SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

1.

Lakko, joka jakoi Zenithin kahteen vihollisleiriin, valkoiseen ja punaiseen, alkoi syyskuun lopussa siten, että puhelin- ja kuljetustyöläiset lakkasivat työstä pannakseen vastalauseen palkkojen alentamista vastaan. Vastamuodostunut meijerityöläisammattiyhdistys teki lakon osaksi myötätunnosta, osaksi saadakseen neljänkymmenenneljän tunnin viikon. Heitä seurasi ajurien ammattiyhdistys. Teollisuus häiriytyi, ja koko kaupunki puhui hermostuneesti raitiotielakosta, kirjaltajalakosta, suurlakosta. Suuttuneet kaupunkilaiset, jotka koettivat päästä puhelinyhteyteen toistensa kanssa lakkorikkurien avulla, raivosivat voimattomassa vimmassa. Jokainen kuorma-auto, joka tehtaista lähti tavara-asemille, oli poliisikonstaapelin saattama, joka istui, koettaen näyttää huolettomalta, lakkorikkuriajajan rinnalla. Zenithin Teräs- ja Koneyhtiön viisikymmentä autoa käsittävän jonon kimppuun hyökkäsivät lakkolaiset — he tulivat katukäytävältä, vetivät ajajat alas istuimilta, löivät rikki kaasuttajat ja magneetit, telefonistien hurratessa vieressä ja poikaviikarien nakellessa tiilikiviä.

Kansalliskaarti komennettiin liikkeelle. Eversti Nixon, joka yksityiselämässä oli Mr. Caleb Nixon, Traktoriyhtiö Pullmoren sihteeri, puki yllensä pitkän khakinutun ja kulki arvokkaasti väkijoukkojen läpi automaattinen revolveri kädessään. Myöskin Babbittin ystävä, Clarence Drum, kenkätehtailija — pyylevä ja leikkisä herra, joka kertoi juttuja Atleettikerhossa ja oli merkillisesti villakoiran näköinen — esiintyi vaappuvana, mutta julmana ja uhkaavana kapteenina, vyö kireänä pienen paksun vatsan ympärillä ja pieni pyöreä suu vihaisessa supussa, kun hän ärjäisi kadunkulmissa seisoskeleville: »Kävelkää! Ei siinä saa seistä vetelehtimässä!»

Jokainen sanomalehti kaupungissa, yhtä lukuunottamatta, vastusti lakkolaisia. Kun roskaväki ryösti sanomalehtikioskit, asetettiin jokaisen viereen yksi kaupungin miliisin jäsen, nuori, hämillinen rilliniekka porvarissotilas — yksityiselämässä kirjanpitäjä tai kauppa-apulainen — joka seisoi ja koetti näyttää peloittavalta katupoikien huutaessa: »Kas tinasotamiestä!» ja lakkoilevien ajurien ystävällisesti kysyessä: »Kuules, Joe! Kun minä olin Ranskassa sotimassa, olitko sinä silloin leirillä Valtioissa vai harjoittamassa ruotsalaista voimistelua N.M.K.Y:ssä? Pitele varovasti tuota pistintä, ettet satuta itseäsi!»

Zenithissä ei kukaan puhunut mistään muusta kuin lakosta, ja kaikki olivat joko sen puolella tai sitä vastaan. Jokainen oli joko rohkea työläisten ystävä tai pääoman oikeuden pelvoton puolustaja, ja kummassakin tapauksessa hän oli sotainen mieleltään ja valmis kieltämään kenen tahansa ystävänsä, joka ei vihannut vihollista.

Eräs säilykemaitovarasto sytytettiin tuleen — molemmat puolet syyttivät toisiansa, ja kaupunki kävi hysteeriseksi.

Babbitt valitsi tämän ajankohdan julkisesti siirtyäkseen liberalismiin.

Hän kuului terveeseen, viisaaseen, oikeastiajattelevaan ryhmään ja oli silloin sitä mieltä, että kurjat agitaattorit olisi ammuttava. Suuttui, kun hänen ystävänsä Seneca Doane puolusti vangittuja lakkolaisia, ja ajatteli mennä Doanen luo ja selittää, mitä miehiä nuo agitaattorit olivat. Mutta luettuaan erään plakaatin, joka väitti, että puhelintyöläiset olivat entisilläkin palkoilla nähneet nälkää, hän tuli huolestuneeksi.

»Silkkaa valetta ja vääriä numeroita!» sanoi hän, mutta epäröiden ja hiljaisella äänellä.

Seuraavaksi sunnuntaiksi ilmoitti presbyteriaaninen kirkko Chatham Roadin varrella tohtori John Jennison Drewin saarnaavan aineesta »Kuinka Vapahtaja tekisi lopun lakoista». Babbitt oli ollut huono kirkkomies viime aikoina, mutta meni nyt kirkkoon toivoen, että tohtori Drew todellakin oli saanut selvän, mitä jumalaiset voimat ajattelivat lakoista. Babbittin vieressä, suurella, kiiltävällä plyyshipenkillä, istui Chum Frink.

Frink kuiskasi: »Toivottavasti tohtori antaa lakkolaisille, minkä ne sietävät! Saarnamiehen ei mielestäni yleensä sovi sekaantua politiikkaan — hänen pitää pysyä yksinomaan uskonnossa ja vapahtaa sieluja eikä antaa aihetta äkkinäiseen väittelyyn — — — mutta tämmöisenä ajankohtana olen todellakin sitä mieltä, että hänen on noustava sanomaan noille lurjuksille, mitä me heistä ajattelemme.»

»Jaa — niin —», sanoi Babbitt.

Runollisen ja yhteiskunnallisen hehkunsa innossa, tukka pörrössä, jyrisi tohtori Drew:

»Niiden taloudellisten häiriöiden onnettomana seurauksena, jotka ovat — sanokaamme se vain peittelemättä ja rohkeasti — tukahduttaneet liike-elämän rakkaassa kaupungissamme viime päivinä, on kuultu kaikennäköistä pötypuhetta tieteellisen tieteellisyyden tieteellisestä ehkäisemisestä. Minä sanon teille, että vähimmin tieteellistä maailmassa on tiede! Ottakaa esimerkiksi hyökkäykset kristinuskon vahvistettuja perusoppeja vastaan, jotka hyökkäykset miespolvi sitten olivat ylen suosittuja tiedemiesten kesken! Niin, ne olivat mahtimiehiä, suu täynnä musertavaa arvostelua! He uhkasivat hävittää kirkon, todistaa että maailman oli luonut ja sen erinomaiselle siveys- ja sivistystasolle nostanut vain sokea sattuma. Kirkko seisoo kuitenkin tänä päivänä yhtä lujana kuin milloinkaan ennen, ja ainoa vastaus, jonka kristillisen kirkon paimenen tarvitsee antaa noille hänen yksinkertaisen uskonsa pitkätukkaisille vastustajille, on vain säälin hymy.»

»Ja nyt tahtovat nämä samat tiedemiehet asettaa niiden luonnollisten olojen tilalle, jotka vapaa kilpailu luo, typeriä järjestelmiä, jotka — annettakoon niille kuinka hienoja nimiä tahansa — eivät ole mitään muuta kuin väkivaltaista holhousta. Tietenkään en puhu mitään työasiain tuomioistuimista, sellaisten työmiesten erottamisesta, joiden on todistettu ryhtyneen lakkoon ilman kohtuullista syytä, tai niistä erinomaisista ammattiyhdistyksistä, joissa väki ja työnantaja seisovat rinnakkain samalla puolella. Mutta totisesti tuomitsen ne järjestelmät, joissa tahdotaan korvata itsenäisen työn vapaat ja kehittymässä olevat voimat kaikkinaisilla palkkausasteikoilla ja minimipalkoilla ja hallituksen komiteoilla ja työläisliitoilla ja kaikella semmoisella rapakaljalla.»

»Ihmiset eivät yleensä ymmärrä, ettei koko tämä teollisuuskysymys ole mikään talouskysymys. Siinä on yksinomaan ja ainoastaan kysymys rakkaudesta, kristinuskon käytännöllisestä sovelluttamisesta! Ajatelkaa työläiskomiteain asemesta, jotka yllyttävät vihaan työnantajaa vastaan, tehdasta! Siellä kulkee työnantaja hymyilevänä heidän keskuudessaan, ja he hymyilevät hänelle vastaan: vanhempi veli ja nuorempi. Veljiä tulee heidän olla, rakastavaisia veljiä, ja silloin ovat lakot yhtä mahdottomia ajatella kuin viha kodissa — —»

Tällä kohdalla murahti Babbitt:

»Mokomaakin roskaa!»

»Mitä?» sanoi Chum Frink.

»Hän ei tiedä, mitä puhuu! Sehän on selvää sekamelskaa! Sehän ei sisällä yhtään mitään!»

»Ehkei, mutta — — —»

Frink katsoi häneen epäröiden koko jumalanpalveluksen ajan, kunnes Babbitt hermostui.

2.

Lakkolaiset olivat ilmoittaneet mielenosoituskulkueen tiistaiaamuksi, mutta eversti Nixon oli kieltänyt sen, tiesivät sanomalehdet. Ajaessaan länteen päin konttoristaan kello kymmenen sinä aamuna Babbitt näki joukon roskaväkeä matkalla Court House Squaren takaisille kiemuraisille, likaisille kaduille. Hän inhosi heitä, koska olivat köyhiä, koska saivat hänen tuntemaan itsensä epävarmaksi. »Perhanan laiskurit! He eivät olisi halpoja työmiehiä, jos heillä olisi vähänkin tarmoa!» sähisi hän. Hän ihmetteli, mahtoiko olla tulossa mellakka. Hän ajoi kohti kulkueen lähtöpaikkaa, erästä kuihtunutta ja vaivaista nurmikkoa, jonka nimenä oli Moore Street Park, ja pysähdytti biilin.

Puisto ja kadut vilisivät lakkolaisia, nuoria miehiä, joilla oli siniset työläismekot, vanhoja miehiä, lakki silmillä. Ristiin rastiin väkijoukon läpi, pitäen sitä liikkeessä kuin kiehuvaa pataa, kulki kaupungin miliisi. Babbitt kuuli sotilaiden yksitoikkoista komennusta: »Liikkukaa — kävelkää pojat —- pitäkää jalat lämpiminä!» Babbitt ihaili heidän järkähtämätöntä hyvätuulisuuttaan. Väkijoukko huusi: »Tinasotamiehet!» ja »Roistot, kapitalistien kätyrit!», mutta sotamiehet vain naureskelivat ja vastasivat: »Mitäpäs siitä! Mutta kävelkääs, pojat!»

Babbitt oli ihastunut porvarikaartiin, vihasi roistoja, jotka ehkäisivät hyvinvoinnin mukavaa edistymistä. Ihmetteli eversti Nixonin räikeää väkijoukon halveksimista, ja kun kapteeni Clarence Drum, hiukan pöyhkeä metsäkauppias, porhalsi ohi, huusi Babbitt kunnioittavasti: »Mainiota, kapteeni, älkää antako niiden lähteä!» Hän oli näkemässä, kun työläiset läksivät marssimaan. Monilla heistä oli plakaatteja: »Meitä ei voi estää rauhallisesti kävelemästä!» Sotamiehet repivät plakaatteja alas, mutta lakkolaiset asettuivat johtajiensa taakse ja alkoivat kulkea ohuena, ei ollenkaan mahtipontisena virtana teräskimmelteisten sotilasrivien lomitse. Babbitt huomasi pettymyksekseen, ettei syntyisi mitään mellakkaa, ei tapahtuisikaan mitään mielenkiintoista.

Sitten hän hätkähti:

Marssivien joukossa, erään kookkaan nuoren työmiehen rinnalla, käveli Seneca Doane hymyilevänä ja tyytyväisenä. Hänen edessään kulki professori Brookbank, Valtion Yliopiston historiallisen osaston esimies, vanha valkopartainen mies, joka kuului tunnettuun, hienoon massachusettsilaiseen sukuun.

»Peijakas!» ajatteli Babbitt hämmästyneenä. »Semmoinen mahtimies yhteisillä asioilla työmiesten kanssa! Ja vanha ystävä Senny Doane! On typerää, että he menevät tuommoiseen roskajoukkoon! He ovat salonkisosialisteja. Mutta rohkeita he ovat! Eihän heillä ole siitä mitään ansiota, ei yhtä senttiä, ja — — — nehän ovat melkein kaikki lakkolaiset roistomaisen näköisiä. Melkein jokaikinen.»

Sotamiehet pakottivat kulkueen kääntymään eräälle poikkikadulle.

»Heillä on ihan yhtä suuri oikeus marssia kuin kenellä tahansa! Kadut ovat heidän omiansa yhtä hyvin kuin Clarence Drumin tai Amerikan Legionan», mutisi Babbitt, »Tosinhan — — — nuo ovat huonoa ainesta mutta — — — yhtäkaikki!»

Atleettikerhossa istui Babbitt ääneti lunchin aikana, kun toiset huolestuneina pudistelivat päitään: »Mihin tämä mahtanee johtaa?» tai lohduttelivat itseään laskemalla leikkiä.

Kapteeni Clarence Drum kulki mahtaillen ohi khakipuvussaan.

»Miten käy, kapteeni?» kysyi Vergil Gunch.

»Hyvin! Me saimme heidät poikkikaduille ja hajalle, ja heiltä meni halu pois.»

»Mainiota; ei mitään mellakkaa!»

»Mitä mainiota?» marisi Mr. Drum. »Jos saisin tahtoni toteutumaan, niin täällä syntyisi mellakoita, minä panisin itse ne käyntiin ja tekisin sitten lopun koko jutusta. On typerää odottaa ja siekailla mokomia herroja ja antaa levottomuuksien jatkua. Minä sanon teille, että nuo lakkurit eivät ole mitään muuta kuin pommeja heitteleviä sosialisteja ja roistoja, ja ainoa tapa heitä käsitellä on nuijan käyttäminen. Niin minä tekisin: antaisin heille selkään koko joukolle.»

Babbitt kuuli sanovansa: »Älä helkkarissa, Clarence! Ne olivat jokseenkin samannäköisiä kuin sinä ja minä, enkä minä ainakaan yhtään pommia nähnyt.»

Drum vastasi: »Vai niin, vai et nähnyt? No niin, ehkäpä sinulla olisi halu ottaa lakko hoitaaksesi. Kerro sinä eversti Nixonille, kuinka viattomia lakkolaiset ovat! Hän tulee kyllä iloiseksi sen kuullessaan!» Drum käveli edelleen, ja koko pöytäkunta tuijotti Babbittia.

»Mikä on tarkoitus, tahdotko, että meidän pitäisi syleillä ja suudella niitä piruja, vai mitä?» sanoi Orville Jones.

»Puolustatko sinä mieletöntä laumaa, joka koettaa riistää leivän perheittemme suusta?» raivosi professori Pumphrey.

Vergil Gunch istui kaamean hiljaisena. Hän otti ankaruuden naamiokseen: hänen suunsa oli kova, hänen karhea, lyhyt tukkansa tuntui julmalta, hänen äänettömyytensä oli uhkaava ukonpilvi. Kun toiset vakuuttivat Babbittille, että he varmaan olivat käsittäneet hänet väärin, näytti Gunch siltä, kuin olisi ymmärtänyt hänet liiankin hyvin. Niinkuin tuomari virkapuvussaan kuunteli hän Babbittia, joka änkytti:

»En, en suinkaan; tietenkin ne ovat raakoja roistoja. Mutta minä tarkoitan vain — — — minusta on epäviisasta puhua heidän nuijimisestaan. Sitä ei tee Cabe Nixon. Hän käyttää hienoa diplomaattista tapaa. Senpä vuoksi hän onkin eversti. Clarence Drum on kateellinen hänelle.»

»Olkoon», sanoi professori Pumphrey, »mutta sinä loukkasit Clarencea, George. Hän on ollut ulkona koko aamun ja tullut hikeen ja pölyyn, eikä ole kumma, jos hän tahtoisi antaa selkään noille keljuille.»

Gunch ei sanonut mitään, istui vain ja tarkkasi häntä, ja Babbitt tiesi olevansa silmälläpidon alaisena.

3.

Lähtiessään kerhosta Babbitt kuuli Chum Frinkin sanovan Gunchille: »— — —minä en tiedä, mikä häneen on mennyt. Sunnuntaina tohtori Drew piti mainion saarnan liikemoraalista, ja Babbitt moitti sitäkin. Mikäli voin ymmärtää — — —»

Babbitt tunsi epämääräistä pelkoa.

4.

Hän näki väkijoukon, joka oli kertynyt puutuolilla seisovan puhujan ympärille. Hän pysähdytti auton. Sanomalehdissä olleista kuvista hän tiesi, että sen täytyi olla tunnettu vapaakirkollinen saarnaaja Beecher Ingram, josta Seneca Doane oli puhunut. Ingram oli laiha, liehuvatukkainen mies, posket näivettyneet ja silmät huolestuneet. Hän sanoi: »— — — jos nämä puhelintytöt voivat elää yhdellä aterialla päivässä, pestä oman pyykkinsä ja nähdä nälkää, hymy huulilla, niin totta kai te suuret, rotevat miehet — — —»

Babbitt näki, että Vergil Gunch tarkkasi häntä katukäytävältä. Epämääräisen levottomuuden vallassa hän pani auton käyntiin ja ajoi edelleen, ja Gunchin vihamieliset silmät tuntuivat seuraavan häntä koko yön.

5.

»Monikin luulee», pahoitteli Babbitt vaimolleen, »että jos työmiehet tekevät lakon, niin he ovat ilmeisiä piruja. Tietenkin on olemassa taistelu terveen liike-elämän ja alasrepivien ainesten välillä, ja meidän täytyy nujertaa heidät, kun he käyvät meidän kimppuumme, mutta saakeli soikoon, minä en ymmärrä, miksi emme voi taistella niinkuin gentlemannit ja olla sanomatta, että he ovat roistoja ja että heidät pitäisi ampua.»

»Niin — mutta, George», sanoi Myra tyynesti, »minä luulin sinun aina olleen sitä mieltä, että kaikki lakkolaiset pitäisi panna vankilaan.»

»Sitä en ole koskaan sanonut. Toisin sanoen, minä tarkoitan — — — muutamat tietysti. Edesvastuuttomat johtajat. Mutta minun mielestäni pitää olla ennakkoluuloton ja laajakatseinen — — —»

»Mutta, kultaseni, minä luulin sinun aina sanoneen, että semmoiset niin sanotut 'ennakkoluulottomat' ihmiset ovat kaikkein pahimmat — — —»

»Peijakas, nainen ei koskaan voi ymmärtää saman sanan eri merkityksiä. Sehän riippuu siitä, mitä tarkoittaa. Eikä auta olla niin väkivarma mistään. Nämä lakkolaiset esimerkiksi eivät itse asiassa ole niinkään huonoja ihmisiä. Vain tuhmia. He eivät ymmärrä mutkallisia kauppa- ja voittokysymyksiä, niinkuin me liikemiehet, mutta väliin ajattelen, että he ovat jokseenkin samanlaisia kuin me muut, eivätkä sen persompia palkkoihin kuin me voittoon.»

»George! Jos joku kuulisi sinun puhuvan noin — — — minä hän tunnen sinut; muistan, kuinka hurja ja hullu poika sinä olit. Minä tiedän, ettet tarkoita sanaakaan siitä, mitä sanot — — — mutta jos joku, joka ei ymmärrä sinua, kuulisi sinun puhuvan noin, niin luultaisiin, että olet ihan sosialisti.»

»Mitä minä siitä välitän, mitä ihmiset ajattelevat! Ja sitten tahdon sanoa sinulle samassa — — — tahdon, että sinä ehdottomasti ymmärrät, etten ole milloinkaan ollut hullu, hurja poika, ja kun sanon sinulle jonkin asian, niin tarkoitan myös sitä ja vastaan siitä — — — Vakavasti puhuen: luuletko sinä, että ihmiset katsoisivat minun menevän liian pitkälle, jos sanoisin, että lakkolaiset ovat kunnon ihmisiä?»

»Tietysti. Mutta älä ole levoton, ystäväni! Tiedänhän minä, ettet tarkoita siitä tavuakaan! — Mutta nyt on aika mennä maata. Onko sinulla tarpeeksi peitteitä täksi yötä?»

Babbitt makasi loggiassaan ja mietti: »Hän ei ymmärrä minua. Minä ymmärrän tuskin itseäni. Minkätähden en voi katsella asioita tyynesti, niinkuin ennen?»

»Tekisi mieleni mennä Senny Doanen luokse ja jutella hänen kanssaan. Ei! Entäpä jos Verg Gunch näkisi minun menevän siitä ovesta sisään!»

»Minun pitäisi tuntea joku tyylikäs nainen ja hauska, joka voisi ymmärtää, mitä oikeastaan pyrin saamaan selville, ja antaisi minun puhua kanssaan ja — — — mahtoikohan Myra olla oikeassa? Saattoivatko pojat uskoa, että olin tullut hulluksi Lain senvuoksi, että olen ennakkoluuloton ja laajanäköinen? Gunchin tapa katsoa minuun — — —»

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

1.

Miss McGoun tuli hänen yksityiskonttoriinsa kello kolme ilmoittamaan:

»Mr. Babbitt, eräs mrs. Judique on puhelimessa — — — hän tiedustaa joitakin korjauksia, ja kaikki herrat ovat ulkona. Tahdotteko te puhua hänen kanssaan itse.»

»All right.»

Tanis Judiquen ääni oli kirkas ja miellyttävä. Puhelinkoneen musta silinteri tuntui antavan elävän pienoiskuvan hänestä itsestään: kimmeltävät silmät, hieno nenä, pehmeä leuka.

»Täällä on Mrs. Judique, muistatteko minua? Te saatoitte minua autolla tänne Cavendish Apartmentsiin ja autoitte minua saamaan hauskan asunnon.»

»Kyllä. Älkää luulko, että olisin unohtanut. Mitä voin tehdä hyväksenne?»

»Niin, se on vain — — — minun ei pitäisi vaivata Teitä sillä, mutta talonmies ei näy osaavan sitä suorittaa. Kuten tiedätte, on huoneistoni ylimmässä kerroksessa, ja nyt syyssateiden aikana on katto alkanut vuotaa, ja minä olisin hirveän iloinen, jos — — —»

»Jaha, no minä tulen sitä katsomaan.» Hermostuneena: »Mihin aikaan luulette olevanne kotona?»

»Niin, minä olen aina kotosalla aamuisin.»

»Oletteko kotona nyt iltapäivällä tunnin päästä tai niin?»

»Olen. Ehkä saisin tarjota Teille kupin teetä. Minunhan pitäisi se tehdä kaiken sen vaivan jälkeen, mitä te olette nähnyt.»

»Mainiota, Minä tulen niin pian kuin pääsen irti.» Hän mietti: »Se on hienosti sivistynyt nainen, chic, you know. 'Kaiken vaivan jälkeen, minkä olette nähnyt — — — tarjota teille kupin teetä'. Hän voisi ihmistä ymmärtää. Minä olen tyhmeliini, mutta en niinkään mahdoton, kun minut oikein tuntee. Enkä minä sitäpaitsi ole niin suuri tyhmeliini kuin ihmiset luulevat.»

Suuri lakko oli loppunut, lakkolaiset oli voitettu. Paitsi että Vergil Gunch tuntui vähemmän ystävälliseltä, ei Babbittin kavalluksesta sakia vastaan ollut mitään näkyviä seurauksia. Moitteen painostava pelko oli poissa, mutta epäröivä yksinäisyydentunne oli jäljellä. Nyt hän oli niin kiihtynyt, että hän osoittaakseen, ettei niin ollut laita, pyöriskeli konttorissa neljännestunnin, katseli sinikopioita, selitti miss Gounille, että mrs. Scott tahtoi enemmän hintaa talostaan — oli koroittanut ensimmäisen hinnan — koroittanut seitsemästätuhannesta kahdeksaantuhanteenviiteensataan — olisiko miss McGoun hyvä ja kirjoittaisi sen kortille — mrs. Scottin talo — koroitetaan. Kun hän näin oli todistanut olevansa välinpitämätön mies, ainoastaan liikeasioihin kiinnostunut, lähti hän ulos. Hän käytti erikoisen pitkän ajan pannakseen auton käyntiin; hän potkaisi renkaita, puhdisti nopeusmittarin lasin ja tunnusteli tuulisuojuksen pikkulamppujen kiertimiä.

Hän ajoi onnellisena Bellevue-kortteliin mrs. Judiquen kuva silmiensä edessä kuin säteilevä valo taivaan rannalla Vaahterain lehdet olivat pudonneet ja täyttivät asfalttikatujen ojat. Päivä oli kuin himmeää vaaleanvihreää kultaa, hiljainen ja tasainen. Babbitt pani merkille Bellevuen mietiskelevän tunnelman ja yksinäisyyden — siinä oli korttelittain puutaloja, autotalleja, pieniä puoteja, rakentamattomia tontteja. »Tämä täytyy puhdistaa; tarvitaan mrs. Judiquen laatuisia ihmisiä, jotta paikka saisi luonnetta», ajatteli hän ajaessaan pitkin pitkiä, mukulaisia, tyhjiä katuja. Tuntui virkistävä, raikas tuulenpuuska, ja hyvinvointia säteillen hän saapui Tanis Judiquen kotiin.

Mrs. Judiquella oli yllään, kun hän hermostuneesti hymyillen otti hänet vastaan, musta chiffonihame, pieni uurros kaunista kaulaa varten. Hän tuntui Babbittista äärettömän ylihienostuneelta. Hän katseli verhoja ja kuvajäljennöksiä arkihuoneessa ja sanoi: »Totisesti, te olette järjestänyt täällä kauniisti. Vain intelligentti nainen voi luoda kodin, se on varma se.»

»Pidättekö todellakin tästä? Minä olen kovin iloinen. Mutta te olette katalasti laiminlyönyt minut. Tehän lupasitte tulla jonakin päivänä opettelemaan tanssia.»

Vähän epävarmana vastasi Babbitt: »No ette te sitä vakavissanne tarkoittanut.»

»Ehkä en, mutta olisittehan voinut koettaa.»

»No, tässä nyt olen ensimmäisellä oppitunnillani, ja te saatte heti paikalla valmistautua siihen, että jään illallisille.»

He nauroivat molemmat tavalla, joka osoitti, etteivät he tietenkään sitä tarkoittaneet.

»Mutta ensin käyn katsomassa sitä vuotopaikkaa.»

Mrs. Judique saattoi hänet lakealle katolle. Se oli oma maailmansa tikapuineen, kuivausnuorineen ja vesisäiliöineen. Babbitt osoitteli erinäisiä seikkoja kenkänsä kärjellä ja koetteli tehota häneen oppineilla lausunnoilla kupariputkista, siitä, kuinka toivottavaa olisi tehdä viemärit lyijystä ja peittää ne kuparilla ja että kattosammiot oli parempi tehdä seetripuusta kuin metallilevystä.

»Täytyy olla selko monesta asiasta, kun on talojen kanssa tekemisissä», ihaili mrs. Judique.

Babbitt lupasi, että katto korjataan kahdessa päivässä.

»Onko teillä mitään sitä vastaan, että käytän puhelintanne?» kysyi hän.

»Ei millään muotoa.»

Babbitt seisoi hetken kaidepuuhun nojaten ja katseli kaupunkia, tuhansia autioita, pieniä bungaloweja, joissa oli luonnottoman suuret portaalit, ja uusia asuinrakennuksia, pieniä mutta koreita, kirjavista tiilistä tehtyjä ja terrakottakoristeilla varustettuja. Niiden takana oli kukkula ja siinä läikkä keltaista savea kuin suuri haava. Jokaisen asuinrakennuksen, jokaisen huvilan vieressä oli pieni autotalli. Täällä asui kunnon pikku väkeä, hyvinvoipaa, ahkeraa, elämänhaluista.

Syyspäivän valo lievitti uusien värien räikeyttä, ja ilma oli kuin auringonkimmelteistä vettä.

»Kuinka ihana iltapäivä! Täältä on kaunis näköala aina Tanners Hilliin saakka», sanoi Babbitt.

»Niin, se on vapaata ja kaunista.»

»Niin helkkarin harvat ihmiset vain panevat arvoa näköalaan.»

»Älkää vain koroittako vuokraani senvuoksi! Oi, se oli ilkeys minun puoleltani! Minä vain kiusoittelin. Mutta vakavasti puhuen: harvat tosiaankin ottavat vaikutelmia näköalasta, minä tarkoitan — — — heillä ei ole mitään käsitystä runoudesta ja kauneudesta.»

»Ei, se on varmaa, ei ole», kuiskasi Babbitt ihaillen hänen solakkaa vartaloansa ja intoutunutta eloisaa tapaa, jolla hän katsoi korkeuteen, leuka pystyssä ja hymy huulilla. »On kai parasta, että soitan peltisepille, niin voivat ryhtyä työhön heti huomenaamulla.»

Kun hän oli soittanut, minkä hän teki huomattavan käskevästi ja rehevän miesmäisesti, näytti hän epäröivän ja huokasi:

»Niin, nyt kai minun sitten täytyy — — —.»

»Oo, teidän täytyy juoda kuppi teetä ensin.»

»Niin, kyllähän se maistuisi, tietysti.»

Oli ihanaa istua selkänojossa tummanviheriällä ripsituolilla, jalat suorina, ja katsella kiinalaista puhelinhyllyä ja Mount Vernonin värillistä valokuvaa, josta hän aina oli paljon pitänyt, sillä välin kuin viereisessä pikku keittiössä — niin lähellä — mrs. Judique lauloi laulua »Kreolittareni». Melkein sietämättömän suloisessa tunnelmassa, niin suuren tyytyväisyyden vallassa, että se täytti hänet kaihoisalla tyytymättömyydellä, hän näki magnoliapuita kuutamossa ja kuuli plantaashineekerien hyräilevän banjon säestyksellä. Hän tahtoi olla mrs. Judiquen lähettyvillä tekosyynä muka auttaminen, mutta samalla kertaa hän tahtoi istua alallaan lumoustilassaan. Hän jäi laiskana istumaan.

Kun mrs. Judique toi sisään kalisevan teetarjottimen, hymyili Babbitt hänelle.

»Kuinka tämä on hurjan hauskaa!»

Ensimmäistä kertaa oli hän salaamatta tunteitansa, hän oli tyyni ja turvallinen ystävällinen, ja ystävällinen ja tyyni oli myöskin emännän vastaus:

»On hauskaa, että olette täällä! Te olitte niin ystävällinen hankkiessanne minulle tämän pikku kodin!»

He olivat yhtä mieltä siitä, että pian tulisi kylmät ilmat. He olivat yhtä mieltä siitä, että täyskielto oli kielto. He olivat yhtä mieltä kaikesta. He kävivät suorastaan rohkeiksi. He viittasivat, että nuo uudenaikaiset nuoret tytöt, suoraan sanoen, että heidän lyhyet hameensa olivat lyhyitä. He olivat ylpeitä havaitessaan, etteivät loukkaantuneet näin avomielisistä lausunnoista. Uskalsipa Tanis sanoa:

»Minä tiedän, että te tulette ymmärtämään — — — minä tarkoitan — — — minä en tiedä kuinka sen sanoisin, mutta minä luulen todellakin, että tytöt, jotka pukeumistavallaan tahtovat näyttää huonoilta, eivät todellisuudessa koskaan mene pitemmälle. He osoittavat, että heiltä puuttuu naisellisen naisen vaistoja.»

Muistaen Ida Putiakia ja kuinka pahoin tämä tyttöletukka oli häntä pidellyt, yhtyi Babbitt tähän innokkaasti; muistaen, kuinka huonosti koko maailma oli häntä kohdellut, hän kertoi Paul Rieslingistä, Zillasta, Seneca Doanista, lakosta.

»Ymmärrättekö? Tietenkin minulla oli yhtä suuri into saada ne veitikat nolatuiksi kuin kenellä muulla tahansa, mutta, peijakas, eihän sen syyn vuoksi toki ole lupa olla ymmärtämättä heidän kantaansa asiassa. Täytyy jo oman itsensä vuoksi olla ennakkoluuloton ja lujanäköinen. Ettekö te ole samaa mieltä?»

»Olen tietenkin!» Hän istui pienellä, kovalla kohojakkaralla, pani kätensä yhteen sivulleen, kumartui eteenpäin ja katseli Babbittia tarkkaavasti. Ja maireisen tunteen vallassa siitä, että oli arvossapidetty, julisti Babbitt:

»Niinpä minä menin ja sanoin kerhokavereille: 'Kuulkaa, minä' — — —»

»Kuulutteko Te Unioniin! Minun mielestäni se on — —»

»En, Atleettikerhoon. Tietysti minua houkutellaan lakkaamatta liittymään Unioniin, mutta minä sanon aina: 'Ei, pojat! Ei kävele!' Maksusta en välitä, mutta en jaksa sietää kaikkia sen ikäviä äijiä.»

»Ette tietysti, mutta kertokaa, mitä te sanoitte heille?»

»No, tokkopa te huolitte sitä kuulla. Minä varmaankin ikävystytän teidät kuoliaaksi omilla asioillani! Tehän tuskin voitte uskoa, että olen jo vanha, rääkkä kun puhelen kuin poikanulikka.»

»Oo, te olette poika vielä. Minä tarkoitan — — — Te ette voi olla päivääkään yli viidenviidettä.»

»E-en, no en juuri paljoa. Mutta minä alan heikkari olkoon tuntea itseni keski-ikäiseksi, kun edesvastuu ja sensemmoinen —»

»Niin, minä tiedän.» Hänen äänensä hyväili Babbittia, se siveli häntä kuin silkka silkki. »Ja minä tunnen itseni niin yksinäiseksi, niin yksinäiseksi joskus, mr. Babbitt.»

»Me olemme säälittävä pari. Mutta minusta me olemme sentään aika hauskoja.»

»Minusta huikean paljon hauskempia kuin useimmat tuntemani ihmiset.» He hymyilivät. »Mutta olkaa niin kiltti ja kertokaa, mitä te sanoitte kerhossa.»

»No, näin se oli: Seneca Doanehan on minun vanha ystäväni — sanokoot mitä tahtovat, mutta useimmat täällä eivät tiedä, että Senny on hyvä tuttava eräiden maailman etevinten valtiomiesten kanssa — — —lordi Wycomben esimerkiksi — — tiedättehän, sen suuren englantilaisen aatelismiehen. Ystäväni sir Gerald Doak sanoi minulle, että lordi Wycombe on Englannin suurimpia pomoja — no, jos ei ollut Doak, oli joku toinen.»

»Oo, tunnetteko te sir Geraldin? Hänet, joka oli täällä McKelveyn luona?»

»Jaa tunnenko hänet? Hyvänen aika, minä tunnen hänet niin hyvin, että me sinuttelemme toisiamme: George ja Jerry, ja oltiin yhdessä rypemässä Chicagossa — — —»

»Se mahtoi olla hauskaa. Mutta — — —» Hän nuhteli etusormella varoitellen: »Minä en voi sallia, että te käytte rypemässä! Minun täytyy ottaa teidät huoltooni.»

»Kuinka toivoisinkaan teidän tekevän niin!. Mutta missä Olinkaan? Niin, nähkää. Minä tiedän sattumalta, mikä suurmies Senny Doane on ulkopuolella Zenithiä, mutta tietysti ei kukaan ole profeetta omalla maallaan, ja Senny on, piru soikoon, niin perhanan vaatimaton, ettei hän anna ihmisten tietää, mitä tavaraa hänellä on laukussaan, kun hän on ulkomailla. No. Lakon aikana tulee Clarence Drum pöyhistellen meidän pöytäämme taisteluvalmiina, pieneen kapteenin univormuunsa pukeutuneena, ja joku sanoo hänelle: 'teetkö sinä lopun lakosta nyt, Clarence?' ja hän pullistautuu kuin kalkkuna ja huutaa niin, että äänen saattoi kuulla ulkohuoneeseen asti: 'Saat uskoa, minä näytin lakon johtajille heidän erehdyksensä, ja he menivät kotiin.' 'Sehän oli hyvä', sanoin minä hänelle, 'ettei syntynyt mitään mellakkaa'. Siihen hän sanoi: 'Mutta jos minä en olisi pitänyt silmiäni auki, niin olisi syntynyt; niillä oli joka miehellä pommi taskussa, ne on ilmettyjä anarkisteja.' 'Älä helkkarissa, Clarence', sanoin minä, 'minä katsoin heitä tarkkaan, eikä heillä ollut pommeja enempää kuin kaniineilla', sanoin minä. 'Tietysti', sanoin minä, 'he ovat tuhmia, mutta he ovat hyvin samankaltaisia kuin sinä ja minä joka tapauksessa', ja sitten sanoo Vergil Gunch tai joku — — — ei se oli Chum Frink te tiedätte, se kuuluisa runoilija — — —me ollaan helkkarin hyviä ystäviä — — — hän sanoo minulle: 'Kuule nyt', sanoo hän, 'tarkoitatko sitä, että sinä puolustat tällaisia lakkoja? Minä suutuin niin, kun mies saattaa tehdä semmoisia johtopäätöksiä, että teki mieleni olla antamatta mitään selitystä lainkaan — — — antaa palttua, eikä mitään muuta — — —

»Ah, se on niin viisasta», sanoi mrs. Judique.

»— — — mutta lopuksi selitin minä hänelle: 'jos sinä olisit tehnyt niin paljon kuin minä Kauppiasyhdistyksen komiteoissa ja kaikissa', sanoin minä, 'niin voisi sinulla olla hiukan oikeutta puhua. Mutta samalla kertaa', sanoin minä, 'olen sitä mieltä, että pitää kohdella vastustajaansa gentlemanin tavoin. No, se tukki heiltä suun. Frink — — — Chum, nimitän minä häntä — — — aina ei osannut enää sanoa sanaakaan, mutta tuosta luultavasti muutamat heistä ikäänkuin päättelivät, että minä olen liian vapaamielinen. Mitä te arvelette?»

»Ah, te olitte niin viisas. Ja rohkea. Minä pidän niin paljon, kun miehellä on rohkeutta seistä vakaumuksensa puolesta.»

»Mutta eikö teistä ollut hyvä koko juttu? Kun kaikki ympäri käy, niin ovat muutamat tovereista niin peijakkaan varovaisia ja ahdasmielisiä, että paheksuvat miestä, joka todella sanoo sydämensä ajatuksen.»

»Mitä teidän tarvitsee siitä välittää! Ajan pitkäänhän heidän täytyy kunnioittaa miestä, joka pakottaa heidät ajattelemaan, ja teidän maineenne puhujana — — —»

»Mitä te tiedätte minun maineestani puhujana?»

»Ohoo, en minä aio puhua kaikkea, mitä tiedän. Mutta vakavasti puhuen te ette tiedä, kuinka kuuluisa mies te olette.»

»Hm — — — mutta en minä tänä syksynä ole pitänyt juuri monta puhetta. Ollut liian järkkynyt siitä Paul Rieslingin jutusta, arvelen. Mutta — tiedättekö mitä, että te olette ensimmäinen, joka ymmärtää, mitä tarkoitan, Tanis — — — saanko olla Teille avomielinen? Hurjan rohkeaa kutsua Teitä etunimeltä.»

»Ah, tehkää se, ja minä sanon teitä Georgeksi. Eikö teistä ole ihanaa, kun kahdella ihmisellä on niin paljon — — — miksi minä sanoisin sitä — — — niin paljon kykyä eritellä, että he voivat heittää pois tuommoiset tuhmat sovinnaiset säännöt ja ymmärtävät toisiansa ja tulevat 'tuttaviksi samassa, niinkuin laivat, jotka kohtaavat yössä?»

»Niin, niin minustakin, juuri niin minäkin ajattelen.»

Babbitt ei istunut enää tyynesti tuolillaan, hän käveli ympäri huoneissa, hän istui sohvalle emännän viereen, mutta kun hän kömpelösti ojensi kättään tämän hienoisia, hyvinhoidettuja sormia kohti, sanoi mrs. Judique hilpeästi:

»Oo, antakaa minulle paperossi! Olisiko pikku Tanis teistä kauhea, jos polttaisi.»

»Oi, ei ensinkään, minä pidän siitä.»

Hän oli usein ja perusteellisesti tarkastanut nuoria tyttöjä, jotka polttivat Zenithin ravintoloissa, mutta hän tunsi vain yhden naisen, joka poltti — — — mrs. Sam Doppelbraun, lyhytaikaisen naapurinsa. Hän sytytti juhlallisesti Tanisin paperossin, katseli löytääkseen jotakin, mihin olisi voinut panna tulitikun, ja pisti sen taskuunsa.

»Te kaipaatte varmaankin sikaria, miesparka!» kuhersi Tanis.

»Onko Teillä mitään sitä vastaan?»

»Ei, minä rakastan hyvän sikarin savua, se on niin hauskaa ja — — — niin hauskaa ja miehevää! Te löydätte tuhkakupin minun arkihuoneestani vuoteen vieressä olevalta pöydältä, jos olette niin kiltti, että käytte sen noutamassa.»

Hänen makuuhuoneensa sai Babbittin hämilleen; leveä vuode, orvokinvärinen silkkipeite, orvokinväriset kultareunaiset uutimet, kiinalainen Chippendale-piironki ja hämmästyttävä rivi kenkiä korkeavartisissa lesteissä, joiden päällä oli silkkisukkia. Hän tunsi, että hänen tavassaan tulla sisään tuhkakuppi kädessään oli oikea huolettomuuden sävy. »Tyhmeliini, semmoinen kuin Verg Gunch, yrittäisi jotakin leikkipuhetta siitä, että sai nähdä hänen makuuhuoneensa, mutta minä otan asian välinpitämättömänä, tavallisena satunnaisuutena.» Hän ei ollut välinpitämätön jälkeenpäin. Tyytyväisyys toveruuteen oli poissa, ja häntä kiusasi himo koskettaa emäntänsä kättä. Mutta joka kerta, kun hän kääntyi tätä kohti, oli paperossi tiellä. Se oli kilpenä heidän välillään. Babbitt odotti, kunnes hän olisi polttanut sen loppuun, mutta kun hän riemuiten näki hänen sammuttavan sitä tuhkakuppiin, sanoikin Tanis: »Ettekö tahtoisi antaa minulle vielä toista paperossia?» Ja toivottomana näki Babbitt jälleen ohuen savun ja kauniin käden olevan aitana heidän välillään. Babbitt ei ollut ainoastaan utelias saamaan selvää, sallisiko Tanis hänen pitää kättänsä (puhtaimmassa ystävyydessä tietysti!), vaan suorastaan riutui sen kaipuusta.

Pinnalla ei tästä hermostuttavasta draamasta näkynyt mitään. He puhelivat hilpeästi viileistä matkoista Kaliforniaan ja Chum Frinkistä. Kerran sanoi Babbitt tahdikkaasti:

»Minä en todellakaan hyväksy sellaisia junkkareita — paheksun tosiaankin ihmisiä, jotka tarjoavat itse itseänsä vieraisille, mutta minulla on ikäänkuin semmoinen tunne, että minä tulen syömään illallista viehättävän mrs. Tanis Judiquen kanssa tänä iltana. Mutta te olette kai arvatenkin jo varattu monelle muulle taholle?»

»Hm, minä ajattelin hiukan mennä eläviin kuviin. Niin, minun ehkä tosiaankin pitäisi mennä ulos hengittämään vähän raitista ilmaa.»

Hän ei kehoittanut Babbittia jäämään, mutta ei viitannut lähtemäänkään. Babbitt ajatteli: »On parasta, että menen. Hän tulee sallimaan, että jään. Siitä voi tulla jotakin — ja se ei sovi, että minä sotkeudun — — — mihinkään — — — se ei sovi — — — minun täytyy lähteä tieheni.»

Sitten: »Ei! Se on jo myöhäistä.»

Kello seitsemän hän äkkiä sieppasi pois Tanisin paperossin ja tarttui kiivaasti hänen käteensä:

»Tanis, älkää kiusatko minua! Mehän olemme — — — tässä me istumme, kaksi yksinäistä olentoa ja olemme hurjan onnellisia yhdessä! Ainakin minä olen. Minä en ole koskaan ollut niin onnellinen! Ah, antakaa minun jäädä! Minä nelistän leikkelekauppaan ja ostan jotakin — kylmää kananpoikaa esimerkiksi — tai kylmää kalkkunaa — ja sitten syömme hienon pienen päivällisen, ja jos Te sitten tahdotte ajaa ulos minut, niin minä olen kiltti kuin lammas ja menen.»

»Hm — niin — se olisi hauskaa», sanoi Tanis.

Eikä vetänyt myöskään kättään pois. Babbitt puristi sitä vavisten ja meni horjuen ottamaan päällysnuttuaan. Leikkelekaupassa hän osti hyvin merkillisen ruokavaraston, joka oli valittu vain pitäen silmällä, millä oli suurin hinta. Toisella puolella katua olevasta apteekista hän soitti vaimolleen:

»Minun täytyy saada eräs asiakas allekirjoittamaan kontrahdin, ennenkuin hän lähtee kaupungista kahdentoista junalla. Minä en tule kotiin ennenkuin vasta myöhään. Älä istu odottamassa. Suutele Tinkaa ja sano hyvää yötä!»

Toivehikkaana hän palasi Tanisin huoneistoon.

»Paha poika, joka ostaa näin paljon ruokaa!», oli Tanisin tervehdys. Mutta ääni oli iloinen, hymy hyväksyvä. Babbitt auttoi häntä pienessä valkoisessa keittiössä, pesi vihannekset, avasi oliivipullon. Tanis lähetti hänet kattamaan pöytää, ja kun hän tallusteli arkihuoneeseen, otti kaapista veitsiä ja kahveleita, tunsi hän itsensä hurjan kotiutuneeksi.

»Nyt on vain ratkaistava, mikä puku teidän on pantava päällenne. Minä en voi ratkaista, onko teidän otettava hienoin iltapukunne vai aukaistava hiuksenne ja otettava yllenne lyhyet hameet ja oltava olevinanne nuori tyttö.»

»Minä aion syödä päivällistä aivan niinkuin olen, tässä vanhassa chiffonirievussa. Ja ellette siedä Tanista sillä tavoin, niin voitte mennä kerhoonne syömään päivällistä.»

»Siedäkö teitä?» Babbitt taputti häntä olalle. »Pikkuinen, te olette sukkelin ja viehättävin ja paras nainen, minkä milloinkaan olen tavannut! Tulkaa nyt, Lady Wycombe, jos haluatte tarttua Zenithin herttuan käsivarteen, niin defileeraamme grandifikille aterialle.»

»Oi, kuinka lystikkäästi Te puhutte!»

Kun he olivat lopettaneet picknick-ateriansa, pisti Babbitt päänsä ulos ikkunasta ja ilmoitti: »Ilma on tullut kauhean kylmäksi ja luultavasti rupeaa satamaan. Te ette aio ensinkään mennä eläviin kuviin.»

»Niin, mutta — — —»

»Minä toivoisin, että meillä olisi avoin takka, minä toivoisin, että tänä iltana sataisi kuin saavista ja me olisimme hauskassa, pienessä ja vanhanaikaisessa tuvassa ja puut suhisivat ulkopuolella ja suuri takkavalkea — — — ja minäpä tiedän! Vedetään tämä sohva lämpöpatterin luo ja ojennetaan jalat sitä vastaan ja kuvitellaan, että se on takkavalkea!»

»Voi, sehän on liikuttavaa! Te olette suuri lapsi!»

Mutta he istuutuivat yhtäkaikki lämpöpatterin eteen, asettivat jalkansa sitä vastaan — Babbittin möhkäleiset mustat kengät ja emännän hienot kiiltonahkapuolikengät. Hämyssä puhelivat he itsestään, kuinka yksinäinen Tanis oli, kuinka yksinäinen ja etsivä George, ja kuinka ihmeellistä, että he olivat löytäneet toisensa. Kun he lopettivat, oli huone hiljaisempi kuin metsäpolku, kadulta ei kuulunut ääntäkään, lukuunottamatta automobiilirenkaiden suhinaa ja kaukaisen tavarajunan kolinaa, huone oli oma eri maailmansa, lämmin, turvallinen, kiihkopuuhaisesta maailmasta kaukana.

Babbitt oli vaipunut lumoukseen, josta kaikki pelko ja kaikki epäilys olivat kadonneet; ja kun hän aamunkoitteessa tuli kotiin, oli lumous muuttunut tyyneksi, muistorikkaaksi tyydytykseksi.