III. (continued 2)

"Nuoressa mielessä herää usein halu suuriin maailman parannuksiin", puhui rovasti, "ja semminkin nuorissa papeissa, melkein poikkeuksetta herää erinäisiä haluja koko kirkon uudestaan järjestämiseen. Mutta ijankaikkiset lait ja aina varmat pettymykset kukistavat pian sellaiset halut. Silloin tulee ajatelleeksi, että olisin tehnyt viisaimmin, jos kohta olisin asettunut olevaisten olojen mukaan."

Hän piti kiini sohvan istuimesta, juuri kuin aikeessa kohottaa itseänsä käsien varaan ylös ja katseli pulskeata taloansa. Apulainen kuunteli rauhallisesti. Jonkunlainen himmeä kajastus äskeisestä keskustelusta Rantasen kanssa värvytti ajatuksien reunassa ja sai matkaan hiukan ikävää. Mutta rovastin olento tuossa, olihan se selvä, personallinen todistus siitä, mitä hän puhui… Sepä poutii Rantasen ajatukset!

"Jaa tuota, oliko joku vaimo luonanne päivällä?" kysyi Andersson.

"Oli."

"Hän olisi tahtonut minunkin kanssani puhua, mutta olin juuri kirkkoon menossa. Mitä hänellä oli puhuttavaa?"

"Hihhulit olivat saaneet akkaparan pään hieman pyörälle", sanoi rovasti naurahtaen, "ja sitten hän tahtoi tietää, mitenkä hän pääsisi tuskastaan."

"Ja te neuvoitte häntä?"

"Puhuinhan minä hänelle yhtä ja toista ja sanoin muun muassa, että hän on sairas ja käskin hierottaa ja kupituttaa, niin kyllä paranee."

Apulainen naurahti.

"Ne hihhulit ovat", jatkoi rovasti, "semmoisia, että jos heille vakavasti puhuu ja selittää, niin he eivät usko, mutta kun tekee leikiksi koko puuhan, niin parhaalla pääsee."

Tyttö tuli puutarhaan kutsumaan illalliselle.

Siitä lähdettiin. Apulaisella oli hyvä olo. Tosin äskeiset hetket ja päivän taistelut pistivät mieleen silloin tällöin. Mutta unilta ne vaan tuntuivat, joita näkemästä nyt oli herännyt paljon parempaan todellisuuteen. Kun asiaa kerran tältä kannalta selvisi ajattelemaan, niin olipa jo hiukan vieras niille asioille, jotka päivän kuluessa olivat sydäntä rasittaneet. Nyt jo saattoi puustakatsojana määritellä tänpäiväisten tuskain syyt; nehän olivat olleet: ensinnäkin tuon pojan juttu ja sitten pääasiallisesti samasta johtuneena järjestelmiä koskeva kysymys. Edellisen suhteen tunsi hän päässeensä päätökseen, joka iloitti … hyh, se olikin ollut menemässä väärään suuntaan! Onpa hyvä että kääntyi oikealle… Tuo jälkimmäinen sitten, eihän se enää näyttänytkään miltään kun jo edellinen oli selvitetty. Olikohan siihen ollutkaan mitään aihetta? Tuskinpa, sillä olihan se pojan juttu ihan personallista laatua, eihän sillä ole mitään tekemistä järjestelmäin kanssa…

Andersson ilakoitsi… Rantanen lie juonillaan ottanutkin seottaaksensa nuo asiat, kun näki miehen jo muutenkin vaikeassa asemassa… Aika junkkari se Rantanen! Oikeastaan nyt, kun saattoi selvällä vapaalla tunnolla arvostella, voi ihan tarkkaan huomata, että Rantanen oli taluttanut esiin maailmanparantajain keppihevosen ja olisi tuota päätä istuttanut toisen sen selkään!

Miten helpolta nyt sentään tuntui, kun oli päässyt tuosta vaarallisesta ratsastuksesta. Hän katseli rovastia, joka tuossa kapealla käytävällä hiljakseen asteli edellä… Siinä on ukko, joka ei enää istu maailmanparantajain keppihevosen selkään…

Oikein tuo ajatus Anderssonia hauskasti kututti, että mitä hauskaa siitä syntyisikään, jos Rantanen keppihevostansa rovastille tarjoaisi.

Kyllä se on ukko, joka ei istuisi, ajatteli hän. Mutta se on viisasta elämän politiikkia ja apulaisella ei ole mitään järjellistä syytä olla esimerkkiä seuraamatta!

Hän huokasi keveästi.

"Todellakin on nyt erinomaisen suloinen kesäilta."

"Jaa", sanoi rovasti, "tämä on todellakin kaunis, tuskin raatsisi mennä ollenkaan sisään."