SISÄLLYS: (continued 2)

Ylioppilas puhui sellaisella lämmöllä, aivan kuin hän olisi paljastanut sydämensä sisimmät ajatukset, ja Agnes kuunteli; hänet valtasivat kokonaan väririkas kuvaus ja ylioppilaan syvät silmät, joissa omituinen tuli liekehti. Hän ei voinut vastata, vaan hänen täytyi istua hiljaa, aivan kuin hän olisi odottanut jotain enempää. Ylioppilas alkoi taasen:

"Ettekö ole koskaan kuullut luonnon puhuvan teille monikielisenä, Agnes-neiti? Olette syntynyt metsien ja tunturien keskellä ja olette kuullut niiden ääntä pienestä pitäen."

"Olen aina iloinnut luonnon helmassa ollessani"; vastasi Agnes, "varsinkin kesäiltoina, kun aurinko laski ja laineet liplattivat vasten rantaa. Silloin kohosivat sadut kirjeistä, tullen niin suuriksi ja eläviksi. Mielikuvitukseni loihti esiin niin paljon kuvia, että minua kaupungissa kutsuttiin tunteelliseksi", lisäsi hän hymyillen.

"Vai niin", vastasi ylioppilas.

"Siellä ei voinut nähdä mitään sellaista", jatkoi Agnes, "ja sitten siellä oli niin paljo muuta katseltavaa ja ajateltavaa. Mutta nyt, kulkiessani täällä ypöyksin, on aivan kuin kaikki vanhat muistot elpyisivät."

Agneksen silmissä välähti, hänen sanoessaan tätä, mutta ylioppilas ei kiinnittänyt siihen huomiota, hän vain katseli maahan, kiskoi sammalta ja kuunteli Agneksen sanoja.

"Niin, on kai mieletöntä, että sanon tämän teille", jatkoi Agnes, "sillä ette varmaankaan voi ymmärtää minua; Teillä on kirjanne, joihin voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään."

"No, Mathilde, ystävättärenne? Eikö hän mitään merkitse?" kysyi ylioppilas, katsomatta Agnekseen.

"Kyllä, hän onkin ainoa, mutta hänestä on minulla hyvää vain joka toinen viikko. Silloin kaikki vanhat muistot elpyvät, minä tulen iloiseksi kuten ennenkin, mutta tätä kestää vain niinkauan kunnes kirje on luettu ja luettu uudestaan seuraavana päivänä. Ei ole mitään, jota voisin säilyttää, ei mitään, johon voisin antautua kokonaan."

Ylioppilas tuli miettiväksi; hän aikoi sanoa jotain, mutta oli kuitenkin ääneti.

"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla ystävättärenne?"

"Se olisi sitte tuomarintytär", vastasi Agnes halveksivasti, "mutta hän ei voi puhua muusta kuin juomanpanosta ja leipomisesta."

"Luulenpa käsittäväni teitä, neitiseni, vaikkakin olette nainen, ja minä mies. Te alatte kaivata yhtä, johon saatatte luottaa niin täydellisesti että voitte uskoa hänelle kaiken, mikä painaa mieltänne, vakuutettuna siitä, että hän lieventäisi taakkanne."

Agnes mietti hetkisen.

"Ehkäpä", virkahti hän hitaasti ja matalammalla äänellä.

"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?" jatkoi ylioppilas, "mutta hän ei olisi voinut auttaa teitä, vaikkakin hän olisi elänyt. Hän olisi voinut olla jotain, mutta ei kaikkea; hän olisi tehnyt teidät kärsimättömäksi, kun hän ei voinut ymmärtää teidän syvimpiä tunteitanne, ja ehkäpä hän olisi kutsunut teidän hienoimpia, kainoimpia ajatuksianne haaveiluksi. Ei, te kaipaatte vertaistanne lämmössä, tunteissa; te kaipaatte yhtä, joka voi johtaa, ohjata ja selventää ajatuksianne."

"Niin, voitteko löytää sellaisen minulle?" kysyi Agnes katkerasti.

"Luulenpa, että toinen ei voi löytää sellaista. Valitkaa se itse", vastasi ylioppilas, "se ystävä voi ilmetä heti, voipa hän viipyäkin; hän voi olla nainen, mutta voipa se myöskin olla mies?"

Agnes punastui, mutta ei vastannut.

"Ja sitten ette saa hävetä sitä, että rakastatte luontoa, tai luulla, että luonnon ihailunne vuoksi olette tunteellinen. Silloin on myöskin itse Herramme ollut tunteellinen, kun hän loi yhteyden ihmisen ja luonnon välille. Ja Paavalikin on ollut tunteellinen kirjoittaessaan, että koko luomakunta huokaa pelastusta. — — Mutta täällä on hieman kylmä, pian pimenee, ja sanoitte, että teillä on kiire. Ehkäpä olisi parasta, että nyt lähtisimme paluumatkalle."

Agnes vastasi nousemalla ja järjestämällä pukuaan; sitte hän vielä kerran silmäili kauan maisemaa, ennenkuin hän lähti laskeutumaan alaspäin.

Paluumatkalla tuli taasen puhe jalkamatkoista, ja ylioppilas kuvasi Norjan luontoa ja norjalaista kansanelämää; hän innostui niin vanhoja muistoja elvyttäessään, ettei lainkaan huomannut pappilan puiston halki kulkeneensa ja seisovansa jo pappilan edustalla.

Agnes ei pyytänyt häntä sisälle; hän oli niin kiintynyt siihen, mitä oli kuullut; vielä lisäksi niin hämmästynyt myöhäisestä ajasta, ettei enää muistanut olla vieraanvarainen. Ylioppilas olisi kai muuten vastannutkin kieltävästi kuten tavallista, vaikkapa Agnes olisikin pyytänyt häntä astumaan sisälle. Sisällä salissa oli lamppu jo sytytetty, sillä pappi oli saanut uusia sanomalehtiä, joita hänen heti oli luettava. Hän asetti ne syrjään Agneksen astuessa sisälle.

"No, olet tehnyt pitkän kävelymatkan tänään", sanoi pappi ja katseli ystävällisesti Agnesta.

Agnes istuutui sohvaan.

"Niin, ajatteleppas, olen ollut aivan ylimpien talojen luona", sanoi hän.

"Mikäs sinun päähäsi on pälkähtänyt? Olitko yksin?"

Miksi oli niin omituista vastata tähän? Miksi oli melkein mahdotonta saada sanaa suusta?

"Uskoppa, että siellä oli ihanaa", vastasi hän vain.

"Niin, tiedän siellä olevan kaunista — mutta olitko yksin?" toisti pappi järkähtämättä.

"Ylioppilas oli kanssani", vastasi Agnes vihdoin, mutta jos vastaus olisi ollut pitempi, olisi ääni värissyt. Nyt, kun se kerta kaikkiaan oli sanottu, ei siinä enää ollut mitään merkillistä.

"Vai niin, vai oli hän mukana, no — mitäs hyvää oli hänellä tänään sanottavana?"

"Hän puhui jalkamatkoistaan ja paljosta muusta", vastasi Agnes ja nytpä oli aivan kuin hän mielellään olisi tahtonut puhua ylioppilaasta, "uskoppa, että sitä oli mielenkiintoista kuulla."

"Niin, hänen kanssaan on hauska jutella", sanoi pappi, mutta sitte hän ei enää tahtonut jatkaa keskustelua tästä aineesta, vaan istui hiljaa tuolissaan ja poltteli.

Agnes istui sohvannurkassaan, lepäili ja vaipui aivan ajatuksiinsa; mutta sitte tunsi hän äkkiä isän tarkastelevan katseen.

"Onko jotain uutta sanomissa?" kysyi hän, saadaksensa isän lopettamaan tarkastelunsa.

"Ei kerrassaan mitään. Preussilaiset kerskailevat kuten tavallista", vastasi pappi ja puhalsi savutuprun.

Taasen syntyi äänettömyys, Agnes vajosi ajatuksiinsa, ja pappi katseli häntä.

"Tahdotko, että laulan sinulle?" kysyi Agnes samassa, nousi ja meni pianon luo.

"Niin, jos et ole liian väsynyt, niin —" vastasi pappi. Agnes oli lyönyt muutamia sointuja, ja nyt hän alkoi laulaa vanhaa lauluaan: "Oi Ola, Ola, mun armahani." Siitä oli kauan, kun hän oli laulanut tätä laulua, mutta nyt se tuli aivan kuin itsestään, ja hänestä oli varsin hauskaa laulaa sitä. Mutta tuskin hän oli alkanut, kun pappi huusi:

"Ei, ei, rakkaani, eipä lauleta tätä vanhaa laulua, lauletaanpa mieluummin jotakin uutta jota osaat, muutamia lauluja 'Orpheuksesta', ne ovat hauskoja ja sukkelia."

Agnes totteli, otti Orpheuksen esiin nuottihyllyltä, ja alkoi laulaa: "Kun olin Arkadian prinssi."

Hän alkoi laulaa väräjävällä äänellä, kuten hän oli kuullut laulettavan sitä teatterissa; hän lauloi ensimäisen säkeistön, mutta sitte hän heitti kirjan lattiaan.

"Ei, en voi nyt laulaa tätä, isä, toisen kerran laulan sen sinulle, mutta nyt en voi."

Sitte hän alkoi taasen "Olaansa". Senjälkeen tuli "Taivaan kannen alla" ja kaikki muut kansanlaulut; — ne saivat aivan kuin uutta eloisuutta, ja ajatus kiiti laulun mukana yli tunturien, yli laakson sinne missä ylioppilas oli usein vaeltanut laukku selässä.

Ulkosalla seisoskeli sinä iltana joku kuunnellen; se ei ollut kukaan muu kuin itse ylioppilas. Kun Agnes oli mennyt sisälle, oli hän seisonut hetkisen hiljaa ja katsellut ympärilleen, lepäillen hetkisen penkillä. Sitte hän meni hitaasti alas tietä pitkin; mutta ennen kuin hän oli ehtinyt veräjälle, kuuli hän säveliä ylhäältäpäin, ja hän palasi takaisin; sillä eihän laulaja saattanut olla kukaan muu kuin Agnesi. Ylioppilas istuutui penkille. Ja nyt hän kuuli sisällä puolittain terävän, puolittain väräjävän äänen laulavan: "Kun olin Arkadian prinssi". Ylioppilas hypähti seisoalleen. "Onko mahdollista, että hän voi laulaa tätä sellaisen päivän ja sellaisten sanojen jälkeen — hän ei myöskään laula sitä hyvin." "Oi, Ola, Ola, mun armahani", kuului taasen sisältä, niin täyteläisenä, niin surunvoittoisena; sävelet virtasivat ulos ylioppilaan luo, niin valittavina, niin lämpiminä. "Niin, siellä hän on", huudahti ylioppilas iloisena, "siellä hän on itse sieluineen ja sydämineen, ja Jumalan kiitos, hän osaa vielä laulaa." Hän seisoi kauan kuunnellen; hän ahmi sävelet. Kaikki ne vanhat kansanlaulut, joita Agnes oli laulanut ylioppilaalle tuona ensimäisenä iltana, ne nousivat nyt esiin hänelle toisen kerran täyteläisempinä, rikkaampina — nyt hän oli täysikasvuinen nainen. Vihdoin hän nousi penkille, painoi päänsä ruutua vasten ja kurkisteli sisälle; sillä uutimia ei oltu vedetty ikkunalle. Niin, siellä hän istui soittokoneen ääressä, laulaen:

"Mä ikkunassain näen sun, Oi armas ystäväni mun. Ja varjos mulle tuttu on, Vaan sisään päästä mahdoton."

Ylioppilas astui taasen alas.

"Onkohan mahdollista, että hän saattoi nähdä minut?" sanoi hän itsekseen, — — — "hm — en kai liene hänen 'armahin ystävänsä', mutta sisään minun täytyy päästä." Näin sanoen hän meni kotiapäin, mutta kun hän kulki veräjän läpi, katseli hän vielä pitkään sinne, missä valo loisti, ja mutisi itsekseen: "Jumalan kiitos, hän osaa vielä laulaa."

Agnes ei nyt enää kauemmin pelännyt ylioppilasta, päinvastoin kulki hän aina vanhaa tietä, siellä missä hän tiesi ylioppilaan tavallisesti tulevan. Ja kuitenkin tykytti sydän joka kerta, kun hän näki ylioppilaan kauempana. Agnes toivoi melkein, ettei hän olisi tullut; mutta kuitenkin hän oli niin sydämellisen iloinen, kun hän ensin oli puhutellut Agnesta ja seurasi häntä. Hänellä ei ollut ketään muuta kuin ylioppilas; sillä isä — ei, hän ei voinut mielestään puhua hänelle muusta kuin aivan arkipäiväisistä asioista; Agnes ei oikeastaan tietänyt syytä, mutta hän tunsi, että isä ei voinut ymmärtää häntä niin hyvin, eikä kohottaa ajatuksia, kuten ylioppilas. Kaikessa mitä hän puhui oli oka, ja se esitettiin aina siten, kuin se olisi ollut hänen omia ajatuksiaan; sitäpaitsi oli ylioppilas selvillä kaikesta. Milloin hän oli leikkisä, milloin vakava, mutta aina mieltäkiinnittävä. Hän meni välistä huoneeseensa, kun pimeni, ja istuutui katsellakseen postitielle, missä hän saattoi erottaa valon, joka loisti ylioppilaan huoneesta kuten ystävällinen tähti puiden lomitse. Hän ajatteli silloin, että nyt istui ylioppilas siellä kirjojensa keskellä käsi tukassa, unohti kaiken ympärillään ja ajatteli vähimmin Agnesta, joka istui täällä yksinäisessä huoneessaan kaivaten ja ajatellen häntä. Agnes ei voinut ymmärtää, että hän koskaan oli voinut uskoa ylioppilaan olevan itserakkaan kerskailijan, hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut kirjoittaa ylioppilaasta siten, kuin hän oli tehnyt ja päälle päätteeksi — Mathildelle. Mathilde oli viime aikoina joutunut aivan syrjään. Agnes kirjoitti hänelle vielä, hän ei uskaltanut muuta; mutta jos hän tahtoi tunnustaa totuuden, niin oli hän hyvin halukas lopettamaan koko tämän kirjeenvaihdon. Hänen kirjeensäkään eivät enää olleet niin pitkiä, eikä hän lähettänyt niin monta kuin ennen. Hän istui usein pureskellen kynänvartta ja oli varsin onneton, sillä hän ei oikein tietänyt, mitä kirjoittaa. Ylioppilaasta ja keskusteluistaan hänen kanssaan hän ei tahtonut sanoa mitään; sillä sille Mathilde olisi varmasti vain nauranut; siksipä teeskenteli hän iloisuutta kuten entisaikoina, jotta Mathilde ei huomaisi mitään. Kerran ei hän kuitenkaan voinut olla puhumatta ylioppilaasta. Mathilde oli ivannut häntä ja viittaili siihen, mitä Agnes oli kirjoittanut tuolla kertaa. Agnes suuttui niin, että hän melkein alkoi itkeä. Päättäväisesti hän istuutui kirjoittamaan:

"Minun täytyy kirjoittaa sinulle, Mathilde, ettet sinä enää saa kirjoittaa siten ylioppilaasta, kuten teet; sillä minä olen erehtynyt hänen suhteensa. Jos oppisit tuntemaan hänet, niin saisit nähdä, ettei hän ole kömpelö eikä tyhmä. Hän on yhtä sivistynyt käytöksessään kuin konsanaan kukaan kaupunkiherroista, ja hänen keskustelunsa on paljon henkevämpää kuin heidän. Jospa olisit täällä, saisit nähdä, että varmasti pitäisit hänestä." — — — — —

Agnes iloitsi, että hän kerrankin oli saanut kirjoittaneeksi; sillä hänen aikaisemmat sanansa olivat kauan painaneet mieltä. Nyt hän oli aivan kuin sovittanut kaiken entisen, ja nyt saattoi Mathilde jaaritella niin paljon kuin tahtoi.

Agnes ja ylioppilas eivät tavanneet toisiaan vain tiellä, vaan ylioppilas tuli myöskin pappilaan; se ei kuitenkaan tapahtunut usein. Jouluiltansa hän vietti siellä, ja mielestään hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut niin hauskaa jouluiltaa. Aikaisemmin hän oli istunut yksin kotona, nyt hän istui Agneksen ja hänen isänsä kanssa kodikkaassa huoneessa. Agnes olikin niin sievä sinä iltana; hän oli puettuna koruttomaan pukuun ja hänellä oli puhdas, valkoinen kaulus kaulassa ja hän asteli niin tyynesti, tasaisesti, levitti valkean liinan pöydälle ja kaatoi teetä ylioppilaalle, jonka mielestä ei tee koskaan ollut maistunut niin hyvältä. Huone olikin aivan kuin muuttunut. Kaikki oli tullut entiselleen, pöytä sohvan eteen ja kaikki ylellisyys pois. Pappi oli juuri ollut keittiössä lukemassa ääneen kaikille palkollisilleen siunattua joulusanomaa Luukkaan evankeliumista ja puhunut sanasen heille, ennenkuin he alottivat jouluhuvituksensa. Nyt hän istui tyytyväisenä toimeensa rakkaan piippunsa ja rakkaan teensä ääressä.

Keskusteltiin omituisen lapsekkaasta piirteestä Raamatun tyylissä ja ylioppilas tuli silloin puhuneeksi, mikä merkillinen kirja Raamattu oli. Hän puhui vanhasta testamentista ja sen historiasta, sen runoudesta, sen ennustuksista, sen suurista ja voimakkaista näyistä, jotka voivat kohottaa ajatuksen taivaan sisimpään, samaan aikaan kuin pyhä henki ympäröi sanan ja täyttää sydämen pyhällä vavistuksella.

Seuraavana iltana istui Agnes paksu kirja edessään ja luki niin ahkerasti, että hän kokonaan unohti kattaa illallispöydän.

"Mikäs kirja mieltäsi nyt niin kiehtoo?" kysyi pappi.

"Vanha testamentti", vastasi Agnes.

Eikä Agnes vain sinä iltana lukenut Raamattua; siitä tuli pian hänen rakkain lukemisensa. Aivan kuin uusi elämä avautui hänelle, elämä, joka vaati kaikki hänen ajatuksensa. Ja ylioppilas seurasi Agnesta uskollisesti; hänen luokseen saattoi Agnes huoletta mennä kysymyksineen, ja jokainen Agneksen lukema kappale otettiin pohdittavaksi heidän kävelymatkoillaan. Hän löysi aina aineessa jotakin uutta, jota Agnes ei ollut huomannut ja joka loi valoa kokonaisuuteen. Hän ymmärsi aina kiittää osan toiseen, niin että Agnes sai yleiskatsauksen kokonaisuuteen kuten tunturilta yli tasangon. Hän osoitti Agnekselle, miten punainen lanka oli huomattavissa kaikessa, ensimäisestä alusta merkilliseen jouluyöhön, jolloin sana muuttui lihaksi ja vereksi. Ja Agnes kuunteli. Se oli niin suurta, niin vakavata. Se oli yhteydessä koko ihmissuvun kanssa, ja kuitenkin esiintyi siinä kysymyksiä hänelle, jotka saivat hänen sisimmän olemuksensa kielet väräjämään.

Elämä oli yht'äkkiä tullut hänelle niin suureksi, hän tunsi itsensä ja elämänsä tarkoituksen olevan korkealla, ja kaikki, mihin hän aikaisemmin oli kiinnittänyt huomiota, oli vaipunut niin syvälle, niin syvälle. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut löytää lepoja moisessa. Hän ei voinut käsittää, mikä siinä oli häntä haltioittanut. Ei, Jumalan kiitos, ihminen ei ollut kuitenkaan mikään nukke, jolla oli päämääränä seista pylväällä ja koettaa olla niin miellyttävä kuin suinkin mahdollista — ei, ihmisellä oli jotain, jonka puolesta kannatti taistella ja kärsiä, kuolematon henki, jolle hän oli antava kyvyn kerran kohota ylös taivaaseen, sinne mistä se oli tullut. Eikä vain suurilahjaisilla hengillä ollut tätä päämäärää — ei, kurjimmallekin kerjurille, pienimmällekin lapselle, yksinpä hänelle itselleen, pienelle, vähäpätöiselle naiselle oli Jumala antanut tämän armolahjan. Ja tähän suureen ajatukseen saattoi hän sulkea kaikki pienet, kohottaa kaikki arkipäiväiset pikku askareet johonkin suureen, pyhään.

Ja ken oli avannut hänen silmänsä ja näyttänyt hänelle kaiken tämän? Ken juolahti näiden näkyjen kera alituisesti hänen mieleensä, missä hän kulkikaan? Ylioppilas sanoi hänelle niin monta henkevää sanaa, jotka virittivät hänessä monta ajatusta, jotka tekivät hänet omasta mielestään rikkaaksi ja iloiseksi. Hän saattoi rohkaista mieltään näillä sanoilla, joka kerta kun päivän työ tuntui hänestä raskaalta ja painavalta, mutta hän ei voinut mitään sille, että puhuja aina sukeltausi hänen mieleensä puheen kera, että hän alituisesti näki hänen seisovan luonaan lämpimine katseineen ja eloisine, viisaine kasvonpiirteineen ja kuiskaavan näitä sanoja hänen korvaansa.

Agnes oli tullut aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän ei enää lennellyt paikasta toiseen, paiskoen ovia ja toruen palvelijoita. Hän meni arkipäiväisiin askareihinsa hiljaisesti ja levollisesti; ei hän paljoa keskustellut, mutta kun hän alkoi puhua, puheli hän ystävällisesti ja lempeästi. Hän lauloi harvoin, hänellä ei ollut halua siihen enää, mutta sitä enemmän lukemiseen. Hän luki kaikkea, mitä suinkin saattoi saada käsiinsä, ja papin täytyi usein karkoittaa hänet ulkosalle hengittämään hieman raitista ilmaa. Hän luki varsinkin erästä kirjaa melkein yhtä usein kuin Raamattua; sen kirjan hän oli saanut ylioppilaalta.

"Nainen, hänen tehtävänsä ja velvollisuutensa evankeliumin valossa". Mikä olikaan hänen tehtävänsä naisena? Siitä hän olisi mielellään puhellut enemmän ylioppilaan kanssa — mutta hän ei uskaltanut. Välistä hän otti vain kirjan esiin, käänteli sitä käsissään ja tarkasteli sitä aivan kuin ajatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, minkä hän oli saanut ylioppilaalta, ja silloinkin hän oli toivonut pääsevänsä siitä vapaaksi; mutta nyt — kuinka omituisesti kaikki saattoikaan muuttua maailmassa! Hänessä heräsi välistä voimakas halu matkustaa pois, ja kuitenkin hän tunsi, että jos joku ehdottaisi hänelle matkaa, tulisi hän pelokkaaksi ja kaipaisi takaisin kotia. Kun hän oli tavannut ylioppilaan ja ylioppilas oli ollut iloinen ja reipas, oli aivan kuin kaikki alakuloisuus olisi ollut poispyyhitty; hän saattoi hyräillä itsekseen kotimatkalla ja ajatella, että hänen kotinsa oli kuitenkin paras koko maailmassa. Vihdoin tulivat pitkät iltapuhteet, jolloin lamppu täytyi sytyttää, harmaankoleat päivät, sateineen ja sumuineen, niin että hän ei saattanut mennä kävelemään. Kun hän silloin käyskenteli yksin ja aina yksin, saamatta jutella kenenkään kanssa, silloin saattoi hän kaivata niin sanomattomasti jotakin, hän ei oikeastaan tietänyt mitä. Silloin saattoi hän istuutua huoneeseensa, painaa päänsä käsiään vasten, itkeä itkemistään, kunnes hän taasen tunsi sydämensä kevenevän. Silloin myöskin muistuivat hänen mieleensä selvästi ne sanat, jotka ylioppilas oli lausunut sillä kertaa, kun hän näytti Agnekselle näköalaa ylimpien talojen kohdalta. "Te kaipaatte vertaistanne lämmössä, tunteissa, yhtä, joka voi seista jonkun verran korkeammalla, niin että hän voi johtaa, ohjata ja selventää ajatuksianne", — oli hän sanonut. Kuinka totta olikaan tämä! Hän oli myöskin sanonut enemmän. "Tämä voi olla nainen", oli hän sanonut, "mutta eiköhän se myöskin voisi olla — mies?" Tämä mies — mistä oli hän löydettävissä? Täällä ei kai ollut ketään — — niin olihan täällä yksi, mutta hän ei välittänyt muusta kuin kirjoistaan. Että hän välistä puhutteli Agnesta, johtui siitä, että hän oli niin hyvä ja ystävällinen, sillä hän näki, että Agnes oli yksin.

Agnes tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi. Hänellä ei ollut enää vilkasta katsetta, joka kiiti paikasta toiseen ja tahtoi nähdä kaiken. Hänen silmänsä olivat pikemminkin tulleet tuijottaviksi, ja niissä oli jotain epäselvää, jotain surunvoittoista ja kaipaavaa.

Isä näki sen ja tuli siitä murheelliseksi, hän seurasi Agnesta katseillaan, missä hän kulkikaan; isä arveli sen olevan ohimenevää, jotakin epämiellyttävää, mitä Agnes oli kuullut kaupungissa, mutta minkä hän mieluimmin tahtoi kantaa yksin. Agnes havahtikin usein mietteistään, tuntiessaan nämä uskolliset valvovat katseet, ja hän pelkäsi isän puhuvan siitä. Agnes ymmärsi isän tarkoittavan jotakin, kun hän välistä tuli Agneksen luokse, silitellen kädellään hänen tukkaansa ja antaen hänelle suutelon, mutta hänen oli mahdotonta saada sanaa suustaan. Hän ei myöskään tietänyt, mitä sanoa, hänelle tuli vain kyyneleet silmiin ja hänellä oli halu syleillä isäänsä ja suudella häntä monet, monet kerrat. Mutta lopuksi täytyi selityksen tulla; se tapahtui eräänä iltana heidän istuessaan kahdenkesken kotona. Agnes istui sohvassa ja näytti tavallista väsyneemmältä: isä istui vanhassa tuolissaan ja näytti kuin hän olisi aikonut sanoa jotain, sillä hän vetäisi muutamia voimakkaita haikuja piipustaan. Vihdoin sai hän sanotuksi:

"Agnes!"

"Niin", vastasi Agnes ja samassa virtasi veri lämpimänä hänen sydämeensä.

"Tule luokseni, rakas lapsi". Agnes tuli, ja isä otti hänet polvelleen ja pani kätensä hänen vyötäisilleen.

"Mikäs sinua on vaivannut viime aikoina?" alkoi hän. "Oletko sairas?"

"Sairasko — en — miten voit sitä luulla?" vastasi Agnes, samalla kuin veri syöksähti poskille.

"Ei tarvitse kovinkaan tarkkaa silmää huomatakseen, että sinä sekä kalpenet että laihdut. Jotain puuttuu sinulta."

"Ei, minulta ei puutu mitään", — vastasi Agnes, painoi kasvonsa isän rintaa vasten ja tahtoi salata kyyneleitään, jotka jo alkoivat pusertua esiin.

Isä silitteli hänen hiuksiaan.

"Tahdotko matkustaa kaupunkiin?" kuiskasi isä hänelle kuten lapselle; "sanoin kerran, että minulla ei ole varaa siihen; nyt luulen kyllä voivani tehdä sen, jos sinulla on halua. Tahdotko matkustaa kaupunkiin, Agnes?"

Agnes vastasi alkamalla itkeä niin kiihkeästi, että pappi säikähti pahanpäiväisesti ja vaikeni, kunnes hän taasen oli rauhoittunut.

"Älä ole häpeissäsi vastatessasi myöntävästi", alkoi pappi taasen, kun Agnes oli lopettanut itkunsa ja vain hengitti raskaasti; "se voi hieman virkistää sinua, näetkös, ja täällähän kuitenkin kaikki luistaa entistä latuaan."

"En voi koskaan toivoa parempaa kuin olla kotona sinun luonasi, isä!" vastasi Agnes ja painautui vieläkin lähemmäksi häntä.

"Niin, mutta en voi nähdä tätä kauemmin, rakas lapseni", vastasi isä ja suuteli häntä poskelle, "sinä riudut aivan pois käsistäni, ja jotakin mahtanee olla epäkunnossa. Etkö nyt voi sanoa sitä isällesi, vanhalle isällesi, — mitä?" — ja hän painoi korvansa Agneksen suulle, tahtoen kuulla vastausta.

"En tiedä sitä, isä", — vastasi Agnes, nousi ja pyyhki pois viimeiset kyyneleet, jotka vielä riippuivat silmäripsissä, ja nyt nauroi hän — "näetkös, minulta ei puutu mitään. Minä olen vain välistä tyhmä, mutta nyt olen hyvä, ja silloin voit sinä pitää minusta, eikö totta?" a Agnes suuteli häntä ja pyyhki tukan hänen otsaltaan.

"Niin — mutta en nyt tahtonut saada vastausta siihen", alkoi pappi, mutta ei voinut olla hymyilemättä; "tarkoitin sitä, jos sinä — —"

"Ei, ei — rakas isä", sanoi Agnes äkkiä ja asetti sormen hänen suulleen, "ei sanaakaan enää mistään kaupunkimatkasta, kuuletko? Ole nyt reipas ja iloinen, sillä minulta ei puutu mitään, siitä voit olla vakuutettu. Nyt keitän sinulle hyvää teetä." Ja näin sanoen suuteli Agnes vielä kerran ja juoksi sitten keittiöön.

"Hm — hm" — sanoi pappi itsekseen, pudisteli päätään ja kulki edestakaisin lattialla.

"Jotain siinä on, sanokoon hän mitä tahansa, mutta hän on sellainen pieni itsepäinen hupakko, joka ei tahdo puhua suutansa puhtaaksi."

Kävi kuitenkin niin, että Agnes meni kaupunkiin. Hän tunsi, että jokin kalvoi häntä, ja että hänelle ehkä oli hyvä päästä hieman pois; mutta hän oli huolissaan siitä ja pahinta kaikesta oli, että hänen oli asuttava taas yhdessä Mathilden kanssa. Nythän hän ei voinut enää salata sydänhuoliaan, ja Mathildenhan teki mieli vain iloita. Hän tunsi, että oli mahdotonta enää ottaa Mathildea mukaan sydämeen. Mutta hänen isänsä pyysi häntä niin sydämellisesti matkustamaan ja lupasi hänelle, että hän saisi palata kotia takaisin heti, jos hän ei viihtyisi — ja niinpä sai ylioppilas eräänä päivänä taasen kuulla, että Agnes oli matkustanut kaupunkiin. Hän oli aivan kuin puusta pudonnut; hän ei tahtonut uskoa sitä. Jäisikö tämä nuori tyttö hänelle aina arvoitukseksi? Nyt oli hän vakuutettu siitä, että hän tunsi Agneksen sisimpään olemukseen saakka, ja kuitenkin narrasi Agnes häntä tavantakaa. Kuinka saattoikaan hänellä taasen olla halua heittäytyä seuraelämän humuun, nyt, kun hänen sieluelämänsä oli kohonnut ja hän iloisena kuten lapsi ja syvän tunteen valtaamana kuten varttunut nainen oli tarttunut siihen, mitä näki. Hänellä ei ollut mitään rauhaa, ei hän voinut lukea. Silloin tarttui hän hattuunsa ja meni suoraa päätä pappilaan.

Pappi istui valmistellen seuraavan sunnuntain saarnaansa, kun ovelle koputettiin ja sisään astui ylioppilas lämpimänä ja kiihtyneenä.

"Onko totta, että olette lähettänyt tyttärenne kaupunkiin, herra pastori?" alkoi hän ja unohti aivan tervehtiä.

Pappi kääntyi hämmästyneenä tuolissaan. "Niin, se on totta", vastasi hän ja katseli ihmeissään ylioppilasta.

"Onko se mahdollista? Voitteko siten syöstä mereen sen, joka jo on päässyt venheen emäpuulle? Voitteko siten surmata ihmissielun, joka on virkoamaisillaan eloon? Voitteko tehdä sen pelkäämättä tuhoavanne sen Jumalan työn, josta kerran saatte vastata?"

Pappi asetteli silmälasiaan ja katseli ylioppilasta suu selko selällään.

"Mutta paras — — — mikäs teitä vaivaa?" sanoi hän ja nousi tuolilta.

Ylioppilas tointui taasen.

"Pyydän anteeksi, herra pastori", sanoi hän tyynesti ja kumarsi, "voipa olla, ettei ole sopivaa siten astua toisen miehen taloon, ja tiedän kyllä, että olette hänen isänsä; mutta jos olisitte seurannut hänen kehitystään lapsesta sillä tavalla kuin minä, jos olisitte kohdistanut kaikki ajatuksenne häneen kuten minä, jos olisitte nähnyt hänen varttuvan edessänne kuten minä, niin ymmärtäisitte — —"

"Ei, minä en todella ymmärrä sanaakaan", huudahti pappi, "mitäs kaikki tämä merkitsee?"

"Ettekö sitte ole huomannut, että tyttärenne on aivan muuttunut viime aikoina?"

"Kyllä, Jumala paratkoon. Olen nähnyt, että hän on tullut sekä sairaaksi, kalpeaksi että hiljaiseksi."

"Niin, ja sitte lähetätte te hänet kaupunkiin."

"Niin, mihinkäpä minä muualle hänet lähettäisin? Juuri siksi lähetin hänet kaupunkiin."

"Hm — myrkky on hyvää lääkettä sairaalle miehelle", sanoi ylioppilas ja nauroi katkerasti.

Pappi pudisteli päätään.

"Luulenpa, että olette sairas", sanoi hän lopuksi, "puhutte aivan kuin houreissa."

"En, herra pastori", alkoi ylioppilas taasen tyynesti ja arvokkaasti, "en ole sairas, mutta hän oli, ja hänen sairautensa oli taistelua, taistelua, mikä Jumalalla oli hänen sydämensä kanssa saadaksensa paikan siellä, taistelua, joka olisi ollut taisteltava loppuun rukoillen ja itkien hiljaisessa kammiossa."

Pappi kuunteli vakavasti ylioppilasta.

"Istukaahan ja selittäkää minulle tarkemmin mielipiteenne. Eikö sitte tyttäreni ollut kristitty?"

"Voin vastata sekä kieltävästi että myöntävästi, herra pastori. Hän oli kristitty, samalla tavalla kuin nämä monet tuhannet ovat, jotka suullaan sanelevat isämeidän rukouksen muutaman kerran päivässä ja käyvät kirkossa joka sunnuntai siten säilyttäen eräänlaisen muiston ja tavallaan siteen itsensä ja Jumalan välillä. Mutta hän ei ollut niitä, joissa kristinusko on tullut elämäksi, jotka antavat uskon pyhittää sekä suuren että pienen teon ja nöyrinä uhraavat itsensä Jumalalle."

"Niin" — vastasi pappi miettivästi — "mutta uudemmat jumaluusoppineet eivät suo koskaan lepoa tai rauhaa, täytyy olla aina levottomassa tilassa. Eikö nyt enää voi elää kodikkaasti ja hyvin ja iloita kaikista niistä lahjoista, joita Jumalamme on meille antanut?".

"Niin, toden totta, sitä en ole koskaan kieltänytkään. Mutta muistakaa, herra pastori, että kristinopissa täytyy myöskin olla levottomuutta, jos mieli saada aikaan eloa. Levottomuus on kuten heiluri kellokoneistossa: jos se seisahtuu, seisahtuu myöskin kello. Ja se mies, joka ei koskaan ole levoton, hän nukkuu; ja nukkuessa voi levätä kyllikseen, se on selvä; mutta voidakseen olla kristitty, täytyy olla valpas. Tyttärenne on aikaisemmin nähnyt kristinuskon kuin sumun verhoamana, kuten unessa, mutta nyt hän on havahtunut unestaan; ja nyt koetatte te taasen nukuttaa hänet tuudittavalla kehtolaululla, tahdotte näyttää hänelle maiseman, joka häikäisee hänen katseensa, johtaa hänet nevalle, missä virvatulet loimottavat."

"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte aivan kuin kaupunki olisi Sodoma ja hänet olisi lähetetty pelkkien pakanoiden luo. Hänhän on tullut hyvien, kelpo ihmisten hoivaan."

"Käsitätte väärin sanani, herra pastori. Älkää luulko, että olen mikään ihmisvihaaja tai kaupunkivihaaja tai suunsoittaja. Tiedän kyllä, että kaupungissa on paljon kaunista ja hyvää, paljon taidetta ja muutakin, mikä voi nuorentaa ja voimistuttaa henkeä; tiedän myöskin, että siellä on monta kristillismielistä ihmistä, joiden seura voi olla omiansa kehittämään. Mutta ne, joita minä tarkoitan, ovat niitä, jotka tekevät tyhjyyden ja huvitukset, juorupuheet ja seuraelämän kaikeksi kaikessa, Jumalaksi; ne ovat sellaisia ihmisiä kuin tämä Mathilde ja hänen äitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole yhtä vakavaa ajatusta ja jotka kuitenkin tahtovat olla ensimäisiä ja esikuvina kaikille muille. Heidän kanssaan tyttärenne nyt seurustelee, hän, joka tänä aikana kaipaa lepoa, rauhaa ja vakavuutta; heidän keskuudessaan hän kuihtuu tai pakoitetaan tukahduttamaan se sisäinen elämä, joka oli vähällä orastaa. Todellakin, onpa se aivan kuin tarjoaisi surevalle leskelle vallattoman tanssin lohdutukseksi."

Pappi oli painanut päänsä alas pöydälle ja tarttui molemmin käsin päähänsä. Hän ei katsonut ylös, eikä vastannut. Ylioppilas nousi.

"Pyydän anteeksi, herra pastori, että olen käyttäytynyt tällä tavalla; mutta ei aina voi hillitä itseään, enkä tahdo kieltää että minuun koski kovasti kun kuulin tästä kaupunkimatkasta. Niin omituiselta kuin ehkä näyttääkin, niin luulenpa kuitenkin, että tunnen hänet paremmin kuin te, joka olette hänen isänsä. Te olette häntä paljoa vanhempi, ahertelette arkiaskareissanne melkein koko päivän, olette nähnyt hänet päivittäin luonanne, aina pienestä pitäen ja puhellut vain arkiasioista, niin että katse ei enää niin tarkkaan eroita. Mutta minä olen tavannut hänet vain silloin tällöin; minulle hän on puhunut asioista, jotka olivat lähellä hänen sydäntään, siksi että hän huomasi minun olevan iässä enemmän vertaisensa ja siis paremmin ymmärtävän häntä; ja olen huomannut hänen olevan rikkaan, lämpimän naisen, joka saattoi muuttua vieläkin suuremmaksi ja rikkaammaksi ja joka on aivan liian hyvä joutuaksensa hukkaan tyhjyydessä. Ja nyt hyvästi, herra pastori; pyydän, että tämänpäiväiset sanani ovat vain meidän keskemme sanottuja, ja sitte pyydän Teitä suomaan anteeksi, että olen ollut niin rohkea."

Pappi ei sanonut mitään, hän saattoi vain ylioppilaan ovelle ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.

Ylioppilas tarkasteli hänen kasvojaan, ja silloin hän äkkiä huomasi, että pappi oli yksinäisen, onnettoman vanhuksen näköinen. Hän ei tietänyt, jäädäkö puhumaan papin kanssa enemmälti, mutta hän oli jo yli ovenkynnyksen, ja pappi oli sanonut jäähyväiset. Sitte hän meni.

Kun pappi oli jäänyt yksin, istuutui hän ja painoi päänsä pöydälle. Siten hän istui pitkän aikaa, sitte hän nousi ja kulki edestakaisin lattialla.

"Olisiko tässä jotain totta", sanoi hän itsekseen, "enkö ymmärtäisi omaa lastani, olinko myönyt hänen sielunsa ymmärtämättömyydessäni — — hyvä Jumala, se oli kauhea sana. — Tahdonpa kuitenkin odottaa ja nähdä ensin mitä hän kirjoittaa, ja sitte — sitte — johtakoon Jumala häntä edelleen."

Agneksen ensimäinen kirje oli seuraava:

"Rakas isä!

Sinun täytyy suoda minulle anteeksi, etten ole aikaisemmin kirjoittanut; mutta olen odottanut niin kauan, siksi että mielelläni tahdoin kirjoittaa jotain hyvää sinulle. Nyt en voi enää odottaa kauemmin, niinpä tapahtukoon se mikä tapahtuu, vaikkakin tiedän, että nämä rivit vaikuttavat sinuun kaikkea muuta kuin hyvää. Mutta en voi enkä tahdo valehdella sinulle. Niinpä täytyy minun sanoa sinulle, että kaipaan hartaasti kotia, että tiedän, etten koskaan tule terveeksi ulkopuolella kotia, että tunnen olevani niin onnettoman yksinäinen täällä keskellä kaikkia näitä ihmisiä, että mielelläni juoksisin tipotieheni ja vain itkisin. Mutta nyt olen päättänyt olla sinulle kuuliainen, ja siksi jään tänne, niin kauaksi aikaa kuin tahdot. Mutta jos kerran tulee, ja piakkoin, viesti kotoapäin, joka sanoo minulla olevan luvan palata kotia, silloin — niin silloin — oi kuinka onnellinen olenkaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta en voi enää olla mukana kauemmin tässä kaikessa. He laahaavat minut mukaansa laulajaisiin, teatteriin, tanssiaisiin, mutta nyt ei ole niinkuin ennen, jolloin soitto saattoi loihtia kokonaisen uuden elämän eteeni, ja sydän löi voimakkaammin ilosta tanssin vuoksi, — nyt kaipaan vain päästä pois, en voi tuntea mitään, en iloita mistään. Tiedän ja näen sen myöskin, että täällä on paljon hyvää, jota minun olisi hyvä nähdä, mutta minulla ei ole mitään halua nähdä sitä, ei mitään lepoa nauttia siitä. Jos olen ulkona, kaipaan kotia; — jos olen kotona, kaipaan ulos. En ymmärrä itseäni; mutta sen tiedän, että ainoa, mikä voi virkistää minua ja tehdä minut iloiseksi, on, kun voin rukoilla sydämellisesti Jumalaa; ja silloin tulen aina itkeneeksi. En voi muuta sanoa, kuin että minulle ollaan täällä ystävällisiä, ja he tekevät varmaankin kaikkensa, mitä voivat, huvittaaksensa minua, mutta juuri kaikki heidän ponnistuksensa ovat minulle vastenmielisiä. Mieluimmin tahtoisin, etteivät he välittäisi minusta, vaan antaisivat minun hoitaa itseni; mutta sitä ei voi ajatella. Välistä tulevat he myöskin kärsimättömiksi ja sanovat, että minä olen äreä ja ikävä ja olen tullut tänne vain turmelemaan heidän iloaan. Mutta viime päivinä ovat he olleet aivan loppumattomiin asti ystävällisiä minulle, jotta pelkään siinä piilevän jotain. Ja luulenpa arvanneeni oikein. Tohtori on sanonut, että Mathildelle tekisi maalaisilma hyvää ja nyt he varmaankin ehdottavat, että hän seuraisi minua kotia. He ovat myöskin kysyneet minulta, onko kotona terveellistä, onko siellä hyvin kylmä, onko siellä tilaisuus kylpeä y.m. Jumala varjelkoon meitä saamasta moisia vieraita. En voi kirjoittaa enempää, isä rakas, mutta jos olisin luonasi, tarttuisin kaulaasi ja suutelisin sinua.

Oma Agneksesi."

Pappi mutisi "hm", kun hän oli lukenut sen ensikerran, ja "hm", luettuaan sen toisen kerran; sitte hän nousi ja soitti.

"Sinä, Halvar, saat ottaa suuret kiesit huomenna ja mennä hakemaan neitiä kaupungista", sanoi hän rengille, joka astui sisään.

"Tuleeko hän jo kotia?" kysyi Halvar ja nauroi viekkaasti.

"Kyllä, hän tulee", — vastasi pappi lyhyeen, ja tähän vastaukseen sai Halvar tyytyä ja lähteä.

Tuskin kuukauttakaan poislähtönsä jälkeen seisoi Agnes taasen rakkaan pappilan vierassalissa, kavahtaen isänsä kaulaan. Hän näytti terveeltä, johtuiko tuo nyt siitä, että raikas tuuli oli pannut posket punottamaan tai siitä että kotiinpalaamisen ilo loisti hänen silmistään. Mutta kasvojen iloinen ilme muuttui kokonaan, kun hänen täytyi jättää kirje, joka hänellä oli laukussa.

"Se on Mathilden äidiltä", — sanoi hän; "hän pyysi minun antamaan sen sinulle."

Pappi luki sen, ja Agnes istui tuijottaen hänen kasvoihinsa, kun hän luki.

"Onko, kuten luulin, isä?" kysyi hän puolittain pelokkaana, "onko kirjeessä siitä, mistä kirjoitin?"

"Niin on", vastasi pappi alahuuli lerpallaan.

"Isä, sinun täytyy vastata kieltävästi", huudahti Agnes kiihkeämpänä kuin mitä pappi oli koskaan nähnyt häntä.

"Mutta, rakas Agnes, ymmärräthän että se on mahdotonta. Nyt olet kaksi kertaa asunut heidän luonaan, minun saamatta maksaa mitään, siksi että hän oli äitisi vanha ystävä. Ja nyt emme sallisi hänen tyttärensä tulla luoksemme joksikin ajaksi."

"Niin, mutta en pidä hänestä, isä, en mielelläni ole hänen seurassaan."

"Sepä merkillistä. Ennen oli ystävyys niin lämmin, että Mathilde oli ensimäinen ja Mathilde oli viimeinen. Ja jos siedit hänen seuraansa kuukauden ajan siellä kaupungissa, niin sietänet kai sitä muutaman viikon täällä. Velvollisuutemme on olla ystävällisiä heitä kohtaan nyt, kun he ovat osoittaneet niin paljon ystävällisyyttä meille."

"Lienet oikeassa; täytynee kai olla niin", vastasi Agnes hiljaa, mutta hän ei juuri puhunut enää sinä iltana, meni aikaiseen huoneeseensa ja makasi pää käsiin painuneena, kunnes kello muistutti häntä maatamenosta. Mutta ennenkuin hän meni levolle, heitti hän pitkän katseen tielle, nähdäkseen loistiko valo vielä hänen uskollisen ystävänsä luona, hänen, joka oli luvannut olla koskaan enää menemättä kihloihin.

Viikkoa myöhemmin vierivät tietä pitkin pappilaan päin suuret kärryt, joille oli sälytetty suuria matkakirstuja. Pappi tuli itse ulos avopäin, raapi jalallaan ja auttoi alas pienen tytön tyllerön, joka oli kiireestä kantapäähän kääritty vaippoihin. Niinpä oli siis Mathilde vihdoinkin tullut!

Kuudes luku.

KAUPUNKINEITI. TALONPOIKIA. TAISTELU.

Nytpä oli pappilassa syntynyt eloa. "Vanha-Ruuni" ei ollut koskaan elämässään lennellyt niinkuin nyt ja palvelijat eivät muistaneet koskaan olleensa niin tiukalla. Sillä pysyttyään rauhallisena ensimäiset päivät ja käytyään katsomassa vain navettaa, ruokasäiliötä, kellareita ja kaikkea moista, joka oli hänelle uutta, alkoi Mathilde käyttäytyä aivan kuin kotona. Papin kanssa olivat he ystävykset alusta alkaen; hän kulki vain naureskellen ja pudistellen päätään kaikille hänen mielettömyyksilleen, joita hän piti hauskoina. Sillä Mathilde ymmärsi aina ottaa hänet oikealla tavalla; hän ei ollut aivan turhaan ollut äitinsä lellikki. Ja kun hän asetti kätensä papin kaulalle taputteli häntä poskelle ja pyysi kauniisti: "Oh — saanko sen?" silloin tarvittiin enemmän kuin vanha papinsydän, jotta olisi voinut vastata kieltävästi. Ja saattoipa hän kertoa jos jotakin, hölynpölyä; hän ei ollut ääneti aamusta varhain myöhään iltaan ja sepä huvitti pappia. Hän tunsi vilkastuvansa tästä, se oli jotain uutta hänelle, nyt kun hän oli elänyt niin kauan aikaa yksin tai nähnyt vain miettivän, hiljaisen tyttärensä, joka istui syventyneenä kirjaansa. Mathilde huomasi vähitellen saavansa ylivallan — niin viisas hän oli — ja oivalsi myöskin käyttää sitä järjestääksensä kaikki omalla tavallaan. Ennen oli hänen täytynyt käydä kaikkialla, missä hän tahtoi nähdä jotain, mutta nyt huomasi hän, että tämä tuotti haittaa hänen terveydelleen, ja että hänen täytyi olla varovainen; siksipä täytyi hevosen olla aisoissa myöhään ja aikaiseen. Sitte kuorsasi Halvar liian äänekkäästi yöllä tuvassa aivan hänen huoneensa edustalla, niin että hän havahti, ja totta totisesti pitipä Halvarin mennä heinälatoon makaamaan. Sitte oli hän niin hermostunut, ettei voinut sietää Marin pilkkovan puita aamulla ja laulavan, ja siksipä sai Mari käskyn pilkkoa joko illalla tahi 10:nen jälkeen, Mathilden tultua alas. Sitte oli Mathilden myöskin autettava Agnesta välistä taloudessa, mutta silloin vasta syntyi melua! Nämä raa'at kömpelöt talonpoikaisihmiset eivät voineet tehdä mitään mieliksi, ja sen he saivat kuulla useammin kuin kerran. Mari oli niin katkeroitunut tähän kaupunkilaishempukkaan, joksi hän kutsui Mathildea, että hän mielellään olisi heittänyt halon hänen jälkeensä, minä hetkenä tahansa. Vierashuoneessa oli pöytä taasen asetettu keskelle lattiaa, kaikki komeus oli otettu esille, tuolien päällystä poistettu, kaikki heidän omistamansa kirjaillut päänalasimet ja solmustetut matot otettu käytäntöön, niin että pappi ei enää saanut painaa päätään siihen eikä siihen, eikä saanut painaa jalkaansa siihen paikkaan eikä siihen paikkaan, ennenkuin hän oli pyyhkinyt hyvin jalkansa. Pappi oli alussa nauranut tälle, mutta pian tuli se hänelle raskaaksi. Hän kyllästyi Mathildeen ja hänen jaaritteluunsa ja kaipasi vanhaa kodikkaisuutta. Hän huomasi, että Mathilde määräili täällä kaikesta. Hän katseli äänetöntä tytärtään, mutta hän oli yhtä äänetön. Agnes ei koskaan vastustanut mitään Mathilden ehdotuksia; päinvastoin oli hän koettanut sovitella hänen tahtonsa mukaan mikäli hän voi, oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan ja seurasi häntä kaikilla hänen retkillään. Kun he olivat muiden seurassa, oli hän kuitenkin mieluimmin heidän kanssaan.

Mathilde alkoikin vähitellen tulla tyytymättömäksi. Täällä ei ollut mitään tilaisuutta huvitteluun, ihmiset täällä olivat niin sivistymättömiä ja sulkeutuneita; mutta sitte muisti hän, ettei hän vielä ollut tehnyt tuttavuutta ylioppilaan kanssa, ja sitte hän kiusasi pappia niinkauan, kunnes hän lupasi kutsua ylioppilaan vierailulle jonain iltana.

Kun ylioppilas sinä iltana tuli vierashuoneeseen, näki hän pienen olennon vaaleansinisessä hameessa seisovan aivan pöydän vieressä. Hän niiasi hänelle syvään ja kutsui sitte Agneksen, joka oli sivuhuoneessa minne ovi oli avattu. Agnes tuli.

"Tahdotko olla hyvä ja esitellä minut tuolle herralle, Agnes", sanoi hän erittäin arvokkaasti.

"Ylioppilas N. — — Mathilde Ravn."

"Ystävännekö kaupungista?" kysyi ylioppilas.

"Niin", vastasi Agnes hieman hillityllä äänellä.

"Sittehän olemme hyviä tuttavia", vastasi ylioppilas, "tervetuloa tänne."

Näin sanoen ojensi ylioppilas kätensä Agnesta kohti.

Mathilde tekeytyi aivan kuin hän ei olisi nähnyt sitä; hän silitti hameensa laskosta.

"Tuttaviako?" vastasi hän puolittain ihmetellen ja kallisti päätään, "enpä todellakaan tiedä, että minulla olisi ollut se kunnia."

"Niin, Agnes-neiti on kertonut minulle paljon teistä", vastasi ylioppilas.

"Vai niin", — sanoi Mathilde rypistäen silmäkulmiaan.

Samassa astui pappi sisälle, ja hän tervehti silloin ylioppilasta.

"Ei, hän on todentotta ihana", kuiskasi Mathilde Agnekselle, "näetkös, hän ei ole muuttanut puhdasta paitaa, vaan kääntänyt kauluksensa, ja tuo takki on varmaankin viime vuosisadalta. Ja ajatteleppa, hän tahtoi tarttua käteeni suurilla punaisilla kourillaan; hänen kustannuksellaan pidämme hauskaa, hän on verraton."

"Mistä ostatte vaatteenne?" kysyi Mathilde myöhemmin illalla, heidän istuessaan pöydän ympärillä.

"Mistäkö ostan vaatteeni? Räätäli Peterseniltä."

"Peterseniltäkö? Missä hän asuu?"

"Hän asuu aivan puuseppä Poulsenin vieressä."

Mathilde ymmärsi että hän laski pilaa hänen kanssaan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.

"Menisitte räätäli Hansenin luokse. Ei kukaan nuori mies voi olla tilaamatta vaatteitaan häneltä."

"Niin — täytyneepä minun ajatella tuota. Olen yhtä mieltä teidän kanssanne, että olisi suuri synti pitää muita vaatteita kuin räätäli Hansenin tekemiä."

Agnes ei voinut olla hymyilemättä nähdessään ylioppilaan vakavat kasvonpiirteet hänen tätä sanoessaan, mutta Mathilde soitti vain suutaan.

"Niin, luutnantti Karlson ostaa aina häneltä pukunsa, ja voitte olla vakuutettu siitä, että se on muodikkain."

"Vai on luutnantti Karlson kaupungin nuorten herrojen malli tähän aikaan?" kysyi ylioppilas.

"Tunnetteko hänet?" huudahti Mathilde iloisesti, "eikö hän ole verraton? Hän on todellakin hieno herra. Kuinka hän tanssiikaan, kuinka hän osaa keskustella, kuinka hän osaa pukeutua, ja mikä vartalo hänellä on!"

"Niin, jos tahtoo käyttää räätälin mittapuuta, on hän varmasti n:ro 1. Mutta luulenpa hänen kadottaneen jonkunverran kultaustaan naimisiin mentyään."

"Ei, hän on aivan sama, iloinen ja niin kekseliäs. Olisittepahan vain nähnyt hänet konsuli N:n viimeisissä tanssiaisissa, hänellä oli kymmenen merkkiä."

"No niin, onhan hyvä, että meidän sotilaamme voivat ansaita merkkejä ainakin yhdessä paikassa, kun he eivät voi tehdä sitä taistelukentällä", vastasi ylioppilas, "mutta onko hänellä nyt vaimonsa mukanaan kaikilla näillä voittoretkillä?"

"Ei, hänen vaimonsa istuu enimmäkseen kotona, hän kuuluu vähän niinkuin tekeytyvän arvokkaaksi ja vetäytyvän nyt syrjään", vastasi Mathilde ja heitteli niskojaan, "mutta luutnantti ei siitä välitä, hän menee minne kutsutaan ja hänet kutsutaan kaikkialle."

Mathilde vaikeni hetkiseksi, sillä Agnes vetäisi häntä toisen kerran hameesta.

"Mitä tahdot?" sanoi hän Agnekselle.

"Niin, olisittepahan vain nähnyt kuinka hän mielisteli Agnesta", huomautti hän ylioppilaalle.

Agnes asetti suunsa hänen korvalleen ja kuiskasi: "Mutta oletko aivan suunniltasi — etkö muista?"

"Oh — se on totta, ylioppilaan morsian", ja nyt vaikeni vihdoinkin Mathilde.

"Vai mielisteli hän teitä, Agnes-neiti?" jatkoi ylioppilas ja katseli terävästi Agnesta.

"Hän olisi mielellään voinut säästää sen vaivan", vastasi Agnes vilkaisten harmistuneena Mathildeen.

Ylioppilas oli vaipunut mietteisiin, saattoi nähdä hänen kasvoistaan, että hän oli toisessa maailmassa.

"Mitä ajattelette, herra ylioppilas?" kysyi Mathilde.

"Oh, ajattelen kuinka onnellinen ja tyytyväinen elämän työhönsä se lieneekään, joka voi kysymykseen 'Mitä olet tehnyt maailmassa?' vastata kuten luutnantti Karlson: 'Olen mielistellyt', ja kuinka onnellinen se nainen onkaan, joka omistaa sellaisen miehen."

"Vai luulette te meidän nuorten tyttöjen mieluummin tahtovan ne, jotka seisovat kuin neuloilla, astuessaan tanssisaliin, ne jotka hymyilevät tyhmästi, pureskelevat kynsiään ja punastuvat korviin asti, kun heitä puhuttelee, ja jotka polkevat hameemme riekaleiksi, kun he, jäykkinä ja kömpelöinä, uskaltavat tanssiin."

Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.

"Huomaan teillä olevan terävän katseen, ja voin taata, ettette ole säästänyt näitä syntisraukkoja. Jos olisi kysymyksessä tanssiin pyytäminen, luulenpa, että teidän sijassanne silloin valitsisin muita, mutta nythän oli kysymyksessä valitseminen elämää varten ja luulenpa — niin, suokaa anteeksi — luulenpa, että valitsisin silloin kynnenpureskelijat, joiksi heitä kutsutte. Uskon heistä, että heidän aikansa kuluu muuhun kuin leikkiin ja tanssiin, että he, kun on kysymyksessä taistelu hengen aseilla, eivät enää seiso kuin neuloilla, vaan murtavat tiensä järjellä ja voimalla. Ja vielä — anteeksi taas, että tulen teitä loukanneeksi — minulla on sangen vähän luottamusta näihin tanssiaiskeikareihin, joilla ei ole muuta elämänpäämäärää kuin saada merkkejä tanssiaisissa ja johtaa kotiljongissa. Naurakaa te vain, neiti Ravn, mutta minä puhun nyt vakavasti. Tunnen nämä kiiltokeikarit, jotka lentelevät paikasta toiseen, polvistuvat mielitietylleen ja suitsuttavat imeliä, mielisteleviä, ulkoa opittuja sanoja, jotka he taasen uhraavat toiselle seuraavassa tanssissa. Tunnen nämä 'sivistyneet' ihmiset, jotka vierashuoneessa puhuvat norjalaisesta raakuudesta ja sitte istuvat toveripiirissä laulaen rivoja lauluja, ja joilla ei ole muuta mielessä kuin kauppaneuvos P… ja valtioneuvos L… joiden luokse he menevät sunnuntaiksi syömään päivällistä. Mutta nämä asetetaan aivan kuin malleiksi, joiden seuraa sivistynyt maailma hakee, ja joille äidit onnellisina antavat tyttärensä. Minusta naisen täytyy voida vaatia mieheltä jotain enemmän, kuin että hän osaa tanssia hyvin ja pukeutua kauniisti."

Agnes oli kumartunut eteenpäin, hän katseli suurin silmin ylioppilasta ahmien jokaisen hänen sanansa. Mathilde nojautui mukavasti tuolin selustaa vasten rypistäen otsaansa.

"Opiskelette teologiaa? Eikö niin?" sanoi hän pilkallisesti hymyillen.

"Jos se voi jollakin tavoin herättää teidän mielenkiintoanne, niin — kyllä, — luulin muuten, että jumaluusoppi ei ollut teidän tiellänne", vastasi ylioppilas ja kumarsi.

"Oh ei — saatoin vain ymmärtää, että…" sanoi Mathilde ja leikitteli jollakin paperilla, joka oli pöydällä, "mutta nyt sinun totta totisesti on laulettava meille jotain, Agnes, muuten torkahdamme kokonaan, ja päätämme virrellä ja rukouksella."

Agnes nousi ja meni soittokoneen luo. Hän selaili hetkisen nuottilehtiä ja löysi vihdoinkin, mitä tahtoi. Se oli Ahnfeldtin sepittämä virsi. Hän lauloi sen niin rauhallisesti, mutta niin lämpimästi.

"A—ha—" kuului sohvannurkasta. "Tämäpä oli surkeata." Mathilde haukotteli.

"Ei tiedätkös mitä, lapseni", sanoi hän, rientäen Agneksen luo, "nyt meidän pitää saada jotain, jossa on eloa ja vilkkautta eikä tätä u-u-u-u. Eikö sinulla ole 'Yksinkertaisen tytön' lauluja?" Ylioppilas katseli hämmästyneenä pappiin. Hän oli ottanut sanomalehden ja luki sitä, nuorten puhellessa keskenään. Hän näytti surulliselta, mutta ei sanonut sanaakaan.

Ylioppilas katseli Agnesta. Hän istui pianotuolilla, antoi Mathilden selailla nuotteja, eikä sanonut sanaakaan. Hän tarkasteli huonetta, se oli myöskin muuttunut, mutta ei ollut niin kodikas kuin ennen. Täällä ei myöskään enää tuntunut niin hauskalta olla kuin ennen; täällä oli jotain raskasta, jota ei koskaan ollut entisaikaan. Ja tuossa loikoi tuo pieni vaihdokas, aivan kuin hän olisi ollut kotonaan, käski ja määräili aivan kuin tahtoi, eikä kukaan uskaltanut vastustaa häntä.

Mathilde löysi lopuksi jotain, josta hän piti, ja asetti sen Agneksen eteen, mutta Agnes asetti sen aivan rauhallisesti takaisin nuottisäiliöön. Sitte löysi hän rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi laulaa niitä.

"No mutta onko nähty moista pientä heittiötä", sanoi Mathilde, — "näihin talonpoikaislauluihin olemme kyllästyneet aikoja sitte; sinähän et muuta tee, kuin hoilotat niitä päivät pitkät; laula nyt jotain, jossa on sisältöä."

"Laulan, mitä tahdon, enkä tahdo laulaa muuta tänä iltana", vastasi Agnes päättäväisesti.

"Monet kiitokset, neiti", vastasi Mathilde ja niiasi hänelle, "sepä on kohteliasta vieraille." Näin sanoen istuutui hän loukkaantuneena sohvannurkkaan.

Kun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, kulki hän kauan edestakaisin lattialla, ennenkuin hän meni levolle. Hän otti esiin kuvansa laatikosta ja katseli taasen sitä.

"Omituista, että näiden kahden piti kulkea aivan samaa latua. Ja mies tuli viettelijänä myöskin tämän toisen tytön luokse, mutta hän — — niin, jospa voisi ymmärtää häntä. Että hän voikin elää yhdessä tämän Mathilden kanssa, kutsuen häntä ystävättärekseen — — — ei, nainen on käsittämätön olento." —

Mathilde alkoi kyllästyä pappilaan, ja pappila alkoi ikävystyä Mathildeen. Hän ei voinut koskaan pysyä rauhallisena tahi istua kotona päivääkään, ja jos ihmiset eivät tahtoneet tulla hänen luokseen, meni hän heidän luokseen. Joka kerta sanoi hän, että ihmiset täällä olivat sivistymättömiä ja ikäviä, ja joka kerta kotia palattuaan oli hänellä pussi täynnä heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta kuitenkin hän meni heidän luokseen.

Niinpä hän sitte eräänä päivänä välttämättömästi tahtoi vierailulle ylioppilaan luo. Agnes sanoi, että se ei sopinut heille naisina; mutta jos Mathilde kerran oli saanut jotain päähänsä, ei ollut niin helppoa saada sitä sieltä pois, ja niinpä hän kiusasi Agnesta niin kauan, kunnes hän ja Agnes eräänä iltapäivänä menivät sitä tietä pitkin, joka vei kapteenintaloon. Agnes ei ollut luvannut varmasti mennä mukaan sisälle, mutta saattoivathan he nyt mennä kappaleen sinnepäin ja nähdä, miten asiat kehittyivät. Ja asiat kehittyivät siten, että he tapasivat ylioppilaan.

"Ovatko neidit kävelyllä?" sanoi ylioppilas ja meni heidän luokseen.

"Niin ollaan", vastasi Mathilde, "ja tiedättekö, minne olemme päättäneet mennä? Teidän luoksenne vierailulle."

Ylioppilas loi häneen ihmettelevän ja puolittain epäilevän katseen.

"Onko se totta?" kysyi hän, "minun täytyy sanoa, että tuopa oli ystävällistä. Onko se totta, Agnes-neiti? Miksi nykäisitte ystäväänne hameesta? Olette asunut täällä niin kauan, ettekä vielä kertaakaan ole käväissyt luonani. Ettekö nyt tahdo seurata mukana?"

Agnes ei oikein tietänyt mitä vastata ja niinpä hän vain kiitti hämillään. He kulkivat edelleen, ja ylioppilas alkoi puhella Agneksen kanssa, aivan kuin ei Mathildea ollenkaan olisi ollut olemassa.

"Anteeksi", sanoi Mathilde ja tuli ylioppilaan luo, "olette saanut kyynärpäähänne suuren tahran", ja hän kohotti kättään pyyhkiäkseen sen pois. "Oh, anteeksi, ilmeisesti erehdyin" — lisäsi hän, hymyili ja käänsi kasvonsa pois, aivan kuin hämillään.

Ylioppilas katseli maahan. Hänellä oli käsivarressa suuri kolo, josta paita pisti esiin. Hän joutui hämilleen samassa, mutta hän malttoi mielensä pian ja kumarsi Mathildelle.

"Näette, etten ole pukeutunut ottaakseni vastaan moisia hienoja vieraita; mutta jos olisin aavistanut tämän kunnian, ette olisi nähneet mitään tahrapilkkua. Ja täällä maalla, katsokaapas —"

"Niin täällä maalla näkee paljon omituista, mutta se on kai täällä muotina", sanoi Mathilde nenäkkäästi.

"Maalla ainakin pitää paikkansa vanha sananparsi, että 'ei ole koiraa karvoista katsottava'", vastasi ylioppilas, "ja se on hyvä sananlasku, eikö ole, Agnes-neiti?"

"Kyllä se on", vastasi Agnes, "mutta ihminen, joka on sisäisesti hyvä, pitäisi kunnianaan olla ulkonaisesti siisti."

Ylioppilas katsoi häneen, Agnes vältti hänen katsettaan.

"Se on totta", vastasi hän lyhyeen. He olivat nyt tulleet veräjälle, joka vei puutarhaan. Agneksen sydän tykytti niin omituisesti, kun veräjä sulkeutui hänen takanaan, ja hän asteli pitkää puistokäytävää, jota vanhat puut reunustivat, taipuen hänen ylitseen. Oli aivan kuin ne olisivat sanoneet: "Nyt vangitsemme sinut, nyt et koskaan pääse enää täältä." Hän sai kovan halun juoksennella ympäri, katsoa jokaista nurmikenttää, joka kukka-istutusta, jokaista pientä puistikon halki kulkevaa polkua. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän tehnyt sen, mutta nyt oli ylioppilas täällä ja — Mathilde. Hän silmäsi vain salavihkaa ympärilleen, mutta kuinka omituista täällä kuitenkin oli. Vanha, sammaltunut kivipenkki tuolla kauempana; merenjumala, joka seisoi puhaltaen pilliinsä, ilman että vettä juoksi lainkaan; auringonkello ruostuneine viisareineen; vanha harmaa talo, joka seisoi tuossa kuurassa kuin kokoonluhistunut vanhus; kaikki oli muistuttamassa mennyttä aikaa, jolle elämä, leikki, loisto ja auringonpaiste oli antanut eloa, jolloin ei vain kissa istunut leveillä rappusilla ja nuoleksinut käpäliään, vaan nauru ja laulu kaikui sieltä palvelijoiden kiitäessä kauniiden silkkipukuisten naisten keskellä ja tarjotessa viinipikareja. Ja sisällä suurissa viileissä huoneissa ja pitkissä autioissa käytävissä riippui vanhoja esi-isiä valkoisissa tekotukissa ja miekka sivulla lausuen hänet ikäänkuin tervetulleeksi ja kunnianarvoisat isoäidit pitsiröyhelöissä ja ruusut käsissä; nämä isoäidit aivan kuin niiasivat hänelle. Hän kulki äänettömänä tarkastellen tarkastelemistaan; mutta Mathilde kaakotti kuin kana ja juoksenteli ylioppilaan kintereillä; hän näytteli heille kaikki kyökistä kellariin. Vihdoin pysähtyivät he arkihuoneeseen, ja ylioppilas pyysi heitä istumaan.

"No, mitä neidit pitävät talostani?" kysyi hän.

"Kyllä, talo on erittäin sievä", vastasi Mathilde, "mutta jotain puuttuu."

"Ja mikä se on?"

"Teidän pitäisi hankkia vaimo."

"Niinkö arvelette?" vastasi ylioppilas. "Miksi se on niin välttämätöntä?"

"Niin katsokaapas, täällä on autiota, täällä on pimeää ja täällä on tyhjää; mutta hän järjestäisi, koristaisi ja hankkisi jotain uutta; sitte voisitte kutsua vieraita, eikä teidän tarvitsisi istua täällä yksin ja lukea koko päivää. Ja sitte — niin, katsokaas tuolla seisoo tuo tuoli vinossa, ja tämä pöytä se seisoisi nyt tuolla. Tahdotteko auttaa minua muuttamiseen, niin saatte nähdä. — — Eikös nyt näytä sievemmältä? Katsokaas, kaiken tämän voisi vaimo tehdä."

"Myönnän teidän olevan oikeassa", vastasi ylioppilas leikkiä laskien, "enkä tiedä parempaa kuin että autatte minua hankkimaan sen."

"Oh — hän voi olla lähempänä kuin luulettekaan", vastasi Mathilde, rypisti otsaansa ja katseli veitikkamaisesti Agnekseen.

Agnes oli kääntynyt, ei ollut kuulevinaan ja katseli muutamia seinällä riippuvia valokuvia. Oli ilmeistä ettei ylioppilaskaan pitänyt tästä.

"Neidit suonevat anteeksi", sanoi hän hetkisen kuluttua, "tulen heti takaisin." Näin sanoen hän meni huoneesta.

Hän oli tuskin päässyt ulos, ennenkuin Agnes äkkiä kääntyi ja tarttui Mathilden käsivarteen.

"Häpeäisit", sanoi hän posket hehkuen, "käyttää sellaisia sanoja täällä ja — — —"

"Mikä sinua vaivaa? Minäkö häpeäisin? Voitko kieltää, että mielelläsi tahtoisit olla hänen vaimonsa?"

"Mathilde, jos sinä — — —"

Agnes ei saanut sanotuksi enempää; sillä samassa tuli ylioppilas sisään uudessa kauniissa takissa ja takanaan vanha palvelijatar, joka lautasella kantoi hilloa, pikkuleivoksia ja viiniä.

"Tässä on kaikki, mitä minulla on tarjottavana", sanoi ylioppilas, kaatoi laseihin ja tarjosi. "Tervetuloa tänne! Tervetuloa tänne, Agnes-neiti!" sanoi hän ja kilisti hänen kanssaan.

"Niin, ja emmekö saisi samalla toivoa, Agnes, että seuraavalla kerralla, tänne tullessamme, saisimme tavata kauniin, nuoren talonemännän?" sanoi Mathilde.

"Kiitos hyvästä tahdostanne, neiti Ravn", vastasi ylioppilas ja kumarsi; mutta Agnes maisteli vain lasiaan ja asetti sen pöydälle.

"No, mitäs pidätte maalaiselämästä?" kysyi ylioppilas Mathildelta, johtaaksensa keskustelun johonkin muuhun.

"No kyllä — ajaksi — mutta en voisi koskaan ajatella asettua tänne asumaan ainaiseksi. Täällä ei ole koskaan mitään nähtävää ja kuultavaa, ja sitte tapaa niin harvoin ihmisiä, joiden kanssa voi seurustella."

"Aivan samaa sanoi Agnes-neitikin kerran; enpä tiedä, vieläkö hän on samaa mielipidettä. Mutta jos neidit ovat yhtämieltä kanssani, teemme pienen kävelymatkan täällä ympäristössä, niin näytän teille sellaista, mikä on omiansa herättämään mielenkiintoa, ja ihmisiä, joiden kanssa voi hyvin seurustella."

"Niin, tehkäämme se", sanoi Mathilde, "se on hauskaa; meillä ei ole kuitenkaan mitään tehtävää tänään."

"Mutta kunhan isä vain ei hätäile", vastasi Agnes; "ennen hämärää täytyy meidän olla kotona."

"No hän ei totta totisesti kaipaa meitä", vastasi Mathilde ja kiinnitti neulalla vaippaansa, "voimme mennä nyt heti."

"Te teette aina vastaväitteitä, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas.

"Teenkö?" vastasi Agnes, ja hän seurasi mukana.

He kulkivat kappaleen tietä pitkin, sitte poikkesivat he syrjäpolulle ja lähtivät kulkemaan yli peltojen. Siellä seisoi mies, kaivellen perunamaata. Ylioppilas seisahtui hänen eteensä.

"Toivotan onnea työhön, Hannu", sanoi hän ja tervehti; "kuinka voi äitisi?"

"Kiitos kysymästä, hän voi hyvin", vastasi Hannu ja katseli ylös työstään. "Sinulla on seuraa tänään."

"Niin, enkös ole mielestäsi joutunut hienoon seuraan?"

"Niin, se on varma. Komeutta kyllä näkee maailmassa." Hän seisoi nojaten lapioon. "Katsos, ylioppilas, mitä tänään löysin", sanoi hän hetkisen kuluttua ylioppilaalle, hiljentäen ääntään ja ottaen taskustaan vanhan hopearahan, jonka hän oli löytänyt pellosta, "se oli myöskin uudenuutukainen ja kiiltävä kerran, mutta sen täytyi kuitenkin maahan."

Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme hänen tätä sanoessaan.

"Niinpä kyllä, maa ottaa suurimmat rikkautemme", vastasi ylioppilas, "mutta kerran ne kuitenkin etsitään kätköstään ja annetaan meille takaisin, Hannu."

"Niinhän ne sanovat", vastasi Hannu ja työnsi lapion multaan niin voimakkaasti, että se vajosi pitkälle ylös varteen.

"Näittekö hänet?" kysyi ylioppilas Agnekselta, heidän kulkiessaan edelleen.

"Kyllä", vastasi Agnes.

"Saatoitteko ymmärtää häntä?"

"En, mutta näin, että jokin oli koskenut häneen kovasti."

"Hän oli kihloissa seudun kauneimman tytön kanssa. Sitte sairastui morsian ja kuoli juuri ennen häitä. Nyt menemme pistäytymään hänen äitinsä luo."

Mathilde oli tullut kauas edelle, hän kun oli jatkanut matkaa toisten pysähtyessä. Ylioppilas ja Agnes kiiruhtivat saavuttaaksensa hänet.

"No, nytpä sait jotakin mieltäylentävää kuullaksesi?" sanoi Mathilde Agnekselle.

"Jos aiotte näyttää meille kaikki ne merkillisyydet, joista puhuitte, herra ylioppilas", sanoi hän samassa hetkessä ylioppilaalle, "älkää silloin pysähtykö jokaisen talonpojan kohdalla."

"Niin, mutta hän oli ensimäkien merkillinen olento", vastasi ylioppilas nauraen, "ja tuossa näette toisen." Hän osoitti tien vieressä olevaa pientä torppaa.

"Tahdotteko, että menemme sinne?" kysyi Mathilde hämmästyneenä.

"Niin, mikäpä estäisi?" kysyi ylioppilas.

"Tuohon kurjaan tölliin, jossa arvatenkin on niin tukahduttavaa, ettei siellä voi hengittää."

"Oh, minä olen hengittänyt siellä niin monta kertaa, eikä se ole lainkaan niin vaarallista, kuin miltä näyttää", vastasi ylioppilas. "Uskokaa minua, ettette tarvitse sitä katua."

Mathilde seisoi hieman epäröiden ja katseli mustaa oven kynnystä, mutta lopuksi kääri hän hameet aivan jalkojen ympärille, kohotti ylös helmat ja kulki varpaillaan kivitetyn eteisen lattian yli. Ylioppilas kolkutti, ja he menivät sisälle. Se oli tavallinen talonpoikaistalo, tulisija keskellä lattiaa, katto savuttunut, mutta muuten siellä oli kylläkin puhdasta ja raikasta. Mathilde näytti kuin puusta pudonneelta. Tuvassa istui noin 70 vuoden vanha talonpoikaisvaimo, jolla oli niin rauhalliset ja valoisat kasvot, että näytti siltä kuin koko hänen elämänsä olisi ollut auringonpaisteinen. Hän nousi ja tuli heidän luokseen. Ylioppilas ojensi kätensä hänelle.

"Kiitos viimeisestä", sanoi ylioppilas.

"Kiitos itsellesi viimeisestä", vastasi vaimo ystävällisesti, "sinulla on vieraita mukanasi tänään."

"Tuo on papin tytär, ja tämä tässä on hänen ystävänsä kaupungista. He tahtoivat mielellään nähdä, miten tulet toimeen."

"Vai niin — tervetuloa", sanoi vaimo ja ojensi kätensä Mathildelle, jonka täytyi ottaa se vastaan, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin. "Tervetuloa", sanoi hän Agnekselle ja ojensi hänelle kätensä, "minun olisi kyllä pitänyt tuntea sinut; mutta he kasvavat niin nopeaan, että heitä ei voi tunteakaan. Olin kirkossa, kun sinut vietiin kastettavaksi. Mutta nyt istuutukaa ja levätkää hetkinen."

"Kiitos, kiitos", vastasi ylioppilas ja istuutui penkille. Agnes istuutui aivan viereen. Mathilde katseli ympärilleen, löytääksensä tuolin; mutta kun hän ei sellaista huomannut, levitti hän nenäliinansa penkille ja istuutui sille. Kaisa meni hyllyn luokse ja kaatoi maitoa puukuppiin. Hän maisteli ensin, oliko maito tullut happameksi, sitte hän tuli Mathilden luokse ja tarjosi sen Mathildelle.

"Voitpa olla janoinen", sanoi hän ja ojensi kupin hänelle.

Mathilde näytti aivan kauhistuneelta.

"Ei, monet kiitokset", vastasi hän, niin pian kuin saattoi.

"Kuppi on puhdas", sanoi Kaisa ystävällisesti.

"Ei, monet kiitokset", sanoi Mathilde taasen, ja sitte otti Agnes kuppinsa ja joi, ja ylioppilas senjälkeen.

"No, minkälainen elämäsi on, Kaisa?" kysyi ylioppilas, kiitettyään maidosta.

"Kyllä, kiitos, elän hyvissä oloissa ja olen Jumalan kiitos terve."

"Minulla on terveiset Hannulta."

"Sinä olet tavannut hänet?"

"Mitenkäs hän jaksaa; alkaako haava parata?"

"Eipä niinkään; syvästä haavasta jää syvä arpi, eikä ole helppoa saada sointua viuluun, kun kielet ovat lauenneet", vastasi Kaisa hiljaa. Hän kääntyi ja pyyhki silmiään kädellään.

"Mutta Herramme voi sitoa sen, mihin toinen ei kykene", sanoi ylioppilas.

"Hän voi sen, ja hän tahtoo sen myöskin, kun hänen aikansa tulee", vastasi Kaisa.

Hän puhui niin tyynesti, lempeästi ja luottamusta herättävästi; ei sanoissa eikä kasvonpiirteissä ollut mitään katkeraa. Agnes katseli ihmetellen häntä. Ylioppilas puheli hänen kanssaan kauan. Mutta Mathilde istui väänneskellen itseään penkillä ja katsellen levottomasti ylioppilaaseen, eikö hän pian vaikenisi. Vihdoin hän nousi. Kaisa kätteli heitä taasen, kiitti vierailusta, ja pyysi Agnesta pian tulemaan takaisin. Tuskin olivat he tulleet ulos, ennenkuin Mathilde alkoi torua ja pudistella hamettaan.

"Enpä ole ennen nähnyt mokomaa, tarjota meille maitoa mustasta maljasta, josta hän ensin itse juo. Ja missäs se on, mitä meidän piti nähdä?" kysyi hän ylioppilaalta.

"Olette nähneet sen", vastasi ylioppilas.

"Jos tuo vanha eukko oli niin merkillinen, niin Jumala varjelkoon minua moisista merkillisyyksistä."

"Ettekö nähnyt, että tuolla vanhalla maalaiseukolla oli kasvonpiirteet ja olento, jota kuningatar saattaisi kadehtia? Ettekö nähnyt, että kaikessa, mitä hän sanoi ja teki, yksinpä vähäpätöisimmissäkin pikkuseikoissa, oli arvokkaisuutta."

"Niin, monet kiitokset, mutta mieluimmin tahdon päästä näkemästä moista", vastasi Mathilde ja keikahutti päätään, "te olette nyt niin kiintynyt talonpoikaistapoihin ja talonpoikaisoloihin, että te jonakin kauniina päivänä sanotte, että parasta on olla pesemättä lattioita, olla tuuleuttamatta ja syödä puuroa joka ateriaksi." Ylioppilaan täytyi nauraa.

"Niin, ne muut merkillisyydet, joita minulla on näytettävänä, eivät ole hiuskarvaakaan parempia", sanoi hän, kohauttaen olkapäitään, "niin että, jos —"

"Kiitos, olen saanut kylläkseni", vastasi Mathilde, "nyt tahdon mennä kotia. Tuletko mukana, Agnes?"

"Ei, te kai seuraatte minua, vai mitä?" sanoi ylioppilas reippaasti, kääntyen hänen puoleensa.

"Ei, kun Mathilde — —"

"Oh, äläpä anna minun häiritä, minä löydän kyllä tien yksinkin kotia, ja jos sinulla on halua nähdä enemmän moista ihanuutta, niin ole hyvä."

"Tehän olette niin monet kerrat ennen kävellyt yksin minun kanssani. En kai minä ole vaarallisempi nyt kuin silloin", sanoi ylioppilas.

"Ette — mutta —", sanoi Agnes venyttäen sanoja.

"Ei, se on vain uhmailua, Agnes, eikä muuta", sanoi Mathilde, "katsos, nyt menen minä."

Agnes seisoi vielä epäröiden.

Ylioppilas meni hänen luokseen. "Olen harvoin pyytänyt teiltä mitään", sanoi hän vakavasti, "mutta tänään pyydän teitä seuraamaan minua."

"Mutta sopiiko se myöskin?"

"Hyvästi, hyvästi", sanoi Mathilde ja juoksi nauraen kedon yli. "Kunpa teillä olisi hauskaa", lisäsi hän pisteliäästi, "ja nytpä älä liiaksi kaipaa minua, Agnes."

Ylioppilas ja Agnes katselivat toisiaan, nuo kaksi vanhaa ystävystä seisoivat yksin, kiusanhenki oli poissa, ja kaikki oli tullut niin hiljaiseksi hänen mentyään. He kulkivat hetkisen ääneti rinnatusten, mutta molemmat olivat tyytyväisiä siitä, että Mathilde laverteluineen oli poissa.

"Näittekö muuta tuossa vaimossa kuin eukon, Agnes-neiti?" kysyi ylioppilas. "Ette kuitenkaan koskaan voisi loukata ketään, niinkuin teidän ystävättärenne on loukannut tätä vaimoa tänään?"

"Mathilde ei lainkaan tunne maalaistapoja täällä", vastasi Agnes.

"Ei, mutta voi vaatia ihmisiltä, jotka kutsuvat itseään sivistyneiksi, että he uskovat löytyvän muitakin sivistyneitä ihmisiä kuin he itse, vaikkakaan nämä ihmiset eivät ole sivistyneitä aivan heidän säädöksiensä mukaan. Ja kun ajattelee näiden kahden kasvoja, kaupunkilaisnaisen ja talonpoikaisvaimon, niin tiedän kyllä, minkä minä valitsisin."

"Niin, hänellä oli omituiset kasvonpiirteet, hän on varmaankin kärsinyt paljon, se vaimo?"

"Niin, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi poikaa, kaikki kelpo poikia, he ovat sortuneet hänen ympärillään, hänen jäädessään pystyyn. Kaksi hukkui isän kanssa syysyönä merellä; yksi heistä satutti itseään kuolettavasti tunturilla, kun hän tahtoi pelastaa toista, ja kuoli heti tämän jälkeen, ja kaksi kuoli isoonrokkoon. Viimeisen oli nyt jatkettava sukua, silloin kuolee hänen morsiamensa, ja hän kadottaa sekä rohkeuden että voiman. Ja kaikkea tätä täytyy äidin katsoa; hänen täytyy rohkaista, lohduttaa ja koettaa kohottaa poikaa, vaikkakin hän on vajota maahan surusta. Mutta ei koskaan ole kuultu valittavaa sanaa; ei koskaan ole nähty muita kasvoja kuin nämä rauhalliset ja tyynet, jotka aina ovat alttiit kaikkia auttamaan. Ihmiset kirjoittavat nyt niin paljon kirjoja, maalaavat ja pystyttävät muistomerkkejä milloin millekin, mutta se suuruus, mikä piilee siinä, että kärsii kestävästi niinkuin erityisesti naiselle on ominaista, se saa harvoin sanan osakseen. Ja kun runoilijat tahtovat kuvata suurta surua, valitsevat he mieluimmin sen mikä repii tukkaansa ja epätoivoisena kirkuu taikka sen, joka säilyttää miehen kuolinnaamiota, eikä voi unohtaa rakkaita kasvonpiirteitä. Mielestäni he mieluummin voisivat valita sen, joka surusta tulee hiljaiseksi ja äänettömäksi ja jonka kasvoilla kuitenkin aina on sama lempeä ja kiitollinen ilme. Hän on varmasti kauniimpi ja suurempi, niin totta kuin on kauniimpaa ja suurempaa antaa kuin ottaa."

Ylioppilaan tätä sanoessa oli hän tullut toisen mökin luokse, joka oli tien varrella.

"Tänne menemme sisälle", sanoi hän Agnekselle, "niin saatte nähdä toisen naisen, joka myöskin on suuri, vaikkakaan hän ei itse tiedä sitä." Hän avasi oven ja meni sisälle. Eräällä tuolilla istui valkohapsinen vanhus. Hän ei noussut heidän tullessaan sisälle, hymyili vain ja nyökäytti päätään ylioppilaalle. Ylioppilas meni hänen tuolinsa luokse.

"Tässä tulen papin tytär mukanani", sanoi hän, "hän tahtoi nähdä, miltä tuvassasi näyttää."

"Vai niin, papin tytär", toisti vanhus, ja näki, kuinka hän vilkastui, "niin, niin, pappi on kelpo mies, ja hän saarnaa hyvin, kun kuulin häntä viimeksi, niin sen hän teki, ja tunsin hänet aina siitä, kun hän oli pieni poika — vai niin, vai niin, vai on se papin tytär." Vanhus istui päätään nyökytellen ja katseli Agnesta.

"Missä Ingrid on tänään?" kysyi ylioppilas.

"Ingrid? — niin, hän tulee pian", vastasi vanhus, "mutta ajattele, papin tytär — niin ja hänen isoisänsä, tunsin ne kaikki, — ohoh — ohoh — kuinka aika kuluu; olen 90 vuoden vanha nyt, tiedäppä se — 90 vuoden vanha."

Hänen siinä istuessaan ja leperrellessään itsekseen tuli Ingrid sisälle. Hän näytti vanhalta, noin 50-vuotiaalta, oli pieni ja laiha, mutta niin kevyt, niin kevyt. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan, nähdessään vieraat.

"Ei, mitäs näenkään, eikös se ole ylioppilas ja eikös se ole Agnes myöskin — ei, että tahdoitkin käväistä luonamme täällä, missä on niin yksinkertaista; täällä on nyt myöskin niin siivotonta tänään — istu alas —" ja Ingrid pyyhki penkin esiliinallaan, siivosi huoneessa ja puhui samalla kertaa.

"Kuules — tämä on papin tytär", sanoi vanhus Ingridille ja havahti aivan kuin uudestaan.

"Niin luuletkos, etten Agnesta tunne? Olen nähnyt hänet niin usein kirkkomaalla; kyllä kai nyt minä tunnen hänet, mutta että tahdoitkin käväistä meitä katsomassa. — —"

Sama toistui uudestaan. Vanhus puhui isoisästään ja kaikista vanhoista muistoistaan ja lopetti aina seuraavin sanoin: "vai niin, vai on se papin tytär", ja Ingrid ei voinut unohtaa sitä, että hän tahtoi käväistä siellä sisällä, missä oli niin yksinkertaista.

Heidän ulos tultuaan sanoi ylioppilas Agnekselle: "Nyt olette tehnyt hyvän työn tänään, Agnes-neiti. Näittekö, kuinka iloisiksi he tulivat, vain siksi, että tulitte. Uskokaa minua, että tämä eukko, joka nyt melkein uudestaan on lapsi, ei voi unohtaa tätä niin pian, hän on, niin kauan kuin hän elää, puheleva tästä käynnistä itsekseen. Ja Ingrid — kun näkee hänet, kukapa silloin luulisi hänessä olevan jotain suurta. Hän näyttää kuitenkin niin pieneltä ja vaatimattomalta. Mutta hän on tehnyt, mitä niin monet eivät olisi tahtoneet tehdä. Hän istui tuolla vanhan isänsä kanssa, joka oli rampa, eikä voinut tehdä työtä. Silloin häntä kosii eräs rikas talonisäntä, mutta sillä ehdolla, että isä ei seuraisi mukana. Hän tahtoi maksaa jotain hänen puolestaan, ja hänet sijoitettaisiin elätiksi jonnekin pitäjään, Hän piti tästä miehestä, mutta hän valitsi isän. Monena, monena vuotena on hän nyt hoidellut häntä, kantanut hänet joka ilta vuoteeseen ja joka aamu takaisin tuoliin, tehnyt työtä käsillään kuten voimakkain mies elättääkseen heitä molempia, ja kuitenkin on hän aina tyytyväinen ja iloinen. Kuinka moni matkustaja onkaan nähnyt hänen seisovan mökin ulkopuolella rankkasateessa, ruskeassa päällysnutussa, ruskea hattu päässä muokkaamassa maata. Matkustaja on ehkä nauranut ja osoittanut häntä, vieraat naiset ovat tuijottaneet häneen lornjettinsa läpi, ja hänestä on kerrottu niinkuin mistäkin pilakuvasta vieraiden huvittamiseksi seurapiirissä. Ei kukaan ole uneksinut, että tässä naisessa oli sisältöä, joka oli kullan arvoinen."

Agnes oli kuunnellut häntä tarkkaavasti. Hän näytti miettivältä.

"Kuinka omituista, etten ole aikaisemmin kuullut mitään tästä", sanoi hän, "ja kuitenkin olen elänyt täällä niin monta vuotta. Mutta kuinka onnellinen se nainen mahtaneekaan olla, jolla on varma elämäntehtävä, jolla on yksi ainoa, jolle hän voi uhrautua, jolle hän voi elää."

Ylioppilas katseli Agnesta. Hänen viimeisissä sanoissaan ilmeni sellainen lämpö, että saattoi ymmärtää sanotun kauan olleen kätkössä sydämessä, silmäripset värähtelivät, mutta hän ei katsonut ylioppilaaseen, hän katseli ilmaan, aivan kuin hän siellä olisi voinut nähdä jotain.

"Eikö teillä ole elämäntehtävää, Agnes-neiti?" sanoi ylioppilas hillitysti, mutta sydämellisesti. "Ei ole ainoatakaan ihmistä, jolla ei olisi elämäntehtävää, ja kaikkialla, missä on rakkautta, on myöskin elämäntehtävää. Välttämätöntä on vain saada elämäntehtävänsä selväksi. Ajatelkaahan vain, kuinka paljon voisitte vaikuttaa täällä. Sillä, uskokaa minua, kaikki ei ole niin valoisaa ja suurta kuin se, mitä olen teille tänään näyttänyt. Täällä on lapsia, joiden täytyy kulkea repaleisina ja likaisina, jotka päivisin vain piehtaroivat ulkona, tappelevat ja tekevät kaikenlaisia kepposia, siksi että heidän äidillään ei ole mitään työtä, mihin panna heitä, joiden usein täytyy nähdä isän tulevan juovuksissa kotia, kiroilevan ja joutuvan toraan heidän äitinsä kanssa. Täällä löytyy niitä, jotka päivä päivältä uurastavat, elää retustavat ja jotka eivät ajattele muuta kuin ruokaansa joka ateriaksi. Täällä on raakuutta ja tietämättömyyttä, josta tuskin voitte uneksiakaan. Täällä teillä on laaja vaikutusala, Agnes-neiti, sillä naisen käsi voi ulottua paljoa kauemmaksi kuin miehen koskaan voi. Te voisitte hommata muutaman näistä lapsista pappilaan, panna ne hieman työhön puutarhaan taikka käsitöihin, te voisitte puhua hieman ystävällisesti ihmisten kanssa välistä — jo siten tekisitte siunatun teon. Te voisitte silloin koota siunausta ja esirukouksia ympärillenne, ja sellainen yksinkertainen naissielu kuin Ingrid voi rukoilla."

Ylioppilas vaikeni ja katseli Agnesta, mutta hän vain tuijotti eteensä ja kulki edelleen.

"Mutta arka ette saa olla", jatkoi ylioppilas. "Usein tarvitaan rohkeutta mennä köyhän tupaan tai istua sairasvuoteen ääressä; mutta se maksaa vaivan, uskokaa se. Kuolema silmien edessä unohtaa ihminen kaikki ne kevyet jaaritukset, joilla hän muuten voi salata ajatuksensa, mutta silloin saatte nähdä ihmisen sellaisena kun hän todellisuudessa on. Ja mikä ihana ajatus onkaan siinä, että on saanut tehdä vähän kaikesta siitä, mitä on määrätty tekemään. En voi ajatella mitään, mikä voi tehdä ihmisen enemmän onnettomaksi, kuin se, että hänen elämänsä lopussa täytyy silmätä takaisin elämään, missä näkee vain omat maalatut kasvonsa peilistä; en tiedä mitään kurjempaa kuin täytyä tunnustaa, että oma elämä on ollut sisällyksetön, ja kuitenkin samalla oivaltaa, ettei muuta kysytä kuin: 'elämäsi sisällys'. Se on kauheaa. Ja kuitenkin alottavat useimmat asettamalla elämänsä eteensä ja sanovat: 'meillä on pitkä elämä elettävänä.' Sitte unohtavat he elää, sen sijaan että he aina alottaisivat kuolemalla ja tämän järkähtämättömän opettajan edessä kysyisivät itseltään: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö minua, Agnes-neiti? Ja tahdotteko nyt sanoa, ettei teillä ole omaa elämäntarkoitusta?"

Ylioppilas vaikeni hetkiseksi, hän katsoi taasen Agnesta, mutta tämä oli taivuttanut kasvonsa alas, ja hän saattoi vain nähdä rinnasta, joka nousi ja laski, että hänen sanansa olivat tunkeutuneet sydämeen.

"Se mikä on suurta kristillisessä rakkaudessa", sanoi ylioppilas taasen, "on että se ei valitse yhtä ainutta, jota se palvelee epäjumalanaan ja sitte sulje silmänsä kaikille muille, vaan että se menee kaikkien luokse. Ja sitä yhtä, jonka on valinnut, se olkoon sitte mies, vaimo tai vanhemmat, sitä rakastettakoon siten, että sydän tulee sitä lämpimämmäksi ja vastaanottavaisemmaksi kaikkia kohtaan." Ylioppilas katsoi Agnesta, sitte sanoi hän hitaasti: "Enpä tiedä, uskallanko sanoa, mitä ajattelen."

"Kyllä, sanokaa se, sanokaa se", sanoi Agnes hiljaa.

"Teillä on myöskin yksi ainoa, Agnes-neiti, joka istuu kotona ja odottaa rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko hänen olevan onnellinen? Tai olisinko ehkä päätellyt väärin hänen kasvonilmeistään? Minusta häneltä puuttuu jotain, ystävällistä kättä, joka ei parempaa tiedä kuin tehdä hänen olonsa kodikkaaksi, rakastavaa silmää, joka seuraa häntä ja voi lukea hänen ajatuksensa, sydäntä, joka voi unohtaa omansa hänen vuoksensa, vaikkakin se tuottaisi pientä kamppailua. Hän ei ole koskaan puhunut siitä, hän tuskin itse tietää siitä, mutta — ettekö luule, että voisitte olla jotain enempää hänelle, Agnes-neiti?"

Agnes ei vastannut, mutta tiellä putosi muutamia kyyneleitä, joita hän koetti salata. He kulkivat äänettöminä vieretysten aivan pappilan veräjälle. Siellä antoi ylioppilas Agnekselle kätensä.

"Hyvästi, Agnes-neiti", sanoi hän, "ja kiitos tästä päivästä."

Agnes tarttui käteen, hän tahtoi sanoa jotain, mutta hän ei saanut sanotuksi, eikä ylioppilas irroittanut kättä.

"Kiitos — kiitos kaikesta, mitä olette sanonut tänään, ja kaikesta, mitä olette ollut minulle", huudahti hän viimein; mutta sitte hän riistäytyi nopeasti irti ja meni reippaasti tietä pitkin. Ylioppilas seurasi häntä katseillaan. Hän tunsi vielä Agneksen lämpimän käden omassaan, sillä hän oli puristanut niin luottavaisesti puhuessaan. Ylioppilas tahtoi nähdä, kääntyikö Agnes — ei, hän ei kääntynyt; tuonne hän katosi ja vain huoneen lampunvalo pilkotti ikkunasta.

Agneksen sydäntä poltti, hänellä oli sellainen halu saada sitä kevennetyksi; hän juoksi rappusia ylös huoneeseensa, heittäytyi sänkyyn ja purskahti itkuun.

"Herra Jumala, anna minulle anteeksi", huokasi hän, "anna minulle anteeksi, Herra Jumala! — — Tee minut voimakkaaksi, anna minulle voimia voida rakastaa isääni, niinkuin minun täytyy — anna minulle anteeksi, Herra Jumala — älä hylkää minua, vaan tee minut vahvaksi ja anna minun rakastaa isääni!"

Hän itki itkemistään, rukoillen tavan takaa, mutta lopuksi itkuntyrske heikkeni, alkaaksensa aina uudestaan. Vihdoin makasi hän aivan hiljaa, pää piiloitettuna tyynyyn. Ei kuulunut hiiskaustakaan, myrsky oli riehunut loppuun. Sitte hän nousi, meni kirjakaapin luo ja otti vanhan kirjansa, ylioppilaan kirjan, esiin. Hän sytytti kynttilän ja alkoi lukea; hän luki sivun, mutta sitte tulivat ajatukset. Hän laski kätensä alas kirjalle ja painoi päänsä käsiinsä, ja siten makasi hän pitkän aikaa.

Joku tuli ylös rappusia ja pysähtyi kynnykselle. Se oli Mathilde. Hän näki Agneksen makaavan siinä.

"No, oletkos palannut?" sanoi Mathilde ja meni hänen luokseen. Agnes ei liikkunut. Mathilde luuli hänen nukahtaneen, hiipi varpaillaan tuolin taa ja kurkisti hänen olkapäänsä yli kirjaan. Ja sitte luki hän ääneen, pilkallisesti korostaen: "Löytyykö missään naista, joka tuntee oman horjuvaisuutensa ja joka ei ainakin kerran elämässään ole toivonut miehen kättä tuekseen. Mutta löytyykö missään myöskään naista, joka ei kainosti ole salannut tätä ajatusta, vaatimattomasti odottaen kunnes häntä etsittäisiin, vaikkapa hän sitte olisi saanut odottaa kuolemaansa asti. Tätä kuolemaa hänen sydämensä tuli ehkä jouduttaa, mutta hän toivoo mieluummin sen kuluttavan hänet, kuin että hän antaisi sen tulla ilmi."

"Ha—ha—ha! Ei, sepä on verratonta!" — ja Mathilde nauraa hohotti. "Agnes! Agnes!" huusi Mathilde, pudistellen Agnesta, "oh, rakkaani, annappa minun lukea edelleen", ja hän veti kirjan hänen käsiensä alta.

Agnes hypähti ylös ja kiskaisi kirjan Mathildelta. "Älä koske kirjaan, sanon sinulle. Se on aivan liian hyvä tullaksensa sinun silmiesi tahraamaksi." Mathilde otti askeleen taaksepäin, hän tuijotti hämmästyneenä Agnekseen, joka seisoi vihastuneena ja kiihtyneenä kuten ärsytetty eläin häkissä.

"Mikä sinua vaivaa?" sanoi hän, "ei suinkaan hän jo ole kosinut, sinua?"

"Älä mainitse hänen nimeään, kuuletko", huusi Agnes, ja nyt puhkesi kaikki se ilmi, mikä niin kauan oli kytenyt.

"Sinä puhut hänestä", sanoi hän, "sinä, joka et edes ole kyllin arvokas suutelemaan hänen kengänpohjiaan. Hänellä on henkeä ja sydäntä, mutta mitä sinulla on? Hän voi sanoa jotain, jossa on järkeä ja ajatusta, mutta mitä sinä voit sanoa? Hän voi tehdä jotain, joka on hyvää ja hyödyllistä, mutta mitä sinä voit tehdä? Sinä olet hiipinyt tänne varastaaksesi talon rauhan; sen olet tehnyt. Sinä olet vanginnut minut ja aikonut tehdä minusta samanlaisen turhamaisen riikinkukon, kuin itse olet. Olet tahtonut ohjata minut samaan tyhjyyteen ja ajattelemattomuuteen, missä itse elät. Arvelit minun olevan kuin käsineen, jonka saattoi vetää päälle ja heittää pois sinun mielesi mukaan. Sellainen olen myöskin ollut; olen ollut kuin kurja koiranpentu, tottelevainen ja tahdoton; mutta nyt en ole enää kauemmin, näetkös. Nyt olen havahtunut, ja hän on herättänyt minut, juuri hän; ja nyt näen sinut sellaisena kuin todellisuudessa olet, ja nyt en tahdo enää kauemmin elää kanssasi, ei, en tahdo. Sinä olet vieroittanut minut isästäni, niin olet. Sinä olet vieroittanut minut ympäristön kansasta, joka on sinua paljon parempi. Sinä olet vieroittanut minut Jumalasta, niin, sen olet tehnyt. Mutta nyt en siedä sitä enää kauemmin. Ulos, pois silmänräpäyksessä, en tahdo nähdä sinua täällä."

Mathilde oli tullut kalman kalpeaksi. Hän puristi suunsa yhteen, mutta Agnes kiiti ulos, alas rappuja ja sisälle isän huoneeseen.

Pappi istui kirjoittaen lampun valossa, kun ovi temmattiin auki, ja Agnes astui sisään, silmät punaisina ja mieli kuohuksissa. Hän vaipui isän eteen, painoi kätensä hänen polvilleen ja katseli niin rukoilevasti isään.

"Anteeksi, isä! Anna minulle anteeksi kaikki mitä olen rikkonut sinua vastaan." Hän purskahti taasen itkemään ja asetti päänsä hänen polvilleen.

Pappi otti ihmeissään silmälasit käteensä ja asetti ne pöydälle. Sitte hieroi hän silmiään ja katseli kummastellen Agnesta.

"Mutta rakas lapseni, mitäs tämä nyt merkitsee", sanoi hän ja tahtoi nostaa hänet ylös, "mitäs olet minulle tehnyt?"

"Ei, ei, isä!" änkytti Agnes, "anna minun maata tässä, kunnes olet sanonut minulle, että annat minulle anteeksi. Niin, olen tuottanut sinulle surua, en ole ollut sellainen kuin minun olisi pitänyt olla sinua kohtaan. Olen nyt muutaman vuoden kulkenut täällä ajatellen vain itseäni, enkä sinua. En ole tehnyt oloasi kodikkaaksi, en puhunut kanssasi, en tehnyt mitään sinun hyväksesi."

Kyynel kimalteli papin silmässä. Hän nosti hänet ylös ja asetti hänet syliinsä. Hän pyyhki kostean tukan pois otsalta ja suuteli kyyneleen kostuttamia silmiä.

"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi!" sanoi hän lempeästi, "etkö ole ollut minulle mitään? Olethan ollut ainoa, mikä minulla on ollut."

Agnes oli taivuttanut päänsä hänen rintaansa vasten.

"Olet niin hellä ja hyvä minulle, isä, en ansaitse sitä; mutta nyt lupaan minä tehdä parannuksen; niin, sen lupaan, ja sittepä pidämme kodikasta ja hauskaa täällä, kuten entisaikaan."

Pappi hymyili, taputteli häntä poskelle ja painoi rintaansa vasten; Agnes lepäsi niin turvallisesti ja hyvin kuten lapsi äitinsä sylissä.

Vinniltä kuului melua ja hälinää. Matkakirstuja ja laatikoita vedeltiin, ovia avattiin ja suljettiin, ja pian kuulivat he kimeän naisäänen huutavan: "Halvar! Mari! Niels!"

Ihmisiä juoksi edestakaisin rappusissa, ja sieltä kuului loppumaton melu. "Rakas lapsi, mitä tämä merkitsee?" kysyi pappi kuulostaen.

"Oh — se on vain Mathilde!" vastasi Agnes säikähtäneenä, painaen päänsä vieläkin lujemmalle isän rintaa vasten.

Pian seisoi Mathilde ovessa. Hän oli matkapuvussa, päällystakki ja hattu päässä.

"Nyt kiitän teitä kaikesta", sanoi hän pisteliäästi, niiaten ovessa. "Kiitos osoittamastanne vieraanvaraisuudesta."

"Hyvä ystävä, mitäs tämä merkitsee?" sanoi pappi, tahtoen nousta, mutta Agnes kiersi molemmat kätensä hänen kaulansa ympärille, ja niinpä hänen täytyi istua.

"Aiotteko matkustaa?"

"Niin, on kai sitä pakoitettu matkustamaan, kun melkein heitetään ovesta", sanoi Mathilde ja nauroi katkerasti, "minä en suinkaan häiritse täällä enää ketään."

"Mutta" — alkoi pappi taasen.

"Oh, kysykää neidiltä tuossa, niin saatte kyllä tiedon", vastasi Mathilde ja tahtoi mennä.

"Mutta rakkaani, ulkonahan on pimeää", ja pappi koetti taasen nousta, mutta ei voinut; "matkalla ei kai ole sellaista kiirettä, ja yöksi kuitenkin jäänette tänne."

Agnes ei vastannut mitään, vaan painautui aivan isään kiinni, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Ei, älä pyydä häntä jäämään, isä."

"Ei, Jumala varjelkoon minua jäämästä tänne kauemmaksi aikaa", vastasi Mathilde, "olisipa todellakin synti, elleivät he kaupungissa saisi tietää niin pian kuin suinkin, minkälaista kohtelua täällä saa osakseen, ja lähimpään kievariin kyllä vielä ehdin tänä iltana."

"Mutta minun kiesini te ainakin — —"

"Ei, monet kiitokset, minä en toden totta tahdo turmella mitään teidän komeudestanne täällä, ja talonpoikaisrattaat ovat jo ulkopuolella. Ja lopuksi monet kiitokset minun puolestani." Mathilde niiasi taasen armollisesti, ja pian kuulivat he Halvarin tulevan koluuttaen hänen matkakirstuaan, piiska läjähti ja Mathilde oli poissa.

Mikä hiljaisuus syntyikään samassa! Saattoi kuulla suuren kellon raksutuksen ulkona keittiössä, muuten ei mitään ääntä. Vierashuoneessa paloi lamppu niin kirkkaasti ja levitti lämmintä valoaan yli koko huoneen ja niiden kahden, jotka siellä istuivat, papin ja hänen tyttärensä. Hän oli kietonut kätensä niin uskollisesti tyttärensä ympärille, tarkasteli häntä lempein katsein ja silitteli silloin tällöin pois jonkun suortuvan, joka putosi hänen silmilleen. Ja hän makasi hiljaa silmät suljettuina, kuten marmorikuva, ja nautti rauhaa, sitä rauhaa, jota hän niin kauan oli kaivannut.

Mutta tiellä kohisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja siellä istui Mathilde kärryillä, toruen kyytipoikaa.

Seitsemäs luku.

VOITTO.

Muutamaa päivää myöhemmin tapasi ylioppilas Agneksen tiellä. Hän näki ihmeekseen, että Agnes kulki yksin.

"Missä ystävättärenne on, Agnes-neiti?" kysyi hän.

"Ketä tarkoitatte?"

"Neiti Ravnia, tietysti."

"Mathilde ei ole ystävättäreni."

"Eikö hän ole ystävättärenne?"

"Hän oli kerran", vastasi Agnes, "mutta Jumalan kiitos, siitä on kauan."

Ylioppilas katseli häntä; hän seisoi siinä niin tyynenä, vakavana ja itsetietoisena. Hän ei ollut koskaan nähnyt Agnesta niin varttuneena naisena.

"Mutta hän ainakin asuu luonanne?" kysyi ylioppilas vielä enemmän hämmästyneenä.

"Ei enää", vastasi Agnes tyynesti.

"Mutta mikäs hänet on karkoittanut? Hänenhän piti olla täällä koko kesä?"

"Minä olen hänet karkoittanut", vastasi Agnes, ja hänen äänessään oli lujuutta ja varmuutta; hän oli varma asiastaan. "En kestänyt kauemmin tätä valhe-elämää."

Ylioppilas seisoi hiljaa, hän tuijotti hämmästyneenä Agnekseen, mutta sitte välähti hänen silmissään ja hän tarttui molemmin käsin Agneksen käteen.

"Ah, puhutteko totta, Agnes? — jos olette rikkonut kaiken entisen kanssa, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedäkään, kuinka iloiseksi teette minut. Ja nyt täytyy minunkin sanoa — — ei, ei — en voi nyt, mutta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Agnes-neiti? Tahdonpa silloin puhua teille jotain. Hyvästi, hyvästi."

Ylioppilas kiirehti pois ja Agnes jäi yksin seisomaan tielle. Hän ei tietänyt mitä ajatella, mutta kuitenkin aavisti hän, mitä se oli, ja sydän tykytti voimakkaasti sitä ajatellessa. Hän meni kotia huoneeseensa, mutta ei voinut istua hiljaa; hänen täytyi taasen ulos; hän katseli katsomistaan kelloa, mutta ei koskaan se ollut hänen mielestään käynyt niin hitaasti. Hän makasi koko yön, ajatellen ja ajatellen; hänen oli mahdotonta sulkea silmiään, vasta aamuyöstä uinahti hän hieman, mutta sitte hän näki unen toisensa jälkeen ja ylioppilas esiintyi niissä kaikissa. Hän oli niin iloinen, kohotti sormeaan Agnesta kohti ja sanoi: "Huomenna tulen, silloin kerron teille jotain." Mitä hän tahtoi kertoa?

Ylioppilas kiiti vihurina kotia, pelästyttäen melkein taloudenhoitajattaren kuoliaaksi, joka oli tottunut näkemään hänen astelevan veräjän kautta, pää alaspainuneena ja kädet selän takana, syvissä ajatuksissa. Heti kotiin palattuaan hän soitti kelloa niin rajusti kuin tuli olisi ollut valloillaan, Taloudenhoitajatar kiiti sisälle puurokauha toisessa kädessä ja maitosiivilä toisessa.

"Mikäs nyt on?" huusi hän ja katseli, mitä hänen ensin oli pelastettava.

"Onko Mads kotona?" kysyi ylioppilas nopeaan, "pyydä hänen tulemaan sisälle — heti."

"Tässä on jotain sinulle, Mads", sanoi hän kun Mads tuli sisään hattu kädessä; ja ylioppilas otti esiin takkinsa, joka oli kerran Mathildea suututtanut. "Jos voit käyttää näitä housuja ja kenkiä, niin ota ne. Ja — pst — sinä, Marianne! Huomenna voit asettaa esiin uudet mustat vaatteeni, mutta harjaa ne hyvin." Mads katseli Mariannea, Marianne katseli Madsia ja molemmat katsoivat ylioppilasta. Sitte alkoi Mads kiitellä.

"Ei mitään kiittämistä — nyt tahdon mieluimmin olla yksin", lisäsi hän, kun hän näki Mariannen valmistautuvan pitämään puhetta.

Ylioppilas istuutui sängynreunalle ja pyyhkäisi silmiään molemmilla käsillään. Sitte hypähti hän ylös ja kulki pitkin askelin edestakaisin lattialla.

Silloin hän huomasi pöydällä olevan kirjeen. Se oli hänen vanhalta ystävältään. Hän repäisi kuoren auki ja luki sen. Kirje oli seuraava:

"Hyvä ystävä!

Suonet anteeksi, että tällä kertaa puhun suuni puhtaaksi, enkä enää esiinny vallattomana huimapäänä. Sanottuasi ensin, että kirjeeni on sinua virkistänyt, ja vaikka lisäksi näin pitkä aika on kulunut noista onnettomista päivistä, voit kuitenkin siitä huolimatta kirjoittaa minulle, kuten viimeksi kirjoitit. Etkö itsekin huomaa mihin tämä johtaa? Sinä takerrut omiin mielikuviisi siten, että lopulta tulet seisomaan paavina koko maailmaa vastaan, jäykistyt vanhaksi, ärtyisäksi, uhmailevaksi, ikäväksi vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä, ja joka silloin harmistuneena sulkee ovensa ja sanoo maailmalle: 'Nauti, iloitse nyt!' Mutta mitä hyödyttää itseäsi ja mitä hyödyttää muita saarnata tyhjille seinille; sillä usko minua, että maailma nauraa sinun kiukullesi. Seikka on se, että sinä kaipaat enemmän maailmaa, kuin maailma kaipaa sinua. Sekö on korkojen antamista Jumalalle saamistasi kymmenestä leiviskästä, että kietoudut silkkimadon tavoin omaan kudokseesi ja sitte kuolet? Jos olisit saanut parantumattoman haavan, jos vielä olisit taistelussa ja surussa, silloin en todellakaan tahtoisi lisätä taakkaasi. Mutta itsehän kirjoitat, että voit tarkastella sekä häntä että koko nuoruusaikaasi kuten kaunista taulua, jonka ulkopuolella sinä, sellaisena kuin nyt olet, kokonaan seisot. Voin myöskin ymmärtää, että olet aivan liian voimakas ja terve luonne, vajotaksesi koko elämäsi ajaksi kuutamohaaveiluihin ja huokauksiin kuten epätoivoinen runoilija. Mutta sanon sinulle jotain ja sanon sen verukkeitta, siksi, että olen ystäväsi. Surusi siitä, että olet hänet kadottanut, ei enää tee sinua ihmisvihaajaksi, vaan oma ylpeytesi, joka tuntee olevansa loukattu ja siksi tahtoo uhmailla kuten tottelematon lapsi. Tiesit omaavasi suuret lahjat ja olevasi kyvykkäämpi useimpia muita ja tyttö piti enemmän toisesta, joka mielestäsi oli sinua paljon alapuolella. Tästä johtui haavasi, ja siitä asti heitit sinä taisteluhansikkaan koko naismaailmalle. Sitä hyvää, mikä naisissa on, sitä et tahtonut nähdä; pahan ja heikon, mikä heissä on, sen otit esiin ja sitä tarkastelit. En lainkaan voi uskoa, että naiset kotona olisivat niin huonoja taikka että avioliitot olisivat niin onnettomia, kuin mitä kirjoitat; olen itse kokenut päinvastaista. Mutta jos niin onkin, kenenkä on syy? Sinun on syy ja kaikkien niiden miesten, jotka joko halveksivat naista tai katsovat alentavasti häneen taikka heittäytyvät hänen oikkujensa leikkipalloksi. Nainen on luotu miestä varten ja kun mies ei tahdo olla todellinen mies, kuinka silloin nainen voisi olla todellinen nainen? Siksipä tutki itseäsi, hyvä ystävä, ja katso, eikö siellä mahdollisesti olisi jotain, mikä ei ole aivan paikallaan. Tosin näyttää varsin nöyrältä, että sinä kuljet hiljaista tietäsi ja joudut yhä enemmän unhoon; mutta tokkohan tämä sinun nöyryytesi on niinkään todellista? Sinulla ei ole oikeutta vaipua unholaan, sinun täytyy päivänvaloon sanomaan sanasi ja taistelemaan kaiken suuren ja ihanan puolesta. — Niin, en ole halukas kirjoittamaan matkastani mitään tällä kertaa, sillä totta puhuen, harmistuin niin kirjeestäsi, että päättelin itsekseni: 'Hänelle et enää kirjoita.' Sittemmin olen muuttanut mieltäni, ja nyt kirjoitan sinulle nämä rivit. Ne tulevat hieman myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Odotan ikävöiden seuraavaa kirjettäsi, sillä jos et silloin kirjoita toisin, pidän sinua parantumattomana.

Iloinen ystäväsi N.N."

Ylioppilas istui kirje kädessä. "Suuri Jumala, kunpa olisin voinut tulla sellaiseksi — mutta Jumalan kiitos, nyt se on ohi. Niin, Jumalan kiitos, nyt se on ohi. En kelpaa erakoksi, ja huomenna — huomenna —"

Samaa arvelivat myöskin Mads ja Marianne, istuessaan lieden ääressä ja keskustellen pitemmältä näistä ajan merkeistä sekä koettaessaan arvata yhtä ja toista.

Seuraavana aamuna kolkutti ylioppilas pappilan ovelle. Ei kukaan vastannut, ja niinpä hän astui sisään. Agnes seisoi keskellä lattiaa; hän oli juuri aikeissa mennä avaamaan ovea. Hänellä oli yllään musta puku ja kaulassa vaatimaton, valkea kaulus. Hän näytti hieman kalpealta, siksi että oli nukkunut niin vähän yöllä; mutta ylioppilas ei ollut mielestään nähnyt häntä koskaan niin kauniina. Ylioppilas oli myöskin siistinyt ulkoasuaan tänään; hän oli pukeutuneena mustaan pukuun ja kirjailtuun liiviin ja kaulaliina oli sidottu oikeaan solmuun, kaulaliina joka tavallisesti riippui niin huolimattomasti. Agnes ei ollut myöskään koskaan nähnyt hänen silmiään niin lempeinä ja kuitenkin niin syvinä kuin tänään. Ylioppilas meni Agneksen luo, ojentaen hänelle kätensä. Agnes antoi myöskin omansa; mutta ylioppilas tunsi kuinka se vapisi, ja ylioppilaan vapisi myöskin. "Lupasin kertoa teille jotain", sanoi ylioppilas, "tahdotteko istua ja kuunnella kärsivällisesti, niin alotan. En esitä muuta kuin oman elämäni."

Agnes istuutui sohvaan ja ylioppilas hänen viereensä siten, että hän saattoi nähdä Agneksen kasvot, ollen Agnekseen päin kääntyneenä.

"Luulette kai, Agnes-neiti", alkoi ylioppilas, "että aina olen ollut sama synkkä, kova mies, joka mieluimmin kulki omaa tietään; mutta minäkin olin kerran iloinen, elämänhaluinen ylioppilas."

"Tiedän sen", vastasi Agnes hillitysti.

"Tiedättekö sen?" toisti ylioppilas ihmeissään. "Tiedätte siis kai myöskin, että kerran olen ollut kihloissa?" Viimeisen sanoi hän puolittain hiljaa; oli aivan kuin sanat eivät olisi päässeet kuuluville.

"Tiedän myöskin sen", sanoi Agnes, mutta ei katsonut häneen.

Ylioppilas näytti vielä hämmästyneemmältä, ja sitte tarttui hän hänen käteensä.

"Mutta yhtä ette kuitenkaan tietäne", sanoi hän, ja nyt polttivat sanat hänen kieltään, "ja se on, kuinka paljon pahaa olen tehnyt teitä kohtaan, kuinka paljon teillä on minulle anteeksiannettavaa."

Agnes käänsi katseensa hänen puoleensa, ja silmät olivat niin suuret ja loistavat.

"Niin, ette usko sitä; mutta olen arvostellut teitä, niinkuin kaikkia muitakin; olen luullut teidän olevan ilman suuria kaipauksia, kuten leikkikalun, joka on luotu sitä varten, että sillä hetkisen huvitellaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä heitetään pois." Ylioppilas hengitti raskaasti, sitte katsoi hän Agnesta silmiin ja sanoi tyynesti ja lämpimästi:

"Ja sitte, sitte täytyy minun yhtenä päivänä tunnustaa, että olen vangittu omaan ansaani. Olette ollut voimakkaampi kuin minä, Agnes-neiti; olette saanut elämänkäsitykseni muuttumaan; olette vetänyt koko sieluni puoleenne, minun tietämättäni, ja nyt vasta näen, että te olette se, josta minä uneksin, jota minun sieluni on kaivannut koko elämänsä."

Agnes oli painanut päänsä alas, silmäluomet värähtelivät, hän ei kyennyt sanomaan mitään, mutta hänen kätensä värisi vielä ylioppilaan kädessä. Ylioppilas katseli Agnesta sydämellisesti.

"Nyt on teidän vastattava, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas lempeästi hetkisen kuluttua; "ymmärrätte, mitä tarkoitan. Olette nähnyt kotini, se on autio ja kylmä; mutta te voitte levittää aurinkoa ja lämpöä sinne. Tiedätte, etten ole kovin nuori enää; en voi tarjota sydäntä, joka on täynnä iloa ja laulua, joka rakkaudessa voi muodostaa elämän kauniiksi runoksi; mutta jos tahdotte käden, joka aina tahtoo pitää lujasti kiinni, silmän, joka saa loistoa, nähdessään teidät, vakavan miehen, joka ei tiedä suurempaa onnea kuin tehdä työtä teidän hyväksenne ja joka tuntee kaikkien voimainsa kasvavan, siksi että seisotte rinnalla — niin — niin olen tässä. — Tahdotteko, Agnes-neiti? Voitteko rakastaa minua?"

Agnes ei vastannut, mutta hän puristi ylioppilaan kättä, ja kasvoilla oli sanomattoman onnellinen ilme, joka osoitti, että nyt oli ratkaisu löydetty, sovinto tullut koko hänen elämäntarkoituksensa, ei enää velvollisuus, vaan rajaton onni.

Illalla istuivat kaikki kolme, pappi, ylioppilas ja Agnes arkihuoneessa. Lamppu loisti kirkkaasti, mutta kirkkaampi oli ilme heidän iloisilla kasvoillaan.

"Kuules, Agnes, emmeköhän matkusta kaupunkiin katsomaan siellä nähtävää komeutta?" kysyi ylioppilas.

Agnes istui vaiti hetkisen, "jos matkustamme sinne, niin matkustamme pyytääkseni Mathildelta anteeksi viimeisestä", sanoi hän, — "mutta emmeköhän sitte pian palaa kotia?"