TOINEN NÄYTÖS

RUNOILIJAIN RUOKAPAIKKA

Sokerileipuri Ragueneaun myymälä, avara huone Saint-Honoré ja l'Arbre-Sec katujen kulmauksessa. Viimemainittu katu näkyy taustassa oven lasien lävitse aamuruskon ensimäisten säteiden valossa.

Vasemmalla, etualalla, myymäpöytä ja sen yläpuolella taidetakoinen rautakaari, jossa riippuu hanhia, ankkoja, kalkkunoita. Suurissa fajanssimaljakoissa suuria kukkakimppuja, etupäässä keltaisia päivännoutoja. Samalla sivulla, taempana, laaja takka, jonka edessä, suurien, pikku kasareita kannattavien rautakoukkujen välissä, paistit ovat vartaissa pannujen yläpuolella.

Oikealla, etualalla, ovi. Taka-alalla portaat, jotka johtavat pieneen korokkeella olevaan huoneeseen; sen sisustus näkyy avoimista oviluukuista; pöytä, jolla on hieno flanderilainen kynttiläkruunu huonetta valaisemassa; huoneessa on tapana syödä ja juoda. Portaiden jatkona oleva puinen pylväskäytävä näyttää johtavan toisiin samallaisiin huoneisiin.

Myymälän keskellä on suuri rautarengas, jonka voi nuoralla laskea alas ja johon on kiinnitetty paisteja; se muodostaa jonkunmoisen metsänriistakruunun.

Portaiden alta, hämärästä, näkyy paistinuunin punertava tuli. Kupariastiat välkkyvät. Paistinvartaita käännellään. Leivoksia kasoittain. Liikkiöitä riippumassa. Aamukiire. Hätäiset kyökkipojat, lihavat keittäjät ja pienet pojat tungeksivat toistensa ympärillä. Päähineissä kanan sulkia ja helmikanan siipiä. Tarjottimilla ja vasuissa kannetaan monenkaltaisia leivoksia.

Pöydillä kaakkuja ja eri ruokalajeja. Toiset pöydät, joiden ympärillä on istuimia, ovat valmiit vastaanottamaan syöjiä ja juojia. Eräässä nurkassa on pieni pöytä, joka on paperien peittämä. Esiripun noustessa Ragueneau istuu sen ääressä; hän kirjoittaa.

I KOHTAUS

RAGUENEAU, leipojia, sitten LISE; Ragueneau kirjoittaa pienen pöydän ääressä intoutuneen näköisenä, laskien sormillaan.

I LEIPURI, kantaen suurta vatia. Voikuorrutusta!

II LEIPURI, kulho tarjottimella. Parsaa!

III LEIPURI, tuoden metallivatia. Paistettua sientä!

IV LEIPURI, kantaen kristallimaljaa. Vadelmahyytelöä.

V LEIPURI, kulho lautasella. Häränhäntälientä!

RAGUENEAU, lakaten kirjoittamasta ja nostaen päätään. Kas, aamuruskon hohde kasareissa kiiltää. Ragueneau, jo jätä runos, vaikka syäntäs viiltää. Käy työhös, paista, keitä taaskin ahkerasti. Nousee. Eräälle keittäjälle, kastia maistettuaan. Tää liian kirpelää on. Mausta tämä kasti!

KEITTÄJÄ. Mitenkä paljon siihen?…

RAGUENEAU, taas runojaan ajatellen. Kolme runojalkaa… Laskee sormillaan.

KEITTÄJÄ. Häh?!

RAGUENEAU. … lisää panen…

KEITTÄJÄ. Kastiin?

RAGUENEAU, mennen eteenpäin. Näin se luistaa alkaa.

I LEIPURI. Omenavanukasta!

II KEITTÄJÄ. Kaalikääryleitä!

II LEIPURI. Sokerikaakku!

RAGUENEAU, takan ääressä. Ei! — Runotar, silmäs peitä; ne täällä samentaa vois käryävä hiillos! Eräälle leipurille, näyttäen leivoksia. Kas, tuohon leipään tuli väärään paikkaan viillos! Se tehdään keskelle. Niin runon säkeeseen sesuurin keskelle mä myöskin aina teen! Toiselle leipurille, näyttäen krokaania. Sun krokaaniisi tuohon pitäis torni panna! Oppipojalle, joka paistaa lintuja vartaissa. Ja sinä siinä oot niin kovin ahkerana. Se hyvä! Niinhän paistuu makeaksi kana. Niin, vuoroin paistua sa aina kahden anna, tuon suuren ja tuon pienen. Niinhän lauluissaan Malherbe myös vuoroin eri runomittaa käyttää; se vaihtelua tuo, ja hauskalta se näyttää!

II OPPIPOIKA, lähestyy, tuoden liinalla peitettyä tarjotinta. Kun teitä aattelin, niin tätä leipomaan ma ryhdyin…

Ottaa liinan pois; näkyy suuri leivoslyyry.

RAGUENEAU, ihastuneena. Lyyry!

OPPIPOIKA. Niin. Se miellyttääkö teitä? Se torttutaikinaa on!…

RAGUENEAU, liikutettuna. Heelmäleikkeleitä on koristeina…

OPPIPOIKA. Kielet laitoin sokerista!

RAGUENEAU, antaen hänelle rahaa. Kas tuossa! Mene, juo mun onnekseni! Huomaa Lisen, joka tulee. Jätä nyt minut! Piiloon raha! Vaimoni! Liselle, näyttäen hänelle lyyryä. Kas tätä, tää eikö ole kaunis!?

LISE. Naurettava.

Panee myymäpöydälle paperitötteröitä.

RAGUENEAU. Mutta!… — Huomaa tötteröt. Ah, tötteröitä! — Taivas! Runovihkosista oot repinyt… Niin monta herkkää neron heelmää, niin monta kaunista, niin ihanata teelmää, niin syämen syvyyksistä suoraan kummunnutta! Tää bakkantit ja Orfeuksen mieleen tuo!

LISE, kuivasti. Niit' enkö muka saisi käyttää hyödyksemme! Sun runoveikkos syövät täällä, mutta emme saa muuta maksua! No, edes…

RAGUENEAU. Ampiainen! Sa herjaat! Runoilu on lahja taivahainen!

LISE. Ois parempi, kuin että ruo'illasi täytät nuo taivaalliset, pois sun jättää kaikki nuo ainaiset soimaukset!

RAGUENEAU. Vaan ettet olla suo ees runojen! Kun niille halveksuntaa näytät…

LISE. No mitä?

RAGUENEAU. Miten sitten enää proosaa käytät?

II KOHTAUS

Samat, kaksi lasta, jotka tulevat myymälään.

RAGUENEAU. Te mitä haluatte?

I LAPSI. Kolme piirakkaa.

RAGUENEAU, antaen. Kas tässä kolme oikein hyvää, ruskeaa.

II LAPSI. Ne saisko paperiin?

RAGUENEAU, hämmästyneenä, itsekseen. Yks tötteröistä!! Lapsiin katsoen. Että siis paperiin!? Ottaa yhden tötterön, ja aikoessaan panna siihen piirakat, lukee. "Kun yksin Penelope…" — Ei, ei tätä! Panee sen syrjään ja ottaa toisen. Ruvetessaan panemaan siihen piirakoita lukee. "Kultakutri Phoibos…" — Eikä tätä! Laskee syrjään.

LISE, kärsimättömänä. No, mitä vitkastelet? Turhaa viivykettä…!

RAGUENEAU. Kas tässä on… Ottaa kolmannen ja alistuu. "Philis"… Itsekseen. Nyt sonetin ne vei!

LISE, olkapäitään kohauttaen. Kai niin on, että ken sen sai, ei sill' oo hätä?!

Rupeaa järjestämään lautasia eräälle pöydälle.

RAGUENEAU, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun Lise on kääntänyt selkänsä, huutaa jo ovelle ehtineet lapset takaisin. Pst! — Lapset! — Piirakoita saatte vaikka viis, jos mulle tötterön vain annatte!

Lapset antavat hänelle takaisin tötterön, ottavat nopeasti leivokset ja poistuvat. Ragueneau suoristaa paperin ja rupeaa ääneen lukemaan

"Philis". Sun nimees rasvatahra…!

Cyrano tulee hätäisesti sisään.

III KOHTAUS

RAGUENEAU, LISE, CYRANO, sitten muskettisoturi.

CYRANO. Mitä kello?

RAGUENEAU, tervehtien touhukkaasti. Kuusi.

CYRANO, levottomasti. Siis tunnin päästä!…

Kulkee edestakaisin myymälässä.

RAGUENEAU, seuraten häntä. Bravo! Minä nä'in…

CYRANO. Mitä?

RAGUENEAU. Sen miekkailunne!

CYRANO. Kumman?

RAGUENEAU. On siis ollut uusi? Sen, hotellissa… eilen… ajattelin sitä.

CYRANO, ylenkatseellisesti. Ah!… Senkö!…

RAGUENEAU, ihaillen. Osasitte uljaan runon laittaa!

LISE. Nyt siitä vain hän puhuu.

CYRANO. No, se ei kai haittaa!

RAGUENEAU, asettuen miekkailuasentoon ja ottaen aseekseen paistinvartaan. "Mä lopuksi pistän teitä…" "Lopuksi pistän teitä…" Yhä enemmän innostuen. "Mä lopuksi…"

CYRANO. Mitä kello?

RAGUENEAU, jää miekkailuasentoon ja katsoo kelloa. Viisi minuuttia on yli kuuden… "… pistän teitä!" Vaihtaa asentoa. Suuremmoista! Yht'aikaa miekkailla ja tehdä ballaadia!

LISE, Cyranolle, joka hänen ohitsensa mennessään on hajamielisesti puristanut hänen kättään. Kas, mit' on kädessänne?

CYRANO. Turha naarmu.

LISE, sormeaan heristäen. Meitä te varmaan…

RAGUENEAU. Vaarassako ootte ollut?

CYRANO. Toista on vaara!

LISE, jatkaen; kuten äsken. … varmaan uskotellette!…

CYRANO. No miksi ma uskottelisin! Sen nenä vakuuttaako? Ken uskottelee, hän näin suuren nenän saako? Ääntään muuttaen. Ma vuotan erästä. Näin varhain tulin siksi. Mun täytyy hänen kanssaan saada yksin olla.

RAGUENEAU. Ei… ei se nyt… kun runoilijat…

LISE, ivallisesti. Syövät hänet niin, hänet!… köyhdyttävät!

CYRANO. Tällä permannolla en silloin tahdo muita nähdä. Ymmärtänet! Ma merkin annan sitten… — Mitä kello?

RAGUENEAU. Vain kymmentä yli kuuden.

CYRANO, istuutuen hermostuneesti Ragueneaun pöydän ääreen ja ottaen paperia. Kynä…?

RAGUENEAU, antaen hänelle kynän, joka on hänen korvansa takana. Tässä! Tää on joutsenesta!

MUSKETTISOTURI, suuriviiksinen, tulee ja sanoo jylisevällä äänellä. Päivää!

Lise, menee vilkkaasti häntä vastaan.

CYRANO, kääntyen. Kuka?

RAGUENEAU. Kerran sain jo teille kertoa… Hän mua hirvittää… vaan vaimoani… hm…

CYRANO, loitontaen Ragueneaun viittauksella. Hst!… Kirjoitanko hälle?… Ja pyydän…? Itsekseen. Mitä tehdä arkuudelle tälle?! Heittäen pois kynän. En tohdi puhua, en kirjoittaakaan!… Ragueneaulle. Mitä lie kello?

RAGUENEAU. Neljännestä yli kuuden!…

CYRANO, lyöden rintaansa. … sitä, mit' usein, hyvin usein, mietin… Tarttuen kynään. Aatteissani sen käsi sadasti jo paperille pani, Ja sanat hellät jäi mun sydämeeni soimaan, niin että tarvis on vain käydä kopioimaan. — Siis kirjoitan!

Hän kirjoittaa. — Oven lasien lävitse näkyy ulkopuolella kulkevien laihojen ja empivien ihmisten varjoja.

IV KOHTAUS

RAGUENEAU, LISE, Muskettisoturi, CYRANO pienen pöydän ääressä kirjoittaen. Runoilijoita, mustissa, tahraisissa vaatteissa, sukat syltyssä.

LISE, tullen Ragueneaun luokse. Kas, eikös tuossa taas sun roskajoukkos tulle!

I RUNOILIJA, tulee sisään; Ragueneaulle. Hei, kunnon runoveikko!

II RUNOILIJA, samoin; puristaa Ragueneaun käsiä. Terve, terve sulle!

III RUNOILIJA. Sa kotka leipojain! Haistellen. Tää tuoksuu suloisalta!

IV RUNOILIJA. Sa Phoibos-paistaja!

V RUNOILIJA. On suuri taitos valta, Apollo keittäjä!

Ragueneau on runoilijain ympäröimänä, häntä syleillään, hänen käsiään pudistetaan.

RAGUENEAU. Oh, teidän seurassanne on hyvä, hauska olla! — Tervetultuanne!

II RUNOILIJA. Me myöhästyimme hiukan. Neslen portin luoksi niin paljon kansaa oli tullut.

RAGUENEAU. Minkä vuoksi?

II RUNOILIJA. Kahdeksan miestä siellä — lurjuksiksi kuulin ma heitä sanottavan — kuoliaina makaa!

CYRANO, hetkeksi kohottaen päätään. Ei! Seitsemän kai niitä oli vain! Niin luulin.

Jatkaa kirjoittamistaan.

RAGUENEAU, Cyranolle. Ja ehkä tunnette sen sankarinkin, ken…?

CYRANO, välinpitämättömästi. Minäkö? En. En suinkaan!

LISE, muskettisoturille. Entä te?

MUSKETTISOTURI, kiertäen viiksiään. Ken takaa!

CYRANO, kirjoittaen; ääntää joskus itsekseen. Mä lemmin teitä…

I RUNOILIJA. Siellä kansanjoukko ties, ett' oli sata miestä pakoon yksi mies ajanut…

II RUNOILIJA. Siellä oli maahan, sinne tänne, heitetty aseita jos jotain!…

CYRANO. … silmiänne…

III RUNOILIJA. Ja hattuja, niit' oli…

CYRANO, äskeiseen tapaan. … huulienne hurmaa…

III RUNOILIJA. … jos kuinka kaukana!…

I RUNOILIJA. Ken tuolla tavoin surmaa, on varmaan pelottava jättiläinen. Selko hänestä olis hauska saada!

CYRANO, kuten ennen. Minut pelko saa heti valtaansa, kun vain ma teidät näen!

II RUNOILIJA, leivosta haukaten. Ragueneau, taas säihkynyt kai lie sun neros säen, vai kuinka?

CYRANO, kuten ennen. … hän ken lempii teitä…

Pysähtyy aikoessaan kirjoittaa nimensä alle, nousee ja panee kirjeen taskuunsa.

Turha tähän on panna nimeäni! Itse jättämähän sen tulen hälle.

RAGUENEAU, II:lle runoilijalle. Olen runomuotoon pukea kokenut erään reseptin…

III RUNOILIJA, asettuen kermaleivosten lähelle. Kai meille lukea sen tahdotte!…

IV RUNOILIJA, katsoen erästä leivosta. Tän kaakun vaahtolakki vähän on vinossa!…

Haukkaa "vaahtolakin" pois.

I RUNOILIJA. Kas, tämä mesileipä varmaan voi helpommaksi tehdä runonteon vaivan, kun mantelitkin välkkyy niinkuin silmät armaan!

Haukkaa mesileipää.

II RUNOILIJA. Me kuuntelemme!

III RUNOILIJA, ottaen leivoksen sormiensa väliin. Tästä kerma kuohuu aivan. Tää leivos nauraa!

II RUNOILIJA, leikaten leivoslyyryä. Tälle päivälle ei vertaa. Mua lyyry ravitsee nyt ensimäistä kertaa.

RAGUENEAU, valmistuu lukemaan runoaan, yskäsee, laittaa päähinettään, asettuu asentoon. Se runoresepti…

II RUNOILIJA, ensimäiselle, tyrkäten häntä kyynärpäällään. Sä syöt kai aamiaista?!

I RUNOILIJA, toiselle. Ja sinä päivällistä!?

III RUNOILIJA. Se lie harvinaista!

RAGUENEAU. Näin taikina sa tee ja sitten leivo, paista:

Sokeri ja munat vatkattava on ensin vaahtohon. Siihen sopii sekottaa pisaraisen sitruunaa. Manteleita vielä sekaan, niin ei muuta tarvitsekaan.

Taikinan kun olet valmistanut näin, muotin kiirehtäin otat, voilla voidat sen, siihen kaadat seoksen, viet sen paikkaan lämpimähän, siinä annat nousta vähän.

Hetken päästä uuniin nosta muotti tuo, siellä olla suo paistumassa hiljalleen, kunnes huomaat kypsyneen. Tarjottava hillon kanssa kylmänä tai kuumiltansa.

RUNOILIJAT, suu täynnä. Oh, mainiota! Hienon-hienoa!

ERÄS RUNOILIJA, niellen niin että on tukehtua. Hhh!

CYRANO. Kuule! Sä näitkö, miten vieraas ahmivat? En luule!

RAGUENEAU, hiljaa hymyillen. Näin kyllä — katsomatta! Heitä henno en mä häiritä. He maksaa hyvin, kuunnellen mun runojani. Niin, ja tunnen tyydytystä, kun nerot nälkäiset voi multa saada ruokaa.

CYRANO, lyöden häntä olkapäälle. Mä pidän sinusta!

Ragueneau liittyy ystäviensä seuraan.

Cyrano seuraa häntä katseellaan, sanoo sitten hiukan tiukasti:

Lise!

Lise, joka on vilkkaassa keskustelussa muskettisoturin kanssa, hätkähtää ja tulee Cyranota kohti.

Kysyä mun suokaa: tuo upseeri, hän teitä..?

LISE, loukattuna.

Oh! Mä viettelystä kyll' osaan välttää!… Tiedän voittaa katseellani!

CYRANO. Se katse juuri minut epäilemään pani, ett' ootte voitettu…

LISE, kuohuksissaan. Vaan…

CYRANO, jyrkästi. Ystäväni on Ragueneau! En hälle siksi naurettavan sallis. Ja nimen kunnia on jokaiselle kallis!

LISE. Vaan…

CYRANO, kohottaen ääntään sen verran että muskettisoturi kuulee. Väärin ymmärtää lie teidän mahdoton!…

Tervehtii muskettisoturia ja menee taustaovelle, kelloa katsottuaan, ja rupeaa katselemaan ulos.

LISE, muskettisoturille, joka yksinkertaisesti on vastannut Cyranon tervehdykseen. Mä oikein hämmästyn. Teit' ymmärrä en enää. Vastatkaa… ivatkaahan nenää…

MUSKETTISOTURI. Nenää… nenää…

Poistuu nopeasti; Lise seuraa.

CYRANO, taustaovelta, tehden Ragueneaulle merkin, että hänen on vietävä runoilijat pois. Pst!

RAGUENEAU, osoittaen runoilijoille oikeata ovea. Paras mennä tuonne!…

CYRANO, kärsimättömästi. Pst! Pst!…

RAGUENEAU, vieden pois runoilijat. Siellä saamme lukea runoja…

I RUNOILIJA, epätoivossaan, suu täynnä. Vaan kaakut!…

II RUNOILIJA. Ottakaamme ne mukaan!

He menevät kaikki Ragueneaun jälestä, kuin juhlasaatossa, tyhjennettyään tarjottimia.

V KOHTAUS

CYRANO, ROXANE, Seuralaisnainen.

CYRANO. Toivoa jos huomaan olevaksi, niin otan kirjeen esiin.

Roxane naamioituna, seuralaisnainen mukanaan, näkyy oven lasien takaa. Cyrano avaa nopeasti oven.

Sisään!…

Menee seuralaisnaisen luo.

Sanaa kaksi vain!

SEURALAISNAINEN. Vaikka neljä!

CYRANO. Kuulkaa, tokko makeisista te pitänette?

SEURALAISNAINEN. Pidän! Oikein kuollakseni.

CYRANO, sieppaa paperitötteröitä myymäpöydältä. Kas, Benseradin runo!…

SEURALAISNAINEN, surkean näköisenä. Oih!…

CYRANO, täyttää tötterön. Niin, sinne meni kaneelikaakku!

SEURALAISNAINEN, muotoaan muuttaen. Ah!

CYRANO. Ja hillopiirahista te pidättekö?

SEURALAISNAINEN. Oi, en parempaa ma tiedä!

CYRANO. Chapelainin lauluihin ma niitä kuusi panen. Ja Saint-Amantin runoon kolme uskaltanen sokeriässää…?

SEURALAISNAINEN. Luulen: enempää en siedä!

CYRANO. Jokunen leivos?… Eikö?! Ojentaa hänelle täysinäiset tötteröt. Ehkä menisitte nyt hetkiseksi!

SEURALAISNAINEN. Mutta…

CYRANO, työntäen häntä ulos. Tulkaa vasta sitte, kun kaikki ootte syönyt!

Sulkee oven, kääntyy Roxaneen päin ja pysähtyy, lakki kädessä, kunnioittavan välimatkan päähän.

VI KOHTAUS

CYRANO, ROXANE, SEURALAISNAINEN, hetkisen.

CYRANO. Siunaan riemuisana ma tätä hetkeä, kun näen, että ette mua unhottanut, vaan mua joskus aattelette! Tulitte kysymään… puhumaan…?

ROXANE, joka on poistanut naamionsa. Ensin sana vain kiitokseksi siitä, mitä eilen teitte. Tuon hupsun, josta miekkailussa voiton veitte, on muuan suuri herra, joka minuun muka on ihastunut…

CYRANO. Niin, de Guiche!

ROXANE, katsoen maahan. … mun miehekseni määrännyt… Ois kai pakko ottaa mun jos kuka!

CYRANO, kumartaen. Siis kun ma silloin hiukan leikin miekkoineni, ei tapahtunut se vain suuren nenän vuoksi. Ei! Silmienne loiston tähden verta juoksi!

ROXANE. Ja sitten… tahtoisin… Vaan jotta tehdä voisin sen, mitä aion, taas ma olevani soisin kuin sisar teille… niinkuin lasna, silloin kuin me puistossanne juostiin leikein, kisailuin…

CYRANO. Kotiini joka kesä silloin tulitte!…

ROXANE. Puumiekoin taistelitte silloin urhon lailla!…

CYRANO. Te kukka kutreissanne aina kulitte…

ROXANE. Se oli leikin aikaa…

CYRANO. Aikaa huolta vailla…

ROXANE. Jos mitä pyysin, teitte aina riemuiten…

CYRANO. Te lyhyin hamein silloin olitte Madeleine…

ROXANE. Olinko kaunis silloin?

CYRANO. Ette ollut ruma.

ROXANE. On mielessäni vielä moni tapahtuma, mi tuolloin sattui. Jos te haavan saitte milloin, ma muka äitinänne olin aina silloin ja sanoin ankarasti: Tarttuen Cyranon käteen. "Jokos taas sait haavan!" Vaikenee hämmästyneenä. Oh! Mitä?! Cyrano tahtoo vetää pois kätensä. Ei, mä katson!… Enpä luullut saavan nyt, tällä kertaa… — Mitä merkitsee tää tässä?

CYRANO. Ma Neslen postill' olin hiukan leikkimässä.

ROXANE, istuutuu pöydälle, kastaa nenäliinansa vesilasissa. Mun suokaa!…

CYRANO, istuutuen hänkin. Oh, niin hellä, äidillinen, hyvä!

ROXANE. Tää haavahan on oikein vaarallinen, syvä! Sanokaa, kuinka monta oli teitä vastaan!

CYRANO. Ei kovin monta. Ehkä sata ainoastaan.

ROXANE. Mi… mitä!? Kertokaa!

CYRANO. Ei. Ensin kertonette te mulle sen, mit' äsken uskaltanut ette!

ROXANE, päästämättä hänen kättään. Niin, äsken tosiaankin arvelutti mua. Nyt lapsuusmuistoista oon saanut rohkaisua. Mä lemmin…

CYRANO. Ah!

ROXANE. Vaan hän ei tiedä sitä vielä.

CYRANO. Ah!

ROXANE. Tuskin aavistaakaan…

CYRANO. Ah!

ROXANE. Vaan kohta saa hän tietää sen.

CYRANO. Ah!

ROXANE. Hän mua, tiedän, rakastaa, vaan salaa multa sitä yhä pelkomiellä.

CYRANO. Ah!

ROXANE. Teidän kädessänne kuumetta on varmaan! — Vaan usein katseestaan luin tunnustuksen armaan.

CYRANO. Ah!

ROXANE, saaden valmiiksi nenäliinasta tekemänsä siteen. Ajatelkaapas, hän samaan rykmenttiin, kuin tekin, kuuluu…

CYRANO. Ah!

ROXANE, nauraen. Niin mulle kerrottiin. Ja samaan komppaniaan…

CYRANO. Ah!

ROXANE. Hän, tietkää, on niin viisas, nerokas, niin nuori, pelvoton ja kaunis…

CYRANO, nousee aivan kalpeana. Kaunis!

ROXANE. Mitä!? Mikä teille tuli?

CYRANO. Ei mitään… Ei… Näyttää kättänsä. Hymyillen. Tää haava!

ROXANE. Sydämeni suli, kun hänet näin! — Oi niin, en tunne häntä, vain .. niin… näytännöissä vain mä hänet nähdä sain!

CYRANO. Siis ette haastelleetkaan ole?

ROXANE. Katseillamme vain!

CYRANO. Kuinka sitten tietää voitte…?

ROXANE. Kulkeissamme me usein kuulemme, kun puhutaan.

CYRANO. Hän siis — vai kuinka? — kuuluu kaartiin?

ROXANE. Niin.

CYRANO. Ja nimeltään?

ROXANE. Christian de Neuvillette.

CYRANO. Ei kaartiin sittenkään hän kuulu!

ROXANE. Kapteeni Carbon de Castel-Jaloux niin sanoi.

CYRANO. Siis hän kuuluu. — Mutta siitä viis! — Nyt lemmenpaula hälle pian valmistuu! — Vaan te…

SEURALAISNAINEN, avaten taustaoven. Ne loppuivat.

CYRANO. Vaan jäihän pusseihinne runoja, tarkemmin jos katsahdatte sinne!

SEURALAISNAINEN. Ah, niin…

Poistuu.

CYRANO. Te rakastatte puhetta, mi sois suloa, olis neron tulkki. Vaan jos ois hän tyhmä!

ROXANE. Epäilyksen tuon jo kutrit poistaa! D'Urfénkaan sankareilla niin ei voi ne loistaa!

CYRANO. Vaan ehkä sanoiltaan hän — kukapa sen takaa! — on yhtä ruma kuin on kaunis kutreiltansa!

ROXANE. Ei, — puheensa on niinkuin runoa! Se vakaa on uskoni!

CYRANO. Niin, niin, kun viikset vain on somat, niin silloin miehellä on taidot tavattomat! — Vaan jos hän sittenkin ois tyhmä?…

ROXANE, jalkaa polkien. Tosiansa! Se kuolemani ois!

CYRANO, hetken kuluttua. Te kutsutitte tänne mun teitä kuulemaan. Vaan miksi mielestänne mun tämä tietää piti?

ROXANE. Sanottu on mulle, kaikk' että miehet teidän komppaniassanne lie Gaskonjasta…

CYRANO. Sekä ettei ketään tulle tuon joukon pariin, ilman ettei siellä panne he häntä tiukalle, jos vain ei Gaskonjasta hän ole. Niinhän?

ROXANE. Juuri niin. Ja senpä vuoksi mä hänen takiansa pelkäsin!

CYRANO, hammasta purren. Ei syyttä!

ROXANE. Vaan silloin ajattelin: lähden teidän luoksi; kun teille puhun, ette pientä ystävyyttä te multa kiellä — te, jok' eilen olevanne näytitte voimakas ja suuri taidoltanne, kun pöyhkyriä kurititte! — vaan te hälle apua suotte.

CYRANO. Hyvä! Serkun ystävälle ma lupaan puolustaja olla!

ROXANE. Kiitos! Teihin ma aina kiintymystä tunsin.

CYRANO. Niin, niin, meihin!

ROXANE. Te hänen ystävänsä ootte?

CYRANO. Jos ei muun, niin teidän vuoksi!

ROXANE. Hän ei kaksintaisteluun kai joudu? Estättehän!?

CYRANO. Kyllä! Sen ma takaan!

ROXANE. Mä pidän teistä paljon! Panee nopeasti kasvoilleen naamion ja harson; hajamielisesti. Mutta todellakaan te ette kertonut oo siitä yöllisestä!.. Ei! Minun täytyy mennä! Varmaan kamalata se oli kovin! Ajatella, että sata…! Sanokaa hänelle, hän että kirjoittaisi… Heittää hänelle lentosuukkosen. Oh, pidän teistä paljon!

CYRANO. Niin, niin!

ROXANE. Ettei kestä vain kauaa, ennenkuin ma kirjeen saan! — Me kaksi, me oomme ystäviä. Niinhän!?

CYRANO. Niin, niin!

ROXANE. Taisi jo tulla viivytyksi liikaa. — Rohkeaksi oon teidät tiennyt. Mutta sata miestä! En nyt kuitenkaan ma ehdi… Vaan niin uljast' ette lie toista työtä tehnyt! Sen kai myöntänette!

CYRANO, kumartaen. Kentiesi uljaampi on työni viimeinen!

Roxane menee. Cyrano jää liikkumattomana paikoilleen, katse maahan luotuna. Hiljaisuus. Oikeanpuoleinen ovi avautuu. Ragueneau pistää siitä päänsä.

VII KOHTAUS

CYRANO, RAGUENEAU, Runoilijat, CARBON DE CASTEL-JALOUX, Sotureita, Kansaa y.m., sitten DE GUICHE.

RAGUENEAU. Jo saako tulla?

CYRANO, liikahtamatta. Saa.

Ragueneau antaa merkin ja hänen ystävänsä tulevat sisään. Samassa näkyy taustaovella Carbon de Castel-Jaloux kaartin kapteenin puvussa. Huomatessaan Cyranon hän rupeaa viittomaan.

CARBON DE CASTEL-JALOUX. Hän tääll' on!

CYRANO, päätään nostaen. Kapteenini!…

CARBON, riemuissaan. Me kaikki tiedämme! Sa urho! Upseerini sua oottavat. Noin kolmekymmentä on meitä.

CYRANO, epäröiden. Vaan…

CARBON. Tule mukaan; kovin ilahdutat heitä! Tahtoen viedä hänet muassaan. No, tule!

CYRANO. En!

CARBON. He ovat tuossa vastapäätä Kultaisen Tähden kapakassa. Pian päätä!

CYRANO. En tule!

CARBON, menee ovelle ja huutaa siitä ulos jylisevällä äänellä. Sankarimme kieltäytyy. Siis tänne te tulkaa!

ÄÄNI, ulkoa. Mainiota!

Ulkoa kuuluu lähestyvää hälyä, miekkojen kalinaa ja saappaiden kolinaa.

CARBON, käsiään hykertäen. Kuule, ystäväsi jo käyvät yli kadun!…

GASKONJALAIS-UPSEERIT, tullen myymälään. Suurta! — Suuremmoista! — Hei! — Urho! — Miesten mies! — Ei vertaistaan oo toista! —

RAGUENEAU, Cyranolle, peloissaan. Kaikk' onko Gaskonjasta teidän ystävänne?

UPSEERIT. On! Kaikki!

ERÄS UPSEERI, Cyranolle. Hyvä!

CYRANO. Herra parooni!

II UPSEERI, pudistaen Cyranon kättä. Tää käsi puristaa saako…?

CYRANO. Herra…!

III UPSEERI. Kaikki kerrassansa: eläköön!

IV UPSEERI. Syleillä mun suokaa teitä nyt!

CYRANO. Oo, herra parooni!

V UPSEERI. Te kaikkein syleilyt nyt saatte ottaa vastaan!

Syleilyä.

CYRANO, tietämättä kenelle vastata. Parooni!… ah, minä…!

RAGUENEAU. Kaikk' ootte paroneita?

UPSEERIT. Kaikki!

RAGUENEAU. Tosiansa!

I UPSEERI. Ritarikilvistämme torni tulis!

LE BRET, tulee sisään ja rientää Cyranon luokse. Kansa sua etsii. Kaikki ovat aivan innoissansa! Ne eell' on, jotka yöllä kanssas oli…

CYRANO, pelästyneenä. Sinä et kai oo sanonut, mä missä olen…?

LE BRET, käsiään hykertäen. Kyllä!

ERÄS PORVARI, tulee sisään useiden seuraamana. Marais'sta tuomme teille… koko korttelista… sulimmat kiitokset! Me ihailemme teitä, me kaikki!

Ulkopuolella oleva katu tulee täyteen ihmisiä. Kantotuoleja ja vaunuja pysähtyy sinne.

LE BRET, hymyillen, matalalla äänellä Cyranolle. Ja Roxane!

CYRANO, nopeasti. Sä kysymykses heitä!

KANSANJOUKKO, huutaa ulkopuolella. Hoi! Cyrano!

Meluava väkijoukko tunkeutuu myymälään. Tungosta. Huudahduksia.

RAGUENEAU, seisoo pöydällä. Heh! Puoti täyttyy katsojista! He särkee kaikki! Suuremmoista!

ERI HENKILÖITÄ, Cyranon ympärillä. Ystäväni!… Mun ystäväni!…

CYRANO. On niin kummaa mielestäni, ett' on näin paljon tänään ystäviä mulla!…

LE BRET, ihastuneena. Sun suuri tekos…!

NUORI MARKIISI, kädet ojona. Jospa tiedossa ois sulla…!

CYRANO. Vai sulla!… Sulla!… Millä ihmeen ilveilyllä mua kummastutatte…!

II MARKIISI. Ois eräs nainen, kellä ois halu… Esittäisin…

CYRANO, kylmästi. Kuka esitellä saa teidät?

LE BRET, ällistyneenä. Mutta…!

CYRANO. Vaiti!

KYNÄNIEKKA, kirjoitusneuvoineen, Ehkä tohtia vois tiedustella joitakuita kohtia!?

CYRANO. Ei! Turha vaiva!

LE BRET, nykäisten häntä kyynärpäästä. Se on Théophraste Renaudot, sanoman julkaisija…

CYRANO. Minä siitä viis!

LE BRET. … paperin, joss' on uutisia! Etkö oo sa kuullut siitä? Se on varmaan aate, jolla on tulevaisuus eessään!

RUNOILIJA, lähentyen Cyranota. Herra…

CYRANO. Vielä siis!

RUNOILIJA. Niin rohkea ma olen uskaltanut olla, ett' olen pentacrostikonin nimellenne runoillut…

JOKU, lähentyen. Herra…

CYRANO. Riittää jo!

Liikettä. Järjestäydytään. De Guiche tulee upseerien saattamana, Cuigy Brissaille, upseerit jotka lähtivät Cyranon mukaan ensi näytöksen alussa. Cuigy tulee nopeasti Cyranon luokse.

CUIGY. De Guiche! Mutinaa. Kaikki riveissä. Hän lie marsalkka Gastionin puolesta…

DE GUICHE, tervehtien Cyranota. Niin, sain sen tänne tulla tuomaan teidän tiedoksenne, hän että ihaileepi suurta urhotyötä, jost' on hän kuullut…

KANSA. Hyvä!

CYRANO, kumartaen. Siinä tuntee kai hän oman urhoutensa!

DE GUICHE. Jollei olleet myötä nää herrat olis, tuskin uskonut hän ois, ett' on se lainkaan totta!

CUIGY. Mutta nyt ei vois hän epäillä!

LE BRET, Cyranolle, joka näyttää olevan omissa ajatuksissaan. Vaan…

CYRANO. Vaiti!

LE BRET. Tuskin ymmärtänen, ett' annat kärsiväsi noin sä nähdä hänen.

CYRANO, vavahtaen ja suoristautuen. Ett' annan?! Tuskani tuon esiin kaikkein nähden!? Käy kärsimättömäksi; pullistaa rintaansa. Saat nähdä!

DE GUICHE, jonka korvaan Cuigy on supattanut. Tämän suuren urhotyönne tähden te varmaan ylenette upseerina. — Niinkö lie, että Gaskonjasta ootte?

ERÄS UPSEERI, jylhällä äänellä. Totta vie!

CYRANO. Niin on!

DE GUICHE, katsoen gaskonjalaisia, jotka ovat ryhmittyneet Cyranon taakse. Siis totta heihin, noihin ylpeisiinkö te kuulutte? Se joukko hupsu on…

II UPSEERI, uhkaavasti. Vai on!

DE GUICHE. Ah, ah! Nää herrat kaikki lienevätkin heitä, kosk' eivät uhmakasta mieltään nytkään peitä?…

UPSEERI. Niin oomme!

CARBON. Cyrano!

CYRANO. Kapteeni?

CARBON. Outohon on seuraan, näen, kreivi tullut. Ehkä siksi sä tahdot esitellä… tehdä tuttaviksi!

CYRANO, astuu pari askelta De Guicheä kohti, näyttää tovereitaan.

Täm' on Gaskonjan poikien joukko, meill' on kapteeni Castel-Jaloux. Ne sanovat: hupsu ja houkko on Gaskonjan poikien joukko! Vaan vaikka sen valheet saarti, se sentään on kunnian kaarti tämä Gaskonjan poikien joukko, joll' on kapteeni Castel-Jaloux.

Näkö kotkan ja kontion hampaat, jalat haikaran meillä on. Pois väistyvät konnat kuin lampaat, näkö kotkan ja kontion hampaat kun uhkaa, — kun töyhtömme häilyy ja miekkamme päivässä päilyy. Näkö kotkan ja kontion hampaat on vastustus voittamaton.

Ne sättivät moukiksi meitä, nimet öykkärin, uhmarin suo. Vaan vaikka ne sättivät meitä, ei varjoa meihin se heitä; ja jos joku hampaita näyttää, niin miekkaamme taidamme käyttää; sitä huotraansa emme me peitä, se puhdasta jälkeä luo!

Moni lemmenkateeksi tullut on vuoksemme aviomies. Ovat naiset meihin kuin hullut. Moni lemmenkateeksi tullut on siksi. Meist' uljuus hohtaa, se ei vastusta missään kohtaa! Moni lemmenkateeks' on tullut! ken oletkin, tiedä ties!

DE GUICHE, huolimattomana istuen nojatuolissa, jonka Ragueneau nopeasti on tuonut. Koruna luonansa nyt moni pitää tapaa runoilijaa. — Te ehkä siksi ryhtyisitte mun luokseni?

CYRANO. En, kreivi! Tahdon olla vapaa!

DE GUICHE. Mun enoani, Richelieutä, miellytitte te eilen. Esittäisin teidät joskus hälle.

LE BRET, häikäistynä. Ah! Suuri Luoja!

DE GUICHE. Kuulin, että näytelmänkin te ootte tehnyt?

LE BRET, kuiskaa Cyranolle. Ah, jos "Agrippines" hänkin sais kuulla!

DE GUICHE. Lukekaa se hälle!

CYRANO, kiusausta tuntien, hiukan ihastuneena. Tosiaankin, jos…

DE GUICHE. Hän on mestari. Hän runon tekijälle voi monet neuvot antaa. Korjata hän voisi…

CYRANO, jonka kasvot ovat heti synkenneet. Oh, mahdotonta, kreivi! Min' en muuttaa soisi ees yhtä pilkkua…

DE GUICHE. Vaan hyvä maksamaankin hän on, jos joku runo häntä miellyttää.

CYRANO. Mut aina parhaimmaksi palkakseni jää se, ett' oon tyytyväinen, itsellein kun luen mä sitä, minkä ensin runopukuun puen.

DE GUICHE. Te ootte ylpeä!

CYRANO. Sen huomaatteko tekin!

GASKONJALAIS-SOTURI, tulee miekkaansa pistettyinä lakkeja, joissa on rikkinäiset töyhdöt ja jotka ovat tahrautuneita. Kas, Cyrano! Kas, niitä, joita höyhennitte, te eilis-iltana näin paljon köyhennitte: nää hatut, töyhdöt ovat pakenijain…

CARBON. Sekin on sotasaalis!

LÄSNÄOLIJAT, nauraen. Ah! Ah! Ah!

CUIGY. Kai senkin herran sisua kirveltänee tänään jonkun verran, ken järjesti tuon leikin!

BRISSAILLE. Kukahan se lie?

DE GUICHE. Se olen minä. Nauru taukoaa. Tahdoin hiukan opettaa erästä riimiseppää… juoppoa…

Kiusallinen äänettömyys.

SOTURI, hiljaa Cyranolle, näyttäen saalistaan. Vaan mitä me näillä teemme?

CYRANO, ottaen miekan, jossa päähineet ovat, antaa niiden liukua De Guichen jalkoihin, tekee kunniaa. Ehkä herra kreivi vie ne ystävilleen! Olkaa hyvä, ottakaa!

DE GUICHE, nousee, jyrkästi. Mä lähden. Kantajani tänne! Cyranolle, rajusti. Sanokaahan…

CYRANO. No!

ÄÄNI, kadulla, huutaen. Kreivin kantajat!

DE GUICHE, joka on saanut itsensä hillityksi, hymyillen. On kirja, jolla on nimenä "Don Quichotte". Te ette ehkä sitä oo lukenut?

CYRANO. Oon kyllä. On kuin oma suku siin' esiintyisi!

DE GUICHE. Niinpä ajatelkaa…

KANTAJA, tulee taustalle. Täällä on kantotuoli.

DE GUICHE. … tuulimyllyseikkailua!

CYRANO, kunniaa tehden. Sen muistan aivan hyvin: kolmastoista luku.

DE GUICHE. Kun sellaisia vastaan alkaa taistelon…

CYRANO. Nyt luulen, herra kreivi, osuneenne harhaan… Kai tuulihattuin kanss' en käy mä kamppailua?

DE GUICHE. … hän aivan arvaamattaan myllyn siiven päällä voi lentää rapakkoon!…

CYRANO. Tai suoraan tähtitarhaan!

De Guiche lähtee. Nähdään hänen nousevan kantotuoliin. Hänen mukanaan tulleet herrat menevät myöskin, supattaen. Le Bret saattelee heitä. Kansanjoukko poistuu.

VIII KOHTAUS

CYRANO, LE BRET, Gaskonjalais-soturit, jotka ovat asettuneet oikealle ja vasemmalle ja joille tuodaan juotavaa ja syötävää.

CYRANO, tervehtien pilkallisesti lähteviä, jotka eivät uskalla vastata tervehdyksiin. Hyvästi, herrat!

LE BRET, palaa saattamasta, murheissaan, kohauttaen käsivarsiaan. Kyll' on siinä koreutta…

CYRANO. Ma arvaan, että nyt taas moitit!…

LE BRET. Niin, sa parhaan suot tilaisuuden aina käsistäsi luistaa. Sä liiottelet.

CYRANO. Niinkö?! Liiottelen! Mutta sit' enhän kielläkään!

LE BRET, riemuiten. Ah!

CYRANO. Sun vain sopii muistaa, ett' esimerkki muille on tää liiottelu, ja mulle periaate — eikä mikään lelu!

LE BRET. Soturikorskeutes jos joskus jäädä soisit, niin suureen maineeseen ja arvoon nousta voisit.

CYRANO. Kai turvaks' etsittävä mun ois joku, kellä on valtaa; murattina sitten kiemurrellen omatta voimattaan niin päästä vähitellen vois ylöspäin! Ei, kiitos, niin ei menetellä voi koskaan kunnon mies! Tai ehkä runoin somin mun pitäis ylistää mies kaikkein arvottomin, ken kultaa antais? Narriks tulla vähin erin, ett' ehkä nauramaan sais jonkun ministerin? Ei, kiitos! Taikka ehkä vatsaa jumaloiden ja valtain porstuvissa aina pokkuroiden mun olis näytettävä, miten voittaa pelin voi kontaten ja kulkein nöyrin, köyrin selin? Ei, kiitos! Liehakoida siksi mun kai pitäis, ett' itselleni siitä oiva laiho itäis? Ei, kiitos! Ajatella: tuo on mustan-musta, ja hälle tuhlata suloista suitsutusta! Ei, kiitos! Tungeksia ylemmäksi yhä, niin ett' on viimein pikku suuruus, tekopyhä! Tai purjehtia eespäin pulskin runoriimein, ett' ehkä vanhat naiset hymyn soisi viimein? Ei, kiitos! Runoistansa maksaa De Sercylle, hän että painatuksen arvon soisi niille? Ei, kiitos! Olla paavi niiden, jotka aina on kapakoissa, — niiden, joit' ei järki paina? Ei, kiitos, ei! Sen sijaan, että kannustimen runoiluun etsis, hakee runollensa nimen? Ei, kiitos! Kurjille vain näyttää neron voimaa, pelätä, että joku kynäniekka soimaa; alati aatteissansa käydä anomaan: "kun kerran nimensä sais 'Ranskan Sanomaan'!" Ei, kiitos! Punnita, mi hyvin kannattaisi, mist' anomuksiin aina parhaan sanan saisi, ja ajatella, että — sitä toivotteko! — vierailut hauskempia on kuin runon teko? Ei, kiitos! Ei! Ei! Ei! Vaan laulaa, unelmoida ja naurain käydä, yksin, vapaa olla voida, terästä katseessa ja sointuvana ääni ja töyhtö liehumassa päällä pystyn pääni; mist' asiasta hyvään taistoon vaatia tai kaikki leikiks' ottaa, laulu laatia! Työss' olla pyrkimättä kunniaan tai muuhun, mutt' aatoksissaan tehdä retki vaikka kuuhun! Vain sitä kirjoittaa, mi lähtee sydämestä, ja olla iloinen myös aivan vähäisestä: kukista, hedelmistä, lehdistäkin, jos ne antimia on sun oman puistikkos! Jos silloin sattuu, että mainetta saat niittää, ei ketään Cesaria tarvitse sun kiittää, et ole loinen, joka nousee toista pitkin, on omaa työtäsi, jos kauas pääsisitkin; parempi loitota kuin käydä lähetyksin, ja paras pyrkiä on yksin — aivan yksin!

LE BRET. Niin, aivan yksin! Hyvä! Mutta kaikki vastaan jos ovat! — Mikä hitto antoi oikeastaan tuon taidon sulle: kaikki vihamielisiksi itselles saada?

CYRANO. Kai sen taidon sain ma siksi, ma etten ystäväksi tahdo teidän lailla jokaista, jost' en tiedä, vaikk' ois mieltä vailla. Ei, tervehdyksenäni aina, Herra ties, ma huudan mieluisammin: uusi vihamies!

LE BRET. Oh, tuo on erhettä!

CYRANO. Se on mun vikojani. Miellyttämättä olla on mun ilonani. Mä pidän siitä, että mua vihataan! Jos tietäisitte, kuinka hyvä kulkuaan on tehdä väkipuukon välkkyessä surmaa, ja kuinka mieltä nostaa, huvittaa ja hurmaa, kun viha, kademieli lauluansa laulaa! — Nuo hupsut ystävät, joill' aina itseänne te ympäröitte, on kuin röyhelö, mi kaulaa mukamas koristaapi teidän mielestänne, vaan joka tekee siitä naisellisen, hennon, pois peittäin miehevyyden reimakkaan ja rennon; se mukava on kyllä — sit' ei kiellä kukaan! — vaan pään se häilyä suo kaikkein tuulten mukaan. Kun Viha kylvää tielle kylmyyttään ja jäätään, mies uljaastipa silloin pystyyn nostaa päätään: ja joka kerta kun saan vihamiehen uuden, mä lisääntyvän tunnen voiman, joustavuuden. Kun kaulukseksesi saat vihan, tiedät työs: se tautavalle lie, mut sädekehä myös!

LE BRET, hetken hiljaisuuden jälkeen, ottaen Cyranon käsivarren kainaloonsa. Voit jatkaa äänekkäästi turhaa juttelua, vaan hiljaa myönnä, että hän ei lemmi sua!

CYRANO, kiivaasti. Oh! Vaiti!

Hetki sitten on Christian tullut. Hän on liittynyt gaskonjalaisten joukkoon, mutta kun nämä eivät ole ruvenneet haastelemaan hänen kanssaan, on hän lopuksi istuutunut erään pöydän ääreen, johon Lise tuo hänelle syötävää.

IX KOHTAUS

CYRANO, LE BRET, Gaskonjalais-soturi, CHRISTIAN DE NEUVILLETTE.

ERÄS UPSEERI, istuu taustalla pöydän ääressä, lasi kädessä. Cyrano! Cyrano kääntyy. Te kerrotteko?

CYRANO. Kyllä.

Jatkaa hiljaa keskustelua Le Bret'n kanssa.

UPSEERI, nousee ja kävelee etualalle. Hän kertoo taistelustaan. Hyvin opettavaa se sille on… Pysähtyy Christianin pöydän ääreen. … ken vasta aakkosia tavaa!

CHRISTIAN, nostaen päätään. Häh? Aakkosia?

II UPSEERI. Pohjoisseudun raihnaiselle alottelijalle!

CHRISTIAN. Mi… mitä? Kuinka? Kelle?

I UPSEERI, pilkallisesti. On hyvä teidän tietää: tääll' ei hymyilyllä, ei liikkeell', eleellä saa erääst' asiasta huomauttaa…

II UPSEERI. Niinpä niin, ma sanon teille suoraan: hirttäyneen talossa ei viittaustakaan nuoraan!

CHRISTIAN. No, mikä asia se on?

II UPSEERI, pelottavalla äänellä. Hst! Katsokaahan! Koskettaa salaperäisesti kolme kertaa nenäänsä. Te ymmärrättekö?

CHRISTIAN. Se on…

III UPSEERI. Hst! Sanomasta ma varotan… Näyttää Cyranota, joka juttelee taustalla Le Bret'n kanssa. Tai muuten hänen kanssaan voitte te saada tekemistä!

IV UPSEERI, joka, sill'aikaa kuin Christian oli edellisiin kääntyneenä, on tullut istumaan hänen pöydälleen. Kuoliaina maahan äskettäin kaatui kaks, kun nenä-ääntä kuuli hän heidän puheessaan ja pilkaksi sen luuli.

V UPSEERI, kumealla äänellä; — ilmestyy pöydän alta, johon on ryöminyt nelinkontin. Niin, parhaaks ehkä tekin nyt jo arvioitte, ettette sinnepäin tee pientä viittaustakaan!

VI UPSEERI, pannen kätensä hänen olkapäälleen. Yks aivastus, yks ele liikaa on, sen takaan: jos nenäliinan otan, kohta tuossa makaan!

Hiljaisuus. Kaikki hänen ympärillään, käsivarret ristissä rinnalla, häntä katsellen. Hän nousee ja menee Carbem de Castel-Jaloux'n luokse, joka keskustelee erään upseerin kanssa eikä ole mitään kuulevinaan.

CHRISTIAN. Mun kapteenini!

CARBON, kääntyen ja mitellen häntä katseillaan. Herra?

CHRISTIAN. Siltä hieman näyttää, nää herrat että liian suurta suuta käyttää, ja että etelässä…

CARBON. Pohjoismaista verta kun teiss' on, näyttäkää nyt uljuuttanne kerta!

Kääntää hänelle selkänsä.

CHRISTIAN. Mä kiitän.

I UPSEERI, Cyranolle. Kertoahan lupasitte.

KAIKKI. Niin, niin! Kertokaa!

CYRANO, astuen heitä kohden. No, hyvä!

Kaikki siirtävät istuimiaan lähemmäksi, ryhmittyvät hänen ympärillensä, kurottavat kaulojaan. Christian on asettunut hajareisin eräälle tuolille.

Roskakansaa kohti mä yksin lähdin. Kuu niin loistavana hohti, se öisen seudun peitti kultasäteisiin. Se välkkyi niinkuin kellon taulu. Silloin näen, ett' on kuin kelloseppä saapuis kiirehtäen ja tumman pilven käteens' ottain tahtois poistaa pois pienimmätkin pilkut. Se ei voinut loistaa. Kuin säkiss' olin. Oikein kulku teki tenää. Vie hitto! Tuskin enää näki…

CHRISTIAN. Omaa nenää.

Hiljaisuus. Kaikki nousevat hitaasti, katsovat Cyranota kauhistuen. — Cyrano on keskeyttänyt puheensa typertyneenä. Odotusta.

CYRANO. Ken on tuo mies?

ERÄS UPSEERI, hiljaisella äänellä. Hän tänään kuuluu tulleen.

CYRANO, astuen askeleen Christiania kohti. Vai niin? Tänään?

CARBON, hiljaisella äänellä. Nimeltään Christian de Neuvillette.

CYRANO, vilkkaasti; pysähtyen. Ah, hyvä…

Hän kalpenee, punastuu, tekee jälleen liikkeen hyökätäkseen Christianin kimppuun.

Minä…

Sitten hän hillitsee itsensä ja sanoo tukahdutetulla äänellä.

Hyvin hyvä…

Alkaa uudestaan kertoa.

Askelet…

Ääni raivoa väristen.

Niin, piru vieköön!

Jatkaa tavallisella äänellä. Kaikki ihmeissään; istuutuvat jälleen toisiaan katsellen.

Sanoin: siinä pimeässä ma saatoin aatella, ett' olin rientämässä jotakin suurta herraa vastaan; että saisin ma…

CHRISTIAN. Pitkän nenän!

Kaikki nousevat, Christian heilutteleikse tuolillaan.

CYRANO, tukahtuvalla äänellä. Kunnon vihamiehen. Tai mä että rungon ynnä kuoren väliin taisin nyt pistää…

CHRISTIAN. Nenäni…

CYRANO, pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Ei! Miekkani! Niin sai mun kuvittelu valtaansa! — No, aattelin: mies Gaskonjan käy aina eespäin kumminkin! Ma kuljen, kunnes tunnen…

CHRISTIAN. Nenäpiuvin!

CYRANO. … että ma olen…

CHRISTIAN. Nenätysten!

CYRANO, hypähtäen Christiania kohti. Tuhat pentelettä! Kaikki kiiruhtavat katsomaan. Christianin luokse saavuttuaan Cyrano hillitsee itsensä ja jatkaa. … ma olen aivan liki sataa juopunutta, ja tunnen viinan tuoksun…

CHRISTIAN. Nenässäni!

CYRANO. Mutta kun eespäin ponnistan, pää painuneena, niin…

CHRISTIAN. Vaan nenä pystyssä!

CYRANO, kalpeana; hymyillen. … niin miekan iskemiin heit' oitis sortuu kaksi. Pian kolmannenkin ma kaadan. Silloin saan ma iskun: paf! Vaan senkin ma torjun, vastaten…

CHRISTIAN. Tshäh!

CYRANO, jyrkästi. Tuhat tulimaista! Pois kaikki!

I UPSEERI. Tuoss' on jotain jalopeuranlaista!

CYRANO. Pois! Haastella ma tahdon tämän miehen kanssa!

II UPSEERI. Hiis vieköön! Hänestä hän tekee hakkelusta!

RAGUENEAU. Mi… mitä!

II UPSEERI. Munakkaaseen teille!

RAGUENEAU. Tosiansa ma kalpenen ja tunnen kummaa voipumusta! Ma taivun kokoon niinkuin servietti!

CARBON. Paras on meidän mennä.

III UPSEERI. Varmaan Cyrano ei jätä ehyttä paikkaa häneen.

IV UPSEERI. Oikein pelkään tätä!

I UPSEERI. Tää kamalaa on.

II UPSEERI, sulkien oikeata sivuovea. Niinpä tiedät pitää varas!

He ovat kaikki poistuneet, kuka taustalle, kuka sivuille, jotkut portaita myöten. Cyrano ja Christian jäävät vastatusten ja katsovat hetkisen toisiaan.

X KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN.

CYRANO. Käy syliini!

CHRISTIAN. Te, herra…

CYRANO. Hyvä!

CHRISTIAN. Niinkö!? Vaan…

CYRANO. Oh! Oikein hyvä. Pidän sinusta!

CHRISTIAN. Vaan…

CYRANO. Saan kai syleillä?

CHRISTIAN. Niin, mutta!…

CYRANO. Etkö sitä tiedä: oon hänen veljensä!

CHRISTIAN. Siis kenen?

CYRANO. Hänen!

CHRISTIAN. Kuka se hän on?

CYRANO. Niinkuin et sä sitä tietäis muka! Roxane!

CHRISTIAN, rientäen hänen luokseen. Ah, taivas! Veli!?

CYRANO. Harhaan sua viedä en tahdo. Serkku olen. Lapsuudesta asti me niinkuin sisarukset oomme olleet.

CHRISTIAN. Miten?… Hän ehkä…?

CYRANO. Kertoi kaikki? Vallan varmimmasti!

CHRISTIAN. Hän mua lempiikö?

CYRANO. Kenties!

CHRISTIAN, tarttuen hänen käsiinsä. Oon onnellinen, kun teihin tutustuin!

CYRANO. No, onpa sanominen, se tunne että syntyi aivan pikimiten!

CHRISTIAN. Ah, anteeksi!

CYRANO, katsoen häntä ja pannen käden hänen olalleen. Hän kaunis on, ei kieltää saata!

CHRISTIAN. Teit' ihailemasta en milloinkaan voi laata!

CYRANO. Vaan nenästäni äsken…

CHRISTIAN. Tuskaa mulle tuottaa sit' aatella!

CYRANO. Roxane tän'iltana jo vuottaa kirjettä sulta!

CHRISTIAN. Mua onnetonta!

CYRANO. Mitä?!

CHRISTIAN. Mun hukka perii, jollen vaiti pysy!

CYRANO. Sitä en ymmärrä!

CHRISTIAN. Mä olen tyhmä!

CYRANO. Etpä vainkaan! Ei tyhmä koskaan myönnä tyhmä olevansa. Ja mitä letkauksia äsken sulta sainkaan!

CHRISTIAN. Niin, kyllä puhua ma osaan miesten kanssa! Ja äsken! Oli kuin ma taistoon käynyt oisin! Vaan naisten kanssa! Ei! On silloin kaikki toisin! Oh! Heidän katseensa, kun kuljen, lupaa mulle…

CYRANO. … niin paljon hyvää. Ja kun seisot, syämet sulle vain sykkää!

CHRISTIAN. Ei! En ole vielä milloinkaan kyennyt lemmestä — sen myönnän! — puhumaan!

CYRANO. No, puhumisen lahja mulle kyll' on suotu, kun hiukan kauniimmaksi vain ma oisin luotu.

CHRISTIAN. Kun osais kieltään oikein kaunihisti käyttää!

CYRANO. Kun ohikulkeissaan vois kauniit kasvot näyttää!

CHRISTIAN. Roxane on vaativainen, ehkä piankin hän tuntis pettyneensä!

CYRANO, katsoen Christiania. Ah, jos olisin sun kasvos saanut!

CHRISTIAN, epätoivoisena. Mulla edes hiukan jos ois puhetaitoa!

CYRANO, äkisti. Nyt tiedän! Kohtalos sa minuun liität. Sin' oot kaunis, mutta minä taas osaan puhua. Niin, ollen ystävinä, kaks miestä aivan hyvin tulla sankariksi voi yhteen romaaniin.

CHRISTIAN. En tajua…

CYRANO. Ma sulle jo ennakolta laadin puheet valmihiksi. Sä sitten sanelet…

CHRISTIAN. Siis ehdotat sa mulle?…

CYRANO. Roxane ei sillä tavoin pettyneeksi tulle! Me yksin voimin sinuun suostutamme hänet. No, mitä sanot? Saako nahkatakkimies sinulle taitoansa tarjota kenties?

CHRISTIAN. Vaan, Cyrano!…

CHRISTIAN. Varmaan ymmärtänet, mä, että…

CYRANO. Epäröit ja pelkäät, ehkä luullen, hän että myöhemmin, sua joskus yksin kuullen, taas sulle kylmenee. Ei hätää! Onni myötä on meillä! Mitäs sanot? Tehdään yhteistyötä!

CHRISTIAN. Sun silmäs säihkyvät.

CYRANO. No, ruvetaanko?

CHRISTIAN. Sua siis huvittaisi?…

CYRANO, hurmaantuneena. Niin. Hillitymmin. Se huvittaisi mua! Tämmöinen runoniekkaa huvittaa, jos ketään! Jos suostut, toistamme me silloin täydennetään Ma seuraan varjossa, kun polkuas sa polet, mä henkevyytes oon, sa kauneuteni olet!

CHRISTIAN. Vaan kirje, joka minun pitäis lähettää! En osaa…

CYRANO. Valmis on se. Ottaa esiin kirjoittamansa kirjeen. Ota kirje tää!

CHRISTIAN. Vaan kuinka?…

CYRANO. Osote vain lisää, sillä hyvä.

CHRISTIAN. Ma…

CYRANO. Lähetä se! Hän on siihen mielistyvä. Se hyvä on!

CHRISTIAN. Sull' oli?…

CYRANO. Taskuissamme meillä on kirjeit' aina. Kelle? Mene tiedä! Heillä on yhtä se, ett' ovat unten lainaa. Meitä he eivät tunne; emme tunne mekään heitä! Nää kirjeet lapsia on runohaaveiluni. Todellisuudeksi nyt kerran muuta uni! Tää ota! Heitän näitä lentoon sattumoisin, sun niille antavan nyt osotteen ma soisin. No, ota! Nähdä saat, siin' ett' on tulisuutta ja voimaa, lentoa, ja runon soinnukkuutta!

CHRISTIAN. Vaan eikö siinä ole jotain muutettavaa? Hän muuten ehkä huomaa, kun hän kirjeen avaa, se ettei ole hälle!

CYRANO. Ei! Se sopii kyllä!

CHRISTIAN. Niin, mutta!…

CYRANO. Usko minuun, eikä mitään muttaa… Näet: lempi itseens' aina kaikki sovelluttaa!

CHRISTIAN. Ah, ystäväni!

Syleilee Cyranota. Jäävät syleilyasentoon.

Xl KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN, Gaskonjalaiset, Muskettisoturi, LISE.

ERÄS UPSEERI, ovea raottaen. Kuolon hiljaisuus!… En… en… en tohdi katsoa! Pistää päänsä ovesta. Häh? Mitä!?

KAIKKI SOTURIT, tulevat sisään ja näkevät Cyranon ja Christianin syleilevän toisiaan. Oh!

ERÄS SOTURI. Se oli… se oli merkillistä!

Yleinen hämmästys.

MUSKETTISOTURI, pilkallisesti. Nähkääs!

CARBON. Apostoli ei olisi lempeämpi. Toisen korvan kääntää hän kaiketi, jos toiselle lyöt häntä!

MUSKETTISOTURI. Ääntää nyt muutkin uskaltaa! Kutsuu Lisen luokseen; voitonriemuisella äänellä. Heh! Lise! Saat kuulla pian, kun perinpohjin nolaan pöyhkän kerskailijan! Nuuskii. Hhm! Täällä tuoksuu. Menee Cyranon luo ja katselee hävyttömästi hänen nenäänsä. Teillä lienee hyvä haisti. Mikähän täällä tuoksuu?

CYRANO, antaen hänelle korvapuustin. Kaihan naudanpaisti!

Iloa. Soturit ovat saaneet takaisin entisen Cyranonsa. Riemuissaan he tekevät kuperkeikkoja.