KATKELMIA

Viel' leimuaa ukkospilvi: mut välkkyen, raskaana, hiljaa jo Zarathustran rikkaus lepää yli kenttien kimmeltäväin.

On kotoni korkeudessa, ma korkeuksiin en kaipaa. Ylös katsettani en nosta; alas-katselevainen ma oon, mies, jonka siunata täytyy: alas katsovat kaikki siunaavaiset…

Se ollut ei rohkeutes, ett' epäjumalia kaadoit: vaan että sä itsessäs epäjumalanpalvelijan löit maahan, se oli sun rohkeutes.

Salamaksi mun tietoni muuttui; se timantti-säilällä murtaa yön tummuuden ympäriltäin!

Pettää — se parhain on taistelutaito. Ketunnahka: sotisopani salainen on.

Ma teitäkö rakastan?… Niin ratsumies ratsuaan lempii päämaaliin mi hänet vie.

"Yöt uudet loit ympärilles, erämaita uusia löysi sun leijona-jalkasi."

Ei synnit, ei suuret hulluudet ihmisien mua kärsimään saaneet: ma ihmisen suurista hyveistä kärsin enin hänestä kärsiessäin.

"On ihminen paha", niin puhuivat viisaimmat vielä kaikki mun lohdukseni.

Tää yksin kaikesta tuskasta päästää ( — nyt valitse!): pikainen kuolema taikka rakkaus kestäväinen.

Sa oletko hauras? Varo lapsen-käsiä silloin! Ei elää voi lapsi, se ellei rikkoa saa…

"On hyötyä savustakin", niin beduiini puhuu, niin puhun ma myös. savu, etkö sa ilmoita taivaltajalle, ett' ystävällinen liesi lähellä loimuaa?

Mutkia tehden kulkevat suuret ihmiset, virrat, mutkia tehden, mut maaliinsa: se heidän on parhain rohkeutensa, he teitä polveilevia ei pelkää.

Tuollapuolen Pohjolan, jään, tämän-päivän, tuollapuolen kuoleman, ypö-yksin: meidän elomme, meidän onnemme! Et maata, et vettä myöten löydä tietä pohjanperäläisten luo: niin ennusti meistä viisas suu.

KUU

Yö on: yli kattojen jälleen kuun kulkee lihavat kasvot. Hän, uroskissa kaikista kadehtivaisin, kademielin rakastavaisia katsoo, tuo kelmeä, ihrainen "ukko kuussa". Himomielin se pimeitä nurkkia kiertää, nojaa ikkunoihin, puoleksi suljettuihin kuin himomielinen, lihava munkki, mi kulkee teitä kiellettyjä yön aikaan julkeana.