TAKAUS. (continued 3)
Reading edition
»Ja sen teen minä sydämestäni!» huusi patroni. »Katajalahti on aina 100,000 markan arvoinen. Minä en ymmärrä, miksi se niin vähäksi arvattiin…»
»Mutta minä ymmärrän ja tiedän sen» — sanoi Antero, joka juuri oli saliin tullut ja tulleita ehtinyt tervehtiä. »Minä ymmärrän sen. Joka toiselle kuopan kaivaa, hän putoaa siihen itse. Niin on nyt henkikirjoittajan käynyt. Vaikka ei hän tarkastajain seuraan kuulunut, oli hän kuitenkin juuri se, joka arvasi Katajalahden ainoastaan 80,000 markaksi ja sai tarkastajat meitä kohtaan nurjamielisiksi … millä keinoin, sen heitän sanomatta. Hän toivoi saada nähdä isäni ja äitini — meidät kaikki — suurimmassa köyhyydessä… Hän on nyt pahalla aikomuksellaan tehnyt meille hyväntyön. Hänellä oli kentiesi aikomus itse ostaa tämä kartano; nyt on hän alentamalla tämän arvon saanut aikaan sen, että me voimme sen pitää».
Kun Vilhelmi nämä Anteron syytökset kuuli, loi hän silmänsä Annaan. Anna oli Anteron tullessa uskaltanut katsella Vilhelmiä; nyt loi hän taas kiireesti silmänsä alas. Olihan se sama mies, josta Antero puhui, ollut hänen ylkänsä — oli vieläkin. Anna tunsi, että hän punastui ja vaaleni vuorotellen. Hän ei olisi voinut nyt sanoa mitään. Vilhelmi yritti jotakin sanoa, mutta ennenkuin hän sitä ehti, oli Antero lausunut:
»Se ilvenäytelmä, jota täällä ainakin viime viikolla on näytelty, loppukoon nyt! Anna on ollut Löfin kanssa kihloissa. Miten tämä kihlaus Annan puolelta tuli toimeen, sitä on minun aina ollut ja on vieläkin mahdoton ymmärtää. Onko Anna rakastanut Löfiä, sitä en minä tiedä; nyt tiedän minä varmaan, ettei hän sitä tee. Siis, Anna, anna minulle sormuksesi, minä toimitan sen henkikirjoittajalle takaisin!»
»Olisiko Löfin työtä se, että minä maantielle joutuisin!» — mumisi patroni. »Se on mahdotonta! Mitä pahaa olen minä hänelle tehnyt?»
Kun Anna kuuli veljensä sanat, loi hän silmänsä ylös, ja ensikerran pitkän ajan kuluttua tapasivat hänen silmänsä nyt Vilhelmin. Hiljaa veti hän sormuksen sormestaan ja antoi sen sanaa sanomatta Anterolle.
»Se on oikein tehty, sisareni!» sanoi Ville. »Sinun kihlaustasi en ole ikinä hyväksynyt; Löfiä en ole koskaan voinut kärsiä; mutta että hän näin kauas pahuudessa on ehtinyt, sitä en olisi koskaan uskonut. Jos hän olisi toinen mies, tahtoisin uskoa, että hän meidän parastamme tarkoitti, kun hän halvensi kartanon arvon».
»Sinä et tunne häntä», vastasi Antero. »Minä olen viimeisinä aikoina pitänyt häntä silmällä, ja minä tiedän nyt, että ahneus ja kateus vallitsevat hänessä. Hän on viekkaasti kauan aikaa osannut salata oikean luonteensa; mutta tulipa tämä ilmi, ennenkuin se Annan sai ikuisesti onnettomaksi».
Patroni ei pitkään aikaan osannut mitään sanoa.
Vihdoin lausui hän:
»Tämä päivä on onnen päivä. Ville ja Vilhelmi ovat säilyttäneet minulle Katajalahden. Antero on poistanut meiltä vielä tuntuvamman onnettomuuden».
Kyynelsilmin syleili rouva itkevää tytärtään.
»Ellen pety» — lausui Ville — »lähtee posti täältä tänään. Parasta siis on, että heti laitamme velkakirjan valmiiksi, niin voidaan se jo tänään lähettää. — Kuu se on tehty, sitten saa Antero kertoa, millä tavalla ja miten hän on saanut tietää kaiken sen, mitä hän nyt on kertonut».
Ja isänsä sekä Vilhelmin kanssa vetäysi Ville patronin kamariin. Rouva ja Anna jäivät saliin, kun Anterokin läksi kamariinsa lausuen:
»Tehkäätte te, mitä voitte, minä en sitä ymmärrä. Mutta tämä Annan sormus on niin pian kuin on mahdollista lähetettävä henkikirjoittajalle».
* * * * *
Kun Antero kertoi Löfistä asioita, joita ei patroni tahtonut uskoa, ei hän pannut omiansa. — Samalla kuin Löf päätti rikkoa aiotun naimiskauppansa, oli hän ottanut uuden askeleen pahuuden tiellä. Ajattelematta mitä siitä seuraisi, oli hän niille, jotka Katajalahtea kävivät tarkastamassa, kertonut yhtä ja toista halveksivaa. Mutta kun hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen halventavat lauseensa tekivät, älysi hän heti, mitä siitä seuraisi.
Vaikeata on sanoa, mistä pahuus syntyy, pahuus, josta ei meille itselle ole mitään hyötyä, mutta josta toiselle on usein suurtakin vahinkoa. Tällaiseen pahuuteen oli Löf useinkin tullut syylliseksi. Ja se on juuri pahuuden paras tuntomerkki, että se saa vahingoita aikaan ilman hyötyä kenellekään. Oikealla pahuudella ei ole rajoja; se saattaa ulottua niin kauas, että on mahdotonta sanoa, mitä ei se voisi tehdä. Mutta jos Löf suotta ja syyttä tahtoi saattaa vahinkoa Katajalahden herrasväelle, samalla kuin häntä erääsen sen jäsenistä rakkaus sitoi — niin silloinpa olisi Löf ollut pahuuden kuningas. Sillä jos Löfissä löytyi rakkautta Annaan, niin samallahan hän, kun Annan kotiperhettä saattoi vahinkoon, vahingoitti itseään. Syyttä siis ei Löf tällä kertaa voinut antautua pahuuden palveliaksi. Jotakin oli hänellä nähtävästi mielessä, kun hän Katajalahden kartanon arvoa alensi. Ja kun sanomme, että hän itse toivoi saavansa kartanon ja mahdollisesti vielä halvemmasta hinnasta kuin siitä, johon se nyt oli arvattu — niin olemme samalla sanoneet, mihin määrään hänen ahneutensa voitti rakkauden. Millä hän kartanon hinnan maksaisi, sitä hän ei aluksi niin tarkalleen ajatellut. Osa hinnasta oli hänellä maksaa, ja puuttuvat rahat toivoi hän saavansa kiinnittämällä sitten tuon kartanon. Kun Löf tätä sittemmin ajatteli, taputti hän ilosta käsiään. »Viisaasti olen minä käyttäynyt» — sanoi hän itsekseen.
Kihlakunnan asukkaat eivät vielä yleensä tunteneet henkikirjoittajaansa; mutta ne, jotka hänen tunsivat, olivat jo oppineet häntä vihaamaan. Mutta se on yleinen laki, ettei maailmassa löydy niin pahaa ihmistä, jolla ei olisi yhtään ystävää, ja se laki kävi tässä toteen. Kihlakunnassa löytyi joitakuita rikkaita sekä herroja että talonpoikia. Näiden ystävyyteen oli Löf pyrkinyt, ja miten hän tässä pyrinnössään onnistui, olemme jo nähneet Katajalahdella. Hänelle, joka niin taitavasti osasi salata todellisen luonteensa, ei ollut vaikea lumota ketä hän tahtoi. Hän, joka osasi antaa ahneutensa alttiiksi, kun jotakin hyötyä itselleen etsi, oli rikkaissa kiitetty. Hän, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli milloin sitä, milloin tätä, miten olisi mahdollista, että hän olisi saituri? Mutta eipä vielä huomattu, että samassa määrässä, kuin hän vieraanvaraisuutta ystävilleen osoitti, samassa määrässä kiskoi hän — oikeudella tahi vääryydellä — köyhiltä.
Iltapuoleen samana päivänä, jona Vilhelmi ja Ville tulivat Katajalahteen, oli Löfin luona pari naapuripitäjään pohattaa. Näillä oli vuokralla kirkkoherran tulot pitäjäässä, ja ken voi sanoa näitä syyllisiksi, kun he nyt Löfin kanssa juttelivat, miten olisi äskettäin tapahtunut kirkkoherran vaali voitu tehdä riidanalaiseksi, jotta saisivat vielä pitää kirkkoherran tulot vuokralla vuoden tai pari. Riidan ja valituksen syitä oli vaikea löytää; uusi kirkkoherra oli melkein yksimielisesti valittu; mutta kumminkin keksi Löf joitakuita kohtia, joihin sopisi tarttua, vaikkapa vähäpätöisiäkin olivat. Löf neuvoi, miten riita olisi aljettava, ja lausui ikäänkuin itseään puolustaen: »Minun ei pitäisi tähän asiaan ryhtymän, mutta kun voin ystäviäni niin vähällä auttaa, eikä vahinkoa tapahdu kenellekään, niin miksi en rupeisi asiamieheksenne, jos minua siksi haluatte». — Tätäpä olivat miehet juuri halunneetkin. Ja siinä nyt luvattiin suuria summia henkikirjoittajalle, jos tämä voisi saada aikaan, että vuokrakauppa vielä pysyisi entisellään, mitä kauemmin sitä parempi. Tietysti kuului lupaus henkikirjoittajan korvissa hyvältä, mutta hän vaan vastasi: »No, noh! Minä en niin juuri palkinnon tähden tätä tee, mutta pitäähän ystäviään auttaa ja varsinkin näin pienessä asiassa. Kunhan kulungit saan, olen tyydytetty ja samalla varmaankin vakuutettu, että te puolestanne autatte minua, jos joskus teitä tarvitsen».
Liitto oli tehty. Henkikirjoittaja tarjosi viiniä ja tupakkaa, ja siinä nyt sitten juteltiin ja jaariteltiin yhtä ja toista, ja Löf osasi, kun hän tahtoi, olla isäntä semmoinen, ettei paremmasta apua. Miehet olisivatkin, jos siksi olisi tullut, tehneet valansa, ettei likitienoissa löytynyt niin hyvää ja kohteliasta toista, kuin henkikirjoittaja. Mutta kaiken tämän ohessa tiedusteli Löf yhtä ja toista, eikä puhe hänen puoleltaan ollut tyhjän turhaa. Miehet eivät tienneet sanojaan punnita, ja nyt, niinkuin ainakin tällaisissa tilaisuuksissa, osasi hän hankkia semmoisia tietoja kuin hän halusi.
Päivä oli iltaan kulunut. Kädellä ja suulla oli lupauksia molemmin puolin tehty, ja vieraat olivat valmiit lähtemään. Silloin juuri astui nuori tyttö sisään ja antoi henkikirjoittajalle vähäisen rasian, jossa oli päällekirjoitus: »Henkikirjoittaja V. Löf».
»Mistä tämä on?» kysyi Löf tytöltä, tarkastellen rasiaa..
»Katajalahden Sannan tapasin tiellä äsken. Hän antoi sen minulle ja sanoi, ettei vastausta tarvita».
Löf avasi rasian. Ensimäinen silmäys selitti hänelle kaikki. Hänellä oli kädessänsä Annalle antamansa kihlasormus. Hän ymmärsi — — hän vaaleni. Sormuksen ympärillä oli paperi. Löf luki:
»Sisareni puolesta lähetän teille takaisin sormuksenne pyytäen, ettette tästä lähtein häntä läsnäolollanne vaivaisi. Kunnioittaen Antero Rother».
Ensi kerran eläessään oli nyt henkikirjoittaja siinä tilassa, ettei hän tiennyt mitä teki. Talonpojat katselivat häntä pitkään, kun hän kiivaasti astui edestakaisin kamarissaan. He huomasivat, että jotakin tärkeätä oli hänen tiedokseen tullut. Mutta he eivät sanoneet mitään.
Löf oli kyllä jo päättänyt luopua Annasta. Mutta nyt kun Anna luopui hänestä, tunsi hän sydämessään jotakin, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Niinkauan kuin hänen vallassansa oli ollut tehdä kumman tahtoi, pitää Anna tahi luopua hänestä, oli hän ollut levollinen. Mutta nyt, kun päätös asiassa oli annettu häneltä kysymättä, nyt pääsivät pahat henget hänessä valloilleen. Tuhannet ajatukset ajoivat toisiansa hänen aivoissaan, tuhannet kysymykset, joihin hän ei voinut vastata. »Olisiko patroni voinut maksaa velan, olisiko Vilhelmi, jonka hän nyt muisti tulleen, voinut saada Annan mielen muuttumaan?» Näihin kysymyksiin supistuivat vihdoin henkikirjoittajan kaikki ajatukset, ja samassa alkoi hänessä päätöksiä kypsyä.
Vielä äskettäin ei hänellä olisi ollut mitään vastaan, jos Anna olisi hänelle antanut rukkaset, jos hän vaan olisi ollut varma siitä, että Anna oli ne antanut omasta tahdostansa. Nyt oli hänen itserakkautensa loukattu, ja hän päätti kostaa. Hän tunsi, että hän Annaa rakasti enemmän kuin hän oli uskonutkaan; mutta tähän hänen rakkauteensa sekaantui niin paljon vihaa, että vaikea on sanoa, kumpiko puoli oli hänessä voitolla.
»Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella on tapahtunut?» — kysyi hän itsekseen.
Yhtäkkiä hän kääntyi talonpoikiin, jotka vielä salissa istuivat. Hän oli nyt sen verran hillinnyt itseänsä, että hän tiesi mitä teki. Hän lähestyi heitä. »Löytyy kumminkin maailmassa paljon surkeutta» — alkoi hän. »Tänään on kaikki hyvin, huomispäivää ei takaa kukaan. Te tunnette Katajalahden patronin ja olette ehkä kuulleet, mihin onnettomuuteen tuo kunnon perhe on joutuva… Minä en tiedä, tuleeko minun moittia vai kiittää heitä, sillä heidän käytökseensä minua kohtaan saattaa yhtähyvin olla syynä ylpeys kuin rehellisyys. Te tiedätte, että minä olin kihloissa patronin tyttären kanssa?»
»Tuon kaiken tiedämme. Neiti Anna on siivo tyttö».
»Mutta nyt on tämä kihlaus purettu. Onko syynä siihen ylpeys, kun nyt perhe on melkein maantien oma, vai liikanainen rehellisyys, sitä en osaa sanoa. Minä tahdon kostaa heille sen häpeän, sen surun, minkä he ovat minulle tuottaneet. Minä tahdon kostaa mieleni mukaan. Katajalahti on hyvä kartano. Minä tahdon ostaa sen, ja — lahjoittaa sen uskottomalle morsiamelleni. Minä pyydän, että kun Katajalahti myydään huutokaupassa, tulette minulle täytetakaukseen, sillä varani eivät vielä riitä koko summan maksamiseen. Jos sen teette, lupaan ajaa asian teidän puolestanne, niin että vielä pari vuotta saatte tulot pitäjäästä. Muuta palkintoa en pyydä. Tällä ette tee hyvää minulle, vaan patronille».
»Te olette liian hyvä, herra henkikirjoittaja» — sanoi toinen talonpojista. »Sitä, mitä te aijotte tehdä, tekisi tuskin toinen maailmassa. Mutta asia on teidän, ja mielellämme teemme teidän hyväksenne minkä voimme. Eikö niin, Jaakko?»
»Se on ymmärrettävä asia», vastasi toinen.
»Sopimus on se siis tehty. Tässä käteni» — jatkoi henkikirjoittaja.
Kättä siinä nyt puristettiin, ja talonpojat katselivat kummastelevin silmin henkikirjoittajaa. He eivät voineet ymmärtää, miten ihminen saattaa niin suuressa määrässä hyvällä pahaa palkita. Mutta henkikirjoittaja yhä ajatteli. »Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella on tapahtunut?»
Vähän ajan kuluttua tämän jälkeen nähtiin henkikirjoittaja yksinään salissa. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti väliin kiireesti, väliin istui hän pitkät ajat ajatellen. »Patroni ja Anna saavat tietää tästä aikomuksestani; he siitä näkevät, ettei Löf ole semmoinen, miksi häntä luulivat, Heidän täytyy kunnioittaa minua» — ja henkikirjoittaja nauroi ilkeästi tätä ajatellessaan.
Onko se kummaa, että riettainkin ihminen on hyvillään, kun hänelle kunnioitusta osoitetaan; vielä kummempaa, että hänkin tahtoo olla kunnioitettu. Löf päätteli oikein, kun hän arveli tästä vastasanotusta aikeestaan saavansa yleisen kunnioituksen. Se sai hänen hyvälle mielelle. Mutta kuinka hän oikeastaan oli aikonut menetellä, jos hän Katajalahden kartanon saisi, sitä emme tarvinne sanoakaan.
Hän oli kirjoittanut Helsinkiin tiedustellakseen miten Katajalahden kartanon asian laita oikein oli, sillä hän ymmärsi, ettei hän kartanon asukkailta saisi tätä tietää. Hän oli myöskin päättänyt olla Katajalahdella käymättä, päättänyt näyttäytyä surullisena, sanalla sanoen: hän oli päättänyt olla olevinansa ylevämielinen.
Hän oli myöskin päättänyt laittaa niin, ettei Vilhelmi ikinä saisi Annaa. Mutta miten hän tämän estäisi, sitä hän ei nyt vielä osannut sanoa. Tässä asiassa tyytyi hän sananlaskuun: »Aika tuopi tyynen meren, aika vuotavan venehen».
Kului tästä nyt muutamia päiviä. Löf oli niiden kuluessa levoton. Hän oli tiedustellut, miten Katajalahdella elettiin; hän oli tiedustellut, mikä oli ollut syynä siihen, että hänen sormuksensa niin äkkiarvaamatta lähetettiin takaisin; — mutta hän oli vielä kaikkia tietoja vailla, ja se piti häntä levottomana. Monelta haaralta oli hän kuullut puhuttavan aikomuksestaan ostaa Katajalahti ja lahjoittaa se Rotherin perheelle. Talonpojat olivat henkikirjoittajaa kiitellen tätä kertoneet. Sitä ei kumminkaan moni uskonut.
Sorvarilla oli ristiäiset. Henkikirjoittaja oli sinne kummiksi kutsuttu. Hän tiesi, että Katajalahden herrasväki myöskin oli kutsuttu, mutta kun hän sinne meni, ei ollut hän sitä tietävinään. »Jotakin saan minä siellä tietää» — ajatteli hän. Ja sen tähden meni hän. Perille päästyään näki hän vanhan patronin ja Anteron. Sorvarin isännältä sai hän kuulla, että neiti Annakin oli kummiksi kutsuttu, mutta ettei hän tulisi, »josta syystä henkikirjoittajan ei pitäisi panna pahaksi, että täytymyksestä neiti Annan sija oli talonpoikaisella tytöllä täytettävä».
Henkikirjoittaja teki jäykän kumarruksen patronille. Patroni ei oikein tiennyt miten käyttäidä. Mutta tämä epävakaisuus oli pian voitettu. Hän lähestyi ystävällisesti ja tarjosi Löfille kättä. Hän ei vielä saattanut uskoa, mitä Antero oli kertonut.
»Tytöillä on oma päänsä» — sanoi hän. »Mutta saatammehan olla ystäviä niinkuin ennenkin, vaikkei sukulaisuuskaan meitä sido».
Antero vetäysi vähän taemmaksi. Löf huokasi: »Ette usko, kuinka tämä käytöksenne on minun murehduttanut! Minä olen tutkinut itseäni, mutta mahdotonta on minun ymmärtää syytä».
»Minäkin olen vakuutettu, että tässä on tapahtunut joku erehdys…»
»Ja siitä hyvästä aikomuksestanne, jonka huhu tietää kertoa, saamme teitä sydämellisesti kiittää», kiiruhti Antero äkkiä sanomaan. »Mutta jott'ette turhaa vaivaa näkisi, voin teille ilmoittaa, että takaussumma on jo maksettu».
Löf oli nyt saanut tietää, mitä hän tietää tahtoi. Hän kiristeli hampaitaan vihasta, mutta ääneen sanoi hän: »Minä en tiedä, Antero, mitä sinulle olen tehnyt, että sinä minua vihaat ja halveksit. Jos näkisit, miten sinun uutisesi ilahuttaa minun sydäntäni, huomaisit samalla, että minä aina olen sinun todellinen ystäväsi».
Antero katseli kauan ja pitkään henkikirjoittajaa. Vihdoin kääntyi hän sanaa sanomatta häneen selin.
»Sinä vihaat minua», kertoi henkikirjoittaja, ja hänen äänensä vapisi. — »No, olkoon sitten niin!»
XIII.
Löfin vehkeet ja viimeinen yritys.
Kauan ei voinut Vilhelmi eikä Ville viipyä Katajalahdella. Vilhelmi oli astuva papilliseen virkaan, ja Villeä odotti tuomari, jonka kanssa hän käräjillä kulki. Mutta Vilhelmin ja Villen tulo Katajalahdelle oli sinne tuonut takaisin onnellisuuden. Tosin koski kärsitty vahinko kovasti patroniin; mutta hän oli kumminkin iloinen tietäessään, että Katajalahti oli hänen, vaikka kohtakin velkana. Häntä elähytti toivo, että kerran olisi velka maksettu. Hän ei tiennyt, että päinvastainen toivo elähytti henkikirjoittajaa.
Löf tiesi nyt kaikki, mitä Katajalahdella oli tapahtunut, ja hän sai myös pian tietää, miten takaus oli maksettu. Mutta kaikki, mitä hän sai tietää, suututti häntä. Aina silloin tällöin tuli illoin hänen luoksensa eräs nuori renki Katajalahdelta ja kertoi, mitä siellä tehtiin, mitä siellä puhuttiin. Löf palkitsi renkiä näistä hänen antamistansa tiedoista ja näki pian, että hän voi luottaa asiamieheensä. Matti Ränni oli tämä nuori onneton mies, jonka ensimäinen askele pahuuden tiellä oli petos omaa isäntäväkeänsä kohtaan.
Ensimäisiä tietoja, joita Matti henkikirjoittajalle toi, oli uutinen, että Vilhelmi ja Anna olivat kihloissa. Tämän kuullessaan Löf kiristi hampaitaan ja oli ensi vihassaan valmis tekemään tästä kihlauksesta riita-asian. »Sillä» — ajatteli hän — »minun kihlaukseni on julkinen». Mutta pian hylkäsi hän tämän aikeen. Matti toi sitten lisää tietoja, miten kaikki nuoret herrat olivat puhuneet pahaa henkikirjoittajasta; miten neiti Anna kerran palkollisten kuullen oli sanonut: »Jumalan kiitos, että minun silmäni ovat avatut; minä olin joutua pedon saaliiksi!»
Nämä tiedot karkoittivat unen henkikirjoittajan silmistä ja saivat hänen yhä miettimään, miten saattaa Katajalahden herrasväki vahinkoon. Ja näissä tällaisissa ajatuksissa vietti hän nyt yöt päivät. Mutta vielä osasi hän teeskennellä, eikä hänen puheessaan ilmaantunut mitään, josta olisi voitu aavistaa, mitä hän ajatteli.
Vilhelmi ja Anna olivat onnelliset. Vilhelmille oli Anna avannut sydämensä. Hän oli kertonut kaikki, salaamatta mitään, ja iloksensa huomasi Vilhelmi, ettei Anna ollut koskaan henkikirjoittajaa rakastanut, vaikka hänen oli vaikea ymmärtää Annan käytöstä. Mutta eipä sitä Anna itsekään ymmärtänyt. Vilhelmille oli Anna kertonut, miten hänen tuskansa oli ollut hirmuinen sen päivän aamuna, jona hän julkisesti sulhasekseen tunnusti Löfin, miten hän silloin oli muistanut serkkuansa, miten hän oli itkenyt ja surrut. Ja kaikki nämä kertomukset vaikuttivat Vilhelmissä kuten parantava palsami pantuna syvälle, avonaiselle haavalle. Anna tunnusti nyt, että hän Vilhelmiä rakasti, ja ilosta vapisevalla sydämellä vaipui hän Vilhelmin syliin, kun tämä puhui ajasta, jona hän saisi emäntänä viedä armaansa pieneen, mutta iloiseen pappilaan.
»Jonkun kuukauden kuluttua olen minä taasen täällä, ja silloin vien minä Katajalahden kalliimman helmen muassani pois», oli Vilhelmi sanonut.
Ja entä vanha Rother, rouva ja nuorukaiset? Heidän silmistänsä loisti ilo ja onnittelu. Varsinkin rouva, Annan äiti, oli tyytyväinen.
Vilhelmi, Ville ja Anterokin olivat lähteneet. Antero oli ainoa, joka oli osannut luoda silmäyksen henkikirjoittajan todelliseen luonteesen. Hän oli tarkastanut hänen tekojaan, jotka kyllä kauniille näyttivät, ja hän oli huomannut, että kaikissa piili omanvoiton, kunnian tahi kiitoksen pyyntö. Hän oli ensiksi epäselvästi, sitte yhä selvemmin huomannut, mikä ajatus piili siinä lauseessa, jonka Löf oli lausunut, kun hän Katajalahden arvon alensi. Hän oli nähnyt, miten kylmästi ja kovasti henkikirjoittaja kohteli niitä, joista hän ei osannut mitään hyötyä itselleen toivoa. Ja kun Antero näitä havaintojansa yhdessä punnitsi, tuli hän siihen päätökseen, että Löf oli liukastelia ja silmäinpalvelia, joka oli valmis kaikkiin. Näitä havainnoitaan ei Antero ilmaissut, mutta että hän viimein asiaan ryhtyi ja siinä silloin näytti, mitä hän henkikirjoittajasta ajatteli, olemme nähneet. Tämä koski sitä kovemmin Löfiin, kuta vähemmän hän oli tiennyt Anteroa pelätä.
Kun nuorukaiset sanoivat vanhemmillensa ja Annalle jäähyväiset, oli Antero ainoa, joka muisti henkikirjoittajaa. »Luvatkaa minulle, ettei Löf saa poissaollessamme astua Katajalahden huoneisiin!» — pyysi hän hiljaisesti.
»Kuinka olisi mahdollista, että hän enää tänne tulisi?» — sanoi Ville. »Semmoista ei voi ajatellakaan».
»Luvatkaa kumminkin; sillä tuo mies tekee semmoistakin, jota ei voi ajatellakaan», — sanoi Antero. Ja vasta silloin, kun oli tämä lupaus annettu, oli Antero tyytyväinen.
»Nyt lähden iloisena», sanoi hän. »Ja nyt voin minä tehtäväni tehdä paremmalla mielellä, kun en tarvitse häntä pelätä».
»Ja syksyn alussa tulet sinä kotia … sinä tiedät … minun häihini!» sanoi Vilhelmi.
Penikulman matkaa olivat nuoret miehet kulkeneet, kun Löf tuli heitä vastaan. »Onnea matkalle!» — huusi hän ja tervehti heitä niinkuin tuttuja ainakin.
»Kiitoksia?» huusivat Vilhelmi ja Ville. Antero ei ollut näkevinänsäkään henkikirjoittajaa, ja Löfin mentyä ohitse nuhteli hän tovereitaan: »Kuinka saatoitte kiittää onnittelusta, joka minun korvissani soi kuin toivotus: Paholainen vieköön teidät!»
Jos olisivat toverit silmäilleet taaksensa, olisivat he nähneet, että Löfin katse heitä seurasi, ja he olisivat nähneet, ettei siinä katseessa ollut ystävyyttä.
Kului nyt moniaita viikkoja kaikessa hiljaisuudessa. Ukko Rother sai nukkua ja juoda kahviaan niinkuin ennenkin. Rouva ja Anna olivat puuhassa, mutta iloisessa. Annalle valmistettiin, mitä nuori emäntä talossa tarvitsee. Lautapeli seisoi salissa, ja kun ukko sitä katseli, huokasi hän. Nuorukaisten lähdettyä ei ollut hän saanut ainoatakaan peliä pelata. Rännin Matilla ei ollut paljon mitään Löfille kertomista näiltä päiviltä.
Mutta eräänä päivänä, neljä viikkoa nuorten miesten lähdöstä, tiesi Matti sanoa Löfille: »Huomenna lähtee patroni kaupunkiin, luultavasti vanhan voudin hautajaisiin».
Löf ei vastannut mitään, mutta ajatteli: »Silloinhan saan minä häntä tavata».
Seuraavana päivänä, kun oli Löf nähnyt, että patroni todellakin oli matkassa kaupunkiin, lähti hänkin. Tiellä mietti hän asioitaan. Hän ei ollut kädet ristissä istunut viimeisinä aikoina. Hän oli ollut ahkerassa kirjevaihdossa asianomaisten kanssa Helsingissä. Hän oli tarjonnut Katajalahdesta koko summan, mikä puuttui patronilta takausta maksaessaan. Hän oli saanut siihen vastauksen, että niin kauan kuin patroni vuotuiset maksettavansa suorittaa, ei olisi hänellä mitään toivomista; mutta jos niin olisi, ettei patroni voisi maksettavaansa suorittaa — silloin… Tätä ajatteli Löf, ja hänen sydämessään kuohui viha sitä kiehuvammaksi, kuta enemmän hän epäili saavansa tilaisuutta kostaa syytöntä häpeätänsä, joksi hän kihlauksensa rikkomista nimitti. Hän mietti nyt myöskin, miten turhaan hän oli etsinyt tilaisuutta päästä kahden kesken patronin kanssa. Ja tätä miettiessään loi hän silmänsä tien molemmilla puolilla oleville pelloille. »Jospa halla korjaisi syötävän Katajalahden pelloilta!» — ajatteli hän.
Kruununvoudin peijaisissa tapasi patroni Löfin. Ukko Rother ei ollut Anteron silmillä osannut katsella henkikirjoittajaa; sillä ei hän Anteron tavalla häntä kohdellutkaan. Mutta hänen tervehdyksensä oli kumminkin kylmä. Monta sanaa he eivät toistensa kanssa puhuneet. — Huhu oli tiennyt kertoa kummia syitä kihlauksen rikkoumiseen, ja vierasten silmät seurasivat tarkasti kaikkia, mitä tapahtui henkikirjoittajan ja patronin välillä. Mutta mitään sanottavaa ei nähty.
Kummapa kyllä, että pari päivää peijaisten jälestä kaupungissa tiedettiin, että henkikirjoittaja samaten kuin ennenkin oli jokapäiväinen vieras Katajalahdella. Ja kun tämä tuli tiedoksi, sanottiin yleensä: »Saas nähdä, eikö ensimäinen rakkaus voita; eikö henkikirjoittaja vie Katajalahden neitosta sittenkin?»
Eipä juuri huolittu suuresti kysyä syytä, minkätähden kartanon ovet taasen olivat henkikirjoittajalle avatut, vaikka syyttä ei se suinkaan tapahtunut.
Syy siihen löytyi, ja ihan luonnollinenkin. Peijaisista palatessaan oli ukko patroni ajanut kumoon juuri lähellä taloa, missä henkikirjoittaja asui. Ystävän säälillä oli henkikirjoittaja kantanut vanhan pahasti loukkaantuneen ukon asuntoonsa. Sana onnettomuudesta oli lähetetty Katajalahdelle, ja henkikirjoittaja sai kohta sen jälkeen ilokseen nähdä luonaan entisen morsiamensa ja Katajalahden rouvan, sai kuulla rouvan kiittävänkin häntä. — Patroni ei kumminkaan ollut niin pahasti loukkautunut, kuin Löf olisi toivonut; jo kolmantena päivänä oli hän sen verran parantunut, että voi lähteä kotiinsa. Mutta näiden päiväin kuluessa oli henkikirjoittaja nähnyt Annan, ja nyt tunsi hän, että hän Annaa rakasti, rakasti enemmän kuin kaikkia maailman tavaroita, Annan kanssa ei hän nyt kumminkaan uskaltanut puhua; Annakaan ei puhutellut häntä. Löf eli kuin houreissa. Nyt näki hän, kenen hän oli kadottanut — mutta vasta silloin, kun Katajalahden herrasväki oli talosta lähtenyt, tunsi hän sen.
Tämä seikka oli kumminkin antanut Löfille tilaisuuden käydä Katajalahdella, ensi kerran muka tiedustellakseen patronin terveyttä. Sitten kävi hän siellä joka päivä. Mutta hän oli nyt ihan toisellainen kuin ennen. Hän ei näkynyt nyt mitään muuta haluavan kuin olla Annan parissa. Mutta kumminkaan ei hänellä ollut mitään Annalle sanomista.
Näin oli pari viikkoa kulunut.
Silloin eräänä päivänä, kun henkikirjoittaja lautapeliä pelasi patronin kanssa, odottaen hetkeä, jolloin Anna astuisi saliin, astui tämä sisälle, ja ilo loisti hänen kasvoistansa. »Vilhelmi tulee kohta tänne!» puhui hän huomaamatta Löfin olevan siellä.
»Semmoisia ovat tytöt» — nauroi patroni. »Ne eivät muuta ajattele kuin ylkäänsä. Sopisi sinun tervehtiä entistäkin ylkääsi». — Patroni ei näet nimeksikään ollut hienotunteinen.
Kun Löf näki Annan loistavan muodon ja kuuli hänen iloiset sanansa, vaaleni hän. Hänen sydämensä oli puhjeta. Rakkauden jumalatar kosti. Henkikirjoittaja ei tiennyt, mitä hän teki; toisen kerran eläessään oli hän nyt semmoisessa tilassa. »Oi Anna! Anna!» — huusi hän. — »Mitä on Vilhelmin rakkaus minun rakkauteeni verrattuna!… Vielä on aika! Minä olen huono ihminen, mutta sinun rakkautesi voisi minun parantaa». — Ja polvilleen Annan eteen vaipui henkikirjoittaja. Annan käteen oli hän tarttunut; hänen silmänsä, joilla hän Annaa katseli, olivat palavat… »Anna! Anna! — Sinun täytyy minua rakastan; minun kanssani tulet sinä onnelliseksi; käsivarsillani tahdon minä kantaa sinua…» Näin rukoili hän.
Henkikirjoittajan kiihkoisa rakkaus pelästytti Annaa. Hän koetti vetäydä pois, mutta henkikirjoittaja ei häntä päästänyt. »Ei, ei! Sinä et saa mennä!» — huusi hän, ja vielä kovemmin puristi hän Annan kättä.
»Isä, isä, auttakaa minua!» — huusi tyttö. — »Hän on hullu!»
Hämmästynyt ukko patroni ei ollut tiennyt mitä sanoa. Nyt lähestyi hän Löfiä. — »Älä ole narri!» — sanoi hän. — »Tule, pelataan peli loppuun…»
Löf hypähti ylös. Hän oli jälleen tointunut. Hirmuinen tuli raivosi hänessä. Koko hänen ruumiinsa värisi. »Mi — — minä olin hullu!» — änkytti hän.
»Hullupa piisalle asti, kun tahdot houkutella toisen morsianta» — sanoi patroni. — Anna oli kiireesti paennut salista. — »Heitä hiiteen nuo tuumat ja tule lopettamaan peli!» jatkoi patroni.
Mutta Löf ei lopettanut peliä; se jäi, ja jäi ijäksi lopettamatta. Kiireesti riensi hän ulos; kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä nyt ensi kerran hänen eläessään. Hän tunsi nyt hylätyn rakkauden hirmusurun. Sillä näytti hän, että hänkin oli ihminen, että hänessäkin tunteita asui.
Kotimatkalla ja kotonansa kuultiin hänen lausuvan hirmuisia kirouksia. Annaa ja Vilhelmiä ja itseään kirosi hän. Hänen itsekkäisyytensä oli saanut haavan ihan sydämen keskelle. Nyt olisi hän uhrannut henkensä Annan tähden, — mutta semmoinenkin uhri olisi ollut turha. Hän huomasi sen ja kiristeli hampaitaan.
Tästä päivästä alkaen oli Löf muuttunut. Hän eli nyt vaan yhtä asiaa varten — kostoa.
XIV.
Loppu.
On kolme vuotta kulunut. Löfin toivomus, minkä hän voudin peijaisiin mennessään lausui, on käynyt toteen. Koko Suomi on kärsinyt kaksi kovaa katovuotta. Löf itse on puoli toista vuotta takaperin päässyt voutivainajan virkaan, ja tässä virassa on hän näyttänyt oikean luonteensa. Katovuodet ovat tehneet hänen rikkaaksi. Mutta rikkaus ei nyt tyydytä häntä. Koston into on voittanut ahneuden; mutta Löfillä ei vielä ole ollut tilaisuutta kostaa. Hän on tässä innossa elänyt, yöt päivät sitä miettinyt; mutta kaikki hänen yrityksensä ovat rauenneet tyhjään.
Unettomia öitä, jolloin mustasukkaisuus ja kostonpyyntö on häntä vaivannut, on hänellä ollut monta. Varsinkin sinä yönä, jolloin Katajalahdella Annan ja Vilhelmin häitä vietettiin, tunsi hän, että hänellä oli tunteita. Pari kertaa oli hän sittemmin nähnyt Vilhelmin ja Annan ja nähnyt ja arvannut, miten onnellisia he olivat. Silloin oli hänen sydämensä ollut puhjeta vihasta. Mutta vähäisen lohdutusta oli hänen kadehtiva, vihaa kuohuva sydämensä kumminkin saanut. Vilhelmi oli kivuloinen ja sairasti usein. Paremman puutteessa se ilahutti voutia.
Mutta käykäämme Katajalahdella!
Kolme vuotta on kulunut, kuten sanoimme. Kevätaamu on kaunis. Linnut laulavat korkean, sinisen taivaan alla; kukat kentällä tuoksuvat. Kaikki sykkii keväistä iloa.
Kello on 7 aamulla. Yhden-istuttavissa kääseissään lähestyy herra Katajalahtea. Ilo loistaa herrankin silmistä; mutta se loiste on samalla niin kummallisen synkkää. Hän ajaa käyden; hänellä ei ole kiirettä, sillä vasta kello 8 on huutokauppa alkava.
Katajalahti ja kaikki, mitä kartanossa löytyy, on myytäväksi kuulutettu. Patroni on vapaaehtoisesti luopunut kaikista. Hän on nähnyt, että kartanoa pitämällä hänen velkansa yhä vaan lisääntyi. Rouvansa, poikaansa ja vävynsä kanssa on hän tämän päätöksen tehnyt. Ukko patroni on nyt vanha, ja surut ja murheet ovat koukistaneet hänen selkäänsä; rouvakin on vanhentunut; mutta ikänsä loistavimmassa kauneudessa on Anna. Koko perhekunta on huutokauppapäiväksi kokoontunut Katajalahdelle. Patroni ja rouva ovat pari kuukautta jo asuneet vävynsä, kappalaisen Vilhelmi Rotherin luona, mutta mahdotonta oli ollut patronia estää olemasta saapuvilla huutokaupassa.
Samaan aikaan, jolloin vouti hiljaa lähestyy kartanoa, istuu Rotherin perhe salissa. Hetki on kummallisen juhlallinen. Rouvan ja Annan silmissä välkkyy kyyneleitä. Anuansa vieressä istuu Vilhelmi ja silittelee hiljaa hänen päätänsä. Varatuomari Ville Rother ja kandidaatti Antero Rother kulkevat edestakaisin lattialla.
Vähän on puhuttu. Anna on valinnut yhtä ja toista huonekaluista ja sanonut: »Tämän minä tahtoisin», ja Vilhelmi on taskukirjaansa kirjoittanut niiden nimet.
Patroni oli tänä aamuna ollut varsin pahalla tuulella, luultavasti siitä syystä, ettei hän ollut saanut tahi oikeimmin sanoaksemme, ettei hän ollut voinut nukkua. Hän ei ollut puhunut mitään, kerta vaan kysynyt: »eikö tänä aamuna kahvia tarjotakaan?»
Yht'äkkiä heräsi hän nyt ikäänkuin unesta. »Tuhat tulimmaista! Minä hullu, minä höperö, kun menin takaukseen! Siitä kaikki tämä!»
»Ja minun tekisi mieli juuri siitä siunata teitä, sillä ilman sitä ei olisi nyt Anna minun», — sanoi Vilhelmi.
Patroni katseli pitkään Vilhelmiä. Hän ei hänen lausettaan ymmärtänyt. Mutta rouva, vanha rouva ymmärsi sen. Hän hymyili surullisesti, ja Anna nojasi päätänsä Vilhelmin rintaa vastaan.
»Tämä on olevinaan onnettomuus» — sanoi Antero hiljaa — »mutta jos tarkoin asiaa mietimme, olemme kumminkin onnellisia. Vilhelmillä on varmaankin siinä oikein, että ellei isä olisi tähän takaukseen mennyt, olisi Anna nyt Löfin vaimo; ja Jumala yksin tietää, eikö se olisi ollut vielä suurempi onnettomuus. Parasta on mitä tapahtuu!»
Näin jutteli patronin perhe. Onnettomuus ei ollut voinut sitä masentaa. Sitä kumminkin toivoi yksinäinen matkustaja, joka nyt Katajalahden pihalle ajoi. Anna hänen ensiksi huomasi. Moneen aikaan ei ollut Anna häntä nähnyt. Kummallinen tunne leimahti hänen sydämensä läpi. »Löf! Mitä on hänellä täällä tekemistä!» sanoi hän akkunasta ulos katsellen.
Vilhelmi lähestyi akkunaa. Hän laski kätensä Annan kaulalle ja katsoi ulos. Hän näki voudin, ja vouti näki pariskunnan, näki sen onnellisena. Mitä Löf ajatteli, sitäpä on vaikea sanoa. Hän oli toivonut saavansa nähdä koko perheen syvimmässä murheessa, ja nyt, kun hän sisään astui ja syvästi kumartaen tervehti, näki hän, että Katajalahden entiset omistajat eivät olleet enemmän murheellisia kuin jos olisi asia, jota varten vouti oli täällä, koskenut ihan outoja ihmisiä. Hän oli tullut aikaisin ilahuttaakseen itseään näkemällä kyyneleitä ja kuulemalla valituksia; hän näki tosin vakavia, mutta onnettomuudessaankin onnellisia ihmisiä. Hän ei voinut sanoa mitään; pettyneestä toivosta, pirullisesta mustasukkaisuudesta ja vihasta värisi hänen ruumiinsa, ja hänen kätensä vapisi, kun hän jotakin tehdäkseen rupesi vetämään esiin papereita laukustaan.
Kukaan ei hänelle sanaakaan sanonut. Hänen asemansa oli tässä ihan päinvastainen kuin hän oli ajatellut. Hän ei viihtynyt huoneessa; hän kysyi siltavoutia, jonka tuli olla vasaramies huutokaupassa, ja meni ulos. Mutta mennessään näkyi hänen pettynyt toivonsa siinä, että hän huultansa puri, niin että siitä verta tihkui.
Katajalahti oli myyty; kruununvouti Löf oli huutanut sen 75,000 markasta. Huonekalut, eläimet ja muu irtain myytiin sen jälkeen. Siinäkin näytti Löf ilkeää vihaansa. Jos Vilhelmi rupesi huutamaan jotakin, jonka hän tiesi kalliiksi Annalle, niin kuuluipa silloin aina Löfinkin ääni. Moni esine, jonka Anna olisi muistoksi lapsuutensa ajasta halunnut saada, lyötiin Löfille. Anna ei saanut ainoatakaan niistä, jotka Vilhelmi oli muistikirjaansa kirjoittanut, ja Vilhelmin täytyi pyytää joku vieras huutamaan, kun hän Löfin ilkeyden huomasi.
Huutokauppa kesti kolme päivää; vihdoin oli se loppunut. Onneton takaus oli vienyt kaikki tyyni, mitä rikkaalla Rotherilla oli ollut; eikä hänen tavaransa ollut oikein piisannutkaan. Se patronia murehdutti, vaikka ei hän mitään sanonut.
Löf oli näinä päivinä ollut vimmattuna. Hän oli yöt päivät ajatellut keinoa, jolla voisi ulottua Annaan ja Vilhelmiin; mutta semmoista keinoa ei hän löytänyt. Kuume raivosi hänen jäsenissään, kokka- ja pistosanoja tulvasi hänen suustaan.
Kolmannen päivän iltapuolella näki hän kolmet kääsit ja hevoset aisoissa portaiden edessä. Hän kuuli, että Rotherin herrasväki oli aikeissa lähteä. Silloin hypähti hän kohoksi vihasta. »Eikö löydy heissä paikkaa, johon vihani terä voisi pystyä?» huusi hän.
Mustasukkaisuus ja viha oli syönyt voudin sydäntä näinä päivinä ja masentanut hänen ruumiinsa voimat.
Hän oli kulkenut houreissa. Nyt, kun hän näki kaikki pahat ajatuksensa turhiksi, loppuivat hänen voimansa. Hänen kasvonsa vaalenivat, silmät tuijottivat hänen päässään, kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän painoi äkkiä ja kovasti kättänsä rintaansa vastaan ja kaatui sanaa sanomatta suoraksi kuin ranka lattialle. Hän oli tullut halvatuksi.
Puistossa järven rannalla kulki Vilhelmi ja Anna. He sanoivat jäähyväiset lapsuutensa leikkipaikoille. He soutelivat sillekin kohdalle, missä Anna kerran oli hengenvaarassa ollut. Tätä heidän hiljaista kulkuaan häiritsi äkkiä huuto pihalta. — »Pian kaupunkiin lääkäriä noutamaan» — kuulivat he Anteron huutavan. — He kiiruhtivat nyt takaisin.
Voudin ympärillä seisoi Rotherin perhe. Hän oli vuoteelle kannettu. Hän eli vielä. Vanha rouva Rother voiteli hänen päätään halvausvedellä. He olisivat olleet valmiit lähtemään, mutta nyt lykättiin lähtö huomiseksi.
Iltapuolella päivää tuli lääkäri. Vouti heräsi tainnoksistaan. Ensimäiset, jotka hän näki, oli patroni ja hänen rouvansa. Hän tahtoi nostaa oikeaa kättänsä, mutta käsi ei nyt tahtoa totellut; hän tahtoi puhua, mutta sanojen asemesta kuultiin nyt vaan ilkeätä mölinää. Hänen ruumiinsa oikea puoli oli halvattu, oli hervoton; halvaus oli häneltä vienyt puheenlahjan. Mutta mitä hänen ympärillään tapahtui, sen näkyi hän ymmärtävän.
Seuraavana päivänä lähti Rotherin herrasväki Katajalahdelta viimeisen kerran. Jos vouti nyt olisi Annan nähnyt, olisi hän saanut ilokseen nähdä hänen silmänsä uivan kyynelissä. Mutta vouti ei sitä nähnyt. Hän makasi vuoteellaan uudessa kartanossaan. Mitä hän siinä ajatteli, ken voi sitä tietää! Mahtoi kait hän nyt olla onnellinen! Pyrinnöissään oli hän kumminkin niin onnistunut, että Annan koti nyt oli hänen omanansa.
* * * * *
Muutamia vuosia on kulunut siitä päivästä, jolloin Katajalahti joutui vouti Löfin omaisuudeksi. Siinä kartanossaan elää hän vielä. Mutta millaista elämää! Puheenlahjansa on hän saanut takaisin, vaikka puhe häneltä käy varsin kankeasti. Hänen ruumiinsa oikea puoli on vielä ja pysyy halvattuna, jotta hän ainoastaan vaivoin pääsee kulkemaan. Kruununvouti-virastaan on hänen täytynyt ottaa ero. Hänen luonansa ei käy kukaan; eikä hän käy missään. Hän kokoilee rahoja, jotka päivä päivältä kasvavat.
V——n seurakunnassa asuu Vilhelmi Rother Annan kanssa onnellisena. Hänestä ei tullut sen kuuluisampaa miestä kuin kappalainen. Vanha patroni Rother on kuollut. Hänen onnettomuutensa oli kukistanut hänen. Hän suri Katajalahteansa, vaikka hän siitä ei puhunut mitään. Kahvi ja lautapeli olivat hänen ilonsa viimeiseen saakka.
Rouva Rother asuu milloin Annan, milloin Villen, milloin Anteron luona, jotka molemmat viimeksimainitut ovat kunnollisia virkamiehiä. Harvoin puhuvat he siitä syystä, joka sai heidän isänsä köyhäksi. Mutta kun takauksista puhutaan, kyllä he muistavat, että takauksesta meni Katajalahti.
Aksel Rönneqvist ei ole vielä saanut maksetuksi velkaansa, josta Vilhelmi meni takaukseen. Se on muutamia vuosia takaperin uudistettu. Vilhelmi arvaa, että hän vielä saa osansa takauksesta maksaa, ja hän säästää rahoja sitä varten. »Olisi siihen takaukseen saanut jättää menemättä» — sanoo hän väliin.