SINISELLÄ SILLALLA

1.

MAININGEISSA.

Kotoisessa rauhassa häipyivät vaikean merimatkan mainingit vähin erin. Voimakkaasti työnsi niitä tieltään palava muisto taiteellisista elämyksistä.

Leppoisina maininkeina kävivät nämä muistot niiden näyttelijätaiteen karikkojen yli, joitten sokkeloissa olin ennen sumussa luovaillut. Nyt olin päässyt sen sinisen sillan korvaan, joka oli jo vuosia väikkynyt utuisissa toiveissani.

Annoin näiden maininkien käydä sinisen siltani alla. Halusin tuntea niiden tehon ja kuulla niiden soiton, kun jännittyneenä ja ikäänkuin uusin silmin ryhdyin katselemaan kotoista työtä Arkadian näyttämöllä.

2.

UUTISIA ULKOMAILTA.

Pitkä keskustelu siitä sukeutui, kun Bergbom kerran, sopivassa tilaisuudessa, halusi kuulla uutisia ulkomailta.

Monet kymmenet teatterit ja monet sadat näyttelijät eivät kai usein joudu sellaiseen kilpajuoksuun kuin tässä keskustelussa joutui kaikki se, mitä olin nähnyt neljän kuukauden aikana.

Kertomukseni kävi nopeasti ja helposti, sillä olihan kuuntelijana asiantuntija, jonka uteliaisuuden ymmärsin kohdistuvan etupäässä vaikutuksiini ja muodostamiini mielipiteisiin. Enkä niitä suinkaan halunnut peitellä. Kun nyt olin päässyt selvään käsitykseen päämääristä ja irti entisistä epämääräisistä olettamuksista, pidin luonnollisena, että esimieheni sai mahdollisimman kirkkaan selvityksen siitä taiteellisesta kannasta, mille olin asettunut. Kerroin ja kerroin. Siirryin teatterista teatteriin ja näyttelijästä näyttelijään.

Kainzin taiteen yhteydessä en tietenkään unohtanut mainita siitä loistavasta tuloksesta, mikä saavutetaan hyvän kielenkäytön ja hyvän näyttelemisen kiinteän yhteyden avuin.

— Se on meidän loukkauskivemme, — sanoi Bergbom ja pyyhkäisi tukkaansa. — Oletteko te nyt selvillä siitä?

— Olin jo ennen lähtöäni, mutta nyt olen tietoinen sen välttämättömyydestä. Ensiluokkaista näyttelijätaitoa ei ole olemassa ilman ensiluokkaista kielenkäyttöä. Huono kielenkäyttö on parhaimmallekin näyttelijälle samaa kuin tylsä höylä nikkarille. Siitä syntyy vain putua ja —

— Kyllä tiedän, — keskeytti Bergbom. — Olette oikeassa! Mutta tämä kieli ja vanhat ihmiset! Teatterissa on henkilöitten kehitys niin erilainen, ettei yhtenäinen opetus ole ollut mahdollinen.

— Ei tietysti! — myönsin. — Mutta ei kielioppi ole tarpeenkaan. Siitä vastaavat kirjailijat ja suomentajat. Näyttelijälle kuuluu vain puhuminen, vain äänellinen kielenkäyttö.

— Entä näyttelemisemme sellaisenaan? — kysyi Bergbom äkkiä ja siirtyi näin toiseen asiaan. — Mitä arvelette siitä nyt matkanne jälkeen?

— Minulla ei ole vähäisintäkään halua ruveta sitä mestaroimaan, — sanoin hymyillen. - Olin ulkomailla vain itseäni varten. Vain siitä voin puhua ja sanoa, että tulen supistamaan "näyttelemistä" entistä enemmän.

— Luuletteko, että sentään jää tarpeeksi näkyväistä? — kysyi Bergbom kiinnostuen.

— Sisäisen ihmisen ja hengen ylivallan täytyy jäädä näkyviin, — sanoin luottavaisesti.

— Niin, niin, — sanoi Bergbom vakavasti. — Ja se jää paremmin esille, jos "teatteria" karsitaan. Jää — jos on jotakin! Mutta jos ei ole mitään, niin silloin on pelkkä "teatterikin" jotakin. On parempi kuin ilman. Ja sellaisetkin ovat tarpeellisia, sillä ei missään teatterissa ole ainoastaan suuria näyttelijöitä.

— En minä aio ruveta karsimisopillani ketään vahingoittamaan, — sanoin iloisesti. — Minä saarnailen vain itselleni.

— Aivan oikein! — sanoi Bergbom vilkkaasti. — Saarnatkaa työssänne! Se on paras opetus ja juuri samaa, mitä itse saitte ulkomailla osaksenne.

Keskustelu siirtyi taas takaisin Berliiniin, josta oli jäänyt kertomatta, minkä suuriarvoisen opetuksen sain Zacconin riihattomasta näyttelemisestä ja mitä opin Réjanen hiotusta taiteesta. Kerroin heistä.

— Te olette tuumaillut ja harkinnut kaikki leikkaukset ja saumat, — sanoi Bergbom pitkän keskustelumme lopuksi ja nousi, iloisesti nauraen.

— Niinpä kyllä, — sanoin ja yhdyin naureskelemaan. — Mutta tämä on vain teoretisoimista ja lörpötystä. Ne eivät ole taidetta. Taiteesta on turha puhua! Sitä on tehtävä!

Siitä olimme samaa mieltä.

3.

KUKA ISKI?

— Saako olla utelias? — kysyi Ahlberg eräänä iltana, kun olimme turisseet yhtä ja toista erinäisistä ulkomaisista näyttelijöistä, jotka kiinnostivat häntä. — Mikä tulee olemaan ensimmäinen roolisi matkasi jälkeen?

— Rooliko? — hymähdin vastaan. — Eikö mitä! Ensi töikseni tulen stateeraamaan "Hannelessa".

— Vai niin! — ärähti Ahlberg. — Kuulin siitä, mutta en uskonut. Onhan ollut tapana valmistaa kotiin palanneille jokin suuri tilaisuus. Tiedäthän sen.

— Niinpä kyllä. Mutta minun suhteeni menetellään toisin. Tuntuu, että joku on kiepahtanut nurkan takaa esille ja iskenyt takaapäin. Haluaisin vain tietää, kuka iski. Bergbomista uskoisin mieluimmin, että hän on vain toimettomana päältäkatsojana.

— Sano vain, että se on ilkeämielistä hävyttömyyttä, — puheli Ahlberg. — Paras kakaranäyte siitä lapsikamarista, mihin olemme joutuneet. Mutta ei niille näytteille kunnian kukko laula! Kyllä Bergbom vielä saa katua, jos on antanut ohjakset alaikäisiin käsiin. Aiotko alistua tuollaiseen julkeaan solvaukseen?

— Aion, — sanoin vakavasti. — Ohjelmistommehan näkyy olevan sellainen, ettei siltä voi odottaa mitään; Luulen, että Bergbomilla on väsähtänyt vuotensa. Ja hän tuntee kai sen itse, koska keskellä talvea kävi Berliinissä. En myöskään kysy enää kuka iski, sillä ymmärsin sanoistasi, ettei se mahda olla Bergbom. Se miellyttää minua suuresti.

Tämän enempää emme tästä asiasta puhuneet, mutta minä sain kyllä talven kuluessa huomata, että koko vuoteni oli mennyt pilalle.

Tämä vastatuuli olisi luultavastikin pakottanut asiat jonkinlaiseen selvittelytilaan, ellen olisi keväällä pahoin sairastunut.

Epäsuosion iskut olivat silloin niin vähäpätöisiä, ettei mieli tehnyt kysellä niiden iskijöitä.

4.

SAIRAUS.

Monenkertaiset vilustumiset Leipzigissä, Berliinissä ja meriveden läiskyttelemässä laivahytissä olivat kehitelleet sairauteni peräti vaaralliselle asteelle, vaikka en halunnut sitä tunnustaa.

Lopulta kuitenkin yskä ja yhä lisääntyvä yöhikoilu mursivat itsepäisyyteni. Oli alistuttava kohtalon edessä ja siirryttävä Diakonissalaitoksen sairaalaan. Kun tätä tuskan sanomaa tiedotin Bergbomille, kuunteli hän puhettani ilman kiinnostumisen merkkiäkään ja selaili koko ajan kuvitettua puvustokirjaa.

— Jaah, — sanoi hän mahdollisimman huolettomasti ja katseli kuvia edelleen. - Tuokaa sitten lääkärintodistus.

En jaksanut kunnolla edes hämmästyäkään tästä välinpitämättömästä ja kylmästä sävystä.

— Kyllä tuon, — sanoin nopeasti ja poistuin niin pian kuin polvet kestivät.

Seuraavana iltana vein Bergbomille vaaditun todistuksen ja koetin, edellisiä tapahtumia muistaen, pysyä niin kylmänä kuin korkea kuumeeni ja heikkouteni suinkin sallivat.

Neiti Bergbom sattui olemaan veljensä huoneessa antaessani paperin tohtorille.

— Mikä paperi se on? — kysyi neiti hermostuneena veljeltään.

— Lääkärintodistus, — sanoi Bergbom ja heitti todistuksen pöydälle.

— Äsh! — sähähti neiti ja työnsi todistuksen vähän syrjemmäksi. — Sellaiset lääkärintodistukset eivät merkitse yhtään mitään!

Silloin Emilie sai veljeltään puhuvan katseen, ja minua rupesi viluttamaan.

Tuli pitkä äänettömyys. Odotin jatkoa, mutta kun kumpikaan ei sanonut mitään, niin arvelin, että turha seisominen ei ole minulle hyödyllistä ja että tilanne ei siitä selviä.

Kumarsin ensin neiti Bergbomille, joka tuskin huomasi poistumisaiettani.

Kumarsin sitten Bergbomille, mutta hän oli noussut liikehtimään ja sormeilemaan partaansa.

En tiedä, huomasiko kumpikaan lähtöäni, sillä ei kumpainenkaan edes nyökäyttänyt päätään alaiselleen miehelle, jonka elämänlanka, lääkärien lausunnon mukaan, oli hiuskarvan varassa.

Monia viikkoja kestikin sitten epätietoisuuden tila ennenkuin käänne parempaan päin tapahtui.

5.

HAASTE.

Teatterin henkilökunnan kokoontuminen syksyisin oli tavallisesti hyvin riemukas hetki. Olihan oltu irti toveripiiristä kokonainen kesäkausi. Hauska oli tavata työtovereita ja hauska oli taas ryhtyä työhön.

Niin tänäkin vuonna. Iloisia tervehdyksiä raikui kaikkialta, ja herttaisia kuulumisia kertoiltiin miehestä mieheen.

Minulla puolestani oli aivan erikoinen syy iloitsemiseen, kun taas sain liikkua toivorikkaana toisten toivorikkaitten parissa, joista useimmat osoittivat vilpitöntä iloa pikaisen tervehtymiseni johdosta.

Mielialan hilpeyttä lisäsi vielä tavallisesti uusien roolien jakaminen. Monet saivat mieleisiään tehtäviä ja olivat tyytyväisiä. Kahden näytelmän osat jaettiin nytkin ja monet saivat leikillään mitata roolinsa paksuutta.

Minäkin sain sinipaperikannet, joitten sisällä oli yksi yhden rivin repliikki laulunäytelmään "Punainen laukku". Repliikki oli nätisti kirjoitettu ja sirosti viivailtu.

Statisti-tehtävä siis! Selväksi haasteeksi ymmärsin sen kyllä, mutta en ollut ymmärtävinäni. Hymyilin vain ja jatkoin iloista keskustelua.

Olin päättänyt, etten anna ärsyttää itseäni näillä uusilla keinoilla, vaan sivuutan ne täydellisellä huolettomuudella.

Jos luultiin, että haaste nostattaisi minussa vastustamisen tai riitelemisen halua, niin sen luulon täytyi tuottaa pelkkää pettymystä, sillä en sallinut pienimmänkään merkin ilmaista muuta kuin tyytyväisyyttä siitä, että asiat olivat herttaisen luonnollisella tolallaan.

6.

EPÄILTY NÄYTELMÄ.

Huolimatta siitä, että teatterin johdon taholta kuulin pelkkiä epäilyksiä Sudermannin uudesta, suurisuuntaisesta näytelmästä "Johanneksesta", jaettiin siihen kuitenkin roolit heti alkusyksyllä.

En tahdo sanoa, että tämän raamatunaiheisen näytelmän onnistumisen epäileminen ohjasi Johannes Kastajan valtavan henkilöhahmon minun harteilleni. Sanon vain, että näytelmän ja varsinkin päähenkilön onnistumista epäiltiin, ja että rooli annettiin minulle.

Syventyessäni tehtävääni havaitsin heti, että olin saanut erikoisen kovan pähkinän osakseni. Johanneksen luonteessa oli toisena puolena erakkoeläjän haaveilu ja toisena uskonnollinen kiihkoilu. Ja vaikka haaveilussa oli kaukaisia näkemyksiä, puuttui niistä kuitenkin liian usein runollisuuden elävöitys. Samoin oli Johanneksen intoilussa ja kiihkoilussa enemmän aatteellista mahtia kuin tunteen hehkua.

Kun vielä tämän lisäksi Johanneksen pylväspyhimysmäinen olemus kielsi melkein tyyten tavallisimpienkin eleitten käyttämisen, jäi näyttelijän luomistyölle äärimmäisiä vaikeuksia.

Vaikka olinkin ohjannut kehitykseni sisäistä elämää pulppuavan sanonnan valtauomiin ja vaikka olinkin hylännyt kaiken ulkonaisen tyhjänpäiväisyyden, hyväksyin kuitenkin luonnollisen yksinkertaisen, sisäisestä pakosta pursuvan elehtimisen, tukemaan ja kirkastamaan tunne-elämän ja mielialojen kuvausta.

Tässä tapauksessa eivät nämä apukeinot kuitenkaan voineet tulla kysymykseen. Johannes oli sauvoineen, seisoipa sitten tai istui, liikkumaton kuvapatsas — oli raamatullinen mielikuva, jota en halunnut rikkoa. Halusin vain puhaltaa siihen elävän hengen, ilman että herkimmänkään uskonnollisen mielen muovailema ulkonainen kuori siitä säröytyisi.

Tehtävä tuntui joskus ylivoimaiselta ja mahdottomalta etupäässä sen tähden, että osa hallitsi koko näytelmän. Sen pituutta ja keskeisyyttä vaani alituinen yksitoikkoisuuden vaara. Satoja ja yhä uudelleen satoja vivahduksia oli upotettava tunteitten, haaveitten, intoilujen ja ajatusten värittämiseen. Työskentelin hitaasti ja varovasti. Tyhjensin kaiken kykyni avut ja ansiot viimeistellyn kielenkäytön ja äänellisen joustavuuden palvelukseen. Käytin kaiken näyttelijätaituruuteni astinlaudoiksi ja porraspuiksi, kulkiessani askel askelelta ja harjoitus harjoitukselta kohti erämaan profeettaa, jonka jumalainen olemus hurmioitti minua usein ja innoitti yhä enemmän.

Olin hyvilläni, ettei Bergbom häirinnyt ohjeillaan tätä työskentelyäni. Sain rauhassa elää siinä maailmassa, missä minun oli loihdittava sädekehä "huutavan äänen" ympärille.

Surullisen pikkumaista ja surkean kiusallista oli tämän tiivistetyn tutkimuksen aikana kuitenkin se, että olin myötäänsä pakotettu stateeraamaan viiksiniekkana husaarina "Punaisessa laukussa". Monta kertaa viikossa sain pudota Johanneksen korvesta sanomaan pientä repliikkiä, jonka mikä juoksupoika tahansa olisi sanonut tarpeeksi hyvin. Sellainen hupsuttelu tuntui joskus hyvinkin hajoittavalta ja kiusalliselta.

Näin valmistuin kuitenkin, ja onnistumistani pidettiin kuulumattoman loistavana. Näytelmä esitettiin täysille huoneille uudelleen ja uudelleen. Sen menestys tuntui ehtymättömältä, ja yleisön innostus kasvoi kasvamistaan. Näytelmä sai aikaan suurimman yleisömenestyksen, mitä milloinkaan oli Suomalaisen Teatterin osaksi tullut. Se esitettiin näytäntövuoden aikana 22 kertaa, eikä "Elinan surmakaan" ollut mennyt Helsingissä kuin 17 kertaa.

Menestys oli uskomaton ja ihmeellinen samoinkuin se suosio ja ymmärtämys, mikä kaikkialta vyöryi osakseni. Niiden selostelemisen pidän kuitenkin tarpeettomana, sillä ne olivat niin moninaiset kaikilta muilta tahoilta paitsi teatterin johdon puolelta.

Vielä 15 vuotta myöhemmin, viiskolmattavuotisjuhlani aikana, kirjoitettiin tästä muitten saavutusteni yhteydessä (joista lukuisat maan sanomalehdet kirjoittelivat ylisteleviä artikkeleita) U. Suomettaressa seuraavaa: "— — — Johannes Kastajan esittäjän menestys oli tavaton: uudestaan ja yhä uudestaan täyttyi Arkadia hartailla katsojilla, näytäntö näytännöltä tuntui Johannes suurentuvan ja kasvavan ja ihastus häneen oli ylt'yleinen ja vilpitön. Älyttiin, että tässä pyrki ilmoille — ei uusi, vaan ennen huomaamaton, tosikyvykäs näyttelijä ja iloittiin siitä. Tämä suuri menestys vaikutti tietenkin kannustavasti hänen työintoonsa, syventymis- ja laajentumistarpeeseensa, ja näistä päivistä alkaen hänen asemansa ulospäin, yleisöön päin, oli miltei keskeinen. —"

Näin raivasi tämä epäilty näytelmä uuden tilanteen Suomalaisessa Teatterissa, sillä yhä laajemmat piirit ja jotkut näyttelijätkin alkoivat ymmärtää edustamani kielenkäytön arvaamattoman merkityksen ja "teatterin pelaamisen" tyhjänpäiväisen tarpeettomuuden.

7.

AITURI.

"Johanneksen" menestyksen jälkeen oli selvästi huomattavissa, että minulla oli johtohenkilöihin ainoastaan "kylmät välit" jäljellä.

Kun havaitsin, että Bergbom karttoi minua tahallisesti, niin pidin parhaana täyttää tehtäväni mahdollisimman huomaamattomasti. Aina olin kyllä pysynyt syrjässä kaikesta siitä lörpöttelystä, joka oli Bergbomin mielityönä hyvinkin usein, harjoitushuoneen "parjauspesässä", mutta tämän jälkeen lopetin kaikki asiattomat poikkeamiset tuohon huoneeseen, jonka "ilmasta" en ollut muulloinkaan pitänyt.

Emilie Bergbomia en tavannut näihin aikoihin juuri ollenkaan, sillä hän ei ollut enää läsnä samaan tapaan kuin ennen, kun minulle uusia pukuja koeteltiin, eikä näyttelijän toimessa muita asioita hänen kanssaan esiintynytkään.

Tämä asiaintila miellytti minua, sillä tuntui, kuin olisin suojamuurin takana, rettelöitten ja nujerrusyritysten ulkopuolella. Mitä muuten selkäni takana ajateltiin, sanottiin tai suunniteltiin, oli minusta herttaisen yhdentekevää, sillä työrauha oli nyttemmin minulle tärkeämpi kuin milloinkaan ennen. Tarvitsin sitä kaikkiin vanhoihin rooleihini sitä mukaa kuin ne tulivat esille. Hioin "Johannesta" yhä vielä jokaista näytäntöä varten ja samaa huolenpitoa uhrasin muihinkin entisiin osiini.

Eikä uusista rooleista ollut tietoakaan neljään kuukauteen. Vasta kevättalvella sain niin ohuet sinikannet, että ne päältäpäin näyttivät sisältävän taas jonkin statistitehtävän. Ajattelin jo, että onpa sisua "koettelemaan Eskon tupsua" vielä kerran! Erehdyin kuitenkin! Kansissa oli todellinen, pieni rooli, vaikkakin vain yksi ainoa kohtaus, mutta rooli sentään. Arvid Järnefeltin näytelmä "Samuel Cröell" oli otettu ohjelmistoon ja minä olin saanut siinä "kreivi Mörnerin" osan.

En ole koskaan halveksinut pieniä rooleja, mutta en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä sille mahdollisuudelle, että jollakin taholla kyti pieni toivo siitä, että kohtelisin pientä tehtävää yliolkaisesti ja siten menettäisin hivenen uudesta saavutuksestani. Kymmenen vuoden kokemuksista oli syytä uskoa näin, sillä ainoa todellinen ilo teatterissa on vahingonilo.

Kun näissä merkeissä päästin täyden työhöyryn tuohon pieneen rooliin, ja kun muuta uutta tehtävää ei ollut, niin sukeutui roolista mieleni mukainen pieni saavutus, joka viimeistellyssä hioutuneisuudessaan kiinnosti niin mieltäni, että rooli alkoi kasvamistaan kasvaa käsissäni.

Annoin sen kasvaa, kun siinä oli aineksia, ja vedin ohjakset tiukalle vasta näytäntöiltana. Silloin "Mörner" hehkui, kun pakotin sen pienimmätkin eleet ylhäisen kuoren keveään huolettomuuteen. Niin sen näyttelin.

Mutta mitäpä siitä! Rooli oli kuin pieni pilkahdus.

Nopeasti se sammui, ja minä sain melkein saman tien palata pukuhuoneeseen riisuutumaan.

— Mistä on kysymys? — kysyin naama vaseliinissa, kun kuulin Bergbomin äänen takanani.

— Voitteko tulla alas? — kysyi Bergbom uudelleen. — Siellä on nuori kreivi Mörner, joka haluaisi tutustua teihin.

— Vai niin, — sanoin ihmetellen. — Sukulainenko minun kreivilleni? Olinko ehkä häthätää hänen esi-isänsä?

— Olitte kyllä! Tuletteko?

— Olenhan melkein alasti. Nyt juuri en voi tulla. Mutta pyydän tervehtimään kreiviä, että viiden minuutin kuluttua olen valmis.

Bergbom palasi alas, ja minä rupesin kiirehtimään hommaani.

Kreivi oli kuitenkin jo poistunut, kun tulin harjoitushuoneeseen.

— Hänellä oli seuraa, eikä hän voinut odottaa, — sanoi Bergbom.

— Samantekevä! — sanoin huolettomasti, kun Bergbom aikoi poistua. — Voinhan tavata hänet huomenna.

Bergbom palasi heti ja ojensi minulle kreivi Mörnerin käyntikortin, jossa oli kohtelias kiitos siitä ylevästä ja taiteellisesta tavasta, millä olin esittänyt hänen esi-isänsä. Se oli tehnyt häneen lämpimän ja unohtumattoman vaikutuksen, josta hän pyysi ilmaista erikoisen ihastuksensa.

Sain vielä kuulla Bergbomilta, että kreivi oli sattumalta Suomessa. Oikeastaan läpimatkalla Ruotsin Espanjassa olevaan lähetystöön. Oli kuullut näytelmästä, jossa esiintyi hänen esi-isänsä. Oli tullut katsomaan.

— Olipa ikävä, etten tavannut, — sanoin.

— Hän valitti, ettei saanut tutustua teihin. Pyysi tervehtimään, — sanoi Bergbom ja poistui huoneeseensa.

Ehdittyäni kiittää välitystoimesta, johon hän oli joutunut ilman syytäni, poistuin minäkin teatterista.

Seuraavana aamuna oli minulla sen verran joitakin hommia, etten ehtinyt lukea päivän sanomalehtiä.

— Sinähän olet aituri, — sanoi Eino Leino päivemmällä, kun sattumalta tapasin hänet.

— Mitä meinaat? — kysyin tervehtiessä.

— Etkö ole lukenut mitä Söderhjelm sanoo Huusiksessa?

— En! Haukkuuko?

— Vieläkös! Kiittää kuten muutkin, mutta sanoo, että esityksesi oli korkeammalla tasolla kuin ympäristösi esitys.

— Älä helkkarissa!

— Just, just, — naurahti Leino. — Olet hypännyt pois karsinasta. Aituri olet!

— Soo, — sanoin sitten ja kerroin edellisen illan tapahtuman kreivi Mörneristä. — Tähän asti minua on vastahakoisesti suvaittu, mutta nyt olen tehnyt itseni sietämättömäksi. Helkkari sentään!

— Kukapa aituria sietäisi! — nauroi Eino. - Sehän voi pilata koko lauman. Ja on sulia muitakin syntejä! Sinun kielenkäyttösi on nostanut tarpeetonta hälinää. Eikä kukaan oikeauskoinen voi sellaista sulattaa!

— Miksi ei?

— No, hemmetti! Ethän ole sitä voinut Bergbomilta oppia! — pamautti Leino ja luksahutti suunsa tukkoon.

— Ai, totisesti! — sanoin leikillisesti. — Ilmankos minua on kohdeltu syksystä asti niin hyytävän ylhäisesti.

— No, mitenkäs muuten! Eihän semmonen passaa! Vikuri olet ja aituri! — alkoi Eino jutella uudelleen ja hieroi käsiään mielihyvänsä merkiksi.

Erosimme ja hymyilimme.

8.

ELOISA KEVÄT.

— Kuulehan! — sanoin kerran Eino Leinolle, joka tapansa mukaan oli piipahtanut luokseni. — Tällä kertaa en aio ahdistella sinua näytelmän aiheen keksimiseen.

— No, miksi et? — keskeytti Leino. — Älä luovu hyvistä tavoistasi!

— Olet niin uppiniskainen, etten nyt niistä tavoistani välitä, sillä olen taas itse ryhtynyt näytelmään käsiksi.

— Onko sillä nimi?

— On. "Mestari Garp". Siitä tulee jonkinlainen työväen näytelmä, mutta vain yksinäytöksinen. Annetaan sen kuitenkin olla rauhassa, sillä se on vasta suunnitelmana. Sen sijaan ehdottaisin sinulle, että rupeisit totuttelemaan kynääsi vuoropuheluun!

— Jätä nyt esimerkit ja tunnustähdet — naurahti Leino. — Paukauta valtti pöytään!

Menin kirjahyllyltäni kaivamaan esille Jókain "Carinus"-nimisen novellin, jonka heitin pöydälle.

— Otapa tuo lukeaksesi! — sanoin. — Siinä on valmis draama, ilman päänvaivaa ja sormen voiteita. Panepa se lystiksesi dialogimuotoon, niin opit sen konstin!

Leino pisti kirjan taskuunsa vähän vastahakoisesti, mutta siitä en välittänyt, sillä olin varma, että draamallinen Jókain novelli vaikuttaisi paremmin kuin pitkät puheet. Ja se vaikuttikin.

Seuraavana syksynä oli runomittainen näytelmä "Carinus" valmis, ja se ostettiin Suomalaiseen Teatteriin.

* * * * *

Tapasin sattumalta eräänä keväisenä päivänä Bergbomin. Hän tuli vastaani Vanhan kirkon puistikon kohdalla ja ryhtyi puhuttelemaan minua sen johdosta, että en ollut kirjoittanut välikirjan alle seuraavaa vuotta varten. Olin ilmoittanut, että palkkani oli merkitty liian pieneksi.

Selitin nyt vielä, hänen kyselyjensä johdosta, että palkkani oli ollut suhteellisesti liian pieni jo pitkiä aikoja ja että minulle ei annettu myöskään lahjanäytäntöä ulkomaan matkaani varten, kuten kaikille muille oli tehty.

Bergbom puheli oudon leppoisaan sävyyn pitkät kiemurat siitä, että oli otettava huomioon teatterin vanhemmat voimat ja teatterin raha-asiat.

— Ne ymmärrän hyvin, — sanoin levollisesti. — En halua astua kenenkään varpaille, mutta pelkkä vanhemmuuden oikeus on mielestäni vähän epäiltävä palkan mittaaja. Tästä en kuitenkaan halua puhua tämän enempää. Se tuntuu kiusalliselta. Jos palkkaa ei koroiteta edes tunnustuksen vuoksi, niin silloinhan ei työtänikään tunnusteta. Miksi sitten rimpuilisin ja yhä velkaantuisin?

— Resetin poisjääminen oli kyllä erehdys, — sanoi Bergbom. — Saisitte sen nyt keväällä. Mitä arvelette?

— Arvelen, että se on epäkohdan korjaamista ja siis oikeutettua.

— No, sen saatte! Mitä haluatte näytellä?

— Haluaisin tietysti jotakin uutta, josta koituisi taiteellinenkin voitto, mutta sen paremmin en halua sekaantua ohjelmisto-asioihin.

— No, Kiven "Kullervo"? Mitä siitä ajattelette?

— Suostun ja kiitän! Mutta se ei pelasta uuden välikirjan tekoa.

— Voisimmehan lisätä resetin ensi vuodenkin välikirjaan. Onhan sekin tunnustusta ja palkankorotusta! Ja nyt, kun maineenne rupeaa näin nousemaan, niin voisittehan, toimeliaana miehenä, vähän turneerata. Järjestäisimme sopivan ajan.

— Sellaista en ole ajatellut, — sanoin naurahtaen. — Eikä sellainen ehto välikirjaa paranna. Vapaita aikoja sattuu muutenkin liian usein. Mutta jos turneeraushalua sattuisi joskus toukokuulla, niin voimmehan pitää lupauksen muistissamme.

— No, niin, — sanoi Bergbom, kun jo kolmatta kertaa kuljimme puiston sivua. — Jos näin pääsemme selvyyteen, niin en joudu vaikeaan asemaan teidän ryntäysmäisen nousunne takia. Ensi keväänä on ehkä suurempi syy palkan koroittamiseen.

— No, olkoon sitten, — sanoin kyllästyneenä. — Silloin eivät ainakaan enää ole resetit eikä tumeerausajat sitä estämässä.

— Hyvä on! — sanoi Bergbom melkein liian ystävällisesti erotessamme. — Illalla annan jakaa roolit "Kullervoon" ja lähetän teille uuden välikirjan.

Tunsin sisimmässäni, että olin tullut koreasti nenästä vedetyksi, mutta en siitä kuitenkaan ollut erin pahoillani, kun asiasta oli sentään sovittu ilman vähäisintäkään rettelöimisen tai riidan oiretta.

Koetin unohtaa jupakan ja koetin olla tyytyväinen.

* * * * *

Samana iltana, harjoituksen jälkeen, jouduimme, tahtomattamme, Axel Ahlbergin kanssa kuulemaan sellaista, mikä ei ollut aiottu meidän korvillemme.

Ahlberg, joka parhaillaan valmisteli Heinrichin osaa "Uponnut kello"-nimisessä näytelmässä, oli halunnut rauhallista keskustelua kanssani sen tähden, että olin nähnyt Kainzin useita kertoja esittävän tuota osaa.

Olin kernaasti suostunut tämän hyvän toverin toivomukseen, ja sentähden lähdimme yhdessä pukuhuoneesta, siirtyäksemme ravintolan puolelle, missä Ahlberg tavallisimmin söi illallisensa.

Laskeutuessamme portaita alas ja kulkiessamme Bergbomin avonaisen oven ohitse kuulimme huoneesta puolikiihkeätä keskustelua, jota ei edes yritettykään hillitä. Se kuului jo portaille asti.

— Ei, ei! — kuului Bergbom sanovan. — Teillä ei ole syytä valittamiseen. Ehtojen parantamista ei voi ajatella ilman ansioita. Enkä minä ole sellaisia huomannut. Päinvastoin! Te puhutte hirveän huonosti. Ulkoapäinkin sitä jo kovin valitellaan, eikä sellainen ole teatterille edullista. Se on haitaksi itsellenne ja teatterille.

Tällöin ehdimme oven kohdalle ja näimme Benjamin Leinon seisovan päällystakki yllään lähellä oviaukkoa.

— Olen kelvannut teatteriin viiskolmatta vuotta, mutta jos nyt olen haitaksi, niin on minun kai poistuttava Suomalaisesta Teatterista. Haittana en voi olla, — kuului Bennun miehekäs ja ylväs vastaus, kun poistuimme harjoitushuoneen kautta käytävään.

— Olipa noloa, että tuohon satuimme, — sanoin tyytymättömänä.

— Miks'eivät, peijakkaat, sulje oviaan! — sanoi Ahlberg äreästi. — Onko se meidän syymme, ettemme osaa sulkea korviamme.

Olin hyvin pahoillani kuulemastani jutusta enkä voinut olla siitä mainitsematta Ahlbergille, kun olimme päässeet ravintolaan, syrjäisen pöydän ääreen.

— Niin, — sanoi Ahlberg ihmeteltävän ymmärtäväisesti ja rauhallisesti. — Kyllä me nyt tulemme puhumisestamme kuulemaan kunniamme, toinen niinkuin toinenkin. Mutta älä siitä välitä! Eihän se ole sinun vikasi, että puhut paremmin kuin me muut.

— Mutta eihän tuollaisilla letkauksilla mitään auteta, — puhuin mietteissäni. — Nehän saavat vain aikaan hermostusta.

— Tietysti! — myönsi Ahlberg. — Kuulihan sen, että Bergbom on ruvennut omien laiminlyöntiensä ritariksi. Nyt hän rupee meitä syyttämään asiasta, josta ei itse ymmärrä yhtään mitään.

— Niin, — sanoin vakavasti. — Syyttäminen ei ole paikallaan. Se tekee vääryyttä. Tämä kielenkäyttöasia olisi mielestäni pantava kokonaan aikakauden ja kehityksen tiliin. Eihän sitä voi parantaa muu kuin aika. Viisainta olisi suhtautua siihen rauhallisesti.

— Niinkö ajattelet? — kysyi Ahlberg innostuen. — Samaa olen minäkin ajatellut, vaikka olen herran heikoimpia suomenkielessä. Eihän moukarin isku sinullekaan systeemiäsi selvittänyt.

— Ei! — sanoin hymähtäen. — Onhan siihen mennyt koko joukko vuosia.

— Siinäpä se! — puheli Ahlberg vilkkaasti. — Annettakoon meillekin joitakin vuosia! Vaikka edelläkävijän työ on toista kuin pelkän valmiin oppiminen, niin tarvitsemme sentään vuosia, sillä onhan ero sinun ja meidän taidoillamme, varsinkin meidän monien, joille suomi ei ole äidinkieli. Oletko samaa mieltä?

— Täydellisesti, — myönsin. — Äkkinäiset puuskahtelut ja tuulispäät eivät näin suureen asiaan pysty.

— Olipa onni, että jouduimme salakuulijoiksi! — nauroi Ahlberg. — Se johti meidät järkevään keskusteluun. Tulen puhumaan tästä Bergbomille.

Jätin kieliasian tälleen ja ryhdyin selostelemaan Kainzin "Heinrichia" niin juurta jaksaen kuin mahdollista.

Ahlberg oli innostunut tehtävästään ja onnistuikin siinä sittemmin erinomaisesti runollisen temperamenttinsa avuin.

* * * * *

— No, miltä tuntuu Kiven Kullervo? — kysyi Eino Leino kerran, kun istuimme tarinoimassa työpöytäni ääressä.

— Suurenmoiselta! — sanoin empimättä. — Mitä enemmän siihen syvennyn, sitä valtavammaksi se paisuu. Se on kasvanut tunturinkorkuiseksi. Joka päivä saan alkaa uuden kiipeämisen, ja näihin aikoihin odotan jännittyneenä huipulle pääsemistä. On hurjan kiintoisaa tällainen! Pääsenkö vai enkö pääse?

— Tiedätkö, mitä minä luulen? — kysyi Eino hymyillen. — Luulen, että olet jo nähnyt huipun, ehkäpä käynytkin siellä.

— No niin, — sanoin myönnellen. — Hengessäni olenkin. Mutta minä puhuin näyttelijänä. On, näet, hakattava sinne huipulle kiviportaat, joita myöten voi horjahtelematta kiivetä. Niitä portaita on uudelleen ja yhä uudelleen paranneltava, sillä huipun lähellä ja huipulla on putoamisen vaara. Et usko, kuinka paljon vaadin itseltäni, puhumattakaan siitä, mihin tämä Kiven nerokkain ja runollisin luoma velvoittaa.

— Arvaan, että olet heittänyt porraspuiksi kaikki entiset saavutuksesi.

— Kaikki tietysti! Niin aina teen — nyttemmin. En jätä edes pikkusormen liikettä, en tavua enkä silmänluontia sattuman varaan. Kuoressa ei saa olla pienintäkään säröä! Ainoastaan sisäisen hehkun voima jää jumalan armoille. Siihen vaikuttakoon myöskin yleisöstä uhkuva lämpö sen, minkä voi. Mutta ainoastaan siihen! Ei muuhun. Eikä siihenkään mitään muuttaen. Ei hiuskarvan vertaa muuttaen sisäisen palon määrättyjä liekkejä, mutta ehkä puhaltaen ne kirkkaammiksi ja kuumemmiksi. Sitä tarkoitan jumalan armolla ja yleisön sähkötyksellä. Ymmärrätkö?

— Kyllä, — sanoi Leino kiinteästi. — Näen jo selvästi edessäni Kullervoisen hahmon. Näen sen katkotut kapalovyöt.

— Älä! — sanoin vähän hermostuneesti. — Älä nylje karhua, ennenkuin karhu on kaadettu! Toivo enintään, että pelastuisin tästä ilman häpeätä! Suurista toiveista tulee usein surkea pettymys.

- No, jätetään asia jumalan neuvopöydälle! Puhutaan vasta perästäpäin, — sanoi Eino ja rupesi harppailemaan permannolla. — Olihan mulla asian tapaistakin olevinaan, mutta — mutta —

— Sehän on hyvä, että pääsen vähän irti näistä raskaista laineista! — sanoin iloisesti. — Anna tulla!

— Tapasin tässä tuonoin Teuvo Pakkalan, ja hän tuntui olevan vähän neuvottelun tarpeessa. Sanoi, että hänellä on jokin näytelmän teelmäs — tai lie se jo valmiskin ollut, koska Bergbom on sen hylännyt pariin otteeseen. Sanoi joutuneensa umpikuljuun tekeleensä kanssa. Puheli asiastaan minulle, mutta sanoin heti, etten pysty neuvonantajaksi alalla, jota en ole koskaan viljellyt. Kehoitin kääntymään sinun puoleesi ja lupasin suositella.

— Jahah! — sanoin nauraen. — Herra varjelkoon meitä ystävistämme! Vihollistemme kanssa tulemme kyllä toimeen.

— Sanoin kyllä, että sinulla on nyt tärkeä työ, mutta ajattelin, että jos jossakin raossa ehtisit tutustua ja —

— Mikä näytelmän nimi on? — kysyin.

— Eiköhän se ollut jotakin tukkimiehistä kokoonpantua. Mahdoinko kuullakaan nimeä, — puheli Eino ja istahti uudelleen.

— Omituista! — sanoin. — Eipä tekele mahda olla minkään arvoinen, koska Bergbom ei ole ryhtynyt ohjailemaan.

— Ehk'ei olekaan. Mutta Pakkala sanoi, ettei hän ymmärrä paljoakaan Bergbomin selityksistä. Ei ainakaan niin selvästi, että pystyisi korjailemaan.

Keskustelimme asiasta vielä puoleen ja toiseen, ja tulokseksi tuli, että viikon kuluttua saisi Pakkala tulla lukemaan näytelmänsä.

— Oman näytelmäni valmistan kuitenkin vasta kesällä, — sanoin lopuksi. — Nyt ei ole siihen aikaa.

Leino lähti, eikä luvannut näyttäytyä ennen kuin "Kullervon" ensi-illan jälkeen.

* * * * *

Viikko oli kulunut, ja Pakkala tuli lukemaan näytelmäänsä.

Pakkalassa oli paljon tervettä huumoria, ja hän ymmärsi kovin hyvin kaikki huomautukseni.

— Tämähän on lystiä! — sanoi Pakkala ihastuneena, kun olimme päässeet ensimmäisen näytöksen loppuun. — Tämähän käy kuin tanssi. Bergbom selitteli vain ylimalkaisesti, ja siihen sotkeutui kaikki.

— Niin, — sanoin vakavasti. — Bergbom olisi ehkä halunnut tehdä näytelmän suunnitelmaan muutoksia, mutta minulla ei ole siihen aikaa eikä halua. Näytelmäsi saa pääpiirteissään pysyä sellaisena kuin nyt on, ja sellaisena kuin se näitten korjausten pakosta muuttuu. Autan vain paikkauksessa niin paljon, että se kelpaa näyttämölle.

Näin taivalsimme näytelmän alusta loppuun pariin kertaan, kunnes siitä tuli se, mikä "Tukkijoella" nyt on.

Lorun lopuksi sanoi Pakkala, että hän pyytää useilta runoilijoilta näytelmään lauluja, ja pyytää Merikannon sävellykset niihin. Laittaa siitä laulunäytelmän.

— Etkö sinäkin kirjoittaisi pientä pätkää, kun muutenkin olet nähnyt näin tuhottoman vaivan? — arveli hän.

— Enhän minä ole laulujen tekijä! — sanoin hämmästyen, mutta lopulta taivuin ja tein laulun Katrille:

"Järven seljalta tuulonen tuuli — — — — — — — — —"

* * * * *

"Kullervon" esitystäni pidettiin erikoisen onnistuneena. Sanottiin, että se oli taiteellinen voitto. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 30-vuotisen taiteilijajuhlani aikana, kirjoitettiin siitä, että "— — Kullervon suurpiirteisen synkkä päähenkilö on ainiaaksi painunut mieliin yhtenä Kaarle Halmeen traagillisen taiteen saavuttamattomimmista ennätyksistä".

Näytäntöiltana oli Bergbominkin into niin loistava, että vain teatterin suurimmissa tapauksissa olin huomannut sen vertaista. Menestykseni näkyi, ainakin hetkeksi, karkoittaneen hänestä vihamieliset ajatukset. Kuumeisella kiihkolla hoiti Bergbom itse kaikki näyttämömuutokset ja seurasi kulissien välistä, yhtä kuumeisena, jokaista "edesottamistani", sanoen jo toisen näytöksen jälkeen ohikulkiessaan: — Loistavaa!

Näytännön lopussa oli jo neiti Bergbomkin läsnä, kun tohtori sanoi yksinkertaisesti: — Nyt näyteltiin Kiveä! Toisesta näytöksestä alkaen olivat suosionosoitukset erikoisen vilkkaat ja lopussa meluavat. Sain monia kukkalaitteita ja niitten kukkuraksi ensimmäisen laakeriseppeleeni! Se oli siihen aikaan suurenmoista, sillä laakerit olivat silloin harvinaisiapa niillä oli vielä silloin oma, erikoinen merkityksensä.

Muutamat läheisimmät ystävät olivat kutsuneet minut näytännön jälkeen pieneen illanviettoon Arkadian lämpiöön. Astuessani ystävien onnittelevaan piiriin kohtasi ensimmäisenä katsettani Aleksis Kiven marmorisen rintakuvan vakaa ilme.

— Sinne, mistä tämä kunnia on lähtöisin, sinne se myöskin palatkoon! — sanoin ja ripustin seppeleen rintakuvan harteille. Siinä se olikin sitten kevään viimeisten näytäntöjen ajan.

— Tämän menestyksen olisin voinut etukäteen ennustaa, — sanoi Eino Leino iloisena. — Ikävää, ettei ennusteleminen ole enää suosittua.

Näin jäi Kiven "Kullervo" jatkuvasti ohjelmistoon ja piti siinä paikkansa ainakin niin kauan kuin minullakin oli paikka Suomalaisessa Teatterissa.

9.

VOITTO.

Seuraavan syyskauden työ alkoi minuun nähden peräti kiinteästi, sillä useat suuret roolini olivat myötäänsä esillä ja uudeksi tehtäväksi oli annettu "Daniel Hjort".

Vaikka olin näytellyt tämän roolin aikaisemmin, ei se sellaisenaan nyt enää minulle kelvannut. Valmistin roolin aivan uudelleen ja heitin kaikki entiset saavutukseni sen porraspuiksi, niinkuin Eino Leino oli sanonut edellisen vuoden Kullervosta.

Työskentelyni tarkkuutta ja suuntaa kuvannee parhaiten muuan pieni ote niistä lukuisista ylistelevistä arvosteluista, jotka tämän roolin näyttelemisestä eri aikoina lausuttiin: "— — jossa hän mitä vähimmillä keinoilla sai aikaan mitä suurimpia vaikutuksia, puhaltaen sitä paitsi pois koko entisen pateettisen perintätavan salamannopealla, tuhatvivahteisella vuorosana- ja yksinpuhelutaituruudellaan".

Näytäntöillan menestys oli mahdollisimman täydellinen, ja suosionosoitukset muistuttivat juhlanäytäntöä, vaikka ei ollut edes tavallinen ensi-ilta. Olihan vain vanhan näytelmän uusinto.

Bergbom oli vakava ja tuli onnittelemaan näytännön loputtua.

— Näin ensikerran Daniel Hjortin! — sanoi hän ja poistui.

Tuntui kuin epäsuosioni olisi murtunut ja voittoni olisi tunnustettu.

Yleisön suosio ja ihastus kasvoivat näytelmää kohtaan kerta kerralta niin rajusti, että tätä loppuun näyteltyä kappaletta voitiin esittää yhdeksän kertaa melkein perätysten.

10.

PADOT MURTUVAT.

Kun "Daniel Hjort" oli kestänyt ensimmäisen tulikokeensa, sain heti sen jälkeen haltuuni "Turkan" osan Teuvo Pakkalan uudessa näytelmässä "Tukkijoella", jonka Bergbom oli, enempiä vastaväitteitä tekemättä, hyväksynyt ohjelmistoon ja jota kiireen kaupalla ryhdyttiin harjoittelemaan.

— Saisinko vähän keskustella kanssanne? — sanoi Bergbom erään harjoituksen jälkeen. — Tehän tiedätte, että olen peräti heikko suomenkielessä. Siinä suhteessa en ole voinut valvoa näyttelijäkunnan kehitystä. Kielen käyttäminen on jäänyt jokaisen oman taidon varaan, eikä siinä ole näihin asti huomattu niin hirveitä puutteellisuuksia, että ne olisivat herättäneet erikoisempaa huomiota. Heikkoudet ovat olleet melkein kuin sallittuja, sillä kukaan ei ole keksinyt keinoa asian parantamiseksi. Nyt on tilanne muuttunut. Olen saanut ulkopuolelta kuulla, että teidän puhumisenne on erinomaisen kaunista. Omasta puolestani myönnän, että te puhutte paremmin kuin muut, mutta nyt väitetään, että teidän puhumisessanne on erikoinen suomalainen väri, joka on heitä ihastuttanut. Olen ollut huomaavinani, että erikoinen sointu on joskus tavannut minunkin korvani, mutta olen pitänyt sitä kauniin orgaaninne ansiona, ja samoin ovat monet muut tehneet. Mitä itse sanotte? Onko kielenkäyttönne jossakin yhteydessä jonkinlaiseen parannukseen, joka perustuu itse kielen ominaisuuteen?

— On kyllä, — sanoin, ja selitin lyhyesti niitä kauneuksia, joita pulppuaa esiin aivan itsestään hyvin hoidetusta äänen kannattamisesta.

Kun tiesin, että asian luonteeseen nähden ei selittelystä ollut suurtakaan apua, sanoin pari esimerkkiä. Sanoin pari lausetta ensin tavalliseen örähtelevään tapaan ja sitten samat lauseet joustavan kannattavasti, antaen sointujen hivellä korottomia tavuja, pitkiä tavuja ja kaksoisääntiöitä.

— No, mutta herra siunatkoon! — innostui Bergbom. — Miksi eivät kaikki ne, jotka eivät osaakaan muuta kuin suomenkieltä, miksi eivät edes ne puhu tuolla tavoin?

— Ei se ole niinkään helppoa! — selitin hymyillen. — Elämän raskaus on ehkä joskus joinakin kovina aikoina lyönyt leimansa rohkeaan ja lennokkaaseen puhumiseen ja vuosisadat painaneet sen ihmisten veriin, niin että se on muuttunut ainoaksi luonnolliseksi. Voi olla jokin muukin syy! En tiedä! Mutta sen tiedän, että örähtelevää puhetapaa, missä ensitavulle annettu hirveä korostus vie elinvoiman muilta tavuilta ja useimmiten tappaa viimeisen tavun kokonaan, ainoastaan sellaista puhetapaa pidetään luonnollisena. Kysykää näyttelijöiltä! He eivät voi toisin puhua, sillä se tuntuisi luonnottomalta.

— Mutta eihän kukaan väitä, että te puhuisitte luonnottomasti, — kiisti Bergbom.

— Ei, — myönsin. — He eivät väitä sitä, kun vain on kuunneltava. Mutta jos samanlaista olisi itseen sovellutettava, niin luonto tekisi heti tenän. Muutos ei ole niin helppo kuin luulisi. Minulta on mennyt tähän monien vuosien työ.

— Aavistan jotakin sellaista! Mutta eikö taidon siirtäminen ole helpompaa kuin taidon hankkiminen ilman opetusta. Voisittehan opettaa taitonne toisille. Kun äsken puhuin tilanteen muuttumisesta, tarkoitin juuri sitä, sillä nähtävästi olemme nyt joutuneet siihen kohtaan, että teatterin kielen parantamista vaaditaan päiväjärjestykseen. Haluaisitteko ryhtyä opettajaksi, eri palkkiota vastaan tietysti?

— Luulen, että sellainen toimi häiritsisi pahoin taiteellista työtäni, ja sitäpaitsi — minähän opetan joka päivä. Eiköhän esimerkki ole tarpeeksi hyvä opettaja.

— Ajan mittaan — ehkä, — sanoi Bergbom miettien. — Mutta kun ulkopuolelta tulevat vaatimukset ovat nyt kaikesta päättäen oikeat, niin on velvollisuutenamme ottaa ne huomioon.

— Eikö voisi hankkia opettajaa ulkopuolelta? — ehdotin kiireesti, ennenkuin Bergbom ehtisi uudelleen puhua minusta. — Asia saisi siten virallisemman muodon kuin minkä läheinen työtoveri voisi sille antaa.

— Onko sitten olemassa joku, joka on selvillä järjestelmästänne? — kysyi Bergbom kiinnostuen.

— Ei. Sellaista henkilöä ei ole, — vastasin selittävästi. — Mutta teatterissa tehdään vielä kaiken lisäksi loputtomia äännevirheitä, jotka pitäisi puhdistaa mitä pikimmin ja ennenkuin ruvetaan tavoittelemaan kielen soinnutusta. Muuten voisi jälkimmäinen villitys tulla pahemmaksi kuin ensimmäinen.

— Puhukaa siitä tarkemmin!

Selitin lyhyesti, mistä kerakkeista puuttui kirkkaus, mitkä olivat liian paksut, mitkä liian terävät ja mitkä ääntiöt liian kapeat, huomauttaen lopuksi erinäisistä murteellisuuksista.

— No, tuntisitteko ketään, jota voisitte ehdottaa sille paikalle, joka oikeastaan kuuluisi teille?

Olin jo ajatellut pääni ympäri keksiäkseni vähänkin soveliaan miehen tälle paikalle, johon aavistin Bergbomin itsepintaisesti ajattelevan minua. Keksin hädissäni Teuvo Pakkalan, joka oli kerran omasta aloitteestaan puhunut jotakin näistä Arkadian kieliasioista ja minun kielenkäytöstäni.

— En ainakaan tällä hetkellä voi keksiä muita kuin Teuvo Pakkalan, — sanoin vihdoin.

— No, mitä hän tietää tästä erikoisuudesta? — kysyi Bergbom uteliaasti.

— Ei oikeastaan paljon mitään! — olin pakotettu myöntämään. — Mutta hänellä on ymmärtääkseni pilaantumaton korva, ja hän osaa muuten hyvin kieltä. Luulisin, että hän voi puhdistaa äännevirheet, jota seikkaa pidän hyvin tärkeänä siihenkin nähden, että muu opetus jäisi esimerkkini varaan, niinkuin toivon.

— Luuletteko, että Pakkala olisi halukas?

— Sitä en osaa sanoa, mutta eiköhän pieni tulojen lisä ratkaisisi asiaa.

— Haluatteko kysyä häneltä?

— Kyllä. Sen kyllä voin tehdä.

— Jos hän suostuu, niin olette ehkä hyvä ja teette hänelle tarkan selvän, mitä opetus koskee — sen mukaan kuin olette tässä selitellyt?

— Kyllä teen.

— No niin, — sanoi Bergbom lopuksi. -Pyytäkää sitten, että hän kääntyy minun puoleeni lopullista ratkaisua varten.

— Tietysti, — sanoin ja kumarsin hyvästiksi. Puhuin Pakkalalle asiasta vielä samana päivänä, ja hän suostui ilomielin ehdotukseeni.

— Sinun pitäisi nyt oikeastaan ottaa minut ensin oppilaaksesi, kun kerran olet sellaisen viran hankkinut, — sanoi Pakkala vakavasti.

— No, mehän olemme tottuneet tapaamaan toisiamme sangen usein viime aikoina, ja kun nyt vielä sen lisäksi käyt usein Arkadiassa, niin voimmehan pitää asiaa vireillä. Paras neuvoni on se, että kuuntelet minua tarkasti sekä harjoituksissa että näytännöissä.

Tämän ohjeen täytti Pakkala erinomaisella hartaudella eikä myöskään lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, mikä suinkin voi johtaa asiaa valaiseviin keskusteluihin välillämme.

Näin olivat monien vuosien pituiset harrastukseni, pyrkimykseni ja työskentelyni tässä tärkeimmistä tärkeimmässä asiassa päätyneet toivottuun voittoon. Pitkäaikainen taistelu itseni ja vastahakoisen ympäristön kanssa oli täten saavuttanut Arkadiassa virallisen tuloksen ja hyväksymisen.

Tiesin, että elämäni suurin työ oli vihdoinkin löytänyt uomansa.

Padot olivat murtuneet!

11.

TERVETULIAISRUUSUT.

— Tuonko käpristyneen tötterön annatte taas minun vietäväkseni suurelle Idalle, kun hän kolmen vuoden kuluttua palaa isäinsä kotiin? — kysyin leikilläni tarpeistonhankkijalta Sudermannin "Koti"-näytelmän harjoituksessa.

— Tämänhän annoitte edelliselläkin kerralla! — puheli rouva Hermans. — Magdahan heittää sen kuitenkin heti permannolle.

— Niin, mutta Ida Aalberghan on ollut poissa kolme vuotta, ja nyt minä aion olla toinen "Keller" kuin silloin. En tuota kehtaa viedä. Se tuoksuu liiaksi "teatterilta".

Annoin rahaa ja pyysin rouva Hermansia hankkimaan oikean ruusuvihkon, jonka sainkin sitten käteeni, kun näytäntöiltana oli astuttava petollisena "Kellerinä" kuuluisan "Magdan" eteen sovintoa hieromaan entisistä laiminlyömisistä.

Huomasin heti, että oikeat ruusut tekivät edullisen vaikutuksen näyttelemiseemme.

"Magdan" kiivastuminen tuli hehkuvammaksi, kun Ida Aalberg pyyhkäisi ruusuvihkon pöydältä niin rajusti, että se lensi melkein seinään asti. Se taas terästi "Kellerin" loukkaantumista, ja tyrmistymiseni muuttui peräti todelliseksi.

Näin saimme erinomaiset otteet kumpikin tehtäviimme ja näyttelimme kohtauksemme paremmin kuin milloinkaan ennen.

Otin näytöksen loputtua huonosti kohdellun ruusuvihkon nurkastaan ja ojensin sen uudelleen diivalle.

— Tämä oli oikeastaan tarkoitettu Ida Aalbergille, vaikka se kohtalon pakosta joutui ensin vihastuneen "Magdan" käsiin, — sanoin iloisesti hymyillen.

— Herranen aika! — nauroi paronitar! — Ja minä onneton iskin ja mukiloin sitä kaikin voimin.

— Niin, — laskin leikkiä. — Se koski kyllä "Kellerin" sydämeen, se! Mutta jos kukat nyt saavat toivottaa teidät tervetulleeksi, niin on kaikki taas hyvin.

— Saavat, saavat! Kiitoksia vain! — sanoi Ida Aalberg hilpeästi nauraen ja lähti kiirehtimään pukuhuonettaan kohti. — Ne antoivat vauhtia meille näyttämöllä.

— Niin tekivät! -huusin hänen jälkeensä ja poistuin näyttämöltä.

12.

HÄMMÄSTYTTÄVÄ EHDOTUS.

— No, mitä pidätte kristitystänne? — kysyi Bergbom minulta niihin aikoihin, jolloin Hall Cainen "Kristittyä" harjoiteltiin.

— En osaa vielä sanoa pidänkö vai enkö, — vastasin vitkaan. - Ainakin on se outo pala. On vaikea saada oikeata otetta. "John Stormin" luonne tuntuu, ainakin tällä syventymiseni asteella, keinotekoiselta ja tekohurskaalta, enkä ole vielä päässyt irti siitä ajatuksesta, että tekijä muovaa luonnetta omiin tarkoituksiinsa.

— Minun mielestäni on näyttänyt siltä, että teillä on oikea ote, — väitti Bergbom.

— Ulkonainen muotti on ehkä valmis, — sanoin vilkkaammin. — Mutta miten täytän muotin, en vielä tiedä. En ole päässyt vielä käsiksi itse ihmiseen. En ole vielä saanut silmäterääni "John Stormin" sisäistä olemusta. Lopultakin se voi olla pelkkä marionetti. Mutta jos niin olisi, niin on tästä tehtävä ihminen, vaikk'ei se olisikaan tekijän kamarikaavan mukainen.

— Olette oikeassa, — sanoi Bergbom. — Näin käy aina, kun romaanista tehdään näytelmä. Romaanissa selitellään tapausten vaikutukset luonteeseen pitkien aikajaksojen välillä. Tässä ei. Siitä johtuu hajanaisuus. Mutta sittenkin olette mielestäni oikealla tolalla.

— Voisin ehkä päästä tulokseenkin, mutta minua häiritsee tuo onneton Tukkijoki, joka näkyy menevän ikuisesti, — puhelin puolileikillä.

— Silloinhan saavuttamanne yleisön suosiokin säilyy ikuisesti, — naurahti Bergbom.

— Minulle se jo kuitenkin alkaa riittää näin kevytmuotoisena, — sanoin tosissani. — Olen näytellyt osan parikymmentä kertaa. Eikö sitä jo voisi siirtää jollekulle nuoremmalle?

— Haluaisitteko luopua osasta, jossa yleisö suorastaan ihailee teitä? — kysyi Bergbom ihmettelystä ymmällä.

— Haluaisin kyllä, — sanoin vakavasti. — En välitä sellaisesta ihailusta. Olen sitä jo saanut liikaakin. Otaksun, että tulen edelleen saamaan vaikeita tehtäviä, joiden valmistustyön Tukkijoen Turkka silpoo. Se ei ole eduksi teatterille eikä minulle. Eikö roolia voitaisi antaa jollekulle toiselle?

— Teette vallan hämmästyttävän ehdotuksen, — sanoi Bergbom. — Eikö teissä ole ollenkaan kateutta?

— Ei ole, — sanoin naurahtaen, mutta jatkoin sitten vakavasti: — Minä ajattelen tällä tavoin: Jos nuoret näyttelijät saavat yritellä siipiään valmiiksi työskennellyssä roolissa, jonka ovat usein nähneet ja kuulleet, niin pelkkä matkimisen taipumus voisi nostaa heidät nopeammin kuin oma ahertelu. Ja kielenkäyttelemisessä he kehittyisivät melkein itsestään. En tarkoita ainoastaan Turkan roolia. Tarkoitan useita muitakin, jotka olen valmiiksi muokannut.

— Yhä enemmän hämmästytätte! No, ei kiitetä! Sanon kuin "Sillankorvan Sanna", — sanoi Bergbom ihmeissään.

— Näin edistyisimme kaikki yhdessä, — jatkoin suunnitelmaani. — Ja minun asiakseni jäisi puolieni pitäminen.

— Te tahtoisitte saada aikaan kilpailun, joka on tässä muodossa perin outo teatterimaailmassa, — väitti Bergbom. — Eikö roolin vuorottelemisella tultaisi samaan tulokseen?

— Ei, — sanoin varmasti. — Yleisö ei siitä pidä, eivätkä näyttelijätkään, sillä heidän harjoitushetkiensä luku supistuu puoleen, ja toinen kärsii aina surkean tappion. Sellainen ei johda mihinkään eikä ilahduta ketään, ei edes oikeamielistä voittajaa.

— Te siis ehdotatte, että teidän loistoroolejanne saa antaa nuoremmille näyttelijöille? — kysyi Bergbom kuin epäillen.

— Ehdotan kyllä, — sanoin empimättä. — Mutta edellytän tietysti, ettei minua sitten ruveta siirtämään toisarvoisiin tai sopimattomiin tehtäviin. Olen luonnollisesti tullut näihin ajatuksiin siitä lähtökohdasta, että suunta työhöni nähden pysyy sellaisena kuin se nyt on.

— Niin, tietysti! — sanoi Bergbom kuin ohimennen. — No annettaisiinko jonkun toisen sitten näytellä "Turkkaa" myöskin Helsingissä? Suostuisitteko siihen? Maaseudusta en puhukaan, sillä sinne te ette jouda.

- Kyllä minun puolestani, — myönsin empimättä.

— Kuule, Emilie! - huusi Bergbom samassa sisarelleen, joka kulki ohi. — Voitko arvata, mitä herra Halme ehdottaa?

Bergbom teki keskustelustamme muutamin sanoin selkoa sisarelleen, joka kuunteli tyytymättömän näköisenä.

— Mitä hullutusta se on! — kivahti Emilie. — Sehän tuntuu peräti joutavalta. Mitä päähänpistoja ne sellaiset ovat?

Tuli hiljaisuus, ja Bergbom rupesi kampaamaan partaansa.

Kumarsin heille ja poistuin näyttämölle.

Pian sen jälkeen annettiin kuitenkin Turkan osa ja joitakin muita osiani muille näyttelijöille.

Olin järjestelyyn tyytyväinen ja otaksuin, että asianomaiset "perijät" olivat hyvinkin mielissään.

Täten sain "John Stormin" tutkimiseen ja sovittelemiseen enemmän aikaa, jota osa erikoisen kipeästi kaipasikin. Lopulta sainkin kehitellyksi itselleni punaisen langan, joka vei roolin ilahduttavaan voittoon.

Yleisö oli erinomaisen suosiollinen ja arvostelu samoin. Vaikka näytelmä oli raskas ja hatara, kokosi se virheistään huolimatta toistakymmentä täyttä huonetta, ja niin sain ilta illan jälkeen yhä kasvavaa tunnustusta, joka synnytti pienen leikinlaskunkin. Sanottiin, että olin Suomen ainoa "kristitty".

13.

AMPPELI JA TOMPPELI.

"Kristityn" jälkeen sain valmistettavakseni "Herman Israelin" pienehkön roolin August Strindbergin näytelmässä "Kustaa Vaasa".

Vaikka en nytkään kohdellut pientä osaa lapsipuolena, niin oli kuitenkin tottumus tehnyt tällaisen lyhyen roolin valmistamisen melkein leikinteoksi. Siitä johtui, että rupesin taas, tapani mukaan, katselemaan ympärilleni, mihin tarttuisin.

Lähimpänä oljenkortena oli näytelmäni "Mestari Garp", jota en edellisenä kesänä ollutkaan saanut valmiiksi. Kun innostuin tähän työskentelyyn, innostuin samalla kehoittelemaan Eino Leinoa, että hän jo kerrankin kastaisi kynänsä proosanäytelmää varten.

Useita kertoja Eino heitti ehdotteluni kokonaan vallattoman pilan valtaan, väittäen, ettei hänellä ole mitään sanottavaa, ellei saa sitä sanoa runomuodossa.

Kun kuitenkin, Leinon selostelujen mukaan, olin tietoinen siitä, että hän aivan äskettäin oli päässyt selville vastaisten lyyrillisten teostensa pääasiallisesta suunnitelmasta, niin arvelin hänellä nyt olevan pienen välihetken, jonka voisi käyttää proosanäytelmän tekemiseen.

— Olet oikeassa, — sanoi Leino, kun kerran taas otin asian puheeksi. — Tiedänhän, etten siitä pääse. Proosaan minun on kerran mentävä, ja näytelmään myöskin. Mutta Bergbom ei päästä "Carinustakaan" esille. Se tympäisee, vaikk'ei olekaan oma näytelmäni.

— Bergbomin menettelyä en voi ymmärtää paremmin kuin muissakaan asioissa, missä hän asettuu poikkiteloin —

— Kyllä minä ymmärrän! — keskeytti Leino. — Hän on tyytymätön arvosteluihini, joita en tietysti pysty valamaan tutunomaisten ja oikeauskoisten kaavojen mukaan.

— Sen tiedän, — myönsin heti. — Mutta jos sellaiset temput ovat ennen onnistuneet, niin olisi mielestäni tässä tapauksessa osoitettava, että ne eivät tepsi. Sivuuta "Carinus" ja tartu omaan aiheeseesi! Ethän voi seisahtua sen tähden, että jokin haitta on tielläsi. Jos sen teet, niin annat haitoille liian suuren merkityksen. Tiedän ettei sinulta puutu aiheita. Kaiva esiin jokin perhedraama tai mikä muu tahansa! Jos vain aloitat, niin mielikuvitus tekee loput.

— Entä — jos Bergbom hylkää?

— No, sellaista ei voi koskaan arvata etukäteen. Eikä ainakaan tässä tapauksessa voi tukea toiveita mihinkään, kun ei ole mitään pohjaa laskelmille.

— Nyt sanoit oikean sanan! — kivahti Leino. — On luotava tuo puuttuva pohja! Jos tälleen jään, niin kymmenen vuoden kuluttua on sama epäilys edessä.

— Jopas hyppäsimme kukon askelen eteenpäin! — sanoin iloisesti. — Tiedäthän, että minulla on vapaus lähteä keväällä turneelle. Pitäkäämme se mielessämme, jos Bergbom hylkäisi näytelmäsi.

— Aivan kuin et sinä voisi sitä hylätä, — kuului Leinon viimeinen epäröiminen.

— En usko sitä, — sanoin kieltävästi. — Ainakin sovittelun tietä pääsemme tulokseen.

— No, jos sinua ja turneetasi varten kirjoittaisin, niin luulisin innostuvani, — sanoi Eino myöntäen. — Arkuus ei silloin ahdistaisi.

— On siinäkin oma ahdistajansa, — ryhdyin selittämään. — Asetteluvaikeuksia ei saa olla, eikä monta henkilöä. Jos kolme henkilöä riittää, niin on hyvä.

— Kolme on pyhä luku! — sanoi Leino ja innostui leikittelevään tapaansa sinkoilemaan näytelmä-aiheita ympärilleen.

Nousi seippailemaan permannolle, hykerteli käsiään ja kumarteli vähän vartaloaan askelten mukana, luetellen samalla erinäisiä kuvauksia, joissa oli draamallista itua.

— Annahan olla! — keskeytin vihdoin. — Tarttuisimmeko tanakammin tuohon perhedraaman ajatukseen, jonka juuri mainitsit?

— Jahah! Vai niin! — nauroi Leino iloisesti. — Pitääkö olla sänkykamarikin? Ja amppeli? Oh hoo! Amppeli! Sehän on mainio! Amppeli yksinään hoitaa yhden näytöksen.

— No, niin! Miksikä ei? Voihan amppelikin olla mukana —

— Tietysti, tietysti! Juuri amppeli! Sehän kuuluu asiaan. Ydinkohtahan on amppeli! — puheli Leino ja kääntyi äkkiä ympäri säteilevänä. — Ydinkohta, kuuletko! Amppeli — ja tomppeli! Siinähän on koko juttu! Hilpeytemme kohosi korkeimmilleen. Sutkaus kosketti todella valaisevasti ja kirpeästi uuden draaman aiheen keskeisintä hermoa. Amppeli ja tomppeli! Se jäi tämän syntymässä olevan näytelmän vastaiseksi tilapäisnimeksi.

— No, minäkö näyttelisin tomppelia? — kysäisin tilaisuuden tultua.

— Sinäkö? — myhäili Eino — Et! Perheen ystävää tietysti — sinä!

— Siis kaksi miesosaa, — sanoin epäilevänä. — Kaksi naisosaa kävisi helpommin päinsä. Miesnäyttelijän saaminen tuottaisi ehkä vaikeuksia.

— Entä — tomppeli? Mihin se sitten pantaisiin? — kyseli Leino pettyneenä ja alkoi miettiä. — No, voisihan sen vaikka — vaikka lähettää sairaalaan.

— Mietipähän sentään tarkemmin! — sanoin erotessa. — Pääasia on, ettet unohda amppelia ja tomppelia.

Eikä Leino unohtanut. Jonkin ajan kuluttua toi hän mukanaan näytelmän teelmän.

— Otetaanpa nyt pohti tästä luonnoksesta, — arveli Leino vaatimattomaan tapaansa. - Amppelin olen säilyttänyt, mutta tomppelin lähetin Lapinlahteen. Häntä hoidellaan siellä.

Tästä luonnoksesta kehittyi sitten korjausten ja kokeilujen jälkeen kevään kuluessa hyvinkin ansiokas näytelmä nimeltään "Johan Wilhelm", jonka otin, lupaukseni mukaan, turneella näyteltäväksi.

14.

VASTAVIRRASSA.

Huomasin heti syyskauden alkaessa, että olin joutunut vastavirtaa soutamaan. Ei edes kesä ollut pehmentänyt sitä kärjistymistä, jonka oireet olivat taas keväällä olleet havaittavissa.

En kuitenkaan välittänyt johtajan ilmeisestä kylmäkiskoisuudesta enkä oikullisesta roolien jakamisesta, vaan käyttäydyin niinkuin ei ikinä olisi mitään ikävää välillämme tapahtunut.

Näin luovailin hymyillen "Egmontiin" asti. Siihen loppui kuitenkin leppoisa ilmeeni, sillä roolin suuri menestys pilaantui, ainakin omissa silmissäni, Bergbomin horjumattoman itsepintaisuuden vuoksi.

Harjoitukset kulkivat tavallista rataansa, vaikka pidinkin loppuun asti muutamia liian hentomielisiä kohtia eräänlaisina koekenttinä, ratkaisematta lopullista tekotapaa ennenkuin olisin täysin selvillä mihin eräänlainen haparoiminen ympärilläni päätyisi.

Ratkaisut jäivät kuitenkin silloin, kun kaksi giraffin korkuista hevosta talutettiin pääharjoitukseen ja minun piti muka toisen selässä ratsastaa näyttämölle.

Olin kauhistunut, ja kauhistuneita olivat muutkin.

Eihän oikeastaan kukaan pelännyt kesyjä elukoita, mutta jokin onneton sattuma horjuvien kulissien keskessä oli pelättävissä.

— Tämä on täydellistä hullutusta! — kivahdin satulaan päästyäni.

— Mitä pelättävää siellä olisi? — kyseli Bergbom kulissien turvista.

— Täälläkö? — sanoin pilkallisesti. — Tulkaapa koettamaan! Tulen paikalla alas.

Silloin Bergbom katosi kokonaan kulissien taakse, ja tallimiehet nauroivat.

Ensi-illassa hevoset vavahtelivat peloittavasti ja pahaenteisesti. Ja töyhtöhattuni tarttui puun oksaan tai pilven hattaraan.

Unohdin kokonaan pisimmän repliikkini ja seurasin vain hevosen levotonta päätä. Tepastelimme pois.

Päästyäni satulasta olin niin peräti hermostunut, ettei näyttelemisen jatkaminen ollut siinä tilassa suurenkaan arvoista. Ja kun hermostus laukesi, tuli sijalle harmi, hirmuinen harmi siitä, että tärkeä rooli oli pilattava tieten taiten.

Ensi-illan jälkeen puhuin järkeä Bergbomille. Vetosin siihen räikeän naurettavaan vaikutukseen, minkä talojen korkuiset hevoset tekevät pienellä näyttämöllä, vetosin "Kullervon" hevosen poisjäämiseen juuri taiteellisista syistä, vetosin yleisön pelkoon ja vetosin siihen, että hermostuksesta ja harmista menee näytelmän pääosa pilalle.

Ei mikään auttanut! Jokin muu seikka näytti olevan tärkeämpi kuin Egmontin roolin onnistuminen. Bergbom oli järkkymätön.

Epäonnistumiseni ei voinut kuitenkaan tuottaa enemmän surua kuin iloakaan, sillä se ei ollut läheskään täydellinen. Vaikka itse tunsin joskus olevani kurja ja kehno, sain työstäni kuitenkin kiitosta, ja kappale meni kymmenen kertaa, yleisön innostuksen noustessa toisinaan hyvinkin kiihkoiseksi.

Tämä raiskattu rooli jäi koko tämän näytäntövuoden ainoaksi suureksi tehtäväkseni uusien näytelmien joukossa, enkä sitäpaitsi saanut tämän jälkeen neljään kuukauteen minkäänlaista muutakaan uutta tehtävää. Arvelin tänä aikana yhtä ja toista näistä omituisuuksista ja lopulta arvelin samaa kuin monet tuttavistani, että viisainta on pitää minut työttömänä, sillä eihän aina voi tuoda hevosia näyttämölle roolin esteiksi.

— Olet mahdoton, — jatkoi Eino Leino kerran tätä pilapuhetta. — Eihän sinulle voi antaa edes pikkurooleja, sillä eihän sitä tiedä, millaisista lesuista milloinkin teet kiusallisia loistonumeroita.

— Pelkään, että Halme onkin kiusallinen, — naurahti tähän Ahlberg. — Et koskaan muista, mitä Bergbom on sanonut itsestään.

— Mitä sitten? — kysyin.

— Minä olen Suomalainen Teatteri! — lausuili Ahlberg ilakoivasti.

Usein lopetettiin vakavatkin asiat tällaisiin sutkauksiin keskusteluissamme, mutta asioitten kyty ei niistä sammunut.

Se jäi tuijottamaan kuin hiilustan silmä.

15.

MIKÄ ON TARKOITUS?

Talven kuluessa pommitettiin minua kaikenkaltaisilla kysymyksillä. Henkilöt, jotka eivät tunteneet teatterin sisäistä elämää, kyselivät myötäänsä, miksi en näyttele mitään uutta, mitä roolia nykyjään valmistan ja muuta sellaista, mihin oli turha vastata asiallisesti, sillä ei heidän päähänsä pälkähtänyt sellainen mahdottomuus, että olin pantu pannaan.

Ne taas, jotka paremmin tunsivat asioita, kyselivät silmät pyöreinä, mikä oli tarkoitus. He tiesivät, että kaksi edellistä vuotta olivat olleet niin loistavat, että näyttelijäkunnan palkatkin olivat niistä erikoisesti parantuneet. Vielä tiesivät he senkin, että tämä vuosi tuottaa huonosti. Näytelmät menevät vähän ja tulot vähenevät, ja sitten käännytään taas maakunnasta apua anomaan. Mikä on tarkoitus? Miksi ei suurta ohjelmistoa kaiveta esiin? Miksi et näyttele jotakin tepsivää?

Tällaista ja monenmoista muuta mutinaa, joskus paljon uhkaavampaakin, jatkui pitkin talvea. Se oli hyvin kiusallista, varsinkin juuri sen tähden, etten ikävästä tilanteesta ymmärtänyt muuta kuin sen, että asemani alkoi käydä sietämättömäksi. Mistä on kysymys? kyselin itseltäni samoin kuin muut minulta.

— Minä tiedän koko jutun! — sanoi Eino Leino kerran. — Olen asioitten ulkopuolella ja olen sentähden niistä paremmin selvillä kuin sinä. Suhteesi teatteriin —

— Teatteri — niin! — keskeytin nopeasti. — Tässähän on kysymys teatterista ja minusta! Mikä on Suomalainen Teatteri? Sanopa, mikä se on!

— Se on Bergbom! Aivan äskettäin kuulit sen itsekin Ahlbergilta, vaikka näin, että pidit sitä sopimattomana pilana.

— No, mikä on suomalainen näyttelijätaide? — kysyin samaan menoon.

— Bergbom!

— Entä minun taiteeni ja kielenkäyttöni? — kysyin naurahtaen.

— No, nyt tultiin solmuun! — kivahti Leino. — Niidenkin nimenä pitäisi olla Bergbom, sillä Arkadiassa ei saa olla mitään muuta kuin Bergbom. Mutta olen kuullut, ettei sinuun nähden ole niin! Sinä harjoittelet ja syvennyt ja kasvat ja onnistut ja saat suosiota ilman että Bergbom saa siitä mitään osaa. Mitenkä voisikaan saada, kun hän on sinulle tarpeeton? Olen kuullut tarkkaan sinun harjoituksistasi. Bergbom ei ohjaa sinua ollenkaan, ja sentään sinä onnistut. Ymmärrät kai, että olisi edes muodon vuoksi pitänyt kysellä häneltä jotakin. Kun et sitä ole tehnyt, niin olet hänen vihamiehensä, ja hän kostaa omalla tavallaan. On suotta kysellä sen syvempiä tarkoituksia.

— Samaa omaa tapaansa Bergbom on käyttänyt minua kohtaan jo ennen nousukauttani. Pitänyt ilman työtä pitkiä aikoja ja antanut sitten tuiki sopimattomia tehtäviä. Olen saanut sen käsityksen hänestä, että hän on onnettoman rikkinäinen luonne eikä tietenkään voi auttaa sitä, että hänessä nousee joskus hirvittävä viha minua kohtaan. Mistä syystä? Sitä en voi aavistaa.

— Sinun itsenäisyyttäsi hän vihaa, eikä sinua! — puheli Leino edelleen. — Sen olen kuullut useilta tahoilta. Älä puolustele miestä hänen heikkouksiensa tähden! Katso asioita suoraan! Sinä olet teatterille tarpeen ja välttämätönkin, mutta vain Bergbomiin asti, et yli!

— En ole koskaan pyrkinyt kenenkään yli, saati sitten hänen ylitseen! — sanoin harmistuneena.

— Oletpas! - väitti Leino. — Taiteessasi olet! Kielenkäytöstä en puhu nyt mitään, sillä siinä asiassa Bergbom istuu aidan takana. Mutta ajattele roolejasi! Ajattele, että olet hylännyt pateettisen tekotavan ja pannut tilalle luontoa, jossa on kylmää järkeä ja kuumaa hehkua. Luuletko, että se Bergbom, joka tahtoo olla Arkadian a ja o, voi sinua seurata? Ei! Hän ei voi, ja sentähden hän tahtoo olla matkasi määrääjä. Tähän asti, mutta ei edemmäs!

— Nyt sanon sulle jotakin, — sanoin vastenmielisesti. — Olen ajatellut noita samoja ajatuksia, mutta ne ovat peloittaneet.

— Ajatuksetko?-kysyi Leino epäillen.

— Ei, — jatkoin entiseen tapaan. — Eivät itse ajatukset, mutta seuraukset, jotka niistä voivat syntyä.

— Ei synny mitään seurauksia, jos pysyt rauhallisena. Ainakin ensi vuonna on Bergbomin jo taas pakko turvautua sinuun, sillä "lahjoittamasi" roolit eivät tuottaneet siunausta. Minä näin niiden esitykset. Se tie ei johtanut mihinkään. Sinussa on liian paljon hyväntahtoisuutta. Ajattele vain omaa taidettasi!

— Pitäisi olla varaa ajatella muutakin, — puhelin kiinteämmin. — Mutta pelkään, että Bergbom pakottaa minut ajattelemaan vain itseäni. Tähän asti olen sietänyt kaikki oikut, sillä minulla on ollut tehtäviä, joitten vuoksi on ollut syytä uhrautua, niinkuin hyvin tiedät. Mutta nyt olen jo kauan ollut valmis näyttelijä ja kielenkäyttöni on kypsä. Nyt en voi ruveta istuskelemaan kädet ristissä, sillä toimitarmoni huutaa työtä. Minulla ei ole aikaa kuin enintään tämä kevät kysellä, mikä on tarkoitus. Yhtä ylimalkaisilla ehdoilla en enää kirjoita ensi vuoden välikirjaa, enkä tänä vuonna luovu pienimmästäkään oikeudestani, koskekoonpa se mitä asiaa tahansa. Siihen olemme tulleet. Nyt sait tietää, mihin ne ovat vieneet, ne peloittavat ajatukset. Jos selvää sopimusta ei saada aikaan muutamasta määrätystä roolista ja joistakin vähäpätöisistä seikoista, joilla minua on kiusattu, niin jääköön sopimus tekemättä! Silloin ainakaan ei ole enää syytä kysellä, mikä on tarkoitus. Silloin haluan ymmärtää asian niin, että Bergbom tahtoo päästä minusta. Tällaiset seuraukset ovat syntyneet ajatuksistani, ja ne peloittavat. Eikö niin? — Sellaista romahdusta en voi ajatella, — sanoi Leino synkästi, ja siihen keskustelumme päättyi.

16.

KIISTAN AIHE.

— Ei! — sanoi Eino Leino hyvin vakavasti, kun kehoitin häntä lähettämään vastavalmistuneen "Sota valosta"-näytelmänsä käsikirjoituksen Bergbomille. — Älä unohda "Carinuksen" kohtaloa! Tein silloin tyhmästi, kun sen luovutin. En ottanut varteen edellisten tapahtumain opetuksia. Numersista asti on huomattavissa, että näytelmän käsikirjoitus voi joutua kiistan aiheeksi teatterin ja kirjailijan välillä. Painettu kirja sitävastoin ei voi enää synnyttää holhoomisen halua tekijää kohtaan. Annetaan näytelmän ilmestyä painosta ilman muuta! Silloin säilyn tarpeettomista tekijäkumppanuuksista ja joutavista ehdotuksista sinne ja tänne.

— Onhan se niinkin! — myönsin empimättä. — Ajattelinkin vain kohteliaan muodon täyttämistä, varsinkin kun tiedämme, että Bergbom ei ole suopea sinua kohtaan.

— Suopeako? — naurahti Leino. — Näinhän "Johan Wilhelmin" hylkäämisestä, että näyttämölle pääsemiselleni pannaan esteitä. Sehän ei ole enää epäsuopeuttakaan. Onhan se selvää torjumista.

— Ja siitä huolimatta näytellään "Johan Wilhelm" tänä keväänä Arkadiassa! — sanoin hymyillen.

— Siihen ei sinunkaan vaikutusvaltasi mahda riittää! - sanoi Leino epäillen ja hämmästyen.

— Vaikutusvaltaniko? Sellaista ei minulla ole penninkään edestä, mutta sen sijaan on minulla valta näytellä tuo näytelmä lahjanäytännössäni. Ja sen teen, jos suostut.

— Tiedäthän, ettet tarvitse suostumistani! — huudahti Leino iloisesti. — Onhan sinulla oikeus tehdä näytelmälle mitä ikinä haluat. Mutta resetissähän ovat tulot pääasia! Mitä siitä sanot?

— Sanon, että otan luovuttamani "Tukkijoen" takaisin siksi kerraksi. Mutta onhan selvää, etten voi esiintyä ainoastaan siinä. Olen ajatellut panna "Johan Wilhelmin" esikappaleeksi. Täytyyhän resetissä olla vähän taidettakin eikä vain rahan pyydystämistä.

— Bergbom loukkaantuu varmasti siitä, että minun nimeni tulee ohjelmaan vastoin hänen tahtoaan.

— Eikö mitä! — selitin vastaan. — Tämä on asia, joka on hänen päätösvaltansa ulkopuolella, kun laitokselle ei koidu siitä kuluja. Mutta jos ajattelet jonkun loukkaantumista, niin ajattele sitten uutta näytelmääsi! Jos et halua sitä tarjota käsikirjoituksena, niin se ei ole mielestäni kohtuullista.

— Sinähän tarjosit oman näytelmäsi "Mestari Garpin"! — pilaili Leino. — Mitä siitä hyödyit? Olisit nyt vasta tarjonnut, kun se ilmestyy kirjana, niin olisit päässyt vaivasta.

— Muistakaamme, että Bergbom on tottunut siihen, ettei ole mitään suomalaista näytelmistöä ilman häntä —

— Siinä on paljon perää, — keskeytti Leino. — Me ainakaan emme halua riistää häneltä ansioita. Mutta siitä ei seuraa, että näytelmäin käsikirjoituksista on ennen painatusta neuvoteltava. Joissakin tapauksissa sellainen on voinut olla tarpeellista ja hyödyllistäkin, mutta se ei voi jatkua. Ymmärräthän, että kerran täytyy sellaisen holhoojavallan loppua.

— Ymmärrän kyllä, - myönsin miettien. — Mutta kun Bergbom huomaa, että se on loppunut, huomaa hän myös jotakin muuta.

— Mitä sitten?

— Silloin hän huomaa olevansa suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ulkopuolella! Luulen, ettei hän vielä ole tullut sitä havainneeksi.

— Ehkä ei. Olkoon onnekseen, - puheli Leino ja siveli leukaansa rauhallisesti. — Mutta se ei käy, että kaikki kirjailijain pyristelyt ikeen alla leimataan rettelöimiseksi ja vieläkin pahemmaksi. Niin tehtiin Numersille ja Canthille! Erkko on ollut ensimmäinen viisas ja ensimmäinen omintakeinen. Hän on ensin painattanut ja vasta sen jälkeen puhunut esittämisestä.

— Niin on ollut, — kiirehdin sanomaan. — Mutta luulen, että yksi tapaus ei ole valaissut tulevaisuutta. Luulen, että Bergbom pitää sen erikoisena poikkeuksena eikä pane siihen mitään merkitystä, elleivät Erkon tapaukset ala uudistua.

— Johan sinä itse uudistat sellaisen "Mestari Garpissa". Tarjosit käsikirjoituksen, josta et ole saanut minkäänlaista vastausta, ja siitä huolimatta julkaisit näytelmäsi.

— Minä kuitenkin tarjosin ja annoin käsikirjoituksen! — väitin vastaan. — En sivuuttanut Bergbomia. Enkä haluaisi, että sinäkään sen tekisit.

— Eihän sitä enää voi auttaa, — sanoi Leino lyhyesti.

— Voi kyllä, jos tahdot tasoittaa tietä näytelmällesi, — sanoin vilkkaasti. — Lähetä se käsikirjoitus, mikä sulia on hallussasi! Mitä se tekee, vaikka painossa on uudelleen muokattu kappale. Voithan samalla mainita, että helpompi on ehkä tutustua painettuun kappaleeseen, joka pian on saatavissa.

— Miksi tahtoisit, että Bergbom ei saisi huomata todellisuutta? Suomalainen näytelmärunous tulee kuitenkin kehittymään irralleen hänen ohjauspiiristään. Kerran on hänen se pettymys kuitenkin koettava.

— Myönnät kai sentään, että sellainen pettymys on tuhoisa isku vanhalle miehelle?

— Ja mitä sanot itsestäsi!? — naurahti Leino hämmästyen. - Työssäsi ja taiteessasi olet iskenyt herkeämättä etkä ole koskaan pelännyt kenenkään tuhoa. Jo aikoja sitten olet Bergbomin jättänyt suomalaisen näyttelijätaiteen ja kielenkäytön ulkopuolelle! Mitä luulet sen merkitsevän?

— Se voi merkitä minulle urani loppua, — sanoin vakavasti. — Mutta sinulle tämä voi merkitä sitä, ettet pääse uran alkuunkaan. Nyt sanon sinulle, mitä usein olet sanonut minulle: ajattele vain itseäsi! Erkko teki suuren palveluksen suomalaisen näytelmäkirjailijan itsenäisyydelle. Teki ilman seurauksia, sillä hän ei ollut torjuttavan asemassa, vaikka ei suosiossakaan. Hän sai tahtonsa perille —

— Niin sai! — kivahti Leino. — Ja minä olen varma, että Bergbom saa vielä katsella kummana sitä suomalaista näytelmistöä, johon hänellä ei ole pikkusormenkaan osaa. On jo muitakin itsenäisiä kuin Erkko. On Järnefelt, on Tavaststjerna, on —

— On, on! — keskeytin nopeasti. — Mutta siksipä juuri! Luulen asian kulkevan ilman että tarpeettomasti heität hansikkaan. Muitten toimenpiteitä ei pidetä taisteluvaatimuksina, mutta sinun pidetään. Arvostelijan asemasi on vienyt siihen.

— No niin, — sanoi Leino pitkän vaitiolon jälkeen. — Jos lähettäisin käsikirjoituksen, niin ainakaan ei siitä voisi syntyä kiistan aihetta, sillä neuvottelemaan en ryhdy.

— Ei tietysti ole tarpeenkaan. Kirjan ilmestyminen ehkäisee sellaiset yritykset. Ja mitä tulee siihen, että käsikirjoitukset ovat liiankin usein olleet kiistojen aiheina, niin uskon, että tässä tapauksessa käsikirjoitus poistaa kiistan aiheen.

— No niin, — sanoi Leino lopuksi. — Mietitäänpä seikkaa. Mietitään.

17.

MERKKITAPAUS ARKADIAN NÄYTTÄMÖLLÄ.

Eino Leinon "Sota valosta"-näytelmän harjoitukset olivat alkaneet.

- Minä tajuan tämän runollisen kielen erinomaisen kauneuden, — sanoi Ahlberg minulle heti ensimmäisten harjoitusten jälkeen. — Mutta älyän myöskin, ettei minun ääntämistapani sovellu tähän. Onko Eino puhunut sinulle minun puolestani?

— Kyllä hän puhui ja sanoi, että haluaisit perehtyä minun kielenkäyttööni —

— Noo, — sanoi Ahlberg hymyillen. — Olet liian kohtelias, tai Leino on kaunistellut asian. Enhän voi yks kaks perehtyä sinun pitkäaikaiseen työhösi. Ajattelen nyt aluksi vain tätä rooliani. Olen, näet, seurannut sinun kielenkäyttöäsi siksi kauan, että huomaan virheeni mahdottomiksi ainakin tässä näytelmässä. En ole, Jumalan kiitos, vielä niin vanha, etten tätä ymmärtäisi, mutta toinen seikka on asian parantaminen. Luuletko, että voisit auttaa tilannetta? Haluaisitko —

— Tietysti haluan! — keskeytin iloisesti. — Olen varma, että saamme Väinämöisesi asuun, joka miellyttää sinua. Olen iloinen, että alan jo saada seuraa. Olen sitä jo kauan odotellut. Näin tulee tämä näytelmä tekemään uuden aloitteen, kun ainakin kolme isoa roolia tulee kulkemaan samoja kielenkäytön latuja.

— Niin. Eino kertoi, että luet Hilma Rantasenkin kanssa. Siis Louhi, Ilmarinen ja Väinämöinen! Minä tietysti tulen olemaan jääräpää, mutta iloitsen kuitenkin, kun saan olla mukana.

Tämä keskustelu johti työhön ja aikamoisiin tuloksiin. Kun ensi-ilta oli onnellisesti sivuutettu, oli lähin seurapiirimme ihmeissään Ahlbergin erinomaisesta ja ennenkuulumattomasta kielenkäytöstä. Ihmeteltiin ja iloittiin ja onniteltiin Ahlbergia, joka tyytyväisenä ja kohteliaana siirsi kiitokset minulle.

— Kiitos kuuluu sille miehelle, jolle kuuluu ansiokin, — puhui Ahlberg nuorekkaasti. — Minä vain iloitsen, että olen päässyt mukaan. Ja toivon, että kaikki pääsevät! Halme on avannut Suomalaiseen Teatteriin uuden kehityskauden jo aikoja sitten, mutta minä vieroksuin sitä, sillä minä epäilin itseäni. Olenhan turkulainen! Nyt arvelen kuitenkin, että ehkä on parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

— Jo Kullervossa huomasin, että tässä oli suuri asia alullaan, — puheli runoilija Erkko kiinteän matalaan tapaansa. — Tahtoisin sanoa, että Halme on virittänyt kielemme kanteleen kalevalaiseen vireeseen ja pannut sen soimaan sointuja, joita emme olleet siihen asti kuulleet kauniista kielestämme. Emme olleet kuulleet, sillä ne olivat joskus hukkuneet piilopirttien turvekattojen alle tai johonkin muuhun arkailevaan olotilaan. Halme on ne kaivanut esille, ties minkä jumalaisen innoituksen valtaamana. Näin sanon sen tähden, että Halme itsekin sanoo, ettei hän tiedä muuta kuin sen, että äänellinen kielenkäyttömme oli hänen mielestään niin rumaa, ettei se vastannut kielen muutakaan, mutta varsinkaan ei sen kalevalaista kauneutta. Se pani hänet kulkemaan kujilla ja turuilla, kuuntelemaan tavujen sointuja sivistyneissä ja sivistymättömissä piireissä. Se pani hänet kokoilemaan sirpaleita ja niistä muodostamaan järjestelmän, jonka käyttelyssä hän yksin on mestari. Mutta eilisessä näytännössä kuulimme ihmeen. Kuulimme, että meidän ystävämme Axel Ahlbergkin, jolle kasvatus ja kotiseutu tuottavat erikoisia vaikeuksia, oli astunut tälle uudelle uralle. Tapaus ilahduttaa minua sanomattomasti, sillä minä äkkäsin heti erotuksen eilisen ja entisen puhetavan välillä. Uskallan väittää, että kuulin tämän eron, vaikka en itse pysty sitä noudattamaan. Minä ärähtelen puhuessani, niinkuin Halme sitä nimittää, ja minä älyän, että se on hyvin rumaa. Olen vanhan polven mies enkä voi enää auttaa itseäni, mutta minä iloitsen kielen puolesta ja niitten puolesta, jotka voivat palvella tätä suurta asiaa.

— Oikein sanoit! - jatkoi Eino Leino. - Asia on suuri ja kaunis, ja sitä suuremmaksi se muuttuu, mitä laajemmalle harrastus levenee. Tiedän, että juuri tämä toivo kuuluu Halmeen vakavimpiin pyrkimyksiin. Siksi oli eilinen laajentuminen kuin kynnyksen yli astuminen. Halme ei ollut enää yksin. Oli jo muita mukana. Tämä oli mielestäni kulttuurihistoriallinen tapaus, jolla on vielä se erikoinen viehätys minuun, että sattumoikseen oli minun näytelmäni esitettävänä.

— Ei se ollut sattuma, vaan suoranainen syy! — väitti Ahlberg.

— Niin minäkin olen tämän käsittänyt, — sanoi Erkko. — On mielestäni selvää, että kalevalainen näytelmä tähän tarvittiin. Ja asian arvon mukaista on, että niin tapahtui. Se ihastuttakoon meidän kansallista mieltämme! Muistakaamme, että eilinen ilta oli merkkitapaus Arkadian näyttämöllä!

Keskustelu jatkui vielä pitkään ja hyvinkin seikkaperäisesti. Olimme innostuneita kuin nuoret poikaset, niinkuin siihen aikaan aina oltiin kaikesta, mikä viittasi edistykseen ja suomalaisen kulttuurin kehitykseen.

Kuvailtiin toivorikkaina ja kaunein värein sitä uutta tietä, jota kansallinen näyttämö tulisi tulevaisuudessa aukomaan ihanan kielemme äänellisen kauneuden merkeissä. Kuvailtiin nopeita voittoja, sillä todellisuus oli pohjana. Sitkeätä työtäni ylistettiin ja sille rakennettiin uljas pilvilinna, joka pystytettiin Arkadian näyttämölle.

Pilvilinnako?

Niin! Haaveeksi ja pilvilinnaksi jäivät kaikki suunnitelmat, sillä ei kukaan meistä voinut aavistaa, kuinka lähellä tuho uhkasi näitä kauniita kuvitelmia.

Pian oli lähenevä se kaamea päivä, jolloin sokeus ei nähnyt eikä ymmärtämättömyys tajunnut merkkipäivää Arkadian näyttämöllä.

18.

OHRASALAMA.

Eräänä päivänä tiedoitettiin, että oli aikomus pistäytyä Pietariin muutamia näytäntöjä varten. Kukaan ei ollut tästä tiedosta hyvillään, sillä sellaisen matkan tiedettiin aiheuttavan erityisiä menoja, joita ei pieni päiväraha kyennyt peittämään.

Monet sanoivat sangen voimakkaasti ja suoraan, että sellainen "pyräys" on estettävä. En puuttunut puoleen enkä toiseen, sillä Pietariin ei välikirjani minua velvoittanut lähtemään. Olin asian ulkopuolella siihen asti, kunnes minulle sanottiin, että minunkin on lähdettävä.

Ilmoitin heti saman tien, etten voi lähteä, ellei erikoisesti sovita päivärahoista.

Samana iltana tiedoitettiin kuitenkin takaisin, että minun oli huomenna, sunnuntaiaamuna kello 10, saavuttava lehtori Almbergin asuntoon johtokunnan kokoukseen.

— Mitä varten?

— Pietarin asian johdosta!

En voinut olla hymyilemättä, sillä nyt tiesin, että tästä tahdottiin saada rettelön aihe.

Jo aikaisemmin olimme sopineet Eino Leinon kanssa siitä, että hän tulisi sunnuntaiaamuna luokseni aamiaiselle. Hän tulikin kymmeneksi ja ateriaa odotellessamme kerroin, mihin minun olisi ollut mentävä tähän aikaan, mutta olin sen jättänyt tekemättä.

Hän oli kuitenkin kokonaan toista mieltä ja arveli, että minun olisi mentävä.

Väittelymme seuraukseksi tuli lopulta minun lähtemiseni, vaikka tiesinkin homman vallan tyhjänpäiväiseksi. Asiani otettiin esille heti, kun perille tulin.

— Jos nyt sitten kaikille sopii, niin käymme ehkä esilläolevaan asiaan, ettei aikaa hukattaisi, — puheli Almberg leppoisaan tapaansa heti, kun olin tullut pyydetyksi istumaan. — Johtokunta on saanut tietoonsa, että teatteri aikoo tehdä vierailumatkan Pietariin, mutta samalla on johtokunnalle tiedoitettu, että te, herra Halme, ette ole halukas lähtemään. Nyt, kun olette itse täällä, niin saa kai johtokunta kuulla vastauksenne teiltä itseltänne. Oliko tiedoitus oikein ymmärretty?

— Oli kyllä pääasiassa, vastasin. — Mutta sen lisäksi sanoin: "ellei sovita erikoisesti päivärahoista".

— Niin. Aivan oikein, — myönsi Almberg. — Sehän oli perusteluna kieltäytymisellenne.

— Niin, — sanoin levollisesti. — En voi tehdä rahallisia uhrauksia, joihin näyttelijätoimeni ei velvoita.

— Kiitän selityksestänne, — sanoi Almberg erittäin ystävällisesti. — Mutta juuri tuon velvoituskohdan saisimme ehkä nyt selvitetyksi, jos otamme huomioon ne seikat, mihin ollaan sidottuja välikirjan mukaan. Oletteko samaa mieltä kanssani?

— Täydellisesti, — myönsin kohteliaasti. — Hyvä tahto ja ymmärtämys saa ehkä aikaan sopimuksenkin, johon olen alunpitäen viitannut. Mutta silloin on välikirja sivuutettava.

— Mitä tarkoitatte? — kysyi Almberg uteliaana, ja muut johtokunnan jäsenet liikahtelivat hivenen verran.

— Välikirjani mukaan en ole velvollinen esiintymään muualla kuin "Suomen rajojen sisäpuolella", niinkuin esiintymisestä nimenomaan mainitaan, — selitin rauhallisesti.

— Missä ovat välikirjat? - huudahti Bergbom ja tuli peräti hermostuneeksi.

Almberg pysyi rauhallisena ja avasi paksun pahvisalkun, josta piankin löysi minun välikirjani. Bergbom aikoi ottaa sen, mutta malttoi kuitenkin mielensä.

— Herra Halme on aivan oikeassa, - sanoi Almberg luettuaan välikirjan. — Hänellä ei ole velvollisuutta esiintyä muualla kuin "Suomen rajojen sisäpuolella."

— Ja välikirjaanko te vetootte? — huusi Bergbom hirveästi rähähtäen. Työnsi samalla molemmat kätensä ojoon, hypähti tuoliltaan ja aikoi sormet harallaan hyökätä minua kohti. Sen sai kuitenkin Almberg estetyksi tarrautumalla nopeasti Bergbomin käsivarteen. Pari johtokunnan jäsentä nousi säikähtäneenä tuoliltaan. Minä istuin liikahtamatta ja välinpitämättömänä paikallani. Olin tuollaiseen käyttäytymiseen liiankin tottunut.

— Minä pyydän rauhallisuutta! — sanoi Almberg matalasti, vaikkakin kiivaasti, ja painoi Bergbomin takaisin tuoliinsa. — Minä johdan puhetta!

Tuli pieni äänettömyys, ja useat silmät katsoivat ensin Bergbomiin ja sitten minuun, mutta en ollut huomaavinani tätä surkeata välikohtausta.

— Asiahan on selvä, — puhui Almberg kuin sanoja etsien. — Te vetootte välikirjaan —

— Niin teen, — sanoin hetken kuluttua, kun Almberg ei jatkanut. — Olen huomannut, että välikirjan mukaan eläminen on parempi kuin paraskaan palvelus, jota voidaan tulkita miten milloinkin. Välikirja voidaan tulkita vain sanan mukaan. Noudatan sitä.

Almberg ei aluksi tietänyt mitä sanoisi. Yritti jotakin, mutta jätti kesken. Kääntyi vihdoin tuolissaan ympäri kysyäkseen jotakin hiljaa muilta johtokunnan jäseniltä. Bergbomilta, joka istui paikallaan tuijottaen pöytään, ei puheenjohtaja kysynyt mitään.

— No niin, — sanoi Almberg kääntyessään uudelleen minuun päin. — Minä kiitän teitä, herra Halme, että saavuitte antamaan selityksenne. Pyydän anteeksi, että teitä vaivattiin.

Nousin lähteäkseni.

— Vielä seikka! — sanoi Almberg kiirehtien. — Ymmärsinkö oikein? Tehän ette kokonaan ole kieltäytynyt matkasta?

— En, — sanoin ovella. — Enpä tietenkään.

Vastaukseni teki kysyjän ensin vähän noloksi, ja hän vilkaisi pikaisesti Bergbomiin. Sen jälkeen hän jatkoi urhoollisesti:

— Jos Pietarin matkasta tulisi jotakin, niin paljonko haluaisitte päivärahan koroittamista?

— Luulen, että rupla tai pari —

— Siis kaksi ruplaa lisäystä? — kysäisi Almberg melkein hämmästyen. Oli kai odottanut jotakin tavatonta kiskomista.

— No, vaikkapa siten, — sanoin hymyillen. — Sanokaamme siis kahden ruplan koroitus.

— Kiitän teitä, — sanoi Almberg ja nousi seisomaan. Kumarsin kaikille yhteisesti ja poistuin eteiseen, kiirehtien odottavalle aamiaiselle.

* * * * *

— Ohrasalama! — sanoin ovessa kotiin palatessani. — Ei ollut iskuvoimaa eikä juuri jyrinääkään!

Sitten oli kerrottava kaikki sanasta sanaan.

— Sanoja ei saa väärinkäyttää, — sanoi Leino lopuksi. — Ohrasalama on kaunis, mutta tämä oli rumaa ja ilkeätä!

19.

UUSI VÄLIKIRJA.

Olin liiankin selvillä siitä, että se tilanne, mihin Bergbom oli saattanut itsensä johtokunnan läsnäollessa, ei jäisi ilman joitakin toimenpiteitä minua kohtaan. Olin kolmentoista vuoden aikana niin tottunut näihin temppuiluihin, että odotin uutta ansaa joka hetki.

En yrittänytkään ajatella enkä keksiä, mistä päin tai millä hetkellä ansa heitettäisiin kaulaani, sillä ne eivät koskaan olleet vähimmässäkään yhteydessä työskentelyni tai näyttelemiseni kanssa. Se oli kummallisinta. Näyttelemisestäni ei Bergbom ollut milloinkaan riitaa rakentanut, eikä hän siihen viime vuosina ollut edes kajonnutkaan.

Nytkin syntyi ristiriita muusta, mutta ei taiteesta. Sain uuden välikirjan seuraavaa vuotta varten samassa järjestyksessä kuin kaikki muutkin näyttelijät. Mutta välikirjan ehdot eivät olleet oikeudenmukaisessa suhteessa aikaisempiin lupauksiin nähden.

Asiakirja ei sellaisenaan ollut työn tunnustuksen synnyttämä, vaan jonkinlaiseksi välttämättömäksi pahaksi tarkoitettu. Siinä suhteessa se näytti niin selvältä, ettei edes voinut suututtaa.

Lähetin välikirjan takaisin ja pyysin johtokuntaa harkitsemaan uudelleen välikirjan ehtoja, joista ilmaisin eroavan mielipiteeni. Sen pohjalla pyysin uutta ehdotusta.

Olin niin yksinkertainen, etten vielä tällöinkään ymmärtänyt todellista tilannetta.

Jäin odottamaan uutta välikirjan ehdotusta, tai vaikka ei sitäkään, niin ainakin jonkinlaista neuvottelua asian selvittämiseksi lopulliseen pisteeseen.

Kuinka yksinkertainen olinkaan!

20.

YLLÄTYS.

Näihin aikoihin elettiin Arkadiassa tavallista vilkkaampaa elämää. Näyttelijät halusivat saada aikaan joitakin pieniä parannuksia vanhentuneisiin oloihin ja teatterin johto puolestaan erotti muutamia näyttelijöitä.

Eräänä päivänä sanoi Ahlberg, että hänellä on asiaa, ja niin hän vei minut ravintolan puolelle, jossa istui Eino Leinon kanssa.

— Oletko kuullut mitään välikirjastasi? — kysyi Ahlberg ilman mutkia.

— En.

— Kirjelmäsi ja välikirjasi oli Bergbom repinyt heti kappaleiksi, kun sai ne käsiinsä. Oli tehnyt sen erikoisella ilolla ja intohimolla, — selitti Ahlberg kiihtyneesti.

Se oli yllätys!

— Kuinka se on ymmärrettävä? — sanoin hetken kuluttua. — Kirjelmä oli osoitettu johtokunnalle. Kuka on tästä kertonut?

— Se on sivuseikka, — sanoi Ahlberg kuivasti. — Tärkeintä on kai, että saat kuulla tapauksen liian myöhään. Sattumalta sain kuulla tämän vasta äsken, samalla kuin kerrottiin Bergbomin lähteneen tänä aamuna ulkomaille.

— Johtokunta ei siis tiedä selkkauksesta mitään! — sanoin ihmeissäni.

— Jotakin ehkä sentään. On sanottu, että Bergbom on puhellut asiastasi aito isällisenä kasvattajana. On lohduttanut uteliaita kyselijöitä ystävällisellä hymyllä ja sillä suojelevalla selityksellä, että pieni vastoinkäyminen vain kehittää lahjoja, ja vakuuttanut lopuksi, että "kyllä hän tulee takaisin", — puheli Leino.

— Sitä lausepartta en kuule ensikertaa! — sanoi Ahlberg nyrpeästi.

— Tässä tapauksessa hän ei ole voinut tarkoittaa, mitä on sanonut, — puhelin kuohuksissa. — Nyt hän sai tilaisuuden usein yritettyyn kaatamiseen, ja hän teki sen. Puhe takaisin tulemisesta on teon salaamista eikä muuta. Hän on heittänyt minut Arkadian ovesta hyvin taitavasti ja sitten kiirehtinyt ulkomaille, ettei mitään uutta vaihetta voisi syntyä. Sen pituinen se!

— Ei aivan, — sanoi Leino vakavasti. — Johtokunta ja johtokunnan ympäristö voi ehkä torkahtaa Bergbomin kehtolauluun, mutta monet ovat näistä huhuista kiihtyneitä. He näkevät tässä sellaista despotismia, jota ei saa taide-elämässämme harjoittaa. Heidän mielestään sinun taiteesi ja työsi on erottamattomana osana Suomalaisesta Teatterista. He tahtovat ottaa hoitaakseen asian, jos sellaiseen suostut. Sitä varten tulin tapaamaan.

— Olen kiitollinen heidän ystävällisyydestään, — sanoin pienen miettimisen jälkeen. — Mutta selväähän on, että asia on auttamattomasti kumossa, kun päätösvaltainen henkilö on poissa. Vaikka mitä yritettäisiin, niin tilanne ei voisi korjaantua ennen syksyä. Tästä on Bergbom ollut kyllin tietoinen. Hän on yllättänyt minut täydellisesti. Olen kadulla, niinkuin sanoin, ja sen mukaan minun on toimittava nopeasti.

— Mitä aiot? — kysyivät molemmat.

— Jos tarkoitatte vastaista toimintaani, niin siitä ei voi mitään tietää sellainen mies, joka on päistikkaa tullut ulosheitetyksi, — puhelin niin rauhallisesti kuin voin. — Täytyy ensin selviytyä yllätyksestä ja siitä huumaavasta kuperkeikasta, jonka tässä olen tullut tehneeksi. Tarkoitin vain lähimpiä toimenpiteitä. Lahjanäytäntöni on ilmoitettava jäähyväisnäytännöksi! Siitä lähden antamaan ohjeita.

— Jäähyväisnäytäntökö? — kivahti Leino, ja Ahlberg katsoi hämmästyneenä.

— Sehän on ensimmäinen tehtäväni! — sanoin lyhyesti ja nousin lähteäkseni näyttämön puolelle.

— Minusta tuntuu, että nyt päättyy muuan ajanjakso Suomalaisen Teatterin historiassa! -sanoi Leino ja siveli hermostuneena leukaansa. — Tässä on Bergbom näyttänyt olevansa jarru, eikä kansallisen laitoksen johtaja.

— Skandaali tämä on! — ärähti Ahlberg. — Despotismin skandaali!

— Niin tai näin! — sanoin kyllästyneenä. — Tällä hetkellä näen vain sen, että olen joutunut kohtalokkaaseen tilanteeseen. Olen estetty palvelemasta Suomalaista Teatteria.

— Ymmärrä nyt, jumaliste! — kimmastui Leino. — Näin julkea mielivalta ei voi käydä päinsä keskellä Helsinkiä ja suomalaisen yleisön silmien edessä!

— Mielivalta on jo tehnyt tehtävänsä, — sanoin hillitysti. — Onhan ymmärrettävää, etten voi jäädä tällaiseen epävarmuuden tilaan kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi. Ja mitäpä syksystä kostuisin? Kesäpalkka olisi joka tapauksessa menetetty, vaikka onnistuisinkin Canossan tieltä saamaan jonkinlaisen ala-arvoisen sopimuksen. Mutta työ sitten? Antaisiko Bergbom myöskin työtä? Sitä en usko, sillä juuri työnihän on tämän tilanteen synnyttänyt, ja työtäni on Bergbom jo niin usein jarruttanut, ettei minun aikani enää riitä. Olen jo ennenkin huomannut, että Bergbom on yrittänyt päästä minusta. Nyt hän luuli keksineensä hyvän keinon ja oli heti valmis potkimaan minut kadulle. Tilanne on selvä. Kadulta käsin on minun katseltava tulevaisuuttani eikä ruvettava haaveilemaan. Luulen kyllä, että tarkoitus olisi paremmin tyydytetty, jos nyt kokonaan kukistuisin, mutta en aio kukistua. Yritän ainakin ensin taistella samojen asioitten puolesta kuin tähänkin asti, vaikka en tällä hetkellä voikaan ymmärtää, kuinka päin se käy mahdolliseksi. Lähin tehtäväni ainakin on selvä! Haluan sanoa jäähyväiset yleisölle, joka on tämän vastenmielisen näytelmän ulkopuolella. Jäähyväisnäytännön ilmoittamisen on ystävällinen keskustelunne tehnyt mahdolliseksi. Kiitän teitä erikseen ja yhteisesti!

Jotenkin tähän tapaan päättyi tämä lyhyt ja kiihkeä keskustelu. Oli tapahtunut perin kohtalokas vaihe elämäni taipalella.

Yllätyksen voima oli onneksi niin suuri, että mieleni oli kokonaan turtunut. Pysyin ihmeteltävän rauhallisena. Kuinka merkillinen onkaan suojeleva luonto! Vaikka elämäni työ oli murana ja murskana, niin askartelin sentään tavalliseen tapaan.

Ymmärsin, että hirvittävä romahdus oli tapahtunut. Ymmärsin, että taiteelliset ja aineelliset sillat olivat murtuneet, mutta tunteisiin asti ei tämä tuhoisa romahdus päässyt. Se oli vain kuin kaukainen tapahtuma, joka ei kyennyt murtamaan sisimmän olemukseni salpoja.

Järjen avuin en nähnyt turvaa enkä pelastusta missään. En koko ympärilläni olevassa elämässä. Työni ja pyrkimykseni olivat merkinneet elämää, ja nyt oli elämä tuhottu, sen valtimo katkaistu. Niin ajattelin, mutta ajatus kulki etäällä, hyvin kaukana.

Näin tiesin tapahtuneen, näin ymmärsin olevan ja näin ajattelin, mutta niin en tuntenut. Se oli merkillistä.

Tunsin, että olin turvassa. Missä? En tietänyt, mikä omituinen turva se oli, mutta se oli järkkymätön kuin kallio.

Yllätys ei ollut järkyttänyt uskoa työhöni eikä työni merkitykseen. Niin olen jälkeenpäin ajatellut.

Siinä luulen turvani olleen.

21.

HYVÄSTIJÄTTÖNI ARKADIAN YLEISÖLLE.

Näytännön ensimmäinen näytelmä oli loppunut, ja minun oli pukeuduttava "Tukkijokea" varten.

En tietänyt, kuinka "Johan Vilhelm" oli alkanut tai jatkunut tai loppunut. En tietänyt muuta kuin sen, että kalliita ja arvokkaita siteitä katkottiin näytös näytökseltä.

Toistakymmentä vuotta olin sormeillut lankoja yleisön ja taiteeni väliin. Olipa siinä sekaisin sitkeitä ja hentoja säikeitä, ja kaikkien niitten solmuissa oli paljon tuskaa, työtä ja riemua.

Nyt ne katkeilivat näytös näytökseltä, ja kun ilta vihdoin loppuu, niin ei yhtään säiettä ole silloin jäljellä. Silloin ei mikään enää yhdistä minua Arkadian yleisöön.

Luulin kuulevani särähteleviä sointuja, kun ajattelin näitten siteitten katkomista. Vai oliko särähteleminen vain tunnetta omassa rinnassani? En ollut varma. Elin kuin usvassa, mistä ei paljoa nähnyt eikä kuullut. Vain kimmahtelevien sointujen äänen tunsin. Ne särähtelivät kipua sieluni kammioihin.

Olihan vielä sentään kokonainen näytelmä jäljellä! Niin kauan saisin vielä olla yhteydessä tämän yleisön kanssa, jolle olin satoja kertoja parhaani antanut ja joka oli aina ollut minulle suosiollinen.

Tämä havainto virkisti ja ilahdutti. Vielä neljä näytöstä!

Kun näytelmä alkoi ja Turkan oli esiinnyttävä, olin valmis astumaan Pietolan pirttiin samoin kuin kymmenesti ennenkin. Mutta ehdin tuskin astua kynnyksen yli, kun pysähdyin kauhusta jähmettyneenä ja silmäluomet painuivat umpeen. Huumaava, äkillinen räjähdys oli kuulunut katsomosta! Luulin katon pudonneen tai jonkin muun kauhean onnettomuuden tapahtuneen. Avasin kuitenkin silmäni ja havaitsin tapahtuman oikean laadun.

Kättentaputus oli räjähtänyt niin äkkiä ja niin yht’aikaisesti, ettei sitä voinut heti sellaiseksi käsittää, varsinkaan, kun ei ollut tervehdysaplodin aika. Sen uudistamisen outous hämmästytti melkein yhtä paljon kuin sen hirvittävä voimakin.

Selviydyin kuitenkin pian kiittämään ja näin silloin edessäni peloittavan täyden katsomon. Se oli katonrajaa myöten niin täyteen ahtautunutta yleisöä, etten sellaista tungosta ollut milloinkaan ennen nähnyt. Näytti kuin aitiot ja parvet ja seinämät olisivat pursuneet esiin tiheitä ihmisjoukkoja, joiden välissä ei ollut tilaa eikä ilmaa.

Räiske lakkasi vihdoin, ja näytäntö pääsi kulkemaan omaa kulkuaan.

Tämä pieni välikohtaus ja näytelmän meluava luonne vaikuttivat kai sen, etten enää tuntenut katkeavien säikeitten särähtelyä. Antauduin näyttelemisen huumaan ja heräsin todellisuuteen vasta viimeisessä kohtauksessa.

Nyt olin siis lopussa! Kaikki nuoruuden kuvittelut, kauniit mielikuvat, monet teot ja tuhannet toiveet loppuivat tähän!

Esirippu laski. Se katkaisi viimeisetkin säikeet. Se kolahti permantoon, ja sielussa särähti vihlova epäsointu. Poistuin kiireesti näyttämöltä, mutta hurjistunut käsien pauke kutsui takaisin.

Niin tosiaan! Onhan kiitettävä ystävällistä yleisöä. Kumarran kerran, mutta kun ojennan itseni, saan kukkaryöpyn silmilleni. Sävähdän pieniä kukkakimppuja ja väistyn toiseen paikkaan. Kumarran taas, mutta kun nostan pääni, tupruaa taas kukkia kaikkialta. Huudetaan ja paukutetaan käsiä. Kukkia sataa! Sataa!

Otan permannolta yhden kimpun ja toisen saan ilmasta käteeni. Hälinä, huuto ja pauke kasvavat. Kun taas nostan pääni ja luon silmäni katsomoon, on ilma täynnä pieniä, lentäviä kukkakimppuja. Niitä sataa riveiltä ja lentelee permannolta. Nostan käsivarren kasvojeni peitteeksi paikallani. Näyttämön permanto saa vähin erin paksun kukkapeitteen. Mihinkään ei voi astua tallaamatta kukkia, eikä kasvoja voi paljastaa, sillä tuisku jatkuu ja huuto ja räiske.

Kun huomaan, että kukkasade hellittää, paljastan kasvoni ja kumarran. Käsien taputus kiihtyy hillittömäksi, raivokkaaksi.

Esirippu työskentelee uudelleen. Laskee ja nousee. Käyn kiittämässä monet monituiset kerrat kahlaten kukkien joukossa. Mutta joka kerta, kun esirippu laskee, ilmestyy näyttämölle poimijoita. Monella on syli täynnä. Minä olen kadottanut nekin ainoat, jotka minulla oli.

Sitten vasta, kun esirippu ei enää nouse, ehdin antaa poimijoille luvan, joka ei kuitenkaan ole enää muu kuin muotoasia. Joku neitonen huomaa kuitenkin, ettei minulla ole ainuttakaan kimppua. Hän on ystävällinen ja antaa yhden omista poimimistaan.

Kiitän ja poistun pukuhuoneeseeni.

Kaikki on ohi. Tunnen itseni hyvin väsyneeksi. Viimeinenkin jännitys on lauennut.

Istahdan raskaasti kuin pitkän matkan kulkenut.

Ajatus välähtää kuin pilvestä. Matkanko? Minkä matkan?

Niinpä tosiaan!

Olen kulkenut sinisen siltani päästä päähän. Utuisten unelmien ja korkeitten pyrkimysten siltaa ei ole enää.

Sinisen sillan viimeinen palkki hautaantui kukkien alle.