I.

Mikään ei silmää ja sydäntä niin viehätä kuin nähdä maalaisia illansuussa palaamassa vainioilta kotiinsa. Kukin ratsastaa aasillaan, jota säännöllisesti seuraa iloisesti hyppivä tai laukkaava nuori varsa ahkerasti nauttien lyhyttä nuoruuttaan, ikäänkuin ennustava vaisto ilmaisisi sille, että tämä hilpeys, tämä riippumattomuus ja nämä lystikkäät hypyt jäisivät ensimmäisiksi ja viimeisiksi sen sumuisessa, työteliäässä ja puutteista rikkaassa elämässä.

Maamies tuo hedelmillä ja vihanneksilla täytettyjä vasuja kotiin; päällimmäisinä on korkeaksi röykkiöksi kasattuja tuoreita maissin olkia, joiden on määrä joutua hänen uskollisen pitkäkorvaisen työtoverinsa iltamuonaksi. Se kiirehtää hitaita askeliaan, heti kun havaitsee lapset, jotka rientävät isää vastaan.

Jonoon liittyy vanha koira, ruma eikä kovin huolellisesti hoidettu, mutta tyytyväinen ja uskollinen, joka pitää itseään myös perheeseen kuuluvana; se ei vaihtaisi herransa antamaa leipäpalaa palatsin ihanimpiinkaan herkkuihin. Siellä täällä nostaa joku isä nuorimpansa maasta ja istuttaa eteensä aasin selkään, samalla kun isommat leikkivät aasinvarsan kanssa ja juoksevat sen ympärillä.

Joku toinen isä laskeutuu itse maahan, istuttaa kookkaimman poikansa aasin selkään ja ottaa nuorimman käsivarrelleen. Ja niin marssii kukin eri ryhmä kotia kohti, missä hyvä äiti ja onnellinen puoliso heitä odottaa…

Eräänä kauniina kesäiltana ratsasti vanha mies aasillaan lähellä merta olevaa Rotan kylää kohti. Häntä seurasi kaksi kaunista solakkaa nuorukaista, joilla oli ruskeat kasvot ja tumma tukka, kantaen olallaan kuokkia ja lapioita.

Lähellä kotia he näkivät noin viisivuotiaan pojan rientävän vastaansa. Hän veti mukaansa vieläkin pienempää tyttöstä, ollen aivan punainen ponnistuksistaan, kun oli joudutettava vielä hoipertelevan pikku siskon käyntiä.

Kulkue pysähtyi. Vanhempi nuorukaisista nosti pienokaiset, jotka olivat hänen sisarensa lapsia, korkealle maasta, laskien toisen vanhan miehen oikealle, toisen vasemmalle käsivarrelle. Tämän jälkeen aasi jatkoi matkaansa, kehoitusta tarvitsematta, levollisesti kotitalolle, jonka eteen se jäi seisomaan, vaikkei sen pitkiin korviin huudettu: »ptruu!»

Ennenkuin astumme tähän taloon, joka kuuluu vanhukselle, täytyy meidän katsella sitä vähän tarkemmin ja tutustua sen asukkaihin.

Portista päästään suureen, kivettyyn pihaan. Oikealla on puutarha — niin täynnä kukkia, pensaita ja köynnöksiä, ettei ensi silmäyksellä siellä muuta huomaakaan. Vasemmalla havaitsee viiniköynnösten muodostaman lehtimajan, jossa on joka puolella mahtavia rypäleitä. Suoraan vastapäätä on asuinrakennus, jossa on ovia keittiöön, asuinhuoneeseen, takapihaan ynnä tilkkivistä kyhätyille ullakkokamariin vieville portaille.

Pääovesta oikealla on pieni asuinhuone ja makuukamari. Vasemmalla on samanlaisia suojia; niihin liittyy muutamia pienempiä asuntoja, joihin on käytävä pihalta.

Erillään hiljaisuudessa ja rauhaisessa yksinäisyydessä olevaan tupaseen, jonka akkunat ovat takapihalle päin, pääsee keittiön kautta.

Se oli oivallinen, rauhaisa talo ja sisälsi niin paljon asukkaita kuin siihen suinkin mahtui.

Omistaja, eno Mateo Lopez, piti talon koko vasenta puolta hallussaan perheineen — siihen luettuna hänen tyttärensä Catalina, naimisissa hevospaimenen kanssa ja niiden lasten äiti, joiden näimme rientävän isoisää vastaan.

Ullakkokamari oli kuuden reaalin maksusta kuussa vuokrattu erään onnettoman, merellä hukkuneen merimiehen sairaalle leskelle, jolla ei ollut mieheltään muuta perintöä kuin kaksi lasta. Köyhä vaimo ei koskaan jaksanut maksaa vuokraansa, ja eno Mateo varoi sitä häneltä vaatimasta, pitäen kiinni perin järkevästä näkökannasta: »Ellei köyhimmällä mitään ole, mistä hän sitten maksaisi?».

Keittiön viereisessä tuvassa asui, luostarien lakkautuksen jälkeen, aivan ilmaiseksi muuan köyhä munkki; oikeanpuolinen huoneusto oli kymmenestä reaalista vuokrattu eräälle carabinerolle eli tullisotamiehelle ja hänen vaimolleen. Nämä kaksi ihmistä olivat talon ainoat maksavat vuokralaiset.

Carabinero oli kelpo mies nimeltä Canuto, joka merkitsee ruokoa; eikä mikään nimi ole miehelleen paremmin sopinut: niin pitkä, kankea ja ontto hän oli. Hän oli sotilas ja sellaisena aina ollut totinen, arvokas ja harvasanainen; mutta siitä asti, kun hänestä oli tullut carabinero, se on: hallituksen luottamusmies, oli hänen vaitelias arvokkuutensa muuttunut marmoriksi — roomalaisen Caton taipumattomuudeksi.

Herra Canuto, jolla ei syntymästään saakka liene milloinkaan ollut omaa tahtoa, oli suurimmassa määrässä arka arvostaan, vaikkei tohtinutkaan koskaan riisua liivejään ensin kysymättä vaimoltaan, mitkä toiset hän ottaisi ylleen.

Viisikymmentä vuotta takaperin hän oli ollut terve ja vaalea, mutta armoton aika ja viran vaivat eivät suvainneet jättää näistä molemmista nuoruuden etuoikeuksista muuta jälkeä kuin hirmuiset viikset, jotka olivat kuin kaksi pörhöistä luutaa!

Kuitenkin hänen vaimonsa väitti miehensä olleen liljaa valkoisemman ja hamppua vaaleamman, vieläpä vakuutti, että nytkin voi hänen olalleen kirjoittaa kuin paperilehdelle.

Pepa — se oli rouvan nimi — oli miestään paljoa nuorempi. Hän oli niitä mallivaimoja, jotka tuovat miehelleen kallisarvoisimmat myötäjäiset, mitä hän voi toivoa: rakkautta velvollisuudentuntoon yhtyneenä. Sellaisilla vaimoilla on kyky johtaa miehiään riistämättä heidän hyvää uskoaan, että juuri he, miehet, aina ovat oikeassa ja kaiken paraiten ymmärtävät. Heillä on tuo äly, jolla miehiä ohjataan, niin etteivät nämä tajua tarkoitusta — aivan kuin äidit kehtolauluilla hellästi ja kuin leikkien uneen tuudittavat lapsia millään tavalla heitä pakottamatta; tuo alistuvaisuus ja itsensäuhraaminen, joka niin oivallisesti osaa omat uhrinsa salata, jottei sitä, joka ne sälyttää, voi syyttää liikanaisista vaatimuksista; mutta ennen kaikkea antautuvaisuus, itsensäkieltäminen ja vaatimattomuus — jollaiset hyveet, ellei niiden alkuperää olisi niin kunnioitettava, helposti voisivat näyttää naurettavilta, jos mies ei niitä ansaitse.

Herra Canuto avasi tuskin milloinkaan suutaan; ja siinä hän tekikin aivan oikein. Mutta jos näin tapahtui, puhui hän lyhyesti, pontevasti ja hieman oraakkelimaisen varmana siitä, että kaikki korvat olivat yhtä tarkkaavaiset ja hyväntahtoiset kuin hänen vaimonsa. Eikä kelpo carabineromme siinä erehtynytkään, ei ainakaan sen talon asukkaihin nähden.