ENSIMÄINEN OSA (continued 2)
Maila Talvio translation
— Kuinka typeriä te olette! Ettei ihminen nyt tällaisen henkisen kuivuuden, tällaisen onnen, siveellisen pohjan ja toiveiden puutteen aikana ymmärrä hankkia itselleen edes tätä onnea, luoda itselleen edes tätä pohjaa! Häntä palelee forumilla eikä hän ymmärrä sytyttää itselleen tulta kotiliedellä. Suurempaa typeryyttä ei voi ajatella! Minä sanon sinulle vasten silmiä: mene naimisiin!
Hän viittasi ikkunaan ja osoitti minulle Anielkaa, joka juuri palasi hänen vaimonsa kanssa kasvihuoneesta.
— Kas tuossa on onnesi! Tuossa hän päällyskengissä hyppelee lumessa! Sanon vieläkin kerran: mene naimisiin! Voit arvioida hänet puhtaaksi kullaksi, sillä hän on puhdasta kultaa! — ymmärrätkö! Sinulla, suoraan sanoen, ei nyt ole pysyväistä asuinsijaa. En tarkoita yksin tämän sanan karuimmassa merkityksessä, vaan henkisessä ja siveellisessä mielessä. Sinulla ei ole perustusta eikä rauhaa — hän antaa sinulle kaikki. Mutta älä vain filosofoi häntä sirpaleiksi, kuten olet filosofoinut lahjasi ja kolmekymmentäviisi vuotta elämästäsi.
Hän ei olisi voinut sanoa minulle mitään parempaa, oivallisempaa ja mieluisempaa. Pusersin hänen kättään ja virkoin:
— En minä filosofoi häntä sirpaleiksi, sillä minä rakastan häntä.
Ja me syleilimme toisiamme toverillisesti.
Samassa astuivat nuoret naiset huoneeseen. Nähdessään meidän syleilymme, virkkoi rouva Sniatynski:
— Lähtiessämme kuulimme jonkinlaista riitaa, mutta huomaan, että se on päättynyt sovintoon. Onko lupa kysyä mitä se koski?
— Naista, hyvä rouva, vastasin.
— Ja mihin tuloksiin pääsitte?
— Syleilyyn, kuten näette, hyvä rouva. Ja muut tulokset kai näyttäytyvät hyvin pian.
Ennen pitkää ajettiin heidän rekensä portaiden eteen. Lyhyt päivä kallistui jo iltaa kohti, ja heidän täytyi palata kaupunkiin, mutta koska ilma oli kaunis ja lumi puukujassa poljettuna kovaksi kuin permanto, päätimme Anielkan kanssa saattaa heitä maantien käänteeseen.
Ja niin menimme. Sanottuamme herttaiselle parille hyvästit palasimme kotiin. Hämärsi jo, mutta kirkas iltarusko paloi vastassamme, joten täydellisesti näin Anielkan kasvot. Hän tuntui kiihtyneeltä. Luultavasti he rouva Sniatynskin kanssa olivat puhuneet hyvin suoraan. Ehkäpä Anielka odotti sitäkin, että juuri nyt lausuisin sanat, joita hän ikävöi. Ne polttivatkin jo minun huuliani, mutta ihme ja kumma: minä, joka olen kuvitellut tunteen asioissa olevani herra, jos missä, minä, joka olen pitänyt itseäni konserttitaiteilijana, minä, joka miekkailuharjoitusten aikana vastasin mestarillisimpiinkin iskuihin kylmäverisesti, jollen riittävällä kätevyydelläkään — minä olin tällä hetkellä mielenliikutuksen vallassa kuin ylioppilas. Mikä ero tunteissa! Pelkäsin, etten saa sanaa suustani, ja vaikenin.
Äänettöminä saavuimme portaille. Tarjosin hänelle käsivarteni, koska reenjalakset olivat hioneet lumen liukkaaksi — ja kun hän nojasi olkapäätäni vastaan, tunsin taasen miten tuota naista halajan. Tunne puistatutti minua ja karkasi kipunoiden lailla pitkin hermojani.
Tulimme etehiseen.
Siellä ei ollut ketään, ei edes vielä valoakaan, ainoastaan uunin suun raoista paistoi palava lieska. Hämärän ja yhä jatkuvan äänettömyyden vallitessa riisuin turkkitakin Anielkan yltä, mutta kun takin alta äkkiä huokui vastaani hänen ruumiinsa lämpö, suljin hänet syliini, painoin rintaani vastaan ja kosketin huulillani hänen otsaansa.
Minä tuskin tiesin mitä tein. Anielka mahtoi kokonaan jähmettyä, sillä hän ei tehnyt vähintäkään vastarintaa. Tosin hän samassa hetkessä riuhtaisi itsensä irti sylistäni, sillä viereisestä huoneesta kuuluivat palvelijan askeleet. Hän tuli sytyttämään tulta. Anielka karkasi ylös huoneeseensa, ja minä suuntasin kiihtyneenä kulkuni ruokasaliin.
Jokaisen vähänkin yritteliään miehen elämässä on ollut tuollaisia hetkiä — tietysti minunkin elämässäni. Mutta tavallisesti olen pysynyt aivan tyynenä ja täysin tietoisena siitä, mitä teen. Nyt kiersivät ajatukset ja vaikutelmat päässäni kuin myrskyn kiidättäminä. Onneksi oli ruokasali tyhjä. Täti ja Anielkan äiti istuivat etempänä, pienessä salissa.
Menin sinne, mutta ajatukseni oli niin toisaalla, että tuskin ymmärsin naisten puhetta. Minut valtasi levottomuus. Kuvittelin, että Anielka nyt seisoo huoneessaan painellen käsiä ohimojaan vastaan. Koetin tuntea ja käsittää mitä sillä hetkellä liikkui hänen päässään ja sydämessään.
Mutta pian astui Anielka huoneeseen. Hengitin helpommin, sillä olin kuvitellut, ties mistä syystä, ettei hän tänä iltana tulisi näkyviin. Hänen poskillaan paloi voimakas puna, ja silmät loistivat kuumeisina. Nähtävästi hän puuterilla oli koettanut viilentää polttavia kasvojaan, sillä jäljet tuntuivat selvemmin vasemmalla ohimolla. Hellyin kokonaan kun häntä katselin. Tunsin suuresti rakastavani häntä.
Otettuaan käsiinsä jonkun työn, istui hän pää painuksissa. Huomasin kuitenkin, että hän hengitti nopeasti ja että hän tuontuostakin vilkaisi minuun kysyvin, levottomin silmin.
Haihduttaakseni hänen levottomuuttansa sekaannuin vanhempien naisten keskusteluun, joka koski Sniatynskeja, ja virkoin:
— Sniatynski moitti minua tänään Hamlet-ominaisuuksistani. Hän väitti minun filosofoivan liiaksi mutta minäpä näytän, ettei hän ole oikeassa — huomispäivänä sen näytänkin.
Sanan "huomispäivänä" lausuin painolla ja huomasin Anielkan täydelleen ymmärtäneen tarkoitukseni, sillä hän katsoi minuun pitkään. Täti, joka ei vähääkään käsittänyt mistä oli kysymys, virkkoi:
— Tapaatteko sitte huomenna?
— Täytyyhän meidän nähdä hänen kappaleensa; jollei Anielkalla ole mitään sitä vastaan, niin lähdemme huomenna?
Armas tyttö kääntyi minua kohti hämillään, mutta katse täynnä luottamusta ja virkkoi sanomattomalla sulolla:
— Minä olen ilolla valmis kaikkeen!
Sinä hetkenä olin tekemäisilläni lopun kaikesta — ja minun olisi ehkä pitänyt tehdäkin, mutta koska tuo "huomispäivänä" jo oli lausuttu, hillitsin itseni.
Minulla on sama tunne kuin sukeltajalla, joka tukkii silmänsä, korvansa ja sieraimensa painuakseen syvyyteen.
Mutta tuon syvyyden pohjalla mahtaakin olla todellinen helmi, siitä olen varma.
Maaliskuun 6 p:nä Roomassa. Casa Osoriassa.
Eilisestä asti olen Roomassa. Isä ei ole niin sairas kuin pelkäsin. Vasen käsivarsi ja vasen puoli ruumista ovat puoleksi halvautuneet, mutta lääkärit rauhoittavat minua, ettei sydän ole vaarassa ja että ihminen voi elää vuosikausia tällaisessa tilassa.
Maaliskuun 7 p:nä.
Anielka jäi siis epävarmuuteen, odotukseen ja ristiriitaisten tunteiden valtaan. Mutta en saattanut menetellä toisin. Päivää senjälkeen kuin Sniatynskit olivat käyneet Ploszowissa, siis samana päivänä, jolloin olin päättänyt tunnustaa rakkauteni Anielkalle ja puhua asiasta hänen äidilleen, sain kirjeen Roomasta, isältäni. Kirje toi tietoja hänen sairaudestaan. "Joudu, rakas poikaseni", kirjoitti isä,—"sillä haluaisin vielä ennen kuolemaani syleillä sinua ja minä tunnen, että eloni pursi jo ennättää rantaansa". Tämän kirjeen saatuani lähdin tietenkin matkaan ensimäisellä junalla enkä pysähtynyt ennenkuin Roomassa. Lähdön hetkellä tuntui minusta siltä, etten enään tapaa isää hengissä. Turhaan koetti täti rauhoittaa minua: isä olisi varmaan käskenyt lähettää sähkösanoman kirjeen asemesta, jos vaara olisi suuri. Minä tiesin kuitenkin, että isän omituisuuksiin aina on kuulunut vastenmielisyys sähköittämiseen. Muuten täti kyllä vain teeskenteli levollisuutta, sillä pohjaltaan hänkin oli yhtä pelästynyt.
Kiireessä, hätääntyneenä ja isäni kuoleman uhka silmien edessä en voinut enkä tahtonut tehdä tunnustusta. Olisihan ollut luonnonvastaista ja kyynillistä äännellä tunteellisia sanoja, vaikkapa isä juuri samalla hetkellä olisi vetänyt viimeistä hengähdystään. Kaikki ymmärsivät sen ja ennenkaikkea Anielka. Lähtiessä sanoin hänelle: "Kirjoitan sinulle Roomasta", ja siihen hän vastasi: "Antakoon hyvä Jumala sinulle ennenkaikkea rauhaa!" Hän luottaa minuun täydellisesti. Minähän kuljen — syyttä tai syystä — naismaailmassa kevyen miehen maineessa, ja tämän maineen on täytynyt ennättää Anielkankin korviin. Mutta ehkäpä tuo kallis olento juuri siitä syystä osoittaa minulle sitä suurempaa luottamusta. Arvaan ja ymmärrän mitä hän ajattelee ja tuntee. Monasti olen kuulevinani hänen puhtaan sielunsa puhuvan: "Sinulle on tehty vääryyttä; et ole kevytluontoinen, vaan ne, jotka syyttävät sinua kevytluontoisuudesta, tekevät sen siitä syystä, etteivät ole kyenneet rakastamaan sinua niin vilpittömästi, niin syvästi kuin minä rakastan." Ja Anielka on oikeassa. Ehkäpä olen jonkun verran taipuvainen häilyväisyyteen, mutta että häilyväisyys, tyhjyys ja tunteiden hedelmättömyys, joita olen kohdannut elämässä, ovat vaikuttaneet tämän taipumukseni kehittämiseen — sitä ei ole epäileminenkään. Ne olisivat voineet suorastaan tärvellä ja kuolettaa sydämeni — ja jos niin olisi käynyt, olisi Anielkan tapainen olento saanut kärsiä toisten syyn takia. Mutta toivon, ettei apu vielä ole myöhäinen ja että siunattu lääkäri ennättää aikoinaan. Kukapa muuten tietää, onko koskaan myöhäistä ja eikö aidossa ja puhtaassa naissydämessä aina elä kuolleistaherättämisen voima.
Ehkäpä miehen sydän osaltaan on mahdollisempi uudestasyntymiseen. Taru tietää Jerikon ruususta, että vaikka se olisi aivan kuivettunut, niin ainoa sadepisara paikalla saa sen herätetyksi elämään ja sysäämään vesoja. Olen huomannut miehisessä luonteessa olevan verrattoman paljon enemmän joustavuutta kuin naisen luonteessa. Tahriutuuhan mies monasti elämässä niin, että puolet tuosta myrkystä riittäisi ikuisiksi ajoiksi peittämään naisen kuolettavalla saastalla; mutta Aatamin poika sekä ymmärtää puhdistua rutosta että saavuttaa helposti siveellisen terveyden ja tuoreuden, vieläpä suorastaan neitseellisen sydämen. Aivan samoin käy hänen tunteittensa. Olen tuntenut naisia, joiden sydän on ollut niin hedelmätön, että he ovat olleet aivan mahdottomat rakastamaan, yksinpä kunnioittamaankaan mitään tai ketään. Sellaisia miehiä en ole tuntenut. Rakkaus palauttaa meille aina neitseellisyyden.
Tällaiset määritelmät saattavat tuntua oudoilta skeptikon kynästä, mutta enhän minä luotakaan omiin epäilyksiini enempää kuin noihin väitteisiin, vakaumuksiin ja katsantokantoihin, joita ihmiset yleensä pitävät elämän perustana. Olen joka hetki valmis suostumaan siihen, etteivät epäilykseni pidä paikkaansa enempää kuin nuo vakaumuksetkaan. Toistan vieläkin, että kirjoitan Anielkan herättämän tunteen vaikutuksen alaisena. Hän ei ehkä itsekään tiedä miten viisaan tien hän valitsi osoittaessaan minulle niin rajatonta luottamusta. Siten otti hän haltuunsa sydämeni ja kahlehti sen itseensä. Kun tässä kirjoitan ja puhun rakkaudesta, teen sen samalla tavalla kuin mistä asiasta tahansa, nimittäin silmällä pitäen vain miltä se näyttää minusta tänään. Millainen tuomioni huomenna on oleva — sitä en tiedä. Tietäisinpä vain, että edes jokin näkökantani, johtopäätökseni tai periaatteeni pitää paikkansa huomisen ja ylihuomisen skeptisismin tuulessa, niin tarttuisin siihen kiinni molemmin käsin, tekisin siitä peruslakini — ja purjehtisin Sniatynskin tavoin eteenpäin täysin purjein, päivässä ja valossa — sensijaan että nyt kahlaan pimeässä ja tyhjyydessä.
En kuitenkaan halua uudelleen palata sisäiseen tragediaani. Skeptikkona elämään ja kaikkiin sen ilmiöihin nähden saatan rakkauteenkin sovittaa Salomonin sanat vanitas vanitatum, mutta olisinhan aivan sokea, jollen näkisi, että rakkaus kaikista elämän tekijöistä on voimakkain, jopa niin kaikkivaltias, että aina kun sitä ajattelenkin, minusta tuntuu siltä kuin pohjaisin katseellani elämän kaikkeuden ikuista merta ja joka kerran jään kuin sokeana ihmettelemään sen kaikkivaltaa. Nämä asiathan ovat tiettyjä ja tuttuja kuin auringon lasku, kuin meren vuoksi ja luode — ja kuitenkin ne aina ovat yhtä ihmeelliset. Empedokleen jälkeen, joka älysi, että Eros on nostanut maailman kaaoksesta, ei metafysiikka ole päässyt askeltakaan eteenpäin. Yksin kuolema on voimassa yhtä määrätön, mutta näiden mahtien ikuisessa ottelussa käy rakkaus kuoleman kurkkuun, painaa polvensa sen rintaan, lyö sen maahan päivästä päivään ja yöstä yöhön, voittaa sen joka kevät ja seuraa sitä askel askeleelta — ja jokaiseen hautaan, jonka kuolema kaivaa, kylvää rakkaus uuden elämän siemeniä. Jokapäiväisten askareittensa hyörinässä unohtavat ihmiset tai eivät halua muistaa, että palvelevat yksinomaan rakkautta. Kummaa ajatella, että sotilas, valtakunnan kansleri, maamies, kauppias ja pankkiiri ponnistuksillaan, jotka näennäisesti eivät ole vähimmissäkään tekemisissä rakkauden kanssa, itse teossa palvelevat vain sen tarkoituksia ja yksinomaan täyttävät sitä luonnon käskyä, joka pakoittaa miehen ojentamaan kätensä naista kohti. Kuinka mielettömältä paradoksilta tuntuisikaan, jos esimerkiksi Bismarckille sanottaisiin hänen toimenpiteittensä ainoana ja äärimmäisenä tarkoituksena olleen, että Hermannin huulet lepäisivät Dorothean huulia vastaan. Minustakin tuntuu tällä hetkellä, että panin paperille paradoksin ja kuitenkin!… kuitenkin tarkoittaa Bismarckin työ juuri saksalaisen elämän lujittamista, tämä elämä taas ei voi lujittua muuta kuin Hermannin ja Dorothean kautta. Ja mitäpä muuta tekemistä Bismarckilla on kuin politiikan tai painetin tietä luoda olosuhteita, joissa Hermann ja Dorothea voisivat rauhassa rakastaa toisiaan, onnellisesti löytää toisensa ja kasvattaa uutta sukupolvea?
Vielä ollessani yliopistossa satuin lukemaan jonkun arapialaisen sadun, jossa rakkauden voimaa verrataan helvetin pihtien voimaan. Olen unohtanut runoilijan nimen, mutta vertaus on jäänyt mieleeni. Pää menee todella sekaisin, kun ajattelee rakkauden mahtia. Kaikki elämän ilmiöt ovat loppujen lopuksi vain tuon yhden tarkoitusperän erivivahteisia muotoja. Se on elealaisen filosofian "hen kai pan", ykseys ja kaikkeus. Lopullisesti ei ole olemassa muuta kuin se, se yksin hallitsee, se yksin pysyy, se yksin yhdistää, ylläpitää ja luo elämää.
Maaliskuun 10 p:nä.
Tänään olen repinyt kolme tai neljä Anielkalle aloittamaani kirjettä. Päivällisen jälkeen läksin isän työhuoneeseen puhuakseni hänelle tädin aikomuksista. Tapasin hänet suurennuslasilla tarkastamassa vielä aivan multaisia uurnia, joita hänelle oli lähetetty Peloponneesosta. Ohimennen sanoen oli hän erinomaisen kaunis tässä museontapaisessa huoneessa, johon valo lankesi vuoroin valkoisista, vuoroin värillisistä ruuduista ja joka oli täynnä etruskilaisia esineitä, kuvapatsaiden kappaleita ja kaikenkaltaisia kreikkalaisia ja roomalaisia muinaisesineitä. Tässä ympäristössä muistuttivat hänen kasvonsa täydellisesti jonkun jumalaisen Platon tai muun kreikkalaisen viisaan kasvoja. Minun tullessani keskeytti hän työnsä, kuunteli minua mielenkiinnolla ja kysyi vihdoin:
— Epäiletkö sinä?
— En epäile, mutta punnitsen — ja tahdon tietää minkätähden tahdon.
— Siinä tapauksessa sanon sinulle: minunkin oli tapana, kuten sinun, tehdä itselleni selkoa kaikesta omaa itseäni koskevasta ja kaikista elämän ilmiöistä. Mutta tutustuttuani äitiisi menetin kokonaan tuon ominaisuuteni. Tiesin vain sen yhden asian, että tahdon saada hänet omakseni, — enkä tahtonut tietää mitään muuta.
— Ja sitte?
— Sitte: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin nai hänet, tai — sanani olivat huonosti valitut: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin sinä nait hänet ilman neuvoja ja kehoituksia ja tulet yhtä onnelliseksi kuin minä olin ennenkuin äitisi kuoli.
Hetken perästä vaikenimme. Jos tahtoisin tarkalleen sovittaa itseeni isän sanat, niin en saisi paljonkaan lohdutusta. Rakastan Anielkaa, siitä ei ole epäilystä. Mutta en toki vielä ole päässyt siihen tilaan, ettei minussa olisi sijaa punnitsemiselle. Se ei kuitenkaan ole mikään huono merkki — se todistaa vain yksinkertaisesti, että sukupolvi johon minä kuulun, on päässyt askeleen korkeammalle tietoisuudessa. Minussa on aina kaksi ihmistä: näyttelijä ja katselija. Monasti on katselija tyytymätön näyttelijään, mutta tällä kertaa vallitsee heidän keskenään täysi ymmärtämys.
Isä keskeytti ensinnä äänettömyyden:
— Kerroppa minulle minkä näköinen hän on.
Koska suusanallinen kuvaus on huonointa muotokuvanmaalausta, noudin isälle Anielkan suuren ja todella oivallisen valokuvan. Hän vaipui katsomaan sitä tavattomalla uteliaisuudella.
Minä katselin häntä yhtä suurella uteliaisuudella, koska paikalla näin taiteilijan hänessä heräävän ja samalla entisen hienostuneen naistuntijan ja naisten suosikin — muinaisen "Léon l'Invincible'n". Asettaen valokuvan vasemman, puolikuolleen käsiraukkansa hihaa vastaan otti hän oikeallaan suurennuslasini ja puheli, milloin likentäen sitä, milloin loitontaen sitä kuvasta:
— Muutamia piirteitä lukuunottamatta ovat nämä kasvot Ary-Schefferin tyyliin… Kyyneleet silmissä mahtaa hän olla ihana .. Muutamat ihmiset eivät pidä enkelin ilmeestä naisen kasvoissa, mutta minusta on voiton huippu, jos saa enkelin tulemaan alas naisen hahmoon… Hyvin kaunis ja jalopiirteinen… "Enfin, tout ce qu'il y a de plus beau au monde — c'est la femme!" Nainen on sentään kauneinta mitä maailmassa on.
Siinä hän taasen siirsi suurennuslasia. Vihdoin hän virkkoi:
— Kasvoihin nähden — varsinkin kun näkee ne vain valokuvassa, saattaa ihminen aina erehtyä, mutta minulla on hiukan kokemusta ja minä luulisin tämän luonteen olevan hyvin lojaalisen. Siltä minusta tuntuu… Tällaiset tyypit suojelevat sulkiensa puhtautta. Suokoon Jumala sinulle onnea, poikani, sillä Anielkasi miellyttää minua suuresti. Olen aina pelännyt, että menisit naimisiin vieraan kanssa — tulkoon vaimoksesi Anielka!
Lähestyin häntä, ja hän kiersi oikean käden kaulaani, painoi minua vastaansa ja lisäsi:
— Mitä antaisinkaan, kun saisin tällä tavalla syleillä miniääni!
Riensin vakuuttamaan hänelle, että hänen toivomuksensa pian tulee täyttymään. Suunnittelimme sitte miten minä pyytäisin tädin, Anielkan ja hänen äitinsä Roomaan. Kirjeellisesti kosittuani voisin tehdä tämän pyynnön, ja varmaan suostuisivat naiset tulemaan isän takia. Niin ollen vietettäisiin häät Roomassa — ja niin pian kuin suinkin.
Tuuma miellytti isää suuresti, sillä vanhat, sairaat ihmiset haluavat nähdä ympärillään elämää ja liikettä. Tiesin niinikään Anielkan ihastuvan tästä asioiden käänteestä, oma intoni kasvoi joka hetki. Viikon kuluessa voisi kaikki olla järjestettynä. Tunnen, että tällainen tarmo ja päättäväisyys sotivat luontoani vastaan, mutta tietoisuus siitä, että voin toimia, tuottaa minulle suurta iloa. Mielikuvitukseni voimalla näen itseni jo näyttelemässä Anielkalle Roomaa. Ainoastaan ne, jotka asuvat täällä, ymmärtävät millä nautinnolla ihminen näyttää tämän kaupungin merkillisyyksiä vieraallekin, saatikka sitte rakastetulleen!
Keskustelumme keskeytyi sen kautta, että herra ja rouva Davis, jotka joka päivä käyvät tervehtimässä isää, saapuivat. Herra on alkuaan Englannin juutalaisia, rouva italialaista aatelia ja ottanut miehensä rahojen takia. Davis itse on raunio, hän on kuluttanut elämää kaksinkerroin yli voimiensa, jotka luonnostaankin olivat heikot. Hän on kipeä, elää alituisen aivohalvauksen uhan alla, on välinpitämätön koko maailmaan nähden — sanalla sanoen: hän on niitä, joita nähdään vesiparannuslaitoksissa. Rouva on todellinen Juno. Hänen kulmakarvansa ovat kasvaneet yhteen, ja hänen vartalonsa on kuin kreikkalaisten kuvapatsaiden. En pidä hänestä, sillä hän on kuin Pisan torni: se pysyy alituiseen kallellaan eikä milloinkaan kaadu. Vuosi sitte yritin liketä häntä ja hän mielitteli minua voimiensa mukaan, mutta tuloksiin ei päästy kummaltakaan puolelta. Isä on häneen harvinaisen mieltynyt, olenpa joskus luullut hänen rakastuneen häneen. Joka tapauksessa taiteilija ja ajattelija hänessä ovat joutuneet vangeiksi, sillä tämä nainen on todella hyvin kaunis ja tavallista lahjakkaampi. He väittelevät loppumattomiin, isä on näille väittelytilaisuuksille antanut nimen: "Causeries romaines", ja niiden viehätysvoima häneen ei milloinkaan lopu, ehkä senkin takia, että kiihoittavan elähyttävä keskustelu kauniin naisen kanssa on hänen mielestään niin aito italialaista ja runollisten renesanssiaikojen arvoista. Minä puolestani otan harvoin osaa keskusteluihin, sillä en luota rouva Davisiin. Hänen todella harvinainen älynsä on tietääkseni järjen eikä hengen älyä, en luule minkään liikuttavan häntä paitsi hänen oman kauneutensa ja hänen oman mukavuutensa. Olenhan monasti tavannut naisia, jotka ovat tehneet hyvinkin syvällisen vaikutuksen, mutta jotka itse asiassa katselevat uskontoa, filosofiaa, taidetta, kirjallisuutta — kuten he katselevat pukusommittelujaan. Ajoittain he pukeutuvat niihin, koska he arvelevat niiden kaunistavan heidän kasvojaan. Varmaan rouva Davis juuri samalla tavalla tuontuostakin sijoittaa kauneutensa eloisiin keskusteluihin, vanhaan Kreikkaan ja Roomaan, Divina Commediaan, renesanssiin, kirkkoihin, Borghesien tai Colonnien kokoelmiin tai muihin sellaisiin. Käsitän, että voimakkaat henget voivat tehdä itsensä maailman keskipisteeksi, mutta kun turhamainen nainen tekee sen, on se sekä itsekästä että naurettavaa ja turhanaikaista.
Olen monasti kysynyt itseltäni minkätähden rouva Davis kunnioittaa isääni ystävyydellään, tai paremmin sanoen kiintymyksellään — ja luulen löytäneeni vastauksen. Mies, jolla on niin jalo ylimyksen tai filosofin pää kuin isällä, ja jonka käytös siihen määrään muistuttaa 18:tta vuosisataa, on hänelle jonkinlainen taide-esine, tai se on vielä enemmän: se on siro ja nerokas peili, jossa rouva Davis mielin määrin saattaa ihailla omaa älyään ja kauneuttaan. Lisäksi on rouva Davis isälle kiitollinen siitä, että isä katselee häntä arvostelematta ja että isä niin paljon pitää hänestä. Ehkäpä hänen kiintymyksensä on kehittynyt tältä pohjalta, tai ehkäpä isä on siirtynyt hänen tottumustensa piiriin. Lisäksi on rouva Davis kiemailijattarien kirjoissa, ja hänen jokapäiväinen vierailunsa isän luona julistaa maailmalle: "Eihän toki kukaan saattane väittää minun haluavan valloittaa tuon seitsenkymmenvuotiaan sydäntä, ja kuitenkin annan hänelle enemmän ystävyyttä kuin kenellekään muulle." Vihdoin on rouva Davis tosin italialaista, aatelista alkuperää, mutta herra Davis, suuresta omaisuudestaan huolimatta, vain herra Davis — ja sentähden vahvistaa isän ystävyys heidän asemaansa suuressa maailmassa.
Joskus olen arvellut: enköhän vain minä lienekin syynä noihin jokapäiväisiin vierailuihin? — kuka sitä tietääkään! Missään tapauksessa ei minun persoonani ja vielä vähemmin tunteeni vedä puoleensa tuota naista. Mutta hän tietää, että katselen häntä skeptikon silmällä, ja se ärsyttää häntä. Hyvin mahdollista, ettei hän siedä minua, mutta hän soisi hyvin mielellään, että polvistuisin hänen edessään. Miksen sitä tekisikin, sillä hän on kun onkin ihana kappale ihmisrotua, tekisin sen yksin hänen yhteenkasvaneiden kulmakarvojensa vuoksi ja olkapäittensä takia, joita itse Juno voisi häneltä kadehtia — mutta hinnasta, johon ei hän suostu.
Heti Davisien saavuttua syventyi isä johonkin filosofiseen keskusteluun, joka siirtyen asiasta toiseen päättyi inhimillisten tunteiden erittelyyn. Rouva Davis teki muutamia harvinaisen sattuvia huomautuksia. Museohuoneesta siirryimme puutarhaan ulkonevalle parvekkeelle. Oli vasta maaliskuun kymmenes päivä, mutta kesä jo täydessä ihanuudessaan. Tänä vuonna on kaikki niin aikaista. Päivät ovat helteiset, magnoliapuut lumivalkeinaan kukkia. Yöt ovat lämpimät kuin heinäkuussa. Kuinka toinen tämä maailma sentään on kuin meidän Ploszowissamme! Hengitän keuhkojen täydeltä. Rouva Davis tuolla parvekkeella täysikuun valossa oli todella tenhoava kuin kreikkalainen unennäkö. Näin hänenkin elävän tuon kuvaamattoman kauniin yön tenhon vallassa. Hänen äänensä kävi tavallista lauhemmaksi ja hiljaisemmaksi. Mahdollisesti hän nytkin, tavalliseen tapaansa, ajatteli vain itseään ja tunsi iloa vain omasta itsestään; mahdollisesti hän pukeutui kuunvaloon, magnolioiden tuoksuun ja äänettömyyteen aivan niinkuin pukeudutaan viittaan, huiviin j.n.e. Mutta tuo vaatetus kaunisti häntä erinomaisesti. Jollei sydämeni olisi ollut kiinni Anielkassa, olisin ehkä joutunut tuon kuvan valtaan. Lisäksi hän puhui asioita, jotka eivät pälkähtäisi joka naisen päähän.
Noiden "Causeries romaines'in" kestäessä minulla muuten aina on se tunne, ettemme me, isä, minä ja tuollainen rouva Davis, yleensä me kaikki, jotka kuulumme eräänlaiseen meikäläiseen yhteiskuntaluokkaan, elä todellista, oleellista elämää. Meidän jalkaimme alla tapahtuu jotakin ja syntyy jotakin, siellä taistellaan olemassaolosta, leipäpalasta, siellä eletään todellista elämää täynnä kihisevää kiirettä, eläimellisiä tarpeita, ruokahalua, intohimoja, arkipäivän ponnistusta — elämää äärettömän karkeatekoista ja meluavaa, joka pauhaten vyöryy eteenpäin kuin meri — mutta me istuskelemme näinikään ikuisesti joillakin parvekkeilla, puhelemme taiteesta, kirjallisuudesta, rakkaudesta, naisesta, vieraina todelliselle elämälle, jääden kauvas siitä ja pyyhkien viikon seitsemästä päivästä pois kuusi arkea. Meidän mielitekomme, hermomme ja sielumme ovat rakennetut sunnuntaita varten. Me lekottelemme lauhassa diletanttisuudessamme kuin lämpimässä kylvyssä ja elämme puoleksi valveilla, puoleksi unessa. Hiljalleen kaluten perittyä tavaraamme ja perittyä jänne- ja hermovoimavarastoamme kadotamme askel askeleelta pohjan jalkaimme alta. Me olemme kuten untuvapäärmeiset siemenet, joita tuuli kantaa. Tuskin olemme asettuneet maahan, niin todellinen elämä puhaltaa meidät menemään — ja me menemme — sillä meillä ei ole voimia tehdä vastarintaa.
Näitä ajatellessa taistelee minussa tuhansia ristiriitaisia mietteitä. Me pidämme itseämme sivistyksen kukintana, sen ylimpänä huippuna, mutta me olemme kadottaneet uskon itseemme. Ainoastaan typerimmät meistä uskovat vielä olemassaolomme oikeutukseen. Me etsimme vaistomaisesti elämästä sen aurinkoisempia puolia, nautintoa ja onnea, mutta me emme itse asiassa usko onneenkaan. Tosin meidän pessimismimme on ohimenevä ja kevyt kuten havannasikaariemme sauhu, mutta se sulkee joka tapauksessa katseeltamme kaukaisemman taivaanrannan. Ja tämän savun verhossa luomme me itsellemme oman, erikoisen maailman, joka on irrallaan kaikkeudesta ja muodostaa suljetun — hiukan tyhjän ja unisen kokonaisuuden.
Jos olisikin kysymys vain ylimystöstä, niinsanotusta hengen tai rahan aristokratiasta, niin ei ilmiö olisi aivan vakavaa laatua. Mutta tuohon irralliseen maailmaan kuuluvat meillä miltei kaikki korkeammasta sivistyksestä osallisiksi päässeet ihmiset, miltei koko tieteen, kirjallisuuden ja taiteen väki. Jotakin on tapahtunut, joka estää sivistystä sekaantumasta elämän ytimeen ja vaikuttaa niin, että se eroaa ja irtaantuu siitä ja muodostaa omia kehiä. Tästä taas on seurauksena, että se eristettynä surkastuu eikä pääse vuotamaan niiden miljoonien ihmisten hyväksi, jotka matavat jalkaimme juuressa.
En puhu näistä asioista reformaattorina, sillä reformaattorin toimeen ei minulla ole voimia. Ja mitä nämä asiat oikeastaan kuuluvatkaan minuun? Kaikki käy kuten täytyy käydä! Hetkittäin minut kuitenkin valtaa puoleksi selvä, puoleksi hämärä tunne äärettömästä vaarasta, joka uhkaa sivistystämme. Aalto, joka huuhtoo meidän aikamme maan pinnalta, vie mennessään enemmän kuin se, joka vei mennessään puuteroitujen peruukkien ja rintaröyhelöiden maailman. Tosin niidenkin ihmisten mielestä, jotka silloin hävisivät, tuntui siltä kuin koko sivistys olisi hävinnyt heidän mukanaan.
Oli miten olikaan, niin on suloista istua lämpimässä kuutamoyössä parvekkeella, hiljaisella äänellä puhelemassa taiteesta, kirjallisuudesta, rakkaudesta ja naisesta; suloista on kuunvalon hopeaisessa hohteessa katsella kasvoja sellaisia kuin rouva Davisin.
Maaliskuun 10 p:nä.
Sitä myöten kuin vuoret, kalliot ja tornit etenevät meistä, peittyvät ne sinertävään sumuun. Olen huomannut, että on olemassa jotakin psyykillistäkin sumua, joka peittää meiltä etäiset henkilöt. Kuolema ei ole muuta kuin etenemistä, mutta niin ääretöntä, että rakkaimmatkin olennot, painuneina sen helmaan, hälvenevät siintävyyteen ja käyvät ainoastaan kalliiksi varjoiksi. Sen käsitti kreikkalainen henki kansoittaessaan Elysiumin kentät varjojen joukoilla. En kuitenkaan tahdo jatkaa näitä surullisia vertailuja. Onhan tarkoitukseni kirjoittaa Anielkasta. Tiedän varmasti, ettei tunteeni häneen ole vähentynyt, mutta kuitenkin on hän tajunnassani kaukaisempana ja vähemmin todellisena kuin hän oli Ploszowissa. En saa häntä välittömästi ajatuksiini. Kun vertaan nykyistä tunnettani siihen, mikä minussa eli Ploszowissa, on hän käynyt minulle enemmän rakkaaksi hengeksi kuin halajamakseni naiseksi. Onko se parempi vaiko pahempi? Toiselta puolen parempi, sillä halajamanani naisena voisi olla vaikkapa rouva Daviskin; toiselta puolen: kuka tietää, vaikka siitäkin syystä en ole kirjoittanut Anielkalle? Epäilemättä rouva Davisin profiili, joka nyt kummittelee silmissäni, tulee häviämään ohimenevien ja merkityksettömien vaikutelmien joukkoon. Kun muuten vertaan toisiinsa noita kahta naista, vallitsee kiintymyksessäni tuohon tyttöön omituinen liikuttavuus ja kuitenkin heitin hänet epävarmuuteen ja katkeraan odotukseen. Tänään kirjoitti isä tädille rauhoittaakseen häntä terveytensä tilasta, minä liitin mukaan muutamia sanoja, joissa töin tuskin pakoitin itseni lähettämään terveisiä Anielkalle ja hänen äidilleen. Enhän tosin tuollaisessa jälkikirjoituksessa voinut sanoa paljoa, mutta olisinhan voinut ilmoittaa pian kirjoittavani ja kirjoittavani pitkältä. Sellainen tieto olisi ollut palsamia Anielkalle ja molemmille vanhuksille. Mutta en tehnyt sitäkään, sillä en voinut. Tänään on minulla taas pakoveden päivä. Elämisen halu ja luottamus tulevaisuuteen ovat paenneet äärimmäiseen kaukaisuuteen, niin etäälle, ettei niitä näy eikä kuulu, näkyy vain kuiva, hiekkainen veden pohja. En pääse siitäkään ajatuksesta, että minulla on oikeus mennä naimisiin Anielkan kanssa ainoastaan siinä tapauksessa, että olen vakuutettu liittomme tuottavan molemminpuolista onnea. En liioin saata esittää asiaa Anielkalle muuta kuin tällä tavalla. Muuten valehtelisin ja pettäisin häntä, ja vihkiminen sitoisi kätemme. Sillä tätä uskoa ei ole minussa itsessäni — päinvastoin epäilen elämää ja se on minulle vastenmielinen.
Hänen on paha olla tässä odotuksessa ja epävarmuudessa, mutta vielä pahempi on minun — ja sitä pahempi, jota enemmän häntä rakastan.
Rouva Davis, jolle kerran kuutamokeskustelumme aikana toistin rakkauden kaikkivaltiudesta miltei samoja asioita, joita aikaisemmin olen kirjoittanut tähän päiväkirjaan, kutsui minua Anakreoniksi, käski minun kietoa pääni ympärille villiviinin köynnöksiä ja kysyi sitte vakavammin:
— Mutta jos niin on, niin minkätähden näyttelette pessimistiä? Uskon sellaiseen jumalaan täytyy tehdä ihminen onnelliseksi.
Minkätähden?
En vastannut, mutta itse tiedän hyvin, minkätähden. Rakkaus voittaa kuolemankin, mutta pelastaa häviöstä ainoastaan suvun. Mutta mitä minä siitä hyödyn, että suku pelastuu, jos minä, yksilö, joka tuntee rakkautta, olen tuomittu leppymättömään ja ehdottomaan häviöön? Eikö paremmin voi pitää mitä raffineeratuimpana julmuutena järjestystä, joka määrää tunteen, mahdollisen ainoastaan yksilön tuntea, yksinomaan palvelemaan ja hyödyttämään sukua. Tuntea kuolemattoman voiman värisevän itsessään ja olla kuoleman oma — onhan se onnettomuuden huippu. Todellisuudessa ei ole olemassa muuta kuin yksilö, suku on yleinen käsite ja yksilöön verraten täydellinen nirvana. Ymmärrän, että ihminen voi rakastaa poikaansa, lapsenlastaan ja lapsenlapsenlastaan, nimittäin siis juuri häviöön määrättyä yksilöä, mutta tuntea kiintymystä sukuunsa voi ainoastaan hyvin vilpillinen tai hyvin typerä rikkiviisas. Ymmärrän nyt, että Empedokleen jälkeen täytyi vuosisatojen perästä tulla Schopenhauerin ja Hartmannin.
Aivoni ovat yhtä arat kuin työmiehen selkä, joka on kantanut taakkoja yli voimainsa. Mutta työmies ansaitsee toki raataessaan leipäänsä ja lepoaan.
Mieleeni muistuvat yhtämittaa Sniatynskin sanat: "Älä vaan filosofoi sirpaleiksi tyttöä, kuten olet filosofoinut lahjasi ja kolmekymmentäviisi vuotta elämästäsi." Minä tiedän, ettei se johda mihinkään, että se on paha — mutta minä en voi olla ajattelematta.
Maaliskuun 13 p:nä.
Isä kuoli tänä aamuna. Hän oli sairaana ainoastaan muutamia tunteja… ………………………………
Maaliskuun 22 p:nä Pegli, Villa Laura.
Kuolema on kuilu, joka, vaikka me tiedämme, että meidänkin on astuminen siihen, täyttää meidän sielumme kauhulla, tuskalla ja epätoivolla, joka kerta kun joku rakkaistamme ottaa tämän askeleen, jättäen meidät partaalle. Kaikki järkeileminen lakkaa tuon partaan ääressä, ja ihminen vain huutaa pelastusta, jota ei voi kuulua mistään päin. Ainoana pelastuksena, ainoana lohdutuksena saattaisi olla usko, mutta jolla ei ole tätä kynttilää, se saattaa suorastaan tulla hulluksi ajatellessaan ikuista yötä. Kymmenen kertaa päivässä minusta tuntuu, ettei ole mahdollista, että olisi liian kauheaa, jos kaikki päättyisi kuolemaan. Ja kymmenen kertaa päivässä minusta kuitenkin tuntuu, että niin on.
Maaliskuun 23 p:nä.
Tullessani Ploszowista tapasin isän niin hyvissä voimissa, ettei mieleenikään johtunut lopun olevan niin likellä. Ja mitä kummia sokkeloita ihmisluonnossa onkaan! Jumala tietää, että tavatessani hänet terveenä, vilpittömästi ja sydämestäni iloitsin, ja kuitenkin — koska matkalla olin kuvitellut, että hän luultavasti kuolee, koska jo olin nähnyt hänet kynttilöiden ympäröimänä ja itseni polvillani hänen arkkunsa ääressä — pahoittelin jollakin lailla, että olin surrut turhaan. Tuskallista on minun nyt muistella tätä. Omatunto ikäänkuin soimaa.
Miten syvästi onneton onkaan ihminen, joka on kadottanut sydämensä ja sielunsa yksinkertaisuuden! Katkerana ja soimaavana elää mielessäni muisto siitäkin, että isäni kuolinvuoteen ääressä seisoin kahtena ihmisenä: toinen oli poika, jonka sydäntä särki ja joka puri nyrkkiä tukahuttaakseen itkuaan; toinen oli vanha viisas, joka tarkkasi kuoleman psykologiaa. Olen ehdottomasti onneton, sillä luontoni on onneton.
Isä kuoli täydellisesti tajuissaan. Lauvantai-iltana hänen tilansa jonkun verran huononi. Lähetin noutamaan lääkäriä, jotta hän kaikkien tapausten varalta olisi saapuvilla. Hän määräsi jotakin lääkettä, ja isä rupesi heti kinastelemaan hänen kanssaan väittäen, että lääke vain jouduttaisi kohtauksen puhkeamista. Lääkäri rauhoitti minua. Tosinhan ei milloinkaan voi olla varma, ettei halvauskohtaus saattaisi milloin hyvänsä uusiintua potilaalla, jolla se kerran on ollut, mutta hän ei luule vaaran tässä tapauksessa olevan likellä. Päinvastoin hän arvelee isän voivan elää vielä muutamia kymmeniä vuosia. Noista muutamista kymmenistä vuodistahan puhui isällekin, ja isä heilautti kättään ja sanoi: "Saadaanpa nähdä." Koska hänen kuitenkin koko ikänsä oli ollut tapana riidellä lääkärien kanssa ja väittää, ettei lääkkeistä ole mihinkään, en kiinnittänyt siihen huomiota. Kello kymmenen tienoissa, kun joimme teetä, kohotti hän itseään äkkiä ja huusi:
— Leon! tule pian tänne!…
Neljännestuntia myöhemmin makasi hän vuoteessa, ja tunnin perästä alkoi kuolinkamppailu.
Maaliskuun 24 p:nä.
Huomasin, että ihminen viime hetkeensä asti säilyttää kaikki luonteensa erikoisuudet, jopa omituisuudetkin. Kesken sitä juhlallista vakavuutta, jonka kuoleman läheisyys tuo mukanaan, liikkui isässä vielä jonkinlainen tyytyväinen itserakkaus sen johdosta, että lääkäri oli erehtynyt eikä hän, ja että hänen epäluottamuksensa lääkkeeseen oli osoittautunut oikeutetuksi. Huomasin tämän siitä, mitä hän puhui viime hetkinään, jotapaitsi luin hänen kasvoistaan mitä hän ajatteli. Hänen kasvonsa olivat täynnä hetken vakavuutta, niissä kuvastui uteliaisuus tietämään mimmoinen tuleva elämä on; ei epäilyksen varjoakaan siitä, että tätä elämää mahdollisesti ei olisi — sensijaan hiukan levottomuutta, otetaanko siellä hyvin vastaan, ja samalla itsetiedoton, naivinen varmuus siitä, että kyllä hänet sentään otetaan vastaan toisella tavalla kuin joku kuka tahansa. Minä en tule kuolemaan sillä tavalla, sillä minun elämäni perusviivat eivät tule ulottumaan kuoleman hetkeen asti. Isäni erosi elämästä todellisen kristityn uskolla ja nöyryydellä. Sinä hetkenä, jolloin hän nautti herranehtoollisen, oli hän niin kunnianarvoisa ja suorastaan pyhä, että hänen kuvansa ikiajoiksi painui mieleeni.
Miten pieni ja kurja onkaan minun skeptillisyyteni verrattuna siihen tavattomaan voimaan, joka rakkauttakin mahtavampana voitollisesti katsoo kuolemaa silmiin, ja lisäksi hetkenä, jolloin kuolema sammuttaa elämän. Ehtoollisen ja viimeisen voiteluksen jälkeen rupesi isää värisyttämään. Hän tarttui kovasti, aivan suonenvedontapaisesti käteeni eikä päästänyt sitä. Tuntui siltä kuin hän vielä kerran olisi tahtonut käydä kiinni elämään. Mutta hän ei tehnyt sitä pelosta eikä epätoivoissaan, sillä hän ei pelännyt vähimmässäkään määrin. Hetken perästä huomasin, että hänen silmänsä, jotka yhäti katselivat minuun, käyvät liikkumattomiksi ja sameiksi ja että hiki nousee otsalle; kasvot kalpenivat kalpenemistaan; muutaman kerran avasi hän suutaan ikäänkuin saadakseen ilmaa — ja viimeisen kerran syvältä vedettyään henkeään hän sammui.
En ollut läsnä kun ruumis palsamoitiin — minulla ei ollut voimaa siihen, mutta palsamoimisen jälkeen en väistynyt hetkeksikään, koska en tahtonut, että ruumista arkkuun laskettaessa käsiteltäisiin kuin jotakin kappaletta. Kuinka kammottavat ovatkaan kaikki nuo hautausneuvot: katafalkit, kynttilät, munkit verhottuine kasvoineen, veisuu! Vielä tällä hetkellä soi korvissani: "Anima ejus" ja "Requiem aeternam". Tästä kaikesta henkii todella vastaan kolkko, kauhea kuolema! Saatoimme ruumiin Santa Maria Maggioreen, ja siellä näin viimeisen kerran nuo rakkaat, jalot kasvot. Campo Santo on jo kuin mikäkin vihreä saari. Kevät on tänä vuonna hyvin varhainen. Puut kukkivat, ja aurinko valaa kultiaan hautojen valkeille marmorikiville. Miten sydäntäsärkevän surullista onkaan yhtaikaa nähdä tuota vihantaa, heräävää elämää — ja hautajaisia. Suuret ihmisjoukot suuntasivat kulkunsa hautausmaata kohti, sillä isä oli Roomassa yhtä tunnettu anteliaisuudestaan kuin täti on Varsovassa. Minua kuitenkin kiusasi tuo puheleva ihmisjoukko, jonka kasvoista loisti elämänhalu ja keväinen uudistus. Joukot — varsinkin Italiassa — valmistavat itselleen aina kaikesta näytelmiä, ja tällä kertaa eivät ne suinkaan olleet lähteneet liikkeelle yksin myötätunnon käskystä, vaan lisäksi uteliaisuudesta, saadakseen nähdä komeat hautajaiset. Ihmisen itsekkyydellä ei ole rajoja, ja minä uskon varmasti, että siveelliset ja kaikin puolin kunnollisetkin ihmiset saattaessaan hautaan kanssaihmistä, siinä hautaussaatossa kulkiessaan itsetiedottomasti iloitsevat siitä, että kuolema on kohdannut jotakin toista ja ettei heitä haudata.
Täti saapui sähkösanomani kutsumana. Mutta häneen, joka järkkymättömän uskonsa kannalta katsoo kuolemaa vain olotilan muutokseksi, vaikutti meitä kohdannut isku paljoa rauhallisemmin kuin minuun. Tosin hän veljensä arkun ääressä vuodatti vilpittömiä kyyneliä, mutta hänen valoisa mielensä ei mennyt. Sitte hän keskusteli kanssani hyvin herttaisesti ja sydämellisesti. Käänsin kuitenkin hänen puheensa toisin päin kuin hän tarkoitti, jota nyt kadun. Hän ei sanallakaan maininnut Anielkaa, puhui vain tulevasta yksinäisyydestäni ja kehoitteli minua vihdoin tulemaan Ploszowiin, vakuuttaen, että orpouteni siellä tulee tuntumaan vähimmin raskaalta, koska siellä tapaan lämpimiä sydämiä, ennen kaikkea hänen vanhan sydämensä, joka ei rakasta ketään muuta maan päällä kuten minua. Minä ymmärsin tämän tarkoittavan vain naimapuuhan edistämistä, ja isän likeiseen kuolemaan nähden tuntui se minusta vastenmieliseltä ja suorastaan suututti minua. Ei minusta nyt ole elämään, ei liehittelijäksi eikä kosijaksi, kun kuoleman varjo vielä lepää ylläni. Mielikuohuissani kieltäydyin jyrkästi, jopa raa'asti. Sanoin tädille lähteväni matkalle, luultavasti Korfuhun, sitte palaan pariksi viikoksi Roomaan järjestämään asioita ja tulen vasta sitte Ploszowiin.
Hän lakkasi paikalla kehoittamasta. Jakaen suruni kohteli hän minua hellemmin kuin milloinkaan. Kolme päivää hautajaisten jälkeen hän läksi. En matkustanut Korfuhun, vaan Davisit veivät minut huvilaansa Pegliin, jossa nyt olen ollut muutamia päiviä. Onko rouva Davis vilpitön vai teeskenteleekö — sitä en tiedä enkä edes tahdo tiedustella; tiedän vain, ettei yksikään sisar ikinä voisi osoittaa minulle suurempaa myötätuntoa ja osanottavaisuutta. Skeptillisyyden myrkyttämä luontoni on alituisesti valmis epäilemään kaikkia, mutta jos nyt tulen huomaamaan erehtyneeni, niin tähän naiseen nähden todella tulen tuntemaan syyllisyyttä, sillä hänen hyvyytensä minua kohtaan menee todella yli tavallisten rajojen.
Maaliskuun 26 p:nä.
Ikkunani aukeavat Välimerelle, joka todella on niin uskomattoman sininen ja ääriltään vieläkin sinisempi, joten näyttää siltä kuin se olisi päärmätty ikäänkuin tummemmilla vöillä. Huvilan luona liikkuu vilkas, kokoonrypytetty aalto kuin mikäkin elävä näkinkengänkuori, kauvempana lepää vesi sileänä ja tyynenä ja ikäänkuin oman sinensä rauhoittamana. Siellä täällä välähtelee kalastajaveneiden latinalaisia purjeita. Kerran päivässä kulkee höyrylaiva Marseillesta Genovaan, kuljettaen perässään tuuheaa savutöyhtöä, joka jää mustaksi pilveksi meren päälle, kunnes hiljalleen hajoaa. Rauha täällä on ääretön. Ajatus hajoaa tuon savun lailla kahden sinen välille ja ihminen viettää jonkinlaista onnellista, vegetatiivista elämää. Eilen olin kovin uuvuksissa, mutta tänään hengitän täysin rinnoin raikasta merituulta, joka laskee viileitä suolahiutaleita huulilleni. Sanottakoon mitä tahansa, niin on tämä Riviera kuitenkin Luojan mestaritöitä. Kuvittelen mimmoista nyt mahtaa olla Ploszowissa: lokaista, pimeää, äkkimuutoksia kylmästä lämpimään, toisena hetkenä lumiräntää lentävistä pilvistä, toisena lyhyitä auringonvälähdyksiä. Täällä on taivas kirkas, hymyilevä; merituuli, joka tälläkin hetkellä viilentää otsaani, tuntuu suorastaan suutelevan minua. Resedan, heliotroopin ja ruusujen lemu nousee läpi avonaisten ikkunoiden puutarhan lavoista kuin vihkisavuastiasta. Lumottu maa, missä sitruunapuu kukkii, ja voipa sanoa: lumottu linnakin, sillä kaikki mitä Davisin miljoonat ja rouva Davisin maku yhdessä ovat voineet keksiä, on koottu tähän huvilaan. Ympärilläni on taiteen mestariteoksia: maalauksia, kuvapatsaita, verrattomia keramiikkiesineitä, Benvenuton kultasepäntöitä. Silmä juopuu luonnosta ja silmä juopuu taiteesta, eikä katse lopulta tiedä mihin laskeutua lepäämään, kunnes keksii sen ihanan naisen, kaikkien näiden aarteiden herrattaren, jonka ainoana uskontona on kauneus.
Maaliskuun 29 p:nä.
En huoli edes joka päivä kirjoittaa. Luemme yhdessä Divina Commediaa, eli oikeastaan sen viime osaa. "Helvetin" plastiikka, niin täynnänsä juhlallista kauhua, ei vielä milloinkaan ole vaikuttanut minuun niin voimakkaasti kuin nyt. Paraikaa sukellan siihen valoisaan sumuun, joka, vieläkin valoisampien henkien kansoittamana, täyttää Danten "Taivaan". Silloin tällöin olen valoisten säteiden keskellä näkevinäni tuttuja, rakkaita piirteitä, ja todella suloinen kaipaus täyttää mieleni. Vasta nyt ymmärrän täydelleen Danten taivaan ihanuuden. Ihmishenki ei kuitenkaan koskaan ole levittänyt siipiään niin laajalle, syleillyt sellaista äärettömyyttä ja lainannut sellaista pääomaa ikuisuudelta kuin tässä kuolemattomassa ja suuressa runoelmassa. Tänään ja eilen luimme veneessä. Kuljemme tavallisesti hyvin kauvas. Jos on täydelleen tyyntä, otan alas purjeet, ja me luemme, aaltojen kantaessa venettä, tai oikeammin sanoen hän lukee, ja minä vain kuuntelen. Eilen auringon laskettua valautui punainen hohde yli koko taivaan; hän istui vastapäätä minua ja luki ikäänkuin haltioituneena, silloin tällöin kohottaen katsettaan, johon iltarusko kuvastui. Mailleen menneen auringon loimutessa, edessäni ihana nainen, korvissani Danten säkeet tuli minulle vaikutus, etten enään elä maista elämää.
Maaliskuun 30 p:nä.
Ajoittain ikävä, joka jo tuntui haihtuneen, herää minussa uudella voimalla. Silloin minussa nousee halu paeta täältä.
Maaliskuun 30 p:nä. Villa Laurassa.
Olen tänään paljon ajatellut Anielkaa. Minusta tuntuu siltä kuin maat ja meret olisivat meitä eroittamassa. Ploszow on mielestäni jossakin hyperborealaisten seutujen takana, maailman äärissä. Tämä johtuu tietysti asiain tilasta. Anielka tietenkään ei ole loitonnut minusta, vaan minä olen loittonemistani loitonnut kaikesta tuosta ploszowilaisesta, joka ennen täytti mieleni ja sydämeni hänellä. Niin pitkälle ei tule menemään, että tunteeni kokonaan sammuisi. Mutta kun sitä nyt erittelen, huomaan kuitenkin, että se on kadottanut aktiivisen luonteensa. Muutama viikko sitte oli rakkauteni täynnä halajamista; nyt en halaja mitään. Isän kuolema hajoitti kokoontuneen tunteeni. Sama tapahtuisi, jos esimerkiksi kirjoittaessani jotakin kaunokirjallista teosta ulkonainen epäsuotuisa tapaus riistäisi minut siitä erilleen. Mutta ei siinä kyllä! Joku aika sitte olivat kaikki henkiset kykyni vedetyt piukalle kuin jänteet jousessa, mutta nyt ne kohtalokkaiden kärsimysten, tämän taivaansinen, tämän uneen keinuttavan meren vaikutuksesta ovat herpoutuneet. Elän, kuten sanoin, kasvin elämää. Lepään kuten lepää loppuun väsynyt mies, ja minua vangitsee unisuus, ikäänkuin kaiken aikaa makaisin kuumassa kylvyssä. En milloinkaan ole tuntenut sellaista täydellistä kykenemättömyyttä mihinkään toimenpiteeseen, ja jo pelkkä yrittämisen ajatus on minulle vastenmielinen. Jos tekisin itselleni vaalilauseen, kuuluisi se: "Älkää herättäkö minua."
Mitä seuraa, miten tulen heräämään — sitä en tiedä. Minun on tällä haavaa hyvä olla, vaikka olenkin alakuloinen. Sentähden en tahdokaan herätä enkä tunne uneliaisuudestani omantunnonvaivoja. Minun on itsenikin vaikea käsittää miten kaukana elän tuosta Ploszowista, johon Anielkan kautta tunsin olevani niin sidottu. Sidottu? — millä lailla? millä perustuksella? — mitä meidän välillämme oli tapahtunut? Olin nopeasti — vaikka tosin en ajattelemattomasti — koskettanut huulillani hänen otsaansa. Tuollaisen kosketuksen saattaa aivan hyvin niin likeisten omaisten kesken viedä sukulaisuuden laskuun. Naurettavia epäilyksiä. Enkö useammin kuin yhden kerran ole sellaisilla siteillä solminut suhteita, joiden särkeminen ei ole tuottanut minulle vähintäkään omantunnon vaivaa? Jollen olisi hänen sukulaisensa, niin en puhuisikaan. Tosin hän silloin käsitti asian toisin — ja minä, joka en milloinkaan petä itseäni, tunnustan niinikään käsittäneeni asian toisin, mutta… Ja entä jos niin onkin, entä jos omaantuntooni jääkin tuo pilkku? Vähänkös tässä maailmassa joka hetki tapahtuu asioita, joiden rinnalla Anielkaa kohtaan tekemäni vääryys on pelkkää lasten leikkiä! Omatunto voisi antautua hautomaan tuollaista rikosta ainoastaan siinä tapauksessa, että sillä todella olisi yllin kyllin aikaa eikä mitään parempaa tekemistä. Tällaiset pikkuasiat ovat suuriin asioihin samassa suhteessa kuin meidän laiskottelevat keskustelumme terasseilla elämän raskaaseen todellisuuteen.
Itse asiassa en todellakaan näe miten tulee käymään. Tällä hetkellä tahdon ainoastaan rauhaa ja haluan olla mitään ajattelematta. "Älkää herättäkö minua!" Tänään päivällistä syödessä oli puhe, että huhtikuun puolivälissä, kun kuuma aika alkaa, jättäisimme Peglin ja lähtisimme Sveitsiin. Sekin peloittaa minua. Näyttää siltä, kuin rouva Davisin täytyisi toimittaa mies-raukkansa johonkin laitokseen. Hänessä on suorastaan mielipuolisuuden oireita. Päiväkaudet hän vaikenee ja tuijottaa lattiaan, ajoittain hän taas alituiseen tarkastaa kynsiään, jotka hän pelkää kadottavansa. Hurjan elämän ja morfiinin seurauksia.
Lopetan, koska lähenee vesillelähtömme hetki.
Huhtikuun 2 p:nä.
Eilen oli myrsky. Etelätuuli ajoi edellään pilviä kuin hevoslaumaa. Milloin se kävi niihin käsiksi ja repi niitä, ajoi kokoon ja hajoitti pitkin taivasta, milloin se otti ne irralleen ja paiskasi koko voimallaan mereen, joka silmänräpäyksessä musteni kuin vihastuvan ihmisen kasvot ja nyt vuorostaan alkoi heitellä ilmaan vaahtoa. Siinä kävi sota kahden hurjapään välillä, jotka hyökätessään toistensa kimppuun vuorotellen jyristivät ukkosta ja väläyttelivät salamoja. Tätä tosin kesti vain lyhyen ajan. Emme kuitenkaan lähteneet tavanmukaiselle retkellemme, meri oli liian levoton. Katselimme sensijaan myrskyä lasiverannalta — ja katselimme myöskin toisiamme. Turhaa on enään koettaa salata asiaa. Meidän välillämme on käynnissä jotakin, jokin alkaa kehittyä. Kumpikaan meistä ei ole lausunut sanaakaan ulkopuolelle ystävyyden tavallisten rajojen, kumpikaan ei ole tunnustanut mitään. Ja kuitenkin: kun puhumme, tunnemme että sanat ovat vain toisen sisällön arvoitusta. Samaa tunnemme kun olemme merellä, kun luemme yhdessä, kun kuuntelen hänen soittoaan. Kaikki tämä toimintamme on kuin valheellista ulkokuorta, jonka alla piilee ja vaanii salaperäinen sisältö, sisältö, joka liikkuu naamio silmillä, mutta aina läsnäolevana ja seuraten meitä kuin varjo. Kumpikaan meistä ei vielä tahdo mainita sitä nimeltä — mutta me tunnemme alituisesti sen läsnäolon. Tämä asiantila uudistuu luultavasti aina, kun mies ja nainen alkavat vetää toisiaan puoleensa. Milloin tämä on alkanut tapahtua meissä, sitä en varmuudella voi sanoa. Tunnustan kuitenkin, että aivan odottamatta se ei ole tapahtunut.
Noudatin Davisien kutsua, koska rouva oli isäni ystävätär ja hänen kuolemansa jälkeen osoitti minulle enemmän myötätuntoa kuin kukaan Roomassa. Se tieto minulla kuitenkin on ja senverran olen itsestäni selvillä, että heti tänne tultuani, kesken vereksen surunikin tunsin, että suhde minun ja tuon naisen välillä jotenkin tulee muuttumaan. Olin raivoissani itselleni siitä, että heti isäni kuoleman jälkeen tuollainen ajatus saattoi saada sijaa mielessäni. Mutta niin oli. Nyt vain toteutuvat aavistukseni. Mainitessani, että muuttunut suhteemme esiintyy naamio silmillä, tarkoitin ainoastaan, etten tiedä milloin naamio riisutaan ja millä tavalla — mutta sen, mikä asiassa on oleellista, aavistan ja aavistusteni taikavoimat pitävät minua kahleissaan. Olisin lapsellinen, jos luulisin rouva Davisin tietävän vähemmin kuin minä. Luultavasti hän tietää enemmän. Luultavasti hän johtaa koko tätä muutosta, ja kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu hänen tahdostaan ja hänen kylmän harkintansa mukaan. Metsästävä Diana levittää verkkoa otuksen päälle! Mutta mitä haittaa minulla siitä on? Mitä minulla on kadottamista? Kuten jokainen miehevä mies olen niitä turvattuja otuksia, jotka sallivat ajaa itseään vain jotta soveliaan hetken tullen saisivat karata metsästäjän kimppuun. Sellaisissa tapauksissa on meillä jokaisella yllin kyllin tarmoa. Niissä otteluissa kääntyy voitto aina meidän puolellemme, siitä on luonto pitänyt huolta. Tiedän hyvästi, ettei rouva Davis rakasta minua, kuten en minäkään rakasta häntä. Meidän vaikutuksemme toisiimme on parhaimmassa tapauksessa kahden pakanallisen, taiteellisen ja aistillisen luonteen vetovoimaa. Rouvan puolelta on itserakkauskin mukana pelissä, mutta sitä pahempi hänelle, sillä tässä pelissä voi unohtua menemään mihin tämä rakkaus vie.
Minä en mene liian pitkälle. Minun tunteissani häntä kohtaan ei ole vähintäkään kiintymystä tai hellyyttä, minua viehättää yksin taideteos, ja tässä tapauksessa, koska ihmeellinen taideteos on elävä nainen, puhuu tietysti myöskin miehen vietti. Isä sanoi joskus, että voittomme huippu on, jos saamme naisen muuttumaan enkeliksi. Minä arvelen, ettei miehen voitto jää huonommaksi, jos hän saa tuntea firenzeläisen Venuksen lämpimät käsivarret kaulassaan.
Tämä nainen on sanalla sanoen täydellisin kaikesta, mitä hienostunein ja hekumallisin mielikuvitus voi ajatella. Hän on Phryne. Saattaa todella joutua aivan pyörälle päästään, kun näkee hänet esimerkiksi amatsonin kireässä puvussa, jolloin ruumiinmuodot tulevat näkyviin kuten veistokuvassa. Veneessä, lukiessaan Dantea, on hän kuin Sibylla — ja tietysti silloin herää Neron pyhyyttä solvaava intohimo! Hän on niin kaunis, että hänen kauneudessaan on miltei jotakin pahaa-ennustavaa. Meidän päiviemme naisesta ei hänessä ole muuta kuin yhteenkasvaneet, mustat kulmakarvat, mutta sitä enemmän hän ärsyttää. Hänen on tapana pannessaan järjestykseen hiuksiaan, nostaa molemmat kätensä niskaan. Kun silloin käsivarret kohoavat, koko ruumis oikenee ja povi laajenee, vaaditaan todella tahdonlujuutta, jotta et tempaisi häntä syliisi, nostaisi käsivarsillesi ja kantaisi kauvas pois ihmisten ilmoilta.
Jokaisessa meistä piilee satyri. Minä puolestani olen, kuten jo sanoin, poikkeuksellisen herkkä — kun siis ajattelen, että minun ja tuon elävän Juno-kuvan välillä on syntymäisillään suhde, että jokin voima armottomasti ajaa meitä toistemme puoleen, tunnen, että päätäni pyörryttää, ja kysyn itseltäni: voinko minä elämässäni saada kokea mitään ihanampaa?
Huhtikuun 3 p:nä.
Hän osoittaa minulle kaikkea myötätuntoa ja huolenpitoa, mitä nainen voi osoittaa toverille, jota on kohdannut kova isku. Mutta, kumma kyllä, vaikuttaa hänen hyvyytensä minuun kuin kuun valo: se loistaa, muttei lämmitä. Se on muodoltaan mitä täydellisin, mutta siitä puuttuu henkeä. Se toimii päätösten mukaan eikä välittömästi. Skeptikko puhuu minussa taasen, mutta en minä ikinä humallu sillä tavalla, että humalapäissäni kadottaisin edes sivultakatselijan kyvyn. Jos tuo jumalatar olisi hyvä, niin hän olisi hyvä kaikille. Mutta esimerkiksi hänen suhteensa mieheensä ei herätä minussa minkäänlaisia luulotteluja hänen sydämeensä nähden. Tosin on veri onnettoman Davisin suonissa niin jähmettynyttä, että hänen on kylmä auringon paahteessakin, mutta kyllä on kylmä sen vaimonkin rinnalla! En ole koskaan havainnut tässä naisessa kipinänkään vertaa sääliä miehensä kurjuutta kohtaan. Hän suorastaan ei näe eikä kuule häntä. Tämä miljoonamies kulkee ylellisyyden keskellä, mikä häntä ympäröi, niin köyhänä, että häntä suorastaan käy sääli. Hän näyttää kyllä katselevan kaikkea täysin välinpitämättömänä, mutta ihminen on sittenkin vastaanottoinen hyvyydelle, niin kauvan kuin hänessä on jäljellä hitunenkaan tuntoa. Teen tämän johtopäätöksen siitä, että Davis tuntuu olevan minulle kiitollinen jo siitäkin vähästä, että joskus puhelen hänen kanssaan hänen terveydestään.
Tai ehkä hän heikkona ja avuttomana olentona vaistomaisesti turvautuu väkevämpään? Tiedän vain, että kun näen hänen liidunkarvaiset kasvonsa, jotka eivät ole suuremmat kuin minun nyrkkini, hänen jalkansa, jotka ovat kuin tikut, hänen hennon vartalonsa, jota helteelläkin verhotaan lämpöisillä peitteillä, käy minun häntä totisesti sääli. En kuitenkaan tahdo itsenikään edessä esiintyä parempana kuin olen. Tämä myötätunto ei pidätä minua mistään. Silakan tarkoitus on joutua hauin hampaisiin, sanoo Shakespeare. Olen monta kertaa pannut merkille, että miehet käyvät armottomiksi toisilleen, kun on kysymys naisesta. Syvin luonnon vaisto meissä käskee meitä kuoleman uhalla taistelemaan naaraan omistamisesta. Siinä taistelussa, vaikka se ihmisten kesken esiintyy toisissa muodoissa — voi heikompaa! Kunniakaan ei pane estettä vastaan. Luultavasti uskonto yksinään kykenee siinä suhteessa pitämään ihmistä aisoissa.