III.

Harjoittelia.

Harjoittelia Tuppelin järjesteli kohta tulevaan junaan meneviä papereita. Olikin aika helkkarin kiire. Ja sellaisesta kun ei vielä ole mitään hyötyäkään, harmia vaan: saattaa hassutuksia tekemään ja sotkemaan. Tuppelinillekin toisinaan käteen sattui lyijykynän sijaan lakkatanko, lakkatangon sijaan lyijykynä, milloin sysäsi kynänsä mustepullon sijasta papyrossin tuhka-askiin j.n.e.p. Kaikki merkillisiä, odottamattomia pikku kolttosia, jotka itse asiassa ovat naurettavan turhanpäiväisiä, mutta tosikiireessä hidastuttavat hirmuisesti työtä. Vähemmästäkin nuori veri kiehuu!

Joku koputteli avoimella pilettiluukulla.

"Antakaapas minulle piletti!" sanoi sieltä joku, hänkin kiireissään, ikään kuin viimeinen sekuntti olisi käsissä ollut. Tuppelinin hampaat yhdistyivät ja kieli lähisteli suunlakea päästäen sihisevän äänen. Pilettiluukulle loi hän myrkyllisen katseen. Sieltä kurkisteli hikinen, tyhmä naama, vielä sen takaa toinen, joka kovin näytti olevan olevinaan.

"Antakaapas piletti, juna jo tulee." Ja mies koputteli pilettilautaseen rahallaan, ikään kuin vakuuttaaksensa että sillä on taivaallinen voima.

Tuppelinin otsalla helmeili hikipisaroita. Ulkoa kuului jo asemakellon ääni ja veturin vihellys. Juuri silloin vetäsi hän kokoon kirjepakettia, mutta nuora katkesi ja kirjeet pyörivät lattiaan.

"Saa … perr…"

Eräs, hiljakkoin Amerikasta palannut miekkonen tulla haahitti ikkunan ohitse gummisaappaissa lohnustaen. Jo hänkin ehti pilettiluukulle samassa kuin kirjemytty uudestaan oli nuoraan tulossa. Toinen kuului vastatulleelle kertovan, ettei sieltä saa pilettiä pyytämälläkään. Tuo vielä lisäsi Tuppelinin kiukkua: osasi aavistaa mitä oli tulossa.

"Tiketti tänne näin!" Amerikasta tullut ärhenteli kun porho ainakin ja antoi muitten odotushuoneessa olevain tietää että hän se tuntee "asetukset ja taksat kun on kulkenut enämmän kuin…"

"Älä nyt hätääsi kuole!" täytyi Tuppelinin huutaa. Salista alkoi kuulua naurunhihitystä ja Amerikasta palannut sohisi hiljempaa. Mutta posti olikin nyt valmis ja Tuppelin juoksi pilettiluukulle.

"Mihin?"

Molemmat ostajat ilmoittivat.

"Pitää olla jemtti raha."

"Ei ole, mutta eikös teillä ole pieniä?" kysyi Amerikkalainen.

"Ei, eikä täällä olekaan mikään pankki, eikä rahanvaihtokonttori."

"Sepä nyt… Tapaa Amerikassa olla joka paikassa rahaa sen verran että irti saadaan. Minä olen kulkenut niin monessa…"

"Tänne se raha!"

"Tuoss' on."

"Onko sinulla justi raha?" kysyi Tuppelini toiselta.

"On. Eikö se maksa 2 markkaa ja 30 penniä?" Hän pani rahansa lautaselle.

"Se maksaa 2 markkaa 40 penniä."

"Soo…" Mies alensi päänsä pilettiluukun tasalle ja yritti siitä kurkistelemaan Tuppelinin silmiin, että puhuuko tuo edes totta, vai juonissaanko lörpöttelee.

"Tuo tänne 10 penniä!

"Mutta … mutta…" Mies katseli epäröiden toisten ihmisten puoleen salissa ikään kuin heiltä neuvoa saadaksensa. "Kaksi markkaa ja 30 penniähän ne ovat maksaneet. Ovatko ne kallistuneet?"

Yksi mutisi joukossa yhtä, toinen toista. Mikä siitä selvää sai.

"Joutuin, joutuin!" kiirehti Tuppelin, "ei minulla ole aikaa tässä ruveta selvittelemään, miksi kukin asia on niin, eikä näin."

"No, no tuota, vai ovat ne kallistuneet." Mies kaiveli taskustaan kymmen pennisen.

"Mitähän varten ne ovat kallistuneet?" Hän taas kumarsi päänsä pilettiluukulle, mutta se paiskattiin kiinni niin että mies peläten nenäänsä ottavan veti sen vikkelästi takaisin. Samassa vieri juna asemalle.

Tuppelinilla ei ollut enää kiirettä, sillä tarpeelliset tehtävät oli hän ehtinyt paraiksi toimittaa. Nyt hän heitti virkatakin selkäänsä pistämättä käsiä ensinkään hihoihin, asetti vaakunalakin sovitellen päähänsä ja katsahti sitten pitkin ruumistaan. Pöksyt istuivat hyvästi ja lahkeet lepäsivät niin sievästi tuossa Ruotsista tuotuin vaatekenkäin päällä; hyvän muotoiset ne olivat itse kengätkin. Kaikki tuo huomio oli silmänräpäyksen työ, sillä siinä käytetyt ajatukset olivat vanhastaan muodostetut, monasti käytetyt ja aina varalla. Rintaa röyhistäen astui hän konttorista ulos ja tuuppasi mennessään portailta pari poikanulikkaa maahan. Kumarsi isosesti konduktörille joka tervehtien astui junasta. Ryhtyi sitten silmäilemään pitkin vaunuriviä, josko ketään tuttuja sattuisi matkassa olemaan. Sisään meni posteljoni ja muita junan palvelusväkeä paketteja ja paperivihkoja käsissä. Niiden perään Tuppelinikin antausi, kun ei junassa näkynyt muuta kuin noita huomiota herättämättömiä tavallisia, vieraita kasvoja.

Konduktöri oli tullut lähemmäksi, nähtävästi aikeessa jutulle ruveta, mutta siihen jäi, merkkipilliänsä nauhasta heiluttelemaan.

Akkoja ja lapsia oli taas ulkoa tuppaunut saliin, kylmähkö kuin oli. Mutta Tuppelin kävi vihaiseksi … tuossa kun kaikkein tien tukkivat ja pahaa löyhkää huoneesen tuovat!

"Pois salista! Ulos! Ei teillä ole täällä mitään tekoa." Hän tuuppi ja sysi poikasia ovelle päin ja antoi vaimoväelle vihaisia silmäyksiä, ohjeita ja neuvoja.

Kaikellaisten paperivaihtojen ja muiden pikkutoimitusten suoritettua lähti juna vihdoin eteenpäin. Tuppelini katsoi vielä vähän aikaa sen perään kunnes alkoi vilustaa ja lähti sitten sisään. Odotus-salissa varroskeli pari, kolme miestä, jotka kohteliaasti kumarrellen tervehtelivät. Tuppelin tunsi miehet, olivat vaan siitä likitienoilta, kauppias Kuittinen ja toiset talokkaita. Ne olivat tuttavia vakinaisen asemapäällikön kanssa, kävivät aina konttorissa asiansa toimittamassa y.m. Tuo tuttavuus pisti Tuppelinin vihaksi … kai ne taasen konttoriin tuppauvat, muutamat moukat! Mutta hän osasi masentaa liikanaisia tuttavuuden yrityksiä, katseli vaan kysyväisesti ivahymyllä toisten tuttavuutta teetteleviin silmiin, ikään kuin haluten kysyä, että mistä miehet ovat kotoisin.

Rinta pystössä, pönäkkänä astui Tuppelin salin läpi konttoriin, veti oven perässään kiinni ja väänsi salvan lukon eteen. Tuopa tuotti suurta nautintoa, iloa, että on olemassa apukeinoja joilla voi itseään nenäkkäistä vieraista varjella.

"Kaikkia täällä konttoriin lasketaankin!" Häntä ihmetytti vakinaisen asemapäällikön luonne, kun saattaa tuttavan kannalle asettua moukkain kanssa. Tuo oikein suorastansa inhotti.

Hän heitti takin pois ja ryhtyi availemaan tullutta postia. Joku väänteli avaimesta, kai aikeissa tulla sisään. Kun ensi narahduksen kuuli, sävähti Tuppelin, mutta kohta muisti hän että salpa on edessä.

"Täällä on nyt toiset tavat", mutisi hän itsekseen nautinnolla. Salista kuului hiljaista puhetta ja kuiskeita. Harjoittelia arvasi mistä ne puhuvat, koettipa tarkemmin kuullellakin.

"Tässä on nyt toinen järjestys", hän jälleen tyytyväisenä virkkoi. Rupesi sitten hitaasti ja levollisesti tutkimaan tulleitten kirjeitten osoitteita.

Tehtailia Varmasen, provastin ja nimismiehen kirjeet hän viskoi eri läjiin. Oli siinä kauppias Kuittisellekin joku kirje ja vekseli-ilmoitus. Viimemainitun hän otti tarkemman tarkastelun alaiseksi, saadakseen lasia vasten läpi lukemalla selvän, suuriko summa tuossa oli kysymyksessä. Viskasi sitten kirjeen eri paikkaan. Amerikan kirjeitä oli koko joukko. Ne hän ilman muuta sysäsi sivulle yhteen kasaan. Kynsäsi pettyneenä korvansa taustaa, itse kun ei ollut yhtään kirjettä saanut.

Oli kulunut junan lähdöstä jo noin neljännes tuntia. Taas väännettiin salin puolelta varovaisesti avainta. Tuo säväytti hiukan, mutta kohta muistui mieleen että lukkopa olikin salvassa ja rauhallisesti alkoi hän tutkia Nya Presseniä.

Nyt koputettiin ovella.

"Mikä siellä on?" hän ärjäsi ärtyisesti.

"Enkö minä saisi sanomalehtiäni? Minun nimeni on Kuittinen", kuului salista ääni.

"Ei posti ole vielä järjestetty."

Tuppelin jatkoi rauhallisesti Nya Pressenin lukemista, taittoi sen sitte kokoon ja kirjoitti siihen tehtailia Varmasen nimen. Nousi, sytytti paperossin, otti Suomettaren, kävi sohvalle pitkälleen ja alkoi nautinnolla lukea erästä Sigurdin kuvaelmaa.

* * * * *

Sillä aikaa salissa noin kymmenkunta henkilöä odotteli postin jakamista. Ensin vartoilivat seisomajalassa ja kun pitkäksi alkoi käydä kävivät istumaan ja odottelemaan. Siinä oli neljä viisi Amerikan-leskeä, pari kolme postilaukulla varustettua poikasta, Kantolan ja Upukan isännät, kauppias Kuittinen, sekä vielä joitakin muita, mitä lie olleet, ja asemamies.

Kuittinen kävi vähän hämille kun koeteltuaan saada ovea lukosta, huomasi sen salvatuksi.

"Jassoo, nyt onkin sellainen herra joka ei laske liikaa kansaa sisään", hän nyreissään sanoi ja kääntyi asemamieheen, ikään kuin tälle olisi erittäin tahtonut huomionsa päähän teroittaa.

"Juu", myönsi tämä. Hänkin näytti tietävän jotain koska niin salaperäisesti katseli.

Kuittinen kävi istumaan rahille.

"Kovin se näyttääkin ylpeältä ja turhanpäiväiseltä asemapäälliköksi tämä poika", virkkoi Kantolainen.

"Niin kuin perhanakin!" innostui Kuittinen sanomaan.

"Täällä onkin totuttu niin hyvään. Ei suinkaan sitä lienekään niin kohteliasta asemapäällikköä missään kuin meillä on vakinainen", arveli Kantolainen.

"Se on totta, se," todisti Kuittinen.

"Mistä lie kotoisin tämä poika?" uteli Kantolainen.

"Poika," matki Upukka nauraen.

"Niin, poika, poika, mikäpä se muukaan. Vai herraksiko tahtoisit sanoa?"

"Sanoppa vasten naamaa siksi!"

"Sanon kyllä, jos siksi tulee, vai luuletko että pelkään?"

"Mitäpä tuosta nyt pelätäkään, mutta…"

Syntyi naurun-tirskunaa. Hauskastippa kuluikin aika vaikka vähän viipyäkin piti.

"Hän kuuluu olevan kotoisin tuolta, tuolta … ka enpä nyt muistakaan, vaikka niin tuttu pitäjään nimi piti olla. Mutta talon poika hän ainakin on," tiesi joku.

Kaikki kummastelemaan: "Vai talon poika ja tuollainen herra on tullut."

"Ei tuo virka nyt niin korkeata rintaa kestäisi."

"Kovin on unohtanut sekin lapsi isänsä," muuan eukko ristissä käsin huoki. Toinen eukko kävi likemmäksi miehiä kuiskuttelemaan, kertoi, että eräänä päivänä oli suurella ryminällä ajanut akat pois odotus-huoneesta, haukkunut y.m.

Asia pidettiin erittäin raskauttavana. Onpa koko hirviö, kun ihmiset käyvät asioitansa ajamassa ja sillä lailla…

"Sanokaas muuta. Sitäpä minä kysynkin että onko sillä valtaa?"

"Vai valtaa!" nauroivat toiset. "Jos totta puhuen vallasta puhutaan, niin jokaisella muilla on tässä valtaa, mutta ei hänellä. Meillä valtaa on, meitä varten tämä on laitettu. Mutta mikä hän on? renkipoika, meidän renki."

Tyytyväisyys valtasi kaikki. Lujemmin painettiin puuta. Onpa sentään helkkarin lystiä, olla yhtenä omistajana tällaisessa talossa!

Yhteisestä riemusta havahti Kuittinen ensimmäisenä.

"Ei, mutta," hän ähkäsi, "tätä odottamista ei enää kestä harjankaan kärsivällisyys." Ja hän meni taas koputtelemaan ovelle.

"Mikä se on?"

"Enkö jo saisi sanomalehtiäni?"

"Odottakaa, ei posti ole vielä järjestetty."

Kuittinen peräytyi suututellen ovelta.

"Sitäpä nyt järjestetään," hän paneskeli.

"Niitä pitäisi opettaa noita nuoria poikasia. Kun mekin nyt täällä näin häntä palvelemme, niin hän voi luulla itsensä miksi hyvään," tuumi Kantolainen. Toiset innostuivat siihen. Pitäisipä totisesti opettaa! Kullakin oli mukava sana jonka pitivät erittäin sopivana ja tepsivänä lausua sellaisessa tilaisuudessa. Siitä tuli hauska valikoima haukkuma ja "nenäämä" sanoja. Ja oikein jo sydämiä innosti itsekunkin ajatellessa, että itse sattuisi tilaisuuteen lausua niin ja niin…

He keskustelivat salin etäisimmässä päässä. — Tuppelin konttorissa lepäili ja luki Suometarta. Kuuli toisinaan puheen huminaa salista, mutta ei eroittanut mitä se oli. Paransi tyynyä ja mutisi:

"Järjestystä tässä täytyy pitää." — Mutta Kuittinen taas selvisi jupakasta kiirehtimään.

"Ei saakeli, mutta makuulle tuo lienee pannutkin," hän äännähti ja toisten nauraessa marssi taas uhitellen koputtelemaan. Nyt löi jo nyrkillä oveen, se tärähti kovasti niin että toisetkin siitä jo sävähtivät. Mutta Kuittinen jatkoi paukutustaan ja toiset odottivat äimistyen, mitä tuosta seuraisi. Asemamies lähti ulos, ettei harjoittelia vimmoissaan luulisi häntä tuohon syylliseksi ja häneen vihaansa ajaisi.

Kuittisen koputellessa alkoi sisästä ensinnä kuulua räiskettä ja pläiskettä, ikään kuin joku kiukkupäissään olisi siellä mellastanut. Vihdoin vetästiin luukku ovessa vingahtaen auki.

"Onko siellä Varmasen postin ottaja?"

Kuittinen sai väistyä. Mikä herra luulitkaan olevasi kuin ensimmäisenä tukit!

Yksi poikasista meni ottamaan Varmasen postin, toinen pappilan.

"Kuka siellä vielä postia tahtoo?"

"Minä." Kuittinen astui lähemmäksi.

"Kuka minä?" Tuppelin kysyi, kun ei viitsinyt selkäänsä koukistaa katsoaksensa, Joutaapa kanssa sanoa nimensä, ettei luulisi tässä niin kovin tuttu olevansa.

"Kuittinen," vastasi tämä.

"Jahah, tuossa on pankista vekselin ilmoitus."

"Vai niin. Maksetaan itse, ilman vieraan apua. Eikö muuta ole?"

Tuppelin vähän joutui hämille tuosta, kun ei Kuittinen sitä tehnyt. Katui jo melkein, että oli tuota sanonutkaan. Olipa omituista: koko ajan kun oli kuvitellut tämän asian riemua tuottavan ja tuon saksan hämille joutuvan. Nyt vaan itseä tuntui hävettävän.

"Muuta ei ole," sanoi hän.

"Eikö Suometarkaan?

"Jassoo, tuleeko teille Suometar?"

"Tuleepa hyvinkin."

Tuppelin nouti pöydältä lehden.

"Muutako ei ole?"

"Ei."

Astui esiin uusia henkilöitä. Tuppelin sill'aikaa jo kävi pöydän luo istumaan.

"Onko Maria Tupakaiselle tullut Amerikasta kirjettä?" kysyttiin.

"Ei ole." Ei hän tarkastellutkaan, asioiksensa vaan selaili edessään muutamia kirjeitä.

"Onkohan Leena Sivumäelle?" Ei ollut Leenallekaan kirjettä. Mutta löytyi siitä sentään jollekulle, kuin sattui vaivatta käteen tulemaan.

"Onko Sameli Tienpäälle ja Maijaliisa Pöhlölle?"

Tuppelin purskahti nauramaan.

"On täällä monellekin pöhlölle, mutta ei Maijaliisalle."

"Kelle sitten?"

Siinä joutuikin Tuppelin pulaan, täytyi valehdella että ei ne olleetkaan kuin joillekin muille, vaikka väärin nimen luki.

Mutta akoille jäi vakuutus että Maijaliisalle oli kirje, ehkäpä rahakirje, mutta ei tuo ilkiö vaan antanut.

Vihdoin ne menivät pois viimeisetkin ja Tuppelin jäi rauhaan. Hän laski helpoituksen huokauksen, avasi konttorin oven ja alkoi astuskella odotus-huoneen lattialla.

* * * * *

Itsestänsä siinä juoksi mieleen äskeiset kokemukset. Mieli oli vielä hiukan kuohuksissa siitä ettei yleisö nähtävästi pitänyt häntä sellaisessa arvossa kuin olisi mielestänsä vaatinut. Jo ennen monasti oli tuon huomion tehnyt, kuin vakinaisen asemapäällikön kanssa sattui yht'aikaa olemaan toimistossa. Häntä, Tuppelinia kun ihmiset puhuttelivat, oli niillä useammiten ikään kuin käskeväisyyttä ryhdissä, kohtelivat kuin jotain käskyläistä; vakinaisen asemapäällikön kanssa kuin olivat tekemisissä, käyttäytyivät ihan toisin: kunnioittavasti, mutta samalla tuttavallisesti. Erittäinkin tällä asemalla, missä hän nyt oli jonkun aikaa ollut virkaa-tekevänä, oli hän tuon huomion tehnyt.

Tuttavallisesti ja kunnioittavasti…

Miten oli tuollaista asemaa mahdollinen saavuttaa? Hän yht'äkkiä alkoi karehtia isäntäänsä. Olihan hänkin jo koettanut yhtä ja toista keinoa päästä yleisön kanssa samallaisiin suhteisiin, mutta vielä ei se ollut onnistunut. Ainoastaan aniharvoin näki jonkun käytöksessä kaivattua väriä. Mutta sekin oli niin satunnaista. Pääasiallisesti oli hän koettanut saavuttaa tarkoitustaan sillä, että kohteli yleisöä ankaran isällisesti, nuhteli, ärjyi kun niin sattui, eikä milloinkaan alentunut yksinkertaisten ihmisten leikkiä ymmärtämään. Itse kyllä teki leikkiä kun siksi tuli, mutta kai siinäkin oli omituinen värinsä: akat ja ukot pitivät sitä ivana, pilkkana.

Toisinaan johtui Tuppelin tekemään tiliä itsensä kanssa, luomaan katsauksen taaksepäin. Elontie oli hiljaista, mutta varmaa kohoamista — ainakin omasta mielestä. Väliin nousu näytti oikein kukon harppaukselta kun muisti, miten vielä kuusi vuotta takaperin kävi lehmiä paimentamassa, tappeli toisten paimenten kanssa joista moni hänet viskoi mihin tahtoi, savesi nyrkit ja kasvot; toiset sille nauroivat ja hän oli puolittain alaskaateella toisten joukossa. Mutta sitten, mikä lie pälkähtänyt vanhemmille päähän kun hänet kouluun laittoivat — hyvä pää kun sanottiin olevan.

Ja nyt kun vertaili itseään rinnan noiden paimen kumppalien kanssa, jotka ennen, vaan muutamia vuosia takaperin häntä melkein itseänsä ala-arvoisempana pitivät, tuntuipa melkein siltä, kun olisi kotkana, siivin lennellyt näiden ylipuolella. Toisinaan meni mieleen, miten ensivuosina kun koululomilla kotikylässä asusti, ukot ja akat hänelle aina pitivät puheena, että jos joskus sattuisi, sinusta Tuomas, joku virkamies tulemaan, niin älä ole kopea ihmisille, niin kuin nuo suuret herrat ovat; paremmin edistymäänkin pääset, jos olet nöyrä ja n.e.p. Tuosta hän muisti innostuneensa aina, ja kummallisen paljon hän siihen aikaan pitikin noista oman kyläisistä. Ne olivat silloin niin … niin … niin … ei sitä oikein osaa sanoa, mutta ainakin ne olivat ystävällisempiä. Nyt kun siellä kävi, katselivat ne karsain silmin, melkein ivahymyllä muutamat.

Kyllähän sekin vaikutti: siihen aikaan oli koko koulu-nuorison korkein ihanne tuo sama juttu, että heistä pitäisi tulla kansallismielisiä, oikein malli-virkamiehiä. Melkeinpä taudillinen innostus vallitsi koko laumassa. Jahka vaan päästäisiin tästä, niin näytetään noille vanhoille virkamies-jukureille esimerkkiä. Koulupojillahan oli itsillä niin karvaita kokemuksia siitä, ettei heitä pitäneet edes herran alkuinakaan muut, kuin palveliat ja semmoiset.

Tuppelin erosi koulusta ja meni harjoitteliaksi rautatielle. Siihen oli monenlaiset syyt. Ensiksikin että aineellinen puoli pitkällä lukutiellä pelotti, jopa jo ahdistikin, että lukeminen kävi ikäväksi, rasittavaksi. Ja sitten suurin ja pätevin: olihan se jotain, päästä jo virkamieheksi, kuin toiset toverit vielä kirjain ääressä hikoilivat.

Kun hän tältä kannalta asiata aprikoitsi ja esitteli niille jotka hänen kohtalostaan jotakin välittivät, niin ne hyväksyivät sen. Osoittihan päätös järkevää käytännöllisyyttä. Kylän miehet ja muut sanoivat:

"Onni todellakin, että kansa saa virkamiehiä omista lapsistaan."

Totta kyllä, että niitä oli kotikylässäkin sellaisia, jotka Tuppelinin Tuppua jo koulupoikana pitivät ylpeänä ja korskana, mutta toiset arvelivat että kyllähän ne koulupojat aina sen verran herrottelevat. Arvelivat siitä muuten lapsellisuudeksi, joka poistuu, kun miestyy.

Niin tuli hän rautatielle, muodostellen mielessään kaikellaisia, mutta pää-asiassa erinomaisen hauskoja edellytyksiä. Vaan pian esiintyi harmittavia kokemuksia, kaikellaisia. Sattui, näetten sielläpäin silloin tällöin kulkemaan noita entisiä tuttuja, oman kylän miehiä, työjusuja, lahtareita ja muita sen kaltaisia. Ne tulivat kuin hyvätkin tuttavat oikein kädestä tervehtimään ja jo vaunusillalta usein huusivat:

"No päivää! kuinka se Tuomas nyt jaksaa?" Nauroivat ja hymyilivät niin tuten ja ystävällisesti, kuin olisivat hyvänkin "trastu-kampraatin" tavanneet. Toiset edes sanoivat Tuppeliniksi. Mutta Tuomas… Kaikkein hiton moukkain tuttavana sitä pitää ihmisen olla!

Ensimmältä tuollaisissa tapauksissa Tuppelinin silmä arasti vakoeli ympärille, että josko jo joku parempi ihminen olisi huomannut ja jo nauraa-räköttäisi, häntä pilkaten. Jos sitten ei julkista naurua huomannut, koetti hätäisesti jossain välissä sanoa tuolle "tuttavalle" pari sanaa. Sillä omituinen orjallisuus, vanha tottumus tuntui vaistomaisesti velvoittavan pyhkimään päältään sitä luuloa että hän mikään ylpeä olisi.

Mutta vähitellen poistui tuo arkuus ja ylpeyden maine ei enää peloittanut niin kuin ennen. Rupesipa tuntumaan melkein luonnolliselta, että talonpojat ylpeäksi nimittäisivät. Huomaamatta, ihan itsestään mielipide tuossa suhteessa muuttui. Mahtoi siihen vaikuttaa sekin, ettei enää ollut tilaisuudessa seurustelemaan talonpoikaisten kanssa samassa merkityksessä kuin ennen. Siellä kotikylässähän ei ollutkaan herroja! No oli tosiaankin, oli siellä tuo vanha juoppo Rallunfors, muuan virkaheitto. Mutta mitä semmoisesta jota ei kukaan pitänyt muuta kuin varoittavana esimerkkinä. Kummako sitten että periaatteet likimmän ympäristön makuisina pysyivät. Johdonmukaisesti tekivät ne nyt samoin, muodostuivat likimmän seurapiirin mukaisiksi. Tähän piiriin ei enää talonpoikia kuulunut, ainoastaan sen verran mitä virkatoimissa sattui.

Ja ne, nuo talonpojat esiintyivät siellä kovin tietämättöminä, taitamattomina, aina kyselevinä, neuvon tarpeessa olevina. Tuppelin oppi vähässä ajassa, niin että osasi noille jokapäiväisille kyseliöille antaa tietoja ja neuvoja, tarvitsematta kysellä päämieheltänsä.

Kovin paljon oli noita tietämättömiä kyseliöitä. Ne näyttivät muuten niin yhdellaisilta ja yhden näköisiltä. Jopa oikein rupesi tuntumaan siltä, kuin samat miehet ja samat akat olisivat joka päivä, jopa monikertaan päivässä käyneet asemalla toimittamassa ihan samoja asioita jotka jo monikertaan oli toimitettu. Väliin kuin itsellä sattui olemaan jotain hauskaa tekeillä, suututti oikein, kuin aina vaan tuli keskeyttäjiä. Ja jos ne näköjään olisivat olleet edes oikeita ihmisiä, mutta kun yhdessä näki yhtä, toisessa toista kummaa, eikä uskaltanut heille tuosta edes pistellä, niin se oikein pani ähkymään. Ensimmältä tuli toimeen sillä ja sai luontonsa tyydytetyksi, että hengessään vaan mustia nimiä luki ja mykkänä toimitti tehtävänsä. Vaan sittemmin, kerta kerran perään alkoivat pakottavat sisälliset liikutukset puhjeta, ensin murinana (koiran murinana) sittemin puoliääneen ja vihdoin ärjyen. Kun ensikertoja ärjyntä pääsi, antoi se aina tapauksen ohitse mentyä ajatuksen aihetta. Vaivasi semmoinen outo, ensikertalaisuuden tunne: täytyi asettaa tekonsa omaan eteensä arvosteltavaksi. Itse jäi asiasta kuitenkin kohta jähmeään, välinpitämättömään tilaan. Mutta ulkoa päin sai tunnustuksen. Nuo, joille hän ärjyi, niissä oli niin kovin paljon vikoja, joita herrasväki huomasi, oli tyhmyyden vikoja ja luonnon vikoja. Kun Tuppelini suuttui ja ärjyi, nauroivat muut. Hän otti ne kiitos-nauruiksi ja yltyi itsekin nauramaan. Olipa hupaisa urheilla, kun oli niin kiitollisia katselioita! Toisinaan tuttavat sanoivat häntä kiukkuiseksi. Mutta jostakin syystä hän ymmärsi tuonkin olevan kunniaksi. Vanha asemapäällikkö, hänkin sanoi olleensa nuorena kiivas, mutta vanhempana oppineensa jo kärsimään. Tuo näytti siis itsestään kuuluvan asian luontoon. Mutta ei hänenkään, tuon vanhan asemapäällikön kärsivällisyys vielä neljällä jalalla seisonut. Se ontui väliin oikein vaivaisen tavalla. Ja silloin oli Tuppelinilla hauskaa. Näetten, kävi tuolta vanhalta karhulta niin maukkaasti, ettei olisikaan saattanut olla nauramatta.

Väliin johtui mieleen noita mielikuvituksia kouluajoilta, kun tuumittiin koulusta päästyä antaa virkamiehille oikein malli. Oikein nauratti nuo lapselliset tuumat nyt isoa miestä. Mutta sen ohessa heräsi itseä kohtaan jonkullainen hiljainen kunnioituksen tunne sen rikkaan kokemuksen johdosta, minkä oli saavuttanut. Melkein sääliksi kävi tovereita jotka vielä koulun penkeillä hautoivat noita lapsellisia tuumia. Joskus heitä tapasi ohitse kulkevassa junassa. Ne lensivät sieltä kuin harakat, tervehtimään. Ei heidän tervehtimistään hävetä tarvinnut, olivathan he siroja poikia melkein kaikki. Mutta kun heidän käsiänsä pudisti, kun puhutteli heitä, tuntui se melkein siltä, kuin kokeneena isänä, tahi ainakin vanhempana veljenä olisi heille jäähyväisiä sanoessa tehnyt mieli neuvoa, että muista lukea läksysi, äläkä vaan päätäsi rikki juokse. Kun sitten näiden entisten toverien nähden konduktörille erityisen huolettomasti päällään noikkasi merkiksi, että juna saisi lähteä, ja kun tuossa hädässä monta kättä kouraan pistettiin, jäähyväisiä sanottiin ja hyvää vointia toivotettiin, niin tuntuipa se melkein sille, kuin maailman kulun ohjaaminen, ainakin jossain määrin olisi ollut hänen käsiinsä uskottuna.

* * * * *

Hän sulki konttorin oven, otti avaimen pois, ettei kukaan luvattomasti sisään tulisi, sillä postiaika oli mennyt ohitse. Asematoimiston kyllä piti olla avoinna, mutta saattoivathan otaksua hänen olevan jossain, poissa konttorista, jos joku sattuisi tulemaankin. Sitten heitti hän takin päältään, sytytti paperossin, istui pöydän ääreen ja rupesi huviksensa katselemaan kirjeitä. Ensimäisenä sattui käteen Kuittiselle menevä kirjekortti. Tekipä mieli lukea mitä tuolle hölmöläiselle kirjoitetaan.

"Hölmöläiselle!"

Häntä oikein nauratti kun sattui niin mukava nimitys.

Mutta tuon tyytyväisyyden ilmauksen perästä otsa heti synkistyi kuin näki mitä kortissa oli. Sen oli kirjoittanut joku arvokas henkilö, jota Tuppelininkin täytyi pitää arvossa, se sisälsi tärkeän asian, joka ehdottomasti olisi vaatinut, että kortti olisi tänä päivänä tullut vastaanottajan haltuun.

"Hitto sentään!" hän harmitellen käsi korvan juuressa äänteli. Ei suinkaan muuten, mutta jos tuo lähettäjä peijakas alkaa kysyä perään, missä kortti on viipynyt ja sen johdosta tulee ripittämään. Tuo asia kiusasi koko lailla. Jo heräsi sellainenkin ajatus, että mitä olisi, jos lähettäisi piian viemään… Mutta sitten hän arvaa, että minä täällä luen kirjekortteja! Ei tuokaan kelvannut. Lopulta selvisi kuitenkin asia ja päästi pulasta.

"Eihän minun olekaan velvollisuus siinä silmänräpäyksessä huomata kelle kaikille kirjeitä on tullut, kun pitää postia jakaa niin hopussa, että tuskin ehtii pussin auki saada."

Rauhoittuneena viskasi hän kortin pöydälle ja ryhtyi sitten jatkamaan tointansa.

Sillä aikaa tuli joku odotushuoneesen. Kuului siellä hiljaa ja epävarmasti astelevan oven edessä ja uskalsi vihdoin koputtaa. Mutta Tuppelin ei tuosta häiriytynyt, eikä koputus antanut hänelle aihetta ryhtyä mihinkään toimenpiteisin. Vielä toisenkin kerran kuului samallainen koputus, mutta Tuppelin ei avannut. Jahka koputtaa kovemmin niin avataan. Vaan siihen se jäi ja koputtelia meni ulos. Tuppelin kurkisti ikkunasta perään, näki että se oli joku akka, syrjäkyläinen, mikä lie ensikertalainen. "Menköön!"

Vähän ajan kuluttua tuli piika konttoriin. "Täällä on eräs vaimo, joka pyytäisi saada rahakirjettänsä."

"Mikä se vaimo on?"

Piika mainitsi nimen. Tuppelin katsoi kelloaan. "Ei nyt ole posti-aika, eikä minulla muutenkaan ole aikaa. Tulkoon jälkeen puolisen."

"Hänellä on pitkä matka. Eikö sitä voisi nyt antaa."

"Ei, ei minulla nyt ole aikaa."

Piika lähti pois.

Tuppelinille tuli kovin paha olla kun piikakin nähtävästi niin piti tuon vaimon puolta ja nyreissään pois meni. Hän juoksi kyökkiin, käski vaimon mennä odotushuoneesen, saisi kirjeensä. Vaimo rupesi kehumaan ja kiittelemään. Mieli meni siitä hyväksi. Ja kun vaimo kirjeen saatuaan mielihyvissään sitten vielä oikein jumalan nimen kautta kiitteli, tyhmästi ja yksinkertaisesti kyllä, niin ei tuo sittenkään ilkeältä ja sietämättömältä korvaan kuulunut.

Kun ei nyt ollut oikeastaan mitään järin kiireistä tehtävää, pani hän sohvalle pitkälleen ja nukkui pian. Noin puoli tuntisen kun oli siinä nukkunut, koputettiin ovelle. Se oli ensinnä hiljaista, säädyllistä koputusta. Tuppelin havahtui ja kuuli sen. Katsoi kelloaan ja huomasi että asematoimiston avoinna olemisen aika oli paraillaan, mutta ei mennyt avaamaan. Olikin niin helkkarin lysti ja levollinen maata, ettei juuri pienten asiain olisi pitänyt saada velvoittaa siitä ylös nousemaan.

Vähäisen väliajan perästä koputus uudistettiin, nyt hiukan kovemmin ja varmemmin. Päänalus kävi jo epämukavaksi … liekin siinä peijakkaassa harakan höyheniä! Häiritsiä kuului astelevan edes-takaisin odotushuoneessa.

"Odottele vaan poika, minä makaan." Ja hän ummisti silmiä ja odotti unta. Mutta ei se makuukaan enää oikein maittanut. Jos vaan pois olisi tuo mennyt tuolta odotus-huoneesta, niin heti olisi ylös noussut ja…

Mutta nyt! Voi turkanen, kun löi koko nyrkillä kuin navetan oveen. Kädet ojona ja hammasta purren riensi Tuppelin ovelle ja avasi luukun.

Hän asetti naamansa luukulle oikein kasvoista kasvoihin nähdäksensä sitä miestä, jota kohtaan niin verinen viha oli sydämmessä syttynyt. Totisesti, siinähän seisoi Kuittinen, ei kukaan muu kuin Kuittinen ja Tuppelinin täytyi sitä sietää ja nähdä vielä, että tuo kohteliaasti hymyillen tervehteli.

Mutta vastata ei voinut Tuppelin.

"Hyvää päivää!" sanoi Kuittinen toisen kerran korkeammalla äänellä ja kumarsi syvään. Vaan Tuppelin keksi keinon: asetti suunsa ivahymyyn ja katseli äänetönnä Kuittista, ajatteli, että jos ei tämä masenna miestä, niin ei sitten mikään.

"Mikä siinä on syynä, ettei herra Tuppelini juuri koskaan vastaa minun tervehdykseeni?" Kuittinen tätä sanoessaan laski tuon maakauppias-naamansa ihan Tuppelinin kasvojen likitienoille ja jatkoi:

"Pidän tuota niin kummallisena seikkana että tahdoin kysyä, olenko minä jollain tavalla loukannut teitä, taikka mistä tuo johtuu?"

Tuppelinin kasvoihin hyökkäsi veri ja koneellisesti ponnahti selkä ihan pillisuoraksi.

"En vastaa tervehdykseenne," hän äänsi juuri kuin välipalaksi. Siinähän tarvitsikin aikaa miettiä. Tuollainen kysymys! Se oli kuitenkin ulkopuolella kaiken tähän asti kärsityn tyhmyyden. Mutta sillä aikaa, kun näitä mietti, ehätti Kuittinen jatkamaan.

"Minusta näyttää niin omituiselta, että vaikken minä ole teille tuntematon, te ette kuitenkaan tervehdi."

"No … no … no eikö minulla ole vapaus tehdä siinä suhteessa mieleni mukaan, vai pitäiskö minun kumarrella teitä … häh?" Tuppelin luuli tuosta kumartelemis-kysymyksestään löytäneensä surmaavan valtin ja tirkisteli luukusta palavin silmin vihollistaan.

"Kumarrella!" huusi Kuittinen nauraen. "En peto soikoon, en minä kärsisikään kumartelemista ja teillä on tietysti vapaus menetellä mielenne mukaan. Mutta minusta näyttää niin hullunkurisen pöyhkeältä ja naurettavalta kuin nuori mies, joka ei vielä ole edes mikään virkamies, luulee olevansa…"

"Joll'ette paikalla tuki suutanne niin minä näytän teille…"

"Näytän," matki Kuittinen nauraen kuin lapselle. "Älkää puhuko niin lapsellisia isolle miehelle."

Tällä tavalla alkoi väittely. Tuppelin riehui palavissa päin, huitoen käsillä ja polkien jalkaa.

"Minä pyytäisin saada ulos ne tavarat, mitkä minulle ovat tulleet", ilmoitti Kuittinen vihdoin kun riiteleminen rupesi väsyttämään.

"Semmoiselle miehelle ei anneta täältä mitään!"

Nyt paisui Kuittisen luonto yli äyräittensä, pani suun puhumaan sydämen kyllyydestä ja nyrkin säestämään ilmassa. Asemamies tuli sisään, pyysi päästä konttoriin, sai kuitenkin hetkisen odottaa kun Tuppelin asetteli riehuvia tunteitaan. Tämän väliintulo kuitenkin keskeytti riidan siksi, että Kuittinenkin lähti ovelta pois päin. Mutta kun asemamiehelle vihdoin ovi aukaistiin, puikahti Kuittinenkin sisään.

"Teillä ei ole lupa tulla konttoriin!" kiljui Tuppelin, mutta ilman mitään seurausta.

"Minä tahdon saada ulos tavarani!"

Kuittinen lausui sen matalalla äänellä, mutta siinä oli niin kummallinen sävel, että Tuppelin sävähtäen katsoi häneen. Samassa meni asemamies ulos. Kuittinen seisoi konttorissa ja katseli palavin silmin Tuppelinia. Sanaakaan sanomatta otti viimemainittu rahtikirjat esiin ja niitä selaillessaan pääsi taas sanomaan:

"Te olette niin rajattomasti tyhmän ylpeä mies, etten minä vielä milloinkaan ole samallaista tavannut."

"Se on varsin hauskaa kuulla," vastasi Kuittinen, "ettei yhteiskunta ole ylenpaltisesti rasitettu minun kaltaisteni ihmisten kautta, mutta teidän kaltaisianne, herra paratkoon, niitä on hyvin paljon; ja sitä minä pidän paljon valitettavampana seikkana."

Tuppelin selaili asioiksensa papereita pöydällä.

"Te käytte täällä niin kuin suurikin herra joka päivä!" huusi Tuppelin katkerasti.

"No mutta … mikähän minua estäisi käymästä täällä! Oletteko te niin heikko ja kykenemätön, ettei minun asiaini toimittaminen teiltä oikein suju?"

"Teitä pitäisi kumarrella ja pokkuroida, sitä te vaatisitte mutta e-he heei täällä ainakaan!"

Tuppelin äänsi nautinnolla tämän.

Kuittinen lähestyi puuskuen:

"Ketä varten on tämä toimisto laitettu? Sitäkö varten että tuollaiset kelvottomat saisivat täällä vaan maata nokka taivasta kohden, johon meikäläiset saisivat armon tuoda kumarrellen kypsiä paisteja avattuun suuhun? Sitäkö varten, ha haa?"

"No ei…"

"Vai ei. No se on tietysti armo ettei niin vaadita. — Mitä se rahti tekee?"

Tuppelin ei puhunut mitään, nousi äkkiä ja meni toiseen huoneesen. Kuittisella oli sopivaa aikaa jatkaa.

"Mistä ihmeestä te olette saanut tuollaisen tavan kohdella ihmisiä? Kun ei mies ole vielä sen suurempi kuin harjoittelia, niin ei se nyt ole vielä sellainen mahtiasema, paikka josta niin sopisi siipensä nostaa. Se on, hyvä nuori herra, rumaa luulla olevansa jotain kun ei kuitenkaan vielä ole paljon mitään, ja…"

"Minä en kuuntele, en välitä sinun saarnoistas, en … en mitään!" Tuppelin löi välioven kiinni, mutta avasi jälleen: "Jollet nyt mene ulos, niin minä hankin tänne miehiä ja näytän mitä se on…"

"Joutavaa, joutavaa," keskeytti Kuittinen, "en minä silloin enää puhu sanaakan, en minä niin jupi hullu ole. Mutta siitä minä olen varma, ettet sinä voi olla välittämättä minun puheistani." Kuittinen seisoi jo toisen huoneen kynnyksellä. Toinen liikkui ja väänteli itseään raivoissaan meluten.

"Mutta koska minä saan ne tavarat?"

Tuppelin tuli konttoriin ja ilmoitti rahtisumman. Kuittinen maksoi.

"Kuitatkaa. Nimi tuohon." Tuppelin viskasi paperit toisen eteen ja selkänsä taakse osoitti paikkaa mihin nimi olisi kirjoitettava. Toinen otti hymyillen kynän.

"Ei niitä ole tarvinnut ennen kuitata."

"Vaan nyt tarvitsee."

"Aivan niin, kylläpä saatan kuitata. Emme me tosin ole tällaiseen hiton välikäteen asemapäällikkömme kanssa koskaan joutuneetkaan." Hän kirjoitti.

"Ette tietysti."

Tuppelin huomasi pöydällä tuon kovanonnen postikortin. Hän koetti sysätä, ikään kuin sattumalta kirjekasan sen päälle.

Kuittinen puheli kirjoitettuaan.

"Ottakaa esimerkkiä meidän vakinaisesta asemapäälliköstä, niin, hitto tuokoon, ette tule kauppaanne katumaan, sillä…"

"Tukkikaa nyt jo tuo kirottu suunne!" ärjyi Tuppelin. Toinen oli taas saavuttanut tasapainoa ja saattoi puhua maltillisemmin:

"Tuossa kai oli minulle kirjekortti, jollen väärin huomannut vai kuinka?" Hän katsoi vakoellen kirjeläjään ja vuoroin Tuppeliniin. Tämä joutui nähtävästi hämille, mutta koetti hätäymistään peittää:

"Mikä kirjekortti?" Ääni hiukan vavahti, vaikka se koetti olla jyrkkä.

"Tuossa…" Kuittinen aikoi osoittaa paikkaa tahi ottaa korttia kirjeiden alta.

"Älkää siinä te…" Tuppelin tempasi kirjeläjän eteensä, penkoi, sitä vihoissaan ja löysi vihdoin kortin. "Onhan siinä," hän nolona äänsi ja viskasi kortin Kuittisen eteen. Tämä vilkasi heti sen sisällön.

"Mutta miksi, miksi totisesti te tahdoitte tätä peitellä vielä, kun ette olisi tahtonut antaa?" Kuittisen veri nähtävästi taas lämpisi.

"Peitellä!" Tuppelin koetti saada äänensä luonnolliseksi, "vai peitellä! Mitä, mitä te kaivelette?"

"No sitä vartenhan minulla on kaksi silmää," ärjyi Kuittinen, "että nähdä mitä ympärilläni tapahtuu. Te olette häjynkurinen nuorimies!"

Merkillinen velttous laskeusi Tuppelinin koko hermostoon, sillä nyt tuntui tuolla miehellä olevan syytä sanoa mitä hän sanoi.

"Mutta…" Tuppelin ei tiennyt itsekään mitä hän aikoi sanoa, eikä ajut keksineet mitään pätevää. Pelonalainen hervakkuus yhä vaan lisäntyi.

"Mitä aijotte sanoa?" Kuittisen mielestä oli Tuppelin jo niin pulassa, että katsoi sopivimmaksi kiusata häntä vastaamaan. Mutta kun ei vastausta kohta tullut, innostui hän sanomaan: "Tiedättekö että minä olisin kärsinyt suuren vahingon, jollen olisi tätä korttia saanut tänäpäivänä. Ja vielä peitellä! Tuo on jo liian suurta hävyttömyyttä."

"Mi-mikä velvollisuus minulla on…"

"Velvollisuus, velvollisuus, se teidän kaltaisilla on aina suussa!" pauhasi Kuittinen.

"Velvollisuus teillä on palvella kansaa rehellisesti, muutama…"

"Eikö tuota nyt jo sopisi lopettaa?" sanoi Tuppelin melkein kuin pyytäen, mutta koettaen saada suunsa välinpitämättömään ivahymyyn. Nähtävä masennus Kuittista kuitenkin lepytti.

"Sopii kyllä sen nyt jo lopettaa," hän sanoi, "mutta pankaa mieleenne mitä olen sanonut, sillä hyvin moni täällä ajattelee teistä samoin kuin minäkin. Ei tuollainen kelpaa. Jos täällä tulette pitemmälle olemaan, niin kyllä me siksi miehiä olemme että yhden pojan opetamme ihmisten tavoille. Olkaa kiltti, älkääkä luulko niin joutavia että me isot miehet rupeaisimme kumartelemaan ja pokkuroimaan jonkun nuorukaisen oikkuja." Hän nauroi ivallisesti. Tuppelin sähisi jotain mutta mitään selvää sanaa ei siitä tullut.

"Niin, kuka antaa minulle tavarani?" kysyi Kuittinen ja rupesi lopultakin hankkimaan lähtöä.

"Siellä on asemamies."

"No hyvästi sitten. Minä pyydän anteeksi jos olen liikoja puhunut, mutta minä luulen ettei siinä aivan paljon liikoja ole."

Hän lähti.

Tuppelin jäi sekavin tuntein tuijottamaan hänen jälkeensä. Torkosi sitten pudistelemaan itseänsä kuin raivossa ja istahti nojatuoliin. Sydän löi epätasaisesti, toisinaan hyvin kiivaasti, kun mieleen johtui joku ponteva lause jonka oli unohtanut sanomatta. Toisinaan taas se tuntui lakkaavan sykkimästä kun mieleen muistui joku sana, jonka tuo mies tuntui todellisesta syystä sanoneen. Omituisella ikävällä hän oikein kaipasi itsestään vihan tunteita Kuittista vastaan. Väliin tuntui joku sellainen ilmaus ja sitten sydän taas kiivaasti pamppaili, — mutta kohta joku toinen seikka kumosi innostuksen ja syyllisyyden tunto kasvoi.

Tuo kummallinen masentava tunne johdatti ajattelemaan, että mistä se johtui? Mutta vaikealta kuitenki näytti saada selvää.

"Minunko kaltaisiani virkamiehiä monta?"

Alkoi jo rauhoittua. Tietysti se on sitten luonnollista! Virkamiehen asema yhteiskunnassa jo oikeuttaa…

Samassa piskahti mieleen nuo koulunaikaiset kuvitelmat ja noiden oman kylän ukkojen neuvot ja toiveet. Ne näyttivät taas melkein luonnollisilta ja syyllisyyden paino palasi päälle kuin synti. Pääsi huulilta pakoittava huokaus:

"Kun voisikin … kun voisikin luonteensa saada ystävälliseksi kaikille, niin epäilemättä sitten kaikki luistaisi suotuisammin."

Yht'äkkiä heräsi sanomaton halu että tulisi joku, jonka kanssa saisi toimittaa asioita juuri nyt kun ei ollut toimiston avoina olemisen aikakaan. Olisi siten niin hauska näyttää, että luulot hänen yreydestään ovat perättömiä. Hän riensi innoissaan pistämään avaimen lukkoon, katsoi vielä varmuudeksi kelloon että oli toimiston kiini olon aika. Mies joutui niin pitkälle että kävi ovesta kurkistelemassa eikö jo ketään näkyisi. Olisi pitemmällekin mennyt, mutta siellä Kuittisen kuormia paraillaan pantiin ja häntä hävetti mennä sinne.

Tämän innostuksen puuskan ohessa alkoi olo tuntua työttömälle … niin halusta olisi nyt tahtonut jotain tehdä. Mieleen pälkähti eräät tilit jotka oli tehtävät. Ne nyt otettiin käsille ja ryhdyttiin työhön. Nyt kului aika. Muutamia papereita oli jonnekin hävinnyt. Niitä etsiessä pakkasi oikein suutuksi käymään. Laskuissakin tahtoi sekautua.

"Hitoilleko ovatkin joutuneet nuo paperit?"

Käsi tahtoi sekin vapista; kaikki tuntui ylösalaisin olevan.

"Tuo hätiköimisen vika … sekin minua vaivaa."

Uudestaan täytyi ryhtyä erästä kuittia etsimään. Ei ollut enää pitkältä sen junan tuloon johon nuo paperit piti jättää. Pääsi ponteva kirous samalla kun erästä laatikkoa kiini työnsi. Kirous tähtäsi Kuittista, joka oli niin kauan viivyttänyt … ja muutenkin! Kun kärsimättömyys kerran oli saanut valtoihinsa, niin jopa saattoi taas vihata Kuittista.

"Mihin hitoille se paperi…"

Mutta ajatukset askartelivat äskeisessä riidassa ja pöyristyttivät taas kovin, kovin…

Tuli sisään muuan vanhahko ukko nöyrästi tervehtien ja kumarrellen.

"Mitä teillä?"

Sydän oli tuon paperi pahasen tähden ja muutenkin niin "pystössä", että vaati todellista ponnistusta jos sai tuon lausutuksi edes vähän ihmisittäin. Mikä tuon äijä-rahjuksen tuohon nyt toikaan juuri kuin…

Ukko selvitti asiansa: oli tullut noutamaan sen ja sen kylän postia ja tuomaan meneviä kirjeitä; pyytäisi myöskin herra "inspehtuurin" kirjoittamaan adressia kirjeisiin… Kyllähän ne kotonakin, pojat ja akat kirjoittavat kirjeitä, mutta eivät pysty "adressia" panemaan j.n.e.

"Ei, ei se nyt käy laatuun," keskeytti Tuppelin kärsimättömästi ja viittasi, ettei ukko ottaisi kirjeitä esille. "Ei nyt ole postiaika, mutta tulkaa puolentoista tunnin kuluttua."

"Mutta eikös nyt pian tule masiina?"

"Tunnin kuluttua."

"Eikös inspehtuuri nyt joutaisi?"

"Ei, ei mitenkään. Kuulittehan sen jo. En minä jouda niihin osoitteita kirjoittaa. Menkää muualle laittamaan ne valmiiksi, niin saatte sitten jättää ne postiin. No…" Hän avasi oven ukon eteen ja teki hyvin selviä viittauksia. Ukko lähti ja puheli mennessään:

"On täällä ennen kirjoitettu, mutta se onkin ollut toinen herra, missähän se nyt on?"

"Ei ole kotona."

Kun ukko pääsi ulos, otti Tuppelin avaimen lukosta. "Mikä sen nyt toikaan tähän taas juuri tuollaisen", hän pahoitteli itsekseen.

Oven hän sulki. Mutta tuntui siltä kuin kotka-siipeen olisi pahoin vioittavasti sattunut paimenpoikain tarkkaan tähdätty heittokivi.

"Suuri palkka."

Kovin oli ikävä asia rovastilla, laskea käsistään tuota uskollista isäntä-renkiä Tuomasta; hänhän oli saattanut pappilan maat niin verrattomaan kuntoon. Ne tuottivat nyt melkein kaksin verroin siitä, mitä kuusi vuotta takaperin, jolloin Tuomas taloon tuli ja johdon käsiinsä sai. Ja nyt oli Tuomas aamulla pyytänyt eroansa palveluksesta, Amerikkaan muka aikoisi mennä.

Pappi tunsi sen, tuossa soututuolissaan tupakoidessaan ja miettiessään, että Tuomas oli talouden hoitamisessa mies paikallaan ja että se kaksisataa markkaa, minkä tälle oli palkkaa maksanut vuosittain, oli tuottanut hyvin runsaan koron. Mutta sepä nyt mietityttikin: oliko Tuomaan taito jäänyt taloon, vai mahtoiko viedä sen muassaan? Oliskin tuosta päässyt selville; niin … jos kerran taito taloon jää, niin mitäpä tuolle palkkojakaan korottelemaan, mutta jos muassaan vie, niin … olisi ehkä syytä lisätä vaikka satasen selkään.

Kylläpä siinä oli pulaa. Ja rovastinkin rahoista, jos satamarkkasen tuhlaa, panee sellaiseen paikkaan johon edullisesti saattaisi olla panemattakin, niin, — sanalla sanoen: satamarkkaa on poissa kukkarosta.

Tupakan savu tuoksahteli rovastin huulilta, väliin harvempaan väliin tiheämpään, ja toisinaan kuului tyytymätön ähkinä.

Ilma, rovastin tytär tuli huoneesen tuoden kahvia.

Tämä huomasi rypyt papan otsalta ja rupesi syytä tiedustelemaan.

"Tuota Tuomaan puuhaa vaan mietin," kuului rovastin vastaus.

Tytär tunsi jo myöskin Tuomaan puuhat ja innostuksen tuli leimahti hänen silmistään, kuin hän kiihkoisesti huudahti papalle:

"Niin eikö totta pappa, tuo alhainen sivistymätön väestö ei tunne isänmaan rakkautta, ei rahtuakaan?"

"Enpähän tiedä," ärähti pappi ja rupesi kahvia juomaan.

Neiti jo oli taasen aikeessa avata suunsa jotain hyvää ja kaunista sanoaksensa, mutta eteisestä kuuluva jalan kapse pidätti häntä. Tuomas astui sisään.

Rovasti kutsui istumaan; ja isänmaallisesti innostuneena mitteli tytär silmillään miestä kiireestä ihan kantapäähän asti.

"Ainakinko se Tuomas on aikomuksessaan pysynyt?" kysyi rovasti saatuaan kahvinsa juoduksi.

"Niin minä olen sitä ajatellut, että meneminen sitä taitaa olla parasta."

Rovasti oli vähän aikaa ääneti, sitten vakavasti katsellen Tuomasta hän kysyi:

"Ovatko ne syyt nyt sitten, jotka sinua muka matkaan pakoittavat, niin jyrkät, ettei niitä voi poistaa?" Pappi hymyili ja näytti olevan siinä luulossa ettei toinen kykenisi hänelle tyydyttävää vastausta antamaan.

"Kyllä ne ovat sellaiset syyt, ettei siinä auta melkein mikään… Minä en voi, näettekös, täällä enää perhettäni elättää, sillä…"

"Turhia," ehätti rovasti keskeyttämään, "olethan tähän asti voinut. Mutta tuo lause on vaan kaikkein Amerikkaan lähteväin keppihevosena, jolla he ratsastavat. Syy on vaan se, että kaikki tahtovat nyt puuveitsellä hopeaa leikata, rikastua." Rovasti oli puhuessaan noussut ylös ja käveli nyt kiivaasti edestakaisin kamarin lattialla. Tuomas aikoi jotain sanoa, mutta neiti ehätti ennen:

"Tuomas," sanoi hän erinomaisella painolla, "tiedättekö te mikä on isänmaa ja isänmaan rakkaus?"

"Tiedänhän tuota minä, mutta…" yritti Tuomas alakuloisesti vastaamaan. Vaan neiti keskeytti:

"Niin, mutta mitä? Ettekö tunne isänmaan rakkautta? Oi, luulenpa ett'ette sitä tee! Sanokaa rakastatteko vähänkään noita tuomia, jotka tuolla pihalla noin ihanasti kukoistavat ja kukkivat? Tunnetteko vähänkään vetovoimaa siihen paikkaan, missä tupanne mäenrinteessä seisoo, missä niin ihana kasvimailma kesällä olentoanne ja perhettänne syliinsä sulkee? Kuinka voitte jättää vaimonne ja lapsenne, onko pienintäkään rakkauden sidettä enään tallella? Ja … ja…" Neiti sekautui. Kielen päällä pyöri niin paljon jaloa ja pontevaa, että … että siinä täytyikin niin käydä.

Tuomas pyhkäisi kämmenen selällä silmäänsä. Sitten hän hiljaa sanoi:

"Neiti Ilma kyllä tietää, että minä rakastan perhettäni ja isänmaatani ja ett'en ole mikään huikentelija. Mutta neiti on hyvä ja sanoo minulle, mitä minä voin hyötyä kukkasien kauneudesta kun ei minulla ole perheelleni riittävästi leipää?"

"Tehän saatte papalta suuren palkan!" huudahti Ilma neiti vähääkään ymmälle joutumatta.

"Niin, mutta se ei riitä ajan pitkään, sillä minun maani ei kasva aina."

Nyt joutui neiti ymmälle.

"Maa ei kasva aina," matki hän. "Mitä tarkoitatte, eihän teillä olekaan maata?"

"Senpä vuoksi onkin sen kasvullisuus hyvin epävarma."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Minun maani on minun työn teossani…"

"Niin, niin."

"Niin, minun perheeni elää minun kätteni työstä. Mutta minäkin tulen vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Sitäkin aikaa varten tarvitsisi jotain olla."

"Mutta onhan palkkanne kaksisataa markkaa, pitäisihän siitä riittää säästöönkin? Tulevathan muutamat toimeen sadallakin markalla?"

Tuomas pudisti päätänsä.

"Ei riitä," sanoi hän, "neiti muistakoon että minulla on nykyään kuusi lasta."

"Mutta monella miehellä ei ole niinkään suuri palkka kuin teillä."

"Eikä myöskään monella niin iso lukuinen ja heikko perhe kuin minulla." Tuomas alkoi kääntyä äreäksi. Mutta neiti oli kukistamatoin:

"Niin, niin vaan saahan Mariakin jotain ansaita."

"Nuorin lapsistamme on kahden kuukauden vanha ja sitä vanhempi puolentoista vuoden, raajarikkoinen raukka, joka ei ylös kykene, kuten neiti tietää. Ei siinä ole toivoa äidin ansioon."

"Mutta saattaisivathan isommat lapset hoitaa niitä pienempiä."

"Eivät ne siihen päinsä kykene ja siksi toiseksi, ne jotka ijän puolesta kykenisivätkin, ovat poikia eikä niistä ole lasten hoitoon, niin kuin jos olisivat tyttöjä."

"Muistan tuossa, että onhan tapana sanoa: 'missä kiehuu ruokaa kuudelle, siinä kiehuu samassa seitsemälle,' eikähän nuo pienemmät vielä paljon ruokaa kuluta. Kaksi vuotta takaperin elitte vielä hyvin tuolla palkallanne."

Tuomas nousi tuskistuneena seisomaan ja näytti olevan aikeessa lähteä. Hän sanoi surullisesti hymyillen. "Neiti osaa jutella kyllä kauniisti, mutta ette ole näitä asioita kokenut."

Rovasti oli syrjäisenä koko ajan seurannut tarkkaan keskustelua. Nyt hän seisahti Tuomaan eteen ja kysyi:

"Onko siis päätöksesi peruuttamaton?" Äänessä oli jotain osanottoa.

"Kyllähän minä niin olen ajatellut, että minä koetan onneani."

"Tuomas saa nyt mennä toimiinsa. Tule ehtoolla uudestaan tänne."

Tuomas meni. Samassa juoksi sisään talon seitsemän vuotias poika.

"Pappa, antakaa minulle kymmenen penniä!" pyysi poika kauniisti, isäänsä kiinni tarttuen.

"Aina sinäkin", äännähti rovasti tyytymättömänä. Otti kuitenkin kukkaronsa esiin.

"Mitä teet sillä?" kysyi hän. Poika selitti tarkoituksen. Leipuriin sanoi menevänsä. Poika sai mitä pyysi. Tuo olikin melkein jokapäiväinen vero.

Ilma oli juuri aikeessa lähteä kahvitarjoimen kanssa huoneesta, vaan rovasti pidätti.

"Koetapa laskea kuinka paljon Tuomaan palkasta tulee kunkin hänen perheensä jäsenen osalle vuoden kunakin päivänä."

"Jaa, mutta sitäpä pitää koettaa!" Neiti pani tarjoimen pois, etsi paperiliuskan ja alkoi innokkaasti laskea. Laskunsa loppuun saatua ei hän puhunut mitään, vaan äänetöntä hämmästystä osoittaen tuijotti paperiin.

"Mitä tuli?" pappi kysyi hymysuin katsellen tytärtään. Tämä viipyi vähän ennen kuin vastasi:

"Kahdeksan penniä."

"Kahdeksan penniä!"

"Niin eikä varsin täyteen sitäkään."

Rovasti nyökytteli ajattelevaisesti päätänsä ja neiti sanoi innokkaasti:

"Herra Jumala, pappa, me emme saa estää jos Tuomas tahtoo lähteä."

Vaikeassa asemana.

I.

Anderssonin silmät kohosivat vitkalleen kirjasta jota oli lukenut, ja asettuivat tähtäämään katonlakeen. Oikeastaan ei hän mitään erityisesti tarkannut koska silmäterät näyttivät olevan hajallaan, vaan hän etsi sieltä tähystimilleen sellaista alaa, joka ei mitenkään huomiota puoleensa vetäisi eikä häiritsisi ajatuksia pois siitä aineesta jonka kohdalla tahtoi niitä pysyttää. Noin puolen minuutin kuluttua häiriö kuitenkin tapahtui: hän hykähti hiljaa, pudisti hiukan päätänsä ja rupesi uudestaan lukemaan. Nyt olivat ajatukset jo niin paljon hajautuneet, että hän kesken lukemisensa katsoi kelloaan, mutta unohti kohta kuinka paljon se oli. Otti sen uudestaan käsiinsä ja sai nyt selville että se osoitti neljänneksen yli 1. Hän pani kirjan kiini, nousi seisomaan, suoristi venytellen ruumistaan ja painoi molemmin käsin rintaansa, joka oli tullut araksi tuossa kun lukeissa sitä pöytää vasten huolettomasti nojaili. Pari kertaa hän pitkillä, laahustavilla askeleilla käveli yli lattian, kädet selän takana, meni sitten vesipullon luo ja joi lasillisen. Siitä taas rintaa ja ruumista suorimaan voimistelu-asentoon ja painelemaan käsillä araksi käyneitä luita.

"Ah ah!" Rinta oli todella arka. Pöytää vasten nojallaan on yleensä hyvin vaarallinen lukea, siitä voi kehittyä keuhkotauti. Andersson katsahti pöydän reunaan, juuri tuohon kohtaan jossa oli istunut ja rintaluunsa kipeiksi saanut.

"Mitähän jos sen reunan töppäisi?" Ja heti alkoi syntyä mielikuvituksia mille tuo näyttäisi. Ei se varmaankaan somaksi muodostunut, koska nähtävästi kohta koko ajatuksen hylkäsi ja astui ikkunasta ulos katselemaan.

Hän oli apulaisena eräällä maaseudun rovastilla ja asui ullakkokamarissa, minkä ikkunasta oli näköala puutarhaan ja sen ylitse kylään päin. Ensi vuotta Andersson asui täällä. Viime Jouluksi kun oli vasta papiksi valmistunut ja sitten tammikuulla muuttanut tänne.

Nyt oli kesäkuu. Puutarha muodostui ja kehittyi joka päivä täydellisemmän näköiseksi ja viehätytti yhä enemmän Anderssonia. Noin viikko sitten oli hän siitä jo tehnyt luonnoksen paperille, se oli onnistunutkin jotakuinkin. Häntä itseänsä se oikein miellytti. Kun pani käden torvelle ja siitä läpitse tirkisteli, tuli kuva hyvin luonnolliseksi, niin että melkein sai vieraskin selville mitä siinä oli tarkoitettu. Nuo puutarhaa reunustavat suuret ja vanhat pihlajat olivat suurella huomaavaisuudella kuvatut, jota vastoin penkereet ja marjapensaat y.m. olivat vähemmän innostaneet.

Puutarhan ylitse oli laajahko näköala kylään ja kirkonmäelle. Pienellä tähystimellä, jonka Andersson oli tässä rippikoulun edellä ostanut, oli verrattain hauska katsella koululaisten vehkeitä tuolla kartanoilla ja kirkkomäen pateilla. Jos leikkivät siellä, taikka pitivät pahaa elämää, joka muuten olikin edellisen kanssa aivan sama asia, niin kyllä tiesi tuon pappi. Oli se hänelle koko kelpo apulainen tuo tähystin.

Nytkin Andersson seisahtui tavalliselle paikalleen ikkunan luona. Ensinnä vetivät huomion puoleensa puutarhan puut, jotka joka päivä vielä kesäpukuansa kehittivät, sekä istukaskasvit, jotka oikein silmissä kasvoivat ja lehdillään peittivät harmaan, kuivan mullan näkymättömiin. Tuo havainto, joka päivä uudistuneena herätti mielessä aina kesäisiä ihanteita. Hajamielisenä ja tarkoituksettomasti siirsi hän tuosta katseensa kylään ja kirkkomäelle. Jo siellä herätti joku huomiota; silmäkulmat rypistyivät, mutta ei sittenkään saanut tyydyttävää selvää. Täytyi ottaa pöydältä kaukoputki. Nyt näki: ne olivat rippikoululaisia joita siellä juosta vilisti useampia peräkkäin ja katosivat erääsen kartanoon. Apulainen avasi ikkunan ja asettui kiihoittuneen näköisenä kuultelemaan josko mitään rähinää sieltä kuuluisi. Mutta hän rauhoittui kohta, veti ikkunan kiini ja pani tähystimen pöydälle.

Täytyi taas katsoa kelloa, se oli nyt 20 min. vailla 2. Kahden aikaan piti rippikoulua alottaa. Sinne täytyi ruveta valmistelemaan: sopiihan jos aikaa on vielä pistäytyä puutarhaan muutamaksi minuutiksi. Peilin edessä suittiin tukka, leuassa oli muutamia harvoja haivenia, niitäkin suurella huolellisuudella muutama kerta vetästiin pörheäksi, hajalleen ja sitten tutkittiin peilissä josko tuo jo parralle näyttää. Luultavasti se jo kohtuullisia vaatimuksia tyydytti, koska suu kävi tyytyväiseen hymyyn ja käsi hellästi sivasi pikku alkuasukkaita leuan päässä.

"Hjaa … a." Notkea käännös, hattu päähän, sauva käteen, sitten rapuille ja vikkelästi ulos.

Se oli elämän halusta hehkuva nuorukainen, joka pappilan pääovesta poukahti pihalle, valkea juurihattu päässä ja siro sauva kädessä. Huulet vinkuivat hiljaa erästä ylioppilasten juomalaulun säveltä ja sen vaikutus näytti tunkevan jalkoihin asti.

Mutta kaikki nämät ulkopuoliset elämänilon merkit katosivat heti kun apulainen äkkäsi pihan toiselta puolen hänen luoksensa pyrkivän vaimon, joka kyykähtelemisillä ja muilla erityisillä nöyryyden merkeillä koetti vetää papin huomiota puoleensa.

"Herr Maisteri…"

Andersson kuuli sen ja seisahtui. Pilven tapanen laskeusi otsalle, vetäen siihen muutamia surullisia ryppyjä ja huulet jäivät iloisesta vihellyksestä tyytymättömyyttä osoittavaan kurttuun. Vaimon esiintyminen teki vastenmielisen vaikutuksen…

"Olisiko Maisterilla aikaa hetken puhua minun kanssani?" Se oli hyvin nöyrää, oikeinpa rukoilevaa puhetta. Apulaisen otsanahka hiukan liikahti kun hän kysyi, mitä vaimolla olisi asiaa.

"Sielun asioissa olisin tahtonut vähän neuvoa saada…"

Anderssonin rinnassa liikahti jotakin ja silmä vilisti pakoon, kun akka tutkien koetti siitä vastausta lukea. Hänellä oli jo kello kädessä, tirkisteli siihen pari eri kertaa, ikään kuin löytääksensä sopivaa vastausta.

"Halusta kyllä," hän vihdoin sanoi, "sen tekisin mutta minä olen menossa rippikoulua pitämään, eikä minulla nyt ole aikaa."

Anderssonia nähtävästi helpotti kun tämän sai sanotuksi, sillä tyytymättömyyden merkit kasvoilta poistuivat ja hän muuttui osanottavan näköiseksi: syy esteesen oli selvä ja pätevä.

"Koskahan olis Maisterilla aikaa, olisiko ehtoolla, kuin rippikoulusta päästään? Olisin niin halusta puhunut, kun olen pitkästä matkasta tullut."

"Mutta ettekö voisi mennä rovastin puheille?" keskeytti Andersson.

"Niin … kyllähän minä ajattelin teidän kanssanne saada puhua, mutta menenhän minä rovastinkin puheille… Mutta eikö Maisteri ehkä illalla?"

"No ehkä…" hän katsoi kelloansa taas ja rupesi lähtöä tekemään. "Mutta antakaa nyt anteeksi, minun täytyy mennä kouluun."

"Niin niin, eihän siinä mitään anteeksi annettavaa. Mutta Herran armosta ja lunastuksen kalliista lahjasta olisi niin hupainen puhua sellaisten kanssa, joilla on kokemusta autuuden tiellä."

"Niin, niin, aivan niin, mutta menkää nyt rovastin luokse juttelemaan, kyllä hän on halukas. Minun täytyy lähteä. Herran haltuun." Apulainen pisti kättä akalle. Tämä otti siitä kuin lahjasta ja näytti osittain olevan tyydytetty tästä kohteliaisuuden osoituksesta.

Akka meni kyökkiin. Andersson katsoi taaksensa vähästä matkasta ja kun näki, ettei eukko enää ollut näkemässä, pistäytyi puutarhaan vielä muutamaksi minuutiksi. Siellä oli viettelevän hauska astella, tuolla puutarhan toisessa reunassa olevassa lehtokujassa jonka kahden puolen syreenit ja nuoret pihlajat paraillaan kukkivat. Mieli oli hiukan omituinen tuon äskeisen kohtauksen jälkeen, mutta ympäristö vaikutti nyt siihen tasoittavasti ikään kuin lumoten ja kätkien ikävät ajatukset esirippujen taakse.

Kävellessään sattui hän silmäämään erääsen loitommalla olevaan lehtimajaan ja seisahtui, naama hiukan kärsimättömyyttä osoittavana. Hän näki siellä kaksi nuorta miestä innokkaasti korttia lyömässä. Toinen niistä, ylioppilas, valkea lakki sysättynä takaraivolle, nojaili huolettomasti kyynäspäillään puutarhapöytää vasten, toinen oli papin poika joka nykyään kuului rippinuorison joukkoon. Hän oli vilkas, elehtivä ja osoitti muuten käsillä olevaan huvitaiteesen olevan täysin perehtynyt. Ylioppilas nähtävästi osoitti vähemmän intoa peliin ja näyttikin siis ikään kuin koneelta, jota nuorempi käytti. Pelaajat eivät huomanneet Anderssonia, jonka vuoksi papinpojan käytöksessä ilmeni enemmän vapautta, kuin kenties siinä tapauksessa, että olisi rippi-isänsä tiennyt päältä katselevan.

Apulainen ei voinut olla menemättä lehtimajalle. Syrjästä kiersi hän sinne, etteivät olisi liian aikaisin huomanneet.

"Huugo", äännähti hän hiljaa, moittivalla äänellä. Huugon huulet lakkasivat viheltämästä, katse lensi sävähtäen apulaiseen ja poskien väri vaihtui. Kohta hän kuitenkin jälleen palautti katseensa kortteihin joita aiheettomasti kädessään selaili, hieno, epäileväinen hymy huulilla. Ylioppilaan suu meni vähäsen nauruun, mutta häntä oikeastaan unetti.

"Tuo ei ole sopiva huvitus rippikoululaiselle," virkkoi apulainen ja tähtäsi katseillaan Huugoa.

"Tämähän on ainoastaan viatonta huvitusta, eikä mitään uhkapeliä", puolusti Huugo innokkaasti ja vakuutettuna asiansa oikeudesta. Apulainen kyllä voi uskoa, ettei tämä uhkapeliä ollut, mutta hän tiesi Huugon olevan sellaiseenkin jo pienemmässä muodossa harjaantuneen ja arveli voivansa hyvällä syyllä otaksua tämänkin pelin lähtevän samasta intohimon lähteestä.

"Minä jo sanoin," virkkoi apulainen äreästi, "että se ei ole mikään sopiva huvitus hänelle, joka valmistautuu ensikertaa Herranehtoollisella käymään… Ja minä toivon että minua uskotaan." Ja se toivo saikin Huugon silmät taas arasti vilkahtamaan apulaiseen ja siitä, ikään kuin apua etsien toveriinsa.

"No lienekö se nyt sentään niin vaarallista," sanoi tämä.

Andersson suuttui.

"Minä luulen, ettei sinulla Rantanen, ole mitään tekemistä tämän asian kanssa ja toivon, että minulla on oikeus periaatteeni mukaan ohjata niitä, jotka minun tulee Herranehtoolliselle laskea."

"No … no, älähän nyt hiidessä…."

"Jaa, jaa, mutta se on asia, jossa minä en suvaitse leikin tekoa." Apulainen lähti kiivaasti pois.

Rantanen jäi kummastuneena katsomaan miten toinen vihoissaan mennä viuhkasi.

"Perhana, miten hartaana ja ankarana hän esiintyy!" hän sitten virkahti, nousi kiivaasti ja näytti yhä olevan hämmästyksissään Anderssonin käytöksestä, ikään kun ei olisi kyennyt sitä selittämään.

"Mitä me hänestä", sanoi Huugo, "pelataan peli loppuun."

Mutta toinen ihmetteli vielä.

"Enpä totisesti olisi uskonut häntä noin muuttuneeksi. Hän nähtävästi selvään otaksui, että minä viekottelen sinua, sillä hänen katseensa näytti sellaiselta." Ja Rantasen kasvoilla kuvastui harmi. Huugo lykkäsi alaleukansa vakuuttavasti pitkälle:

"Eikö hän sitten tiedä, että minä ilman houkuttelemattakin pelaan ja … —— vieköön, hän pelaa itsekin!"

Rantasta rupesi naurattamaan toisen innostus. Hän yritti sanomaan jotain, mutta Huugo keskeytti:

"Ja mitä ihmettä hänen tarvitsee minun tavoistani huolta pitää? — Koska pappa vielä elää niin saa apulainen luullakseni olla rauhassa minun kasvatuksestani ja sieluni tilasta." Huugo nauroi makeasti.

"Mutta hän tulee kuitenkin olemaan rippi-isäsi ja siinä tapauksessa en sentään enään niinkään kummana pidä että hän hiukan sekautuu sinun asioihisi", arveli toinen vakavammin, enemmän todessa kuin leikissä.

Tämä vaikutti ikävästi Huugoon, sillä hän ei vastannut muuta kuin arvelevaisesti: "Hmm…"

Apulainen kulki riukeasti lehtimajan ohitse, eikä katsonutkaan sinne, mutta Huugo kuitenkin piti varmana että hän näki heidän peliä jatkavan. Ensin hän tuosta tunsi iloa, ikään kuin arvonsa olisi tuon tapauksen johdosta asteen kohonnut, kuin oli saanut hyvän toverin läsnä ollessa osoittaa ettei hän "apulaista" pelännyt, ja ettei hän ollut mikään tuollainen tavallinen "rippilapsi", jota papilla on oikeus vaikka sormensa ympärille kiertää. Pitäisihän tuon se itsekin ymmärtämän.

"Lopetetaan peli", sanoi Rantanen äkkiä ja viskasi loput kortteja kädestään.

"Miksi?"

"No eipä juuri miksikään, mutta tosiankaan en minä voi sietää sitä ajatusta että hän luulee minun sinua viekottelevan."

"Oletpa aika lapsi!" Huugon oli nähtävästi paha olla. Hän keräsi vastustelematta kortit, kehoittamatta toista enään jatkamaan ja astui lehtimajan ulkopuolelle katsomaan Anderssonin jälkeen. Tämä näkyi juuri menevän pihaveräjästä ja sitä kiini pannessaan katsovan lehtimajalle päin. Huugo säpsähti. Tuo katse varmaankin tarkoitti häntä? Omituinen, lamaava tunne valtasi mielen ja hänellä ei enää ollut juuri mitään hauskaa sanottavana, kun toverinsa kanssa astui ulos puutarhasta.

Andersson oli suuttunut. Hän meni kiivaasti harppien kylän läpi kirkolle ja unohti toisinaan kätensä heilumaan kahden puolen ja sauvansa keskeltä toiseen käteen. Hänellä oli muuten vakavissa oloissa tapana aina pitää kädet selän takana ja heiluttaa siellä sauvaa niinkuin häntää. Kirkkomäeltä näki hyvän matkaa tielle. Se oli suureksi eduksi rippikoululaisille, sillä he saattoivat pitää vahtia ja lakata aikaisin vehkeilemästä kun pappi tuli. Nytkin kävi samoin. Anderssonin saapuessa paikalle oli kaikki ihmeen rauhaisaa ja hiljaista. Koululaiset seisoskelivat tahi istuskelivat puitten ja hautapatsaitten juurilla, mitkä lukien, mitkä hiljaa keskenänsä haastellen.

Ja Andersson kuitenkin tiesi jotenkin tarkkaan, miten he siellä mellastivat kun hän oli kotona!

Toisinansa hän noille poikanulikoille asiasta puhui, kertoi tietävänsä kaikki pienimmätkin rikokset ja pahan elämän pitämiset, mutta ettei hän tahtoisi heitä kovimman mukaan rangaista, jos vasta koettaisivat olla nöyrät ja harjoittaisivat ihmisellisiä tapoja. Ankarasti hän uhkasi, sanoi, että jos jonkun hulluttelemiset ja juonet pääsevät erääsen määrättyyn mittaan, joka muuten oli hänen oma salaisuutensa, — niin hän ilman armotta jättää laskematta ripille. Tuo mitta ei ollut pitkä, sitä hän vakuutti. Kaikki kyllä aavistivat sitä samaa, mutta useimmat unohtivat itsensä ja omasta mielestänsäkin lipuivat aina likemmäksi ja likemmäksi tuota määrää. Vasta kun askel oli otettu, huomattiin. "Herra J—la, jos se tulee maisterin tietoon!" Ja he oikein sydämen hartaudella rukoilivat Jumalaa, ettei "asiat" tulisi maisterin tietoon.

Anderssonia kuitenkin aina erityisesti viihdytti se, kun näki että koululaisilla oli siksi pelkoa hänestä, etteivät suoraan silmäin alla ruvenneet koiruutta tekemään. Mutta nyt oli asia muuttunut, yksi oli julkisesti osoittanut olevansa ulkopuolella hänen kurinpito-valtaansa!

Hän oli aikonut nyt kutsua kohta koululaiset sisään, mutta tuo ajatus taas, uudistuneena tuossa kirkon rappusilla, alkoi myllertää niin että hän katsoi paremmaksi mennä vähäksi aikaa yksinään sisään saadakseen tunteita itsessään hiukan asettumaan.

Kirkonovi räjähti raskaasti kiini hänen jälkeensä ja synnytti omituista kaikua. Ei Andersson tuota huomannut, eikä muutakaan ympärillään, sillä koko huomionsa oli kiintynyt yhteen ainoaan seikkaan ja se harmitti, se kiukutti kovin… Jos olisikin Huugo jonkun toisen miehen poika, ei tulisi kysymykseenkään laskea häntä ripille, sellaista kovakorvaista, itsepintaista ja nähtävästi huolettominta rippilasta!

"Ei tulisi kysymykseenkään!" Andersson oikein seisahti, puristi käden nyrkkiin ja sojotti sen suoraan, uhkaavasti eteensä.

Tuo mekaanillinen mielenosoitus vaikutti hiukan rauhoittavasti. Hän alkoi astuksella laahustavin askelin pitkin käytävää ajatuksissaan ja kädet selän takana. Ajatukset olivat hiukan sotkeuneet tuon mielenosoituksen johdosta. Ne piti nyt saada selville. Ensinnä siinä seulan pohjaan jälleen selkeni tuo, josko jonkun toisen, Huugon sijassa olevan estäisi pääsemästä ripille. Pitempi ajatus tuotti vastakkaisen selvityksen ja äskeinen mielenosoitus rupesi näyttämään rikokselta.

"Herra J—la! Sinun edessäs ei ole persoonan muotoon katsomista." Se oli nyt selvä asia. Rietas vihan henki oli häntä noin sokaissut! Mutta nyt seurasi hiljainen nöyrä rukous Jumalan puoleen, saada anteeksi äskeiset rikolliset ajatuksensa. Kun rukous huulilta haihtui, tuntui rauhakin samassa saapuvan. Vaan kohtaus jätti mieleen ajatuksen rippikoulun pitämisen merkityksestä yleensä ja nyt juuri erittäin tämän päivän, jolloin hän koulun lopetti ja laski lapset koteihinsa lopullisesti Herran Pyhälle Ehtoolliselle valmistettuina. Ensinnä asian pintapuolisempi vaikutus lämmitti itsekkäämpiä tunteita, sillä olihan tuon nuorukais-joukon kohtalo ja arvo tänä päivänä omituisen rajoittamattomasti hänen kädessään. Tuo oli ihmiselle hupaisa ajatusala ja katkeruuden tunteet jotka jo äskeisen kautta olivat jättäneet lohdutukselle sijaa, poistuivat yhä edemmäksi tämän viehättävän tunteen tieltä. Hän ymmärsi tarkkaan, miten orjantapaisella nöyryydellä nuo lapset toivoivat ettei ripille pääsy tulisi mitenkään estetyksi. Kuvia lasten sydämmistä, pelkoisista, tuijottavista silmistä — sillä hetkellä kun hän heille kullekin erikseen päästön sanoja lausuelee, — oli niin selvinä hänen mielessään että niitä olisi voinut paperille piirustaa. Hänen veti oikein kuumaksi, kun ajatteli, että jollekulle täytyisi sanoa: sinua ei voida vielä ripille laskea. Suloista viihdytystä tunsi hän sielussaan, kun tämän vastapainoksi voi ajatella päätöstään: laskea kaikki eroituksetta.

Kuvat vaihtuivat sen johdosta. Niissä oli nyt pelkkiä iloisia, elämänhalusta hehkuvia lapsia. Tämä kuva oli hänen tekemänsä … sitä suurempi ilo ja nautinto, koska tiesi että hän voi, jos vaan tahtoo, täydentää tuon ensimmäisen kamalan kuvan, tahi myöskin toteuttaa tämän jälkimmäisen perusaatteen.

Ja kukapa ei tahtoisi mieluummin nähdä elämän halun innostamia iloisia lapsia kuin orjamaisen huolen murtamia! Hän oli täydellisesti vakuutettu, että jokainen oikea ihminen olisi asiasta hänen kanssansa samaa mieltä.

Mutta minkä ihmeen vuoksi tuo ensimmäinen kuva näytti niin kamalalta? Mitä varten ne lapset oikeestaan pitävät sitä niin pahana, jos eivät ensi yrityksellä ripille pääse? Onko heillä niin sanomaton ikävä Herran pöytään vai yhteiskunnallisen arvon persousko tuon vaikuttaa.

Yhteiskunnallisen arvon! Herra … jos nuo lapset vaan sitä ajattelisivat!…

Ja pappi tunsi itsessään, miten tämän ajatuksen synnyttämä tuskallinen kylmyys pusersi sisässä ikäänkuin lämpöä kokoon. Jälkimmäinen kuva, tuo, missä niitä elämän halusta hehkuvia lapsi-kasvoja oli, kadotti äskeisen sisällyksensä ja vaikutuksensa: sen pohjapiirroksessa ihan selvään voi eroittaa Valheenisän työtä.

"Hyvä Jumala, mitä minä taidan tässä tehdä? Oliskohan ensimmäinen taulu parempi?"

Hän veti jo toista syrjään… Orjallinen, alakuloinen, rangaistujen katse sieltä kohtasi!

"Raadollista ja särjettyä sydäntä…"

Ei, mutta näitä painaa ainoastaan maailman kunnian himo! Sydän on kova, paatunut. Sen pitää tulla särjetyksi. Kas niin, tämä on hyvä; minä panen heidät melkein kaikki pois. Sitten on mahdollisuus särkeä heidän sydämmensä. Herra minua siinä auttakoon!

Mutta sydän tahtoi kukistua, sillä niin ikävä oli tuon taulun vaikutus. Se kuitenkin näytti aatteen mukaisimmalta ja mahdollisimmalta. Siis melkein kaikki on nyt otettava kiini, eikä laskettava ripille!

Mutta kutka yksikseen lueteltuina?

Se oli pitkä kysymys. Andersson ei ollut persoonallisesti tutustunut juuri yhteenkään, paitsi Huugoon, oli vaan kuin koulumestari ainakin, pääasiallisesti pitänyt silmällä kirjaimellista tietoa … hän olikin ollut ankara sen perään.

"Puukstavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi." Tuokin nyt sattui johtumaan hänen mieleensä.

Mutta henkihän liikkuu kirjaimen ohella, sitä ainakin ovat lain laatiat edellyttäneet, koska ripille pääsemisen välttämättömänä ehtona on osata lukea tärkeimmät uskonopin pääkappaleet; hengen mukaan on murheellinen särjetty sydän tarpeellinen. Voiko jälkimmäistä olla ilman edellistä, taikka edellistä ilman jälkimmäistä?

"Jaa, kukapa sen voi selvittää!" Ja apulainen lohduttautui sillä, sekä lisäsi siihen vielä sen, että käytännössä ainakin on otaksuttu, ei voivan olla murheellista ja särjettyä sydäntä ilman lukemisen kautta saavutettua tietoa, mutta kirjaimellista taitoa voi huokeammin seurata tuo opin hengen mukaan välttämätön ehto.

Järjen mukaan se näyttikin otaksuttavalta tuo. Se tuntui hiukan vapauttavan häntä yksityisenä ihmisenä edesvastuusta siihen määrään, että puhkesi ääneen sanomaan:

"Ja otaksumisiin se kaikessa tapauksessa täytyy perustua, sillä ihminen näkee mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämmeen."

Mutta kyllä tuntui otaksumisien teko yleensä hyvin vaikealta kun piti tutkia yhtaikaa toista sataa sydäntä. Moni tästä laumasta, hänen tutkimuksiensa mukaan, tuntui olevan hyvin alkuperäisellä kannalla. Monta oli, joiden alkukasvatus oli kokonaan laimiinlyöty: niillä oli kovin alhainen lu'un taito ja perin hämärät käsitteet Kristinopin yksinkertaisimmista totuuksista.

"Mitenkä olen onnistunut näitä valaista? Mitenkä viidessä viikossa rakentaa sen, mikä viidentoista vuoden aikana on, parhaimmassa tapauksessa jätetty koskematta, mutta pahimmassa tapauksessa tehty kaikki rakennusaineetkin kelvottomiksi?"

Nämät kysymykset tulivat vakavina, vastausta vaativina. Parin, kolmen tunnin kuluttua olisi vastaus jo myöhäinen! Kun ei, suoraan sanoen, ole ensinkään lukutaitoa, voiko olla semmoisilla mitään uskoa, tahi edes käsitystä siitä mitä pitäisi uskoman?

"Miten esimerkiksi on laita Matti Annanpojan?"

Tämä nuori mies, joka Anderssonin mieleen johtui ensimmäisenä, oli äpärä ja jo kaksi kertaa tätä ennen yrittänyt ripille, mutta aina reputettu. Ensikerran rippikouluun tullessaan, osasi hän hiukan tavausta, mutta oikolukua ei ensinkään. Toisella kertaa osasi hän jotakuinkin lukea ulkoa Herran rukouksen puoliväliin asti, mutta ei sen pitemmälle sisästäkään. Nyt kolmannella kerralla oli hän unohtanut niin, että osasi vaan muutamia sanoja mainitun rukouksen alusta lukea sisästä ja tavata Uutta Testamenttia hiukan huonommasti kuin ensi kerralla.

Nykyään oli poika palveluksessa kapteeni Leinillä. Eräänä päivänä oli kapteeni tullut rovastin luokse puhumaan tuon pojan asiasta ja lausunut suoraan vakavana mielipiteenänsä ettei Matti tule siitä sen valkosemmaksi vaikka elämäikänsä rippikoulua kävisi. Rovasti oli yhtynyt samaan mielipiteesen. Andersson oli ensinnä jyrkästi vastustanut. Mutta rovasti selvitti kasvatusopillisen periaatteensa mukaan, että tuollaiset vaan paatuvat, mitä enemmän heidän suhteensa osoitetaan vaativaisuutta. Kapteeni ilmoitti että yleisen järjestyksen vuoksi on parasta laskea pojan ripille, koska sillä on morsian siinä tilassa, että täytyy vihkimisen saada toimitetuksi pikapuoliin, jollei tahdota lisäksi yksi äpärä kunnan niskoille. Tämän sanoi kapteeni hymyillen, ikään kuin jo edeltäkäsin riemuiten viimeisen valttinsa pätevyydestä.

"Onko niin?!" Tämä kysymys tuli yht'aikaa kumpaseltakin papilta.

"Niin se on," ja kapteeni kertoi asian tarkemmin.

"Jaa, kyllä se on välttämätöntä, että hän lasketaan ripille, taikka muuten ei sitä voida koskaan tehdä, sillä tuo seikka varmaankin tulee paaduttamaan häntä yhä enemmän," päätti rovasti.

Ja apulainen suostui. Matti Annanpoika piti päästettämän ripille ilman kirjaimellista tietoa ja hyvin mitättömillä takeilla henkisestä tarpeesta. Mutta oli pantava sulku paatumukselle ja annettava tilaisuus lailliseen vihkimiseen ja vapautettava kunta elättämästä lehtolasta.

Apulainen kuitenkin otti Matti Annanpojan erityisesti tutkittavaksensa ja kyseli muun muassa:

"Mikä oikeastaan on estänyt ettet sinä ole voinut paremmin oppia lukemaan?"

"Ei minua ole opetettu?"

"Eikö ole opetettu."

"Ei ole. Ja nyt jo, kun on näin isoksi tullut, ei ole aikaa lukemiseen, pitää työssä olla aina."

"Hm."

Andersson oli muuten tullut huomaamaan, että poika yleensä oli nöyrä, eikä ensinkään röyhkeä-luontoinen. — — —

Nytkin, kirkon käytävätä astellessaan, tuli hän tuota ajatelleeksi. Hän tiesi itse paraiten, että Matti Annanpoika ei omannut selvää käsitystä Herranehtoollisen merkityksestä ja tämä kuitenkin oli määrätty ehto. Tuo ajatus tuotti tuskaa. Ei hän enää saattanut ainoastaan hyvän tavan kannalta arvostella kapteinin ja rovastin kanssa tekemäänsä päätöstä Matin suhteen, sillä hänen mielestänsä tulisi Matti ihan varmaan syömään ja juomaan itsellensä tuomion ja kadotuksen ja hän itse, Andersson, on syypää jos laskee hänet siihen, vaikka tietää kuinka asia on.

"Matti Annanpoika … mitä Herran nimessä pitää minun sinun kanssasi tekemän?"

Tuskallisesti värisevällä äänellä apulainen tämän äänsi… Onkohan pappi tällaisessa tapauksessa edesvastauksessa?…

Hän oli seisahtunut kuoriin ja sattumalta kävivät hänen silmänsä suureen alttari-tauluun, mikä kuvasi maailman Vapahtajaa sillä hetkellä kun Hän lausui: "Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa!"

Kristus-kuva oli tässä majesteetillinen, sen ryhti ja ulottava avoin syli niin vakuuttava, että se jo melkein voi tehdä herättävän vaikutuksen.

Andersson ensinnä katsoi kuvaa tavan vuoksi … silmät jäivät vaan siihen, ehkäpä värivivahduksia tarkkaamaan. Mutta sitten kääntyi huomio itse kuvan luontoon. "Tulkaat minun tyköni." Hän jo ajatteli taiteilijaa, joka noin mestarillisesti oli osannut tulkita tuon tapauksen … "kaikki jotka työtä teette…"

"Ah!" Hänen kätensä lensivät innokkaasti selän takaa eteen ja paukahtivat yhteen. Tämähän selvitti hänellekin tuskallisen kysymyksen!

Onhan Matti Annanpoika nöyrä!… Jumala tietää, hän voi olla mahdollisempi ehtoollisvieras kuin kukaan noista toisista. Kristus ei kutsu tässä oppineita, vaan kaikkia. Ei hän siis hylkää sitäkään, joka kelvottoman kasvatuksen kautta on jäänyt luvuntaitoa vaille.

"Ryövärinkin hän otti armoihinsa…"

Anderssonin tuska alkoi poistua. Hän saavutti iloa siitä, että sai laskea Matti Annanpojan ripille, luottaen Herran armoon, eikä tarvinnut käyttää tämän teon perusteena niitä syitä, jotka kapteinin ja rovastin kanssa yhdessä päätettiin päteviksi, mutta jotka hänelle tuottivat tuskaa ja epäilyttävää sydämmen kipua. Niitä käyttämällähän olisi Herran Pyhä tullut viskatuksi sikain eteen, vaan siitä syystä että olisi kunta vapautettu elättämästä yhtä lehtolasta! Mutta nyt. Hän tunsi Matti Annanpojan paljon nöyremmäksi monta muuta … kenties hyvä-lukijoissa on kelvottomampia? On, varmaa on!… Vaan niiden kanssa ei Anderssonilla taas ollut mitään tekemistä, ei voinut estää heitä, sillä heidän puolestansa vastasi kirkkolaki. Mutta vaikka hän tunsikin tuossa suhteessa vapauttansa, näytti hänestä vähän kummalta ettei hänellä ollut oikeutta käyttää side-avainta hyvä-lukijain suhteen, jos heidän julkiset rikoksensa eivät olleet sitä laatua, että niistä myöskin lain mukaan voisi rangaista. Vaikka nuo kuinka olisivat tuollaisia jokapäiväisiä pikkusyntejä harjoittaneet eivätkä osoittaneet vähimmässäkään määrässä katumusta, ei hän olisi katsonut lain mukaan voivansa heitä ripiltä kieltää. Hän myönsi itsekseen, että hän ei tulisi tuota valtaansa käyttämäänkään, mutta hyvän kurinpidon vuoksi olisi hän suonut vallan itsellänsä olevan. Olisihan sillä voinut peloittaa!

"Jospa saisikin pitää rippikoulua edes yhden vuoden!"

Siihen hän innostui; sittenhän voisi pappikin koettaa mitä hän voi vaikuttaa! Kun hän tuon ajatuksen sai, rupesi taas tuntumaan kovin kurjalta, että viiden viikon kouluuttamisen jälkeen piti antaa todistuksen tuolle kirjavalle, kovin kurittomalle laumalle, että he omasivat käsitteet…

Nyt kuului heleä kilinä toisesta päästä kirkkoa. Yksi ikkunan ruutu tuli sälisten lattiaan ja pieni kivi putosi kopahtaen erään istuimen nojalautaan ja vieri siitä lattiaan. Andersson säikähti hirveästi ja kavahti seisomaan istuimelta, mihin hän oli itsensä mietiskelemään unohtanut.

"Ikkuna rikki!"

Tuon hän kohta ymmärsi poikain syyksi, sillä kiven äänen hän kuuli ja näki sen vierivän käytävälle. Hän juoksi kirkosta ulos.

Lapset olivat kirkkotarhassa kokoontuneet yhteen kohti. Hätäinen sopottava kuiske ja siunaaminen salpautui kohta, ikäänkuin olisi viimeinen henkäys ulos lehattanut, kun pappi ilmestyi kirkonovelle ja tuiman silmäyksen loi odottavaan joukkoon.

"Kuka heitti kiven kirkkoon?"

Se oli merkkilaukaus. Kovin pelotti ja musersi tuo ankara ääni ja uhkaava silmä, se tuntui lapsista kuin sodanjumalan verenhimoiselta katseelta ja he melkein kyyristyivät maahan paetaksensa sen näkyviltä. Jonkun olisi ollut kysymykseen vastattava, mutta siitä ei tullut mitään; kunkin silmät vaan odottavina kääntyivät erästä poikaa kohti, joka katseli alas ja jalallaan silitti pehmeätä hiekkaa maassa.

Pappi näki tuon ja arvasi jo kuka oli syyllinen.

"Minä kysyn kuka särki kirkon ikkunan?" Tämä oli äskeistä voimakkaampi kysymys.

"Tukkilan Iikka."

Tuon virkkoi pieni, raihnaiselta näyttävä tyttö, papin silmiin uskollisen orjan tavoin katsoen. Koko joukko hiukan kohahti kun kääntyivät ääntä kohden, siitä Tukkilan Iikkaan, Iikasta pappiin ja taas Iikkaan. Viimemainittu ei juuri liikahtanut, katseli vaan sen saappaan kärkeä, jolla hiekkaa tasoitteli. Poskille ilmestyvä puna kumminkin ilmaisi, että hän tunsi tuota, ikäänkuin sähköistä painoa, joka laskeutui hänen päällensä kun toveritkin taas häneen katsoivat jotain odottaen. Jo vilkahtivat silmätkin pois maasta ja löysivät vilistäessään papin silmät kiinteästi häntä tutkimassa. Mutta jalallaan silitti hän yhä hiekkaa, se näkyikin olevan varsin tärkeä tehtävä, koska silmätkin taas samaa työtä katsomaan takertuivat.

"Tule minun kanssani kirkkoon", käski pappi.

Iikka ei liikahtanut, ainoastaan vikkelästi lurkautti vieressään oleviin poikiin, siitä taas maahan ja — suu oli hymyssä, posket punaisina.

Hän itse, samoin kuin toisetkin, taisivat epäröidä, että Iikan mitta olisi nyt täysi.

Kun Andersson sai Iikkaa käsketyksi mukaansa, lähti hän itse edellä. Kääntyi muutaman askeleen päässä katsomaan, että tuleeko se poika.

"Mitä, etkö sinä aijo totella minua?"

Tämä kysymys helähti hyvin kiukkuiselta, se tuntui kovalta, kiinteältä ikään kuin koronkiskurin ääni. Jo se veti Iikan kuin itsestään ulos rivistä, mutta siinä samassa tarttui papin käsi kaulustaan ja sysäsi poikaa kappaleen matkaa edelle. Iikka alkoi laapustella vakavasti ja pisti kädet housuntaskuihin. Ei näyttänyt olevan kiirettä kirkkoon. Rappusille ehdittyä liikkuminen muuttui vieläkin vakavammaksi. Anderssonin luonto nousi ja sormien päät koskivat pivoon … olisiko turkata tuohon nenälleen sen nahjuksen! kielellä pyöri jo kova, ankara sana, mutta se puserrettiin takaisin ja sen sijaan kuului jotakuinkin äreästi:

"Joutuin, nahjus!" ja samalla hiukan varoen töytäys selkään.

Pappi itse avasi Iikalle kirkon oven ja sulki sen jälleen. Taas synnytti ovi räikeätä pauketta ja sitä seurasi kumea kaiku. Se kuului hyvin tuolle joukolle, joka ulkona jännitti korvakalvojaan ja kiihkeydellä odotti kaiun loppua, kuullaksensa siellä syntyvää keskustelua, jonka otaksuivat papin puolelta tulevan niin kova-ääniseksi että kuuluisi heille asti. Odotus oli kuitenkin turha. Uteliaisuus pakoitti toisia hiipimään likelle seinää, mutta seuraus ei ollut sen parempi, kuului ainoastaan muutamia katkonaisia ääniä.

Joukossa rupesi syntymään taas vilkkautta ja sähinää. Alettiin laskea arveluita siitä, mitä tuolla sisällä tapahtuu.

"Saattepa nähdä, niin Iikka pannaan pois."

"Ei tuollaisesta", toinen arveli, "sehän olisi vahinko." Sitten alkoi väittely. Se jatkui pidätetyillä äänillä vähän aikaa, mutta paisui kohta kovemmaksi, kunnes taasen hiljeni Pappilan Huugon toiselta puolen kirkkotarhaa astuessa heidän luoksensa.

"Mikä täällä tapahtui?" hän kysyi.

Kohta oli useampia valmiina kertomaan.

"Jassoo." Hugo jatkoi matkaansa edemmäksi hiukan hymyillen.

"Kovalle nyt panee Iikan", virkkoi taas joku.

"Mutta hän on niin hyvä lukemaan, ettei häntä silti pois pantane", jatkoi toinen. Vaan samassa kuului kirkon ovi avautuvan, ensin kuului pitkä, ilkeä saranain kitinä, sitten räiskäys ja kirkon synnyttämä kumea kaiku.

… Hss… Maisteri tulee käskemään sisään… He alkoivat astella rappusia kohden, sillä muutenkin oli jo saatu olla ulkona lähes puoli tuntia yli ajan. Mutta kirkon eteisestä rappusille ilmestyikin Tukkilan Iikka, kirjat kainalossa. Poika katsahti sivumennen joukkoon, tuossa kun asteli alas. Ei hän ollut enää punainen, mutta suupieleen koetti hän väkivallalla vääntää hymyä, kun melkein selkänsä taakse virkkoi toisille: "Hyvästi nyt!"

Joku koetti pidätetyllä äänellä huutaa ja kysyä Iikalta, kuinka siellä kävi, mutta Iikka ei seisahtunut, eikä ruvennut vastaamaan. Suoraan vaan asteli vakavana pois ja vielä kirkon veräjästä katsahti toverijoukkoon … näki että ne kaikki katsoivat häneen. —

"Herra isä! hän on pantu pois."

Mutta ne jotka tuota kuiskivat hämmästyivät oman äänensä korkeutta ja pelkäsivät, että se ehkä oli rikollista sanoa noin ja mahtoi kuulua apulaiselle joka oli hiljaa tullut kirkon ovesta ja avoimin päin nyt seisoi rappusilla katsellen joukkoa siksi, kun näki että kaikki hänen huomasivat. Toisessa tilaisuudessa olisi hänen suunsa tuosta havannosta ehkä hiukan hymyilemään langennut, mutta nyt ei se sitä tehnyt.

"Tulkaa sisään", Ääni oli syvä, se ilmaisi, että hän oli juuri tehnyt teon, joka antoi paljon miettimisen aihetta. Hän palasi kirkkoon takaisin. Lapset seurasivat, ei kilvassa rappusille rynnäten, vaan hiljaa, vakavina, peräkkäin: askeleet olivat raskaat ja silmistä loisti kauhu ja epäilys.

… Herra J—la! kuinka monta nyt mahdetaan pannakkaan pois?

Ei nyt pojat kirkon ovea paukuttaneet, kukin piti velvollisuutenansa estää sitä kiinni räjähtämästä, ettei pauke ja rähinä lisäisi papin vihaa. Kun jo kaikki toiset olivat sisään menneet tuli vasta toiselta puolen kirkkotarhaa Huugo. Miten hauskan, reippaan ja iloisen näköinen hän oli!… Huulet vinkuivat hiljaa ja sorea sauva liehui viuhuen ilmassa. Kolmannelle rappuselle hän maasta kiepsahti; hyppy oli reipas ja vapaa, koko käytös tulkitsi tunnetta vapaasta elämisoikeudesta.

Huh… Hän itsekin sävähti kun niin välinpitämättömästi antoi kirkonoven räjähtää. Mutta ei hän apulaiseen katsonut — jos olisi sen tehnyt, olisi epäilemättä huomannut, että tällä oli palanen poskilihaa hampaiden välissä, Tuo olisi tuottanut Huugolle hauskuutta siihen määrin, että varmaan olisi unohtanut kävellä varpaillaan, joten hän nyt tunnollisesti teki, pyrkiessään erityiseen penkkiinsä, jossa ei ketään muita istunut. Vasta siihen ehdittyään katsahti hän Anderssoniin ja äkkäsi tämän poskipäiden hehkuvan… Jaha, kannattaapa tänä päivänä tosiaankin istua kirkossa kuulemassa mitä hän sanoo noille!

Huugo käänsi päätänsä, … mitähän ne nyt tekevät nuo? Ennen tavallisesti kuului tavaton lukemisen lopotus, nyt katsovat töllöttävät he Anderssoniin kuin kuvakaappiin!

Tuo havainto teki Huugoon ikävän vaikutuksen… Mitä hittoa he tuolla tavalla? Silmä kääntyi taas apulaiseen. Pelkäävätköhän ne tuota miestä noin?

Ja sitten häntä suututti tuo Anderssonin synkeys ja äänettömyys. Miksi ei hän edes puhunut? Ja Huugon tosiaankin tuli paha olla.

Tuolla vaan Andersson kirjaan tähtäsi synkeänä kuin yö ja antoi muiden peloissaan kärsiä. Vihdoin näkyi kuitenkin tuohon väsyvän, koska kärsimättömästi pani kirjan pois ja rupesi astuskelemaan käytävällä. Tuo tapaus teki helpottavan vaikutuksen kaikkiin kirkossa oleviin. Silmät, ja niiden mukana osittain ajatukset, pääsivät kahleistaan ja liitelivät, kuten vapautettu viheriävarpunen, tietämättä oikein mihin. Siihen olikin hyvä tilaisuus, koska pappi nyt seisoi liikkumattomana alttaritaulua katsellen.

Kului siten noin 5 minuuttia ja linnut saivat palata häkkeihinsä: apulainen palasi kiirein askelin alttarin luota ja asettui paikallensa pienen pöydän taakse.

"Miksi Kristuksen piti olla Jumala ja ihminen?"

Tämä oli ensimmäinen kysymys, ääni oli lempeä, sointuva, se tuntui ikäänkuin helähtelevän ajatuksen johdosta, johon tuo kysymys johti.

"Vastaa sinä Pattinen", hän jatkoi.

Syntyi hiukan kohinaa kun kaikkein piti välttämättä katsoa Pattista. "Hss"! Tämäkin tuli papilta hyväntahtoisesti.

Pattinen luki kappaleen kuin vettä valaen.

"Harvempaan, harvempaan", muistutti Andersson hymyillen, kun Pattinen sellaista vauhtia riensi. Sitä katsomaan kääntyi Huugokin. Hän näki muutakin uutta ei vaan Pattisen suhteen: ei missään enää noita tuomitun katseita … kaikkialla vaan pidätettyä sisällistä riemua osoittavia kasvoja. Hyvin se osasikin tuo Pattinen, ei erehtynyt kertaakaan, päästi kun avatusta ovesta. Se poika saa olla varma pääsystään, niin ajattelivat kaikki ja hymyilivät sydämmissään, kun näkivät papin hyvälle tuulelle joutuneen… Ansio on Pattisen, kiitoksia Pattinen! sinä olet kunnon poika, lasket niin että pappi hurmautuu… Sinä vaikutat pappiin, autat taidollasi muitakin ripille pääsemään, sinä kelpo Pattinen!

Pappi oli äskeisen jälkeen ensinnä rauhoittunut jaloa Kristus-kuvaa katsellessaan, sillä hän sai ymmärrykseensä ettei Tukkilan Iikka ollut raskautettu eikä siis kaivannut virvoitusta. Tekonsa hänen suhteensa näytti siis ihan oikealta! Jo muutenkin äsken vallinneen syvän huolen perästä tuli ilo rajattomana, ylitse vuotavana, se uhkui suusta ja silmistä ja vaikutti sähköisesti lapsiin. Heille kävi samoin, ihastuivat rajattomasti, kun näkivät papinkin niin tehneen. Anderssonille ei ollut vastenmielistä nähdä lapsia iloisina ja tyytyväisinä, se vaan vakuutti häntä itseä siinä. Tuo tunne tuuditti rauhaisaan ihanteiden maailmaan, se hurmasi ottamaan asioita ihan siltä kannalta kun ne silmissä näyttivät. Ja siitä seurasi koululaisille lopultakin sangen suosiollinen loppututkinto.

II.

Saman päivän ehtoona seisoi vanha talonpoika rovastin eteisessä, outona sohlien rovastin kamarin oven lukkoa, kunnes vihdoin aukesi ja hän kurkisti sisään. Ei ketään näkynyt siellä. Astui sisään, rykäsi ja alkoi kuunnella josko joku alkaisi liikkua lähihuoneissa. Mutta kun ei mitään kuulunut ryähti hän uudestaan ja rupesi odottamaan. Vihdoin täytyi palata eteiseen koputtelemaan, jos sieltä paremmin kuuluisi. Eteisestä hän pojallensa virkkoi, tuolle koulusta eroitetulle Tukkilan Iikalle, joka kuistissa odotti, ettei koko pappilassa näy olevan ketään. Mutta jo vihdoinkin oli liikehtiminen huomattu sisällä, sillä eräs tyttö tuli jostain ovesta kurkistamaan. Tukkila palasi eteiseen ja kumarsi.

"Ketä te etsitte?"

"Rovastia olisi pitänyt saada tavata." Tukkila astui likemmäksi ajatellen, että rovasti olisi samassa huoneessa jossa reitikin.

"No olkaa sitten niin hyvä ja odottakaa vähän aikaa, pappa tulee kohta konttoriin."

"Noo." Tukkila rupesi seisolemaan ja katselemaan eteistä kaikin puolin. Siinä oli päällystakkeja nauloissa, miesten ja naisten hattuja ja sitten sauvoja ja sateenvarjoja tuossa.

Tukkila meni tuntelemaan tuota mukavaa renkkua, jossa keppejä ja sateenvarjoja seisoi pistettynä.

"Sepä on mukava, eikä olekaan ollut miehellä tylsä puukko, joka sen on veistänyt." Hän koetti onko raskas.

"Kas perhana, no mutta mikähän siinä niin paljon painaa!" Kohta sai hän kuitenkin ymmärrykseensä, että se on joko takkia, tahi vaskea.

"Mahtaa vaan olla tuokin kallis kalu!" Käski sitten Iikankin tulla katsomaan ja sanoi ihmettelevänsä, että tuollaista konetta vaan eteisessä pidetään. Oli siinä muutakin merkillistä, esimerkiksi nuo naisten hatut.

"Saakuri kun ovat koreita ja ruusatuita", tuumi ukko hymyillen ja koetti omaan päähänsä, josta Iikka tirskahti nauramaan.

Noin puoli tuntia oli kulunut siitä kun tyttö oli päänsä ovenraosta pistänyt, niin rovastin konttorista kuului askeleita ja ovi lykättiin raolleen merkiksi, että sai tulla sisään.

Isä meni, poika jäi porstuaan. "Mitäs sille Tukkilalle nyt kuuluu?" alkoi rovasti kysellä kun oli tervehdystempuista suoriuduttu. Tukkila kävi vakavaksi.

"Noo, sen pojan tähden tulin tänne katsomaan." Hän näkyi ikään kuin miettivän muutaman silmänräpäyksen ennen kuin jatkoi:

"Oliko se ikkunan särkeminen nyt niin ankara rikos, että sen tähden piti oikein ripiltä kieltää?" Tukkilan ääni värähteli, sillä hän ajatteli että jos sattuu tyhmästi sanomaan, niin rovasti suuttuu, eikä sitten auta mikään keino. "Eikö herra rovasti nyt sitä armahtaisi kun…"

Siihen loppui Tukkilan puhe.

"Hjaa," sanoi rovasti painavasti ja jatkoi sitten päätä hiukan ravistaen: "Se on kokonaan maisterin asia, näettekös, sillä hän, joka on pitänyt rippikoulun, hän myöskin päättää ketä lasketaan ripille; eihän sitä toinen voisikaan tehdä. Ja kaikessa tapauksessa, tuskinpa tuota poikanne asiaa voi auttaa."

"No mutta eikös nyt rovasti sentään voisi, jos … sillähän on hyvät lukumerkit sillä poikapahalla?"

"Jaa, mutta nähkääs, hyvä Tukkila, myöskin käytös täytyy tulla kysymykseen tällaisessa paikassa," sanoi rovasti hymyillen.

"Liekö tuo meidän poika sentään ollut muita pahempi… Onnettomuudeksi sattui vaan vahinko hänen kohdallensa."

Rovastin katse hiukan synkistyi. Eikö nyt pappi osaisi ihan naulanpäähän, kun koulujunnuja arvostelee!…

Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:

"Voitte mennä maisterin luo puhumaan asiasta." Hän osoitti liikkeillänsä, että Tukkila saisi mennä. Mutta ei Tukkila ollut niin kiireessä, näytti vaan jotain sanottavaa mietiskelevän. Vihdoin hän hitaasti kohosi seisomaan ja arveli äänellä, joka ilmaisi hänen suoraan sanoen epäilevän rovastin hyväntahtoisuutta:

"Kyllähän teillä valta olisi, kun vaan…" (Eipä uskaltanut jatkaa.)

"Jaa, mitä arvelette sanoa?" Se oli kiivas kysymys, joka koetteli jos tuolla talonpojalla on rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi rovastille.

Tukkila sävähti ja rupesi kiertelemään.

"Arvelin vaan," hän sanoi, "että kun tuo poika nyt kerran on hyvä lukemaan niin sopisihan sen laskea ripille. Huonompi lukuisiakin on laskettu."

"Minähän olen sanonut, että se on apulaiseni asia, eikä minun, ettekö te nyt kuule!" Rovasti huusi ja löi kädellä polveensa.

"No älkäähän nyt suuttuko", pyysi Tukkila. "Minä vaan ajattelin, että eikö rovasti tahtoisi luettaa sitä poikaa? Hän on täällä."

"Ei! mitäs minä hänestä…" Rovasti teki kädellään kiivaasti hylkäävän liikkeen: (Mieshurja, mitä minua koskee poikajunkkarisi lukutaito!)

Tukkila nousi taas lähteäkseen:

"Minä menen läänin-rovastin tykö … tuota… (Nyt tuntui olevan sydän suussa.) Sittenpä on kumma, jos ei nyt enää lukemallakaan ripille pääse." Hän hapuili lakin käteensä ja tarttui avaimeen,

"No siellä ei sinulla ole mitään tehtävää!" virkkoi rovasti kiivaasti ja ylenkatseellisesti. Sitten hän jatkoi vielä ikään kuin pakoituksesta:

"Kasvattaisit lapsesi sen mukaan, ettei meikäläisillä olisi syytä ryhtyä kurinpitoon. Vai luuletko sen olevan meille, papeille, hauskaa."

Mutta Tukkilan kivinen luonto ei mukautunut surkuttelemaan.

"Kasvattanut olen häntä mielestäni kunnialla Jumalan ja ihmisten edessä", hän sanoi ja ääni rupesi sortumaan omien tunteiden liikutuksesta. "Jos hänestä konna tulee, ei se ole minun syyni, sillä en minä ole ymmärtänyt paremmin kasvattaa. Mutta lienevät ne nuo parempainkin ihmisten lapset sellaisiin rikoksiin syypäitä, kun kivien heittelemiseen, eikä siitä ole vielä ennen häpeärangaistukseen tuomittu." Ääntä ei enää lopulta värittäneet hellemmät liikutukset, vaan siinä tuntui jo tylyä kovuutta. Hän avasi jo oven, mennäkseen ulos jäähyväisittä mutta kun rovasti rupesi puhumaan, niin jäi vielä odottamaan.

"Sinä puhut hävyttömästi asiasta, jota et vähääkään ymmärrä!" Rovastin ääni ilmaisi kiukkua ja tuntui siltä, kuin olisi hän ollut valmis vielä selvemmin lausumaan ajatuksensa, mutta ei tullut suuhun sopivia sanoja. Hän nousi kiivaasti ja astui toiseen huoneesen.

"Niin, missä se maisteri asuu?" huusi Tukkila rovastin perään. Tämä ei kohta vastannut, oli nähtävästi kahden vaiheilla, josko hänen olisi pakko vastata, tahi ei. Huusihan kuitenkin toisesta huoneesta:

"Siellä se on huoneessaan!"

"Niin, enpä minä tiedä missä hänen huoneensa…"

"Vintissä." Samassa tuli rovasti takaisin konttooriin, ennen kuin Tukkila ehti mennä.

"Te todellakin taidatte arvella, että me papit harjoitamme vaan mielivaltaamme tuossa ripille laskemisessa… Ette edes häpeä sellaisia ajatuksia vielä julkisuudessa esiin tuoda!"

Tukkila oli jo taas vähän laimentunut, niin että taipui anteeksi pyytämään.

"Minä pyydän anteeksi", hän sanoi, "jos minä tyhmyydessäni olen väärin puhunut. Mutta kun se poika on käynyt kansakoulunkin läpi, niin ajattelin että olisi tuo nyt saanut yhdellä yrittämällä ripille päästä."

Rovastin suu meni hymyyn … (kaikkeapa ajatteletkin, rakas ystävä!)

"Kansakouluko sitten on omiansa kasvattamaan lapsia kelvollisiksi Herran pöytään", hän virkkoi. "Ei sitä tee mikään kansakoulu, sillä siellä pikemmin kristillisyyden itu kuolee."

"Taitaapa niinkin olla… No niin ne sanovat että niissä korkeasti oppineissa on paljon sellaisia, jotka eivät usko Jumalaa olevankaan, mutta ei se meidän poika sellainen…"

"Älä nyt tyhmyyksiä! Minä sanoin, että ei kansakoulu tee ihmistä kelvolliseksi Herran pöytään. Sen tekee yksin nöyryytys, kasvatus Jumalan mielen jälkeen. Tunteeko Tukkila sen tehneensä?"

Kysymys lausuttiin painolla ja se lankesi tarkoituksen mukaisesti Tukkilan sydämelle.

"Eihän sitä, Jumala paratkoon, meikäläiset osaa Jumalan tahdon mukaan itsekään elää, mitä sitten lapsia kasvattaa… Rovasti tuota osannee…"

"Mitä? Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Niin, en minä mitään, sanon vaan että rovasti tuota osannee paraiten Jumalan mielen jälkeen kasvattaa, kun on Jumalan mies. En minä sillä mitään muuta."

Mutta rovasti arveli tuossa piilevän jotain kiusallisia piikkejä ja piti tarpeellisena ottaa siitä selon.

"Olenko minä sanonut, että minä osaan ja voin sen jälkeen kasvattaa? Ei sitä ihminen voi omasta voimastaan, mutta minä olen koettanut Herran avulla. Vai onko sinulla jotain muistuttamista lapsiani vastaan?"

Vastaamatta suoraan rovastin viime kysymykseen, piti Tukkila vaan lujasti kiinni kysymyksen pääytimestä ja sanoi:

"Koettanut tuota olen minäkin, mutta turhaksi näkyy käyneen, kun poikani oli pahin joukosta, koska kuuluu nyt ripille lasketun tuo Leinin renkikin."

"Se on tapahtunut kasvatusopillisista syistä, joita et sinä kykene käsittämään."

"Enkä kykenekään, mutta se on vaan kumma, että kun niitä sellaisia on, jotka eivät muuten pääse ripille, niin kyllä pääsevät, kun menevät hänelle palvelukseen."

"No hän tietysti ohjaa ja kasvattaa heitä." (… Mitähän ihmettä tuo mies kaivelee?)

Tukkilan suu meni nauruun. Hänen mielestänsä oli rovastin lausunto niin suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä pitäjäläiset ymmärsivät tuosta kapteinin kasvatustavasta, että oikein väkipakolla pyrki ilmoille ilveillen:

"Sellaistako se on se kasvatus Jumalan mielen jälkeen?" Tukkila nauraa hytkähti. Mutta hän hämmästyi itsekin kohta rohkeuttaan ja koetti parannella lausettaan hyväksitekevillä liikkeillä. Vaan kiukkuisella ihmettelevällä äänellä virkkoi rovasti:

"Millä oikeudella sinä olet tullut tällaista käräjää pitämään minun huoneeseni? … verratonta hävyttömyyttä. Parasta kun menee heti ulos."

"No ei siitä nyt tarvitsisi suuttua, ei se ole niin vähäinen asia, jonka vuoksi minä tullut olen. Ja kun rovasti sanoi, että kapteeni kasvattaa renkejänsä, niin oliko se nyt niin väärin, että minä kysyin, josko oikeaan päin kasvattaminen on sellaista?" Tukkila puhui kovalla äänellä, ikään kuin olis ollut siihen oikeus.

"Minä olen osoittanut sinulle ovea ja osoitan vieläkin, tuossa se on!" Nyt ymmärsi Tukkila sen, sillä rovasti osoitti ovea kiihkeillä ruumiin liikkeillä.

Ovessa mennessään puheli Tukkila itsekseen:

"Sepä nyt on merkillistä, oikein hel…" Hän pani jo oven peräänsä kiini — "vetin moista, kun ei saisi enää asiastansakaan puhua."

Iikka odotti portailla. Kun isä vihdoin tuli, katsahti hän syrjittäin poikaan ja vasta ohi mentyään virkkoi nurjasti:

"Aijotko jäädä siihen seisomaan, vai?"

"Mitä se rovasti sanoi?" kysyi poika ja astui askeleen seurataksensa isää.

"Ei se asia siitä sen kummemmaksi tullut, suuttui vaan kun mikäkin." Isä seisahtui kuistin edessä. Poika liikkui vastahakoisesti ulos.

"No miksi ette mennyt maisterin puheille vielä?"

"Mitäpä se siitä paranisi, yhteiset juonet niillä kuitenkin on. Eikä sitä nyt viitsi jokaisen luona käydä armoa kerjäämässä. Mennään läänin-rovastin puheille, niin sittepä on kumma jos ei tapahdu." Ukko lähti astelemaan portille päin. "Tottapa sinä olet sen ansainnut", sanoi mennessään.

"Minä en ole sitä ansainnut paremmin kuin muutkaan!" kiljasi poika itkuun pillahtaen ja kiirehti isänsä perään. "Siellä muut heittelivät kiviä yhtäpaljon kuin minäkin, mutta kun se vahinko sattui minulle tulemaan… Paljon suurempaakin ilkeyttä muut ovat tehneet, mutta kun ei ne ole tullut papin tietoon", ruikutti poika.

"No älä poraja", ärähti isä, "ei herrain kanssa itku auta. Juudaskin sai olla Ehtoollisella vaikka myi Vapahtajan, mutta meidän pappiemme mielestä näkyy olevan se suurempi rikos, kun vahingossa särkee kirkon-ikkunan." Ukko hymähti, ristiriitaisuus näytti kovin suurelta.

III.

Myöhemmin illalla kertoi rovasti apulaiselleen kaikki, mikä koski kohtaustansa Tukkilan kanssa, ilmoittipa vielä nauraen miten tämä oli uhannut mennä läänin-rovastin luokse asiasta valittamaan. Sitte hän lausui julki oikeutetun ihmettelynsä siitä, miten itsekkäisyys talonpojissa yhä kasvaa ja arveli, että tulevaisuudessa on heidän kanssansa kerrassaan mahdoton toimeen tulla. Kaikki nämät jutut taas kuohuttivat apulaisen kiukkua. Hän oli jo ajatellut sitä, että olisko jollain tavalla armahtanut tuota Tukkilan poikaa. Mutta nyt kun uhattiin väkivallalla häntä tuohon pakoittaa, niin ei koskaan!… Vai nostaa vielä skandaali pappia vastaan sellaisen junkkarin tähden, joka kirkon-ikkunoita särkee! … kerrassaan hävyttömyyteen menevää itsekkäisyyttä!

Tuota sanoi hän jo rovastillekin, ja tämä tuumaili:

"Hm … jaa, sellaista sitä saa kokea pappisvirassa." Perään hän vielä hymyili, merkiksi, että hänellä oli suuri kokemus tuon laatuisten asiain suhteen.

"Se on kerrassaan hävytöntä!" jatkoi apulainen vielä ja meni sitten kiihtyneenä pois rovastin huoneesta.

Tultuaan omaan huoneesensa, sulki hän ovensa, aikoen oikein rauhassa ruveta asiata miettimään. Mutta ei hän siellä viihtynyt, rupesi tuntumaan olo ahtaalta, ei saanut mieli tyydytystä edes pitkäsilmällä katselemisesta, kun ei ollut kylliksi malttia asettua rauhaan niin kauaksi että olisi jotain oikein tarkkaan nähnyt.

Oli suorastaan ikävä ja sitä poistaaksensa meni hän puutarhaan. Kyllä tosin näkemiset siellä ensinnä hiukan vetivät huomiota puoleensa ja poistivat siten jonkun verran ikävää, mutta sitten se taas palasi, kun kaikki näkeminen äkkiä vanheni ja muuttui kyllästyttäväksi… Koko olennossa vallitsi kummallinen hajanaisuus, ei mihinkään hauskaan asiaan saanut vaapperoita ajatuksiansa siksi kiinnitetyksi, että se olisi huvia tuottanut.

Ja mikä oikeastaan vaivaa?

Hän oli kovin tyytymättömänä itseensä ja tutki tuota seikkaa. Mutta ottaapa siitä selvän! Mahtoiko tuo isännän kertomus tätä vaikuttaa? Kun hän tuota ajatteli, tuntui vastaus olevan myöntävä. Mutta ei hän saattanut mitenkään ymmärtää sitä todeksi, sillä eihän hänen vakuutuksensa mukaan tuon talonpojan esiintymistä kannattanut mikään inhimillinen oikeuden tunne. Hän muisti miten oli melkein koko lopun päivää miettinyt tuota samaa asiaa ja lopulta tullut siihen varmaan vakuutukseen, että oli Tukkilan pojan suhteen tehnyt aivan oikein. Ja olihan hän sitten tullut niin tyytyväisenä kirkosta.

Tässä hän muisti, miten herttaisen nöyrästi jukuripäisimmätkin olivat häntä hyvästijättäessä käyneet kiittämässä ja miten iloisina lähtivät nekin, jotka parannuksen päälle laskettiin. Tuo yksin vaan… Nyt hän ymmärsi, että olisi voinut olla rauhallisempi jos tuonkin kanssa olisi voinut menetellä samoin kuin toisten. Mutta kun ei hän edes heltynyt itkemään, kuin poispanotuomionsa kuuli, kerran vaan kylmästi, melkein hävyttömän pintapuolisesti pyysi anteeksi ja suorastaan itsepintaisesti väitti, että kyllä muutkin olivat kiviä heitelleet ja vallattomuutta harjoittaneet. Ei konna edes hyvästi sanonut lähteissään. Ja sellaisen tähden nyt läänin-rovastin luokse! Mitä hän siihen osaisi tehdä. Ennen kaikkea tarvitseisi tuo paatunut raukka ankaraa kristillistä kasvatusta ja koulua. Varmaankin on eduksi hänelle, että saa vielä toisen verran aikaa rippikoulussa kristillistä opetusta…

Ja nyt hän käsitti tehneensä tuota poikaa kohtaan oikeastaan hyvin kiitettävän teon, jahka vaan poika ja hänen vanhempansa osaisivat sitä arvostella. Sitä pitäisi heille käydä selvittämässä, kummapa olisi jos eivät kiittäisi! Suorastaan saattaisi heitä johdattaa ajattelemaan, että heidän pojastaan on rippi-isä pitänyt suurempaa huolta kuin muista…

Tämä ajatus innosti ja hän teki varmaan päätöksen käydä Tukkilassa. Vaan tästä ihanasta ajatuksesta rupesi pelottamaan se, että kävisi mahdottomaksi tungeta heidän itsekkäisyytensä läpi.

Sepä nyt merkillistä! Tyyneys jota juuri oli saavuttanut, alkoi hienona höyrynä haihtua ja lähteissään värisytti ruumista vienosti. Askeleet käytävällä kadottivat tasaisen tahtinsa ja siiroilivat sinne tänne, kuin kuluneen koneen pyörä. Ajujen työnä oli yksinomaan järjestää tunteita.

Itsekkäisyys… Miten kiusallinen, voittamaton vastus! Tekeekö se tämänkin yrityksen mahdottomaksi? Jospa ei itsekkäisyyttä maailmassa olisikaan, miten keveäksi ja hauskaksi kävisi työskennellä Jumalan valtakunnan eduksi … ja paimentaa sieluja! Nii-in, jospa ei sitä olisi, olisi papin tehtävä helppo, kiitollinen…

Tuo ihanteellinen toivelma taas vaikutti sydämmessä innostavasti, mutta se surkastui kohta, kun joku todellisuuden varjo sattui eteen. Samassa kuin otsa tämän johdosta rypistyi, huomasi hän ylioppilas Rantasen, joka oli tulemassa häntä kohden ja tullessaan tarkasteli kasvipenkkejä.

Rantanen oli Anderssonin ylioppilastoveri, mutta erittäin tunteellinen ei väli, semminkään viimeaikoina ollut. Sen otaksui Rantanen pääasiallisesti johtuvan siitä, että Andersson papiksi tultuaan koetti muuttaa käytöksensä enemmän vakavaksi ja aina puollusti kiihkeästi kaikkia vallassa olevia järjestelmiä. Rantanen toisinaan tuosta teki pilkkaa, muistuttaen Anderssonin entisyyttä vähän aikaa takaperin. "Kun vanhetaan, niin vakaannutaan", puolusti Andersson itseänsä ja otti loukkautuaksensa leikistä, joka vaan koski hänen puollustamiaan periaatteita. Paljon tosin seurusteli Rantanen pappilassa, mutta suhteensa Hugoon ja tyttöihin oli likempi kuin Anderssoniin.

Nyt huomasi Andersson kuitenkin tulevansa kerrassaan iloiseksi tavatessaan Rantasen, sillä tuntui niin tarpeelliselta saada vaihettaa ajatuksia jonkun kanssa. Rantanenhan oli kuitenkin ystävänsä.

Hän suuntasi heti askeleensa tulijaa kohti ja tervehti ystävällisesti. Rantanenkin heitti kohta kasvitarhan katselemisen ja lähti astumaan Anderssonin kera.

"Sinä olet lopettanut rippikoulusi tänään?" virkkoi Rantanen.

"Niin olen."

"Montako laskit parannuksen päälle?"

"Kaksi." Andersson katsahti epävarmasti Rantaseen, sillä hän alkoi aavistaa, että tämä taas kaivelee jotain. Rantanen ei ollutkaan täydellisen vakava, mutta siitä ei sentään saattanut päättää, josko hän juuri kysymyksessä olevalla asialla hymyili.

"Yhden panin kokonaan pois." Tuo ei herättänyt toisessa juuri mitään huomiota.

"Kuka se oli?" kysyi hän välinpitämättömästi.

"Tukkilan Iisakki."

"Noh?" Nyt katsoi Rantanen kysyväisesti kumppallinsa.

"Miksi Tukkilan Iikan?"

Anderssonissa hiukan niin kuin läiskähti toista laitaa vasten, kun Rantanen tuon asian niin kummaksi otti vasta sitten, kun kuuli että se Tukkilan Iikkaa koski.

"Mitä ihmettä siinä sitten on?" hän kysyi.

"Minä tunnen tuon pojan, kelpo poika, ainakin kaltaisiinsa nähden luku-mies."

Herrat kulkivat tuomen alatse, jonka oksat käytävän kohdalla hilppoivat päähän. Andersson seisahtui, taittoi valkeassa kukassa olevan oksan käteensä, antaen toisen sillä aikaa uteliaasti vastausta odottaa.

"Eikö muita syitä sitten voisi olla, joidenka johdosta olisi oikeus estää ripille pääsemästä?" Andersson nyt puolestaan katsoi toveriinsa, ikäänkuin ivaillaksensa tämän yksipuolisuutta.

"Tietysti," äänsi toinen kohta, "mutta minä nyt tulin vaan ajatelleeksi tuota koska se useammiten tapaa olla ripille pääsemisen esteenä. Hän varmaankin on tehnyt rikoksen?"

"Hän särki kirkon-ikkunan."

"Ehdollaanko?"

"Siltä se minusta ainakin näytti."

Mutta nyt luuli Andersson, että Rantanen ei käsitä häntä oikein, taikka rupeaa hän ainakin väittämään vastaan. Siitä syystä katsoi hän tarpeelliseksi alottaa alusta koko jutun ja selvittää syynsä perin pohjin. Hän kertoi tuon vilkkaasti, innostuen yhä enemmän kuta edemmäksi ehti, aina siihen saakka kun vanha Tukkila oli käynyt läänin-rovastilla uhkaamassa.

Kertomuksen kestäessä olivat he istuutuneet lehtimajaan ja sytyttäneet paperossit. Kun Anderssonin kertomus oli loppunut, rupesi hän odottamaan arvostelua. Ei hän itsekään sitä miksikään huomannut, että hän arvostelua odotti niin suurella halulla.

Rantanen katsoi miettien pilviin.

"Mitä arvelet siitä, tunnustatko tekoni oikeutetuksi?"

Andersson lausui tuon vapaalla äänellä, jonka piti tulkitseman, ettei hän ollut asiasta ollenkaan kahden vaiheella, mutta antaa kuitenkin luvan toisellekin arvostella tekoansa.

Rantanen katsoi Anderssonin silmiin ja nauroi.

"Sinä et milloinkaan ole tunnustanut minun auktoriteetiani kirkollisissa asioissa. Mitä merkitystä sillä sitten on, että minä tässä rupeaisin sinun tekojasi arvostelemaan."

"Noo, jos ei muuta, niin voimmehan taas kerran väitellä." Hän oli jo jokseenkin tasoittunut, sillä sanan vaihto toisen kanssa, vaikkapa se tapahtuikin juuri tuosta ikävästä asiasta, teki olemisen suotuisammaksi.

"Koska niin tahdot, niin saatan sanoa sinulle, että teit väärin siinä kun et laskenut tuota poikaa ripille," sanoi Rantanen nauraen.

Andersson oli odottanut tuollaista vastausta. Mutta ollen täysin vakuutettu siitä, ettei Rantanen voisi tuoda päteviä todistuksia väitteilleen, kysyi hän keveästi hymyillen:

"Miksi niin?"

"Ensiksikin siitä syystä, että tuon ikkunan särkeminen ei ollenkaan todista, että poika olisi muita paatuneempi, kun ei kukaan voi todistaa, että hän olisi sen tehnyt ehdollaan."

"Niinpä kyllä, mutta hän on useassa muussa tilaisuudessa osoittanut tavatonta vallattomuutta."

"Ei se ainakaan todista mitään, sillä monasti on vallattomilla pojilla paljon tunteellisempi sydän kuin noilla toisilla, jotka käyvät kuin tervassa."

Andersson naurahti innokkaasti:

"Luulempa", hän sanoi, "että minulla tämän pojan suhteen on suurempi kokemus kuin sinulla." Sitten hän kertoi uudestaan tuosta miten ylpeästi ja nöyrtymättä poika kirkosta lähti. "Minä väitän, että siinä pojassa on tavallista suuremmassa määrässä paatumuksen vaikutusta," hän lopetti.

"Myönnän kyllä, että hänen käytöksensä tuossa tapauksessa osoitti paatumusta, mutta sinähän häntä suorastaan loukkasit, kun väitit hänen ehdollaan särkeneen kirkon-ikkunan. Jota rehellisempi luonto pojalla on, sitä syvemmin voi hän syytöksestäsi loukkautua." Rantanen puhui vakuuttaen.

"Sinä otaksut tuollaisen pojan omatakeisuuden liian korkeaksi," sanoi Andersson hieman päätä ravistaen, mutta selvään osoittaen epäröimistä siitä millä itseänsä puollustaisi. "Voipi olla," hän jatkoi, "että etevälahjainen koulupoika loukkautuu, jos opettaja jossain suhteessa huomattavan mielivaltaisesti hänen suhteensa menettelee. Mutta tuollaisessa kansanlapsessa ei omanarvon tunto voi olla siksi kehittynyt että hän, esimerkiksi jonkun papin tekoa edes ymmärtäisi kurottautua arvostelemaan muka oikeuden mittakaavan mukaan. Kun tällaiset pojat uppiniskaisuutta osoittavat, tapahtuu se minun käsittääkseni yksinomaan laimiinlyödyn kasvatuksen ja ilkeyden perusteella. Jos siinä on omanarvon tuntoa, niin ei se ole inhimillistä, vaan pikemmin tuollaista järjetöntä ylpeyttä. Sitä paitsi on luullakseni kansassa yleinen kunnioitus pappeja kohtaan siksi valtaava, että tuollaisten nulikkain mieleenkään ei voine johtua, että pappi joskus toimissaan tekisi väärin."

Rantanen oli hiljaisena kuunnellut Anderssonia ja lyhyen äänettömyyden perästä kääntyi hän puheessaan hiukan toisaalle.

"Onko tuon Leinin vaikutuksesta taas joku poika päässyt ripille?" hän kysyi.

"Leinin vaikutuksesta? Mitä sinä sillä tarkoitat? Kyllä on yksi hänen luonansa palveleva poika, joka ennen on kahdesti ollut koettamassa, nyt laskettu ripille. Mutta Leinin vaikutuksesta, mitä se tarkoittaa?"

Rantanen nauroi.

"Tietäähän sen koko pitäjään ihmiset, että joka ei muuten pääse ripille, hän menköön kapteinille palvelukseen, kyllä pääsee."

"Kuule, mikä se juttu on?" Apulainen rypisti otsanahkaansa ja osoitti suurta uteliaisuutta. Toinen nauroi vielä.

"Eikö Lein ole sitten käynyt sinua kehoittamassa laskemaan tuota poikaa ripille?"

Andersson joutui nähtävästi levottomaksi.

"Kyllä oli," hän virkkoi, "mutta luuletko, että joku voisi ystävyys-suhteiden, taikka jonkun muun vallan nojalla pakoittaa minua tekemään toisin, kuin tiedän oikeaksi?" Hän osoitti katseillaan olevansa valmis loukkautumaan jos toinen uskaltaisi tuota väittää.

"Enhän minä sitä nyt erittäin tahdo inttää," sanoi Rantanen laiskasti.

"Niin kuin sanoin," jatkoi Andersson, "puhui Lein kyllä minulle tuon pojan ripille laskemisesta, mutta se ei olisi siihen vaikuttanut mitään, jollei minulla olisi itselläni ollut siihen periaatteelliset syyt."

"Mahdollista kyllä, että sinulla oli siinä siveelliset syyt. Mutta nyt on asia sellainen, että kauan aikaa on ollut tapana, että sellaiset jukuripäät, jotka eivät mitenkään muuten pääse ripille, menevät kapteini Leinille palvelukseen mahapalkoilla ja tämä taas heille toimittaa siitä hyvästä ripillepääsyn."

"Mutta mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?" keskeytti Andersson kiihkeästi. "Minä tosin en voi tietää mitkä syyt ennen ovat vaikuttaneet, mutta itsestäni ovat tässä persoonalliset vaikuttimet olleet kaukana." Hän katsoi vakuuttavasti ja lujasti Rantaseen.

"Olkoon niin, mutta kansa ei nyt, enempää kuin ennenkään, ota uskoaksensa, että kapteinin suhteen eivät persoonalliset vaikuttimet olisi kysymyksessä. Minä olen vakuutettu, että tuo poika itsekin, josta nyt on puhe, uskoo täydellisesti, että se on tapahtunut kapteinin myötävaikutuksella. Muuten on tuo kansan kesken täydellisenä vakuutuksena."

"Olkoon mitä onkin!" huudahti Andersson. "Eihän se ole minun syyni, että tekojani väärin tuomitaan ja arvostellaan."

Rantanen varisti tuhan pois paperossinsa päästä ja näytti ikään kuin miettivän vastausta. Andersson lävisti häntä katseillaan.

"Ei suinkaan muuten," virkkoi edellinen vihdoin, "kuin siinä, että tällaisten tapausten kautta papiston arvo kansan silmissä vähenee. Katsos nyt, kun sinä panit pois Tukkilan pojan niin pienestä rikoksesta, jota tuskin kukaan katsoo edes synniksi, ja poika kuitenkin oli tietojen puolesta hyvin varustettu, niin kukaan ei ajattelekaan muuta kuin että teit tuon vihassa. Kun toiselta puolen taas laskit ripille yhden 'kapteinin pojan', niin ennakkoluulo on kansassa siksi valtaava, että he uskovat sinun tehneesi tuon persoonallisista syistä. Kyllä kansa jo tuntee ja käsittää kristinopin ydintä siihen määrään, että se osaa arvostella tällaisia tapauksia. Ja jos kansassa kerran kehittyy vakuutus, että papisto itse sakramenttioikeuksien käyttämisessä menettelee mielivaltaisesti, niin, — sinä käsität mitä tuosta seuraa."

Rantasen paperossi oli sammunut, hän sytytti sen uudelleen ja Anderssonkin kurkisti samasta valkeata omaansa. "Sinä teet kuitenkin minua kohtaan väärän syytöksen siinä, mikä koskee tuota Tukkilan poikaa", äänsi Andersson nähtävästi aikeessa jatkaa. Mutta toinen keskeytti:

"Ajatteleppas, jos tuon ikkunan olisi rikkonut Huugo, mitä olisit siinä tapauksessa tehnyt?" Hänen suunsa oli viattomassa hymyssä, tuossa kun jäi odottamaan Anderssonin vastausta. Toisen poskipäät kävivät punaisiksi ja hän epäröi ennen kuin löysi sopivaa:

"Niin no", sanoi hän vihdoin, "kyllähän siinä olisi ollut vaikea valita."

"Mutta ripiltä et olisi häntä kuitenkaan kieltänyt," jatkoi toinen.

"Kenties ei." Andersson koetti naurahtaa.

"Mutta katsotko nyt kristinopin mukaiseksi rangaista yhtä rikoksesta, josta et mahdollisesti jotain toista voisi rangaista?" kysyi Rantanen.

"En ensinkään. Mutta enhän minä ole sanonut, etten olisi Huugoa rangaissut yhtähyvin kuin tuota toistakin, jos valtani siihen ulettuisi. Vaan koska ei se siihen uletu, en myöskään pidä omalletunnolleni rasituksena sitä, vaikka täytyisikin jättää hänet rankaisematta." Andersson luuli jo voittaneensa, mutta toinen oli sitkeä ja kiusallinen.

"Sinä siis laskisit Huugon ripille, vaikka olisit vakuutettu, että hän kirkon-ikkunan särkemisellä on tehnyt itsensä siihen kelvottomaksi. Etkö sinä siinä tapauksessa olisi häntä auttamassa kelvottomasti nauttimaan Herran pöydästä?"

"Sanoin jo, ettei minun valtani ulotu häneen. Ymmärrätkö, mitä se merkitsee? En minä katso itseäni vastuunalaiseksi sellaisten oppilaiden teoista, joiden ylitse ei minulla ole valtaa." Andersson nyt jo selvään osoitti loukkautuneensa.

Toinen yhä hymyili.

"Mutta mikä sinulta on ryöstänyt vallan Huugon suhteen?" Tämä lausuttiin painolla ja Andersson tajusi täydelleen sen merkityksen. Hänen ei tullut vastattua, ainoastaan nöyrän, anteeksi pyytävän katseen hän toveriinsa vilautti. Kun ei vastausta ruvennut kuulumaan, virkkoi Rantanen:

"Pidätkö siis tämän Tukkilan pojan mahdottomampana kasteenliitoa uudistamaan kuin Huugon? Kaiketi sinä muistat tuon tapauksen aamulla, kun me Huugon kanssa korttia löimme?" Hän katsoi suoraan apulaisen silmiin. Tämä väisti, nousi mitään vastaamatta ja astui muutaman kerran edestakaisin lehtimajassa.

"Sinä et voi aavistaa veli, miten raskas on papin tehtävä, kun se lankee omille niskoille", hän vihdoin virkkoi seisahtaen Rantasen eteen ja hänen silmäyksensä kertoi sisällisestä tuskasta.

"Minä aavistan kyllä, että se on kovin suuren edesvastauksen alainen."

Rantanen nousi ja alkoi astua Anderssonin rinnalla. Vähän aikaa oltiin vaiti, kunnes Andersson taas sanoi:

"Minä en ymmärrä mitä minun oikein pitää tekemän tuon Tukkilan pojan kanssa."

"En minä osaa neuvoa antaa, mutta minusta nähden on kuitenkin parasta että teet vakuutuksesi mukaan."

"Olisiko tuo paikallaan laskea häntä silloin Ehtoolliselle, kuin tulee muitakin, jotka olen luvun parantamisen päälle luvannut ja saavat tulla ripille täysikasvuisten joukossa?"

Rantasesta näytti tuo pula niin luonnolliselta, että velvollisuuden mukaan täytyi siihen osaa ottaa.

"Sitä en minä sinun sijassasi tekisi", hän lausui. "Ajatteles, kun lapset lasketaan uudistamaan kasteensa liittoa, edellytetään tietysti, että he silloin tuntevat ihania, riemullisia tunteita siitä taivaallisesta onnesta, jonka osallisuuteen saarnaat heitä laskevasi. Voidaksensa kokonaan antautua näiden tunteiden valtaan, olisi johdonmukaista, että jokainen yhteiskunnan jäsen, mutta ennen kaikkia pappi, koettaisi poistaa heiltä sellaisia aiheita, jotka voivat häiritseviä tunteita herättää. Kun nyt pappi tuomitsee osan lapsista oikeudettomiksi ikäistensä kanssa astua Herran pöytään, mutta antaa heidän mennä ikäisempäin ihmisten kanssa, niin siitä luonnollisesti seuraa, että heidän sydäntänsä kalvaa syvä häpeän tunne. Josko tuo korvaa heissä muut puutteet ja tekee heidät mahdolliseksi, sitä ei minun järkeni ainakaan käsitä. Siksi toiseksi, eihän ateria ole silloin halpa-arvoisempi, kun siitä ijäkkäämmät ihmiset nauttivat? Ainakaan ei minusta ole ollenkaan tarkoituksen mukaista, että joku tuomitaan häpeärangaistukseen Herran pöytään."

Andersson oli tarkkaavaisena kuullellut ja toisinaan, ikäänkuin ahmien silmillään, ottanut vastaan toisen suusta tulevia sanoja.

"Kyllä siinä on perusteita", täytyi hänen tunnustaa.

"Niin minäkin luulen", sanoi Rantanen, "ja mikä vielä myöskin pakoittaa varovaisesti menettelemään, on se että kansa jo käsittää tuollaisia seikkoja. Mitä enemmän papit menettelevät tavaksi tulleiden perusteiden mukaan, sitä enemmän he menettävät kansan luottamusta sanoihinsa. Tämän seikan huomaa ihan selvään siitä, että lahkolaisopit saavat kaikkialla niin suurta kannatusta. Minusta nähden voisi papisto vähällä vaivalla tukevasti kannattaa valtion kirkkoa, jos vaan tahtoisivat poistaa käytännöstä omia väärinkäytöksiään. — Ei, mutta nyt minun täytyy lähteä, koska jo näyttää olevan myöhäinen." Hän pisti kättä Anderssonille ja jätti hyvästi.

Viime mainittu jäi vielä puutarhaan ja käydessään katsahti silloin tällöin pois menevän jälkeen. Ensi askeleilla Rantasen poistuessa, tuntui ikään kuin helpottavalta, kun jäi vapaus saada yksin ajatella. Mutta kohta palasi jonkullainen ikävä, kun ajatuksissa esiytyi kysymyksiä, joita tuo pois menevä oli sinne johdattanut.

Tuolla hän jo meni, Rantanen, näkyi jollekulle pihan puolelle tervehtivän.

"Mutta miksi en noita kaikkia ole ennen noin ajatellut!" Andersson virkahti. Toveri katosi näkyvistä puiden varjoon pappilan kujassa ja apulainen henkäsi raskaasti. Tuntuipa olevan kova halu, melkein jo jalatkin vetivät sinnepäin, rientämään Rantasen perään saadaksensa hänet edes muutamissa suhteissa tunnustamaan, että "ei se ole niin vaarallista." Käsi sivasi otsasta alkaen alaspäin, pitkin kasvoja, sormet puristivat ja kulkivat jokaisen loman kautta, kunnes vihdoin ehtivät leukaan, typistyivät siitä nilkomaan harvakarvaista partaa, jonka ympärille tiviisti, ahnaasti sulkeutuivat. Käsi nykäsi siitä liian kovasti, pää nuljahti hiukan eteenpäin ja suu aukesi, mutta sulkeutui jälleen tiviisen suppuun… Mutta jo heijastaa silmistä vapauden iloinen välähdys, käsi erkanee parrasta ja heilahtaa vakuuttavasti… Epätasainen astunta taukoo ja sielussa tuntuu suloinen lepo… Ei askeltakaan tässä huumauksessa, ettei vaan tuo tunne jälelle jäisi… Takaperin melkein tekee mieli astua, koska se tuntuu sinne päin vetävän…

Nyt se kuitenkin jätti, pakeni. Hän tunsi taas seisovansa alastomana äskeisten aatosten keskellä, niiden rasittamana. Suloinen huumaus oli vaan ollut ajatusten sekaannuksen hedelmä, jonkullainen unelma, avo-silmin nähty. Se oli syntynyt muutamasta sielussa ohitse kiitävästä hattarasta, joka oli siihen määrään miellyttävä, että unohti sen rinnalla kaikki muut … tuota kun lähti koko olentonsa yhdistetyillä voimilla tavoittelemaan.

Siinä hän seisoi itse jälellä, raskas paino ja pettymys kumppalina.

Ilta-aurinko lähetti viimeisiä säteitään puutarhaan; ne pilkistelivät vaan sieltä täältä isojen puiden lehtien välitse ja heijastivat ylhäältäpäin kuuleata punertavaa valoa, kuin kaukaisesta tulipalosta. Puiden varjot käytäväin kohdalla olivat salaperäiset, säteet pilkistelivät lehväin raoista, ikään kuin jostain hienosta aineesta muodostuneina soittoina, tätä tummuutta valaisemaan.

Haaveksimisen tilaisuus oli tuossa jokaisena kesäiltana, kun aurinko kauniisti laski. Andersson oli siinä monasti uneksinut avosilmin, ajatellut itseänsä kappalaisena, ehkäpä kirkkoherrana … ja sitten omaa pappilaa ja sen puutarhaa ja Sandraa ja… Nytkin hän oli uneksinut, mutta todellisuus ryösti kohta sen onnen.

Ei hän ollut juuri ahkera tupakoitsija, mutta nyt sytytteli paperossin toisensa perään, käveli kun jonnekin joutuakseen ja rypisteli otsaansa…

Rovasti tuli puutarhaan, katseli ihaellen ensinnä ympärillensä ja takertui vihdoin erityisesti tarkastelemaan erästä kasvipenkkiä.

"Aadolf!" hän huusi tarkastellen yhä penkkiä ja näytti siltä, että hän olisi jotain sen johdosta jutellut Anderssonille.

"Aadolf!" Rovasti katsoi apulaiseen päin ja arveli luultavasti että hänen huutonsa olisi pitänyt kuuluman. Mutta asianomainen ei huomannut sitä.

"Mikähän hänellä nyt…" Rovasti loi tutkivan katseen vielä sinnepäin ja lähti sitten astumaan toisaalle. —

"Niin … niin…" Andersson seisahtuu ja mutisee itsekseen: "Sen minä teen!" Nähtävästi oli mies saanut päähänsä jotain hauskaa, koska pudistelihe ikään kuin haittaavia ajatuksia voitollisena päähänsä heittääksensä. Kohta oli katsekin toisellainen: se tulkitsi vapautusta ikävästä huolesta.

Huomio jo ehti kiintymään luontoon ja paraiten tuohon hauskaan ilmiöön kun säde-soitot tuolta suurimman pihlajan lehväin välitse tunkivat niin tarkkapiirteisinä ja aineen muotoisina.

"Niin, sen minä totisesti teen!" hän siinä taas vahvalla vakuutuksella virkkoi ja lähti astumaan huoneesen päin. Nyt vasta hän huomasi rovastin toisella puolella puutarhaa ja kääntyi sinne.

"Nyt tulee varmaan hyvä sato viinimarjoista, jollei vaan näillä viikoilla tulisi myrskytuulia kukkia hävittämään," hän sanoi, kun näki rovastin pensaita katselevan.

Vanha pappi katsoi ensinnä vakoellen apulaistansa, ennen kuin sanoi:

"Ei tässä tuulet milloinkaan hedelmiä hävitä suuremmassa määrässä. Nuo puut estävät hyvästi tuulen tien. Mutta rankka-sateet ne toisinaan ruhjovat lähes sukupuuttoon."

Näin oli päästy puheen alkuun. Sen juostessa pisti apulainen väliin ikään kuin ohimennen:

"Minä tuossa päätin itsekseni, että lasken sen Tukkilan pojan ripille." Hän jäi melkein henkeä vetämättä odottamaan esimiehensä lausuntoa. Rovastin suu meni hienoon hymyyn.

"Ehkäpä se olikin parasta," hän sanoi, "säästyyhän sen kautta ainakin turhista rettelöimisistä."

"Niin minäkin arvelen."

Rovasti taitteli kuivettuneita oksia eräästä pensaasta.

"Sinulla taisi olla hiukan taisteluita tuon asian johdosta," hän virkkoi ja katsoi nauravalla syrjäsilmällä apulaiseen. Viime mainittu hymähti … pitääköhän tunnustaa, vai eikö…

"Olihan minulla", hän tunnusti.

Rovasti oli saanut kuivat oksat karsituksi ja sovitteli niitä käsissään. Hän virkkoi mietteissään:

"Kyllä minäkin tunnen niitä taisteluita nuoruuteni ajoilta. Mutta kun vanhetaan ja vakaannutaan, niin nuo kysymyksetkin sydämmessä käyvät harvinaisemmiksi," ja hän naurahti, "sitä elää nutustellaan ja toimitaan vaan vanhain kaavain mukaan." Hän hymyili niin tyytyväisesti ja herttaisesti, että se tarttui apulaiseenkin. Rovasti meni istumaan eräälle sohvalle, Andersson seurasi perässä ja sytytti paperossin.

"Mitä setä olisi nyt minun sijassani tehnyt tuon pojan kanssa?" kysyi apulainen, valmiina vastaan ottamaan jotain hupaisaa vastausta.

"Hjaa", rovasti katseli taivaalle, "kyllä kun minä joltakulta olen kieltänyt ripille pääsyn, on hän siihen saanut myös tyytyä."

Apulainen katseli tarkkaan esimiestään tämän harvakseen sanellessa. Rupesi sitten ääneensä nauramaan kun tuntui siltä että setä sitä tahtoi. Ukko yhtyi itse joukkoon, päästäen pari kolme kunnian arvoista hytkähdystä.

Mikä herttainen ukko tuo setä! Apulainen tunsi koko olennossaan tuollaista levoittavan, hyväätekevän tunteen läsnäoloa. Painajaisesta ei ollut haiventakaan jälellä. Hän katseli sedän valkeata tukkaa, kunnianarvoista partaa ja rauhallisia tyytyväisiä kasvoja. Siinä hän tuudittautui ikään kuin suloiseen levolliseen uneen, jonka nä'yissä ei kummitelleet mitkään painajaiset, eikä huolestuttavat, jokapäiväisen elämän kiusalliset möröt… Elää nutustellaan ja toimitaan vaan vanhain kaavain mukaan…

Silläpä kannatti iloisesti nauraa, ajatus oli niin käytännöllinen…

Anderssonia vielä hiukan jälestäpäinkin kututti, kun tuo pysyi ajatuksissa… Pitää ensinnä vaan hankkia kaavat ja sitten ruveta elämään horjumatta niiden mukaan.