TUULIAJOLLA

1.

OMANTUNNON EDESSÄ.

Vasta jäähyväisnäytännön jälkeen tunsin eron Suomalaisesta Teatterista niin kirkkaasti, ettei ajatusta enää hallinnut yllätyksen hämmennys. Voin jo tehdä itselleni vakavia kysymyksiä omasta syyllisyydestäni.

Oliko minussa itsessäni niin suuret syyt tähän uskomattomaan tapahtumaan, että kaiken elämäni työn täytyi luhistua niitten alle?

Asetuin kyselemään omantunnon eteen. Huomasin monia inhimillisiä heikkouksia, vikoja ja virheitä, mutta ne olivat sellaisia, jotka haittasivat vain omaa henkilökohtaista olemustani. Tutkin niitä, mutta en havainnut niissä sellaista, mikä olisi haitannut velvollisuuteni täyttämistä tai estänyt työtäni. Monen ystäväni mielestä olin työssäni liiankin kireä. Sanoivat joskus leikillä, vai liekö ollut totta toinen puoli, että jonkinlainen boheemilekottelu olisi miellyttänyt Bergbomia enemmän.

Myönsin sen, sillä enhän ollut sokea ympäristön suhteen, ja omasta kireästä työskentelytavastani olin kyllin selvillä. Mutta suurempia täytyi niiden syiden olla, jotka olivat aikaansaaneet näin julman lopun.

En luottanut itseeni, vaan kyselin ystäviltäni. Pyysin heitä sanomaan kaiken, mitä tiesivät asiasta. Pyysin, että häikäilemättömästi latoisivat eteeni koko syntiluetteloni.

Näin sain kuulla yhdeltä yhtä ja toiselta toista. Kokosin kaikki omantunnon puntariin ja tarkastelin niitä puolelta ja toiselta.

Sanottiin, että olin Bergbomia kohtaan vain virallisen kohtelias ja virallisen asiallinen, kartoin ystävällistä seurustelua, en kuunnellut hänen juttujaan ja kaskujaan, en ollut koskaan pyytänyt mitään rooleja, enkä ollut tietävinäni, vaikka en niitä saanutkaan, olin liian ovelasti väistänyt kaikki hyökkäykset, olin ruvennut työskentelemään ulkopuolella hänen vaikutusvaltaansa, olin tarrautunut johonkin sellaiseen suomalaiseen ja kansanomaiseen sävyyn taiteessani, ettei Bergbom sinne ylettynyt, olin liian itsenäinen, olin unohtanut tuoda ilmi sen välttämättömän seikan, että en olisi ollut yhtään mitään ilman Bergbomia, en ollut julkisesti tunnustanut, ettei ollut mitään Suomalaista Teatteria ilman Bergbomia eikä mitään suomalaista näyttelijätaidetta hänen sivullaan tai ulkopuolellaan, en ollut halunnut ymmärtää, että Bergbom oli alku ja loppu, olin kulkenut sokeana rajapyykin ohi ja joutunut Arkadian ulkopuolelle.

Näin satelivat tehdyt synnit ylitseni. Satelivat kuin rakeet. Ja vaikka niissä oli ivaa ja huumoria joukossa, niin tiesin, että niissä oli totuuttakin.

Eikö sitten merkinnyt mitään se, että kunnioitin enemmän kuin monet muut ja vakavammin kuin ehkä kukaan sitä tohtori Bergbomia, jonka oppineisuus, arvovalta, kyky ja kestävyys olivat tehneet niin suuren teon suomalaiselle sivistykselle? Eikö tämän teon tunnustammen ja kunnioittaminen merkinnyt mitään?

Ei! En ollut sitä erikoisesti sanonut enkä erikoisesti osoittanut!

Tämäkin syytös oli oikea, mutta pikkumainen, mielestäni.

Se myönnettiin, mutta huomautettiin samalla, että minähän tunsin Bergbomin, mutta ettei Bergbom tuntenut minua. Jos hän olisi tuntenut sinut, niinkuin me, sanoivat syntieni luettelijat, ei hän olisi täten menetellyt.

Myönsin olleeni ajattelematon ja välinpitämätön ja kömpelö ja liiaksi työhöni uponnut, mutta eikö sitten se Bergbom, jota kunnioitin ylinnä kaikkia muita, eikö se Bergbom ollut niin paljon suurempi heikkouksiensa ihmistä, että olisi pannut etusijalle työni tulokset?

Heitin sekä työni että sen tulokset silloin vaakalautaan ja tarkastelen niitä nytkin vielä, neljännesvuosisadan kuluttua.

Seitsemäntoista vuotta tämän omituisen eroamistapauksen jälkeen kirjoitti Eino Leino, 30-vuotisen näyttelijäjuhlani yhteydessä, tästä samasta asiasta, että olin — — "kohonnut yleisön ehdottomaksi suosikiksi ja teatterin parhaaksi vetovoimaksi, jota mentiin katsomaan, ei vanhasta tottumuksesta eikä esteettisestä velvollisuudesta, vaan todellisesta henkilökohtaisesta mielenkiinnosta sitä taidetta kohtaan, mitä hän teki, ja sitä uutta kohtaan, mitä hän niin täysin käsin ammensi runsaasta, ruhtinaallisesta, ratkaisevaan käymis- ja kuohumistilaan joutuneesta taiteilijaluonteestaan".

"Kansansuosion ja kättentaputusten myrsky humisi hänen ympärillään. Onneksi olivat Kaarle Halmeen taiteelliset päämäärät liian korkeat ja hänen taiteilijaluonteensa liian vakava, että ne [suosio ja tunnustus] olisivat hetkeksikään hänen esteettistä silmäänsä voineet sumentaa tai höllentää sitä ankaraa otetta, minkä hän kerta kaikkiaan oli saanut nykyaikaiseen näyttämötaiteeseen" — - ollen tunnettu — - "Suomalaisen teatterin suomalaisimpana näyttelijänä" — ja omaten — erinomaiset lausunnalliset kyvyt, jotka oli kehittänyt meillä ennen tuntemattomaan täydellisyyteen, täten tehden koko puhutun suomenkielen asialle arvaamattomia palveluksia — — ja luonut — — "lausunnallisia lakeja, joiden mukaan hän oli n.s. säveltaiteelliseen korkoon perustuvan sanontansa muodostanut" — —

"Myöskin taiteellisesti hän meni koko ajan huimaavalla vauhdilla eteenpäin." — — "Kaikille oli selvää, että meillä Kaarle Halmeessa oli suuri, nykyaikainen näyttelijä. Juuri siihen aikaan tapahtui hänen eronsa Suomalaisesta Teatterista." — —

Nämä vaakalaudan ainekset olivat samat silloin kuin nyt, mutta silloin tuoreemmat ja ikäänkuin käsin kosketeltavat osat kaikista punnittavista arvoista. Kun niitä ajattelin, eivät "syntini" riittäneet niiden painoa nostamaan. Eivät minun mielestäni!

Tunsin omantuntoni edessäkin seisoessani kärsineeni veristä vääryyttä.

Olin kaikkeni antanut sille aatteelle, jonka luulin olevan Bergbominkin pyhänä ajatuksena, ja palkaksi olin tullut potkaistuksi oven ulkopuolelle.

Ei ollut kumma, että tunsin julmistumista tällaista menettelyä kohtaan.

Vasta vuosien kuluttua, ja oikeastaan vasta sen jälkeen kuin kuulin kohtalon kouran murtaneen Bergbomin terveyden, lauhtui mieleni suruksi ja murheeksi.

Siitä hetkestä aloin myöskin vähin erin ymmärtää, että tämä Arkadiasta eroamisen koettelemus oli tapahtunut minun oikeaksi onnekseni. Silloisissa olosuhteissa olisi jatkuva toimintani Suomalaisessa Teatterissa loppunut kuitenkin ennen pitkää tavalla tai toisella.

"Syyt siihen olivat liiankin selvät", sanoo Eino Leino tästä, edellämainittua ajankohtaa koskettelevassa kirjoituksessaan — — "Kaarle Halme ei enää mahtunut teatterin silloisiin ummehtuneihin oloihin eikä sen patriarkalliseen ilmakehään."

2.

KUN SISÄINEN PALO EI VALAISE.

Oli vielä kerran mentävä Arkadiaan. Oli pukuhuoneesta poistettava pienet tavararippeet. Seuraavana näytäntöiltana sen tein, eikä kapistuksien kokoamisessa suurta vaivaa ollutkaan. Kaikki mahtui tavalliseen matkalaukkuun, jonka lähetin kotiin, katsellen vähän sumeana laukun kantajan jälkeen.

Noilla tavarapahaisillakin oli ollut oma säikeensä tähän vanhaan taloon. Nyt sekin katkesi. Ei mitään yhdistävää sidettä ollut enää jäljellä. Kaikki oli katkottu!

Katselin tuolia ja pöytää, jonka ääreen olin ensikerran istahtanut kolmetoista vuotta sitten.

Silloin oli mieli ollut unelmia ja toiveita täynnä! Näinkö ne nyt täyttyivät?

Käännyin lähteäkseni. Tämähän oli vieras paikka, missä minulla ei ollut mitään tekemistä. Vierasko? Katsahdin ympärilleni ja hämmästyin.

Mitä ihmettä? Näin ahdasko on tämä pitkäaikainen majani ollut?

Painuin kapeita portaita alas ja kuljin kapeata näyttämön sivua tupakkahuoneeseen. Se oli tyhjä ihmisistä.

Seisoin keskellä tupakkahuonetta ja kummastelin. Pimeänhämärä koppihan tämä oli!

Poistuin hämmentyneenä ja kurkistin katsomoon. Muutamia henkilöitä siellä ja täällä! Rivit melkein tyhjät! Tunsin jotakin, joka muistutti kolkkoa hautajaistilaisuutta.

Siirryin ahtaaseen käytävään ja kiirehdin matalan ja ummehtuneen eteisen halki ravintolan puolelle.

Tarjoilija nuokkui tarjoilupöydän takana, eikä muuten ollut huoneissa ainoatakaan ihmistä.

Katsoin peremmälle. Ahdasta hämäryyttä ja kolkkoutta kaikkialla! Ei muuta!

Poistuin nopeasti ja poikkesin uudelleen tupakkahuoneeseen. Sama kurjuus! Missä olivat Arkadian korkeat holvit?

Äkkiä välähti päässäni kummallinen ajatus. Tällainen oli todellinen Arkadia! Ei sellainen valon ahjo kuin miksi innon palo ja taiteen hehku sen olivat loihtineet.

Ymmärsin, että sieluni kynttilä ei enää palanut tässä talossa. Se oli sammunut.

Sisäinen palo ei enää valaissut.

Satu oli loppunut.

3.

ODOTTAMATON VIERAS.

Olin todella kuin reestä jäänyt. Umpea näytti olevan joka taholla! Minnepäin lähtisin taivaltamaan?

Pian olin selvillä siitä, että paikallaanpysyminen merkitsi tuhoa. Nopeasti oli ratkaistava uusi kulkusuunta.

Olin ensin ottanut esille kaksi vanhaa ajatusta, jotka olivat joskus syntyneet kuin itsestään. Rupeaisinko lausunnan opettajaksi vai lähtisinkö Tampereelle teatteria perustamaan?

Kun edellinen ajatus ei kaivannut valmistelua, olin päättänyt tehdä tuttavieni kautta kyselyjä Tampereen suhteen.

Saatuani vast'ikään tämän homman alulleen palasin eräänä päivänä kotiin asemalta, jonne olin vienyt erinäisiä kirjeitä. Astuin huoneeseeni ja hämmästyin aika lailla, kun äkkäsin, että siellä oli vieras odottelemassa. Mutta vielä enemmän hämmästyin, kun vieras nousi keinutuolista tervehtimään, ja silloin tunsin hänet.

Edessäni seisoi Ruotsalaisen Teatterin johtaja Victor Castegrén ja hymyili herttaiseen tapaansa.

— Anteeksi, että istun täällä kuin kotonani! — sanoi Castegrén tervehtiessään. — Mutta kun sanottiin, että palaatte pian, niin rohkenin jäädä odottamaan.

Kehoitettuani vierasta jatkamaan keinutteluaan istuimme pian vaivattomassa keskustelussa pöytäni ääressä.

— Oletteko todellakin eronnut Suomalaisesta Teatterista? — kysyi vieraani muutaman joutavanpäiväisen sananvaihdon jälkeen. — Olen siitä yhtä hämmästynyt kuin kaikki muutkin. Arvelen kuitenkin, että asia vielä järjestyy toisin.

— Ei, kyllä olen eronnut lopullisesti. Rupatettuamme erostani yhtä ja toista teki vieraani hämmästyttävän kysymyksen.

— Ettekö haluaisi näytellä ruotsinkielellä? Suoraan asiaan! Olen täällä kysymässä, ettekö haluaisi liittyä Ruotsalaiseen Teatteriin? — kysyi Castegrén.

Hämmästyin perinpohjin. Nähtävästi Castegrén huomasi tämän, koska häntä alkoi hymyilyttää.

— On ymmärtääkseni samantekevä etevälle taiteilijalle mitä kieltä hän käyttää, — puheli hän yhä hymyillen.

— Tietysti, — myönsin hänen hymynsä tartuttamana. — Totta kai samantekevä, jos osaa kieltä. Mutta minä en osaa ruotsinkieltä. En puhu sitä kotiperintönä, vaan jälkeenpäin opittuna. Enkä muista tällä hetkellä, olenko puhunut ruotsia Tukholman näyttelyn jälkeen, — ja siitä on neljä vuotta.

— Hypätkäämme sen kohdan yli, — sanoi Castegrén vakavammin. — Tehän puhutte varsin sujuvasti.

— Kaikkea muuta! — väitin. — Näyttämöllä on suuret vaatimukset kielen suhteen. En ole koskaan harrastanut ruotsin kieltä siinä tarkoituksessa.

— Siksipä! — väitti Castegrén. — Jos vähänkin sitä rupeaisitte tarkkailemaan, niin pienistä suomalaisista omituisuuksista pääsisitte heti. Jos sallisitte, olisin kernaasti apuna sen vähän, mikä mahdollisesti voisi tulla kysymykseen. Haluaisimme kiinnittää teidät.

Näin jatkui tämä hämmästyttävä keskustelu siksi, kunnes Castegrén oli kumonnut pahimmat kielelliset epäilyni. Sen jälkeen siirryttiin aikaan, jonka Castegrén tahtoi määrättävän kolmeksi vuodeksi. Olipa vauhtia näissä esityksissä!

— En halua tehdä pitempiaikaista sopimusta kuin vuodeksi, — sanoin torjuvasti.

— Ajatelkaahan nyt! — puhui Castegrén. — Te tulisitte ainoastaan ensiluokkaisia rooleja varten, mutta ei voi tehdä mitään suurisuuntaisempaa suunnitelmaa yhtä vuotta varten.

— Kaksi vuotta luulisin kuitenkin riittävän, — sanoin voitettuna. — Mutta välikirjaa en voi tehdä pitemmäksi kuin vuoden ajaksi.

— Minkä tähden?

— Sen tähden, että pääsette minusta irti pikemmin, jos haluaisitte. Mutta sanani voin antaa kahdesta vuodesta, jos niikseen on.

— Ette kolmesta? — kysyi Castegrén tutkivasti.

— En, — sanoin varmasti. — Suomalaisella taholla jäisivät kaikki suunnitelmani siten ehkä ikuisesti tekemättömiksi. Enintään kaksi vuotta voin ehkä uhrata, jos siihen suostutte —

— No, ajatellaan nyt sitten vain kahta vuotta, koska toisesta annatte sananne —

— Niin, — sanoin kiinteästi. — Minä kyllä annan sanani, mutta teatteri voi jättää sen huomioonottamatta itseensä nähden. Voitte olla uusimatta sopimusta, jos haluatte. En loukkaannu siitä vähääkään. Tämän sanon sen tähden, että epäilen pystyväisyyttäni.

— Mutta kun ensimmäisen vuoden kuluessa huomaatte epäilykset aiheettomiksi, niin sitoudutteko silti seuraavaksi vuodeksi samoilla ehdoilla? — kysyi Castegrén ja hymyili yhä yhtä herttaisesti.

— Sehän on selvä, kun kerran lupaan! — sanoin vakavasti.

— Sen asiankohdan voimme siis pitää ratkaistuna ja voimme siirtyä palkkauskysymykseen, jos sallitte, — puheli Castegrén iloisesti. — Mitä ajattelette siitä?

— Sen seikan luulen tuottavan koko lailla vaikeuksia, — sanoin pitkän miettimisen jälkeen, jota vaitioloa ei vieraani yrittänytkään häiritä. — Palkkauksen summasta en osaa sanoa sitä enkä tätä, sillä en ollenkaan tunne teatterinne palkkaussuhteita. Mutta palkkauksen perusta on mielessäni selvänä. Muuan ristiriitaisuus Suomalaisessa Teatterissa johtui siitä, että siellä palkataan vanhemmuuden mukaan. Kun olin nuorin ohjelmistoa kannattavista näyttelijöistä, ei palkkani ollut palveluksieni mukainen. Kun olin tällaiseen menettelyyn tyytymätön suomalaisella taholla, ei tietysti voi olettaa, että tyytyisin samanlaiseen kohteluun toisaalla. Sellaiseen täytyisi olla erinomaisen voimakkaita syitä. Kun niitä kuitenkaan ei ole myönteisellä puolella, vaan päinvastoin kielteisellä — hyvinkin vakavia, esimerkiksi juuri kielen tuottama lisätyö ja siitä johtuva hermojännitys, niin pidän selvänä, että palkkani on oleva ohjelmistoni mukainen. Selvemmin sanoen, teatterinne korkein näyttelijän palkka! Tämä on periaatteellinen mielipiteeni. Palkan määrästä en sano mitään. Saatte vapaat kädet mainitsemieni rajojen sisällä.

Nyt alkoi Castegrén miettiä, mutta pian hän teki reippaasti palkkausehdotuksensa.

Ehdotus ei voinut olla hämmästyttämättä, sillä se oli runsaasti kaksi kertaa suurempi kuin palkkani Suomalaisessa Teatterissa. Se tukki lopullisesti kaikki epäröimiset. Olinhan tuuliajolla. Tamperekin näytti epäiltävältä.

— Huomaan, että olen jo astunut niin reunalle, ettei ole muuta keinoa kuin hypätä, — sanoin melkein kaihomielisesti. — Suostun ehdotukseenne.

Tämän jälkeen muuttui keskustelumme vielä paljon tuttavallisemmaksi. Castegrén näkyi omaavan erinomaisen taidon asettua miellyttävän toverillisuuden kannalle.

Puheltuamme hetken minua koskevasta ohjelmistosta ja muista käytännöllisistä seikoista nousi vieraani lähteäkseen talosta, jossa oli tehnyt niin oudon mullistuksen.

— Jos teille sopii, niin olette kai ystävällinen ja pistäydytte huomenna kello neljältä teatterin kansliaan. Laitan välikirjat kuntoon siihen mennessä, — puheli Castegrén hyvästiä heittäessään.

— Kyllä sopii! — sanoin kohteliaasti. — Kiitän vain teidän erinomaisesta luottamuksestanne. Asianani on koettaa olla sen arvoinen. Toivon, etten tuottaisi teille häpeää.

— Älkää puhuko! Tulemme toimeen erinomaisesti, lohdutti Castegrén vielä eteisestä poistuessaan.

Palasin huoneeseeni kuin unissakävijä ja pysähdyin pöytäni ääreen kokonaan hämmentyneenä. Tapahtuma tuntui ihmeelliseltä ja peräti epätodelliselta.

Äkkiä avautui salin ovi, ja Eino Leino seisoi kynnyksellä nauravana ja meluavana.

— Oo, oo, ooh! -huudahteli hän ja hyppi yhdellä jalalla koulupoikamaisen vallattomasti. — Kuulin kaikki! Olen ollut hiiri kuurussa ja sydän kurkussa koko ajan. Hei vain! Eipäs ollakaan yhtä kynnessä!

Tästä tulee Bergbomille uutinen, joka panee huutamaan "venta holl, housuni putoo"!

En voinut olla nauramatta ystäväni ilolle, ja nauru teki minulle sanomattoman hyvää. Se huojensi hetken kireyttä. Sen ankaran hetken, jolloin pitkäaikainen tuska vaihtui suureen huoleen.