NELJÄSTOISTA LUKU.

1.

Tänä syksynä valittiin eräs mr. W. G. Harding Marionista, Ohiosta, Yhdysvaltain presidentiksi, mutta Zenith oli vähemmän kiinnostunut kansalliseen vaalikamppailuun kuin omiin vaaleihinsa. Seneca Doane oli, siitä huolimatta, että hän oli asianajaja ja yliopistosivistyksen saanut, asetettu ehdokkaaksi Zenithin pormestarinvirkaan levottomuutta herättävän työläisohjelman nojalla. Häntä vastustaakseen asettivat kansanvaltalaiset ja tasavaltalaiset yhteisen ehdokkaan, Lucas Proutin, patjatehtailijan, jolla oli nuhteeton tervejärkisyyden maine. Mr. Proutia kannattivat pankit, Kauppiasyhdistys, kaikki säädylliset sanomalehdet ja George F. Babbitt.

Babbitt oli Floral Heightsin piiriesimies, mutta tämä piiri oli luotettava, ja hän kaipasi tuimempia taisteluita. Hänen puheensa vuosikokouksessa oli hankkinut hänelle kaunopuheisuuden orastavan maineen, minkä vuoksi tasavaltais-kansanvaltainen Keskuskomitea lähetti hänet seitsemänteen vaalipiiriin Etelä-Zenithiin puhumaan pienille kuulijakunnille työmiehiä ja konttorihenkilöitä ja naisia, jotka eivät tienneet, mitä tekisivät uudella äänioikeudellaan. Hän saavutti kuuluisuuden, jota kesti viikkokausia. Silloin tällöin oli joku reportteri läsnä jossakin hänen kokouksistaan, ja nimikkeet (vaikkeivät olleet erikoisen suuria) kertoivat, että George F. Babbitt oli puhunut väkijoukolle suosiohuutojen kaikuessa ja etevät liikemiehet olivat osoittaneet Doanen kataluuden. Kerran oli Advocate-lehden kuvallisessa sunnuntailiitteessä Babbittin ja kymmenkunnan muun liikemiehen kuvat, ja niiden yllä nimike: »Zenithin raha- ja liikemiespiirien johtajat, jotka kannattavat Proutia.»

Hän ansaitsi maineensa. Hänellä oli uskoa; hän oli vakuutettu että jos Lincoln olisi elänyt, niin hän olisi agiteerannut mr. W. G. Hardingin hyväksi — ellei olisi tullut Zenithiin ja agiteerannut Lucas Proutin hyväksi. Hän ei hämmentänyt kuulijoitansa joutavalla kuurnimisella. Prout edusti rehellistä ahkeruutta, Seneca Doane edusti nurkuvaa laiskuutta, ja oli vain valittava. Leveäharteisena ja lujaäänisenä oli hän ilmetty Oikeauskoinen liikemies, ja, harvinaisinta kaikista, hän piti tosiaan kansasta. Hän piti melkein tavallisista työmiehistäkin. Hän toivoi, että he olisivat hyvin palkatuita ja kykenisivät maksamaan hyvän vuokran — vaikka tietenkään he eivät saaneet ehkäistä osakkeenomistajain kohtuullista voittoa. Tämä jalo katsomuskanta ja se korkea tunnelma, jonka keksintö, että hän oli syntynyt puhujaksi, antoi hänelle, tekivät hänet suosituksi kuulijain keskuudessa, hän oli hyvin haluttu koko vaalitaistelun aikana, hyvin tunnettu ei vain seitsemännessä ja kahdeksannessa vaalipiirissä, vaan vielä muutamissa osissa kuudettatoistakin.

2.

Sulloutuneina hänen autoonsa he ajoivat Turnverein Halliin Etelä-Zenithiin — Babbitt, hänen vaimonsa, Verona, Ted, ja Paul ja Zilla Riesling. Sali sijaitsi erään leikkelepuodin yläpuolella kadun varrella, joka jytisi raitiovaunujen kolinaa ja tuoksui sipulilta ja bensiiniltä ja paistokalalta. Uusi tunne Babbittin arvosta täytti heidät kaikki, Babbitt mukaan luettuna.

»Minä en käsitä, kuinka sinä jaksat puhua kolmelle yleisölle yhtenä iltana. Ei minulla olisi sitä voimaa», sanoi Paul, ja Ted äännähti Veronalle: »Ukko osaa tosiaan liukastella noita härkäpäitä!»

Miehiä, yllään mustat satiinipaidat, vastapestyjä, vaikka silmien alla vielä oli jäljellä likainen varjoviiru, seisoi odottamassa saliin johtavilla leveillä portailla. Babbittin seura raivasi itselleen kohteliaasti heidän keskitseen tien valkeaksirapattuun huoneeseen, jonka perällä oli lava ja siinä punainen plyyshivaltaistuin ja vedensiniseksi maalattu honka-alttari, jota joka ilta käyttivät lukemattomien veljeskuntien suurmestarit ja ylimmät arvonhaltijat. Sali oli täysi. Kun Babbitt tungeksi oven luona seisovien keskitse, kuuli hän hivelevää hyväksymishyminää: »Se on hän!» Puheenjohtaja riensi vastaan keskikäytävää pitkin ja sanoi vaikuttavasti: »Puhuja? Kaikki on kunnossa, sir! Hm — niin — mikä olikaan nimi, sir?»

Sitten liukui Babbitt kaunopuheisuuden merelle:

»Kuudennentoista vaalipiirin herrat ja naiset, on eräs, joka ei voi olla mukanamme täällä tänä iltana, mies, jonka uljas troijalainen rohkeus on aivan yksinäistä valtiollisella kiistakentällä — minä tarkoitan johtajaamme, kunnianarvoisaa Lucas Proutia, kaupungin värien kantajaa. Kun hän ei ole täällä, niin toivon, että koetatte suvaita minua, jos minä, ystävänä ja naapurina, miehenä, joka olen ylpeä siitä, että minulla on teidän kanssanne yhteinen etu saada olla Zenithin suuren kaupungin kansalainen, sanon teille yksinkertaisesti, rehellisesti ja vilpittömästi, miltä kiistakysymykset tässä vaalitaistelussa yksinkertaisesta liikemiehestä — miehestä, joka, kasvaneena köyhyyden ja ruumiillisen työn siunauksessa, ei kuitenkaan koskaan, silloinkaan kun kohtalo tuomitsi hänet istumaan pulpetin ääressä, ole unohtanut miltä tuntuu olla ylhäällä kello puoli kuusi ja tehtaan luona, vanha ruoka-astia kovenneessa kourassa, kun pilli puhalsi kello seitsemää, paitsi kun omistaja keljuili itselleen kymmenen minuuttia ja puhallutti aikaisemmin! (Naurua.) Tullakseni nyt tärkeisiin ja perustaviin kiistakysymyksiin tässä taistelussa, niin on se suuri erehdys, jota ihan nurinpäisesti esittää Seneca Doane — —»

Muutamat työmiehet nauroivat ivallisesti — nuoret kyynilliset työmiehet, enimmäkseen ulkomaalaisia, juutalaisia, ruotsalaisia, irlantilaisia, italialaisia — mutta vanhemmat miehet, kärsivälliset, värittömät, kumarat puusepät ja mekaanikot, huusivat suosiota, ja kun hän vähitellen tuli kaskuunsa Lincolnista, olivat heidän silmänsä kosteat.

Vaatimattomasti ja kiirehtien riensi hän ulos salista maireisen kättentaputusrätinän jälkeen ja ajoi kolmanteen puhepaikkaansa tänä iltana. »Ted, ehkäpä sinä ajat», sanoi hän. »Minä tunnen itseni ikäänkuin hiukan raukeaksi tämän vuodatuksen jälkeen. No, Paul, miten se meni? Sainko minä ne mukaani?»

»Mainiosti! Maanmainiosti! Se oli uhkapontevaa!»

Mrs. Babbitt sanoi, ihailua äänessään: »Voi, se oli ihanaa! Niin selvää ja kiintoisaa ja niin hyviä aatteita. Kun minä kuulen sinun pitävän puhetta, niin ymmärrän, etten ole käsittänyt, kuinka syvällisesti sinä ajattelet ja kuinka tavaton äly ja puhujataito sinulla on. Yksinkertaisesti — — — suurenmoista!»

Mutta Verona oli häiritsevä. »Pappa», leukaili hän, »mistä sinä voit tietää, että valtionliikkeen ja niin edespäin ja niin edespäin, aina täytyy epäonnistua?»

Mrs. Babbitt oikaisi häntä: »Rona, minun mielestäni sinun pitäisi nähdä ja käsittää, että kun sinun pappasi on ihan näännyksissä puheiden pitämisestä, niin ei se ole oikea hetki odottaa, että hän rupeaisi selittämään noita sotkuisia asioita. Minä olen varma siitä, että kun hän levännyt, hän mielellään selittää ne sinulle. Ollaan nyt vain kaikki hiljaa ja annetaan papalle tilaisuutta miettiä seuraavaa puhettaan. Ajatelkaahan! Juuri nyt kokoontuvat ne Makkabealais-temppeliin ja odottavat meitä!»

3.

Mr. Lucas Prout ja terve liike-elämä voittivat mr. Seneca Doanen ja luokkavallan, ja Zenith oli taas pelastettu. Babbittille tarjottiin erinäisiä alempia paikkoja annettavaksi köyhille sukulaisille, mutta hän halusi mieluummin saada ennakolta tietoa kivettyjen liikenneväylien laajentamisesta, ja kiitollinen hallitus suostui siihen. Sitäpaitsi hän oli vain yksi yhdeksästätoista puhujasta niillä päivällisillä, joilla Kauppiasyhdistys vietti oikeuden voittoa.

Kun hänen puhujamaineensa nyt oli vakiintunut, piti hän vuosipuheen Zenithin Kiinteistöyhdistyksen päivällisillä. Asianajajalehti selosti tätä puhetta tavattoman täydellisesti:

»Vilkkaimpia banketteja, mitä viime aikoina on ollut, pidettiin eilen illalla Zenithin Kiinteistöyhdistyksen vuotuisessa Yhteentulojuhlassa, joka vietettiin O'Hearn Housen tanssisalissa. Isäntä mr. Gil O'Hearn, oli kuten tavallista voittanut oman ennätyksensä, ja kokoontuneet herkuttelivat sellaisella määrällä ruokia, ettei sen veroista voisi löytää länsipuolelta New Yorkia, jos edes sieltä, ja huuhtoivat runsaan ravinnon alas sillä nesteellä, joka innostuttaa huumaamatta, ciderin muodossa, jonka on maatilallaan valmistanut Chandler Mott, yhdistyksen puheenjohtaja, joka oli tilaisuuden sukkela ja taitava rex convivium.»

»Kun mr. Mott lievän kylmetyksen johdosta poti kurkunpääntulehdusta, piti G.F. Babbitt pääpuheen. Sivuuttaen selonteon siitä, kuinka pitkälle kiinteistölakien tarkastus oli edistynyt, julkaisemme tässä osittain mr. Babbittin puheen:

— Kun minä nyt nousen puhumaan teille, improvisoitu puheeni huolellisesti pantuna liivintaskuun, niin muistuu mieleeni tarina kahdesta irlantilaisesta, Mikestä ja Patista, jotka ajoivat Pullman-vaunussa. Molemmat, se on huomattava, olivat laivaston matruuseja. Mikellä lienee ollut alempi vuode. Vähitellen alkoi hän kuulla kauheaa menoa ylimmästä, ja kun hän karjaisi sinne saadakseen tietää, mikä oli hätänä, vastasi Pat: 'Voi tätä kurjuutta, ja mahtanenko minä ikinä saada unen hiventä silmääni ollenka-an? Minä olen koettanut hivuttaa itseäni tähän mitättömän pieneen riippumattoon kahdeksasta lasista alkaen!' [Lasi: Merimiehen aikailmoitus kellon sijasta. — Suom.]

— Nyt, hyvät herrat, seistessäni teidän edessänne, tunnen itseni hyvin Patin kaltaiseksi, mutta ehkäpä minä, hetken puhuttuani, tunnen itseni niin mitättömän pieneksi, että voisin ilman vähintäkään vaikeutta putkahtaa Pullman-vuoteen vieressä olevaan verkkoon!

— Hyvät herrat, minusta tuntuu, että tässä joka vuosi palautuvassa juhlassa, jolloin ystävä ja vihollinen tulevat yhteen ja panevat pois sotakirveen ja antavat hyvän toveruuden aaltojen viedä itsensä ystävyyden kukkaisille kunnaille, meidän on, kun seisomme yhdessä silmä silmää vasten ja olka olassa kiinni, maailman parhaan kaupungin kansalaisina, ajateltava asemaa, sekä oman itsemme että yhteisen hyvän kannalta.

— Se on totta, että vaikka asukaslukumme on 361 000 tai käytännöllisesti katsoen 362 000, viimeisen väenlaskun mukaan on lähes kaksikymmentä suurempaa kaupunkia Yhdysvalloissa. Mutta, hyvät herrat, ellemme me seuraavassa väenlaskussa ole ainakin kymmenennellä sijalla, niin olen minä ensimmäinen antamaan kenen kerskurin tahansa nylkeä paidan päältäni ja syömään sen G. F. Babbittin onnentoivotusten kanssa! Olkoon vain, että New York, Chicago ja Philadelphia tulevat edelleenkin pysymään meidän edellämme, mitä suuruuteen tulee. Mutta lukuunottamatta näitä kolmea kaupunkia, jotka tiettävästi ovat siinä määrin kasvaneet yli oman päänsä, ettei kunniallinen valkoinen mies, ei kukaan, joka rakastaa vaimoaan ja lapsiaan ja Jumalan vapaata ja ihanaa luontoa ja haluaa pudistaa naapurinsa kättä häntä tervehtiessään, tahtoisi asua niissä — ja sallikaa minun sanoa teille, nyt ihan suoraan asiaan mennen, minä en luovuttaisi ensiluokkaista tonttia Zenithissä Broadwayn tai State Streetin koko pituutta ja leveyttä vastaan! Lukuunottamatta näitä kolmea on selvää jokaiselle, joka pystyy näkemään tosiasioita, että Zenith on amerikkalaisesta elämänstandardista ja vauraudesta hienoin esimerkki, mitä ylimalkaan on olemassa.

— Minä en tarkoita, että olemme täydellisiä. Meillä on vielä koko joukko tehtävää kivettyjen automobiilibulevardien laajentamisessa, sillä uskokaa minua, mies, jolla on neljästä kymmeneen tuhanteen vuodessa ja ehkä lisäksi automobiili ja herttainen pieni perhe omassa bungalowissaan kaupungin ulkolaidalla, se mies on paneva edistyksen pyörän pyörimään!

— Hän edustaa sitä tyyppiä, joka hallitsee Amerikkaa nyt; niin, hän oikeastaan on se ihannetyyppi, jota kohti koko maailman täytyy pyrkiä, jotta rakkaalla, pienellä planeetallamme voisi olla säädyllinen, tasainen, menestyksellinen, kristillinen tulevaisuus. Silloin tällöin istahdan hetkeksi ajattelemaan tätä Vakaata Amerikkalaista Kansalaista melko tyytyväisenä.

— Meidän ihannekansalaisemme — niin häntä ajattelen — on ensinnäkin kiihkeämpi kuin lintukoira, joten hän ei tuhlaa kallista aikaa unelmoimiseen tai juoksemalla hienoissa teekutsuissa tai sekaantumalla asioihin, jotka eivät hänelle kuulu, vaan käyttää tarmonsa johonkin liikkeeseen tai johonkin ammattiin tai johonkin taiteenhaaraan. Illalla hän sytyttää hyvän sikarin ja kiipeää pieniin kärryihinsä, noituu kenties kaasuttajaa ja hyrrää kotiansa. Hän tasoittaa pihan nurmikkoa tai harjoittelee salaa hiukan golfia, ja niin hän on valmis päivälliselle. Ruoan jälkeen kertoo jonkun sadun tenaville tai ottaa perheen eläviin kuviin tai pelaa muutaman pelin bridgeä tai lukee iltalehden ja luvun tai kaksi jostakin ponnekkaasta Villin-Lännenromaanista, jos hänellä on taipumuksia kirjallisuuteen; ja naapuritalon perhe kenties pistäytyy viemisille, ja he istuvat ja juttelevat ystävistään ja päivän kysymyksistä. Sitten hän menee onnellisena levolle omatunto puhtaana, kannettuaan roponsa kaupungin hyvinvoinnin ja oman pankkikirjansa vaurastuttamiseksi.

— Politiikassa ja uskonnossa on tämä terve kansalainen ovelin mies maan päällä, ja taiteellisella alalla on hänellä poikkeuksetta synnynnäinen maku, joka saa hänet aina valitsemaan parasta. Ei missään koko maailmassa voi tavata niin monta jäljennöstä vanhoista mestareista ja tunnetuista maalauksista eteishuoneiden seinillä kuin täällä Yhdysvalloissa. Ei missään ole läheskään sellaista määrää fonografeja, ja niissä ei ainoastaan tanssilevyjä ja koomillisia kappaleita, vaan myöskin parhaat oopperat, kuten Verdi, maailman parhaiten palkattujen laulajain esittäminä.

— Muissa maissa hoitavat taidetta ja kirjallisuutta kaikennäköiset nukkavierut retkut, jotka asuvat vinttikomeroissa ja elävät alkoholista ja makaroonista, mutta Amerikassa on menestyksellinen kirjailija ja taulumaalari täysin samanlainen kuin jokainen muu säädyllinen liikemies, ja minä puolestani olen iloinen, että mies, jolla on harvinainen kyky höystää sanottavaansa asioilla, jotka ovat kiintoisia lukea, ja joka osoittaa sekä määrätietoisuutta että tarmoa käsitellessään kirjallisia tavaroitansa, saa tilaisuuden hankkia kokoon viisikymmentätuhatta dollariansa vuodessa, seurustella suurimpien liikepomojen kanssa tasa-arvoisena ja ostaa itselleen yhtä suuren talon ja yhtä hienon auton kuin kuka teollisuusruhtinas tahansa! Mutta, huomatkaa, juuri se kunnon porvari, jonka kuvan äsken esitin, tekee tämän mahdolliseksi antamalla arvoa hänen työlleen, ja häntä tulee kunnioittaa yhtä paljon kuin tekijöitä itseään.

— Vihdoin, ja se on tärkeintä kaikista, on standardisoitu kansalaisemme, vaikkapa hän on poikamieskin, pienten lasten ystävä ja tukee kotiliettä, joka on meidän sivistyksemme peruskivi, aluksi ja lopuksi ja aina, ja joka kaikkein eniten erottaa meidät Euroopan rappeutuneista kansoista.

— Minä en ole vielä milloinkaan matkustellut Euroopassa — enkä totisesti oikein tiedä, tokko sanottavasti siitä välitänkään, niin kauan kuin meillä on omat mahtavat kaupunkimme ja vuoremme kaltseltavina — mutta arvelen sentään, että ulkomaillakin täytyy olla koko joukko meidänlaatuisiamme ihmisiä. Niin, eräs innokkaimpia Rotariaaneja, mitä olen koskaan tavannut, julisti minulle uskonkappaleitansa sataprosenttiseen tarmokkuuteen sorahtavalla murteella, joka muistutti vanhaa Skotlantia ja Robby Burnsin vihreitä nummia. Mutta joka tapauksessa asia, joka erottaa meidät toisella puolella puuhailevista hyvistä veljistämme, on se, että he eivät ole ollenkaan vastahakoisia teikarien ja sanomalehtimiesten ja poliitikkojen jätkyttelemiseen monissa asioissa, kun taas nykyaikainen amerikkalainen liikemies tietää itse puhua puolestaan, tietää tehdä selväksi jokaiselle, että hän aikoo hoitaa puotinsa itse. Hänen ei tarvitse etsiä apua keneltäkään älyniekalta, kun hänen on pakko vastata järkevän, kovakouraisen elämän kohtuuttomaan arvosteluun. Hän ei ole niin mykkä kuin vanhanaikainen kauppamies. Hänellä on sanavarastoa ja vauhtia.

— Kaikessa häveliäisyydessä pyydän tässä seistä edustavana liikemiehenä ja hiljaa kuiskata: Tämä on meidän tyyppimme! Tämä on amerikkalaisen standardikansalaisen perikuva! Uusi amerikkalainen sukupolvi on tällainen: mies, jolla on voimaa rinnassa, hymyä silmissä ja laskukoneita konttorissaan. Me emme kersku, mutta olemme koko lailla tyytyväisiä, ja ellette te pidä meistä, niin pitäkää varanne — silloin on teidän parasta suoriutua katon alle, ennenkuin pyörremyrsky puhkeaa kaupungissa.

— No niin! Tökeröllä tavallani olen koettanut kuvata Oikeata Miestenmiestä, miestä, jossa on vauhtia ja pontta. Ja senvuoksi, että Zenithissä on suhteellisesti paljon semmoisia miehiä, on se merkitsevin ja suurin meidän kaupungeistamme. Onhan New Yorkissa tosin tuhatmäärin kunnon miehiä, mutta New York on lukemattomien muukalaisten tyyssijana. Samoin Chicago ja San Francisco. Oo, meillä on kultainen sarja kaupunkeja — Detroit ja Cleveland kuuluisine tehtaineen, Cincinnati ja sen suuri työkalu- ja saippuatuotanto, Pittsburg ja Birmingham teräksineen, Kansas City ja Minneapolis ja Omaha, joka avaa porttinsa valtamerenkaltaisten vehnävainioiden ulapalle, ja lukemattomia muita suurenmoisia sisarkaupunkeja, sillä viimeisen väenlaskun mukaan oli maassa kokonaista kahdeksanseitsemättä kunniakasta amerikkalaista kaupunkia, joiden väkiluku oli yli satatuhatta! Ja kaikki nämä kaupungit puolustavat yhteisesti voimaa ja puhtautta ulkomaisia aatteita ja kommunismia vastaan — Atlanta ja Hartford, Rochester ja Denver, Milwaukee ja Indianapolis, Los Angeles ja Scranton Portland, Maine ja Portland Oregon. Ponteva, naseva mies Baltimoresta tai Seattlesta tai Duluthista on jokaisen Buffalosta tai Akronista, Fort Worthista tai Oskaloosasta kotoisin olevan samanlaisen propagaattorin kaksoisveli!

— Mutta vasta täällä Zenithissä, miesmäisten miesten ja naisellisten naisten ja nasevien nulikkain kotipaikassa, tapaatte suhteellisesti suurimman määrän näitä Kunnon Kansalaisia, ja juuri se seikka sijoittaa sen omaan erikoisluokkaansa; senvuoksi tullaan Zenith mainitsemaan historiassa perustan laskijana sivistykselle, joka on kestävä vielä kauan sen jälkeen kun vanhat aikaasyövät menetelmät on ainiaaksi hyljätty ja vakavan, määrätietoisen pyrkimyksen päivä on koittanut kautta maailman!

— Kerran, niin toivon, lakkaavat ihmiset antamasta kunniaa kaikenmoisille koinsyömille, homehtuneille, vanhanaikaisille eurooppalaisille tyhmyreille ja rupeavat antamaan asianmukaista tunnustusta mainehikkaalle Zenithin hengelle, rehelliselle taistelunhaluiselle tahdolle saavuttaa menestystä, joka on tehnyt pienen kaupunkihelmemme kuuluisaksi jokaisessa maassa ja maapallon kolkassa, missä kondensoitu maito ja pahvirasiat tunnetaan! Uskokaa minua, maailma on liian kauan palvonut noita loppuuneläneitä maita, jotka eivät tuota muuta kuin kenkämustetta ja luonnonkuvauksia ja pöhnää, joilla ei ole yhtä kylpyhuonetta sataa asukasta kohti ja jotka eivät voi erottaa rengaskirjankantta tavallisesta kartongista; ja on tosiaan aika, että joku zenithiläinen oikaisee selkänsä ja hihkaisee razziaa!

— Uskokaa pois, että Zenith ja sen sisarkaupungit luovat paraillaan uutta sivistystyyppiä. On paljon yhtäläisyyttä Zenithin ja noiden toisten kaupunkien välillä, ja siitä olen helkkarin hyvilläni! Kauppahuoneiden, konttorien, katujen, hotellien, vaatteiden ja sanomalehtien tavaton, kasvava, terve standardisointi kaikkialla Yhdysvalloissa osoittaa, kuinka luja ja kestävä meidän tyyppimme on.

— Niin, hyvät herrat, nämä toiset kaupungit ovat uskollisia aseveljiämme suuressa taistelussa elinvoimaisen olemassaolon puolesta. Mutta älkäämme salliko itsellemme mitään hairahdusta siinä suhteessa. Minä väitän, että Zenith on paras kaveri ja nopeimmin kasvava kaveri koko kasassa. Minä toivon, että suotte anteeksi, jos esitän muutamia tilastollisia tietoja väitteeni tueksi. Jos ne ovat vanhaa uutta muutamille teistä, niin eivät kuitenkaan tiedot menestyksestä enempää kuin hyvät sanomat Raamatussa ole koskaan pitkäveteisiä todellisen eteenpäinpyrkijän korville, kerrottiinpa sitä kaunista tarinaa kuinka usein tahansa! Jokainen intelligentti ihminen tietää, että Zenith valmistaa enemmän kondensoitua maitoa ja sterilisoitua kermaa, enemmän pahvirasioita ja enemmän lampunpitimiä kuin mikään muu kaupunki Yhdysvalloissa, ehkäpä koko maailmassa. Mutta ei ole yhtä yleisesti tunnettua, että me olemme toisella sijalla vientivoin valmistamisessa, kuudennella jättiläismäisessä moottori- ja automobiilimaailmassa ja noin kolmannella juuston, nahkatavaroiden, kattohuovan, viljanviennin ja päällyshousujen alalla!

— Meidän suuruutemme ei kuitenkaan ole ainoastaan ponnekkaassa vauraudessa, vaan yhtä paljon siinä yleishengessä, siinä eteenpäinkatsovassa ihanteellisuudessa ja veljesrakkaudessa, joka on ollut tunnusomaista Zenithille siitä saakka, kun Isät sen perustivat. Meidän oikeutemme, jopa suorastaan velvollisuutemme kaunista kaupunkiamme kohtaan on puhua laveasti ja leveästi korkeakouluistamme, joiden erikoisominaisuutena on täydellinen ainesvarasto ja hienoin ilmanvaihtojärjestelmä koko maassa, olkoon kyseessä mikä muu koulu tahansa; suurenmoisista uusista hotelleistamme ja pankeistamme, ja maalauksista ja marmorikorkokuvista niiden eteishuoneissa, ja Second National Towerista, kaikkien sisämaan kaupunkien toiseksi korkeimmasta liikerakennuksesta. Kun lisään, että meillä on saavuttamaton lukumäärä kivettyjä katukilometrejä, kylpyhuoneita, pölynimijöitä ja kaikkia muita sivistyksen tunnusmerkkejä, että kirjastomme ja taidemuseomme nauttivat runsasta kannatusta ja ovat sijoitetut tilaviin ja tarkoituksenmukaisiin rakennuksiin; että puistojärjestelmämme on enemmän kuin erinomainen kauniine, nurmikoilla, pensailla ja veistoteoksilla koristettuine ajoteineen, niin annan vain viittauksia Zenithin kaikkiylittävästä ja rajattomasta suuruudesta.

— Mutta minä olen sitä mieltä, että paras on säästettävä viimeiseksi. Kun huomautan teille, että meillä on automobiili joka viittä ja seitsemääkahdeksatta osaa henkilöä kohti, niin annan ytimekkään, käytännöllisen esimerkin siitä edistyksen ja intelligenssin laadusta, joka ilmaisee samaa kuin Zenithin nimi!

— Mutta oikeamielisyyden tie ei kulje vain ruusuilla. Ennenkuin lopetan, täytyy minun kiinnittää teidän huomiotanne erääseen ongelmaan, joka joutuu ratkaistavaksemme ensi vuonna. Pahimpana vaarana terveelle hallinnolle eivät ole avoimesti tunnustetut sosialistit, vaan joukko takana hiipiviä pelkureita — se pitkätukkainen seura, joka nimittää itseään 'liberaaleiksi' ja 'radikaaleiksi' ja 'villeiksi' ja 'intelligentsijaksi' ja Herra yksin tietää lopulta miksi kaikeksi! Edesvastuuttomat opettajat ja professorit ovat pahimpana ytimenä tässä joukkueessa ja minua hävettää sanoa, että heitä tapaa runsaasti suuren Valtionyliopistomme tiedekunnissa! Yliopisto on minun oma Alma Materini, ja minä olen ylpeä siitä, että voin lukeutua sen oppilaihin, mutta siellä tuntuu nykyään olevan erinäisiä opettajia, joiden mielestä meidän pitäisi jättää kansan johto kaikkinaisten kulkurien ja anarkistien käsiin.

— Nämä professorit ovat vihollisia, joita täytyy vastustaa — he ja koko heidän laverteleva lajinsa! Amerikkalainen liikemies on antelias liikanaisuuteen saakka, mutta yhtä vaatii hän kaikilta opettajilta ja luennonpitäjiltä ja sanomalehtimiehiltä: jos me luovutamme kelpo kultaamme heille, niin täytyy heidän auttaa meitä pitämällä esillä kehitysmahdollisuuksia ja koettamalla vaikuttaa järkiperäisen vaurastumisen hyväksi! Ja mitä näihin lörpötteleviin, irvisteleviin, pessimistisiin, kyynillisiin yliopistonopettajiin tulee, niin uskallan sanoa, että ensi vuonna on yhtä suuri velvollisuutemme käyttää vaikutusvaltaamme saadaksemme nuo juipit nakatuiksi pois kuin tehdä kaikkemme myydäksemme niin monta kiinteistöä ja kootuksemme niin monta sekiiniä kuin voimme.

— Vasta kun se on tehty, saavat poikamme ja tyttäremme nähdä, että amerikkalaisen mieskunnon ja kulttuurin ihanteena ei ole joukkue pölkkypäitä, jotka istuvat ja jaarittelevat oikeuksistaan ja vääryyksistään, vaan jumalaapelkääväinen, työteliäs, menestyksellinen, lujanyrkkinen, oikeamielinen liikemies, joka kuuluu johonkin ponnekkaaseen ja hurskaaseen kirkkoon, joka kuuluu propagaattoreihin tai rotariaaneihin tai Kiwanis-kerhoon tai Hirviin tai Punanahkoihin tai Kolumbuksen Ritareihin tai johonkin muuhun hilpeiden, reippaiden, nauravain, hikoavain, suoraselkäisten, avuliasten, kuninkaallisten kunnon kaverien yhdistykseen, jotka pelaavat kovaa peliä ja tekevät kovaa työtä ja vastaavat vastustajalleen leveäturpaisella saappaalla, opettavat virnunaamat ja ovelat lurjukset kunnioittamaan miestenmiestä ja ahertavat Uncle Samuelin, U.S.A:n hyväksi!»

4.

Babbitista uhkasi tulla tunnettu puhuja. Hän huvitti erästä kokousta presbyteriaanisen kirkon Miesten kerhossa Chatham Roadin varrella irlantilaisilla, juutalaisilla ja kiinalaisilla murrejutuilla.

Mutta missään hän ei osoittautunut selkeämmin eteväksi kansalaiseksi kuin esitelmässään »Kiinteistökysymyksen perusperusteista», jonka hän piti »Myyntimenetelmäin» luokalla Zenithin K.N.M.Y:ssä.

Asianajajalehti selosti esitelmää niin laajasti, että Vergil Gunch sanoi Babbittille: »Sinusta alkaa tulla kaupungin suurimpia puhujapomoja. Eihän enää voi avata sanomalehteänsä lukematta sinun tunnetusta puhujataidostasi. Kaiken tuon moskan pitäisi hankkia sinulle aikamoisesti afäärejä. Mainio keino! Jatka sinä vain sitä, kuule!»

»Älä viitsi irvistellä», sanoi Babbitt heikosti, mutta tästä Gunchin taholta tulleesta tunnustuksesta, jolla miehellä itsellään oli tunnetun kaunopuhujan maine, paisui hän maireisen onnekkaaksi ja kummasteli, kuinka hän ennen lomaansa oli saattanut epäillä, oliko mitään iloa olla »vakiintunut kansalainen».

VIIDESTOISTA LUKU.

1.

Hänen tiensä suuruuteen ei ollut vailla okaisia esteitä.

Kuuluisuus ei tuottanut sitä yhteiskunnallista ylennystä, jonka Babbittit ansaitsivat. Heitä ei pyydetty liittymään Tonawandan Urheilukerhoon eikä heitä kutsuttu Union-kerhon tanssiaisiin. Omasta puolestaan, sähähti Babbitt, ei hän viitsisi antaa mätää munaa kaikista noista tuhlareista, mutta vaimoni tykkäisi ikäänkuin, että olisi hauskaa olla läsnäolevien joukossa. Hän odotti jännityksellä yliopistotoveripäivällisiään, joilla saisi taas tuttavallisesti seurustella sellaisten seuraleijonain kuin Charles McKelveyn, urakoitsijamiljonäärin, Max Krugerin, pankkiirin, Irving Taten, työasetehtailijan, ja Adelbert Dobsonin, muodikkaan huonekoristajan, kanssa. Teoreettisesti hän oli heidän ystävänsä, ja kun hän tapasi heidät, kutsuivat he häntä yhä vielä »Georgieksi», mutta hän ei tavannut heitä usein, eivätkä he koskaan pyytäneet häntä päivällisille (joilla juotiin samppanjaa ja pikentit tarjoilivat) huviloihinsa Royal Ridgeen.

Koko viikon ennen toveripäivällistä hän ajatteli heitä. »Eihän ole mitään syytä, miksemme asettuisi läheisiin suhteisiin nyt!»

2.

Niinkuin kaikki amerikkalaiset huvitukset ja henkiset vuodatukset oli vuosikerran 1896 toveripäivälliset perusteellisesti järjestetty. Päivälliskomitea touhusi kuin myyntitoimisto. Kerran viikossa se lähetti huomautuksia:

MUISTUTUS N:o 3.

Vanha veikko, tuletko mukaan uhkeimmalle ystävyysaterialle, mitä vanhan rakkaan yliopistomme oppilaat ovat ikinä nähneet. Vuoden 1908 vuosikerrasta tuli 60 %. Pojat, sopiiko meidän antaa semmoisten nulikoiden nolata itsemme? Tulkaa, pojat, puristetaan esiin hiukan todellista, aito innostusta ja tehdään kaikki tyynni propagandaa päivällisistä peripulskinten hyväksi! Hienot ruokalajit, lyhyet puheet ja yhteisiä muistoja elämän onnellisimmilta, valoisimmilta päiviltä.

Päivälliset syötiin eräässä Union-kerhon yksityishuoneessa. Kerho oli synkkä rakennus, kolme vanhaa vaateliastyylistä asuintaloa, jotka oli yhdistetty, ja eteinen muistutti perunakellaria, mutta se Babbitt, joka niin huolettomasti liikuskeli Atleettikerhon komeudessa, astui sisään ihan ujona. Hän nyökkäsi ovenvartijalle, vanhalle korskalle neekerille, jolla oli messinkinapit ja sininen frakki, ja kulki hallin läpi koettaen näyttää siltä kuin olisi ollut jäsen.

Kuusikymmentä miestä oli saapunut päivällisille He muodostivat saaria ja virtauksia hallissa; he pakkautuivat hissiin ja yksityisen ruokasalin nurkkiin. He koettivat olla tuttavallisia ja innostuneita. He tuntuivat toisistaan aivan kuin ylioppilasaikana — kehittymättömiltä nuorukaisilta, joiden nykyiset viikset, kaljut päät, lihavuus ja rypyt olisivat olleet vain lystikästä naamioimista tätä iltaa varten. »Sinä ole et sitten muuttunut vähääkään!» ihmettelivät he toisiaan. Miehille, joita he eivät enää muistaneet, he sanoivat: »Hauskaa tavata sinua taas, vanha veikko! Missä sinä nyt — — Ainako sinulla vielä on sama touhu?»

Alinomaa kohotti joku jonkin eläköönhuudon tai viritti vanhan laulun, mutta aina se vaimeni ja vaikeni. Huolimatta päätöksestään olla demokraattisia jakautuivat he kahteen ryhmään: niihin, joilla oli juhlapuku, ja niihin, joilla ei ollut. Babbitt (kaikkein korkeimmassa määrässä juhlapukuisena) kulki toisesta ryhmästä toiseen. Vaikka hän melkein avoimesti oli yhteiskunnallisella valloitusretkellä, etsi hän ensimmäiseksi käsiinsä Paul Rieslingin. Hän tapasi tämän yksinäisenä, hienona ja hiljaisena.

Paul huokasi: »Minä en ole juuri suurenarvoinen tässä kädenpuristus- ja 'Kas — oletko — sinä — täällä?'-ilveilyssä.»

»No, peijakas, Paulibus, pehmene nyt ja ole tovereiksi. Täällähän on maailman paras kasa poikia! Kuule, sinä ikäänkuin näytät vähän synkältä. Mikäs on hätänä?»

»Sama iänikuinen. Riidellyt Zillan kanssa.»

»Tule mukaan nyt! Sukelletaan joukkoon ja unohdetaan huolet!»

Hän piti Paulia rinnallaan hivutellessaan itseään sitä paikkaa kohti, missä Charles McKelvey seisoi lämmittäen ihailijoitaan kuin kakluuni.

McKelvey oli ollut vuoden 96 vuosikerran sankari, ei ainoastaan jalkapallojoukkueen kapteeni ja puhemies, vaan myöskin väittelijä ja jokseenkin etevä siinä, mitä valtion yliopisto katsoi oppineisuudeksi. Hän oli jatkanut, valloittanut rakennusyhtiön, jonka kerran olivat omistaneet Dodsworthit, Zenithin arvokkain uranuurtajasuku. Hän rakensi senaatintaloja, pilvenpiirtäjiä, rautatieasemia. Hän oli leveäharteinen, romuluinen mies, mutta ei kömpelö. Hänen silmissään oli tyynen huumorin pilkettä, hänen puheessaan sulavaa nopeutta, joka pelotti poliitikkoja ja varoitti reporttereita; ja hänen läsnäollessaan tunsi älykkäinkin tiedemies tai hienosäikeisin taiteilija itsensä vähäveriseksi, hämilliseksi ja hiukan nukkavieruksi. Hän oli, varsinkin kun koetti vaikuttaa lakiasäätäviin kokouksiin tai työmiesvakoojiin, hyvin huoleton ja kiehtova ja suuripiirteinen. Hänellä oli aatelismiehen eleet; hän oli herttua nopeasti kasvavassa amerikkalaisessa ylimystössä ja ainoastaan korskeat 'vanhat suvut' olivat hänestä edellä. (Zenithissä 'vanha suku' merkitsee sukua, joka on tullut kaupunkiin ennen vuotta 1840.) Hänen valtansa oli sitäkin suurempi, kun häntä eivät olleet ehkäisemässä minkäänlaiset omantunnonsyyt, eivät vanhemman puritaanisen perimyksen rikokset eikä hyveet.

Nyt seisoi McKelvey tyynesti leikkiä laskien suuruuksien: tehtailijain ja pankkiirien, tilanomistajain ja juristien ja kirurgien kanssa, joilla on omat autonkuljettajat ja jotka tekevät matkoja Eurooppaan. Babbitt painautui heidän joukkoonsa. Hän piti yhtä paljon McKelveyn hymystä kuin niistä yhteiskunnallisista eduista, joita hänen suosionsa avulla saattoi saavuttaa. Jos hän Paulin seurassa tunsi itsensä merkitseväksi ja suojelevaksi, niin tunsi hän itsensä McKelveyn seurassa vähäpätöiseksi ja palvovaksi.

Hän kuuli McKelveyn sanovan Max Krugerille, pankkiirille: »Joo, me otamme vastaan Sir Gerald Doakin kodissamme.» Babbittin demokraattinen rakkaus titteleihin muuttui kiintoisaksi nautinnoksi. »Sinun tulee tietää, että hän on suurimpia rautapomoja Englannissa, Max. Hirveän rikas. Ei kas, terve Georgie! Kuule, Max, Georgie Babbitt alkaa olla paksumpi kuin minä!»

Puheenjohtaja huusi: »Istukaa paikoillenne, pojat!»

»Kierrelläänkö vähän, Charley?» sanoi Babbitt välinpitämättömästi McKelveylle.

»Tehdään niin. Kas Paul! Terve! Kuinka sinä voit, vanha viulunvinguttaja? Oletko ajatellut jotakin erikoista paikkaa, Georgie? Tule, niin kaapataan tuolit. Tule mukaan, Max! Georgie, minä luin sinun puheistasi vaalitaistelun aikana. Mainiota!»

Tämän jälkeen olisi Babbitt mennyt tuleen hänen puolestaan. Hän oli tavattomasti touhussaan päivällisen aikana, milloin kuiskatakseen jonkin rohkaisevan sanan Paulille, milloin kiinnittääkseen McKelveyn huomiota sanomalla »No sinähän kuulut rupeavan rakentamaan aallonmurtajia Brooklyniin», milloin pannakseen merkille, kuinka kateellisesti vuosikerran epäonnistuneet oliot loivat katseensa häneen, kun hän istui siinä ylimysten joukossa, milloin paistattaakseen päivää McKelveyn ja Max Krugerin seurajuoruissa. He puhuivat eräistä »djungeltanssiaisista», joita varten Mona Dodsworth oli koristanut talonsa tuhansilla kämmekkäillä. He puhuivat, erinomaisen hyvin näytellen välinpitämättömyyttä, eräistä Washingtonissa pidetyistä päivällisistä, joilla McKelvey oli tavannut erään senaattorin, erään Balkaninmaiden prinsessan ja erään englantilaisen kenraalin. McKelvey kutsui prinsessaa Jennyksi ja oli tanssinut hänen kanssaan.

Babbitt hytisi nautinnosta, mutta hän ei ollut niin pakahtunut kunnioituksesta, että olisi mykistynyt. Vaikkei häntä kutsuttukaan heidän luokseen päivällisille, oli hän kuitenkin tottunut puhelemaan pankinjohtajien, kongressinjäsenten ja kerhonaisten kanssa, jotka seurustelivat runoilijain piirissä. Hän jutteli hilpeästi vanhoista muistoista McKelveyn kanssa:

»Kuule, Charley, muistatko kuinka me vuokrattiin lavarattaat ja ajettiin Riverdaleen siihen suureen juhlaan, joka Madame Brownilla oli tapana toimeenpanna? Muistatko sitä paksua konstaapelia, joka yritti ottaa meidät kiinni, ja kuinka me otimme housunsilityskyltin ja ripustimme sen professori Morrisonin ovelle? Heikkari sentään, oli ne päiviä!»

»Niin», myönsi McKelvey, »oli ne päiviä!»

Babbitt oli ehtinyt lauseeseen: »Ei ne kirjat, joita yliopistossa lukee, vaan ne ystävyyssiteet, joita siellä solmitaan — ne jotakin merkitsevät», kun pöydän toisen pään miehet virittivät laulun. Hän ahdisti McKelveytä:

»Sääli on, hm, sääli niin liukua toisistaan vain senvuoksi että, hm, meidän liiketoimintamme kulkee eri aloilla. Minusta on tuntunut hauskalta puhella vanhasta hyvästä ajasta. Sinun ja mrs. McKelveyn pitää tulla meille päivällisille jonakin iltana.»

Epämääräisesti: »Niin, miksei — —»

»Minä tahtoisin puhua sinun kanssasi Grantsvillen makasiinien takana olevista tonteista. Voi olla, että voisin hankkia sinulle yhtä ja toista sillä kulmalla.»

»Mainiota! Meidän täytyy syödä päivällistä yhdessä, Georgie. Nykäise vain minua! On hauska saada nähdä sinua ja vaimoasi kotioloissa», sanoi McKelvey, paljoa vähemmän epämääräisesti.

Nyt jylisi puheenjohtajan ääni, se suunnaton ääni, joka kerran oli vaatinut heitä räyhäämään Ohion tai Michiganin tai Indianan retkaleita vastaan: »Hei, mölysudet! Kaikki yhdessä: pitkä ulvonta!» Babbitt tunsi, ettei elämä koskaan saattanut olla ihanampaa kuin nyt, kun hän yhdessä Paul Rieslingin ja jälleenlöydetyn sankarin McKelveyn kanssa yhtyi mylvintään:

Baaaattle-axe Get an axe Bal — axe Get — naxe Who, who? The U! Hooroo!

[Merkityksettömiä äänteitä vain räyhyn aikaansaamiseksi. Who = kuka? The U = University (yliopisto).]

3.

Babbittit kutsuivat McKelveyt päivällisille joulukuun alussa, ja McKelveyt eivät ainoastaan suostuneet, vaan tulivat todellakin, siirrettyään pari kertaa päivää.

Babbittit neuvottelivat perusteellisesti päivällisten yksityiskohdista, samppanjapullon ostamisesta aina niiden suolattujen mantelien lukumäärään saakka, joita kunkin lautasen viereen oli asetettava. Varsinkin pohdittiin kysymystä muista vieraista. Viimeiseen saakka kamppaili Babbitt sen puolesta, että Paul Riesling saisi olla yhdessä McKelveyn kanssa. »Vanha kunnon Charley pitäisi paljoa enemmän Paulista ja Verg Gunchista kuin teikaroivista salonkiapinoista», intti hän, mutta mrs. Babbitt keskeytti hänen huomautuksensa sanomalla: »Niin — ehkäpä kyllä — minä luulen että koetan saada vielä Lynnhaven-äyriäisiä», ja ehdittyään aivan valmiiksi hän kutsui tri J. T. Anguksen, silmälääkärin, ja erään ikävän-arvokkaan juristin nimeltä Maxwell helykimalteisine puolisoineen.

Ei Angus eikä Maxwell kuulunut Hirviin tai Atleettikerhoon, kumpikaan ei koskaan ollut kutsunut Babbittia »veljeksi» tai kysynyt hänen neuvoansa kaasuttajaan nähden. Ainoat »ihmisolennot», jotka hän kutsui, ärähti Babbitt, olivat Littlefieldit; ja Littlefieldkin tuli joskus niin tilastolliseksi, että Babbitt kaipasi Gunchin virkistävää kysymystä: »No, vanha naurisnenä, mitä sinä siitä sanot?»

Heti lunchin jälkeen alkoi mrs. Babbitt kattaa pöytää McKelveyn päivällisiä varten, jotka oli määrätty puoli kahdeksaksi, ja Babbitt oli käskyn mukaan kotona kello neljä. Mutta hänelle ei voitu keksiä mitään tehtävää, ja kolme kertaa ärähti mrs. Babbitt: »Kuule, koeta pysyä jaloista pois!» Babbitt seisoi autovajan ovella suupielet alaviirussa ja toivoi, että Sam Doppelbrau tai Littlefield tai joku muu olisi tullut juttelemaan hänen kanssaan. Hän näki Tedin hiipivän talonnurkan ohi.

»Mikäs on, poikani?» sanoi Babbitt.

»Kas, sinäkö se olet, isäukko! Peijakas, mamma on sotajalalla tänä päivänä! Minä sanoin hänelle, että Ronasta ja minusta oli yhdentekevää, saataisiinko olla mukana tämän illan kutsuissa vai ei, ja siitä hän kihahti. Hän sanoo, että minun pitää vielä kylpeäkin. Kylläpäs Babbittin perheen miehet tulevat tänään olemaan hienoja! Pikku Theodore frakkipuvussa!»

»Perheen miehet!» Babbittista se tuntui lystikkäältä. Hän pani käsivartensa pojan olalle. Hän toivoi, että Paul Rieslingillä olisi ollut tytär, jotta Ted olisi voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. »Niin, mamma on tosiaan hiukan vauhdissa tänään», sanoi hän, ja he nauroivat yhdessä ja lähtivät alistuvaisina muuttamaan pukua.

McKelveyt tulivat tuskin neljännestuntiakaan myöhästyneinä.

Babbitt toivoi, että Doppelbraut näkisivät McKelveyn limousinen ja heidän liveripukuisen autonkuljettajansa, joka odotti talon edustalla.

Päivällinen oli hyvin valmistettu ja uskomattoman runsas, ja mrs. Babbitt oli ottanut esille isoäitinsä hopeiset kynttilänjalat. Babbitt askarti ankarasti. Hän oli siivo. Hän ei kertonut yhtään niistä hauskoista historioista, jotka oli aikonut kertoa. Hän kuunteli muita. Hän pani Maxwellin käyntiin kaikuvalla kehoituksellaan: »Annas nyt kuulla matkastasi Yellowstoneen.» Hän oli imarteleva, tavattoman imarteleva. Hän sai tilaisuuden huomauttaa, että tri Angus oli ihmiskunnan hyväntekijä, Maxwell ja Howard Littlefield eteviä oppineita, Charles McKelvey houkutteleva esimerkki kunnianhimoiselle nuorisolle ja mrs. McKelvey Zenithin, Washingtonin, New Yorkin, Pariisin ja monien muiden kaupunkien seurapiirien kaunistus.

Mutta hän ei saanut heihin mitään eloa. Se oli sieluton päivällistilaisuus. Jostakin Babbittille tuntemattomasta syystä oli mieliala painostava ja he keskustelivat väkinäisesti ja haluttomasti.

Hän keskusteli Lucille McKelveyn kanssa, visusti karttaen katsoa hänen viehättävää puuteroitua olkapäätänsä ja vaaleanruskeaa silkkinauhaa, joka kannatti hänen hamettansa. »Te matkustatte kai pian Eurooppaan taas vai kuinka?» aloitti hän.

»Minun tekisi tosiaan kauhean kovasti mieleni piipahtaa Roomaan pariksi viikoksi.»

»Te ajelette kai siellä ympäri ja katselette tauluja ja musiikkia ja muinaisesineitä ja kaikkea semmoista?»

»En, matkustan sinne oikeastaan senvuoksi, että siellä on Via della Scrofan varrella eräs trattoria, jossa saa maailman parasta fettuccinea.»

»Oo, minä — — — Jaa. Mahtaa olla ihana koettaa sitä. Jaa-a!»

Neljännestä ennen kymmentä huomasi McKelvey suureksi ikäväkseen, että hänen vaimollaan oli päänsärkyä. Hän sanoi hilpeästi, kun Babbitt auttoi palttoota hänen päälleen. »Meidän täytyy syödä yhdessä lunchia jonakin päivänä ja puhella vanhoista ajoista.»

Kun toiset olivat lähteneet pois kello puoli yksitoista, kääntyi Babbitt rukoilevasti vaimonsa puoleen: »Charley sanoi, että hänellä oli ollut hirveän hauskaa ja että meidän täytyi mennä lunchille — — — sanoi, että he tahtovat nähdä meidät kotonaan päivällisillä pian.»

Mrs. Babbittinkin onnistui saada sanotuksi: »Se oli sellainen tyyni, rauhaisa ilta, joka usein on rattoisampi kuin kaikenlaiset meluavat kutsut, missä kaikki puhuvat yhtaikaa eivätkä voi olla levollisia ja — tyynesti ja rattoisasti.»

Mutta makuukomeronsa vuoteelta kuuli Babbitt hänen itkevän, hiljaa, toivottomasti.

4.

Kuukauden ajan he tutkivat seuraelämäpalstoja ja odottivat vastakutsua päivällisille.

Sir Gerald Doakin isäntänä esiintyi McKelvey niissä lihavilla kirjaimilla koko viikon Babbittin päivällisten jälkeen. Zenith otti hehkuvalla haltioitumisella vastaan Sir Geraldin (joka oli tullut Amerikkaan ostamaan hiiliä). Sanomalehdet haastattelivat häntä kieltolaista, Irlannista, työttömyydestä, vesitasoista, valuutasta, teenjuonnista whiskynjuontiin verrattuna, amerikkalaisten naisten psykologiasta ja arkielämästä englantilaisissa vallaskartanoissa. Sir Geraldilla tuntui olevan mielipide kaikissa näissä aineissa. McKelveyt antoivat hänen kunniakseen singalesilaiset päivälliset, ja miss Elnora Pearl Bates, Advocate-lehden seurapiiripalstan toimittajatar, kertoi niistä korkealentoisimpaan tyyliinsä. Babbitt luki ääneen aamiaispöydässä:

Jos ottaa huomioon omaperäiset, itämaiset koristukset, omituiset, erityisenhienot ruokalajit ja ylhäisen vieraan, viehättävän emännän ja hyvintunnetun isännän personallisuudet, niin ei kai Zenith milloinkaan ole nähnyt valikoidumpaa juhlaa kuin ne singalesilaiset päivälliset, jotka mr. ja mrs. Charles McKelvey eilen illalla toimeenpanivat Sir Gerald Doakin kunniaksi. Minä ajattelin, kun me — onnelliset! — saimme katsella tätä satuväikkeistä ja eksoottista näytelmää, ettei Monte Carlossa tai valituimmissa diplomaattipiireissä ulkomaiden pääkaupungeissa voisi olla viehättävämpää. Ei tosiaan ole turhan vuoksi Zenithiä aljettu seurapiirielämässä mainita ensimmäisenä sisämaan kaupungeista.

Vaikka onkin liian vaatimaton sitä tunnustaakseen, antaa Lordi Doak ylhäisökorttelillemme tuulahduksen, jota sillä ei ole ollut Sittingbournen earlin unohtumattoman käynnin jälkeen. Hän ei kuulu ainoastaan Englannin suuraateliin, vaan hän on myöskin, kerrotaan, johtava henkilö brittiläisen rautateollisuuden alalla. Kun hän tulee Nottinghamista, Robin Hoodin mielipaikasta, joka tosin nyt, kuten Lordi Doakilta kuulemme, on vilkas nykyaikainen kaupunki (275,543 asukasta) ja tärkeä pitsi- y.m. teollisuuden tyyssija, tekee mielemme ajatella, että ehkäpä hänen suonissaan virtaa jokin määrä vihreiden metsien muinaisen hallitsijan, veitikkamaisen Robinin, sekä voimakkaan punaista että jalon sinistä verta.

Viehättävä mrs. McKelvey ei koskaan ole ollut kiehtovampi kuin eilen illalla mustassa pienillä hienoilla hopeanauhoilla reunustetussa tyllihameessaan, hehkuva kimppu Aaron-Ward-ruusuja sorjilla uumenillaan.

Babbitt sanoi urhoollisesti: »Toivottavasti ei meitä kutsuta tapaamaan tuota Lordi Doak-veitikkaa. Minä haluaisin monta vertaa mieluummin olla rattoisilla tyynillä pienillä päivällisillä Charleyn ja rouvan kanssa.»

Zenithin Atleettikerhossa pohdittiin asiaa vilkkaasti. »Minä arvaan, että saamme kutsua McKelveytä, 'lordi Chaziksi' tästä lähtien», sanoi Sidney Finkelstein.

»On tosiaan ihmeellistä», sanoi täsmällisiä tosiasioita harrastava mies, Howard Littlefield, »kuinka vaikeata muutamien ihmisten näyttää olevan saada oikeaa käsitystä asioista. Täällä kutsuvat nyt kaikki tuota miestä 'lordi Doakiksi', kun pitäisi sanoa 'Sir Gerald'.»

Babbitt hämmästyi: »Älä, onko se mahdollista! Joo joo! 'Sir Gerald', ihanko? Siksikö häntä on kutsuttava, niinkö? Kiitos, veliseni, se oli hauska tietää.» Myöhemmin hän selitti agenteilleen: »On hassua nähdä, kuinka erinäisillä ihmisillä, jotka, vain senvuoksi, että heillä sattumalta on lihava lompakko, kutsuvat kotiinsa kuuluisia ulkomaalaisia, ei ole enempää käsitystä kuin kameelilla siitä, miten heidän pitäisi puhutella näitä, jotta he tuntisivat olonsa luontevaksi.»

Illalla kotimatkalla ollessaan hän ajoi McKelveyn limousinen sivu ja näki Sir Geraldin, korkean, punakan, pullosilmäisen germaanilaisen englantilaisen, jonka riipuksissa olevat kellervät viikset antoivat hänelle alakuloisen ja neuvottoman ilmeen. Babbitt ajoi eteenpäin, hitaasti, pyrintönsä hyödyttömyyden masentamana. Hän sai äkkiä sen selittämättömän ja epämieluisan vaikutelman, että McKelveyt nauroivat hänelle.

Hän paljasti masennuksensa julistamalla kiivaasti vaimolleen: »Ihmiset, jotka todella hoitavat asioitaan, eivät voi tuhlata aikaa semmoiselle joutoväelle kuin McKelveyt. Tämä seuraelämä-ilveily on juuri samanlaista kuin mikä muu kiihko tahansa; joka siihen todella antautuu, onnistuu kyllä siihen pääsemään. Mutta minä haluan mieluummin käydä sinun ja lasten kanssa vierailulla kuin olla mukana tässä idioottimaisessa ajojahdissa.»

He eivät puhuneet McKelveystä sen koommin.

5.

Oli katalaa, että näinä huolen aikoina piti ajatella Overbrookeja.

Ed Overbrook oli Babbittin luokkatoveri, joka oli elämässä epäonnistunut. Hänellä oli suuri perhe ja huono vakuutusliike Dorchesterin esikaupungissa. Hän oli harmaa ja laiha ja vähäpätöisen näköinen. Hän oli henkilö, jonka missä seurassa tahansa unohti esitellä ja sitten esitteli ylenmäärin innokkaasti. Hän oli ihaillut Babbittin toverillisuutta yliopistossa ja senjälkeen hänen kykyänsä kiinteistökaupoissa, hänen kaunista taloansa ja hienoja vaatteitansa. Se miellytti Babbittia, vaikka se toisaalta rasitti häntä tuottaen jonkinlaisen vastuuntunteen. Toveripäivällisillä hän oli nähnyt Overbrook-paran kiiltäväksikuluneessa sinisessä konttoripuvussa seisovan ujona eräässä nurkassa kolmen muun epäonnistuneen olion seurassa. Hän oli mennyt hänen luokseen ja ollut ystävällinen: »Terve, rakas Ed! Sinullahan kuuluu nyt olevan yksinoikeus vakuutuksiin Dorchesterissä. Mainiota!»

He muistelivat entisiä aikoja, jolloin Overbrook kirjoitteli runoja. Overbrook sai hänet hämilleen huudahtamalla: »Kuule, Georgie, onhan oikeastaan sääli, että olemme liukuneet niin erillemme. Minä toivon, että sinä ja mrs. Babbitt jonakin iltana tulette meille päivällisille.»

Babbitt hohotti: »Mainiota! Tietysti! Soita vain jonakin päivänä. Ja vaimoni ja minä haluamme hartaasti teitä vuorostanne käymään meillä.» Hän unohti sen, mutta niin ei pahaksi onneksi tehnyt Ed Overbrook. Alinomaa soitteli hän Babbittille ja kutsui häntä päivällisille. »Voimmehan mennä, niin sittenhän se on tehty», voihkaisi Babbitt vaimolleen. »Mutta ihan mykistyy hämmästyksestä, kun miesparalla ei ole selkoa seuraelämän sääntöjen ensimmäisistä alkeista. Ajattele, hän vain soittaa minulle sensijaan, että panisi vaimonsa kirjoittamaan kunnollisen kutsukortin! No niin, kai meidän kuitenkin on pakko mennä. Se on niitä toveriveljeilyn haittoja.»

Hän suostui Overbrookin seuraavaan mankuvaan kutsuun tulla päivällisille erääksi illaksi kahden viikon kuluttua. Päivälliset kahden viikon kuluttua, olkoonpa vaikka perhepäivälliset, eivät tunnu perin peloittavilta, ennenkuin nuo kaksi viikkoa ovat hämmästyttävän nopeasti huvenneet ja vaanimassa ollut tunti on edessä. Heidän täytyi muuttaa päivää McKelveylle pitämiensä omien päivällisten vuoksi, mutta vihdoin he ajoivat synkkinä Overbrookin luo Dorchesteriin.

Kaikki oli surkeata alusta alkaen. Overbrookit söivät päivällistä kello puoli seitsemän, kun taas Babbittit eivät koskaan syöneet ennen seitsemää. Babbitt suvaitsi tulla kymmenen minuuttia liian myöhään. »Tehkäämme kidutus niin lyhyeksi kuin mahdollista. Me livistämme niin pian kuin suinkin voimme. Minä sanon, että minun täytyy olla tavallista aikaisemmin konttorissa huomenaamulla.»

Overbrookien koti oli masentava. He asuivat erään puisen kahdenperheentalon yläkerroksessa, jonka hallissa oli pikkulasten vaunuja, nauloissa vanhoja hattuja, arkihuoneessa kaalinhajua ja pöydällä Perheraamattu. Ed Overbrook ja hänen vaimonsa olivat yhtä hämillisiä ja nukkavieruja kuin aina, ja muina vieraina oli kaksi kamalaa perhettä, joiden nimeä Babbitt ei kuullut eikä halunnut tulla tietämään. Mutta hän oli liikutettu ja nolostunut Overbrookin tahdittomasta tavasta kiitellä häntä: »Me olemme oikein ylpeitä, että ystävä Georgie on meillä! Tehän olette tietenkin kaikki lehdistä lukeneet hänen puheitaan ja esitelmiään — eikä poika ole hullumman näköinen, mitä? — mutta minä ajattelen aina entisiä ylioppilas-aikoja ja kuinka kunnon kaveri hän oli ja paras uija luokalla.»

Babbitt koetti olla hilpeä, hän askarteli ankarasti, mutta ei voinut keksiä mitään mielenkiintoista Overbrookin noloudessa, toisten vierasten hämillisyydessä tai toivottoman tuhmassa mrs. Overbrookissa, joka istui silmälasit nenällään, iho värittömänä ja tukka kuin sileäksinuoltuna. Hän kertoi parhaan irlantilaisen kaskunsa, mutta se lysähti kokoon kuin vetelä taikina. Surkeinta kaikesta oli, kun mrs Overbrook pisti päänsä esiin kahdeksan lapsen, ruoanlaiton ja pesun täyttämästä sameasta maailmastaan ja yritti ylläpitää keskustelua.

»Te matkustatte kai usein Chicagoon ja New Yorkiin, mr. Babbitt?» alkoi hän.

»Jaa, Chicagossa kyllä käyn silloin tällöin.»

»Se mahtaa olla ylen kiintoisaa. Silloin kai käytte kaikissa teattereissa?»

»Hm. Toden sanoakseni, mrs. Overbrook, pidän eniten erään Loopenissa olevan hollantilaisen ravintolan suuresta, mureasta pihvistä!»

Heillä ei ollut enää mitään sanomista. Babbittin kävi heitä sääli, mutta tila oli toivoton; päivälliset olivat epäonnistuneet. Kello kymmenen hän ravisti päältään mielettömän keskustelun tylsyyden ja sanoi niin hilpeästi kuin saattoi: »Minä pelkään, että meidän täytyy lähteä, Ed. Eräs asiakas tulee minua tapaamaan huomenaamulla anivarhain.» Kun Overbrook auttoi palttoota hänen ylleen, sanoi Babbitt: »Hauskaa jutella vanhoista ajoista! Meidän pitää pian syödä lunchia yhdessä.»

Mrs. Babbitt huokasi kotimatkalla: »Se oli sitten vasta kamalaa! Mutta kylläpä mr. Overbrook sinua ihailee!»

»Niin tekee, miesparka! Hän tuntuu pitävän minua jonkinlaisena finanssinerona ja Zenithin kauneimpana miehenä.»

»No se sinä et totta tosiaan ole, mutta Kuule, Georgie, ethän toki ajattele, että meidän täytyy kutsua heidät tämän jälkeen vuorostamme meille, mitä?»

»Puh huh! Ei toivoakseni täytyne.»

»Mutta kuule, George! Et suinkaan mennyt sanomaan mitään sellaista mr. Overbrookille, vai mitä?»

»En helkkarissa! En! Kunniasanallani, sitä en tehnyt! Sanoin vain, näön vuoksi, että pyytäisin hänet lunchille jonakin päivänä.»

»Jaha — no, hyvä on — — Minä en tahdo heitä loukata.

»Mutta en ymmärrä, kuinka saattaisin kestää vielä toisen tämmöisen illan. Ja ajattele, että tri ja mrs. Angus tai muita semmoisia tulisi, kun Overbrookit olisivat meillä, ja saisi sen käsityksen, että he ovat meidän ystäviämme!»

Viikon päivät he puhuivat huolestuneina: »Meidän pitäisi sentään kutsua joskus Ed ja hänen vaimonsa, ne raukat!» Mutta kun he eivät koskaan tavanneet, unohtivat he heidät, ja kuukauden tai parin perästä he sanoivat: »Kaikkein paras tapa oli tosiaan antaa asian haihtua itsestään. Tänne kutsuminen ei oikeastaan olisi ollut ystävällistä heitä kohtaan. He tuntisivat itsensä niin noloiksi ja köyhiksi meidän kodissamme.»

Sen koommin he eivät puhuneet Overbrookeista.