TOINEN OSA (continued 2)

Puoleksi leikillä olen kuitenkin silloin tällöin kehoittanut Klaraa lähtemään konserttimatkalle Varsovaan ja luvannut seurata häntä kunniaimpressariona. Tuollaisessa matkassa, jos siitä tulisi tosi, voisi kyllä olla viehätyksensä.

Kotimaahan aion joka tapauksessa lähteä. Täti on lahjoittanut minulle talonsa Varsovassa ja kutsuu minua järjestämään asioitani. Minun onkin tapana kilpa-ajojen aikana oleskella Varsovassa. Kuka muuten uskoisi, että niin vakava nainen kuin täti, joka ei muusta välitä kuin maanviljelyksestään, uskonnollisista toimituksistaan ja armeliaisuuden harjoittamisesta, on altis sellaiselle maalliselle heikkoudelle kuin kilpa-ajot. Hän on intohimoisesti innostunut niihin. Ehkäpä hänen synnynnäiset ritarivaistonsa, jotka nainen tietysti perii yhtä hyvin kuin mies, sillä tavalla etsivät itselleen tietä. Meidän hevosemme ovat jo ties kuinka monta vuotta ottaneet osaa kilpailuihin ja aina huonolla menestyksellä. Täti on aina koko sielullaan mukana kilpa-ajoissa. Meidän hevostemme juostessa seisoo hän keppiin nojaten vaunun istuimella ja seuraa intohimoisesti asioiden kulkua. Sitte puhkeaa hän tavattoman suuttumuksen valtaan ja kiusaa kuukausimääriä herra Chwastowskia nurinallaan. Nyt on hän kasvattanut jonkin ihmeellisen hevosen ja kutsuu minua ottamaan osaa musta-keltaisten värien voittoon. Minä lähden.

Lähden monesta muustakin syystä. Kuten jo mainitsin, olen verraten levollinen, en mitään toivo, en mitään odota, pidän voimieni mukaan aisoissa "minääni", sanalla sanoen: tyydyn eräänlaiseen henkiseen halvauksen tilaan, kunnes ennättää ruumiillinen ja vie minut, kuten isäni. En ole kuitenkaan voinut unohtaa minkätähden halvautumiseni ei ole täydellinen eikä ehdoton. Ainoa ihminen, jota maailmassa olen rakastanut, on mielessäni jakautunut kahdeksi aivan eri olennoksi. Toista kutsutaan rouva Kromickiksi, toista Anielkaksi. Rouva Kromicki on minulle vieras ja yhdentekevä, mutta Anielka käy luonani ja tuo minulle tuliaisiksi tietoisuuden syyllisyydestäni, tyhmyydestäni, henkisestä kurjuudestani, tuskastani, katkeruudestani, hulluista teoistani ja tappioistani. Mikä jalomielinen ja ystävällinen olento! Varmaan minä paranen vasta kun on otettu pois se aivokammio, jossa muisto asuu. Tietysti voin elää näinkin, mutta tällainen elämä on kuulumattoman kurjaa, koska ihminen aina tuntee olevansa kuin rattaat ilman pyöriä. Koetan joka kerta työntää luotani ajatukset siitä, miten olisi voinut olla, jos kaikki olisi järjestynyt toisin, mutta en aina onnistu. Jalo ja ystävällinen enkelini palaa taasen kylvämään pääni päälle vihansa yltäkylläisyyttä. Ajoittain arvelen, että rouva Kromicki voi tappaa minussa Anielkan — ja sentähden tekee mieleni lähteä katsomaan hänen onneaan, hänen elämäänsä ja kaikkea sitä muutosta, minkä hänessä on täytynyt tapahtua ja minkä on täytynyt tehdä hänet aivan toisellaiseksi kuin Anielka oli. Ehkäpä tapaan rouva Kromickin Ploszowissa. Onhan hyvin luultavaa, että hän kymmenen kuukauden eron jälkeen käy tervehtimässä sairasta äitiään, joka on siellä.

Varmaankaan en tässä suhteessa petä itseäni enkä erehdy, vaan että "ceci tuera cela". Luotan siinä suhteessa hermoihini, joita kaikki haavoittaa. Muistanhan kuinka niihin aikoihin, jolloin tutustuin Anielkaan ja hänen kauneutensa vastustamattomalla voimalla alkoi saada minua valtoihinsa, pelkkä ajatus, että jokin Kromicki lähentelisi häntä, työnsi minua pois hänen luotaan ja teki hänet minulle vähemmin rakkaaksi. Entä nyt, kun hän on erään Kromickin vaimo, kun hän tuntee kuuluvansa yhteen hänen kanssaan ja kun hän jo on samaa ruumista ja sielua kuin hän. Aivan varmasti kaikki joka askeleella tulee vaikuttamaan minuun loukkaavasti ja poistyöntävästi. Aivan varmasti "ceci tuera cela".

Ja jollei näin kävisikään, niin mitä minulla on menetettävää? Mitään voittoja en toivo, ja jos nyt kävisi selville, ettei syy lankea yksin minun niskoilleni, etten yksin minä ole vastuunalainen siitä, mitä on tapahtunut, ja että kuorma sentään on jaettava kahden hartioille, niin ehkäpä se tuottaisi minulle jotakin tyydytystä. Sanon: ehkä, sillä enhän tiedä. Tunne-asioita kostavat ihmiset ainoastaan näyttämöllä. Todellisessa elämässä kääntyvät he inholla pois siitä, mikä on tapahtunut — ja siinä kaikki. Todistaakseni nykyiselle rouva Kromickille, että hän teki pahoin kun halveksi nöyrää katumustani, täytyisi minun itseni ehdottomasti uskoa siihen, mutta minulle tulee hetkiä, jolloin, jumala paratkoon, en ole mistään varma.

Huhtikuun 5 p:nä.

Nyt tiedän varmasti, että tulen tapaamaan rouva Kromickin. Täti kirjoittaa nimittäin, että hänen miehensä on myynyt maatilan Volyniassa ja itse kauppa-asioittensa tähden matkustanut kaukaiseen itään. Rouvalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin palata äidin luo Ploszowiin. Vastaanotin uutisen ensi hetkenä, jollen välinpitämättömänä, niin täydelleen henkisessä tasapainossa. Huomaan kuitenkin, että sen vaikutus minussa kasvamistaan kasvaa. Minä olen nyt kerta kaikkiaan niin rakennettu. En enään saata ajatella mitään muuta. Tapaus on kohtalokkaasti vaikuttanut sekä Anielkaan että hänen äitiinsä. Tuo mies myy kymmenen kuukauden avioliiton perästä maatilan verrattomine maineen, joka neljäsataa vuotta on ollut Anielkan suvun hallussa ja jonka säilyttäminen suvun hallussa on ollut Celina rouvan koko elämäntehtävä. Ja tämä herra Kromicki tulee ja myy sen kevein mielin, vain sentähden, että siitä maksetaan hyvä hinta, joka tekee hänelle mahdolliseksi panna täytäntöön kauppatuumiaan.

Luultavasti hän tällä pohjalla tulee kokoamaan miljoonia, mutta mikä isku molemmille naisille — ja mitä he voivatkaan tämän jälkeen hänestä ajatella? Täti kertoo kirjoittavansa Celina rouvan vuoteen äärestä. Saatuaan tiedon Ploszowiin on hän sairastunut entistä vakavammin. Olen varma, että Anielka allekirjoittaessaan miehelleen valtakirjan myymistä varten, ei ole tietänyt mitä teki. Ihmisten edessä hän kuitenkin puolustaa häntä. Täti mainitsee kirjeessään seuraavat hänen sanansa: "Onnettomuus on tapahtunut, mutta onnettomuus ei ollut vältettävissä, eikä Karl ole siihen syypää." Varjelkoon, varjelkoon, uskollinen, oikeudenmukainen vaimo! Et kuitenkaan voi estää minua ajattelemasta, että hän syvästi on loukannut sinua ja että sinun sydämesi pohjasta täytyy halveksia häntä. Hänen hyväilynsä ja syleilynsä eivät sammuta mielestäsi sanaa "myyty!" Ja Celina rouva, hänen suojelijattarensa, joka luuli hänen ensi työkseen häiden jälkeen miljoonillaan lunastavan Anielkan maatilan!! Niin, niin, hyvät naiset — minä, mies, joka en käytä hyvän porvarin puheenparsia — minä en olisi sitä myynyt, jollen muusta syystä, niin hienotunteisuudesta ja sentähden, että olen kiintynyt teihin enkä tahdo tuottaa teille surua. Mutta keinottelu vaatii puhdasta rahaa ja — keinottelijaa. En kuitenkaan mahda sille mitään, että nuo miljoonat minun silmissäni vastaiseksi ovat kyseenalaiset. Ehkäpä Kromicki kerran saa ne, ehkäpä tuo talonkauppa tekee onnistumisen hänelle mahdolliseksi ja ehkei hän, jos hänellä olisi ollut nuo rahat, niin kipeästi olisi haavoittanut vaimoaan ja vienyt kattoa hänen päänsä päältä. Täti kirjoittaa minulle, että hän heti kaupan päätettyään matkusti Bakuhun ja sitte Turkestaniin. Anielka jää nyt koko ajaksi äitinsä luo, koska hän on liian nuori asuakseen yksinään; äiti taas viipyy Ploszowissa osaksi sentähden, ettei pääse liikkumaan sairautensa vuoksi, osaksi sentähden, ettei täti päästä häntä lähtemään eikä hän tahdo suututtaa tätiä. Tunnen Anielkan liian hyvin tietääkseni, ettei hän toimi minkään laskelmien mukaan. Hän on äärimmäisyyteen asti epäitsekäs. Mutta äiti, joka tahtoisi ainoalle lapselleen koota koko maailman, toivoo, että täti testamentissaan muistaa häntä. Ja hänen toiveensa ovat varsin perustetut. Täti, joka ei milloinkaan ole uskonut Kromickin miljooniin, on pari kertaa jonkun verran levottomana, jopa nöyränäkin, antanut minulle viittauksia siihen suuntaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että kaikki mitä hän omistaa, kuuluu Ploszowskeille, ja pelkää, että pidän hänen aikomustaan vääryytenä sukua kohtaan. Kuinka vähän hän tuntee minua! Jos Anielka tarvitsisi kengät ja parin hinta olisi Ploszow ja lisäksi kaikki muu omaisuuteni, niin antaisin kaikki. Ehkäpä se johtuu häijyydestä, ehkä tahdon asettua Kromickia vastaan, mutta minä antaisin empimättä.

Mutta vähät niistä. Ajatukseni kiertävät lakkaamatta sitä tosiasiaa, että nuo molemmat naiset jo asuvat Ploszowissa ja että he jäävät sinne kunnes Kromicki palaa, siis jumala ties miten kauvaksi. Tulen joka päivä näkemään rouva Kromickin… Kun sitä ajattelen, valtaa minut levottomuus, johon myöskin sekaantuu uteliaisuutta: tulee olemaan hauska nähdä miten suhteemme järjestyy. Lisäksi aavistan, että yhtä toista voisi tapahtua, jos tunteeni häneen olisi toinen. En milloinkaan petä itseäni; toistan vieläkin, että lähden parantamaan itseäni, etten rakasta enkä tule rakastamaan rouva Kromickia. Hänen näkemisensä tulee varmaan karkoittamaan sydämestäni entisen Anielkan kuvan paremmin kuin kaikki vuonot ja geysirit ovat tehneet; mutta en olisi oma itseni, en olisi paljon kokenut ja paljon miettinyt mies, jollen näkisi mitä vaaroja tällainen tila voisi tuottaa toisten asianhaarojen vallitessa.

Jos minä tahtoisin kostaa — jollei jo itse nimitys "rouva Kromicki" vaikuttaisi minuun niin poistyöntävästi kuin se tekee — niin mikä voisi minua estää tai pidättää? Hiljaisessa, kaukaisessa Ploszowissa eläisimme kahden molempien vanhusten kanssa, jotka tahrattomassa siveellisyydessään ovat viattomat kuin lapset. Puolalaisen ylhäisön kesken tavataan kyllä perinpohjin turmeltuneita naisia, mutta varsinkin vanhemmassa sukupolvessa kulkevat monet elämän läpi suorastaan kuin enkelit, milloinkaan edes ajatuksissaan koskettamatta pahuuden likaa. Tuollaisen tädin tai Celina rouvan päähän ei voisi pälkähtää, että Anielkaa saattaisi uhata vaara senjälkeen kun hän on mennyt naimisiin. Anielka itse kuuluu samaan luokkaan. Hän ei olisi hyljännyt viime pyyntöäni, jollei jo olisi antanut herra Kromickille sanaansa. Mutta hänen kaltaisensa puolattaret rikkovat mieluummin sydämensä kuin sanansa. Minut valtaa kiukku, kun sitä ajattelen. Tukahutan itsessäni tarpeen, jota jokainen ihminen tuntee, tarpeen saada itse ohjata oikeuttaan; en aio koettaa vakuuttaa rouva Kromickille, mikä oli oikeuteni, mutta olisin hyvin onnellinen, jos joku toinen ottaisi opettaakseen kaikille tuonlaatuisille naisille, ettei luonnon ja sydämen oikeuksia loukata rankaisematta ja että ne oikeudet ovat voimakkaammat kuin teennäiset eetilliset säännöt ja että senkaltaiset teot kostavat itsenä. Tosin olen suuresti rikkonut Anielkaa vastaan, mutta tarkoitukseni oli rehellisesti parantaa kaikki — ja hän tiesi sen ja työnsi kuitenkin minut luotaan. Tietysti hän teki sen voidakseen sanoa itselleen: "en ole mikään Leon Ploszowski. Olen antanut sanani ja pidän sen." Se ei enään ole hyvettä, vaan sydämen kuivettumista; se ei ole sankariutta, vaan typeryyttä; se ei ole tunnon rehellisyyttä, vaan turhamaisuutta. En voi, kerta kaikkiaan, unohtaa!…

Mutta rouva Kromicki itse tulee auttamaan minua. Kunhan nyt näen hänet itsekylläisenä ja sankariudestaan ylpeänä, kylmänä, mieheensä rakastuneena tai rakkautta teeskennellen, uteliaana tarkaten kipuani — niin tulee tämä siveä, onneensa ja hyveeseensä pakahtuva aviovaimo siihen määrään inhoittamaan minua, että ehkä uudelleen lähden jonnekin napaseutuihin. Mutta silloinpa ei minua enään seuraa Anielkan muisto, kuten lokki seuraa laivaa.

Mahdollista, että rouva Kromicki tulee näyttelemään uhrin osaa ja että koko hänen käytöksensä enemmän tai vähemmin selvästi tulee sanomaan: "oma syysi!" Hyvä. Olenhan minä nähnyt sellaistakin tässä maailmassa. Kuten tekokukkasilla on se ominaisuus, etteivät ne lemua, niin on omatekoisilla orjantappuraseppeleillä se etu, etteivät ne pistä. Niitä sopii siis hyvin käyttää pääkoristeina, koska ne pukevat. Aina kun olen nähnyt tuollaisen uhrin, joka on mennyt naimisiin muka epätoivoissaan, on minun tehnyt mieli sanoa: "valehtelet! olit ehkä uhri tai uskoit olevasi, siihen asti kuin valittusi ensi kerran likeni sinua tohveleissa. Sinä hetkenä lakkasit olemasta pateettinen etkä enään ole muuta kuin naurettava ja mauton, sitä enemmän jota enemmän vielä näyttelet uhria."

Huhtikuun 6 p:nä.

Kuinka kaunis ja viisas onkaan kreikkalainen sana: "Ananke!" Varmaan on minun kohtaloni kirjaan kirjoitettu, ettei tuo nainen ole antava minulle rauhaa edes silloinkaan, kun en enään pidä hänestä. Kauheasti minua joka tapauksessa on kiihoittanut tieto siitä, että maatila on myyty ja että äiti ja tytär ovat saapuneet Ploszowiin. Nukuin huonosti yöllä. Erinäiset kysymykset tunkivat mieleeni ja vaativat vastausta. Koetin selvitellä arvoitusta: olisiko minulla oikeutta vietellä rouva Kromicki velvollisuuden tieltä. En tahdo enkä aio sitä tehdä, sillä rouva Kromicki ei houkuttele minua — mutta olisiko minulla oikeutta? Täytän elämäni tuollaisilla "to be or not to be?" — sillä minulla ei ole muutakaan tekemistä. Eivät nuo mietteet muuten ole maailman hauskimpia, sillä tavallisesti käy niitä hautoessa kuten käy koiran, joka ajaa takaa omaa häntäänsä: et saavuta mitään, et saa aikaan mitään, ainoastaan väsytät itsesi pahanpäiväisesti. Mutta onpahan kuitenkin se ilo, että yksi päivä ja yksi yö on mennyt. Samalla huomautan, että kaikesta skeptillisyydestäni huolimatta tunnen omantunnon soimauksia kuin paras Ploszowin apupappi ikään. Uudenaikainen ihminen on kokoonpantu niin monenmoisista langoista, että kun häntä rupeaa selvittelemään, niin hän sotkeutuu vielä enemmän. Turhaan toistelin itselleni yöllä, että teoria on oikea ja että minulla on oikeuteni. Maalaispapin ääni pani panemistaan: ei, ei, ei! Mokomat epäilykset ovat kuitenkin heitettävät menemään, sillä järkeni tasapaino on kysymyksessä. Tänä iltahetkenä on mieleni erittäin valmis pohtimaan kysymystä. Päivällä kuulin rouva Davisin erään tunnetun maalarin luona selittävän kahdelle ranskalaiselle kirjailijalle, että naisen läpi elämänsä tulee pysyä ankarana, vaikkapa vain: "pour la netteté du plumage!" Maleschi toisti "oui, oui… du plumaze!".— mutta minusta tuntui siltä kuin kaikki Välimeren kravut olisivat kääntyneet selälleen ja nostaneet saksensa ilmaan rukoillakseen Jupiterilta ukkosta ja jyrinää. Ohimennen sanoen rouva Davis on lainannut lauseen minulta ja minä taas Feuillet'ltä. Pysyin kuitenkin täysin vakavana, en päästänyt edes hymyä huulilleni, mutta jouduin eräänlaisen puoleksi hupaisen, puoleksi kyynillisen mielialan valtaan, jonka heijastus tälläkin hetkellä viipyy minussa ja joka aina paremmin kuin mikään muu suojelee ihmistä epäilyksiä vastaan.

Eteenpäin siis! Olisiko minulla oikeutta koettaa saada rouva Kromicki rakastumaan ja, siinä tapauksessa että se minulle onnistuisi, houkutella hänet velvollisuuden tieltä? Katselen ensinnä asiaa kunniantunnon kannalta, kunniantunnon sellaisena, jommoiseksi se yleensä käsitetään ihmisten kannalta, jotka itse pitävät itseään gentlemanneina ja joita koko maailma pitää sellaisina. En löydä ainoaakaan pykälää, joka kieltäisi minua panemasta tuumaani täytäntöön. Mutta ensi silmäykseltä tuntuukin tämä lakikirja kyllä kummallisimmalta kaikista mitä taivaan alla on laadittu. Sillä jos minä varastan joltakin rahaa, niin maailman kunniakäsityksen mukaan häpeä lankeaa minun niskoilleni ja leimaa minut roistoksi, kun sen maine, jolta varastin, pysyy puhtaana. Mutta jos minä varastan joltakin vaimon, niin minä, varas, pääsen pelistä puhdasmaineisena, ja häpeä lankeaa sen niskoille, jolta varastettiin. Mistä tämä johtuu? Voivatko siveelliset käsitteet olla niin erilaiset, vai onko varastetun rahakukkaron ja varastetun vaimon välillä tosiaan niin suuri ero, ettei niitä ole lupa edes verrata toisiinsa? Olen monasti miettinyt tätä asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että eroa todella on. Ihmisolento ei saata olla toisen omaisuutta samalla tavalla kuin esine — ja vaimon varastaminen riippuu kahdesta tahdosta. Minkätähden minun pitäisi valvoa aviomiehen oikeuksia, jollei vaimo itse valvo niitä? Mitä minä hänestä. Edessäni on olento, joka tahtoo kuulua minulle, ja minä otan hänet. Hänen miestään ei minun silmissäni ole olemassa, ja rouvan valat eivät kuulu minuun. Mikä minua siis pidättää — kunnioitus aviosäätyä kohtaan ehkä? Jos minä vaan rakastaisin ja voisin rakastaa rouva Kromickia, niin huutaisin sieluni syvyydestä: kiellän hänen avioliittonsa! kiellän hänen velvollisuutensa Kromickia kohtaan! Minä olen mato, jonka tuo avioliitto on tallannut, mato, joka kiemurtelen tuskissani — ja minua, joka viimeiseen hengenvetooni asti tahtoisin pistää jalkaan, joka on minut tähän polkenut, käsketään kunnioittamaan sitä! Mitä varten? minkätähden? Miksi kunnioittaisin yhteiskunnallista säännöstä, joka pusertaa minusta kaiken vereni, kaiken elämänhaluni? Tosin ihmiset luonnon järjestyksen mukaan elättävät itseään syömällä kaloja, mutta vaadippa kalaa kunnioittamaan asianomaista järjestystä, juuri kun se elävältä perataan ja pannaan pataan. Minä kiellän ja pistän — se on minun vastaukseni. Spencerin ihanne äärimmilleen kehittyneestä ihmisestä, ihmisestä, jonka individuaaliset pyyteet ovat täydelleen sopusoinnussa yleisen järjestyksen kanssa — on vain oletus. Tiedän, tiedän, että tuollainen Sniatynski murskaisi minut tällä ainoalla kysymyksellä: "Olet siis vapaan rakkauden puolella?" En, en ole! Olen vain itseni puolella. I am for myself! En muuten tahdo puuttua teidän teorioihinne. Jos sinä rakastat toisen vaimoa tai sinun vaimosi toisen miestä, niin mitä virkaa on kaikilla säännöksillänne ja yleisen järjestyksen hyväksi laadituilla pykälillä. Pahimmassa tapauksessa olen epäjohdonmukainen. Olin esimerkiksi epäjohdonmukainen, kun minä, skeptikko, annoin lukea messun Leonin ja Anielkan onneksi ja kun rukoilin kuin lapsi ja itkin kuin hullu. Tulevaisuudessakin lupaan olla epäjohdonmukainen, jos vaan sitä tietä voin saavuttaa jotakin hyvää, mukavaa tai onnellista. Maailma tuntee ainoastaan yhden logiikan: intohimon logiikan. Järki koettaa kyllä varoittaa siitä, mutta asettuu, kun hevoset pillastuvat ja menevät täyttä karkua, kuski-istuimelle eikä enään tee muuta kuin vartioi, jotteivät vaunut menisi säpäleiksi. Ihmissydäntä ei voida vakuuttaa rakkautta vastaan, sillä rakkaus on luonnonvoima kuten meren luode ja vuoksi. Naista, joka rakastaa miestään, eivät helvetin portitkaan voi voittaa, ja silloin ovat vihkivalat ainoastaan pyhittämässä rakkautta — mutta kun ne sitovat ainoastaan velvollisuudentunnolla, niin mikä tulva tahansa paiskaa ne rannalle kuin kuolleen kalan. En voi luvata ettei partani kasvaisi tai etten vanhenisi — aina kun sen teen, tulevat elämän lait ja paiskaavat nurin sekä minut että minun lupaukseni.

Kummallista: kaikki mitä kirjoitan on, kuten jo huomautin, silkkaa teoriaa. En haudo mitään aikeita, jotka vaatisivat selvittelyä, ja kuitenkin nämä mietteet järkyttävät minua ja ovat järkyttäneet siihen määrään, että minun on täytynyt keskeyttää kirjoittamiseni. Mielenrauhani on, hitto vie, sangen keinotekoinen. Kävelin tässä viime tunnin aikana pitkin huonetta ja pääsin vihdoinkin selville siitä, mikä minua näin kiihoittaa… On jo myöhäistä. Näen ikkunoistani Invalidikirkon kupukaton kiiltävän kuutamossa, kuten silmissäni aikoinaan kiilsi pyhä Pietari, kun, mieli täynnä toivoa, harhailin Pinciolla ja ajattelin Anielkaa. Vaistomaisesti olin antautunut muistojen valtaan. Olkoon kuinka tahansa ja käyköön kuinka tahansa, varmana pysyy, että saattaisin olla onnellinen ja että hänkin voisi olla sata kertaa onnellisempi. Jos minulla nyt olisi salaiset tarkoitukseni ja jos hän vaikuttaisi minuun houkuttelevasti, niin vielä tällä hetkellä visusti kavahtaisin tekemästä häntä onnettomaksi. En tahdo hänen onnettomuuttaan, en mistään hinnasta. Pelkästään tämä ajatus riistäisi minulta toimintakyvyn ja tarmon. Minussa uinuu kokonaisia vuoria täynnä hellyyttä häntä kohtaan.

Mutta ne asiat ovat olleita ja menneitä. Skeptikko minussa asettaa eteeni toisen kysymyksen: olisiko hän, jos kävisi edellytetyllä tavalla, niin onneton? Olen elämän varrella monasti huomannut, että nainen on onneton ainoastaan niin kauvan kuin hän taistelee. Taistelun tauottua seuraa — ratkaisuun katsomatta — tyyni, suloinen onnen kausi… Olen joskus täällä Parisissa tuntenut naisen, joka kolmen vuoden ajan kävi mitä ankarinta taistelua itseään vastaan. Kun hänen sydämensä vihdoin pääsi voitolle, jäi hänelle yksi ainoa syytös, nimittäin se, että hän niin kauvan vastusti.

Mutta miksi tehdä näitä kysymyksiä ja selvitellä näitä arvoituksia? Tiedänhän, että kaikkia periaatteita vastaan saattaa tuoda todisteita ja kaikkia todisteita saattaa epäillä. Entiset hyvät ajat, jolloin ihmiset epäilivät kaikkea muuta paitsi kykyänsä eroittaa oikeaa väärästä, hyvää pahasta — ovat olleet ja menneet. Nyt on kaikkialla sivuteitä ja sivuteitä ja sivuteitä. Viisaampaa on ajatella tulevaa matkaa… Mutta että tuo Kromicki myi vaimonsa maatilan ja loukkasi häntä niin syvästi… Minun täytyy oikein kirjoittaa se mustalla kynällä valkealle paperille, sillä muuten en sitä uskoisi!

Huhtikuun 10 p:nä.

Kävin eilen jäähyväisillä rouva Davisin luona ja jouduin oikeaan konserttiin. Näyttää siltä kuin Laura todella olisi rakastunut musiikkiin. Neiti Hilst soitti urkuja. Minun on aina hauska tavata häntä ja varsinkin pidän hänestä, kun hän asettuu soittokoneen ääreen ja ottaa ensimäiset akordit, silmät luotuina koskettimiin. Hän on silloin omituisen vakava, itseensä sulkeutunut ja kumman levollinen. Hän tuo mieleeni pyhän Cecilian, joka minusta aina on ollut pyhimyksistä miellyttävin ja johon varmasti olisin rakastunut, jos olisin elänyt hänen aikanaan. Vahinko, että Klara on niin suurikokoinen. Sen unohtaa kuitenkin, kun näkee hänet soittamassa. Ajoittain nostaa hän silmänsä korkeutta kohti, ikäänkuin johtaakseen mieleensä äänen, jonka on kuullut korkeudessa haltioitumisen hetkenä — ja itsekin hän silloin on kuin haltioituneena. Syystä kantaa hän nimeä Klara, sillä kirkkaampaa sielua on vaikea löytää. Kuten jo sanoin, on minulle mieluista nähdä häntä, mutta ei kuulla. Hänen musiikkiaan, sen pahempi, en yhä vieläkään ymmärrä, en ainakaan saa kiinni hänen ajatusjuoksustaan muuta kuin suurella vaivalla. Arvelen kuitenkin, että hän minun ilkeistä ja häikäilemättömistä huomautuksistani huolimatta mahtaa olla harvinainen kyky.

Kun hän oli lakannut soittamasta, menin hänen luokseen ja lausuin leikillä, että nyt lähden Varsovaan ja että hänen meidän vanhojen sopimustemme nojalla pitää tulla mukaan. Kummakseni huomasin, että hän ottaa sanani todeksi. Hän vastasi, että jo kauvan on aikonut Varsovaan ja että hän on valmis, kunhan vain saa matkaansa vanhan sukulaisen, joka aina seuraa häntä, ja mykän pianon, jolla hän soittaa skaaloja rautatievaunussakin.

Minä hiukan pelästyin. Jos hän nyt todella lähtee matkaan, niin minun ainakin jonkun verran täytyy auttaa häntä konserttien järjestämisessä ja minun tekisi mieli heti paikalla lähteä Ploszowiin. Pahimmassa tapauksessa jätän hänet Sniatynskin haltuun, josta hänelle on enemmän hyötyä kuin minusta. Neiti Hilst on muuten rikkaan frankfurtilaisen tehtailijan tytär ja riippumaton aineellisesta tuloksesta. Minua ihmetyttää kuitenkin, että hän niin nopeasti suostui tähän matkaan. Ensi hetkenä teki mieleni sanoa hänelle, että mykässä soittokoneessakin on tarpeeksi matkaseuraa ja että olisi paras jättää pois vanha sukulainen. Me miehet olemme siihen määrään tottuneet aina ja kaikkialla kyttäilemään naista, ettei yksikään meistä likene nuorta kaunotarta ilman sivutarkoituksia. Joka väittää olevan toisin, se tahtoo juuri pettää naista, saadakseen hänet sitä helpommin ansaan. Minullahan tällä hetkellä on pää täynnä muita ajatuksia, ja kuitenkin tuo vanha sukulainen paikalla teki minuun häiritsevän vaikutuksen, varsinkin kun minun persoonani varmaan näyttelee osaansa tässä äkillisessä matkapäätöksessä. Tarjoaahan Parisi epäilemättä laajemman kentän musikaalisille voitoille kuin Varsova, Klaran eduista siis ei voi olla kysymys — minkätähden hän sitte lähtee? Laura on jo aikoja sitte viittaillut siihen suuntaan, että neiti Hilstin tunteet minua kohtaan olisivat enemmän kuin sympatiaa… Kummallinen nainen tuo Laura. Klaran viattomuus ärsyttää häntä, mutta ainoastaan samalla tavalla kuin jokin omituinen jalokivi, korea otsanauha tai ihmeellinen pääkoriste… Hän katselee kaikkea koristeelliselta kannalta — ei koskaan miltään muulta! Sentähden hän kai haluaisi työntää tuon jättiläislapsenkin minun syliini. Minusta Laura enään välittää vähät. Olen koriste, jota hän jo on käyttänyt kaulallaan.

Tuo nainen on tahtomattaan tehnyt minulle niin paljon pahaa, että minun pitäisi vihata häntä. Mutta ensinnäkin sanoo omatuntoni, että jollei hän olisi joutunut elämäni tielle, niin olisin keksinyt toisen yhtä tehoisan keinon onneni tuhoamiseksi; toiseksi: saatana on langennut enkeli ja viha on kotoisin rakkaudesta, mutta minä en koskaan ole rakastanut Lauraa. En siis voi vihata häntä, mutta halveksin häntä jonkun verran. Hän vastaa minulle samalla mitalla. Ehkäpä hän suo minulle pahempaa kuin minä hänelle.

Mitä tulee Klaran tunteisiin minua kohtaan, niin saattaa Lauran väitteessä olla jonkun verran perää. Tänään huomasin sen entistä selvemmin. Jos niin on, niin olen Klaralle kiitollinen. Ensi kerran eläissäni tunnen halua solmia ystävyyden liittoa naisen kanssa aikomatta pettää hänen luottamustaan. Niin levottomalle sielulle kuin minun, saattaa ystävyys tarjota viihdytystä. Juttelimme tänään Klaran kanssa kuin hyvät ystävät. Hänen älynsä ei ulotu laajalle — mutta se on sensijaan selvä ja se eroittaa helposti pahan ja ruman siitä, mitä hän pitää oikeana ja kauniina. Tämä tekee, ettei hän ole ärtyisä eikä hermostunut, vaan erinomaisen tasainen. Hänessä on eräänlainen henkinen terveys, joka muuten tavataan hyvin usein saksalaisilla. Joutuessani heidän kanssaan tekemisiin silloin tällöin olen huomannut, että esimerkiksi minun kaltaisiani ihmisiä on hyvin vähän heidän joukossaan. Saksalaiset ovat, kuten englantilaisetkin, positiivisia ihmisiä, he tietävät mitä tahtovat. Uppoavathan hekin tietysti usein epäilysten kuiluihin, mutta he tekevät sen järjestelmällisesti, oppineiden tavoin, eivätkä kuten tunne-ihmiset ja nerot ilman salkkua. Senpätähden heidän vasta ohimenneen transcendentaalisen filosofiansa, heidän nykyisen oppineen pessimisminsä ja heidän runollisen Weltschmerzinsä merkitys onkin yksinomaan teoreettista laatua. Käytännössä osaavat he erinomaisesti suhtautua elämän vaatimuksiin. Hartmannin mukaan käy ihmiskunta sitä onnettomammaksi jota voimakkaammaksi ja tietoisemmaksi sen elämä kehittyy. Kuitenkin samainen Hartmann käytännössä saksalaisen Kulturträgerin koko mahtipontisuudella vaatii saksalaisen elämän lujittamista poosenilaisen puolalaisuuden kustannuksella. Mutta jos tämän tapauksen voikin viedä inhimillisen heikkouden laskuun, niin saattaa väittää, etteivät saksalaiset yleensä päästä teoriojaan vaikuttamaan tunteisiinsa ja että he sentähden ovat niin levolliset ja kykenevät tekoihin. Sama levollisuus tavataan Klarassakin. Kaikki mikä järkyttää ihmissielua pohjia myöten, on mahtanut mennä hänen korviensa ohitse tai luisua pois tunkematta hänen vereensä. Sentähden ei hän koskaan ole epäillyt itseään eikä musiikkiaan. Jos hänen tunteensa minua kohtaan on enemmän kuin sympatiaa, niin hän varmaan ei itsekään tiedä siitä, ja on se vailla kaikkia pyyteitä. Samana hetkenä, jolloin se tulisi tietoiseksi, alkaisi hänen elämänsä draama, sillä minä en voisi vastata hänen tunteisiinsa. Voisin ainoastaan käyttää hyväkseni hänen tunnettansa ja tavalla, joka tekisi hänet onnettomaksi. En ole mikään houkkio, joka kuvittelee olevansa vastustamaton; mutta uskon, ettei yksikään nainen maailmassa voi vastustaa miestä, jota todella rakastaa. Sananparsi: "piiritetty linnoitus — valloitettu linnoitus" on tosin kulunut, mutta sisältää sentään totuutta, varsinkin naiseen nähden, joka siveytensä muurien sisäpuolella kantaa sellaista petturia kuin sydän. Mutta Klara saattaa olla levollinen. Matkustamme kaikessa rauhassa: hän, minä, vanha täti ja mykkä soittokone.

Huhtikuun 16 p:nä.

Olen ollut Varsovassa jo kolme päivää, mutta en ole voinut käydä Ploszowissa, kun heti tänne saavuttuani sain hammaskivun ja poskeni on paisuksissa. En tahdo talon naisille näyttäytyä siinä kunnossa.

Olen jo tavannut Sniatynskin. Täti kävi niinikään luonani ja kohteli minua kuin mitäkin tuhlaajapoikaa. Anielka saapui viikko sitte. Hänen äitinsä on niin sairas, että lääkärit, jotka alkuaan tahtoivat lähettää hänet Wiesbadeniin, ovat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei hän kestäisi minkäänlaista matkustamista. Hän jää siis Ploszowiin kunnes paranee tai kuolee — ja Anielka hänen kanssaan, sitä myöten kuinka nopeasti Kromicki järjestää asiansa ja voi asettua vakinaisesti asumaan. Tädin puheesta päättäen hänen matkansa saattaa kestää muutamia kuukausia. Koetin onkia tädiltä niin paljon tietoja Anielkasta kuin mahdollista, ja se kävi varsin helposti, sillä täti puhui aivan avomielisesti. Hän ei edellytäkään, että naimisissa oleva nainen voisi kiinnittää kenenkään mieltä muuta kuin sukulaisena, tai oikeammin sanoen hän ei edes vaivaa päätään sellaisilla kysymyksillä. Aivan suoraan puheli hän minulle talonkaupasta. Hän puolestaan ei voi suoda sitä anteeksi Kromickille. Lopuksi joutui hän sellaisen suuttumuksen valtaan, että repäisi poikki kellonperänsä, joten kello lensi permannolle.

— Sen minä voin sanoa hänelle vasten silmiä, virkkoi hän, — että tämä on hävytöntä. Olisinhan minä lainannut hänelle rahoja. Vaikka mitä hyötyä siitä olisi ollut! Nuo liikeyritykset ovat kuin kuilu. Kaikki ne nielevät, mutta mitä ne tuottavat, siitä ei ole tietoa. Heti paikalla kun hän tulee silmieni eteen, sanon hänelle: te syöksette turmioon Anielkan ja te syöksette turmioon Celinan ja lopuksi te itse teette vararikon! Mitä nuo molemmat naiset tekevät teidän miljoonillanne, kun heidän täytyy kyynelillä ostaa joka ropo! Hävyttömyyttä eikä mitään muuta. Minä en koskaan ole voinut sietää mokomaa kuivaa rahjusta ja minä olenkin ollut aivan oikeassa.

Kysyin tädiltä onko hän avomielisesti puhunut asiasta Anielkan kanssa.

— Anielkan kanssa? kiivastui hän. — Hyvä olikin että tulit, niin saan edes jollekin puhua ja keventää sydäntäni. Anielkan kanssa on mahdoton puhua asiasta suoraan. Kerran tapahtui, etten jaksanut hillitä mieltäni, vaan aloin — ensin hän suuttui ja sitte hän rupesi itkemään. "Hänen täytyi, hänen täytyi!" — ja niin poispäin. Hän ei salli lausua hänestä sanaakaan, kaikkia hänen vikojaan hän koettaa peittää maailmalta. Mutta minua, vanhaa ihmistä, ei petetäkään: sydämessään tuomitsee hän myynnin aivan kuten minäkin.

— Arveleeko täti siis, ettei hän rakasta häntä?

Täti katsahti minuun ihmeissään.

— Mitä? Ketä hän sitte rakastaisi? Sentähdenhän hän suree, että rakastaa häntä. Mutta ihminen voi kyllä rakastaa, vaikka toiselta puolen näkeekin toisen viat.

Katselen asiaa hiukan toisin silmin, mutta siitä ei olisi kannattanut puhua tädille. Annoin hänen jatkaa:

— Kaikkein eniten minua suututtaa, että se mies valehtelee. Hän vakuutti Celinalle ja Anielkalle, että vuoden tai ainakin kahden perästä lunastaa maatilan takaisin. Sano nyt, onko sellainen mahdollista? Sano!… Mutta äiti ja tytär pettävät itseään kuvittelemalla, että niin tulee käymään.

— Minun ymmärtääkseni se on aivan mahdotonta. Tietysti hän jatkaa liikeyrityksiään.

— Ja itse hän tietää sen vielä paremmin kuin me. Hän pettää siis tieten tahtoen Anielkaa ja hänen äitiään.

— Ehkäpä säästääkseen heitä surulta.

Täti suuttui vieläkin enemmän.

— Säästääkseen heitä surulta! Eivätpä he olisi surreet, jollei juuri hän olisi mennyt myymään taloa. Älä sinä turhanpäiten puolusta häntä. Jokaisen täytyy tuomita hänen tekonsa. Chwastowskikaan ei voinut olla suuttumatta. Hänellä on kokemusta tuollaisissa asioissa ja hän sanoo, että ilman rahapennin velkaa, muutaman vuoden kuluessa olisi voinut pelastaa talon. Mutta minähän olisin antanut hänelle rahaa — ja sinä myöskin. Olisithan?… No, katso nyt! Ja nyt on kaikki myöhäistä!

Rupesin nyt kyselemään Anielkan terveyttä. Elin oudossa, salaisessa, selittämättömässä levottomuudessa, sillä pelkäsin kuulevani jotakin, joka olisi ollut aivan luonnollista ja asianmukaista, mutta joka äärimmilleen olisi kiihoittanut hermojani, en itsekään tiedä mistä syystä. Mikä raukka minä olen! Onneksi täti käsitti mitä tarkoitin ja huudahti entiseen häijyyn tapaansa:

— Mitä vielä!… Talon hän kykeni myymään, mutta muuta hän ei ole saanut aikaan!

Käänsin heti keskustelun toisiin asioihin. Kerroin tädille, että samaa matkaa kanssani oli tullut nykyajan suurin naispianisti, joka, ollen hyvissä varoissa, vain halusi antaa pari konserttia hyväntekevää tarkoitusta varten. Täti on aina oma itsensä. Kaikkein ensiksi hän rupesi moittimaan neiti Hilstiä siitä, ettei hän ollut tullut talvella, parhaaseen konserttiaikaan; sitte vasta hän huomasi, ettei vielä ole aivan myöhäistä ja tahtoi suoraa päätä hyökätä Klaran luo. Vaivoin sain hänet käsittämään, että minun ensin on paras valmistaa Klaraa ottamaan häntä vastaan. Täti on muutamien hyväntekeväisyysseurojen puheenjohtaja ja pitää kunnianasianaan muiden yhdistysten kustannuksella korjata haltuunsa kaikki mitä voi irti saada — sentähden hän pelkää, etteivät muut ehtisi ennen häntä.

Lähtiessään kysyi hän:

— Milloin muutat Ploszowiin?

Mutta minä vastasin, etten ensinkään aio muuttaa sinne. Olin matkalla ajatellut, että lienee paras asua Varsovassa. Ploszow on penikulman päässä; lähden sinne aamulla ja viivyn iltaan asti. Minulle se on yhdentekevää, mutta sittepähän en anna ihmisille aihetta luuloihin. Minusta on hauskempaa, ettei rouva Kromickikaan voi luulla minun ehkä haluavan asua saman katon alla hänen kanssaan. Muistan niinikään keskustellessani Sniatynskin kanssa ohimennen ja ikäänkuin olisi ollut kysymys aivan vähäpätöisestä asiasta, maininneeni, etten aio muuttaa Ploszowiin. Huomasin hänen antavan täyden tunnustuksen ajatukselleni ja aikovan puhua pitemmältäkin Anielkasta. Sniatynski on hyvin intelligentti mies, mutta hän ei käsittänyt, että muuttuneet elämänolot muuttavat suhteet läheisimpiinkin tovereihin. Hän tuli luokseni ikäänkuin yhä olisin ollut sama Leon Ploszowski, joka väristen kuin lehti Krakovassa rukoili häneltä apua. Hän likeni minua samalla kovakouraisella avomielisyydellä kuin silloin ja alkoi paikalla käydä kiinni asioihini. Pidätin hänet silmänräpäyksessä, ja hän sekä suuttui että hämmästyi. Vasta myöhemmin sain hänet mukautumaan sävyyni, ja me keskustelimme ikäänkuin ei viime kohtaustamme ensinkään olisi ollut. Huomasin kuitenkin hänen olevan uteliaan tietämään, millä mielellä nykyään olen, ja kun ei hän päässyt minuun käsiksi suoraa tietä, niin hän rupesi urkkimaan kiertäen, kaartaen, käyttäytyi siinä kömpelösti kuten ainakin kirjailija, joka kirjoituspöytänsä ääressä saattaa olla syvä psykologi ja terävä analytikko, mutta käytännöllisessä elämässä on naivi kuin ylioppilas.

Jos saisin käsiini huilun, niin saattaisin, kuten muinoin Hamlet vastata hänelle: "tee hyvin ja soita, mutta jos sanot ettet osaa, niin kuinka voit edellyttää, että sinä, joka et puukappaleesta saa irti säveltä, voisit mielin määrin soittaa minun sieluani?"

Yöllä olin lukenut Hamletin en tiedä kuinka monennen kerran ja siitä johtui vertailuni. Suorastaan käsittämättömänä pysyy minulle, että nykyajan ihminen jokaisessa henkisessä olotilassaan, kaikkein uudenaikaisimmissa, monimutkaisimmissa sielunhämmenteissään tapaa enimmin analogiaa itsensä kanssa tästä Holinshaedin suurelle, veriselle legendalle rakennetusta draamasta. Hamlet on ihmissielu sellaisena, jommoinen se oli, on ja tulee olemaan. Minun ymmärtääkseni Shakespeare siinä on sivuuttanut nerokkaisuudenkin rajat. Sillä Homeron tai Dantenkin ymmärrämme heidän aikakautensa pohjalla, käsitämme, että he ovat voineet suorittaa tehtävänsä — mutta miten tämä englantilainen seitsemännellätoista vuosisadalla on saattanut elää läpi kahdennenkymmenennen vuosisadan herkistyneen psykologian, se tulee kaikista Hamlet-tutkimuksista huolimatta pysymään minulle ikuisena arvoituksena.

Ojennettuani Sniatynskille Hamletin huilun uskoin hänen huomaansa neiti Hilstin; sitte rupesin puhumaan hänen dogmeistaan; sanoin, että juuri koti-ikävä ja velvollisuudentunne olivat aiheuttaneet matkani. Mutta sanoin sen huolimattomasti, eikä Sniatynski tietänyt laskenko leikkiä vai puhunko täyttä totta. Ja taasen tein sen havainnon, josta jo Parisissa huomautin. Se moraalinen yliherruus, jonka viime tapaukset olivat antaneet Sniatynskille minuun nähden, katosi katoamistaan. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä ajatella; yksi ainoa asia oli hänelle selvänä: se, etteivät vanhat avaimet enään aukaisseet minua. Kun hänen lähtiessään taasen suosittelin hänelle neiti Hilstiä, katsahti hän minuun nopeasti ja virkkoi:

— Taitaa olla sinulle tärkeä asia?

— Hyvin, sillä minä pidän erinomaisen paljon tästä naisesta ja kunnioitan häntä vieläkin enemmän.

Sillä tavalla sain hänen huomionsa käännetyksi neiti Hilstiin. Nähtävästi hän arvelee, että on kysymyksessä uusi rakkaus. Hän läksi suutuksissaan. Eihän hän koskaan osaa peittää mitään. Ovet paukahtivat kiinni hänen perässään, ja kun minä, saatettuani hänet ovelle, palasin etehiseen, kuulin hänen astuvan neljä porrasta kerrallaan ja ääneen viheltävän, kuten hänen tapansa on, kun hän on tyytymätön.

Puhuin muuten totta, kun sanoin pitäväni neiti Hilstistä. Kirjoitin hänelle tänään ja selitin miksen koko aikana ole käynyt hänen luonaan — ja sain paikalla vastauksen. Klara on ihastunut Varsovaan ja varsinkin ihmisiin täällä. Kaikki tunnetut täkäläiset musiikkihenkilöt ovat näiden kolmen päivän aikana käyneet häntä tervehtimässä ja kaikki ovat kilpailleet kohteliaisuudessa ja avuliaisuudessa. Hän kirjoittaa, ettei missään ole tavannut niin herttaisia ihmisiä. Luultavasti he eivät pysyisi niin herttaisina, jos hän asettuisi tänne asumaan, vaikka hänellä tosin on erinomainen taito voittaa ystäviä kaikkialla. Hän on jo jonkun verran käynyt katsomassa kaupunkia, ja etenkin on Lazienki [puolalaisten kuninkaiden vanha huvilinna] miellyttänyt häntä. Olen hyvin iloissani Klaran tyytyväisyydestä, varsinkin kun maisemat heti Puolan rajan poikki päästyä tekivät häneen painostavan vaikutuksen. Tosin eivät lakeat, alastomat maisemamme tarjoa mitään silmänlumetta, ja täytyy olla täällä syntynyt, jotta voisi tajuta näiden seutujen kauneuden. Klara katseli ulos vaununikkunasta ja toisti toistamistaan: "Ah, nyt ymmärrän Chopin'in!" Mutta hän erehtyy, sillä ei hän häntä ymmärrä eikä hän häntä tunne enempää kuin hän ymmärsi maisemiammekaan.

Minä olen tosin hengeltäni ulkomaiden lapsi, mutta jonkun atavismin kautta olen saanut sen lahjan, että voin rakastaa luontoamme, ja ihmeekseni olen monasti pannut merkille, etten keväisin palatessani Puolaan milloinkaan voi katsella tätä maata kylläkseni. Suoraan tunnustaen: mitä siinä on katselemista? Olen tahallani koettanut kuvitella, että olen ulkomaalainen maalari, kuvitella, etten millään lailla ole tähän maahan kiintynyt ja että katselen sitä objektiivisesti kuin vieras. Silloin ovat nämä maisemat tehneet minuun sen vaikutuksen kuin jos lapsi olisi piirtänyt ne, lapsi, joka ei osaa muuta kuin vetää viivoja, tai villi ihminen. Lakeat kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, taivaanrannalla herraskartanoiden poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy metsien vyöhön, nuo "kymmenen penikulmaa tyhjää", kuten saksalaiset sanovat — tuo kaikki on aina johtanut ajatuksiini vasta-alkajan karut, mielikuvista ja viivoista köyhät maisemakyhäykset. Totta puhuen se tuskin onkaan maata. Samana hetkenä kuitenkin, jolloin lakkaan katselemasta sitä vieraan silmillä, jolloin alan imeä sieluuni näköalojen koruttomuutta, sulaa yhteen äärettömän lakeuden kanssa, johon jokainen muoto ja hahmo hukkuu, kuten sielu Nirvanaan — samana hetkenä henkii niistä vastaani "primitiivisten" koko taiteellinen sulo, ja ne vaikuttavat minuun tyynnyttäen. Saatan ihailla esimerkiksi Apennineja, mutta sieluni ei pääse tunkemaan niiden henkeen, se pysähtyy pinnalle ja ikäänkuin tarrautuu siihen kiinni. Väsymyksen täytyy seurata ennemmin tai myöhemmin. Ihminen lepää ainoastaan silloin, kun hän kulkee käsi kädessä ympäristön kanssa, ja sitä hän voi tehdä ainoastaan, jos hänen sielunsa ja luonnon sielu rakenteeltaan täysin vastaavat toisiaan. Koti-ikävä johtuu juuri siitä, että sielu irroitetaan sitä ympäröivien esineiden maaperästä. Minusta tämä ihmisen ja hänen maaperänsä psyykillinen sukulaisuus voi ulottua vieläkin laajemmalle. Saattaa tuntua kummalta, että minä, joka olen kasvatettu ulkopuolella kotimaata ja jonka ulkomaalainen kulttuuri on läpitunkenut, lausun tällaisia mielipiteitä, mutta menen niin kauvas, että sanon: ulkomaalainen nainen, kauneinkin, pysyy minulle aina jonkinlaisena naisrodun näytteenä eikä naissieluna.

Muistan mitä aikoinani kirjoitin puolattarista. Mutta se ei estä tätäkään pitämästä paikkaansa. Saatan nähdä heidän vikansa ja silti pitää heitä likeisempinä kuin ulkomaalaisia. Muuten kyllä suurin osa entisiä mielipiteitäni on hajonnut kuin vanha vaate.

Mutta kylläksi jo siitä asiasta. Näen häpeäkseni, että kaikki, mitä olen kirjoittanut, onkin tarkoittanut vain oman itseni pettämistä ja viihdyttämistä. Juuri niin — juuri niin! Olen puhunut maisemista, koti-ikävästä, mutta itse asiassa kaikki ajatukseni ovat olleet Ploszowissa. Ei ole hauska sitä tunnustaa, mutta täytyy! Minua kalvaa levottomuus, rintaani ahdistaa. Ehkäpä matka sinne ja oleskelu siellä tulee olemaan paljon helpompi kuin nyt, tässä odotuksen tilassa kuvailen. Aatto on aina sietämätön. Kasvavana poikana sattui minulle kerran kaksintaistelu, ja muistan, että ainoastaan edellisenä iltana olin levoton. Koetin silloinkin ajatella kaikkea muuta ja turhaan, kuten nytkin. Ajatukseni eivät ole ensinkään hellämieliset, en tunne rouva Kromickia kohtaan edes ystävyyttä, minussa vain omituisesti kiertää ja kaivaa. Ajatukset hyökkäävät kimppuuni kuten häirityt mehiläiset, ja turhaan yritän ajaa niitä luotani.

Huhtikuun 17 p:nä.

Tänään kävin Ploszowissa, ja kaikki oli aivan toisin kuin kuvittelin. Läksin Varsovasta ajurilla kello seitsemän aamulla ja laskin, että kahdeksan tienoissa olisin Ploszowissa. Täti oli sanonut, että hänen vieraittensa on tapana nousta varhain. Ilkeä ahdistuksen tunne rinnassa ja kaivelevat ajatukset eivät jättäneet minua hetkeksikään rauhaan. Olin päättänyt, etten rakenna mitään suunnitelmia, en edeltäkäsin ajattele kuinka tervehdin Anielkaa tai kuinka sittemmin seurustelen hänen kanssaan. Käyköön kuten käydä pitää ja kuinka sattuu — muuta en päättänyt. Minun oli kuitenkin mahdoton saada ajatuksiani pysymään kurissa, minun täytyi kuvitella, kuinka asiat mahtavat selviytyä, minkä näköinen hän mahtaa olla, kuinka hän tervehtii minua, mitä hän sanoo minulle, mimmoiseksi välimme muodostuu. Sillä kun ei minulla ollut minkäänlaisia suunnitelmia — olinhan tahallani jättänyt ne tekemättä — päättelin, että hänellä täytyy olla niitä. Ja näitä ajatellessa valtasi minut vuoroin vihamielisyys häntä kohtaan, vuoroin sääli, sillä minä käsitin, että hänellä tästä kaikesta joka tapauksessa tulee olemaan kärsimystä. Mielikuvitukseni askarteli hänen ympärillään niin voimakkaasti, että näin hänet ikäänkuin ilmielävänä. Kutsuin silmieni eteen hänen erinomaisen plastillisen kastanjanväristen hiustensa kaaren otsaa vastaan, pitkät silmäripset, silmät, hienot, pienet kasvot. Koetin arvata kuinka hän olisi puettu. Mieleeni johtuivat erinäiset hänen sanansa, liikkeensä, kasvojensa eleet, puvut. Oudon itsepintaisesti pyrki mieleeni hetki, jolloin hän yläkerrasta palasi saliin ja kasvoista selvään näkyi, että hän puuterilla oli koettanut peittää mielenliikutustaan. Nämä muistot saivat vihdoin sellaisen vallan, että ne miltei hallitsivat minua kuin näyt. Taas hän on kimpussani! ajattelin ja rupesin, päästäkseni irti ajatuksista, juttelemaan ajurin kanssa. Kysyin onko hän naimisissa ja hän vastasi: "Mitenkäs sitä tulisi toimeen ilman akkaa!" Ja hän sanoi vielä jotakin muutakin, jota en kuullut, koska olin huomannut Ploszowin poppelien häämöittävän kaukaisuudessa. En ollut huomannutkaan, että jo olimme tulleet muutamia virstoja rajaportilta.

Ploszowin näkeminen pani sisäisen levottomuuteni yhä kiihkeämpään liikkeeseen, ja ajatukseni lensivät entistä nopeampina. Koetin kääntää huomioni ulkonaisiin asioihin, muutoksiin, joita oli tapahtunut poissaoloni aikana, uusiin rakennuksiin tien varrella. Koneentapaisesti toistelin itsekseni, että ilma on hyvin kaunis ja kevät harvinaisen aikainen. Päivä olikin mitä ihanin, ilma täynnä virkeää aamutuoreutta ja kirkkautta. Asumusten edustalla kukkivat omenapuut, ja niiden alla levisivät varisseet lehdet kuin lumi; minua ympäröi ikäänkuin sarja uuden maalarikoulun kuvia. Kaikkialla minne katsoin, näin läpikuultavan kirkasta ilmaa ja sen pohjaa vastaan ihmisten hahmoja, jotka liikkuivat asumusten ympärillä tai vainioilla. Näin kaikki ja huomasin kaikki, mutta en kyennyt täydellä mielellä tuntemaan mitään. Vaikutukset kadottivat omituisesti sisältönsä ja liikkuivat ainoastaan aivojeni pinnalla, pääsemättä tunkemaan syvälle, sinne missä muut ajatukset piilivät. Niin likenin siis, mieli ikäänkuin kahtia jaettuna, Ploszowia. Äkkiä tulvi minua vastaan lehmuskujan viileys, ja sen päästä kiilsivät päärakennuksen ikkunat. Karkoitetut pahat ajatukset kokoontuivat mieleeni entistä levottomampina. En oikein tiedä minkätähden pysäytin ajurin portin taakse enkä antanut hänen ajaa portaiden eteen. Hänen kiitostensa seuraamana astuin jalan pääovelle.

En liioin saata täsmälleen tehdä itselleni tiliä siitä, minkätähden olin niin levoton: senkötähden, että minua tässä tutussa talossa odotti jokin tuntematon, joka suorastaan traagillisella tavalla liittyi menneisyyteeni? Astuessani ylös portaita tunsin rinnassani sellaista ahdistusta, että minun suorastaan oli vaikea hengittää. "Mitä hittoa! mitä hittoa!" toistelin itsekseni. Koska olin pysäyttänyt ajurin portin taakse, ei kukaan tullut minua vastaan. Etehinen oli tyhjä. Menin ruokasaliin ja päätin odottaa kunnes talon naiset tulisivat.

Sen täytyi pian tapahtua, koska pöytä oli valmiiksi katettu ja teekeittiö pihisi ja puhkui ilmaan höyrypilviään. Taaskaan ei pieninkään yksityiskohta jäänyt minulta huomaamatta. Huomasin, että salissa oli verraten kylmä ja pimeä, sillä ikkunat antoivat pohjoiseen päin. Hetken perästä kiintyi huomioni siihen, että kolmesta ikkunasta valui tummalle, vahatulle permannolle kolme valojuovaa; sitte rupesin katselemaan astiakaappia, ikäänkuin se olisi ollut uusi, vaikka tunsin sen lapsuusvuosiltani; sitte tuli mieleeni keskustelu, joka minulla kerran oli ollut Sniatynskin kanssa tässä salissa, kun ikkunasta katselimme hänen rouvaansa ja Anielkaa, jotka päällyskengät jalassa menivät kasvihuoneelle.

Vihdoin valtasi minut yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunne. Asetuin ikkunan ääreen ollakseni likempänä valoa ja siirtyäkseni tekemään huomioita puutarhaan. Äskeistä sisällistä kaksinaisuuttani jatkui yhä, ajattelin nimittäin samalla kaiken aikaa, että pian, ehkä parin minuutin perästä näen hänet, tervehdin häntä, puhun hänelle ja sittemmin tulen näkemään hänet joka päivä, kuukausmääriä. Kysymykset: kuinka se tulee tapahtumaan? mitä tulee tapahtumaan? tunkivat toinen toisensa perästä mieleeni. Muutamat ihmiset suorittavat pelon vallassa hurjia rohkeuden tekoja; minussa kehittävät levottomuus, päättämättömyys ja epätietoisuus aina sisällistä ärtymystä ja suuttumusta. Niin nytkin. Eroitus entisen Anielkan ja nykyisen rouva Kromickin välillä kävi minulle äkkiä selvemmäksi kuin milloinkaan. "Vaikka tempaisit kuun kulmillesi, ajattelin, vaikka olisit sata kertaa kauniimpi ja viehättävämpi kuin saatan aavistaa, niin et ole minulle mikään, tai herätät minussa ainoastaan inhoa." Ja minun kiukkuni kasvoi kasvamistaan, kun kuvittelin — ties mistä syystä — että hän nyt ja yleensä vastaisuudessa tulee kaikin keinoin antamaan minun tietää, että olen erehtynyt ja että hän iät päivät tulee pysymään minulle saavuttamattomana, vaikka miten häntä halajaisin. "Saadaan nähdä!" vastasin hänelle hengissä ja tunsin, että edessäni tulee olemaan outo ja loppumaton kamppailu tuon naisen kanssa, kamppailu, jossa samalla sekä voitan että joudun tappiolle, koska menetän muistot ja saavutan rauhan. Minusta tuntui tällä hetkellä, että minulla on sekä voimaa että rohkeutta torjua jokainen hyökkäys.

Samassa avautui hiljaa ovi ja huoneeseen astui Anielka.

Hänet nähdessäni tunsin kuinka päässäni alkoi humista ja kylmä levisi ruumiiseeni sormenpäätä myöten. Tuo olento, jonka näin edessäni, kantoi tosin rouva Kromickin nimeä, mutta hänen piirteensä olivat minun entisen Anielkani suloiset, tuhatkertaisesi rakastetut ja sanomattoman ihanat. Kaaoksessa, joka kiehui päässäni, huusi yksi ääni muita väkevämpänä: "Anielka, Anielka, Anielka!" Hän ei huomannut minua tai hän piti minua jonakin toisena, koska seisoin poispäin valosta. Vasta kun astuin häntä likemmä, nosti hän silmänsä ja jäi kuin naulattuna seisomaan. En yritä edes kuvata mikä pelästys, hämmennys, mielenliikutus ja ujo nöyryys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän kalpeni niin, että pelkäsin hänen pyörtyvän. Kun puristin hänen kättänsä, tuntui minusta siltä kuin olisin pidellyt jääpalaa. Kaikkea muuta osasin odottaa, mutta en tällaista jälleennäkemistä. Olisin voinut vannoa, että hän jollakin lailla antaa minun tuntea olevansa rouva Kromicki. Mutta ei sinnepäinkään! Edessäni seisoi pelon ja mielenliikutuksen järkyttämänä entinen Anielkani. Minä olin tehnyt hänet onnettomaksi, minä olin syyllinen, ja hän katseli minuun tällä hetkellä ikäänkuin hän olisi ollut anteeksiannon tarpeessa. Entinen rakkauteni, katumukseni ja säälintunteeni valtasivat minut sellaisella voimalla, että menin aivan sekaisin. Senverran saatoin hillitä itseäni, etten temmannut häntä syliini ja painanut rintaani vastaan tai ruvennut viihdyttelemään häntä sanoilla, joilla puhutellaan rakastettua olentoa. Minulla oli niitä sanoja sydän täynnä. Ja minä olin sellaisen mielenkuohun ja hämmennyksen vallassa, kun odottamattani ja aavistamattani rouva Kromickin sijasta olin tavannut Anielkan, etten saanut sanaa suustani, vaan ainoastaan painelin hänen kättään. Mutta täytyihän lopulta kuitenkin sanoa jotakin — ja minä kokosin ajatusteni tähteet ja kysyin pakoitetulla, vieraalla äänellä:

— Eikö täti ollut puhunut sinulle tulostani?

— Täti… oli kyllä, vastasi Anielka ponnistellen.

Ja taasen vaikenimme molemmat. Tunsin, että täytyy jatkaa keskustelua, kysyä äidin vointia ja hänen omaa terveyttään, mutta näytti mahdottomalta päästä siihen. Toivoin kaikesta sydämestäni, että joku tulisi vapauttamaan meitä molempia. Täti tulikin, seurassaan nuori tohtori Chwastowski, isännöitsijän poika, joka kuukauden päivät on ollut talossa Celina rouvan lääkärinä. Anielka riensi heti pöydän luo kaatamaan teetä, minä tervehdin tätiä ja jäin puhumaan hänen kanssaan. Senjälkeen pääsin oman itseni herraksi, ja me istuuduimme pöytään.

Kyselin nyt Celina rouvan terveyttä. Vastatessaan vetosi täti joka hetki nuoreen tohtoriin, ja tämä kääntyi minun puoleeni sillä alentuvaisuudella, millä vastaleivottu oppinut kohtelee maallikkoa ja arvonsa tunteva demokraatti — vaikkei kukaan millään lailla ole tahtonut häntä loukata — vastaa ihmiselle, jota hän pitää aristokraattina. Hän teki minuun varsin itserakkaan miehen vaikutuksen, ja minä puhuttelin itse asiassa häntä kohteliaammin kuin hän minua. Se huvitti minua tavallaan ja johti tasapainoon ajatuksiani, joita Anielkan läsnäolo kaiken aikaa hämmensi. Tuontuostakin täytyi minun katetun pöydän yli katsoa häneen ja eräänlaisella epätoivolla toistelin itsekseni: "samat piirteet, samat hienot kasvot, sama hiusten varjostama otsa; sama tyttömäinen Anielka. Se jota rakastin, joka olisi voinut tehdä minut onnelliseksi, mutta joka ei enään ole minun, vaan ikipäiviksi mennyt!" Tässä tunteessa oli samalla kertaa sanomaton sulo ja suuri kipu. Anielka oli jo jonkun verran saanut mielenliikutuksensa hillityksi, mutta oudon hätääntynyt hän yhä vielä oli. Jonkun kerran uskalsin kääntyä hänen puoleensa kysyen jotakin hänen äidistään, saadakseni suhdettamme muodostumaan luonnollisemmaksi ja vapaammaksi. Osaksi se minulle onnistuikin. Jopa hän vakuutti, että "äiti ilostuu, kun saa sinut nähdä". Sitä en tosin uskonut, mutta kuuntelin silmät ummessa hänen ääntään, joka oli minulle kauniimpi kaikkea musiikkia. Keskustelumme luisti yhä vapaammin. Täti oli erinomaisella tuulella, osaksi tuloni johdosta, osaksi sentähden, että hän oli käynyt Klaran luona, joka oli luvannut hänelle konsertin. Poismennessään oli täti portaissa tavannut kaksi rouvaa, toisten hyväntekeväisyysyhdistysten suojelijattapa. He tulivat myöhään — ja se se juuri niin huvitti tätiä. Hän kyseli minulta Klarasta, joka oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen. Aterian lopulla tulin erinäisten kysymysten johdosta kertoneeksi matkoistani. Täti ihmetteli, että olin käynyt Islannissa asti, ja virkkoi, kyseltyään miltä maailma siellä näytti:

— No kyllä pitää ihmisen asioiden olla hullusti ennenkuin hän lähtee sinne.

— Minun asiani olivatkin silloin hullusti, vastasin.

Anielka katsahti minuun sillä hetkellä, ja taasen näin hänen silmissään hätää ja anteeksipyyntöä. Minuun ei olisi voinut koskea kipeämmin, jos hän kädellään olisi käynyt kiinni sydämeeni. Jota varmemmin olin odottanut, että hän ottaa minut vastaan vahingoniloisella kylmyydellä, nauttien kärsimyksistäni ja osoittaen minulle halveksivaa ylemmyyttään, sitä enemmän minua liikutti ja murskasi hänen enkelimäinen hyvyytensä. Kaikki luuloni ja laskelmani osoittautuivat vääriksi. Olin ajatellut, että vaikkei hän tahtoisikaan minulle näytellä rouva Kromickia, niin hänessä täytyisi olla jotakin, joka loukkaisi ja inhoittaisi minua, mutta hänestä ei olisi voinut edes luulla, että hän oli naimisissa. Minun täytyi johdattaa mieleeni, että hän on naimisissa, ja sitä muistaessani en tuntenut inhoa, vaan sanomatonta tuskaa. Minun luonteeni on sellainen, että kun minua kohtaa moraalinen kärsimys, niin minun lisäksi tekee mieli omin käsin repiellä haavojani. Nytkin valtasi minut tämä halu: minun teki mieli ruveta puhumaan hänen miehestään. Mutta en voinut; se olisi sentään ollut sekä julmaa että alentavaa. Sensijaan huomautin, että haluaisin käydä katsomassa Celina rouvaa. Anielka läksi kysymään, sopiiko hänen ottaa minut vastaan, palasi hetken perästä ja ilmoitti:

— Äiti odottaa sinua heti.

Läksimme yhdessä toiseen päähän taloa, ja täti seurasi meitä. Minun teki mieli lausua Anielkalle jokin hyvä, rauhoittava sana, mutta tädin läsnäolo häiritsi minua. Hetken perästä tuli kuitenkin mieleeni, että ehkä onkin paras puhua juuri tädin kuullen. Celina rouvan ovella pysähdyin sentähden ja lausuin:

— Anna minulle kätesi, sisko kulta…

Anielka ojensi minulle kätensä. Tunsin että hän oli kiitollinen "sisko"-nimestä, tunsin että raskas paino putoaa hänen rinnaltaan ja että hän sydämellisesti painaessaan kättäni tahtoo sanoa:

— Oi, olkaamme ystävät, antakaamme kaikki anteeksi toisillemme!

— Toivottavasti teistä tulee hyvät ystävät, sopersi heltyneenä tätikin, sen nähdessään.

— Tulee, tulee! Hän on niin hyvä, vastasi Anielka.

Sydämeni oli todella tällä hetkellä täynnä hyvyyttä. Tultuani Celina rouvan huoneeseen tervehdin häntä hyvin sydämellisesti. Hän vastasi minulle väkinäisesti; nähtävästi hän olisi kohdellut minua aivan kylmästi, jollei olisi pelännyt loukkaavansa tätiä. Mutta minä en pannut sitä pahakseni, olihan hänen suuttumuksensa aivan oikeutettu. Ehkäpä hän tunnossaan jotenkuten syyttää minua sukutilansa menettämisestä lisäksi, sillä jos olisin aikoinani ollut toinen mies, ei siitäkään todella olisi tullut mitään.

Hän oli hyvin muuttunut. Moniin aikoihin ei hän ollut noussut rullatuolistaan, jolla häntä kauniina päivinä kuljetettiin puutarhassa. Hänen hienot kasvonsa olivat käyneet niin hentoisiksi ja kalpeiksi, että olisi luullut niiden olevan vahasta. Saattoi nähdä, että hän joskus on mahtanut olla hyvin kaunis ja lisäksi kautta koko elämän hyvin onneton.

Rupesin kyselemään hänen vointiaan ja lausuin, että toivon kevään elvyttävän vaikutuksen palauttavan hänen voimansa. Hän kuunteli surullisesti hymyillen ja pudisti päätään; vihdoin tuli hänen silmiinsä kaksi suurta kyyneltä, jotka rauhallisesti saivat vieriä poskille.

Sitte kääntyi hän minua kohti ja kysyi:

— Tiedätkö, että Gluchow on myyty?

Nähtävästi tuo ajatus ei hetkeksikään jättänyt häntä rauhaan, se oli kaikesta päättäen hänen alituinen piinansa, hänen alituinen murheensa ja onnettomuutensa. Kun Anielka kuuli kysymyksen, punastui hän äkkiä. Se oli tikerää punaa, sillä se johtui surusta ja häpeästä, mutta minä riensin vastaamaan:

— Tiedän. Mutta joko asia vielä on korjattavissa, ja siinä tapauksessa ei sitä kannata surra, tai ei sille voi mitään, ja siinä tapauksessa täytyy alistua Jumalan tahtoon.

Anielka katsahti minuun kiitollisena ja Celina rouva lausui:

— En minä enään toivo mitään.

Mutta se ei ollut totta: hän toivoi. Hänen silmänsä riippuivat kiinni huulillani odotellen jotakin sanaa, joka vahvistaisi hänen salaista toivoaan. Ollakseni jalomielinen loppuun asti virkoin siis:

— Tietysti välttämättömyyden edessä on taivuttava eikä ketään voi ruveta syyttämään, mutta toiselta puolen, rakas täti, luulen, ettei maailmassa ole mitään esteitä, joita ei sitkeällä ponnistuksella ja sopivilla keinoilla voisi voittaa.

Ja nyt rupesin kertomaan tapauksista, jolloin kauppa oli saatu puretuksi muodollisten puutteellisuuksien vuoksi kauppakirjassa. Suoraan sanoen: ei se ollut totta, mutta näin, että puheeni valoi palsamia Celina rouvan sydämeen. Välillisesti puolustin samalla myöskin Kromickia, sillä en maininnut edes hänen nimeään, jota ei muuten kukaan ollut lausunut koko aikana.

Tulkoon kuitenkin totuus ilmi. Sanani johtuivat ainoastaan osaksi jalomielisyydestä. Lausuin ne pääasiassa sentähden, että tunsin niillä voittavani Anielkan luottamuksen ja hänen silmissään joutuvani suuren hyvyyden ja ylevämielisyyden valoon.

Anielka oli tavattoman kiitollinen, sillä kun me tädin kanssa läksimme pois, juoksi hän perässäni, ojensi minulle kätensä ja sanoi:

— Kiitos siitä mitä sanoit äidille.

Vastaukseksi vein vaieten hänen kätensä huulilleni.

Tätiäkin oli hyvyyteni liikuttanut. Erottuani hänestä läksin puutarhaan polttamaan sikaariani. Minun täytyi saada järjestää vaikutelmiani ja selvitellä ajatuksiani. Mutta puutarhassa tapasin nuoren tohtori Chwastowskin aamukävelyllä. Koska mieleni teki voittaa kaikki Ploszowin väet puolelleni, lähestyin häntä ja rupesin kyselemään Celina rouvan terveydentilaa, puhuessani kohdellen häntä kaikella sillä kunnioituksella, mitä hänen oppinsa ja arvonsa ikinä vaati. Näin että käytökseni suuresti mairitteli häntä. Hetkisen perästä heitti hän pois koko demokraattisen valppautensa, joka oli ollut valmis käymään kiinni joka sanaani, ja rupesi juttelemaan kanssani Anielkan äidin sairaudesta. Hän teki sen sillä kiihkeällä innolla, mikä usein tavataan tieteen nuorissa kokelaissa, joihin ei epäilys vielä ole päässyt iskemään kynsiään. Puhuessaan käytti hän yhtämittaa latinalaisia sanoja, aivan niinkuin olisi puhunut toisen lääkärin kanssa. Hänen tanakka, terve olentonsa, voimakkaat sanat ja kasvot tekivät minuun hyvän vaikutuksen, sillä näinhän hänessä ruumistettuna tuon uuden sukupolven, josta Sniatynski aikoinaan niin paljon oli puhunut, olennon niin aivan toisellaisen kuin — nerot ilman salkkua. Astellessamme puiston pitkiä käytäviä kehittyi vihdoin välillämme tuollainen älykäs keskustelu, jonka päätunnusmerkkinä on nimien luetteleminen. Chwastowskin tiedot olivat kaikesta päättäen perinpohjaisemmat kuin minun tietoni, mutta minä nähtävästi olen lukenut enemmän, mikä suuresti näytti häntä hämmästyttävän. Tuontuostakin katsahti hän minuun vihaisesti, ikäänkuin olisin tunkenut vieraalle alueelle, koska minä, mies, jota hän piti aristokraattina, uskalsin tuntea erinäiset kirjat ja tekijät. Minä voitin hänet puolelleni katsantokantani vapaamielisyydellä. Tosin vapaamielisyyteni perustuu siihen, että otan huomioon kaikki asianhaarat, koska epäilen kaikkea. Mutta jo pelkästään se, että minun varoissani ja asemassani oleva henkilö ei kokonaan asettunut vastakynteen, tuotti minulle nuoren radikaalin tunnustuksen. Keskustelun lopulla olimme ihmisiä, jotka ovat puhuneet ja ymmärtäneet toisensa.

Eiköhän minusta aikaa myöten tule tohtori Chwastowskin silmissä poikkeus säännöstä. Olen jo kauvan sitte huomannut, että kuten tässä maassa jokaisella aatelismiehellä on juutalaisensa, johon ei sovelluteta tavallista juutalaisinhoa, niin jokaisella demokraatilla on aristokraattinsa, josta hän, vasten sääntöä, pitää.

Ennenkuin erosimme, kyselin tohtori Chwastowskilta hänen veljiään. Hän kertoi, että yksi oli perustanut olutpanimon Ploszowiin, jonka muuten tiesin, koska täti aikoinaan oli kirjoittanut siitä; toisella on Varsovassa kirjakauppa, jossa myydään kansantajuista kirjallisuutta; kolmannen, joka juuri oli päättänyt kauppakoulun, oli Kromicki vienyt apulaisekseen itään.

— Parhaiten menestyy oluenpanija, sanoi nuori tohtori, — mutta kaikki teemme lujasti työtä ja toivomme läpäisevämme. Onni, että isä menetti omaisuutensa, sillä muuten me, ollen "glebae adscripti", kyyröttäisimme kukin kylässämme ja lopuksi tekisimme vararikon, kuten isäkin.

Vaikka ajatukseni olivat aivan toisaalla ja vaikka minä olin täynnä omia huoliani, kuuntelin kuitenkin mielelläni tohtoria. Tämä on nyt, ajattelin, niitä ihmisiä, jotka eivät elä ylenmääräisessä hienostuksessa eivätkä liioin pimeydessä. Näyttääpä sentään tässäkin maassa olevan ihmisiä, jotka pystyvät johonkin ja jotka loppuun kuluneen sivistyksen ja raakalaisuuden välille rakentavat terveen yhdysrenkaan. Ehkäpä tämä kerros ensinnä muodostuu suuremmissa kaupungeissa, saaden joka päivä lisänsä vararikon tehneiden aatelisten pojista, joiden olojen pakosta täytyy ruveta tekemään työtä keskisäädyn mukana ja jotka siten saavat lujat jänteet ja hermot. Ehdottomasti tulin muistaneeksi, että Sniatynski kerran portaissa huusi perääni: "teistä ei enään tule mitään, mutta teidän lapsistanne voi vielä tulla ihmisiä. Teidän täytyy kuitenkin ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät lastenlapsennekaan tartu työhön!" Chwastowskin pojat ovat tarttuneet työhön ja läpäisevät maailmassa omien käsivarsiensa voimalla. Jollei minulla olisi ollut omaisuutta, olisi minunkin täytynyt ryhtyä johonkin ja ehkäpä silloin olisin saavuttanut sen tarmon ja päättäväisyyden, jota elämässä niin olen kaivannut.

Tohtori erosi minusta pian, sillä hänellä oli Ploszowissa vielä toinenkin potilas, jota hänen piti mennä katsomaan, nimittäin nuori Varsovan pappisseminaarin oppilas, erään ploszowilaisen talonpojan poika. Poika oli keuhkotautinen ja kuoleman kielissä. Täti oli sijoittanut hänet siipirakennukseen ja kävi joka päivä Anielkan kanssa häntä katsomassa. Tämän kuultuani läksin minäkin hänen luokseen, mutta tapasin vasten odotustani nuorukaisen, jonka kasvot tosin olivat laihat, mutta punaposkiset ja täynnä elämänhalua ja iloisuutta, enkä kuolevaa miestä. Tohtorista oli tämä reippaus lampun viimeistä tuiketta. Nuorta pappia hoiti hänen äitinsä ja tämä rupesi paikalla tädin hyvyyden tähden loppumattomiin siunaamaan minua.

Anielka ei sinä päivänä käynyt katsomassa sairasta, vaan viipyi kaiken aikaa äitinsä luona. Näin hänet vasta päivällisellä, johon Celina rouvakin otti osaa. Hänet työnnettiin joka päivä tuolissaan päivällispöytään. Olihan aivan luonnollista, että Anielka oli äitinsä luona, mutta minä kuvittelin kuitenkin, että hän välttelee minua. Meidän suhteemme täytyy tietysti jotenkuten tasaantua, mutta luonnollisesti se aluksi on monimutkaista ja vaikeaa. Anielkassa on niin paljon sydämen älyä, niin paljon herkkyyttä ja hyvyyttä, ettei hän saata katsella asemaamme välinpitämättömästi. Ei hän myöskään ole harjaantunut seuraelämään, niin että monimutkaisintenkin asianhaarojen vallitessa voisi tekeytyä ulkonaisesti tyyneksi. Tuollaisen tottumuksen saa ihminen aikaa voittaen, kun tunteiden elävä lähde kuivuu ja sielu käy teennäiseksi.

Minä puolestani koetin saattaa Anielkan tietoon, etten kanna kaunaa enkä vihaa häntä vastaan, sillä niin käski sydämeni. Olen päättänyt, etten milloinkaan puhu hänelle menneisyydestä, ja sentähden en tänään ole yrittänytkään jäädä puhumaan hänen kanssaan kahdenkesken. Illalla teetä juodessa puhuttiin yleisistä asioista, kaikellaisista sekä koti- että ulkomaan kuulumisista. Täti kyseli vielä Klarasta, joka suuresti miellytti häntä. Minä kerroin mitä tiesin hänestä, ja vähitellen johduttiin puhumaan taiteilijoista yleensä. Tädin silmissä ovat taiteilijat jonkinlaista outoa väkeä, hyvä Jumala on luonut heidät vain sitä varten, että heidän avullaan silloin tällöin saatettaisiin panna toimeen näytäntö köyhien hyväksi. Minä väitin, että taiteilija, jos hän nimittäin on sydämeltään puhdas eikä turhamainen ja itserakas, ja jos hän rakastaa taidettaan, saattaa olla onnellisin ihminen maailmassa, koska hän alituisesti koskettaa äärettömyyttä ja täydellisintä mitä on olemassa. Elämä tuo mukanaan pahaa, ainoastaan taide suo onnea. Se on omien huomioiden nojalla saavutettu kokemukseni. Anielka oli minun puolellani, ja kirjoitan muistoon tämän keskustelun ainoastaan sentähden, että sen aikana tein erään — varsin yksinkertaisen, mutta minulle tärkeän — huomion. Puhuessamme tyydytyksestä, jota taide tuottaa, sanoi hän: "Musiikki on paras lohduttaja." Näin siinä tahtomattanikin tunnustuksen, ettei hän ole onnellinen ja että hän tällä tavalla selvittää asiaa itselleen. Olen siinä suhteessa jo aivan varma.

Eiväthän hänen kasvonsakaan ole onnellisen ihmisen kasvot. Tosin hän on tullut entistä kauniimmaksi, hän on tyyni, jopa hilpeäkin, mutta hänessä ei ole sitä iloisuutta ja kirkkautta, joka säteilee sisältäpäin, ja hänessä saattaa havaita eräänlaista pidättyväisyyttä, jota ei ennen ollut. Pitkin päivää olen pannut merkille, että iho hänen ohimoillaan on hiukan kellahtava, kuten esimerkiksi norsunluussa. Olen katsellut häntä lakkaamatta, koska se tuottaa minulle sanomatonta nautintoa; olen oudon kipeällä ja yhtaikaa suloisella tunteella todentanut, että nuo ovat samat kasvot, samat pitkät silmäripset, samat silmät, jotka eivät ole mustat, mutta näyttävät mustilta, että tuo on sama hienon untuvan varjostama suu. Yhä uudelleen ja uudelleen olen muuttanut muistoni mielikuvaa todellisuudeksi. Anielkassa on jotakin, joka niin ehdottomasti vetää minua puoleensa, että minä — jollen koskaan olisi häntä nähnyt ja jos hänet olisi asetettu tuhansien mitä ihanimpien naisten joukkoon, joista minun pitäisi valita yksi — minä suoraa päätä menisin häntä kohti ja sanoisin: tämä on minun valittuni. Maailmassa saattaa olla kauniimpia, mutta toista, joka siinä määrässä minulle vastaisi sitä perikuvaa, minkä mies muodostaa itselleen naisesta, ei ole. Varmaan hänen kuitenkin on täytynyt huomata, että häntä katselen ja ihailen.

Lähdin Ploszowista hämärissä. Päivän vaikutukset olivat siinä määrin huumanneet minut, ja etukäteen rakentamani johtopäätökset ja toiveet olivat menneet niin kokonaan myttyyn, ettei minulla koko matkan aikana ollut eikä vieläkään ole voimaa ryhtyä tapani mukaan erittelemään itseäni. Olin luullut tapaavani rouva Kromickin ja tapasinkin Anielkan. Kirjoitan sen tähän vieläkin kerran. Jumala yksin tietää mitä nyt tulee seuraamaan meille molemmille. Kun sitä ajattelen, tunnen suurta onnea tai suurta hätää. Teoreettisesti katsoen olin oikeassa, kun hänen mentyään naimisiin odotin, että hän olisi psyykillisesti muuttunut. Tapahtuuhan jokaisessa naisessa silloin pakostakin muutos. Niinikään saatoin odottaa, että hän jollakin lailla osoittaisi iloitsevansa siitä, ettei valinnut minua. Ei ole toista maailmassa, joka olisi kieltänyt itseltään sellaisen nautinnon… Ja mikäli tunnen itseni, mikäli tunnen hermojeni herkkyyden, voisin vannoa, että siinä tapauksessa olisin lähtenyt täynnä kiukkua, ivaa ja suuttumusta — mutta parantuneena. Aivan toisin kävi, aivan toisin! Hänessä on niin pohjaton sydämen hyvyys ja yksinkertaisuus, että määrä, jolla olen tottunut mittaamaan inhimillistä hyvyyttä, on aivan liian pieni häneen nähden. Miten nyt käy, mitä minusta nyt tulee, sitä en rupea pohtimaan. Elämäni olisi voinut tyynenä ja kirkkaana jokena juosta kohti merta, johon kaikki virtaa — nyt se koskena kuohuu alas kuilusta. Mutta käyköön kuinka tahansa. Pahimmassa tapauksessa tulen hyvin onnettomaksi. Enpähän ennenkään ole levännyt ruusuilla, tyhjyys sielussani. En varmaan muista, mutta luulen isäni sanoneen, että elämästä aina täytyy kasvaa esiin jotakin, luonnon laki on sellainen. Jos täytyy, niin kai täytyy. Nostattavathan elämän voimat erämaassakin sen syvyyksistä ilmoille palmuja keitaiden varsille.