ENSIMÄINEN NÄYTÖS
Aukusti Simojoki translation
Näytäntö Bourgognen hotellissa.
Hotelli Bourgognen sali, v. 1640. Jonkunlainen pallopelihuone, joka on siistitty ja järjestetty näytäntöjä varten.
Sali on pitkulainen; se näkyy syrjittäin, siten että yksi sen sivuista muodostaa taustan, joka lähtee etualalta, oikealta, ja jatkuu vasemmalle taka-alalle, tehden kulman näyttämön kanssa.
Tällä näyttämöllä, josta näkyy yksi nurkkaus, on pitkin kulisseja asetettuja penkkejä. Esirippu on laitettu kahdesta kuvakudosmatosta, jotka voi vetää syrjään. Koristeverhokkeen yläpuolella kuningassuvun vaakunoita. Lavalta johtavat leveät portaat saliin. Portaiden molemmin puolin viulunsoittajien paikat. Reunustavalona kynttilöitä.
Kaksi riviä katsojapaikkoja, päälletysten. Ylärivi on jaettu aitioihin. Permannolla, joka on teatterin näyttämö, ei ole istuimia; tämän permannon taustassa, se on: oikealla, etunäyttämö, muutamia porrasmaisesti kohoavia penkkirivejä sekä aitioihin johtavien, ainoastaan osittain näkyvissä olevien portaiden alapäässä jonkunlainen myymäpöytä, jolla on pieniä kynttilöitä, kukkamaljakolta, kristallipikareita, leivoslautasia, pulloja j.n.e.
Taustassa, keskellä, aitioiden alla, teatterin sisäänkäytävä. Suuri ovi raollaan, jotta katsojat pääsisivät kulkemaan. Ovipuoliskoissa, myymäläpöydän yläpuolella sekä monissa muissa paikoissa punaisia ilmoituslehtiä, joissa on sanat La Clorise.
Esiripun noustessa sali on hämärä ja vielä tyhjä. Kynttiläkruunut on laskettu permannolle, jossa odottavat sytyttämistä.
I KOHTAUS
Yleisöä, jota saapuu vähitellen. Sotilaita porvareita, lakeijoita, paashipoikia, taskuvarkaita, ovenvartia y.m., sitten markiiseja, CUIGY, BRISSAILLE, virvokkeiden myyjätär, viulunsoittajia j.n.e.
Oven takaa kuuluu äänten kohua, sitten muuan sotilas tulee kiivaasti sisään.
OVENVARTIA, ajaen häntä takaa. Hoi, maksu myös!
SOTILAS. Ma tulen ilmaiseksi!
OVENVARTIA. Miksi?
SOTILAS. No! Tunnet kai sä minut kaartin soturiksi!
OVENVARTIA, toiselle sisääntulevalle sotilaalle. Te?
TOINEN SOTILAS. Maksa en!
OVENVARTIA. Vaan… kuinka?…
TOINEN SOTILAS. Musketööri oon.
I SOTILAS, toiselle. Se alkaa vasta kello kaksi. Katsomoon ei ketään viel' oo tullut. Hiukan miekkailkaamme.
Miekkailevat mukanansa tuomillaan floreteilla.
LAKEIJA. Pst!
II LAKEIJA, jo saapunut. Samppanjaa?
I LAKEIJA, näyttäen hänelle pelivehkeitä, joita ottaa nuttunsa taskuista. Kas, nopat, kortit! Pelin saamme nyt käyntiin.
Istuutuu lattialle.
II LAKEIJA, istuutuen myöskin lattialle. Niinpä niin, sa vanha veikko!
I LAKEIJA, vetää taskustaan kynttilänpätkän, jonka sytyttää ja kiinnittää tiputtamalla talia lattiaan. Kukaan ei näe pimeässä. Siksi otin mukaan mä kynttilän… sain salaa taskuun pistetyksi.
II LAKEIJA. Käy kiinni! Ruutua!
TOINEN MIEKKAILIJOISTA. Hei! Varuillasi! Yksi…
KAARTILAINEN, ajaen kukkastyttöä takaa. Voi pimeässä saada saaliin…
Koettaa ottaa tyttöä vyötäisiltä kiinni.
KUKKASTYTTÖ, irrottautuen. Sangen niukan!
KAARTILAINEN, seuraten yhä tyttöä. Suo suukko!
KUKKASTYTTÖ, pois pujahtaen. Näkevät!…
KAARTILAINEN, vetäen hänet pimeään nurkkaan. Ei vaaraa!
ERÄS MIES, istuutuen permannolle yhdessä muitten kanssa, joilla, kuten hänelläkin, on ruokaa muassaan. Syödään hiukan! On aikaa!
PORVARI, saattaen poikaansa. Istutaanpas tähän, poikaseni.
TOINEN PELAAJISTA. Kas, tuoss' on mulla ässä! Näätkös, tikkis meni!
ERÄS MIES, vetäen pullon vaippansa alta ja istuutuen hänkin. Näin juon bourgognea…
Juo.
Bourgognessa! Hih! Heisaa!
PORVARI, pojalleen. Tää, kuule, ehkä joku huono paikka lie? (Katsoo ympärilleen.) Suupaltit… Keskeyttää, kun muuan sotilas tyrkkää häntä. peliveikot… Kaatuu pelaajien keskelle. juopot…
Nousee nopeasti.
KAARTILAINEN, hänen takanaan, kiusaten yhä tyttöä. Suukko!
KUKKASTYTTÖ, torjuen. Ei saa!
PORVARI, vieden nopeasti pois poikaansa. Ei tajuta vois tässä, — totta vieköön! — ei, ett' ohjelmassa on Rotrou!
NUORUKAINEN. Ja myös Corneille!
JOUKKO PAASHIPOIKIA, tulee käsitysten, tanssien ja laulaen. Tra la la la la la!
OVENVARTIA, vakavasti. Hoi, kuka siellä veisaa!? Pois kujeet!…
I PAASHIPOIKA, loukkautuneen-arvokkaasti. Loukkaatte meit' aina epäilyllä!
Vilkkaasti toiselle heti kun ovenvartia on kääntänyt selkänsä.
Sull' onko lankaa?
II PAASHIPOIKA. On, ja koukkujakin!
I PAASHIPOIKA. Kyllä taas meidän onkiimme käy peruukkeja!
TASKUVARAS, epäilyttävän näköisiä miehiä ympärillään. Tänne toin teidät oppimaan. Nyt neuvon tehtävänne: kun varastatte…
II PAASHIPOIKA, huutaen toisille paashipojille, jotka jo ovat asettuneet parvelle. Missä putket lieneekään?
III PAASHIPOIKA, parvelta. Ja herneet?
Puhaltaa herneitä katsomoon.
NUORUKAINEN, isälleen. Mitä täällä tänään näytellään?
PORVARI. Clorise.
NUORUKAINEN. Ja kirjoittaja?
PORVARI. Balthasar Baro.
TASKUVARAS, kumppaneilleen. Jos pitsi riippuu, sit' ei vedettävä oo, se täytyy leikata!
ERÄS KATSOJA, näyttäen toiselle syrjäistä paikkaa. Kun täällä ensi kertaa Cid näyteltiin, ma istuin tuolla.
TASKUVARAS. Kellon sulta näin sieppaan…
Näyttää.
PORVARI, pojalleen. Näyttelijät, joill' ei ole vertaa, on täällä…
TASKUVARAS, tehden pieniä salakähmäisiä vetoliikkeitä. Nenäliinat…
PORVARI. Montfleury…
KATSOJA, huutaen parvelta. Hoi! Tulta!
PORVARI. … Bellerose, l'Epy, la Beaupré, Jodelet!
PAASHIPOIKA, permannolla. Kas, myyjätär on tuolla!
MYYJÄTÄR, myymäpöytänsä takana. Appelsiiniä… ja maitoa… ja hyvää marjaviiniä…
Hälinää ovella.
FALSETTIÄÄNI. Pois tieltä, roskaväki!
ERÄS LAKEIJA, hämmästyksissään. Tokko aikonee markiisit permannolle!?
ERÄS TOINEN LAKEIJA. Kauaa ei he ole!
Markiisit tulevat.
ERÄS MARKIISI, nähdessään salin olevan miltei tyhjän.
He! Näinkö tyhjää tääll' on, ettei ketään pole ees varpaille! Ei tuota häiriötä! Niin kuin moukat aikaisin me tänne saavuttiin! Ah! hyi! hyi! hyi!
Huomaa olevansa muiden vähää ennen saapuneiden aatelismiesten edessä.
Cuigy! Brissaille!
Syleilyä.
CUIGY. Oh, onpa täällä nyt pimeää!
MARKIISI. Siks oonkin pahalla mä päällä.
II MARKIISI. Nyt sytyttäjä saapuu! Sali valaistaan.
YLEISÖ, tervehtien kynttilänsytyttäjän tuloa. Ah!…
Ryhmitytään sytytettävien kynttiläin ympärille. Joitakuita henkilöitä on asettunut parvelle. Lignière tulee permannolle käsikkäin Christian de Neuvilletten kanssa. Lignière hiukan huolettomassa asussa, juopon, mutta silti hienon näköinen. Christian, joka on hienosti, vaikka hieman vanhanaikaisesti puettu, näyttää olevan omiin ajatuksiinsa kiintyneenä ja katselee aitioihin päin.
II KOHTAUS
Samat, CHRISTIAN, LIGNIÈRE, sitten RAGUENEAU ja LE BRET.
CUIGY. Lignière!
BRISSAILLE, nauraen. Ja vielä selvänä.
LIGNIÈRE, hiljaa Christianille. Kai saan mä teidät esittää? Saatuaan Christianilta myöntävän viittauksen. Parooni Neuvillette.
Tervehtivät toisiaan.
YLEISÖ, ensimäistä sytytettyä kynttiläkruunua nostettaessa. Ah!
CUIGY, Brissaillelle, katsoen Christiania. Hän on kaunis mies!
I MARKIISI, joka on kuullut. Pyh!
LIGNIÈRE, esittäen Christianille. Herrat de Brissaille, Cuigy ja…
CHRISTIAN, kumartaen. Hauska tutustua.
I MARKIISI, toiselle. Myöntänet: hän kaunis on, vaikk' ovat vaatteet vanhaan muotiin!
LIGNIÈRE, Cuigylle. Tourainesta hän aivan äsken tänne tuotiin.
CHRISTIAN. Jo viikko tutkia mun Pariisia suotiin, ja huomenna ma liityn kaartiin.
I MARKIISI, katsoen aitioihin saapuvia ihmisiä. Tunnet kai sa presidentti Aubryn?
MYYJÄTÄR. Hoi! Hedelmiä, maitoa…
VIULUNSOITTAJAT, virittäen koneitaan. La… la…
CUIGY, Christianille, viitaten täyttyvään saliin. On väkeä!
CHRISTIAN. On!
I MARKIISI. Kauneutta ja taitoa!
Tarkastavat naisia, jotka, koreihin vaatteisiin puettuina, saapuvat aitioihin. Tervehdyksiä, hymyilyä.
II MARKIISI. Kas, neidit de Guéméné…
CUIGY. Bois-Dauphin…
I MARKIISI. Me heitä olemme lempineet…
BRISSAILLE. De Chavigny…
II MARKIISI. Hän meitä nyt pitää leikkinään; — me oomme lemmen-hullut!
LIGNIÈRE. Kas, herra de Corneille Rouenista on tullut!
NUORUKAINEN, isälleen. Tääll' akateemikkoja myös kai nähdä saa?
PORVARI. Tuoll' on Cureau de la Chambre, Boudu ja Boissat, Porchères, Colomby, Bourzeys, Bourdon, Arbaud… Jos kuolevat, ei nimi silti kuollut oo.
I MARKIISI. Kas, tuolla sinisukkain parvi tiedokas: Barthénoïde, Urimédonte, Cassandace, Félixérie…
II MARKIISI, ihmetellen. No hitto, sull' on muistossas nuo kaikki nimet?
I MARKIISI. Kaikki!
LIGNIÈRE, vieden Christianin syrjään. Tulin seurassanne, mä että nähdä saisin tuntemattomanne. Vaan hän ei saavu. Lähden krouviin, täältä pois.
CHRISTIAN, pyytäen. Ei, älkää! Nimeään en silloin kuulla vois! Sen mulle sanotte; siks' ootte täällä tovin: te tunnettehan koko kaupungin ja hovin.
SOITONJOHTAJA, lyöden jousellaan nuottitelineensä laitaan. No, herrat viuluniekat!…
Nostaa jousen.
MYYJÄTÄR. Tulkaa ostamaan! On makaroonia ja…
Viuluniekat rupeavat soittamaan.
CHRISTIAN. Kun ei vain hän ois niin kärkäs kieleltään kuin kaikki täällä ovat. Mä pelkään, mull' on oikein syämen tuskat kovat: en tohdi kirjoittaa, en tohdi haastaakaan. Ma oon vain sotilas, ja puhetaidoton. Näyttää taustaan oikealle. — Hän tuossa aitiossa joka kerta on.
LIGNIÈRE, aikoen lähteä. Mä lähden.
CHRISTIAN, pidättäen häntä yhä. Jääkää, pyydän!
LIGNIÈRE. D'Assoucy mua vuottaa. Ja jano mulle täällä aivan surman tuottaa. Oih!
MYYJÄTÄR, kulkee hänen ohitseen tarjointa kantain. Mehuvettä?
LIGNIÈRE. Hyi!
MYYJÄTÄR. Tai maitoa?
LIGNIÈRE. Hyi hiis!
MYYJÄTÄR. Rivesaltea?
LIGNIÈRE. Häh! Christianille. Hetken vielä viivyn siis. — En pitkään aikaan tätä… Ottaa pullon käteensä. …maistanutkaan oo.
Istuutuu myymäpöydän lähelle. Myyjätär kaataa hänelle rivesaltea.
HUUTOJA, pienen pyylevän ja rattoisan miehen saapuessa. Ragueneau! Ah!
LIGNIÈRE, Christianille. Herkkutaidon mestari Ragueneau.
RAGUENEAU, sokerileipurin pyhäpuvussa, tullen vilkkaasti Lignièreä kohti. Tääll' ehkä viel' ei ole herra Cyrano?
LIGNIÈRE, esittäen Ragueneauta Christianille. Täss' oivin leipoja ja torttuin täyttelijä; sen vannoo runoilija, vannoo näyttelijä.
RAGUENEAU. hämillään. Oh! Ei!
LIGNIERE. Te, mesenaatti, muka arastelkaa!
RAGUENEAU. He syövät luonani…
LIGNIÈRE. Ja jäävät teille velkaa.
RAGUENEAU. Se kunniaksi mulle…
LIGNIÈRE. Itse runoilette!
RAGUENEAU. Niin, joskus, sanoivat, ma onnistuin…
LIGNIÈRE. Oh, ette vain joskus! Taiteelle te uhrejanne kannatte.
RAGUENEAU. Mä kyllä sonetista…
LIGNIÈRE. Kaakun aina annatte.
RAGUENEAU. Vain tortun…
LIGNIÈRE. Turhaan ootte vaatimaton noin. Ja ballaadista — jos ma oikein muistaa voin! — annatte…
RAGUENEAU. Mesileivän.
LIGNIÈRE, vakavasti. Oikein sokeroidun. — Ja teatteri, sitä…
RAGUENEAU. Siitä haltioidun.
LIGNIÈRE. Te pääsyliput aina leivoksilla saatte. Ne mitä tänään maksaa? Kuulkaa, kertokaatte näin meidän kesken!
RAGUENEAU. Neljä munavanukasta ja kaalipiirakkaa. Katsoo kaikkiin suuntiin. Tää ihmettä on vasta, etten nää Cyranota täällä!
LIGNIÈRE. Niinkö! Miksi?
RAGUENEAU. Nyt näytteleehän Montfleury, — kas, siin' on niksi!
LIGNIÈRE. Niin, lieneepihän sillä tynnyrillä tänään Phédonin osa kyllä esitettävänään, vaan mitä Cyrano voi siitä välittää?
RAGUENEAU. Siis ette ole kuullut?
LIGNIÈRE. En.
RAGUENEAU. No, tietäkää: hän Montfleurytä vihaa, eikä tämän sallis hän esiintyä, kun on taide hälle kallis.
LIGNIÈRE, tyhjentäen neljättä lasia. No, entä sitten?
RAGUENEAU. Sentään Montfleury…
CUIGY, joka on tullut lähemmäksi. Niin kyllä, hän näyttelee. Ei häneen kaikkein kiellot yllä.
RAGUENEAU. Vai ei! No, nähdään!
I MARKIISI. Ken on Cyrano?
CUIGY. Hän on mies muuan… yhtä, toista… hurja, huoleton.
II MARKIISI. Kai aatelia?
CUIGY. Kyllä. Kuuluu kaartiin hänkin. Näyttää erästä aatelismiestä, joka kulkee salissa kuin jotain etsien. Tuoll' on Le Bret. Hän teille kertoo enemmänkin. Kutsuu. Le Bret! Le Bret tulee heitä kohden. Te Cyranota haette?
LE BRET. Niin haen. Oon levoton!…
CUIGY. Hän on kai merkillinen mies?
LE BRET, vakuuttavasti. Ei hänen vertaistaan oo alla taivaan laen.
RAGUENEAU. Hän runoilija on!
CUIGY. Ja sanaseppä!
LE BRET. Niin, ja soittoniekka!
BRISSAILLE. Fyysikko!
LIGNIÈRE. Ja Herra ties, miks' oudon-kummat piirteet hälle annettiin!
RAGUENEAU. Niin, totta, luulen kyllä, kasvoillaan ei voisi hän lumota, ei seuran kaunisteena oisi, mut ylväin oikkuinensa, siitä varma oon, ois oivin henkilö hän ollut Jacques Gallot'n, tää riitelijä, vilkas, hupsu töyhtölakki, joll' aina päällänsä kuusliepeinen on takki; — sit' ylpeänä hän kuin kukko sulkiansa ain' ilmaan nostaa takaa… täältä!… huotrallansa — niin arka arvostaan kuin koskaan kukaan muu, ken ylpeästä Gaskonjasta polveutuu; ja nenä sitten — sitä saattaa kuvitella, kun muistaa, millainen on armas Pulcinella. — Kun ohi käydään, sitä aina arvioidaan ja sanotaan: "Kas kuinka liiotella voidaan!" tai nauretaan: "Pois kohta pannaan nenä tuo!" Mut Cyrano sen siinä aina olla suo.
LE BRET, kohauttaen päätään. Jos sen sa huomaat vain, on silloin henkes halpa.
RAGUENEAU, ylpeästi. Kuin kuolon miekka iskee silloin miehen kalpa.
I MARKIISI, olkapäitään kohauttaen. Hän tule ei.
RAGUENEAU. Hän tulee. Vetoako lyödään. Te saatte kanan…
I MARKIISI, nauraen. Hyvä! — Milloinkas se syödään? —
Ihastuksen hälinää salissa. Roxane ilmestyy aitioonsa. Hän istuutuu eteen; hänen seuralaisnaisensa asettuu taakse. Christian, joka par'aikaa maksaa myyjättärelle, ei katso sinnepäin.
II MARKIISI, huudahtaen. Ah, herrat, hän on aivan lumoava!
I MARKIISI. Näen: hän on kuin mansikka, kuin marja viinimäen!
II MARKIISI. Niin viileä ja raitis, että pelkoon häätyy: jos liki käy, niin varmaan sydän-parka jäätyy.
CHRISTIAN, nostaa päätään, huomaa Roxanen ja tarttuu kiivaasti Lignièren käsivarteen. Se hän on!
LIGNIÈRE, katsoen. Hänkö?
CHRISTIAN. Hän. Nyt nimen kuulla saanen! Mä pelkään niin!
LIGNIÈRE, maistellen viiniään. Magdeleine Robin. Vaan hän Roxanen nimeä käyttää. — Sinisukka!
CHRISTIAN. Oih!
LIGNIÈRE. Hän vapaa on. Orpo. Serkku Cyranon…
CHRISTIAN. Vai sillä tapaa! Tällä hetkellä tulee aitioon hieno herrasmies, jonka kaulassa on sininen ritarinauha, ja haastelee hetkisen, seisten, Roxanen kanssa. Christian hätkähtää. Ken?
LIGNIÈRE, alkaa juopua, vilkuttaa silmiään. Kreivi… heh… De Guiche! Roxanea hän lempii, vaan naimisiss' on — siksi epäilee ja empii: — on kardinaali hänen rouvallensa sukua. No, kreivi osaa hyvin järjestää ja laittaa: Roxanen alikreivi Valvertille hän naittaa. Valvert on tyytyväinen, tytöstä ei lukua: vähätpä, iloinen hän olkoon taikka sureva! De Guiche on mahtimies. He, he! Hän temput tietää! — Vaan siit' oon tehnyt komman… hyvän… kuulla sietää! Sen loppu varsinkin on onnistunut… pureva!
Nousee hoiperrellen, nostaa lasiaan, valmiina lausumaan.
CHRISTIAN. Ei! Jääkää hyvästi!
LIGNIÈRE. Te lähdettekö?
CHRISTIAN. Lähden Valvertin luokse!
LIGNIÈRE. Älkää! Älkää Herran tähden! Hän tappaa teidät! Viittaa silmäniskulla Roxaneen. Jääkää! Teitä katsotaan!
CHRISTIAN. Mä jään!
On mietteissään. Taskuvarasjoukko, nähdessään hänen seisovan ajatuksissaan, pää pystyssä, suu auki, lähestyy häntä.
LIGNIÈRE. Ja minä menen. Ehkä juoda saan taas kerrankin. Mua jano vaivaa. Kapakassa mua odotetaan.
Menee hoippuen.
LE BRET, joka on kiertänyt salin, tulee Ragueneauta kohden; levollisesti. Hän on poissa.
RAGUENEAU, epäillen. Vuotan tovin…
LE BRET. Ehk'ei hän tiedä mitä tääll' on ohjelmassa!
YLEISÖ. Hoi! Alkakaa jo! Heti! Myöhä on jo kovin!
III KOHTAUS
Samat, paitsi Lignière; DE GUICHE, VALVERT, sitten MONTFLEURY.
ERÄS MARKIISI, nähden De Guichen, joka, tullen Roxanen aitiosta, kulkee permannon halki liehakoitsevien herrain ympäröimänä; joukossa on m.m. alikreivi De Valvert. De Guiche, hän kustantaapi itsellensä hovin.
ERÄS TOINEN. Hyi!… Hän on Gaskonjasta. Sen voi nähdä vielä.
I MARKIISI. Vaan hän on kylmä, viekas. Eespäin arvon tiellä hän kulkee… Parast' että häntä tervehdimme.
Menevät De Guicheä kohti.
II MARKIISI. Noin kauniit nauhat! Mitä värit merkinnevät? "Suo-suukko-armaani?" vai: "Nyt-on-lemmen-kevät?"
DE GUICHE. Ei. "Sairast' Espanjaa" me niillä muistelimme.
I MARKIISI. Ne värit tosiaan ei valehtele. Pahoin käy Espanjan. Se Flanderista ehein nahoin ei pääse, kiitos teidän!
DE GUICHE. Ehkä lähtisimme jo näyttämölle? Suuntaa askeleensa, kaikkien markiisien ja aatelismiesten seuraamana, näyttämölle. Kääntyy ja huutaa. Hoi, Valvert!
CHRISTIAN, joka kuuntelee heitä ja pitää silmällä, hätkähtää tämän nimen kuullessaan. Mä pyydän heittää päin kasvojanne… Pistää käden taskuunsa ja saa kiinni sitä tyhjentämässä olevan taskuvarkaan kädestä. Kääntyy. Mitä!?
TASKUVARAS. Ai! Ai!
CHRISTIAN, irti päästämättä. Hansikasta ma etsin…
TASKUVARAS, surkeasti hymyillen. Löysittekin käden!
CHRISTIAN. Tääpä vasta!…
TASKUVARAS, käytöstapaa muuttaen; nopeasti, hiljaa. Voi, päästäkää! Mä kerron kaikki! Mitään peittää en tahdo…
CHRISTIAN, yhä pitäen hänestä kiinni. Kerrotte? Ja mitä?
TASKUVARAS. Salaisuuden. Lignière, ken jätti teidät, varomattomuuden on suuren tehnyt…
CHRISTIAN, kuten ennen. Minkä?
TASKUVARAS. Jotain runoilullaan on loukannut. Se hälle kostamaan nyt tullaan. Hän hetken päästä voidaan kuoliaaksi piestä. Par'aikaa vuottamassa hänt' on sata miestä.
CHRISTIAN. Mi… mitä? Sata!? Missä?
TASKUVARAS. Hiljaa!
CHRISTIAN, olkapäitään kohauttaen. Oh!
TASKUVARAS, tärkeän näköisenä. Hsst!
CHRISTIAN. Missä? Mä…
TASKUVARAS. Neslen portilla. Te häntä varottakaa!
CHRISTIAN, joka vihdoinkin irrottaa kätensä hänen ranteestaan. Niin, jos mä hänet löydän. Mutta ken sen takaa!
TASKUVARAS. Te käykää kapakoissa: "Viiniämpärissä" ja "Männynkävyssä" ja "Kultasiivilässä" ja muissa sellaisissa häntä etsimässä; — ja jos te ette häntä silloin niissä nää, niin sana asiasta aina jättäkää.
CHRISTIAN. Ma juoksen! Oh, nuo roistot! Sata yhtä vastaan! Katsoo rakkaasti Roxaneen. Vaan hän! Katsoo kiukustuneena Valvertia. Ja hän!… — Ei, nyt on minun ainoastaan Lignièreä muistettava. Pelastamaan hänet!
Poistuu juosten. — De Guiche, alikreivi, markiisit, kaikki aatelismiehet ovat menneet näyttämölle, asettuakseen siellä oleville istuimille. Permanto on aivan täynnä. Aitioissakaan ei ole yhtään tyhjää paikkaa.
YLEISÖ. Hoi, alkakaa!
ERÄS PORVARI, jonka peruukki nousee ilmaan, tartuttuaan parvella olevan paashipojan onkeen. Mun peruukkini!
ILOISIA ÄÄNIÄ. Kaljupää!… Ha! ha! ha!… Hyvin pojat!… Tää on hauskaa, tää!
PORVARI, raivoissaan, heristäen nyrkkiään. Hyi, senkin rakki! Vielä tämän hyvittänet!
NAURUA JA HUUTOJA, jotka alkavat äänekkäästi, mutta hiljenevät. HA! HA! HA! ha! ha! ha!
Täydellinen hiljaisuus.
LE BRET, hämmästyneenä. Tää äänettömyys miksi? Muuan katsoja puhuu hänelle hiljaa. Ah!
KATSOJA. Arveluni käyvät yhä varmemmiksi.
ÄÄNTEN PORINAA. Hst! — Hän on tuolla! — Ei! — On. — Nurkka-aitiossa. — Ken? — Kardinaali. — Niinkö? — Kardinaali? — Niin!
PAASHIPOIKA. Hyi, hitto! Ryhtyä ei nyt voi kujeisiin!…
Näyttämöltä kuuluu lyöntejä. Kaikki liikkumattomina paikoillaan. — Odotusta.
MARKIISIN ÄÄNI, hiljaisuudessa, esiripun takaa. Hoi, niistäkää tää kynttilä!
II MARKIISI, pistäen päänsä esiripun aukosta. Hoi, tuoli, jossa saan istua!
Tuoli lähetetään päiden ylitse, siirtämällä sitä kädestä käteen. Markiisi katoaa näkyvistä, heitettyään lentosuukkosia aitioihin.;
KATSOJA. Ma vaadin hiljaisuutta!
Kolme lyöntiä. Esirippu avautuu. Kuvaelma. Markiisit istuvat näyttämön sivuilla huolettomissa asennoissa. Tausta esittää sinertävään värituntuun viritettyä ihanteellista maisemaa. Neljä pientä kristallikruunua valaisee näyttämöä. Viulut soivat hiljaa.
LE BRET, hiljaa Ragueneaulle. Nyt se alkaa. Montfleurykö?
RAGUENEAU, hänkin hiljaa. Niin. Hän ensimmäisnä.
LE BRET. Ei Cyrano oo täällä.
RAGUENEAU. Siispä hävinnyt oon vedon.
LE BRET. Hyvä ettei tullut hurjapäisnä.
Kuuluu kansansävel ja Montfleury ilmestyy näyttämölle; hän on luonnottoman lihava, paimenpuvussa, ruusuilla koristettu hattu päässä, toiselle korvalle kallellaan; puhaltaa säkkipilliä.
PERMANNOLLA OLIJAT, käsiään taputtaen. Hei, Montfleury!
ÄÄNI. Oot hyvin aina näytellyt!
MONTFLEURY, tervehdittyään, näyttelee Phédonin osaa. "Ah, onnekas, ken jätti kauas hovin melun ja hiljaisuudess' alkoi aatos-askartelun, ken, tuulen leikkiessä veessä, maassa, puussa…"
MUUAN ÄÄNI, permannon keskeltä. Sa lurjus, sanoinhan, sa ettet tässä kuussa saa näytellä!
Hämmästys. Kaikki kääntyvät katsomaan. Hälinää.
ERI ÄÄNIÄ. Hä? — Mitä? — Kuka?…
Aitioissa istujat nousevat seisomaan, nähdäkseen.
CUIGY. Hän se on!
LE BRET, pelästyen. Oh! Cyrano!
ÄÄNI. Sä narrein narri! Katsomon saat jättää rauhaan! Alas sieltä!
YLEISÖ, Ioukkautuneena. Oh!
MONTFLEURY. Vaan minä…
ÄÄNI. Vai ettet tottele?! Vai niskottelet sinä?!
ERI ÄÄNIÄ, permannolta, aitioista. Hst! — Riittää! — Montfleury, te näytelkää! — Pois pelko!
MONTFLEURY, epävarmalla äänellä.
"Ah, onnekas, ken jätti…"
ÄÄNI, uhkaavasti. Eikö sull' oo selko mun käskystäni? Taikka ehkä tahdot kuulla, mitenkä huminaa voi korviin saada — puulla!?
Keppi näkyy ilmassa päiden yläpuolella.
MONTFLEURY, yhä heikommalla äänellä.
"Ah, onnekas, ken…"
Keppi heiluu.
ÄÄNI. Ulos!
PERMANNOLLA OLIJAT. Oh!
MONTFLEURY, tukahtuvalla äänellä. "Ah, onnekas…"
CYRANO, nousee seisomaan tuolille, käsivarret ristissä rinnalla, hattu toisella korvalla, viikset ylös kierrettyinä; hirveä nenä. Sa suututat mun itsepintaisuudellas!
Hänen esiintymisensä aiheuttaa hämmennystä.
IV KOHTAUS
Samat, CYRANO, sitten BELLEROSE, JODELET.
MONTFLEURY, markiiseille. Mua tulkaa auttamaan!
ERÄS MARKIISI, välinpitämättömästi. No, näytelkäähän!
CYRANO. Pelkään: jos poistu et, mun täytyy antaa sulle selkään.
MARKIISI. Jo riittää!
CYRANO. Markiisit, jos vaikene jo ette, niin kanssa miekkani te kohta haastelette!
KAIKKI MARKIISIT, nousten seisomaan. Tää liikaa on jo… Liikaa!… Montfleury…
CYRANO. Jos hän ei mene, hänet, totta vieköön, höyhennän!
MUUAN ÄÄNI. Vaan…
CYRANO. Pois, ja pian!
TOINEN ÄÄNI. Mutta…
CYRANO. Viipyykö hän vielä? Tekee sellaisen liikkeen kuin käärisi hihojaan ylös. No, menen näyttämölle! Saatanhan ma siellä tuon paksun rasvaruhon kyllä paloittaa.
MONTFLEURY, kooten kaiken arvokkuutensa. Ken mua loukkaa, loukkaa itse Thaliaa!
CYRANO, hyvin kohteliaasti. Jos Thalia vain tuntis herra Montfleuryn, ken häntä loukkaa, — varmaan nähdä saataisiin, hän että koturninsa antais jonkun kerran koskettaa jotain paikkaa tämän arvon herran.
PERMANNOLLA OLIJAT. Montfleury! Montfleury! Clorise!
CYRANO, niille, jotka huutavat hänen ympärillään. Mä pyydän, armahtakaa mun huotraani! Jos jatkuu tää, niin min' en takaa, se vaikka sisältänsä säilän sinkauttaisi!
Piiri laajenee.
JOUKKO, väistyen. Heh!
CYRANO, Montfleurylle. Poistu!
JOUKKO, lähestyen ja mutisten. Ohhoh!
CYRANO, kääntyen nopeasti. Häntä enkö pois ma saisi!
Hänestä etäännytään taas.
ERÄS ÄÄNI. laulaa taustassa.
Cyrano valtioi; no, ei se haittaa ketään: hän sill' ei mitään voi, Clorise se esitetään.
KAIKKI, laulavat.
Clorise! Clorise!
CYRANO. Jos joku uskaltaa tuon laulun vielä laulaa, niin hänet siihen paikkaan tämä miekka naulaa!
ERÄS PORVARI. Oh, ette ole Simson!
CYRANO. Aasin leukaluu ois teillä ehkä antaa?
ERÄS NAINEN, aitioisa. Tää on hirveätä!
ERÄS HERRA. En tällaist' ole nähnyt!
II NAINEN. Tätä kauhistuu!
PORVARI. Hyi! Häpeänä täytyy minun pitää tätä!
PAASHIPOIKA. Hei, tää on hauskaa!
PERMANNOLLA OLIJAT. Kas! — Montfleury! — Cyrano!
CYRANO. Ma vaadin hiljaisuutta!
PERMANNOLLA OLIJAT. Oh! Mää! Muuh! Huu! Hoo!
CYRANO. Mä käs…
PAASHIPOIKA. Miau!
CYRANO. Mä käsken teidän vaiti olla! Ja taistoon vaadin kaikki tässä, permannolla. — Nimenne, pyydän! — Tänne, nuoret urhot, käykää! Jokainen vuorollaan. No, pian järjestäykää! — Ken tahtoo alkaa leikin? Hän, sen vannon, saa nyt oikein komeasti manaan matkustaa! Te, herra? Ette? Te? Ei! Ymmällä mä oon. — Ken kuolla tahtoo nyt, hän sormen nostakoon! Äänettömyys. Heh! Kainojako oisi täällä nyt niin monta, jotk' eivät kehtaa nähdä miekkaa alastonta? Ei yhtään nimeä? — Ei sormea? — Siis näen, ett' asiaan saan käydä. Kääntyen näyttämöön päin, jossa Montfleury odottaa hädissään. Aiot siellä seistä? Oot paise, joka' täytyy saada kiirehtäen pois näyttämöltä… Käsi miekankahvassa. — toivon: ilman leikkuuveistä.
MONTFLEURY. Mä…
CYRANO, laskeutuu alas tuolilta, istuutuu muodostuneen piirin keskelle, kuin olisi kotonaan. Kolme kertaa lyön nyt yhteen käsiäni. Sa kolmannella poistut!
PERMANTOYLEISÖ, huvitettuna. Hyvä! Hah, hah!
CYRANO, lyöden yhteen käsiään. Yksi!
MONTFLEURY. Mä…
ÄÄNI, aitiosta. Jääkää!
ÄÄNIÄ, permannolta. Hän ei jää! — Hän jää! — Oon ihmeissäni! — Tää miten päättyneekään!?…
MONTFLEURY. Ehkä vältetyksi mä…
CYRANO. Kaksi!
MONTFLEURY. Luulen että järkevämpää vois kai olla…
CYRANO. Kolme!
Montfleury katoaa kuin laskuluukun kautta. Naurun, vihellysten, huutojen myrsky.
ÄÄNIÄ YLEISÖN JOUKOSTA. Eipä tuota luullut ois! — Huh! — Raukka! — Takaisin!
CYRANO, mielissään, heittäytyy selkänojaan tuolilleen ja panee jalkansa päälletysten ristiin. Hän tuskin kuuntelee.
ERÄS PORVARI. Puhuja! Bellerose tulee esiin ja tervehtii. Ah!… Bellerose!
BELLEROSE, hienosti. Kun, herrat…
PERMANTOYLEISÖ. Ei! — Jodelet!
JODELET, tulee esiin, puhuu nenä-äänellä. Te, karjalauma!
PERMANTOYLEISÖ. Hyvä! Oikein alotat sa!
JODELET. Se suuri taiteilija, joll' on suuri vatsa, ja joka juuri siksi tääll' on suosiossa, on tuntenut, ett' täytyy tuossa tuokiossa…
PERMANTOYLEISÖ. Se raukka!
JODELET. … hänen päästä ulos…
PERMANTOYLEISÖ. Takaisin hän tulkoon!
JOTKUT. Ei!
TOISET. Hän tulkoon!
NUORUKAINEN, Cyranolle. Mutta tietenkin teill' on kai joku syy vihata Montfleurytä?
CYRANO, kohteliaasti, yhä istuen. Te nuori ankanpoika, onhan mulla niitä: On kaksi, vaikka yksi riittäis hyvin. Nähkää: Pro primo: hän on kurja näyttelijä, ähkää ja puhkaa; runoa hän lausuu läähättäen kuin nousis taakkaa kantain päälle jyrkän mäen! — Secundo: se on salaisuus…
VANHA PORVARI, hänen takanaan. Vaan kaikki luuli tääll' että näytellään, ja te…
CYRANO, kääntäen tuolinsa porvariin päin; kunnioittavasti. Te vanha muuli! Keskeytin Montfleuryn, ja mun on hyvä olla. Baro!? Hm! Arvoltaan hän yhtä on kuin nolla!
NEITOSET, aitioissa. Baro! — Oh, taivas! — Miten sanoakaan voidaan?! — Ah! — Oh! — Sa kuulitko? — Me häntä jumaloidaan!
CYRANO, kääntäen istuimensa aitioita kohti, sirosti. Te rakkaat kaunottaret! Kukoistakaa aina, säteilkää, olkaa meille taivaan kallein laina, ihanaks' elomme ja unelmamme luokaa, iloitkaa! — mutta meidän arvostella suokaa.
BELLEROSE. Vaan ken suo hyvityksen meille tappioista?
CYRANO, kääntäen tuolinsa näyttämöön päin. Se oli viisas sana. En oo kuullut toista mä tänään. Nousee, heittää rahakukkaron näyttämölle. Thespiin vaippa jääköön eheäksi, Tän ehkä tällä kertaa näätte riittäväksi.
YLEISÖ, häikäistynä. Ah!… Oh!…
JODELET, siepaten vikkelästi rahapussin ja punniten sitä kädessään. Te tähän hintaan saatte milloin vaan Clorisen esityksen kesken loppumaan!
YLEISÖ. Huu!… Huu!…
JODELET. Niin! Huutakaa, on siitä laiha tulos!
BELLEROSE. Nyt sali tyhjäksi!…
JODELET. Niin! — Menkää! Kaikki ulos!
Ruvetaan tekemään lähtöä, Cyranon katsellessa tyytyväisenä. Mutta yleisö pysähtyy piankin kuuntelemaan seuraavaa keskustelua, ja lähtö keskeytyy. Aitioissa istuvat naiset, jotka jo olivat nousseet seisomaan ja ottaneet vaippansa hartioilleen, pysähtyvät kuuntelemaan ja istuutuvat viimein uudestaan.
LE BRET, Cyranolle. Tää oli hassua!
TUNGETTELEVA MIES, joka on lähestynyt Cyranota. Noin Montfleuryn te pois ajoitte, mutta häll' on suuri suosijansa, Candalen herttua! Vaan ehkä teillä kanssa on suojelija?
CYRANO. Ei!
TUNGETTELEVA. Ei ketään, joka vois suurella nimellään…?
CYRANO. Ei!
TUNGETTELEVA. Eikö?
CYRANO, tuskastuneesta Kaksi kertaa sen sanoin jo. En sitä kolmannesti kertaa. Käsi miekankahvassa. Ja sentään monellakaan ei niin oivallista oo suojelijaa!
TUNGETTELEVA. Mutta teidät kaupungista pois karkotetaan.
CYRANO. Tuskin sentään teen sen matkan!
TUNGETTELEVA. Vaan käsi herttuan ulottuu kauas!
CYRANO. Kyllä! Vaan s'ei niin pitkälle kuin tämä käsi yllä. jos varsinkin ma sitä tällä… Osottaa miekkaansa. … hiukan jatkan.
TUNGETTELEVA. Vaan ette vaatine kai…?
CYRANO. Vaadin.
TUNGETTELEVA. Mutta…
CYRANO. Nyt täyskäännös! Ulos!
TUNGETTELEVA. Mutta…
CYRANO. Teitä sietänyt oon liian kauan. Mitä siinä tirkistätte? Mun nenäänikö?
TUNGETTELEVA, typertyneenä. Minä… min' en tietänyt…
CYRANO. Vai ette?…
TUNGETTELEVA. Min' en tiedä, muista…
CYRANO, astuen häntä kohti. Virkistätte kai vielä muistoanne! — Mikä nenässäni niin hämmästyttää?
TUNGETTELEVA, peräytyen. Enhän…
CYRANO. Ehkä, ystäväni, se heiluu, häilyy niin kuin vyöllä ruutisarvi?
TUNGETTELEVA, kuten äsken. En…
CYRANO. Ehkä nenälläni marssii kärpäsparvi?
TUNGETTELEVA. Vaan…
CYRANO. Ehkä siin' on joku liika kasvannainen?
TUNGETTELEVA. Ma…
CYRANO. Ehk' on liian käyrä, pöllön noukan lainen?
TUNGETTELEVA. Ei suinkaan…
CYRANO. Mitä sitten siin' on tavatonta?
TUNGETTELEVA. Oh…
CYRANO. Lienee luonnon-oikku, joit' ei ole monta?
TUNGETTELEVA. Oon koettanut olla katsomatta sitä.
CYRANO. Vai koettanut! Eikö miellytä se? Mitä?
TUNGETTELEVA. Vaan, herra…
CYRANO. Väri ehk' on mielestänne huono? Tai muoto? Ehkä oon kuin mikä sarvikuono?
TUNGETTELEVA. Ei, ei…
CYRANO. No miksi sitten töllistellen seistä? — Kenties se lienee aivan liian suuri teistä?
TUNGETTELEVA, änkyttäen. Ei, se on pieni, pienen-pieni!
CYRANO. Tätä nenää sanotte pieneksi! Mua tuskin voisi enää pahemmin pilkata!…
TUNGETTELEVA.
Oh, taivas!
CYRANO. Niin, niin juuri! Mun nenäni on suuri. Kuuletteko? Suuri! Te lattanokka, tyhmä, tyhjä, kaistapää, mä nenästäni ylpeilen, se tietäkää! Se merkkinä on aina mielen hyvyydestä ja neron lennosta ja hengen syvyydestä; se vapaamieliseksi, suoraksi mun näyttää ja rohkeaksi, kun on tarvis miekkaa käyttää, niin, semmoiseksi, että itsestänne ette voi milloinkaan — ja sen te hyvin tietänette! — sellaista ajatella. Mutta teistä hohtaa, te narrimainen lurjus, juuri tuolta kohtaa…
Lyö korvalle.
TUNGETTELEVA. Ai!…
CYRANO.
… Kasvoiltanne, puute tiedon, älyn, neron, ja se se juuri tekee kahden miehen eron! Kääntää hänet ympäri olkapäistä, antaa teon seurata seuraavia sanoja. Ja nenänykerönne on vain aihe huoleen: se nytkin tuottaa teille potkun takapuoleen.
TUNGETTELEVA. Ai, apuun!
CYRANO. Tietäköön, ken töllistelee mua, ken nenän vuoksi tahtoo mua halveksua, jos hän on kunnon mies, niin näin en häntä päästä: saa potku kyllä jäädä, mutt' en miekkaa säästä!
DE GUICHE, joka on tullut näyttämöltä markiisien kanssa. Tää käy jo ikäväksi.
DE VALVERT, olkapäitään kohauttaen. Tyhjää kerskailua!
DE GUICHE. Vaan miks' ei kukaan hälle vastaa?…
DE VALVERT.
Eikö kukaan! No, eihän vastausta oo vielä tarvittukaan. Vaan nyt hän saa sen, kunhan odotatte tovin. Lähestyy Cyranota, asettuu hänen eteensä ja tarkastelee häntä tyhmän-ylpeästi. Hm. Teidän nenänne on kovin suuri.
CYRANO, hyvin vakavasti. Kovin.
DE VALVERT, nauraen. Haa!
CYRANO, järkähtämättömän levollisesti. Eikö muuta?…
DE VALVERT. Mutta…
CYRANO. Tuo ei suinkaan riitä! Niin kovin paljonhan on sanomista siitä. — Vois mahtipontisesti lausua: "Jos saisin ma moisen nenän, pois sen kohta leikkauttaisin!" Ja ystävällisesti: "Katso toki tarkkaan, sun nenäs ettei mene juodessasi sarkkaan!" Tai kertoin: "Se on kuokka, särkkä, niemenkärki; ei, niemimaa se on, — sen sanoo selvä järki!" Ja ihmetellen: "Kumma on tuo lippaan laatu: kai siihen mahtumaan on musteet, kynät saatu!" Hienosti: "Lienette kai lintuin suojelija, kun mukananne ain' on niille leposija!" Tai hurjasti: "Kun teidän tupakoidessanne savua nousee tuosta savupiipustanne, niin ette ihmetelle, vaikka naapurinne tois, sammuttaakseen palon, sangon vettä sinne." Ja varottaen: "Kuulkaa, kuulkaa! Katsokaahan, tuon nenän paino ettei kaada teitä maahan!" Tai hellästi: "Te tehkää päivänvarjo, jotta nenänne kaunis väri säilyis vauriotta!" Pedanttisesti näin: "Aristophanes keksi sanoa hippocampelephantcamelokseksi eläintä, joka on kuin pelkkää luuta ihan: se kärsäänsä ois hyvin tarvinnut tuon lihan." Tai seuramiessä: "Tuo lie viime muodin mukaan; se oiva hattunaula, sit' ei kiellä kukaan!" Tai liiotellen: "Ei tuon läpi tuulet pääse; se ei siis kylmene, ja nuhattakin jää se!" Tai draamallisesti: "Kas, tuohon mahtuu meri; sen kantajaa ei veessä koskaan hukka peri." Tai ihaillen: "Ma uskon: hajuvesipuotiin kai nimikilveksi tuo uljas nenä luotiin." Tai lyyrillisesti: "Tuo raakunkuori lienee mi vedenhaltiaansa aaltoin yli vienee." Tai naivisti: "Viivyn hetken mielin herkin mä eessä tämän kauniin, jalon muistomerkin." Tai kunnioittain: "Teill' on soma huvimaja; te vasta ootte oikein talonomistaja!" Tai maalaismaisesti: "Kas, tuoko nenä oisi! Ei, kenties lanttu se tai nauris olla voisi!" Tai sotilaallisesti: "Joukko ratsuväen tuon tykin eestä lähtee pakoon säikähtäen." Tai käytöllisesti: "Se pankaa arvontahan; ken voittaa sen ja myy, saa varmaan suuren rahan." Tai muka valitellen vuoksi onnettuuden: "Tuo nenä riistää kasvoin sopusuhtaisuuden, vaan niinpä onkin se noin punainen, kun siten se isäntäänsä pettää aivan pahimmiten". — Noin, kutakuinkin, virkkaa olisitte voinut, jos neron, taidon ääni hiukan teiss' ois soinut; vaan milloinkaan ei nero, taito tyhmyreissä oo sellaisissa saanut kotiaan kuin teissä. Kirjallisuudesta te ehkä tietänette kirjaimet t, y, h, m, ä, vaan muuta ette! Ja jos ei kykyäkään teilt' ois puuttunut huvittaa tällä tavoin näitä kuulijoita, niin, ennenkuin te osan viisauksia noita oisitte lausunut, ma oisin suuttunut ja keskeyttänyt! — Kyllä itseltäni kuulla voin tuollaista. Vaan muilta!? Turha sit' on luulla!
DE GUICHE, tahtoen viedä pois De Valvertin, joka on kuin kivettynyt. Pois tulkaa!
DE VALVERT, kuohuksissaan. Tuo… tuo houkko… jaaritella julkee, Tuo junkkari, ken ilman hansikkaita kulkee, kell' ei oo ruusukkeita, röyhelöitä…
CYRANO. Niin, mun täytyy tyytyä vain hengen kauneuksiin! En pynttää itseäni niinkuin muotihullut: ei koristeista koskaan miehen mieltä tullut. Mä ylpeänä ylös otsan kirkkaan nostan ja solvaajilleni ma solvaukset kostan. Enemmän kammottaa mua kaikki syrjähypyt pois kunniasta, kuin mun vaatteitteni rypyt. Ei kullan kiiltoa mun puvussani tapaa, vaan oonhan mieleltäni uljas, ylväs, vapaa. En ruumistani pue muodin pakkopaitaan, vaan hengen vainion ma jaloudella aitaan. On rehellisyys mulle otsanauha oivin, käyn vastaan valhetta ma sanoin salamoivin; kun tietäni mä kuljen, korkealla pääni, niin toden voittoa soi kannustinten ääni.
DE VALVERT. Vaan, herra…
CYRANO. Sanoitte: ei mull' oo hansikkaita. On yks — niin, pariton, vaan ei se mitään haita. Voin silläkin kai jotain tehdä, jollei muuta, niin saatanhan sen heittää vasten jonkun suuta!
DE VALVERT. Oh! — Lurjus, vintiö, suupaltti, lörppähuuli…
CYRANO, nostaen lakkiaan ja tervehtien niinkuin De Valvert olisi esittänyt itsensä. Ah! — Cyrano Savinien de Bergerac.
Naurua.
DE VALVERT, vimmastuneena. Te muuli, te nauta, narri…
CYRANO, huudahtaen kuin kivusta. Ai!…
DE VALVERT, ollen menossa poispäin, kääntyy. No, mitä vielä?
CYRANO, onnettoman-näköisesti irvistellen. Käyttää mun täytyy sitä, muuten turtuvan se näyttää. Ai!
DE VALVERT. Mikä teill' on?
CYRANO. Pois se pyrkii huotrastansa, tää miekka.
DE VALVERT, paljastaen miekkansa. Sama mulle! Mullakin on miekka!
CYRANO. Jo sitä epäilinkin. Totta tosiansa! Te saatte multa kauniin piston!
DE VALVERT, halveksien. Runoniekka!…
CYRANO. Niin, runoniekka, niin. Sellainen, että kun hän miekkailee, niin siinä, kesken miekkailun, ballaadin sepittää hän!
DE VALVERT. Mitä!?
CYRANO. Epäilette!
DE VALVERT. Vaan…
CYRANO. Että: eikö aikaa? Että: usko ette! Ma kolme säkeistöä sorvaan, jokaiseen kahdeksan säettä.
DE VALVERT, jalkaa polkien. Oh!
CYRANO, jatkaa entiseen tapaansa. Sitten vielä teen mä loppuun omistuksen.
DE VALVERT. Te…
CYRANO. Ja sitten vasta, kun loppu tulee, pistän!
DE VALVERT. Kyllä kerskaamasta te kohta lakkaatte!
CYRANO. Vai kerskaamasta!
DE VALVERT. Niin!
CYRANO, lausuen. "Baliaadi taistelusta herra Bergeracin ja alikreivi Rakin."
DE VALVERT. No, mitä nyt?
CYRANO. Mä nimen vain tein ballaadiin!
YLEISÖ, kiihottuneena. "Hei! — Tehkää tilaa! — Hiljaa! — Hauskaa nähdä saamme!"
Yleisö muodostaa piirin permannolle; markiisit ja upseerit joutuvat porvarien ja rahvaan sekaan; paashipojat kiipeevät olkapäille paremmin nähdäkseen. Kaikki naiset seisovat aitioissa. Oikealla De Guiche ja hänen seurueensa. Vasemmalla Le Bret, Ragueneau, Cuigy y.m.
CYRANO, sulkien hetkiseksi silmänsä. Mä mietin hiukan… Olen valmis. Alkakaamme!
Tekee niinkuin seuraavassa sanoo.
Näin kauniisti pois otan lakin, ja hitaasti liikehtäin mä irroitan päältäni takin, vedän miekkani huotrasta näin. Pari askelta astun päin, ja — en sitä suinkaan peitä! — olen iloinen sydämessäin, kun lopuksi pistän teitä.
Miekkailevat.
Miks ääneti ollut ette? Mihin teille ma haavan teen? Sen rintaanko toivonette? Vai kaulaanko? Vai sydämeen? Moni kerskuvi koruineen. — Ei miekkani työtään heitä, käy kohti se täsmälleen: mä lopuksi pistän teitä!
Voi kohtalo olla nurja. Joko katsotte kalventuin? Oh, olette pelkuri kurja, joka kulkevi suurin suin. Ma puhtaaksi turkkinne puin. On liiaksi monta meitä. Ei vaalia muuta, kuin: ma lopuksi pistän teitä.
Ilmoittaa juhlallisesti. Omistus:
Hyvä prinssi, te outoja teitä pian käytte, sen sanoa voin. Suon anteeksi teille. Ja… Asettuu hyökkäysasentoon. … noin!… De Valvert horjuu. Cyrano tervehtii. ma lopuksi pistän teitä!
Hyväksymishuutoja. Aitioissa taputetaan käsiä; kukkasia ja nenäliinoja heitetään. Upseerit ympäröivät Cyranon ja onnittelevat häntä. Ragueneau hyppii ihastuksissaan. Le Bret on onnellinen ja liikutettu. De Valvertin ystävät vievät hänet pois.
YLEISÖ, huutaa pitkään. Ah!
ERÄS NAINEN. Kaunista!
RATSUMIES. Niin suuremmoista!
RAGUENEAU. Loistavaa!
ERÄS MARKIISI. Ja uutta!
LE BRET. Mieletöntä!
ÄÄNIÄ YLEISÖSTÄ, joka tungeksii Cyranon ympärillä. Harvoin moista saa ees kuulla! — Saati nähdä! — Onnittelen!
NAISEN ÄÄNI. Hän on sankari.
ERÄS MUSKETTISOTILAS, tulee nopeasti Cyranota kohti, käsi ojennettuna. Mun suokaa… Teitä tervehdän! Teiss' itseni mä tunsin. Aivan haltioiduin. Ma katsoin, poljin jalkaa, huusin, nauroin, noiduin…
Poistuu.
CYRANO. Ken on hän?
CUIGY. D'Artagnan.
LE BRET, Cyranolle, käyden hänen käsivarteensa. Nyt hiukan haastellaanko?
CYRANO. Kun väki vähenee. Belleroselle. Bellerose, mä jäädä saanko?
BELLEROSE, kunnioittavasti. No, tietystikin, herra…!
Ulkoa kuuluu huutoa.
JODELET, joka on katsonut. Montfleury se siellä…
BELLEROSE, juhlallisesti. Sic transit!… Muuttaa ääntään; ovenvartialle ja kynttiläinsytyttäjälle. Lakaiskaa ja sulkekaa. Vaan vielä ei tarvis sammuttaa. Kun kohta palajamme, niin pienen harjoituksen pitää halajamme.
Jodelet ja Bellerose menevät, juhlallisesti tervehdittyään Cyranota.
OVENVARTIA, Cyranolle. No, ettekö te syö?
CYRANO. En.
Ovenvartia poistuu.
LE BRET, Cyranolle. Miksi?
CYRANO. Siksi, että… Muuttaa ääntään nähdessään ovenvartian olevan loitolla. … siks' ettei mull' oo rahaa!…
LE BRET, tekee sellaisen liikkeen kuin heittäisi rahapussia. Mutta äsken näytti… Sun kukkarosi…?
CYRANO. Niin, sen kuukausraha täytti!
LE BRET. Ja millä elät nyt tän kuukauden?
CYRANO, nauraen. Juon vettä!
LE BRET. Sa naurat. Hassu oot. Sun olis itselleki…
CYRANO, keskeyttäen. Niin, mutta noin se vasta vaikutuksen teki!…
MYYJÄTÄR, yskähtää pöytänsä takana. Hm!… Cyrano ja Le Bret kääntyvät. Myyjätär lähestyy arasti. Herra… ruoattako jäätte?… sitä sietää en toki saata. Osottaen myymäpöytäänsä. Tässä kaikkea on mulla. Innokkaasti. Oi, ottakaa!
CYRANO, ottaen lakin päästään. Sä rakas lapsi, ehkä tietää et voi sa, että siten autetuksi tulla mies Gaskonjan ei tahdo; ylpeä hän on. Vaan ehkä kielto loukkais sua! Mahdoton siis olla ottamatta… Menee pöydän ääreen ja valitsee. Rypäleitä, kas! Tyttö tahtoo antaa hänelle rypäletertun, hän ottaa vain yhden marjan. Ei, yksi marja vain!… Ja sitten puolikas hunajaleipää!… Taittaa, panee takaisin toisen puolikkaan. Noin! Ja… Ottaa lasin, tyttö aikoo kaataa siihen viiniä. Ei! Vain vettä lasi!
MYYJÄTÄR. Oh, eikö vielä jotain?
LE BRET. Oih sun hupsuuttasi!
CYRANO. Niin vielä jotain. Saanko suudella ma kättä?
Suutelee tytön ojentamaa kättä kuin se olisi prinsessan käsi.
MYYJÄTÄR. Ah, kiitos, herra! Niiaus. Hyvää yötä!
Menee.
V KOHTAUS
CYRANO, LE BRET, sitten Ovenvartia.
CYRANO, Le Bret'lle. Kieltämättä mun nälkä on. Vaan eihän tässä mitään puutu! Asettuu myymäpöydän eteen ja panee eteensä mesileivän puolikkaan. Kas, eturuoka!… … vesilasin… Juoma! … viinirypälemarjan. Jälkiruoka! Istuutuu. Syömään siis! Syöden. Nyt voit haastella; ma kuulen.
LE BRET. Et kai suutu, jos sua varotan. Nuo hupsut narrit pian sun arvostelukykyä vie, kun heitä kuulet. Oot silloin valmis vaikka pääsi seinään lyömään. Sä nytkin minkälaisen vaikutuksen luulet esiintymises tehneen?
CYRANO, syöden mesileipänsä. Aivan suuremmoisen!
LE BRET. Vaan aivan varmaan sentään moni myöskin toisen sai ajatuksen siitä. Kardinaali…
CYRANO, ilahtuen. Hän siis oli täällä?
LE BRET. Hänen mielestään…
CYRANO. Hän soi sen niin kernaasti!
LE BRET. Vaan…?
CYRANO. Hän on itse kirjailija; siks usko en, hän että toisten teoksia sois rääkättävän…
LE BRET Näin sä yhä enemmän saat vihamiehiä!
CYRANO, syöden rypälemarjansa. No, kuinka monta niitä sain nyt?
LE BRET. Kuusviidettä.
CYRANO. Vähempi eikö riitä? No, laske!
LE BRET, Montfleury, De Guiche, Valvert, Baro, akatemiia…
CYRANO. Kuule, tuo ei muuta oo kuin ylistystä!
LE BRET. Mutta mihin joudut näin sä? Sä mitä ajattelet? Eihän tuo käy päinsä!
CYRANO. Oh, mulla montakin on järjestelmää, joita voin seurata; on niissä aivan mainioita.
LE BRET. Ja mitä niistä seuraat?
CYRANO. Yksinkertaisinta. Niin menetellä tahdon, että ihmetellään mua aina, kaikessa!
LE BRET, olkapäitään kohauttaen. Vai niin. — Vaan eihän kellään lie syytä vihata kuin vihaat Montfleurytä!
CYRANO, nousten. Oh, sillä miehellä on paksu pää ja pinta, ja paksu muutenkin hän niin on, ettei tapaa, jos kuinka koettaa, hän sormellansa napaa. Ja sentään, aatteles, tuo tynnyri on niitä, jotk' uskaltavat luulla, että kaikki naiset on heihin ihastuneet muka. Kaikellaiset ne tässä! Silmätkin on niinkuin sammakolla. Ja tuonnoin rohkeni niin röyhkeä hän olla, ett' antoi katseensa hän suuntautua häneen… Oh, etanan oon joskus nähnyt viivähtäneen ma kukkasessa…
LE BRET, ällistyneenä. Oisko mahdollista? Sinä…
CYRANO, katkerasti hymyillen. Mä lemmin. Niin, niin! Katso! Syvän vakavasti. Minä. Juuri minä.
LE BRET. Ja saako tietää…? Mulle et oo mitään tästä…
CYRANO. En… Mua kyll' ei estä mikään lempimästä, vaan kuka mua lempis, kuka, tämmöisenä, kun kulkuani aina kuuluttaa tää nenä: ei kaikkein ruminkaan, ei kaikkein viheliäisin! Niin, ketäkö mä lemmin?… Kuinka selittäisin! Hän kaunein on!
LE BRET. Oh! Niinkö!
CYRANO. Niin! Kuin kedon kukka, niin hieno, loistava, niin puhdas. Painokkaasti. Kultatukka!
LE BRET. Ah, taivas! Ken hän on?…
CYRANO. Hän!? Kruunu kaikkien naisten ja tietämättään vaara meidän, kuolevaisten; niin, luonnon luoma ansa ihmislasten tiellä! Hän ruusu on, miss' asuu Amor nuolinensa: käy liki, katsahda, jo joudut uhriksensa! Ah, täydellisempää et nähnyt koskaan vielä! Diana, kulkiessaan teitään, ei niin norja, ja Venus, noustessansa purteen, ei niin sorja kuin hän, kun kantotuoliin astuu…
LE BRET. Arvaavani jo luulen!
CYRANO. Niin, se kävi ilmi sanoistani.
LE BRET. Magdeleine Robin, sun serkkus!
CYRANO. Juuri hän. Roxane.
LE BRET. No hyvä. Kuuleppas, ma mitä ehdotan: käy hänen luokseen, sano häntä lempiväsi, hän sädekehän näkee ympärilläs tänään.
CYRANO. Oh! Katsos mua, virka, onko mielestäsi tää ulkomuoto mulle hyvää tietävänään! Ei, min' en luulottele! — Sattuu joskus kyllä, kun nenä-parkoineni olen kävelyllä ja kevät-ilta ilmaan tuoksujansa valaa ja tähdet uneksivin, himmein loistein palaa, kuun hohdetta kun kaikki välkkyy hopeaista, ma puistoss' että huomaan kaksi kulkevaista: mies tukee naista, nainen miehen puoleen taipuu, he astuu hiljalleen, he onnen-uniin vaipuu — niin, sattuu joskus silloin, että minäkin voin hetkeks' unhottua lemmentoiveihin, vaan pian herään niistä, pintaan puiston muurin kun kuvastuupi nenä-raukka piirtein suurin.
LE BRET, liikutettuna. Mun kelpo ystäväni!
CYRANO. Tuntee toisinansa niin ruma, hyljätty, niin yksin olevansa…
LE BRET, tarttuen hänen käteensä. Sä itket?
CYRANO. Minäkö? En! Tuskin koskaan itkin! Ei! Naurettavaa ois, jos tätä nenää pitkin sais kyynel vierrä. Minun mielestäni yhä on kyynel jotain suurta; se on kaunis, pyhä. En tahdo samentaa sen loistetta ma niin, se että aiheeks' ivan, pilkan tehtäisiin, ja siksi joutuis se, jos…
LE BRET. Pelkos heitä, veli! Ma kuulin sanotun: on lempi uhkapeli.
CYRANO, pudistaen päätään. Jos lemmin Cleopatraa, silt' en Cesar oo. Tai Bereniceä, en Titus…
LE BRET. Cyrano, nuo puheet jätä! Entä neros! Rohkeutesi! Sä näitkös: tyttönen, mi sinun syödäksesi toi, mitä hällä oli, äsken katseellaan sua ihaili — sen saattoi nähdä kuka vaan!
CYRANO, liikutettuna. Niin, se on totta.
LE BRET. Ja Roxane, — hän kalpeana sun miekkailuas katsoi!
CYRANO. Niinkö!?
LE BRET. Tosi sana! Hän hämmästynyt on ja ihastunut; enää vain puhua on tarvis…
CYRANO. Jotta vasten nenää hän naurais!… Muuta pelkää en kuin sitä vainen.
OVENVARTIA, saattaen jotakin Cyranon luoksi. Teit' etsitään…
CYRANO. No, ken? Nähden seuralaisnaisen. Roxanen seura-nainen!
VI KOHTAUS
CYRANO, LE BRET, Seuralaisnainen.
SEURALAISNAINEN, kohteliain tervehdyksin. Uljaalta serkulta nyt kuulla haluttaisi, milloinka hänet yksin, salaa, nähdä saisi.
CYRANO, ymmällä. Minutko nähdä?!
SEURALAISNAINEN, niiaten. Teidät. — Olis asiaa.
CYRANO. Ois… Mitä…?
SEURALAISNAINEN, taas niiaten. Asiaa.
CYRANO, epäröiden. Ah, taivas!
SEURALAISNAINEN. Aamusella Saint-Rochin kirkkoon mennään…
CYRANO, Le Bret'lle. Taivas! Seuralaisnaiselle. Missä saa…
SEURALAISNAINEN. Niin, missä haastella vois hetken? Sanokaa!
CYRANO, ihastuksissaan. Niin, missä? Missä?
SEURALAISNAINEN. Pian!
CYRANO. Koen ajatella!…
SEURALAISNAINEN. No?!…
CYRANO. Niin… Ragueneaun kai luona paras lie…
SEURALAISNAINEN. Se missä?
CYRANO. Saint-Honorén — ah, taivas! — varrella…!
SEURALAISNAINEN, nousten. Hyv' on. Siell' ollaan. Tulkaa sinne. Kello seitsemältä!
CYRANO. Ma tulen varmaan. Tulen.
Seuralaisnainen poistuu.
VII KOHTAUS
CYRANO, LE BRET, sitten Näyttelijöitä, Näyttelijättäriä, CUIGY, BRISSAILLE, LIGNIÈRE, Ovenvartia, Viulunsoittajia.
CYRANO, heittäytyen syleilemään Le Bret'tä. Ah, on mahdoton mun tätä uskoa! Sain kutsun hältä, hältä!…
LE BRET. Viel' ootko surullinen?
CYRANO. Tuskin ihmisissä lie onnellisempaa! Hän huomannut on minut!
LE BRET. Niin, tiesinhän mä sen. Oot turhaan murehtinut!
CYRANO, ilosta suunniltaan. Ah, on kuin syleillä mun täytyis maailmoita. Nyt, tiedän, minua ei armeijatkaan voita! Niin sykkii suoneni kuin tyrskyt vaahtopäiset. Ei riitä ihmiset nyt mulle… Huutaa täyttä kurkkua. Jättiläiset ma taistoon vaadin.
Vähää ennen on näyttämölle, taustalle, ilmautunut näyttelijöitä ja näyttelijättäriä ja sieltä on ruvennut kuulumaan kuiskailua: harjoitus alkaa. Viulunsoittajat asettuvat paikoilleen.
ÄÄNI, näyttämöltä. Hst! Hst! Täällä näytellään!
CYRANO, nauraen. Me lähdemmekin pois!
Nousee; suuresta taustaovesta tulevat Cuigy, Brissaille, useita upseereja, jotka tukevat aivan juopunutta Lignièreä.
CUIGY, Cyranolle. Hoi, kuule!
CYRANO. Mikä hätä?
CUIGY. Sua muuan juoppolalli etsii!
CYRANO. Enhän nää…
CUIGY. Hän tässä on!
CYRANO, tuntien Lignièren. Lignière! Vaan enhän lainkaan tätä voi ymmärtää. Hän miksi tulee?
BRISSAILLE. Kun ei saa hän mennä kotiinsa!
CYRANO. Miks'ei?
BRISSAILLE. No kertokaa!
LIGNIÈRE, soperrellen ja näyttäen aivan rypistynyttä paperia. Sain kirjeen… sata miestä… Neslen portin luoksi on tullut… vaanimaan mua… pienen runon vuoksi… En kotiin muuta tietä pääse… Ehkä saan sun luokses tulla… täksi… yöksi… nukkumaan.
CYRANO. Sa sanoit: sata miestä! Hyvä: kodissasi sa nukut!
LIGNIÈRE, kauhistuen. Mutta…
CYRANO, pelottavalla äänellä, näyttäen hänelle sytytettyä lyhtyä, jota ovenvartia pitelee kuunnellen kummastuneena keskustelua. Tuossa lyhty! Lignière ottaa kiireesti lyhdyn. Saattajasi ma aion olla. Mars! Upseereille. Te, herrat, seuratkaatte, niin todistajinani siellä olla saatte!
CUIGY. Vaan: sata miestä!?
CYRANO. Tänään vähempi ei riitä!
Näyttelijät ja näyttelijättäret ovat tulleet näyttämöltä erilaisissa puvuissaan.
LE BRET. Vaan miksi suojella…?
CYRANO. Sa torutko, Le Bret!
LE BRET. … tuollaista juoppoa! Ei kukaan siitä kiitä!
CYRANO, lyöden Lignièreä olkapäille. Vaan tämä juoppo, tämä viinaleili teki niin kauniin teon, ettei monet moista tee! Rakastamansa naisen messussa hän näki sormensa kostuttavan hiukan vihkiveteen. Hän, veden halveksija, astui maljan eteen, sen nosti huulilleen, ja viime tippaan asti sen joi hän tyhjäksi!
ERÄS NÄYTTELIJÄTÄR, kamarineidon puvussa. Ah, kuinka ihanasti se oli tehty!
CYRANO. Eikö totta!
NÄYTTELIJÄTÄR, toiselle. Miksi vainoo nuo sata miestä tuota runoilija-parkaa?
CYRANO. Lähdemme! Upseereille. Katsoa te saatte. Ykskään ainoo ei apuun käydä saa, kun päälleni he karkaa!
II NÄYTTELIJÄTÄR, juosten näyttämöltä. Mä lähden…
CYRANO. Tulkaa!
III NÄYTTELIJÄTÄR, juosten näyttämöltä; vanhalle näyttelijälle. Lähde sinäkin, Cassandre!…
CYRANO. Niin, kaikki, tohtori ja Isabelle, Leandre, te kaikki! Äsken täällä huvinäytelmää mä näyttelin, nyt katsomaan te lähtekää, mitenkä onnistun ma murhenäytelmässä. On helyin ympäröimä aina tamburiini; niin puheenne on hely näihin näytelmiini!…
KAIKKI NAISET, ilosta hypähdellen. Niin, mennään! — Heti! — Hyvä! — Takkini? — Kas tässä!
JODELET. Siis mukaan kaikki!
CYRANO, viulunsoittajille. Ja te, herrat, viulut soimaan! Viulunsoittajat liittyvät muodostuvaan kulkueeseen. Näyttämön reunustalta otetaan sytytetyt kynttilät ja jaetaan ne yleisölle. Muodostuu soihtukulkue. Kas, hyvä niin! Ma kuljen hiukan eeltäpäin, Asettuu joukon etunenään. mä yksin, luottain omaan miehuuteen ja voimaan päin pystyin, hatun sulka liehumassa Heiluttaa hattuaan. näin, ylväänä, kunniassaan. Liekkivänä povi ja sydän hehkuen! Nyt mennään! Auki ovi! Ovenvartia avaa molemmat ovenpuoliskot. Näkyy hauska kolkka vanhaa Pariisia kuun valaisemana. Kas, öinen Pariisi niin kiehtovana hohtaa, kuun silta alhaalta pois pilvein piiriin johtaa ja Seinen vaippana on kimmelteinen sumu; työ taukos, melu laantui, päättyi päivän humu. — Niin kauniin näyttämön mä leikilleni saan!
KAIKKI. Siis Neslen portille!
CYRANO, seisten kynnyksellä. Niin, sinne kuljetaan! Kääntyy ennen lähtöään I näyttelijättären puoleen. Te kysyitte, miks' yhtä runoilijaa vastaan käy sata miestä. Hyvä neiti, mielelläni sen teille sanon. Siksi… Vetää miekkansa huotrasta; levollisesti. siksi ainoastaan, ett' on tuo runoilija minun ystäväni!
Lähtee. Kulkue — Lignière hoiperrellen edellä, — sitten näyttelijättäret upseerien käsivarsiin nojaten, — senjälkeen näyttelijät hypähdellen, — lähtee liikkeelle yöhön viulujen soidessa, kynttiläin lekkuvassa valossa.