KOLMAS NÄYTÖS.

Paikka sama kuin edellisissä näytöksissä. — Yö. — Esiripun noustessa seisoo eräs porvari, kivääri olalla, muurilla.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Porvari ja Jöns Barrus (tulee ylös muurille).

Jöns Barrus (porvarille).

Hyvää iltaa ystävä! Ompa sinulla täällä ollut tärkeä vartioitsemis-toimi, sillä tämä vartioimispaikka on nykyjään milt'ei kaikkein tärkein koko kaupungissa. Tottapa oletkin pitänyt tarkkaa vaaria? He? — Ei käy torkkua tässä tällaisessa toimessa, ei suinkaan! — Hiisikö tuon portin avaimen vei, tiekkös sitä? Ja olipa tuo saakelimainen lukko! Kaksi kertaa kävin ryhäselkäsen sepän kanssa täällä ja yksin voimin koimme saada tuosta kirotusta lukosta voiton, mutta siitä kokeesta ei syntynyt sitä eikä tätä! Vaan onhan sillä seppänuhkurilla oikein räätälin sormet! Ei niistä mihinkään! Minä, kuules ystäväni, minä siinä hyvin kiivaasti ponnistelin ja pinnistelin pihdeillä ja tiirikoilla, mutta kaikki turhaan! (Itsekseen). — Peijakas! Tässä nyt pidän pitkiä puheita enkä muista, että on tuo vaskiseppä parka — tukki kuuro! No kaikkia tänne vallille määrätään vartijoiksi kuin häntäkin! — (huutaa porvarin korvaan). — Saat mennä kotia jo — nyt on minun vuoroni vartioita. —

Porvari.

Jahah! (Hän menee).

TOINEN KOHTAUS.

Jöns Barrus (ensin yksin).

Jöns Barrus (katsoen porvarin jälkeen).

— Tuoko olisi kuullut, vaikka vihollinen tykillä olisi ampunut hänen korvansa edustalla! Olipa hänessäkin vartiaa näin tärkeään paikkaan! He … he.. (Lyö kädellänsä otsaansa). — Mutta nytpä muistan! Enkö jättänyt kammarini avainta suulle; — ja kammarissa on raha-arkkuni! Nyt varkaat varmaan vievät minun rahani, kaikki, kaikki minun rahani! Voi minua kovan onnen lasta! Vaan mitä on tehdä? Näin tärkeä vartioimispaikka ja velvollisuus, joka vaatii … ja toisella puolella rahani, jotka kiljuen huutavat minua apuhun! — Ah! minä olen onnettomuuden oma!

Ääni (alhalta, vallin sisäpuolelta).

Käykää kotia… Kyllä minä tulen vartioitsemaan teidän sijaanne.

Jöns Barrus.

Kuka sinä siellä olet? (tähtää kiväärillänsä ääntä kohden). — Minä tiedän että portti on auki, mutta siitä ei pidä pahanhengenkään pääsemän sisään eikä ulos saamatta luotia päähänsä! Joko vastaat taikka kohta pamahtaa!

Ääni.

Antakaa minulle ensin suun vuoroa vastaamaan. — "Kuuliaisuus kuninkaalle". —

Jöns Barrus.

Kuulenhan ettäs olet ystävä, mutta mitä muuten olet? Selitä tarkkaan! Minä tahdon selvän tiedon kaikista, jotka lähestyvät tätä porttia!

Ääni.

Nuori talonpojan renki Uudelta kirkolta olen. Eilen tulin tänne Wiipuriin vihollista pakoon. Tänään antoi eräs herra minulle kiväärin ja käski minun mennä vallille vartioitsemaan.

Jöns Barrus.

Tule tänne poika, että saan sinua likemmin tarkastella! —

(Anna, miehen puvussa, kivääri olalla ja hattu painettuna syvään otsalle, tulee vallille).

Jöns Barrus (katsoo Annaan).

Kooltasi olet pikkarainen, mutta kyllä pikkuisessakin pennikkaa on, jos vaan on hyvästä aineesta. He? —

Anna.

On kyllä; sen tiedän itsestäni! —

Jöns Barrus.

Reippaasti vastaat poika! Olkoon menneeksi — minä luotan sinuun. Mutta kuin olet nuori ja tottumaton, niin velvollisuuteni korkeata kruunua ja omaa itseäni vastaan vaatii, että vähäsen opetan sinua. — Kuuleppas poika! Jos esimerkiksi tuolla ulkona lahdella tulisi joku vene, niin pitää sinun huutaa "hollah" elikkä "verdah"! Taikka huuda, jos tahdot, "hollah" ja "verdah" yhteen aikaan. Huudappas nyt poika, että kuulen miltä äänes kaikaa! —

Anna (huutaa).

Hollah! Verdah!

Jöns Barrus (nauraen).

He!… he!… he!… Voisipa miehellä olla vähän raikkaampi ääni, mutta sinä oletkin poikanulikka ja äänes tietysti on sen jälkeen! Vaan ell'eivät veneessä kulkiat tiedä oikein vastata… Mitä pitää heidän vastaaman, muistatko nyt sen?

Anna.

Heidän tulee vastata: "kuuliaisuus kuninkaalle", sillä ne ovat tunnussanat tänä yönä.

Jöns Barrus.

Niin … niin… Mutta ell'eivät sitä tee, niin lasket kiväärisi noin ja näin… (tähtää kiväärillänsä). — Piff! paff! puff! — He … he… Ymmärrätkö minua? —

Anna.

Olen joskus papin saarnaakin ymmärtänyt! —

Jöns Barrus.

Sinä olet oikein heittiö vastaamaan, poika! Vaan jos ei ampuminen auta, niin hyökkää portille ja pistä painetilla, niinkuin kiukkuinen puskiainen (hän osoittaa kiväärillänsä mitenkä painetilla käydään käsiksi) ja huuda niin ankarasti, että kajaa ympäri koko kaupungin: "rientäkää avuksi!" Jokos ymmärsit, poika?

Anna.

Puolesta sanasta viisas ymmärtää, hullu ei kahdesta paranne! —

Jöns Barrus.

Sinussa on hyvä miehen alku, poika! — Älä myöskään pelkää aaveita eikä tonttuja eikä noitia. Niemelän isäntä näki niitä viime illalla vartioitessansa tuolla toisella puolen kaupunkia. Ne olivat matkalla Hiitolaan; siis tuskin vielä tänä yönä ehtivät sieltä takaisin. Mutta jos tulevatkin, niin tee ristinmerkki rinnalles ja rukoile Jumalaa. Niin sanoi Niemelän isäntä tehneensä ja pelasti sielunsa ja henkensä konnain kynsistä. — Nyt menen. Jää hyvästi!

Anna.

Hyvästi! (Jöns Barrus menee, mutta tulee kohta takaisin).

Jöns Barrus.

Vielä yksi asia! Sinä poika kuin olet juossut joutilaana kaiken päivän olet ehkä sattunut kuulemaan, jos on jotain sotasanomaa saapunut kaupunkiin? Meidän miehillä on ollut kuuma päivä. Lienevätkö saaneet voiton? —

Anna.

Ei ole mitään sotasanomaa saapunut, mutta syy siihen on hyvin luonnollinen. Ei kenkään vielä olisi ehtinyt tappelu-tantereelta tänne. Tuskin on puolitoista tuntia kulunut siitä, kuin laskin pääni vuorta vastaan ja kuuntelin. Silloin kuulin yhä vielä tykkien jyskinää.

Jöns Barrus.

Jumala suokoon kaikki parhaaksi! Siellä ovat nuo meidän nuorukaisetkin kuoleman nielussa! Tuo Bartholduskin, jota pidin niin rakkaana kuin olisi hän ollut oma poikani, on siellä.

Anna.

Bartholdus! —

Jöns Barrus.

Mitä poika? Tunnetko hänen?

Anna.

En tunne … mutta se nimi…

Jöns Barrus.

Kenties on hän saarnannut teidän pitäjän kirkossa?

Anna.

Kenties onkin … se on aivan luultavaa…

Jöns Barrus.

Hänestä olisi tullut hyvä pappi, siitä olen täydellisesti vakuutettu… Mutta Herran päivät! Tässä seison ja opetan sinulle sotatemppuja, unhottaen että varkaat kenties varastavat kaikki rahani. Oh! kuinka paljas ajatuskin siitä kovasti säikäyttää minua! (Hän rientää pois).

KOLMAS KOHTAUS.

Anna (yksin).

Hetket rientävät — vaan Bartholdoa ei kuulu tulevaksi! — Varmaan tekee tuo petturi Gerbert rynnäkkönsä jo tänä yönä, toivoen viekkaalle juonellensa hyvää menestystä, kuin jalo Burmeisterkin kovaksi onneksi jätti kaupungin. — Vaan sen ei pidä luonnistuman! — se ei saa luonnistua! — (katselee kivääriänsä). — Sinä luoti kulta, joka lepäät tämän kuolon lähettäjän povessa, sinua rukoilen löytämään tien hänen kavalaan sydämeensä! Tuossa portin edustalla olkoon se määrä, johon on hänen suotu käydä, vaan ei edemmäksi! Seisokoot siinä koston ja kuoleman enkelit vakaina liittolaisinani! (Kaikua hevoisten kavioista kuuluu. Anna katsoo taaksensa). — Kaksi ratsastajaa! He kiertävät kadun kulmassa ja kiiruhtavat tänne! — Toinen heistä — ah, se ompi hän!

(Anna vaipuu istumaan vallille).

NELJÄS KOHTAUS.

Anna. Bartholdus Simonis ja Kaarle Olavi.

Kaarle Olavi (sisäpuolen muuria).

Odotappas Bartholdus! Jahka ensin itse olen kunnialla päässyt tämän Schleipnerini seljästä, niin tulen sinulle avuksi. — Ole varova sinä kuin olet haavoitettu! —

Anna (Itsekseen).

Taivaan Herra! — Haavoitettu! —

Bartholdus Simonis.

Älä ole milläänsäkään Kaarle! — Kyllä tulen avutta toimeen! On minulla parempi käteni terveennä.

(Bartholdus Simonis, jonka vasempi käsi on siteissä, ja Kaarle Olavi tulevat portista).

Bartholdus Simonis (Itsekseen).

Jumalan kiitos, että ehdimme tänne hyvään aikaan, ennenkuin on mitään onnettomuutta tapahtunut! (Kaarlelle, joka ähkäen pyyhkii hikeä otsastansa). Tämän portin lähellä ei löydy ainoatakaan tykkiä, sillä ei kenkään odottanut, että vihollinen tästä ryntäisi kaupunkiin. Mene Kaarle ja toimita tänne yksi tykki. Pait sitä tulee sinun hankkia kymmenen taikka kaksikymmentä rivakasta miestä — jos satut kohtaamaan niin monta. Muuten on, toivoni mukaan, vähemmässäkin tarpeeksi.

Kaarle Olavi.

Hoh! Bartholdus! — Se oli surmantapainen ratsastaminen! Kuuma olen kuin suitseva leipäuuni! (Ottaa taskustansa pullon ja juo siitä). — Tuhat tulimaista, että oli tuokin vaan pelkkää vettä, selvää lähteen antamaa ja kantamaa! — Per Dii immortales! Kehnoa särvintä tuo vesi! Oi, muistuupi mieleeni Burmeisterin kesti ja oivalliset olvihaarikat siellä! (huoaten). Nunc qvid est, qvod me in hoc urbe delectare possit? — Mutta mainitsitte jotakin tykeistä, herra kenraali Bartholdus? Puhuitko niistä tykeistä, jotka tänään jäivät saaliiksemme? —

Bartholdus Simonis.

Käskin sinua mennä noutamaan yksi tykki tänne ja haalimaan kokoon kymmenen eli kaksikymmentä kunnollista soturia…

Kaarle Olavi.

Niin … niin sanoit. Nyt jo muistan nämät sanasi kuulleeni. — Vaan minkätähden tykki? — Miksikä sotureita? — Minkätähden tämä kirottu ratsastus, joka oli viedä hengen minusta?… mutta olipa tuo hallipää-valakka myös hevonen hevoseksi! Näin — näin se harpata hölkötteli ikäänkuin Neitsytniemen vanha tietäjä-akka! Vaan Bartholdus! Kuka on sanonut ja mistä sen tiedät, että vihollinen aikoo tehdä rynnäkön? Minkä sanoman antoi sinulle Erici? Minkä tähden on tämä asia näin salassa pidettävä? Puhu nyt suusi puhtaaksi ja selitä minulle selitettävät! —

Bartholdus Simonis.

Miksi vaadit selityksiä, Kaarle, ehkä olet kuullut, ett'en voi selityksiin ryhtyä? —

Kaarle Olavi.

Miksikä kohtelet minua niinkuin komentaja käskettäviänsä? Enkö ole vänrikki niinkuin sinäkin? — Suoraan sanottu! En tottele kauemmin käskyjä, joidenka tarkoitusta en ymmärrä. Nyt olen suuttunut kauemmin näyttämään sen porsaan osaa, joka säkissä vietiin pitkät matkat, itse tietämättä mihin!

Bartholdus Simonis.

Kaarle! En ole kohdellut sinua niinkuin komentaja käskettäviänsä, vaan niinkuin ystävä ystäväänsä, niinkuin veli veljeänsä! Mutta ell'eivät pyytämäni ole sinulle mielin, niin käyn itse toimeen. Jää sinä sill'aikaa vartiaksi tähän! —

Kaarle Olavi.

Älä vihastu, ystäväni Bartholdus! Minä hyppään päistikkaa vaikka kaivohon, jos ystävyytemme nimessä pyydät minua niin tekemään. Siis menen — mutta kirotut olkoot kaikki salaisuudet! Eikö ihmisten sopisi olla niinkuin minun? Minulla ei ole salaisuuksia Jumalan eikä ihmisten kanssa! Linnut ilmassa, puut metsässä, kukkaiset kedolla ja vielä (viittaa lahdelle) kalatkin meressä tuntevat ajatukseni yhtä hyvin kuin minä itse, sillä en niitä salaa keneltäkään! Hyi tätä mailmaa! Eikö salaisuus ja hulluus ollene sama asia? —

Bartholdus Simonis.

Nyt joudu Kaarle!

Kaarle Olavi.

Kyllä joudun — niin paljon kuin näin harmissani ollen on mahdollista! —

Bartholdus Simonis.

Mistä syystä oletkaan näin kovin harmistunut? —

Kaarle Olavi.

Monesta syystä, mutta enimmän kuitenkin siitä syystä, ett'en tullut haavoitetuksi niinkuin sinä! —

Bartholdus Simonis (nauraen).

Sepä kummallinen syy harmiin!

Kaarle Olavi.

Kummallinen kyllä, mutta luonnollinen! — Minä olen rakastunut, julmasti rakastunut!

Bartholdus Simonis.

Sinäkö? — Mitä vielä! —

Kaarle Olavi.

Oikein toden totta! — Minä jumaloitsen nuorta serkkuani! — Mutta hän — hän pitää minua kevytmielisenä heittiönä! — Ah! jos olisin haavoitettu! Kyllä tulisi hän pian toisenlaisiin ajatuksiin! —

Bartholdus Simonis.

Mitä joutavia lasketkaan! — Tietävät kaikki kertoa, ettäs tänään taistelit kuin sankari ja että Burmeister erittäin kiitti sinua! —

Kaarle Olavi.

Ensin kiitettyänsä sinua. — Niin tietäkööt vaan, mutta minä tiedän, että naisten aivoja särkee, kun näkevät sodassa haavoitetun nuorukaisen ja siteet varastavat heidän sydämensä.

Bartholdus Simonis.

Lähde jo houru!

Kaarle Olavi.

Lähden kyllä, mutta parempi onni toisella kertaa! Jos kuulat ensitulevassa tappelussa vielä välttävät minua, niin syöksen salaan oman miekkani käsivarteni lävitse — sen vannon tekeväni! Saaspa sitte nähdä, jos Amalia säälittä voi katsella mun vereni virtaavan! — (Hän menee iloisesti hyräillen).

VIIDES KOHTAUS.

Bartholdus Simonis ja Anna.

Bartholdus Simonis (menee tunnustamaan porttia).

— Aivan niinkuin pelkäsin! — Avain poissa!… Portti auki! — Kavaluuden hankkeissa hän kävi koska hänen viimein kohtasin tässä! — Haa! Ken olisi voinut luulla, että pimeyden vallan piti viettelemän häntä näin kauhistavaan rikokseen! — Mutta tuo ihana muoto oli vaan kehno kuori, joka peitti inhoittavinta kavaluutta ja vilpillisyyttä! Nyt niinkuin usein ennen puetti helvetin ruhtinas lemmittynsä kauneuden vaippaan, siten helpommin päästäksensä tarkoitustensa perille! — Ja tuota kavaltajaa minä rakastin! — Oi! sortukoon viimeinen kipinä tuosta lemmen liekistä rinnassani ja sammukoon se vihan ja ylenkatseen aaltoihin!

Anna (tuskaantuneena, itsekseen).

Mitenkä hän raivoo! Herra Jumala! En rohkene minä käydä hänen silmiensä eteen enkä tehdä hänelle tunnustustani! — Tunnen itseni niin särjetyksi, niin poljetuksi… Nyt vasta olen, kurja, oikein onneton!

Bartholdus Simonis.

Portti ilman vartiata! Pääsö kaupunkiin vapaa! Siinäkin lie hänen vaikutuksensa olla huomattavana! — Ehkä hän sireeni — katsonnollansa ja sanoillansa on senkin saanut matkaan! —

Anna (epävakaisella äänellä, tehden kiväärillänsä sotaisen kunnian-osoituksen).

— On täällä vartia!

Bartholdus Simonis.

Onko? Niin mik'set kelvoton antanut itseäs ilmi ja tehnyt velvollisuuttasi meidän äsken porttia lähestyessämme? —

Anna.

Minä näin että olitte suomalaisia upsieria enkä luullut…

Bartholdus Simonis.

Sinä et saa luulla mitään, vaan tarkoin tehdä mitä sinun on käsketty tehdä! — Tule alas! (itsekseen). — Tuollaisen heittiön turviin heitetty maamme etuvarustus! —

(Anna tulee portista ja seisahtuu portin holvin suuhun. Bartholdus luo kiivaat silmäykset Annaan).

Bartholdus Simonis.

Sinä ansaitset kuja-pieksua velttoudestas! —

Anna.

Antakaa anteeksi, kunnioitettava herra! Minä olen nuori ja ymmärtämätön — en uskaltanut käskyttä astua puhumaan upsierien kanssa. Jos olisi ollut vihollinen, niin toisin tehnyt olisin!

Bartholdus Simonis.

Kuinka silloin olisit tehnyt?

Anna.

Ensin olisin ampunut ja sitte huutanut apua voimiani myöten!

Bartholdus Simonis.

Oikein — niin sinun olisi tullut tehdä… Ehk'ei tässä olekkaan syytä suuttua sinuun… Mutta ole toisten paremmin varoillasi!

Anna.

Hyvä herra! Uskallanko … tohdinko kysyä teiltä, jos meidän miehet tänäpänä saivat voiton? Tykkien jyske on kuulunut aina tänne asti ja levottomuus on kaupungissa ollut suuri.

Bartholdus Simonis (innolla).

Saivat voiton!… suuren voiton!… kauniin voiton!… ihanan voiton! Oi Jumalani, mikä päivä! Meidän soturimme tekivät ihmeitä! Niinkuin jalopeurat karkasivat he vihollisten päälle!… Siinä kaatui mik'ei mennyt pakoon … kaikki maahan masentui! Surrottujen rumien ylitse kävi voittoretkemme! — Hurrahuutojen kajahtaissa ei saattanut kuulla kuolevaisten valituksiakaan! —

Anna (Itsekseen).

Kuinka hänen silmänsä loistavat eriskummallisesti! — (Ääneen). — Te olette haavoitettu, herra upsieri? —

Bartholdus Simonis.

Niin olen … kaksi kiväärin luotia tunki käsivarteni läpi — ei sen enempää! —

Anna (Itsekseen).

Ei sen enempää! Todella — hän puhuu kuin sodassa harmaantunut sotilas. — (Ääneen). — Jos vielä rohkenisin tehdä kysymyksiä, niin pyytäisin teitä selittämään, miltä tuntuupi ensikerran tulla taisteluun… Jos minunkin joskus tulisi mennä tuleen, niin voisipa tuo olla hyödyksi edeltäpäin tietää…

Bartholdus Simonis.

Miltä se tuntuu? Ylevältä, sangen ylevältä! Ensimäisen tykin pamahtaissa piirtelivät viluvedet kaiken ruumiini lävitse, mutta en usko että se tapahtui pelosta, vaan tottumattomuudesta ja innosta… Kuula tuli vinkuen meidän joukkoomme … ja yksi meidän miehistä kaatui maahan … päätänsä lyhyempi kuin ennen. En seisonut kauemmas hänestä, kuin että hänen verensä niinkuin myrskyn heittämä rankkasade ripsahteli kasvoilleni … silloin oma vereni läksi virtaamaan ja minä purin hammasta!… Pamahti niin toinen laukaus … kiemaellen mennä viuhahtivat kuulat päämme ylitse… Into nousi meissä!… Me katselimme levottomasti Burmeisteriin!… Mutta jo olikin aika tullut rynnätä! — "Eteenpäin pojat!" — huusi hän — "Eteenpäin ja taistelkaa nyt kuin miehet maanne edestä!" — Ei muuta! Ukkosen jyrinällä vastasimme hänelle: "eteenpäin!" ja juoksussa läksimme vihollista vastaan!… En tiedä kuinka kovasti juoksin … kuinka kauas… Sotalippu oli vasemmassa kädessäni, miekkani oli oikeassa… Sen muistan että pian näin julmia viiksihuulinaamoja edessäni jo kiväreitä kiiltää kimalteli silmiini… Vihollinen antoi tulta… Minä tunsin kovan tuskan kädessäni … päätäni pyörrytti … ja minä kaaduin.

Anna.

Herra Jumala! sinä kaaduit…

Bartholdus Simonis (jok'ei innossaan ole kuullut Annan sanoja).

— "Sotabanérimme vaipuu maahan! Pelastakaa kallis banérimme!" — huusi evesti Burmeister. Nämä hänen sanansa minäkin kuulin ja ne herättivät, sytyttivät uudesti hengen rinnassani… Jo oli ystäväni Olavi ottamaisillansa sotalipun kädestäni… Silloin nousin jälleen jaloilleni ja huusin kuin hullu: "En minä jätä rakasta lippuani toisille! Eteenpäin Suomalaiset! Teidän lippunne liehuu vielä!" —

Anna.

Kiitos taivaan, ett'et sinä kuollut, Bartholdus! —

Bartholdus Simonis (laskee kätensä otsallensa ja on niinkuin unesta herännyt).

— Mutta tuo ääni! Tuo ääni! Oi ett'ei se milloinkaan enää olisi kaikunut korvissani! että se olisi vaiennut ijänkaikkisesti! — (Hetken äänetönnä oltuansa. Kiivaasti Annalle). Kuka olet sinä poika? Oletko sinä aave Manalasta, koska sinä laulat perkelien nuottia? (Äänettömyys). — Vastaa!…

Anna.

Minä olen — Anna!

Bartholdus Simonis.

Ha! ha! ha! Anna! Eikö sinun kavaluutesi juoksulla ole yhtään loppua? — Lepääpi kerran virta laskettuansa meren helmahan, vaikeneepi myrsky raivottuansa aikansa, herkeääpi ruttokin tehtyänsä hirmutyönsä — sinä vaan olet virtaa villimpi, myrskyä myrskyisempi ja ruttoa julmempi; sinä et luovu ilkitöistäs eikä sinun kavaluudellasi ole loppua! — Tänne olet asettunut salahankkeitasi auttamaan edes! Syntymäkaupunkisi olet pettänyt viholliselle, nyt ehkä tahdot hänelle pettää minun ja ne toiset, jotka minun kehoituksestani käyvät sinun pauloihis! Sinä vasta olet oikein oivallinen nainen, Anna! —

Anna.

Kova on tuomiosi, mutta kovan tuomion olen ansainnutkin! — Vaan kavaluuden salahankkeissa en käy! Jos niin tekisin — miksi käskeä sinut tänne uhkaavaa vahinkoa karkoittamaan?

Bartholdus Simonis.

Niin miksi käskit? —

Anna.

Kuule minua, Bartholdus, ja tuomitse sitte. — Tahdon sinulle tehdä tunnustukseni, vaikka sydäntäni särkee sitä tehdessäni… Silloin kuin sanoin sinua rakastavani, silloin en valhetellut … sillä todella sinua rakastin… Mutta aika kului … vilkkaat levottomat ajatukseni työnsivät sinne tänne … lapsuuteni synnyttämä siemen tyytymättömyyteen kypseni minussa päivä päivältä ja minä rupesin halajamaan jotakin, kuin ei minulla ollut, suuttumaan kaikkiin, kuin minulla oli… Sinä olit vaan lukiolainen ja ai'oit päällepäätteeksi tulla papiksi… Minun lempeni alkoi tuntua minusta niin aivan jokapäiväiseltä… En voinut enää löytää sinussa eikä rakkaudessas einettäkään tuota viehettävää, eriskummallista, jota mielikuvitteluni kuvaili minulle rakkaudeksi, autuudeksi… Bartholdus! — Vähitellen näin sinussa vaan tuon kurjan jokapäiväisen leivän edestä pyrkivän henkilön — ja sinun hellyytesi alkoi käydä minulle ikäväksi… Silloin satuin purjehtimaan isäni kanssa tuolla ulkona lahdella … varmaan muistat sen myrskyisen illan… Veneemme kaatui… Minä olin hukkua ja olisinkin ollut kuoleman oma ell'ei eräs nuori mies oman henkensä vaaralla olisi heittäytynyt aaltojen syliin minua pelastaaksensa… Hän oli nuori, hän oli kaunis ja…

Bartholdus Simonis.

Ja sinä rakastuit häneen! Ha! ha! ha!

Anna.

Minä luulin hänessä löytäneeni uneilmani sankarin ja samassa ehtineeni toiveitteni perille. — Monet seikat yhdistyivät heittämään hänen ylitsensä mieltäni viehettävän vaipan. En tuntenut hänen todellista säätyänsä, jota kuitenkin syystä arvelin korkeaksi; oikean nimensä piti hän salassa.

Bartholdus Simonis.

Eikö ollut hänellä syytä tehdä siten? Oh, tämä oli kaikin puolin ylevä sallimus! Ha! ha! ha!

Anna.

Älä naura niin kamalasti! — Hän tosin on venäläinen, mutta sitä en silloin tiennyt. Että hän oli nuori ja loistava, sen näin, että hänen rinnassansa jalo ja vilpitön sydän sykkisi — siitä luulin voivani olla varma. Kaikella kohteliaisuudella käyttelikse hän minua kohtaan ritarillisuuden sääntöjä noudattamalla… Henkeni oli hän pelastanut… Minä olin hänelle kiitollisuuden velassa … ja kuin hän sanoi rakastavansa minua…

Bartholdus Simonis.

Niin et sinäkään voinut olla häntä rakastamatta! — Sen olet jo kertonut, mutta kerro vieläkin tuosta oivallisesta lemmen leikistä!

Anna.

Kauneitten sanainsa ja nerokkaitten valheittensa avulla koki hän saada minulta tiedon kaikista niistä asioista, jotka koskivat tämän maan ja tämän kaupungin puolustushankkeita…

Bartholdus Simonis (Keskeyttäen).

Siksi että hän sai sinun pettämään kotikaupunkisi ja samalla kotimaasi! Sinä olet tehnyt kauniin työn, Anna, oikein ikimuistettavan. Mutta missä on hän sun lemmittysi nyt? Etkö jo riennä hänen luoksensa?

Anna (itkusilmin, mutta voimallisesti).

— Se on tosi Bartholdus! Hän sai minut tekemään tuon inhoittavan työn, jonka mainitsit, sillä minun järkeni oli pimitetty. Vasta tänään tulin havaitsemaan hänen kavaluutensa; minun silmäni aukenivat ja minusta tuntui niinkuin sille ihmiselle tuntuu, joka herää surullisesta, levottomasta unesta. Kuitenkin oli siinä se eroitus, ett'ei minun unelmani ollutkaan paljas unelma! En voinut kieltää tehtyä tekoani, kauhistavana ja peloittavana asettui se eteheni… Mielelläni olisin heti paikalla mennyt kuolemaan, jos sillä olisin suorittanut rikokseni! Mutta ei! Omatuntoni huusi väkevällä äänellä että minun piti kostaa sitä miestä, jota en koskaan todellisesti ole rakastanut, joka kiitollisuuteni tunteet kavalasti käytti hurjiin tuumiinsa. Sentähden elän vielä, sentähden lähetin Ericin sinun tykös, sentähden kannan tätä kivääriä. — Nyt olet kuullut erhetykseni historian, Bartholdus! Yksin sinulle olen sen kertonut…

Bartholdus Simonis.

Sinä et ole rakastanut häntä? Sanoitko niin? —

Anna.

En ole, vaikka luulottelin itseäni niin tekeväni… Todella olen vaan yhtä ainoata miestä eläissäni rakastanut.

Bartholdus Simonis.

Ja kuka on ollut tuo onnellinen, jos saan kysyä?

Anna (vakaasti).

Sinä!

Bartholdus Simonis (hetken mietittyänsä).

— Minä?… Minä?…

Anna.

Tällä hetkellä täytyy minun se tunnustaa. Ainoastaan sinua olen rakastanut, vaikka hämmenyksen pilvet hetkeksi peittivät ymmärrykseni valon ja kätkivät onneni tähden sameaan sumuhun.

Bartholdus Simonis.

Anna! — Tuo salainen ääni rinnassani siis ei valhetellut? Se on kuiskannut, että sinä lemmit minua…

Anna.

Se on yhtä varmaan kuiskannut totta kuin se kova tuomio, jonka minulle olet julistanut, oli oikea! —

Bartholdus Simonis.

Tuomio? — En tuomitse, Anna, sinun erhetystäs! (laskee kätensä otsallensa). — Vaan kenties olen sanonut jotakin loukkaavaa? En tarkoin muista mitä kaikkia olen sanonut… Mutta, Anna, en tuomitse sinua! Olisitko voinut tehdä toisin henkesi pelastajalle? — Anna, sinä lemmit minua! Se tieto purkaa kaikki muut tiedot minusta! Sinun rakkautesi — se on minulle kaikki! Muut mailman menot ovat siihen verrattuina mitättömät! Tuhansien kuolojen kidasta tahdon temmata sinun ja rakkauteni! (Hän polvistuu) — Ah Anna! lapsuudestani lemmittyni! Tule tuomaan lepoa tälle sydämelleni, joka lyö niin levottomasti! —

Anna.

Bartholdus! Älä puhu näin! En taida olla sinun! Nouse ylös! — Sinä olet tänään vuodattanut verta sen saman isänmaan edestä, jonka minä petin — et voi sinä syleillä kavaltajaa, kuuletkos kavaltajaa! —

Bartholdus Simonis (lempeästi).

Et sinä ole pettänyt, et ole kavaltaja! Se oli erhetys; — voivat enkelitkin erhettyä! Anna! Anna! Kuule minua! —

Anna.

En uskalla enkä saa kuunella ääntäsi tällä hetkellä, jona olet innostunut! Pian tulisit huomaamaan, ett'et ikinä voi minulle täydellisesti antaa anteeksi. Kamala rikokseni seisoisi aina peloittavana, verettömänä haahmona meidän välillämme!

Bartholdus Simonis.

Sinä et tunne minua, Anna! Minä olen jo antanut anteeksi sinulle, täydellisesti antanut anteeksi! — En koskaan ole tehnyt jotakin vaan puoleksi; se sotii luontoani vastaan! Jos rakastan, niin rakastan sydämeni syvyydestä, jos innostun, niin innostun täydestä mielestäni, jos annan anteeksi, niin teen sen täydellisesti!… Anna!…

Anna.

Älä puhu enemmän Bartholdus! — Nouse…

(Kellon ääni kajahtaa kolkosti. Bartholdus hyökkää seisomaan ja tarttuu miekkaansa).

Bartholdus Simonis.

Vaan mitä merkitsee tuo kellojen ääni? Onko vihollinen tehnyt päällekarkauksen muualta? Tuhannen kuoloa! Millä suunnalla lie nyt vaara!

Anna.

Ei ole mikään vahinko uhkaamassa tällä kertaa; — tuo kellojen soitto tapahtuu sekin minun käskystäni. Nyt on sydänyö. —

Bartholdus Simonis.

Sinun käskystäsi? —

Anna.

Niin … minulla on liittolainen, josta minun tulee kiittää sinua. Kuule Bartholdus! — Puoliyöhön asti päätin odottaa sinua, mutta ell'et siksi saapuisi tänne, niin käskin Amalian, — joka ei kuitenkaan asiaa tarkemmin tunne — toimittaa tieto tornin vartioille, että surma uhkaa kaupunkia.

Bartholdus Simonis (kiivaasti).

Vaan tuon kellon äänen pitää vaikeneman!

Anna.

Minkätähden on se niin tarpeellista? —

Bartholdus Simonis.

Sentähden että vihollinen siitä saa muistutuksen olla varoillansa! Parempi on että hän ryntääpi tänne ja saapi kunnon tervehdyksen, kuin että hänen väijymistänsä joka hetki täytyy pelätä! Soturi, hoi!

(Yksi soturi tulee).

KUUDES KOHTAUS.

Bartholdus Simonis, Anna, Soturi, kohta sen jälkeen Kaarle Olavi ja toisia sotureita.

Soturi (tekee portista tultuansa sotaisen tervehdyksen Bartholdolle).

Bartholdus Simonis (soturille).

Riennä pian torniin sen vartioille sanomaan, että ovat soittamatta! Ei ole kaupunki vaarassa. — Ken sellaista on heille sanonut, hän on jaaritellut tyhjiä! Kiiruhda!

(Soturi menee. Rattaiden kolinaa kuuluu).

Kaarle Olavi (vallin sisäpuolella).

Kiiruhtakaa nuhjustelia-lurjukset! paksupäät, asini et asinarii! — niinkuin maisteri Alcmannuksen kaunis tapa oli sanoa minulle. Ettekö kuule kuinka kellot soivat ja vaara siis on läsnä! —

Bartholdus Simonis (Annalle).

Lähde Anna! Sinä et saa viipyä täällä kauemmin!

Anna.

En lähde Bartholdus! Minä olen vannonut ampua hänen hengettömäksi, jos laskee hän vielä kerran jalkansa kaupunkimme pyhälle rannalle! — ja valassani pysyn vakaana! — Toisten sotilaisten rivissä tahdon seisoa! —

Bartholdus Simonis.

Mieletöntä! Lähde Anna! Monet vaarat voivat uhata sinua! —

Anna.

Mitkä vaarat tahansa — mielelläni ne kaikki kestän sinun kerallas! — Se on oleva minulle iloa ja hauskuutta!

(Kaarle Olavi, miekka kädessä, tulee portista).

Kaarle Olavi.

Nyt on täällä tuo tykki — mihinkä on se laskettava? Ei se juuri ole mailman mainioimpia, mutta eipä juuri huonoimpiakaan, vaikka se lieneekin laatuansa ensimäisiä tässä Suomen maassa, kenties Kaarle Bonden aikuisia. Kyllä sillä tulemme toimeen! — Vaan liekö piru päässyt vallalle, taikka miksi pauhaavat kellot? Luulin vihollisen jo ryntäneen tänne (huomaa Annan). — Kaunis soturi sinulla täällä! — Vaan Bartholdus! Mihin on tykki asetettava! —

Bartholdus Simonis.

Tuonne vallille oikealle puolen ampumatornia. — Saitko sotureita kokoon? —

Kaarle Olavi.

Sain muutamia lurjuksia, vaan mistä kunnosta lienevät — sen saavat itse osoittaa, jos tarvis tulee.

(Hän menee portista sisään toimittamaan tykkiä ylös vallille, mikä toimi tapahtuu melskeen ja huutojen alla. Kellojen ääni vaikenee).

Bartholdus Simonis.

Lähde Anna! — minä rukoilen! — Jos joku vahinko kohtaisi sinua, niin olisin onneton kuolemani hetkeen asti —

Anna.

Älä puhu minusta! — Enkö itse ole syypää kaikkiin vahinkoihin, mitkä voivat tulla kysymykseen? Minunko siis pitäisi niitä välttämän! —

Bartholdus Simonis.

Ah Anna! Parempi, suloisempi on, ettäs säästät itses siksi kuin rauha taas on päässyt maahamme majailemaan ja rakkaus rauhan kanssa!

Anna (kolkosti).

Ha! ha! Minä kehno, kurja! Ei sovi minun ajatella rauhaa eikä rauhallista onnea! — (päättäväisesti). Ole surutta minun suhteeni, Bartholdus! —

(Tykki on saatu ylös muurille. Kaarle Olavi ja muutamat soturit seisovat muurilla lähellä tykkiä).

Kaarle Olavi.

Katsoppas tänne Bartholdus — tuossa nyt on tykki! Eikö se lepää siinä hyvin mukavasti? — Onko moitteelle sijaa? —

Bartholdus Simonis.

Ei suinkaan.

Kaarle Olavi.

Sitäpä luulisin! — Tulkoon nyt vaan vihollinen — me olemme valmiit häntä ottamaan vastaan sopivalla tavalla! —

Bartholdus Simonis.

Pidä kaksi miestä kanssas siellä vallilla! Lähetä muut tänne! —

Kaarle Olavi.

Niin teen… Kahden miehen avulla toivon voivani soittaa tätä huilua kauniimmin kuin se milloinkaan ennen on soinnut, vaikka se, sen muodosta päättäen, lieneekin monta virttä visertänyt! — (Hän kääntyy ja antaa käskyn sotureille, jotka menevät).

Bartholdus Simonis (Annalle).

Riennä täältä pois, Anna! —

Anna.

Älä pyydä sellaista, Bartholdus, jota en taida tehdä! En luovu päätöksestäni! Jumala itse on antanut tämän koston minun toimitettavakseni! —

(Joukko sotureita tulee portista).

Bartholdus Simonis (sotureille).

Jos tässä syntyy pieni kahakka, niin pitää teidän tarkoin totella käskyjäni! — se on pääasia! — Nyt piilekää portin holvissa!

(Soturit vetäiksevät portinholviin. Anna aikoo seurata heitä, mutta Bartholdus tarttuu hänen käteensä).

Bartholdus Simonis (hiljaan Annalle).

Tottele minua Anna! — lähde! Säästä itseäs — vanhempiesi tähden! — minun tähteni! —

Anna. (Katsoen vakaasti Bartholdoon).

Se on mahdotointa!

(Hän menee sotureitten joukkoon. Bartholdus astuu vielä muutaman askeleen Annaa kohti, mutta Anna kääntyy takaisin ja antaa kädellänsä jyrkästi estävän osoitteen).

Bartholdus Simonis (Itsekseen).

Hyvällä ei hän tottele, kovuutta en taida käyttää! — Jumala! kuinka on tämä asia päättyvä!

Kaarle Olavi (tykin sytytin kädessä, vallilta).

— Kuule Bartholdus! Sytyttimen varsi kutkuttaa kättäni! Jos he tulevat — saanko kohta heittää heille palasen aamiaista? —

Bartholdus Simonis.

Älä turmele tointamme pikaisuudella! — Varro käskyjäni! Mene piiloon!

(Yksi kiväärin laukaus kuuluu vasemmalta. Kohta sen jälkeen useampia).

Bartholdus Simonis.

Vaan mitä tämä?

Anna (tulee kiiruhtain portin holvista. Bartholdolle).

— Se on Gerbert! Hän oli viekkaampi kuin luulinkaan. Arveltuansa, että minä toimittaisin suojelioita tähän porttiin on hän ryntänyt toista porttia vastaan! —

Bartholdus Simonis.

Sinne avuksi! Me kierrämme muurin ympäri! — Mutta sinä Anna jäät tänne! Minä vannon syöstääkseni kuolemaan, ell'et noudata tahtoani! —

Anna (katsoo ensin Bartholdoon ja sitte alakuloisesti maahan).

Kaarle Olavi (tulee portista).

Hei Bartholdus! — Ei yhtään väliä missä tanssitaan, että vaan soitto helisee! (käy vasemmalle). — Kiiruhtakaamme nyt!

Bartholdus Simonis (Kaarlelle).

Sinä jäät tykkis luo! Emme saa jättää tätä paikkaa ilman vahditta ja suojatta.

Kaarle Olavi (polkee jalkansa maahan).

Sen vietävä että kaikissa lupasin totella häntä! — Mutta ei auta kinaaminen, vaikka miekan kahva kuinka kutkuttaisi kättä! (Hän menee kiireesti portista sisään).

Bartholdus Simonis (Soturille, jotka ovat tulleet esiin).

— En tarvitse teille sanoa, mitä työtä teidän nyt on tekeminen. — Kuolema taikka voitto! — Eteenpäin pojat! Mars! —

(Bartholdus ja soturit menevät vasemmalle, josta kuuluu ampumista, sotamelskettä ja sota-huutoja).

Kaarle Olavi (vallilla).

En — en jaksa kauemmin kuunnella! Jos hetkenkin vielä kuuntelen, niin luovun lupauksestani! (Hän lukitsee molemmilla käsillänsä korvansa ja vetäiksee ampumatornin taakse).

Anna (levottomasti).

Nuo laukaukset!… Jokainen niistä voipi olla merkki siitä että Bartholdus on kaatunut!… Käyköön mitenkä tahansa … tätä levottomuutta … tätä tuskallista tietämättömyyttä … en saata sitä kauemmin kärsiä! (Tulisesti astuu hän muutaman askeleen vasemmalle, mutta samassa tulee vasemmalta Gerbert, venäläisen päällikön puvussa, kiiruhtain).

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Anna, Gerbert, myöhemmin Bartholdus Simonis ja Sotureita.

Gerbert.

Kirous!— Tuumani menneet tyhjiin! — Pakenevat mieheni jättivät minun! Eikä tässäkään yhtään venettä! —

Anna.

Gerbert!

Gerbert.

Anna!

Anna.

Niin Anna — koston enkelinä! Nyt täytän valani! Nyt petturi — nyt! (Hän tähtää kiväärillänsä).

Gerbert (pelvotta).

Ammu vaan kaunis Annaseni, jos mielit! Palkitse jalosti henkesi pelastukses ja lämmin rakkauteni! — Katso — tässä on minullakin pistoli vyössäni, mutta tuhannen kertaa mieluisammin kuolen, kuin että tähtäisin sillä hänen rintansa kohti, jota rakastan! —

Anna (jonka, kivääri verkkaan vaipuu maata kohden).

— Oi! taivaan Jumala!

Gerbert.

Etkös ammu, Anna kulta?

Anna.

En … taida!

(Bartholdus, miekka kädessä, tulee vasemmalta).

Bartholdus Simonis (Gerbertille).

Haa! — Vihdoin viimein tapaan etsimäni! kohtaan sinut rintaa rintaa vastaan! — (Hän ryntää Gerbertiä vastaan).

Gerbert (ottaa pistolin vyöltänsä ja ampuu Bartholdon).

Anna (huutaa tuskalla).

Haa! Gerbert! — Mitä sinä olet tehnyt!

Gerbert (osoittaa kädellänsä kaatuneesen Bartholdoon).

— Oliko hänkin sinun sulhos? —

Anna.

Jumalatoin! — Nyt eivät mitkään voimat maailmassa pelasta sinua kuolemasta. — (Hän nostaa tulisesti kiväärinsä ja ampuu).

Gerbert (horjahtaa).

Voi Anna! (Hän kaatuu. — Kivääri putoo Annan kädestä ja hän jää vavisten seisomaan).

Bartholdus Simonis (kohoaa toisen käsivartensa nojalle).

— Silmäni ovat niin sameat …. näköni ….. niin himmeä…. Missä olen?… Ah! Älkää antako heidän riistää meiltä voittoa!

(Hän vaipuu taas maahan).

Anna (heittäiksee polvillensa Bartholdon viereen. Suurella tuskalla).

— Bartholdus!

Bartholdus Simonis (Kohoaa taas käsivartensa nojalle).

— Kuka minua huusi?….. Burmeisterko?…. En jaksaa enää herra evesti….. Luoti on ….. sydämessäni…. —

Anna.

Bartholdus! Älä kuole! Älä jätä minua! —

Bartholdus Simonis.

Sinä Anna….. Sinäkö se oletkin….. Sinua niin sydämellisesti rakastin!….. Nyt pyydän lupaustasi ….. ett'es koskaan virka kenellekään …. kuinka tämän asian laita oikein …. on ollut. —

Anna.

Sinä pyydät sellaista lupausta minulta, sinä joka olet — voi minua! — rikokseni uhri! —

Bartholdus Simonis.

Pyydän …. pian!…. Silmäni eivät enää näe sinua … vastaa pian…

Anna.

Bartholdus! minä lupaan! Mutta älä kuole! —

Bartholdus Simonis.

Jumala siunatkoon sinua Anna!…. Muista min…. —

(Hän vaipuu maahan ja heittää henkensä keveällä huokauksella).

Anna.

Bartholdus! Bartholdus! — Ah! — Hän ei enää kuule minua! Hän on kuollut — — — kuollut!

(Tuskistuneena jää hän nojaamaan Bartholdon ruumiin yli. Viime sanoja sanoessansa on hänen hattunsa pudonnut ja hänen tuuheat hiuksensa putoovat vapaina alas hänen olkapäillensä. Sotureita vasemmalta. Kaksi heistä nostavat pois Gerbertin. Vähän kolinaa muurien sisäpuolella. Burmeister ja hänen taapinsa tulee portista. Yksi lukiolaisvänrikeistä kantaa suurta banéria)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset ja tulleet.

Burmeister.

Mit' ompi täällä tapahtunut? (Äänettömyys. Sotureille, jotka seisovat alakuloisina). — Miksikä niin surullisna? Vastatkaa! — (Äänettömyys. Burmeister astuu muutaman askeleen eteenpäin ja näkee Bartholdon ja Annan). — Haa! — ompi surma täälläkin tehnyt tehtävänsä ja kuolo saanut saaliinsa! Ken on tuo Manaan mennyt? —

Kaarle Olavi (tulee kiirusti portista).

Kuinka onkaan täällä laita? Eikö kukaan voi herra evestille antaa vastausta? (Huomaa Bartholdon. Hämmästyksellä). — Bartholdus! Ystäväni!

Burmeister.

Hän. Oi surun surua!

Kaikki lukiolaisvänrikit.

Hän!

Burmeister.

Niinkuin mullan mato mielukkaasti hakee parhaan marjan, sen suuremmasta hekkumasta nauttiaksensa, niin tekee ryöstöretkillänsä kuolemakin! (Annalle). — Vaan kuka olet sinä murhettiva nuorukainen? Lohduttaakseni sinua muistutan, ett' oli ystäväsi matka loistava, jos lyhytkin! — Vaan kummaa! — Tuo tukka tuuhea! En sellaista ennen ole nähnyt miehen omaisuutena! — Ken olet? Vastaa!

Anna (nousee verkkaan ja juhlallisesti seisomaan ja katsoo lujasti läsnä oleviin).

Kaarle Olavi (kummastuen).

Pormestarin Anna!

Anna.

Niin olen….

Burmeister.

Mi salaisuus on tämä!

Anna.

Herra evesti! Surullinen ja katkera kertomus olisi minulla kerrottavana — se koskee minua ja minun onneni kohtaloita. Mutta tuon surullisen ohessa voisin myös kertoa toisen kauniin, jalon ja viehättävän kertomuksen — se koskee häntä, sankarikuolemaan nukkunutta. Kuitenkaan en saata kertoa kumpaistakaan näistä kertomuksista, en saata enkä saa — sillä lupaus hänelle, vainajalle annettu sitoo kieleni. — Sen vaan uskallan sanoa, että kaupunki oli vaarassa — ja hän, hän sen pelasti! — Mutta millä hinnalla! — Hänelle se maksoi hengen nuoruuden hellimmässä kukoistuksessa — minulle tämä hänen pelastustyönsä tuli yhtä kalliiksi — sillä minulle se maksoi sulhaiseni, lemmittyni! —

(Hän kätkee kasvonsa käsiinsä).

Burmeister (Annalle).

En tunne, nuori ystäväni, onnes kohtaloita ja lupaus kuolevaiselle on pidettävä pyhänä — mutta jos oli hän sun ylkäsi, niin sinulla on syytä itkeä ja murhettia! Ei kenkään kerrassaan voi enemmän kadottaa, kuin sinä kadotit! —

Anna.

Niin…. Itku, murhe — ne olkoot iloni ja lohdutukseni nyt tästälähin, naimatonna leskenä kuin astelen siks' että haudan rauha toivottu mun sulkee rauhaan rajattomaan! Oi että olisi se hetki läsnä!

Burmeister.

Vaan tyttö, sinulla myös ompi syytä sulhaisestas kerskata! Ei hän kehnoa tietä mennyt hautahan, vaan sankartietä ikimuistettavaa! Hän samana päivänä kahdessa taistelussa taisteli, voitti kaksi voittoa ja kuoli voittajana. Siinä oli kunniaa kyllin miehelle vanhemmallekin kuin hän!

(Aurinko nousee ja valaisee seudun ensin vähän, sitte kirkkaasti).

Tuo aurinko kuin nousee tuolla, lyhyestä unestansa herättyänsä, se nähköön — tämä harras rukoukseni on vakaa Luoja! — se nähköön usein tällaisen näön Suomen rannoilla! Niin kauan kuin sen säteet maansa edestä kaatuneitten nuorukaisten kirkkaassa veressä kimaltelevat — niin kauan kotimaallamme on vahva turva ja jalo henki liikkuu kansassa! — Mut' jos ne joskus ventomielten vienoa verta lämmittävät — niin onneton tää maa!

(Amalia, kukkaisseppeleitä kädessä, ja toisia naisia, samaten kantaen kukkaisseppeleitä — tulee portista. Jöns Barrus heidän perässänsä. Toisia porvareita näkyy vallilla).

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Edelliset ja tulleet.

Amalia (kiiruhtaa Burmeisterin tykö. — Häveliäästi).

Herra evesti! Me kuulimme että kahdenkertainen voitto tänään on saavutettu ja että te olette oikein tyytyväinen meidän nuorten ystäviemme kanssa. Kovasti riemastuimme siitä sanomasta ja kiiruhdimme lupaustamme lunastamaan!…. Te muistatte….. (kumartaen iloisesti). — Nyt, herra evesti!… (katsottuaan pitkään Burmeisteriin)… Vaan mikä!.. Eikö nyt ole ilon päivä? (katsoo ympärillensä, näkee Bartholdon ja Annan ja säikähtyy). — Ah! — Anna! Bartholdus!

(Myös toiset naiset osoittavat suruansa).

Jöns Barrus (astuen esiin).

Oi Herran päivät! (Hän jää seisomaan kädet ristissä).

Kaarle Olavi (tarttuu Amalian käteen. Hiljaan, mutta vilkkaasti Amalialle)

— Pitäisitkö minusta enemmän, Amalia, jos näkisit minun tuollaisena, verisenä, kaatuneena?

Amalia (Katsoen hämmästyksellä Kaarleen).

Sitte kuolisin, jos sinäkin Kaarle…

Kaarle Olavi (keskeyttäen).

Hyvä… Jos olisit suonut minun tuollaisena näkeväsi — niin olisit mun pian sellaisena saanut nähdä!

Anna (kyyneleissä).

Amalia kulta! Anna minulle yks' seppele! — (Saatuansa Amalialta seppeleen polvistuu hän Bartholdon viereen ja silittää hänen hiuksensa pois otsalta). — Oi armaani! kuinka vaalea on otsasi ja kylmä! Suo minun tehdä tämä rakkauden osoitus sinulle — suo särjettyjen kukkain toinen toisiaan suudella! (Hän seppelöitsee Bartholdon). — Ja nyt jäähyväiseksi yksi suudelma! — ensimmäinen ja — viimeinen! (Hän suutelee pitkään Bartholdoa ja jää sitte polvistumaan hänen viereensä).

Burmeister.

Yksi vaate vielä puuttuu tuohon kauniin kuolinpukuun. Se ei saa siinä puuttua! Hän toivoi itse sen vaipan alla nukahtaa — tahtonsa pitää täytettämän! — Mä viimeisen teen hälle kunnian.

(Hän ottaa suuren banérin ja peittää Bartholdon sillä, kuitenkin niin että hänen päänsä jää paljaaksi. Burmeisterin tätä tehdessä laskevat kaikki sotilaat muut vähemmät liput sekä aseensa alaspäin maata kohti).

MELODRAMI.

Anna (hiljaan ja hellästi).

Niin lepää, lepää kultain rauhassa Ja nuku levollisna haudassa! Jos joskus kuulet äänen kuiskaavan, Sun turpees alle tykös tunkeevan, Niin silloin rakkauttas muistuttelen Ja lepoon päästäkseni toivottelen. Vaan koska muiston kukka surkastuu Sun haudallas ja kuihtuu, lakastuu, Niin silloin, silloin lakastunut on Ja rientää luokses — kultas onneton! —

(Esirippu laskeutuu).