä en kärsi, että minua haukutaan tomaatinviljelijäksi.» [Rotalaisten haukkumanimi, siellä kun viljeltiin tomaatteja.]

»Vai sillä tapaa, rakas Montevideo! Saadaanpa nähdä, etkö sinä sentään mene serkku Gil Pinnonesin palvelukseen. Minäpä vien sinut sinne itse. Ja jos teet, vastakynttä ja lähdet käpälämäkeen, talutan sinut korvistasi takaisin. Muista se!… Olenhan niin moneen kertaan juossut edestakaisin ja nähnyt paljon vaivaa toimittaakseni sinut jonnekin! Luuletko sinä, veitikka, olevan niin helppoa päästä rikkaan serkkuni Gil Pinnonesin sikopaimeneksi? Jo huomisaamuna astut uuteen toimeesi.»

Seuraa vana aamuna Tomasillo juoksi tiehensä ja hiipi erääseen laivaan, josta häntä ei kukaan ihminen enää saanut poistumaan. Kun hän oli niin soma, hauska ja toimelias, mieltyivät häneen kaikki, erittäinkin laivan isäntä, joka siis piti hänet luonaan; ja jonkun ajan kuluttua hän nousi quarteronin arvoon, joka annetaan laivapojalle, kun oppiaika on jo suoritettu, ja silloin hän saa neljänneksen oikean merimiehen palkasta.

»Montevideo», sanoi pater Nolasco Tomasillolle, kun tämä ensi kertaa tuli kotona käymään, »sinä olet kuin Rapitan kuusenkävyt: kuusi, seitsemän vuotta niitä pyöritellen hakataan, jotta niistä lähtisi jotakin esille, ja ensimmäinen siemen, joka niistä kirpoaa, lentää silmään».

»Pater Nolasco», vastasi Tomasillo, »vanhan sananlaskun mukaan on olemassa kolme seikkaa, jotka ihmistä kasvattavat: tiedot, meri ja kuninkaan hovi».