TOINEN NÄYTÖS.

Paikka sama kuin ensimäisessä näytöksessä.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Priita Pöyriäinen (yksin).

Kauan olen elänyt … olen jo vanhimpia Jumalan luomia koko Wiipurin kaupungissa — ja pitääkö mun nyt näkemän se suruhetki, että tää kaupunki menee hukkaan! — Mik' ei tapahtunut Knut Possen aikoina — se on nyt tapahtuva! — Voi! ett'ei mieheni enään ole hengissä! Mutta nouskoot kuolleetkin haudoistansa kaupunkia varjelemaan.

(Alcmannus tulee portista).

TOINEN KOHTAUS.

Priita Pöyriäinen ja maisteri Alcmannus.

Alcmannus.

Päiviä monia teille täti Priita! — Miksi kurkistelette ulos lahdelle? Voisipa luulla teidän sulhonne purjehtivan siellä.

Priita.

No, mitä pilkkaa laskettekaan minusta, herra maisteri Alcmannus! Minun sulhoni! Olisitte hänestä puhuneet viisikymmentä vuotta takaperin! Oh! Oh!

Alcmannus.

Se aika on teille hyvässä muistossa, koska sitä ajatellessa huokaatte niin syvään?

Priita.

On kyllä. Silloin ottelivat kuningas Sigismundo ja herttua Kaarle ja asiain asema täällä ei ollut valoisampi kuin nytkään. Ah kuitenkin! — ei niinkään valoisa! — Laillista kuninkaansa rakasti Wiipuri. Silloin tuli tuo julma herttua ja piiritti kaupungin sekä mannermaan että meren puolelta. — Kirottu olkoon pormestari Herman Bröijer, sillä hänen kavaluutensa saattoi kaupungin herttuan valtaan! Kirottu hän! — Näette linnan tuolla. Sinne vetäytyi joukko uskollisia ja niiden joukossa myös… (keskeyttää lauseensa).

Alcmannus.

Teidän sulhonne? Kenties teidän ensimäinen rakastajanne? Enkö arvaa oikein? Recte, rectissime?

Priita.

Olkoon sen asian laita miten tahansa! Vaan linnaa ei voitu puolustaa — se antautui ja Kaarle herttua lupasi armoa ja oikeutta sen urhokkaille puolustajille. Mutta noudattiko tämä herra koskaan oikeuden sääntöjä! — Hän tappoi mahtavimmat heistä ja ripusti heidän päänsä tämän portin päälle!

Alcmannus.

Ja niitten päitten joukossa löytyi teidän ensimäisen rakastajanne pää? — Se oli hirmuisesti tehty, oikein crudeliter!

Priita.

Kuitenkin olivat vihollisemme silloin omia kansalaisiamme — nyt — nyt jos sattuisi onnettomuus tapahtumaan! — mikä meidän kohtalomme? Ja miks'ei se voisi tapahtua tätä nykyä; — me olemme, herra maisteri, kaupungin parhaimpia puolustajia!

Alcmannus.

Niin on asian laita, täti Priita! Tuo Burmeister, joka läksi täältä, on monessa kohden moitetta ansaitseva mies! — Ensin viekoittelee hän nuorisoa, toiseksi saattaa hän sivistykselle häviötä, vieden lukiolaisia sodan teurastuskentälle, kolmanneksi turmelee hän virtutem et disciplinam nostrorum discipulorum, deinde tekee heidät impudentes ja postremo saattaa opettajille indignationem et dolorem. Exempli gratia…

(Flaschendorff tulee kiireesti portista).

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset ja Flaschendorff.

Flaschendorff.

Hyvä, maister' Alcmannus, — ett' tapasin teidän. Maksaka pois se pieni rätink' kuin teidän alamaisenne Olavi jäi velkaa! — Kolmetoist' kupariploottu…

Alcmannus.

Minäkö maksaisin?

Flaschendorff.

Niin te … opettaja alamaisensa synti edest'! Ei muut' kuin kolmetoist' kupariploottu! Ottakaa teinirahast' herra maister' — Paljo välttämätönt', ett' minä saa ne rahat!

Alcmannus.

Justitia in omnibus rebus sit justitia! Mutta tuo oli inhumaniter pyydetty! Ja Kaarle Olavi sitte! Asinus et asinarius veritabilis! — Exempli gratia. — Kuulkaa herra Flaschendorff. — Kuin tänään varhain aamulla tapasin tuon Olavi heittiön, niin hän ei ollenkaan tervehtinytkään minua. Koska tästä syystä tartuin hänen kauluksiinsa ja rupesin häntä nuhtelemaan siitä, että hän kantoi miekkaa ja tupsuhattua, niin laski hän ylpeästi kätensä taskuihinsa, sai niin pivollisen herneitä ja heitti ne vasten silmiäni lausuen: "Tässä ovat kaikki ne herneet, joidenka päällä olen ollut polvillani! Puoleksi turmeltuneet reiteni ylistävät hyväntahtoisuuttanne!" — Niin hän puhui. O tempora! O mores!

Flaschendorff.

Mut' Olavi minun tykönä joo velaks'!

Alcmannus.

Sehän ei ole minun asiani!

Kaarle Olavi.

Niin kene on? Kene on vika, kene?

Alcmannus.

Kenen vika nykyiseen surkeuteen? Kenties raadin Tukholmissa, kenties kuninkaan.

(Hänen näitä viime sanoja sanoissansa tulee *Jöns Barrus*).

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset ja Jöns Barrus.

Jöns Barrus.

Mikä on kuninkaan vika?

Flaschendorff.

Ett'ei maksa…

Alcmannus.

Ett'ei pitänyt parempaa huolta tästä Wiipurin kaupungista eikä ajatellut…

Jöns Barrus (keskeyttäen).

Niin arvelin minäkin ennen, mutta eräs jalo nuorukainen puhui minulle nämät sanat:

"Hänkö ehtisi kaikkia ajattelemaan! Eikö tuhannen painavampaa tointa raskauta hänen mieltänsä! — Vai kuninkaanko olisi pitänyt tulla tänne teidän vaimojanne, lapsianne ja tavaroitanne vartioitsemaan? Hänenkö teidän vallejanne olisi pitänyt korjata ja parannella teidän päälle katsoessa ja huoletonna ollessanne?"

Flaschendorff.

Nyt kun varmaan olette saanu' maksun, herra Barrus, te arvele niin.

Jöns Barrus.

Kuulin hänen myös sanovan että kuningas on kirjoittanut kirjeen, jossa hän selvästi sanoo jotta hän vakaasti luottaa tämän kaupungin porvarien isänmaallisuuteen niinkuin kelpomiesten ainakin! Jumala siunatkoon jaloa kuningasta Kaarle Kustaata! Hän teki mitä taisi ja kuumassa hän lienee tänäkin hetkenä. Eikä hänen luottamuksensa meihin Wiipurilaisiin pidä tuleman häpeälle! — Peijakas sentään! Jos vihollinen alkaa kiivetä syntymäkyläni muureille, niin on aikomukseni tapella kuin ravoissa oleva karhu!

Flaschendorff.

Ei auta vaikk' karhuttaa, herra Barrus! Sen minä hoomannu!

Alcmannus (Barrus'elle).

Teidän sopii olla raivoissa, vaan ei lukiolaisten…

Priita.

Kenties on Neitsytniemen noita-akka saastaisilla kureillansa lukiolaiset lumonnut. Hänen on nähty öillä liikkuvan!

Alcmannus.

Paljon mahdollista!

Priita.

Kirottu akka!

Alcmannus.

Sen konnan pro primo laskemme in carcere et vinculis, pro secundo hirtämme, pro tertio teilaamme et postremo poltamme!

Priita.

Kaikkiin näihin rangaistuksiin on hän todellakin syyllinen!

Alcmannus.

Käykäämme kuulemaan, mitä sanoo kokoontunut consistorium scolasticum ja gymnasticum tähän! Onko Burmeisterilla valta meidän alamaistemme yli ja eikö tuota noita-akkaa pitäisi polttaa? Eamus! Eamus!

Flaschendorff.

Haamus! Haamus! Sielt' saa maksu.

(Kaikki menevät. Anna tulee oikealta).

VIIDES KOHTAUS.

Anna, myöhemmin Gerbert.

Anna (levottomasti).

Tähän aikaan pitäisi hänen tulla … jos hän oikein ymmärsi viittaukseni … (hakee portin avainta ja löytää sen). — Tässä on avain … hänen täytyy se saada, koska hän sitä on pyytänyt… Mutta jos olisi hänellä petos mielessä?… jos… Haa! kauhistusta!… Vaan ei! Se joka katsoo niin jalosti ja puhuu niin ylevästi kuin hän, ei taida pettää!… Vaan kuitenkin… Bartholdon sanat?… hänen varoituksensa? Ne … (kiivasti) — ne olivat vaan hävytöntä parjaamista! Minä tahdon täyttää lupaukseni, jos vaikka maa aukenisi jalkaini alla ja syvyys nielisi minun kitaansa! En tahdo enkä taida ajatella pahaa hänestä, armaastani, henkeni pelastajasta! (Gerbert tulee oikealta pitkin rantaa. Anna juoksee häntä vastaan). — Gerbert!

Gerbert.

Anna kultain!… lemmittyni! — (hän suutelee Annaa).

Anna.

Olen sinua kovin odottanut!

Gerbert.

Se minua ilahuttaa, merkkinä kuin se ompi siitä, ettäs minua rakastat, ehk'en toisaalta katsoen tahtoisi sinulle matkaan-saattaa ei edes hetkenkään surua!… Onko sinulla nyt tuo avain Anna?

Anna (vähän peräytyen. Itsekseen).

Sitä hän kohta kysyy! Haa!… jos…

Gerbert (sydämellisesti).

Anna kultain! Mikä sinua vaivaa? Et enää vastaa minulle?

Anna.

Mihin pitää minun vastata?

Gerbert.

Kysymykseeni… (tarttuu hellästi Annan käteen). — Oletko toimittanut toimitettavasi, Anna?

Anna. (vakaalla äänellä, katsoen epäluuloisesti Gerbertiin).

— Olen.

Gerbert

Kuinka iloista! Nyt on meillä se välikappale, joka tekee meidän onnellisemmiksi kuin tähän asti olemmekaan olleet! Jos tietäisit, kuinka sydäntäni on särkenyt ajatellessani, että kenties joku voi nähdä meitä näin toinen toisiamme kohtaissamme ulkopuolella kaupungin muuria! (jättää Annan käden). — Tuo ei voisi synnyttää muuta kuin epäluuloa sinua kohtaan, kenties parjausta ja pilkkaakin. Oikein iloitsen, että tämä sinua uhkaava vaara nyt on poistettu! — Anna! Viime kerralla kuvasit niin ihanasti tuon paikan, joka tästälähin on oleva rakkautemme maja, että tahtoisin vieläkin kuulla sinun siitä puhuvan!

Anna (Itsekseen).

Kuinka olen hetkeäkään voinut epäillä hänen jalomielisyyttänsä! (Ääneen, hellästi). — Gerbert! Se on tosin ihana paikka! Usein olen istunut siinä ja uneksinut sinusta, uneksinut mailman ilosta ja taivaan autuudesta!

(Hän istuu eräälle kivelle, Gerbert aseutuu Annan jalkain juurelle, nojaten päänsä hänen syliinsä).

Gerbert.

Siellä on vihannoitsevain lehtien sohistessa rakkauteni keksivä ne sanat, jotka täydellisesti kuvaavat palavan sydämeni tunteita! Ah, Anna! kuinka hellästi rakastan sinua! — Tuo paikka ei liene kaukana tästä? (Hän katsoo ympärillensä).

Anna.

Ei olekkaan. Ell'eivät nuo huoneukset tuolla esteisi näkyalaa, niin taitaisit nähdä sen vanhan, rehevän vaahteran, joka levittää tuuhean latvansa katoksi tämän "rakkautemme majan" yli. Aivan lähellä siinä on lähde, josta pieni, hienosti kohiseva puro lähtee virtaamaan. Seininä sillä majalla ovat kauniit sireenipensaat, niin tiiheät, ett'ei ihmisen silmä voi tunkea niiden lävitse. Siellä saatamme olla aivan rauhassa eikä kukaan voi häiritä meitä. Vaan miksi noin kummastellen katsot ympärilles?

Gerbert.

Katselen noita valleja.

Anna.

Mitä niistä?

Gerbert.

Eikö Viipuri ole linnoitus?

Anna.

On varmaankin ja vielä maamme vahvimpiakin.

Gerbert.

Mutta en näe vallilla ainoatakaan tykkiä! Tuossa on portti, mutta ei yhtään kanuunaa sen suojaksi. Mokoma linnoitus tämä! Löytyykö täällä tykkejä ensinkään?

Anna (nauraen).

Löytyy maar', mutta niitä on viety sille puolen kaupunkia, mistä odotetaan vihollisten ryntäävän. Ei niitä löydy niin monta, että niitä riittäisi joka paikkaan! Neljätoista vaan ja nekin jotensakin pieniä ja mitättömiä!

Gerbert (päätänsä pudistaen).

Neljätoista vaan! Se on aivan mitätön tykkien luku näin suuriin varustuksiin verraten!

Anna.

Niin sanoo surumielin isänikin ja huokaa syvään sitä sanoessansa. Vaan annappas! Löytyyhän niitä sentään useampia. En muistanut, että porvaristo jätti kymmenen vähän suurempaa tykkiä valleilla viljältäviksi. Huh! kuinka niitä oli julma katsella kuin niitä kuljetettiin kaupungin lävitse! Oikein minua peloitti mokomia nähdä!

Gerbert

Siis neljäkolmatta yhteen — sekin on liian vähän!

Anna.

Surullista kyllä onkin! — Mutta etkös sinä Gerbert voisi siihen asiaan toimittaa jotakuta apua? Jos olisin mies, niin toki jonkun keinon keksisin!

Gerbert

Minäkö? Venäjän rajalta kuin näille seuduille muutin en sodan aikana ensinkään voi saada pääsökirjaa kaupunkiin. Miksikä salavehkeemme, jos tuloni tänne ja lähtöni täältä olisivat vapaat?

Anna.

Se on tosi… Tuo sota on kaikin puolin ikävä … sitä on raskas ajatella!

Gerbert (tarttuen Annan käteen).

Älkäämme sitä ajatelko! — Ajatelkaamme onneamme, rakkautamme! Se on asia ilahuttavampaa, miellyttävämpää laatua! — Nyt pitää minun mennä, mutta kuin päivä on nukkunut ja aurinko lähtenyt läntiseen lepokammioonsa, niin palajaan takaisin ja kohtaan sinun tuolla suuren vaahteran luona.

Anna.

Minun tulee niin kovin ikävä! Hetkikin sinusta eroitettuna tuntuu minulle ijankaikkisuutta pitemmäksi, mutta tunti sinun kanssas on niinkuin hetki!

Gerbert.

Armaani! Millä sinua lohduttaisin? Muista Anna, ett'ei se aika enää ole kaukana, joka ijankaikkisesti yhdistää elämämme vaiheet. Sitte ei meidän konsanaan tarvitse tuntea erohetkien katkeruutta!

Anna.

Oi että se aika lähestyisi! — Mutta yöllä ja päivällä vaivaavat minua niin pahat, julmat aavistukset… En saa sitä paremmaksi… Ne hetket, kuin olet luonani, ovat mun ainoat levolliset…

Gerbert.

Älä ole levotoin Annaseni! Peitä toivon vaipalla kaikki ikävät mietteet, jotka voivat syntyä mielessäs! — Mutta, kultaseni, en taida päästä luokses, ell'et anna minulle portin avainta…

Anna (nousten seisaalle, tulisesti).

Portin avainta! (Itsekseen). Haa! kuinka nuo Bartholdon onnettomat sanat soivat korvissani!

Gerbert (joka myös on noussut seisomaan).

Mikä sinun on, armas Anna?

Anna (kiivaasti).

Ei mikään! ei mikään rakas Gerbert! (antaa avaimen äkisti Gerbertille, joka hymyillen ottaa sen vastaan). Ja nyt Gerbert! Nyt olen täyttänyt kaikki pyytämäsi ja lunastanut itselleni oikeuden saada selkoa ja valoa sameihin kohtaloihini! Lunasta siis sinäkin lupaukses ja sano kukas oikein olet! Kuka sinä olet Gerbert? Minä tahdon sen tietää nyt tällä hetkellä! Kuuletko, minä tahdon!

Gerbert.

Miksi olet niin levotoin, Annaseni, ja niin kiivas? Silmäsi säihkyvät kummallisesti…

Anna.

Vastaa suoraan Gerbert, taikka saatat minun mielipuoleksi! Sinä olet halpa konna, jos luovut sanastasi!

Gerbert.

En siitä luovukkaan! — Niin kuule, Anna, minä olen — kreivi Suljoff.

Anna.

Kreivi Suljoff! — Sinä siis olet venäläinen!

Gerbert.

Halventaako se arvoani, että niin olenkin?

Anna.

Sinä olet maamme vihollinen!

Gerbert.

En ole, Anna, siinä erehdyt! Olen päin vastoin sen paras ystävä! Minä rakastan sitä niin paljon, niin paljon, että soisin sen tykkänään olevan omani!

Anna.

Sinä julma olet minun pettänyt!

Gerbert.

En ole pettänyt, Anna, sillä minä todellakin rakastan sinua hartaasti ja palavasti ja ai'on sinut nostaa kreivilliseen arvoon. Enkä minä ole julmamielinenkään. Sen tulet pian huomaamaan, kuin näet minun tämän kaupungin valtiaana. Oikeutta minä rakastan, sääliä minä rakastan eikä pidä hiuskarvaakaan vääryydellä murrettaman kenenkään päästä siellä, missä minulla on päällikkyys! Mutta nyt pitää minun mennä! Suo minun jäähyväiseksi suudella sinua Anna!

Anna.

Älä lähesty minua petturi! Nyt minä sydämeni pohjasta vihaan sinua! Kavaluudellas olet murtanut sen siteen, jonka ensin henkeni pelastamalla ja sitte rakkaudellas solmeit! Vaan älä myöskään ota askeltakaan pakoon! — Nyt olet mun vankini!

Gerbert.

Se on totta, Anna! — sinun vankis olen kuolemani hetkeen asti, mutta nyt menen.

Anna.

Älä liikahda! — minä huudan kaupunkilaisia avukseni, että he tulevat sinua sitomaan!

Gerbert.

Huuda vaan Annaseni, jos mielit. Täällä ei liene löytyä aivan monta vaarallista takaa-ajajaa kuin Burmeister väkenensä meni tiehensä! — Sitä pait on minulla kevyt vene ja vahvoja miehiä soutajina. — Ja vielä yksi asia… Minun tulee sääli sinun kunniatas, sillä — sen Jumala tietää — minä rakastan sinua ja tarkoitan parastas. Jos tässä syntymäkaupungissas ihmiset ennen aikaa saavat huhua meidän liitostamme, niin ymmärtänet.

Anna (keskeyttää tuskalla).

Ah!

Gerbert.

Hyvästi Anna! Me tapaamme pian toinen toisemme!

(Annettuansa heittömuiskun Annalle menee Gerbert pois oikealle).

Anna (katsottuansa synkästi Gerbertin jälkeen nauraa kamalasti).

— Ha! ha! ha! — Mitä nyt olen tehnyt? Enkö ole pettänyt syntymäkaupunkiani ja kotimaatani!… (kätkee hetkeksi kasvonsa käsiinsä. Sen jälkeen kiivaasti). — Mutta minä tahdon kostaa! — kostaa kuumasti! — Ei pidä hänen ikinä, ei kuuna milloinkana hengissä tuleman tämän kaupungin muurien sisä-puolelle! — Sen vannon pyhästi! — Jaa, kostaa, kostaa tahdon! vaan millä tavoin? (Amalia tulee kiiruhtain portista).

KUUDES KOHTAUS.

Anna ja Amalia.

Amalia.

Anna! Anna! — No täälläpä sinä oletkin! Hyvä että vihdoinkin löysin sinun!… Mutta sinä katsot niin kamalasti, niin kiivaasti, että minä oikein pelkään. Anna kulta! Mikä sinua vaivaa?

Anna (katsoen synkästi eteensä. Voimakkaasti).

— Minä tahdon kostaa! —

Amalia.

Jumal' armahtakoon kuinkas minua säikähytät! Mitä sinä nyt tahdotkaan kostaa? En ole sinulle mitään pahaa tehnyt… Hyvä Anna! Emmekö aina ole olleet ystävät?

Anna.

Hyvä Anna! Ha! ha! ha! Hyvä Anna! Minä en ole mikään hyvä Anna! — Sano minusta paha Anna! ilkeä Anna! petollinen Anna!… sano vielä kavaltaja — Annakin! Sekään ei ole liiaksi sanottu! —

Amalia.

Minä en ymmärrä sinua. — Varmaan olet kovasti erhettynyt niinkuin Bartholdus sinusta sanoi minulle…

Anna (voimakkasti).

Niin olen! Kovin olen erhettynyt! Pidin kiitollisuuden rakkautena ja luulin vihaavani häntä, jota rakastan, toivoin rehellisyyttä löytäväni siellä, jossa löytyi ainoastaan kavaluutta ja löysin jalomielisyyttä siellä, missä luulin lapsellisuutta löytyväni! Mutta puhuitpa Bartholdosta? Mitä hänestä? —

Amalia.

Hän sanoi salaan minulle, että sinä olet kovin erhettynyt ja pettynyt ja käski minua hänen nimessänsä varoittamaan sinua — mistä, sit'en tiedä, sit'ei hän sanonut, mutta varmaankin jostakusta uhkaavasta vaarasta. —

Anna.

Koska ja missä hän käski?

Amalia.

Vähän ennen lähtöänsä ja juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, käski hän. Voi! Olisitpa nähnyt kuinka kaunis hän oli, kun hän Burmeister'ilta otti sotabanérin ja vannoi sitä puolustaaksensa hamaan kuolemaansa asti! Mutta hän oli eriskummallisesti surullisen näköinen! Varmaan ajatteli hän ikävyydellä sinua. Tiedätkös Anna, minä luulen että hän rakastaa sinua! Todella mahtanet tuntea itses onnelliseksi, kuin sinua lempii niin jalomielinen nuorukainen kuin Bartholdus? Silminnähtävästi laski eversti häneen suurempaa luottamusta kuin toisiin…

Anna.

Haa! Onnelliseksi! Ei ole se onnellinen, joka on onnettomin onnettomista! (Itsekseen). — Bartholdus! — Kuinka julmasti enkö ole käyttänyt itseäni häntä vastaan ja kuitenkin muisteli hän minua vielä lähtöhetkenäkin, ajatteli minua! Ah! nyt juontuu mieleeni! Yksin hänelle saatan ilmoittaa kauhistavan salaisuuteni, hänen jalo mielensä on säälillä erhetykseni tuomitseva!

Amalia.

Mutta kulta Annaseni! Mikä sinun on? Suo minun lohduttaa sinua! —

Anna.

Sinä et taida minua lohduttaa! — Vaan kuitenkin taidat … jos tiedät jonkun neuvon … jos tunnet jonkun luotettavan miehen, joka tuulispään pikaisuudella voipi viedä muuan sanoman Bartholdolle…

Amalia.

Muuan sanoman Bartholdolle? Oletko järjeltä pois? Hän vast'ikään läksi sotaan… Vaan mitä sanomaa tarkoitat? —

Anna.

Suuri vaara uhkaa meitä!… Kaikki voipi mennä hukkaan!… kaupunki… Vaan ollos kysymättä! — En voi sinulle sanoa sen enempää! Mutta Amalia! Amalia! Oletko jo keksinyt sellaisen miehen, joka lähtisi sanomatani viemään? Etkö tiedä ketään sopivaista? —

Amalia.

En tiedä… Mutta eriskummallisella käytökselläs saat pääni ihan pyörryksiin. —

Anna (tulisesti).

Niin ole sitte mitään keksimättä, kosk'et sitäkään keksi! — (Hän kävelee levottomasti edestakaisin).

Amalia.

Odotappas Anna! Ehkä Erici, joka jäi kaupungin vartiaväkeen…

Anna (keskeyttäen).

Erici! Ah, hän se onkin se mies, jota tässä on tarvis! — (Sulkee Amalian äkisti syliinsä). Kiitos! Kiitos Amalia kulta neuvostasi. Ijankaikkisesti olen kiitollinen sinulle tästä keksinnästäs! Mutta rientäkäämme! Pian! pian Ericin luo! —

(Anna ryntää portille ja vetää Amaliaa kädestä).

Amalia.

Anna! Anna! Sinä varmaan olet mielipuoli!

(Esirippu laskeutuu).