TAKAUS.

I.

Poika, joka puhuu rakkaudesta, ja tyttö, joka puhuu kuolemasta.

V-järven rannalla Pohjanmaalla on Katajalahden kartano. Matkustavainen, joka sinne on matkalla, huomaa jo kaukaa, että hän herrastaloa lähestyy. Virstan levyinen metsä, jonka läpi tie käy, ennenkuin kartano Katajavuoren törmältä näkyy, on puhdistettu — on täydellinen metsäpuisto. Katajavuoren törmältä näkyy kartano. Korkea, kaksikertainen on asuinhuone järven rannalla. Ihana koivikko sitä ympäröi. Taempana koivikon takana ovat muut kartanoon kuuluvat rakennukset.

Kartanon ja järven välillä käy koivujen varjostamia käytäviä. Siellä täällä on istuimia, puusohvia tahi turpeista tehtyjä.

On kesä-ilta. Kaukaa kuuluu laulua. Työmiehet kartanon suurella ruisvainiolla ovat päivätyönsä päättäneet. Leikattu on pelto, ja leikattu vilja on kuhilaille korjattu. Työmiehet ovat paluumatkalla pellolta. Heidän on se laulu, joka kartanoon kuuluu.

Sama laulu kuuluu myöskin käytävälle, kartanon ja järven välillä.

Siellä, eräällä vähäisellä sohvalla, istuu kaksi nuorta, nuori poika ja nuori tyttö. He ovat jo siellä vähän aikaa istuneet, mutta harvasanainen on heidän puheensa ollut. Nyt, kun laulua kaukaa kuuluu, luo poika ylös silmänsä, jotka tähän saakka ovat maahan tirkistelleet.

»Kuuletko?» kysyi hän.

»Kuulen» — vastasi tyttö. — »Väki palaa pellolta kotiin».

Ja heidän mielensä on rauhallinen, on iloinen, on tyyni kuten iltakin…

»Anna! Huomenna en ole enää täällä; milloin tänne jälleen palaan, sitä en tiedä. Tämä hetki on ainakin pitkäksi ajaksi viimeinen, jona kahden kesken saan sinun kanssasi puhua». Näin puhui nuorukainen.

Tytön silmäykset tapasivat pojan. Pojan silmät paloivat kirkkaasti, ruusut nousivat hänen poskilleen. Itse siitä tietämättä tarttui hän tytön käteen, hänen suunsa lähestyi tytön poskea, ja tyttö ynnä hiljainen lännen tuuli kuuli kuiskauksen:

»Anna! Minä rakastan sinua!»

Sana oli sanottu; salaisuus, joka oli asunut pojan sydämen syvimmässä pohjassa, oli ilmaistu. Ja samassa kuin pojan salaisuus pääsi ilmi, tunsi tyttö, kuinka pojan käsi kummallisesti vapisi.

Punainen hohde nousi Annankin poskille, hän loi alas silmänsä; hän ei vastannut mitään. Mutta kättänsä ei hän pojan kädestä vetänyt pois.

»Niin, Anna! Minä rakastan sinua» — jatkoi poika. »Sana on nyt sanottu; sinä tiedät nyt salaisuuden, joka pitkät ajat on minun ollut. Sinä tiedät sen nyt; se ei ole enää minun omani, se on nyt myöskin sinun».

»Vilhelmi!» sanoi tyttö ujosti ja hiljaisella äänellä.

»Anna! Sano, vastaa…» Ja kummallisen väristyksen tunsi tyttö pojan kädessä. Poika — hän tunsi, että tytön vastauksesta riippui hänen onnensa tai onnettomuutensa.

»Vilhelmi! Minä olen vielä niin nuori… Minä en tiedä, mitä minun pitää vastaaman» — oli tytön vastaus.

»Sinä siis et voi tunteisiini vastata!» — lausui poika hiljaa. »Minun unelmani on siis ollut turha; aamunkoitto, jonka valossa minä tulevaisuuttani olen katsellut, on siis ollut valhetta…»

Hiljainen, mutta surullinen, sanomattoman surullinen oli pojan ääni, kun hän tämän sanoi.

Tyttö loi häneen silmänsä. »Vilhelmi!» — sanoi hän — »Minä en ole mitään vastannut; sinun tunnustuksesi tuli niin äkkiarvaamatta, minä en tiennyt sitä odottaa, en edes aavistaakaan. Minä en tiedä, mitä rakkaus on. Minä olen vielä niin nuori».

»Voisiko siis tulla päivä, jona sinä minua rakastaisit?» kysyi Vilhelmi, ja toivon säde leimahti hänen silmistänsä.

»En tiedä…» vastasi tyttö tuskin kuultavasti.

»Oi, vastaa minulle, Anna! Millä tunteilla katselet minua? — — Pitkään aikaan en saa sinua tavata. Nyt, nyt … sano … onko minulla mitään toivomista!»

»En tiedä, Vilhelmi! Anna vuosien kulua! Ken tietää, eikö niiden kuluessa selkene, mitä nyt minulle on hämärää ja pimeää».

Vilhelmi istui kauan siinä ääneti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta sanoa. Vihdoin loi hän silmänsä tyttöön ja puristi tämän kättä kovasti.

»Olkoon niin! Kulukoot vuodet», sanoi hän nousten. »Sinä tiedät salaisuuteni; pidä se salassa! Lupaa minulle vaan se, että saan sinulle kirjoittaa ja että kirjeisiini vastaat».

»Sinun kirjeesi ovat minulle mieluiset; mutta älä pahaksi pane, jos en aina vastaisikaan. Mitä on minulla sinulle kirjoittamista täältä? Täällä kuluvat kaikki päivät yhtäläisesti».

»En vaadi lupausta, en tahdo pakoittaa. Mutta jos itse tahdot kirjoittaa, niin tiedät, että kirjeesi ovat minulle kalleimpia kalleimmat».

»Olenko tehnyt pahasti?» kysyi tyttö. »Sinun äänesi on niin kummallinen. Olisiko minun pitänyt sanoman toista kuin minkä tiedän totta olevan?» Ja tyttö katseli vakavasti pojan silmiin.

»Ei, ei, Jumalan tähden» — vastasi poika. »Sinä et ymmärrä minua. Mutta tullee päivä, jona ymmärrät, mitä nyt minun sydämessäni liikkuu; sillä et sinä ole toisellainen tässä asiassa kuin muutkaan naiset. Silloin, kun sen ymmärrät, lienee aika uudestaan puhua tästä. Siihen saakka tahdon olla vaiti. Suo minulle anteeksi, jos olen sinussa herättänyt ajatuksia, mitkä tähän asti ovat nukkuneet».

»Tule!» — jatkoi poika. »Käykäämme vielä kerta järven rantoja pitkin. Soutakaamme saarelle, jossa ennen leikkiä löimme; minä tahtoisin vielä nähdä ne paikat, missä ikäni onnellisimmat, huolettomimmat päivät ovat kuluneet. En tiedä, miksi mieleni nyt on niin kummallinen. Minussa on jotakin, joka sanoo, että kun toiste näitä paikkoja näen, kaikki on toisin kuin nyt».

»Kun ei meitä vaan kaivattaisi», vastasi tyttö.

»Tule, se on pian tehty!»

Nyt ei tyttö enää vastustanut. Pojan rinnalla kulki hän käytävää alas järven rannalle. Rantaa myöten kulkivat he paikkaan, missä kartanon veneet olivat. Yhteen niistä he astuivat.

Vähän matkaa rannalta oli pieni saari. Sinne he soutivat. Siellä astuivat he maalle.

»Tässä pelastit sinä henkeni» — sanoi tyttö — »kun ensi kerran meille tulit».

»Sinä olit silloin 12 vuotinen. Neljä vuotta on siitä kulunut. Mutta aina, kun täällä olen käynyt, on mieleeni muistunut, miten sinä taintuneena, vaaleana makasit minun sylissäni, kun sinun maalle kannoin».

»Ja jos olisit vähän myöhemmin tullut, makaisin minä nyt maan povessa. Tuossa on kivi, johon veneen laita koski, ennenkuin se kaatui. Oi, minä muistan vielä Elsan surullisen huudon, kun hän upposi. Sitten en muista mitään, kunnes minun silmäni tapasivat sinun».

»Se oli surun päivä, se, jona ensikerran sinun näin. Elsaa, sinun sisartasi, en voinut pelastaa».

»Jumala tiennee, eikö olisi ollut parempi, että olisi Elsa tullut pelastetuksi ja minä hänen sijassansa kuollut!» — puhui hiljaa tyttö.

»Älä puhu niin!» lausui äkkiä poika.

»Se ajatus juontuu usein minun mieleeni» — sanoi tyttö. »Minä olin syypää nuoren sisareni kuolemaan. Minä kehoitin häntä astumaan veneesen; en huolinut hänen pyynnöstään, kun hän esitti, että otettaisiin Ville tahi Antero soutajaksi. Minä soudin kivelle. Vene kaatui; hän upposi».

Ja kirkas kyynele nousi tytön silmään.

»Oi Anna! Älä viritä muistoosi sitä päivää! Jumala oli sen niin sallinut. Sanoakseni jäähyväiseni tälle paikalle tahdoin minä täällä käydä, en herättääkseni sinussa muistoja, tuollaisia muistoja».

»Hänen kuolemansa oli kumminkin helppo» — jatkoi tyttö. »Sen päätän minä siitä, mitä itse tunsin ollessani aaltojen vallassa. Ja se tieto lohduttaa minua, jos mikään voi minua lohduttaa, Luuletko sinä, että hän taivaassa tietää, miten minä häntä suren?»

»Hän on onnellinen, eikä varmaankaan onnellinen katso muulla kuin lemmen silmällä sitä, joka häntä rakastaa. Mutta lähdetään pois täältä!»

»Sinä olet oikeassa! Kun tänne tulen, unohdan kaikki. Luultavasti kaipaavat meitä jo äiti ja veljet».

Nuoret astuivat veneesen jälleen. Mitään ei puhuttu, ennenkuin maalle ehdittiin. Kumpikin heistä oli ajatuksissaan; mutta ihan päinvastaiset olivat nämä ajatukset. Toinen ajatteli elämää, toinen kuolemaa.

Kun he maalle olivat astuneet ja käytävää pitkin kartanoon päin kulkivat, sanoi poika:

»Anna, muistatko äskeistä puhettamme?»

»Saarellako, Elsasta?» kysyi tyttö, jonka ajatuksessa vielä sisarensa kuolema eli.

Poika ei vastannut; mutta hänen poskensa vetäysivät vaaleiksi. Hän tarttui tytön käteen ja puristi sitä.

»Kun olen poissa, muista minua!» — sanoi hän vihdoin.

Puna nousi Annan poskelle. Hän oli niin takertunut entisiin muistoihin, että hän oli kokonaan unohtanut sen tunnustuksen, minkä Vilhelmi vast'ikään oli tehnyt. Tämä unohdus oli saanut pojan vaalenemaan, sillä se todisti, että tytön sydän oli ihan vapaa siitä tunteesta, joka raivosi ja paloi hänen omassa sydämessään. Mutta nyt muisti Anna, minkä tunnustuksen Vilhelmi oli tehnyt. Tämä sai vainajan muodon poistumaan hänen mielestänsä, sai hänen nykyisyyteen takaisin.

»Voisinko sinua unohtaa!» vastasi hän.

Se vastaus sai toivon säteen taasen loistamaan Vilhelmin silmistä.

»Ja kun minua muistat, muista myös, mitä äsken sinulle ilmaisin: muista, että minä elän sinun tähtesi!»

»Senkin minä lupaan. Mutta muuta älä nyt pyydä!»

Nuoret olivat tulleet käytävän päähän. Ennenkuin he astuivat kartanolle, ojensi poika tytölle kätensä. »Suo minulle vakuutus, että sinä sen teet».

»Minkä?»

»Laske kätesi minun käteeni!»

Tyttö teki, mitä poika pyysi, vaikka ujosti. Annan käsi oli nyt Vilhelmin kädessä. Vilhelmi sitä puristi hellästi.

»Tämän omistaminen on minun elämäni onnen päämaali» — sanoi hän.

II.

Yleisiä tietoja.

Kolme nuorukaista lähtee Pohjanmaalta Helsinkiin.

Kun Vilhelmi ja Anna tulivat kartanolle, tuli heitä vastaan vanha lihava rouva.

»Missä, Jumalan nimeen, olette viipyneet?» — kuului tämän tervehdys heille. »Tee jo jähtyy. Isä on sinua jo useita kertoja kysellyt, Vilhelmi, ja minullakin olisi sinulle yhtä ja toista sanomista tänä iltana, sillä huomenna on minulla tuskin enää aikaa. Siis ensiksi sisälle teetä juomaan».

Rouva, joka näin puhui, oli Katajalahden toimelias emäntä, patronessa Rother, Annan äiti. Hän oli nuorena ollut kuuluisa kaunotar, josta syystä, kun hän meni naimisiin patroni Rotherin kanssa, arveltiin tämän kyllä kerran katuvan kauppaansa, sillä silloin ihmeteltiin: »Miten olisi mahdollista, että rouva Rother saattaisi tyytyä maaelämän yksinkertaisiin tapoihin, hän kun on oppinut suuressa maailmassa elämään. Vannaankin hän saisi miehensä maantielle». — Näin sanottiin ja arveltiin, mutta tässä asiassa petti arvelu, sillä nuoresta kaunottaresta tuli toimelias emäntä, joka kaikissa itse oli saapuvilla. Ainoa asia, missä rouvan olisi tullut olla toisellainen, oli lastensa kasvattaminen. Tässä oli rouva liian laimea. Hän rakasti lapsiansa, mutta hän ei osannut heitä kasvattaa. Pojat, Ville ja Antero, tulivat pian kouluun ja joutuivat siten koulun kasvatettaviksi, mutta koulussa ja vieläpä lukiossakin saivat he paljon kärsiä äitinsä hemmottelemisen tähden, joka oli sallinut heidän kaikissa seurata heidän omaa tahtoaan. Kun Elsa, patronessan toinen tytär, hukkui veteen, oli äiti pitkät ajat melkein lohduttamaton. Vihdoin tointui hän kumminkin tuosta, ja Annaansa hän jumaloitsi — tämä tytär kun nyt oli hänen ainoansa. Annaa ei äiti raaskinut päästää tyköänsä. Mitä äiti itse osasi, sen opetti hän Annalle. Mutta Anna oli luonteeltaan varsin mukautuva ja nöyrä. Kaikissa koetti hän olla äidillensä mieleen. Äidin ja tytön väli oli siis niin hyvä kuin vanhempain ja lasten väli saattaa olla. Anna oli vielä lapsi, vaikka hän jo oli 16 vuotinen. Anna oli luonnonlapsi; luonnon helmassa oli hän kasvanut. Avoinna äidille, vieläpä kaikille oli Annan sydän. Ja kun tähän lisäämme, että Anna oli äitinsä kuva, semmoinen kuin tämä nuorena oli ollut — siis kaunis ja ihana lapsi — niin ymmärrämme, kuinka Vilhelmi oli rakastunut häneen.

Niin, Anna oli kaunis. Hänen suurista, suloisista silmistänsä loisti sielun puhtaus ja viattomuuden ilo, joka ainoastaan silloin katosi, kun hän Elsaa, sisartaan, muisti. Mutta neljä vuotta oli jo siitä päivästä kulunut, jona Elsa tapaturmaisesti kuoli, ja neljän vuoden kuluessa unohtaa lapsi paljon. Aina yllä harvemmin muistui Annan mieleen Elsa. Ainoastaan silloin, kun hän tuolla saarella oli tahi rannalta saaren näki, kävi pistävä tunne neidon sydämeen. Neljä vuotta oli hän tuntenut Vilhelmin, serkkunsa, joka hänen kuolemasta pelasti. Vilhelmi oli aina kesällä näinä vuosina asunut kolme, väliin neljäkin kuukautta setänsä luona ja ollut jokapäiväisessä seurustelussa Annan kanssa. Mutta että tämä seurustelu ei ollut vaikuttanut Annassa sitä, minkä Vilhelmissä, olemme jo nähneet. Anna ei ollut vielä herännyt lapsen viattomasta unesta.

Vilhelmi! — Mainitkaamme sananen hänestäkin, kun hän rouvan ja Annan rinnalla astuu ylös suureen asuntohuoneesen. Vilhelmi Rother on kappalaisen poika. Hän on 23 vuotinen, vakava nuorukainen, joka kumminkin nuoremmalta näyttää. 19 vuotisena tuli hän yliopistoon; samana vuonna kuoli hänen isänsä, ja kohta sen jälkeen hänen äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli. Kun hänen maallisen turvansa oli hauta korjannut, silloin seurasi Vilhelmi mielellään setänsä kutsumusta ja tuli Katajalahdelle, jossa hän veljenpoikana otettiin vastaan, ja heti hän voitti korkeimmassa määrässä rouvan suosion, kun hän jo ensi päivänä pelasti Annan.

Vilhelmi ei ollut kaunis. Hän oli lyhyt kasvultaan ja vähän kyyryselkäinen, johon oli syynä hänen ahkera työnsä kirjain ääressä. Hänen poskensa olivat vaaleat, ja se hieno puna, joka niillä niin alinomaa hehkui, todisti, että hänen rintansa ei ollut niin terve kuin hänen ikäisensä nuorukaisen tavallisesti on. Hän oli nyt valmis lähtemään Helsinkiin, missä hänen kohta oli kandidaattitutkinto suoritettava.

»Kas siinä on karkurimme!» — huusi patroni Rother, kun näki veljensäpojan astuvan saliin. —

Tämä ukko, Katajalahden suuren kartanon rakastettu isäntä, oli noin 50 vuotinen. Mitään yhtäläisyyttä veljenpojassa ja hänessä ei voinut nähdä. Hän oli iloinen ja leikkipuheinen, mutta, suoraan sanoen, jotenkin laiska, joka salli kaikkein olla rauhassa, kun hän vaan itse sai olla rauhassa ja vastustamatta seurata niitä tapoja, joihin hän oli tottunut. Hän nukkui kauan aamulla, oli varsin ahnas kahville ja tupakalle; kahvi ja sikaari olivat hänen paraat herkkunsa. Liikkua ei hän suuresti huolinut. Useimmiten tavattiin hän keinutuolissaan puoleksi istumassa, puoleksi makaamassa, tahi piippu hampaissa sohvalla järven rannalla, kun oli päivä kaunis. Hänen kannatti näin huoletta elää, sillä hän oli hyvin rikas, ja hänen talonsa toimia hoiti etukynnessä hänen rouvansa ja pehtorinsa, joka viimeksi mainittu oli kaikin puolin luotettava mies. Patronessa Rother oli talon todellinen isäntä, ja patronin ainoa toimi oli ottaa vastaan rahoja ja antaa niitä pois. Ja tämä oli hänelle mieluista työtä, etenkin ensiksi mainittu; sillä miten olikaan, huomasi jokainen, joka hänen parissaan pitemmän aikaa eli, että ukossa oli vähän saiturin vikaa. Suurimmasta osasta omaisuuttaan tuli hänen kiittää rouvaansa, joka oli ollut rikas. Vuosien kuluessa oli tämä rikkaus enennyt, ja patroni Rother oli kertomuksemme alkaessa Pohjanmaan varakkaimpia maanomistajia. Hän oli kumminkin tyhjin käsin alkanut ja ennen naimistaan ollut jotenkin toimelias kauppamies, jolla oli hyvä kyky, mutta jonka vitkallisuus, kun se välistä voitti hänen toimeliaisuutensa, oli hänelle tehnyt tuntuvia vahingoita. Juuri tämä vitkallisuus, joka ei sallinut hänen teeskennellä, oli kiinnittänyt nuoren kaunottaren huomion häneen, ja kun hän kosiana häntä lähestyi, voitti hän tämän ihanan ja rikkaan neidon.

Kohta sen jälkeen erosi hän kauppatoimistansa ja muutti Katajalahden kartanoon, joka kuului hänen vaimonsa myötäjäisiin. Ja täällä Katajalahdella eli nyt patroni, niinkuin hän itse halusi elää. —

Mutta salissa, johon rouva, Vilhelmi ja Anna astuvat, on muitakin kuin patroni. Siellä nähdään kaksi nuorukaista, patronin kaksi poikaa, Ville ja Antero. Molemmat ovat vasta lukiosta päässeet. Ville on 19 vuotinen, Antero veljeänsä vuotta nuorempi. Pulskat ja kauniit ovat nämä pojat. Villen muodossa on jotakin jäykkää, jotakin itsepintaista — kentiesi perintö hänen kasvatuksestansa kodissa. Antero sitä vastaan on enemmän Annan muotoinen. Hänen silmänsä ainakin muistuttavat Annaa, sillä niistä loistaa sama sielunpuhtaus kuin sisarenkin. Anteron luonnekin on suora, vaikka viehkeä ja hellä. Tähän nähden etenkin eroavat veljet toisistaan, sillä hellyyttä ei Ville ollut koskaan näyttänyt. Mutta keskinäisessä rakkaudessa ovat veljekset aina eläneet. Anterolla on veljeänsä kohtaan melkein samallaiset tunteet kuin Annalla sisarvainajaansa kohtaan — sydämen rakkauden. Ja tämä nuoremman veljen rakkaus on tarttunut vanhempaankin, joka jo poikain nuorina ollessa osoitti itsensä siinä, että Ville aina, kun oli heillä jotakin jaettavaa, antoi paremman puolen Anterolle, minkä tämän, usein mielipahoillaan, täytyi vastaanottaa. Mutta Villen suurin rakkaus veljeänsä kohtaan oli näyttäynyt siinä, että hän vapaaehtoisesti vuodeksi jäi lukioon, josta he sitten samana keväänä molemmat, Ville ensimäisenä, Antero toisena, pääsivät. Nyt, kun heidät salissa isänsä kanssa tapaamme, viettävät he viimeistä iltaa kotonansa. Huomispäivänä on heidän lähteminen Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan.

Se matka ilahuttaa heitä ja saa heidät samalla vähän ajattelevaisiksi. Tämä ajattelevaisuus tulee hellän äidin surusta. Sillä aina väliin, kun äiti rakastettuinsa vaatteita latoi kapusäkkiin, riensi hän poikain luo ja syleili heitä. Matka oli niin pitkä! Se maailma, johon pojat nyt olivat valmiit astumaan, oli äidille ihan outo! Siitä äidin suru.

Teetä juotiin ja matkasta puhuttiin. Kaikki oli valmiiksi varustettu huomiseksi. Anterolla ei ollut paljon puhumista, mutta sitä enemmän Villellä, joka nyt tunsi itsensä vapaaksi ihmiseksi. Vilhelmi hymyili serkkunsa innokkaille toiveille, mutta hän ei vastustanut niitä. Ukko Rother hymyili myös, mutta minkä tähden, sitä hän ei itsekään olisi osannut sanoa.

Iltaa oli jo kulunut likimääriin kello 12:teen, kun ukko Rother, joka usein haukotuksillansa oli näyttänyt, että maatapanon aika oli tullut, vihdoin nousi. Hän puristi poikainsa käsiä hyvän yön toivotukseksi, mutta Vilhelmin kutsui hän kamariinsa.

Vaikkei ukko Rother ollut niitä, joihin tunteet liiaksi syvälle pystyvät, oli hänen käytöksensä Vilhelmiä kohtaan nyt vakavampi kuin ennen. Vilhelmin käsiin uskoi hän poikansa ja kehoitti häntä tarkasti pitämään silmällä niitä, joiden seuraan pojat joutuisivat.

»Pidä etenkin tarkasti silmällä Villeä! Hän on innokas ja antaa usein hetken tuoman tunteen hallita itseään. Anteroa en niinkään pelkää». — Näin varoitti isä.

Mutta rouva, joka myöskin oli kamariin tullut, sanoi: »Ville on jäykempi; hänellä on tarkka silmä, joka pian eroittaa oikean väärästä. Jos hän innossaan joskus väärälle tielle antaupi, palaa hän pian oikealle, kun erehdyksensä huomaa. Mutta Antero, minun helläsydäminen, hyvä poikani! Hän on heikompi. Koeta saada häntä väistämään kaikkia semmoisia tilaisuuksia ja semmoisia seuroja, missä hänen puhdas sydämensä saattaisi tulla saastutetuksi. Sinun huostaasi, Vilhelmi, uskon minä poikani» — lisäsi hellä äiti kyynelsilmin. »Sinulta vaadin ne puhtaina takaisin».

»Minä teen, minkä minä voin» — vastasi Vilhelmi hiljaa. »Minä olen heille vanhempi veli, ja sen mukaan, minkä minä ymmärrän, tahdon olla heille oppaana».

»Tässä on rahaa sinulle ja heille» — sanoi patroni. »Samasta kodista kun te lähdette, tulee teillä myöskin olla sama kassa, jonka hoitajaksi minä sinun määrään».

Ja neljäsataa ruplaa antoi patroni tätä sanoessaan veljensäpojalle. Poikiansa kohtaan hän ei ollut saituri.

Sitten lisäsi hän: »Nyt on levon aika. Hyvää yötä nyt!»

Vilhelmi puristi setänsä kättä ja kiitti häntä. Hän tunsi nyt paremmin ja selvemmin kuin ennen, että setä hänelle oli isä, ja se hyvyys, jota tämä häntä kohtaan oli näyttänyt ja nytkin niin runsaassa määrässä osoitti, sai hänen tekemään itsekseen lupauksen palkita Villelle ja Anterolle sedän kaikki hyvät työt.

Hän lähti setänsä kamarista. Mutta salissa istui hän vielä kauan aikaa rouvan kanssa, joka sydämen sanoilla vielä kehoitti häntä pitämään huolta Villestä ja Anterosta.

Vilhelmillä oli usein mielessä tunnustaa rouvalle, mitkä tunteet ja toiveet hänellä oli Annaa kohtaan. Mutta se jäi häneltä kumminkin sanomatta. Hän ei itse ymmärtänyt syytä, miksi hän ei sitä voinut. Kerran oli salaisuus päästä ilmi kolmannenkin tiettäväksi, mutta se pysähtyi seuraavaan lauseesen:

»Minun hartain toivoni on, että voisin olla tädille ja sedälle mieleen ja että aina hyvää ajattelisitte minusta».

»Meillä ei ole koskaan ollut syytä katua, että sinun tänne kutsuimme; päin vastoin tulee meidän sinua kiittää paljosta, etenkin siitä, että Annamme vielä elää», vastasi rouva.

Kun äiti tämän sanoi, katseli hän vakavasti Vilhelmiä. Tämä tunsi punastuvansa.

»Osaako hän aavistaa tunteitani?» kysyi nuorukainen itsekseen. Ja nyt oli salaisuus julkisuuden rajoja niin lähellä kuin se saattoi olla ilmi pääsemättä. Mutta ennenkuin se sulun yli pääsi vuotamaan, nousi rouva ja sanoi Vilhelmille hyvää yötä, syleillen häntä.

Kello 9 seuraavana aamuna lähtivät Vilhelmi, Ville ja Antero Helsinkiin. Patroni, rouva ja Anna seurasivat heitä vähän matkaa käyden rattaiden vieressä. Vilhelmin silmät tällä matkalla tapasivat usein Annan. Vilhelmi näki, että Anna oli liikutettu, että jotakin outoa hänessä oli. Kuka oli tähän liikutukseen syypää? — Ville, jonka vieressä Vilhelmi istui, löi ruoskalla hevosta. Tie samalla kääntyi sakeaan metsään. Viimeiset jäähyväiset huudettiin, ja Katajalahteen jäävät katosivat näkyvistä.

III.

Pohjalaisten vuosijuhlassa.

Eräänä iltana noin 6 aikana nähtiin vähäisessä kamarissa Antinkadun varrella Helsingissä kaksi nuorta ylioppilasta. He eivät nyt istuneet kirjainsa ääressä; kirjat olivat siirretyt pöydältä kirjakaappiin. Puuhassa, liikkuvammassa kuin ennen, olivat kumminkin nyt nuorukaiset. Molemmat pukivat yllensä mitä parasta heillä oli.

Tänä iltana olivat nuorukaiset menossa johonkin juhlaan.

»Kummaa, missä Vilhelmi niin kauan viipyy!» — sanoi Ville Rother veljelleen — sillä täällä Helsingissä ylioppilaina nyt tapaamme veljekset. »Kello jo käy seitsemättä, eikä häntä vieläkään kuulu. Olisiko hän onnistunut huonosti tutkinnossa?»

»Sitä en usko» — vastasi Antero, joka solmisi kauniiseen ruusuun uuden juhlahuivinsa.

»Hänen on malja esitettävä tänä iltana, eikä hän ole laisinkaan vielä valmistaunut siihen».

»Eikä hänen sitä tarvitsekaan» — vastasi Antero. »Olisi Vilhelmin puheenlahja, niin ei hätää silloin!»

»Mutta sinä tiedät, ettei hän käytä ainoatakaan Jumalan hänelle antamista lahjoista, ellei hän ensinnä tarkoin mieti, mitä on puheessa sanottavaa, mitä työssä tehtävää».

»Se on kyllä totta; mutta sanansa Vilhelmi pitää, ja maljan hän esittää. Kentiesi menee hän suoraa päätä tutkinnosta juhlaan; täydessä puvussapa hän on?»

»Olisi kumminkin ollut hupaista, jos hän sitä ennen olisi kotona käynyt, että olisimme saaneet häntä onnitella».

»Emme häntä tarvitse odottaa… Saas nähdä, tuleeko isän tännetulosta mitään», lausui Ville, kun oli kynttilä sammutettu ja nuorukaiset valmiit astumaan ulos.

»Hupaista se kyllä olisi. Silloin ehkä tulisi Vilhelmikin vähän iloisemmaksi. Minä en ymmärrä, mikä häneen viime aikoina on mennyt. Ennen oli hän iloinen, nyt on hän kuten vanhus vakava».

»Jos ei hän tänäkään iltana ole iloinen, niin minä en ymmärrä häntä» — vastasi Antero. — »Tutkintohuolet ovat ehkä tähän saakka saaneet hänen miettiväiseksi; mutta nyt ovat hänen tutkintonsa loppuneet. Hupaista olisi, jos isä tulisi tänne siksi, kun Vilhelmi julkisen tutkintonsa suorittaa».

»Ja vielä hupaisempi, jos Anna ja äiti seuraisivat häntä».

»Me saisimme silloin näyttää heille kaikki, mitä täällä merkillistä on, jota he eivät nyt osaa aavistaakaan» — jatkoi Antero innokkaasti.

Näin puhellen Vilhelmistä, jonka viipymistä he kummaksuivat, sekä kodistansa, tulivat veljekset Kaisaniemen puistoon. Juhla, mihin he nyt olivat menossa, oli pohjalaisten vuosijuhla 9 p. Marraskuuta.

Pohjanmaan ylioppilaat, samaten kuin ylioppilaat ylimalkaan, olivat tähän aikaan vähän toisellaisia kuin nykyään. Silloin heille kelpasi tuo vanha Kaisaniemen ravintola, mikä nyt jo useampia vuosia on ollut liiaksi ahdas nuorille. Heitä olikin silloin vähempi luvulta kuin nyt; mutta ahtaus, joka Villen ja Anteron tullessa salissa vallitsi, oli nytkin suuri; mutta tässä toteutui kumminkin vanha sananparsi: Hyvä sopu sijaa antaa.

Ville ja Antero ovat nyt ylioppilaita. He ovat tutkintonsa hyvällä arvolauseella suorittaneet. Se päivä, jona tämä tapahtui, vietettiin suurella ilolla ja riemujuhlalla. Siitä on nyt jo pian kaksi kuukautta kulunut, ja näinä kuukausina ovat veljekset varsin vähän lukeneet. Suuremmat osat päivää olivat he olleet ulkona, tovereinsa luona sekä huvittelemassa teaatterissa ja missä kulloinkin. Vilhelmi ei ole heitä työhön kehoittanut. Ensimäisenä lukukautena yliopistossa tulee varsin vähän tehdyksi. Vilhelmi tiesi ja oli havainnut sen, vaikka hän itse tällä kohdalla oli poikennut tavallisuudesta. Mutta aina illoin, kun veljekset tulivat kotiin, kertoivat he Vilhelmille, missä he olivat olleet ja mitä tehneet, ja nämä hetket käytti Vilhelmi hyvään tarkoitukseen. Nuorten siitä tietämättä istutti hän heihin yleviä aatteita, ja nuorukaisilla oli hyötyä näistä iltapuheista. — Niin oli aika kulunut päivään, jolloin pohjalaisten vuosijuhla — Porthanin päivä — tuli.

Muutamia päiviä sitä ennen oli veljeksille tullut kirje kotoa. Vaikka ukko Rother olikin tottunut elämään rouvansa ja tyttärensä kanssa maalla, poikain ollessa lukiossa, kirjoitti hän nyt, että hän vähin oli aikeissa tulla heitä katsomaan. Ja vanha rouva lisäsi kirjeessä, että tämä tulo melkein oli jo päätetty. Tämä ajatus oli syntynyt ukon omassa päässä, ja vaikka ukko ei juuri ollut matkoihin rakastunut, vaan niitä hän päinvastoin kammosi, niin oli ikävyys nyt voittanut. Ville ja Antero saisivat siis odottaa isäänsä.

Tämä kirje oli miellyttänyt sekä Vilhelmiä että veljeksiä; ja nyt juhlaan mennessä puhuivat veljekset siitä.

Ken on tällaisissa vuosijuhlissa ollut, hän ei niitä ikinä voi unohtaa, varsinkaan eivät ne, jotka olivat yliopistossa silloin ja osallisina niihin, kun niitä Kaisaniemellä vietettiin. Ulkona on jo sumuinen syksy vallannut luonnon; puut ovat kadottaneet lehtensä; yksitoikkoisesti ja surullisesti loiskuvat laineet rannalle; — niin ulkona. Mutta sisällä, salissa ja kamareissa, asuu kevät, asuu ilo, ja ne vanhuksetkin, jotka ijän syksyä muistuttavat, tuntevat nuorten parissa vielä keväimen etelätuulen lämpimyyden rinnassansa. Salin vasemmalla puolella olevaan kamariin ovat he vetäyneet; siellä istuvat he hymyhuulin, eläen muistoissansa uudestaan niitä aikoja, joina he nuorten parissa itse alkoivat ylioppilaselämänsä, tahi kangastaa heille tuo mennyt aika kuluneen elämänsä taivaan rannalta niin elävänä, että ne vielä uskovat olevansa, mitä silloin olivat — nuoria, vasta elämään astuvaisia. Sinne, kamariin, missä nämä kunniavieraat istuvat, sinne vilahtaa usein nuorten silmäys, ja moni nuorukainen näkee heissä esikuvansa, jonka kaltaiseksi päättää pyrkiä.

Salin oikealla puolella on kaksi kamaria; näissä ja salissa lainehtii väkeä — ihan nuorukaisia, joita Helsinkiin on kaukaa heidän kotiseuduiltaan Pohjanmaalta seurannut vanhempain, sisarusten, sukulaisten ja koko maakunnan siunaus. Ei ajattele kukaan heistä, mitä tulevaisuus mukanaan tuo. Se päivä, joka on kulumassa, on heidän maailmansa, sitä etemmäksi ei juokse nyt heidän ajatuksensa. Hymy, joka asuu heidän huulillansa, ei salli aavistaa mitään surua; otsain kirkkaus ja puhtaus ei osoita, että vuosien kuluessa huoli ehkä niihin kaivaa syviä juovia. Täällä Kaisaniemen valoisassa salissa asuu nyt kevät, ja keväimen auringon kirkkaus paistaa. — Pimeään syksyyn, joka ulkona vallitsee, peittyy näitten nuorten tulevaisuus.

Toverit ja tuttavat ovat tervehtineet toisiaan, ja tovereita ja tuttavia ovat he kaikki. Edestakaisin kulkevat he, odottaen juhlan alkamista. Kauan ei heidän tarvitsekaan tätä odottaa.

Eräs juhlan isännistä taputtaa käsiään. Tämä on merkki, jonka kaikki ymmärtävät. Vanhat ja nuoret kokoontuvat saliin. Tuoleja tuodaan sinne sen verran kuin niitä on. Mutta vielä ei kukaan istu. Hiljaisuus vallitsee salissa.

Silloin astuu vanhanpuolinen, jäntevä mies esille. Hän silmäilee ympärilleen ystävällisesti. Hän on omituinen, tämä vanhus, ja jo ennenkuin hän esille astuu, on hän vetänyt puoleensa nuorten huomion. Ville ja Antero olivat molemmat tiedustelleet, kuka hän oli, sillä he näkivät hänen nyt ensikerran. Vastaukseksi kysymykseensä olivat he saaneet nimen, jonka he tuntevat ja joka saa heidät yhä enemmän häntä tarkastelemaan, nimen Fredrik Cygnaeus.

Hän avaa juhlan muutamilla ystävällisillä sanoilla ja kehoittaa sitten läsnäolevia kuuntelemaan sitä esitelmää, jonka ylioppilas ——— nyt on alkava.

Salin vasemmalla puolen olevan kamarin oven lähellä on vähäinen pöytä, jolla palaa kaksi kynttilää. Tämän pöydän luo vetäytyy esitelmänpitäjä. Kuuliat istuvat, kellä tuoli on, ja — nyt alkaa illan vakavampi puoli. Mistä aineesta esitteliä puhelee, emme huoli mainita; sanomme vaan, että esitelmä on hupainen ja viehättävä ja että sitä mielihyvällä kuullaan. Tunnin verran se kestää.

Mutta oli nuorten parissa niitä, joille aine oli outo ja jotka eivät sitä seuranneet. Näiden seassa oli Ville ja Antero. Heillä oli muuta ajattelemista. Kaikki täällä oli heille outoa, mutta samalla erittäin mieluista. Heidän silmänsä kulkivat kunniavieraasta toiseen. He kyselivät hiljaa vanhemmilta tovereiltaan, keitä nämä kunniavieraat olivat. Siinä kuultiin silloin hiljaa nimiä semmoisia kuin Johan Vilhelm Snellman, Sakari Topelius, vuorimestari Tengström, senaattori Bergbom, asessori Chydenius, tohtori Fahlander y.m. Useat nimet olivat veljeksille tutut, ja he pitivät nuoruutensa innossa itseänsä onnellisina, kun nyt saivat katsella näitä miehiä, joista olivat kuulleet kaukana Pohjan erämaassakin puhuttavan. Tieteellisen esitelmän kestäessä saivat veljet tietää, keitä nämä kunniavieraat olivat, ja näiden läsnäolo vaikutti kummallisesti heihin.

Esitelmä loppui. Istujat nousivat. Tuolit kannettiin pois, mutta niiden sijaan tuotiin nyt suuri kaksilaitainen pöytä. Teetä tarjottaessa asettivat ravintolan tarjoojapojat tälle pöydälle kaksi suurta maljaa ynnä tarpeeksi laseja, jotka he kohta täyttivät. — Juhlan toinen osa oli alkanut.

Edeltäkäsin päätetyt maljat juotiin nyt: vainajain muistomalja, kunniavierasten malja, johon eräs näistä viimemainituista kauniilla puheella vastasi. Nyt oli viimeinen varsinainen malja — isänmaan — vielä esitettävä. Sen esittäjäksi oli Vilhelmi määrätty, ja hän oli itse tähän suostunut. Mutta missä oli hän? Ihmetellen olivat veljekset häntä kauan kaivanneet ymmärtämättä syytä hänen viipymiseensä. Nyt, kun häntä haettiin, voivat he sen vaan sanoa, että hän kello 5 oli mennyt tutkintoon, josta itse oli luullut ehtivänsä piankin.

Jo etsittiin poissa olevan sijaan toista esittämään tätä maljaa. »Esitä sinä, ei sinun tarvitse pitkää puhetta pitää» — »Ei, esitä itse» — kuului; eikä ollut kukaan juuri halukas tähän työhön, kun muka heillä ei ollut valmistusaikaa. Vaikea on tietää, eikö kuitenkin tämän maljan esittäjäksi olisi joutunut joku toinen kuin Vilhelmi, ellei tämä juuri silloin, kun riita maljan esittäjästä oli suurin, olisi astunut sisälle.

Häneen kääntyivät nyt kaikki, toiset huutaen: »missä, Herran nimeen, olet viipynyt?» — toiset taasen, jotka tiesivät hänen tutkinnossa olleen, huusivat: »onnea, onnea!» Ja näitten seassa oli Ville ja Antero ensimäisiä.

Vaalea hohde leimusi nuorukaisen poskilla, kun hän saliin astui. Siitä päivästä alkaen, jona hän Katajalahdelta läksi, oli hän ollut surullinen — sen kuulimme veljesten puheesta. Mutta nyt! Nyt luuli Antero ymmärtävänsä, että tämä Vilhelmin synkkämielisyys oli riippunut tutkinnosta, sillä nyt oli Vilhelmin koko muodossa niin rauhallista iloa ja sydämen riemua, että se kohta tarttui kaikkiin, jotka häntä lähestyivät. Yltympäri kuultiinkin kohta syy tähän hänen iloonsa, johon kaikki ottivat osaa, ja samalla selvisi, missä hän niin kauan oli viipynyt. Hän oli viimeisessä tutkinnossa, josta hän nyt tuli, saanut korkeimman arvolauseen. Tätä arvolausetta ei hän ollut osannut toivoakaan. Professori oli viisi tuntia yhteen mittaan tehnyt alituisesti kysymyksiä, ja Vilhelmi oli jo peräti väsynyt sekä suuttunut professoriin, jonka luuli suotta kiusaavan häntä. Mutta vihdoin oli professori noussut, tarjonnut hänelle kätensä ja sanonut ei voivansa antaa vähempää kuin korkeimman arvolauseen. Mitään tällaista ei ollut Vilhelmi, niinkuin jo sanottiin, osannut toivoakaan. Tämä toivotus tässä muodossa oli saanut nuorukaisen sydämen paisumaan; tämä palkitsi kaiken hänen työnsä. Hän oli kovasti puristanut professorin tarjottua kättä, ja nimi Anna, Anna, joka kaikui hänen sydämessään, oli luiskahtaa hänen huultensa yli. Nyt tällaisen tutkinnon jäljestä seisoi hän ystäviensä parissa iloisena ja valmiina ottamaan osaa päivän tahi paremmin illan juhlallisuuteen. Tuon tuostakin nyt nähtiin hänen painavan kättään rintaansa vastaan. Mitä lähinnä hänen rintaansa tallentui, sitä ei osannut kukaan aavistaa. Siitä, mitä siellä hänen rinnassansa oli, mitä vastaan hänen sydämensä tykytti, siitä tuli hänen ilonsa.

Hän oli luvannut esittää maljan isänmaalle. Tämän oli hän kokonaan unohtanut. Vähän hämmästyi hän, kun häntä tästä muistutettiin; mutta hän oli tottunut selvästi ajattelemaan ja ajateltua selvästi lausumaan. Hän mietti pari minuuttia ja esitti sitten kauniilla puheella maljan isänmaalle.

Juhlan vakavampi puoli oli tällä maljalla päättynyt; iloisempi, jos sitä siksi sopii kutsua, alkoi nyt. Totipöytä valmistettiin kunniavieraitten ja taempana olevaan nuorten kamariin. Uusi, suuri punssimalja tuotiin salin pöydälle. Juominki alkoi, ilolaulut alkoivat.

Ville ja Antero olivat onnelliset siitä kunniasta, joka oli tullut heidän serkkunsa osalle; mutta hänellä ei nyt ollut suuresti aikaa heidän kanssansa keskustella. He olivat vielä niin nuoret. Vilhelmin veivät hänen ikäisensä toverit pian totipöydän ääreen takakamariin, missä häneltä ne, joiden oli kohta käyminen sama tutkinto, tiedustelivat, mitä kaikkia professori oli kysynyt. Siinä sai nyt Vilhelmi kertoa. Ville ja Antero seisoivat kuuliain seassa.

Mutta eivät tutkinnot eivätkä muistotkaan semmoisista kuuluneet illan juhlallisuuteen. Vielä Vilhelmin kertoessa kaikui laulu, karkeasointuinen, johon kaikki ottivat osaa, nekin, joilla ei nimeksikään ollut laulunlahjaa. Tällä lailla, laulellen, jutellen, maljaa maistellen, kului aika, kunnes illallinen valmistettiin.

Vanhat kunniavieraat olivat istuneet kamarissansa jutellen ja muistutellen entisiä aikoja. Sinne oli silloin tällöin joku vanhempi toveri vetänyt väliin nuorempiakin — kuuntelemaan. Kun tuo karkeasointuinen laulu alkoi, hymyilivät he, ja kun laulu meni oikein päin seiniä, niin silloinpa eräs vanhemmista nauraen lausui: »Nyt sopisi ukko Paciuksen olla täällä». Väsymys ei näkynyt heitä suuresti haittaavan, vaikka puoliyö jo oli kulunut. Mutta kun viimein ruokapöytä oli valmis, astuivat he mieluisasti sen luo, sillä väsymys venytti kumminkin jo heidän jäseniään jonkun verran.

Miten tämmöinen illallinen syötiin, se oli mukavaa nähdä. Kaikki törmäsivät yhtaikaa saliin, missä kukin koetti saada tilaa pöydän ympärillä ja sitten ruokaa lautaselleen. Ketkä eivät pöydän ympärille mahtuneet, he hiipivät sieltä täältä istujain välistä pöydän luo saadaksensa osansa.

Noin puolen tunnin aikaa kesti syönti. Vihdoin, kun olivat kaikki saaneet kylliksensä ja sillaikaa kun ruokapöytää tyhjennettiin, alkoi kunniavieraista toinen toisensa perästä vetäydä pois. Moni heistä kumminkin jäi vielä muutamaksi ajaksi. Nuorten parissa olivat he itse tulleet nuoriksi, ja vaikea oli heidän erota. Ilma ulkona ehkä muistutti heitä heidän ikänsä syksystä; täällä sisällä nuorten parissa asui kevät, ja se sai heidän unohtamaan vuosien kulut. Mutta viimein tuntui niiden paino, ja kunniavieraat olivat kaikki jäähyväisensä sanoneet nuorille isännilleen.

Kunniavieraiden mentyä näemme Vilhelmin heidän kamarissansa, sillaikaa kun laulut kaikuvat salissa. Hän on asettunut oven suojaan, niin ettei salissa olevain häntä sovi nähdä. Siellä yksinäisyydessä ottaa hän esiin sen taikakalun, joka oli hänen iloiseksi muuttanut. Tämä taikakalu on vähäinen kirje, joka on avattu. Vilhelmi katselee sitä kauan lempeillä silmillä; vihdoin lukee hän sen, ja hänen tunteensa kuvautuvat hänen kasvoissaan. Kaksi kirjettä on hän Annalle kirjoittanut siitä lukien, kun hän Katajalahdelta lähti. Tässä lukee hän nyt Annan vastauksen, Annan ensimäisen kirjeen hänelle. Tämä kirje on karkoittanut surun hänestä ja herättänyt toivon. Vähällä on Vilhelmi tyydytetty. Annan kirje ei sisällä rakkautta, mutta lapsellinen, viaton henki huokuu Vilhelmiä vastaan kirjeestä, ja Annan sanat, ettei sitä päivää mene, jolloin hän ei Vilhelmiä muistaisi, ne — ne sanat saavat Vilhelmin sydämen tykyttämään kahta kovemmasti.

Vilhelmi oli juuri ehtinyt lukea kirjeensä, kun nuorukaisia törmäsi kamariin. He eivät häntä heti nähneet, jotta hänellä oli aikaa kätkeä kirje entiseen talteensa. Tämän oli hän juuri ehtinyt tehdä, kun eräs nuorista huusi:

»Kas Rother! Täällä hän on piilosilla… Tänne punssia! Ja kaikkein uskollisten morsianten malja!»

Jos olisi joku muu esittänyt tämän maljan, olisi Vilhelmi ollut paikalla ja ilolla valmis sitä juomaan. Mutta Löf — tämä oli nuorukaisen nimi — ei ollut Vilhelmin ystäviä. Samaa lukiota olivat he käyneet, mutta Vilhelmi ei ollut koskaan saattanut kärsiä tätä kumppaliaan. Erityistä syytä hän tähän ei tietänyt, ellei syynä siihen ollut Löfin salaviekkaus, joka monessa pienessä seikassa oli tullut ilmi, tahi aavistus, joka tuleviin aikoihin viittasi. Löf oli itsekkäinen, joka kaikissa vaan omaa etuansa etsi. Tästä syystä ei ollut hänellä ainoatakaan todellista ystävää. Mutta Löf oli sukkela poika, jonka pilalauseilla usein sai nauraa; hänellä oli hyvä lauluääni, ja muutenkin oli hän iloinen. Näistä syistä oli hän mieluinen kaikille, vaikkei kukaan hänestä erittäin pitänyt. Vilhelmi oli ainoa, joka usein oli näyttänyt kylmyyttä häntä kohtaan; sillä Vilhelmin suora luonne ei sallinut hänen teeskennellä. Ja Löf, joka tämän kylmyyden oli huomannut, ei säästänyt Vilhelmiä, joka usein sai olla hänen pilkkansa esineenä.

Löfin ääni ja malja, jonka hän nyt esitti, laski kummallisen painon Vilhelmin sydämelle. Se karkoitti silmänräpäyksessä hänestä ne onnellisuuden tunteet, joita Annan kirje oli herättänyt. Hänen muotonsa synkistyi, kun hän kuuli kaikkein ilohuudoilla ottavan osaa esitettyyn maljaan, ja varsinkin kun hän kuuli Löfin lauseen: »Tulevan morsiameni maljat minä juon — juon pohjaan! Ensimäisen hänen kauneudellensa — näin! Ja toisen hänen rikkaudellensa — näin!» Ja kaksi lasia perätysten tyhjensi maljan esittäjä.

Vilhelmi ei sanonut mitään, mutta hänen sisimmäiset tunteensa olivat loukatut. Löf pilkkasi hänen mielestänsä mitä pyhintä maailmassa on. Hän antoi Löfin ja tämän seurueen nauraa, pilkata ja juoda maljojaan sen kuin tahtoivat; hän ajatteli Annaa ja teki mielestänsä väärin siinä, että hän tässä pilkkaajain pilapuheita kuunteli. Anna oli hänelle pyhä. Mitä sanoisi tämä, jos Vilhelmin tässä pilkkaajain seassa näkisi? — Ja hiljaa vetäysi hän pois ovelta, jossa hän oli ollut todistajana kumppaleinsa ilveelle.

»Sinun ilosi on kadonnut, Rother», kuuli hän silloin jonkun vieressänsä sanovan.

»Todellakin, Rönneqvist, minä en voi tällaista ilvettä kärsiä» — vastasi Vilhelmi.

»Sinä ajattelet samaa kuin minäkin. Mutta anna heidän nauraa; kyllä tulee aika, jona nauru lakkaa. Vaan tule ja juttele minulle, mitä nyt aiot. Mille tielle olet päättänyt kääntyä?»

»Sitä en vielä varmaan tiedä. Papiksi on aikomukseni ollut ruveta; mutta nyt, kun papillisia toimia mietin, en ole varma kelpaanko siihen». — Ja hiljalleen vetäysivät nuorukaiset naurajain parista, joihin nyt suurin osa juhlanpitäjistä oli yhdistynyt.

Taempaan kamariin oikealle kädelle vetäysivät Rönneqvist ja Rother. Kamarissa ei ollut ketään, sillä kaikki sieltä olivat lähteneet saliin nähdäkseen syyn tuohon äkilliseen iloon. Täällä istuivat he pöydän ääreen.

»Jos en pety» — sanoi siinä Rönneqvist — »on sinulla joku syvempi syy, joka ei salli sinun ottaa osaa kumppaleimme iloiseen ilveesen. Kentiesi on sinulla joku, jota sinä…»

Vilhelmi loi silmänsä puhujaan. »Entä sinulla» — katkasi hän tämän kysymyksen — »minkätähden sinä et tuota ilvettä voi kärsiä?»

Aksel Rönneqvist ei heti vastannut. »Minä en saata kärsiä Löfiä», vastasi hän. — »Hänessä on jotakin, joka ei ole oikeaa; hänen koko olentonsa on minusta teeskenneltyä, ja hänen puheessaan on aina ikäänkuin jotakin salattua, jotakin viekasta».

»Ei pitäisi toveria tuomita» — vastasi Vilhelmi. — »Mutta tuonlaisiin tunteisin, jotka itse siitä tietämättämme meidät toiseen sitovat, toisesta taasen vieroittavat, emme mitään voi. En saata kieltää, että sinun lauseessasi Löfistä on ajatus, jonka minäkin sydämessäni tunnen».

»Hän on minusta tuollaisia, jotka saattavat tehdä kaikkea, jos vaan huomaavat siitä rahtuakaan hyötyä itselleen. Jo lukiossa ollessaan tiesi hän kätkeä kaiken pahuutensa ja useinkin soimaamalla kumppaleitaan saada opettajat hänestä uskomaan mitä parahinta».

»Mitä lukiossa tapahtui, sen muistan minä hyvin. Mutta silloin oli Löf, niinkuin me muutkin, lapsellinen, ja meissä oli kentiesi vikoja yhtä suuressa määrässä kuin hänessäkin».

»Vaan hänen luonteensa ei ole siitä ajasta muuttunut. Hän ei nyt ole samallainen kuin silloin ollessaan alituisesti parissamme, se on tosi. Hän ei lukiossa voinut salata kaikkia kujeitansa, vaikka hän sitä koetti ja epäilemättä monessa kohden onnistuikin. Nyt tapaamme häntä harvoin, mutta aina, kun hänen näen ja kuulen hänen puhuvan, on hän minulle vastenmielisempi, ja yhä syvemmälle juurtuu minussa se ajatus, että hän olisi valmis myymään meidät kaikki, jos vaan ostajan saisi».

»Minusta ei ole oikein, että tässä istumme ja soimaamme poissa olevaa, jolle emme viaksi voi lukea muuta, kuin että emme ole häneen mieltyneet» — sanoi Vilhelmi.

»En tahdo häntä soimata» — vastasi nopeasti toinen. »Minä sanoin vaan, mitä hänestä ajattelen. Käyköön hän tietänsä, kuten parhaiten voi!»

Vilhelmin äskeinen ilo ja rauha oli tullut loukatuksi. Hänen kätensä, joka, kun hän kamariin astui, oli ollut painettuna hänen rintaansa vastaan, oli hiljalleen vaipunut alas. Soimaamalla poissa olevaa toveria saastutti hän mielestänsä Annansa muistoa, ja nyt koetti hän saada puheen kääntymään toisiin asioihin. Aksel Rönneqvist oli hänen ystävänsä, eikä Vilhelmillä ollut mitään, jota hän olisi ystävältään Akselilta salannut — aina viimeiseen vuoteen saakka, jolloin rakkauden salaisuus oli kaivanut vähäisen pienen juovan ystäväin välille. Aksel oli Vilhelmiä vuotta nuorempi. Samallaiset pyrinnöt yhdistivät heitä. Mutta Aksel oli luonteeltaan löysempi kuin Vilhelmi, mutta oli taasen toiselta puolelta helläsydämisempi kuin tämä. Ystävät olivat näistä syistä usein olleet riidassa; mutta Aksel, joka aina, kun he olivat väitelleet ja hän oli huomannut Vilhelmillä olleen oikein, oli heti rientänyt tätä tunnustamaan, ja ystävällisyys oli tuosta yhä vaan kasvanut nuorukaisten välillä. Aksel oli varakkaampi kuin Vilhelmi, mutta Aksel oli kumminkin aina velassa, jota tekemään Vilhelmi ei ryhtynyt, ellei välttämätön tarvis häntä siihen pakoittanut. Ja tätä tällaista tarvista ei ollut usein ilmaantunut.

Löf, josta nuorukaiset olivat puhuneet ja jolla tässä kertomuksessa on huomattava osansa, oli käsityöläisen poika, joka nuorena oli kerjännyt ja jo silloin oppinut kaikenlaisia keinoja, mitkä sitten, kun hänen palava halunsa loi tilaisuuden päästä kouluun ja sieltä aikaa voittain lukioon ja yliopistoon, olivat muodostuneet aina sen mukaan, miten hänen asemansa kunakin aikana vaati. Hän oli hyväpäinen, teräväjärkinen ja kaikin puolin lahjakas nuorukainen; mutta toiselta puolen pisti usein esiin raakuus ja ylpeys sekä itsekkäisyys, joka sai aikaan sen, että hän aina piti silmällä omaa hyötyään, huolimatta siitä, tuliko muiden etu sillä loukatuksi. Hän oli uuttera ja ahkera työssään, mutta töitänsä ei hän tehnyt rakkaudesta tieteesen. Hänestä oli työ pidettävä yksin ja ainoastaan tikapuina, jotka saivat hänen ylhäiseksi. Ja kun sanomme, että hänen pyrintöjensä tikapuut, joita myöten hän ylöspäin kiipi, ulottuivat pilviin saakka, niin ymmärrämme, mikä rajaton kunnianhimo hänessä eli ja vaikutti.

Vilhelmin ja Akselin välillä oli juuri tulla kiista siitä, mitä toverista saisi puhua tämän poissa-ollessa, mitä ei, kun Ville ja Antero tulivat huoneesen.

»Saas nähdä, eikö isä ole tullut sillaikaa, kun täällä olemme olleet» — sanoi Ville ja keskeytti siten alkavan kiistan Vilhelmin ja Akselin välillä.

Vilhelmi nousi. Hän katsahti kelloa. »Kohta puoli kolme» — sanoi hän. »Aika on lähteä kotiin».

Silloin kaikui salista yleinen nauru. Kun nuorukaiset kamarista sinne tulivat, seisoi eräs tovereista pöydällä ja piti ympärillä seisoville hullunkurista puhetta, jota kuuliain nauru tuon tuostakin katkaisi. Puhe oli viaton, mutta sisälti sukkeluutta ja huumoria niin paljon, että vakava Vilhelmikin oli pakahtua naurusta.

Kun tämä puhe vihdoin loppui ja laulu taasen alkoi kaikua, vetäysivät Vilhelmi, Ville ja Antero kenenkään huomaamatta pois.

»Onko teillä ollut hupaista tänä iltana?» — kysyi Vilhelmi tiellä serkuiltaan.

»On» — vastasivat veljekset, ja Antero lisäsi: »Minä sain monta uutta veljeä tänä iltana. Mutta se täytyy myöntää, että Löf on hupaisin ja miellyttävin kaikista».

Oli kuin olisi terävä ase koskenut Vilhelmin sydämeen. Hänen oli mahdoton ymmärtää, miksi Löfin kiitos Annan veljen suusta kuului niin kauhealta. Hän ei voinut hillitä äänensä katkeruutta, kun hän vastasi: »Antero! Älä oleskele Löfin seurassa, hän ei ole hyvä mies».

Anteron olisi suuresti tehnyt mieli kysyä selitystä tähän Vilhelmin lauseesen, mutta samassa kuin hän tätä aikoi, saavutti heidät Aksel Rönneqvist ja pari muuta, jotka myöskin olivat lähteneet juhlasta.

Anteron kysymys jäi sen tähden tällä kertaa sikseen.

IV.

Rotherin herrasväki Helsingissä.

Kotiin tultuansa istui Vilhelmi kauvan miettien. Annan kirje oli pöydällä hänen edessänsä. Sitä oli hän lukenut, niin että hän sen jo ulkoakin osasi. Joka riviin, joka sanaan, joka kirjaimeen Annan kirjeessä pani Vilhelmi arveluitaan. — Mitä ajatteli hän; mitkä tunteet elivät hänessä, kun hän tämän kirjoitti? — kyseli hän itseltään. Sitten muisti hän illan tapauksia pidoissa, ja kun Löfin kuva asettausi hänen ajatustensa eteen, tunsi hän uudestaan vastenmielisyyden tunteen sydämessään.

Aamurusko levesi jo taivaalle, kun hän vihdoin laskeusi levolle. Nyt unessaan näki hän Annan, joka hänelle hymyili. Vilhelmi oli unessansa onnellinen.

Toisessa kamarissa uneksivat samaten Ville ja Antero pidoista, joiden kaltaisia he eivät ennen olleet nähneet. Ville näki itsensä esitelmän pitäjänä, kuuli miten siihen kaikki olivat mieltyneet! — Antero! Hän iloitsi vielä unessakin kunniavierasten läsnäolosta. Unelmissakin ilmaantuivat poikain eri luonteet eri tavalla.

Kello löi 9. Unen helmassa olivat he kaikki vielä. Vilhelmi oli jo tosin tunti takaperin herännyt, mutta samassa muistanut, ettei nyt mikään häntä kirjain ääreen kutsunut. Matammi oli käynyt heidän huoneissaan; mutta kun hän näki nuorukaisten makean unen, oli hän hymyillen taasen lähtenyt.

Mutta nyt, kun oli kello lyönyt 9, samosi matammi kiireesti jälleen sisään. Sääliväisesti herätti hän nyt nuoret isäntänsä. »Vaunut seisahtuivat juuri pihalle» — huusi hän. »Eräs vanha herra kysyy Rotheria».

Silmänräpäyksessä olivat nuoret jalkeilla. »Isä, isä! Se ei saata olla kukaan muu kuin isä» — huusivat veljekset.

Tuon olivat he tuskin ennättäneet huutaa, ennenkuin ovi avattiin, ja sisään astui patroni Rother.

»Hyvää huomenta, unikeot! Oh, vielä makuulla; kello on 9! Oo, sen sanon! Amanda, äitinne, sanoo minua uneliaaksi; mutta tässä näet nyt itse, Amanda, eivätkö pojat ja Vilhelmi astu minun jälkiäni».

Tämä viimeinen lause oli sanottu rouvalle, joka samassa astui sisään. Oli siinä kolmaskin tulia; mutta tämä kun näki, miten kaikki oli ylösalaisin nuorukaisten kamareissa ja missä öisessä asussa asukkaat olivat, vetäysi hän äkkiä takaisin.

»Anna! Annakin!» huusi Antero.

»Niin, Annakin, joka ei uskalla astua sisään», nauroi ukko.

Nyt tuli nuorukaisille kiire, etenkin Vilhelmille. Kiivaasti käski hän matammia siivoamaan etukamarin. Itse vetäysi hän veljesten kanssa toiseen, jossa kiireesti valmisti itsensä sukulaisiansa vastaanottamaan.

Patroni Rother perheineen oli niin muodoin Helsingissä. Ukko oli, kuten jo mainitsimme, pitkästynyt aikojaan, kun hänen poikansa olivat lähteneet. Miten olikaan, heräsi hänessä ajatus lähteä heitä katsomaan. Rouva oli tälle ukon mietteelle ensin nauranut; mutta kun ukko lähdöstä alinomaa puhui, heräsi hänessäkin halu lähteä katsomaan poikiansa, jotka nyt olivat yliopistolaisia. Kun siis maanviljelystoimet sen sallivat, lähti Katajalahden herrasväki matkalle. Usein oli tiellä patroni valittanut ja voivottanut, varsinkin viime ehtoona, ennenkuin Helsinkiin tulivat, hänen kun oli täytynyt teitten huonouden tähden jäädä yöksi lähimpään kestikievariin. Mutta nyt, kun ukko oli perillä, oli hän iloinen. Oli ollut tiellä vähän kysymystä, että vieraat rupeisivat asumaan jossakussa ravintolassa; mutta siihen oli patroni sanonut: »Ei, enpä silloin saisi olla poikaini kanssa».

Lyhyessä ajassa oli matammi siivonnut etukamarin, ja vielä lyhyemmässä ajassa olivat nuorukaiset valmiit sinne astumaan. Rakkaus ja ilo asui Vilhelmin pienen lukupöydän ympärillä, missä perhe pian istui, nauttien matammin keittämää kahvia, jota etenkin ukko mielihyvillään joi. Antero oli heti saanut lähteä asialle. »Käy noutamaan minulle laatikko sikaareja, mitä parhaimpia voit saada! Nyt, kun ollaan pääkaupungissa, eletään isosti».

Vastapäätä Annaa istui Vilhelmi. Hänen sydämensä oli iloa täynnä. Hänen silmäyksensä olivat tavanneet Annan, ja tämä oli silloin vähän punastunut. Hellästi oli Anna puristanut tervehdykseksi Vilhelmin kättä ja sydämellisesti toivottanut hänelle onnea, kun sai kuulla, että Vilhelmin tutkinnot olivat loppuneet.

Tästä viimeksi mainitusta asiasta oli etenkin patroni ihastunut. »Sepä oikein hyvä!» sanoi hän. »Nyt ei meidän tarvitse varpaisin kulkea eikä hiljaa kuiskutella peläten, että häiritsisimme herra ylioppilasta hänen luvuissaan».

Tämä perhe oli onnellinen. Kaikki siinä oli nytkin suoraa, yksinkertaista, kuten ennen Katajalahdella, jotta patronikin yhtäkkiä huusi: »Jos en kuulisi tuota alinomaista hälinää kadulta, luulisin totta mari vielä olevani kotona — vai mitä sinä sanot, Amanda?»

Samana päivänä jo nähtiin Helsingin esplanaateilla Katajalahden koko perhe. Kaikki pian huomasivat, että tämä perhe oli maalta. Patroni käydä kompsutteli hiljakseen, niinkuin kotonansa, kun hän joskus kävi vainioitansa katselemassa. Sen lisäksi hän aina, kun joku tuli vastaan, heti kysyi Vilhelmiltä tahi pojiltaan: »Kuka tuo oli?» Sitten näytti hän tyytymättömältä, jos sai vastaukseksi: »En tiedä, en tunne». Päälle päätteeksi puhui hän niin kovalla äänellä, että moni seisahtui häntä kuuntelemaan.

Nuorukaisilla oli täysi tekeminen näyttäessään vieraillensa, mitä Helsingissä oli nähtävää. Tämä oli heille hupaista ja — tarvinnemmeko sanoa — etenkin Vilhelmille, joka tavallisesti aina kulki Annan vieressä. Vilhelmi koetti Annan silmistä lukea, mitä tämä ajatteli. Siitä asiasta, josta hän Katajasaarella oli puhunut, ei hän nyt virkannut sanaakaan — ei hänen suunsa, mutta kyllä hänen sydämensä ja hänen silmänsä.

Kaduilla kulkeissansa setänsä ja Annan kanssa tapasi hän usein tuttaviaan. Nämä katselivat pitkään Rother herrasväkeä. Sedällensä voi Vilhelmi näitä tuttaviaan nimittää, ja setä tunsi monen Vilhelmin toverin isän. Moniaat sekä Vilhelmin että veljesten tovereista kävivät nuorukaisten kodissa heitä tervehtimässä. Jos silloin setä sattui olemaan kotona, esitti Vilhelmi nämä tuttavansa hänelle, ja ukko Rotherilla oli maalaisen tavalla paljon heidän kanssansa juttelemista. Tästä tulikin Vilhelmin tovereiden keskuudessa se mieli ukko Rotherista yleiseksi, että hän oli kaikin puolin kunnon ukko.

Illat vietettiin teaatterissa, soittajaisissa ja milloin missäkin huvitilaisuudessa. Mutta jo muutaman päivän perästä väsyi ukko kaikkiin näihin ja salli mielellänsä nuorten huvitella, kun vaan joku jäi kotiin hänelle seuraa pitämään. Tapahtuipa silloin se kumma, että kun Anna jäi kotiin ukon kanssa, niin halutti Vilhelmiäkin aina jäädä, ja päin vastoin. Vilhelmi siis aina nähtiin Annan parissa. Tämän huomasivat pian hänen toverinsa, ja monta pistosanaa olisi Vilhelmi saanut kuulla, jos olisi joutunut olemaan näiden tovereinsa parissa.

Neljä päivää oli Rotherin herrasväki ollut Helsingissä, kun Vilhelmi sai kutsumuksen tulla julkiseen kandidaattitutkintoon. Kun patroni tämän kuuli ja sai tietää, että tutkinnon suorittaneet tavallisesti tutkinnon jäljestä pitivät ystävillensä pidot, lausui hän heti: »Niistä ei sinun tarvitse huolta pitää, ne otan minä osalleni, kunhan vaan nimität, ketkä pitoihin ovat kutsuttavat. Kutsu kaikki tuttavasi; hupaista on nähdä, mimmoisia nykyajan nuorukaiset ovat».

Vilhelmi olisi mieluummin viettänyt tämän illan kaikessa hiljaisuudessa Annan kanssa kotona. Mutta se ei nyt käynyt laatuun. Hän teki siis luettelon, jotenkin pitkän, jonka hän sitten näytti sedällensä. Yhden nimen olisi hän luettelosta mielellään heittänyt pois, mutta koska hän oli kutsunut kaikki muut lukiokumppalinsa, ei hän tahtonut olla Löfiä kutsumatta.

»Tässä on luettelo. Kuusitoista nimeä siinä on. Onko liiaksi monta?» kysyi hän, näyttäen luetteloa sedällensä.

»Kuusitoista vaan! Kun minä olin sinun ijässäsi, tunsin minä koko maailman». — Ja ukko silmäili pikimältään luetteloa.

»Mitä!» huusi hän äkkiä — »Björk! Mistä hän on kotoisin? Kuka on hänen isänsä?»

»Hänen isänsä» — vastasi Vilhelmi — »oli ennen kauppamies ——— kaupungissa. Sieltä muutti hän tänne, ja on hän nyt rikas ja mahtava herra ja varsin suuri asioitsia».

»Israel Björk! Minun vanha toverini! Kuules, Vilhelmi! Koska minä aijon olla saapuvilla sinun pidoissasi, niin saat sinä minulle seuraksi kutsua isän — pojan saat itse pitää… Sano, missä hän asuu; minä tahdon käydä häntä jo tänään tapaamassa. Vai saan minä vielä elävin silmin nähdä ystäväni Israelin! — Tiedä … että ——— kaupungissa ennen muinen oli Abrahami, Iisakki ja Jaakoppi, jonka oikea nimi oli Israeli, tämä, joka nyt täällä on. Abrahami ja Iisakki ovat kuolleet. Me olimme kaikki neljä ennen hyviä ystäviä, vaikka nyt en ole kuullut niin sanaakaan moneen vuoteen Israelista».

Ukko Rother ei nyt ollut vitkallinen. Hän tarttui hattuunsa. »Minä tahdon lähteä heti» — sanoi hän. »Huomenna sinulla on tutkinto, Vilhelmi; ethän siihen tarvinne mitään valmistusta. Siis voit tulla näyttämään minulle, missä Björk asuu».

»Jos minä lähden, niin jää Anna yksin kotiin» — vastasi Vilhelmi; sillä rouva ja pojat olivat ulkona kaupungilla.

»Anna saa seurata meitä», päätti ukko. »Ja sitten jääköön hän sinun haltuusi».

Vilhelmin silmistä leimahti ilon säde. Hän ei ollut saanut Annan kanssa kahden kesken puhua sanaakaan vielä; nyt hän saisi. Hän oli siis heti valmis. Anna tosin vähän vastusteli; mutta kun ukko sanoi: »Tule pois vaan; hupaisempi sinulla on ulkona» — niin ei vastustanut Anna enää.

Tiellä tapasivat he Löfin. Tämä tervehti Vilhelmiä ystävällisesti ja katseli pitkään Annaa. Vielä silloinkin, kun Rotherit olivat hänen ohitsensa kulkeneet, katseli hän taaksensa. Jos nyt Vilhelmi olisi seisonut hänen vieressään, olisi hän kuullut Löfin hiljaa mumisevan: »Rikas ja kaunis! Rotherilla on liiaksi menestystä, jos hän tuon neidon voittaa; mutta sitä en tahdo uskoa». Näissä sanoissa olisi Vilhelmi varmaankin huomannut kateutta.

»Kuka se oli?» kysyi tapansa mukaan vanha Rother.

Vilhelmi mainitsi Löfin nimen.

»Aikooko hänkin maisteriksi!» kysyi Anna.

»Ei, hän lukee laki- ja kameraalitiedettä!» — vastasi Vilhelmi.

Ensi kerran puhuivat nyt Vilhelmi ja Anna Löfistä. Tämän silmäys, vaikka hänen tervehdyksensä oli ystävällinen, oli saanut Vilhelmin alakuloiseksi, vaikka hän ei ymmärtänyt miksi. Hän kulki nyt sanaakaan puhumatta ja yksisanaisesti vastaten patronin kysymyksiin, kunnes he tulivat sen talon luo, missä Björk asui.

Vanha Rother astui kiireesti huoneesen.

»Mihin nyt menemme?» kysyi Vilhelmi, kun he Annan kanssa kahden kesken seisoivat kadulla.

»Sinä sen parhaiten tiedät» — vastasi Anna.

»Ehkä menisimme Kaisaniemen puistoon. Siellä et ole vielä käynyt. Ilma nyt on selkeä ja maa jotenkin kuiva. Mitä arvelet?»

»Mutta» — lausui tyttö — »eikö olisi parasta, että menisimme kotiin? Kentiesi ovat jo äiti ja veljet palanneet».

»Eivät he vielä ole kotona. Et ole nähnyt Kaisanientä! Se on ihan tässä lähellä».

Anna ei enää vastustanut. Kaisaniemen puistoon he menivät. Siellä kulkivat he käytäviä kahden kesken. Syksyinen ilma ei ollut houkutellut ketään kaupunkilaista sinne nyt.

Vilhelmi oli luvannut Annalle vasta vuosien kuluttua jatkaa sitä puhetta, jonka Annan vastaus Katajasaarella oli katkaissut. Kuinka tässä nyt kävi, sen jätämme sanomatta. Pitkää askelta eteenpäin Annan rakkaudessa ei ollut Vilhelmi astunut. Mutta kumminkin oli Annan sanoissa nyt jotakin, joka yhä viritti toivoa Vilhelmin sydämessä.

Kauan aikaa kulkivat he siellä. Kun he vihdoin palasivat, tuli heitä vastaan taasen Löf, jonka huulet olivat tuskin huomattavaan pilkkahymyyn vedetyt, kun hän Vilhelmin ja Annan kahden kesken tapasi. Nytkin silmäili hän heidän jälkeensä, ja nyt mumisi hän: »Mitä! Olisiko Vilhelmi jo voittanut?»

»Tuossa tapasimme taasen ystäväsi Löfin» — sanoi Anna, kun ylioppilas oli mennyt heidän ohitsensa.

»Minun ystäviäni hän ei ole» — vastasi Vilhelmi. Luultavasti oli hänen äänessään jotakin outoa, sillä Anna silmäsi häntä ja kysyi: »Ja minkä tähden ei? Tunnettehan te toisenne, ja olipa hänen nimensä sinun luettelossasi».

»Sinulla on hyvä muisti, jos sinä kaikkein nimet muistat, mitkä luettelossani oli» — vastasi Vilhelmi. »Minä kutsuin häntä siitä syystä, että olemme samaa koulua käyneet ja samassa lukiossa olemme olleet. Ystäviä emme koskaan ole olleet sanan oikeassa merkityksessä; meidän luonteemme eivät sovi yhteen».

Kun Vilhelmi ja Anna tulivat kotiin, olivat kaikki muut jo siellä. Vanha Rother oli entistä paremmalla tuulella. Hän oli tavannut vanhan ystävänsä Israeli Björkin.

»Sama mies kuin ennenkin, tuo Israeli, ihan sama!» — kertoi patroni. »Mutta suuresti hän elää, vaikka en saanut niin kahvitilkkaa suuhuni. Huomenna saanen sitä enemmän, sillä huomenna olemme kaikki kutsutut Israelin luo päivällistä syömään. Pitkä kuin kuusi tuo hänen poikansa… No, on koivukin pitkä, ha, haa!»

Rouva vähän nuhteli ukkoa siitä, ettei tämä kieltäytynyt päivällisiltä. Ukko sanoi aluksi kyllä niin tehneensä, mutta vihdoin täytyneensä suostua, kun ei Israeli vähemmällä tyytynyt. »Sitä paitsi» — lisäsi ukko — »tulee hän tänä iltana tänne, jotta saat häntä tervehtiä. Muistathan Israelia entisistä ajoista, mamma?»

»Muistan kyllä», vastasi rouva. »Sinä olet aina hänestä pitänyt, minun on ollut varsin vaikea häntä kärsiä».

»Aivan niin, mamma! Sinulla on hyvä muisti. Israeli oli syypää ensimäiseen sotaamme, mamma! Minä tahdoin häntä kummiksi Villelle, sinä et… Muistatko, miten riita loppui?… Olkoon se sinulle opetukseksi, Ville, jos joskus sinäkin vaimon saat. Kun ei mamma tahtonut myöntyä, löin minä nyrkkiäni pöytään ja kysyin: Kuka on lapsen isä, minäkö vai sinä, mamma? Minä tietysti, ja koska niin on, niin kutsun minä kummit».

»Herra Björk siis on minun kummini?» kysyi Ville. »Sitäpä en tiennyt. Hänen nimeänsä ei ollut kastetodistuksessani».

»Ei, sillä hän ei ole sinun kummisi» — vastasi äiti. Ja hymy hänen huulillansa näytti, miten ensimäinen sota herra ja rouva Rotherin välillä oli loppunut,

»Hm, hm!» mumisi patroni.

»Mutta koska sinä silloin voitit, niinkuin aina olet voittanut», — lausui rouva — »niin saamme me nyt puolestamme myöntyä ja seurata ystäväsi kutsumusta, Muuten kentiesi löisit taasen nyrkkiäsi pöytään!»

Vilhelmi oli ainoa, joka ei sanonut voivansa heitä Björkin luo seurata. »Minun tutkintoni alkaa kello viisi iltapäivällä. En ymmärrä, miksi se niin myöhäiseen on lykätty, kun tutkinnot tavallisesti suoritetaan aamupäivällä».

»No, tee niinkuin tahdot» — vastasi patroni. — »Huomenna saat pidoissasi kumminkin tavata Björkin».

Päivän ennen Vilhelmin julkista tutkintoa vietti Rotherin herrasväki kotona. Lupauksensa mukaan tuli sinne Björk, ja aika kului ukkojen juodessa totia ja rouvan sekä nuorten teetä nauttiessa. Ukoilla oli paljon puhumista entisistä ajoista. Mutta miten olikaan, tulivat kauppa-asiat puheeksi, ja patronissa leimahti tuon tuostakin kauppa-into ilmituleen, kun hän kuuli ystävänsä kertovan jostakin onnistuneesta kauppayrityksestä. Siinä nyt kertoivat vanhat ystävät, miten oli heitä menestys seurannut. Rother sai tietää, että Björk oli aika rikas mies, ja Björk samaten, että Rother eli varsin hyvissä varoissa.

Nuoret eivät ottaneet osaa ukkojen puheesen. He keskustelivat siitä, mitä Helsingissä olivat nähneet, ja yhtä hupaisesti kului heiltäkin ilta, kunnes herra Björk nousi ja sai rouvankin lupaamaan, että hän seuraavana päivänä söisi päivällistä Björkin luona.

Vanhalle pariskunnalle oli saatu asuinhuoneeksi sali Villen ja Anteron kamarin vieressä, niin kauvaksi aikaa kuin he Helsingissä viipyivät. Veljekset olivat muuttaneet Vilhelmin kamariin, ja Anna oli saanut asunnokseen veljiensä kamarin.

Kaikki lepäsivät jo sikeässä unessa, kun patroni äkkiä heräsi.

»Mitä lempoa!» huusi hän.

Kadulta kuului ihanaa laulua. Patroni, joka ei ollut mikään laulun rakastaja, suuttui. Hän kuunteli vähän aikaa. Vihdoin, kun ei laulu loppunut, nousi hän ja kurkisteli ulos akkunasta. Kadulla näki hän noin kymmenkunta tulisoihtua ja niiden loistossa unensa häiritsiät. »Ylioppilaskujeita!» mumisi hän vihoissaan. »Pitäisi toki Suomen pääkaupungissa olla parempi järjestys!» — Ja yhä enemmän suuttuneena meni hän poikain kamariin.

Laulu kadulla oli herättänyt rouvan ja Annan, ja patroni ravisteli poikia, kunnes valveille ne sai. Kummastellen kuuli Anna isänsä äänen Vilhelmin kamarista. »Nouskaa heti ja ajakaa pois nuo roistot, jotka eivät salli ihmisille yörauhaa! Saattavat polttaa koko kaupungin».

Pojat olivat heränneet. Ville ja Antero kuuntelivat laulua ymmärtämättä sen tarkoitusta. Mutta Vilhelmi, joka paremmin tunsi tavat Helsingissä, älysi heti, ketä varten ja mistä syystä laulettiin.

»Serenaati Annalle!» sanoi hän ja koetti tyydyttää ja lepyttää ukkoa sillä, että serenaati oli suurin kunnia, mikä naisen osalle voi tulla.

»Kunnia sinne, kunnia tänne! Sen sanon, jos siinä mitään kunniaa on, että ihmisiä keskiyönä herätetään, niin en minä kunniaa ymmärrä», mumisi ukko, joka kumminkin, kun sai tietää mitä varten laulettiin, oli häpeissään, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.

»Tapa vaatii, että Anna sytyttää kynttilät ja asettaa ne akkunalle» — sanoi Vilhelmi, jota setänsä viha nauratti.

»Jahaa! Aivan niin! Että viimeinenkin unen tiukka silmistäni katoisi!» — Mutta hän oli tuskin tuon ennättänyt sanoa, ennenkuin hänen rouvansa, joka paremmin tiesi, miten tällaisissa tilaisuuksissa käyttäidään, jo oli sytyttänyt kynttilät. Vanha Rother ei silloin enää sanonut mitään. Niinkauan kuin laulua kesti, istui hän poikain kamarissa itsekseen manaillen.

Seuraavana päivänä ei hän tahtonut kuulla koko asiasta. Hän häpesi.

Mutta oli toinenkin, joka ei siitä tahtonut tietää. Tämä toinen oli aamulla kumminkin ollut iloinen ja kertonut Annalle, miten ylioppilailla oli tapana kunnioittaa sitä, jolle tahtovat kunniaa osoittaa. Mutta pian sen jälkeen oli hän saanut tietää, että Löf oli toimittanut serenaatin. Tämä tieto halvensi koko kunnian-osoituksen, ja vieläpä suututtikin Vilhelmiä. Sillä mikä oikeus oli Löfillä tähän? Rönneqvist, joka tästä Vilhelmille oli puhunut ja joka serenaatissa oli ollut saapuvilla, oli sanonut tahtoneensa ensin kysyä Vilhelmiltä lupaa serenaatiin, mutta tätä oli Löf estänyt lausuen: »Vilhelmi suorittaa tänään julkisen kandidaattitutkinnon. Serenaati olkoon osaksi hänellekin!» — Ja tämä mieli oli laulajissa päässyt voitolle. Miten olikaan, oli kumminkin se iloinen mieli, jolla Vilhelmi oli herännyt, nyt kadonnut; mutta mistä syystä, siihen ei osannut Vilhelmi vastata.

V.

Nimeksi vaan.

Oli päiviä muutamia kulunut siitä päivästä, jona Vilhelmi oli julkisen kandidaattitutkinnon suorittanut. Näiden päiväin kuluessa ei ollut mitään erinomaista tapahtunut. Vilhelmi oli julkisessa tutkintoarvostelussa saanut korkean arvolauseen. Hän oli siitä iloinen, varsinkin setänsä ja Annan tähden. Illalla oli patroni, niinkuin oli luvannut, pitänyt Kaisaniemellä kandidaattipidot Vilhelmille, ja näihin pitoihin olivat vanhat tulleet suoraa päätä Björkin tyköä, jossa, kuten tiedämme, Rotherin herrasväki samana päivänä oli ollut päivällisillä.

Patroni Rotherille tuli aika Helsingissä pitkäksi. Ukko ei tietänyt mitä tehdä. Kaikki paikat, joissa oli jotakin katsottavaa, olivat katsotut, ja ukko halusi jo päästä entiseen lepoonsa, Katajalahdelle, semmenkin kun kahvi Helsingissä oli huonoa ukon mielestä ja häntä sen lisäksi häiritsi ajaminen kadulla, joka usein herätti ukon hänen unestansa. Ukolla oli kumminkin ollut aikomus viipyä Helsingissä, kunnes talvikelillä pääsisi takaisin. Mutta nyt oli hän tuskin kahta viikkoa ollut Helsingissä, ennenkuin jo kuultiin hänen aina tuon tuostakin puhuvan takaisinlähdöstä. Björkin luona oli hän useasti ollut. Ystävyydellä ja erinomaisella kunnioituksella oli häntä siellä kohdeltu, mutta olivatko ukon tunteet kylmenneet, vai mikä lienee ollut syynä, hän vaan ei enää ystävänsäkään luona viihtynyt.

Silloin eräänä päivänä sai hän kutsun tulla Björkin luo. Ilma oli sateinen, ja ukko oli siitäkin syystä pahalla tuulella. Hän lupasi kumminkin lähteä ja arveli rouvallensa, kun kutsuja oli lähtenyt: »No, samalla kertaa saan sanoa jäähyväiseni Björkille».

Puettuna vanhaan hännystakkiin, valkea huivi kaulassa — »sillä Björkillä saattaa olla muitakin vieraita» — lähti patroni.

Ukko Björk, pienisilmäinen pirteä ukko, tuli ystäväänsä vastaan ovelle ja talutti hänet kiireesti saliin, jossa esitti patroni Rotherille kauppias Sultin ja Kåhrströmin.

»Minä olen kutsunut sinua luokseni, veli Rother, juttelemaan yhtä ja toista syksy-illan ikävyydessä, ja sen lisäksi on minulla pyyntö, johon et kieltäen vastanne».

Täällä ystävänsä parissa nyt sai patroni illan kuluessa takaisin iloisen mielensä, varsinkin kun hän täällä tapasi kaksi miestä, joista hän oli kuullut Björkin ennen paljon puhuvan. Kaikki olivat he yhdenikäisiä ja samaa mielialaa. Rother tunsi heti, että hän hyvästi viihtyi heidän seurassaan.

Kauppa-asioista puhuttiin paljon, ja ukko Rother osasi näihin puheisin ottaa osaa, kun hän oli vanha kauppias. Hyviä sikaareja poltettiin, hyviä viiniä juotiin. Kokkapuheita ja vanhoja juttuja kerrottiin, ja niille oli Katajalahden herra aina ensimäinen nauramaan.

»Kuules, veli Rother!» — sanoi vihdoin kauppias Björk. »Olenko pettynyt, kun olen uskaltanut luottaa sinuun, niinkuin vanhaan toveriin ainakin. Sinä olet vetäynyt pois asioista, mutta minä elän niissä vielä. Minä olen nyt aikeissa rakentaa suurenlaisen rautatehtaan. Se kannattaa, se asia; minä olen tarkoin laskenut sen. Ja kuta pikemmin saan tehtaani valmiiksi, sitä paremmin se kannattaa; se tuottaa vähintäin 25 prosenttia jo ensi vuonna. Mutta kun minun rahani ovat kiini muissa asioissa, olen aikonut ottaa suuremman lainan, ja tässä pyydän sinun olemaan minulle avullisena».

»Takauksessako?» kysyi ukko Rother, ja hänen naamansa piteni. »Älä pahaksu veli, etten mielelläni mihinkään enää sitoudu. Minä tiedän tuloni ja menoni, ja jos jotakin sattuisi, joka…»

»Veli!» keskeytti häntä Björk. »En tahdo sinua vietellä; voin kyllä täältäkin tarvittavat takaukset saada. Jos pelkäät…»

»En, en pelkää, mutta…»

»Mutta pelkäät kumminkin. No, en siihen sano mitään. Sult ja Kåhrström ovat minulla jo takausmiehinä; kolmas nimi vielä olisi tarpeesen, nimeksi vaan. Ja kolmanneksi uskalsin pyytää sinua».

Rother, joka näki ilvehymyn toisten huulilla, ei tiennyt minne katsoa, mitä vastata. Hän häpesi, sillä olihan Björk varakas ja rikas mies, jonka puolesta varmaankaan Sult ja Kåhrström eivät olisi menneet takaukseen, elleivät häntä semmoiseksi olisi tienneet. Päästäksensä tästä pulasta kysyi Rother summan suuruutta, kuinka pitkäksi ajaksi laina oli otettava ja keneltä, sekä millä ehdoilla ja muuta semmoista.

»Ellet tahdo nimeäsi kirjoittaa, niin on turha vaiva tätä sinulle kertoa. Miten luulette, hyvät herrat, että ystäväni Rother olisi minua kohdellut, jos köyhänä ja kurjana olisin hänen apuansa pyytänyt, kun hän nyt, kun olen 400,000 ruplan omistaja, kieltää minulta nimensä, joka tietysti velkakirjassa olisi oleva ainoastaan kyltti, ilman mitään merkitystä?»

»400,000 ruplan omistaja!» kertoi Rother itsekseen. »No, no, veli!» puhui hän kovaa, »enhän ole vielä mitään vastannut. Sanoin vaan, etten ole tahtonut mihinkään asiaan ryhtyä, sittenkun erosin kauppatoimistani. Mutta ei sääntöä poikkeuksitta. Älä kummeksi, että vanha mies, joka asioista on vieraantunut, miettii ensin. Sinun kysymyksesi tuli niin äkkipikaa».

»En minä tiennyt, että 50,000 ruplan asiassa suuria mietintöaikoja tarvittaisiin», vastasi Björk. »Mutta sinulla on oikein. Minä arvostelin sinua vielä kauppamiehenä; sillä en muistanut, että sinä nyt olet rikas rusthollari».

»Eikö mietintöaikaa 50,000 ruplan asiassa!» huusi Rother hämmästyen…

»Ei, kun en muuta pyydä kuin nimeäsi nimeksi vaan».

Rother kulki pari kertaa lattian poikki. Mitä hän näinä minuuttina ajatteli, on vaikea sanoa. Nähtävästi oli hänen povessansa kova sota; ja vaikea on tietää, eikö kiellon puoli olisi voittanut, ellei Björk olisi Sultin kanssa puhuen sanonut, että laina viimeistäänkin 3 vuoden kuluessa olisi maksettu, ja ellei Sult olisi sanonut: »Luuletko, että minä olisin siihen nimeäni pannut, ellen tuntisi asioitasi melkein paremmin kuin ne itse tunnet».

Ne sanat saivat Rotherin päättämään. »Minä joudun häpeän alaiseksi» — ajatteli hän — »jos kiellän. Veli Björk» — sanoi hän kääntyen häneen päin. »Minä ajattelin vaan asiaa, enkä ollenkaan kuka se oli, joka nimeäni pyytää. Ole varma siitä, että jos heti olisin tuota ajatellut, olisi jo nimeni kuivunut paperilla… Onko sinulla paperi käsillä täällä?»

»Oi!» vastasi Björk. »Siitä tunnen entisen ystäväni. Mutta, niinkuin sanoin, korkeintaan kolmen vuoden kuluttua saat nimesi takaisin, ja saat silloin nähdä, että se oli annettu nimeksi vaan. Mutta onko sinulla sinetti muassasi?»

»Semmoinen minulla aina on» — ja ukko Rother näytti kantasormustaan, jonka kannassa oli hänen nimensä ensimäiset kirjaimet.

Muutaman minuutin kuluttua oli pöydällä velkakirja, jonka viimeiset rivit kuuluivat näin:

_Yllä seisovan summan, 50,000 ruplan, takaisin maksamisesta ynnä koron kanssa, 5 sadalta vuosittain, menevät allekirjoittaneet yhteiseen takaukseen niinkuin olisi velka heidän omansa, yksi kaikkein ja kaikki yhden edestä, joka vakuutetaan. Helsinki, 17 p. Marraskuuta 18—.

Evert Sult. Anders Kåhrström. Kauppias ja tehtaan isäntä. Kauppias ja tehtaan isäntä. (Sinetti). (Sinetti).

Vilhelm Rother. Kauppias ja maanomistaja. (Sinetti)._

»Oikein on!» sanoi Björk silmäillen velkakirjaa. »Kiitoksia nyt! Juotte kaiketi minun uuden tehtaani menestykseksi!»

Se malja juotiin pohjaan saakka.

Tämä takausasia oli keskeyttänyt ukkojen hauskat keskustelut. Björk pani talteensa velkakirjan, ja koko asia jäi sillä unohdukseen; sillä sitten ei enää sanaakaan puhuttu siitä. Vanhanaikuisia juttuja tuli taasen esille, ja monen semmoisenkin malja, joka jo kauan sitten oli kuollut, juotiin nyt.

Ukko Rother, joka alussa, kun hän nyt tiesi nimensä olevan tuossa talteen pannussa velkakirjassa, ei niin ilomielin nauranut kuin äsken, sai illan kuluessa vähitellen takaisin entisen hupaisuutensa, eikä aikaakaan, niin oli hänkin unhottanut koko takauksen. Hän otti osaa esiteltyihin maljoihin, sama hänelle tunsiko niitä, joille maljat esiteltiin, vai ei. Hänkin kertoi lystillisiä juttuja ja oli ensimäinen niille nauramaan.

Ilta kului. Herkullinen illallinen syötiin, ja ruokapöydässä jatkettiin entistä puhetta sekä juominkia. Mutta miten olikaan, rupesi ukko Rotheria, joka, kuten tiedämme, oli jotenkin unelias, uni painamaan. Se näkyi selvästi siitä, että hän tuon tuostakin suuresti haukotteli ja ettei nauru enää kaikunut niin raittiina kuin äsken. Vihdoin katsahti hän kelloaan, ja kun hän havaitsi puoliyön jo kuluneeksi, koetti hän nousta. Mutta huomasipa silloin, että uni painoi jotenkin raskaasti; sillä nousemisesta ei tahtonut tulla mitään. Mutta koska toisillekin oli nouseminen yhtä vaivaloista, niin saanemme arvata, että tähän oli syitä toisiakin, ei ainoastaan uni.

Kun Björk kuuli, että Rother oli lähdön puuhassa, avasi hän vielä yhden pullon.

»Vielä malja!» — sanoi hän. »Sitten en enää tahdo teidän lähtöänne viivyttää. Minä olenkin käskenyt varustaa vaununi, jotka teidät vievät kunkin kotiinne. Vielä malja, sanon, ystäväni Rotherin malja! Vanha toverisuus ei ole hänessä sammunut, sen on hän tänään näyttänyt. Eläköön Rother, eläköön todellinen ystävyys!»

Ukko Rother oli liikutettu. »Minä kiitän sinua!» — vastasi hän. »Vahinko vaan, etten saattanut sitä tärkeämmässä kohdassa näyttää kuin tällaisessa vähäpätöisessä. Eläköön isäntämme!»

Malja, joka nyt juotiin, sekä puhe oli kokonansa väsyttänyt Rotherin, joka ei vuosikausiin ollut näin kauan valvonut. Hän vaipui jälleen tuolilleen ja puoleksi uneksien kuuli hän vähän ajan takaa Björkin sanovan, että vaunut odottavat, milloin vaan herroja haluttaa lähteä. Tämän puheen ymmärsi Rother, ja entistä vaivaloisemmasti hän nousi; entistä ystävällisemmästi sanoi hän unen horroksissa jäähyväiset vanhalle toverilleen ja kulki varovasti sitten Sultin ja Kåhrströmin kanssa vaunuihin.

Pehmeälle istuimelle vaipui ukko Rother. Puoliunissansa kuuli hän Sultin ja Kåhrströmin lausuvan ajomiehelle, mihin hänen tuli ajaa. Hän itse ei virkannut mitään; hän istui hyvästi, niin hyvästi, että tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, niin hän jo nukkui sikeässä unessa, josta nyt ei herättänyt häntä kolina kadullakaan.

Hän oli jättänyt Björkin luo nimensä, mutta nimeksi vaan.

VI.

Ihmeellinen asia, joka saa Rotherin herrasväen tuota pikaa lähtemään Helsingistä.

Illan, jonka patroni Rother vietti ystävänsä Björkin luona, viettivät muut Rotherin perheen jäsenet kotona. Vilhelmi siellä luki Tegnérin Aksel ja Maria nimisen runoelman, jonka rouva hyvin tunsi, mutta jota Anna ei ollut kuullut. Siellä sitten puhuttiin siitä, ja Vilhelmi osasi tehdä illan hupaiseksi kertomalla kertomuksia siitä aikakaudesta, josta Tegnérin runoelman aihe oli otettu. Vilhelmi oli onnellinen, kun hän näki, miten mielellänsä Anna kuunteli hänen kertomuksiaan. Vilhelmi tyytyi vähään, sillä hän nyt hyvin huomasi, että Annassa vallitsi ainoastaan ystävyyttä häntä kohtaan, mutta hän tiesi myöskin, että Annan sydän oli vapaa rakkaudesta, ja sen rakkauden toivoi hän viimein voittavansa. Anna näki ja havaitsi aina, että Vilhelmi oli hänen ritarinsa, joka täytti kaikki hänen toiveensa. Mutta Annasta ei ollut siinä mitään kummaa. »Kiitoksia, rakas Vilhelmi!» oli Annalla usein tapana sanoa, mutta sana rakas oli tässä sana vaan; se tunne, joka sanassa asui, ei löytänyt vastinetta Annan sydämessä, vaikka se kauniilta soi Vilhelmin korvissa ja aina sai Vilhelmin sydämen tykyttämään.

Ville ja Antero olivat innostuneet kertomuksesta, jonka Vilhelmi oli lukenut. Etenkin oli tuo Tegnérin viehättävä runoelma vaikuttanut Anteroon, ja kun Vilhelmi oli lopettanut, huusi hän: »Se mahtaa olla Tegnérin paras teos, sillä mielestäni ei vedä hänen runoelmansa Frithiofista vertoja tälle».

Rouva hymyili. »Tegnérin runoelma on kaunis» — sanoi hän — »mutta luuletko, että sille maailmassa löytyy mitään vastaavata?»

»Varmaankin useasti» — vastasi Vilhelmi.

»Ainakin käy usein toteen, mitä Aksel epäilyksessään naisista lausuu» — väitti Ville. »Ensimäinen ajatus, mikä Lokella oli, oli valhe, ja neidon muodossa hän sen lähetti miesten luo… Mustin valhe on se, joka enkelin pukuun oli puetettu».

»Minä en ole tiennyt, että Ville jo maailmassa on niin paljon kokenut» — sanoi Anna hymyillen.

»Katso vaan, sisar kultani!» — vastasi Ville — »ettet itse näytä toteen tätä Akselin lausetta».

Näin jutteli rouva ja nuoret, ja ilta kului heidän jutellessaan.

Vilhelmi olisi tahtonut vielä lukea heille Oelenschlägerin runoelman »Aksel ja Valborg», mutta rouvan mielestä oli se toistaiseksi jätettävä, sillä pian olisi Rother kotona.

»Tuleekin paljoksi kaksi niin kaunista runoelmaa samana iltana» — myönsi Vilhelmi.

Vilhelmi parka! Hän valitsi lukeakseen juuri sellaisia runoelmia, missä todellista rakkautta kuvataan. Emme tarvitse sanoa, että mitä hän luki, sen hän luki Annan tähden.

»Mutta missä, Jumalan nimessä, viipyy isä?» sanoi rouva äkkiä, kun kello löi 12. »Hänellä on mahtanut olla hupainen ilta, sillä muuten ei hän untansa unohtaisi».

Aina siitä ajasta, jolloin rouva ja patroni olivat muuttaneet kaupungista Katajalahdelle, ei ollut tapahtunut, että ukko olisi ilman rouvaansa viipynyt ulkona näin kauan. Ei kummaa siis, että rouva, joka varsin hyvin tunsi kaikki miehensä tavat, rupesi pelkäämään hänen viipymistään ja aina yhä enemmän, kuta enemmän aikaa kului häntä kuulumatta. Pojat eivät olleet millänsäkään, eikä Annakaan; mutta kun aikaa yhä kului eikä patronia näkynyt, ei kuulunut, rupesivat hekin miettimään, mikä saattaisi olla syynä hänen viipymiseensä. Kello löi 1, löi 2, löi 3, eikä patronia kuulunut.

»Joku onnettomuus on varmaankin hänelle tapahtunut» — valitti rouva. »Mene, Vilhelmi kulta, tiedustelemaan!» Ja levotonna, pelkääväisenä kulki nyt rouva edestakaisin lattialla.

Nuoret eivät olleet tahtoneet mennä levolle ennen ukon tuloa. He odottivat, mutta yhtä nopeasti ja iloisesti kuin olivat hetket puoliyöhön asti kuluneet, yhtä hitaasti ja ilotta kuluivat ne nyt. Joku vahinko oli ukolle tapahtunut, niin päätteli Vilhelmikin nyt; sillä eihän setä viipynyt hänen kandidaattipidoissansakaan kahteentoista, vaikka ei suvainnut kenenkään pidoista hänen kanssansa lähtevän. Kun Vilhelmi sai rouvan käskyn, oli hän heti valmis lähtemään.

Pimeä oli yö. Vettä satoi taivaan täydeltä. Ei ainoatakaan ihmistä kadulla näkynyt. Vilhelmi ja Antero, joka häntä seurasi, kiiruhtivat Björkin luo. Mutta kun he sinne tulivat, huomasivat he kaikkein jo levolla olevan, josta syystä he seisahtuivat vähän miettimään mitä tehdä.

»Mennään pihaan, jos portti on auki» — sanoi Antero.

Portti olikin auki. Kun ajomies vaunuineen oli tullut takaisin, ei hän ollut huolinut sitä panna kiini. Mutta kun he kartanon puoleltakin akkunoita katselivat, huomasivat he, että kaikki talossa olivat levolle laskeuneet.

»Mitä nyt teemme!» — kysyi Antero. »Jos olisi jotakin isälle täällä tapahtunut, niin olisi kumminkin joku akkuna valaistu. Eikö kävisi sinun meneminen nuoren Björkin luo? Kentiesi tietäisi hän jotakin».

Vilhelmi oli itse tätä ajatellut. »Mutta miten päästä nuoren ylioppilaan kamariin herättämättä muita, jotka huoneissa nukkuivat? Jos uskaltaisin heittää hänen kamarinsa akkunaan pienellä kivellä … mutta mitkä näistä akkunoista kuuluvat hänen kamariinsa? Pimeässä en sitä erota, ja tuskinpa sitä päivänvalossakaan varmasti osaisin sanoa».

Näin olivat Vilhelmi ja Antero kahdella päällä mitä tehdä, kun äkkiä huomasivat kaksi olentoa astuvan kartanolle. Kaikeksi onneksi oli toinen näistä juuri se, jonka luo he olivat halunneet päästä. Vilhelmi tunsi äänestä nuoren Björkin.

»Kun nyt vaan en olisi pudottanut avaintani! Perhana, kun sataa! Mutta… Keitä täällä on?» huusi nuori Björk, kun hän Vilhelmin ja Anteron huomasi.

»Käy varoin! Luultavasti rosvoja» — kuuli Vilhelmi Björkin toverin lausuvan.

»Älkää peljätkö, Björk ja Löf! Tuttuja ollaan» — sanoi Vilhelmi ja astui esiin.

»No niin, aivan oikein! Lempo vie! Vilhelmi Rother ja … kukas toinen? Ah, serkkusi! No terveeksi! Käykää ylös minun kamariini! Mitä hittoa te nyt kulussa olette? Ette seurahuoneella olleet, sen kyllä huomasin».

»Kullakin on salaisuutensa ja semmenkin Vilhelmi Rotherilla» — pisti siihen Löf — »sillä hänestäpä ei ole niin milloinkaan kuulunut mitään, joka ei päivän valoa sietäisi».

Pilkka ilmaantui Löfin sanoissa. Vilhelmi kyllä älysi sen.

»Oikein sanot!» — vastasi hän —. »Ja olisipa hyvä, jos loistaisi nytkin päivän valo. Björk, tiedätkö, onko setäni vielä teillä? Hän ei ole kotiin tullut. Me pelkäämme hänen joutuneen vahinkoon?»

»Setäsi, meillä! Enpä tiedä hänestä mitään. Lähdin jo eilen aikaisin päivällä ulos, ja silloin ei ainakaan häntä meillä näkynyt. Mutta käydään sisälle; minä olen kuten vedestä vedetty».

Tämän oli nuori Björk tuskin saanut sanotuksi, kun kaikki kääntyivät ulkohuoneisin päin. »Mitä lempoa! Kuka siellä?» huusi Löf. — »Sielläkin on joku tahi joitakuita».

Tallista päin kuului kolinaa ja melskettä. Ovelle kolkutettiin kovasti.

»Pelkäänpä, että luulossasi on perää, Löf» — sanoi Björk — »Kun ei vaan siellä olisi varkaita».

»Onko siellä ihmisiä? Avatkaa ovi!» — kuulivat nuorukaiset jonkun tallista huutavan.

Nuorukaiset kulkivat kiireesti sinnepäin, mistä ääni kuului. Löf esitti, että olisi ehkä paras käydä kutsumassa poliisia avuksi; mutta sitä pani vastaan Björk, joka oli urhoollisempi. »Onhan meitä neljä», sanoi hän.

»Ääni ei tule tallista. Liiterissä on huutaja», lausui Björk, ja liiterin luo kulkivat nuorukaiset nopeasti.

»Kuka siellä?» kysyi Löf.

»Kuka! Minä se olen, te tolvanat! Ettekö kuule, että minä se olen!»

»Kuka minä?» kysyi Björk.

»Jumala nähköön!» huusi Antero ihmetellen. »Se on isäni ääni. Miten, herran tähden, on hän sinne joutunut?»

»Kukako olen?» huusi hän liiteristä. »Minä, minä olen! Minä olen patroni Rother! No, avatkaa pian ovi! Missä hiidessä minä olen?»

Nuorukaiset seisoivat liikkumatta, kuten paikalle istutetut; niin oli kummastus saanut vallan heissä.

»Patroni Rother!» huusi vihdoin Löf. — »Miten te sinne olette joutunut? Mitä te siellä teette, patroni?»

»Avaa ovi, lurjus, kuka oletkin, äläkä siellä käytä kieltäsi! Minä palellun täällä».

Vilhelmi oli kohta rientänyt oven luo avataksensa sitä. »Ovi on lukossa, setä; odottakaa, kunnes saadaan avain!»

»Vilhelmi! Sinäkö siellä olet! Laita että pian pääsen täältä pois! Missä hiidessä minä olen?»

»Te olette, setä, kauppias Björkin vaunuliiterissä».

»Vaunuliiterissä! Ah, nyt selkenee muistini! Se lurjus, se lemmon ajomies on minun jättänyt vaunuihin ja lukinnut oven. No, etkö voi sitä pirstaksi lyödä? Keitä siellä on toisia? Kuka siellä nauraa? Lempo teidät korjaa, kun täältä pääsen».

»Pääsemisenne ei ole niin helppo kuin sinne jäämisenne, herra patroni! Luukas, ajomies, ei ole kotona, ja avaimen on hän luultavasti vienyt mukanansa, koska sitä ei ole missään» — vastasi nuori Björk, joka oli käynyt ajomiestä hakemassa.

Löf ei voinut nauruansa hillitä. »Suokaa anteeksi, herra patroni!» rukoili hän. »Jos tilaanne mietitte, niin ette voi itsekään nauramatta olla».

Mutta patronin ei tehnyt mieli nauraa. Päin vastoin suuttui hän nyt. »Vilhelmi, oletko riivattu, poika, kun et minua päästä täältä?»

»Odottakaa, isä!» — lepytteli Antero.

»Sinäkin siellä, Antero!» huusi ukko, joka tunsi poikansa äänen.

»Mitä, Jumalan tähden, teemme?» kysyi Vilhelmi. »Ovi on luja, sitä ei voi saada rikotuksi, ja mies, jolla avain on, on poikessa».

»Lyö se pirstaksi, olen minä sanonut!» huusi patroni.

»Oletteko yksin, herra patroni!» — kysyi Löf.

»Kuka perhana olisi minua tänne seurannut, tolvana?» ärjäsi patroni ja koetti voimainsa takaa puskea oveen.

Se yritys oli turha, niinkuin edellisetkin.

»Koetetaan eikö olisi mahdollista saada ovi saranoilta pois» — esitti Vilhelmi —. »Ovessa on kissanreikä. Jos saataisiin kanki, ehkä onnistuisimme».

»Niin, koettakaa, koettakaa!» — rukoili patroni.

»Keitä siellä kartanolla on?» — kuului samalla ääni taempaa.

Eräs vahtimestari, joka asui viereisessä talossa ja jonka huone oli ihan seinitysten liiterin vieressä, oli kuullut kolinan ja huudot ja avasi ikkunansa Björkin kartanolle päin, kuullakseen mitä naapurissa tapahtui. »Keitä siellä kartanolla on?» kysyi hän.

»Sanokaa, jos tiedätte neuvoa!» —- vastasi Löf. »Patroni Rother on luultavasti nukkunut vaunuihin ja ajomies on siitä tietämättä salvannut hänen kauppias Björkin liiteriin».

»No, herättäkää ajomies ja kysykää avainta!» — vastasi vahtimestari.

»Mutta ajomies on hiidessä, hän ei ole kotona» — huusi nuori Björk.

»Se on tosi. Luukas meni illalla tai oikeammin yöllä, kun oli vienyt kotiin kauppias Björkin vieraat, nimipäiviä viettämään. Sen kuulin hänen sanovan. — Odottakaa aamuun, kunnes hän tulee kotiin!»

»Minäkään en parempaa neuvoa tiedä» — sanoi Löf toisella äänellä.

»Siis pitää minun uudestaan kiivetä ylös vaunuihin»: — lausui patroni epätoivoisesti. »Kuinka pitkältä on vielä aamuun, Vilhelmi?»

»Kello lyö kohta 4» — vastasi Vilhelmi. — »Mene kotiin, Antero!» — jatkoi hän — »ja puhu tädille, mitä on tapahtunut, jotta hän ei pelkää».

»Älkää jättäkö minua!» — rukoili patroni. »Hullu, hullu se, joka Helsinkiin tulee! Jos olisi minulla sikaarikaan!»

»Sen voin minä teille hankkia» — sanoi Löf. »Anna tänne kamarisi avain, Björk; kamarissa kait niitä on».

Kissanreijästä tarjottiin patronille sikaareita, ja kun hän tunsi savun suussansa, niin kärsi hän filosoofin tavalla kärsittävänsä. Vilhelmi tosin koetti, kuten oli esittänyt, saada ovea saranoilta, mutta senkin yrityksen huomasi hän pian turhaksi. Hän oli esittänyt, että haettaisiin kirves ja hakattaisiin ovi palasiksi; mutta hänen täytyi myöntää, että ennenkuin saataisiin kirves ja ovi sillä olisi rikki saatu, olisi jo aamukin tullut. — »Parempi on», arveli hän, »että lähetämme jonkun sepän luo, joka voi vääntää auki lukon».

»Se käy päinsä» — sanoi vahtimestari, joka nyt oli pukenut yllensä ja tullut naapurinsa kartanolle. »Ihan tässä likisyydessä asuu seppä, ja minä käyn häntä kutsumaan».

»Tee niin!» huusivat kaikki, ja liiteristäkin kuului sointuva: »tee niin!»

Kuluipa jotenkin pitkä aika, ennenkuin seppä saapui. Mutta kun tämä viimein tuli, niin olipa patronikin pelastettu.

Vahtimestari ja Vilhelmi sekä seppä seisoivat yhdellä puolella ovea, nuori Björk, Löf, Ville ja Antero, — jotka molemmat viimeksi mainitut olivat kiiruhtaneet isänsä vankihuoneen luo, kun oli Antero kotona saanut uutisen kerrotuksi, — toisella puolella, kun patroni astui ulos. Ukko parka ei puhunut muuta kuin: »Nyt kotiin, pojat!» ja lähti aika kiireesti astumaan.

Tämä tapaus tuli pian tunnetuksi kaupungissa ja antoi runsaita aiheita nauruun. Kun kauppias Björk aamulla sai kuulla, mikä hänen ystäväänsä oli kohdannut, läksi hän kiireesti tämän luo muka sääliänsä ilmoittamaan. Hän tapasi Rotherin herrasväen lähtöpuuhissa.

»Sitä sanon tuhmaksi, joka viipyy hetkeäkään enää Helsingissä tällaisen tapauksen perästä», sanoi Rother. Ja vaikka laiskuus häntä suuresti vaivasi, oli hän nyt kumminkin rouvallensa apuna, kun tämä matkalaukkuihin vaatteita lateli.

Björk oli tavannut ajomiehen, ja hän tiesi kertoa syyn patronin onnettomuuteen. Ajomies oli jo kotonansa alkanut viettää nimipäiväänsä eikä ollut ensinkään katsonut, keitä vaunuihin astui. Seurahuoneen edustalla oli hän pysähtänyt. Sult ja Kåhrström olivat siellä astuneet pois, ja kun ajomies ei mitään kuullut vaunuista, oli hän luullut ne tyhjiksi ja vienyt ne ynnä nukkuvan patronin vaunuliiteriin, jonka jälkeen hän oli kiiruhtanut kaupungille tovereinsa luo, vieden liiterin avaimen mukanaan.

Mutta patroni ei tahtonut kuulla sanaakaan koko asiasta. Hän oli nähtävästi häpeissänsä. Hän yhä vaan lähtöä kiirehti. Rouva kyllä koetti kaikkia saadaksensa patronia pitämään tuota tapausta hullunkurisena naurun asiana; mutta kaikki rouvan yritykset olivat turhat, ja nyt lyömättä nyrkkiänsä pöytään sai patroni tahtonsa täytetyksi. Kun rouva huomasi, miltä kannalta hänen miehensä asiaa katseli, ei hän enää kiireistä lähtöä vastustanut.

Patronin viimeinen onnettomuus oli ollut naurettavan hullunkurinen. Ville tuon tuostakin purskahti nauruun, kun hän sitä ajatteli. Ukko sen hyvin huomasi, mutta — hän ei sanonut mitään. Oli hyvin huomattava, että jos tällainen seikka olisi tapahtunut jollekin toiselle, olisi patroni ollut valmis kurkkunsa täydeltä sillä nauramaan; mutta nyt, kun oli onnettomuus tavannut häntä itseään, — se oli jotakin ihan toista.

Ainoa Helsingissä olevista Katajalahden asukkaista, joka ei, ei ainakaan näin äkkipikaa, olisi tahtonut lähteä, oli Anna. Hän viihtyi Helsingissä, eikä hän tätä salannut, vaikka kuulikin äitinsä usein sanovan: »Se on isän tahto; isä tahtoo niin!»

Vilhelmi oli pahoillansa siitä onnettomuudesta, joka setää oli kohdannut — ja niin pahoillansa, ettei hän ollenkaan nähnyt asiassa mitään naurettavaa. Olihan ukko Rother hänen setänsä ja Annan isä. Ja sen lisäksi oli irvihammas Löf sattunut näkemään koko tapauksen. Ja Löfiä kohtaan ei ollut Vilhelmin ystävyys lisääntynyt. Vilhelmi oli ollut Annan seurassa niin onnellinen, kuin nuorukainen hänen tilassaan saattaa olla. Hän oli isoimmat osat päivistä oleskellut Annan parissa, mutta mitään erittäin tärkeää ei ollut Vilhelmi saanut Annan kanssa puhua — tahi hän olisi kyllä saanut, siitä ei häntä kukaan estänyt, mutta mitään merkillisempää ei ollut tullut puhutuksi. Ja nyt oli Anna valmis lähtemään! Vilhelmi oli toivonut saavansa olla hänen kanssansa yksissä vielä joitakuita viikkoja; tämä toivo raukesi nyt tyhjään.

Kun oli päivällinen syöty, olivat vieraat valmiit lähtemään. Vilhelmi tunsi, että hänellä nyt olisi ollut paljon sanomista Annalle, mutta kaikki se jäi nyt sanomatta. Ukko Rother oli, kun oli lähdön aika ihan likellä, vähän leppynyt, ja merkkinä siitä oli se, että ukko itse puhui onnettomuudestaan. Vilhelmi uskalsi toivoa, että koko lähtö lykättäisiin ainakin joitakuita päiviä eteenpäin; mutta kun hän tämän toivonsa lausui, vastasi ukko:

»Sen sanon minä! En ikinä enää tule Helsinkiin, ja tuskinpa soisin pahimmalle vihamiehellenikään semmoista rasitusta kuin minulla täällä on ollut. Ei! Katajalahti! Kas se on toista kuin tämä riivattu kylä, missä yöt tehdään päiviksi, päivät öiksi, ja missä ihmiset saavat makuusijansa vaunuissa». — Takauksesta, johon hän oli Björkin luona sitoutunut, ei hän puhunut mitään. Ei ole tiettyä, muistiko ukko koko asiaa nyt.

Vaunut seisoivat pihalla. Hevoset olivat valjastetut. Lähtevä herrasväki oli valmiina vaunuihin astumaan. Ihan juuri silloin tuli kartanolle Löf ja hänen kanssansa pari nuorta toveria. Ukko Rotherin lähtö oli Vilhelmin ja veljeksien kumppaleille tullut tiedoksi, ja Löf oli houkutellut muutamia kanssansa »katsomaan tuota päivän urosta».

Kun Löf patronin näki, nosti hän lakkiansa ja tervehti syvällä kumarruksella ja sitten vielä syvemmällä Annaa, kun hän hänen näki. Hänellä oli muka asiana käydä Vilhelmiä tervehtimässä, ja hän oli näin muka sattumalta tullut katsomaan herrasväen lähtöä. Kun hän näki Vilhelmin puuhailevan matkatavaroita järjestelemässä, seisahtui hän pihalle. Ukko Rother vastasi hänen tervehdykseensä myöskin lakkia nostamalla. Eikäpä tainnut hän Löfiä tuntea siksi, joka aamulla oli hänelle sikaareja tarjonnut. Annakin vastasi Löfin tervehdykseen, ja surullisilla silmäyksillä katseli hän häntä. Näistä hänen silmäyksistään luki Löf ajatuksen: »En minä tahtoisi lähteä Helsingistä vielä».

Pikaisesti sanoi ukko Rother jäähyväiset Vilhelmille ja pojilleen, joita rouva hellästi syleili ja suuteli. Vilhelmi puristi hellästi Annan kättä; mitään hellempää hyvästijättöä ei myöntänyt aika. Mutta Vilhelmin mielestä vastasi Anna hänen jäähyväisiinsä jotenkin kylmästi. Annan silmät olivat, kun hän vaunuihin astui, kääntyneet Löfiin. Oliko se sattumus vaan?

»Vielä ei ole Vilhelmi voittanut» — ajatteli Löf.

Kohta sen jälkeen lähtivät vaunut, joissa patroni nyt vapaasti hengitti.

VII.

Vilhelmin syntymäpäivä.

»Aika kuluu arvellessa, päivä päätä käännellessä», sanoo sananlasku.

Kolme vuotta on kulunut niistä päivistä, joina näimme Helsingissä patroni Rotherin perheineen. — Kolmessa vuodessa ennättää ihminen paljon ajatella ja useita kertoja päätänsä kääntää, jos sitä ainoana työnään pitää. Mutta ennättääpä kolmessa vuodessa paljon tehdäkin, jos vasituiseen työhön ryhtyy. Kolmessa vuodessa muuttuu paljon; mutta kuluupa väliin ihmis-elämästä tämän verran vuosia niinkin, ettei niiden kuluessa mitään sanottavaa tapahdu; päivä toista seuraa, tuomatta mitään sanottavaa uutta mukanansa. Mutta josko vuosia väliin näin kuluukin, tuomatta mitään uutta muassansa, niin kypsyypä kumminkin niiden kuluessa jotakin uutta, joka sitten salaman nopeudella saa aikaan muutoksia.

Paljon oli Vilhelmi näiden kolmen vuoden kuluessa ajatellut; mutta hän oli myöskin tehnyt paljon. Me tiedämme, mikä toivo hänessä eli ja mikä häntä elähytti. Ajatuksissa oli hänellä aina Anna, ja Annan tähden teki hän työtä. Näin oli aika kulunut. Vilhelmin työ on hänelle palkan antanut. Vilhelmi on syntymäpäivänään suorittanut jumaluusopin kandidaattitutkinnon. Mutta toivo, joka Vilhelmiä on elähyttänyt, ei ole toivoa etemmäksi päässyt; sillä Annan ja Vilhelmin väli on vielä samalla kannalla kuin se oli kolme vuotta takaperin.

Usein on Vilhelmi näiden vuosien kuluessa Annalle kirjoittanut, ja Anna on aina väliin vastannut. Mutta semmoista mieltä, semmoista henkeä, joka huokuu rakastavan naisen kirjeissä, semmoista ei ole huokunut niistä kirjeistä, joita Vilhelmi Annalta on saanut. Kaikkiin, mitä Vilhelmi rakkaudestaan on kirjoittanut, on Anna vastannut joko vaitiolemalla tahi kiertämällä niitä kysymyksiä, joita Vilhelmi on tehnyt. Mutta joka toivossa elää, se ei tahdo toivostaan luopua, niinkauan kuin rahtukaan löytyy, johon toivovainen voi nojata, semmenkin jos toivon toteentumisesta riippuu niin paljon, kuin Vilhelmin; sillä tästä hänen toivostaan riippui koko hänen tulevaisuutensa onni. Vilhelmi ei tahtonut tästä toivostaan luopua, vaikka hänellä Annan kirjeistä oli varsin vähän eläkettä toivolleen. Hän sai tyytyä siihen, että Anna oli vapaa, että kenties se aika tulisi, jolloin Annan kylmyys sulaisi rakkaudeksi. — Kirjeet, jotka tätä tällaista sisältivät, eivät tehneet Vilhelmiä onnelliseksi, sen ymmärrämme. Mutta ne myöskään eivät sammuttaneet hänen toiveitaan. Todellinen rakkaus aina voittaa, oli Vilhelmillä tapana ajatella yksinäisyydessään. Miksi ei minun voittaisi? Vetäneehän rakkauteni väsymättömyys vihdoin Annan sydämen minun puoleeni, sillä nainenhan Annakin on. Mutta toinen tunne Vilhelmissä nousi usein sotaan näitä tällaisia ajatuksia vastaan. Minä olen kerjäläinen, sanoi tämä tunne. Minä kerjään rakkautta. Jo ennenkuin Anna osasi aavistaakaan rakkautta, olin minä hänelle tuttu; nyt on hän siinä ijässä, jolloin naisen sydän on avoinna vastaanottamaan rakkauden tunteita, mutta Annan sydän on ollut suljettu, on ollut kylmä minua kohtaan. Hän voi vihdoin ruveta säälimään minua ja säälistä liittäytyä minuun. Se oli tämä ajatus, joka nousi sotaan Vilhelmin rakkautta vastaan, ja se oli vähitellen saanut hänessä syntymään päätöksen, jonka hän pani toimeen, vaikka koko hänen olentonsa vapisi toivon ja pelon välillä.

Hän kirjoitti Annalle. Hän pyysi viimeistä vastausta. Hän avasi Annalle sydämensä; hän ei salannut mitään. Ja sitten kirjoitti hän: »Minä olen väsynyt odottamaan. Minä tahdon varmuutta. Jos sinä vielä kieltäen vastaat, niin se on tuomioni; minä sen semmoisena pidän. Siis ole suora sanoissasi! Suostutko liittymään minuun? Kahdesta lauseesta voit valita toisen: Suostun — tai en suostu! Niissä on minun tulevaisuuteni onni tahi onnettomuus. Mutta ennenkuin näistä toisen valitset, vastaa itseksesi kysymykseen: Rakastanko minä Vilhelmiä? Ja sen mukaan, miten sydämesi tähän kysymykseen vastaa, sen mukainen olkoon vastauksesi minulle! Nyt painukoon vaaka toiselle tahi toiselle puolelle! Ratkaisun aika on tullut».

Näin oli Vilhelmi kirjoittanut pari viikkoa ennen syntymäpäiväänsä. Nyt odotti hän tähän kirjeesensä vastausta, ja hän oli lujasti päättänyt kuolettaa rakkautensa sen mukaan kuin se hänelle oli mahdollista, jos — — — Hän vaaleni, kun hän itsekseen ajatteli tämän alkulauseen loppua.

Kun Vilhelmi oli filosofian kandidaattitutkintonsa suorittanut, oli hän kauan miettinyt miksi ruveta. Kaikki virkatiet olivat hänelle avoinna. Ja kuten näimme, on hän valinnut papillisen ammatin. Mutta tavallinen pappi on Annan mielestä halpa. Tämän ajatuksen oli Anna Vilhelmille lausunut, ja tämä lause oli vaikuttanut, että Vilhelmi oppineeksi papiksi pyrki.

Joitakuita kertoja oli Vilhelmi näiden vuosien kuluessa tavannut Annan. Joitakuita kertoja oli hän käynyt Katajalahdella. Aina, kun hän sinne lähti, oli hän toivonut vihdoin viimeinkin Annan ylkänä palaavansa; mutta aina oli hän palannut alakuloisena, sillä samaa kuuli hän Annan suusta Katajalahdella, minkä hän hänen kirjeistään sai lukea Helsingissä. Helsingissä oli hän enimmät ajat oleskellut, sillä siellä oli hänellä vähäinen apulaisvirka hoidettavana. Ville ja Antero olivat hänellä yhä vielä asuinkumppalina. Ville oli aikeissa ruveta lakimieheksi, Antero luki filosofian kandidaattitutkintoa varten.

Näin oli Vilhelmin asiat, kun hän 26 vuotisena suoritti jumaluusopin kandidaattitutkintonsa. Kirjettä Annalta, Annan päättävää vastausta odotti hän nyt. Pelon ja toivon välillä oli Vilhelmi syntymäpäivänään käynyt yliopistoon, pelon ja toivon välillä oli hän tutkinnon suoritettuaan sieltä palannut. Mitään tutkintopitoja, semmoisia, joita ukko Rother oli hänelle pitänyt, kun hän filosofian kandidaattitutkintonsa oli käynyt, ei hänellä nyt ollut aikeitakaan pitää. Kaikki hänen vanhat kumppalinsa olivat hänestä vieraantuneet, ja enin osa niistä oli jo yliopistosta eronnut. Aksel Rönneqvist oli pian ainoa, joka silloin tällöin kävi hänen luonansa.

Syntymäpäivänsä ehtoopuolella istui Vilhelmi tapansa mukaan kotona. Ville ja Antero olivat molemmat poissa. Ville kulki keräjillä, ja Antero oleskeli kotonansa Katajalahdella. Vilhelmi oli niin muodoin ihan yksin. Synkät ajatukset asuivat Vilhelmissä. Tämä synkkämielisyys, joka jo kauan oli hänessä vallinnut, oli saanut hänen ihmisvihaajan kaltaiseksi, sillä se ei antanut hänelle hupaisuutta semmoisissakaan tilaisuuksissa, missä iloisia oli koossa. Kun Vilhelmi tuossa istui, ajatteli hän Annaa ja minkä vastauksen tämä oli hänelle antava. Jo olisi vastauksen pitänyt ehtiä. Kun Vilhelmi oli tutkintopuuhissaan ollut, ei hän ollut huomannut, miten nopeasti päivät kuluivat; nyt muisti hän, että jo pian kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun hän kirjeen Annalle lähetti. Näissä ajatuksissa istui hän, kun hänen ystävänsä Rönneqvist astui hänen huoneesensa. Tämä oli ainoa Vilhelmin lukiokumppaleista, joka vielä oleskeli Helsingissä. Rönneqvist oli heittänyt lukemisen ja käynyt käytännöllisiin toimiin, ollen nyt alhainen virkamies pankissa. Ystävällisesti toivotti Rönneqvist onnea Vilhelmille. joka hymyillen hänelle vastasi: »Niin on; askele on otettu, ja niin pian kuin täältä joudun, lähden Turkuun, papiksi vihkimistä varten».

»Minä siis jään ihan yksin. Sinä olet viimeinen koulu- ja lukiokumppaleistani, joka täältä nyt lähtee. Kaikista meistä, jotka yhdessä nuoruudessamme olimme, on tullut miehiä».

»Et ole vielä nähnyt kaikkien loppua, ja sitä ennen ei ole takaamista» — vastasi Vilhelmi.

»Aina sinä olet synkkämielinen» — vastasi ystävä. »Totta on, että moni meistä ei ole toteuttanut niitä toiveita, joita meistä lukiossa ollessamme oli, mutta heittiöksi ei ole kukaan joutunut. Löfistäkään ei tullut muuta kuin tavallinen henkikirjoittaja. — Kuules, oletko mitään kuullut hänestä. Eikö hän asu lähellä setäsi asuntoa, lähellä Katajalahtea?»

»En ole hänestä mitään kuullut, sitten kun hän Katajalahden likitienoihin muutti. Kolme kuukautta on nyt siitä. Tiedän vaan, että hän pari kertaa on käynyt setäni luona, joka häneen on ihastunut, kuten Antero viimeksi kirjoitti».

»Että setäsi on häneen ihastunut, se ei minua kummastuta. Löf on niitä, jotka voivat lumota ihmisiä, tarkkasilmäisempiäkin kuin setäsi on».

»Ja kumminkin on hänessä jotakin ihan tyhjää. Hänen puheensa jonkun ajan miellyttää, mutta se jättää jälkeensä kuuliaan tyhjyyttä. Sinä tiedät, Akseli, etten koskaan ole voinut ystävän tunteilla kohdata Löfiä; saattaa siis olla, että minä puolueellisilla silmillä olen häntä katsellut».

»Minä en ole kuullut Löfillä olleen ainoatakaan todellista ystävää» — vastasi Rönneqvist. »Mutta siinä oli Löf omituinen, että hän itse osasi seuransa valita. Jos hän olisi tahtonut, olisi hän itseensä voinut sitoa kenen tahansa; mutta aina, kun hän oli jotakuta miellyttänyt, työnsi hän jollakulla puheella tahi käytöksellä tyköään tämän. Sinä muistat, kuinka ihastunut Antero Rother alussa oli häneen».

»Ja olisi ehkä vielä, ellet sinä olisi häneen vaikuttanut».

»Minäkö! En ensinkään! Siihen, että ystävyys Anteron ja Löfin välillä loppui, siihen olet sinä syypää, Vilhelmi! Tätä en sano soimatakseni sinua; päin vastoin. Sillä monessa nuoressa on Löf pahaa vaikuttanut».

Vilhelmi nousi. »Olkoon miten tahansa!» — sanoi hän. »Löf on ainoa, jota en voi kärsiä. Syytä siihen en ymmärrä, sillä mitään pahaa Löf ei ole minulle tehnyt. Mutta aina on hän ilmestynyt tielleni silloin, kun en ensinkään olisi häntä sinne halunnut. Ja jos olen joskus iloinen, niin kun häntä muistan, katoo iloni, ja kummallista tyhjyyttä tuntuu sydämessäni. Syytä tuohon en ymmärrä, ja se minua sekä kummastuttaa että huolestuttaa».

»Älkäämme hänestä puhuko… Ah, sinä, joka näin yksinäisyydessä elät, et tiedä, että Björk parka on kaupungissa. Hän oli suuri hulivili, mutta nyt saa hän siitä kärsiä».

»Mitä! Onko hänelle tapahtunut mikään onnettomuus?»

»Onnettomuus tahi onni, miksi sitä luettanee. Hän on saanut rukkaset. Sinä tiedät, että hän oli isänsä rautatehtaan hoitaja. Siellä lienee hän elänyt liiaksi isäntänä, ja seurauksena siitä on, että hänen morsiamensa peruutti kauppansa».

»Minä jo luulin hänen viettäneen häänsä».

»Hän ei niitä vietä entisen morsiamensa kanssa, se on varmaa. Nyt on hän aikeissa lähteä ulkomaille. Rukkaset eivät näytä häntä painavan».

Näin juttelivat ystävät entisistä tovereistaan. Rönneqvist koetti päivän vähäisillä uutisilla poistaa surumielen Vilhelmistä, ja hän onnistuikin sen verran, että Vilhelmin ajatukset hetkeksi kääntyivät hänestä itsestään.

Ilta oli osaksi kulunut. Rönneqvist oli valmis lähtemään, mutta sitä ennen sanoi hän:

»Mitä, jos menisimme johonkin ravintolaan syömään? Ruoan eteen tässä maailmassa kumminkin aina työtä tehdään».

Usein ennen oli Rönneqvist koettanut houkutella Vilhelmiä ulos, mutta Vilhelmi oli enimmiten aina vastannut kieltäen. Nyt odotti Rönneqvist samallaista kieltävää vastausta; mutta sen sijaan vastasi nyt Vilhelmi:

»Niin, mennään! Minä en täällä voi tarjota sinulle lasiakaan, niinkuin velvollisuuteni olisi ollut syntymä- ja tutkintopäivänäni».

»Ah, suo anteeksi, etten tiennyt tänään syntymäpäiväsi olevan! No onnea! Olkoon sinulla tulevana syntymäpäivänäsi oma koto, oma leipä ja ennen kaikkea oma … rouva».

Rönneqvist oli juuri saanut tämän sanotuksi, kun Vilhelmin vanha matammi astui sisään vähäinen kirje kädessä. Vilhelmi, jolle hän kirjeen antoi, silmäsi sitä hätäisesti. Käsi, jolla hän kirjettä piti, vapisi, ja hänen vaaleilla poskillansa leimusi vaalea ja punaruskoinen hohde. Kirje, joka hänellä oli kädessä, oli Annalta. Annan käsialan tunsi hän. Hän hengitti syvään, kun hän sen pisti taskuunsa.

»Sen ennätän sitten lukea» — sanoi hän. »Jos se mitään onnellista sisältää, niin on onni tallella; jos mitään surullista, niin aina se ehdittävänsä ehtii».

Aina ennen, kun Vilhelmi oli saanut kirjeen Annalta, oli hän kiireesti rientänyt yksinäisyyteen, saadaksensa kenenkään häiritsemättä sen lukea. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nytkin kiirehtiä toiseen kamariin kirjettä lukemaan; mutta nyt muisti hän, että se vähäinen paperi, jota hän kädessänsä piti, sisälti hänen hartaamman toiveensa toteentumisen tahi sen lopun. Hän oli tätä kirjettä odottanut; nyt, kun se oli hänellä, ei hän sitä uskaltanut avata.

»Lähtekäämme!» — sanoi hän.

Tiellä ravintolaan oli Vilhelmi hajamielinen, niin että hän usein vastasi päin seiniä ystävänsä kysymyksiin. Rönneqvist hyvin huomasi sen ja arvasi siitä, että kirje sisälsi jotakin tärkeää. Kun he ravintolaan tulivat, löi hän Vilhelmiä olalle ja sanoi:

»Ennenkuin maljaasi maistan, tulee sinun lukea tuo kirjeesi, muuten en saa sinulta kunnon vastausta. Että se jotakin tärkeää mahtaa sisältää, sen kyllä näen».

Vilhelmi loi silmänsä ystävään. »Olkoon niin!» — sanoi hän hiljaa — »Ollos sinä todistaja iloon tahi suruun». — Ja Vilhelmi taittoi sinetin, avasi kirjeen ja luki ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi.

Sitte huusi hän tarjoiliaa: »Pullo punssia ja kaksi lasia!» — käski hän.

Mutta ennenkuin kuulemme, mitä Vilhelmi ystävällensä puhuu, käykäämme Katajalahdella katsomassa, mitä siellä samaan aikaan on tapahtunut.

Siitä ajasta, jona viimeksi Rotherin herrasväen näimme, ei ole heissä mitään erinomaista muutosta tapahtunut. Vanhennut on tosin ukko: Annasta on tullut 19 vuotinen neito ja Anterosta 24 vuotinen nuorukainen. Rouva, Anteron ja Annan äiti, on melkein entisellään; hän on siinä ijässä, jolloin nuoruus taistelee vanhuutta vastaan — se on: ihmisen parhaassa ijässä. Hän on yhtä toimelias, ehkäpä toimeliaampikin kuin ennen, ja tämä hänen toimeliaisuutensa näkyy enenevän samassa määrässä kuin ukon laiskuus.

Mutta vähäinen muutos on kumminkin tapahtunut, vaikkei sitä ensi silmäyksellä huomaa. Se muutos alkoi herrasväen Helsingin matkalla, mutta mistä se oikeastaan riippuu, sitä ei osaa yksikään Katajalahden herrasväestä sanoa. He vaan tuntevat, että kaikki ei ole niinkuin ennen oli. Rouva on ainoa, joka osaksi näkee syyn tähän muutokseen, mikä tuon tuostakin on häirinnyt ja aina väliin häiritsee sitä rauhallista kotielämää, mitä ennen Katajalahdella vietettiin. Rouva näkee, että Anna on tähän syypää; mutta hellempää äitiä ei löydy kuin Katajalahden emäntä on, ja hän antaa yhä vielä tyttärellensä täyden vallan olla ja tehdä, miten tytär paraaksi näkee.

Helsingin matka ei ole vaikuttanut Annassa hyvää. Annan herätti tämä matkustus lapsuuden viattomasta unesta, ja se hemmottelu, jolla Annaa oli kasvatettu, alkoi kantaa hedelmiä. Eläminen Helsingissä miellytti Annaa, ja samalla alkoi hänestä oleminen ja asuminen Katajalahdella tuntua ikäväksi. Mikä häntä ennen ilahutti, se ei nyt enää häntä ilahuttanut. Ennen juoksi hän laulaen ja riemuiten käytäviä; nyt, kun hän niitä kulkee, huokaa hän usein syvään. Pari kuukautta on hän joka vuosi oleskellut lähimmässä kaupungissa — se oli ensimäinen seuraus Helsingin matkasta. — Anna ikävystyy aikojaan Katajalahdella, ja siitä tuo vähäinen muutos.

Näin oli pian kolme vuotta kulunut, kun eräänä päivänä Katajalahdelle tuli vieras. Tämä ei ollut varsin tavallista, sillä sen, joka Katajalahdella kävi, piti tuleman asian alkain, ja monta tuttavaa, joka sellaista vaivaa olisi nähnyt, ei Rotherin herrasväellä ollut. Kun siis kääsit seisahtuivat pihalle, luultiin ensinnä Anteron, joka oli lähtenyt kaupunkiin, palanneeksi; mutta pianpa huomattiin, että ihan outo oli se vieras, joka nyt Katajalahdelle tuli.

Ukko Rother ei tuntenut vierasta, ei myöskään rouva, joka kumminkin muisteli jossakin ennen nähneensä hänet. Mutta Anna! Hän tiesi kuiskua äitinsä korvaan: »Se on herra Löf, uusi henkikirjoittaja».

Ja Löf se olikin, joka kihlakunnan henkikirjoittajana nyt ensikerran kävi Katajalahdella. Hän oli saman näköinen kuin silloin, jolloin Anna ja Vilhelmi hänen tapasivat Kaisaniemen puistossa; mutta se pilkkahymy, joka siihen aikaan oli asunut hänen huulillaan, se oli poissa nyt tahi osasi hän sitä kätkeä. Sama rohkeus kuin ennenkin oli hänellä vielä, ja tämän avulla tunsi hän pian olevansa ikäänkuin kotonansa Katajalahdella, jossa hän otettiin vastaan Pohjanmaan tunnetulla vieraanvaraisuudella. Hän voitti pian ukon suosion, ja voimme kohta sanoa sen: hän voitti Annankin jo ensi käynnillään, vaikka hän Annaa kohtaan osoitti kylmyyttä. Rouvan suosiota hän ei voittanut. Rouvalla oli jotakin häntä vastaan, johon hän ei itse syytä tiennyt, ihan samaten kuin olemme nähneet Vilhelmin tunnustavan. Mutta rouva ei puhunut mitään, ei silloinkaan, kun Anna Löfiä kiitti.

Samaan pitäjään, missä Katajalahti oli, ja lähelle tätä asettui Löf asumaan, ja pian oli hän jokapäiväinen vieras Rotherin talossa. Yhä suuremmassa mitassa osasi hän näillä käynneillään voittaa ukon ystävyyttä, joka niin kasvoi, että ukko oli pahoillaan, jos Löf jonakuna päivänä ei käynyt häntä tervehtimässä. He pelasivat lautapeliä, ja kun he siihen kyllästyivät, osasi Löf kertoa kertomuksia ja juttuja, joille patroni sai nauraa täydestä sydämestään. Kun ukko lepäsi tahi nukkui, joka nyt tapahtui kahdesti päivän kuluessa — vähän ennen puolista sekä puolisen jälkeen — oleskeli Löf Annan ja Anteron kanssa.

Omituinen oli Löfin käytös Annaa kohtaan. Oli kuin olisi hän varsin vähän huolinut Annasta, ja usein kuultiin heidän olevan riidassa. Jos Anna jotakin tahtoi, vastusti häntä usein Löf, ja väliin meni tämä vastustaminen niin pitkälle, että Anna oli pian itkemäisillään. Siitäkään ei ollut Löf olevinaan millänsäkään, ja aina tiesi hän laittaa niin, että hän voitolle tuli. Tällaisen käytöksen olisi luullut rikkovan Annan ja Löfin keskinäisen välin, mutta niin ei asia koskaan päättynyt. Päin vastoin tunsi Anna, kun Löf oli poissa, häntä kaipaavansa. Hänen oli muka hupaista taistella nuoren henkikirjoittajan kanssa.

Omituista oli myöskin Löfin käytös poissaolevaa Vilhelmiä kohtaan, kun hänestä, niinkuin usein tapahtui, tuli puhetta. Löf kiitti Vilhelmiä ja ylisti häntä sekä näkyi mielellään puhuvan hänestä. Varsinkin kun hän Annan kanssa puistossa kulki järven rannalla tai souteli Katajasaaren likisyydessä, rupesi Löf usein kenenkään muistuttamatta puhumaan Vilhelmistä, ja usein kuultiin hänen lausuvan: »Lienee toki neiti Anna ystävyyden lujimmilla siteillä sidottu Vilhelmiin; eikä se kummakaan. Onhan Vilhelmi henkenne pelastaja. Minä en luule erehtyväni, kun sanon, että Vilhelmi odottaa tästä työstään jotakin kallisarvoista palkintoa. Sehän on luonnollista». — Anna usein punastui, kun hän näitä tällaisia viittauksia kuuli. Tästäkin asiasta oli riita usein nousta Löfin ja Annan välillä. Kun Löf ylisti Vilhelmiä, herätti tämä soimauksen hengen Annassa nyt niinkuin aina ennenkin, mutta harvoin se sentään hänessä niin valloille pääsi, että hän sitä sanoissa olisi näyttänyt.

Jotakin omituista tunsi Anna sydämessään, kun hän nyt Löfin ollessa jokapäiväisenä vieraana sai kirjeitä Vilhelmiltä. Näistä kirjeistä henki häntä vastaan syvä rakkaus. Vilhelmin sanat ja lauseet olivat ihan toisenlaisia kuin Löfin. Itse siitä tietämättään vertaili Anna näitä molempia nuorukaisia toisiinsa, ja päättyipä aina vertailu niin, että Vilhelmi jäi takapajulle. Vilhelmin alituiset lauseet rakkaudesta väsyttivät Annaa; hän ei niitä ymmärtänyt. Annan sydämessä ei löytynyt niille vastinetta; mutta samalla miellyttivät ne häntä. Löfin väittelyissä oli jotakin kiihoittavaa, joka neitoa lumosi. Ja itsekin huomasi hän, kun hän Vilhelmille vastasi, että hänen kirjeensä nyt olivat toisellaiset kuin ennen, että näissä ilmaantui samallainen vastustushenki, joka hänessä nousi, kun hän Löfin kanssa puheli, ja etteivät sanat enää vuotaneet hänen sydämestään. Tämä sai aikaan sen, että Anna tästä alkaen vastahakoisesti kirjoitti Vilhelmille, ja että hän usein vasta pitkän ajan kuluttua vastasi.

Näin oli asiain laita, kun eräänä kauniina Toukokuun päivänä Anna sai kirjeen Vilhelmiltä. Kun posti tuli, istui Anna puistossa. Patroni ja Löf olivat lautapelin ääressä salissa. Patroni nousi vastahakoisesti laukkua avaamaan. — »Ei muuta kuin kirje Vilhelmiltä Annalle» — sanoi hän.

Löf hypähti ylös. Hän oli kuullut jotakin. Hän ei tiennyt, että Vilhelmi ja Anna olivat kirjevaihdossa. Anna ei ollut siitä hänelle puhunut mitään.

»No, istu alas; eihän tuo ole mitään outoa!» sanoi patroni, kun Löf kiireesti oli kulkenut kirjeen luo.

Löf teki niinkuin ukko käski; mutta nyt ei enää peli käynyt Löfiltä. Hän pelasi väärin, ja varsinkin sen jälkeen, kun ukko oli antanut Vilhelmin kirjeen erään piian vietäväksi Annalle. Ukko voitti ja oli siitä hyvillään.

Tällaikaa oli Anna lukenut puistossa Vilhelmin kirjeen.

Kirjeen sisällön me jo tunnemme. Mitä vaikutti se Annassa?

Sanat kirjeessä olivat niin lempeitä, niin Vilhelmin sydämestä vuotaneet, että Annan mieli heltyi. Anna muisti lapsuuttansa, muisti miten hellästi Vilhelmi oli häntä kohdellut hamasta siitä päivästä, jona hän hänen kuolemasta pelasti. Mutta samassa herätti Vilhelmin vaatimus, että hän lopullisen vastauksen antaisi, hänessä taasen tuon vanhan riitahalun. Hän luki kirjeen vielä kerran, ja hellyyden henki, joka Annassa oli ollut heräämäisillään, pakeni yhä enemmän syrjälle. »Kuka on Vilhelmille antanut luvan näin kirjoittaa? Osaanko minä näin paikalla vastata: mikä oikeus on hänellä sitä vaatia?» — kysyi hän itseltään.

Peli salissa oli loppunut. Patroni oli mennyt levähtämään. Löf kiiruhti Annan luo puistoon. Hän koetti levottomuuttaan salata, koetti painaa alas ajatusta, joka yhä vaan nousi, ajatusta: »Kentiesi olen erehtynyt, kentiesi en olekaan käyttäynyt viisaasti. Kentiesi Anna vaan on pilkannut minua».

Lukia! Sinä olet jo arvannut, mitä varten Löf kulkee Katajalahdella ja minkä hyödyn hän vierailuistaan toivoo voittavansa. Onko siis kummaa, että Löf on levoton saatuansa tietää, että sillaikaa, kun hän on luullut ymmärtävänsä, miten Annan sydän paraiten voitetaan, ja luullut jo avanneensa Annan sydämen, — niin ihan sillä aikaa on Anna ollut salaisessa kirjevaihdossa toisen nuoren miehen kanssa.

Kiireesti tuli hän Annan luo. Hänen ulkomuotonsa ei näyttänyt, mitä hänessä liikkui. Kun hän Annan näki, päätti hän jatkaa entistä käytöstään, kävi sitten miten kävi. Hän tiesi, millä kannalla hän oli Annan kanssa, mutta ei mille kannalle hänen asiansa kallistuisi, jos hän äkkiä muuttaisi käytöstään.

»Saako toivottaa onnea?» — kysyi hän, ja tuo entinen pilkkahymy oli taasen laskeunut hänen huulilleen.

»Ja mihin, jos on lupa kysyä?» — sanoi Anna, vastaukseksi päätään nyykäyttäen nuoren miehen tervehdykseen.

»Minä olen varma siitä, että tuo kirje, jonka vasta saitte…»

Anna punastui. »Oli Vilhelmiltä! Aivan oikein, herra henkikirjoittaja. Jos siitä olette varma, niin ette pety».

»Minä siis saan toivottaa onnea!» — jatkoi Löf äänellä, jossa asui ivaa ja pilkkaa.

»Jos niin olisi, niin olisitte te viimeinen, jolle se kunnia tulisi».

»Mutta nyt satunnaisesti olen minä ensimäinen».

»Ensimäinen tahi viimeinen, se on minulle yhden tekevä».

»Nyt olette, neiti Anna, paha; nyt puhutte toista kuin ajattelette».

»Ja tekö olette hyvä? Kuka on antanut teille luvan tunkeutua minun salaisuuksiini?»

»Kuka on sitä kieltänyt? Ei kukaan. Älkää pahastuko, jos uskallan käydä vielä pitemmälle, Anna! Te ette rakasta Vilhelmiä; te ette koskaan tule hänen omakseen. Teillä on toinen rakkaus sydämessä».

»Ja kuka se toinen on, jota rakastaisin?»

»Minä!» — vastasi Löf hiljaa, ja hänen silmäyksensä olivat läpitunkevat. Hän hämmästyi itse rohkeuttaan.

»Te! Ette koskaan! Minäkö rakastaisin teitä, joka yhä vaan minua kiusaatte».

»Juuri sentähden. Jos Vilhelmi teitä rakastaa, jota en tiedä, niin rakastaa hän teitä kuten mieto rakastaa, joka yhä kyyneleet silmissä rakastettuansa lähestyy; —mutta jos minä teitä rakastaisin, niin rakastaisin miehen rakkaudella. Teidän sydämenne tuntee eroituksen: sillä juuri sen tähden, etten minä rakkautta kerjää, vaan sitä vaadin, rakastatte te minua».

Anna koetti nauraa. Nauru kuului teeskennellyltä. »Minäkö rakastaisin teitä?» — vastasi hän. — »Kas sitä itserakkautta, joka on ääretön! Minä olen suvainnut teitä, sillä te olette hullunkurinen tyhjänpuhuja. — Siinä koko asia».