III. Delawaren siirtokunnan vaiheet

[s. 58]

Kinastelu Delawaren omistamisesta

Silloin kun Peter Minuit esitti Ruotsin hallitukselle siirtokunnan perustamista Pohjois-Amerikaan, suositteli hän erityisemmin Delawaren hedelmällistä jokilaaksoa, vakuuttaen, ettei se alue kuulunut millekään europalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Mikäli oli kysymys varsinaisista siirtokunnista ja kauppa-asemista, piti vakuutus paikkansa, sillä sellaisia siellä ei ollut enemmän hollantilaisilla kuin englantilaisillakaan. Mutta toisaalta harjoittivat hollantilaiset ja englantilaiset Delawaren jokivarrella asuvien indiaanein kanssa turkiskauppaa, molemmat tavotellen siellä yksinoikeuttakin sanottuun liikkeeseen. Kumpainenkin kansa väitti jokialueen kuuluvan itselleen.

Hollantilaiset perustivat oikeutensa Henry Hudsonin löytöretkiin, hänen, joka Hollannin kauppayhtiön palveluksessa purjehtien laski laivansa ankkuriin Delaware-joen suussa ja purjehti pitkin Hudson-virtaa. Kun pian sen jälkeen hollantilaiset perustivat Hudson-virran varrelle siirtokunnan [s. 59]sekä kauppa-aseman Manhattan-saarelle, nykyiseen New Yorkiin, niin harjoittivat he sieltä päin turkiskauppaa etelämpänä sijaitsevan Delawaren varsilla. Olivatpa hollantilaiset ehtineet ennen ruotsalaisten ja suomalaisten tuloa rakentamaan pienen linnoituksenkin sanotun virran varrelle kauppansa tukemiseksi. Sen indiaanit kuitenkin hävittivät.

Englantilaiset puolestaan väittivät koko Pohjois-Amerikan itärannikon kuuluvan heille Cabotien ja Raleigh’in löytöretkeilyjen perusteella. Ennen Uuden Ruotsin siirtolan perustamista oli heillä kaksi laajaa ja kukoistavaa siirtokuntaa Amerikassa: Delawaresta etelään sijaitseva Virginia ja pohjoisessa Uusi Englanti, nykyinen Massachusettsin valtio. Englantilaisia turkislaivoja purjehti niinikään Delawaressa sikäläisten indiaanein kanssa kauppaa tehden. Milloin heitä häirittiin ja estettiin, pitivät he sitä rikoksena Englannin hallitusta vastaan.

Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät voineet oikeuksiaan perustaa löytöretkeilyjen kautta saavutettuihin valtauksiin. Mutta heillä oli kuitenkin pätevä omistusoikeus siihen alueeseen, johon Uuden Ruotsin siirtokunta perustettiin, ja tämä oikeus nojautui lailliseen oston kautta saatuun omistukseen. Indiaanit olivat Delawaren rantamien varsinaiset alkuperäiset omistajat, ja heiltä ruotsalaiset ostivat tarvittavan maa-alan.

Niin pian kuin Uuden Alankomaan kuvernööri Kieft sai tietää ruotsalaisten ja suomalaisten asettuneen Delawareen, lähetti hän sinne asiamiehensä Janssenin, jonka tuli, mikäli mahdollista, ehkäistä [s. 60]siirtokunnan perustamisaikeet ja koettaa saada pohjan miehet palaamaan takaisin omalle maalleen. Janssen väitti ainoastaan hollantilaisilla olevan oikeuden asettua Delawareen. Uuden Ruotsin siirtokunnan perustaja Peter Minuit vetosi siihen kauppakirjaan, jolla indiaanit luovuttivat siirtokunnalle tarpeellisen maa-alueen, niin että heillä sittenkin oli suuremmat oikeudet kuin hollantilaisilla. Sitäpaitsi oli hän (Minuit) Ruotsin hallituksen palveluksessa ja käskettävänä. Hollantilaiset eivät voisi asevoimaankaan turvautuen estää ruotsalaisten siirtokuntahanketta, sillä näillä oli laivoilla hyvä tykistö, runsaasti ampumavaroja ja melkoinen joukko sotamiehiä. Saamatta tarkoitustaan toteutumaan matkusti Janssen takaisin Uuteen Amsterdamiin.

Niinkuin edellä on jo kerrottu, rakennettiin Uuden Ruotsin siirtokunnan turvaamiseksi osaksi aitauksella, osaksi muureilla ja puolustustorneilla varustettu Kristiinan linna samannimisen, Delawareen juoksevan joen varrelle. Kun se valmistui, siirrettiin laivoista kanuunat linnoituksen puolustustorneihin. Linnan komennon jätti Peter Minuit luutnantti Mauno Klingille ja aikoi palata kotimaahansa, mutta sai, kuten edellä on mainittu, surullisen lopun myrskyssä St. Christopherin saaren luona.

Kristiinan linnaan jäi noin kolmisenkymmentä miestä sotilaita ja linnanpalvelijoita. Niinkuin uudisasukkaan elämä erämaassa on yksinäistä ja ikävää, samaten näitten harvojen pohjan miestenkin ensi vuoden elämä Amerikassa oli kaikkea muuta kuin vaihtelevaa ja hupaista. Tavallinen toimi [s. 61]sotamiehillä oli vuoron perään pitää vahtia linnan ympärillä ja väliaikoina metsästellä ja kalastella. Kauppayhtiön asiamiehet soutelivat Delaware-joella etsiskelemässä sisämaasta rannalle tulevia indiaaneja, ostaakseen heiltä majavannahkoja, sillä niitä silloin paljon kysyttiin kaupassa ja maksettiin kalliit hinnat. Indiaaneilta saatiin niitä ostaa kaikellaisilla vähäarvoisilla koru- ja vaatetavaroilla, lasihelmillä y. m. rihkamalla. Mikäli asiamiehet saivat nahkoja haltuunsa, sikäli he toivat ne linnan suojaan rakennettuun tavarahuoneeseen valmiiksi, lähetettäväksi Ruotsiin seuraavan siirtolaislaivan mukana.

Toista vuotta sai Kristiinan linnan väki odottaa, ennenkuin saapui Delawareen lähetetty toinen retkikunta Ruotsista, tuoden tarvittavaa tavaraa, ampuma-aseita, sotamiehiä ja pienen joukon siirtolaisiakin. Laivan saapuminen Kristiinan satamaan synnytti sanoin kuvaamattoman ilon, joka oli molemminpuolinen. Retkikunnan mukana tullut uusi kuvernööri Peter Ridder iloitsi tavatessaan pienen siirtokunnan säilyneenä indiaanein maassa ja muittenkin vaarojen keskellä. Linnan väestö riemuitsi tavatessaan pitkästä aikaa maanmiehiään sekä saadessaan välttämättömiä tarpeita ja suurempaa turvaa olemassa-ololleen. Saapuipa vielä pappikin, pastori Roerus Torkillus pienen siirtokunnan hengelliseksi neuvojaksi.

Kristiinan linnassa syntyi uutta elämää. Laivan runsas lasti kaikellaista tavaraa siirtokunnan tarpeeksi purettiin ja kuljetettiin varastohuoneisiin. Rakennettiinpa vielä kolme uutta rakennustakin linnan pihaan sekä korjattiin ja lujennettiin va[s. 62]rustukset. Uusi kuvernööri kulki alueellaan tarkastellen ja jaellen indiaanipäälliköille pieniä lahjoja tulonsa muistoksi ja ystävyyden merkiksi sekä kehoitti heitä tuomaan majavannahkansa Kristiinan linnaan, jossa ne ostettaisiin.

Eräs linnan huoneista laitettiin asianmukaiseen kuntoon kirkonmenojen pitämistä varten. Uskonnollinen elämä oli aikakauden tunnusmerkki, ja jokainen kävi halulla ja ahkerasti jumalanpalveluksissa. Linnan rukoushuoneessa pidettiin säännölliset jumalanpalvelukset sunnuntaisin ja rukoushetkiä arkiaamuin ja -illoin.

Pieni oli vieläkin Uuden Ruotsin siirtokunnan väestö, eipä päälle puolensadan hengen, sillä vaikkakin toisen retkikunnan mukana saapui useita kymmeniä sotamiehiä, linnanpalvelijoita y. m., niin samalla laivalla palasi melkoinen joukko takaisin kotimaahansa. Väestön vähälukuisuus haittasi Ruotsin etujen valvomista Delawaressa ja heikensi turkisliikettäkin, mikä tuottava kauppa oli hollantilaisten ja englantilaisten liikekilpailun esineenä. Turkisliikkeen kautta joutuivat ruotsalaiset Ridderin aikana yhteentörmäykseen hollantilaisten kanssa, jotka aikoivat ehkäistä Delawarejoella purjehtimisen ja anastaa kaupan kokonaan itselleen. Kuvernööri Ridder purjehti hollantilaisen Nassau-linnan komentajan puheille hyvin varustetun joukkonsa kanssa vaatimaan selitystä omavaltaiseen menettelyyn. Nassau-linnasta vastattiin tykinlaukauksella eikä ruvettu minkäänlaiseen sovitteluun. Ruotsalaiset, ollen sillä kertaa ylivoimaisia, olisivat voineet valloittaakin hollantilaisten linnan, mutta kotimaasta annettuja neuvoja [s. 63]noudattaen ei Ridder ryhtynyt hyökkäykseen, vaan poistui. Ruotsalaiset saivat sittemmin vapaammin harjoittaa kauppaa Delaware-joella.

Englantilaisten turkiskauppiaitten kanssa niinikään jouduttiin ikävään kosketukseen. New Havenin turkiskauppiaat lähettivät asiamiehensä Lambertin ja Turnerin katsomaan Delawaren rantamilta sellaista paikkaa, johon voitaisiin perustaa englantilainen siirtola ja kauppapaikka. Nämä ostivat joen itärannalta kappaleen maata indiaanipäälliköiltä, mikä maa sattui rajatusten Uuden Ruotsin alueen kanssa. Vieläpä möivät indiaanit sellaistakin maata, jonka he olivat ennen antaneet ruotsalaisille. Englantilaisia uudisasukkaita saapui siirtolaansa Salemiin ainoastaan toistakymmentä perhettä.

Uuden Ruotsin siirtokunnan harvalukuinen väestö pysyi ensimäiset kolme vuotta melkein sulkeutuneena Kristiinan linnan varustusten turviin. Ne harvat uudisasukkaat, jotka saapuivat siirtokuntaan toisen retkikunnan mukana, saivat itselleen maatilat linnan lähistöltä, mutta eivät vielä olleet ryhtyneet rakentamaan huoneita mailleen, vaan asuivat niitä linnasta päin. Mutta kun 1641 saapui Delawareen ensimäinen varsinainen siirtolaisjoukkue, nuo ennen mainitut Vermlannin suomalaiset y. m., laajentui asutus ulkopuolelle Kristiinan linnan aluetta. Monet näistä vasta saapuneista ruotsalaisista ja suomalaisista siirtolaisista asettuivat noin parinkymmenen mailin etäisyyteen Delawaren länsirannalle, seutuihin, jotka sittemmin tunnettiin nimillä Upland ja Finland. Edellä mainittuun paik[s. 64]kaan olivat vuotta ennen asettuneet Utrechtistä tulleet hollantilaiset.

Siirtokunnan väkiluvun kasvaminen tapahtui erittäin hitaasti. Laivat toivat silloin tällöin uusia tulokkaita, mutta samoilla laivoilla palasi linnan puolustusväkeä ja muitakin miehiä takaisin Ruotsiin. Viiden ensi vuoden perästä oli väkiluku ainoastaan sata henkeä, joista noin puolet asuivat uudistiloillaan, toinen puoli palveli linnojen puolustusväkenä ja kauppayhtiön asiamiehinä. Kuitenkin näitten ensi vuosien ahkeran työn tuloksena nähtiin Delawaren rantamilla savupirttejä, hirsihuoneita y. m. asutuksia. Ahkerat uudisasukkaat uurastivat aamusta iltaan voittaakseen viljelykselle tuota hedelmällistä, vaikkakin vaikeasti perattavaa maata.

Kuvernööri Johan Printzin aika 1643—1653

Viidennen retkikunnan mukana (1643) saapui Delawaren siirtokunnan kuvernööriksi tarmokas ja toimelias everstiluutnantti Johan Printz, entisiä kolmikymmenvuotisen sodan upseereja. Samalla laivalla saapui yhtiön palveluksessa toimiva, liikeasioita valvova Johan Papegoja, joka kuitenkin palasi hetimiten Ruotsiin, tehden tuonnempana monta matkaa Uuteen Ruotsiin.

Sotilaan silmällä huomasi uusi kuvernööri siirtokunnan turvattomuuden mahdollisten hyökkäysten sattuessa, joita voivat toimeenpanna ympärillä asuvat, epäluotettavat indiaanit ja liikekilpailun vuoksi hollantilaisetkin. Printzin mukana tuli melkoinen [s. 65]joukko uudisasukkaitakin Ruotsista ja Suomesta, jotka sijoitettiin siirtokunnan hedelmällisimpiin paikkoihin, etäämmäksi Kristiinan linnasta Delaware-joen länsirannalle, aina siihen virtaavan syrjäjoen Schuylkillin varsille. Näitten uudisasukasten turvaamiseksi ryhtyi Printz rakentamaan isompia ja pienempiä linnoituksia ja puolustustorneja, jotka samalla olivat yhtiön varastohuoneina ja turkiksien säilytyspaikkoina. Näistä oli tärkein ja lujin Elfsborgin linna Kristiinasta etelään, mikä muutamia vuosia tuonnempana oli toinen vahvin Uuden Ruotsin linnoista, varustettu kahdeksalla tykillä. Siellä oli kapteeni Sven Skuten komennettavana parikymmentä sotamiestä. Tinicum-saarelle rakennettiin Uusi Göteborg niminen linna, joka niinikään oli varustettu muureilla ja puolustustykeillä. Pienempiä ampumarei'illä varustettuja puolustustorneja rakennettiin Kristiinan pohjoispuolella Uplandissa olevaan Mondaliin, jossa oli muun muassa vedellä käypä jauhomylly. Indiaanein maahan johtavan vesitien: Schuylkill-joen rannalle rakennettiin niinikään pienemmät puolustustornit ja varastohuoneet: Uusi Korsholma, Uusi Vaasa ja Tornio.

Siirtokunnan asutus alkoi levitä etupäässä Kristiinan ja nykyisen Philadelphian välille, mihin muutamissa vuosissa syntyi Uplandin, Finlandin, Tinicumin ja Ammaslandin asutuskeskukset. Kuvernööri Printz ei ollut tyytyväinen Kristiinan linnan asemaan, se kun oli etäämpänä valtavirran Delawaren varrelta ja alttiina indiaanihyökkäyksille. Printz ryhtyikin rakentamaan itselleen asuntoa Tinicum-saarelle, vastarakennetun Uuden Göteborgin linnan turviin, sellaiselle paikalle, jossa luonto tar[s. 66]josi puolustukseen nähden etuisuuksia ja josta voi sitäpaitsi hallita purjehdusta ja kaupankäyntiä Delaware-joella. Sitäpaitsi tämä uusi kuvernöörin asunto tuli keskemmälle siirtokuntaa ja lähemmäksi uudisasutuksia Uplandia, Finlandia, Ammaslandia ja Racoon-aluetta, noin yhdeksän mailia nykyisestä Philadelphiasta.

Vaikka kuvernööri Printz oli sotilas ja luonteeltaan käskevä, jopa ankarakin, mitä luonteenominaisuutta hänen alamaisensa saivat usein kokea, vältti hän kuitenkin tarpeettomasti ryhtymästä riitaan naapureinsa indiaanein, hollantilaisten ja englantilaisten kanssa. Indiaanein kanssa uudisti hän tavanmukaisen ystävyyden jakamalla lahjoja päälliköille. Hollantilaisten ja englantilaisten kanssa onnistui hänen ensi vuosina pontevuudellaan ja päättäväisyydellään menetellä niin, että nämä naapurit oppivat antamaan arvoa ja kunnioitusta Ruotsin oikeuksille Delawaressa. Hän oli kirjevaihdossa Uuden Alankomaan, Virginian ja Massachusettsin kuvernöörien kanssa. Pienemmät turkisliikkeen y. m. kautta syntyneet selkkaukset koetettiin sovitella, ja kaikki saivat oikeuden harjoittaa liikettä Delaware-joella. Niinpä esimerkiksi Uuden Englannin eli Massachusettsin kuvernööri Johan Wintrop lähetti Printzille kirjeen 1644, selittäen Englannin oikeuksia Pohjois-Amerikan rantamaihin ja vaatien Uuden Ruotsin siirtokunnan alistumista englantilaisen hallinnon alle sekä yksinoikeutta turkiskauppaan indiaanein kanssa. Kuvernööri Printz puolestaan vetosi Uuden Ruotsin kauppayhtiön oston kautta saavuttamiin oikeuksiin Delawaren jokilaaksossa, samalla huomauttaen Englannin ja Ruotsin [s. 67]hallituksen ystävällisistä väleistä, josta syystä siirtokuntaa vastaan tähdätyt epäoikeat menettelyt voivat johtaa valtiot ikävyyksiin, vieläpä sotaankin keskenään. Jatkuvan kirjevaihdon tuloksena oli yhteisen komitean valitseminen tarkastelemaan ja järjestelemään siirtokuntain maanomistusoikeuksia ja kauppaetuja, sekä muita riidanalaisia kysymyksiä. Tähän yhteiskomiteaan tulivat englantilaisten edustajina Nathanael Turner ja Isack Lambert sekä Uuden Ruotsin edustajina kuvernööri Printz, kapteenit Mauno Kling ja Christie Boije, linnanvirkailijat Henrick Haygen, Gregorius van Dyck ja suomalainen Carl Johnsson. Komitea lienee onnistunut sovittelussaan, koskapa englantilaisten kanssa pysyttiin verrattain hyvissä väleissä vuosikausia.

Delawaren asukkaat oivalsivat alusta pitäen, mikä merkitys on maanviljelyksellä, sillä harvassa löytyy niin viljavaa maata, kuin mitä täällä uudisasukas tapasi. Kuvernööri Printz oli itse innostunut maanviljelykseen. Kartanonsa lähelle Tinicum-saarelle raivautti hän laajan viljavainion, jossa hän erityisemmin kokeili tupakan ja maissin viljelystä. Toisenkin tilan raivautti Printz itselleen Uplandin ja Finlandin välille, joka sittemmin tunnettiin nimellä Printztorppa. Täällä oli hänellä kaiken aikaa suomalaisia työssä. Kuvernööri kehoitti uudisasukkaitakin viljelemään tupakkaa, neuvoenkin heitä siihen. Muutamat sitä koettivatkin viljellä, kuitenkin huonolla menestyksellä. Tupakan viljelys ei kuitenkaan yleistynyt Delawaressa. Ruotsalaiset ja suomalaiset kylvivät peltoihinsa mieluummin ruista ja ohraa, sillä niitä olivat he oppineet vanhassa [s. 68]maassa viljelemään. Suomalaiset, jotka sitäpaitsi ensi vuosinaan vähin kaasivat kaskeakin, tiesivät rukiista saavansa parhaimman sadon.

Minkä uudisasukkaat saivat pelloiltaan viljaa, se ensi vuosina jauhettiin käsikivillä jauhoiksi. Sellaisia lienee ollut monessakin suomalaiskodissa, koskapa mainitaan suomalaisten Maunun, Juhanin ja Andreaksen omistaneen tällaisia myllyjä. Kristiinan linnan luona oli tuulimylly, ja toinen lienee ollut Uplandissa hollantilaisilla uudisasukkailla. Kuvernööri Printz rakennutti vedellä käyvän jauhomyllyn Mondaliin, lähelle nykyistä Philadelphiaa.

Delawaren joella harjoitettavaa kaupankäyntiä varten rakennettiin Kristiinan satamassa kaksi pienempää purjealustakin eli luuppia. Toinen näistä aluksista välitti liikettä Elsfborgin linnan ympäristöllä, toinen Kristiinan linnan ja Tinicum-saarella sijaitsevan kuvernöörin asunnon välillä. Pari kertaa tehtiin matkoja ulommaksikin: Virginiaan ja Uuteen Amsterdamiin, josta tuotiin siirtokuntaan karjaa, hevosia sekä muitakin tarpeita. Edelleenkin pidettiin turkiskauppaa tuottavimpana liikkeenä, ja sitä Uuden Ruotsin kauppayhtiö asiamiestensä kautta erityisemmin harjoitti. Mutta tässä liikkeessä tarvittiin melkoista pääomaa, paljon rihkamaa, jolla vaihdettiin indiaaneilta majavan y. m. metsäeläinten nahkoja. Usein puuttui kauppayhtiöltä vaihtotavaraa, kun sen yhtiön laivat niin harvoin kävivät Delawaressa. Printzinkin aikana tapahtui monesti, että kun indiaanit sisämaista toivat turkiksia rannikolla sijaitseviin kauppapaikkoihin, ei ruotsalaisilla ollut vaihtotavaraa, josta syystä majavannahat joutuivat hol[s. 69]lantilaisten ja englantilaisten käsiin. Tämä seikka tuotti suurta tappiota Uuden Ruotsin kauppayhtiölle, vieläpä pienelle siirtokunnalle kokonaisuudessaankin. Eräänkin kerran, kun Ruotsista saapui siirtolaislaiva, viedäkseen paluumatkallaan turkiksia, oli Kristiinan linnan varastohuoneissa ainoastaan viisi majavannahkaa. Mutta toisella kertaa taas (1648), jolloin yhtiöllä oli riittävästi vaihtotavaraa, saatiin näitä kalliita turkiksia tavaton määrä, 1 200 kappaletta, jotka lähetettiin Ruotsiin.

Käsitöitä ja kotiteollisuutta harjoitettiin siirtokunnassa, sillä se kuului ajan vaatimuksiin. Suomalaiset valmistivat kotonaan taloustarpeensa, jotka olivat yksinkertaisia puuastioita ja työvälineitä. Uudistaloissa näki pahkakuppeja, tuohikontteja, pärekoppia, leilejä y. m. Virsujakin käytettiin jalkineina ja nahkapukuja vaatetuksena. Käsityöläisiä myöskin oli heidän keskuudessaan: Suutari- Olli, suomalainen pieksujen tekijä, Kello-Olli, joka korjaili seinäkelloja. Taitavina puutyöntekijöinä ja tynnyreitten valmistajina mainitaan Lauris ja Persson. Kaksi suomalaista nahkuria: Clement Michalson ja Hendrick parkitsivat vuotia. Michael Michaelssonilla oli paja, jossa valmistettiin ja korjailtiin teräaseita y. m. Johan Tomminen oli taitava puuseppä.

Siirtokunnassa oli vähän aikaa lääkärikin, Hans Kock, joka saapui 1647. Saunassa kuitenkin paranneltiin pienempiä kipuja, niinkuin yleensä siihen aikaan Suomessa tehtiin. Kristiinan linnassa oli sauna, joka oli rakennettu 1640 paikoilla. Kuvernööri Printzin kartanolle niinikään rakennettiin suomalainen sauna, ja samanlaisia todennäköi[s. 70]sesti löytyi monessa uudistalossa. Se paikka, jossa nykyään sijaitsee Philadelphian kaupunki, merkittiin erääseen 1648 tehtyyn hollantilaiseen karttaan, nimellä “Sauno”. Katsoen siihen, että niin suomalaisia kuin ruotsalaisiakin uudisasukkaita jo silloin asui näillä seuduin, voitaneen olettaa “sauno” sanan johtuvan suomalaisesta saunasta, joka mahdollisesti Delawaren rannalla savutessaan herätti hollantilaisten huomiota.

Delawaren siirtolaisväestö jakaantui kahteen luokkaan: vapaisiin miehiin ja pikku rikollisiin. Vapaat miehet työskentelivät palkkaa nauttien Uuden Ruotsin kauppayhtiön palveluksessa taikka asuivat uudistiloillaan. Pikku rikollisina siirtokuntaan lähetetyt olivat tavallaan vankeja, ja sellaisina olivat velvoitetut työskentelemään yhtiön palveluksessa palkatta noin kolme, neljä tahi viisi vuotta, jonka jälkeen he saivat vapautensa. Sitten saivat he palata Ruotsiin, jos niin halusivat, taikka jäädä siirtokuntaan, jossa tapauksessa heille annettiin uudistila tavallisilla asumaehdoilla. Muutamat vangit pääsivät kohta palkkatoimeen. Niinpä Käkisalmesta kotoisin oleva kirjanpitäjä Carl Johnsson pääsi kuvernööri Printzin kirjuriksi ja nautti kaiken aikaa luottamusta ja kunnioitusta.

Korkein oikeudenvalvoja ja tuomari oli kuvernööri. Varsinaista oikeusistuinta valamiehineen ei mainita ruotsalaisen hallinnon aikana olleen. Kristiinan linnassa oli vankila, jossa mainitaan eri aikoina istuneen Sven Vass nimisen miehen, Clement nimisen suomalaisen miehen sekä noituudesta ja sopimattomasta elämästä syytetyn Karin nimisen [s. 71]suomalaisen vaimon, joka pääsi pakenemaankin, eikä häntä, ison perheen äitiä, enää vangittu.

Kuvernööri Printz, ollen pikaluontoinen ja kiivas sotaherra, joutui usein ikäviinkin selkkauksiin jöröluontoisten, mutta rehtien suomalaisten kanssa, jotka olivat valmiit velvollisuutensa tekemään ja kohtuullisen kunniankin antamaan esimiehelleen, mutta saattoivat vastustellakin, milloin tunsivat itsellään olevan siihen oikeuden. Clement niminen suomalainen osti toisilta suomalaisilta myllyosuuden ja laittoi myllyn omaan asuntoonsa. Tottapa tästä myllystä näytti tulevan kuvernöörin omistamalle Mondalin myllylle kilpailija, koskapa Printz kuultuaan kaupasta tulistui ja tavatessaan Clementin hyökkäsi hänen päälleen pidellen niin ankarasti, että mies poloinen sai raajarikkona siitä kärsiä elinikänsä. Sitäpaitsi hän vielä joutui Kristiinan linnaan. Pastori Laurentius Lock ryhtyi puolustamaan Clementiä ja sai aikaan sen, että hänet vapautettiin vankilasta, mutta mitään hyvitystä loukkauksistaan ei kovaonninen suomalainen koskaan saanut. Usein valitettiin kuvernöörin omavaltaisuutta ja ankaruutta. Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin siirtokunnan vanhimmat asukkaat kertoivat tapauksista, jotka eivät olisi mahdollisia näinä aikoina. Anders Jönsson niminen suomalainen teki kirjallisen valituksenkin Uuden Ruotsin kauppayhtiön johtokunnalle, syyttäen siinä kuvernööriä siitä, että hän rajoitti liiaksi uudisasukkaitten oikeuksia, mikäli ne koskivat ansioita, kauppaa indiaanein kanssa, kalastusta ja metsästämistäkin, joita elinkeinoja heillä pitäisi olla oikeus harjoittaa. Tämän valituskirjan allekirjoittajina maini[s. 72]taan: Matts Hanson, Olof Stille, Johan Huiler, Hendrick Matsson, Ivar Hendrickson, Mons Monsson, Olof Erickson, Walerius Lohi, Hendrick suomalainen, Peter Jockin (Jokinen), Peter Rambo, Peter Kock (Kukko), Morten Mortenson y. m. Samassa kirjeessä pyydetään vielä sakko- ja rangaistusvapautta suomalaiselle, suuren perheen isälle Andreakselle.

Toisaalta täytyy tasapuolisesti asioita arvostelevan tunnustaa Printzin olleen edistysmielisen, uutteran ja monessa suhteessa siirtokunnankin parasta katsovan maaherran. Niissä vaikeissa oloissa, joissa hän sai Ruotsista apua saamatta tulla siirtokuntansa kanssa toimeen, kehittäen sitä ja säilyttäen rauhan kateellisten naapuriensa kanssa, tulee näkyviin hänen luonteensa paremmat puolet. Hänellä oli taitoa ja tarmoa tyynnyttää indiaaneja ja ehkäistä hollantilaisten valloitusaikeet.

Seurakuntaelämään nähden oli Printzin aika varsin onnellinen. Siirtokunnassa oli kaksi kirkkoakin: Kristiinassa ja kuvernöörin kartanolla Tinicum-saarella. Jälkimäinen rakennettiin 1646. Myöhemmin siihen laitettiin kellokin, ensimäinen laatuaan Delawaressa. Tinicumin kirkko pysyi käyttökunnossa vuoteen 1700. Opettajia mainitaan yhteen aikaan olleen kolmekin: Pastorit Christopher, Holm ja Fluviander. Näistä oli etevin Campanius Holm, joka kuusi vuotta siirtokunnassa viipyessään opiskeli indiaanein kieltä niin hyvin, että kykeni kääntämään heidän kielelleen Lutheruksen Vähän Katekismuksen, joka myöhemmin painettiin Ruotsissa ja jaettiin alkuasukkaille lahjaksi. — Holm saarnasi kummassakin sekä Tinicumin [s. 73]että Kristiinan kirkossa, sillä pastorit Christopher ja Fluviander viipyivät siirtokunnassa vain vajaan vuoden.

Kuvernööri Printzin hallinnon loppuaikana oli pieni siirtokunta monessa vaarassa ja vaiheessa. Indiaanit surmasivat Uplandissa eräänä yönä uudisasukkaan vaimoineen. Tämä julma teko kiihotti niin hyvin uudisasukkaita kuin indiaanejakin. Oli syytä pelätä syntyvän taistelun valkoihoisten ja punanahkain välillä. Tämän vaaran sai Printz vältetyksi taidollaan ja tarmollaan. Hän nimittäin uskotteli indiaaneille, että Ruotsista oli tulossa suuri armeija, joka oli valmis surmaamaan joka ainoan indiaanin, jos he vain vähänkin vielä tekisivät häiriötä siirtokunnassa. Toisaalta lupasi Printz tehdä ystävyysliiton ja uudistaa rauhan indiaanein kanssa, johon nämä suostuivat. Sovittuaan indiaanipäällikköjen kanssa kirjoitti Printz Ruotsiin: “He (indiaanit) eivät luota meihin, ja me puolestamme luotamme heihin vieläkin vähemmän”.

Virginian kuvernöörin Plowdenin kanssa niinikään tultiin ikävään kosketukseen. Seikka oli sellainen, että eräs englantilainen kauppalaiva harjoitti turkisliikettä ruotsalaisten kauppasatamissa, josta syystä se otettiin kiinni ja vietiin Kristiinan satamaan. Täällä havaittiin laivan kuuluvan Virginian kuvernöörille. Oli päivän selvää, että naapurina asuva mahtava kuvernööri tulisi lähettämään aseellisen joukon Kristiinaan, jos hänen laivansa siellä pidätettäisiin. Siitä syystä katsoi Printz viisaimmaksi laskea englantilaiset laivoi[s. 74]neen menemään, vieläpä rahallisesti hyvitti kärsityn vahingon.

Yllä mainitut seikat pakottivat Printziä lähettelemään yhä uusia avunpyyntökirjeitä valtiokansleri Oxenstjernalle ja kreivi Pietari Brahelle. Ellei Delawareen lähetetä mahdollisimman pian lisää sotaväkeä ja siirtolaisia, niin hukkaan menee Ruotsin tähän astiset aikeet siirtokunnan asuttamisessa ja kaupan laajentamisessa. Eivät ainoastaan hollantilaiset, vaan myöskin englantilaiset ahdistelevat Uuden Ruotsin kauppayhtiön harjoittamaa turkisliikettä, ja indiaanein taholta uhkaa niinikään alituinen vaara. Ruotsin hallituksen täytyy asemansa säilyttämiseksi lähettää vähintäin kaksisataa sotamiestä ja tuhannen siirtolaista. Eroakin pyysi kuvernööri toimestaan monta kertaa, eikä sitä käy ihmetteleminenkään tällaisissa vaikeissa oloissa, siirtokunnan väkiluvun ollessa ainoastaan 174 henkeä.

Hollannin kauppayhtiön ja Uuden Alankomaan ylitirehtööriksi nimitettiin rauhaa rakastavan Kieftin jälkeen vallanhimoinen ja käskevä Peter Stuyvesant. Hän päätti hankkia edustamalleen kauppayhtiölle Delawaren varrella mahdollisimman edulliset kauppaoikeudet, vieläpä, mikäli mahdollista, pakottaa Uuden Ruotsin siirtokunnan hallintonsa alle. Siinä tarkoituksessa saapui hän maitse sadankahdenkymmenen sotamiehen kanssa Delawareen, jonne samaan aikaan purjehti vähäinen hollantilainen laivastokin. Kirjeessään Printzille selitti tämä anastushaluinen kuvernööri Delawaren jokilaakson kuuluneen ennen ruotsalaisten tuloa Hollannin kauppayhtiölle, josta syystä Uuden Ruot[s. 75]sin siirtokunnan oli alistuttava sanotun yhtiön hallinnon alle. Printz lähetti kirjeen Ruotsin hallitukselle ja varustautui aseelliseen vastustukseen. Hollantilaisten ylivoima ei kuitenkaan tällä kertaa ollut riittävä takaamaan heille voittoa, josta syystä Stuyvesant oli ryhtymättä taisteluun. Kuitenkin rakensivat hollantilaiset itselleen Delawaren rannalle, etelään Kristiinasta, lujan linnoituksen, antaen sille nimeksi Casimir. Tätä toimenpidettä eivät ruotsalaiset voineet estää. Linna varustettiin kahdellatoista tykillä, ja jätti Stuyvesant sinne kolmekymmentä vartiomiestä, palaten muun joukkonsa kanssa takaisin Uuteen Amsterdamiin.

Uuden Ruotsin siirtokunnan itsenäisyys alkoi olla vaarassa, vaikkakin se tällä kertaa pelastui. Kuvernööri Printz sai luvan palata perheineen kotimaahansa, oltuaan siirtokunnan esimiehenä kymmenen vuotta. Printzin tytär rouva Papegoja jäi ainaiseksi siirtokuntaan, asuen ensin Printzin kartanossa Tinicum-saarella ja sittemmin Printztorpassa.

Siirtokunnan itsehallinnon loppuajat

Pitkän odotuksen jälkeen saapui taas 1653 siirtolaislaiva Ruotsista, tuoden runsaan lastin ja kolmattasataa uudisasukasta Delawareen. Tässä laivassa saapuivat siirtokunnan uusi kuvernööri Johan Rising, insinööri Peter Lindström ja luutnantti Gyllengren. Kun tämä hyvillä aseilla ja neljälläkymmenellä sotilaalla varustettu siirtolais[s. 76]laiva huomasi Delawaren rannalle rakennetun hollantilaisen linnoituksen, syntyi siinä kohta ilmeinen kahakka. Casimir-linnasta ammuttiin varotuslaukaukset ja yritettiin pelottamalla kääntää pohjan miehet takaisin. Mutta nämäpä eivät säikähtäneet, vaan halusivat ensin puhutella linnan komentajaa. Kapteeni Skute ja luutnantti Gyllengren sousivat muutamien sotilaitten kanssa rannalle, jossa heidät otti vastaan linnan komentaja. Ruotsalaiset nyt puolestaan vaativat hollantilaisia antautumaan, sillä heillä oli ylivoima ja enempi aseitakin. Eikä siinä hollantilaisten auttanut muu kuin antautuminen. Casimir-linna muutettiin ruotsalaiseksi varustukseksi nimellä “Kolminaisuuden linna”.

Kristiinan linnan ulkopuolinen alue mitattiin kaupungin paikaksi ja jaettiin tonteiksi. Oli tarkotus perustaa tähän Uuden Ruotsin kaupan ja hallinnon keskus, varsinainen kauppakaupunki. Sinne kehotettiin käsityöläisiä ja teollisuuden harjottajia ja kauppamiehiä asettumaan.

Siirtolaiset pyrkivät kuitenkin mieluummin maalle, jossa he saivat itselleen edullisilla ehdoilla uudistiloja. Yhtiön hallinnolla oli paljon puuhaa, ennenkuin nuo kolmattasataa siirtolaista saatiin sijoitetuiksi vastaisiin asuntoihinsa. Muutamat asettuivat vanhempiin asumapaikkoihin, toiset siirtyivät siirtokunnan etäisimpiin alueisiin: New Castleen, Wiccacoon, Racooniin, Molikkamäelle ja Repapoon. Marylandin puolellekin: Elk-joelle ja Brandyviniin asettui siirtolaisia, etupäässä suomalaisia, kuten Turusen veljekset ja muitakin.

Indiaanein kanssa uudisti vasta saapunut kuver[s. 77]nööri Rising ystävyysliiton jakamalla päälliköille tavanmukaisia lahjuksia. Vieläpä heidät kutsuttiin Kristiinan linnaankin kestivieraiksi. Myöskin englantilaisten siirtokuntain kuvernöörien kanssa oltiin ystävällisessä kirjevaihdossa.

Siirtokunnan sisäinen hoito järjestettiin sillä lailla, että erityiset miehet valittiin huolehtimaan niinhyvin uudisasukasten edistymisestä kuin yhtiönkin eduista ja omaisuudesta. Anders Olfson sai toimekseen valvoa yhtiön omistamia tiluksia. Peter Hansson tuli maanviljelysneuvojaksi uudisasukasten keskuuteen ja Johan Stålkofta yleisten rakennusten tarkastajaksi. Siirtolaiset saivat itselleen maata sillä ehdolla, että vuosittain raivaisivat määrätyn alan ja suorittaisivat erinäisiä työpäiviä yhtiölle. Määrävuotten kuluttua saivat he täyden omistusoikeuden asumiinsa maihin. Tällainen maansaantijärjestelmä on vieläkin voimassa Amerikassa homesteadeja otettaessa valtiolta. Yhtiön omistamia raivattuja maita annettiin niinikään vuokralla viljeltäviksi, ja mainitaan suomalaisen Maunu Monssonin Uplandissa viljelleen tällaista vuokramaata.

Asutuksen laajetessa tarvittiin lisää kaikenlaisia työvälineitä, kotieläimiä y. m. Vaikka siirtolaislaivat toivatkin Ruotsista hevosia ja nautaeläimiä, oli niistä kuitenkin ainainen puute. Yhtiön omistamilla laivoilla haettiin naapurisiirtokunnasta kaksikin eri kertaa hevosia, vetojuhtia, nautaeläimiä ja maanviljelyskaluja. Hevonen maksoi yhdeksänkymmentä majavannahkaa, vetojuhdat puolet siitä. Kotimaasta Ruotsista tuotiin pari kertaa tiilejäkin siirtokuntaan, mutta sittemmin ruvettiin niitä itse siellä valmistamaan. Nama Killin koskeen laittoi[s. 78]vat muutamat vauraammat asukkaat sahamyllynkin. Niinikään mainitaan Turtle-Killsin koskessa olleen jauho- ja ryynimyllyn, jonka omistivat Johan Stålkofta, L. Peterson ja Hans Block.

Uuden Ruotsin itsehallinnnon viime vuotena oli asukasluku 368 henkeä. Suuri enemmistö tästä väestä asui maatiloillaan. Linnojen puolustusväkenä ja palvelijoina laskettiin olevan noin satakunta henkeä. Tämä väestö asui hyvin hajallaan toistasadan mailin pituisella alueella molemmin puolin Delawarea. Laajat olivat uudisasukkaitten laitumet, josta syystä hyvinvointi ripeästi kasvoi. Kuitenkin mainitaan muutamien nauttineen yleistä apuakin. Sellaisia oli suomalainen Karin lapsineen, sokea Kirsti, Paulssonin vanhus ja Johnssonin orpotyttö.

Niin kauan kuin siirtokunta kuului Uuden Ruotsin kauppayhtiölle ja oli kotimaisen hallituksen turvissa, saapui sinne opettajia useilla siirtolaislaivoilla. Mutta nämä viipyivät siellä vain lyhyen ajan. Tällaisia mainittakoon Peter Hjort ja Mathias Nertius. Pisinaikainen kaikista siirtokunnan papeista oli Laurentius Lock, joka hoiti sikäläisiä seurakuntia neljäkymmentäyksi vuotta, kuolemaansa saakka 1688. Hän sai yksinäänkin hoitaa seurakuntia toistakymmentä vuotta. Enimmäkseen saarnaili hän Uplandissa, Finlandissa ja Racoonissa, asuen suomalaisten keskuudessa. Monet seikat viittaavat siihen, että hän osasi puhua suomen kieltäkin, koskapa häntä väliin asiakirjoissa kutsutaan suomalaisten papiksi, ja hänen toinen vaimonsa oli suomalainen.

Hollantilaiset valloittavat Delawaren

[s. 79]

Kun Uuden Alankomaan kuvernööri Peter Stuyvesant sai tietää Casimir-linnan tulleen ruotsalaisten käsiin, ryhtyi hän viipymättä sellaisiin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena oli Delawaren siirtokunnan valloittaminen. Vuosi 1654 käytettiin laivain varustamiseen tarpeelliseen hyökkäyskuntoon ja sotamiesten keräämiseen. Varustuksia koetettiin pitää salassa, ettei Ruotsista osattaisi lähettää sotaväkeä Delawareen. Kuvernööri Rising sai kuitenkin tietoonsa naapurinsa varustelut ja koetti puolestaan vahvistaa Uuden Ruotsin linnoituksia, toivoen pian saavansa lisäväkeä Ruotsista.

Syksyllä 1655 saapui Stuyvesant hyvin varustetulla laivastollaan Delawareen ja piiritti Kolminaisuuden linnan. Hänellä oli mukanaan noin 600 tahi 700 sotamiestä ja runsaasti ampumavaroja. Kolminaisuuden linnassa oli kapteeni Skuten komennettavana ainoastaan kaksikymmentä sotamiestä. Kuvernööri Rising koetti sinne lähettää pienen lisäjoukon, kymmenen miestä, mutta nämä joutuivat hollantilaisten vangeiksi. Linnan puolustajat huomasivat vastassa olevan ylivoiman niin suureksi, ettei ollut mitään mahdollisuutta menestykselliseen puolustukseen. Saatuaan kunnialliset ehdot antautuivat he aseitaan käyttämättä.

Voiton innossaan purjehtivat hollantilaiset Kristiinaan, jonka linnan he viipymättä piirittivät. Stuyvesant kehotti suosiolla antautumaan, koskapa vastustus vain tuottaisi omaisuuden ja ihmishenkien hukkaa hyödyttämättä ruotsalaisia. Syntyi [s. 80]muutamia päiviä kestävä neuvottelu näitten kahden siirtokunnan kuvernöörien kesken. Rising vetosi Ruotsin oikeuksiin siinä, että sen kauppayhtiö oli oston kautta hankkinut itselleen ja siirtokunnalleen oikeudet Delawaren jokilaaksoon. Näitten oikeuksien väkivaltainen anastaminen voi johtaa Ruotsin ja Hollannin valtakunnat keskenään sotaan, jota siirtokuntien tulisi välttää. Stuyvesant vaati vain antautumaan, ollenkaan välittämättä vetoamisista kansainvälisiin oikeuksiin. Kuitenkin hän lupasi kaikille Uuden Ruotsin asukkaille heidän yksityisomaisuutensa sekä linnan puolustusväelle suojeluksen ja hollantilaisilla laivoilla vapaan matkan Europaan. Sitäpaitsi saisi kuvernööri Rising viedä siirtokuntaa koskavat asiakirjat mukanaan Ruotsiin. Mutta Uuden Ruotsin kauppayhtiön omaisuus ja yleiset rakennukset lankeaisivat Hollannin kauppayhtiölle. Uudistiloillaan asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset saisivat vuoden sisällä päättää haluaisivatko he, vannottuaan uskollisuudenvalan Hollannin hallitukselle, jäädä siirtokuntaan vai palata takaisin kotimaahansa. Niinikään vakuutettiin ruotsalaisille ja suomalaisille täydellinen uskon vapaus, johon sisältyi luterilaisen uskon säilyttäminen Augsburgin uskontunnustuksen mukaan y. m. Näitten ehtojen vakuudeksi laadittiin antautumisvälikirja, jonka allekirjoittivat molemmat kuvernöörit. Ilman kalvan kalsketta ja veren vuodatusta päättyi tämä valloitussota, ja Uuden Ruotsin siirtokunta laskettiin Hollannin kauppayhtiön hallinnon alle, Stuyvesantin ollessa itse korkeimpana käskynhaltijana.

Hollantilaisilla laivoilla kuljetettiin kuvernööri [s. 81]Rising, Kristiinan ja Kolminaisuuden linnojen puolustusväki ja linnanpalvelijat ensin Uuteen Amsterdamiin ja sieltä edelleen Europaan. Omasta pyynnöstään saivat siirtokuntaan jäädä kapteeni Sven Skute, luutnantti Gyllengren ja pastori Laurentius Lock. Uudisasukkaat jäivät melkein poikkeuksetta siirtokuntaan, haluamatta jättää rakkaiksi tulleita asutuksiaan.

WICCACON KIRKKO, rakennettu 1677; oli kolmas puolustustornin tapaan rakennettu kirkko siirtokunnassa.

WICCACON ELI PHILADELPHIAN UUDEMPI KIRKKO, valmistui 1700; on nykyäänkin käyttökuntoinen. Tunnetaan nimellä “Gloria Dei kirkko”.

Kun Uuden Ruotsin siirtokunta oli jo joutunut hollantilaisten valtaan, saapui vielä 1655 Ruotsista yksi siirtolaislaiva Delawareen, tuoden mukanaan toistasataa siirtolaista, joitten joukossa oli lähes sata Vermlannin suomalaista. Tämä laiva matkustajineen joutui luonnollisesti siirtokuntaa hallitsevien hollantilaisten vangiksi. Lähelläpä oli, ettei kaikkia heitä lähetetty takaisin Ruotsiin. Kuitenkin monien sovittelujen perästä sallittiin laivalla tulleitten varsinaisten siirtolaisten astua maihin Delawaressa ja asettua uudisviljelijöiksi maanmiestensä keskuuteen. Mutta retkikuntaan kuuluvat sotamiehet, laivan päälliköt y. m. lähetettiin takaisin Ruotsiin. Laiva lastineen vietiin Uuteen Amsterdamiin ja joutui Hollannin kauppayhtiön omaisuudeksi.

Tämä toistasataa henkeä käsittävä siirtolaisjoukko lisäsi tuntuvasti siirtokunnan väkilukua. Kun sitäpaitsi näitten joukossa oli puolisen sataa naista, niin seurasi siitä, että alkoi muodostua koteja suomalaisten ja ruotsalaisten keskuuteen Amerikassa. Tämä väestö jäikin ainaiseksi asumaan Delawareen.

Vaikkakin edellä mainittua retkeä on pidettävä viimeisenä varsinaisena siirtolaisten matkana [s. 82]Ruotsista Delawareen, niin saapuipa sentään seuraavan parinkymmenen vuoden sisällä vielä muutamia pienempiä joukkoja taikka yksityisiä hollantilaisilla laivoilla Amerikaan. Kerrankin kokoontui Vermlannin suomalaisia toistasataa henkeä käsittävä joukko Hollantiin pyrkiäkseen Delawareen. Näitten johdosta syntyi kirjevaihto Hollannin ja Ruotsin hallitusten välillä. Suomalaiset määrättiin palaamaan takaisin omille laitumilleen. Moniaat seikat viittaavat kuitenkin siihen, että osa näistä suomalaisista pääsi hollantilaisilla laivoilla haluamaansa Amerikaan. Kapteeni Peter Lucassonin mukana saapui 1663 kolmekymmentäkaksi Vermlannin suomalaista Delawareen. Tämä lienee viimeinen siirtolaisjoukkue edellä mainittuun siirtokuntaan Ruotsista ja Suomesta. Kaikkiaan lienee saapunut eri retkikuntien laivoilla noin tuhannen ruotsalaista ja suomalaista Delawareen. Hollantilaisten hallinnon aikana laskettiin heitä olevan noin kuusisataa henkeä, joista asekuntoisia miehiä satakolmekymmentä. Tuhannesta siirtokuntaan saapuneesta palasi takaisin Ruotsiin nelisensataa henkeä, enimmäkseen sotilaita ja linnojen palvelusväkeä. Siirtokuntaan jääneestä väestöstä toisen puolen muodostivat suomalaiset, joita kaikkiaan saapui siihen aikaan Amerikaan kolmesataa henkeä, jotka harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta jäivät ainaiseksi siirtokuntaan.

Delawaren siirtokunnan hallinnon järjestivät hollantilaiset siten, että varakuvernöörinä hoiti paikallisia asioita Jacob Alrich, asuen Kristiinassa. Mutta monet tärkeimmät asiat ratkaisi Uuden Alankomaan kuvernööri Stuyvesant itse. Ensi vuo[s. 83]sinä epäilivätkin hollantilaiset niin ruotsalaisia kuin suomalaisiakin, peläten heidän indiaanein taikka englantilaisten kanssa liittoutuneina tekevän kapinan. Tähän pelkoon ei ollut vähääkään aihetta. Uudisasukkaat olivat rauhallisia. Ainoastaan siitä voitaisiin heitä syyttää, etteivät he kiirehtineet vannomaan uskollisuuden valaa Hollannin hallitukselle, mutta siihen taas oli syynä pitkät, vaikeat matkat ja hajanaiset olot.

Muutamassa vuodessa saavuttivat kuitenkin Delawaren uudisasukkaat hollantilaisten luottamuksen. Varsinkin komisarius Willem Beckman, joka Alrichin kuoleman jälkeen varakuvernöörinä hoiti siirtokuntaa, näyttää luottaneen heihin täydellisesti. Apulaisena ja kielenkääntäjänä oli hänellä suomalainen Anders Jörken (Yrjönpoika). Siviilihallintoa ja oikeusistuinta hoiti eräs Beckman kuvernööri Stuvesantin alavirkamiehenä. Paikallishallinnon halpoittamiseksi valittiin erinäisiin virkoihin ruotsalaisia ja suomalaisia, joista mainittakoon kapteeni Sven Skute, luutnantti Gyllengren, Peter Rambo, Peter Kock, Anders Dalbo ja Olof Stille. Veroina tuli suorittaa uudisasukasten noin kuusi guldenia henkilöä kohden.

Jo Printzin aikana ja myöhemmin rauhattomina aikoina muutti moniaita suomalaisia ja ruotsalaisia Marylandin puolelle, Elk Riverille ja Brandyvineen. Kun siirtokuntaan taas palautui rauhallisemmat ajat, niin muuttivat he takaisin Olof Stillen johtamina ja saivat uudistiloja Passayuong-puron varrelta. Marylandiin jäi kuitenkin muutamia suomalaisia: Johan Turunen, Marcus ja Johan [s. 84]Tomminen ja Abram niminen sotamies. Johan Tomminen oli taitava nikkari.

Siirtokunnassa tapahtui silloin tällöin asioita, jotka johtivat asianomaiset oikeuteen. Niinpä Altoonan oikeudessa syytettiin suomalaista Evert Hendricksonia siitä, että hän syyttä ja suotta oli hyökännyt rauhallisen ja hyvänsuovan Jyrisen (Urrinen) Kynin päälle ja pidellyt häntä pahasti. Oikeudessa jossa oli todistajana muun muassa suomalainen Andies Andiesson, kävi ilmi se, että syytetty Evert Hendrickson oli yleisesti paikkakunnalla tunnettu riitapukari ja rauhanhäiritsijä sekä kaikin puolin vastuksellinen ja yleistä häiriötä synnyttävä naapuri, joka saattoi mennä kenen taloon tahansa tappelua ja riitaa haastamaan. Evert Hendrickson tuomittiin sakkoon ja poistumaan paikkakunnalta. Maksettuaan sakkonsa muutti hän Crane Hookiin ja oli myöhemmin osallisena “pitkän suomalaisen” kapinahankkeessa.

Rauhantuomari Israel Helmin niskaan niinikään hyökkäsi lakituvassa Oele Oelsen niminen uudisasukas, repien vaatteita, mutta ei saanut aikaan ruumiillista vahinkoa. Hänet tietysti tuomittiin heti raskaaseen rahasakkoon. Suuren perheen isänä ja vähävaraisena miehenä sai hän myöhemmin sakkonsa anteeksi.

Suomalaisten joukossa löytyi eräs perhe, joka eli alinomaisessa epäsovussa ja riidassa. Kaiken lisäksi rääkkäsi mies vaimoaan, antoi aikatavasta selkäänkin ja lopuksi ajoi pois kotoaan. Oikeudessa esiintyi miestä vastaan muitakin raskauttavia asioita, muun muassa siveysrikoksia, josta [s. 85]syystä vaimolle annettiin avioero ja puolet yhteisestä omaisuudesta. Tämä 1661 myönnetty avioero oli ensimäinen laatuaan Delawaressa.

Pastori Laurentius Lock joutui ikävyyksiin, vieläpä tekemisiin oikeuden kanssakin. Hänen vaimonsa karkasi Jacob Joughin kanssa, ja he menivät asumaan joen toiselle puolelle suomalaisen Andries Hendricksenin uudistaloon. Mutta kun heidän olonsa tuli siellä tunnetuksi, pakenivat he Virginiaan ja sieltäkin kauemmaksi Uuteen Englantiin. Pastori Lock, saadakseen lapsilleen hoitajan, meni uusiin naimisiin, ennenkuin oli saanut laillista eroa entisestä vaimostaan. Kun hän sitäpaitsi vielä vihki erään parikunnan ilman asianomaiselta oikeudelta hankittua vihkilupaa, niin joutui hän syytteeseen ja tuomittiin sakkoon. Israel Helm koetti selittää oikeudessa, että Ruotsissa ja Suomessa juuri papit antoivat vihkiluvan ja vihkivät parikunnat. Pastori vetosi asiansa kuvernööri Stuyvesantiin selittäen siirtolaispapin vaikeuksia hänen hoitaessaan hajanaisia seurakuntia sekä että hän suuren perheen isänä oli kykenemätön maksamaan sakkoaan, jonka vuoksi hän pyysi sitä anteeksi. Kuvernöörin kirje komisarius Beckmanille määrää sakon annettavaksi anteeksi ja pastorin vapautettavaksi kaikista syytöksistä.

Hollantilaisten hallitus Delawaressa tuli lyhytaikaiseksi, kestäen vain yhdeksän vuotta. Tapausten kulku saattoi Amerikassa asuvat ruotsalaiset ja suomalaiset Englannin hallituksen alle.

Englantilaiset valloittavat Uuden Alankomaan

[s. 86]

Englannin nouseva kauppa- ja maailmanvalta, jolla oli laajoja alueita ja kukoistavat siirtokunnat Pohjois-Amerikassa, oivalsi hollantilaisten hallussa olevan Hudson-virran ja sen sataman tärkeyden kauppaan ja puolustukseen nähden. Englantilaisille siirtokunnille oli epäturvallista, kun siinä välillä oli Hollannin siirtokunta, joka liittoutuneena indiaanein taikka ranskalaisten kanssa saattoi asettaa Uuden Englannin siirtokunnat alttiiksi hyökkäykselle ja valloitukselle. Nämä seikat aiheuttivat sen, että Englanti päätti valloittaa hollantilaiset alusmaat Pohjois-Amerikassa.

Yorkin herttua James, Englannin kuninkaan Kaarlo II:n veli, saapui 1664 vahvalla laivastolla Amerikaan ja ankkuroi Long Islandin rannikolle, Uuden Alankomaan siirtokunnan etuvarustusten luokse. Hän ryhtyi piirittämään Uutta Amsterdamia, Amerikassa olevaa Hollannin hallituksen keskustaa. Kuvernööri Stuyvesantilla sattui tällä kertaa olemaan vain kaksisataa sotamiestä käytettävänä siirtokuntansa puolustamiseen ja hyvin rajoitettu määrä ampumatarpeita. Englantilaisten ylivoima oli ainakin kymmenkertainen. Yorkin herttua niin ollen kehoitti suosiolla antautumaan, luvaten hollantilaisille suojeluksen ja yksityisomaisuuden turvan. Hollannin kauppayhtiön omaisuus ja yleiset rakennukset lankeaisivat voittajalle. Stuyvesant joutui nyt aivan samaan asemaan, kuin hän itse oli pakoittanut Uuden Ruotsin komentajan Risingin alistumaan, nimittäin antautumaan [s. 87]vasten tahtoaan ja jättämään siirtokuntansa vieraan vallan haltuun. Aseellinen puolustus näet oli aivan turhaa, jota paitsi Uuden Alankomaan asukkaat peläten omaisuutensa tuhoamista vastustivat aseelliseen vastarintaan ryhtymistä ja vaativat Stuyvesantia antautumaan. Siihen hän suostuikin, ja niin päättyi tämäkin valloitussota verta vuodattamatta. Englannin haltuun tulivat täten Uuden Alankomaan siirtokunta Hudson-virran varrella ja Uuden Ruotsin siirtola Delawaressa.

Englantilaiset valloitettuaan Uuden Alankomaan ja sen satamapaikan Uuden Amsterdamin, muuttivat tämän nimen valloittajan Yorkin herttuan kunniaksi New Yorkiksi. Useat muutkin paikat saivat englantilaisia nimiä: Kristiinasta tehtiin Altoona, Uplandista Chester, Finlandista Marcus Hook j. n. e.

Englannin hallituksen järjestely Delawaressa

Syyskuulla 1664 purjehti englantilainen kapteeni Edward Carr, Delawaren varakuvernööriksi nimitettynä, saattamaan ruotsalaisten ja suomalaisten tietoon siirtokunnan tästä lähtien kuuluvan Englannin hallituksen alle sekä vaatimaan asukkailta uutta uskollisuudenvalaa. Delawaren väestölle ilmoitettiin, ettei siirtokunnan paikallisessa hallituksessa tulisi erityisempiä muutoksia tapahtumaan. Asukkaat saisivat säilyttää uskontonsa, kielensä, kansallisuutensa, tapansa, omaisuutensa ja nauttia yleensä samanlaisia oikeuksia, kuin naapurina asu[s. 88]vat Virginian siirtokunnan asukkaat nauttivat. Kuuden kuukauden kuluessa tuli asukasten vannoa Englannin hallitukselle uskollisuudenvala.

Uskollisuuden valan olivat suomalaiset ja ruotsalaiset valmiit tekemään uudelle hallitukselle, niin ettei siinä erityisempiä vaikeuksia syntynyt viranomaisille, paitsi viivytyksiä, sillä uudisasukkaat ovat tällaisissa asioissa hitaita, eikä heillä aina ole tilaisuuttakaan saapua oikeuspaikalle. Mutta sitten annettiin määräys maitten omistuskirjain uudistamisesta. Joilla oli kiinnityskirjat, niiden tuli vaihtaa ne englanninkielisiin ja merkitä oikeuskirjoihin. Niiden, joilta kokonaan puuttui kirjallista oikeutta maihinsa, täytyi siinä tapauksessa todistaa asuneensa maitaan määrätyn ajan, saadakseen itselleen laillisen omistusoikeuden. Tämä asia synnytti muutamia vaikeuksia ja ikävyyksiä, varsinkin sivukylissä. Alettiin levittää huhua, että uudisasukkailta anastettaisiin maat ja asutukset. Tällainen epäluulo oli aivan aiheeton, sillä hallitus päinvastoin tahtoi kiinnityskirjain antamisen kautta ainaiseksi taata uudisasukkaitten oikeudet heidän maihinsa ja merkitä ne lakivoipaisessa järjestyksessä kirjoihinsa.

Pitkän suomalaisen kapinanhanke. Eräs Marcus Jacobus, joka kehui olevansa Königsmarkin kreivin poika Ruotsista, alkoi levitellä valheita ja epäluottoa herättäviä puheita Englannin hallitusta vastaan. Hän sai kumppanikseen varakkaan suomalaisen uudisasukkaan Marcus Collmannin, joka osasi myöskin indiaanein kieltä. Yhdessä he kiertelivät suomalaisten, ruotsalaisten ja hollantilaisten luona Uplandissa, Finlandissa ja Crane Hookis[s. 89]sa kehotellen uudisasukkaita kapinaan Englannin hallitusta vastaan, missä hommassa heitä tulisivat auttamaan indiaanit. Asia tuli englantilaisten viranomaisten tietoon ja kumpainenkin mies määrättiin vangittavaksi. Marcus Jacobus, jota ensimäisessä syytöskirjeessä kutsutaan “pitkäksi ruotsalaiseksi”, mutta myöhemmin “pitkäksi suomalaiseksi”, saatiin kiinni ja asetettiin syytteeseen. Marcus Collman pakeni indiaanein keskuuteen.

Oikeudessa, jota käytiin lokakuulla 1669, tuomittiin “pitkä suomalainen” sopimattomista ja valheellisista puheistaan hallitusta vastaan sekä kansan kiihoittamisesta kärsimään ensin raipparangaistus ja sen jälkeen lähetettäväksi Barbadossaarelle Englannin vankilasiirtolaan. Talvella kärsi hän raipparangaistuksensa ja lähetettiin senjälkeen Barbadokseen.

Uudisasukkaatkin saivat kärsiä tästä luullusta kapinahankkeesta, vaikka eivät he olleetkaan taipuneet kapinoimiseen. Kuitenkin jonkinlaista osallisuutta lienee tässä vaaralliselta näyttävässä asiassa ollut heillä, koskapa aina viiteenkymmeneen henkeen nouseva joukko suomalaisia, ruotsalaisia ja hollantilaisia sakotettiin, toisia lievemmin, toisia aina tuhanteen guldeniin saakka. Kapinahankkeen toinen päähenkilö Marcus Collman säästyi kokonaan kaikista rangaistuksista, sillä hänen saavuttuaan muutaman vuoden perästä takaisin kotiinsa, oli asia unohtunut, taikka englantilaiset olivat havainneet tämän asian olleen ei läheskään niin vaarallista ja pelättävää laatua, kuin se ensimältä oli näyttänyt.

Suomalaiset ja ruotsalaiset luottotoimissa

[s. 90]

Siirtokunnan sisäisen hallinnon kehittyessä saavuttivat Delawaren vanhimmat siirtolaiset ajan pitkään täydellisen luottamuksen. Uplandin oikeudessa, joka kuninkaan käskystä ja nimessä pidettiin 1676, nimitettiin siviilihallintoa varten jonkinlainen lautakunta, jossa esimiehenä tuli olemaan varakuvernööri Edward Carr ja hallituksen edustajana kapteeni Johan Collier sekä jäseninä Peter Alrich, Otto Ernest Cock, Peter Rambo, Israel Helme, Peter Kock (Kukko), Lesse Andrie ja Oele Svenn.

Kaikenlaisiin paikallisiin luottamustoimiin valittiin niinikään Uuden Ruotsin vanhimpia asukkaita, niinkuin esimerkiksi rauhantuomareiksi New Castlen piiriin Hans Block ja Johan Molikka (Mulilla), Delawaren jokialueelle Peter Rambo, Laes (Lassi) Andries, Wolle (Valee) Swaine ja Israel Helme. Tiekomisareiksi nimitettiin Peter Yokehane (Jokinen) Andrew Rambo ja Erick Mollika (Molikka).

Englannin hallitus noudatti oikeuden ja kristillisyyden periaatteita, ja uudisasukkaat yleensä tunsivat itsensä verrattain onnellisiksi sellaisen hallituksen turvissa. Aikakautta kuvaavaa on seuraava julistus, jonka hallitus antoi Uplandin oikeudessa 1682. Siinä muun muassa sanotaan: “Olkoon kaikille tiettävä, että uskonnon pilkkaaminen ja vainoominen on kokonaan ankarasti kielletty ja että hallituksen luottamustoimiin ei oteta pilkkaajaa eikä sellaista, joka kieltää Jeesuksen Kristuksen. Jumalan pilkkaaminen rangaistaan. Sunnuntai on vietettävä lepopäivänä. Vanhoja tulee kunnioittaa. [s. 91]Väkijuomain myynti indiaaneille on ankarasti kielletty. Samoin kielletään miekkailut, kaksintaistelut, nyrkki- ja kukkotappelut, kortinpeluu, arpomiset, lotterit y. m. sellaiset. Rauhanhäiritseminen, siveetön puhe ja kielenkäyttö sakon uhalla kielletään.”

Niinikään suositteli hallitus maanviljelyksen edistämistä Delawaressa, tarjoten uudisasukkaille lisää maita erittäin edullisilla ehdoilla. Seurauksena olikin, että melkein kaikki silloiset suomalaiset ja ruotsalaiset ottivat itselleen hyvinkin suuret alat maita turvatakseen lastensa aseman siirtokunnassa.

Philadelphian kaupungin perustaminen

Delawaren jokilaaksoon perustettiin 1682 suuri kveekarien siirtokunta, josta myöhemmin kehittyi Pennsylvanian laaja valtio. William Penn, tämän siirtokunnan perustaja, oli englantilaisen amiraalin poika, joka jo nuorella iällään kääntyi tähän veljellisyyttä ja rauhaa rakastavaan kveekarien lahkokuntaan. Kun heitä Englannissa vainottiin, halusivat he muuttaa Amerikaan. William Penn, jolle Englannin hallitus hänen isä vainajansa ansioista oli melkoisesti velkaa, sai sen korvaukseksi laajat maa-alueet Amerikasta Delaware-joen länsipuolelta kveekarien siirtokunnan perustamista varten. William Penn joukkoineen astui maihin ensin New Castlessa, jossa kutsuttiin oikeustalolle alkuperäiset uudisasukkaat ruotsalaiset ja suomalaiset ja heille luettiin hallituksen kirje ja esitettiin uutten tulok[s. 92]kaitten siirtokunta-aie. Siitä purjehti joukko Uplandiin, jossa taas pidettiin edellämainitun tapainen kokous. Suomalaiset ja ruotsalaiset saivat pitää maansa ja omaisuutensa, mutta hallinnollisesti tulivat he tästä lähtien kuulumaan kveekarien siirtokunnan yhteyteen. Kveekarien siirtokunta kasvoi tavattoman nopeasti, sillä vuoden kuluessa toi 23 laivaa heitä Englannista Pennsylvaniaan.

Ensimäisenä toimena William Pennillä oli Philadelphian kaupungin perustaminen. Hän valitsi sille sopivan aseman Delaware- ja Wiccaco-jokien yhtymäpaikasta, joka maa-alue kuului Svenn eli Svanson nimisille veljeksille, joilta osto- ja vaihtokaupalla hankittiin omistusoikeus tulevalle siirtokunnan kauppakeskukselle. Se paikka, mihin ensimäiset kadut mitattiin, tunnettiin nimellä “Sauno” (sauna), joka nyt muutettiin veljellistä rakkautta merkitseväksi nimeksi: Philadelphia. Tämän kaupungin itäpuolella oli suomalaisten ja ruotsalaisten rakentama Wiccacon kirkko, joka kaupungin kasvettua jäi sen sisään. Ympäristöllä asui suomalaisia ja ruotsalaisia maanviljelijöitä siellä täällä, ja heidän sekaansa tuli sittemmin englantilaisia. Philadelphia kasvoi niinikään siihen aikaan tavattoman joutuin. Ensi vuonna jo rakennettiin kahdeksankymmentä taloa. Kaupunki olikin kauan aikaa suurin Pohjois-Amerikassa.

Uuden siirtokunnan kuvernööri William Penn, jonka hallintoon joutui suurin osa entistä Uuden Ruotsin siirtolaa, oli ihmisystävällinen ja tunnollinen asioissaan ja saavutti alustalaistensa jakamattoman rakkauden. Suomalaisia ja ruotsalaisia kohteli hän kunnioitettavasti, osoitti heille huomatta[s. 93]vaa luottamusta ja käytti heitä palveluksessaan erinäisissä toimissa. Kapteeni Lasse Cock, joka osasi useita kieliä, pysyi kuvernöörin kielenkääntäjänä koko elämänsä ajan. Kun paikallisen hallinnon järjestämistä varten pidettiin Philadelphiassa maakuntakokous, oli siellä englantilaisten edustajain rinnalla suomalaisia ja ruotsalaisiakin: Erick Mollika (Molikka), Wallis Svensson, Gunnar Rambo, Mauritz Stille ja Johan Cock.

Kulkiessaan alueellaan tarkastamassa lääniään tutustui William Penn yhä enemmän noihin varhaisimpiin siirtolaisiin. Hän ihaili heidän ahkeruuttaan ja ihmetteli heidän lapsirikkauttaan, sillä hän tapasi kaikissa suomalais- ja ruotsalaisperheissä tuvan täydeltä kauniita, sinisilmäisiä, vaaleatukkaisia poikia ja tyttäriä. “Kauniimpia ja älykkäämpiä lapsia ei löydä mistään”, hän kirjoittaa. Lieneekö sitten totta, mitä eräs niiden aikain kuvaaja kertoo, että eräässä talossa samana yönä emäntä olisi saanut kaksoset, läävässä lehmälle syntynyt kaksi vasikkaa ja lampaalle kaksi karitsaa.

Englantilaisten tulo Delawareen ja Philadelphian kaupungin perustaminen suomalaisten ja ruotsalaisten asukkaiden keskuuteen vaikutti sen, että näitten kielet alkoivat hävitä. Ainoastaan etäisimmillä seuduilla: Kristiinassa, Uplandissa, Finlandissa ja Racoonissa säilyivät vielä pohjolan kansain kielet ja tavat jonkun aikaa.

Suomalaiset ja ruotsalaiset asutukset sekä niiden väkiluku

[s. 94]

Viidenkymmenen vuoden kuluttua siitä, kun ensimäiset siirtolaiset saapuivat pohjolasta Delawareen, oli heitä levinnyt toistasataa mailia pitkälle ja noin puoltasataa mailia leveälle alueelle molemmin puolin leveän Delawaren jokivartta ja siihen juoksevien pienempien purojen varsille. Tärkeimmät näistä asutuksista olivat seuraavat:

Kristiina, nykyinen Wilmingtonin kaupunki, siirtokunnan vanhin ja kauan aikaa tärkein asutuskeskus. Sinne rakennettu linna on hävinnyt, mutta sen tilalla on 1699 rakennettu kaunis kivikirkko. Kirkonkirjoissa ja hautapatsaissa tapaa suomalaisnimiä: Tossawa, Molikka, Laikkonen, Rambo, Sinnikka, Laitinen, Lohi y. m.

Crane Hook, toista mailia Kristiinasta, maanviljelyskeskus. Sinne rakennettiin kirkko 1667, jota käytettiin, kunnes Kristiinan uusi kirkko valmistui. Kiviraunio osottaa nykyään vanhan kirkon paikkaa. Suomalaisia asui siellä: Bertti, Aksel, Ericke, Matt, Simon, Evert, joitten kaikkein nimeen on liitetty “ffin”. Näistä ovat sittemmin muodostuneet nimet Erickson, Mattson y. m.

Lapland, lähellä Kristiinaa, on siitä merkillinen, että se on säilyttänyt tähän saakka nimensä, monien muitten alkuperäisten nimien muuttuessa englantilaisiksi. Nimestä päättäen on siellä asunut joku lappalaisniminen tai Lapista kotoisin oleva uudisasukas.

New Castle, Kristiinasta etelään, jossa oli aikoinaan Kolminaisuuden linna. Siellä asuivat Lassi [s. 95]Olson, Henry Halso, Tossavan leski poikineen, suomalainen Clement ja Lassi Peterson y. m.

Upland, nykyinen Chesterin kaupunki, sijaitsee Wilmingtonin ja Philadelphian keskivälillä, oli siirtokunnan vanhimpia ja tärkeimpiä asutuksia. Tuonnempana oli siellä oikeuspaikkakin ja hallinnollinen keskusta. Suomalaisnimisiä: Urrinen, Lausa y. m. Uplandissa asui myöskin hollantilaisia.

Finland, nykyinen Marcus Hook, lähellä Uplandia, kauniilla paikalla Delawaren varrella, oli suomalaisen asutuksen tärkeimpiä keskuksia. Siellä vaikutti kauan aikaa pastori Laurentius Lock, ja siellä kuoli siirtokunnan johtomies Otto Ernest Cock 1698. Varhaisimpia asukkaita: Olli Rause eli Rasi, Johan Hulke, H. Lausa, Kello-Olli ja Suutari- Olli, Olli Toersen y. m.

Ammasland, jonka nimi johtuu sanasta amma = lapsenamma. Paikka on lähellä Finlandia, ja asui siellä sekä suomalaisia että ruotsalaisia. Vaikea on aina nimistäkään päättää, kumpaanko kansallisuuteen kuuluivat: Olla Sloube, Juno Stoleop, Barttell, Matias Mathiesson, Martin Martinsson.

Tinicum, Uplandin kohdalla saarella. Siellä asui melkoinen joukko uudisasukkaita, jotka sinne laittoivat asuntonsa Göteborg-linnan turviin. Siellä oli Printzin kartano ja kirkko. Nykyään kuuluu saari Philadelphian kaupungille, ja on siellä sairaaloita y. m. yleisiä rakennuksia.

Nykyisen Philadelphian kaupungin alueella ja lähistöllä oli siirtokunnan kolmas laaja asutuskeskus, jonne suomalaiset ja ruotsalaiset uudisasukkaat asettuivat Vaasan, Korsholman ja Tornion linnojen turviin. Tämän alueen tärkeimmät paikat olivat:

[s. 96]

Wiccaco, Delawaren rannalla, sai ensimäiset asukkaat 1643. Sinne rakennettiin pieni kirkkokin 1677 ja myöhemmin kaunis tiilikirkko. Alue kuuluu nykyään Philadelphian kaupunkiin. Ensimäisiä asukkaita: Fredrik Halttonen, Johan Rambo, Sven Swensson, Kokko ja Juustinen.

Kingsessa, Philadelphian luoteispuolella. Siinä asuivat Maria Johlum lapsineen, Manns Justice (Juustinen), Anders Kukko, Maunu Rambo y. m.

Kaliohook, niinikään maanviljelysseutu, jossa asuivat Israel Morten, Fredrik ja Anders Laikkonen, Anders Culin y. m.

Pennspeck, Philadelphian laitaosassa, maanviljelysseutu, jossa asuivat Maria Lejcon (Laikkonen l. Leikkonen), Benjami, Johan ja Jacob Bure (Pori?) y. m.

Malzang, jossa asuivat Johan Sinnikka, Johan Jesse sekä Rambon, Juustisen ja Stillen sukuun kuuluvia uudisasukkaita.

Racoon Creek, New Jerseyn puolella, Uplandin ja Finlandin kohdalla, Delawaren itärantamalla, oli siirtokunnan neljäs tärkein ja laajin asutuskeskus. Siellä oli laajat laitumet ja hyvät kalavedet ja senpä tähden sinne kasvoikin suuri suomalaiskylä. Ensi aikoina ei suomalaisilla ollut järjestettyä seurakuntaa, vaan kävivät he milloin Kristiinan, milloin Tinicumin kirkossa. Pastori Laurentius Lock asui heidän keskuudessaan jonkun aikaa. Sittemmin 1707 rakennettiin sinne pieni kirkkokin, ja alueesta muodostui seurakunta. Racoonin vanhemmista asukkaista mainittakoon: Israel Helmi, Peter Rambo, Peter Jokinen, William Urrinen, Matias Matiasson, Väänänen ja Kamppi. Paikkakun[s. 97]taa kutsuttiin myöskin “jokialueeksi”. Nyttemmin tunnetaan se nimellä Swedesborough.

KOLMINAISUUDEN KIRKKO. Kristiinassa eli Wilmingtonissa, rakennettu 1699. Uudistettiin nykyiseen asuunsa 1802.

Mollica Hill, lähellä Racoonia, sai nimensä Erick Molikasta, joka Racoonista siirtyi sinne uudisasukkaaksi. Tämä suomalainen korvenperkaaja kuoli 1693, elettyään sata vuotta. Häneltä jäi suuri perhe ja laajat viljelykset. Tämä paikkakunta on säilyttänyt näihin saakka alkuperäisen nimensä.

Muutamista muista siirtokunnan pienemmistä asutuksista mainittakoon Witka Cossa, Svanson veljesten asunto, Maticum, jossa oli Lockin ja Alrichin syrjämaat, Dear Point, suomalaisten Sinnikan, Breven ja Andersin talot, Kivikisse, jossa asuivat Elisabeth Dalbo, Lassi Collman, Otto Francis y. m. sekä Finn Point, nähtävästi lauttauspaikka Delawaren rannalla, lähellä Philadelphiaa. Marylandin puolella olivat Elk River ja Brandyvine, jossa asuivat Johan Turunen, Tommisen veljekset ja Abram niminen vanha sotamies perheineen.

Vuonna 1693 laskettiin nämä hajalla asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset viimeinen kerta. Heillä oli silloin vielä sellainen keskinäinen yhteys, että tällainen väkiluvun laskeminen erityisesti juuri heidän keskuudessaan kävi mahdolliseksi. Heitä oli silloin 188 perhettä, yhteensä 942 henkeä. Perhekunnittain laadittu lista lähetettiin Ruotsin hallitukselle saman kirjeen mukana, jossa siirtolaiset pyysivät itselleen opettajia ja tarpeellisia kirjoja. Tämä nimiluettelo on erittäin arvokas ja ansaitsee tulla julkaistuksi tässäkin.

[s. 98]

Hindrich Anderson5

Johan Anderson7

Johan Anderson9

Johan Anderson5

Johan Arian6

Joram Bagman3

Anders Benston9

Bengt Bengston2

Anders Bonde11

Johan Bonde1

Sven Bonde5

Lars Bure8

William Cabb6

Christian Classon7

Jacob Classon6

Jacob Clemsson1

Eric Cock9

Gabriel Cock7

Johan Cock7

Kapt. Lasse Cock11

Mons Cock8

Otto Ernest Cock5

Hindrich Collman1

Conrard Constantine6

Johan von Cullen5

Otto Dahlbo7

Peter Dahlbo9

Hinric Danielsson5

Thomas Dennis6

Anders Didrickson1

Olle Dirickson7

Staphan Ekhorn5

Erick Ericsson1

Göran Ericsson1

Matte Ericsson3

Hindrich Faske5

Casper Fisk10

Mathias de Foff6

Anders Frende4

Nils Frendes7

Olle Fransson7

Eric Gästerberg7

Nills Gästenberg3

Eric Göransson2

Brita Göstfsson6

Hans Göstafsson8

Jons Göstfsson7

Mons Göstafsson2

Johan Grantrum3

Lars Halling1

Mons Hallton9

Israel Helm5

Johan Hindersson Jr.3

Anders Hindricksson4

David Hindricksson7

Jacob Hindricksson5

Johan Hindricksson6

Johan Hindricksson5

Matts Holsten7

Anders Hoppman9

Anders Hoppman7

Frederic Hoppman7

John Hoppman7

Nicholas Hoppman5

Hindrick Ivarsson9

Hindrick Jacob1

Matts Jacob1

Hindrick Jacobson4

Peter Jaccom9

Lars Johansson6

Simon Johansson10

Anders Jonsson4

Didrich Johnsson5

Jons Jonsson2

Mons Jonsson3

Nils Jonsson6

Thomas Jonsson1

Christiern Jöransson1

Christiern Jöransson1

Hans Jöransson11

Joran Joransson1

Lasse Kempe6

Morten Knutsson6

Olle Kuckow6

Hans Kyn's wid.5

Jonas Kyn8

Matts Kyn3

Frederic König6

Nils Laican5

Hindrich Larsson6

Lars Larsson7

Lars Larsson1

Anders Lock1

Mons Lock1

Antonij Long3

Robert Longhorn4

And. Persson Longoker7

Hans Lucasson1

Peter Lucasson1

Peter Lucasson1

Johan Matsson11

Nils Matsson3

Christopher Meyer7

Paul Mink5

Eric Molica8

Johan Monsson5

Morten Mortensson Jr.11

Morten Mortensson se.3

Matts Mortensson4

Michael Nilsson4

Anders Nilsson4

Michael Nilsson11

Hans Olsson5

Johan Ommerson5

Lorentz Ostersson2

Hindrich Parchon4

Bengt Paulsson5

Göstaf Paulsson6

Olle Paulsson9

Peter Paulsson5

Lars Pehrsson6

Olle Pehrsson6

Brita Petersson5

Carl Petersson7

Hans Petersson5

Hans Petersson7

Lars Petersson1

Paul Petersson3

Peter Petersson3

Peter Stake l. Petersson3

Reiner Petersson3

Anders Rambo9

Gunnar Rambo6

Johan Rambo6

Peter Rambo jr.6

Peter Rambo se.2

Matts Repott3

Nils Repott3

Olle Resse5

Anders Robertsson3

Paul Sahlung3

Isaac Savoy7

Johan Schrage6

Johan Skute4

Anders Seneca5

Broor Seneca7

Jonas Skagge's wid.6

Johan Skrika1

Matts Skrika3

Hindrich Slobey2

Carl Springer5

Mons Staake1

Chiertin Stalcop3

Johan Stalcop6

Peter Stalcop6

Israel Stark1

Matts Stark3

Adam Stedman8

Asmund Stedman5

Benjamin Stedman7

Lucas Stedham7

Lyloff Stedham9

Johan Stille8

Jonas Stilman4

Johan Stilman5

Peter Stilman4

Olle Stobey3

Gunnar Svensson5

Johan Svensson9

William Talley7

Elia Tay4

Christiern Thomo's

Olle Thompsson9

wid.6

Olle Thorsson4

Hindrich Tossa5

Johan Tossa4

Lars Tossa1

Matts Tossa1

Cornelius van der Weer7

William van der Weer7

Jacob van der Werr3

William van der Werr1

Jesper Wallraven7

Jonas Walraven1

Anders Weinon4

Anders Wihler4

[s. 100]

Siirtokunnan väestön suomalainen kansanaines muodosti ainakin puolet koko väkiluvusta, vaikka suomalaisia nimiä esiintyy harvassa. On otettava huomioon, että suomalaiset käyttivät varsin yleisesti ruotsalaisia nimiä tullessaan Delawareen. Sellaisia uudisasukkaita, joilla oli pitkät ja vaikeat suomalaisnimet, alettiin kutsua ristimänimillä: Anders, Erick, Hendrick j. n. e. Näistä johtuivat heidän lapsilleen nimet Andersson, Erickson, Hindrickson j. n. e.

Näytteeksi suomalaisten nimien muunnoksista, jotka esiintyvät edellä mainitussa listassa ja muuallakin mainittakoon:

Halttonen—Hallton—Halton—Holton.

Helmi—Helme—Helm.

Jokinen—Yokehane—Jockin—Joccum.

Juustinen—Justinsen—Justisen—Justice.

[s. 101]

Kamppi—Kampe—Kempe—Kemp.

Kokko—Kooko—Kock.

Kukko—Kuckow—Kock—Cock—Cox.

Laikkonen—Laickan—Loikan—Laican.

Leikkonen—Leikon—Lejcon—Leicon.

Laitinen—Laiton—Litien.

Lohi—Lohe—Loe.

Molikka—Mollika—Mollica (Molica).

Parkkonen—Parchon.

Rasi eli Resse—Rause—Rees—Roos.

Ripartti—Reportt.

Sinnikka—Sinicka—Senike.

Tomminen—Tommison—Thompson.

Tossava—Tossa—Tussey.

Turunen—Turner.

Urrinen—Yurien—Arien.

Wainonen—Weinon.

Wäänänen—Waneeman.